[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frUWcqgK7Pa3a_3QGgnnrE8ATQAnnkwPBV3Bh8yoybHQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1073,"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II: 1836-1844","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1073-rosendal-mauno-suomen-herannaisyyden-historia-xixlla-vuosisadalla-ii-1836-1844","1073__Rosendal_Mauno__Suomen_herännäisyyden_historia_XIXllä_vuosisadalla_II_1836-1844",null,"tietokirja",[],[],"fi",1905,113781,794971,false,49857,[22],"Finland -- Church history",[24,25,26],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Religious","\"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900\" by Mauno Rosendal is a historical account written in the early 20th century. The book explores the Finnish spiritual awakening movement, specifically focusing on its development in the 19th century, particularly between the years 1853 and 1900. It delves into various facets of this movement, highlighting key figures, events, conflicts, and divisions within the faithful community.  The opening of the work discusses the challenging transitional period that the herännäisyys movement faced following pivotal events in the 1850s. It specifically highlights the struggles of N. K. Malmberg, a significant leader within the movement, as he grapples with personal attacks and disputes from both adherents and dissenters. During this time, deeper divisions arose among the followers, particularly between Malmberg's supporters and those who departed from his interpretations. The narrative paints a vivid picture of the tensions within the community, emphasizing the emotional and doctrinal battles that characterized the herännäisyys movement in this era of turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],340,"Teos on toinen osa tutkimussarjasta, joka käsittelee suomalaisen herännäisyyden vaiheita 1800-luvulla. Tässä niteessä tarkastellaan liikkeen kehitystä vuosina 1836–1844, mukaan lukien Kalajoen käräjät, uskonnolliset lehdet sekä herätyksen leviäminen eri puolille maata.","M. Rosendalin 'Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1073. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA II\n\n1836-1844\n\n\nKirj.\n\nM. ROSENDAL\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1905.\nB. B. Bergdahlin kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\n    Sinä kannoit ja kärsit ja minun\n    nimeni tähden sinä työtä teit.\n\n                     Ilm. k. 2: 3.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. \"Tidningar i andliga ämnen\" ja \"Hengellisiä Sanomia\".\n     II. Vanhan puutarhurin kirjeet.\n    III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.\n     IV. Kalajoen käräjät (1838-1839).\n      V. Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.\n     VI. Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.\n    VII. Turun tuomiokapitulin päätös Östringin ja Kalajoen\n         pappien käräjäjutussa.\n   VIII. Kalajoen käräjäjutun loppu.\n     IX. Östringin oikeusjutun jatkoa.\n      X. Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan\n         vastaan.\n     XI. Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen\n         K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.\n    XII. \"Evangeliskt Veckoblad\".\n   XIII. Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden\n         riveissä vuoteen 1840.\n    XIV. Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.\n     XV. Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842.\n         Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.\n    XVI. Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.\n   XVII. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.\n  XVIII. Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.\n    XIX. Herännäisyys Turun pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.\n     XX. Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.\n    XXI. Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.\n   XXII. Ajan saarnatapa ja heränneet papit.\n XXIIII. Uusia vainoomishankkeita heränneitä vastaan.\n   XXIV. Herännäisyyttä arvostelevia kirjoituksia vuosina 1841-1844.\n    XXV. Hedbergiläisen riidan alku.\n   XXVI. Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.\n  XXVII. Jälkikatsahdus.\n\n\n\n\nI.\n\n\"Tidningar i andliga ämnen\" ja \"Hengellisiä sanomia\".\n\n\n\"Seisomme nyt Suomen nykyisen kristillisyyden rakennuksen edessä.\nJos vain pintapuolisestikin sitä katselemme, huomaamme helposti,\nettä sitä tuskin voi korjata. Miltä näyttää sitten tämä rakennus?\nNäemme siinä suuren yleisön tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä,\nuneliaisuutta, väärinkäsitystä, ylönkatsetta, syvään juurtuneita\nennakkoluuloja. Ja tuossa kansalaistemme suhteellisesti pienessä\njoukossa, joka pitää huolta autuudestaan, huomaamme suuria\nerehdyksiä, Kristuksen etsimistä kammioissa ja erämaassa,\npyrkimistä sovinnon osallisuuteen itsetekoisilla ulkonaisilla\nja sisällisillä parannuskeinoilla, itsevanhurskautta, levotonta\npyhityksen tavottelemista ja siihen luottamista ilman sitä ennen\ntapahtunutta vanhurskauttamista y.m. ja syrjäyttämällä autuuden\nelävää Kristuskalliota. Semmoinen on rakennus. Sen korjaaminen olisi\nvanhan vaatteen paikkaamista uudella tilkulla. Se on revittävä ja\nuudestaan rakennettava. Kuinka tässä on meneteltävä? Mielipiteeni on,\nettä kristinuskon kaikki totuudet ovat vapautettavat siitä kuonasta\nja pimeydestä, johon ne ovat joutuneet. Hellällä ja hoitavalla\nkädellä tulee meidän vetää valkeuteen kaikki tietämättömyyden ja\nkevytmielisyyden synnyttämät, menneiltä ajoilta perityt sekä yleiset\nettä yksityisten ennakkoluulot ja näyttää ihmisille, millaisia ne\novat evankeliumiin verrattuina. Emme saa kirjoittaa sanaakaan,\nsäilyttääksemme ihmisten suosiota, emmekä kiertämällä puhua\nmistään totuudesta, vielä vähemmän vaitiololla sitä syrjäyttää,\nsiten säästääksemme mielipiteitä, joihin ihmiset ovat tottuneet.\nAsettukaamme vanhurskauttamisoppia peräytymättä puolustamaan;\nse olkoon meille kaikki kaikessa. Jesus Kristus on esitettävä\ntienä, totuutena ja elämänä, syntisten ainoana auttajana. Lähin\nseuraus tämmöisestä päämäärän alituisesta silmällä pitämisestä on\noleva sisällinen eripuraisuus heränneitten kesken, tahi oikeammin\nheränneitten ja meidän välillä. Emmehän voi kieltää, että moni\nheistä on muodostanut itselleen ykspuolisia mielipiteitä ja\nvanhurskauttamiseen ehkä sekoittanut töitä y.m. He eivät olisi\nihmisiä, jolleivät olisi sangen taipuvaisia itsevanhurskauteen. Mutta\nme emme ole, mitä meidän tulee olla, ellemme rakkauden äänellä puhu\nheille Jumalan karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin, ja veljen\nkädellä osoita heille häntä\" [Akiander VI, 245-246.]\n\nNäin kirjoitti tammikuussa 1836 Jonas Lagus J. Fr. Berghille\n\"Tidningar i andliga ämnen\" ja \"Hengelliset sanomat\" nimisten\naikakauslehtien ilmestymisen johdosta, joiden toimittamiseen\nhe muiden heränneitten pappien avustamina vuoden alusta olivat\nryhtyneet. Selvä ohjelma. Aate yksin, ei mikään muu, ohjaajaksi,\nyksin jumalallinen totuus, Jesus Kristus keskustana, silmämääräksi.\nBerghin kanta oli sama, mutta hänen luonteensa oli toisenlainen.\nJa hyvä oli, että niin oli laita, sillä muussa tapauksessa olisi\nsilloinen sensuuri pian tehnyt lopun koko hankkeesta.\n\nVaikea oli näiden lehtien toimittaminen jo siitä syystä, etteivät\nLagus ja Bergh olleet tilaisuudessa tapaamaan toisiansa. Kirjeet\nheidän välillään viipyivät matkalla noin kolme viikkoa, lehdet\ntarkastettiin Porvoossa ja painettiin Helsingissä, muista ja vielä\nsuuremmista vaikeuksista puhumattakaan. Mutta innostus asiaan ja\ntoimittajani keskinäinen rakkaus voittivat kaikki esteet.\n\nJo joulukuun alussa 1835 lähetti Lagus J. I. Berghille, joka\nHelsingissä valvoi toimituksen juoksevia asioita, [Kert. (1896)\nrovasti N. G. Arppe y.m.] muutamia kirjoituksia lehteen. Ne\nviipyivät matkalla niin kauan, ettei hänen \"Uudenvuoden tervehdys\",\n[Akiander VI. 245.] joka silminnähtävästi oli aiottu yleisölle\nlyhyesti, muutamin rohkein piirtein ilmaisemaan \"Tidningar i andliga\nämnen\" ja \"Hengellisten sanomain\" kantaa ja tarkoitusta, tullut\njulkisuuteen. Laguksen sujuva kynä oli taitava varsinkin tuommoisia\npiirteitä muodostamaan, ja jonkummoisella pettymyksellä kaipaamme\njuuri tämänkaltaista kirjoitusta lehden ensimmäisessä, tammikuun\n8 p:nä 1836 ilmestyneessä numerossa. Semmoinen \"tervehdys\" olisi\nmuotoonkin nähden paremmin sopinut nuorta herännäisyyttä elähyttävien\naatteiden tulkiksi, kuin se sävyisä, osaksi viralliseen ulkoasuun\npukeutunut kirjoitus, jossa toimitus ilmoittaa lehdelle annetusta\nilmestymisluvasta sekä lyhyesti tekee selkoa sen suunnitelmasta.\nTämä henkii kyllä elävää kristillisyyttä ja ainakin siinä kohden\nilmaisee se uuden, valoisamman ajan koittoa Suomessa, että siinä\nensi kerran julkisesti puhutaan hengellisen äänenkannattajan\ntarpeellisuudesta maassamme, vaan enemmän sopisi niin yhdessä kuin\ntoisessa suhteessa vaatia toimituksen ensimmäiseltä kirjoitukselta,\nse kun sitäpaitsi silminnähtävästi on lähtenyt J. Fr. Berghin\nkynästä. Oudolta tuntuu myös, varsinkin ensimmäisen vuosikerran\nalkupuoliskoon nähden, alkuperäisten kirjoitusten harvalukuisuus.\nPaitsi mainittua kirjoitusta sisältää lehden kolme ensimmäistä\nnumeroa yksinomaan käännöksiä ja otteita ulkomaan sanoma- ja\naikakauslehdistä ilman että edes niitä valitessa kylliksi on pidetty\nsilmällä sitä käytännöllistä kristillisyyttä, jonka herättäminen\nkuitenkin oli lehden päätarkoitus. Lähetystoimenkin alalla, johon\nheränneet papit ja heidän kauttansa herännyt kansakin alusta\nalkaen kiinnittivät huomionsa ja jonka aatteen toteuttamiseksi\nmoni heistä auliisti uhrasi pienet säästönsä, löytyy lehden\nensimmäisessä vuosikerrassa, samoinkuin seuraavissa, yksinomaan\nTukholmassa vuodesta 1834 ilmestyneestä \"Missions-Tidning\"\nnimisestä kuukausilehdestä sekä muista ulkomaan sanomalehdistä\nlainattuja kirjoituksia ja kertomuksia. Väärin olisi vaatia, että\n\"Tidningar i andl. ämnen\" ja \"Hengellisten sanomain\" olisi pitänyt\ntässäkin suhteessa olla tienviittaajina muille sanomalehdille,\njoiden toimittamisessa, oman maan oloja syrjäyttämällä, yleisesti\nnoudatettiin samankaltaista menettelytapaa, vaan kun ainakin yksi\ntoimittajista, Jonas Lagus, tämän kysymyksen suhteen selvään\nedusti toista kantaa, sopisi odottaa, että toimitus enemmän olisi\nnoudattanut hänen mielipiteitään. Pari esimerkkiä. Alusta alkaen ja\nsittemmin tuon tuostakin oli lehteen otettu kirjoituksia hurskasten\nsielunpaimenten ja muiden kristittyjen viimeisistä hetkistä. Näiden\nkirjoitusten sisällys oli kyllä poikkeuksetta sopusoinnussa elävän\nja itsekieltävän kristillisyyden kanssa ja siis omiaan tukemaan\nherännäisyyden taistelua kaavakristillisyyttä vastaan, vaan\npaljoa suoranaisemmalla tavalla olisi lehti voinut toteuttaa tätä\ntarkoitusta. Tämän lisäksi on huomattava, että kysymyksessä olevat\nkertomukset vielä aivan alkuperäisellä kannalla olevan suomenkielisen\nlukijakunnan mielestä epäilemättä monesti tuntuivat oudoilta, ne kun\nmelkein kaikki olivat syntyneet vieraissa maissa ja käsittelivät\nventovierasten henkilöiden elämänvaiheita. Tapahtuihan Suomessa\nhengellisellä alalla juuri niinä aikoina niin paljon huomattavaa,\nettei Laguksen kertomuksen hänen omasta kääntymisestään (I osa, 257)\naineiden puutteen tähden olisi tarvinnut jäädä laatuaan ainoaksi.\nJa tämäkin kertomus ilmestyi ainoastaan ruotsinkielisessä lehdessä,\nei \"Hengellisissä sanomissa\". Laguksen käsitys asiasta näkyy muun\nohessa hänen huhtikuussa 1836 J. Fr. Berghille kirjoittamastaan\nkirjeestä, jossa hän lausuu: \"Minun mielestäni olisi hyödyllistä\nsupistaa uskovaisten viimeisiä hetkiä ja esimerkkiä rohkeudesta\nkuolinhetkellä y.m. käsitteleviä kirjoituksia ja antaa semmoisten\nvain silloin tällöin esiintyä kaskujen ja pienempien kertomusten\nsijalla. Käytännöllistä elämää koskevien ja suoranaisesti opettavien\nkirjoitusten julkaiseminen on pidettävä pääasiana. Toivon ettei\nsemmoisia tulevaisuudessa puutu, jos minun mielipiteeni ja\nesitystapani saavuttavat hyväksymistä. Muidenkaan apua ei meidän\ntarvinne kaivata\". [Akiander VI, 248.] Samasta kirjeestä näkyy,\nettä Bergh ei ollut taipuvainen lehteen ottamaan erästä Laguksen\nhänelle lähettämää, Malmbergin kirjoittamaa kirjoitusta. Tästä\nkirjoituksesta, johon Malmbergin ennen (I osa, 317) mainittu väittely\n\"Helsingfors Morgonbladet'issa\" lienee antanut aihetta, [Kert. (1896)\npast. J. Hemming.] kirjoitti Lagus: \"Kirjoitus Kajaanilaisista\nsisältää kyllä väittelyä, mutta mitä on kristinusko muuta kuin\nväittelyä koko ihmiskuntaa vastaan? Eihän siinä ole katkeria eikä\nloukkaavia lauseita, ja pitäisihän ajattelevan yleisön saada kuulla\najattelevan miehen ajatuksia asiasta, joka ei ole mikään pikkuseikka.\nKirjoita siis lyhyt, taistelun syytä ja sen vaiheita näihin asti\nilmaiseva alkulause ja toimita kirjoitus sitten ensi tilassa\nlehteen. Siten saamme luultavasti myöskin lupaavan aputoimittajan\".\nMutta kirjoitus jäi kun jäikin lehteen ottamatta. Pääsyynä,\nehkä ainoana, olivat silloiset paino-olot, joiden monet karit\nBergh, ollen maltillisempi ja väkirynnäkköihin haluttomampi, näki\nselvemmin kuin Lagus. Sitäpaitsi asui hän lähellä Porvoota ja oli\ntilaisuudessa neuvottelemaan asianomaisten kanssa. Berghin silloiset\nsisälliset ahdingot ja kiusaukset, joita lisäämässä oli jonkunmoinen\nhäälyväisyys Ruotsalaisen ja Renqvistin kannattajien välillä\njatkuvien riitojen johdosta, näkyvät myöskin lamauttaneen hänen\ntarmoaan ja tehneen hänet haluttomaksi pukeutumaan taisteluasuun.\nJonkunlainen levottomuus sen johdosta, että maailma yhä kuuluvammin\nalkoi soimata herännäisyyttä lahkoksi, lienee myöskin painaneen hänen\nmieltään. Toisin arvosteli Lagus asemaa. Hänen kantaansa kuvaavat\nesim. seuraavat sanat, joilla hänen Berghille kirjoittamansa vasta\nmainitsemamme kirje päättyy: \"Sarkasmi puree kipeämmästi kuin mikään\nmuu kirjoitustapa. Hurskaus ilman voimaa on lapsen leikkiä -- lausuu\nTegnér -- ja näiden sanojen merkitys on syvä. Valitettavasti on\nsanomalehtemme useimmissa seurakunnissa aivan tuntematon vielä.\nSiitäkin syystä olisi välttämätöntä, että kylväisimme vähän suolaa\nlehteen nukkuvaa papistoa varten. Ehkä tuo avaisi monenkin silmät.\nÄlä sitä oudoksu, että sinua ja meitä kaikkia, jotka halajamme\nelävän kristillisyyden leviämistä, pidetään kerettiläisinä. Niin\non käynyt ennen, niin vastakin käy. Emme saa maailmaa vakuutetuksi\npuhdasoppisuudestamme, jollemme poikkeuksetta kaikissa asioissa\nnoudata sen elämäntapoja ja lihallista vapautta\". --\n\nRuotsinkielisen lehden 4:ttä numeroa kaunistaa Stenbäckin runo\n\"Katumus\". Lainaamme sen tähän kuvaamaan runoilijan omaa ja samalla\nlehden Helsingissä ja sen läheisyydessä asuvien kannattajien\nsilloista uskonnollista katsantotapaa, jonka ehkä huomattavinta\npiirrettä sekä runon nimi että sen pääsisältö mitä selvimmällä\ntavalla ilmaisee. Jo v. 1835 [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 195.]\nse luultavasti on kirjoitettu. Stenbäckin runokokoelmassa esiintyy\nse toisessa asussa. Sisällykseenkin nähden on erotus huomattava.\nSanomalehdessä \"Tidningar i andliga ämnen\", jossa se ensin\npainettiin, on runoilija antanut sille seuraavan muodon: [Yrjö\nVeijolan käännös.]\n\n    _Katumus._\n\n    Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,\n    Se valon riistää elon taivahalta,\n    Se kauheana minuun tuijottaa,\n    Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.\n\n    Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,\n    Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,\n    Sai sieluraukka runon haaveihin\n    Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.\n\n    Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,\n    Ja elon valo väistyi edestäni,\n    Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,\n    Mut synnist' erota ei tahtonut.\n\n    Niin, synnist' ei se raukka enää erii,\n    Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.\n    Ei sillä lohduttajaa päällä maan,\n    Ei ystävätä taivahassakaan.\n\n    Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän\n    Nyt kirjaas panet syntieni määrän.\n    Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun\n    Pois ajat katalan ja kirotun.\n\n    Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran\n    Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?\n    Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,\n    Oo toivoa, ei kuolemassakaan.\n\n    Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,\n    Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,\n    Ja paljastettuna mä syntinen\n    Nyt Herran tuomiota vapisen.\n\n    Tok' ensipäivinäni mulle loisti\n    Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;\n    Hyv' enkel' silloin ain' oi' lähelläin\n    Ja Herra Jeesus oli ystäväin; --\n\n    Jumalan poika, suuri sovittaja,\n    Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;\n    Mi synnit kaikki kantoi maailman\n    Ja voitti helvetin ja kuoleman;\n\n    Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,\n    Mua armahda ja auta hädässäni!\n    Voit vihollistas vielä vapahtaa\n    Ja vastustajaasi voit armahtaa.\n\n    Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;\n    Ja luotan lujasti sun armoos suureen.\n    Oi, kiitos olkoon sulle taivaan, maan!\n    Sun tähtes syntinen viel' armon saan.\n\nYhtä kauniita, vaan toivosta rikkaampia ovat Stenbäckin \"Gaseleja\"\nnimiset runot, jotka hän seuraavana vuonna julkasi lehdessä. Nimen\n(persialainen sana) on hän lainannut saksalaiselta runoilijalta\nRückertiltä, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 212.] jota hän paljon\nihaili.\n\nMuita Stenbäckin runoja ei näy lehden palstoilla. Ei sovi\nkummastella, ettei niitä koetettukaan kääntää \"Hengellisten sanomain\"\nlukijakunnalle. Sensijaan löytyy viimemainitussa lehdessä muita\nrunoja, joiden perin suomalainen muoto viittaa herännäisyyden monessa\nsuhteessa likeiseen suhteeseen silloiseen kansalliseen herätykseen.\nTarkoitamme tässä lähinnä Kalevala-runoja, joiden keräilemiseen\nLönnrot vasta oli ryhtynyt. Kernaasti myönnämme osaksi oikeaksi tuon\nmonesti lausutun arvostelun, että herännäisyys esti kansaa tajuamasta\nkansallisepoksemme ihanuuksia tuomitsemalla noita vanhoja, pakanuuden\najoilta perittyjä runoja perkeleen virittämiksi, taikauskon ja muiden\neksytysten ansoiksi. Mikäli kysymys koskee heränneitten syvien rivien\nkäsitystä asiasta, oli tämä katsantotapa ainakin alkuaikoina siksi\nluonnollinen, ettei se kaipaa mitään selitystä. Vaan että Kalevalan\nrunollinen henki sai osakseen monen heränneenkin mitä lämpimimmän\nmyötätuntoisuuden, sitä ei suinkaan saa kieltää. Tämä koskee tietysti\netupäässä sivistyneitä, vaan se tiedetään myöskin, etteivät kaikki\nheränneet kansanmiehetkään ehdottomasti vanhoja runoja hyljänneet.\nTodistuksena on muun ohessa sanomalehti \"Hengellisiä sanomia\", jossa\nlöytyy verraten paljon sekä oppineitten että talonpoikien runomitalla\nsepittämiä hengellisiä lauluja. Toiset näistä ovat käännöksiä,\ntoiset alkuperäisiä runoja. Ensinmainituista ansaitsevat huomiota\nvarsinkin muutamat tähän muotoon pukeutuneet Davidin psalmit. Kieli\non harvinaisen puhdasta, sisältö oivallisella tavalla säilytetty\nmuuttumattomana. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä asussaan\n1:sen psalmin käännöksen:\n\n    _Jumalisuuden palkka._\n\n    1. Autuus ompi aivan varma\n       Tuolla miesi miekkoisella,\n       Jok' ei juonissa kävele\n       Julki jumalattomien\n       Taikka tiellä turmeltuen\n       Seiso syntisten, seassa\n       Istu pahain pilkkaitten,\n\n    2. Vaan on halu Herran laissa,\n       Herran käskyissä hyvissä;\n       Yöt ja pitkät päiväkaudet\n       Herran lakia lukeepi,\n       Mietiskelee mieluisesti.\n\n       Kaunihisti kasvavaisen\n       Puisen varsin viherjäisen,\n       Ihanaisen, istutetun\n       Ojan juoksevan ohessa\n       On hän kaltainen alati,\n       Joka hyvän hedelmänsä\n       Kantaa kauniin, kelvollisen\n       Ajallansa antimensa;\n       Jonk' ei katoo kannihinen\n       Lehti liioin lenneksele\n       Tuulen tuiman turmellessa,\n       Mitä tehdä tahtoneepi,\n       Ottaneepi etehensä\n       Mieluisesti menestyypi.\n\n    _Jumalattomuuden palkka._\n\n    4. Toisin käy kelvottomalle\n       Rikkojalle röykiälle;\n       Sillä kuin tuulessa tuhka,\n       Ruumen ilmassa rajussa\n       Sinne tänne temmatahan,\n       Jätetään myös jumalatoin\n       Oman onnensa nojahan.\n\n    5. Ei siis julki jumalatoin\n       Pidä paikkaansa pitämän\n       Herran istuimen edessä\n       Tullessa tuomiohetken;\n       Eikä syntinen suruton\n       Pysy parissa pyhien.\n\n    _Päätös._\n\n    6. Tien vanhurskaan Herra tietää,\n       Väärähän väärin tekijän\n       Polut poikkeevat peräti.\n\n[Hengellisiä sanomia 1836 n:o 6.]\n\nTämän niinkuin muidenkin psalmien käännösten alla on nimimerkki\nJ(ulius) K(allio). Se johtaa huomiomme J. I. Berghiin, joka\nvarmuudella tiedetäänkin näiden käännösten tekijäksi. [Aschan, Kuopio\nstifts matrikel.] Alkuperäisiäkin runoja on sama mies \"Hengell.\nsanomissa\" julkaissut. Koska Berghin lahja tällä alalla tuskin\nensinkään on tunnettu ja koska hänen runotuotteensa ilmaisevat mitä\nsyvällisintä uskonnollista valistusta, otamme tähän seuraavan hänen\n\"Hengellisissä sanomissa\" (N:o 27, 1837) julkaisemansa runon:\n\n    _Lahti._\n\n    Istuin kerran itkusilmin,\n    Lahden rannalla lepäsin.\n    Murhe mieltäni muserti,\n    Sydäntäni synti särki,\n    Enkä löynnyt lievitystä,\n    Huolilleni huojennusta,\n    Levottomuudessa lepoa.\n\n    Luonto, kaunis Luojan laitos,\n    Oli aivan otollinen\n    Ympärillä ihanainen,\n    Lahti liikkumattomana,\n    Eikä tuuli tuuvitellut,\n    Ilman henki heilutellut\n    Kalvoansa kaunokaista.\n    Lehto kaunis lintuinensa\n    Ranta varsin vihantoinen\n    Kuvans kaavaili vedessä.\n    Linnut lehdossa lokersit\n    Vihannossa visertelit,\n    Luojalle kiitosta kannoit.\n\n    Tuossa minä turpehella\n    Makaisin maan manterella,\n    Mietin mielialojani,\n    Huolissani huokaelin.\n\n    Tasaisesti taivahalla\n    Päivä luoteelle likeni,\n    Armas aurinko aleni\n    Ehti ehtotienoillensa.\n    Minä vilkaisin visusti\n    Tähyistin päivän teräistä;\n    Kovin koski kuitenkini\n    Sätehensä silmihini;\n    Pistämällä päivä paistoi,\n    Näön hiukais ja hävitti.\n    Vesi kasvoille valuupi\n    Putoo kyynel poskelleni,\n    Katkerasti kangertaapi,\n    Suru särkeepi sydäntä,\n    Muistuessa mieleheni,\n    Kuinka samoin sieluiseni\n    Huolellisest' huikeneepi,\n    Pahoin kyllä peljästyypi,\n    Koska kasvot kirkkahammat,\n    Aurinkota ankarammat,\n    Näkee julkisen Jumalan.\n    Raskas tuosta rinnalleni\n    Kuorma lankesi kovempi,\n    Sydäntäni synti särki,\n    Kipu kangers' ja kivisti.\n\n    Tuossa toki tuskissani,\n    Katkerassa kivussani\n    Vielä nyt vilkaisin kerran\n    Veden kantta kaunukaista,\n    Peiliä perin puhasta,\n    Lahtea liikkumatointa.\n    Tuolta loisti lempiästi\n    Lahden puhtahan povesta\n    Päivän kuva kaunukainen.\n    Kärsi silmät surevatkin\n    Sätehensä säästäväiset,\n    Hellät veissä heikonnetut.\n    Suloisest' ne suutelivat,\n    Hellimmästi huvittivat\n    Kasvot kyllin kostutellut,\n    Kyyneleen kylvämät silmät.\n\n    Tuosta muistu mieleheni\n    Aivan iloinen ajatus,\n    Miten samoin suloisesti\n    Herran valon hurskas helle\n    Pojastansa poikkeneepi\n    Jesuksesta jakauupi,\n    Kuvastuupi Kristuksesta,\n    Niinkuin veissä päiväpaiste,\n    Että sielu särjettykin\n    Valoo Herran voimallista,\n    Armoansa avarata\n    Kyllin kärsiipi katella.\n\n    Sieltä kautta sievimmästi\n    Viriästi virvoittava\n    Vuoti sieluuni valistus.\n    Ilo alkoi ihanampi\n    Riemu runsas rinnassani\n    Raittihin rannalla lahden.\n    Synnin sumu silmistäni\n    Alkoi hiljankin hajoita,\n    Katsellessa kaunuisia\n    Sätehiä suloisia\n    Herran hellästä povesta.\n\n    Usein sitte ehtoisilla\n    Tulen, tultua tyvenen,\n    Lahti, luoksesi lähenen\n    Katselemaan kasvojasi\n    Puhtahassa peilissäsi,\n    Aurinkota armiasta,\n    Josta muistuu mieleheni\n    Armas armon aurinkoinen,\n    Ylhäält' Isän istuimelta\n    Koriasti koittavainen,\n    Peiliss' sitä puhtaammassa\n    Poikans' pyhässä povessa.\n\n[Ruotsiksi julkaisi hän \"Tidn. i andl. ämnen\" 18 8 N-o 50 tämän\nrunon.]\n\nPaitsi Berghin kynästä lähteneitä muita alkuperäisiä runoja\nsekä käännöksiä vanhasta ruotsalaisesta virsikirjasta, joiden\nviimemainittujen käännösten etevyys silloisen vieläpä myöhempienkin\nsuomenkielisten virsikirjojen virsien rinnalla on silmiin pistävä,\ntapaamme \"Hengellisissä sanomissa\" muidenkin sepittämiä runoja.\nNimimerkillä --n. --r. -- silminnähtävästi joku suomalainen pappi\nInkerinmaalla -- ilmestyi tuon tuostakin kauniita kyhäelmiä, milloin\nalkuperäisiä runoja, milloin käännöksiä. Ja ettei toimitus suinkaan\nvastustanut talonpojissakin herännyttä runoilemishalua, näkyy siitä,\nettä se otti lehden palstoihin tunnetun kansanrunoilijan Pentti\nLyytisen runon \"Yksinkertainen ja lapsellinen kiitosvirsi hyvästä\nvuodesta monen hallavuoden jälkeen\", [Hengellisiä sanomia 1836, n:o\n36.] vaikkei hän kuulunut heränneisiin ja vaikka runo uskonnollisessa\nsuhteessa on verraten köykänen. Muidenkin talonpoikien sepustukset\nsaivat sijaa lehdessä. Seuraava toimituksen taitamattomille\nrunoniekoille kerran lausuma oikaiseva huomautuskin sisältää paljon\nenemmän kehotusta kuin moitetta: \"Hyvä olisi, jos halulliset virtten\ntekijät osaavammiltansa tiedustelisivat siinä vaarinotettavia\nohjeita. Tavallinen runo, s.o. runomitassa sepitetty (toimitus\nmainitsi esimerkkinä erään semmoisen lehdessä vasta ilmestyneen),\nluonnistaa kyllä selvälle suomalaiselle suuria kouluja käymättäkin.\nMutta muut virrenlajit vaativat tekijältänsä vähän enemmän taitoa\nja tottumusta -- ei kuitenkaan niin paljon, ettei halullinen sitä\nvähällä vaivalla käsitä\". [Hengellisiä sanomia 1837, n:o 28.]\n\nVerrattuna \"Hengellisiin sanomiin\" on \"Tidningar i andliga\nämnen\" runotuotteisiin nähden köyhempi, lukuunottamatta tietysti\nStenbäckin runoja, joita siinä kuitenkin, kuten olemme nähneet,\nlöytyy ainoastaan kaksi. Muut lehteen otetut säkeet, virret y.m.\nsenkaltaiset, eniten aivan lyhyet runotuotteet ovat melkein kaikki\nlainatut ruotsalaisista lehdistä. Niiden valintaakin täytyy usein\noudoksua. Paitsi Stenbäckiä olisi Lagus kyllä pystynyt runoja\nsepittämään, vaan hän ei näy halunneen tälle uralle antautua.\nMuussa suhteessa on toimitus sitävastoin hieman äitipuolen tavoin\nkohdellut \"Hengellisiä sanomia\". Niihin näet ei ole otettu kaikkia\nruotsinkieliseen lehteen toimitettuja alkuperäisiä kirjoituksia,\nvaan sensijaan käytetty yleiskristillisiä neuvoja sisältäviä,\n\"Oulun viikkosanomista\", \"Mehiläisestä\" sekä Ruotsin ja Saksan\naikakauskirjallisuudesta lainatuita kertomuksia ja kirjoituksia.\nJ. Fr. Berghin hellä huolenpito kansan syvien rivien johtamisesta\nkristillisen sivistyksen osallisuuteen ei kyllä tässäkään valinnassa\nkiellä itseään, mutta epäilemättä olisi sekin tässä osannut\noikeampaan, jos lehdessä olisi käytetty enemmän alkuperäisiä\nkirjoituksia. Ja Suomen kansan ihmisauktoriteetin orjuudesta ja\nmuukalaisuuden vallasta yhä vapautuva uskonnollinen itsetietoisuus\nkykeni kyllä omien edustajainsa kautta tulkitsemaan hengelliset\ntarpeensa ja toivomuksensa. Näitä edustajia löytyi jo monta, ja\nuusia astui näyttämölle. Ei sovi kieltää Laguksen käsittäneen\ntämän paremmin kuin Bergh. Kun esim. viimemainittu oli päättänyt\nheränneitten lehdissä julkaista erään Nohrborgin pitkän saarnan,\njotta yleisölle perusteellisesti saataisiin näytetyksi se\nvanhurskauttamiseen perustuva uskon varmuus, johon jokaisen autuutta\netsivän tulee pyrkiä, ja tästä kirjoitti Lagukselle, vastasi tämä:\n\"Parempaa saarnaa kuin Nohrborgin on ei löydy. Myöskin olisi hänen\nnimensä hyvänä takuuna ja varmuutena lukijalle, mutta kaikki\nlukijamme eivät ole kristittyjä. Ne, jotka omistavat postillan,\nvaan lukevat sitä harvoin tahi eivät ensinkään, eivät huolisi\nlukea otetta, kun kirja on omalla hyllyllä. Kääntymättömän joukon\nsilmissä, joka aina on suurin ja josta nyt on kysymys, joutuisi\nsanomalehti tämän kautta huonoon maineeseen. Miten vähäpätöisiltä\nminun esiintuomani syyt saattavatkin näyttää, en voi niistä\nluopua. Ehdotan siis, että pidät Nohrborgin saarnaa pohjana, vaan\nkorjailet sitä toisenlaiseksi, muodostamalla sitä jyrkemmäksi,\njotta se tuntuvammin koskisi. Siten se varmaan paremmin avaisi\nasianomaisten silmät\". [Laguksen kirje J. Fr. Berghille 11/7 1836\n(Akiander VI, 256).] Bergh ei noudattanut Laguksen neuvoa, vaan otti\nNohrborgin saarnan, mitään siinä korjaamatta, lehteen. Alkuperäisten\nsuorasanaisten kirjoitusten alla ei ole nimiä, ei edes nimimerkkiä,\njoista voisi päättää, keiden kirjoittamia ne ovat. Sana \"lähetetty\",\njonka silloin tällöin tapaa, ei paljon asiaa valaise. Mitä erittäin\nLagukseen tulee, on huomattava, ettei hän tahtonut käyttää tätäkään\nmerkkiä kirjoituksissaan. Toimitus, johon virallisesti kuuluivat J.\nFr. Bergh ja K. Aspegrén, ehdotti, että hän käyttäisi tätä sanaa,\nvaan sai kieltävän vastauksen. \"Emmehän kokoa lehtiä ajallisia\nkuolemattomuuden seppeleitä varten\" kirjoitti Lagus, \"ja jos niitä\npyytäisimmekin, niin olisivat minun kirjoitukseni varmaankin niiden\nhalvimmat lehdet\". [Akiander VI, 247.] Varmuudella tiedetään\nkuitenkin, että kirjoitukset \"Mikä on oikea kristillisyys?\" ja\n\"Herätys\", kumpikin vuodelta 1836 ovat lähteneet viimemainitun\nkynästä. [Katso Akiander VI, 250 ja 259.] \"Epäusko ja sen\nhedelmät\", \"Miten voin päästä uskoon Kristukseen?\", \"Getsemane\"\nsekä \"Kristinuskon ikäluokat\", jotka kuuluvat samaan vuosikertaan,\n[Seuraamme tässä \"Tidningar i andl. ämnen\", koska \"Hengellisiä\nsanomia\" on käännös siitä. Kuten olemme maininneet, ei sitäpaitsi\nkaikkia kirjoituksia otettu viime mainittuun lehteen.] ilmaisevat\nsiksi selvästi Laguksen käsialaa ja katsantotapaa, että miltei yhtä\nsuurella varmuudella voi päättää niidenkin syntyneen Ylivieskan\npappilassa. Tulkitkoot muutamat näistä kirjoituksista lainatut\notteet, miten niiden innostunut, aatteen palvelukseen antautunut\ntekijä käsitti silloisen aseman ja arvosteli papin velvollisuutta.\n\n\"Heti kun herätyksiä sanan voimasta tapahtuu, on juonikas epäusko\nvalmis huolellisesti salaamaan Jumalan vanhurskautta sekä\ntodistamaan hänen rakkauttaan rakkaudeksi, joka ei muka tahdo,\nettä syntinen huolehtisi ja paljon surisi syntejänsä. Tämä valheen\nsaarnaaja ei tiedä, että juuri Jumalan rakkaus vaikuttaa tuon\nhänen vanhurskautensa vakavan tunnon, jotta kukistuisivat syntisen\npetolliset ja ylpeät luulot omasta täydellisyydestä, eikä tajua,\nettä Jumala tällä tiellä, jonka hän itse on viitottanut, tahtoo\njohdattaa ihmistä vastaanottamaan Jesuksen Kristuksen vanhurskautta,\njoka ainoana hänelle kelpaa. Epäusko on ylpeä eikä siitä syystä\ntahdo kuulla puhuttavankaan hengellisestä köyhyydestä, ei murheesta\neikä vanhurskauden isoomisesta ja janoomisesta. Se vihaa armon\nihmissielussa vaikuttamaa muutosta, julistaen kerettiläisiksi ne,\njotka tuota ovat kokeneet. Raamatun oppi herätyksestä, kääntymisestä,\nuskosta y.m. on turhaa lorua vain, jota se rohkeasti pilkkaa. Ja kun\naina, varsinkin suurten herätysten aikoina, toiset tietämättömyydestä\nerehtyvät, toiset ensimmäisen kiivauden kuumuudessa eksyvät sanoissa,\nsuistuvat syrjäteille tahi sortuvat hurmahenkisyyteen, niin käyttää\nepäusko tuota pilkataksensa Jumalan työtä ja korottaaksensa omaa,\nhengellisesti sokeaa järkeään tuomariksi asioissa, joita järki ei\nensinkään käsitä. Täten koettaa epäusko estää uuttasyntymistä,\njota paitsi emme, niinkuin Kristus itse on sanonut, voi päästä\nJumalan valtakuntaan, ja sentähden on tämä jumalallinen oppi\nkaikissa säädyissä monelle tuntematon. Jos oikein saarnattaisiin\nja opetettaisiin Jumalan sanaa, -- -- -- niin ei kansaparka -- -- --\nsokeasti luottaisi töihin ja ulkonaiseen kunniallisuuteen, vaan\nse tulisi johdatetuksi luokse Jumalan Karitsan, joka ottaa pois\nmaailman synnit, eikä puuttuisi myöskään elämän vanhurskautta, kun\nihmiset uskosta tulisivat vanhurskaiksi\". [Tidn. i. andl. ämnen ja\nHengellisiä s. 1836, n:o 6.]\n\n\"Olet ehkä muiden opettaja, jonka tulisi vakaasti ja tarkkaan\nosoittaa tietä autuuden elävään tuntoon. Mitenkä tätä voit tehdä,\nkun itse hylkäät ainoan tien ja arvaamalla annat muille petollisia\nneuvoja?\" [Tidn. i. andl. ämnen 1836, n:o 15 (Ei löydy Hengellisissä\nsanomissa).]\n\n\"-- -- -- Kun nyt lähestymme (Getsemanen) porttia, niin muistakaamme,\nettä myöskin Judas Iskariot kerran kulki tätä tietä, kun hän petti\nJesuksen. Millä sydämellä me nyt astumme portista sisään? Soimaako\nratiseva lehti meitäkin Jesuksen vihollisiksi, jotka tahtovat\nottaa hänet kiinni ja viedä ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi,\njotta Barrabas, vanha turmeltunut luontomme säästyisi ja jäisi\neloon? Näetkö: pitkä ruoho kasvaa poluilla ja tuskin ainoaakaan\njälkeä näkyy hiedassa. Kuinka harvat lienevätkään täällä käyneet\nja miten harvoin niinä monina vuosisatoina, joina tämä paikka on\nollut nimeltään tunnettu kautta maailman. Ei nytkään näy kukaan\ntulleen tänne murheellista sydäntänsä virvoittamaan: ei täällä kuulu\nkiitollisia ylistysvirsiä Jumalalle, ei nouse täältä ilonsäveleitä\ntaivaaseen. Emme täällä näe katumuksen kyyneleitä emmekä huomaa\nniiden taivaallisten hedelmien nälkää, joita täällä on niin runsaasti\ntarjona. -- -- -- Kuuletko noita etäämmältä uhkaavia huutoja.\nJoukko lähenee -- mikä heidän mielessänsä lie? He ovat tulleet\nottamaan kiinni ja ristiinnaulitsemaan elämän Herraa, Jumalan Poikaa\nja syntisten Vapahtajaa. Heillä on lamput ja tulisoitot. Mitä?\nHäpeätkö maailmanviisauden, kateuden ja vainon valossa Jesuksen\nseuraa? Haluatko kaiken sen perästä, minkä täällä olet nähnyt ja\nkuullut, paeta ja salata rakkauttasi häneen tahi ehkä liittyä hänen\nvihollisiinsa? Miksi ujostelet, kun lähestyypi kansanjoukko, jossa\non niin monta entisistä ystävistäsi ja tuttavistasi? Pelkäätkö,\nettä he ottavat sinut kiinni ja rääkkäävät sinua, kun olet hänen\nseurassaan? Etkö tiedä että Kristuksen piti kaiken tämän kärsiä ja\nsitten kunniaansa mennä? Etkö siis sinäkin tahdo jotakin kärsiä\nHänen tähtensä? Rohkaise mieltäsi! Jesus on kerta voittava kaikki\nvihollisensa. Seuratkaamme häntä Getsemanesta kärsimisiin ja\nkuolemaan, niin mekin saamme osan siinä autuudessa, jonka hän meille\nsillä tavoin on hankkinut\". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 21 ja\nHengellisiä sanomia n:o 22.]\n\n\"Epäilemättä on nykyaika uskonnollisessa suhteessa merkillinen. Valon\nja rauhan halu on syntynyt kaikissa maissa, ja tuon rauhoittavan\ntotuuden etsiminen on kieltämätön. Mutta kun tämä tarve pyytää\ntulla tyydytetyksi, niin huudetaan toiselta puolen uutuuksista,\nlahkolaisuudesta, pietismistä y.m. ja puhutaan eksytyksistä sekä\nsiellä, missä niitä löytyy, että siellä, missä niitä ei ole. --\nKristinuskosta väitteleminen kuuluu miltei jokaisen ohjelmaan, ja\nsuurin osa ihmisiä joka säädyssä pilkkaa vielä tänään n.s. pietismiä,\njosta sanellaan mitä surkuteltavimmalla sydämmettömyydellä ja\ntietämättömyydellä. Uskonnonopettajienkin joukossa on niitä, jotka\novat kylliksi tunnottomia sanoillaan ja toimillaan vainoomaan\nseurakuntansa heränneitä, kun heidän sensijaan tulisi johdattaa ja\nneuvoa näitä hellällä rakkaudella. Heidän pitäisi toki huomata,\nettä kansa kaipaa vakavalle pohjalle perustettua kristinuskoa,\nsemmoista, joka johtaa rauhaan ajassa ja ijankaikkisuudessa ja joka\nsiis on toista laatua kuin se kristinusko, jota niin usein esitetään\njulkisessa opetuksessa. -- -- -- Varma on, että se uskonnollinen\nhenki, joka nyt leviää meidänkin maassa, ei enää ole tukehutettavissa\neikä masennettavissa. Onnetonta olisi, jos niin kävisi, ja onnetonta\non, että ne, joita asia lähinnä koskee, toimettomina katselevat tätä\neivätkä Jumalalta saadulla ja Jumalan tykö johtavalla viisaudella\nkoeta ohjata herännyttä autuuden halua hyvään loppuun. -- -- --\nKun ensimmäiset kristityt kokoontuivat, oli heidän suurin ilonsa\nsaada puhua Jesuksen armosta, ylistää Hänen rakkauttansa sekä\nkehottaa toisiaan uskollisesti seuraamaan Häntä. Jumalan Pojan\nkärsimistä ja kuolemaa syntisten edestä ja heidän siihen perustuvaa\nvapautumistansa ja autuuttaan ei silloin vielä pidetty häpeällisenä\nasiana, jota olisi täytynyt kätkeä sydämmen salaisimpaan loukkoon ja\njosta puhuminen olisi häirinnyt seurailoa. Että nyt on toisin, että\nkristikunnassa hävetään Kristusta, ettei kukaan saata puhua Jumalan\nsyntisille osoittamasta armosta, tuon tietää aivan hyvin jokainen,\njoka joskus käypi tavallisissa säätyläisten tahi talonpoikien\nseuroissa\". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 23 ja Hengellisiä sanomia\nn:o 25-26.]\n\nNiinkuin jo näistä otteista näkyy, ei Laguksen kirjoitusten\npäätarkoituksena ollut opin esittäminen, vaan sen soveltaminen\nelämään. Ne eivät ole dogmatiikkaa, vaan sydämmeen tähtäävää,\nelävää, käytännölliseen elämään kohdistuvaa todistusta synnistä ja\narmosta. \"Mikä on oikea kristillisyys?\" niminen kirjoituskin, jossa\nhän pääpiirteissään, paikoin jokseenkin tyhjentävästikin, esittää\nautuuden järjestystä, kantaa kuitenkin kauttaaltaan herättävän\nhartauskirjoituksen leimaa. Niin myöskin \"Herätys\", ensimmäinen\nniistä kirjoituksista, joissa hän, kuten eräästä hänen J. Fr.\nBerghille kirjoittamastaan kirjeestä [Akiander VI, 253.] näkyy,\ntarkemmin aikoi selvittää tämän järjestyksen eri asteet. Virkistävää\non lukea näitä kirjoituksia. Niissä on aaterikkautta, henkeä, ja\nraitista runoutta tuoksuvat somasti muodostetut lauseet. Stiiliin\nnähden vetävät ne vertoja Stenbäckin suorasanaisille kirjoituksille;\nuskonnollisessa suhteessa ovat ne näitä etevämmät. Mutta toisin niitä\nLaguksen aikana arvosteltiin. Kirkollinen ja maallinen virkavalta,\nnukkuva papisto ja sen suruttomat sanankuulijat eivät olleet alttiit\ntämmöistä kuulemaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sensuuri alkoi\nahdistaa heränneitten aikakauslehtiä. Syynä siihen olivat lähinnä\nLaguksen kirjoitukset. Marraskuussa 1836 kirjoitti G. H. Forsius,\njoka Porvoon tuomiokapitulin puolesta tarkasti tämän virkakunnan\nvalvonnan alaiset painotuotteet, J. Fr. Berghille: \"Älkää paheksuko,\netten ole hyväksynyt tänne viimeksi lähettämiänne kirjoituksia.\nToivon ja pyydän sitäpaitsi teitä huolellisesti lukemaan sekä,\njos tarvitaan, korjaamaan toimitukselle lähetettyjä kirjoituksia,\nennenkuin jätätte ne sensuurin tarkastettaviksi. Siten välttäisin\npaljon vaivaa. 'Ihmisen turva' on pääpiirteiltään kristillisesti\nhurskas, vaan yksityiskohdat ovat sepitetyt Simonismin hengessä.\nKirjoitus 'Valistus' on tavallista kristillisen aineen esittämistä,\nvaan kaipaa korjauksia sekä sisällyksen että muodon puolesta,\nennenkuin sen painettuna voi jättää yleisön luettavaksi. Senkaltaiset\nperustelmat saavat aikaan eksytyksiä vain ja käsitteiden hämmennystä,\nvarsinkin yksinkertaisissa. Mitä taas tulee kirjoitukseen 'Ajan\nmerkit', sisältää se kyllä monta todenmukaista huomautusta,\nmutta ilmaisee tämän ohessa, vallitseviin oloihin sovellettuna,\nkirjoittajan hengellistä ylpeyttä, jonka paisuttamana hän Rooman\npaavien tavoin luulee voivansa singottaa pannajulistuksiaan kaikkiin\nsäätyihin, kyntömiehestä valtiolaivan peräsimen hoitajiin asti,\nelleivät suosi sitä uskonnollista puoluetta, jonka asianajaja\nkirjoittaja on\". [Akiander VI, 260.] Ikävä kyllä, eivät yllämainitut\nkirjoitukset ole jälkimaailmalle säilyneet. Bergh lähetti Forsiuksen\nkirjeen Ylivieskaan. Millä mielellä Lagus vastaanotti uutisen, näkyy\nhänen joulukuun 16 p:nä 1836 Berghille kirjoittamastaan vastauksesta.\nSe alkaa seuraavilla sanoilla: \"Rakas, rehellinen ystävä! Oletko\njoskus nähnyt miten levotonna lintunen, illan tyynnyttyä, siipiänsä\nräpsyttää puiden latvoissa, epätoivoisena mistä yösijansa löytäisi?\nSen näköinen olin minä kirjeesi luettuani. Mitä nyt on tehtävä? Selvä\non, että tahdotaan sulkea _minut_ pois toimituksesta, ja siihen olen\nosaksi itse syypää. Puetin rauhan ruhtinaan haarniskoihin, jotta\nhän hyvästi varustettuna sotilaana ryntäisi vihollisten leiriin, ja\npoishakatulla Malkus-korvalla luulin tehneeni urostöitä\". Puolustaen\nkantaansa ja lausuen muun ohessa, että asianomaiset pitävät\nmaterialismiakin vähemmän vaarallisena kuin pietismiä, kehottaa\nLagus toimitusta täyttämään lehtiä otteilla Pontoppidanin, Spenerin,\nFrancken y.m. teoksista. Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: \"Jos\ntahdot, lähetän kyllä silloin tällöin jotakin viatonta ei-mitään,\nmutta siinä tapauksessa täytyy jommankumman meistä pitää huolta\nkirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, sillä muuten niitä ei saada\npainetuiksi\". [Akiander VI, 259-261.]\n\nPari päivää sen jälkeen, kun Lagus oli toimittanut tämän kirjeen\npostiin, saapui hänen luokseen Malmberg muutamien muiden seudun\nheränneitten pappien kera. Oli sunnuntai-ilta. Pappilan tupaan oli\nkokoontunut paljon kansaa, ja täysistä sydämmistä kaikui sieltä\nveisuu. \"Nuo eivät kiellä meitä puhumasta\" lausui Lagus, joka\nvierailleen vasta oli kertonut kirjoitustensa kohtalosta, \"mennään\nsinne\". Ja siellä puhuttu elävä sana löysi vielä paremmin, kuin\nparas sanomalehtikirjoitus, tien ihmisten sydämmiin. Erotessaan\nlausuivat nuo innostuneet paimenet toisilleen: \"Jos nämä seuratkin\nkielletään, leviää herätys kuitenkin. Jumalan sanaa ei voi mikään\ntuomiokapituli kahlehtia\". [Kert. (1896) J. Hemming.] Ja J. Fr.\nBerghille kirjoitti Lagus muutamia viikkoja myöhemmin: \"Totuutta,\nkristinuskon kallista totuutta, tulee jokaisen tosi kristityn aina,\nsiis tänäkin aikana, rohkealla suoruudella julistaa, teeskentelemättä\nja ilman kursailemista. Niin ovat Kristus, apostolit ja kaikki\nHerran uskolliset todistajat kaikkina aikoina tehneet -- -- --. Joka\nkauniilla ja koristetuilla sanoilla tahtoo salata Kristuksen oppia,\nhän ei ole oikea tunnustaja, eikä hänen opetuksensa vaikuta mitään\nniissä, joiden edestä hän noin pelonalaisena tekee työtä. -- -- --\nMeidän tulee pelkäämättä kirjoittaa ja saarnata emmekä saa antaa\nkääntämättömien syntisten kuolleen uskon ja väärien mielipiteiden\nhallita kieltämme, sydäntämme eikä kynäämme. Onko Jumala antanut\nmeille valkeutta, jotta sen vakan alle kätkisimme? Ja mitä se\nmeitä auttaa, jos väärien vaikuttimien ohjaamina sammuttaisimme\nvalkeuden ja sanoisimme yleisölle: vaeltakaa sen loistossa. Jumala\nei milloinkaan ole ollut todistuksitta ja todistajitta, ei tänäkään\naikana. Hän tahtoo tulevienkin aikojen nähtäviksi jättää lapsiaan\nkohtaan osoittamansa rakkauden ja armon jälkiä. -- -- -- Tehkäämme\nminkä voimme. Saarnattakoon ja kirjoitettakoon kuinka paljon hyvänsä\ntuosta pehmeästä, ryhdittömästä ja voimattomasta rakkaudesta, se\non vahanenä ja pysyy semmoisena, ja teeskentelevä aika vääntää sen\nminne tahansa. -- -- -- Se evankeliumi, joka miellyttää ihmisiä, ei\nole Kristuksen ja apostolien evankeliumia. Emme saa puhua yleisin\nsanoin vain, vaan meidän tulee kuuluvalla äänellä nuhdella synnin\nsuruttomuutta, epäuskoa, itsevanhurskautta, tietämättömyyttä y.m.\nMuoto, ajatusten ulkoasu on hyvin tärkeä; sillä orjallisen pinnan\nalla Jesuksen henkeä ei ole; vapaus vallitsee siinä, missä tämä henki\nliikkuu\". [Akiander VI, 263-265.]\n\nJonkun ajan kuluttua alkoi Laguksen kirjoituksia jälleen ilmestyä\nheränneitten lehdissä. Ja ilahuttavaa on nähdä, että toimitus,\nsensuurin pakkokeinoista huolimatta, ei ensinkään muuttanut niiden\nsuuntaa. Seuraavinakin vuosina ilmestyi alkuperäisiä kirjoituksia,\njoissa peittelemättä, jos kohta jyrkkiä sanoja välttämällä,\ntarkastettiin yleistä, raamatun totuudesta poikkeavaa uskonnollista\nkatsantotapaa ja kirkossa vallitsevia epäkohtia Jumalan sanan\nvalossa. Semmoisia kirjoituksia ovat esim.; \"Lahkolaisuudesta\",\n\"Sananen maailmankaltaisuudesta\", \"Mitä tulee meidän sanoa\nsuuresta joukosta?\", \"Aiot papiksi tahi olet pappi etkä tiedä\ntietä autuuteen\", vuodelta 1837. Toimituksen katsantotapa lehdessä\nkäytettävästä kirjoitustavasta oli sama, kuin Laguksen. Vaikka\nsensuuri kävi yhä ankarammaksi, kirjoitti viimemainittu vielä\nsanotun vuoden alussa siitä J. Fr. Berghille: \"Olemme alottaneet\ntämän työn Herran nimessä ja luottaen häneen. Älkäämme antako sijaa\ntoivottomuudelle, jos kohtaisimme vielä kovempia tuulenpuuskia\ntotuutta julistaessamme. Jos me kukistumme, niin ei kukistu\nJumala; ja olkoon se minkä me hänen avullaan ja hänen armostaan\nsaamme aikaan, jälkimaailmalle todistuksena hänen heikoissakin\naina vaikuttavasta voimastaan. Aika tulee, jolloin meitäkin oikein\narvostellaan. Ja jos niin ei kävisikään täällä, niin odotamme sitä\npäivää, jolloin jokaisen teon ydin ja vaikutin tutkitaan ja jolloin\nei hyljätä sitä, minkä usko Jesukseen on vaikuttanut\". [Akiander VI,\n263.]\n\nJos lainattujen kirjoitusten luku vuodesta 1837 alkaen onkin\nentistä suurempi, ovat ne sitä paremmin valitut ja soveltuvat hyvin\nsilloisiin oloihin. Semmoinen on esim.: \"Sananen Spenerin kirjasta\nPia desideria\" (1837). Etenkin hyvästi valitut ovat niinikään\nvarsinkin Ruotsissa ilmestyvästä \"Missionstidning\" nimisestä lehdestä\nlainatut kirjoitukset ja otteet lähetystoimen alalta. Niiden suuri\nluku osoittaa, miten kallis tämä asia oli Suomen heränneille. Niitä\nsovellutettiin sitäpaitsi silloin tällöin meidän maan oloihin.\nPaitsi Laguksen kynästä lähteneitä, iskevät ajan mätähaavoihin\nkipeästi kirjoitukset: \"Sananen lahkolaisuudesta\" (1837) sekä v.\n1838 \"Vaaroista varomattomasta seurustelemisesta ihmisten kanssa\",\n\"Aikamme väärä kristillisyys opissa ja elämässä\" ja \"Vääristä\nprofeetoista\".\n\nVaikea on sanoa, mihin määrin päätoimittaja, J. Fr. Bergh, itse\notti osaa lehden toimitukseen. Varmuudella tiedetään [Aschan,\nKuopio stifts matrikel.] nim., että muiden kera hänen veljensäkin,\nJ. I. Bergh, paitsi runoja kirjoitti alkuperäisiä suorasanaisiakin\nkirjoituksia lehteen, vaikkei mikään nimimerkki, ei edes sana\n\"lähetetty\" sitä ilmaise. Yhtä vähän tahtoivat muutkin, jotka lehteen\nkirjoittivat, nimillään herättää huomiota. He taistelivat asian,\neivätkä oman kunniansa edestä. Miltei varmuudella saattaa kuitenkin\nväittää, että esim. kirjoitus \"Mietteitä juoppouden hävittämisestä\"\n[Tidn. i andl, ämnen 1836 n:o 20. Hengellisiä sanomia n:o 21.] on J.\nFr. Berghin kirjoittama. Se näkyy lähinnä aiheutuneen hallituksen\nsäädöksistä tuon paheen vastustamiseksi. Kirjoittajan kunnioitus\nesivaltaa kohtaan, joka tässä kirjoituksessa paikoin esiintyy\njokseenkin liioitetussa muodossa, sekä Berghin likeinen suhde\nRenqvistiin johtavat heti ajatuksen ensinmainittuun. Kirjoitus on\nmuuten hyvä ja sisältää monta mietittävää ajatusta. Niinpä siinä\nesim. lausutaan: \"Ei sillä vielä kaikki olisi saavutettu, jos\nainoastaan juoppous saataisiin estetyksi, koska tämä kuitenkaan ei\nvoi tapahtua ilman koko sisällisen ihmisen muutosta. Parannettava\non johdatettava katuen tuntemaan kaikki pahat taipumukset ilman\npoikkeuksetta, hänen tulee vakavasti ja inholla pitää syntinä kaikki,\nmikä on pahaa Jumalan silmissä. Tässä eivät auta yksinomaan uhkaavat\nja pelottavat lainsaarnat. Ne päinvastoin monesti paaduttavat\nvielä enemmän tahi korkeintaan ajavat syntisen etsimään pelastusta\nitsetekoisen parannuksen ja omien hyvien päätösten toivottomalla\ntiellä. Olkoon nuhde rakkauden nuhdetta. Ennen kaikkea johdatettakoon\neksynyttä etsimään apua hengelliseen tautiinsa syntisten\nvapahtajalta, Jesukselta, pelastusta ei ainoastaan ansaitsemastaan\nrangaistuksesta, vaan myös pahan vallasta. -- -- -- Jos tämä\nlaiminlyödään, ovat kaikki yhdistykset ja rikoslain määräykset\nvastedes, niinkuin ennenkin, voimattomat, ja juoppous, murhanhimo\nja kaikenkaltaiset paheet saavat vallan isänmaassamme. Tiedämme\naivan hyvin, etteivät nämä sanat sisällä mitään uutta; päinvastoin\nolemme vakuutetut, että esittämämme väitteet perustuvat hyvinkin\nvanhaan totuuteen. Mutta se on uutta, ja epäilemättä moni sitä sinä\npitääkin, ettei tätä totuutta käytännössä noudateta sille tulevalla\nvakavuudella, uutta se, etteivät kaikki sitä tajua eivätkä hyväksy.\nMuussa tapauksessa eivät paheet olisi saavuttaneet sitä valtaa, kuin\nvalitettavasti nykyään useassa paikassa. Monen papin kurja valitus\nkruununpalvelijain leväperäisyydestä, joiden toimenpiteiltä odotetaan\nmiltei kaikki, todistaa miten vähän luotetaan evankeliumiin. Tahi\neikö Jumalan sana enään olekaan tuo ihmisen sisimpään tunkeutuva\nkaksiteräinen miekka, joka häntä valaisee ja jalostuttaa? -- -- --\nKun rikoksellinen lyödään kahleisiin, kun julkiset synnit yhä\nenemmän todistavat kasvavasta tapainturmeluksesta, todistakoon\npapin herännyt omatunto, kuinka vakavasti hän on tehnyt kaikki,\nminkä hän armon kautta on voinut ja on ollut velvollinen tekemään\nonnettoman pelastukseksi. Paheen valtaan sortunut kärsii kyllä\nansaitun yhteiskunnallisen rangaistuksensa, mutta laiskan palvelijan,\nhuolimattoman palkkapaimenen kädestä vaaditaan kerran hänen verensä\nja hänen onnettomuutensa\".\n\nMelkein joka numeron lopussa löytyy kummassakin lehdessä \"Ajatuksia\nja mietteitä\". Toiset niistä ovat ajan oloihin sovitettuja,\nsattuvasti valittuja otteita kirkkoisien, Lutherin, Arndtin, Spenerin\ny.m. teoksista, toiset alkuperäisiä kirjoituksia. Viimemainituissa\nhuomaa usein Laguksen ja Stenbäckin hienosti terotettujen kynien\njälkiä. Muut ovat sisällykseltään ja hengeltään näiden vertaisia.\nUseat niistä kantavat selvästi Bergh-veljesten kirjoitustavan leimaa.\n\nKaikkiin oloihin pyysivät \"Tidningar i andliga ämnen\" ja \"Hengellisiä\nsanomia\" sovittaa raamatun koko totuutta. Ne käsittelivät pyhäpäivän\nviettoa ja arkielämän oloja, puhuen papeille ja sanankuulijoille,\noppineille ja oppimattomille vakaata, korutonta kieltään. Ne olivat\nuskonnollisessa suhteessa valoisamman ja tietorikkaamman ajan\ntienraivaajia. Jos tie jäikin epätasaiseksi vielä, ojat monessa\npaikoin kaivamatta, sillat rakentamatta, rotkot täyttämättä ja\nliejupaikat perustamatta -- ken tuota oudoksuu? Eikä tätä työtä\nsentähden saa ylimielisesti arvostella, etteivät sen rakentajat aina\nymmärtäneet välttää mäkiä ja alankoja, joista sitä tulevaisuudessa\ntäytyi siirrellä pois. Tärkeintä on, että tie tuli raivatuksi ja että\nsen pääsuunta oli oikea. Tätä tunnustusta tuskin kukaan nyt enää\nkieltäytyy antamasta sen tekijöille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo vuoden 1838 lopussa lakkasivat \"Tidningar i andliga ämnen\" ja\n\"Hengellisiä sanomia\" ilmestymästä. Paitsi tukalia paino-oloja\naiheutui tämä päätös osaksi myöskin menoihin nähden pienistä\ntuloista. Palkkaa ei kukaan toimittajista tietysti pyytänyt, vaan\ntätä lukuunottamatta tuotti yrityksen rahallinen puoli heille liiaksi\npaljon huolta. Pääsyynä oli kuitenkin eräs toinen seikka. Lehtien\nlukijakunta oli sivistykseen, tietoihin ja vaatimuksiin nähden niin\nmonenkaltainen, että sen vaatimusten tyydyttäminen alusta alkaen\noli tuntunut Berghistä ylen vaikealta. Epäilemättä oli tämä epäävä\najatus oikeutettu. Hän kirjoitti asiasta Lagukselle, vaan tämä\nvastasi: \"Tuleehan lehden olla Jumalan ihanan luonnon kaltaisen,\nmissä löytyy mitä monenkaltaisimpia kasveja ja kukkia, jotta jokainen\ntuosta rikkaasta varastosta saisi, mitä häntä hyödyttää. Talonpoika\ntarvitsee osansa, niin myös oppinut\". [Akiander VI, 248.] Vuosi\nvuodelta kävi yhä selvemmäksi, että Berghin mielipide oli oikea.\nKoetettiin valita kirjoituksia kummankin lehden eri lukijakuntien\ntarpeen mukaan, vaan tämä kävi vaikeaksi, kun pääasiallisesti samaa\nperiaatetta kummankin toimittamisessa kuitenkin noudatettiin.\nSentähden päätti toimitus pyytää lupaa 1839 v:n alusta saada siten\nmuuttaa ruotsinkielisen lehden suunnitelmaa, että siihen otettaisiin\nyksinomaan sivistynyttä luokkaa varten aijottuja kirjoituksia.\n[Porvoon tuomiokapitulin arkisto ja lehtien tilausilmoitukset.] Lupa\nsaatiin, ja lehti ilmoitettiin tilattavaksi nimellä _\"Evangeliskt\nVeckoblad\"_. \"Hengellisiä sanomia\" sitävastoin aikoi toimitus\njulkaista entisen ohjelman mukaan. Viimemainittu päätös jäi kuitenkin\nriippuvaksi tilaajamäärästä. Tämä osoittautui yhä edelleen niin\npieneksi, ettei lehden ulosantamista heinäkuussakaan, josta ajasta\nalkaen uudestaan aijottiin ryhtyä sitä toimittamaan, voitu jatkaa.\n\n\n\n\nII.\n\nVanhan puutarhuria kirjeet.\n\n\nVasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten\nolemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin\noli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen\ntuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin \"iloton\" ja\n\"synkkä\" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta\nylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys\nasiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.]\nEnnenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin.\nSyynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut\nmielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä\nylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden\npuolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet,\njoille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa,\neivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja\nmielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden\nleviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut\nolla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin\njyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun\nohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden\nluona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar\nom Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg\nsuvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten\nhalveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen\nei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen\nrunoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme,\nettä jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen\narvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta\nlähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko\ntunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo\nrunoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin\nhänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden\nedustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun\nhellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä\nitse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava\nsynnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen\nikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen\nkantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut\naivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg,\nkosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa\npapistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei\nkoskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta\neikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen\nmyönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista\nkirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä\ntyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati,\noli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain\nhäiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista\nkehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten\nkoulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän\nmaailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen\nuhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman\npakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C.\nG. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] -- päinvastoin\npiti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon\nkauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana -- mutta antiikin runollisen\nkaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi\nkotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen\nkatsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti\nvapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en\nkristlig tragedi?] \"Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka\ntavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle,\nlevottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen\nmuotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle\nharrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen\ntodellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan\nkäsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on\ntulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa;\nse oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken,\nmitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen\nkauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi,\nkukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun\nsielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan\nnäkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. -- Mutta samassa kun ihminen\nhuomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa\noman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä\nmaallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan\nsydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia\nlaskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin\ntaisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet\n-- legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä\nymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi\naikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä\noli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista\nja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen\ntuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden\nvaatimusten sattuvaa torjumista?\".\n\nMutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee\ntarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa\nensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja\nilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen \"olemisen iloa\"\nuhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin\njuurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan\npanteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä\nviimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät\nRunebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti\ntutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt\naivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan\nettä se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä\nja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko\nJ. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita\nrunoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V.\nSnellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi\ntulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska\nåsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt\nkysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen\nkirjoituksistaan. [Esim. \"Några ord med anledning af Saimas kritik\naf poemet Kung Fjalar\".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs\nreligiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että\nhänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä,\nmutta paitsi \"Vanhan puutarhurin kirjeistä\" näkyy muistakin\nhänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme\nhänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä\nkertomuksessaan seuraavat sanat: \"On vaikeaa kuvitella itselleen\nselvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa\nkuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset\npiirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo.\nMeri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa,\nvaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa\nkäsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa,\nmuuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan\nvalmistautuu taisteluun\". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin\npersoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan\nosoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan,\ntäytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja\nsyntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen\nraja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on\ntavallaan \"Kung Fjalar\", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo,\nkuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin\nkysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa\nheikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on\nselvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa,\nsitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat\nmonesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri\ntuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli\npietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se\nteki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa \"puhdasoppisuutta\"\nja sen edustajia kuin \"maailmaa\" ja \"maailman lapsia\". Että liikkeen\ninnostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan\nja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta\nrajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on\nkieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla\nhuomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden\nvalaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon,\njoka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen\nviljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin,\nmaallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa\nkolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin\non toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys,\njohon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää,\noli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka\naivan vastakkaiseen suuntaan.\n\nNäin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään\nolemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan\nsynnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa\npiireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan\npolttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän\njulkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta\nväittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on\nsaanut mitä huomattavimman sijan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunebergin toimittama \"Helsingfors Morgonblad\" nimisen lehden\nkahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä\nkirjoitus otsakkeella \"Vanhan puutarhurin kirjeet\". Vielä selvemmin\nkuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen\nsointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset,\nettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden\ntoimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.\n\nVanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä\nonnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut\ntoistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä,\nviime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki\ntuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla\nalueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa.\nAinoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike\nja seudulla ilmestynyt lahko, nuo \"jumaliset, äänettömät, kaameat\nolennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä\nposkien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa\",\nherättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.\n\nKuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että\nRosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja\npäättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta\nkuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää\nvanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä.\nEräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä\nlempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär\nhäntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: \"Oi, isäni, isäni, että\ntoki olet niin kadotettu!\" \"Olet sairas, hyvä lapseni\" vastaa tämä\n-- \"tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään\". Rosa estelee.\n\"Sairas?\" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, \"olen ollut\nsairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut\nparemman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa;\nnyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni,\noletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?\" \"Näin mitä olin menettänyt\"\n-- niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä -- \"sieluni pimittyi, viha\nvaltasi mieleni\". \"Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen\"\nlausuu hän tyttärelleen, \"sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja\nkarkoitat aamun enkelit puistosta\".\n\nKuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana\npäivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa\ntyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan\nsamanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen\noli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. \"Se oli\ntaivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni\" kertoo hän lausuneensa,\nvaan Rosa oli vastannut: \"Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt,\nkun olen herännyt\". \"Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet\nmenettänyt ja hyljännyt?\" kertoo hän kysyneensä, \"oman ajatuksesi\nsynnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja\npeikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta --\nepäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa,\nhänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä\non pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa\nja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki\ntämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla\nminun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää,\nelää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys,\nmissä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana\nriemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa\".\nHe seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha\npuutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti\nsen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa.\nHetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan\npaikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet\nauringon valossa. \"Katso\" lausui isä \"äsken kasvoi tämä kukka\nmatalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan\ntomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän\ntaivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun\nnyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut\nitsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt,\nja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut\nmaasta ja kohonnut auringon tuleen -- silloinko sitä rakastaisin?\nEnkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!\"\n\"Onko sitten kuolema onnettomuus?\" vastaa Rosa, ja turhat ovat\nvanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää\nkertomuksensa seuraavin sanoin: \"Hirveätä, herrani, kauhistuksen\nvaltaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni\nminua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan\". Kirjeen\nlopussa lausuu hän: \"Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä\nhän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. -- -- --\nHe etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi:\nOi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo\nsiemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että\nmaa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden\nodotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on\nniin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista\".\n\nKolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on\nsairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella\nkoettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi\nnäyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne,\nhän halajaa päästä pois. \"Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta\",\nkirjoittaa vanha puutarhuri. \"Maan alta, pilvien tuolta puolen,\nmaailman, maailmojen takaa -- mitä on hän löytävä muuta kuin minkä\nhän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?\" Jota toivottomammalta\nRosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan\npuutarhurin mieli noille \"synkille peikoille\", jotka \"istuttivat\ntuleen\" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä\nheidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: \"Viettelijä käyttää\nvälikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä\".\nMitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan\nhänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen\najatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät\ntuntuvat pitkiltä.\n\nEi ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan\npuutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi.\nParemmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi\nhän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri\noli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös,\nkuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko\nKristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten\nkovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin\nsiltä, jonka \"sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa\",\nsillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä\narkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan\nantaudu tuohon taisteluun \"oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan\"\npettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus,\nei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa\nmitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle,\nsillä hän oli itse kokenut, \"miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois\nne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut\nkiinnitetty\". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä\nÖstring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.\n\nMiten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet\nStenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien\nsanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin\nkirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän\nja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli\nhän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien\ntyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut\nHerrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa\nviimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa\nlieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla:\n[Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]\n\n    \"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen\n    Viet matkamiehen kirkkautehen,\n    Oi kiitos! -- haudass' synkäs' ei hän uinu;\n    Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,\n    Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,\n    Ja kuulee lohtuas\".\n\nVanha puutarhuri oli kirjoittanut: \"Jos minulla olisi taiteilijan\nlahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja.\nNäyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden\nvaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin\nhänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa\nilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut,\nkaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden\nhänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi,\nniinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä\niloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun\nodotuksesta\". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin\non tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua,\nettä hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä\nsitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin.\nKatkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin\nilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin.\nMelkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat\nketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty\nRunebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on\ntämä väittely niin huomattava.\n\nStenbäckin \"Vastaus vanhalle puutarhurille\" julaistiin Helsingfors\nMorgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia\notteita:\n\n\"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin\ntarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä\nsuuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa\nse on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä\nhuolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen\ntaisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen\nmaireempi se on\". -- -- -- \"Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä\nainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan\nrunollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja\nkauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?\" -- -- --\n\"Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena\nkuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään\nsaastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä\nmuutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta,\nniinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja\nhänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä\nahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän\nkruunusta?\" -- -- -- \"Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä\nole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei\nole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta,\nja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen\nluonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä\nijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön\". -- -- --\n\"Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella,\nkuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää -- -- jumalallinen, syvä\nja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän\nalkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun\nvanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat\nsielun silmistä ja se saa näkönsä!\" -- -- -- \"Ystäväni, koko teidän\nkertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin\nJumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, -- -- -- Että te ette\nsitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen\nihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te\nkatkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne\npyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala\nalussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti\naina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva\ntodellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole\nKristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta,\njos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa\nja rauhassa maailman kanssa. -- -- -- Oi, kyllä käy päinsä elää\nhyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta\nkuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa,\nlaimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa\nsopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä\nJumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen\ntosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän\nmaailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon\nhaaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. -- -- -- Kristityksi\nei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma\nsilloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin\nelossa oleva katsoo ruumista\". -- -- -- \"Te näytte pitävän varmana,\nettä hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen\nruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen\nruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä\nrauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan\nvalitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan\nlukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa\nPyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta,\nettä 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta',\nettä 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole\nmyöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan\nvaltakuntaan sisälle tulla?' -- Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja\niloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi\nteitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'.\nVoitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee\nkurjuutensa -- -- -- voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi\nleikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?\"\n-- -- -- \"Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut\nteidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan\nja levittää ruttoaan, minne vain tulee -- niin huudetaan, ja kaikki\nkauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin\nvoivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa\nkussa hän tahtoo'.\"\n\nStenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä\nolla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä\nja tieteellistä selvittämistä, koska \"näitä asioita ei voida,\nniinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä\nja hyljätä\", koska \"valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan\nnöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen\".\nHän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen\nkäytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan\npuutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella,\nettä ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä\nmiltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan\nvälinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle,\nitsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että\nmoni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon\nykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta\nkieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea\narvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri\nensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta,\nkristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin\ntoimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin\nvastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee,\nlausuen: \"Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että\nkristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai\nkieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä\" -- \"mutta\" lisää hän\nheti \"olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen,\nlöytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä\netsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se\nei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan\nsanassa saarnaa ihan päinvastaista\". Lisäys on yhtä oikeutettu\nhuomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen,\nmutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus\nalusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan\nmielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg\npuhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu\nStenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee\nkysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn\nsuhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck\nei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä -- hänen tapansa ei\nollut kierrellä -- mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen,\nsentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia\nhyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä \"surua, joka on Jumalan mielen\nmukainen\", ja sitä \"elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa\nJumalaan\". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi\nkohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan,\nvaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko\najan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen\nkirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden\nmitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan\ntarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan\nensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista\nsuoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua\nparaitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras,\nvieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei\nsuinkaan vähennä sen arvoa.\n\nRuneberg vastasi \"Borgå Tidningissä\" ja vähän myöhemmin \"Helsingfors\nMorgonbladissa\". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa,\nsamalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin\nkirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän\ntahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan\ntunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan\nytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein\narvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä\nja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden\nvaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen\nhalu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen\nperustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa\noleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck\najatteli \"maailman lapsia\", näkyy seuraavista sanoista, joilla\nhän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: \"Nostakaa tekin\nvanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko\nkiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän\nlepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä\".\nLiioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että\nheränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan,\njättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen\nperussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli\non kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen\ntahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi\nei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös\nmonesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta\npuolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät\ntuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä\nvastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä,\nmissä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi.\nNiin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella,\nettä se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla\nmaassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin\nkirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta\nkirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan\nimmanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin\nvastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen\nsen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä\nyhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan\nperusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen\nihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan\nkanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna,\nraamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin\nmuuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: \"Te aitaatte autuuden\nalan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni,\nikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin\nsydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä,\njos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti\nliikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää\nammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja\nelähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan,\ntaiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin\novat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin\ntulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka\nei ole yksinomaan sydäntä\". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee\nRuneberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin\nsanoin: \"Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,\najatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti\nrakastaminen, oikein toimiminen -- siinä se ijankaikkinen autuus,\njota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia\najatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne\nolivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen\non se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman\nalttarille\".\n\nKuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin\nkirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta\nja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä\nperustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien\nväitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten\nheikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa.\nSiten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen\npietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti\noikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat \"katsokaa\ntaivaan lintuja\", \"katsokaa kedon kukkasia\" y.m. senkaltaiset\nraamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.\n\nStenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä\nsisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä\nolisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään\njyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa\nhän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä\nvastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän\nuudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan.\nMahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.\n\nHuhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen\npappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja\nRunebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja\nStenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että\nkumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan\nluonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen\nalan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut\naskeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin\nyhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin\nkirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg\nIV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun\näkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.\n\nPaitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin\nkirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä\nlausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu \"Helsingfors\nTidningarin\" N:o 65 (1838) lisälehdessä ja varustettu nimimerkillä\n(Juliu)s (Ber)gh. Alusta loppuun seisoen yksinomaan raamatun\nperustuksella, tarkastaa kirjoittaja Runebergin pietismiä vastaan\ntekemiä syytöksiä. Vastustajaansa säästämättä, näyttää hän mihin\njohtopäätöksiin hänen mielipiteensä vievät ja miten avara se\ntaistelutanner on, jolle hän vaatii vastapuoluetta. Väitteensä\ntukee hän miltei lukemattomilla raamatunlauseilla. Nämä ovat\nhyvästi valittuja, ja Berghin monipuoliset tiedot muillakin aloilla\nsekä hänen rohkea tunnustuksensa lisäävät niiden todistusvoimaa,\nosoittaen että hän oli täysin oikeutettu sekaantumaan väittelyyn,\nvaan tästä huolimatta ei kirjoitus tee hyvää vaikutusta. Pääsyynä\non liiaksi opettavainen esitystapa ja siihen liittyvä ylimielinen\niva. Sitäpaitsi on stiili pitkäveteistä ja kankeaa, jollei sitä\nverratakaan Runebergin ja Stenbäckin kirjoitusten loistavaan\nmuotoon. Oudolta tuntuu niinikään senkaltaisessa väittelyssä\nautuudenjärjestyksen eri asteiden luetteleminen, miten oikeutettua\nRunebergin esiintymiseen nähden ainakin muutamien uskonopillisten\nkäsitteiden selvittäminen muutoin olikin. Kirjoitus päättyy otteella\nTholuckin selityksestä Jesuksen vuorisaarnaan. -- Odottamatonta on,\nettä Porvoon tuomiokapituli, jonka tarkastettavaksi J. Fr. Bergh\noli jättänyt tämän kirjoituksen, antoi lupaa sen painattamiseen.\nPari viikkoa myöhemmin kieltäytyi se antamasta tätä lupaa \"Muutama\nsana nykyajan merkkien johdosta\" nimiseltä kirjoitukselta. Forsius,\njoka sitä, samoin kuin edellistäkin oli tarkastanut, oli siitä\nantanut seuraavan lausunnon: \"Kirjoituksen tarkoitus on 'Helsingfors\nMorgonbladissa' joku aika sitten alkaneen, kääntymistä ja pyhitystä\nkoskevan riidan uudistaminen -- riidan, joka on käynyt katkeraksi\nja yltynyt vaativaksi ylimielisyydeksi, mikä ei sovi maltilliselle\nSiionin muurien vartijalle\". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]\n\nRuneberg ei vastannut Berghin kirjoitukseen. Tähän päättyikin Vanhan\npuutarhurin kirjeiden johdosta syntynyt väittely, jollei siihen\nkuuluvaksi lueta \"Helsingfors Morgonbladissa\" n:o 80 (lisälehti)\ns.v. löytyvää kirjoitusta, joka on kirjoitettu Berghin esiintymisen\njohdosta. Sen alla on nimimerkki C. (Gadolin [Aspelin, Lars Stenbäck\n245.]). Asettuen välittävälle kannalle, koettaa kirjoittaja sovittaen\ntoisiinsa yhdistää väittelyssä esiintyneet vastakkaiset mielipiteet.\n\n\n\n\nIII. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.\n\n\nJoulukuun 12 p:nä 1835 vihittiin Turussa papeiksi kaksi\nherännäisyyden vaiheissa sittemmin tunnettua miestä: _Frans\nOskar Durchman_ ja _Lauri Herman Laurin_. Molemmat määrättiin\nkirkkoherranapulaisiksi Kalajoelle.\n\nDurchman oli syntynyt Kuivaniemellä helmikuun 13 p:nä 1813.\nVanhempansa olivat Iin kappalainen Kustaa Durchman ja Briitta Maria\nSarelius. Saatuaan päästötodistuksen Oulun koulusta, oli hän tullut\nylioppilaaksi 1831. Laurin, joka oli syntynyt Pyhäjoella v. 1812,\noli suorittanut ylioppilastutkinnon v. 1832. [Sukukirja, Suomen\naatelittomia sukuja.]\n\nHupaista elämää tarjosi Kalajoen pappila varsinkin nuorille. Tuossa\nvieraanvaraisessa kodissa kävi paljon vieraita, ja usein oli nuoriso\nsiellä tilaisuudessa tanssimaan ja muulla tavoin huvittelemaan.\nLaguksen, Malmbergin ja Holmströmin jyrkkä jumalisuus oli kyllä\nhieman häirinnyt iloa, mutta Frosteruksen uudet apulaiset näyttivät\nsitä innokkaammin aikovan ottaa osaa seuraelämään sekä pystyvän\njohtamaan huvituksia. Etenkin Durchmanista toivottiin paljon. Hän\noli iloinen, harvinaisen vilkasluontoinen, puhelias ja kaikin puolin\nmiellyttävä mies. Tavattoman kauniilla lauluäänellään lumosi hän\nkaikki. Sitäpaitsi osasi hän soittaa viulua ja oli hyvin altis\npitämään huolta siitä, ettei tanssittaessa musiikkia puuttunut.\nIloinen mies oli Laurinkin. Jos joku loukkaantuikin hänen terävistä\nsukkeluuksistaan, nauroivat niitä muut sitä makeammin.\n\nMutta muutaman kuukauden kuluttua \"pilasi lahkolaisuus\" kerrassaan\nnämäkin apulaiset. Durchman ei enää tahtonut soittaa tanssimusiikkia,\nja kun häntä kärttämällä siihen vaadittiin, särki hän kaikkien\nhämmästykseksi viulunsa pirstaleiksi. Hän, samoin kuin Laurin,\nvetäytyi kokonaan pois seuraelämästä, liittyen heränneisiin ja\nkäyttäen aikaansa lukemiseen ja saarnojensa valmistukseen. Yhä\nuseammin nähtiin apulaisten huoneessa sielunsa tilasta huolehtivia\nihmisiä, jotka, huolimatta siitä että Frosterus ei tuosta pitänyt,\nolivat tulleet kysymään neuvoa nuorilta \"heränneiltä\" papeilta.\n[Kert. (1896) J. Hemming sekä F. O. Durchmanin tytär Vendla Östring,\njoka isältään oli kuullut samaa.]\n\nTämän perinpohjaisen muutoksen olivat Laguksen ja Malmbergin\nesimerkki ja heidän valtaavat sekä julkiset että yksityiset puheensa\nsaaneet aikaan. Varsinkin näkyy viimemainitun vaikutus Durchmaniin\nja Lauriniin alusta alkaen olleen suuri. Kun maailman pilkka ja\nvihamielisyys tuntui tukalalta, ja epäilys valtasi noiden nuorten\ntotuuden tunnustajain mielet, virkistyi toivo uudelleen, kun\ntapasivat Laguksen tai Malmbergin, ja kun posti heille toi \"Tidningar\ni andliga ämnen\". Turhaan koetti Frosterus leimata lahkolaisiksi ja\nhurmahenkisiksi Kalajoen herännäisyyden johtavia miehiä, ja turhaan\npurki hän vihaansa heränneitten sanomalehteä vastaan: [Laguksen\nkirje J. Vegeliukselle 5/10 3 (Väktaren 1893 n:o 11).] totuus oli\nvoimallisempi.\n\nVakavasti ja hellästi johdattivat Lagus ja Malmberg näitä nuoria\nystäviään totuuden taistelua käymään. Varsinkin kehottivat he heitä\nrukoillen kilvoittelemaan, jotta ei luonnollinen kiivaus pääsisi\nheissä sammuttamaan Hengen tulta. [Kert. (1896) J. Hemming.] Niinpä\nesim. kirjoitti Malmberg Laurinille, joka leikillisessä muodossa\nkirjoitetussa kirjeessä [Kirjeen omistaa lääninagronoomi K. O,\nLaurin.] oli hänelle kertonut omista ja Durchmanin väittelyistä\nKalajoen pappilassa: \"Kiitos nuijasodasta antamistasi tiedoista.\nNe olivat ilahuttavia ja rakentavia. Jumala olkoon ylistetty, että\nhän näinä pimeyden aikoina hengellisesti kuolleessa Suomessamme saa\nmuutamissakaan herättää intoa puolustamaan Herran asiaa. Viholliset\novat hyökänneet teidän kristillisyytenne kimppuun, joka on suitsevan\nkynttilänsydämmen kaltainen, vaan te olette uskaltaneet rynnätä\nheidän vanhaa Aatamiansa vastaan, joka on raivoavan tulipalon\nkaltainen. -- -- -- Iloitsen voitostanne. Mutta kavahtakaa voiton\ntavallisia petollisia hedelmiä: ylpeyttä ja kevytmielisyyttä.\nLienetkö puolustanut kristinuskoa pään tiedolla vaiko sydämmen\nvakaumuksella? Edellistä voidaan suuressa määrässä saavuttaa oman\ntoiminnan kautta ja sitä on teeskentelijälläkin, vaan viimemainittua\nei koskaan saavuteta muuten kuin perinpohjaisen kääntymisen kautta\nsaatanan vallasta Jumalan tykö, pimeydestä valkeuteen. Perustuksessa\non muutos tapahtuva. Miten on sen laita? Oletko saanut aikaan yhtä\nkauhean hävityksen itsessäsi kuin muissa? Oletko tuntenut murhetta\nhirveästä tilastasi? Älä suinkaan mene tuon kohdan sivu. Jos sen\nteet, tulee sinusta teeskentelijä eikä kristitty. Sinä silloin\nhetken aikaa loistat niinkuin virvatuli ja sammut ennenpitkää\nkoko filistealaisen sotajoukon iloksi. Kaiva esille Aatami\npiilopaikoistaan. Jos hän huutaa, lyö sitä vihaisemmin. Olemme kyllin\nkauan varovasti tallettaneet käärmettä povessamme. Olisi kyllä aika\nruveta etsimään sen päätä, meidän omaa tahtoamme, koska jo seisomme\nkauheasti haavoitetun armeijan eturivissä. Jos hän pärskyttää myrkkyä\nsilmiin, niin että on vaikea nähdä, niin anna parannuksen kyynelten\nvuotaa; kyllä ne huuhtovat puhtaaksi kaikki. Ellei vihollinen tahdo\nväistyä, niin lyö kaksiteräisellä miekalla, Jumalan sanalla, kunnes\nhän on kokonaan teloittunut\". [Kirje, joka on päivätty 14/4 36,\nlöytyy suomennettuna Hengellisessä Kuukauslehdessä 1896, 11-12.]\n\nMuiden kiusausten kera näkyy varsinkin epäilys Jumalan sanan\ntotuudesta näihin aikoihin painaneen Laurinia. Tämän johdosta\nkirjoitti hänelle Malmberg: \"Puhut kirjeessäsi talonpojan\nonnellisuudesta, hän kun uskoo evankeliumin puhtaasti. Joka\npuhtaasti uskoo, hän onkin todella ylistettävä. Älkäämme kuitenkaan\nromantillisten luulojemme mukaan pitäkö talonpoikaa onnellisempana,\nkuin hän on. Epäuskolla on kyllä sijansa hänenkin sydämmessään.\nHän ei suinkaan hymyillen vaaraa sivuuta. Totta on, että meissä\non tuhatkertaisesti enemmän kuonaa kuin hänessä. Me olemme kaiken\nelämämme ajan etsineet rikkautta, jollei rahoista, niin ainakin\nviisaudesta ja tiedosta. Meidän pyrintömme on käynyt ylöspäin, eikä\nalaspäin. Me olemme pyrkineet kasvamaan, vaan ei vähentymään. Me\nolemme rakentaneet väärälle pohjalle, jotta pääsisimme rakennuksemme\nhuipulta hyppäämään taivaaseen. -- -- -- Ja kun tuota, jota niin\nsuurella vaivalla on rakennettu, pitäisi repiä alas ja ruveta\npitämään vahinkona ja raiskana -- onko ihme, että vanha Aatami\nvalittaa? Mutta koskekoon kuinka kipeästi tahansa, niin anna mennä.\n-- -- -- Pitkittäkäämme totuudessa, niin mekin Jumalan armolla\npääsemme oikeaan\". [Kirje päivätty 25/4 36 (Hengell. Kuukauslehti\n1896, 15-16).]\n\nUsein saivat Durchman ja Laurin isäntäväeltään ja muilta,\nsäätyläisiltä niinkuin talonpojilta, kuulla \"ylpeydestään\" ja\n\"tuomitsemishalustaan\". Jos kohta he ehkä monestikin taitamattomalla\nesiintymisellä antoivatkin aihetta siihen, oli syytöksen varsinainen\nvaikutin tuota samaan totuuden sitkeää vastustamista, jota\nherännäisyyden kaikkialla täytyi kokea. Siitä kirjoittaa Malmberg\nsamassa kirjeessä: \"Mainitset kirjeessäsi, että synnin sokaisemat\nihmiset väärinkäyttävät Jumalan pyhää sanaa vanhan Aataminsa\npuolustukseksi ja kuinka he varsinkin silloin, kun heille tahdotaan\nhuomauttaa heidän sielunsa tilaa, useimmin väärinkäyttävät tuota:\nälkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi\". Viitaten raamattuun ja\nNohrborgin saarnaan 4 sunn. kolm. ja arvellen, että viimemainitun\nsanat luultavasti tehdään turhiksi tuolla tavallisella \"hän oli\nihminen ja voi erehtyä\", jatkaa hän: \"Kyllä meitä sanotaan ylpeiksi,\nmutta kuitenkin on varmaa, ettei meidän n.s. puolueessa ole yhtäkään,\njoka pitäisi ymmärrystään ja kokemustaan kirkkomme etevimpäin\nopettajain valistusta korkeampana. Vastapuolue, joka väittää olevansa\npuhdasoppinen kirkko, tekee niin ja tahtoo kuitenkin kantaa nöyrän\nnimeä. -- -- -- Meitä kielletään muita tuomitsemasta, mutta meitä\nsaa jokainen tuomita. -- -- -- Älkäämme vaietko lausumasta totuutta\nrakkaudessa, sillä jos me vaikenemme, pitää kivien huutaman. Meidän\ntulee rakkauden pakoittamina julistaa joka ihmiselle hänen syntinsä,\nja voi meitä, ellemme sitä tee\".\n\nVarsinkin Malmbergiä koetti Frosterus sekä muut säätyhenkilöt\nKalajoella tehdä epäluulon alaiseksi Laurinin ja Durchmanin silmissä.\nSe oli turhaa. Heidän ja hänen välillään syntynyt ystävyys kävi päivä\npäivältä yhä lujemmaksi. Saatuansa kuulla, että nimenomaan häntä\nKalajoella pidettiin Laurinin ja Durchmanin viettelijänä ja miten\nhäntä siellä kaikin tavoin koetettiin saattaa huonoon maineeseen,\nkirjoitti Malmberg viimemainitulle: \"Älä piittaa, ystäväni, siitä\nmitä oppineet ja oppimattomat minusta tekevät. Eivät he kumminkaan\nkoskaan arvaa minua kuvata niin kauheaksi, kuin itse tunnen olevani\".\n[Tämäkin, 18/4 36 päivätty kirje löytyy suomennettuna Heng.\nKuukauslehdessä 1896, 12-15.]\n\nVuosi 1836 oli Lagukselle raskas vuosi. Toukokuussa täytyi hänen\nsaattaa hautaan vaimonsa, ja muutamia viikkoja myöhemmin kuoli\nhäneltä kaksi lasta. Näiden tapahtumien sekä muiden kärsimysten\njohdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: [J. Vegeliukselle 1/8 36\n(Väktaren 1893, n:o 11)] \"En voi kuvata sieluni tilaa näinä aikoina,\nkärsimyksiäni ja taistelujani. Ja mitä apua tämän kertomisesta\nolisikaan? Myötätuntoisinkin ystävä saisi siitä ainoastaan hämärän\naavistuksen minua kohdanneista koetuksista. Ystävien ystävä on\nantanut minulle lohdutusta, ja antaa sitä joka päivä niin usein\nkuin sisälliset ja ulkonaiset sattumat repivät auki huonosti\nparantuneen haavan ja uudelleen vaativat esille kaipuutani.\nJokapäiväisessä elämässä tapahtuu tuon tuostakin semmoista,\njoka on omiaan muistuttamaan entisyydestä ja särkevällä tavalla\ntodistamaan, että nyt olen yksinäni maailmassa. Ne kyllä eivät saa\nminua hallita, sillä Jumalan armo estää sen, mutta sitä useammin ne\nkäyvät minua tervehtimässä\". Kirje päättyy seuraavilla sanoilla:\n\"Monet unohtuneet tehtävät vaativat minua nyt kauvan laiminlyötyyn\ntyöhön. Jumala antakoon minulle armonsa ja henkensä, jotta voisin\njotakin toimittaa Hänen kunniakseen ja hänen seurakuntansa hyväksi.\nTämä olkoon jokapäiväinen, harras aamu- ja iltarukouksemme\". Herra\nkuuli tämän rukouksen. Voimalla ja urhoollisuudella jatkoi Lagus\ntaisteluaan herännäisyyden eturivissä. Kasvamistaan kasvoi liike\nYlivieskassa, samoin kuin Kalajoella ja Nivalassa, miten kiivaasti\nFrosterus ja hänen hengenheimolaisensa koettivatkin sitä vastustaa.\nSeudun heränneet papit kävivät usein Laguksen pappilassa, missä\nseuroja ahkerasti pidettiin, ja melkein yhtä usein vieraili hän\nMalmbergin luona, puhuen tämän johtamissa seuroissa. [Kertonut (1896)\nJ. Hemming.] Yhä likeisemmäksi kävi heidän suhteensa toisiinsa.\nHeidän ystävyytensä vaikuttimena oli rakkaus Herraan ja siihen\nsuureen yhteiseen työhön, johon hän oli heidät kutsunut. Rakkaudella\nkantoivat he toinen toisensa kuormaa, kehottaen tukien toisiaan\nvaivoissa ja orjailematta nuhdellen, kun nuhde oli tarpeen. [Laguksen\nkirje J. I. Berghille 31/1 1852 (omistaa neiti M. Bergh).]\n\nKuten ennen (I osa, s. 298) on mainittu, herätti Paavo Ruotsalaisen\nmaine alussa Laguksessa epäluuloa. Elokuussa 1836 tapasi hän ensi\nkerran tuon kuuluisan savolaisen. Paavo oli saapunut Pyhäjärvelle,\nminne Laguskin silminnähtävästi Malmbergin kehotuksesta samaan\naikaan matkusti. Oli lauantai-ilta. Seudun heränneet olivat koolla\nlähellä kirkkoa sijaitsevassa kirkkomajassaan, missä Paavo asui.\nLesceliuksen ja Schwartzbergin seuraamana lähti Lagus sinne. Vakavan\nvaikutuksen teki häneen kokoontunut väkijoukko, ja kauniisti\nkaikui heidän veisuunsa. Kun virsi oli loppuun veisattu, astui\nPaavo esille, nöyrästi pyytäen pappeja puhumaan kansalle. Lagus\nkieltäytyi, kehottaen sensijaan Ruotsalaista esittämään oppiansa.\nYksinkertaisesti ja vakaasti, vaan samalla voimallisesti ja hellästi\nselvitti tämä nyt autuuden järjestyksen, kohdistaen kuulijakunnan\nhuomion varsinkin vanhurskauttamiseen. Sen vertaista puhetta ei\nollut Lagus milloinkaan kuullut. Kaikki hänen epäluulonsa katosivat,\nhän tunsi itsensä sangen mitättömäksi tuon Pyhän Hengen koulussa\nvalistuneen talonpojan rinnalla. Paavo pyysi uudelleen Lagusta\npuhumaan, vaan tämä vastasi: \"Missä te puhutte, siellä ei sovi minun\nesiintyä. Antakaa anteeksi että olen teitä epäillyt\". [Kertoneet\n(1896) Rouva L. Veisell, J. Hemming, K. A. Malmberg y.m.]\n\nJälleen oli Lagus elämänsä taipaleella kohdannut oppimattoman\ntalonpojan, jonka valistuksen rinnalla hänen tietonsa ja kokemuksensa\nsupistuivat aivan pieniksi. Yhtä nöyrästi ja avosydämmisesti, kuin\nensi kerralla, tunnusti hän sen nytkin, tunnusti elämänsä loppuun.\nMainittu ilta muodostaa käänteen hänen sisällisessä elämässään. Vasta\nnyt hän käsitti elävän, hengen köyhyydessä syntyneen uskon luonteen\nja erotuksen siitä kasvaneen pyhityksen ja tekopyhyyden välillä.\n[Akiander VI, 216-217.]\n\nMyöskin Laguksen ulkonaiseen asemaan nähden oli tämä tilaisuus\nvarsin tärkeä. Muutamien viikkojen perästä oli nim. piispantarkastus\npidettävä Raahen rovastikunnassa, ja asianomaiset kirkkoherrat,\netenkin Frosterus, joka oli lääninrovastina ja jonka pappilassa\npäätarkastus oli toimitettava, olivat selvin sanoin ilmoittaneet,\netteivät siinä tilaisuudessa aikoneet lahkolaisia säästää [Laguksen\nennen mainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Syyskuussa saapui\narkkipiispa _E. G. Melartin_ lehtori J. A. Edmanin kera Kalajoelle.\nAlusta alkaen kiinnittivät tarkastajat päähuomionsa heränneisiin\npappeihin. Edman, joka oli kuunnellut Laguksen kuulustelua\nkirkossa, alkoi heidän pappilaan tultuaan hyvin ystävällisesti\ntiedustella hänen menettelytapaansa sielujen hoitamisessa. Tämä\nkeskustelu kuitenkin keskeytyi, eikä sillä kertaa syntynyt mitään\npuhetta \"lahkolaisuudesta\", niinkuin Lagus oli toivonut. Vasta\nkolmantena tarkastuspäivänä otti arkkipiispa tämän kysymyksen\nesille rovastikunnan kirkkoherrojen kanssa pitämässään kokouksessa.\nTämmöisissä tilaisuuksissa ei kappalaisilla ollut oikeutta esiintyä,\nja siitäkin syystä olisi heränneitten pappien ollut vaikea puuttua\nkeskusteluun, että Frosterus esitti syytöksensä Lagusta ja\nMalmbergiä vastaan salaperäisesti ja nimiä mainitsematta. Kaikki\nkuitenkin ymmärsivät, keitä hän nimenomaan tarkoitti. Myöskin\n\"Tidningar i andl. ämnen\" sai samassa kokouksessa ärtyneen rovastin\nsuusta kuulla kunniansa. Mutta Frosteruksen hyökkäykset ja hänen\nkavalat salaviittauksensa, joita muut kirkkoherrat katseellaan\nja käytöksellään kannattivat, [Kert. J. Hemming.] eivät voineet\nheränneitä pappeja lannistaa. Tuo päinvastoin herätti heissä\ninnostusta ja rohkeutta. Iltapäivällä astui Lagus arkkipiispan\nhuoneeseen, minne hetken kuluttua myöskin Malmberg saapui.\n[Laguksen yllämainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Melartin\noli lempeä ja ystävällinen mies. Kyyneleet silmissä kuunteli hän\nLaguksen innostunutta ja suoraa tunnustusta ja hänen selvitystään\nlahkolaisuudesta syytettyjen pappien asemasta, heidän mielipiteistään\nja opetustavastaan. Keskustelua kesti kauan. Kaksi kertaa tuli\nFrosterus huoneeseen sitä keskeyttääkseen, vaan hänen täytyi tyytyä\nsiihen, että Melartin kummallakin kerralla kohteliaasti saattoi hänet\nulos huoneesta. Muun ohessa kysyi Lagus, miten papin tulisi kohdella\nheränneitten pitämiä hartausseuroja. Empimättä kehotti arkkipiispa\nhäntä ja Malmbergiä käymään näissä kokouksissa sanankuulijoitaan\nopettamassa. Herännyttä kansaa ei saisi -- niin hän lausui --\nvainota eikä vihata, vaan neuvoa ja rakkaudella kohdella. Hän\nkehotti noita innostuneita pappeja jatkamaan työtään, jos heidän\ntäytyisi sitä tehdä vaikka kunniansa ja hyvän maineensa menettämisen\nuhalla. Tämmöistä myötätuntoisuutta ei Lagus eikä Malmberg olleet\nvoineet aavistaakaan saavansa kokea kirkon korkeimmalta edustajalta,\nvarsinkin kun tiesivät, että tarkastus suurimmaksi osaksi aiheutui\nheitä vastaan tehdyistä syytöksistä. Miten vapaata keskustelu oli,\nnäkyy siitäkin, että Lagus lopuksi pyysi Melartinia kirjallisesti\nhänelle ilmoittamaan, jos häntä tahi hänen ystäviään vastaan\nuusia syytöksiä tehtäisiin. Tämänkin pyynnön lupasi suosiollinen\nesimies täyttää. Yhtä myötätuntoisesti esiintyi Edman. Hänenkin\nkanssaan keskusteli Lagus yksityisesti, saaden häneltäkin mitä\nlämpimimpiä kehotuksia pelkäämättä jatkamaan työtään. [Laguksen\nkirje Vegeliukselle 5/10 36.] Tyhjään raukesivat siis sillä kertaa\nvastustajain tuumat. Sydän täynnä toivoa ja luottamusta, kirjoitti\nLagus [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] J. Vegeliukselle, jonka\nrovastikunnassa samankaltainen tarkastus pian oli pidettävä: \"Nyt on\nsinun vuorosi Lapväärtissä. Sinulla on oikeus esiintyä kokouksessa.\nPuolusta elävää kristillisyyttä, ja vastaukseksi kysymykseen\nlahkolaisuuden ehkäisemisestä ja kukistamisesta huomauta ainoastaan,\nettä jokaisen papin tulee kääntyä ja tulla kristityksi\".\n\nPian saivat Kalajoen heränneet papit kuitenkin kokea, etteivät\nheidän vihamiehensä olleet lannistuneet tappiostaan. Mitä\nkummallisimpia huhuja levitettiin heistä, yltymistään yltyi viha.\nSukulaiset ja entiset ystävät alkoivat yhä äänekkäämmin syyttää\nheitä harhaoppisuudesta ja jos kummoisista erehdyksistä. Niinpä\nsai esim. Malmbergin vaimo (1836) eräältä heidän vanhempainsa\nkodissa Ruovedellä oleskelevalta veljeltään kirjeen, joka yllin\nkyllin todistaa, miten huonossa maineessa Kalajoen herännäisyys\nmuuallakin oli. Mitä siellä puhuttiin liikettä johtavista papeista,\nnäkyy seuraavista Malmbergin vastauksesta [Konsepti löydetty N.\nK. Malmbergin papereista. Päivämäärä puuttuu, vaan hänen 6/6 37\npäivätystä kirjeestään kälylleen Evelina Bergrothille (Heng.\nKuukauslehti 1896, 31-32) käy selville, että se on kirjoitettu\ntalvella 1836-37.] lainaamistamme otteista: \"Lahkolaisiksi\nsaattaa ainoastaan niitä sanoa, jotka eivät hyväksy Lutherin\nraamatunselityksiä ja hylkäävät tunnustuskirjat. Juuri niihin olen\nperustanut oppini, enkä raamatun jälkeen rakasta mitään muita kirjoja\nniin paljon kuin Lutherin kirjoituksia, sillä niissä on henkeä ja\nelämää. Niiden mukaan olen tutkinut oppiani ja elämääni, enkä ole\nhuomannut tahallani poikenneeni niistä. Kuitenkin sinä ja moni muu,\njoka tuskin on nähnyt tunnustuskirjojemme kansiakaan, soimaa minua\nlahkolaiseksi. Mikä on syynä siihen? Se että väitän, että kristinopin\nvielä tänään tulisi olla yhtä voimallisen ja osoittaa vaikutustaan\nihmisten sieluissa nyt, niinkuin menneinäkin aikoina. Kun ajanhenki\nvaatii, että pääasiallisesti terotetaan viisaustieteellistä\nmoraalia ja kuolleita siveysopillisia sääntöjä, tahi kun saarnataan\nkristinuskoa, vaan niin varovasti, että vain ulkonaisen elämän\npinta saataisiin vähän kiillotetuksi; kun kansaa kehotetaan\nparannukseen, vaan niin löyhällä tavalla, että farisealainen saa\nolla häiritsemättömässä rauhassa jokaisessa sydämmessä, ilman että\nnäytetään, mistä parannuksen voima saadaan: onko ihme, että niitä\nsanotaan lahkolaisiksi, jotka eivät saata veisata samaa virttä.\nVoitko raamatusta tahi kirkkohistoriasta näyttää aikakautta, joka\nolisi hyväksynyt siinä ilmestyvää käytännöllistä kristillisyyttä?\"\n-- -- -- \"Sanot meidän esittävän tunnettua totuutta väärässä muodossa.\nSitä emme tee. Julistamme totuutta raamatun tavoin, emmekä pue sitä\nromanttiseen muotoon, johon nykyajan ihmiset ovat tottuneet ja\njoka kutkuttaa heidän korviaan\". -- -- -- \"Sanot meidän kieltävän\nnaisia kampaamasta hiuksiaan nutturalle. Tämäkin on väärä syytös.\nToiset naisistamme pitävät hiuksiaan sillä tavoin, toiset antavat\npalmikkonsa vapaina riippua niskassa. Me emme määrää sitä emmekä\ntätä, varomme vain, etteivät heikot pahenisi. Jolla on herännyt\nomatunto, hän ei ole niin väkevä, kuin nuo nukkuvat henget,\njotka suruttomuudessaan eivät pelkää taivasta eivätkä helvettiä,\nvaan hän pelkää joskus peikkojakin, ja semmoista tulee kohdella\nvarovaisuudella\". -- -- -- \"Tiedustelet, onko Evelina [Malmbergin\nkäly, joka kesällä 1836 oleskeli Nivalassa.] körttiröijyyn ja\nmustilaishameeseen puettuna kuljeskellut meidän kanssamme Pidisjärven\nkarjakujilla, sanoen että hänen maallinen onnensa on mennyttä kalua.\nTäällä ollessaan käytti hän semmoista pukua, kuin säätyhenkilöt\nylimalkaan käyttävät. Mitä täkäläisten talonpoikien vaatteisiin\ntulee, olivat ne ennen aivan samanlaiset, kuin säätyläisten. Ne,\njotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään turmeluksensa, -- -- --\nkäyttävät nyt tavallista talonpoikaispukua\". -- -- \"Sanot meidän\nopettavan, ettei Jumalan armo ole kaikille syntisille altis. Niin\nei ole kukaan meistä puhunut, vaan sitä kyllä olemme terottaneet,\nettei järjestyksen Jumala anna syntejä anteeksi suruttomille ja\nuudestisyntymättömille\". -- -- -- \"Kyllä meistä valehdellaan paljon\nenemmän, kuin sinä kirjeessäsi mainitset, vaikka kaikki ei vielä ole\nehtinyt kuultavillesi\". -- -- \"Valheiden paraat ansarit ovat niiden\npappien kodit, jotka saarnaavat kunniansa, aittansa ja kukkaronsa\neduksi\".\n\nSamaan aikaan kuin Durchman ja Laurin liittyi Kalajoen heränneisiin\npappeihin _Jaakko Hemming_, joka v. 1835 määrättiin Laguksen\napulaiseksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Hänen aikuisemmista\nelämänvaiheistaan mainittakoon, että hän syntyi Oulussa 1809,\ntuli ylioppilaaksi 1827 ja vihittiin papiksi helmikuussa 1834.\n[Hengellinen Kuukauslehti 1896, 42.] Ensimmäisen vuotensa palveli\nhän Sievissä. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Ollen luonteeltaan\ntunnollinen ja vilkas, kehittyi hän Laguksen luona hyväksi\nsaarnaajaksi ja seudun heränneitten pappien uskolliseksi asetoveriksi.\n\nHaapajärvelläkin, missä heränneitten luku Nivalan ja Pyhäjärven\nläheisyydestä huolimatta vielä v. 1836 oli varsin pieni, alkoi\nseuraavan vuoden alussa vilkas seuraelämä, johon yhä lukuisammat\nliittyivät. Sikäläisen kappalaisen vaimo Margareetta Janson ja hänen\nsisarensa Laura Cajanus pitivät seuroja pappilassa, kooten niihin yhä\nenemmän ihmisiä \"oikeauskoisten\" vihan uhallakin. [Malmbergin kirje\nEvelina Bergrothille. 6/6 1837.] -- Samaan aikaan syntyi vilkas liike\nmyöskin _Sievissä_. Se kantoi samaa leimaa kuin Ylivieskan ja Nivalan\nherännäisyys, jonka vaikutuksesta se oli syntynyt.\n\nTalvella 1837 ei Kalajoenvarren herännäisyys sanottavasti edistynyt,\nmutta sitä huomattavammin keväällä s.v. Silloin taipui muun ohessa\nKotilan suuri kylä Nivalassa, joka niihin asti kiivaasti oli\nvastustanut liikettä, elävää kristillisyyttä suosimaan. Varsinkin\nnuorisossa oli muutos nähtävänä. Kilvan ylistivät pojat ja tytöt\nJumalan suurta armoa. [Malmbergin vasta mainittu kirje Evelina\nBergrothille.] Yhä voimallisempana kaikui Nivalan kirkossa Malmbergin\nääni, kehottaen ihmisiä parannukseen ja julistaen evankeliumia\nkaikille synneistään murheellisille. Väsymättömällä ahkeruudella\nhoiti hän laumaansa. Jotta Nivalankin heränneet oppisivat veisaamaan\nSiionin virsiä, toimitti hän _Kaisa Liisa Ojan_, jolla oli\nerinomaisen kaunis lauluääni, Pyhäjärvelle veisuuta harjoittelemaan.\n[Kertonut (1896) Kaisa L. Oja.] Kun tyttö muutamien viikkojen\nperästä palasi kotia, huomattiin väleen, ei ainoastaan Nivalassa,\nvaan myöskin Ylivieskassa ja Kalajoella, ettei hän turhaan ollut\nopintomatkallaan käynyt. Näidenkin seutujen heränneitten veisuu soi\nnäistä ajoista alkaen kauniisti, jos kohta ei niin tunteellisen\nhienosti kuin savolaisten. Hyvin luultavaa on myöskin, että ne\nSiionin virsien nuotit, jotka Durchman samana vuonna kirjoitti,\n[Tämän nuottivihon, joka on löydetty Laguksen papereista, omistaa\nrouva Leontine Malmberg.] ovat yhteydessä Kaisa Ojan Pyhäjärvellä\nkäynnin kanssa. Samoin kuin Lagus, piti Malmberg huolta siitä, että\nheränneet kodeissaankin saivat hengellistä ravintoa. Kummallakin\noli varastossa Renqvistin toimittamia kirjoja, joita he sekä möivät\nettä lahjoittivat sanankuulijoilleen. Seuraavat numerot osoittavat,\nmiten suuri menekki oli. Vuosina 1836-1837 ostettiin yksin Nivalassa:\n68 kpl. \"Arndtin totinen kristillisyys II\", 24 \"Seitsemän lapsen\nkääntyminen\", 28 \"Itsekoettelemus ja parannuksen neuvo\", 3 Lutherin\n\"Epist. postilla\", 55 \"Huutavan ääni korvessa\", 8 \"Salattu elämä\", 10\n\"Ystävällinen varoitus\", 22 \"Varoitussana suruttomille syntisille\",\n24 \"Päiväkirja\" sekä joku määrä ruotsinkielisiä kirjoja. Samaan\nluetteloon [Malmbergin tili Renqvistille 1/3 38, joka on löydetty\nedellisen papereista.] kuuluu vielä kirjoja 120 riksin arvosta, joita\nei erikseen mainita. Kirjat oli Renqvist toimittanut Malmbergille A.\nJ. Malmgrenin ja ennenmainitun Jaakko Evelin kautta.\n\nKesäkuussa 1837 meni Lagus naimisiin kauppias H. W. Widmarkin\nlesken Albertina Charlotta Gananderin kanssa. [Sukukirja, Suomen\naatelittomia sukuja.] Täten sai hän jonkunmoisen omaisuuden ja\nvapautui taloudellisista huolistaan, jotka sitä ennen olivat häntä\npainaneet. [Kert. K. A. Malmberg.] Nautittuaan virkavapautta kaksi\nkuukautta, [Turun tuomiokapitulin arkisto.] jolloin hän matkusti\nSuupohjaan sekä Tukholmaan, missä kaupungissa hän persoonallisesti\ntutustui muutamiin sikäläisen herrnhutilaisen veljeskunnan jäseniin,\n[Akiander VI, 267.] ryhtyi hän elokuussa innolla ja voimalla jälleen\nvirkaansa hoitamaan. Ollen hyvin mieltynyt lukemiseen, seurasi\nhän tarkkaan Jumalan valtakunnan vaiheita myöskin ulkomaalla,\nsemminkin Ruotsissa. Varsinkin oli hän innostunut lähetystoimen\nvirkistymisestä, ja jo siihen aikaan mietti hän usein keinoja\nasian edistämiseksi Suomessa. Hän kirjoitti siitä heränneitten\nsanomalehdessä ja puhui siitä tuon tuostakin ystävilleen. [Kert. J.\nHemming.] Samaa todistamassa oli myöskin hänen etehisensä seinään\nkiinnitetty säästölaatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu: \"Hamasta\nauringon koitosta sen laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi\ntuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaoth\". [Kalajoen käräjien\npöytäkirjat.] Tämä kehotus rahojen keräykseen tarkoitti kuitenkin\nmiltei yksinomaan Laguksen omaa huonekuntaa. Samankaltaisen laatikon\noli myöskin Malmberg samaa tarkoitusta varten hankkinut Nivalan\npappilan etehisen seinään. Se oli varustettu kirjoituksella; \"Kukin\nsydämmensä ehdon jälkeen, ei ylönmielten eikä vaatien, sillä iloista\nantajaa Jumala rakastaa\". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.]\n\nLeviämistään levisi liike myöskin Kalajoen emäseurakunnassa.\nKummallista kyllä, salli Frosterus apulaistensa pitää seuroja\npappilassa. Syynä tähän näennäiseen myötätuntoisuuteen oli\nluultavasti Melartinin vasta pidetyssä tarkastuksessa lausumat\nmielipiteet. Paitsi pappilassa, pidettiin seuroja muutamissa\ntalonpoikaistaloissa sekä tervahovinhoitaja D. J. Roosin ja hänen\nvaimonsa Elisabetin, o. s. Sovelius, kodissa. Muun ohessa todisti\nviimemainitun talon etehisessä oleva säästölaatikko, jonka laitaan\noli kirjoitettu: \"Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä\nsenkaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle\". -- -- --. \"Mutta kun sinä\nalmua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi\ntekee\" sikäläisen liikkeen likeistä suhdetta Nivalan ja Ylivieskan\npappeihin.\n\nSamoinkuin Laguksen ja Malmbergin saarnat alkuaikoina olivat\nkantaneet laillisuuden leimaa, olivat Laurin ja Durchmankin\nKalajoella ollessaan ankaria lainsaarnaajia. Niinpä esim.\nviimemainittu pääsiäispäivänä Kalajoen kirkossa pitämässään\naamusaarnassa lausui: \"Minkäkaltainen olet, ihminen? Olet syntynyt\nsynnissä, olet rikkonut kasteesi liiton, olet väärin käyttänyt\nautuuden välikappaleet, olet vaeltanut jumalattomien retkillä, olet\nylenkatsonut Herran pyhän sanan, olet häväissyt niitä, jotka sitä\njulistavat, olet seurannut omaa lihaasi ja maailman houkutuksia,\nolet ryöttänyt itsesi kaikissa synneissä -- Jumala tietää mitä\nkaikkea oletkaan tehnyt. Mutta useimmat teistä vastaavat: jos\njohonkuhun olenkin vikapää, niin en suinkaan kaikkeen. Jumala\nauttakoon sinua tätä ajattelemaan! -- -- -- Ja minkäkaltainen sinä\nolet, joka sanot itseäsi kristityksi, millainen seurakunnan jäsen,\nmillainen kristitty? Sinä vastaat: ei minua ole vielä mistään\npahasta hätyytetty. Minä käyn usein kirkossa, veisaan ja rukoilen\nniinkuin muutkin, kuuntelen tarkasti pappia, käyn oikein Herran\nehtoollisella, maksan ulostekoni, elän hiljaisesti ja siivosti,\nteen jokaiselle oikein, autan köyhiä ja rakastan ystäviäni. Tuo on\noikein tehty, ystäväni, vaan ajatteletko myös, miten tätä teet.\nEn, vastaan minä sinun puolestasi. Tavan ja näön vuoksi kuljet\nkirkossa, veisaat ja rukoilet niinkuin muutkin, ilman hartautta,\nilman kiivautta, kuuntelet pappia, mutta vähän siitä, ymmärrätkö\nmitään, kun vain jaksat odottaa, kunnes odotettu amen tulee.\nKirkosta riennät kotia, mutta vielä pistäyt tiesi varrella olevaan\nkapakkaan. Siellä tapaat ystäväsi ja naapurisi ja siellä pidät\niltarukouksesi juomisella, kiroilemisella ja tappelemisella\".\n[Kuuluu F. O. Durchmanin saarnakonsepteihin, jotka rouva Vendla\nÖstring on tekijän käytettäväksi antanut.] Muuten on huomattava,\nettä Durchmanin alkuaikoina pitämät saarnat monesti ovat otteita\nNohrborgin postillasta sekä muista samanhenkisistä saarnakirjoista.\nSenkääntähden konsepteissa ylimalkaan ei tavata niin kiivaita sanoja,\nkuin hän seurapuheissa käytti. Luultavasti menetteli Laurinkin\nsaarnojaan valmistaessaan samaan tapaan, miten hyvät saarnalahjat\nhänelläkin oli. Kummallakin, etenkin Durchmanilla, oli sointuva ääni\nja jo heidän elävä esitystapansa ja voimallinen paatoksensa vaativat\nvälinpitämättömimmätkin sanankuulijat saarnaa tarkasti seuraamaan.\nViikko viikolta kehittyivät nämä miehet yhä etevämmiksi saarnaajiksi,\njoiden puhetta yhä suuremmat kansanjoukot riensivät kuulemaan. Kun\nhe eksyivät ykspuoliseen saarnatapaan, nuhtelivat ja neuvoivat heitä\nrakkaudella Lagus ja Malmberg. [Akiander VI, 276.]\n\nKunnioituksella ja hellällä rakkaudella liittyi Kalajoenvarren\nherännyt kansa niihin paimeniin, joiden suusta he olivat\nkuulleet herätyksen ja evankelisen lohdutuksen voimallista\nsanaa. Seurat, joita tähän aikaan säännöllisesti pidettiin ei\nainoastaan sunnuntaina, vaan myöskin lauantai-iltoina, kävivät yhä\nelävähenkisemmiksi ja niihin kokoontui yhä enemmän väkeä. Usein\nruokki Lagus pappilassaan näitä vieraitaan [Kalajoen käräjien\npöytäkirjat.] ja suurta vieraanvaraisuutta osoitti heille myöskin\nMalmberg, [Kertoneet (1896) Nivalan vanhimmat heränneet.] vaikka\nhänen varansa olivat paljon pienemmät. Pääasiana oli kuitenkin\nhengellinen ravinto. Sitä ei milloinkaan puuttunut, jos muut\nvarastot joskus loppuivatkin. Yhtä vähän kuin Ylivieskan kansa\noli Nivalan seurakunta menneinä aikoina oppinut suuria papiltaan\nvaatimaan. Sikäläinen kappalainen Kl. F. Alan oli niin juoppo, että\nhän erotettiin virastaan 1835. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]\nMiten rakastettu Malmberg Nivalassa oli, nähdään siitäkin,\nettä Matti ja Erkki Sorvala y.m. talonpojat v. 1837, jolloin\nseurakunnan kappalaisenvirka oli täytettävä, pyysivät häntä\nneljännelle vaalisijalle. Tätä pyyntöä ei tuomiokapituli voinut\nottaa huomioon, vaan määräsi hänen sensijaan kappalaisenapulaiseksi\n_Lapualle_ toukokuun 1 p:stä 1838. Jo viime mainitun vuoden alusta\nsiirtyivät myöskin Laurin ja Durchman uusille työaloille. Edellinen\nmäärättiin kirkkoherranapulaiseksi Ylitornioon, viimemainittu\narmonvuodensaarnaajaksi Ylihärmään. [Sukukirja, Suomen aatelittomia\nsukuja.] Pian nähtiin kuitenkin nuo kaivatut opettajat jälleen\nKalajoella. Yhtyen Lagukseen he silloinkin tulivat Herrastaan\ntodistamaan, vaikka heidän saarnatuolinsa tällä kertaa oli\nsyytettyjen penkki käräjähuoneessa.\n\n\n\n\nIV.\n\nKalajoen käräjät (1838-1839).\n\n\nHelmikuun 6 p:nä 1838 päivätyssä virkakirjeessä ilmoitti Salon\nkihlakunnan kruununvouti _K. A. Hårdh_ Oulun läänin kuvernöörille\nKalajoen pitäjässä syntyneistä \"yhteiskunnan rauhaa sekä yleistä\nviihtymistä häiritsevistä seikoista\", jättäen hänen päätettäväkseen,\nmihin toimenpiteisiin asian johdosta olisi ryhdyttävä. Kirjelmä\njohtui Kalajoen pitäjän alaosan nimismiehen _Niilo Sandmanin_\nilmiannosta. Viimemainittu oli nim. Hårdhille ilmoittanut, että:\nsäästölaatikoita varojen keräämistä varten pakanalähetyksen hyväksi\nlöytyi Ylivieskan pappilassa, tervahovinhoitaja Roosin asunnossa\nKalajoen markkinapaikalla ja apulaisten huoneessa Kalajoen pappilassa\nsekä Sandmanin hankkiman tiedon mukaan myöskin Pidisjärven\npappilassa. \"Näihin säästölaatikkoihin oli suuri osa köyhimmistä\ntalonpojista, varsinkin naiset, uhranneet arvokkaimman omaisuutensa,\nniinkuin kultaa, hopeaa, silkkivaatteita, päähineitä y.m.;\"\n[Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] Satoihin nousevia kansanjoukkoja\nkokoontui, milloin missäkin talossa pitäjässä veisaamaan Siionin\nvirsiä ja lukemaan monenkaltaisia kirjoja, joista etenkin Huutavan\nääni korvessa on mainittava. \"Ne, jotka ovat ottaneet osaa näihin\nkokouksiin, luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi,\nylönkatsovat kanssakristittyjään, laiminlyövät työnsä y.m.s.\" --\nMyöntäen, että seurojen ja säästölaatikkojen \"tarkoitus kyllä voi\nolla hyvä\", huomauttaa Hårdh virkakirjeensä lopussa edellisten\nlaittomuudesta sekä siitä, että \"moni perin köyhä väärän\ninnostuksen valtaamana on uhrannut ainoan arvokkaan omaisuutensa\",\nvaatimatta asianomaisilta mitään tiliä. Kuvernööri ilmoitti asiasta\nprokuraattorille, joka maaliskuun 23 p:nä päivätyssä kirjelmässä\nmääräsi, että \"kanne oli nostettava niitä henkilöitä vastaan, jotka\nKalajoen pitäjässä olivat panneet toimeen luvattomia hartauskokouksia\ntahi näissä kokouksissa olleet saapuvilla\". Kantajaksi määrättiin\nmaafiskaali _Erkki Julius Berg_, sekä tuomiokapitulin asiamieheksi\nLohtajan kirkkoherra _K. K. Elfving_.\n\nAsia oli ensi kerran tutkittavana heinäkuun 6-9 p:nä 1838.\nTuomariksi oli hovioikeus määrännyt _K. F. Grönbergin_. Käräjät\npidettiin Pahikkalan talossa Kalajoella. Tilaisuuteen oli haastettu\nMalmberg, Lagus, Hemming, Laurin, tervahovin hoitaja Roos vaimoineen\nsekä 22 talonpoikaa eri osista pitäjää. Sitäpaitsi kantaja vaati\nedesvastausta myöskin maanmittari _K. H. Hårdhille_ ja tämän\nvaimolle _Amanda Sofia Hårdhille_ sekä kauppiaan leskelle _Katarina\nSoveliukselle_ siitä, että olivat käyneet Roosin kodissa pidetyissä\nseuroissa. Ensin kuulusteltiin syytettyjä pappeja. Nämä myönsivät\nkaikki pitäneensä kodeissaan hartausseuroja, joihin ihmisiä\nlauantai- ja sunnuntai-iltoina kirkkomatkoillaan oli kokoontunut, sekä\nhäissä, ristiäisissä y.m. juhlatilaisuuksissa seurakuntalaistensa\nluona, väittäen voimassa olevien asetusten ei ainoastaan myöntävän,\nvaan käskevänkin pappia kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa\nopettamaan ja neuvomaan sanankuulijoitaan autuuden asiassa. Jyrkästi\nvastustaen syyttäjän väitettä, että hartauskokoukset olisivat\naikaansaaneet häiriöitä seurakunnassa, huomauttivat he että ne\npäinvastoin olivat vaikuttaneet paljon hyvää, ne kun silminnähtävästi\nolivat edistäneet raittiutta, siveyttä, ahkeruutta ja muita hyviä\ntapoja kaikissa kodeissa, joissa joutohetkiä käytettiin Jumalan sanan\nviljelemiseen, veisuun ja rukoukseen. Mitä säästölaatikkoihin tuli,\nmyönsivät Malmberg, Lagus ja Laurin kodeissaan niillä etupäässä\nkotiväeltään koonneensa varoja lähetystoimen edistämiseksi Vaikkei\nheillä siihen ollutkaan suoranaista lupaa esivallalta, eivät voineet\nhe käsittää siinäkään menetelleensä väärin, koska englantilaiset\nlähetyssaarnaajatkin olivat saaneet Suomessa koota varoja samaan\ntarkoitukseen ja maassa hyväksytyt sanomalehdet olivat kehottaneet\nkansalaisia siten edistämään pakanalähetyksen kallista asiaa. Jyrkästi\nkielsivät he _vaatineensa_ ketään laatikkoihin rahoja tahi muuta\nomaisuutta panemaan.\n\nAinoastaan yksi niistä lukuisista todistajista, jotka kantaja oli\nhaastattanut näihin käräjiin, Daniel Kuona, todisti seurojen pitäjiä\nja niissä kävijöitä vastaan. Hän väitti heränneitten halveksien\nkohtelevan muita. Muuta moitittavaa ei kuitenkaan hänkään pystynyt\nheitä vastaan esiintuomaan. Useat muut sitävastoin todistivat, että\nseurat olivat vaikuttaneet paljon hyvää seurakunnassa. Varsinkin\nMalmbergin, Laurinin ja Durchmanin nimet mainittiin usein. Suurinta\nhuomiota näkyvät herättäneen muutamien todistajain kertomukset\n_Matti Niemen_ talossa Nivalassa joulukuun 22-23 päivinä pidetyistä\nseuroista. Paitsi paljon oman pitäjän kansaa sekä vieraita Iisalmelta\nja Pyhäjärveltä oli tässä tilaisuudessa ollut saapuvilla Durchman\nja Paavo Ruotsalainen, jotka Malmbergin kera olivat puhuneet\nkokoontuneelle kansanjoukolle. Niinikään todistettiin, että\nRuotsalainen myöskin kesällä 1837 oli käynyt Nivalassa, silloinkin\nesiintyen puhujana seuroissa. Tämän johdosta määräsi oikeus, että\nDurchman ja Paavo Ruotsalainen olivat haastettavat niihin käräjiin,\njoissa juttu uudelleen tulisi käsiteltäväksi.\n\nTähän päättyivät ensimmäiset käräjät. Paljon oli syytettyjen pappien\nnäinä päivinä täytynyt kärsiä. Pilkaten kohtelivat heitä liikkeen\nulkopuolella olevat talonpojat eivätkä säätyläisetkään voineet salata\niloaan siitä, että vihdoinkin oli ryhdytty lahkolaisuudelle salpoja\nrakentamaan. [Kert. J. Hemming.] Ei saata kummastella, että heidän,\nsamoinkuin syytteenalaisten talonpoikien esiintyminen oli hyvin\nvarovaista, eikä sitä, etteivät he sanallakaan iskeneet kaikin puolin\nala-arvoisen syyttäjänsä menettelyyn, vaikkei tilaisuutta siihen\nsuinkaan puuttunut. Asia oli uusi vielä ja siksi tavatonta laatua,\netteivät he näy ehtineen asemaansa täysin perehtyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulisella kiireellä jouduttivat asianomaiset jutun jatkumista.\nVaikka Durchman asui Vaasan ja Paavo Ruotsalainen Kuopion läänissä,\nmäärättiin seuraavat käräjät alkaviksi elokuun 6 p:nä. Seurauksena\nsiitä olikin, ettei viimemainittu ehtinyt saada haastetta. Durchman\nsitävastoin saapui tilaisuuteen, samoinkuin 35 talonpoikaa, miehiä ja\nnaisia, Kalajoen pitäjästä, jotka uuttera syyttäjä ennen haastettujen\nlisäksi oli oikeuteen vetänyt.\n\nEnnenkuin varsinainen kuulustelu alkoi, tiedusteli Elfving, oliko\ntutkimuksen alaisissa seuroissa kuulusteltu katkismusta ja olivatko\nnämä kuulustelut kantaneet toista leimaa, kuin siihen asti tavalliset\nja asetuksissa määrätyt. Kysymykseen vastasi Lagus. Hän myönsi, että\nseuroissa oli pidetty katkismuskuulusteluja, vaan lausui sen varman\nvakuutuksen, ettei asianomaisten pappien menettelytapa tässäkään\nkohden, niinkuin myöskin edelliset pöytäkirjat osoittivat, ollut\nristiriidassa voimassa olevien määräysten kanssa.\n\nTämän jälkeen esitti Berg kanteensa Durchmania vastaan: hän oli\nesiintynyt hartausseuroissa, ja hänenkin asunnossaan oli nähty\nsäästölaatikko rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi.\nPuolustuksessaan esitti Durchman samoja näkökohtia, kuin Malmberg,\nLagus ja Laurin ennen olivat julki lausuneet, lisäten ainoastaan,\nettä hänen säästölaatikossaan, jonka hankkimisella hänkin oli\ntoivonut saavansa pienillä varoillaan edistää pakanalähetystä, hänen\nmuuttaessaan pois Kalajoelta oli löytynyt: 20 kp. ass., 1: 44 Ruotsin\nriksirahaa, messinkinen tahi kultainen korvarenkaan osa, terässolkia,\nhuuliharppuja sekä muita esineitä, joita hän ei muistanut. Sitäpaitsi\nolivat muutamat lahjoittaneet vaatteita samaan tarkoitukseen\nkäytettäviksi. Rahat, samoinkuin nuo muut pienet lahjoitukset, oli\nDurchman muuttaessaan pois paikkakunnalta jättänyt tervahovinhoitaja\nRoosille.\n\nParastansa oli Berg koettanut, saadakseen niin raskauttavia\ntodistuksia kuin suinkin syytettyjä vastaan. Varsinkin näkyy\nLaurinin ja Durchmanin syyllisyyden toteennäyttäminen olleen\nhänen fiskaalitoimensa silmämääränä. Tietysti olivat nuo nuoret,\ninnostuneet papit, koettaessaan taivuttaa Kalajoen raakaa ja\njumalatonta kansaa Jumalan sanan kuuliaisuuteen, joskus esiintyneet\ntaitamattomastikin ja kiivailla sanoilla kiihoittaneet vastustajansa\nvihaan ja kostonhimoon. Ei ollut vaikea löytää todistajia siihen,\nvarsinkin kun nimismies Sandman, jonka tahtoa talonpojat olivat\ntottuneet kaikissa noudattamaan, haikailematta toimi Bergin apuna.\nNiinpä todistivat muutamat todistajat, että Durchman eräissä\nristiäisten johdosta pidetyissä seuroissa olisi moittinut vanhempia\nsiitä, että nämä kummeiksi useimmiten kutsuivat jumalattomia\nhenkilöitä sekä kastetta toimittamaan suruttomia pappeja. Muuan\ntoinen väitti, että hän toisessa tilaisuudessa olisi halveksien\npuhunut \"meidän rovastista\" sekä lausunut: \"Lohtajan rovastilla on\nkyllä hyvät lahjat, mutta hän on kiroilija ja hänen elämänsä on\nmoitittavaa\". Kerran Alavieskassa käydessään -- niin todisti kolmas\n-- olisi hän lausunut: \"Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut\nhuonoja pappeja. Nyt on teillä hyvä tarjona, jos vain ymmärrätte\nvalita\". Kuvaava on talollisen Olli Helanderin todistus, jonka mukaan\nDurchman eräissä joulukuun 10 p:nä 1836 Antti Isokäännän talossa\npitämissään seuroissa olisi puhunut seuraavaan tapaan: \"Kristinuskon\nvalo on nykyaikana niin suureen pimeyteen kätkettynä, ettei se\nmiespolviin ehtine valistustaan levittää. Muinoin oli kansa puettuna\nvuohennahkoihin ja asui vuorten rotkoissa, mutta se etsi hengellistä\nvaloa. Nyt se korskailee silkissä ja kattuunissa, jotka vaatteet\nperkele levittää purjeiksi ja, itse asettuen peräsimeen, ohjaa niiden\nomistajat helvettiin. Nykyajan ihmiset tahtovat olla jumalisia niin\nsalaisella tavalla, ettei itse Jumalakaan mahtane tietää, koska\nja josko he pääsevät taivaaseen\". Sama todistaja kertoi Laurinin\nsanotussa tilaisuudessa puhuneen seurojen laillisuudesta, puolustaen\nniitä muun ohessa myöskin sillä että arkkipiispa Kalajoella vasta\npitämässään tarkastuksessa olisi kehottanut pappeja niihin saapumaan\nja niitä johtamaan. Tämän yhteydessä olisi Laurin niinikään lausunut:\n\"Toista on nimismies sanonut, mutta aivan sokea on perkele ollut, kun\nhän semmoista valetta on ruvennut levittämään\". Hyvin raskauttavalta\nkuului asianomaisten korvissa myöskin seuraava, todistajaksi kutsutun\nLauri Karjalan kertomus. Durchmanin kera oli Laurin marraskuun 12\np:nä 1837 pitänyt seuroja S. K. Niskalan Kalajoella omistamassa\ntalossa. Molemmat olivat ankarasti moittineet seudun asukasten\njumalattomuutta. Etenkin oli Laurin hyökännyt niitä vanhempia\nvastaan, jotka olivat kieltäneet lapsiaan seuroissa käymästä,\nverraten heitä \"kähiseviin käärmeisiin\". Niinikään oli hän muka\nlausunut, etteivät ne 50 vuoden ikäiset ihmiset, jotka eivät siunaa\nitseään aamulla noustessaan eivätkä levolle mennessään rukoile, enää\nole pelastettavissa. Kärjälä kertoi Laurinilta turhaan kysyneensä,\nmissä paikassa raamattua niin sanotaan. Tämän kertomuksen vakuuttivat\nmuutamat muut todistajat aivan oikeaksi. Yksi heistä todisti\nsitäpaitsi, että Laurin kiivaasti oli vaatinut Kärjälää poistumaan,\nkehottaen häntä menemään krouviin. -- Samat todistajat sekä heidän\nlisäksi muutamat muutkin, joilta Berg asiaa tiedusteli, sanoivat\nseuroja vahingollisiksi, \"koska ne olivat synnyttäneet eripuraisuutta\nkodeissa\". Samaa mielipidettä kannatti Elfvingkin, joka Durchmanin\nhänestä lausumien, yllämainittujen sanojen johdosta jätti oikeuden\nharkittavaksi, voitaisiinko pitää noita muka kristillisen tiedon\nedistämiseksi toimeenpantuja kokouksia hartautta synnyttävinä ja\nhyödyllisinä, niissä kun ihmisten kunniaa ja hyvää mainetta tuolla\ntavoin oli solvattu.\n\nNäitä ja muita heitä vastaan lausuttuja syyttäviä todistuksia\ntorjui varsinkin Laurin sattuvasti ja asiallisesti. Ei sovi\nkummastella, että hän sitä tehdessään joskus eksyi käyttämään\nivallisiakin sanoja. Kun esim. eräs todistaja kertoi pappilan\npalvelijan \"siivotessa Durchmanin huonetta, vetäneen auki tämän\npiironkilaatikon ja näyttäneen todistajalle siinä löytyviä vanhoja\nnaisten myssyjä, pieniä kenkiä, solkia y.m. esineitä\", kysyi\nLaurin, \"milloin todistaja siten oli tyydyttänyt sopimatonta\nuteliaisuuttaan\". Kärjälää myönsi hän kyllä vaatineensa poistumaan\nNiskalassa pidetyistä seuroista sekä kehottaneensa häntä menemään\n\"luvalliseen kokoukseen krouviin\", vaan sen hän sanoi tehneensä\nsiitä syystä, että asianomainen sanotussa tilaisuudessa, niinkuin\nmyöskin toiset todistajat todistivat, oli päissään. Sekä Laurin että\nDurchman kielsivät milloinkaan nuhdelleensa ja neuvoneensa seuroihin\nsaapuneita niin, kuin heistä oli todistettu. Vastustajien kantaa\nkuvaa muun ohessa sekin, että Laurin piti tarpeellisena pyytää saada\nsanasta sanaan pöytäkirjaan otetuksi, mitä hän oli tarkoittanut\npuheessaan \"kääntymättömien 50 vuoden ikäisten\" hengellisen tilan\nvaarasta. Jyrkästi kielsi Durchman seurapuheissa arvostelleensa\nElfvingiä tahi muita pappeja. Mitä hän yksityisesti mahdollisesti\noli tuohon tapaan joskus lausunut, sitä ei hän sanonut muistavansa.\nTämän johdosta ja koska useat todistajat olivat vetäneet esiin paljon\nsemmoistakin, jota syytetyt papit olivat yksityisissä keskusteluissa\nsaattaneet lausua, huomautti Laurin, että prokuraattori oli jättänyt\noikeuden tutkittavaksi, mitä seuroissa oli tapahtunut, vaan ei\nvaatinut sitä tutkimaan Durchmanin eikä muiden yksityisiä puheita ja\nkeskusteluja.\n\nEi yksikään pystynyt muuta todistamaan kuin että heränneet\nseuroissaan aina olivat noudattaneet siivoa ja hiljaista käytöstä.\nVarsinkin Malmbergin johtamissa seuroissa oli järjestys ollut\nerinomainen. Viimemainittua vastaan näissä käräjissä tähdätty syytös\nkohdistuikin miltei yksinomaan hänen vaimonsa lähetystoimen hyväksi\nvastaanottamiin lahjoituksiin ja lahjoittajille antamiin neuvoihin\ntavarain rahaksi muuttamiseksi. Myöntäen todistukset oikeiksi,\npuolusti Malmberg toimenpiteitään tässä kohden pääasiassa samoilla\nperusteilla, kuin hän Laguksen ja muiden kera jo ensi käräjissä oli\nesiintuonut.\n\nPaljon huolta tuottivat Bergille useimpain todistajain\nhartausseuroista ja heränneistä esiintuomat myötätuntoiset ja\nkiittävät lausunnot. Tuon tuostakin vaati hän edesvastausta monelle\nheistäkin. Täten joutui muiden samanmielisten todistajain kera näissä\nkäräjissä syytteen alaiseksi maanmittari Hårdhin apulainen _J. V.\nHögman_, joka, vaikkei hän ymmärtänyt suomea, oli ollut saapuvilla\nmonissa seuroissa, ruotsinkielisestä kirjasta seuraten veisuuta.\nHuomattavan tunnustuksen hartausseurojen tuottamasta siunauksesta\njulki lausui talollinen _Matti Stenbäck_, joka, vaikka hän\nainoastaan yhden kerran oli käynyt seuroissa Ylivieskan pappilassa,\ntodisti, että \"kaikki Laguksen sekä yksityiset että julkiset\nopetukset olivat olleet tosi hyödyksi seurakuntalaisille niin\nhengellisessä kuin maallisessa suhteessa\". Vielä merkillisempi on _E.\nKaarlenkasken_ todistus Nivalassa pidetyistä seuroista. Kyläkuntansa\njärjestysmiehenä oli hän tarkoin huomannut, että kaikenkaltaiset\npaheet ja rikokset seurojen kautta huomattavassa määrässä olivat\nvähentyneet ja melkein kerrassaan lakanneet. Peittelemättä lausui hän\nsen mielipiteen, että perheissä mahdollisesti syntynyt eripuraisuus\njohtui siitä, että \"toiset pelkäävät Jumalaa, toiset ovat siitä\npahoillaan\". Vastaukseksi syytöksiin heränneitten muita kohtaan\nosoittamasta ynseydestä ja ylpeydestä kertoi hän, miten eräälle\nsillalle kokoontuneet poikaset hänen käräjiin matkustaessaan olivat\npilkanneet hänen vaatteitaan sekä pelikortit kirjoinaan veisanneet\nmuutamaa Siionin virttä, jonka sanat he osasivat ulkoa.\n\nKantaansa salaamatta esiintyi heränneitten vastustajana myöskin\nrovasti Elfving. Muun ohessa kysyi hän, olivatko syytteen alaiset\npapit, niinkuin säädetty on, joka vuonna kirkoissaan julistaneet\ntammikuun 12 p:nä 1726 päivättyä kun. plakaattia. Muitten\nmyönnytykseen, etteivät sitä olleet tehneet, lisäsi Malmberg: \"Koska\nkirkkoherra Tohtori Frosterus-vainaja, jota yleisesti kunnioitettiin\nja arvossa pidettiin, ei kuuluttanut mainittua plakaattia, vaikka hän\nkyllä tiesi, että kysymyksessä olevia seuroja pidettiin, niin hän\nsilminnähtävästi ei pitänyt näitä laittomina eikä moitittavina\".\n\nSelvään näkyy pöytäkirjoista, miten heränneitten vastustajien\nviha päivä päivältä kasvoi. Heitä vastaan näissä käräjissä tehdyt\nsyytökset ja niitä kannattavien todistajain lausunnot ovat\nrohkeammat, kuin edellisellä kerralla. Mutta samassa määrässä kasvoi\nmyöskin syytettyjen luottamus totuuden voimaan ja sen lopulliseen\nvoittoon. Suruttomat hämmästyivät ja syyttäjät puivat voimattomina\nnyrkkiään, kun käräjienkin aikana Siionin virsien säveleet iltasin\nkaikuivat läheisistä asunnoista, vieläpä käräjätalon pihaltakin.\n[Kertoneet seudun vanhimmat heränneet.] Ehkä joku heistä ymmärsi,\nmitä Lagus tarkoitti, kun hän eräänä iltana käräjätalosta asuntoonsa\nkävellessään lausui: \"Tuon virren kaiku on kuuluva läpi aikojen\".\n[Kertonut (1896) J. Hemming y.m.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat käräjät alkoivat syyskuun 25 p:nä Kärjän talossa. Niistä ei\nkuitenkaan sen enempää tullut, kun tuomariksi määrätty _A. J. Roos_\ntervahovinhoitaja Roosin sukulaisena ilmoitti olevansa jäävillinen\njuttua käsittelemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä helmikuun päivänä 1839 saapui Nivalan pappilaan muutamia\nvieraita Savosta, niiden joukossa Paavo Ruotsalainen. Nilsiän\nnimismies oli kahdesti etsinyt häntä, haastaaksensa hänet Kalajoen\nkäräjiin, vaan Paavo oli kummankin kerran matkoilla eikä vielä\nnytkään tiennyt, että hänkin oli joutunut maafiskaali Bergin huomion\nesineeksi. Saatuaan Malmbergilta kuulla asiasta, lähti hän tämän\nseurassa Kalajoelle, missä juttu helmikuun 19 p:nä uudelleen oli\notettava esille Anttilan talossa pidettävissä käräjissä. Tilaisuuteen\nsaapuivat kaikki edellisissä käräjissä saapuvilla olleet paitsi\nLaurin, joka asiaansa ajamaan oli valtuuttanut tervahovinhoitaja\nRoosin, sekä uusia syytettyjä ja uusia todistajia. Pormestari _G.\nGummeruksen_ sijaan, joka oli pyytänyt vapautusta tästä tehtävästä,\noli hovioikeus tuomariksi määrännyt _K. Kihlgrénin_.\n\nPöytäkirjoihin otettavaksi jätti Roos oikeudelle Laurinin\npuolesta pitkän, varsinkin 1726 vuoden konventikkeliplakaatin\nmääräyksiä perusteellisesti käsittelevän selvityksen, jonka nojalla\nviimemainittu pyysi päästä vapaaksi kaikesta edesvastauksesta.\nEtenkin Bergiä hän siinä pahasti pitelee, eikä jää Sandmankaan\nosattomaksi hänen asianomaisille antamistaan sutkauksista.\nKuvatkoot muutamat otteet, miten Laurin arvosteli tehtäviään\npappina sekä syyttäjiensä kantaa ja toimenpiteitä: \"Olen aivan\naiheettomasti vedetty oikeuteen ja syytetty luvattomista kokouksista\nhartautta toimittaessa (olagliga sammankomster vid förrättande af\nandaktsöfningar), niinkuin haaste sanasta sanaan kuului\". -- -- --\n\"Samankaltaisia uskonnollisia kokouksia kuin nämä syytteenalaiset\novat, pidettiin monen vuoden kuluessa Tohtori Frosterus-vainajan\neläessä. Siitä eivät paikkakunnan kruununpalvelijat voineet olla\ntietämättömiä, mutta ilmoitus asiasta tehtiin vasta muutama päivä\nT:ri Frosteruksen kuoleman jälkeen\". -- -- -- \"Joskin syyttäjä\nsilminnähtävästi ei ole koettanut selvittää itselleen 1726 vuoden\nasetuksen sisältöä, vaan on kohdistanut huomionsa ainoastaan\ntuohon 200 hopeataalerin helisevään uhkasakkoon, ja joskin jutun\nkäsittelyssä pitkäksi venynyt aika on tarjonnut hänelle tilaisuutta\nvakavammin miettimään asiaa -- miten on hän sittenkään saattanut\nuskoa, että lainsäätäjä olisi määrännyt ankaran rangaistuksen\nkaikista uskonnollisista seuroista ilman poikkeuksetta, kun miltei\nkaikki kapakkaseurat ovat sallittuja\". -- -- -- \"Yhtä järjetöntä\nja vastoin kaikkia voimassa olevia asetuksia kuin se on, että\nyksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi kielletty\nkutsumasta luoksensa muutamia ystäviä juomaan kupin kahvia eli teetä\nsekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä\nseuraavan sunnuntain tekstiin, tahi että muutamat ystävät saman\nsakon uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta p. ehtoollisen\noikeaan nauttimiseen pitämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä\nveisaamalla ehkä samaan aikaan, kuin verrattomasti lukuisammat\nihmisjoukot muistutuksetta pitävät 'seuroja' Venuksen ja Bakkuksen\nkunniaksi ravintolassa tahi yksityisen kodissa, ääneen laulaen ja\nusein tyhjentäen lasinsa ja maljansa -- yhtä paljon järkeä vailla\non syyttäjän hanke paikkakunnan kihlakunnanoikeuteen haastaa\nseurakunnassa toimivia pappeja vastaamaan 'luvattomista kokouksista\nhartautta toimitettaessa' ja vastoin kaikkea järjellisyyttä koettaa\nnäihin virkamiehiin sovelluttaa rangaistus-määräyksiä, jotka\nyksinomaan tarkoittavat muiden henkilöiden estämistä opettajatoimeen\nsekaantumasta\". -- Tähän lausuntoon yhtyivät, mikäli se heitä koski,\nLagus, Malmberg, Durchman ja Hemming. Suullisesti he sitäpaitsi\nselittivät, etteivät yhtyneet Laurinin Bergiä vastaan tekemään\nhyvitys-vaatimukseen, \"koska he olivat vakuutetut siitä, ettei\nviimemainittu ollut syypää tähän oikeudenkäyntiin eikä siihen\nuskonnon vainoon, jonka alaisiksi he olivat joutuneet\".\n\nPaavo Ruotsalaista ahdistettiin varsinkin hänen esiintymisestään\nennen mainituissa Matti Niemen talossa joulukuun 22-23 päivinä\npidetyissä seuroissa. Oli todistettu, että hän oli lukenut, vieläpä\npuhunutkin sinne kokoontuneelle lukuisalle kansanjoukolle. Sen hän\nmyönsikin, sanoen tahtoneensa antaa isännälle, jonka luona hän oli\nnauttinut paljon hyvää, mitä hänellä oli antaa. Matkansa Nivalaan\nkesällä 1837 sanoi Ruotsalainen aiheutuneen hänen ja Malmbergin\nvanhasta tuttavuudesta, lisäten että heillä oli paljon yhteisiä\nasioita, \"joita ei jokaiselle vieraalle ihmiselle voi kertoa ja\nselvittää\".\n\nJo edellisissä käräjissä olivat sekä Lagus että Malmberg todistajilta\noikeuden edessä kysyneet, oliko heidän opetuksensa milloinkaan\nollut ristiriidassa evankelisen tunnustuksen kanssa. Syynä tähän\ntiedusteluun oli se, että Berg Malmbergiä vastaan jo jutun\nalussa esiintuomassaan kanteessa muun ohessa oli syyttänyt häntä\nharhaoppisuudesta. Nyt kysymyksessä olevissa käräjissä veti Malmberg\nesiin tämän pöytäkirjoihin otetun syytöksen, vaatien oikeutta\nvelvoittamaan Bergiä tarkemmin ilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta\nhän olisi levittänyt. Vaikkei yksikään todistaja ollut viitannutkaan\nsiihen, että Malmbergin oppi olisi poikennut kirkon tunnustuksesta,\nja vaikka Elfvingkin antoi sen lausunnon, että hän, mikäli\ntodistajain lausunnoista voitaisiin päättää, tässä suhteessa\noli syytön, ei Berg peruuttanut syytöstään. Eikä pitänyt tuo\npuhdasoppisuutta harrastava syyttäjä itseään velvollisena \"tarkkaan\nilmoittamaan, mitä harhaoppisuutta Malmberg oli koettanut levittää\".\nMiehen kantaa kuvaa niinikään seuraava tähän kieltäytymiseen liittyvä\nperustelu: \"Koska kanne sisältää, että Malmberg on pitänyt luvattomia\nkokouksia hartauden harjoittamista varten sekä että hän näissä\ntilaisuuksissa saarnaamisella ja lukemisella on koettanut houkutella\nja vietellä niihin kokoontuneita vääräoppiseen ja nurjaan käsitykseen\noikeasta evankelisesta opista sekä muihin eksyttäviin luuloihin\nuskonnosta, niin pidätän itselleni oikeuden jutun lopussa, kun\ntutkimus kaikissa kohden on suoritettu loppuun, saada tässä suhteessa\nesiintuoda ne kanteet, joihin tutkimus on antanut aihetta\". Malmberg\nuudisti vaatimuksensa, johon oikeus, asiaa harkittuaan, antoi\nsen päätöksen, \"ettei se, asian silloiseen tilaan nähden, voinut\nvelvoittaa syyttäjää antamaan tarkempia tietoja\". Tätä päätöstä\nvastaan ilmoitti Malmberg tyytymättömyyttä.\n\nOn helppo käsittää, minkä vaikutuksen tämä kohtaus teki Malmbergiin\nja hänen sorretuihin virkaveljensä. Jos Laurin olisi ollut\ntilaisuudessa saapuvilla, olisi hän tuskin voinut äänetönnä\nkuunnella Bergin selitystä ja oikeuden sen johdosta julistamaa\npäätöstä. Saatuansa tietää asiasta, kirjoitti hän eräälle Ruotsissa\noleskelevalle tuttavalle, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa:\n[Tähän kirjeenvaihtoon kuuluvista Laurinin kirjeistä on Nordisk\nKyrkotidning kirjoitukseensa \"Huru ser det ut i Finland?\" (1840,\nn:o 1 -- 2) lainannut pitkiä otteita.] \"Joka persoonallisesti\ntuntee sekä syyttäjän että Malmbergin, joka viimemainittu Jumalalta\non saanut sen lahjan, jota jokapäiväisessä puheessa nimitetään\nhyväksi tajuksi, sekä paljon hengellistä viisautta, mutta toinen\nulkonaisessakin suhteessa on sortunut juoppouteen ja muihin\nsiitä johtuviin paheisiin, jota paitsi hänellä ei ole rahtuakaan\nsivistystä, jonka avulla olisi voinut oppia edes katkismuksen, niin\nei voi pitää syyttäjän toimenpiteitä Malmbergiä vastaan kummempina,\nkuin jos hän olisi ruvennut sotaan kuun asukkaita vastaan. Herra,\njonka tiet ovat ihmeelliset ja käsittämättömät, vaan samalla hyvyys\nja totuus, on johtanut asiat niin, että vainoojamme hurjassa\nvihassaan ovat hyökänneet sotatantereelle, jolla heidän voimansa\nosoittautuvat heikommiksi kuin millään muulla\". Samankaltaiseen\nvertailuun, mikäli kysymys koskee syyttäjäin sivistyskantaa ja\nheidän käsitystään hengellisistä asioista, vaatii varsinkin Kalajoen\nyläpiirin nimismiehen _V. Sundströmin_ virkakumppanilleen Sandmanille\nhelmikuun 10 p:nä lähettämä kertomus Nivalan herännäisyysliikkeestä.\nSe luettiin syytettyjen pappien vaatimuksesta helmikuun 19 p:nä 1839\noikeudessa ja otettiin pöytäkirjoihin. Sekä kieli että lauserakennus\non niihin määrin ala-arvoista, että kirjoitusta on mahdoton\nsuomentaa. [Alkuperäisessä muodossaan kuuluu kirjoitus: \"Utan det mig\nvetterligen höga öfverhetliga författningar sådant tillåta; äro till\nbeskaffenheten följande. 1:o att en sektisk andaktsöfning utspritt\nsig häri Pidisjärvi kapell Församling bestående af sig såkallade\nupplyste eller nyfödde Biografer -- som äro skilde från annat Folk,\nså man som qvinkön uti kläder med en långskörtig hvardmans eller ylle\nTröija liknande mera en Karakavjacka för männerne, men en kofta för\nqvinfolket; ingen hufvudbonad hafva qvinfolket, än att kring hufvudet\nbindes en svart eller hvit dålig halsduk; och männerna bruka gråa\nvardmansmössa utan skjärm, som mera liknar en kalott, hvilken drägt\ngifvit anledning mot dem som ej åtföljt deras antagne mode, till\nförvitelse och stridigheter dem emellan. 2) Deras andakts-öfning\nbestår uti ett flitigt läsande i andeliga böcker, deribland i\nsynnerhet, en ropandes röst i öknen, och sjungande ur en bok Sijons\nsånger, utom andre dertill lämpade visor m.m. och från hvilken andakt\nej någon får dem afbryta, till något annat angeläget förrättande, ja\nfast elden vore löst på taket öfver dem än mindre annat förefallande\nsysslomål. 3) Dertill sammanskockas gemenligen, hvarje Lördags\neftermiddag å Prestgården till gemensamt samqväm från alla tracter i\nKapellet, utom de som äro från längre orter, här sig inställa hvilka\noch sedan deras vägkost blifvit förtärd eller förskingrad fallit på\ntiggeri hos andra till en misslynt last och mén. 4) Dessutom pläga\nde 4 ombyteliga ställen i Byalaget i andeligt afseende församla\nsig att sin Guda andakt använda, på söcknedagar i veckan -- men om\nandakten af eller tilltagit därigenom i sitt rätta förhållande, har\njag ej någon pålitlig kännedom än att å den dagen en ansenlig tid\ngåt förlorat för dem sig af slike flemmatici folk betjenat; måst sig\ndärmed åtnöija. 5) Uti karaktärs Byggningen i Farstuvan framför sidan\naf dörren till salen är af Herr Interims Predikanten N. G. Malmberg\ninrättad, med grön oljofärg sirligen målad så kallad sparbössa af\nträd; och dera tecknade ofvanskrift i afseende, att tjena Hedningar\ntill omvändelse i Christna Läran, dit de lätt tänkande qvinnokönet,\nen framför det andra hasta att uppoffra sin reelaste egendom.\nSåsom silkes dukar -- Bindmössor, stycken -- Kattuns klädningar,\nGuldringar m.m. som i sparbössan upptages, hvilket derefter till\npenningar förvandlas, är efter den underrättelse och kännedom jag\näger ett sådant förhållande dermed härstädes: ock anser jag nödigt\nhärom göra Herr Krono Befallningsmannen underrättad i afseende å\nsakens nuvarande skick vidtagande vidare åtgärd som dertill kan\nföranleda\".] Myönnettävä on kuitenkin, että Sundström oli siksi\ntyperä mies, ettei hän näihin puuhiin olisi ryhtynyt, ellei hänen\nvirkaveljensä Kalajoella olisi häntä siihen yllyttänyt. Niinkuin\nmyöhemmin huomattiin, oli Sandman vainon varsinainen alkuunpanija.\nHän oli tottunut talonpoikia komentamaan eikä mitenkään voinut kärsiä\nherännäisyyden synnyttämää uutta katsantotapaa, joka uhkasi hävittää\nhänen parhaat tulolähteensä ja riistää häneltä sen virkamiesarvon,\njonka turvissa hän niihin asti niin vapaasti oli kansaa sortanut.\n[Kert. J. Hemming y.m.]\n\nMuutamien pappien näitä käräjiä varten antamista\npapintodistuksistakin näkyy, miten vähän heränneitten pitämien\nkokouksien arvoa tunnettiin. Niinpä todistaa esim. Kalajoen v.t.\nkirkkoherra E. R. Alcenius Laguksesta, Hemmingistä, Roosista\ny.m., että \"heidän suhteensa yleensä ei mitenkään ole muuta\nmuistutettavaa kuin jonkunlainen uskonnollinen suvaitsemattomuus,\njoka on vaikuttanut, että ovat sulkeutuneet itseensä ja siihen\npiiriin joissa on samanmielisiä, josta minun ajatukseni mukaan nuo\nisommat kansankokoukset sunnuntaisin, joista he ovat syytetyt,\naiheutuvat\". Sitävastoin todistaa Ylitornion v.t. kirkkoherra K.\nA. Castren Laurinista, että hän \"sekä opissa että elämässään on\nesiintynyt niin, kuin arvokkaan ja uutteran uskonnonopettajan\nsopii\", sekä Lapuan kirkkoherra I. D. Alcenius, että Malmberg\n\"tarkan, perusteellisiin opintoihin perustuvan jumaluusopillisen\nsivistyksen ohessa aina on osoittanut vakaata kristillistä käytöstä\".\nMitä viimemainittuun todistukseen tulee, on huomattava, että\nMalmberg luultavasti oli senlaatuista pyytänyt, häntä kun Berg oli\nsyyttänyt harhaoppisuudesta. Näissäkään käräjissä ei kuitenkaan\nsyntynyt kysymystä tästä asiasta. Ainoa oppia koskeva todistus oli\nennen esiintyneen Yrjö Vasankarin väite, että Durchman eräässä\nristiäistilaisuudessa muka olisi lausunut: \"Kutsutaan jumalattomia\nkummeja ja annetaan jumalattomien pappien kastaa lapset, joiden\nsielut siten syöstään kadotukseen\". Durchman vastasi: \"Semmoisia\nhullutuksia en koskaan ole voinut lausua\". Renki K. Borgman\ntodistikin hänen sanoneen: \"Kun on suruttomat vanhemmat, suruttomat\nopettajat ja suruttomat kummit, niin ei kaste tuosta voimaansa\nmenetä, mutta kun lapsi sitten kasvaa suruttomien vanhempien luona,\nniin se itse pilaa kasteensa liiton\".\n\nMitä tarkimpia tietoja säästölaatikoista oli Berg koettanut hankkia.\nKiusallisen pieniin seikkoihin iski hän huomionsa, tehden mitä\nloukkaavimpia salaviittauksia. Kantokirjuri J. D. Molander vaati\nedesvastausta Durchmanille siitä, että tämä muka olisi eräältä hänen\nholhotiltaan pakoittamalla houkutellut silkkihuivin; Laguksesta ja\nMalmbergista oli huhuttu, että he laatikoillaan olivat koonneet\nrahoja omaan kukkaroonsa, palvelustytöt kertoivat mitä tavaroita\nolivat nähneet Durchmanin vaatelaatikossa y.m. y.m. Vaikka kaikki\nsyytökset todistettiin vääriksi, ja vaikka Lagus ilmoitti omasta\nja muiden säästölaatikkojen omistajien puolesta paitsi Laurinin\nTukholmaan Kokkolan postikonttorin kautta lähettäneensä kaikki\nKalajoella lähetystoimen hyväksi kootut rahat, joista tarkat tilit\noikeudelle jätettiin, ei otettu huomioon syytettyjen esitystä, että\ntämä kysymys hartausseuroihin kuulumattomana heti ratkaistaisiin.\nSenkin pyynnön hylkäsi oikeus, että lähetystoimen hyväksi lahjoitetut\nvaatteet y.m. vähäpätöiset esineet, jotka kaikki olivat Laguksen\nja Roosin hallussa ja joista kukin asianomainen oli antanut mitä\ntäydellisimmät luettelot, saataisiin myydä huutokaupalla, \"jotta\nne eivät pilaantuisi\". Lagus ja Roos määrättiin niitä hoitamaan\n\"korvaamisen uhalla, jos mitään pilaantuisi\". Tämän päätöksen alle\nhe tyytymättömyyttä ilmoittamatta alistuivat. Toista mieltä oli\nLaurin, joka, saatuaan asiasta kuulla, ruotsalaiselle tuttavalleen\nkirjoitti: \"Suurella mielipahalla olen kuullut, että virkaveljeni\ntoistaiseksi ovat tehneet säästölaatikkonsa hyödyttömiksi. Semmoinen\noli minunkin mielipiteeni, kunnes huomasin, että sen vaikuttimena\noli ihmispelko. Nyt kun Herra on valaissut minua oikein käsittämään\nasiaa, olen kehottanut tunnettuja ja tuntemattomia panemaan roponsa\nsäästölaatikkooni, siten edistääkseni pakanain pelastusta. Näiden\ntoimenpiteiden kautta, joita kertomusten mukaan on yhteiskunnan\nylimmissä piireissä rumilla väreillä kuvattu, toivon pian voivani\nlähettää muutamia riksejä Tukholman lähetysseuralle\". [Nordisk\nKyrkotidning 1840, n:o 2.]\n\nMiltei kaikille syytettyjen kutsumille todistajille, jotka\ntodistivat heidän edukseen, vaati syyttäjä edesvastausta, \"koska\nhe silminnähtävästi olivat ottaneet osaa seuroihin\". Turhaan\nhuomauttivat papit, vetoamalla O. K. 17 luv. 15 §:ään, tästä Bergin\nhäikäilemättömästä menettelytavasta, turhaan siitäkin, että tämä\noikeudessa oli tiedustellut niitäkin hartauskokouksia, joita oli\npidetty prokuraattorin kirjoituksessa mainitun ajan jälkeen.\n\nJota useampia todistajia kuulusteltiin, sitä täydellisemmin tulivat\nnäkyviin herännäisyysliikkeen siunausta tuottavat vaikutukset.\nTäytyy kummastella, ettei ainoatakaan todella raskauttavaa, todeksi\nnäytettyä syytöstä voitu tuoda esille ketään liikkeeseen kuuluvaa\nvastaan. Muiden kera koetti kyllä esim. Evijärven todistajaksi\nhaastettu lukkari E. Rivander saada heränneitä pappeja epäluulon\nalaisiksi moittimalla sitä, että Evijärveläisiäkin, usein joukottain,\noli käynyt Nivalan kirkossa. Hän kertoi koettaneensa sitä estää,\nvaan saaneensa vastaukseksi: \"Siellä on oikea hengellinen pappi,\nmitä meidän papeista, nehän ovat kuin kuolleet pölkyt\". Berg teki\nparastansa auttaaksensa todistajaa, vaan Durchman ja Malmberg\nahdistivat häntä kysymyksillään, niin ettei todistus ottanut\noikein sujuakseen. Paljon puhui hän herännäisyyden perheissä muka\nsynnyttämistä riidoista, kunnes hän ei voinut mitään vastata\nMalmbergin selitykseen: \"Kun Jumalan armo löytää syntisen, niin tämä\nei enää saata elää entiseen jumalattomaan tapaansa, vaan hänen täytyy\nvaroa myöskin tilaisuutta syntiin, kun sitävastoin se, johon Jumalan\nsana ei ole koskenut, tuosta suuttuu ja luulee toisen halveksivan,\nvaikkei tuota ylönkatsetta ole olemassa muualla kuin epäilevän\nomassa mielikuvituksessa\". -- Ei pystynyt syyttäjä oikein iskemään\nsiihenkään, että muuan todistaja kertoi kuulleensa erään Frosteruksen\npappilassa oleskelevan rouvan monesti säälineen \"vanhaa ukkoriepua\",\njonka apulaisensa, aina sunnuntaisin seuroihin kiirehtien, jättivät\navutta. Ei näet voitu todistaa, että apulaiset millään tavoin\nolisivat laiminlyöneet virkatehtäviänsä. Puheet syytettyjen pappien\nlahkolaisuudesta aiheuttivat tiedusteluja jumalanpalveluksesta heidän\nkirkoissaan, josta muun ohessa todistettiin, että harvat, niinkuin\nentisinä aikoina oli ollut tapana, virsikirjatta tulivat kirkkoon.\nSamankaltaisiin johtopäätöksiin johtivat syyttäjän muutkin näissä\nkäräjissä heränneitten syyllisyyden toteennäyttämiseksi tekemät\nyritykset. Mutta yleinen mielipide kannatti häntä, ja sen turvissa\noli hänen helppo jatkaa. Paavo Ruotsalainen pyysi saada asiamiehen\nkautta ajaa asiaansa seuraavissa käräjissä, \"hänen kotiseudultaan\nkun oli niin pitkä matka Kalajoelle\". Tähän pyyntöön antoi oikeus\nkieltävän vastauksen, \"koska Ruotsalaista oli syytetty rikosasiasta\".\nSamasta syystä määrättiin, että Laurin ja maanmittarinapulainen\nHögman sekä muutamat muut ennen haastetut tuomisen uhalla olivat\nvelvolliset saapumaan niihin käräjiin, joissa juttu uudelleen oli\notettava käsiteltäväksi. Tämän johdosta lausuu Laurin eräässä\nkirjeessä: \"Olen siis jätetty kruununpalvelijain valtaan, joiden\nmielivallasta kai riippuu, saanko matkustaa käräjiin muuten kuin\nvangittuna\". [Nordisk kyrkotidning, 1840, n:o 2.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat käräjät alkoivat huhtikuun 9 p:nä saman tuomarin johdolla.\nLagus oli silloin niin sairaana, ettei hän, kuten lääkärinsä oli\ntodistanut, \"hengenvaaratta saattanut poistua huoneestaan\", eikä\nMalmbergkaan voinut tilaisuuteen saapua, \"kun hänen vaimonsa\nterveydentila ei sitä myöntänyt\". Pyytäen ettei jutun ratkaisua tämän\ntähden viivytettäisi, ilmoitti kumpikin valtuuttaneensa Laurinin\nasiaansa oikeudessa valvomaan. Ehkä saivat täten alkaneet käräjät\njuuri näiden valtakirjojen takia kiivaamman leiman kuin edelliset,\njoissa Malmberg ja Lagus johtivat syytettyjen puolustusta.\n\nEnnen syytettyjen ja todistajiksi vaadittujen lukua lisäämään oli\nBerg haastattanut uusia. Matti Niemen talossa joulukuun 22-23\npäivinä sekä muualla pidetyistä seuroista, joista jo edellisissä\nkäräjissä oli kuulusteltu useita todistajia, oli saatava tarkempia\ntietoja. Laurin, Durchman, Hemming, Hårdh sekä Roos jättivät\noikeuteen kirjoituksen, jossa he vaativat asian lykkäystä, koska\nhe turhaan olivat pyytäneet saada lunastaa edellisten käräjien\npöytäkirjat eivätkä näiden puutteessa voineet oikaista todistajien\nerehdyttäviä lausuntoja eikä syyttäjän niihin perustuvia hyökkäyksiä.\nEnsinmainittu huomautti sitäpaitsi, ettei se tuomari, joka alussa\nkäsitteli juttua, osannut suomea ja tulkkinsa kautta sai väärän\nkäsityksen monesta lausunnosta. Tätä pyyntöä ei oikeus kuitenkaan\nottanut huomioon. Bergin selitys, että syytetyt papit kaikki osasivat\nkumpaakin kieltä ja saapuvilla olleina olivat olleet tilaisuudessa\nkulloinkin tekemään muistutuksensa, jos semmoisiin syytä oli, painoi\nenemmän.\n\nBergin hankkimista uusista todistajista herätti huomiota varsinkin\nHaapajärven kappalainen _J. Janson_. Hän oli ollut saapuvilla Matti\nNiemen talossa helmikuun 24 p:nä 1837 pidetyissä seuroissa, joista\nhän siis tiesi tarkkoja tietoja antaa. Tilaisuudessa oli ollut\nkoolla noin 200 henkeä. Heidän käytöstään vastaan hänellä ei ollut\nmuuta muistutettavaa, kuin että he kilpailivat veisuussa siten nim.\nettä, kun jonkun aloittama virsi oli veisattu loppuun, toinen heti\nsiitä muille ilmoittamatta aloitti uutta. Malmberg oli puhunut\ntämänkaltaisten seurojen hyödystä, kehottanut tilaisuuteen saapuneita\nkärsivällisesti kestämään maailman vainoa sekä päättänyt kokouksen\nrukouksella. Janson, joka kertoi silloin olleensa Durchmanin kanssa\nkinkerimatkoilla ja tämän kehotuksesta oli Niemeen poikennut, ei\nollut muissa tämmöisissä seuroissa käynyt, vaan sanoi pitävänsä\nvelvollisuutenaan ilmoittaa, että papit \"sortamalla virkaveljiään\nolivat niitä edistäneet\". Elfvingin kehottamana ilmoitti hän\nniinikään tällä tarkoittaneensa Malmbergiä ja Durchmania. Myöskin\nkertoi hän kirkkoherralleen ilmoittaneensa, että Haapajärven kappelin\n\"hurmahenkisyyden\" eksyttämä kansa oli alkanut laiminlyödä kirkossa\nkäyntiä ja sensijaan oli ottanut tavakseen sunnuntaisin kokoontua\ntalollisen Antti Tuomalan luo sekä että Frosterus tämän johdosta\noli kirjoittanut kansalle kinkereissä luettavan varoituksen, jota\nDurchman, laiminlyöden velvollisuutensa, ei ollut lukenut. Kanteen\ntapaisen todistuksensa päätti hän mainitsemalla, että Malmberg ja\nDurchman, katkismusta kinkereillä selittäessään, olivat kieltäneet\nkansaa luottamasta kääntymättömiin opettajiin, koska nämä julistivat\nihmisille perkeleen evankeliumia.\n\nLaurin ei hämmästynyt tätäkään, silloisen katsantotavan mukaan\nhyvinkin raskauttavaa todistusta. Hän päinvastoin Malmbergin\npuolesta huomautti, että viimemainitun, Jansonin kertoma lausunto\nkääntymättömistä papeista oli sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa,\njossa sanotaan; \"kun sokea sokeaa taluttaa, niin molemmat lankeavat\nkuoppaan\". Saatuaan Jansonilta myöntävän vastauksen kysymykseensä,\noliko Frosterus kirjoituksessa kieltänyt seurainpidon, pyysi\nLaurin vasta saada oikeudelle jättää sanotun todistuskappaleen.\nDurchman kielsi Niemeen kokoontuneen seuraväen millään tavoin\nkilpailleen veisuussa ja antoi, kun sekä Berg että Elfving vaativat\nhäneltä selitystä kääntymättömistä papeista lausumistaan sanoista,\nseuraavana päivänä oikeudelle näin kuuluvan kirjallisen lausunnon:\n\"On horjumaton totuus, että kääntymättömät papit, jotka lihallisessa\nmielessään eivät ymmärrä sitä, mikä Jumalan hengen omaa on, ovat\nraatelevia susia lammasvaatteissa, ryöväriä ja murhaajia, joiksi\nVapahtaja itse Joh. 10: 1 heitä nimittää ja joita jokaisen kristityn\ntulee karttaa. Jos sentähden tuo kappalaisen Jansonin todistuksena\nesiintuoma kinkereissä käyttämäni lausunto verrataan Jumalan sanaan,\nniin käy selväksi, että, jos tuo epäluottamus kääntymättömiin\nopettajiin nähden sisältää jotakin heille halventavaa, niin en\nminä heitä halvenna, vaan itse Jumala, joka tuomitsee tuommoiset\npalkkapaimenet, niinkuin jokainen selvään ymmärtää, jos hän Jumalan\npuoleen kääntyneellä mielellä lukee esim. Jes. 56: 10, Jer. 23: 1,\nHes. 34: 2, Sakar. 11: 16, Math. 7: 15, Mark. 8: 15, Luuk. 12: 1-2,\nTimot. 3: 15 ja monta muuta paikkaa Jumalan pyhässä sanassa\". Tähän\nlausuntoonsa oli Durchman liittänyt Frosteruksen kirjoituksen, jonka\nLaurin \"Jumalan sallimasta sattumuksesta\" oli säilyttänyt. 1) Jos\nkohta siitä näkyikin, että kirjoittaja oli ollut altis uskomaan\nJansonin heränneistä hänelle antamia epäedullisia tietoja, ei puhuta\nsiinä sanallakaan heidän pitämistään seuroista, niinkuin Janson\nvalallaan oli todistanut. \"Tämä tappio\" kirjoitti Laurin tuttavalleen\nRuotsissa \"masensi asianomaisten rohkeutta melkoisesti\". [Nordisk\nkyrkotidning 1840, n:o 2.] Kuitenkin todisti Janson, Bergin häneltä\nsitä tiedusteltua, että seurat olivat aikaansaaneet eripuraisuutta\nperheissä, vieroittaneet kansan kirkosta sekä synnyttäneet laiskuutta\nja huolimattomuutta. Niinikään väitti hän heränneitten halveksivan\nmuita ihmisiä.\n\nSuoraa puhetta sai varsinkin Berg Laurinilta kuulla: \"Näitä asioita\nei syyttäjä kääntymättömässä tilassaan ymmärrä\", \"tuommoinen\nmenettelytapa on inkvisitoorinen\" y.m.s. Mutta kyllä syytäkin\nlöytyi. Syytettyjen pappien yksityiset puheet, heidän opetuksensa ja\nelämänsä, heidän vaatekaappiensa sisältö -- kaikki oli tiedusteltava\nja julkisuuteen vedettävä. Todistajilta kysyttiin, olivatko papit\nolleet rasitukseksi seurakuntalaisilleen aineellisessa suhteessa,\nmiten he kohtelivat edustamansa uskonnollisen liikkeen ulkopuolella\nolevia henkilöitä, olivatko he suvaitsemattomia, köyhille\nauttamattomia j.n.e. Eräässä kirjeessä kuvaa Laurin seuraavin sanoin\nomaa ja kanteen alaisten virkaveljiensä asemaa: \"Jotta valistunut\ntuomari saisi yhä tarkempia tietoja siitä, onko oppimme raamatun ja\ntunnustuskirjojen mukainen ja eroaako elämämme missään suhteessa\nmuiden elämästä, vedetään esille piikoja navetoista, palvelijattaria\nkyökeistä, renkejä talleista, juomareita krouveista. Saattaako kukaan\nväittää, että todistajat eivät ole päteviä? Voidaanko sanoa, että\nmeille tapahtuisi vääryys, jos maallisen vallan edustajat pitäisivät\nmeitä hurmahenkisinä haaveilijoina, kun niin monen palkollisen\ntodistus antaa siihen aihetta? -- -- Moni noista jumaluusopillisista\nsankareista, joiden tulee antaa lausunto puhdasoppisuudestamme, ei,\nniinkuin varmaan tiedän, osaa lukea selvästi sisältä\". [Nordisk\nkyrkotidning 1840, n:o 2.] Varsinkin kun tiedetään Laurinin\nkirjoittaneen nämä sanat heti nyt kysymyksessä olevien käräjien\npäätyttyä, on helposti selitettävissä, että kirje paikottain ilmaisee\nkatkeraa mieltä. Että kuvaus olisi liioiteltu, sitä eivät ainakaan\npöytäkirjat todista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuun 4 p:nä alkaviin käräjiin oli Berg haastattanut paljon\nuusia todistajia, niiden joukossa pitäjänapulaisen N. P. Cajanerin\nReisjärveltä [Törnudd, Matrikel.] sekä Alavieskan [Törnudd,\nMatrikel.] armovuodensaarnaajan J. F. Silviuksen ja muita\nsäätyläisiä. Nämä käräjät eivät kuitenkaan asian lopullista ratkaisua\npaljon jouduttaneet. Muutamat todistajat eivät olleet haastetta\nnoudattaneet, ja syytetyistä eivät Laurin ja Paavo Ruotsalainen\nolleet saapuvilla. Näistä syistä lykättiin tutkimuksen jatkaminen\nelokuun 27 p:ään. Oikeuden kesäkuun 5 p:nä julistama päätös sisältää\nmuun ohessa, että Laurin ja Paavo Ruotsalainen, jotka laillista\nestettä esiintuomatta eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, \"omalla\nkustannuksellaan ovat hankittavat oikeuteen\". Saman tuomion alaisiksi\njoutuivat myöskin 6 muuta syytettyä sekä monta todistajaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ennenkuin viimeiset käräjät alkoivat, olivat syytetyt täysin\nvakuutetut ei vain ilmiantajainsa, Kalajoen nimismiesten, sekä\nsyyttäjän vihamielisistä tarkoituksista, vaan myöskin monen\ntodistajan huonoista vaikuttimista. Tyytymättömät olivat he myöskin\nasianomaisten tuomarien menettelytapaan. Kun tuo syytetyille\nniin loukkaava todistajain kuulusteleminen jälleen oli alkava,\nesitti Laurin omasta sekä Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin\npuolesta oikeudelle kirjallisesti muutamia, jutun käsittelyä\nedellisissä käräjissä koskevia muistutuksia. Valittaen että syyttäjä\n\"kokonaan unohtaen toiminta-alansa rajat, yhtä hämmästyttävällä\nkuin laittomalla rohkeudella oli johtanut syytöksensä asioihin,\njotka eivät ensinkään häntä koskeneet\", väittää kirjoitus noiden\n\"inkvisitooristen, tietämättömyyttä todistavien toimenpiteiden\"\ntarkoituksena olevan ainoastaan syytettyjen häväiseminen yleisön\nsilmissä. Suurta tyytymättömyyttä näkyy varsinkin ensimmäisen\ntuomarin menettely syytetyissä herättäneen. \"Emme ota päättääksemme\",\nlausuvat he kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan, \"riippuvatko\npöytäkirjoissa löytyvät virheet siitä, että hovioikeudenauskultantti\nGrönbergiltä on puuttunut tahtoa käsittelemään tätä arkaluontoista\njuttua miehen tyyneydellä ja maltilla, vai siitäkö laittomasta\nmenettelystä, että hän, ollen miltei kerrassaan perehtymätön\nSuomen kieleen, tulkkina käytti kahta todistajaa.\" Kirjoituksessa\nhuomautetaan niinikään, ettei pöytäkirjoissa \"varovaisesti kyllä\"\ntästä asiasta mitään mainita.\n\nEniten muistutuksia todistajain lausuntoja vastaan teki Laurin.\nEi ole kummallista, että varsinkin Kärjälän juttu oli häntä\nsyvään loukannut. Huomauttaen todistajain siveellisestä kannasta\nja heidän sivistymättömyydestään, kertoo hän olleensa pakoitetun\nankarasti kohtelemaan Kärjälää, jonka esiintyminen kysymyksessä\nolevassa tilaisuudessa selvään osoitti, että hän vasta oli käynyt\n\"fiskaalien ja nimismiesten suosimissa kokouksissa salakapakoissa\".\nMuistutuksensa sanotun kohtauksen käsittelystä oikeudessa päättää\nLaurin seuraavin sanoin: \"Todistajain halu saada minut maailman\nsilmissä leimatuksi kerettiläiseksi ja hurjaksi haaveilijaksi\non päivän selvä. Samaa mieltä on syyttäjä, jos kohta hän ei\nuskalla antautua julkiseen taisteluun jumaluusopillisella\ntaistelutantereella\". Täydellä syyllä huomauttaa Laurin siitäkin,\nettä oli kehotettu lukkari Rivanderia sekä muita todistajia,\njotka omasta kokemuksestaan eivät tietäneet mitään heränneitten\nseuroista, niistä lausumaan \"yleisiä mietteitä\". Ja paikallaan sekä\nasemaa kuvaava on sekin hänen tekemänsä muistutus, että pahaahenkeä\nainoastaan kapakoissa ja maailman ihmisten seuroissa nimitetään\nnimellä \"fan\", jolla sanalla syytettyjen pappien seuroissa käyttämä\nnimi perkele on pöytäkirjoissa käännetty.\n\nPaljon sanottavaa oli myöskin Durchmanilla hänen suuhunsa pantujen\nvääristettyjen sanojen ja lauseparsien johdosta. Useimmat niistä ovat\nsitä laatua, että ainoastaan kuolleeseen saarnakaavaan sukupolvesta\ntoiseen tottunut, uskonnollisessa suhteessa aivan kehittymätön aika\nsaattaa semmoisiin muistutuksiin ketään pakoittaa. Mutta Bergin,\nSandmanin ja Sundströmin hankkimat todistajat pysyivät väitteissään,\nsillä \"niin he olivat kuulleet ja käsittäneet\".\n\nHeikoin kohta pappien puolustuksessa on se, joka koskee Frosteruksen\nsuhdetta hartausseuroihin. Vaikkei ole vähintäkään syytä epäillä\nheidän lausuntoansa, jonka mukaan Frosterus ei milloinkaan ollut\nkieltänyt heitä seuroja pitämästä, käy todistajain kertomuksista\nselväksi, että hän karsain silmin oli seurannut tätä heidän tointaan\nseurakunnassa. Sitäpaitsi tiesivät syytetyt tämän aivan hyvin. Näin\nollen tuntuu oudolta, että he antautuivat niin pitkiin selityksiin\ntässä kohden, sekä miltei kiittäen puhuivat Frosteruksesta ja hänen\nheitä kohtaan osoittamastaan ystävällisyydestä. Vai oliko hänessäkin\nloppuaikoina mielenmuutos tapahtunut? Kuolinvuoteellaan -- niin\nkertoi eräs todistaja -- oli hän kutsunut Laurinin luoksensa,\nkiittänyt häntä hellästi sekä antanut hänelle pienemmän rahasumman\nlahjaksi.\n\nBergin näihin käräjiin haastattamista todistajista puhuivat varsinkin\nmaanmittari J. J. Garvoli ja Alavieskan ennen mainittu v.t. pappi\nSilvius hänelle mieliksi. Edellinen todisti rohkeasti Malmbergin,\nLaurinin ja Durchmanin pitämien seurojen vahingollisuudesta, ne kun\nmuka olivat synnyttäneet paljon eripuraisuutta ja riitoja kansassa,\nsekä syytti Lagusta siitä, että hän, \"joka on hyvä ja antelias\nihminen, seurusteli semmoisten kanssa, jotka olivat eronneet muista\nihmisistä, ja tuhlasi heille omaisuuttaan\". Silvius ei sanonut\nomasta kokemuksestaan tietävänsä mitään heränneitten seuroista. Hän\noli kieltäytynyt käymästä näissä tilaisuuksissa, vaikka häntä oli\nniihin kutsuttu, \"kun tiesi niiden olevan laittomia ja raamatussakin\nkiellettyjä\". Viimemainitun väitteensä tuki hurskas sielunpaimen\nVapahtajan sanoilla: \"Missä kaksi tahi kolme ovat koossa minun\nnimessäni, siinä olen minä heidän keskellänsä\" sekä \"Kun tahdot\nrukoilla, niin mene kammioosi ja sulje ovi\". Hän piti seuroja\nsiihenkin nähden vahingollisina, että \"kansaa nyt käy vähemmin\nkirkossa, kuin ennen\".\n\nVastustajain alituiset tiedustelut vaativat syytettyjäkin kysymyksiä\ntekemään. Usein kuultiin oikeuden edessä kiivaitakin väittelyjä. Kun\nesim. Berg koetti tyhjäksi tehdä erään todistajan kansan kertomisiin\nperustuvan todistuksen, että Kärjälä tuossa ennen mainitussa\ntilaisuudessa oli ollut päissään, syntyi hänen ja Laurinin välillä\nseuraava sananvaihto:\n\nLaurin: \"On kummallista, että syyttäjä tahtoo esiintyä juoppojen\npuolustajana, kun hänen virkansa puolesta pitäisi kaikin tavoin\nkoettaa saada selkoa tästä asiasta, koska todistajan kertomuksen\nmukaan paljon puhutaan siitä, että Kärjälä tuossa tilaisuudessa olisi\nollut juovuksissa\".\n\nBerg: \"Velvollisuuteni on kyllä syyttää rikoksellisia, vaan kun\nvasta kuulusteltu todistaja oman todistuksensa mukaan ei itse ole\nnähnyt, vaan kuullut muiden tästä puhuvan, ja kun sitäpaitsi useat\ntodistajat, joita ennen on kuulusteltu, ovat todistaneet, ettei\nKärjälä mainitussa tilaisuudessa ollut päissään, niin en pidä itseäni\nvelvollisena tästä kannetta nostamaan\".\n\nLaurin: \"Saan huomauttaa, ettei minulla tämän syyttäjän juoppoja\nkohtaan osoittaman armahtavaisuuden johdosta ole mitään\nmuistuttamista\".\n\nPahasti pitelivät myöskin Roos ja Hårdh eräässä oikeudelle\njättämässään kirjoituksessa syyttäjää ja varsinkin Alceniusta.\nMuun ohessa tarkastivat he ankarin sanoin viimemainitun\nLagukselle, Hemmingille y.m. haastetuille antamaa, ennen mainittua\nmainetodistusta, varsinkin siinä löytyvää lausetta \"he ovat\nsulkeutuneet itseensä ja samanmielisten seuraan\". \"Tämä lause\" --\nniin kuuluvat heidän sanansa -- \"sisältää sen syytöksen, ettei Lagus,\nHemming y.m. yksityisessä elämässään ole valinneet seurapiiriänsä\nAlceniuksen maun ja mielen mukaan -- -- --, kun hänessä on huomattu\nsisällinen vastenmielisyys nykyaikana vaikuttavaa hartaampaa\nkristillisyyttä vastaan, vaikka emme ole aavistaneet, että hänessä\ntapaisimme syyttäjän ja vainojen toimeenpanemiseen osallisen. Se\nlämmin harrastus, joka Laurinin ja Durchmanin pitämien seurojen\nkautta on alkanut levitä pitäjässä, on varmaankin varapastorissa\nvaikuttanut taudinkohtauksen, jota jokapäiväisessä elämässä sanotaan\nvirkakateudeksi, joka tauti kuuluu olevan parantumaton. Vaikka\nmyöhään huomaamme nyt varsinaisen lähteen, josta mahdollisesti koko\ntämä oikeusjuttu on saanut alkunsa\". Kirjoitus päättyy seuraavilla\nsanoilla: \"Tulee päivä, joka on näyttävä, että Jumala tuomitsee\ntoisin kuin lihalliset ihmiset\".\n\nSyytettyjen paraat todistajat olivat A. N. Holmström ja H.\nSchwartzberg. Yhtä pelkäämättömästi kuin asiallisesti kumosivat he\nsyyttäjien ja näiden hankkimain todistajain perättömät väitteet,\ntodistaen että herännäisyys päinvastoin oli tuottanut määräämättömän\nsuurta siunausta ei ainoastaan hengellisessä, vaan maallisessakin\nsuhteessa. Edellinen huomautti muun ohessa siitä, että jumalattomuus\nviime aikoina oli kasvanut niiden huhujen kautta, että jumalanpelko\nnyttemmin olisi kielletty, jota käsitystä myöskin tämä oikeusjuttu\ntukee. Lämpimästi puolusti hän Malmbergin opetusta, \"jossa hän ei\nkoskaan ollut huomannut mitään lutherilaisesta uskontunnustuksesta\npoikkeavaa\", sekä lausui Garvolin todistuksen johdosta, että Lagus\noli ollut antelias myöskin herännäisyysliikkeen ulkopuolella\noleville henkilöille sekä ystävällisesti kohdellut kaikkia ihmisiä.\n-- Viimemainitun muistutuksen johdosta piti Elfvingkin itsensä\nvelvoitettuna huomauttamaan, että Lagus vapaasti saisi hallita\nomaisuuttaan, sanoen sekä yksityisesti että kuulon kautta tietävänsä\nhänen olleen auttavaisen ja anteliaan.\n\nSchwartzbergin todistus oli samanlaatuinen kuin Holmströmin. Erittäin\nhuomautti hän heränneitten talonpoikien käyttämien yksinkertaisten\nvaatteiden hyödystä.\n\nKun ei syyttäjällä enää ollut muita todistajia ja hän sitäpaitsi\narveli tarpeeksi selvästi näyttäneensä toteen syytettyjen\nrikoksellisuuden, esitti hän loppuvaatimuksensa. Tammikuun 12 p:nä\n1726 päivätyn kun. plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn\nkun. kirjeen nojalla vaati hän 200 taalerin (96 h. ruplan) sakkoa\nLagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille sekä Hemmingille,\n\"jotka pappeina olivat kahdenkertaisesi syyllisiä\", sekä että\nhe tuomiokapitulin harkinnan mukaan joksikin ajaksi olisivat\nestettävät virkaansa toimittamasta. Koska sitäpaitsi Malmberg,\nDurchman ja Laurin olivat syypäät \"eksyttäviin lausuntoihin\nuskonnon opinkappaleista\" olisi heihin sovellettava R. K. 3: 1,\n[Pykälä kuuluu: \"Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja\nantautuu väärään eikä anna itseään ojentaa on hän valtakunnasta\nkarkotettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia\nRuotsin valtakunnassa, ellei saa kuninkaan armoa ja palaja\".]\n\"jos pahan alkua tulevaisuudessa tahdotaan välttää\". Samaa sakkoa\nvaati hän itselliselle _Matti Kalmarille_ ja talolliselle _Pietari\nKiurulle_ sekä Paavo Ruotsalaiselle, koska he olivat toimittaneet\n\"papillisia tehtäviä kokouksissa\", sekä tervahovinhoitaja Roosille\nja 38 talonpojalle, joiden kodissa seuroja oli pidetty. Näiden\nlisäksi tulisi niiden 29 henkilön, joista kuulustelun kautta oli\nselvinnyt, että he olivat käyneet kokouksissa, vetää sakkoa kunkin\n10 taaleria. Kaikille, jotka sunnuntaisin olivat olleet seuroissa\nsaapuvilla, vaati syyttäjä sitäpaitsi sakkoja \"sapatin rikkomisesta\".\nSäästölaatikkojen omistajien tulisi luovuttaa mitä heidän hallussaan\nvielä löytyi pakanalähetykselle kootusta omaisuudesta. Myöskin\nvaati hän edesvastausta papeille heidän häntä \"loukkaavasta\",\noikeudelle jättämästään kirjoituksesta, varsinkin Laurinille, joka\n\"sekä suullisesti että kirjallisesti oli häntä solvannut\". Kun\nviimemainittu ilmoitti kirjoittaneensa sanotun kirjoituksen sekä\nyksin siitä vastaavansa, tyytyi hän kuitenkin siihen, että muut tästä\nedesvastauksen vaatimuksesta vapautettaisiin.\n**\nPöytäkirjaan merkittiin tämän jälkeen seuraava Malmbergin lausunto:\n\"Monen todistuksen kautta on näytetty toteen, ettemme me papit ole\ntutkimuksen alaisina olleiden kokousten alkuunpanijat, vaan että\nkansan halu kuulla Jumalan sanaa on saanut ne aikaan. Me olemme\nniitä pitäneet tahi, jollemme aina ole olleet tilaisuudessa niihin\nsaapumaan, olemme tarkasti valvoneet, ettei niissä eikä niiden\nkautta ole pahennusta syntynyt. Pyydämme siis nyt, että nämä\nentiset, syytteen alaiset sanankuulijamme, jotka ovat luovuttaneet\nmeille huoneensa ja vastaanottaneet opetuksemme autuuden tiestä,\nvapautettaisiin kaikesta edesvastauksesta, sekä että, jos\nluvallinen kihlakunnanoikeus, juttua harkitessaan, tässä huomaisi\njotakin rikoksellista, josta sen tulisi langettaa tuomio, me papit\ntuomittaisiin kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra Kristus uskoi\nmeille kalliin opettajavirkamme, niin velvoitti hän meidät tyytymään\nkaikkeen, sekä katkeraan että suloiseen, joka meitä tässä virassa\ntulisi kohtaamaan\". Tähän lausuntoon yhtyivät Lagus, Durchman, Laurin\nja Hemming. Omasta ja syytettyjen virkaveljiensä puolesta jätti\nMalmberg tämän lausuttuaan oikeuteen heidän, Laguksen kirjoittaman,\n[Konsepti löydetty Laguksen papereista.] loppulausuntonsa. Kirjoitus\non pitkä, mutta ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:\n\"Harvoin, jos milloinkaan -- niin todistaa kristillisen kirkon\nhistoria -- on kulunut umpeen vuosisata, jonka kestäessä ei olisi\ntapahtunut joko ahtaammissa piireissä ilmeneviä tahi laajemmalle\nulottuvia uskonnollisia liikkeitä, jotka, niinkuin asianlaatu vaatii,\novat synnyttäneet levottomuutta ja tyytymättömyyttä niissä, jotka\n_ulkopuolella ovat_, mutta sitävastoin määräämätöntä ja suurimmaksi\nosaksi salattua siunausta kaikissa, jotka ovat vastaanottaneet\ntotuuden ja sen kautta tulleet vapautetuiksi. Tuo uskonnollinen\nliike, tuo heräävä hengellinen elämä on tavallisesti seurannut\npitempää tahi lyhempää, Jumalan ilmoitettua sanaa kevytmielisesti\nhalveksivaa, epäuskoista väliaikaa. Näyttää kuin ihmiskunta,\nelettyään epäuskon aikakautta, elävämmin ja voimallisemmin olisi\ntuntenut kaivanneensa lujempaa pohjaa pyrinnöilleen, toivolleen\nja uskolleen sekä halukkaasti jälleen omistaneen taivaallisen\ntotuuden, mikä ainoana on voinut vastata kuolemattoman hengen\nvaatimuksia, joka syvimpienkin eksytysten valtaan sortuneena\ntuntee itsensä tyytymättömäksi kaikkeen, joka ei tule Jumalasta\nja häneen johdata. Ainoastaan tietämättömyys ihmisten kohtalojen\nvaiheista saattaa yksityisistä henkilöistä ja tapahtumista johtaa\nsitä, jonka varsinainen syy on etsittävä syvemmältä, nim. ihmisen\ntarpeesta ja halusta, joka ajaa häntä hakemaan pysyvää perustusta\nonnellisuudelleen. Ei yhteiskunnallisessa eikä hengellisessä\nelämässä tapahdu hyppäyksiä -- kaikki valmistuu vähitellen, jos\nkohta huomaamatta ja suurelta joukolta salassa. Kun muutos ilmenee\nelävänä, ihmiskunnan vaiheisiin vaikuttavana toimintana, niin on\nsen siemenellä ollut tarpeellinen kehitysaikansa, ennenkuin se\niti ja kantoi hedelmää. Hätäilemällä tehty työ katoo ja kukistuu,\nse ei koskaan kanna kypsynyttä hedelmää, eikä tunnu sen vaikutus\ntulevaisuuteen.\"\n\nKun tämän sovellutamme päivän historiaan, niin huomaamme, etteivät\nmeidän maassa ja muussa Euroopassa nykyään ilmaantuneet uskonnolliset\nliikkeet ole satunnaisia, sekä ettei niitä voi johtaa muutamien\nyksityisten henkilöiden toiminnasta eikä muista satunnaisista syistä.\nHistoria on tässä näyttävä meille menneen ajan, jonka kuluessa tosi\nja elävä kristillisyys on ollut pilkan ja ylönkatseen esineenä:\najan, jolloin n.s. vapaat henget vapaasti pilkkasivat kaikkea,\njota edelliset sukupolvet pitivät korkeimpana ja kalleimpana, ja\ntuo suuri, heitä ympäröivän loiston häikäisemä joukko sokeasti\nseurasi heidän koettelematonta vakuutustaan, vuosikymmenestä\nvuosikymmeneen vaipuen yhä syvempään turmelukseen ja siveettömyyteen,\njosta tuomioistuimet ja vankilat kyllä todistavat. Ijankaikkisen\nviisauden kylvämä siemen, Jumalan sana, piileili kuitenkin kuni\nhehkuva kipinä väärän ihmisviisauden tuhan alla: Herran ihmeellinen\ntuuli puhalsi yli maan, hajoittaen totuutta salaavat akanat ja\nkorret; monet sydämmet havahtivat, katsellessaan kansoja peittävää\nhengellistä pimeää: raamatunseuroja syntyi ja runsas Jumalan sanan\nkylvö kylvettiin läheisissä ja etäisissä maissa. Pohjolan työmies\nja etelämaan pakana sai käteensä pyhän raamatun, ja heränneistä\nomistatunnoista nousi entistä useammin kysymys: _mitä minun pitää\ntekemän, että tulisin autuaaksi?_ Tämä kaikki ei ollut yhden\npäivän työtä, ei ihmistekoa, vaan hänen työtään, _jolta kaikki\nhyvä ja täydellinen lahja tulee_. Vastaanottamansa sana kädessään\nja levottomuus omassatunnossaan kokoontui muutamia tahi useampia\nopettajainsa ympärille, saadaksensa selitystä siihen, jota olivat\nlukeneet raamatusta, ja neuvoa heissä tapahtuneihin kokemuksiin.\nJoka muiden perusteiden avulla tahtoo selittää näiden aikojen\ntapahtumia, jotka ovat ihme silmiemme edessä, hän on epäilemättä\nlausuva erehtyvän ja väärän arvostelun. Tuo valkeuden ja pimeyden\nvälinen taistelu, jota syntiinlankeemuksesta asti on kestänyt\nkautta vuosisatojen, ei ole meidänkään keskuudessamme saattanut\njoutua olemattomiin. Koko kansa napisi Moosesta vastaan, kun hän\nJumalan käskystä johdatti sen pois Egyptin orjuudesta, eivätkä\nymmärtäneet, että hänen tiensä vei luvattuun maahan. Ei käynyt\nHerran profeettojenkaan paremmin; ja Jumalan ainoa Poika, Jesus\nKristus, julistettiin kansan viettelijäksi, vaikka hän oli tullut\nvapahtamaan ihmisten sieluja. Apostolien ja useimpain Kristuksen ajan\njälkeisten evankeliumin julistajain on täytynyt kokea vastustusta\nja vainoa totuuden tähden. Mitä? Tahtoisimmeko sitten me, jotka\nenemmän kuin vuoden ajan olemme olleet kanteen alaisina toimistamme\nuskonnonopettajina, asettua sanottujen erinomaisten esikuvien\nrinnalle? Emme mitenkään. Mutta meitä vastaan nostamallaan vainollaan\novat vastustajamme asettaneet meidät siihen asemaan, jossa hekin\nolivat.\n\nLempeän ja isällisen hallituksen edessä on meitä syytetty kahdesta\nrikoksesta: luvattomien kokousten pitämisestä ja rahan keräyksistä\npakanalähetyksen hyväksi. Ensinmainittuihin nähden on meitä syytetty\n1:ksi siitä, että niihin tulvailee ihmisiä vieraista seurakunnista;\n2:ksi että ne, jotka ovat käyneet hartauskokouksissamme, luulevat\nitsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi, ainoastaan sentähden\nettä ovat olleet saapuvilla näissä tilaisuuksissa; 3:ksi että\nhe ylönkatsovat kanssakristittyjään, sekä 4:ksi laiminlyövät\ntehtävänsä. Näitä ikivanhoja, kaikkina aikoina esiintuotuja\nsyytöksiä on jälleen käytetty Jumalan sanan elävien vaikutusten\nhäväisemiseksi, joita vaikutuksia on pidetty paljon vaarallisempina,\nkuin että 1:ksi kristityt kristikunnan keskuudessa eivät huoli\nkäydä omassa kirkossaankaan ja julkisesti ylönkatsovat Jumalan\nsanan; 2:ksi että kaikki kastetut pitävät itsensä Jumalan lapsina\nsillä perustuksella, että joskus käyvät kirkossa ja noudattavat\nulkonaisia sääntöjä; 3:ksi että n.s. kristittyjen keskuudessa, kuten\njokapäiväinen elämä lukemattomilla esimerkeillä todistaa, ylönkatse,\nviha ja vääryys vallitsevat; 4:ksi että useat n.s. kristikunnassa\nniissä määrin laiminlyövät työnsä, että juopumisen ja laiskuuden\ntakia ovat pakoitetut luopumaan talostaan ja kodistaan, vaikka\nmaamme oikeudenkäynnin historia ei ainoallakaan esimerkillä pysty\ntodistamaan, että ketään olisi vedetty oikeuteen laiskuudesta,\nvaikka joskus kymmeniä vero- ja kruununtaloja niiden asukkaiden\nhuolimattomuuden tähden on myyty julkisella huutokaupalla. -- Tästä\nei ole pelätty mitään vahinkoa valtiolle. Kun ei mitään tämmöistä\nnyt kysymyksessä olevan asian suhteen ole tapahtunut -- mistä sitten\ntämä huolehtiva maallisen työn valvominen, sitä kun ei muissa\ntapauksissa ensinkään huomaa? Jokainen, joka puolueettomasti vertaa\nnämä kuvaukset toisiinsa, on huomaava, että tässä piileilee jotakin\nmuuta, josta ilmiantajamme eivät itsekään voi tehdä selkoa. Vaikka\nme jo jutun alussa, niinkuin pöytäkirjat osoittavat, peittelemättä\nasetimme kaikki toimemme päivän valkeuteen, on kuitenkin\ntarpeellista, laveammin kuin pöytäkirjoissa olemme voineet, selvittää\nmenettelytapamme perusteet.\n\nJumalan sanan herättämät ja sen vaikutuksesta valvovat omattuntomme\novat todistaneet meille omien sielujemme vaarasta, jos Herran työtä\nlaiskasti teemme. Emme ole luulleet voivamme kestää hänen edessään,\njoka on meidät palvelijoikseen kutsunut, jollemme sanankuulijoillemme\njulistaisi \"kaikkea Jumalan neuvoa autuudeksemme\". Tämä vaikutti,\nettä moni sanankuulijoistamme heräsi vakavasti huolehtimaan\nautuuttaan. He oppivat näkemään sekä hienommat että törkeät synnit,\njoissa ennen olivat eläneet, ja Jumalan sanan nälkä sekä halu\nsaada opetusta sielun pelastumisen asiassa oli välttämättömänä\nseurauksena siitä. Lukea oppikirjoista synnistä, tuomiosta,\nkadotuksesta, armosta ja vanhurskaudesta kuolleessa ja kylmässä\nmielessä ei toki ole samaa, kuin tuon kokeminen omassatunnossa\nja sydämmessä. Eroitus on suuri, ääretön. Nämä Jumalan sanan\nliikuttamat kuulijat käsittivät nyt kaiken tämän maailman hyvän\nturhuuden, jolleivät pääsisi Jesuksen sovinnon tarjooman rauhan\nja armon osallisuuteen. He alkoivat ensin etsiä Jumalan armoa ja\nHänen vanhurskauttaan eivätkä enään voineet käsitellä autuutensa\nasiaa kylmäkiskoisuudella, niinkuin ennen olivat tehneet. Kokien\neläväksi tekevän sanan voimaa ja suloisuutta, tutkivat he sitä\nBerealaisten tavoin ahkeraan, ei ainoastaan kodeissaan, vaan niissä\ntilaisuuksissa, joissa ennen olivat tottuneet kuluttamaan aikaansa\njuopumisella, korttipelillä, tappeluilla, kuten häissä, ristiäisissä,\nhautajaisissa ja muissa kotijuhlissa. Näin ovat kaikki tosi kristityt\nkristinuskon alkuajoista asti menetelleet, ja tämmöiset juhlat ovat\nolleet heidän rakkaimmat ajanviettonsa. Valtio, joka määrää ja on\ntäysin oikeutettu vaatimaan, että jokainen kansalainen täyttää\nvelvollisuutensa, on ketään pakoittamatta myöntänyt jokaiselle\noikeuden itse valita ajanviettonsa, kun vaan ei yhteinen eikä\nyksityisen etu siitä kärsi. Niinpä kokoontuu arkipäivinä ihmisiä\nsadottain ja tuhansittain näytelmiä katsomaan, soittajaisia kuulemaan\nsekä muihin senkaltaisiin huvituksiin, ilman että tätä ajanhukkaa\npidetään valtiolle tahi yksityiselle vaarallisena. Ilahuttavaa oli\nnähdä sanankuulijamme hengellistä nälkää ja heidän haluaan sanan\nkuulemiseen. Emme kauemmin voineet tätä toimettomina katsella.\nMenneiden aikojen kokemuksista kyllä tiesimme, että moni opettaja\ntämmöisessä asemassa on karttanut niitä sanankuulijoitaan, jotka\nelävällä rakkaudella ovat omistaneet Jumalan sanan sekä huolehtineet\nautuutensa asiaa, että nämä opettajat eivät ole olleet tietävinään\nmistään eroituksesta katumattomien ja katuvaisten sanankuulijoitten\nvälillä, vaan jättäneet kumpasetkin oman onnensa varaan -- taikka\nasettuneet jyrkästi vastustamaan armoa etsiviä sieluja, mitä\nsäädyttömimmällä tavalla väärinkäyttäen virkaansa ja saarnatuoliaan\nhyökätäksensä heitä vastaan, kuin olisivat he villihenkiä, vääriä\nprofeettoja y.m. joita \"puhdasoppisten\" sanankuulijain s.o.\nkatumattomien mitä huolellisemmin tulisi karttaa. Maamme historia\ntietää kertoa monesta semmoisesta esimerkistä, vieläpä todistaa\nvainon hengen menneen niinkin pitkälle, että heitä on ilmoitettu\nhallitukselle rangaistaviksi ja sakotettaviksi. Näitä kauheita\nesimerkkejä, jotka mitä jyrkimmästi sotivat evankeliumin käskyä\nvastaan, emme ole voineet emmekä tahtoneet seurata. Tiedämme\nkylliksi, miten todellista hurmahenkisyyttä ja mitä surkeimpia\neksytyksiä on syntynyt siitä, että autuuttaan huolehtiva ihmisjoukko\nkokeneen hengellisen neuvonantajan puutteessa on jäänyt oman\nonnensa varaan. Rupesimme sentähden käyttämään Jumalan sanan ja\nesivallan korkeitten asetusten, niiden joukossa tammik. 12 p:nä 1726\npäivätyn plakaatin myöntämää oikeutta, jonka moni tänä penseänä ja\nnukkuvana aikakautena arveli joutuneen hukkaan, sanankuulijoittemme\nopettamiseksi kirkon ulkopuolellakin, kun oli tarjona siihen\nsopivia tilaisuuksia. Kun siis sanankuulijamme kokoontuivat,\nsaavuimme heitä opettamaan, jotta heissä alkanut hyvä ei sammuisi\neikä eksyisi hurmahenkisyyteen, vaan kasvaisi ja vakaantuisi.\nJoko lauantai-iltoina, jolloin kaukana asuvat tulivat pappilaan\nkirkkomajaan, puolisen jälkeen sunnuntaina tahi perhejuhlissa olemme\nkäyttäneet tilaisuutta sanankuulijoittamme opettamiseen. Mitä leimaa\nnämä tilaisuudet ovat kantaneet, on kuulustelu selvään todistanut.\nTämmöiset hartaushetket eivät kristillisessä kirkossa ole uusia eikä\ntavattomia. Kuten olemme maininneet, perustuvat ne Jumalan sanaan,\nmonen perusteellisen ja puhdasoppisuudesta tunnetun kirkon opettajan\nlausuntoon ja esimerkkiin, joista mainittakoon piispa Pontoppidanin\n\"Collegium pastorale practicum\", ja piispa Franzénin paimenkirjaan\nHernösandin hiippakunnalle v. 1832. Viimemainitun sanat kannattanevat\nsaada sijaa tässä: \"Yhteisiä hartaudenharjoituksia, jotka eivät\neroita niihin kokoontuvia muusta seurakunnasta eikä yhteisestä\njumalanpalveluksesta, tulee kernaammin edistää kuin oikeudessa\nsyyttää, etenkin niissä seuduissa, joissa kirkon etäisyys tekee\nkirkonkäynnin vaikeaksi\".\n\nSekä toisessa paikassa: \"Jos tässä tarkoituksessa\" nim. opetusta\nantamaan \"rehellinen opettaja saapuisi heränneitten kokouksiin ja\nitse ottaisi osaa heidän hartausharjoituksiin, niin olisi tämä\nepäilemättä oikea keino heidän johdattamiseksi tosi hartauteen sekä\neksytysten ja väärinkäytösten ehkäisemiseksi\".\n\nMainittuamme syyt näiden kokousten pitämiseen, on aika näyttää, minkä\nlaatuisia vainoojamme ilmiannot ovat. Pöytäkirjat eivät todista,\nettä ihmisiä muista pitäjistä ja seurakunnista seurojen tähden\nolisi käynyt meidän luonamme; ja hyvin vaivaloista olisi tutkia\ntodellista syytä siihen, miksi ihmiset lähtevät muihin seurakuntiin.\nJos vaikuttimena on ollut halu saada kuulla opetustamme, niin olemme\nsyyttömät siihen, kun emme ole kutsuneet ketään, ja me toivomme,\nettä jokainen opettaja niin julistaisi Kristuksen evankeliumia,\nettä hänen sanankuulijansa omassa kirkossaan saisivat riittävää\nravintoa sieluilleen, tarvitsematta hakea sitä pitkien matkojen\ntakaa. Tämän lisäksi väittävät vainoojamme, että seuroissa kävijät\nluulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi. Pitkän\nkuulustelun kestäessä ei ole lausuttu mitään, joka tukisi tätä\nväitettä, jonka tähden se vain on lisännyt niiden monien valheiden\nlukua, joita on koetettu, vaan ei ole voitu todistaa. Jos joku\nsanan ja armon käsittämä sielu on puhunut jotakin heräämisestään\nja uudestisyntymisestään, niin ei hän koskaan ole sanonut minkään\nmuun kuin Jumalan armon sitä vaikuttaneen. Tässä sopii mainita,\nmiten surkea kristikunnan tila on, kun sanat herätys, kääntyminen\ny.m., jotka kuuluvat Jumalan armonjärjestykseen, herättävät mitä\nkiivainta vihaa, eikä tahdota kuulla puhuttavankaan siitä syntisessä\ntapahtuvasta muutoksesta, jota paitsi hän ei voi tulla autuaaksi.\nSyytös \"kanssakristittyjen ylönkatsomisesta\" on hyvin rohkea,\nja useimmassa tapauksessa surkuttelisimme sitä, joka valallaan\nvahvistaisi tämän väitteen. Ylönkatse on nim. sisällinen vakuutus\ntoisen häpeällisestä tilasta, ja se joka tahtoo arvostella,\nylönkatsooko joku henkilö toista ihmistä, voi hyvin helposti\ntuomiossaan erehtyä. Kuinka moni voi nöyrällä ja ystävällisellä\nesiintymisellä kohdella henkilöä, jota hän sydämmensä sisimmässä\nhalveksii? Kuinka moni saattaa käyttäytyä tylysti toista kohtaan\nja kuitenkin syvästi kunnioittaa hänen persoonaansa? Jos sentähden\narmoa etsivät sielut eivät aina ole kohdelleet jotakuta turhamaista\nja kunnianhimoista henkilöä niin syvällä kunnioituksella, kuin\nhänen itserakkautensa olisi vaatinut, niin ei sen kautta vielä\nmitään ylönkatsetta ole näytetty toteen. Sillä ei ole aavistustakaan\nherätyksestä ja synninsurusta, joka luulee, että tuohon tilaan\njoutuneet voivat korottaa itsensä muiden yli. Lisäksi väittävät\nvainoojamme seurojen vaikuttaneen, että niissä kävijät laiminlyövät\ntyönsä. Tätä ei ole voitu todistaa, mutta se kyllä on näytetty\ntoteen, että kristinusko on tehnyt laiskoista ahkeria työntekijöitä.\n\nKun ilmiantajamme eivät pystyneet näyttämään toteen ainoatakaan\nlevitetyistä valheista, täytyi heidän jättää seurat sikseen ja\nhyökätä alalle, joka ei ensinkään ollut määrätty tutkittavaksi.\nYksityiset, yhteydestään irroitetut lauseet olivat nyt käännettävät\nja väärin selitettävät, jotta asianomaiset siten saisivat nauttia sen\nasian häväisemisestä, jota eivät voineet maahan tallata. Yksityisestä\nelämästä etsittiin tapahtumia ja lauseita, joita todistajain väitteen\nmukaan oli heille kahdenkesken puhuttu, ilman että kuitenkaan on\nvoitu saada kokoon mitään asiallista. Missä löytyy yhteiskunnan\njäsen, jonka julkinen ja yksityinen elämä niin laittomasti kuin\nmeidän on asetettu kaikkien nähtäväksi? Ja missä löytyy se, joka\nsemmoisessa asemassa eheänä voisi poistua tutkinnosta, kun yli\nsata huolellisesti valittua todistajaa on kuulusteltu? Tämmöistä\nmenettelytapaa ei ole valistunut ja lempeä hallitus määrännyt, vaan\nse aiheutuu syyttäjän miltei käsittämättömästä rohkeudesta.\n\nTahdomme nyt kiinnittää huomiomme kokousten ja niissä antamamme\nopetuksen todellisiin seurauksiin. Tässä astuu näkyviin se omituinen\nseikka, että vihollisemme vastoin tarkoitustaan ovat olleet\npakoitetut palvelemaan Jumalan asiaa, kun näet heidän esiintuomiensa\ntodistajien kautta on selvään näytetty toteen, että kokoukset ovat\nsaaneet aikaan suuren ja huomattavan tapojen parannuksen sekä\nniin voimallisesti ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliseen elämään,\nettä törkeisiin paheisiin sortunut kansa on luopunut koti- ja\nyhteiskuntaelämää hävittävistä häpeällisistä tavoista ja alkanut\nelää Jumalan sanan ja tahdon mukaan. Ja jos tutkimuksen kestäessä\njotkut todistajat katkeruuden ja persoonallisen koston vaikutuksen\nalaisina muutamissa kohden ovatkin esittäneet kertomuksia, joita voi\ntulkita eri tavalla, niin ovat nämäkin totuuden voittamina olleet\npakoitetut myöntämään, että syytettyjen ulkonainen elämä on ollut\npuhdasta, hiljaista ja nuhteetonta. Itse vastustajien toimesta\non siis näytetty toteen, että hartaushetkemme ovat tuottaneet\nsiunauksesta rikkaita seurauksia, jos kohta näistä seurauksista eivät\naina muut olekaan tietäneet, kuin Jumalan enkelit, jotka iloitsevat\nsyntisen kääntymisestä. Kuinka moni, jonka elämä on ollut kurjaa\njuopumista, kiroilemista, varastelemista, tappelua, yönjuoksua\ny.m. onkaan, saatuaan enemmän valoa Jumalan sanasta, muuttunut\naivan toiseksi ihmiseksi. Paheisiin sortuneesta ja jumalattomasta\non tullut jumalinen ja kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Moni, joka\nennen juopumisella on tuhlannut oman, vaimonsa ja lapsensa ajallisen\nonnen ja päihtyneenä on piessyt kotiväkeään, ei enää käy kapakassa,\nvaan kirkossa ja niissä paikoissa, joissa opetetaan Jumalan sanaa\nja joista hän, hyvän tukemana, palajaa omaistensa luo, joiden ei\nenään tarvitse hämmästyneinä ja tuskan valtaamina pelätä hänen\nkotiin tuloaan, vaan iloisina ja tyytyväisinä saavat vastaanottaa\nrakkaan puolison ja isän. Miten oudolta tuo näyttäneekin tulevan\najan silmissä, on kuitenkin todistettu ja tunnustettu totuus, että\nmoni näistä kirkkaamman evankeliumin valon parantamista yhteiskunnan\njäsenistä yli vuoden ajan oikeuden edessä ovat olleet kanteen\nalaisina heissä tapahtuneesta parannuksesta, niinkuin sekin, että\nmeitä on pidetty rikoksellisina siitä syystä, että olemme olleet\nvälikappaleina Jumalan kädessä johtamaan syntiin eksynyttä kansaa\nmalttiin ja parannukseen. Jos tätä, jota kumminkaan emme voi uskoa,\nmaan päällä pidetään rikoksena, niin emme pelkää hänen tuomiotaan,\njoka on antanut meille evankeliumin opin syntisille julistettavaksi.\nKun pahantekijät täyttävät vankilat, niin lienee jo aika, että\nmaan papisto uskollisesti ja vakaasti käyttää evankeliumin oppia\nsyntisten parannukseksi ja autuudeksi. Eikö se evankeliumi, joka\nnyt asettaa itse kannibaalin raivon, voisi olla voimallinen meidän\nisänmaassamme? Tämän evankeliumin julistamisesta tahdotaan nyt\nrangaista sen sanansaattajia, sentähden että se on kantanut hedelmää.\nKun kristillisen kirkon historia, joka on tottunut näkemään verta ja\nkyyneleitä vuotavan Kristuksen nimen tunnustamisen tähden, kerran\ntarkkuudella kertoo näistä tapahtumista, on se niistä löytävä\nsisaruksia niille aikuisemmille tapahtumille, joita aikakirjat\nsisältävät. Se on huomaava, että valkeus ja pimeys nyt, niinkuin\naina ennenkin, taistelevat herruudesta, sekä että missä jumalallinen\ntotuus alkaa esiintyä, siellä hengellisen valon viholliset vastustaen\nja vainoten asettuvat vastarintaan.\n\nMitä säästölaatikkoihin tulee, ilmaantuu itse kanteessa\nristiriitaisuus, joka tässäkin kohden ilmaisee, miten perusteeton\nja ajattelematon syytös on. Siinä sanotaan nim. että \"köyhimmät\ntalonpojista meidän säästölaatikkoihimme ovat antaneet kultaa,\nhopeaa ja silkkitavaraa\". Tuo yhdistys \"köyhimmät talonpojat\"\nja \"kultaa, hopeaa y.m.\" pistää jokaisen silmään. Olisi syytä\nonnitella Pohjois-Pohjanmaan köyhyydestään tunnettuja asukkaita,\njos köyhimmät heistä omistaisivat kultaa, hopeaa ja silkkitavaraa.\nVaikka tuhansiin kysymyksiin on vaadittu vastausta tarkkaan\nkuulustetuilta todistajilta, ei ole voitu näyttää toteen, että kukaan\nköyhä säästölaatikkoihin olisi pannut ainoankaan rahasen, vielä\nvähemmin, että \"köyhimmät\" talonpojista tässä kohden olisivat tehneet\nminkäänlaisia uhrauksia. Tämä ilmiantajamme väärä ja liioiteltu\nkuvaus on valmistettu siinä tarkoituksessa, että lempeä ja isällinen\nhallitus sen kautta saisi aihetta pitämään tointamme rikoksellisena\nsekä yleiselle menestykselle ja vaurastumiselle vaarallisena.\nIlmiantajamme eivät ahkerimmillakaan toimillaan ole voineet todistaa,\nettä olisi syntynyt eripuraisuutta ja muuta semmoista.\n\nSäästölaatikkojemme laita on, jos asiaa todenmukaisesti arvostellaan,\nseuraava: Useimmissa Euroopan maissa on pakanalähetyksen edistäminen\ntullut jokseenkin yleiseksi. Kristitty maailma on luonut huomionsa\npakanamaailman kääntämiseen. Joko ovat hallitukset alamaistensa\nkanssa ryhtyneet yhteistoimintaan tämän ajatuksen toteuttamiseksi\ntahi ovat yksityiset henkilöt ja perheet tehneet säästöönpanoja ja\nperhejuhlissa tahi sitävarten hankituilla laatikoilla valmistaneet\nperheen jäsenille tilaisuutta vapaasti ja muiden tietämättä\nmuutamalla roposella edistämään tarkoitusta, jota koko Eurooppa ja\nmuu sivistynyt maailma hartaasti kannattaa. Ruotsin lähetyssanomain\ntili tämän vuosisatamme tärkeimmän työn hyväksi tehdyistä\nlahjoituksista osoittaa, että Suomessakin on koottu varoja tähän\ntarkoitukseen, säästölaatikoilla ja perhejuhlissa pääkaupungissa ja\nmuualla sekä talonpoikaispiireissä sopivissa tilaisuuksissa. Jos on\nväärin, että Suomessa kootaan varoja pakanamaailman hyväksi, niin\ntämä on hyvää tarkoittava erehdys, kun monessa paikoin on käsitetty\nTukholman lähetysseuran toimittamia kirjasia siten, että niitä on\nluettu saarnatuolista kirkossa, kehotettu kansaa rahankeräyksiin\nsekä Tukholmaan lähetetty sillä tavoin hankitut varat. Tämän\nolemme maininneet ainoastaan näyttääksemme, miten vähän meidän\nmaassamme on aavistettukaan, että näissä toimenpiteissä olisi mitään\nrikoksellista, ennenkuin nykyinen uskonnonvaino syntyi. Moititut\nsäästölaatikkomme eivät ole olleet julkisia laitoksia, vielä vähemmin\npaavillisia uhriarkkuja, joihin kateellinen viha on tahtonut niitä\nverrata, vaan pieniä säiliöitä lukituissa porstuissamme perheen\nlahjoituksia varten. Ruotsin lähetyssanomat ovat tämän vuoden\nhelmikuun lisälehdessä tehneet selkoa siitä, miten pieni täten koottu\nsumma kaikkiaan oli. Olemme luetteloihin merkinneet sanankuulijamme\nlahjoitukset, ja pöytäkirjoista selvinnee, että koko keräyksen\ntulos on vähäpätöinen sekä ettei se sinnepäinkään vastaa syyttäjän\nfiskaalisia toivomuksia.\n\nSelitystä kaipaa vielä yksi seikka, joka on herättänyt yleistä\nhuomiota, paljon katkeruutta ja vihaa Jumalan täällä vaikuttamaa\nuskonnollista liikettä vastaan. Valitetaan sitä eripuraisuutta,\njoka on syntynyt yksityisissä perheissä, kun joku eli jotkut\nperheenjäsenet ovat eronneet muista eivätkä enää ole tahtoneet\nottaa osaa niihin turhamaisiin ja syntisiin ajanviettoihin, joissa\nennen ovat löytäneet ilonsa. Asianlaita on ollut seuraava. Kun joku\nperheenjäsen Jumalan armon kautta on alkanut vakavasti huolehtia\nsielunsa pelastusta, ruvennut rakkaudella tutkimaan Jumalan sanaa,\npitäen sitä turhamaista ajanviettoa parempana, niin ovat jumalattomat\nvanhemmat, jotka aivan vastoin Kristuksen käskyä ovat vaatineet, että\nlapsen tulisi rakastaa heitä enemmän kuin Kristusta, sekä hyvällä\nettä pahalla koettaneet estää tätä rakkautta sanaan kasvamasta heidän\nsydämmissään, ja ne perheenisät, jotka eivät ole kieltäneet lapsiaan\nlukemasta romaaneja ja muita nuorisolle vahingollisia kirjoja, ovat\nmonesti suoraan kieltäneet heitä uutta testamenttia viljelemästä.\nKun nyt lapset kyyneleet silmissä monesti ovat vakuuttaneet, että\nhe tässä ainoassa tapauksessa eivät voi noudattaa vanhempiensa\ntoivomusta, niin huudetaan koko maassa lasten suvaitsemattomuudesta,\neripuraisuudesta, ykspuolisuudesta y.m. ja syytetään kristinuskoa\nriitojen syntymisestä. Huudetaan meidän suvaitsemattomuudestamme\njuuri nyt, kun vastustajamme suvaitsevaisuus on vetänyt oikeuteen\nnoin 80 henkilöä siitä syystä, että ovat lukeneet Jumalan sanaa ja\nveisanneet! Tämä on hämmästyttävää sokeutta ja tietämättömyyttä,\njoka hurjuudessaan ei tiedä, mitä sanookaan. Ei olisi kummallista,\njos niin kävisi Juutalaisten ja Turkkilaisten keskellä, mutta että\nsemmoista tapahtuu kristikunnassa, kansan keskuudessa, joka tunnustaa\nraamatun Jumalan omaksi sanaksi, kasteessa on vastaanottanut uskon\nmaailman Vapahtajaan ja julkisesti luvannut rakastaa häntä enemmän,\nkuin mitään muuta maailmassa, tuo varmaankin herättäisi evankeliumin\nvalaisemassa pakanassa mitä suurinta kummastusta. Ei tarvita parempaa\ntodistusta siihen, miten hämmästyttävällä tavalla meidän aikamme\nmenneitten sukupolvien epäuskon vaikutuksesta on unohtanut kaikki,\njoka maailmassa on pyhintä ja tärkeintä. Täytyykö pitää meidän\naikamme kristillisyyttä kauniina laululintuna, jonka ääntä kaukaa\nihaillaan Grönlannissa ja Etelämeren saarilla, vaan jota tahdotaan\nvangita ja sulkea häkkiin, kun se lähestyy kaupunkeja ja asuttuja\nseutuja. Tietääkö syyttäjä, tietävätkö varsinaiset ilmiantajamme\nja vainoojamme, Kalajoen pitäjän nimismiehet, että ovat ryhtyneet\nasiaan, jonka ajaminen ilmaisee miltei kuulumatonta rohkeutta.\nRuotsin entisten kuningasten myöntämän, hänen majesteettinsa,\nsiunatun keisari Aleksanterin, vahvistaman ja nykyisen armollisen\nkeisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada vapaasti opettaa\nsanankuulijoitaan, joka oikeus monesti on ostettu verellä ja\nkyyneleillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa -- tämän\noikeuden tahtovat nyt yksi maafiskaali ja kaksi nimismiestä\njaloillaan tallata, sekoittaen sitä mitä väkivaltaisimmalla tavalla\nhurjiin hurmahenkisiin vehkeisiin. Koko evankelis-lutherilaisen\nkirkon nimessä lausumme jyrkän vastalauseen tämmöistä väkivaltaa\nvastaan, emmekä tahdo kuulua niiden joukkoon, jotka, pelkurein tavoin\nmyöntyen, antavat pois oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet.\n\n\"Pyydämme siis nöyrimmästi loukkaamatta saada nauttia näitä oikeuksia\nsekä vapautusta kaikesta edesvastauksesta virkatoimistamme, joihin\nselvä laki meitä velvoittaa\".\n\nKirjallisesti esittivät myöskin maanmittari Hårdh ja\ntervahovinhoitaja Roos ne perusteet, joiden nojalla he pyysivät\nvapautusta kaikesta edesvastauksesta. Edellinen huomautti muun ohessa\nkirjoituksessaan, miten paljon pahaa tämä oikeudenkäynti siihenkin\nnähden oli vaikuttanut, että \"suruttomien ihmisten\" viha Jumalan\nsanaa ja elävää kristillisyyttä vastaan sen kautta silminnähtävästi\noli kasvanut, sekä pyysi oikeutta kieltämään syyttäjää \"valheellisten\nhuhujen ja väärien ilmiantojen nojalla vasta sekaantumasta\nuskonnonasioihin\". Roos puhui pääasiallisesti säästölaatikostaan.\nTäydellä syyllä huomautti hän Sandmanin \"hävyttömästä ja halvasta\nkertomuksesta\", jossa oli viitattu siihenkin, että säästölaatikkojen\nomistajat niillä olisivat koonneet rahoja omaan kukkaroonsa.\n\"Surkeata on\" -- niin lausuu hän kirjoituksensa lopussa -- \"että\nvirkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa maassa, ovat\nkaikista innokkaimmat sitä vastustamaan sekä eksyttämään armollista\nja alamaistensa parasta tarkoittavaa esivaltaa vainoomaan niitä,\njotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita kaikki sortavat\".\n\nMyöskin syytetyt talonpojat antoivat oikeudelle kirjallisen\nloppulausunnon. Sen kirjoittajaksi ilmoitti itsensä ennen mainittu\nMatti Niemi. Tiedetään kyllä että papit, varsinkin Laurin, olivat\nhäntä auttaneet, mutta miltei kaikki kirjoituksessa julkilausutut\nmietteet olivat allekirjoittajien omia ajatuksia. [Kert.\n(1896) J. Hemming.] Koska tämäkin kirjoitus sisältää Kalajoen\nherännäisyysliikkeen historiaa, lainaamme siitä pääkohdat:\n\n\"Nimismies Sundströmin valituskirja on niin kirjoitettu, että luulisi\nhäneltä puuttuvan enemmän kuin toinen puoli tavallisen ihmisen\njärjestä, mutta vaikka sen kokoonpano on aivan järjetön, niin\nnäkyy siitä kuitenkin selvästi kirjoittajan perin ilkeä tarkoitus\nhäväistä Jumalan asiaa ja syyttömien kunniaa\". -- -- -- \"Jos\nnimismiestemme ja monen muun senkaltaisen henkilön oppi ja elämä\nolisi se ohje, jonka mukaan tulisi opettaa ja elää, niin olisimme\nkyllä harhaoppisia ja lahkolaisia, mutta jos Jumalan sana on se\nojennusnuora, jonka mukaan tulee ja vielä nytkin saa elää, niin ei\nmeissä ole pienintäkään tahallista erehdystä oppiin nähden\". -- -- --\n\"Ei pitäisi kruununmiesten puhua semmoista. Jos jumalisuus heille\ntuottaakin sen vahingon, että juoppous ja sakot vähenevät, niin\npitäisi heidän koettaa tuota kärsiä\". -- -- -- \"Sitä pukua, josta\nkirjoituksessa puhutaan, on nimismies joko ymmärtämättömyydestä\ntaikka ilkeydestä kuvannut niin naurettavaksi, että se lukija, joka\nei asiaa likemmin tunne, voisi pitää meitä harakanpelottimiksi\nsopivina kummituksina. Jos nimismiehellä olisi ollut totuuden tuntoa\nja hän olisi tahtonut asiaa korkealle esivallalle oikein esittää,\nniin hän olisi sanonut, että, olemme luopuneet silkki- ja muista\ntalonpojan säädylle sopimattomista vaatteista sekä alkaneet käyttää\nsitä pukua, joka vanhoista ajoista on ollut maassa tavallinen ja\njota isämme vieläkin käyttävät sekä melkein yleisesti myöskin Savon,\nHämeen ja Karjalan kansa, ne nim. joilla vielä on vähän järkeä\neivätkä tässäkään suhteessa ole ehtineet niissä määrin vieraantua\nyksinkertaisuudelle, kuin rantamaan asukkaat. Nykyisen pukumme voimme\nhankkia itsellemme halvasta hinnasta kotona kasvaneista aineksista\nja se on sitäpaitsi työmiehille paljon sopivampi, kuin tuo toinen.\nEi se semmoisenaan kuulu kristinuskoon, vaikka vihollisemme tahtovat\nasian siksi kääntää\". -- -- -- \"Emme myöskään vaadi ketään, jolla\non halu koreilla yli varojensa ja säätynsä, sitä käyttämään, emmekä\npilkkaa niitä, jotka käyttävät toisenlaisia vaatteita. Jos muut\ntahtovat meitä pilkata, niin eihän se ole meidän syy. Oikea nimismies\nmoittisi pikemmin niitä, jotka koreilevat ulkomaalta hankituilla\nvaatteilla ja siten köyhdyttävät maata, kuin niitä, jotka käyttävät\ntalonpojan vaatimatonta pukua\". -- -- -- \"Jos me luemme 'Huutavan\nääntä' ja veisaamme Siionin virsiä, niin ei siinäkään pitäisi\nolla mitään pahaa, koska nämä kirjat ovat painetut konsistoriumin\nsuostumuksella.\" -- -- -- \"Jos nimismies jättäisi rauhaan ne, jotka\nnäidenkin kirjojen kautta ovat heränneet autuuttaan huolehtimaan,\neikä alituisesti korkean esivallan edessä heitä häväisisi, sanoen\nheitä valtakunnan vaarallisimmiksi alamaisiksi, ja jos papit\noikein neuvoisivat niitä, jotka ovat päässeet autuuden tielle,\nniin olisivat nämä kirjat niin hyviä talonpojille, ettei parempia\ntarvittaisi\". -- -- -- \"Kolmannessa kohdassa sanoo nimismies,\nettä me lauvantai-iltana kokoonnumme pappilaan ja siellä viivymme\nniin kauan, että eväämme loppuvat ja sitten kerjuullamme olemme\nrasitukseksi muille. Mikä kurja vale! Ja sen on nimismies rohjennut\ntoimittaa korkean esivallan tietoon! On kyllä totta, että ne, joilla\non pitkä matka kirkolle, jo lauantaina jälkeen puolisen ovat tulleet\nkirkkomajaan pappilaan, missä ovat lukeneet ja veisanneet Jumalan\nsanaa, kunnes ovat panneet levolle. Ennen sitä aikaa, josta meitä\nnyt on syytetty, majailimme kirkkomatkoillamme muissa paikoissa,\njoissa joimme, tanssimme, tappelimme, löimme korttia ja harjoitimme\nmuuta jumalattomuutta, valmistuen tietämättömyydessämme sillä tavoin\njuhlaa vastaanottamaan, mutta vaikka syytä kyllä olisi ollut, ei\nnimismies siitä milloinkaan esivallalle valittanut\", -- \"Se syytös\nettä olisimme viipyneet pappilassa niin kauan, että olisimme olleet\npakoitetut kerjäämään, on hävittömin vale, mikä tällä vuosisadalla\nvielä on laskettu liikkeelle. Ja ketä sitten olisimme rasittaneet?\nEi yksikään todistaja ole todistanut, että olisimme kerjänneet. Ei\nainakaan nimismieheltä kukaan ole mitään kerjännyt. Hänen luoksensa\nei uskaltaisi muutkaan kerjäläiset mennä, vielä vähemmin kukaan\nmeistä\". -- -- -- \"Me kummastelemme, että nimismiehet ovat syyttäneet\npappeja heidän säästölaatikoistaan, joilla eivät ole vahingoittaneet\neivätkä rasittaneet ketään, sekä haastattaneet heidän sanankuulijansa\noikeuteen ja vaatineet tuomaria näiltä kysymään: 'oletko sinä pannut\nmitään säästölaatikkoihin?' Eivät papit säästölaatikoillaan ole meitä\nrasittaneet, vaan yllinkyllin nimismiehet, sillä nämä ovat itse\nsäästölaatikkoja, joihin monen usein täytyy uhrata. Me takaamme,\nettä jos nimismiehiä niin kohdeltaisiin, kuin nyt pappejamme, niin\ntäytyisi hyvin monen valallaan todistaa niille kantaneensa yhtä ja\ntoista\". -- -- -- \"Niinkuin moni muu nimismiesten kirjoituksissa\nlöytyvä syytös, on sekin törkeä vale, että kukaan meistä olisi\npitänyt itseään heränneenä ja uudestisyntyneenä sentähden, että hän\non käynyt seuroissa\". -- -- -- \"Meitä vastaan on todistettu, että\nolemme antaneet pappimme itseämme neuvoa jumalisuuteen, kätkeneet\nheidän opetuksensa ja parantaneet elämäämme. Ei kai tässäkään mitään\npahaa ole?\" -- -- \"Jos olemme niin ymmärtämättömät, ettemme tyydy\nheidän kirkossa meille antamiin opetuksiin, onko väärin että he\nmuuallakin opettavat meitä? Mitä me papeilla teemme ja miksi tulee\nmeidän palkata heitä, jolleivät saa meitä opettaa\". -- -- -- \"Onhan\nkummallista, jos pappi, joka aamupäivällä saa kirkossa opettaa,\nsanankuulijainsa kera vedetään oikeuteen ja tuomitaan kauheisiin\nsakkoihin, jos hän iltapäivällä uskaltaa kodissaan heitä neuvoa. Kun\nme Pidisjärveläiset entisten pappiemme kera viinapäissä ja parannusta\ntekemättä veisasimme esim. hautajaisissa ja kuuntelimme heidän tyhjiä\nlorujaan, ei meitä silloin veisaamisesta oikeuteen vedetty, vaan\nkun selväpäisinä, syntejämme surevalla ja Jumalan sanaa ikävöivällä\nsydämmellä kuuntelemme pappimme opetuksia ja yksissä hänen kanssaan\nveisaamme, niin meidät vedetään oikeuteen ja meitä koetetaan kaikin\ntavoin saada sakoitetuiksi. Tämä on varsin kummallista!\"\n\nKirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: \"Kuten toivomme, on hyvin\nluvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme\nkavaluuden ja meidän syyttömyytemme, jonka vuoksi toivomme pääsevämme\nvapaiksi kaikesta edesvastauksesta. Mutta jos kuitenkin niin kävisi,\nettä meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutukseksemme\nmuistaa Lutherin sanat virsikirjan 56 virren 4:ssä värsyssä:\n\n    \"Rauhan he meille pitää suoman,\n    Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';\n    Sillä Kristus on meidän voimam'\n    Hän on meitä auttamaan tullut.\n    Jos he meilt' pois tempaavat\n    Hengen ja tavarat,\n    Olkoon ne heillä,\n    Jää kuitenkin meille\n    Jumalan valtakunta.\"\n\nOli lauantai-ilta. Oikeus oli julistava päätöksensä maanantaina,\nsyyskuun 2 p:nä. Paljon heränneitä, vaan vielä suurempi joukko\npilkkaajia ja uteliaita oli kokoontunut käräjätalon pihalle. Oli\nsatanut vettä koko päivän; vasta illalla selkeni taivas. Hiljaa ja\nmitään keskenään puhumatta astuivat syytetyt ulos käräjätuvasta. He\notaksuivat varmuudella, että kihlakunnanoikeus ainakin pääasiassa\noli julistava tuomionsa vastustajain ja vainoojain toivomusten\nmukaan. Tämä ei kuitenkaan heitä eikä heidän ystäviään masentanut.\nLujempi kuin milloinkaan ennen oli Kalajoen heränneitten usko, ja\nentistä voimallisempana kaikui nyt käräjätalon pihalla syysillan\nhämärässä heidän huuliltaan Lutherin virsi \"Meidän linnamm' on Jumala\ntaivaast'\". Ei kukaan heitä sinä hetkenä rohjennut häiritä. Ja kun\nvirren päätyttyä Paavo Ruotsalainen laski polvilleen ja alkoi Jumalan\narmoa ääneen ylistää, polvistui heränneitten joukon kanssa siellä\ntäällä joku syrjäinenkin. [Kert. (1896) J. Hemming sekä muutamat muut\ntilaisuudessa saapuvilla olleet vanhat heränneet.]\n\nMyöskin maanantaina oli käräjätalon piha tungokseen asti täynnä\nihmisiä. Etenkin tahdottiin tietää, miten pappien tuomio tulisi\nkuulumaan. [Kert. J. Hemming y.m.] Näistä ei oikeus kuitenkaan muuta\npäätöstä antanut, kuin että rangaistus heitä vastaan tehdyistä\nsyytöksistä tulisi lykättäväksi tuomiokapitulin harkittavaksi ja\npäätettäväksi. Bergin oikeuteen jättämä lasku, joka teki 162 rupl. 60\nkop., määrättiin pappien sekä Roosin, Hårdhin ja maanmittausoppilas\nHögmanin maksettavaksi. Tämän lisäksi tuomittiin Laurin syyttäjää\nvastaan käyttämästään \"loukkaavasta kirjoitustavasta\" vetämään sakkoa\n9 rupl. 60 kop. Pakanalähetyksen hyväksi koottu, Laguksen hallussa\nvielä oleva omaisuus määrättiin luovutettavaksi Bergille, jonka\njulkisella huutokaupalla tulisi se myydä Kalajoen pitäjän köyhien\nhyväksi.\n\nSeurainpidosta ja seuroissa käymisestä tuomittiin 64 henkilöä.\nEdellisestä rikoksesta määräsi oikeus 96 rupl., viimemainitusta 4\nrupl. 80 kop. sakon. Jos seurat olivat pidetyt sunnuntaina, tuli\ntämän lisäksi kullekin osanottajalle sapatin rikkomisesta 4 rupl.\n80 kop. Sitäpaitsi tuomittiin Roos, Hårdh sekä kaikki, jotka olivat\nkirjoittaneet nimensä Matti Niemen ennen mainitun loppulausunnon\nalle, \"loukkaavasta kirjoitustavasta\" vetämään sakkoa 9 rupl. 60 kop.\nEri henkilöille määrätyt sakot nousivat seuraaviin summiin: _Matti\nTakalo_ ja _Pietari Ahola_, kumpikin 124 rupl. 80 kop., _Jaafet\nMustola, Antti Isokääntä, Juho Rahkola_ ja _Israel Haapala_, kukin\n120 rupl., _D. J. Roos, Pietari Kiuru, Paavo Ruotsalainen, Matti\nPirttiperä, Erkki Keskikotila, Juho Malila, Kaarle Nikula, Heikki\nKivijaakkola, Erkki Niskala, Antti Salmenius_ ja _Greeta Stiina\nHaggren_, kukin 115 rupl. 20 kop., _Matti Kolmare, Juho Juusola, Juho\nNauha, Kustaa Kourijärvi, Matti Kääntä_ ja _Matti Maliniemi_, kukin\nno rupl. 40 kop., _Matti Karvola, Heikki Ylikotila, Erkki Alakotila_\nja _Matti Niemi_, kukin 108 rupl. 60 kop., _Jaakko Marttila, Saara\nGreeta Puskala, Pietari Poukula_ ja _Aaron Juola_, kukin 100 rupl.\n80 kp., _Matti Hauru_ 28 rupl. 80 kop., _K. H. Hårdh_ ja _Simona\nAlakotila_, kumpikin 24 rupl., _Amanda Sofia Hårdh, V. Högman, Antti\nNiemi, Antti Ylikotila, Matti Alakotila, Maija Liisa Vihelä, Juho\nKuhlman_ ja _Matti Lyly_, kukin 19 rupl. 20 kop., _Maria Niskala_\nja _Beata Niskala_, kumpikin 14 rupl. 40 kop., sekä _Elisabet Roos,\nKatarina Sovelius, Eskil Sorvari, Heikki Keskikotila, Mikko Vahtola,\nJaakko Kantola, Emanuel Perhe, Anna Radin, Maria Saastamoinen, Joosef\nKoivistoaho, Anna Koivisto, Liisa Ylikotila, Stiina Sofia Achrenius,\nAntti Poukula, Antti Karvosenoja, Liisa Juola, Jaakko Juola, Susanna\nPuskala, Kaisa Puskala_ ja _Jaakko Kääntä_, kukin 9 rupl. 60 kop.\n\nYhteensä nousivat tuomitut sakot, syyttäjän ja tuomarien laskut\nniihin luettuina, 4546 rupl. 60 kop. Silloisiin oloihin nähden oli\nsumma suuri. Seitsemissä käräjissä oli asiaa tutkittu, yhteensä 25\npäivää. Puhumattakaan Laurinin, Malmbergin, Durchmanin ja Paavo\nRuotsalaisen pitkistä matkoista, kysyivät matkat käräjiin useimmilta\ntuntuvaa ajanhukkaa ja suuria lisämenoja. Eivät huomauttaneet\ntalonpojat syyttä oikeudelle jättämässään loppulausunnossa, miten\npaljon kallista työaikaa heiltä tämän oikeudenkäynnin takia\noli mennyt hukkaan. Muistettava on sitäpaitsi, että kaikkiaan\nkuulusteltiin 144 todistajaa, joista suurin osa oli kotoisin Kalajoen\nemäseurakunnan ulkopuolelta. Maanmittari Hårdhin loppulausunnossa\nlöytyvää väitettä, että näiden käräjien tähden 2500 työpäivää oli\nmennyt hukkaan, ei kukaan voi sanoa liioitetuksi. Päinvastoin\non luku liika pieni. Jos hovioikeus, kuten vasta saamme nähdä,\ntuntuvasti laskikin kihlakunnanoikeuden tuomitsemia sakkoja, edustaa\nsyytettyjen rahallinen tappio sittenkin suurta pääomaa. Ja ken laskee\nkaikki huolet, kiusaukset ja kärsimykset, joiden alaisina Kalajoen\nkäräjissä syytetyt ja tuomitut huokailivat oikeusjutun kestäessä\nja vielä monta vuotta myöhemmin. Se pääoma oli paljon suurempi.\nMutta se ei mennyt hukkaan, se kasvoi suurta korkoa ei ainoastaan\nKalajoen varren heränneille, jotka sen murheella kokosivat, vaan koko\nSuomen Siionille. [Kalajoen käräjien pöytäkirjat sekä; kaikki tähän\noikeusjuttuun kuuluvat myöhemmät asiakirjat on Frans Oskar Durchman\nkoonnut. Tämän kokoelman, jota tässä ja muissa paikoissa olen\nlähteenä käyttänyt, omistaa arkkiaatteri Otto Hjelt.]\n\n\n\n\nV.\n\nSuupohjan herännäisyysliikkeen alku.\n\n\nHerännäisyyden ensimmäinen varsinainen edustaja Suupohjassa\noli Jaakko Wegelius. Hän ei ollut noita liikkeen voimallisia\ntienraivaajia, joiden saarnojen kaiku kuului kauas heidän omien\nseurakuntiensa rajojen ulkopuolelle ja joiden jyrkkä kristillisyys\nalusta alkaen herätti levottomuutta vallitsevan uskonnollisen\nkatsantotavan edustajissa. Hiljaa, kovempia sisällisiä murroksia\nkokematta, hän kehittyi synnin ja armon tuntemisessa, ja tätä\nleimaa kantoi myöskin hänen opettajatoimensa. Vasta niihin\naikoihin, jolloin hän pääsi Maalahden kirkkoherraksi (I osa 384),\nalkoi hän herättää huomiota. Ei ryhtynyt hän nytkään suoranaiseen\ntaisteluun vallitsevia oloja vastaan, ja sentähden hänen ei\ntarvinnutkaan niihin määrin, kuin monen muun silloisen herännäisyyden\nedustajan, kokea maailman ja suruttoman papiston vihaa, mutta\nhänen saarnojansa ja muita papillisia toimiansa elähyttivät samat\naatteet, joiden innostuttamina hänen nuoremmat ystävänsä yhä\nvoimallisemmin ryntäsivät kaavakristillisyyden varustuksia vastaan.\nOllen luonteeltaan hiljainen ja esiintymisessään hyvin sävyisä,\nsopi hän paremmin tekemään Herran työtä ahtaammissa piireissä,\nkuin kuuluisan herätyssaarnaajan kovaa sotaa käymään. Wegelius\nymmärsi kutsumuksensa, sillä hän \"ei etsinyt omaansa\". Vaan ei\nhän silti jäänyt kasvavan herännäisyysliikkeen ulkopuolelle, eikä\nkukaan hänen kantaansa epäillyt. Päinvastoin kehittyivät juuri\ntuossa verraten syrjäisessä asemassa ne ominaisuudet, joilla hän\noli kutsuttu liikettä palvelemaan, ja likeltä sekä kaukaa kävi\nhänen luonansa heränneitä pappeja rakkauden ja rauhan, taistelun\nhelteessä niin helposti unohtuvaa kieltä oppimassa. Kaikki tiesivät\nhe Maalahden rauhallisessa pappilassa tapaavansa yhtä luotettavan\nkuin helläsydämmisen ystävän, jonka isällisistä neuvoista jokaisella\noli paljon hyötyä ja siunausta. Ei epäillyt maailmakaan eivätkä\nkuolleen puhdasoppisuuden edustajat, minkä hengen lapsia Wegelius\noli, vaikka miehen arvokas käytös ja hänen monipuoliset tietonsa\nestivät heitä hänelle tyytymättömyyttään aivan jyrkästi ilmaisemasta.\n[Kert. (1896) Wegeliuksen vanhimmat tuttavat ja sukulaiset. Samaa\ntodistavat hänen kirjeensä, joista vasta enemmän.] Karsain silmin\nseurasivat he Maalahden kirkkoherran vallitsevasta kaavasta\npoikkeavaa menettelyä seurakunnan hoidossa. Niinpä oli hänellä tapana\nsunnuntaina iltapäivälläkin pitää jumalanpalvelusta kirkossaan. Tuo\noli siihen aikaan hyvin harvinaista, ja vielä oudommalta tuntui\nvanhaan kaavaan piintyneistä, ettei Wegelius edes käyttänyt päivän\nepistolantekstiä esityksensä pohjana, vaan luki jonkun toisen\nraamatunluvun, jonka hän sitten yksinkertaisesti ja hartaasti\nselitti sekä sovitti sanankuulijoihinsa. Kaikilla oli oma Uusi\ntestamenttinsa, josta seurasivat esitystä. Varmuudella tiedetään,\nettä Wegelius piti tämmöisiä raamatunselityksiä jo v. 1836. [Kert.\n(1896) A. O. Törnudd; Wennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 32-33.]\nKun Melartin paluumatkallaan Kalajoelta piti piispantarkastuksia\nSuupohjassa, sai hän Wegeliuksen suusta kuulla peittelemätöntä\ntotuutta herännäisyysliikkeen merkityksestä ja siihen kuuluvien\npappien siunauksesta rikkaasta työstä. [Kert. (1896) Charlotte\nAchrén.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä vireämmäksi kehittyi hengellinen elämä Maalahdella niiltä\najoilta alkaen, jolloin _Edvard Svahnin_ herätyshuuto alkoi siellä\nkaikua. Hän syntyi 1809, tuli ylioppilaaksi 1825, maisteriksi ja\npapiksi 1832. V. 1837 määrättiin hän Maalahden pitäjänapulaiseksi,\njohon virkaan hän kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin astui.\nJo niihin aikoihin nautti hän suuressa määrässä herännäisyyden\njohtomiesten luottamusta. Jos hänen kantansa oppiin nähden\nalkuaikoina lie ollutkin ykspuolisesti laillinen, vaikutti hän jo\nsilloin vakaalla elämällään ja herättävillä saarnoillaan paljon\nhyvää. [Törnudd, Matrikel; Akiander VII, 285.] Hän oli suora,\ntotuutta rakastava mies, itsenäinen ja lahjakas. [Kert. Tuomiorovasti\nSchwartzberg, Charlotte Achrén y.m]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerättyään elävään synnintuntoon, julisti L. J. Achrén _Oravaisissa_\ntotuuden voimalla Jumalan sanaa. Vaan pimeältä näytti hänestä siihen\naikaan vielä tulevaisuus. Hän oli noita syvällisiä luonteita, jotka\neivät tyydy pintapuoliseen, muiden neuvomaan kantaan, ja joiden\nkääntyminen juuri sentähden usein kysyy kovaa taistelua. Niin jyrkkä\noli hänen kristillisyytensä, että hän epäili Lagustakin ja Malmbergiä\nlöyhästä opista, sanoen kadottaneensa kaiken luottamuksen heihin.\nMikäli tiedetään, aiheutui tuo epäilys muutamista viimemainitun\neräässä kirjeessä käyttämistä jokapäiväisistä ja varomattomista\nsanoista armon omistamisesta. Siionin virsiäkin piti Achrén siihen\naikaan liiaksi evankeelisina. [N. K. Malmbergin eräälle ystävälle\nkirjoittama kirje, jonka konsepti on löydetty hänen papereistaan.\n(Konseptin omistaa kirkkoh. Wilh. Malmberg).] Lain ijes painoi vielä\npari vuotta Achrénin sisällisen muutoksen jälkeen monesti hyvinkin\nraskaasti hänen hartioitaan. Vasta v. 1837, jolloin hän määrättiin\nkappalaisen apulaiseksi Vähäänkyröön, sai hän tuntuvammin kokea\nJumalan armoa Kristuksessa. Marraskuussa viimemainittuna vuonna\nkirjoitti hän tilastaan ystävälleen Fr. G. Hedbergille: \"Tämän\nkuun 14 p:nä putosivat suomukset silmistäni. -- -- -- Ääretön on\nse armon meri, joka Kristuksessa löytyy; tuntuu etten koskaan\nvoi täysin mitata sen avaruutta ja syvyyttä. Ääretön on myöskin\nsynnin meri sydämmessäni. Sentähden 'huutaa toinen syvyys toista',\nniinkuin jossakin on kirjoitettu. -- Jesuksen veren voima on paljon\nsuurempi, kuin milloinkaan olen saattanut aavistaa. -- -- Nyt on\nkuin olisi kaikki aivan toisin kuin ennen; katso, kaikki on uudeksi\ntullut! Olen nyt kuin linturaukka, joka on istunut häkissä ja\nkoko pitkän talven syönyt kuivia hampunsiemeniä, mutta sitten on\nniin iloinen, kun se kevään tultua saa koetella siipiään Jumalan\niloisessa luonnossa. Niin tuntuu minustakin, kuin olisivat kaikki\npimeyden kahleet särkyneet ja olisin vapaa Kristuksessa Jesuksessa\".\n[Wennerström, Fr. Gabr, Hedberg, 35.] Paitsi Hedbergin kanssa, oli\nAchrén ahkerassa kirjevaihdossa Lauri Stenbäckin kanssa. Näille hän\navosydämmisesti uskoi taistelunsa ja voittonsa, ilolla seuraten\nheidän edistymistään autuuden tiellä. Vielä likeisemmäksi tuli\nhänen suhteensa herännäisyyden johtomiehiin, kun hän maaliskuussa\nv. 1838 meni naimisiin viimemainitun sisaren _Charlotte Fredrika\nStenbäckin_ kanssa. Jos kukaan oli juuri tämä nainen omiaan auttamaan\nja tukemaan häntä taistelussa herännäisyyden puolesta. Hän oli\nlahjakas, sivistynyt, lujatahtoinen henkilö ja ennen kaikkea elävä\nkristitty, joka tahtoi ja uskalsi tunnustaa Herraansa missä seurassa\ntahansa. Miten itsenäiselle ja jyrkälle kannalle hän maailmaan nähden\njo siihen aikaan oli asettunut, näkyy siitäkin, että Achrénkin\npiti morsiamensa hääpäivänä käyttämää pukua liika yksinkertaisena\nja halpana. [Aspelin, Lars Stenbäck, 249.] Tämä liitto oli kaunis\nlupaus herännäisyydelle. Sentähden kirjoittikin Lauri Stenbäck,\njoka ei ollut tilaisuudessa saapumaan häihin, sisarelleen seuraavan\ntervehdyksen: \"Rakas Charlotte! Kummastelin että niin pian vietät\nhäitäsi. Pidin varmana, että ne olisivat vasta kesällä, ja iloitsin,\nettä minäkin silloin saisin olla mukana. Mutta parasta se, joka\ntapahtuu -- sen sijaan, että kesällä olisin tullut häihinne, saavun\nteidän luoksenne, te olette isäntänä ja emäntänä, ja minä saan muka\nolla vieraana. Se on oleva hauskaa. Jos tulen Jumalan siunauksella ja\nnäen Jumalan siunauksen lepäävän kotinne yli, niin saamme yhteisesti\nkiittää häntä ja kokea, että vaikka sinä olet rouva ja minä sama\nylioppilas kuin ennen, kuitenkin olemme samoja raukkoja kuin ennenkin\nja pyrimme eteenpäin minkä voimme, vapisevin käsin ja sydämmin\nriippuen Herrassamme Kristuksessa, eikä silloin mitään pääasiassa\nole muuttunut. Saat kokea, millaisia rouvan hengelliset pyrinnöt\novat, tuletko siinä asemassa reippaammaksi, ahkerammaksi rientämään\neteenpäin ja rohkeammaksi, vai laiskemmaksi, saamattomammaksi ja\nhajanaisemmaksi, tahdotko kuni Maria istua Jesuksen jalkojen juuressa\nvai Martan tavoin liikkua kaikenkaltaisissa toimissa, seuraatko\nmuinaisten pyhien naisten esimerkkiä, jotka turvasivat Jumalaan ja\nolivat miehilleen alamaiset, vai uuvutko nykyajan naisten tavoin\nmaallisiin huoliin, maailman turhuuden voittamana, rehellisenä,\nkunniakkaana ja jumalattomana. Millaiseksi sinä aiot tulla? Mieti\nsitä. Vaan etkö jo ole sitä miettinyt? Oi, olet; eihän sinusta\ntule maailman nainen, ei eloton, lihava papinrouva, hiljainen,\nkiltti taloudenhoitajatar, vaan hän, joka sinussa on hyvän työn\nalkanut, on tekevä sinut eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi,\npiirisi palavaksi ja loistavaksi kynttiläksi, hän on tekevä sinut\nomaksensa, niin että hänen silmänsä lepää ylitsesi, että Kristuksen\nrakkaus sinua pakoittaa, Pyhän Hengen voima varjoo sinua, hän on\ntekevä sinut voimalliseksi, vakavaksi, nuhteettomaksi, ja jos\nsydämmen salattu ihminen on nuhteeton, hengessä tyyni ja hiljainen\n-- niin tuo on Jumalalle kallista. Niin, kallis Jumalan edessä olet\noleva, ja kun palajan kotia tästä pyörteestä, ehkä hajaantuneena,\nväsyneenä ja puutuneena, olen minä teidän luonanne löytävä elämää,\nvirvotusta ja kehotusta, olen näkevä Jumalan enkelien astuvan\nylös ja alas rauhallisessa majassanne. Tervehdi Achrénia; kaikki\nlähetämme hänelle veljellisen tervehdyksemme. Toivotamme hänelle\nonnea ja siunausta, mutta ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää\nelämää. Hän tietää, että uskonelämä on arkaluontoista elämää, että\nJumalan armo on kallis, taivaallinen helmi, jota täytyy käsillään\nkantaa, jotta emme sitä pudottaisi, joka on sydämmeen kätkettävä ja\nvartioittava, niinkuin lohikäärme vartioi aarrettaan. Mahtaa olla\nsuloista, kun maalliset kuherruskuukaudet sattuvat samaan aikaan,\nkuin sielu viettää taivaallisia kuherruskuukausiaan, kun Jumalan\nrakkaus on vuodatettu sydämmeen, varjoen ja pyhittäen maallista,\nkun kuljetaan sen kirkkaan ja avonaisen taivaan alla, jonka nimi\non Jumalan armo ja syntein anteeksiantaminen, iloiten kukasta,\njonka Herra on antanut kasvaa elämämme tiellä, kun sielu viettää\nijankaikkista vihkimisjuhlaansa, maallisen vihkimisjuhlan tukiessa\nmeitä, kuni maja taipaleella, kuni lepopaikka matkalla. Rientäkää\nyhdessä eteenpäin, eteenpäin käsi kädessä, uudella ja kiihtyneellä\nkiireellä kotiin, isänmaahamme, elävän Jumalan kaupunkiin, Jesuksen\nsydämmelle, karitsan häihin. Niitä häitä me kaikki tahdomme yhdessä\nviettää, ei kukaan saa olla poissa, ei ystävistämme ainoakaan. Sinne\nmatka, esiripun taakse, jonne ennen meitä tienraivaaja, Jesus, on\nmennyt. Kunnes pääsemme, lähtekäämme ulos leiriin kantamaan hänen\npilkkaansa. Tie johtaa siihen lepoon, joka on tarjona Jumalan\nkansalle. Kulkekaamme outoina ja muukalaisina läpi elämän. Emme tahdo\nasettua lepoon täällä, emme sälyttää kuormaa päällemme matkalla,\nemme nauttia hyviä päiviä elämässä, emme jäädä viipyen katselemaan\nympärillemme, jos Jumala antaisikin meidän matkustaessamme löytää\ntäällä jonkun kukan, emme nojata väsynyttä päätämme kenenkään muun\nkuin Jesuksen rintaan. Eihän meillä ole aikaa muuta ajatella, meillä,\njotka juoksemme, kuin samoten tavotellaksemme sitä, mikä edessä on,\nseuraten mestariamme ja kantaen hänen ijestään, joka on suloinen,\nja hänen kuormaansa, joka on keviä. Ei ole vaikeata eikä raskasta\npalvella tätä Herraa, hän ei ole häijy, ei meille vihainen, ei\nloukkaava, ei tyly. Oi, Jumala ei ole kova, ei hän meitä nuijalla\nuhkaa, vaan hän johdattaa meitä kädellään, kantaa meitä sylissään.\nHän ei ole meidän vihollisemme, joksi perkele ja uskoton sydämmemme\nalituisesti tahtovat hänet tehdä, vaan hän on paras ystävämme, ja\njos vain elävän Jumalan käsiin joudumme, niin saamme nähdä, ettei\nmeille mitään pahaa tapahdu, ettemme harhaan kulkeneet. Astukaa te,\nrakkaat ystäväni, saman Jumalan kasvojen eteen, vannokaa siellä\nliittonne vala, aloittakaa sieltä matkanne -- hän on lukeva ylitsenne\nsiunauksen. Mutta ottakaa vastaan hänen siunauksensa, kätkekää se\nsyvään sydämmeenne koko elämäksi, evääksi, ravinnoksi, iloksi, ja\nkaikki kansa -- minä joukossa viimeisenä -- on sulkeva kätensä\nristiin ja sanova: amen!\" [Kirjeen sain Charlotte Achrén vainajalta.]\n-- On syytetty herännäisyyttä siitä, että säätyhenkilötkin valitsivat\naviokumppaninsa paljon enemmän vanhempien tahi johtavien henkilöiden\nlausuman toivomuksen, kuin oman sydämmensä taipumuksen mukaan, sekä\nettä heidän kihlaus- ja hääjuhlansa siitäkin syystä olivat kaikkea\nrunollista tuoksua vailla. Poikkeuksena siitä oli ainakin L. J.\nAchrénin ja Charlotte Stenbäckin liitto.\n\nVaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon\nevankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen\nrunollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja\nrakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen\nkristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet\npapit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis\ntunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen\nhäntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa\nsyytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli\nseuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B.\nFrosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen\nherännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten\nkiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä.\nTilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: \"Kristus paras\nystävämme, saatana pahin vihollisemme\". Puheensa lopussa lausui hän\nseurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta,\nrohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen\nominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti\nasiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen:\n\"Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä\non siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä,\nvaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan\nvälillä\". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi\nsuoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla\nkieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi\nsaatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta\nFrosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut,\nkorkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta\ntuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä,\nhuomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä\nja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana\nei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen\npäätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J.\nStenbäckiltä, oli saava \"sopivan ja vakavan nuhteen\" saarnastaan,\njoka \"ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli\nollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen\nmukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta\nja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli\n'tyytymättömyydellä oli huomannut'.\" Stenbäck ei kuulunut\nheränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään\ntuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi\nkutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V.\nSimeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille\nlähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin \"tyytymättömyyttä\nilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä\" vastaanottaneen nuhteet.\n[Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896)\nCharlotte Achrén.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nDurchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa\nkertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään\nseuroissa muun ohessa lausuneen: \"Teillä Alavieskalaisilla on\nkauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän,\nkun vain ymmärtäisitte valita\". Se pappi, jota Durchman täten\nkehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa\nkappalaisvaalissa äänestämään oli _Vilhelm Österbladh_. Hänkin oli\nSuupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita.\nHän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana.\nTultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia\nkuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän\npapiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m.,\nmäärättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834),\njota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä.\nSeurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen\nmuiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja\nhäntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli\nvilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa\neivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen\nystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti\npuoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä\nuskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen,\nopetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa\nahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi,\nniin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän\nv. 1835 määrättiin saarnaajaksi _Töysään_. Jo täällä ollessaan\nalkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä\ntapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa\nja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän\nSuupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa\nmäärässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat\nhänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa\nsaavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan\nkappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840\npääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte\nAchrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nEhkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin\ntarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka\nLauri Stenbäckin ennen mainittu veli _Juhana Mikael Stenbäck_ piti\nVöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista.\nYhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä\neikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista\ntotuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten\nkaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava,\nettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä\ntapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin\nkiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.]\nEpäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia,\nniinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon.\nTultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi\nVöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä\nhän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä\nisänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta\napulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat\navasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia\npidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja;\nVöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli\nVöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa\nkiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin\nolivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina\nStenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen,\nJ. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun\nheränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa\nkirjoittanut: \"Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan\ntämän Jumalan kädestä\", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo\nsiihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä,\nja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan\njuhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset\nniin voimalliset, että kerrottiin \"huoneen liikkuneen\". Vierasten\njoukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä\nlomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla.\nHe olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin\nlausuivat he toisilleen: \"Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä\nKalajoella?\" [Kert. Charlotte Achrén.]\n\nMutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä\nkaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat\nhänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon.\nViimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme\nnähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää\njärjestysmiesten huomiota liikkui _Munsalassa_ ja _Uuskaarlepyyssä_\nvoimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa\noli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä\netevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.\n\nFredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J.\nÖstringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä\nP. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius.\nV. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi\nylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin\nPietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana\noli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring\ntoukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin _Kruununkylän_ kirkkoherran\nK. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin\nhautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan\nelämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä \"Församlingsvännen\"\n1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut\nvoittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava\nluonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää\nsunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan\ntutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen\nkaksiteräisen miekan erottaa \"sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet\".\nSärjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen\nniitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen\ntuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa\nalkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius\ntuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada\npoikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille\nvuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei\nhakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan\npaimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti\nkorkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada\njäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi,\nmuun muassa kirjoittaen: \"Toivon kaikesta sydämmestä, että herra\nkomministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja\njolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä\".\nHuomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät\nsanat: \"Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut.\n-- -- -- Tässäkin pitävät sanat, _hedelmistään te heidät tunnette_,\npaikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä\nja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi,\nlohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan\nmaailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee\nteidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien)\ntoivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä\nole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka\nilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin\nhuonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet.\nVakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä\ntämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on\nmyöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella\nniitä joutumasta harhateille\". [Melartinin kirje Östringille 8/1\n1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai\nhän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä\ntottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin\nilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen\nhänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi\nvelvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen,\nvaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä\nryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen\nollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan,\nvaroittaa hän häntä \"itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä\nhuomautuksia ja käskyjä\". \"Ei mikään\" -- niin jatkuu kirje -- \"ole\nturmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä,\nja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen\nvelvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle\nalistuminen\". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa\nheränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy.\nNe kuuluvat: \"Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee,\nniin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta\nlähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä\nvarjojumalisuus, jossa ei ole voimaa\". [Melartinin kirje Östringille,\n8/2 1838.]\n\nToukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi\nUuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala,\noli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja\n\"heränneistä\" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä\nja niissä syytetyistä \"kerettiläisistä papeista\", vaan mitään\nvarmempaa ei tuosta \"uudesta uskosta\" vielä tiedetty. Kun Östring\nsaapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että\nhänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan\ntunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa.\nOdotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se\nolikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut.\nHartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja\nvoimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla:\n_\"Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman\nääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu\"_. Ja kun hän sitten\nkuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun\nsanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei\nlöytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei\nolisi koskenut.\n\nHarvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin\nÖstringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi\ntästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi\ntuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana\nkaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin\nhänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan\nuusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana\nvuonna. Talonpojat _Matti Bro, Matti Pehkos y.m._ avasivat ovensa\nÖstringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin\npappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn\nuuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin\nhyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin,\nmutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi\nhänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä\nkuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra\nI. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha,\npiti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti\nhän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin\nvihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui\nMunsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo\nsyksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen\nystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen\nuskostaan vastaamaan. [\"Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet,\nIV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af\nA. S-g, Nykarleby 1884\"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien\npöytäkirjat, joista vasta enemmän.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen\nelämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä\nkansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan\nsuomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän,\nKauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista\nasukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt\nja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman\nsuuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää\nihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla.\nLapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa\nkuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden\nruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos\nonnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut\nA. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit.\nJos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin\nkokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas,\nja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada\nsyylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty\npaljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia\n\"todistajia\", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä\ntahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin\noli \"vanhojen kristittyjen\" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin\nheistä nimiä \"jumaliset\" ja \"rukoilijat\". Kerrottiin heidän tulleen\nnäille tienoille _Jalasjärveltä_. Miltei varmaan voikin otaksua,\nettä niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten\nrajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet,\nvanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan \"rukoilijat\" eivät kuitenkaan\npystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä\nsuomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää\nkaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki\nsurutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan,\njoissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja\njoskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta\nkristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku\nsynneistään levoton sairas kutsutti luoksensa \"rukoilija-akan\"\ntahi \"rukoilija-miehen\", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta\nvähenemistään väheni \"rukoilijain\" pieni joukko pystymättä painamaan\nkuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan.\nKuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä,\nja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään\nsyntielämään kyllästynyt: \"Jos meilläkin olisi oikeita pappeja\".\nHerra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän\nmonessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä\nsielunpaimenista, kerskaten uhkasi: \"Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä\ntäällä opetetaan\". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki\nSeinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n,\n\"Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884\".] Suomenkielisenkin\nSuupohjan armonaika oli tullut.\n\nJoulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman _Ylihärmään_, jonka\nseurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli\nmäärätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen\nryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan.\nJo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja\nvoimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä.\nPitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit _lukeneet_\nnuo tutut sanat; \"uusi pappi _tunnusti syntinsä_\" sanoivat ihmiset\nkirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin\nDurchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen\nsaarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan\nlevollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838,\nalkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi \"ei kukaan merimies\nlähde matkalle\", eikä \"kukaan maanmies peltoaan kylvämään\", kysyi\nsanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen\ntunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: \"Toivotko tulevasi\nautuaaksi?\" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt\nrohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa \"näyttää\nkääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan:\nei ole minulla toivoa tulla autuaaksi\". Ja armottoman selvästi\nhän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä\npaljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla\nkääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään\nsalata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä\nunestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen:\n\"Mitä minun pitää tekemän?\" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti\nvastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän\nkirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän\ntulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin\nlaitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa\npääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen\nhedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä\nsiihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis,\nyhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino,\njota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan,\noli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa.\nOmasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä\nmuistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin.\nKuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa\n6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: \"Oi, kuinka kerran saamme hävetä,\nettä niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden,\nuskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa\nuskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa\nrehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään\nlehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te\nilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen -- amen\".\n\nNäinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän\nniihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä\nkuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä\nhereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka\nolen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta;\nkert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen\nmaineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat\n_Alahärmäläiset_ saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse\nvastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen,\nrovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin\nomistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se\ntodistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää\nsaarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi\nYlihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin _Ullavaan_.\nOltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa,\nsiirrettiin hän _Isoonkyröön_, missä hänen huomattavin työnsä alkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut\nlevottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin,\njoista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi\nkuulua, että \"Lapualle tulee vielä parempi pappi\". Huhu ei ollut\nperätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin _Lapuan_ kappalaisen B. K.\nHildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen\ntoukokuun 1 p:nä 1838.\n\nLapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa,\n_Kauhavan_, Ylihärmän, Alahärmän sekä _Nurmon_ kappelit. Kaikissa\nnäissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa\nmyöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos\nparempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan\nkansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton,\nhurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta\nja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta\nitsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja\nlämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä\nauraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti\nhän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri\nei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan\nalaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt\nhäpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen\nkuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden\nturvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan\nsärjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa\nja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä\naarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot,\njoiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan\nkätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä\non kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden\navulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa.\nHänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi\nhän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista.\nSillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja\nruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla,\nmilloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin\ntaivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa\ntodistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]\n\nMonella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä.\nKerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran\nastui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja.\nSe sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään\nkiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: \"Ota\nse ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana\".\nSanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi\ntehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki\nkunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti,\nvaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen\nja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan\nheittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa\nkotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen.\nVaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle\nUuden testamentin, lausuen: \"Tässä on sinulle vielä parempi kirja,\nlue sitä, poika parka\". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän\nkertonut, y.m.]\n\nJo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista\nsaarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi,\nkuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät\nmurtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun\ntarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli\nsovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli\nhäneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut\nja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä\nlöysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen\nsanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren\nkirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä\nmuuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei\ntarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille\nkirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin\nkansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi\nsitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon -- hänen\nsaarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit\nkirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden\naskareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja\nhänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg\nkappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen\nsydämmiä kaikkialla.\n\nSeuroja pitivät Malmberg ja Durchman ensi vuosina verraten harvoin,\nmuutamissa kotijuhlissa vain, ei muulloin. Niidenkin aika oli pian\ntuleva ja niiden kera oli Malmbergin maine leviävä Suupohjassa ja yli\nkoko maan. Tämä oli valmistusaikaa vielä Suupohjan kansalle, niinkuin\nhänelle itsellekin. Vaan kyllä jo silloinkin huomattiin, että hän oli\nsaava suuria aikaan, jos hän vain saisi täällä aloittamaansa työtä\njatkaa.\n\nTietysti löytyi kansassakin niitä, jotka kaikin tavoin koettivat\nMalmbergiä halventaa ja estää ihmisiä häneen luottamasta. \"Niinhän\nse kävelee kirkossakin, kuin ryssä\", \"eihän se osaa oikealla\nnuotillakaan saarnata\", \"se on vääräuskoinen ja pannaan pois viralta\"\ny.m.s. kuultiin hänestä ensi aikoina hyvin usein. Mutta kansan\nterve aisti ei ottanut noita puheita kuullakseen, ja pilkkaajatkin\nvaikenivat toinen toisensa perästä. Turhaan koettivat \"rukoilijatkin\"\nheikkoa asemaansa puolustaa. Ei kukaan enää tarvinnut heitä. Yksi\nheistä, _Maria Saksi_, joka asui Lapualla, juoksi talosta taloon,\nvakuuttaen: \"Villihenki on tullut\", vaan ei häntä uskottu, eikä hänen\ntuomioitaan pelätty, vaikka hän poistuessaan juhlallisesti lausui:\n\"Kristus on sanonut, puhdistakaa tomu jaloistanne\". Kuinka kauas tämä\nniihin asti tavallaan kunnioitettu nainen muutoin oli luulouskossaan\neksynyt, näkyy siitä, että hän katsellessaan, miten poikansa kestäisi\nvarkaudesta tuomitun raipparangaistuksen, lausui: \"Noin neitsy\nMarian poikaa piinataan\". Toinen tunnettu \"rukoilija\" oli _Jaakko\nAhl_. Hänen seuroihinsa saapui kerran Malmberg. \"Päivää veljeni\nAhl\", lausui hän, \"sanoppa minulle, missä tarkoituksessa sinä näitä\nrukouksia pidät\". Ahl hämmästyi, myöntäen toimittavansa rukouksiaan\nelatuksensa tähden. Ystävällisesti neuvoi Malmberg häntä, ja koetti\nlähestyä \"rukoilijoita\", vaan nämä eivät liittyneet heränneisiin.\nHe jatkoivat seuranpitoaan erikseen muista, kunnes ennenpitkää\nsukupuuttoon kuolivat. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.]\n\nPieni oli siihen aikaan vielä Suupohjan heränneitten luku, vaan\nkaikki enteet viittasivat siihen, että se väleen oli kasvava\nsuureksi. Vaan selviä vainonkin enteitä alkoi jo ilmaantua. Eräässä\nkirjeessä kirjoittaa Malmberg; \"Syy niihin huhuihin, joita on\nlevitetty toimistani Pidisjärvellä, ei ole mikään muu kuin käärmeen\nja vaimon siemenen välinen viha, joka ei koskaan lopu. Jos sieltä\ntulleet huhut olivat suuria, niin pelkään, että vielä pahempia\nhuhuja ja valeita tulee kuulumaan Lapualta. Sillä kun Jumalan sanan\nvoima vaikuttaa täkäläisissä syntisissä, niin että he kristinuskon\nvaatimuksesta ovat pakoitetut jättämään murhat, huoruudet, varkaudet,\njuopumiset, kiroilemiset y.m. niin kaikki kadotuksen pahat henget\npian ärsyttävät ylhäiset ja alhaiset raivoamaan, valehtelemaan ja\npanettelemaan. Kain tappoi Aapelin ja tekee sen vieläkin\". [Kert.\nKaisa Lepistö y.m.; Malmbergin ennenmainitut kirje apelleen 3/6 1838.]\n\nElokuun 16 p:nä 1838 vietti Durchman, joka Malmbergin kera muutamia\npäiviä aikasemmin oli palannut kotia Kalajoen käräjiltä, Ruoveden\npappilassa häitään Malmbergin vaimon sisaren Evelina Bergrothin\nkanssa. Tähän tilaisuuteen saapui monta Durchmanin ystävää pohjosesta\nsekä pappia ja muita heränneitä Suupohjasta. Sinne tuli myöskin Paavo\nRuotsalainen. Miltei kaikkiin heränneitten juhliin häntä jo siihen\naikaan pyydettiin. Juhla ei tuntunut juhlalle ilman häntä. Ruoveden\npappila ei häntä miellyttänyt, hän joutui väittelyihin, suuttui ja\ntahtoi lähteä pois ennen muita. Häntä pyydettiin jäämään, vaan kun\nhän ei myöntynyt, lausui Malmberg: \"No, menköön sitten Paavo, vaan\nhänen oppinsa jää meille\". Tämä tunnustus kumosi Paavon päätöksen.\nHän jäi taloon.\n\nVuosi 1838 oli köyhä vuosi. \"Jumala ottaa leivänkin pois, kun ei\nole oikeita rukoilijoita\" valitti Malmberg monesti siihen aikaan\npitämissään saarnoissa. Mutta tämä aika oli Suupohjan kansan\nkihlausaika; maallisen leivän puute sai ihmiset sitä hartaammin\netsimään taivaallista leipää. Ja tätä leipää antoi Herra sitä\nrunsaammin. Sentähden lausuikin Paavo Ruotsalainen, kun hän tammikuun\nalussa 1839 ensi kerran kävi Lapualla, eräissä seuroissa: \"Laittakaa\nniin hyvänä päivänä, että pahanakin seisotte\".\n\nMalmberg asui vuokralla _Kauppilan_ talossa, joka sijaitsee 1 1/2\nkm. Lapuan kirkolta. Kun tilalla ei löytynyt mitään suurempaa\nhuonetta, jossa olisi voitu seuroja pitää, rakensi tuo väsymätön\npappi ystäviensä avulla vasituisen seuratuvan talon maalle. Se oli 8\nm. pitkä ja yhtä leveä. Kun muistamme, että Malmberg samaan aikaan\noli syytteen alaisena seurojen pitämisestä ja että asianomaiset\nyhä kasvavalla kiivaudella koettivat masentaa hänen edustamaansa\nliikettä, täytyy todella ihmetellä tätäkin hanketta. Siinä on\nurhoollisuutta, joka olisi sukua uhkamielisyydelle, ellei luottamus\ntotuuden voittoon olisi miestä innostuttamassa, suomalaista\nsitkeyttä ja tarmoa, joka näyttäisi itsepäisyydeltä, ellei sen\ntunnussanana olisi \"sijaa aatteille\". -- Rakennus vihittiin eräänä\nsunnuntai-iltana lokakuussa 1839. Jo tässä tilaisuudessa huomattiin,\nettä huone oli liika pieni. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; eräs\ntalonpojan käsialalla kirjoitettu jäljennös N. K. Malmbergin Nivalan\nheränneille Vaasasta marraskuun 2 p:nä 1839 kirjoittamasta kirjeestä.\n(Jäljennöksen omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]\n\nKoettaakseen estää seurakunnassaan syntyneen liikkeen leviämistä,\nkirjoitti Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius tuon tuostakin kirjeitä\ntuomiokapitulin jäsenille, esittäen heille, miten suotavaa olisi,\nettä Malmberg ensi tilassa siirrettäisiin toiseen seurakuntaan.\nLuultavasti olisi hanke jo silloin onnistunut, ellei Lagus olisi\nsaanut sitä estetyksi. Hän näet tunsi muutamia tuomiokapitulin\njäseniä, joihin hän kirjeillään koetti vaikuttaa. Ainakin luuli\nhän voivansa luottaa lehtori E. Bergenheimiin. Malmberg, joka oli\nLagukselle huoliaan valittanut, sai tältä kehottavan kirjeen. --\n\"Ei sinun kirkkoherrasi yksin kirjoittele Turkuun -- minäkin olen\nkirjevaihdossa Turkulaisten kanssa\", kirjoitti hän vastaukseksi,\njatkaen: \"Rakas ystävä! Kirkkoherrat tulevat nolliksi meidän\naikoinamme, tarviten valeen apulaisia eteensä, saadakseen jotakin\narvoa. Ellei Jumalalla ole muita tarkoituksia, niin eivät heidän\nkirjeensä vaikuta mitään\". [Laguksen kirje Malmbergille 30/12 1839\n(omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]\n\nKasvamistaan kasvoi liike Lapualla ja siihen kuuluvissa\nkappeliseurakunnissa, joissa Malmberg usein saarnasi. Kuten tiedämme,\nkaikui Durchmanin herätyshuuto tähän aikaan _Isossakyrössä_. Hänen ja\nMalmbergin ystävyys oli mitä likeisintä, ja ahkeraan seurustelivat\nhe Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa. Varsinkin\nensinmainittuun oli kaikkien huomio kiinnitetty. Häneltä kysyivät\nmuut neuvoa, kaikissa tilaisuuksissa vaadittiin häntä puhumaan.\nHänen vankoille hartioilleen laskettiin yhä raskaampia taakkoja.\nMalmberg ei kieltäytynyt niitä kantamasta. Eivät uupuneet hänen\nhenkensä eivätkä hänen ruumiinsa voimat, sillä ne olivat jättiläisen\nvoimia. Johtajan vaikea asema vaivoineen, kehotuksineen, moitteineen,\nkiitoksineen, taisteluineen ja vaaroineen oli hänen osakseen tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuupohjan suruttomista papeista oli varsinkin _Nurmon_ kappalainen\nJ. Tamlander pahoillaan herännäisyyden tuottamasta levottomuudesta.\nEi siinä kyllin, että Malmberg tuon tuostakin kävi hänen nukkuvan\nseurakuntansa rauhaa häiritsemässä: _Kuortaneenkin_ puolelta uhkasi\nhäntä sama vaara. Sinne oli näet ennen mainittu A. N. Holmström,\noltuaan kaksi vuotta armovuodensaarnaajana _Haapavedellä_ eli\n\"Pyhäjoen Haapajärvellä\", niinkuin tätä seurakuntaa siihen aikaan\nnimitettiin, syyskuussa v. 1839 päässyt kappalaiseksi. Hänen elävät\nsaarnansa eivät kaikuneet kuuroille korville. Kuortaneella alkoi\nherätä ihmisiä, ja Holmströmin kasvava maine veti sinne sunnuntaisin\nnälkäisiä sanankuulijoita Nurmostakin. Tamlanderin kirkossa ja\nyksityisesti tämän johdosta monesti ilmaisema mielipaha ainoastaan\nlisäsi levottomuutta ja liikkeen leviämistä hänen seurakunnassaan.\nErinomaisen virkistyttävästi vaikuttivat Holmströmin seuraavan\nvuoden alussa pidetyt vihkiäiset sikäläiseen alkavaan liikkeeseen.\nTilaisuuteen saapuivat miltei kaikki Pohjanmaan heränneet papit,\nyhdessä rukoilemaan ja Jumalan ihmeitä kiittämään. Erityisiä kutsuja\nja kehoituksia ei tarvittu. Jo ensimmäisistä pappisvuosistaan oli\nHolmström tunnettu herännäisyyden lämpimäksi ystäväksi, ja hänen\npeloton esiintymisensä Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien\npuolustukseksi oli todistanut, ettei häneen suotta oltu luotettu.\n[Kert. (1896) Kaisa Lepistö A. N. Holmströmin leski, Johanna\nHolmström (Haapajärvellä) y.m.; Törnudd, Matrikel; Kalajoen käräjien\npöytäkirjat; Laguksen vasta mainittu kirje Malmbergille 30/12 1839.]\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vaasaankin_ levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin\nkuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja\ntoimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.]\nTulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti\nHelanderin poika _Olli Heikki Helander_, joka, päästyään papiksi v.\n1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden\nvihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B.\nFrosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton\nmies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti\nesimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä,\ntavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert.\n(1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli\njo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi,\neikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas\nverensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen\nsydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen\nkalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi\nja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän\nmyöskin oikein seurustelemaan _Mustasaaren_ heränneitten kanssa ja\nheitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat\nheränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän\notteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen\nkirjoittamasta kirjeestä:\n\n\"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa.\nPuhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa\nsydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi,\ntodistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä\nseuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii\nsinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda,\nettä he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä\nkieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja\nhengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin\nLutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. -- -- -- Älkööt myöskään\nsikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat.\nJa mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten\nseurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä\nkoeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin\nolet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke\nitkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole\nlapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et\ntiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely\nja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin,\ntarjoten sinulle ihania aarteitaan. -- -- -- Yhteinen etsiminen\nse on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit\nlikeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan\nheidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa\nhän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat\najatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa\nsai\". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta\nkirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan\nsisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]\n\nTämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret\npapit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin,\nkokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta\nterveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne\neivät milloinkaan neuvoneet.\n\n\n\n\nVI.\n\nFredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.\n\n\nElokuun 2 p:nä 1838 päivätyssä kirjeessä ilmoitti Vaasan läänin\nkuvernööri Turun tuomiokapitulille saaneensa prokuraattorilta käskyn\ntoimittaa kanteen nostamista Uuskaarlepyyn armovuodensaarnaajaa\nFredrik Östringiä vastaan, joka oli syytettävä luvattomien\nhartauskokousten pitämisestä. Saatuaan asiasta tiedon, oli kuvernööri\nensin käskenyt Uuskaarlepyyn pormestarin J. Häggströmin yksissä\nseurakunnan kirkkoherran J. N. Snellmanin kanssa tutkimaan, olivatko\nÖstringin vaikutus pappina ja hänen toimeenpanemansa hartausseurat\nolleet vahingoksi seurakunnalle ja oliko hänen opetuksensa\nsynnyttänyt väärää käsitystä uskonnollisissa asioissa, ja nämä\nolivat antaneet sen lausunnon, että syytetyn \"oppi ja mielipiteet\nolivat haaveilevia, sanankuulijain järkeä ja terveyttä hävittäviä\",\njota paitsi ne \"synnyttivät eripuraisuutta vanhempien ja lasten\nsekä isäntäväen ja palkollisten välillä\". Saatuaan asiasta tiedon,\nmääräsi tuomiokapituli Pietarsaaren kirkkoherran, lääninrovasti\n_J. Höckertin_ jutun käsittelyä oikeudessa valvomaan. [Turun\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\nAsia oli ensikerran esillä Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa\nmarraskuun 30 p:nä 1838, ja tutkimista jatkettiin maaliskuun 12\nsekä toukokuun 30-31 p:nä 1839. Syyttäjänä toimi nimismies _M. K.\nNordqvist_. Paitsi Östringiä oli vastaamaan haastettu lähes 200\nhenkilöä Uuskaarlepyyn kaupungista ja Munsalasta, sekä säätyläisiä\nettä talonpoikia, toisia seurojen toimeenpanemisesta, toisia noissa\n\"kielletyissä kokouksissa\" käymisestä. Jo rovasti Snellmanin\nÖstringille tätä oikeusjuttua varten antama papintodistus oli omiaan\nasettamaan viimemainittua hyvinkin epäedulliseen valoon. Se kuului:\n\"-- -- Östring -- -- on ahkerasti nauttinut pyhää ehtoollista\nsekä elänyt kristillisesti, mutta allekirjoittanut ei koskaan ole\nhyväksynyt hänen toimeenpanemiaan kokouksia sekä käskenyt häntä\nluopumaan pitämästä näitä kokouksia, joihin kaikkialta on kokoontunut\nnuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, tunnetulta ja tuntemattomia,\netenkin koska ne ovat kiellettyjä eivätkä vaikuta muuta, kuin\neripuraisuutta ja häiriötä seurakunnassa\". Östring koetti puolustaa\nmenettelyään, muun ohessa huomauttaen että Snellman ainoastaan\nkerran oli kieltänyt häntä seuroja pitämästä ja silloinkin hyvin\nepämääräisesti. Varsinkin eräässä oikeudelle antamassaan pitkässä\nkirjallisessa lausunnossa puhui hän suoraa kieltä kirkollista\nvirkavaltaa ja kuollutta kaavakristillisyyttä vastaan eikä suinkaan\nsäästänyt esimiestäänkään, rovasti Snellmania. Mutta jota rohkeammin\nhän puhui ja kirjoitti, sitä varmemmaksi muodostui oikeuden vakuutus\nhänen syyllisyydestään.\n\nPaitsi Östringiä ja tuomiokapitulin edustajaa esiintyi näissä\nkäräjissä kaksi muuta pappia: Munsalan ennen mainittu kappalainen E.\nWegelius ja Maalahden vanha kirkkoherra J. Wegelius. Edellisen olivat\nasianomaiset vetäneet oikeuteen siitä syystä, että Östring hänen\npappilassaan kerran oli pitänyt hartauspuheen, jota noin 100 ihmistä\noli tullut kuulemaan. E. Wegelius puhui sekä omasta että seuroissa\nkäymisestä syytettyjen tyttäriensä puolesta. Miehen esiintyminen\non sitä huomattavampi, kun hän ei itse kuulunut heränneisiin.\nEräässä oikeudelle antamassaan kirjallisessa selityksessä tuosta\nhänen pappilassaan pidetystä hartauskokouksesta, jonka sallimisesta\nhäntä syytettiin, huomauttaa hän vastoin vallitsevaa virkavaltaista\nkatsantotapaa, miten naurettavaan ja halveksittavaan asemaan hän\nolisi joutunut, jos hän olisi koettanut hajoittaa pappilan kartanolle\nkokoontunutta kansanjoukkoa. Östringistä ja hänen toimistaan\nseurakunnan opettajana antaa hän samassa lausunnossa seuraavan\nkiittävän todistuksen: \"Koska minun tietääkseni ei jumalallinen eikä\nmaallinen laki kiellä ketään kirkossa tahi muualla kuuntelemasta\npapin puhetta hengellisestä aineesta, jollei ole todistettu, että\nhän julistaa kerettiläistä ja väärää oppia, niin olen sitä vähemmin\nvoinut estää evankeliumin ravintoa haluavia lapsiani kuulemasta\nsitä hartauspuhetta, jonka maisteri Östring sanotussa tilaisuudessa\npiti suurelle kansanjoukolle. -- Sitä vähemmin olen saattanut tuota\nkieltää, kun Östringin perusteelliset tiedot ja hänen etevät lahjansa\nesittämään evankeliumin totuutta sekä hänen kristillinen elämänsä\novat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Toivon päinvastoin, että\nlapseni joka päivä olisivat tilaisuudessa kuulemaan hänen opetustaan\nja seurustelemaan hänen kanssaan\".\n\nVielä jyrkempiä sanoja käytti herännäisyyden tunnettu ystävä\nJ. Wegelius, joka esiintyi oikeudessa syytteen alaisen, E.\nWegeliuksen pappilassa asuvan alaikäisen holhottinsa Maria Kristina\nSiniuksen puolesta. Hänkin esitti loppulausuntonsa kirjallisesti.\nHuomautettuaan, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaatia mitenkään\nvoitaisi soveltaa papin johtamiin hartausseuroihin, joita pitämään\nhän väitti voimassa olevien asetusten selvin sanoin \"velvoittavan\njokaista seurakunnan opettajaa ja joita jokainen vilpitön kristitty\npitää suuressa arvossa\", lausuu hän lopuksi: \"En voi muuta ymmärtää,\nkuin että kysymyksessä oleva syytös on pimeyden ruhtinaan keksimä\nsekä että se yhtä paljon loukkaa Jumalan kuin maallisen esivallan\nkäskyjä ja määräyksiä\".\n\nKesäkuun 1 p:nä 1839 julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä.\nAinoastaan mikäli asia koski muutamia syytettyjä, jotka eivät\nolleet saapuneet tutkittaviksi, jäi kysymys vielä riippuvaksi.\nTodistajia ei näissä käräjissä kuulusteltu. Siitäkin syystä supistui\njutun käsittely kihlakunnanoikeudessa lyhemmäksi kuin Kalajoen\nsamaan aikaan syytettyjen heränneitten tutkiminen sikäläisissä\nkäräjissä. Sitäpaitsi on tässä vertailussa otettava huomioon,\nettä viimemainittuihin käräjiin oli haastettu etäälläkin asuvia.\nTunnustettava on myöskin, että nimismies Nordqvist esiintyi paljon\ntaitavammin kuin maafiskaali Berg, joka hurjilla syytöksillään\nja vaatimuksillaan paljon viivytti asian ratkaisua. -- Östring\ntuomittiin vetämään sakkoja: luvattomien kokousten pitämisestä\n96 rupl., sapatin rikkomisesta seitsemässä eri tilaisuudessa 33\nrupl. 60 kop. sekä loukkaavasta kirjoitustavasta 9 rupl. 60 kp.\neli yhteensä 139 rupl. 20 kop., johon summaan koko hänen silloinen\nvuosipalkkansa ei noussut. Myöskin J. Wegelius sai sakkoja\n\"loukkaavasta kirjoitustavasta\", kuitenkin puolta vähemmän kuin\nÖstring. Seuroissa käymisestä sekä sapatin rikkomisesta sakotettiin\nsitäpaitsi 92 henkilöä, joista mainittakoot talollinen _Matti Bro_,\napteekkarintytär _Anna Sofia Svahn_, Uuskaarlepyyn kappalaisen E.\nJ. Fonseliuksen tyttäret _Sofia, Augusta_ ja _Katarina Fonselius_,\nmaafiskaalin vaimo _Klara Sofia Herpman_, kappalaisen tyttäret\n_Sofia_ ja _Maria Wegelius_, fiskaalinvaimo _Anna Katarina Forssén_\nsekä ennen mainittu _Maria Kristina Sinius_. Ne, joiden kodeissa\nseuroja oli pidetty, eivät saaneet suurempaa rangaistusta kuin\nmuut hartauskokouksissa käyneet, koska kaikkia näitä tilaisuuksia\npidettiin Östringin toimeenpanemina. Yhteensä nousivat tuomitut\nsakot 1520 rupl. 60 kop. -- Kappalainen E. Wegelius vapautettiin\nkaikesta edesvastauksesta, \"koska ei ollut todistettu, että kokous\nhänen luonaan heinäkuun 7 p:nä 1837 pidettiin hänen suostumuksellaan\neikä myöskään, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla, jota paitsi\nkokous pidettiin talon ulkopuolella\". [Turun tuomiokapitulin arkisto;\n\"Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet IV af A. S-g\"; Senaatin\npäätös Östringin jutussa, jonka olen saanut Östringin sukulaisilta.]\n\nÖstring oli köyhä mies. Hänellä oli täysi syy pelätä etteivät\nyläoikeudet lieventäisi kihlakunnanoikeuden tuomiota. Yhä\narveluttavammaksi kävi hänen asemansa. Kasvamistaan kasvoi hänen\nomassa seurakunnassaan herännäisyyden vastustajain viha, vaatien\nhäntä ajattelemaan, että häntä vastaan ryhdyttäisiin uusiin\ntoimenpiteisiin, jos hän jatkaisi työtään samalla tavalla, kuin hän\noli aloittanut. Vaan ei tämä voinut hänen päätöstään muuttaa. Ei\npelännyt hän ihmisiä eikä etsinyt maallisia etuja. Eikä puuttunut\nhäneltä kehotuksiakaan. Samana päivänä kuin kihlakunnanoikeus julisti\npäätöksensä, kaikuivat Uuskaarlepyyssä entistä raikkaammin Siionin\nvirsien säveleet. Oikeudesta palatessaan veisasivat kaupungin\nsakotetut naiset noita vihattuja virsiä, siten todistaen, etteivät\nhekään aikoneet luopua taistelusta. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]\nÖstring jatkoi työtään. Entistä kiivaammaksi yltyi vastustajain viha,\nhe tuumivat uusia käräjiä ja saivat piankin semmoiset jälleen aikaan,\nvaan kasvamistaan kasvoi liike.\n\n\n\n\nVII.\n\nTurun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien\nkäräjäjutussa.\n\n\nOlemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa\nTengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja\nhänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin\nprofessori _Erik Gabriel Melartin_. Tämä monipuolisesti oppinut ja\nhienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen\npaljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin\noloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa\nkäsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta\nollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän,\nnäiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen\ntarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten\nkasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen\npiiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan\njohtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin\nlääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin\njumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi\nodottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä\nniille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan\neloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon,\nvaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin\nantautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen\nniille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin\nkaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä\nsilloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se\nkäsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti,\nettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli\nesim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus\nverraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä\nsyrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; \"hyveestä\" puhuttiin\npaljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen\ntuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena,\nVapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana\ny.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen\nperustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta,\nettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi,\nkuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa\nrunollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva\nkorkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset\nolot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia\ntuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä,\nvaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa.\nTällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi.\nVaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan\nsiveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa\nhänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen\nkielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat,\nei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut\ntieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä,\njoka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui\nraamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan\nnoudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa\npiireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike\noli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä\nvastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata\nheränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä\ntyötään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan\nvaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin,\nihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut\nasioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski\nkirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin,\nkuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä.\n[Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4);\nBiografinen Nimikirja.]\n\nJo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa\nhuomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten\nsuhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä\nhuolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen,\nvaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden\npainattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset\nylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa.\nPainattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin,\njotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi\njoutui esim. v. 1835 \"Åbo Underrättelser'issä\" julkaistavaksi aiottu\nkirjoitus \"Lahkolaisuus\". Kiellon perustelu kuuluu: \"Tunnustaen\nkirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa\nrikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin,\nsiihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina\nmonessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja\nhäiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa\nkirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä,\njollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta,\nkuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti\nsynnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien\nluvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen\nmääräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen\nylläpitämistä\". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] -- Seuraavana\nvuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan \"Muutamat oikeat\nuuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit\" ja \"Hunajan\npisarat\" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta\npainosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan\nmiltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen\nparannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet\nniitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli\nsitävastoin \"Jesuksen lapsuuden\" kirjan painettavaksi. Sitä ei\npidetty \"arveluttavana\", kun sitävastoin Gossnerin \"Tie autuuteen\"\nei laskettu julkisuuteen (1838). -- -- Herännäisyyden leviäminen\nei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun\ntuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin\nPorvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa\nseuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: \"Nådens ordning\ntill salighet efter Jesu härliga evangelium\" (Armonjärjestys\nautuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), \"En ropandes röst\ni öknen\" (Huutavan ääni korvessa), \"Varningsord till ovärdiga\nnattvardsgäster\" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille),\n\"Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död\" (Jumalisia\ntutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), \"Väckelser\ntill dygd och salighet\" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman\nkohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset\nhengelliset laulut sekä \"Kristillisiä tutkimuksia alttarin\nsakramentista nuorille ehtoollisvieraille\". -- --\n\nKaikki nämä kirjat olivat tuomiokapitulin mielestä \"arveluttavia\",\nsamoinkuin Pöytyän kirkkoherran _K. Heleniuksen_ vastaus \"Åbo\nTidningar'issa\" v. 1838 ilmestyneeseen kirjoitukseen: \"Herätetyistä\nja hengellisesti sairaista seurakunnissamme\". \"Arveluttavina\"\npidettiin niitäkin kirjoituksia, joiden silmämääränä oli\nherännäisyyden halventaminen ja tuomitseminen. Niinpä pyysi (1839)\nviimemainittu sanomalehti turhaan saada palstoihinsa ottaa erään\notteen suositun J. O. Wallinin selityksistä Johanneksen epistoloihin,\nvaikka kysymyksessä ollut paikka käsittelee \"nurkkasaarnaajien\"\nperhe-elämässä aikaansaamia häiriöitä ihan tuomiokapitulin silloisen\nkatsantotavan mukaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme nähneet, että arkkipiispa Melartin Kalajoella v. 1836\ntoimittamassaan piispantarkastuksessa myötätuntoisesti arvosteli\nsikäläistä herännäisyyttä, varsinkin siihen kuuluvia pappeja. Yhtä\nsuosiollisesti kohteli hän alussa myöskin Suupohjassa alkanutta\nliikettä, jonka siunauksesta rikasta vaikutusta kansaan hän samalla\ntarkastusmatkalla oli tilaisuudessa omin silmin näkemään. Vielä pari\nvuotta myöhemmin oli Melartinin suhde herännäisyyteen verrattain\nystävällinen, kuten esim. hänen ennen mainitut v. 1838 Östringille\nkirjoittamansa kirjeet osoittavat. Ja vaikka hän sittemmin, kun liike\njoutui hallituksen epäsuosioon ja julkisen vainon esineeksi, yhä\nselvemmin ilmaisi pietismiä vastustavaa mieltä, ei hän milloinkaan\neksynyt kohtelemaan hiippakuntansa heränneitä pappeja tuolla\nsäälimättömällä ankaruudella, jota esim. Renqvist sai kokea Porvoon\npiispoilta. Sama on ylimalkaan tunnustettava Turun tuomiokapitulin\nmuistakin jäsenistä. Tämä näkyy muun ohessa siitä tavasta, millä\nviimemainittu virkakunta käsitteli Östringin ja Kalajoen pappien\noikeusjuttua, jota käsittelyä seuraavassa tahdomme silmäillä.\n\nNiinkuin olemme nähneet, oli Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeus 1 p:nä\nkesäkuuta 1839 julistanut tuomionsa Östringin jutussa. Vedoten\nkunink. kirjeeseen 7/12 1787, alisti tuomiokapituli tämän tuomion,\nmikäli se koski pääasiaa eli Östringin pitämiä hartauskokouksia,\nVaasan hovioikeuden ratkaistavaksi, vaatien kihlakunnanoikeuden\npäätöksen kumoamista, jotta se voisi ryhtyä asiaa käsittelemään\nyllämainitun kirjeen säätämässä järjestyksessä. Hovioikeus, joka\njo oli ehtinyt vaatia tuomiokapitulin lausuntoa asiassa, hyväksyi\nmuistutuksen, \"koska Östringiä vastaan nostettu kanne koski hänen\nvirkatointaan, jonka tähden kihlakunnanoikeus ei ollut oikeutettu\nasiassa päätöstä antamaan\", sekä käski tuomiokapitulia asiaa\ntutkimaan. Lähes neljä kuukautta kului, ennenkuin viimemainittu\nvirkakunta julisti päätöksensä. Tämä on päivätty maaliskuun 11 p:nä\n1840 ja kuuluu: \"Konsistoriumi ei pidä näitä kokouksia luvattomina\neikä laissa kiellettyinä, koska papiston ehdoton velvollisuus\non johtaa sanankuulijoitaan kirjanluvussa ja kristinuskon\nkäsittämisessä, ei ainoastaan niissä tilaisuuksissa, jotka ovat\npyhitetyt tavalliselle jumalanpalvelukselle, sekä katkismus-,\nrippi- ja kotikuulusteluissa, vaan myöskin pyhä- ja juhlapäivien\niltoina sekä muulloin kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa, ja\nkoska Östring ei ole häirinnyt järjestystä, vaan päinvastoin\nosoittanut kiitettävää intoa, pitää tuomiokapituli oikeana vapauttaa\nhänet kaikesta edesvastauksesta tässä kohden. [Päätös nojautuu\nseuraaviin määräyksiin, jotka pöytäkirjassa luetellaan: 1686 vuoden\nkirkkolain II luv. 2-11 §§, XXIV luv. 11 §:ään, Kunink. plakaattiin\ntammik. 12 p:ltä 1726, Kunink. kiertokirjeeseen konsistorioille\nsamalta p:ltä, Kunink. asetukseen 20/3 1735, Kunink. muistutukseen ja\nvaroitukseen 28/5 1746, Kunink. kirjeisiin 4/5 1748, 17/12 1755 ja\n10/3 1758, Kunink. asetukseen 4/11 1782, Keisarilliseen kirjeeseen\nTurun tuomiokapitulille 15/1 1817 sekä 'Ruotsin valtiopäiville\nkokoontuneen pappissäädyn Ruotsin ja Suomen papistolle monesti\nkirjoittamiin kiertokirjeisiin ja erittäin tätä hiippakuntaa varten\npappeinkokouksissa tehtyihin päätöksiin'.] Mutta koska Östring ei ole\ntotellut esimiestään Snellmania, joka oli käskenyt häntä lakkaamaan\nseuroja pitämästä, sentähden ja koska semmoinen tottelemattomuus ja\nhalveksiva käytös ei sovi yhteen sen järjestyksen ja hyvän tavan\nkanssa Jumalan seurakunnassa sekä on ristiriidassa sen kuuliaisuuden\nkanssa esimiestä kohtaan ja sen keskinäisen sopusoinnun kanssa, joka\non paimenviran tarkoituksen mukaisen hoitamisen välttämätön ehto,\ntäytyy tuomiokapitulin 1686 vuoden kirkkolain XIX luv. 23 §:n ja XXIV\nluv. 25 §:n sekä 21/8 1686 annetun Kunink. kiertokirjeen 1 §:n mukaan\neroittaa hänet, Östringin, pappisviran toimittamisesta puoleksi\nvuodeksi\". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]\n\nPäätöksen ristiriitaisuus riippuu silminnähtävästi ajan\nhierarkkisesta katsantotavasta eikä ynseydestä Östringiä kohtaan. --\nWegeliuksen vapautti tuomiokapituli kaikesta edesvastauksesta. --\nHovioikeuksille joulukuun 1 p:nä 1787 annetun kiertokirjeen mukaan\nalistettiin päätös Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.\n\nSamana päivänä antoi tuomiokapituli päätöksensä myöskin Kalajoen\npappien käräjäjutussa. Asiapaperit olivat olleet konsistoriumin\njäsenten tutkittavina marraskuun 20 p:stä 1839. Päätöksen\npääkohdat, joiden tukeeksi tuomiokapituli viittaa Östringin jutussa\nmainitsemiinsa lakipykäliin ja asetuksiin, ovat seuraavat.'\n\n\"Koska jutun käsittelystä oikeudessa selviää, että mainitut,\nsyytteenalaiset papit ottamalla osaa kysymyksessä oleviin kokouksiin\neivät millään tavoin ole toimineet vastoin virkavelvollisuuttaan\neivätkä tämän kautta ole aiheuttaneet, vaan pikemmin estäneet\ntämmöisissä tilaisuuksissa muutoin helposti syntyvää epäjärjestystä\nja siten osoittaneet kiitettävää alttiutta asianmukaisella\ntavalla tyydyttämään sanankuulijoittensa hengellistä tarvetta\nsekä kristillisen valistuksen ja hartauden kartuttamiseksi ovat\nkäyttäneet kaikkia tarjona olevia tilaisuuksia; ja kun sitäpaitsi\non otettava huomioon, ettei heidän silloinen lähin esimiehensä,\nRaahen rovastikunnan v.t. kontrahtirovasti, eikä kirkkoherrakunnan\nkirkkoherra, joiden lakien ja asetusten mukaan tuli huolellisesti\nvalvoa näiden nuorempien virkaveljien käytöstä sekä heidän\nvirkatehtävissään että viran ulkopuolella, mikäli konsistoriumi\ntietää, eivät ole huomanneet syytä moitteeseen, vielä vähemmin\nkanteen nostamiseen; siis näkee konsistoriumi oikeaksi, hylkäämällä\nsyytökset, mikäli nämä koskevat mainittujen pappien osanottoa\nkanteenalaisiin hartauskokouksiin, vapauttaa heidät kaikki kaikesta\nedesvastauksesta\".\n\n\"Mitä sitten tulee syyttäjän oikeuden alussa kappalaisenapulaista\nN. K. Malmbergiä vastaan tekemään syytökseen harhaoppisen ja väärän\nuskonnonkäsityksen sekä erehdyttävän opin levittämisestä sekä\nhänen sittemmin loppuvaatimuksessa kirkkoherranapulaisia L. H.\nLaurinia ja F. O. Durchmania vastaan tekemiinsä syytöksiin, että\nhekin kanteenalaisissa kokouksissa olisivat lausuneet eksyttäviä\nuskonnollisia mielipiteitä, joita syytöksiä hän on koettanut tukea\nmonilla juttua käsiteltäessä kuulusteltujen todistajain lausunnoilla,\nniin ei konsistoriumi, tähän kuuluvien todistusten epämääräisyyteen\nja eroavaisuuteen nähden -- -- -- löydä syytä langettaa ketään heistä\nedesvastaukseen tässä kohden\".\n\nNiinikään vapautti tuomiokapituli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin\nheille pakanalähetyksen hyväksi koottujen varojen keräämisestä\nvaaditusta edesvastauksesta, \"koska ei oltu voitu laillisesti\ntodistaa, että he tässä olisivat väärin käyttäneet virkaoikeuttaan ja\nsiitä riippuvaa vaikutusvaltaansa kansaan\".\n\nKuten muistamme, oli Malmbergiä, Durchmania ja Laurinia syytetty\n\"varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä\nseuroissa, joita voitiin monella tavoin tulkita\". Miten\nristiriitaisia ja vihamielisyydestä lähteneitä monen todistajan tähän\nkuuluvat lausunnot ylimalkaan olivatkin, osoittavat pöytäkirjat,\nettei syytös, ainakaan mikäli se koskee Durchmania ja Laurinia,\nollut aivan perusteeton. Tuomiokapituli tuomitsi sekä Durchmanin\nja Laurinin että myös Malmbergin tästä saamaan \"sopivat ja vakavat\nnuhteet\".\n\nSyytteen alaisten pappien pyyntöä saada painattaa Kalajoen käräjien\npöytäkirjat ei tuomiokapituli \"tätä nykyä\" katsonut olevansa\nvelvoitettu ottamaan harkittavakseen.\n\nPäätös alistettiin Vaasan hovioikeuden tutkittavaksi. [Turun\ntuomiokapitulin arkisto; F. O. Durchmania kokoamat Kalajoen\nkäräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]\n\n\n\n\nVIII.\n\nKalajoen käräjäjutun loppu.\n\n\nPaljon kehotusta saivat Kalajoen käräjissä syytetyt papit\ntuomiokapitulin heidän oikeusjutussaan antamasta päätöksestä.\nMalmberg, Durchman ja Laurin eivät kuitenkaan tyytyneet\ntuomiokapitulin heille \"varomattomien sanojen ja sellaisten\nlauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavalla\ntulkita\", määräämiin nuhteiden saamisiin, vaan valittivat siitä\nkukin erikseen hovioikeuteen. Ainakin Malmbergilla näkyy siihen\nolleen täysi syy, häntä vastaan kun tässä suhteessa ei oikeudessa\noltu muuta todistettu, kuin että hän kerran olisi lausunut: \"Paavo\nRuotsalainen on parempi mies kuin minä\" sekä eräässä toisessa\ntilaisuudessa: \"Perkele on sitonut paksun peitteen ihmisten silmille,\nkun vanhemmat kieltävät lapsiaan olemasta jumalisia ja käymästä\nseuroissa sekä itkevät ja parkuvat siitä, että tämä on tapahtunut\n-- vaan antaa perkeleen huutaa; mahtaa olla erinomainen oppi,\nkoska se häntä niin kipeästi loukkaa\". Paitsi kysymyksessä oleviin\nvalituksiin kirjoittivat Malmberg, Durchman ja Laurin nimensä sen\nyhteisen valituksen alle, jonka heidän Kalajoen käräjissä tuomitut\nsanankuulijansa tekivät hovioikeuteen. Niin myöskin Lagus ja Hemming.\nPerustelu on pääpiirteissään sama kuin pappien kihlakunnanoikeuteen\njättämässä loppulausunnossa. Niinkuin muistamme, oli kihlak.-oikeus\nsakottanut Laurinia, Roosia, Hårdhia sekä talonpoikia heidän\noikeudessa käyttämästään koukkaavasta kirjoitustavasta. Kysymyksessä\noleva valitus hovioikeuteen sisältää muunohessa seuraavan\nLaurinin tämän johdosta tekemän huomautuksen: \"Koska ylimääräinen\nkihlakunnanoikeus syyttäjän vaatimuksen mukaan on sakottanut minua\nsiitä, että koko oikeusjutun aikana muka olisin sekä suullisesti\nettä kirjallisesti loukannut syyttäjää sekä kirjoituksiini\nsekoittanut asiaan kuulumattomia, saan nöyrimmästi huomauttaa, etten\nminä, kun syyttäjä ei ole maininnut eikä likemmin määrännyt, mikä\nsiinä on ollut loukkaavaa, ole ollut tilaisuudessa tyydyttävästi\nselittämään käyttämiäni sanoja ja lauseita, sekä että syyttäjän\noma, yli hänelle annetun määräyksen rajojen luisunut, ärsyttävä\nmenettelytapa mahdollisesti joskus on saattanut minua käyttämään\nlauseita ja sanoja, jotka, vaikka ne eivät minun mielestäni ole\nolleet loukkaavia, muussa tapauksessa olisin valinnut paremmin ja\nsuuremmalla hienotuntoisuudella, kuin olen tehnyt\". -- Matti Niemi\ntunnustaa yksin kirjoittaneensa talonpoikien kihlakunnanoikeuteen\njättämän loppulausunnon, pyytäen saavansa siitä yksin vastata, jos\nhovioikeus siinä mitään loukkaavaa huomaisi. Lausunnon muodosta\nhän sanoo: \"Meidän talonpoikien käsityksen mukaan olen minä sen\nkirjoittanut niin yksinkertaisesti, kuin olen voinut, käyttäen\nsiinä säädyssämme tavallisia lausetapoja, jotka, mikäli ne koskevat\nnimismiehiä, eivät ole ankarampia kuin ne, joita nimismiehet sakkoa\nsaamatta ovat meistä käyttäneet. Kun he meistä ovat lausuneet mitä\nloukkaavimpia sanoja, luulin meidän heistä saavan puhua sitä, mikä on\ntotta ja minkä siksi todistaa voimme\".\n\nMyöskin Berg oli tyytymätön kihlakunnanoikeuden tuomioon. Kuvaavia\novat varsinkin seuraavat hänen valituksessa hovioikeuteen käyttämänsä\nsanat: \"Apulaisten Schwartzbergin ja Holmströmin, insinööri Hårdhin\nsekä monen talonpojan todistuksesta näkyy selvästi, niinkuin\nmyöskin yleisesti on tunnettu, että kerettiläisyys siinä määrässä\non vallinnut näitä todistajia, että he, pitäen silmällä ainoastaan\nesiintuomaansa luultua vainoa, ovat puhuneet mitä eksyttävät\nopettajat ovat heille neuvoneet, ilman että mikään totuuden ohje\non ollut tukemassa heidän omaatuntoansa\". -- -- -- \"Selvittääkseni\nsäästölaatikkojen käyttämisen ja varojen keräilemisen oikeaa\nlaatua, olen pitänyt itseni velvollisena siitä pyytämään korkean\noikeuden ja hallituksen arvostelua, koska, puoluettomasti seuraten\nkuulustelua, vaan siitä johtuviin tuloksiin viitaten, saan niistä\nilmoittaa: että tämän pahan alkuna on vain näiden keräysten\ntarkoitus; sillä köyhien pappien voitonpyyntö on aiheuttanut\n'Huutavan äänen korvessa', ja heidän tarkoituksensa on ollut itse\nanastaa, mitä he tuolla tavoin kadotuksella uhatuilta syntisiltä\novat houkutelleet. Jos nuo oppimattomat ja eksytetyt ihmisraukat,\njotka ovat joutuneet semmoisten pahaa tarkoittavien käsiin, jotka\n'sanalla' ovat tahtoneet pakoittaa heitä luopumaan, jollei ainoasta,\nniin ainakin puolesta omaisuudestaan, ymmärtäisivät vaatia tiliä\nnoista n.s. lähetysrahoista, niin semmoinen kontrolli tekisi lopun\nhurmahenkisyydestä ja sen vahingollisista seurauksista, mutta nyt\n'uhrataan' yleisön sokean innostuksen turvissa 'leipä työtä tekevän\nsuusta'.\"\n\nJos mahdollista vielä selvemmin tulee Bergin virkainto näkyviin\nhänen tuomiokapitulin päätöksen johdosta hovioikeuteen tekemässään\nvalituksessa. \"Hyvin kauniisti ja syytetyille sangen suureksi\nlohdutukseksi\" lausuu hän siinä \"on konsistoriumi päätöksessään\n(vahinko vain ettei sitä ole käsketty painattaa yleisölle\njaettavaksi) kaikissa kohden, missä kanteenalaiset papit ovat\nrikkoneet, kukilla koristellut heidän tekoansa, kiittänyt heidän\nkäytöstään ja niissä määrin ylistänyt heidän tointansa, että heitä\nvastaan nostettu kanne jääpi ainoaksi ja mitä loukkaavimmaksi\nilkeydeksi koko riitajutussa -- -- --\".\n\nVaasan hovioikeuden päätös on päivätty kesäk. 17 p:nä 1840. Vaikka\nsiinä hyväksytään ne perusteet, joiden mukaan tuomiokapituli ei ollut\nkatsonut oikeaksi sovelluttaa 1726 vuoden konventikkeliplakaattia\neikä kun. kirjettä toukok. 3 p:ltä 1751 syytettyjen pappien\npitämiin hartauskokouksiin, saa tätä käsittelevän lauseen loppuosa\nseuraavan sisällyksen: \"mutta koska ei voi sopia yhteen hyvän\nyhteiskuntajärjestyksen kanssa eikä ole sopusoinnussa tuomiokapitulin\nperusteina käyttämien asetusten hengen ja tarkoituksen kanssa,\nettä, paitsi tavallisia jumalanpalveluksia, seuroja ennenmainitussa\ntarkoituksessa niin julkisesti, kuin Lagus, Malmberg, Durchman,\nHemming ja Laurin niitä ovat pitäneet, toimeenpannaan, ilman\nettä tuntemattomilta yhtä vähän kuin tunnetuilta pääsy niihin\non kielletty, ja jonka menettelytavan, niinkuin myöskin nyt on\nollut laita, täytyy herättää yleistä huomiota, se kun sotii\nsäädettyä järjestystä ja vanhaa tapaa vastaan; jota paitsi häiriötä\nseurakunnassa ja eripuraisuutta sen jäsenten välillä siitä\najanpitkään on peljättävissä ja, sen vakuutuksen mukaan, minkä osa\njutussa kuulusteltuja todistajia on lausunut, jo on ilmaantunutkin;\nsentähden ja koska mainitut pappismiehet eivät ole voineet näyttää\ntoteen, että he seurojen pitämiseen olisivat saaneet asianomaista\nlupaa, vaan valallaan kuulustellut todistajat leski Ervast ja\nmaanmittari Garvoli sitävastoin ovat todistaneet, että Kalajoen\nsilloinen pastori, nyttemmin kuollut tohtori Frosterus, näille\ntodistajille on lausunut sanoja, joista näkyy, että Durchmanin ja\nLaurinin toimeenpanemat seurat ovat pidetyt vastoin tohtorin käskyä\nja kieltoa, sentähden katsoo keis. hovioikeus, että Lagus, Malmberg,\nDurchman, Hemming ja Laurin kysymyksessä olevalla menettelytavallaan\nvirkatoimessaan ovat virheellisesti käyttäytyneet\".\n\nSamaan tapaan arvosteli hovioikeus pappeja vastaan pakanalähetyksen\nhyväksi käyttämien säästölaatikkojen johdosta tehtyä syytöstä.\nSe kyllä hylkäsi Bergin R. K:n 44 luv. 2 §:n mukaan vaatiman\nedesvastauksen, mutta katsoi kuitenkin tämänkin pappien toimenpiteen\nraskauttavaksi, koska sen kautta \"monenkaltaista väärinkäytöstä voisi\nsyntyä\". -- Ei myöskään Durchmania, Malmbergiä ja Laurinia vastaan\ntehty syytös \"monien varomattomien lauseiden käyttämisestä, joita\nvoitaisiin monella tavalla tulkita\", hovioikeudelta jäänyt huomioon\nottamatta.\n\nNäillä perusteilla tuomitsi hovioikeus Laguksen, Malmbergin,\nDurchmanin ja Laurinin puoleksi vuodeksi erotettaviksi pappisviran\ntoimittamisesta. Hemmingille määräsi se sopivat nuhteet\ntuomiokapitulin edessä niihin liittyvine vakavine muistutuksineen,\nettä \"hänen pappisvirkaa toimittaessa vastedes tarkoin tulisi varoa\nsenkaltaisia virkavirheitä, jos hän tahtoi välttää ankarampaa\nrangaistusta\". Muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöksen määräsi\nhovioikeus Bergille tuomitun, 162 rupl. 60 kop. suuruisen palkkion\nyksin syytettyjen pappien maksettavaksi.\n\nVahvistaen kihlakunnanoikeuden päätöksen Laurinille, Hårdhille ja\nRoosille \"loukkaavasta kirjoitustavasta\" tuomituista sakoista,\nhyväksyi se sitävastoin talonpoikien yhdenkaltaisen tuomion johdosta\ntekemän, ennen mainitun valituksen, määräten että yksin Matti Niemi,\njoka oli kirjoittanut tuon loukkaavaksi katsotun kirjoituksen, oli\nsiitä vetävä sakkoa. -- Asian valaisemiseksi mainittakoon, että\nhovioikeus sakotti myöskin Bergiä \"loukkaavasta kirjoitustavasta\".\n\nTalonpojille y.m. sanankuulijoille kihlakunnanoikeudessa tuomitut\nsakot, jotka yhteensä nousivat 4,546 rupl. 60 kopeekkaan, laski\nhovioikeus 998 rupl. 32 kopeekkaan, tuomarinpalkkio siihen luettuna.\nTuo tuntuva vähennys riippui siitä, että hovioikeus vapautti sakoista\nne henkilöt, joiden kodeissa papit olivat seuroja pitäneet, sekä\nkaikki näissä seuroissa käyneet. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat\npöytäkirjat.]\n\nMillä mielellä syytteen alaiset papit vastaanottivat hovioikeuden\ntuomion, ei ole vaikea päättää. Tuomiokapitulin heidän riitajutussaan\nantama päätös oli vahvistanut heitä siinä luulossa, että asia\ntulisi päättymään heidän edukseen. [Kert. Jaakko Hemming.] Nyt\nsitävastoin näytti heistä kaikki pimeämmältä, kuin milloinkaan. He\nkuitenkin vetosivat senaattiin. Valitus perustuu tuomiokapitulin\nheille edulliseen lausuntoon sekä heidän aikuisempiin, asiassa\nesiintuomiinsa näkökohtiin. Niinikään vetosivat muut tuomitut\nhovioikeuden päätöksestä senaattiin. Vaan \"kun valittajat eivät\nolleet lääninrahastoon jättäneet heille tuomittua sakkomäärää eivätkä\nhankkineet asianomaista todistusta siitä, että olivat kykenemättömät\nsitä tekemään\", ei senaatti ottanut valituksia tutkiakseenkaan.\n[Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat asiakirjat.] Tuomitut olivat\nkyllä valituskirjoihin liittäneet köyhyyden todistuksen sekä\ntakuut sakkojen suorittamisesta, vaan näitä ei pidetty pätevinä.\n[Samat asiakirjat sekä F. O. Durchmanin veljelleen N. Durchmanille\nkirjoittama, 1/10 41 päivätty kirje, jonka olen saanut rouva Vendla\nÖstringiltä.] -- Senaatin päätös on päivätty heinäkuun 23 p:nä 1841.\n\nUudenvuoden aikana 1841 olivat Lagus ja Malmberg tehneet matkan\nHelsinkiin [Turun tuomiokapitulin arkisto.] koettaaksensa senaatin\njäsenille suullisestikin selittää, miten syyttömästi heitä ja heidän\nkanteen alaisia virkaveljiään oli vedetty oikeuteen sekä tuomittu.\nHe kävivät myöskin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin puheilla, vaan\ntämä tiuskasi heille: \"Ennen teidät viedään Siperiaan, kuin tuomionne\nmuuttuu\". [Kert. (1896) Jaakko Hemming ja tuomiorovasti Dahlberg.]\nPuoli vuotta myöhemmin saivat Kalajoen käräjäjuttuun vedetyt papit,\nniinkuin tiedämme, senaatin päätöksestä nähdä, miten turha tämä matka\noli ollut. Sitä ennen olivat he kuulleet huhuna kerrottavan, että\nheidän virkaeroaikaansa aiottiin pidentää vuodeksi. Paljo muitakin\nhuhuja oli liikkeellä. Muun muassa puhuttiin siitäkin, että senaatti\nTurun tuomiokapitulilta olisi kysynyt, mihin toimenpiteisiin oli\nryhdyttävä pietismin ehkäisemiseksi Suomessa, ja että viimemainittu\nvirkakunta olisi vastannut: älköön yhdellekään sen mieliselle\npapille annettako vakinaista paikkaa. [F. O. Durchmanin kirjeet N.\nDurchmanille 14/6 41 ja 6/10 41.] Silminnähtävästi olivat ainakin\nnämä huhut perättömiä, vaan selvä on, etteivät ne olleet omiaan\nvähentämään sitä ahdinkoa, jossa heränneet papit siihen aikaan\nolivat. Miehuullisesti he kuitenkin koetuksen kestivät. Viimemainitun\nhuhun johdosta kirjoittaa F. O. Durchman: \"Mitä meihin tulee,\nolisi tuo suuri hyvänteko meille, koska Jumala senkautta 1:ksi\nopettaisi meitä ahkerammin lukemaan ensimmäistä uskonkappaletta ja\nsitä uskomaan, 2:ksi kääntäisimme sydämmemme ajallisesta voitosta\nkokonaan taivaallisiin, 3:ksi puhdistaisi se kansamme hekumallisista\npalkkapaimenista, 4:ksi vaatisi se heränneitä pappiskokelaita, heidän\nvirkaan astuessaan ajattelemaan, että heidän tehtävänään on valvoa\nyksinomaan Jumalan valtakunnan etua. Sanalla sanoen: Jumalan tahto\non, että saarnaamme hänen evankeliumiaan kansalle, sekä että uskomme\ntoimeentulomme hänen käsiinsä, olemme jumaliset ja tyydymme onneemme,\njota apostoli sanoo suureksi voitoksi\". [Durchmanin vasta mainittu\nkirje veljelleen 6/10 41.] -- -- --\n\nSaatuaan senaatin päätöksen, päättivät Lagus ja hänen tuomitut\nvirkaveljensä koettaa viimeistä keinoa sen kovan tuomion\nvälttämiseksi, jonka alaisiksi he olivat joutuneet. He kääntyivät\narmonanomuksella keisarin puoleen. Vastaus kuului: \"Hänen\nMajesteettinsa ei ole katsonut olevan syytä tuomion muuttamiseen\neikä suvaitse, että häntä millään armonanomuksella tässä asiassa\nvaivataan\". Lagukselle, Malmbergille, Laurinille ja Durchmanille\ntuomittu virkaeroaika määrättiin alkavaksi tammikuun 1 p:stä 1842.\n\nJoulukuun 15 p:nä 1841 sai Hemming tuomiokapitulissa hänelle tuomitut\nnuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Turkuun saavuttuaan oli hän\nensin käynyt tavanmukaisella kunniatervehdyksellä esimiestensä luona.\nMelartin kohteli häntä hyvin ystävällisesti, miltei pyytäen anteeksi,\nettä oli ollut pakoitettu vaatimaan köyhää pappia niin pitkälle\nmatkalle. Samaa mieltä olivat hänelle osoittaneet tuomiokapitulin\nmuutkin jäsenet paitsi Edman, joka oli esiintynyt hyvinkin\nkiivaasti. Syynä siihen oli ehkä seuraava kohtaus. Hemming kulki\nkunniatervehdyksillään erään Turussa asuvan sukulaisensa hevosella.\nKun hän saapui Edmanin asunnon luo, ei ajaja saanut vireätä hevosta\nhillityksi, vaan ajoi ensin kiinni porttipieleen ja sitten etehisen\nseinään. Edman katseli akkunastaan vieraan rajua tuloa. Tuskin oli\nHemming ehtinyt astua sisälle, ennenkuin tuomiorovasti hänelle\närjäsi: \"noin ylpeästikö te tulette nuhteita saamaan -- ei semmoinen\najaminen sovi, kaikkein vähimmin teidän asemassanne olevalle\". [Kert.\nJaakko Hemming.]\n\nLagus, joka, niinkuin ennen olemme maininneet, Kalajoen käräjien\naikaan oli verraten hyvissä varoissa, maksoi suuren osan\nYlivieskalaisille tuomituista sakoista. Varojensa mukaan auttoivat\nmuutkin sakkoihin tuomituita ystäviään. Vaan kun viimemainittujen\nluku oli suuri ja moni heistä asui syrjäisessä paikassa, joutuivat\nainakin muutamat, joilla ei itsellä ollut varoja sakkojen\nmaksamiseen, linnaan. Näin kävi esim. itsellisen _Maria Liisa\nVihelän_, joka seuroissa käymisestä ja \"sapatin rikkomisesta\"\noli tuomittu vetämään sakkoja 9 rupl. 60 kop. Hänen täytyi ne\nsovittaa 8 vuorokautta kestävällä vankeudella vedellä ja leivällä\nOulun linnassa. Rangaistus oli sitä kovempi, kun Liisa Vihelä oli\nsokea. Vaan ilolla kärsi hän rangaistuksensa. Todistukseksi, miten\nheränneitä siihen aikaan kohdeltiin, mainittakoon seuraava tapahtuma.\nKun Liisa oli päässyt pois vankilasta, ja muutamassa talossa Oulussa\nodotti erästä ystävää, joka oli tullut häntä kotia noutamaan,\npilkkasivat häntä ääneen paikalle saapuneet uteliaat katsojat ja eräs\npoika pisti leipää Liisan suuhun, lausuen: \"meidän Herramme Jesuksen\nKristuksen ruumis\". [Varmana kert (185,6) useat Kalajoen varren\nvanhat heränneet.]\n\nLopuksi kuvatkoon seuraava kertomus Kalajoen käräjäjutussa\ntuomittujen mielialaa tähän aikaan. Helmikuussa 1842 saapuivat\nMalmberg ja Durchman Laguksen luo, yhdessä hänen kanssaan\njatkaaksensa matkaa Nilsiään. Matkalla poikettiin useassa talossa,\nvaan seuroja ei pidetty, matkustajilla kun oli kiire eikä missään\ntietty heitä odottaa. Iisalmessa käytiin L. J. Niskasen luona, joka\nliittyi seuraan. Helmikuun 24 p:nä päästiin Paavon kotiin, joka oli\nmatkan määrä. Oli jo ilta ja pimeä; Paavo, joka oli levolla, heräsi\naisakellojen kilinästä ja lähti portaille. \"Hyvää iltaa\" kuului\nreestä Malmbergin ääni. Paavo tunsi sen heti. \"Mitä mustalaisia te\nolette, kun semmoisella hälinällä taloon tulette keskellä yötä\"\nkysyi hän. \"Virkaheitto-pappeja\" vastasi Lagus. \"No vielä pahempia\nkuin mustalaiset, vaan täytynee teille toki yösijaa antaa\" kuului\nukon liikutuksella lausuma tervehdys. Sekä vieraat että kyytimiehet\nvietiin tupaan, missä vielä samana iltana paljon puhuttiin Jumalan\nihmeellisestä armosta. Seuraavana aamuna lähti Paavo kinkereille\nkristinopissa kuulusteltavaksi. Ei ihmispelko häntä siihen vaatinut,\nvaan kunnioitus kirkon säädöksille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut\nviipyä tällä matkalla kuin kolme tuntia. Kotia palattuaan lähti\nhän vierastensa kera kalaan, jotta saataisiin tuoretta ruokaa\npuoliseksi. Kun jälleen tupaan tultiin, lausui Paavo papeille:\n\"Opetuslapsetkin menivät kalaan, kun Herra itsensä heiltä salasi,\nvaan pian saivat he nähdä hänen elävän. Niin tekin pian saatte\nhänen elävänä ja voimallisena nähdä ja silloin saatte verkollanne\nihmisiä\". Durchman alkoi veisata \"Jumala ompi linnamme\", johon muut\nsydämmestään yhtyivät. Likeisissä keskusteluissa Paavon kanssa, joita\neivät muut kuulleet ja jotka eivät ole jälkimaailmalle säilyneet,\nkokosivat nuo virkaheitto-papit uutta viisautta suuren opettajansa\nsuusta, kehottaen toisiaan jatkuvaan taisteluun Jumalan valtakunnan\npuolesta. Vielä levolle pantuaan, tuli Malmberg tuvasta pirttiin,\nmissä Paavo nukkui, ja puhui kauan hänen kanssaan. Seuraavana aamuna\nlähtivät vieraat, Lagus Niskasen seurassa Iisalmeen, mistä hän sitten\njatkoi matkaa Pyhäjärven kautta Ylivieskaan, Malmberg ja Durchman\nSuupohjaan. [Kert. (1896) Paavon tytär Liisa ja (1900) Jaakko Kaakko,\njoka siihen aikaan oli Laguksen renkinä ja hänen kyytimiehenään tällä\nmatkalla.] Kotia tultuaan, lausui Lagus siellä oleville ystävilleen:\n\"Se oli virkistävä matka -- ihmeellinen valo sillä ukolla on.\"\nMyöhemminkin puhui hän monesti \"kalanpyynnistään Paavon luona\".\n[Kert. (1896) Jaakko Hemming.]\n\n\n\n\nIX.\n\nÖstringin oikeusjutun jatkoa.\n\n\nVaasan hovioikeuteen tekemässään valituksessa koetti Östring,\nvetoamalla tuomiokapitulin hänelle edulliseen päätökseen, näyttää\ntoteen syyttömyytensä. Tämän ohessa huomautti hän erittäin\ntuomareilleen sitä kohtaa kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa, joka\nkoski hänen käytöstään kirkkoherraansa kohtaan. Hän kielsi olleensa\nuppiniskainen Snellmanille, väittäen ettei tämä suoraan ollut\nkieltänyt häntä seuroja pitämästä. [Tämän valituksen, niinkuin\nmuutkin tähän oikeusjuttuun kuuluvat Östringin kirjalliset lausunnot\nkirjoitti hänelle L. J. Achrén (kert. Charlotte Achrén). Paperit\nolen saanut rouva Vendla Östringiltä.] Hovioikeuden toukokuun 27 pnä\n1840 päivätty tuomio on, mikäli se koskee Östringiä vastaan seurojen\npitämisestä tehtyä syytöstä, sanasta sanaan yhtäkuuluva kuin tämän\nvirkakunnan päätös Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien jutussa.\nSaman rangaistuksen, puoleksi vuodeksi virasta erottamisen, se\nniinikään hänelle määräsi. Kun otetaan huomioon, että tuomiokapituli\noli määrännyt saman rangaistuksen Östringille _ainoastaan_ hänen\nSnellmanille osoittamastaan uppiniskaisuudesta sekä ettei hovioikeus\nkatsonut olevan syytä ottaa huomioon syytetyn tätä kohtaa koskevaa\nvalitusta, tuntuu odottamattomalta, ettei rangaistus tullut\nkovemmaksi.\n\nÖstringille ja Wegeliukselle loukkaavasta kirjoitustavasta tuomitut\nsakot määräsi hovioikeus maksettaviksi. Mitä muihin syytettyihin\ntulee, vapautti se nekin Östringin seuroissa käyneet sanankuulijat,\njotka kihlakunnanoikeus oli tuominnut sakkoihin, kaikesta\nedesvastauksesta, \"koska heidän uskonnonopettajansa Östring oli\ntoimeenpannut nämä seurat ja niitä johtanut\".\n\nTämän tuomion vahvisti senaatti, mihin Östring ja Wegelius olivat\nvedonneet huhtik. 28 p:nä 1841, paitsi siinä kohden, että se\nvapautti Wegeliuksen hänelle tuomittujen sakkojen maksamisesta,\n\"koska H. M. ei ollut katsonut Wegeliuksen kihlakunnanoikeuteen\nantaman kirjoituksen olevan sitä laatua, että hänelle siitä\nvoitaisiin edesvastausta vaatia\". -- Tuomiokapituli määräsi Östringin\nvirastaerottamisajan alkavaksi heinäkuun 1 p:nä. [Östringin\noikeusjuttuun kuuluvat pöytäkirjat, jotka olen saanut rouva Vendla\nÖstringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]\n\nViranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät\nkuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta\nvasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu\nÖstringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet\nnimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että\nÖstring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja\ntalonpoika _Kaarle Viitin_ Munsalan kappelissa omistamassa talossa,\njoihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan\nviimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist\noli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan,\n\"varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä\nmuissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä\nsuhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua\nkuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa\nilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä\nylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka\neivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan\". Kuvernööri\noli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli\nantanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä\nedulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia\notteita sanotusta lausunnosta: \"-- -- -- ainakin se on varma, että\ntuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset,\njoihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa\nniiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että\nsille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin,\nsuvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia\naatteita\". -- -- -- \"Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin\nyhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin\nsuhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka\neivät kuulu heidän sukukuntaansa\". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin\nkirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt\nprokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin,\nViitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt,\nsekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä\ntoukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä\nja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat\nsäätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen\nja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina\nosanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi\nNordqvist.\n\nViit antoi oikeuteen kirjoituksen (se oli O. von Essenin\nkirjoittama), josta kävi selville, että Östring Oravaisten\narmovuodensaarnaajan K. Johanssonin kera \"matkalla etelästä\"\noli saapunut Munsalaan illalla heinäkuun 17 p:nä, jolloin Viit,\npäästäksensä tilaisuuteen heidän kanssaan keskustelemaan sielunsa\nasiasta, oli tarjonnut heille yösijaa kodissaan. Tähän oli hänellä\nollut sitä suurempi syy, kuin moni hänen ystävistään oli lausunut\nsaman toivomuksen, jota paitsi muuan lapsi oli tilaisuudessa\nkastettava. Östringiä tapaamaan oli saapunut muutamia hänen\ntuttavia säätyläisiä. Illan kuluessa oli Östring lukenut erään\nRetziuksen saarnan \"oikeitten ja väärien kristittyjen ulkonaisista\nja sisällisistä tuntomerkeistä\", jonka jälkeen oli veisattu muutamia\nvirsiä ja hengellisiä lauluja. Illan kuluessa oli hetki hetkeltä\nsaapunut yhä enemmän väkeä taloon, joista miltei kaikki liittyivät\nseuraan, ottaaksensa osaa hartauteen.\n\nEi ole vaikea huomata, että kirjoitus hieman kiertelee sitä\nsilminnähtävää tosiasiaa, että Östringin tuloa oli odotettu ja että\nseuroista jo ennakolta oli sovittu. Mutta jos Viitin kirjoituksessa\nkaipaammekin tuota tunnustuksen rohkeutta, jota esim. Kalajoen\nkäräjiin haastettujen talonpoikien esiintymisessä niin suuressa\nmäärässä ilmenee, ei sovi toiselta puolen oudoksua, että heränneitä\nkohdanneet alituiset vainot monessa paikoin synnyttivät arkuutta\nja pelkoa kansassa. Kysymyksessä olevien Uuskaarlepyyn käräjien\npöytäkirjoissa näkyy tätä arkuutta myöskin eräässä toisessa kohdassa.\nMaanviljelijä Otto von Essen jätti oikeuteen hänen ja muiden\nsyytettyjen allekirjoittaman, kirkkoherra Snellmania vastaan tähdätyn\nkirjoituksen. Sen alle kieltäytyi joukko syytettyjä, silminnähtävästi\nseurauksia peläten, nimeään kirjoittamasta. Muutoin on tämä kirjoitus\nsiksi huomattava, että se ansaitsee tulla tunnetuksi. Sen pääkohdat\nkuuluvat:\n\n\"-- -- -- Jos rovasti Snellman rehellisen sielunpaimenen tavoin\nolisi valvonut meidän sielujamme, niin ei aikuisempi elämämme olisi\ntuntematon h:ra rovastille. Me elimme silloin eksytyksissä ja\nmitä suurimmassa tietämättömyydessä, luullen tulevamme autuaiksi\nulkonaisella monen riettaan synnin tahraamalla vilpillisellä\nkunniallisuudellamme; me pidimme tarpeettomana kysyä neuvoa\nopettajiltamme emmekä lukeneet muuta Jumalan sanaa kuin katkismusta,\njotta ei meidän tarvitsisi kinkereissä hävetä, vaikka kyllä nämäkään\ntilaisuudet eivät ole vaarallisia huonoillekaan lukijoille,\nkuulustelua kun tuskin kestää tuntia enemmän, joka aika, verrattuna\nniihin moniin tunteihin, mitkä kuluvat rovastin ylöskantoon, on\nsangen lyhyt. Kaikki tietävät, miten juopumiset, tappelut, kiroukset\nja muu jumalaton meno, joka Jumalan sanan mukaan ei sovi tosi\nkristillisyyden kanssa yhteen, rehottivat pidoissamme, häissä,\nmaahanpaniaisissa, kinkereissä y.m. seuroissa. Ja kuitenkin oli\nrovastin tapana loppuvaroituksessaan kinkereissä lausua: 'No, minä\ntoivon, että elätte kristillisesti -- en ole teistä muuta kuullut'.\nSokeudessamme ja itserakkaudessamme, joka kernaammin kuulee kiitosta\nkuin moitetta, pidimme näitä h:ra rovastin sanoja todistuksena\nkristillisestä elämästämme ja nuhteettomuudestamme. Uskotella\njumalattomille ihmisille, että he elävät kristillisesti, on omiaan\nkasvattamaan hengellistä ja lihallista ylpeyttä. Nyt kun Jumalan\nsanasta ja käyttämällä hyväksemme monia tarjona olevia tilaisuuksia,\njoista olemme voineet jotakin oppia, olemme päässeet näkemään\njulkisen jumalattomuutemme, kauhean epäuskomme ja valitettavan\nsieluntilamme, joka, ihme kyllä, näihin asti on ollut meiltä salattu,\ntäytyy meidän suureksi suruksemme kokea, että rovasti Snellman on\nesiintynyt vihollisenamme ja viaksemme luettujen hengellisten vikojen\ntakia on syyttänyt meitä maallisen oikeuden edessä. Kun h:ra rovasti\npilkallisesti on puhunut kääntymisestä, on tämä hänen puheensa\nristiriidassa ei ainoastaan Jumalan sanan ja kirkkolain, vaan myöskin\nh:ra rovastin kolminaisuussunnuntaina 1839 pitämän oman saarnan\nkanssa, jolloin h:ra rovasti suurella innolla ja vaikuttavasti\nsaarnasi: 'ellei joku synny uudesti, ei hän taida Jumalan\nvaltakuntaan tulla sisälle'. Mitä vaatteisiimme tulee, niin ovat\nne esi-isiemme käyttämän puvun mukaisia, eikä pitäisi muiden kuin\nkauppiasten närkästyä siitä, että olemme vaihtaneet silkkihuivimme\nsemmoisiin, joita itse voimme valmistaa. Emme missään tilaisuudessa\nole kuulleet h:ra rovastin selittävän, mitä hengellinen ylpeys on ja\nmiten siitä päästään, mutta kaikissa niissä seuroissa, joissa olemme\nkuunnelleet maisteri Östringin puhetta, on tämä meille selvittänyt\nhengellisen ylpeyden ja tekopyhyyden laatua sekä osoittanut meille\noikean tien autuuteen. Hartausseurat ovat erinomaisen sopivia\ntilaisuuksia opettajalle hienomman ja törkeämmän itsevanhurskauden\ntutkimiseen. Vedoten kokemukseen kysymme, onko h:ra rovasti, kun hän\nsyyttää meitä pahasta, jota ei voida näyttää toteen, ja sitäpaitsi\non myötävaikuttanut tämän oikeusjutun toimeenpanemiseen, pidettävä\nsuvaitsevampana kuin me, jotka emme milloinkaan ole tehneet syytöstä\nh:ra rovastin käytöstä vastaan\".\n\nVedoten Vaasan hovioikeuden marraskuun 11 p:nä 1839 Östringin ja\nhänen seurakuntalaistensa oikeusjutussa antamaan päätökseen, vaativat\nsyytetyt rovasti Snellmanin kuulustelemista hänen kuvernöörille\nantamansa lausunnon johdosta sekä että Nordqvist aiheettoman\nsyytöksensä johdosta tuomittaisiin kirkkoraadilta saamaan sopivat\nnuhteet. Nordqvist puolestaan vaati syytetyille edesvastausta paitsi\nseuroista myöskin loukkaavasta kirjoitustavasta.\n\nKihlakunnanoikeus ei katsonut rovasti Snellmanin kuulustamista\ntarpeelliseksi, \"koska se ei tulisi vaikuttamaan mitään\nasian lopulliseen ratkaisuun\", jonka tähden se hylkäsi tämän\nsyytettyjen vaatimuksen. Vapauttaen Nordqvistin hänelle vaaditusta\nedesvastauksesta, tuomitsi se Viitin sekä useimmat hänen talossaan\npidetyissä seuroissa saapuvilla olleet vetämään sakkoja, perustaen\ntämän tuomionsa 1726 vuoden konventikkeliplakaattiin ja toukok. 2\np:nä 1751 annettuun kunink. kirjeeseen. Mikäli kanne koski Östringiä,\njäi juttu vielä ratkaisematta. Syynä siihen oli se, etteivät\nasianomaiset olleet näihin käräjiin toimittaneet konsistoriumin\nvaltuuttamaa edustajaa. Tuolle monien kärsimysten alaiselle papille\njulistettiin ainoastaan se päätös, että hänen juttunsa oli otettava\ntutkittavaksi ensi syyskuun käräjissä, joihin hän \"tuomisen uhalla\"\noli velvollinen saapumaan.\n\nMarraskuun 18 p:nä seisoi Östring jälleen Uuskaarlepyyn\nkihlakunnanoikeuden edessä. Kun hän myönsi pitäneensä nuo\ntalvikäräjissä tutkittavina olleet seurat Viitin talossa,\nei Nordqvist pitänyt todistajien kuulustelua tarpeellisena.\nOikeus julisti sen päätöksen, että Östringin asia oli lykättävä\ntuomiokapitulin harkittavaksi. Pöytäkirjoihin otettiin myöskin,\nettä Östring oli tehnyt muistutuksen Snellmanin ja Nordqvistin\nhäntä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan käyttämästä solvaavasta\nkirjoitustavasta.\n\nTuomiokapituli ei katsonut olevan syytä asian uudestaan tutkimiseen\noikeudessa, jota Östring oli pyytänyt. Noudattaen samaa periaatetta\nkuin edellisessä jutussa, vapautti se hänet kaikesta edesvastauksesta\nseurojen pitämisestä Viitin luona, koska \"ei syyttäjäkään ollut\nvoinut kieltää, että Viit oli kutsunut syytteenalaisen luoksensa\nkirkollista toimitusta toimittamaan\". Ankarammin arvosteli\ntuomiokapituli sitävastoin Östringin suhdetta rovasti Snellmaniin.\nSe tuomitsi Östringin saamaan varoituksen esimiestään kohtaan\nosoittamastaan tottelemattomuudesta \"sitä suuremmalla syyllä,\nkoska se maaliskuun 3 p:nä 1840 päätöksellään, siis jo ennenkuin\nseurat Viitin luona pidettiin, oli julistanut hänet tässä suhteessa\nsyylliseksi\". Ei ottanut hovioikeuskaan, johon Östring vetosi,\nhuomioon hänen pyyntöään, että juttua uudestaan tutkittaisiin.\nMyöskin rangaistuksen määrään nähden liittyy viimemainitun oikeuden\npäätös, joka on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1842, tuomiokapitulin\nlausuntoon. Ainoastaan perustelu on toinen. Se kuuluu: \"Hovioikeus\nkatsoo, ettei Östringin pitämiä seuroja voida lukea luvattomiin,\nhän kun uskonnonopettajana on ollut velvollinen niin menettelemään,\nkuin hän on tehnyt, vaan koska niin julkisten kokousten pitäminen\ntavallisen jumalanpalveluksen lisäksi, varsinkin jos niitä pidetään\narkipäivinä ja sekä tunnetuilla että tuntemattomilla on vapaa\npääsy niihin, ei sovi yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen eikä\ntuomiokapitulin perustelussa mainittujen asetusten hengen kanssa,\nniin tuomitaan hän tuomiokapitulilta saamaan sopivat nuhteet\".\n\nMyöskin Östringin syytteenalaiset sanankuulijat, joista\nkihlakunnanoikeus oli tuominnut useimmat suuriin sakkoihin,\nolivat vedonneet hovioikeuteen. Paljon viimemainittu oikeus laski\ntätä sakkomäärää, vaan tuntuvaksi se sittenkin jäi. [Östringin\noikeusjuttuun kuuluvat, ennenmainitut asiakirjat.] Senaattiin\ntuomitut eivät vedonneet.\n\nEi Östringkään juttua enään jatkanut, vaan alistui tuomiokapitulilta\nvastaanottamaan \"sopivat nuhteet\", jotka hänelle annettiin elokuun\n24 p:nä 1842. Niihin liitti arkkipiispa \"vakavan muistutuksen, että\nhänen tulevaisuudessa tuli välttää semmoisia virheitä, joihin hän\nnyt oli syypää, jos mieli välttää ankarampaa edesvastausta\". [Turun\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\n\n\n\nX.\n\nVainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.\n\n\nMyöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään\nkokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään\nerästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli\npuettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen;\nhiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän\nhyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli _Juhani\nJuhaninpoika Loukko_. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut\nosaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki\nAbrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin\nseuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut\nhelluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin\nhartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies _J. A.\nKellander_ muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään,\nkiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin\nheti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei\nkukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt\nkaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin\npäässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat\npelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa\nsekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia,\nantoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi.\nStenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei\nestänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko\nei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään\nsaaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies\njättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin\noikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen\ntyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset\n(1896).]\n\nSeuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin\nkuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille\nmuitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen\nsanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille,\njoka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.\n\nJuttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840.\nKellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä,\nniiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa _Ulrika Kristina\nWegeliuksen_ (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä\n_Eva Maria Stenbäckin_ sekä hänen sisarensa, pastorinleski _Maria\nOttelinin_; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.\n\nStenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti\nKellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt\nvirkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan\nvaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan\nvallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa\nkysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä,\nvaan ennen kaikkea \"tavallisen\" uskonnon puolustajana Stenbäckin\nsiitä \"kokonaan poikkeavaa saarnatapaa\" vastaan. Siinä syytöksessä\noli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka\npasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan\nusein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta\nloukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä\nvastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan.\nKuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että\nStenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan\nsioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta\nsanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen\njohdosta Kellander huudahtaa: \"Semmoinen puhe ilettää\".\n\nMyöskin Stenbäckin \"sovinto-oppia\" sanoo Kellander\nvääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen\nvanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain\ntöitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat\nvieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja\nniistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin\neräässä saarnassa lausuneen: \"Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa\nja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada\naikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain\nsumman, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen\ntäydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä,\nyhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä\nKristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo\nja hänellä on luja usko\". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat\nsanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin\nerehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: \"Kieltämätöntä on, että\nturmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen\nkautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se\nusko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen\njättää Stenbäck selvittämättä\".\n\nTällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista\nkantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän\nkaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen\nsaarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset\novat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan\ntekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli\nsaarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan\nainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta\nperheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin\nse väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa\nsiveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin,\nhän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri\nilmaukset, joskus \"jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä\nharjoitetaan\".\n\nTietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt\n\"luvattomat\" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen\npapilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän\noli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä\nalkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia\nhartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä\noudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut\nsanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia\nkokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.\n\nKuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa\noli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa\npidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme\nolevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan\njättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati\nhäntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin\nJuvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen\nenempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin\ntarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa\nSkratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään\ntässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää\nsynnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään\ntörkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle\nnäyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia\nsyntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa,\nniinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli\nhänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin\npääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti\narvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli\nvallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli\nStenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi\nvarsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista.\nSitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö\nolisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta,\nsilminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta\nneljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.\n\nStenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee\nKellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu\nkolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi,\njota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen\nlaatikon.\n\nVedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin\nja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa\nvoimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään\nKellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin\ntilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman\nsisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja\npitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti\nhän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän\nkeskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun\nhartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta\nselväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt\nhyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi\nkummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin\nmietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla\nolleiden käytöstä vastaan.\n\nSäästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin\nkesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen\nisälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille\nkirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä\nsenjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan\nlahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa\nsanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa\nkirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa.\nPuolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat\nkehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.\n\nMuihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi\nviimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt\nhäntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut\noikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia\nkannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva\nedustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi\nKellanderin kysymyksessä olevat kanteet.\n\nKiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus,\njonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä.\nSe vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen\nhankkimisesta kirkkoon, \"koska semmoisen laitoksen hankkiminen\njulkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei\nriippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen\".\nJyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan\nkanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin\nVöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut\nhuomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta.\nVastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että\nviimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa.\nSe seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä\nepähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä\noikeus juttua käsitteli.\n\nKun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä\nmuualla seurakunnassa oli pidetty \"luvattomia kokouksia\", otti oikeus\nharkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin\nseuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti\nitsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä\nmuut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen.\nSiihen vaati sitä \"luvattomia kokouksia\" koskevain asetusten henki\nja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva\nkatsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin\nvetämään sakkoja 96 rupl. \"koska hän ei ollut koettanut estää\nkokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka\nhäntä oli huomautettu sen laittomuudesta\" sekä sapatin rikkomisesta 4\nrupl. 90 kop.\n\n_Henrik Juvas_, jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin\nja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli\nesiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei\ntietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta\n\"luvattomaan\" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin\nhän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa\nlausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin\nosoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi\nhänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille\nsiihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.\n\nMuut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin\nseuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl.\n60 kop.\n\nSe osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta,\njota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut\ntutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen.\nEnsinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden\nkonventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä\nkoskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi\nsovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti,\nettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt\nhuomiotaan muuhun \"kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia\nkokouksia\".\n\nStenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että\nsiinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty\nainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet\nhiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän\nkauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:\n\n\"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat\nsekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa\nvanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä\nja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi\njumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen\nja ymmärrykseen johtavaa opetusta. -- -- -- Emme siis ole voineet\naavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme\nolleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista\nvelvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä\nhenkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia\nJumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän\nelämäänsä ja käytöstään\".\n\nTämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert.\n(1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan\nmuodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa\nLaguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin.\nMutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista\ntunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia\npäiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon\nniiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen\njättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan.\nKirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin\npukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää\nvakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa\nvastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että\nherännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä\nSuomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa:\n\"Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa\ntuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä\nvastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan\nlevittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on\nnähtävänä Suomessamme\". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen\nkaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä,\njoita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan\nestämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa,\nlisää hän: \"Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa\naikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen\ntähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa\nperästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen\nkoin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot',\nulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän\nvallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin\nJumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman\nrakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten\nhalveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän\narmon kautta siihen _parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen\nuskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen_, siellähän\nvallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien\nvilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita\".\n\nRyhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää\nStenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja\nempimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän\nsanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin\nhänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä\nsiinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä,\nvaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän\noli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet.\nJos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin\nsotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on\narvostellut herännäisyyden miesten \"tuomitsemishalua\" usein hyvinkin\nankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on\ntoiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli\nJumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä\nennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa\nmyöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua,\nvieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden\nrikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja\nmitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla\nsuvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi\nmyöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten\nsuuntien tehtäväksi.\n\nTäydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille\nlähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen\nyksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään\nsaavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä\nraamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset\npintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen\nkautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä\nmainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta,\ntämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä\nkeskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä\nnimillä.\n\nLaveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään\noppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta\nKristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta\nKellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut\nsiveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut\nsynnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä\nStenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen\nkysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin\nkoska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin\nsuurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa\nnäy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei\ntuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten\narvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta\npitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit\nkoettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon\nalaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin\nhalveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee\nSuomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit\nkiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta.\nVarsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen\nLutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh\ny.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin\nherännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen\nsille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon,\netteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä,\nsaarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat\najatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti\npukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta,\nvaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon,\njossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät\neriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin\nkirkollinen. -- --\n\nKumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia\nniin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät\nsyytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä\nkäräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät\ntuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita\nvastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa,\ntahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva\ntutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink.\nkirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään\npyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa.\nSilmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin\ntuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä\nsyyskuun 18 p:nä -- viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli\njuttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun\n29 p:nä.\n\nUudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä\nkäräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen\nnimismies _K. J. Solfvin_, jonka virkaa varanimismies Kellander\nedellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli\nsaapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.\n\nTurhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun\nei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa\nKellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien\nKellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan\nkäyttänyt \"loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa\", näytti hän\ntoteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka\nKellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut.\nViimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen\nsunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä\nei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui\npulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan \"melkein\naina\" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa\noli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän\nkanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti\nmyöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin\nedellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan\nhovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta\ntutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi\nsyytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä\nitse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta\nantamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim.\nnimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin\nalaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia\nhänen kanteissaan, todisti, \"että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei\ntiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia,\nolivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja,\nmitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän\nteroittanut lakia\". Myöskin todisti hän, että \"siveellisyys pitäjässä\nviime vuosina oli lisääntynyt\", myöntäen tämän \"ainakin osaksi\"\nStenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat.\nKun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien\nlisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään.\n-- Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia\nsaarnaajia!\n\nStenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun\njuttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati\nmielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana.\nKysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana\nturvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä\nLiisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään\nkanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan\naiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi\nei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo,\njoka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen\njärkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck\nhaastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä\noleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla\nkieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän\napua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä\nkun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut\npaljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään\nnoista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa\nkäyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain\nkävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin\nsaarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja\nsuruttomia ihmisiä \"lahonneisiin kantoihin\", jota paitsi toiset\ntodistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja \"syntismoukka\"\nja \"raato\".\n\nEnnenkuin tutkimus päättyi, veti Solfvin esille vielä yhden\nStenbäckin saarnatapaa koskevan muistutuksen. Häntä oli näet\nloukannut tuo \"pienen joukon\" eroittaminen \"suuresta joukosta\",\njota Vöyrin kirkossa viime vuosina niin monesti oli kuultu. Tästä\nhuomautettuaan, kysyi hän, eikö Stenbäck \"pienellä joukolla\" ollut\ntarkoittanut niitä pitäjäläisiä, \"jotka eroavat muista omituisen\npukunsa kautta sekä Siionin virsien laulamisella seuroissaan\".\nStenbäck vastasi muistuttamalla Vapahtajan sanoista kapean ja leveän\ntien kulkijoista, kieltäen sanotulla nimityksellä tarkoittaneensa\nerityisten vaatteiden käyttäjiä tahi nimenomaan Siionin virsien\nveisaajia. Sanankuulijoittensa elämää, ei muuta, sanoi hän pitäneensä\nsilmällä.\n\nTähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin jutun käsittely\nkihlakunnanoikeudessa. Pöytäkirjat lähetettiin tuomiokapitulin\nharkittaviksi. Viimemainittuun virastoon kirjoitti Stenbäck näissä\nkäräjissä toimitetun tutkinnon johdosta uuden selityksen. Viitaten\nedelliseen, ensi käräjien jälkeen tuomiokapitulille kirjoittamaansa\nkirjoitukseen, käsittelee hän erikseen Kellanderin kanteen eri kohtia\nvetoamalla todistajien lausuntoihin, jotka miltei kaikki olivat\nhänelle eduksi, sekä selittäen niissä löytyvää, tietämättömyydestä\nriippuvaa väärinkäsitystä. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin:\n\n\"Kun monet todistajat ovat todistaneet, että siveettömimmätkin\nseurakunnat näinä aikoina ovat tulleet paremmiksi, ja kun\nniitä pappeja, jotka todistettavasti ovat olleet tässä ainakin\nmyötävaikuttamassa, kuitenkin vedetään oikeuteen ja hätyytetään\nkuni pahantekijöitä, niinkuin minäkin jo kahdesti olen ollut\npakoitettu seisomaan kihlakunnanoikeuden edessä, niin esitän Teidän\n(arkkipiispan) sydämmenne harkittavaksi kysymyksen, minkä kohtalon\nalaiseksi se parannus lopullisesti on joutuva, joka Jesuksen\nkalliisti lunastamassa seurakunnassa näinä aikoina on nähtävänä, ja\nmillaiseksi Turun arkkihiippakunnan tila jonkun ajan kuluttua käypi,\njos nimismiehet yhä edelleen, niinkuin näihin asti, valheellisten\nilmoitustensa nojalla saavat ahdistaa niitä opettajia, joita\nJumala näkee hyväksi käyttää välikappaleina vaivaisten syntisten\nparannukseksi ja kääntymiseksi. Eikö yksinkertaisia talonpoikia\ntällä tavoin pakoteta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, vieläpä\nkammomaankin kaikkea todellista ja elävää jumalanpelkoa, johon\nihmisluonto sitäpaitsi on niin valitettavan taipuvainen? Rukoilen ja\ntoivon, että hengelliset esimieheni, jotka Jumala itse on asettanut\nseurakuntaa johtamaan, kiinnittävät huomionsa tähän asiaan, joka ei\nole minun eikä muiden ihmisten, vaan pyhän ja armollisen Jumalan\nasia\".\n\nSelvästi kuvaa tämä Stenbäckin selitys, joka on päivätty maaliskuun\n12 p:nä, miten elävästi herännäisyyden edustajat tunsivat, että\nhe taistelivat oikean asian puolesta, tahi oikeammin: ettei asia\nollut heidän, vaan Jumalan. Muoto on kankea ja puutteellinen, vaan\nsisällys selvää ja jaloa. Tunnustusta ansaitsee myöskin se peloton\nsuoruus, joka siinä kaikkialla ilmenee. Jumalanpelko on karkoittanut\nihmispelvon, kaataen maahan nuo vanhojen, katoolisuudelta perittyjen\nennakkoluulojen suojelusmuurit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat\nestäneet pappeja esimiehilleen puhumasta totuuden korutonta kieltä.\nTässäkin suhteessa on herännäisyys kirkossamme raivannut tietä\nuskonpuhdistuksen periaatteille.\n\nMaaliskuun 31 p:nä antoi Turun tuomiokapituli päätöksensä Stenbäckin\njutussa. Kumoten Kellanderin kanteet, vapautti se Stenbäckin\nkaikesta edesvastauksesta seurainpidosta sekä varojen keräämisestä\npakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi se hänen toimestaan pappina\nlausui, että hän oli osoittanut \"kiitettävää alttiutta tyydyttämään\nsanankuulijainsa hengellistä tarvetta\". Niinikään hylkäsi\ntuomiokapituli sen Kellanderin vaatimuksen, jonka mukaan Stenbäck oli\nlangetettava edesvastaukseen esiintymisestään Liisa Skratarin luona.\nAivan vapaaksi Stenbäck ei kuitenkaan tuomiokapitulissa päässyt.\nVaikka pöytäkirjoista kävi selväksi, että hän ainoastaan harvoin\noli käyttänyt noita Kellanderin moittimia \"loukkaavia\" sanoja ja\nlausetapoja eikä niitäkään koskaan mieskohtaisina hyökkäyksinä, antoi\ntuomiokapituli sen lausunnon, että hän saarnoissaan oli käyttänyt\n\"useoita loukkaavia ja sopimattomia lausetapoja ja vertauksia eikä\nsiis evankeelista opettajavirkaansa toimittaessa ollut noudattanut\ntarpeellista hiljaisuutta, malttia, sävyllisyyttä ja varovaisuutta\".\nTästä \"lainvastaisesta ja varomattomasta käytöksestä\" tuomitsi\ntuomiokapituli Stenbäckin saamaan \"sopivat ja vakavat nuhteet\"\nkonsistoriumin edessä.\n\nTähän päätökseen haki Stenbäck muutosta hovioikeudessa.\nValituksessaan vetoaa hän samaan kirkkolain pykälään (2 luv. 2 §),\njonka mukaan tuomiokapituli oli tuominnut hänet saamaan nuhteet\nnoista saarnoissaan käyttämistä loukkaavista ja sopimattomista\nlausetavoista ja vertauksista. Puolustus on verraten heikkoa, se kun\nei kohdistu siihen kohtaan mainittua pykälää, johon tuomiokapituli\noli kiinnittänyt huomionsa, vaan erääseen toiseen, joka velvoittaa\nsaarnaajaa käyttämään kansantajuista ja korupuheista vapaata kieltä.\nVaan oli tämä Stenbäckin valitus millainen tahansa, täysi syy\ntyytymättömyyteen hänellä oli. Tarkastaessaan kihlakunnanoikeuden\npöytäkirjoja, täytyy jokaisen oudoksua, ettei tuomiokapituli\nvapauttanut häntä tästäkin edesvastauksesta.\n\nHovioikeuden lopullinen päätös Stenbäckin ja hänen sanankuulijainsa\noikeusjutussa on päivätty joulukuun 13 p:nä. Mikäli tuomio koski\nensinmainittua, oli se täydellisesti yhtäpitävä tuomiokapitulin\npäätöksen kanssa. -- Kaikki Stenbäckin sakkoihin tuomitut\nsanankuulijat vapautettiin kaikesta edesvastauksesta paitsi\nJuvaa, jolle sopimattomasta käytöksestä virkatoimissaan olevaa\nv.t. nimismies Kellanderia kohtaan sekä sapatin rikkomisesta\nmäärätty sakkomäärä vahvistettiin. Edesvastauksesta seurojen\ntoimeenpanemisesta hänkin pääsi vapaaksi.\n\nSenaattiin tekemässään valituksessa, joka on lyhyt ja asiallinen,\nlausuu Stenbäck muun ohessa: \"Koska samat syytökset mitkä minua\nvastaan, juttuani tarkastettaessa, näennäisinä tosiasioina on\nesiintuotu, voidaan panna minkä papin niskoille tahansa, jos jokaista\nhänen lausumaansa sanaa noin huolellisesti tarkastettaisiin, ja kun\nomassatunnossani tiedän, etten ole syypää mihinkään lainrikokseen,\nrohkenen alistaa tämän jutun Teidän Keis. Majesteettinne armollisen\nharkinnan alaiseksi\". -- Myöskin Solfvin vetosi senaattiin. Väittäen\npietismiä yhteiskunnalle vaaralliseksi liikkeeksi ja puhuen\nhalveksivasti heränneitten tekopyhyydestä, vaati hän Stenbäckille ja\nhänen sanankuulijoilleen ankaraa rangaistusta, \"jotta tämä häiriötä\ntuottava pahennus vihdoinkin lakkaisi\".\n\nEnnenkuin senaatti ryhtyi juttua lopullisesti ratkaisemaan, vaati se,\nsilminnähtävästi Solfvinin valituksessa löytyvien salaviittausten\njohdosta, kaikilta syytetyiltä selitystä asian lopulliseksi\nvalaisemiseksi. Mitään uutta nämä selitykset luonnollisesti\neivät voineet sisältää. Kuvatkoot kuitenkin muutamat Stenbäckin\nselityksestä lainatut otteet sen taistelun laatua johon hän oli\njoutunut, ja sitä mieltä, missä hän tätä taistelua taisteli.\nHän lausui muunohessa: \"Turhaa kunniaa, kiitosta ja ylennystä\nen pappisvirkani viime aikoina ole etsinyt enkä aio etsiä, vaan\npyrkimiseni päätarkoituksena on, että nimeni olisi kirjoitettuna\nelämän kirjassa sinä päivänä, jolloin Herra on tuomitseva elävät ja\nkuolleet\". -- -- -- \"Huomiota herättävä tosiasia on, että minua,\nsamoin kuin useita minun virkaveljistäni, näinä aikoina keskellä\nkristikuntaa vuosi vuodelta vedetään tuomioistuimesta toiseen\nsillä perustuksella, että muka olen saanut aikaan pahennusta,\nvaikka esimieheni ovat antaneet mitä edullisimmat todistukset\nsiitä vakavuudesta ja innosta, millä olen virkaani hoitanut, sekä\nsanankuulijani ikäänkuin yhdestä suusta ovat oikeuden edessä\ntodistaneet, että toimintani pappina täällä on tuottanut hyviä\nhedelmiä. Syy on etsittävä yksinomaan nimismiesten ilkeydestä ja\nvainoamishalusta\". -- -- -- \"Jätän Teidän Majesteettinne armollisen\nharkinnan ratkaistavaksi, saattaako yksikään pappi enää jakaa\nsanankuulijoilleen totuuden sanaa, jos nimismiehet esteettömästi\nsaavat jatkaa tätä ilkeää rettelöimistään\".\n\nHuhtikuun 14 p:nä 1842 julisti senaatti päätöksensä. Se vahvisti\nhovioikeuden tuomion, siinä mitään muuttamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka\nhovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille,\npistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia\naivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys\non etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut\nomin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella.\nTämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen\nkatsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan\nkunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä\nsielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut\npapit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen\nkatsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella.\n\"Odium theologicum\" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja\nsitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän\nsanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea.\nEhkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa\njo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta\nyleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja\nhänen sanankuulijansa asiassa.\n\nHeinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin\npuolesta Stenbäckille tuomitut \"sopivat ja vakavat nuhteet\" hänen\nsaarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään \"loukkaavista ja\nsopimattomista lausetavoista ja vertauksista\", \"vakavasti varoittaen\nhäntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää\nankarampaa edesvastausta\".\n\nTähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt\nyli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua\nkäsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]\n\n\n\n\nXI.\n\nPorvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin\npiispana-olon alkuaikoina.\n\n\nPiispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden\nepäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin\nkoettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen\nhuonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen\ntäytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla\nkiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan\nkasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy\nodottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi\nkiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon \"häiriötä\ntuottavaan\" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin\nvaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut\nasianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu\nAlopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui\nheille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin\nluotettavan miehen käteen. Tämä mies oli _Kaarle Kustaa Ottelin_. Hän\noli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt\nehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän\nvastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi\n(1838).\n\nOttelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa\nVenäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K.\nEhrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan\nopintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin\npaikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä\npääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen\nkansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle\nherätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin\ntoteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän\nhäikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä\nvastaan.\n\nJo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi\nkantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa\n(lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo\nlokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten\nRenqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei\nviimemainitusta mitään \"moitittavaa\" ollut kuulunut, määräsi\ntuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin,\nJaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, \"oliko\nRenqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen\", sekä asiasta sitten\n\"kiireesti\" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin\narkisto.]\n\nEi ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin\ntuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän\nSortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta.\nNiinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta\npappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan\nseurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt\nhartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896)\nSortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] -- Mechelin\npiti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille\nantamassaan kertomuksessa lausuu hän: \"Vaikka kappalainen Renqvist on\npannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut\nsitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan\novat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin\novat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin.\nKun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt\nsanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on\nluultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat\nnoudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist\nvirkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon\npuutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi\".\n\nNäin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan\nennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin\nhyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen\nenempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v.\n1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti.\n[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että\nherännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin\nvasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan\ntuota \"liiallista hartautta\" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen\noli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa\ntilaisuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä\n30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys.\nJo alkuvuosina levisi se täältä _Kerimäelle_. [Akianderin\notaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo\nRuotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo\nkävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen,\nkirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin\nyksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa\nKuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert.\nN. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti\nharjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander,\nHerdaminne.] jolloin _J. N. Stråhlman_ tuli Säämingin kirkkoherraksi,\nkävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta,\nennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä\ntäytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman\noli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin\nkerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi\nollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä\nettä viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan\nviranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen\nherännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten\nolikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja\nuseat heistä sakotettiin \"luvattomasta seuranpidosta\" tahi \"seuroissa\nkäymisestä\" sekä \"sapatin rikkomisesta\" (1839).\n\nNäitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi\nollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia\ntalonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä.\nHädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella\nanomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen\nseurakunnasta kirjoittaneet nimensä: _Elias Makkonen, Anton\nMakkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen_ sekä\nviimemainitun vaimo _Eeva Tenhonen_. Kirjoituksessaan, jonka tekijä\non tuntematon, lausuvat he muunohessa: \"Jumalan armon kautta\nruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja\ntässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen\nsaman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka\nopettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme\", \"jotta ei\nkukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3:\n13) -- -- --, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti\nhyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla\nkoettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun\nkirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet\novat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä\nnukkuvat ihmiset -- sitä unta mekin ennen nukuimme -- niissä määrin\nväärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen\nesivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme\nrikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat\nseurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme\njo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty\nkun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus,\nkuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja\nniiden levittämistä vastaan\". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että\ntuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan\ntuomittujen oppia ja elämää, jotta he voisivat välttää \"tämän jo\nnäihin asti raskaan, aineellisella perikadolla heitä uhkaavan\"\noikeusjutun seurauksia.\n\nSääminkiläisten kirjoitus on melkein sanasta sanaan samoin kuuluva.\nSen alla tapaamme seuraavat nimet: _Olli Mikonpoika Pesonen, Tapani\nMikonpoika Pesonen, Abraham Ollinpoika Pesonen, Antti Ollinpoika\nPesonen, Kristian Sikanen, Pietari Muhonen, Niilo Loikkonen, Antti\nTirinen, Pietari Erkinpoika Juntti_ ja _Aatami Aataminpoika Juntti_.\n\nKului lähes kolme kuukautta, ennenkuin tuomiokapituli antoi\nlausuntonsa asiassa. Hyläten anojain pyynnön, että joku kokenut pappi\nmäärättäisiin heidän asiaansa tutkimaan, kehotti se heitä, \"jos he\ntarvitsisivat todistusta taidostaan kristinuskossa ja elämästään,\nsitä asianomaiselta papilta itselleen hankkimaan\". [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\nMuuta päätöstä tuomiokapituli muodollisista syistä sillä kertaa\ntuskin olisi voinut antaa itse asiassa. Vaan tässä tunkeutuu esille\ntoinenkin näkökohta. Kysymyksessä olevat anomuskirjat osoittavat\nselvään, missä suhteessa kirkkoon niiden tekijät tahtoivat olla.\nSamoin kuin Suomen pietismi yleensä, esiintyy Säämingissä ja\nKerimäellä syntynyt liike kirkollisena liikkeenä. Lahkon leimaa se\nei kanna, vaikka vastustajat soimaavat sen edustajia lahkolaisiksi.\nSe pyytää vain saada virittää uutta eloa kirkon kangistuneessa\nruumiissa. Siinä sen rikos. Jos tuomiokapituli vastauksessaan jollain\ntavoin olisi ilmaissut edes myötätuntoisuutta näitä syyttömästi\nkärsiviä talonpoikia kohtaan, jotka hädässään luottamuksella olivat\nkääntyneet sen puoleen, olisi se osoittanut ainakin tahtoneensa\nymmärtää heitä ja heidän edustamansa taistelun merkitystä. Olivathan\nnämä anomuskirjat muotoonkin nähden omiaan vaatimaan kirkon edustajia\nkristilliseen rakkauteen. Kumpikin päättyi seuraavilla sanoilla:\n\"Miten meidän käyneekin, emme koskaan lakkaa rukoilemasta Teille\n(piispalle) taivaan armoa, valoa ja siunausta\". Turun tuomiokapitulin\nheränneitten valituksiin antamissa päätöksissä huomaa usein\nkristillisen myötätuntoisuuden ja rakkaudenkin vaikutusta. Porvoon\ntuomiokapituli sitävastoin esiintyy heitä kohtaan aina virkavallan\nkylmänä edustajana, valtiokirkon kaavojen ankarana vartijana.\nHuolellisesti koettaa se rakentaa sulkuja pietismin kristinuskoon\nperustuvalle kansanvaltaiselle hengelle, sillä se ei ymmärrä tämän\nhengen suurta tehtävää eikä sen vastustamatonta voimaa.\n\nNiinkuin vasta saamme nähdä, eivät Säämingin ja Kerimäen heränneet\nseuraavinakaan vuosina saaneet kokea kuin tylyyttä ja vainoa kirkon\nja papiston puolelta. Samoinkuin muiden seutujen herännäisyys,\noli tämäkin kansan syvissä riveissä syntynyt, oppimattomien\ntalonpoikien johtama liike kutsuttu kärsimyksillä raivaamaan tietä\nniille aatteille, joita se edusti. Historia todistaa, ettei se\nnäitä kärsimyksiä väistänyt. Jota suurempaa uskollisuutta se kaiken\ntämän uhalla osoitti sille kirkolle, jolta se turhaan etsi turvaa\nvirkavallan vainoja vastaan, sitä huonommassa valossa esiintyvät\ntämän kirkon silloiset johtavat henkilöt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKarsain silmin oli Porvoon tuomiokapituli seurannut herännäisyyden\nleviämistä Helsingin yliopiston nuorison keskuudessa. Varsinkin\nvuodesta 1837 alkoivat heränneet ylioppilaat herättää huomiota.\nK. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin ja J. I. Berghin ympärille\nkokoontui joukko samanmielisiä ylioppilaita. Vakava henki vallitsi\ntämän ystäväpiirin keskuudessa. Johtajien näinä aikoina kokemat\nvastoinkäymiset ja heitä kaikkialla kohtaava vastarinta eivät\nsuinkaan olleet omiaan heissä vähentämään sitä ankaruutta, millä\nsilloinen pietismi arvosteli kaikkea maailman mukaista ja laimeaa\nkristillisyyttä. Heidän omat elämänvaiheensakin ja vallitsevat\nolot ikäänkuin pakottamalla pakottivat heitä asettumaan tuolle\njyrkälle joko -- tahi kannalle, jolla muut heränneet olivat. Ja\ntätä vaatimusta tukivat paitsi nuoruuden innostus, näiden miesten\nluontainen taipumus.\n\nMaaliskuussa 1836 oli Stenbäck menettänyt rakkaimman ystävänsä,\nennen mainitun J. J. Östringin. Kuinka kova tämä isku hänelle oli\nja mihin se suuntasi hänen ajatuksensa, näkyy seuraavista otteista\nhänen isälleen kirjoittamastaan kirjeestä: \"Olen yksinäni, en voi\nsanoa, mitä olen menettänyt. Enkä sitä tahdokaan sanoa, ei kukaan saa\ntietää, mitä olimme toisillemme: Jumala yksin sen tietää ja me itse.\nHänelle olen valittanut ja sanonut kaiken suruni. Nyt en tahdo surra\nenää, niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole. Jumalan ystävien\nmatka taivaaseen on suora ja lyhyt. -- -- -- Miten minun kävisi,\njollen Jesuksen sydämmeen nojautuneena saisi itkeä kaiken suruni,\njollei hänen lohdutuksensa minua tukisi. Jollei minulla enää ketään\nystävää ole, niin on hän oleva ainoa ystäväni; en tahdo muuta ketään\".\n\nKesäkuussa 1837 suoritettuaan filos. kandidaattitutkinnon, oleskeli\nStenbäck kesän kodissaan Vöyrissä. Syyskuussa palasi hän jälleen\nHelsinkiin opintojaan jatkamaan. Hän asui yhdessä K. K. von\nEssenin kanssa, joka, oltuaan pari vuotta kotiopettajana Kiteellä\n(katso I, 386), samaan aikaan saapui yliopistoon pappistutkintoaan\nsuorittamaan. Stenbäck aikoi jo jouluksi vihityttää itsensä papiksi,\njumaluusopillisten lukujensa ohessa toimiaksensa käytännöllisenä\npappina pääkaupungissa. Tämä tuuma jäi kuitenkin sillä kertaa\nsikseen, vaikka Stenbäck kaikesta päättäen innostuksella oli\najatellut sen pikaista toteutumista. Eräässä veljelleen K. F.\nStenbäckille edellisenä kesänä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa\nhän puhuu lukusuunnitelmastaan, hän esim. lausuu: \"Tärkeintä on\nettä pääsen papiksi Helsinkiin ja siellä saan julistaa todistusta\nHerrastani ja Mestaristani, kädellä ja suulla niin paljon kuin voin,\npudistaen nukkuvia ihmisiä. -- -- -- Sanoit kerran pelkääväsi, että\nitseensä sulkeutunut ja alakuloinen luontoni johtaisi minut siihen\nhaaveilevaan uskonnollisuuteen, jota tapasit muutamissa muissa. Niin,\nitseensä sulkeutuneen ja alakuloisen luontoni uhallakin on hän, joka\non väkevä ja juuri heikoissa väkevä, voinut vetää minut puoleensa\nja antaa minulle voimaa syntiä, maailmaa ja perkeleen koko joukkoa\nvastaan. Kurituksillaan on hän asettanut tuon levottoman, runollisen\nhengen, itseensä sulkeutuneen luonnon on hän voinut voittaa ja\nuudeksi muodostaa, ja veressään on hän voinut tehdä kivuloisen ja\naran terveeksi, puhtaaksi ja voimalliseksi. -- -- -- Tehköön hän\nminut hulluksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi;\nsitä häneltä pyydän, sitä rukoilen yöt päivät\". [Eliel Aspelin, Lars\nStenbäck.]\n\nTällainen oli Stenbäckin kanta. \"Vanhan puutarhurin kirjeet\" ja\nmuut ankarat arvostelut, joiden esineenä hän näinä aikoina oli,\neivät olleet omiaan sitä muuttamaan. Päinvastoin esiintyi hän\nlähinnä seuraavina vuosina yhä jyrkempänä herännäisyyden edustajana.\nSiihen häntä sitäpaitsi, niinkuin vasta saamme nähdä, pakottamalla\npakoittivat sanomalehtien hyökkäykset hänen toimittamaansa\nuutta hengellistä aikakauslehteä vastaan ja varsinkin Porvoon\ntuomiokapitulin pakkokeinot sen tappamiseksi. Samaa saivat hänen\nlähimmät ystävänsä kokea. Vaino yhdisti heidät entistä likemmin\ntoisiinsa, vaatien heitä taisteluun totuuden puolesta. Kiivaaksi\nmuodostui tämä taistelu. Stenbäck, von Essen, Bergh y.m. heränneet\nylioppilaat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mistään\nvälittävästä kannasta. Jota ankarammin heihin iskettiin, sitä\njyrkemmäksi kehittyi heidän kantansa. Näin ollen täytyi heidän joutua\nepäluulon alaisiksi viranomaisten silmissä.\n\nSuoritettuaan jumaluusopillisen pääsötutkinnon yliopistossa, saapui\nvon Essen huhtikuussa v. 1838 Porvooseen papiksi vihittäväksi.\nMuutamat tuomiokapitulin jäsenistä vastustivat hänen anomustaan,\nvaan enemmistö suostui siihen, koska niin ennenkin samankaltaisissa\ntapauksissa oli menetelty. Jo oli von Essen ehtinyt suorittaa\ntutkintonsa muutamien tuomiokapitulin jäsenten luona ja hänen\nsaarnansakin oli tarkastettu sekä hyväksytty määräpäivänä\ntuomiokirkossa pidettäväksi, kun jälellä olevat tutkijat\näkkiarvaamatta kieltäytyivät häntä tutkimasta. Syy tähän kummalliseen\nmenettelyyn oli seuraava:\n\nHiippakunnan vasta nimitetty piispa oli pyytänyt saada\ntuomiokapitulilta tiedon sen käsiteltävinä olevista \"tärkeimmistä\nasioista\", kunnes hän itse saapuisi Porvooseen. Semmoisena pitivät\nasianomaiset von Essenin papintutkintoa ja tiedustelivat uuden\nesimiehensä ajatusta siitä. Kannattaen vähemmistön mielipidettä,\nneuvoi Ottelin tuomiokapitulia kumoamaan päätöksensä, varsinkin\nkoska \"löytyi monta muuta tärkeätä syytä\", joiden vuoksi hän ei\nsaattanut puoltaa von Essenille myönnettyä oikeutta. Kun kirjoitus\ntoukokuun 19 p:nä esitettiin tuomiokapitulissa, lausuttiin ensin\nse mielipide, ettei asia enään ollut korjattavissa, \"koska von\nEssenille kerta oli myönnetty lupa suorittaa papintutkintonsa\nPorvoossa, ja päätös oli saanut lain voiman\". Tälle kannalle asettui\nkolme tuomiokapitulin jäsentä, niiden joukossa Runeberg, joka\nkysymystä ensi kerran harkittaessa voimassa olevan asetuksen nojalla\noli ehdottanut von Essenin hakemuksen hylkäämistä. Lehtori Lindh\nsitävastoin \"piti itsensä velvollisena noudattamaan esimiehensä\nmielipidettä\", ja tuomiorovasti Alopaeus vaati jyrkästi päätöksen\nkumoamista \"monen tärkeän syyn vuoksi, josta piispa oli hänelle\nilmoittanut\". Kun vielä eräs kolmaskin tuomiokapitulin jäsen asettui\nsamalle kannalle, ratkaisi tuomiorovastin ääni asian Ottelinin\nlausuman toivomuksen mukaan. Kuitenkin päätettiin, että von Essen\n\"saisi saarnata tuomiokirkossa määrättynä päivänä, koska hänellä oli\ntodistus yliopistosta, hänen käytöksensä oli hyvä, ja tuomiokapituli\noli tarkastanut hänen saarnansa eikä siinä ollut huomannut mitään\nmoitittavaa\". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]\n\nTämmöisen päätöksen antoi Porvoon tuomiokapituli Kaarle Kustaa von\nEssenin anomukseen saada pappina julistaa Kristuksen evankeliumia\nisänmaassaan. Huolellisemmin ei olisi Ottelin, valmistaessaan\nitseään vastaanottamaan piispanvirkaansa, voinut valvoa edeltäjänsä\nvirkaohjelman säilyttämistä eikä tuomiokapituli selvemmin osoittaa\nnöyrää kuuliaisuuttaan uudelle esimiehelleen ja uskollisuuttaan\nvanhoille traditsiooneille.\n\nKun von Essen, saarnattuaan tuomiokirkossa tuona \"määrättynä\npäivänä\", palasi asuntoonsa, kohtasi hän kadulla Runebergin pyssy\nolallaan. \"Et ollut kirkossa saarnaani kuulemassa\" lausui hän\ntälle. \"Kuuntelin teerien kuherrusta metsässä, ja se saarna oli\npaljoa kauniimpaa\" vastasi Runeberg. [Tiedon antanut A. O. Törnudd,\njolle von Essen oli tämän kertonut.] Ei ole kummallista, ettei tuo\nhyljätty pappiskokelas viihtynyt kaupungissa niin kauan, että hänen\nja Runebergin tuumima selitys \"Vanhan puutarhurin kirjeiden\" johdosta\nsyntyneeseen väittelyyn olisi ehtinyt valmistua (katso II, 53).\nTämäkin kohtaus, puhumattakaan Porvoon tuomiokapitulin loukkaavasta\nmenettelystä, selittää miksei tuumasta myöhemminkään mitään tullut.\nHyvin luultavaa on myöskin, että von Essenin ystävän J. I. Berghin\nennen (II, 53-54) mainitun \"Vanhan puutarhurin kirjeiden\" johdosta\njulkaiseman kirjoituksen ankarat ja ivalliset sanat ovat yhteydessä\nkysymyksessä olevien tapahtumien kanssa. [Kirjoitus ilmestyi kyllä\nvasta elokuussa, mutta siihen liitetyssä muistutuksessa lausuu\nkirjoittaja: \"sattuneet syyt ovat viivyttäneet tämän vastineen\nlähettämistä\".]\n\nPalattuaan Helsinkiin, ryhtyi von Essen kirjoittamaan valitusta\nPorvoon tuomiokapitulin päätöksestä. Kerrottuaan asian kulun\nja huomautettuaan siitä, että hän tuomiokapitulilta saamansa\nensimmäisen päätöksen nojalla jo oli ehtinyt suorittaa melkein kaikki\ntutkintonsa, kun päätös piispa Ottelinin kirjeen johdosta purettiin,\npäättää hän valituksensa seuraavin sanoin: \"Olen nuori vielä enkä voi\nvedota julkiseen elämääni, mutta minulla ei ole mitään peljättävää\nenkä tiedä nuorukaiselämässäni mitään löytyvän, jota en uskaltaisi\nasettaa päivän valoon. Koska kuitenkin piispan 'tärkeät syyt'\nnäyttävät tarkoittavan jotakin, joka koskee kunniaani, olen valmis\nsuostumaan mitä ankarimpaan tarkastukseen, jos Teidän Majesteettinne\nottaa huomioon piispan salaviittaukset. Niin kauan kuin hänen\nsanansa säilyttävät käsittämättömän merkityksensä, saanen minäkin\nnauttia hyvää mainettani turvaavaa oikeutta, kunnes vastakohta\nnäytetään toteen. Jos ne koskevat mielipiteitäni kristittynä, niin\nolihan tuomiokapitulilla mitä oivallisin tilaisuus niitä arvostella\nniissä tutkinnoissa, jotka jokainen papiksi vihittävä on velvollinen\nsuorittamaan\".\n\nSenaatti hylkäsi von Essenin valituksen, \"koska hän kuului toiseen\nhiippakuntaan\". Päätöksessä sanotaan, että tuomiokapituli oli\nmenetellyt väärin ensin suostuessaan von Essenin anomukseen,\n\"vaikkei hänellä ollut vokatsioonia\", ja sitten kumoamalla oman\npäätöksensä.[Porvoon tuomiokapitulin arkisto]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten ankarasti heränneitten ylioppilasten Helsingissä pitämiä\nseuroja ja heidän muiden käytöksestä jyrkästi eroavaa esiintymistään\nyleensä arvosteluinkin, täytyi jokaisen, joka puolueettomasti\nseurasi heidän elämäänsä, tunnustaa, että heistä levitetyt soimaavat\nkertomukset ja huhut olivat liioiteltuja ja valheellisia. Yksin se\nkieltämätön tosiseikka, että he, omaa maallista etuaan katsomatta,\nolivat alttiit jokaisen edessä puolustamaan uskoansa oli omiaan\nherättämään kunnioitusta vastustajassakin. Heidän esimerkkinsä oli\nvoimallinen kehoitus ei ainoastaan uskonnollisen elämän edustajille,\nvaan muillekin, nostamaan aatteiden lippua korkealle ja sitä,\nvaaroja ja kärsimyksiä väistämättä, seuraamaan. Kuvatkoon seuraava,\nerään silloisten heränneitten seuroissa käyneen henkilön kertomus,\n[Nimimerkki --tt-- Hufvudstadsbladetissa v. 1879 otsakkeella\n\"Studentlif på 1840-talet\" julkaisema artikkelisarja, josta yksi\nkirjoitus koskee heränneitä ylioppilaita.] minkä vaikutuksen\nheidän hartautensa teki piirin ulkopuolella oleviin rehellisiin\narvostelijoihin.\n\n\"En koskaan unhoita sitä voimallista vaikutusta, joka minut\nvaltasi, astuessani suureen huoneeseen, johon lukuisa joukko\nvakavia, vanhempia ja nuorempia ylioppilaita oli kokoontunut.\nSeurat olivat vasta alkaneet. Keskusteltiin matalalla äänellä.\nTulomme ei herättänyt kenenkään huomiota, molemmat nuoret isännät\nastuivat vain meitä vastaan, osoittaen meille sijaa. Hetken kuluttua\nannettiin merkki, jonka jälkeen koko seurakunta alkoi veisata vanhan\nvirsikirjan (ruotsalaisen) virttä n:o 48: Joka saatanan asuntoa\najattelee, sen liekkiä julmaa ja tulta.\n\n\"Järisyttävän voimallisina kaikuivat uhkaavat, koraalin vakavien\nsävelten kantamat sanat, ja vaikutus oli sitä valtaavampi\nkuin useampain läsnäolijain katseet veisuun kestäessä olivat\ntähdätyt meihin. Virren jälkeen seurasi syvä hiljaisuus, jolloin\nkaikki näyttivät olevan vaipuneina vakavaan miettimiseen. Sitä\nkesti hetken aikaa, jonka jälkeen eräs tovereista haki esille\nraamatunpaikan, selvästi esittäen, miten hän oli sen käsittänyt.\nMuutamat läsnäolijoista saivat siitä aihetta lausumaan ajatuksensa\nluetusta, ja monesti erosi heidän käsityksensä melkoisesti lukijan\nmielipiteestä. Väittely tuli vilkkaaksi, vaikka se aina oli\nmaltillista ja vakavaa. Lopuksi muodostui seuranvietto jonkunlaiseksi\nvapaaehtoiseksi synnintunnustukseksi kaikkien toverien kuullen.\nYksinkertaisesti sekä minun vakuutukseni ja kokemukseni mukaan\nmyöskin täysin rehellisesti kertoivat puhujat, millainen heidän\nsieluntilansa oli ollut edellisen koossaolon jälkeen. Verrattiin\nomat hengelliset kokemukset toverien kokemuksiin, annettiin ja\nvastaanotettiin neuvoja ja tarkasti painettiin mieliin, että\nainoastaan 'se, joka kernaasti antaa itseään nuhdella', saattaa\ntoivoa voivansa oikein katua syntejänsä ja tehdä tosi parannusta\nsekä päästä elämään tuota niin hartaasti toivottua 'salattua\nelämää Jumalassa', joka kaikille niin ihanana sarasti ja johon\nhe niin vakavasti pyrkivät. Usein kerrottiin ja teroitettiin\nsiihen aikaan niin kuuluisan 'Armon järjestys' nimisen kirjan\nopinlauseita, samoinkuin repäisevimmät kohdat pietismin muista\nlempikirjoista, joista 'Arndtin totinen kristillisyys' ja 'Nohrborgin\npostilla' olivat huomatuimpia. Harvoin, ja silloinkin ainoastaan\npoikkeustilassa, annettiin lohdutuksen sana jollekin hyvin särjetylle\nomalletunnolle, ja silloinkin liittyi lohdutukseen niin vakavia ja\nankaria sanoja, että sen vaikutus melkein kokonaan hukkui niihin.\nMutta tuossa kaukaisessa, ehkä saavuttamattomassa etäisyydessä\nsäteili kuitenkin rauhan ja autuuden toivo niin kirkkaana, ettemme\nedes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa olleet voineet sen vertaista\naavistaakaan. Sen rinnalla näytti koko maailman prameus ja ihanuus\ntomulta vain ja kurjuudelta.\n\n\"Miten rikasta, jos kohta kolkkoa, oli se sielunelämä, joka\navautui nähtäväksemme tuon lyhyen hetken aikana, minkä uhrasimme\nensimmäiselle käynnillemme pietistisessä seurassa, kuinka tuskallinen\nja vakava oli se taistelu, miten ylevämielinen se haaveilu, jonka\ntäällä opimme tuntemaan! Miten jyrkästi kaikki poikkesi nuoruuden\ntavallisesta, vallattoman reippaasta ilosta! -- -- -- Mutta maailman\nlapsina, joita vielä olimme, kyllästyimme kuitenkin pian kaikkeen\ntähän kaameaan vakavuuteen; olo tässä seurassa tuntui meistä ylen\ntukehuttavalta, teki mieli jälleen päästä ulos 'vapaaseen luontoon,\nmissä nuoren kevään raittiit tuulet niin iloisesti suhisivat puiden\nvasta lehdelle puhjenneissa latvoissa ja maasta nouseva ruohokin\nkertoi Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Hyvästi jättäessämme,\npainoi vanhempi isäntä hellästi ja vakavasti mieliimme, että\nmeidänkin tulisi 'ajatella mitä rauhaamme sopi' sekä luopua pahasta,\n'turmeltuneesta maailmasta'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla\nlausutut ystävälliset sanat eivät saattaneet kuin tunkeutua syvään\nnuoriin sydämmiimme. Poistuimme näistä seuroista tosin iloisina\nettä ainakin sillä kertaa olimme päässeet pakoon, vaan siemen oli\nkylvetty ja pudonnut jo valmistettuun maahan; se oli väleen myöskin\nitävä ja kasvava. Kotona emme enää löytäneet entistä iloisen nuorta\nmielialaamme; koetimme painaa alas henkemme rauhattomuutta vakavalla\nja rasittavalla työllä, vaan se ei onnistunut. Tuo haaveileva\njoukko, jossa toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytystä henkemme\nkaipuulle, veti meidät yhä useammin keskuuteensa\".\n\n\"Vanhempi isäntä\", josta kertoja puhuu, oli J. I. Bergh. Toinen\noli Lauri Stenbäck. [Kert. Charlotte Achrén.] Ensinmainittu oli\nainoastaan vuotta vanhempi, mutta vilkasluontoisen, tulisen ystävänsä\nrinnalla näytti hän paljon vanhemmalta. Sitäpaitsi oli Bergh\nkauemmin kuin Stenbäck kuulunut heränneisiin ja häntä pidettiin\njo siitäkin syystä sopivampana johtajaksi. Myöskin opinnoissa oli\nhän ehtinyt edelle runollista ystäväänsä. Suoritettuaan filos,\nkandidaattitutkinnon (1836), oli hän antautunut jumaluusoppia\nlukemaan ja siihen kuuluvissa aineissa saavuttanut niin hyvät tiedot,\nettä hän v. 1839 nimitettiin heprean kielen ja kirjallisuuden\ndosentiksi. [Biografinen nimikirja.] Huomattava on myöskin, että\nBergh usein kävi heränneissä piireissä yleisesti kunnioitetun\nveljensä luona Nurmijärvellä. Hänen kauttansa muutkin heränneet\nylioppilaat pääsivät J. Fr. Berghin tuttavuuteen ja joutuivat hänen\nkasvattavan vaikutuksensa alaisiksi. Yhdistävänä siteenä heidän ja\nhänen välillä oli J. I. Bergh. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]\n\nJos Porvoon tuomiokapituli olisi osoittanut edes jonkunlaista\nsuvaitsevaisuutta toimenpiteissään pietismiä kohtaan, on hyvin\nluultavaa, että Helsingissä opiskelevat heränneet ylioppilaatkin\nolisivat saaneet jokseenkin vapaasti hartauttaan harjoittaa.\nKorkeat viranomaiset pitivät siihen aikaan kirkollista hallitusta\nsuuressa arvossa. Mutta kun juuri piispat ja tuomiokapitulit tekivät\nvoitavansa, saattaakseen herännäisyyttä epäluulon alaiseksi itse\nhallitsijankin silmissä, [Katso esim. I osa siv. 101, 124.] sekä\norjamaisella kuuliaisuudella ryhtyivät toimenpiteisiin tämän johdosta\nannettujen määräysten noudattamiseksi, niin ei sovi kummastella,\nettä heränneitten ylioppilastenkin täytyi kestää paljon sortoa.\nVirkavallan edustajat ovat kaikkina aikoina olleet esimiestensä\nnöyriä palvelijoita ja tämän nöyryytensä turvaamina sortaneet\nkaikkia niitä, joiden esiintyminen yhdessä tahi toisessa suhteessa\nei taipunut vallitsevaa ohjelmaa noudattamaan. Valtiokirkko ei\nsuinkaan ole ollut poikkeuksena siitä. Se on päinvastoin useimmiten\norjallisesti etsinyt tämän maailman suurten suosiota. Ja mitä suureen\nyleisöön tulee, on sen enemmistö ylimalkaan altis kannattamaan niitä,\njoilla valta on. Totuuden puolustajain joukko on aina ollut pieni ja\nsorrettu. Jota korkeampi ja puhtaampi heidän edustamansa totuus on\nollut, sitä yleisempi vaino. Suomen heränneet ylioppilaat kuuluivat\ntähän joukkoon. Sentähden täytyi heidän paljon vainoa kärsiä\nmaallisen ja siihen liittyneen kirkollisen vallan puolelta, joiden\nturvissa suurin osa kansastamme eli vanhoihin kaavoihin kytkettyä,\nuudistaville aatteille vieraantunutta elämäänsä.\n\nOlemme nähneet, miten piispa Ottelinin tuomiokapituli kohteli\nK. K. von Esseniä, hänen yrittäessään suorittaa pappistutkintoa\nPorvoossa. Vähän myöhemmin sai J. I. Berghkin kokea, että hänkin oli\npiispan mustassakirjassa. Hän näet eroitettiin uskonnonopettajan\ntoimestaan Helsingin lyseossa, jota tehtävää hän jonkun aikaa\nsuurella menestyksellä oli hoitanut. Koulu oli yksityinen oppilaitos,\njonka opettajat sen johtaja ja omistaja valitsi. Ettei tämä ollut\ntyytymätön Berghiin, näkyy siitä, että hän uskoi hänelle matematiikan\nopetuksen lyseossaan. Muutos aiheutui piispa Ottelinista, joka\noli huomauttanut koulun johtajaa Berghin sopimattomuudesta\nuskonnonopettajana. -- Heränneitten ylioppilasten yhä vaikeammaksi\nkäyneen aseman johdosta kirjoitti Bergh näihin aikoihin eräälle\nystävälle: \"Moni pitää meitä itsemme pettäneinä lain orjina. Kovat\najat näyttävät olevan tulossa, mutta onhan kirjoitettu, että meidän\n_monen vaivan kautta_ täytyy Jumalan valtakuntaan tulla sisälle,\neikä ole suotta sanottu niistä, jotka valkeissa vaatteissa seisovat\nJumalan istuimen edessä, että he ovat tulleet suuresta vaivasta ja\novat pesseet vaatteensa valkeiksi Karitsan veressä\". [Kert. K. A.\nMalmberg, Charlotte Achrén y.m.; \"Korsblomman för 1897:\" Julius\nImmanuel Bergh.]\n\nNiinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, joutui Stenbäck varsinkin\n\"Evangeliskt Veckoblad\" nimisen aikakauslehden toimittajana\ntekemisiin Porvoon tuomiokapitulin kanssa. Tunnettu on, että tämä\nvirkakunta teki kaikkensa tätä uutta sanomalehtiyritystä sortaakseen\nja että nämä hankkeet ennenpitkää onnistuivatkin. Siihen eivät\nOttelinin heränneitä ylioppilaita vastaan tähdätyt toimenpiteet\nkuitenkaan rajoittuneet. Helsingin papisto alkoi julkisesti\nsaarnoissaan heitä moittia sekä kuvata heitä turmiollisiksi\nhurmahengiksi, joiden opissa ja elämässä olisi monenkaltaisia\neksytyksiä ja paheita. Eräs saarnaaja meni niin pitkälle, että hän\n\"esivallan nimessä\" varoittaen kehoitti seurakuntaa pysymään heistä\nerillään. [Stenbäckin ystävälleen Ruotsissa C. V. Skarstedt'ille 6/3\n1841 kirjoittama kirje, jonka, samoinkuin muutamat muutkin hätien\ntälle henkilölle osoittamansa kirjeet, past. O. Fabritius-vainaja\nLundissa käydessään (1898) minulle kopioi.] Pian saatiin tietää,\nettä näidenkin hyökkäysten näkymättömänä vaikuttimena oli piispa\nOttelin. [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén, J. I. Bergh y.m.]\nArveluttavinta oli, että korkeat viranomaiset, joille piispat ja\nmaallikot kuvasivat herännäisyyttä valtiolle vaarallisena lahkona,\nalkoivat pitää heränneitä ylioppilaitakin silmällä. [Korsblomman\n1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars\nStenbäck.] Näiden silloista asemaa kuvaamaan lainaamme tähän\nseuraavat K. K. von Essenin sanat: [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K.\nK. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.]\n\n\"Ei puuttunut vastarintaa eikä taistelua. Asian uutuus herätti\nhuomiota. Tuo joskus kiehumisasteen rajalle noussut lämpö toisella\nja jäätymisastetta likenevä uskonnollinen kylmyys toisella puolella\nei voinut olla herättämättä taistelua, joka toisinaan yltyi hyvinkin\nkiivaaksi molemmin puolin. Meitä varten otettiin käytäntöön vanha\nliikanimi 'pietista'. Soimauksia ei säästetty. Sitäpaitsi oli\npääkaupunkimme siihen aikaan, verrattuna nykyiseen [v. Essenin\nkysymyksessä oleva kirjanen, alkuansa esitelmä, jonka hän piti\nPohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa 9/u 1870, on painettu v.\n1870.] Helsinkiin, pikkukaupunki. Sepitettiin ja levitettiin mitä\nkummallisimpia kertomuksia, ja niitä uskottiin -- ei ainoastaan\npääkaupungissa, vaan kaikkialla koko maassa. Kaduilla ja kujilla\nkaikui huuto 'pietismi', ja ennenpitkää ei tarvittu muuta jonkun\nhenkilön leimaamiseksi pietistin nimellä, kuin että hän tavallista\nahkerammin kävi kirkossa. Tätä leimaa joutui siten usein kantamaan\nkerrassaan viattomatkin ihmiset. Pian herätti asia poliisivirastonkin\nhuomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tuon\nvaarallisen liikkeen johtajina, kutsuttiin v.t. kenraalikuvernööri\nThesleffin luo vastaamaan vehkeistämme. Hänen ylhäisyytensä otti\nmeidät tietysti hyvin epäsuosiollisesti vastaan, uhaten meitä\nSiperialla; mutta kun hän tutkinnon kestäessä huomasi, että olimme\nHänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskolliset,\npäätti hän kyselynsä, vakuuttaen suudelmilla ja syleilemisillä,\nettä olimme 'keisarin ystäviä'. -- Mutta uusi ja vaarallisempi\nmyrsky uhkasi. Simonismi oli jo suorittanut loppunäytäntönsä\nRanskassa ja lakannut olemasta uhkaavana peikkona siellä. Mutta\nHelsingin poliisimestari oli, Jumala tiesi mistä, saanut päähänsä,\nettä tuo vallankumouksellinen lahko raivosi Suomen pääkaupungissa,\njonka tähden hän arveli alamaisen velvollisuutensa vaativan asian\nilmoittamista Pietariin. Minua hän kunnioitti mainitsemalla\nminut johtajaksi. Tämä ilmoitus, joka oli tuottaa silloiselle\nkuvernöörille, kreivi Armfeltille, keisarin epäsuosion, vaati häntä\nmatkustamaan Pietariin, niissä asia selvitettiin. Mutta siitä\nhetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Näytti kuin olisivat\nasianomaiset pelänneet, että hurskas konventikkeliveisu kaataisi\nmaahan Jeriko-valtion muurit. Miten tarkkaa tämä valvonta oli,\nsen tulin huomaamaan, kun eräällä matkallani tapasin kihlakunnan\nruununvoudin. Hän kertoi aikoneensa käydä luonani edellisenä päivänä\nHelsingissä varoittaaksensa minua luvattomista kokouksista, mutta\nsaaneensa kuvernööriltä kuulla, että minä kaksi tuntia ennen olin\nmatkustanut pois kaupungista\".\n\nVaikea on sanoa, oliko Ottelin suorastaan syyllinen näihinkin, von\nEssenin kertomiin rettelöihin. Moni herännyt oli vakuutettu siitä,\nettei hän syytön ollut. Ainakin oli puhe simonismista saanut alkunsa\nPorvoon tuomiokapitulissa. (Katso II, 24.)\n\nOli miten oli, joka tapauksessa oli hän aikuisemmilla\ntoimenpiteillään selvään osoittanut hallituksen edustajille, ettei\npietismi nauttinut kirkollisten viranomaisten suosiota, ja siten\nherättänyt heissä epäluuloa liikettä vastaan.\n\nOttelin tiesi, että heränneet ylioppilaat ja muut liikkeeseen\nkuuluvat henkilöt usein vierailivat J. F. Berghin luona Nurmijärvellä\nsekä ottivat osaa hänen johtamiinsa seuroihin. Hän tiesi niinikään,\nettä Nurmijärven herännäisyys kasvamistaan kasvoi ja alkoi vaikuttaa\nnaapuriseurakuntiinkin. Berghin kyky, hänen rohkea esiintymisensä\nja lämmin, uskonnollinen innostuksensa takasivat menestystä hänen\ntyölleen. Ottelin piti häntä tarkasti silmällä. Varsinkin harmitti\nhäntä se, että Bergh, jonka pietistien aikakauslehtien toimittajana\nusein täytyi käydä Porvoossa, sielläkin sai aikaan levottomuutta\nihmisten mielissä. Sikäläiset heränneet pyysivät häntä usein\nluoksensa seuroja pitämään, ja hän oli aina altis noudattamaan heidän\npyyntöään. Ei hän milloinkaan ollut matkasta väsynyt, ei häntä\ntuomiokapitulin läheisyys koskaan estänyt. Hän tuli aina ja puhui\ntuota ihmeteltävän lämmittävää kieltään, jota kuullessa kylmimmätkin\nsydämet sulivat. Ottelin oli raivossaan. Kerran kutsui hän Berghin\nluoksensa, uhaten häntä jos millä rangaistuksilla, ellei hän lakkaisi\nseuroja pitämästä ja villioppiaan julistamasta. \"Te heränneet\ntuotatte meille paljon vaivaa\", hän ärjäsi. \"Kaikkialla valitetaan\nteidän aikaansaamianne häiriöitä -- -- mitä teillä siihen on\nsanottavaa?\" Bergh vastasi: \"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat\nja vainoovat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan,\nvalhetellen minun tähteni\". \"Missä niin seisoo?\" kysäsi Ottelin.\n[Kert. N. K. Arppe, O. Hjelt (vähän toisessa muodossa) y.m.]\n\nSe kunnioitus, jota Bergh pietisminsä uhallakin jo siihen aikaan\nyleisesti nautti, esti kuitenkin Ottelinia ryhtymästä toimenpiteisiin\nsuorastaan häntä vastaan. Mutta tukala oli tietysti hänen ja\nystäväinsä asema. He eivät kuitenkaan lannistuneet. Jota vaikeammiksi\nolosuhteet kävivät, sitä innokkaammin he taistelivat. Heidän\nsilloista mielialaansa kuvaavat sattuvasti seuraavat Stenbäckin\nsanat: [Stenbäckin ennen mainittu kirje Skarstedtille 6/3 41] \"Oi,\nKristus ei viihdy kuolleessa hiljaisuudessa; missä hän alkaa herätä\nsyntisten sydämissä, siellä syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma\nraivoo sitä vastaan. Niin käy vielä nyt ja niin on ennen käynyt.\nKäyköön sitten Herran Sebaotin nimessä. Jos Jumala on kanssamme, kuka\nvoi meitä vastaan olla?\" -- Semmoista voimaa vastaan oli Ottelinkin\nja hänen tuomiokapitulinsa voimaton.\n\n\n\n\nXII.\n\n\"Evangeliskt Veckoblad\".\n\n\nNiinkuin olemme nähneet (II, 31), oli \"Tidningar i andliga\nämnen\" nimisen lehden toimitus tullut siihen kokemukseen, että\nherännäisyyden ruotsinkielinen äänenkannattaja paremmin vastaisi\ntarkoitustaan, jos se pukeutuisi tieteellisempään muotoon.\nSentähden anoivat J. F. Bergh ja K. Aspegrén tuomiokapitulilta\nlupaa saada vuoden 1839 alusta ulos-antaa kerta viikossa ilmestyvää\n_\"Evangeliskt Veckoblad\"_ nimistä lehteä. Päätoimittajaksi oli\nStenbäck sitoutunut sekä hänelle apumiehiksi J. I. Bergh ja K. K.\nvon Essen. Varovaisuuden vuoksi tehtiin anomus samojen henkilöiden\nkautta, joiden nimessä \"Tidningar i andliga ämnen\" ja \"Hengellisiä\nsanomia\" olivat ilmestyneet. Jos hanke anojain nimiinkin nähden olisi\nollut uusi, olisi tuomiokapituli siihen tuskin suostunut, varsinkin\nkun nimet olivat Lauri Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja K. K. von Essen.\n[Porvoon tuomiokapitulin arkisto; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille\n18/9 38.]\n\n\"Evangeliskt Veckobladin\" ensimmäinen numero ilmestyi tammik. 7 p:nä\n1839. Otsakkeen alla on seuraava raamatunlause: \"Nostakaa silmänne\nylös ja katsokaa vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi\".\nToivoon kehoittavat nämä sanat, ja tätä toivoa tulkitsee Stenbäckin\nkaunis, Suomen hengellisen aamun koittoa tarkoittava runo \"Aamu\",\njolla numero alkaa: [Yrjö Veijolan käännös.]\n\n    \"Taas rannalt' aamutaivahan\n    Käy valon välähdys,\n    Mutt' alla pilven kaamean\n    On vanha pimeys.\n    Kanss' auringon\n    Yön varjot ryhtyi taistohon\".\n\n    \"Mutt' lintu pieni oksallaan\n    Tuoll' laaksoss' uneksui,\n    Ja näki kautta öisen maan,\n    Kuin aamu murtautui.\n    Tuo kirkas koi,\n    Yön valta sit' ei voittaa voi\".\n\n    \"Ja lintu lentää, ihastuu\n    Ja laulaa ilmassa:\n    'Oi kaikki kerran kirkastuu\n    Viel' taivaan rannalla'!\n    Ja lintunen\n    Se lauloi aamuss' iloiten\".\n\nToivorikas on myöskin tätä runoa seuraava kirjoitus \"Näköaloja\",\nsekin silminnähtävästi Stenbäckin kynästä lähtenyt. Asettuen jyrkästi\nraamatulliselle kannalle, taistelee Stenbäck tässä, samoinkuin\nmyöhemmissä kirjoituksissa, \"järjenmukaista kristinuskoa\" ja\nkuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän luo silmäyksiä 18 vuosisadassa\nalkavaan ratsionalismiin, näyttäen miten turmiollisesti se oli\nvaikuttanut, ei ainoastaan jumaluusoppiin ja uskontoon, vaan\nyleensä Euroopan koko kirjallisuuteen ja yleiseen katsantotapaan.\n\"Tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä\", jatkaa hän, \"näytti\nratsionalismi kokonaan kukistavan kristinuskon; yksin sillä oli\nvalta saarnastuoleissa ja katedereissa ja se koetti oppi- ja\nhartauskirjatulvallaan vahvistaa tätä viisautensa yliherruutta.\nUseimmat antoivat arvoa yksin sen arvosteluille; ylimielisellä\nylenkatseella loivat ihmiset pilkaten luotaan kaikki sitä vastaan\ntehdyt vastaväitteet, semmoiset kun olivat vain todistuksia\nyksinkertaisuudesta. Kansalle puhuttiin kiittäen tästä uudesta\nvalistuksesta, se oli muka ainoa onnellisuuteen ja vapauteen\njohtava tie, ja kernaasti tätä puhetta uskottiin. Vanhat laulu- ja\nvirsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi,\nniistä karsittiin pois tuo voimallinen uskonelämä ja niiden oma\nhenkevä muoto ja niitä soviteltiin heikkouskoisen ajan vaatimusten\nmukaan. Uudet n.s. oppikirjat syrjäyttivät vanhat, isien uskosta\nvoimallisesti todistavat katkismukset, ja ratsionalismin vaikutuksen\nkehittämät, kristinuskolle vieraantuneet opettajat ja kasvattajat\nkoettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon mitä vanhemmat,\nparemman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outona\nja vastenmielisenä\" -- -- -- \"Silloin\", kirjoittaa Stenbäck, \"kävi\nKaikkivaltiaan hengen tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui\nja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä\nkuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat\ntodistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään. Tarvittiin\nainoastaan muutamia vuosia perustuksiaan myöten tärisyttämään\nratsionalismin suurella vaivalla pystytettyä rakennusta ja kaatamaan\nmaahan sen voimallisimmat tukeet. Herra Jumala on meidän päivinämme\nkovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista\nja antanut sen kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja\nkääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen. -- -- -- Kuulemme puhuttavan\nvoimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta kaikkialla;\nJumalan henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki siellä täällä\nihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää\nelämän, kalliin helmen, Jesuksen Kristuksen\".\n\nMyöskin seuraavan n:ron johtava kirjoitus \"Järjen mukainen\nkristinusko\" käsittelee ratsionalismin eksytystä. Sekin on Stenbäckin\nkirjoittama. Puolustaen raamatun ehdotonta luotettavaisuutta,\nnäyttää kirjoittaja, miten ratsionalismin edustajat ovat anastaneet\nihmisjärjelle oikeuden mestaroida Jumalan sanan salaisuuksia ja\ntulkita niitä oman luullun erehtymättömyytensä taidolla. Taistellen\njärkeisuskonnon eri ilmenemismuotoja vastaan, huomauttaa Stenbäck\ntoiselta puolen, etteivät elävät kristityt suinkaan halveksi eivätkä\nvihaa järkeä. Hän lausuu: \"Apostolit kehottavat meitä yhä syvempään\nja itsenäisempään jumalallisen totuuden tietoon, omatakeiseen\nmiettimiseen ja tutkimiseen; Paavali vetoaa selvästi pakanallisten\nrunoilijain esiintuomaan luonnolliseen Jumalan-tietoisuuteen.\nPuhdas, raamatun mukainen usko, joka horjumatta perustuu Jumalan\nsanaan, on sentähden jyrkästi hyljännyt kaiken väärän mystisismin,\nsen uskonnollisen mielentilan, joka, halveksien kaikkea selvää ja\nvarmaa tietoa, liitelee ja elää yksinomaan epäselvien tunteitten\nkuohussa. Se ei ole ainoastaan suvainnut ja puolustanut järjen\noikeaa käyttämistä uskonnollisen tiedon ja uskon alalla, vaan\nsitä suoraan vaatinutkin; ja jos se jyrkästi onkin luotaan luonut\nkaiken filosoofisen kristinuskon, niin on se sitävastoin pitänyt\nkristillistä filosofiaa suuressa arvossa, vieläpä suurella\nahkeruudella ja menestyksellä viljellytkin tätä alaa, niinkuin\nuusin kirjallisuushistoria selvästi todistaa. Raamatunmukainen usko\npyytää saada Jesuksen evankeliumin sopusointuun järjen kanssa eikä\nluovu tutkimuksistaan, ennenkuin tämä sopusointu on kehittynyt\ntäydeksi selvyydeksi. Mutta sen huomattavimpana ominaisuutena on,\nettei se aseta järkeä Jumalan sanan _yläpuolelle_ eikä samalle\nasteelle sen rinnallekaan, vaan se pitää aina _korkeimpana_ tätä\nJumalan sanaa, joka on Jumalan voima kaikille uskoville. Totuuden\nystävinä halajavat raamatun kannalla olevat uskovaiset valoa ja\njärkeä kaikkeen; mutta he eivät pidä itseään oikeutettuina tutkimaan\nevankeliumia sitä korjataksensa, siitä jotakin poiskarsiaksensa\ntahi sitä arvostellaksensa, vaan sitä ymmärtääksensä ja siten\nomistaaksensa. He eivät halaja täydellisesti käsittää kaikkea, minkä\nuskovat, vaan tyytyvät siihen, ettei heidän uskonsa ole ristiriidassa\nheidän järjellisen olemuksensa tarkoituksen ja lakien kanssa.\nEi se heitä eksytä, ettei heidän katseensa pysty tunkemaan sen\nkäsittämättömän ja tutkimattoman rikkauden korkeuksien ja syvyyksien\nläpi, jonka evankeliumi maailman ristiinnaulitusta lunastajasta ja\nJumalan ylösnousseesta pojasta asettaa heidän nähtäväkseen, vaan he\ntyytyvät tajuamaan, että löytyy paljon, jota ilmoitus meiltä täällä\neläessämme, tomua ja tuhkaa ollessamme, vielä salaa.\"\n\nPietismiä syytettiin järjen ja tiedon halveksimisesta, ja sentähden\nStenbäck verraten laajasti -- hänen kirjoituksensa olivat ylimalkaan\nlyhyitä, hänen kynänsä runoilijan eikä teoloogin -- käsittelee\ntätä kysymystä. Myönnettävä on kuitenkin, että hän tässä enemmän\nedustaa omaa, kuin pietismin katsantotapaa yleensä. Kaikki eivät\npäässeet kohoamaan hänen kannalleen, vaan eksyivät, vastustamansa\nratsionalistisen hengen pakoittamina, itse teossa jokseenkin\nyleisesti kysymyksessä olevaan ykspuolisuuteen. Epäilemättä oli\nsiihen suureksi osaksi syynä Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja\nhänen \"filosofiasta\" monesti lausumansa ankarat tuomiot.\n\nKaikki \"Evangeliskt Veckobladin\" kirjoitukset ovat nimettömiä. Useain\ntekijästä ei sentähden voi mitään varmuudella sanoa. Ainoastaan\nvertaamalla niitä toimittajain muihin kirjallisiin tuotteisiin sekä\nmuihin asiaan kuuluviin seikkoihin voipi jotakin opastusta tässä\nkohden saada. Emme luule erehtyvämme, jos näitä ohjeita seuraten\nväitämme kirjoitusta \"Saksan kristillisistä aikakauslehdistä\" 1/7\n39 J. I. Berghin kirjoittamaksi. Lausuen ilonsa siitä, että Saksan\nyliopistoissa ratsionalismia vastustava, syvällisemmän uskonelämän\nelähyttämä suunta oli nähtävänä jumaluusopillisen kirjallisuuden\nalalla, mainitsee tekijä muutamia Saksan uskonopillisista\naikakauslehdistä, kiittäen varsinkin Hengstenbergin \"Evangelische\nKirchen-Zeitungia\", \"Der Kirchenfreund für das nördliche Deutschland\"\nsekä muutamia kansantajuisia hartauslehtiä. Viimemainituista\nteroittaa hän etenkin Würtenbergin pietistain keskuudessa siihen\naikaan paljon levinneen \"Der Christen-Bote\" nimisen aikakauslehden\nsuurta merkitystä Etelä-Saksan vilkkaan uskonnollisen elämän\nelvyttämiseksi. Kirjoitus todistaa, miten tarkkaan Bergh jo siihen\naikaan seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja uskonnollisen tieteen\nkehitystä ulkomaillakin. Luultavasti ovat myöskin useat tehdessä tuon\ntuostakin ilmestyneet kirkkohistoriallisten henkilöiden elämäkerrat\nBerghin kirjoittamia. Nämä, samoinkuin \"Evangeliskt Veckobladin\"\nmuiden toimittajaan sekä luultavasti syrjäistenkin kirjoittamat,\ntähän alaan kuuluvat kirjoitukset, käsittelevät ainettaan niin,\nettä kristityn taistelu maailmaa vastaan ja siitä johtuvat vainot\nusein muodostavat niiden punaisen langan. Myöskin moititaan niissä\nusein maailmallisia huveja. Semmoinen on esim. kirjoitus \"Piirteitä\nensimmäisten kristittyjen elämästä\" (2/12 39), jossa varsinkin tanssia\nankarasti arvostellaan. Väitteensä tukeeksi kertoo kirjoittaja useita\nkirkkoisien lausuntoja. Kirjoitus, joka ilmaisee perusteellisia\ntietoja kirkkohistoriassa, on siinä suhteessa erehdyttävä, ettei\nse sanallakaan huomauta, miten siveettömät varsinkin silloisen,\nkristityitä kaikkialla ympäröivän pakanamaailman huvit olivat.\n\nPietismiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä koetti \"Evangeliskt Veckoblad\"\nmikäli mahdollista torjua. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä\nahdasmielinen ja korkeakirkollinen sensuuri oli tietysti etenkin\nankara tällä alalla liikkuvien kirjoitusten suhteen. Jo lehden\nensimmäisessä vuosikerrassa löytyy kuitenkin muutamia semmoisiakin.\nEsimerkkinä mainittakoon n:o 36:n pääkirjoitus \"Mitä nykyaikana\ntarkoitetaan nimellä Pietismi?\" Arvostellen Bretschneiderin v.\n1833 ilmestynyttä \"Die Grundlage des evangelischen Pietismus\"\nnimistä kirjaa, pyytää kirjoitus näyttää toteen, että sanotun\nkirjailijan pietismiä vastaan tähtäämät hyökkäykset samalla ovat\nhyökkäyksiä kristinuskon ikivanhaa tunnustusta sekä evankelisen\nkirkon kuuluisimpia opettajia vastaan. Kysymys koskee yksinomaan\npietismin oppia, varsinkin oppia perisynnistä ja Kristuksen\nuhrikuolemasta. Bretschneider oli sanonut sitä \"kaameaksi,\nsurulliseksi, masentavaksi ja kaikkia voimia lamauttavaksi\" opiksi\nsekä lukenut kirjansa ansioksi, että se olisi omiaan \"vapauttamaan\nihmisiä tuosta ennakkoluulosta, tuosta tuskasta ja uuvuttavasta oman\nitsensä ylönkatsomisesta sekä herättämään heissä iloisia tunteita\nelämästä sekä siveellistä rohkeutta.\" Näiden ja Bretschneiderin\nmuiden samanlaatuisten lausuntojen johdosta huudahtaa kirjoituksen\ntekijä (ehkä v. Essen): \"Oi, sinä pienoinen mies, joka tahdot\nnuhdellen oikaista uskon jaloimpia sankareita, Jumalan voimallisimpia\ntaistelijoita, syyttäen heitä synkästä, lamauttavasta ja\ntuskastuttavasta ennakkoluulosta.\"\n\nMyöskin kirjoitus \"Pietismiä ja hulluutta\" (30/9 39) käsittelee\nherännäisyyttä vastaan tehtyjä syytöksiä. Yksi näistä oli siihen\naikaan monesti Suomessakin kuultu väite, että pietistisen liikkeen\nvaikuttama pelko ja tunteitten kiihottaminen muka olisi saanut aikaan\nmielenhäiriöitä. Siitä lausuu sanotun kirjoituksen tekijä: \"Koska\nvalitettavasti ei voi kieltää, että kansan suuressa enemmistössä,\netenkin niiden keskuudessa, jotka luulevat itsensä viisaiksi,\nvallitsee todellakin surkea ja naurettava ymmärtämättömyys ja\ntäydellinen ajatusten hämmennys elävää kristillisyyttä koskevissa\nasioissa, ja kun jokapäiväinen kokemus todistaa, että harhausko ja\nherkkäluuloisuus ovat paljon likempää sukua epäuskolle kuin uskolle,\nniin ei saata kummastella, että vastustajat usein, eivätkä suinkaan\nmenestyksettä, käyttävät tätä keinoa ja että tuhannet itsekseen\nsäälien ja kauhistuen yhtyvät heidän arvosteluunsa: 'pietismi tekee\nihmiset mielettömiksi, se viepi hulluuteen; se on sentähden hyvin\nvaarallinen ja sitä tulee kaikin tavoin vastustaa'.\" Tähän kuuluvien\nkysymysten selvittämiseksi kertoo kirjoitus saksalaisen A. Lührin\nvalaisevat mietteet asiasta, kehoittaen lukijaa sovelluttamaan niitä\nSuomen oloihin.\n\nSattuvasti teroittaa kirjoitus \"Ajanhenki\", [1839 n:o 17.] ettei\nkristitty saa taipua omistamaan yleistä mielipidettä sentähden\nvain, että suuri enemmistö sitä kannattaa. Hän ei saa olla maailman\neikä ihmisten orjana; hänen tulee aina kysyä, mitä Jumala sanoo\nja mihin hänen sanansa kulloinkin vaatii. Todistukseksi miten\nHerraa pelkäävä ihminen torjuu luotaan ajanhengen eksyttävät\nkehotukset, silloinkin kuin nämä kantavat uskonnollisuuden leimaa,\nviittaa kirjoitus profeetta Mikan esimerkkiin, joka, kun kuninkaan\nsanansaattaja kehoitti häntä liittymään valtakunnan neljänsadan\nprofeetan hyvään ennustukseen, vastasi: \"Niin totta kuin Herra\nelää, mitä Jumalani sanoo minulle, sitä tahdon puhua.\" \"Niin\",\njatkaa kirjoituksen tekijä, \"tulee meidänkin puhua, kun meitä\npuhumaan vaaditaan. Antamatta itseämme eksyttää, tahdomme ajanhengen\nvaatimaa, edustajainsa suureen lukuun perustuvaa kehoitusta vastaan\nasettaa nämä sanat: 'Herra antoi valheen hengen kaikkien sinun\nprofeettaisi suuhun'.\" Kirjoitus vaatii ehdotonta ratkaisuvaltaa\nkaikissa kysymyksissä ja kaikissa olosuhteissa raamatun sanalle.\nKristitty ei saa olla julkisesti jumalattoman eikä jumaliseenkaan\nmuotoon pukeutuneen, vanhoihin traditsiooneihin perustuvan ajanhengen\norja. Tätäkin tärkeää totuutta oli herännäisyys kutsuttu kansallemme\nteroittamaan. Se teki sitä maailman ja kirkon auktoriteettia\npelkäämättä, ihmisten mieliä katsomatta. Kysymyksessä oleva kirjoitus\non tämän katsantotavan synnyttämä. Yhtä vain siinä kaipaamme. Mikan\nesimerkki vaatii Jumalan sanan teroittamaa vapautta myöskin ystävien\nmielipiteisiin nähden. Kirjoituksessa sanotaan: _\"meidän tulee\"_,\n_\"me\"_ tahdomme ajanhenkeä vastaan niin esiintyä. Miksi monikossa?\nNäyttää kuin herännäisyyden voittoisa taistelu maailmaa vastaan olisi\nlumonnut kirjoittajaa unohtamaan, että ihmisauktoriteetin vaara voipi\nolla suuri elävien kristittyjen omassa keskuudessakin. Myönnettävä\non kuitenkin, että lehti joskus viittaa tähänkin vaaraan, jos kohta\nylimalkaan hyvin kaukaa, sekä että yksi lainattu kirjoitus, C. J.\nL. Almqvistin \"Ihmisen turvasta\" (N:o 33-34, 1839), hyvin jyrkästi\nkäsittelee nimenomaan tätä kysymystä.\n\nNiinkuin monesti olemme nähneet, vaativat heränneet jyrkästi\nmaailman ja Jumalan valtakunnan rajan auki raivaamista kaikilla\naloilla. Tämä katsantotapa tulee näkyviin varsinkin kirjoituksessa\n\"Maailman saastutuksesta\" (27/5 39). Kuvaavia ovat varsinkin\nseuraavat siinä löytyvät lauseet: \"Missä olosuhteissa kristitty\neläneekin, tulee hänen aina muistaa, miten erikaltaisia kääntyneet\nja kääntymättömät ihmiset ovat, ja kuinka jyrkän tuntuva se raja,\njonka raamattu kaikkialla asettaa Jumalan valtakunnan ja maailman\nlasten välille. Täytyy käydä, niinkuin Jeesus sanoo: 'Sentähden että\nte ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut,\nvihaa maailma teitä'. Kristitty, joka tahtoo välttää maailman vihaa\nja itse lähestyy maailman joukkoa, etenee samalla Vapahtajastaan,\nalkaa väleen, niinkuin Demas, maailmaa rakastaa ja hylkää Herran.\nTämmöisestä syystä tapahtunut luopuminen on vaarallisempi kuin mikään\nmuu; sillä semmoinen ihminen sortuu kunnialliseen suruttomuuteen,\nhän tulee Laodikean luopuneen opettajan kaltaiseksi, ei kylmäksi\neikä palavaksi, vaan penseäksi, ja semmoiset Jeesus 'oksentaa ulos\nsuustansa'; sentähden että hienossa maailmallisuudessa löytyy\nniin paljon hyvää ja oikeata, on vaikeata kumota tämänkaltaisen\nmaailmallisuuden saastuttaman vastaväitteitä, sillä tässä salaa hyvä\npahan. Hieno maailmallisuus kartuttaa perkeleen valtaa enemmän kuin\ntörkeä jumalattomuus; se on vaarallisin ja voimallisin pukeutuessaan\nvalkeuden pukuun. -- -- Sen kristityn, joka tahtoo välttää maailman\nsaastutusta, täytyy ensin rehellisesti kieltäytyä kaikesta, josta\nkieltäytyä voi. Se ihminen, joka arvelee, että Jumala kyllä häntä\nvarjelee, vaikkei hän kielläkään itseään, kiusaa Jumalaa; ja joka\nsuoraan antautuu, hän hukkuu siihen. Kuinka pitkälle kristillinen\nkieltäytyminen on ulotettava, ilmoittaa Vapahtaja selvästi: 'jos\nkätesi tahi jalkasi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki\nja heitä se pois, ja jos silmäsi pahentaa sinua, niin puhkase se ja\nheitä se pois; parempi on, että sinä silmäpuolena käyt elämään, kuin\nettä koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen'. Se tietää: jos niinkin\ntärkeä ja kallis asia, kuin käsi tahi silmä ovat, olisi sinulle\nesteeksi tahi vahingoksi, niin se on uhrattava, se on katkaisemalla\nriistettävä pois vanhalta Aatamiltasi, miten kovasti hän sitten\nponnistaakin vastaan ja vaikeroipi. Jollet tahdo luopua maailman\nystävyydestä Jumalan ystävyyden tähden, jollet suostu puhkasemaan\nja heittämään pois maailman rakkauden silmää, niin saat pian varoa,\nettei sinua kokonaan silminesi ruumiinesi ajeta pois Herran luota\nhelvetin tuleen heitettäväksi.\"\n\nSanokoot meidän aikamme itsensäkieltämiselle vieraantuneet, maailman\nystävyydelle alttiit kristityt tätä kantaa liika jyrkäksi -- Herran\ntodistus kuuluu toisin ja se pysyy. -- Oikein käsittelee kirjoittaja\nsiinäkin suhteessa ainettaan, ettei hän eksy yksityiskohtiin\ntunkeutuvilla määräyksillä palottelemaan tuota Herran suurta käskyä,\nvaan jättää valistuneen omantunnon ratkaistavaksi, mitä kukin on\nvelvollinen etupäässä uhraamaan.\n\n\"Evangeliskt Veckobladin\" ensimmäisen vuosikerran ehkä etevin\nkirjoitus on \"Jumalan sana ja aikakaudet\". Ruoskien ajan\npintapuolista, deismin, ratsionalismin ja panteismin vaikutuksesta\nJumalan sanan kalliolta kauas poistunutta, epäuskon sumuisissa\nlaaksoissa harhailevaa uskonnollisuutta, vaatii kirjoittaja, joka ei\nvoi olla kukaan muu kuin Stenbäck,[ Vertaa varsinkin alkua Stenbäckin\nvastaukseen \"Vanhan puutarhurin kirjeisiin.\"] kristittyjä palajamaan\nisien uskoon, evankeliumin yksinkertaiseen totuuteen. Kirjoituksen\npääkohdat ovat seuraavat:\n\n\"Kaikki n.s. uskonnollisuus, jonka perustus ei ole laskettu raamatun\nikuiselle kalliolle ja joka ei ole syntynyt elävän Jumalan sanan\nnöyrästä, rehellisestä ja ahkerasta tutkimisesta, on sannalle\nrakennettu huone. Päivän paistaessa ja kauniin sään aikana voipi\nsiinä asuminen olla hyvinkin miellyttävää, turvallista ja iloista;\nmutta kun kärsimyksen rankkasateet purkautuvat sen yli, kun murheen\ntulva ja hädän myrsky alkavat runnella huonetta, niin se kaatuu. Joko\ntässä elämässä tahi kuoleman hetkellä taikka tämän kiitävän elämän\nloputtua on jokaiselle ihmiselle se päivä tuleva, jolloin kaikki\ntukeet temmataan häneltä pois, kaikki suloiset siteet katkaistaan\nja kaikki maailman kimmeltelevät kuvat, jotka hän on koonnut\nympärilleen, haihtuvat kuin sumut. Silloin on hän seisova yksinänsä,\nihan yksinänsä elävän Jumalan edessä. Hän on onneton, ellei hän\nsilloin seiso sen ijankaikkisen sanan perustuksella, joka pysyy, kun\ntaivas ja maa hukkuvat. Kauheata on langeta elävän Jumalan käsiin.\nMutta hänen käsiinsä täytyy meidän langeta, joko täällä, missä\nJumalan henki voi herättää nukkuvan omantuntomme, taikka siellä,\nmissä ei enää katumukselle ja parannukselle mitään sijaa löydy.\nParas ja ihanin uskonnollisuus, joka ei ole totuudessa rakennettu\nyksin tämän ijankaikkisen sanan perustukselle, kaatuu surkeasti\nkumoon ennemmin tahi myöhemmin; tuo omilla käsillämme tehty huone,\njossa tyytyen turvallisina istuimme, hajoaa päällemme, ennenkuin\naavistammekaan, ja ehkä juuri silloin, kuin eniten tarvitsisimme\nlujaa tuetta ja horjumatonta perustusta kuolemattomalle hengellemme.\n-- -- -- Kun kahdeksannentoista vuosisadan vapaa-ajattelijat ja\npilkkaajat asettuivat kristinuskoa vastaan, joutui uskonnollinen\nmaailma hämilleen. Viisaus oli paisunut niin suureksi ja\nvalistuksen syysmyrskyt niissä määrin raastaen panneet paljaaksi ja\nlakastuttaneet kaikki, että tosiaankin olisi pyydetty liika paljon\ntuolta sivistyneeltä, valistuneelta, nerokkaalta ja oppineelta\nsukukunnalta, jos sitä olisi vaadittu suurten ja pilkkaavien\nnerojensa silmien edessä edelleen kunnioittaen tunnustamaan ja\nsydämessä uskollisesti säilyttämään isien vanhaa uskoa, evankeliumin\nyksinkertaista sanaa. Vaan täytyisikö sitten kaikesta uskollisuudesta\nluopua, kerrassaan sortua jumalankieltämisen kuiluun? Miten\nkäyttäytyä? Riennettiin deismin, kuivan, hedelmättömän jumaluusopin\nturviin, josta kaikki ilmoituksen ja raamatun totuudet ovat karsitut\npois, jolla ei ole Kristusta, Jumalan poikaa ja maailman vapahtajaa.\n-- -- Esiintyen varustuksena Jumalan ja uskonnon kieltämistä\nvastaan, asetti deismi luonnon ja järjen Jumala-tietoisuutensa\nalkulähteeksi ja tukeeksi, vaan tämä tietoisuus ei sisältänyt muuta\nkuin yleiskäsitteet: Jumala, kaitselmus, kuolemattomuus. Käsite\nkaitselmus sai ihmiset unohtamaan Jumalan, ja meidän päiviimme\nasti on tämä tyhjä sana säilynyt paraana ja ainoana nimenä, millä\nlukuisat, Jesuksen nimeen kastetut kristityt Jumalaansa nimittävät.\nVaikkei kukaan syväluontoinen ihminen näissä tyhjissä käsitteissä,\ntässä järjen erämaassa löytänyt ainoatakaan kosteikkoa, ei\nyhtäkään lepopaikkaa rasitetulle sydämelleen eikä tyydytystä sen\nijankaikkisuuskaipuulle, niin putosi kuitenkin toiselta puolen tämän\npintapuolisen, kristinuskon pyhiä aloja hävittävän jumaluusopin\nvaikutuksesta moni taakka pois, katosi moni lihalle vaivaloinen,\nmeitä ihmisraukkoja taivuttava ja painava kuorma. Ei näet ollut\nsyntiä enää, sillä se häiritsee iloa ja rauhaa, ei armoa, sillä\nse nöyryyttää, ei helvettiä, sillä se tuottaa pelkoa suruttomalle\nja iloiselle ihmiselle, ei parannusta, sillä se häiritsee elämän\nnauttimista, pelottaa pois ilon ja on lihalle vaivaksi, ei uskoa,\nsillä se tavottelee näkymätöntä ja ijankaikkista. Rakkaus vain jäi\nja, uskonnosta välittämättä, sulki se yhtä iloisesti ja hellästi\nkaikki ihmiset syliinsä, suvaitsevaisuudella, jommoista ei mikään\nvuosisata vielä ollut tuntenut. Mutta kauneimmatkaan sielut kun\neivät ole pilkkuja vailla, ja paraimmillakin ihmisillä, kun on\nniin sanotut puutteellisuutensa, niin toimitettiin heille raitis\nsiveysoppi, terveelliset, jos kohta karvaat ja vaivaloiset rohdot,\nrikoksellisille ja pahoille oli kuritushuone avoinna ja vihdoin --\nsillä kuolema sovittaa kaikki -- avautui kaikille taivas. Sillä\ntavoin kulkee epäusko, joka röyhkeästi ja ylpeillen hylkää autuuden\ntien Kristuksessa, suurella rohkeudella ja loistavalla luottamuksella\nkadotusta kohti.\"\n\n\"Kahdeksannentoista vuosisadan myrskyistä kohosi totuus uudelleen;\nhelvetin portit eivät voi voittaa apostolein ja profeettain\nperustukselle rakennettua seurakuntaa, jonka kulmakivenä Jesus\nKristus on. Kristuksen kirkko, joka ei heikontunut koetusten\ntulessa, vaan päinvastoin vahvistui siinä ja puhdistui, saattoi\nkahdeksannellatoista vuosisadalla voimallisemmin ja avarammin,\nkuin milloinkaan ennen, rakkaudessa avata sylinsä pakanamaailmalle\nja julistaa evankeliumia niille, jotka istuivat pimeydessä ja\nkuoleman varjossa. -- Jumalan työ pysyy, ihmisten työ kukistuu.\nVanhentunut deismi oli sortunut kallistuneen seinän ja haljenneen\nmuurin kaltaiseksi; se rakennettiin uudestaan järjestelmällisesti ja\nseiniä laajentamalla, ja ratsionalismin nimellä sitä tervehdittiin\nsiksi lujana linnana, jolle mystikkojen ja ateistain hyökkäykset\neivät muka mitään mahtaisi ja jota vastaan taistellessaan ne\njoutuisivat häpeään. Ja kuitenkin alkaa tämä vankka linna nyt\nkaikkien vanhojen vartijainsa ja puolustajainsa uutterain\nponnistusten uhallakin murentua, jopa haihtuu se aikamme suosiman\nylimielisimmän panteismin savuun. Oi noita epäuskon kauheita\nvertailuja ja muodostuksia Lessingin 'Natanista' Straussin\ninhoittavaan kirjaan asti! Alotettiin: Jumala luonnossa ja järjessä!\nja lopputuloksena oli inhimillinen henki sinä epäjumalana, jolle\nnykyaikana polvia notkistetaan. Kun he itsensä viisaiksi luulivat,\novat he hulluiksi tulleet. Mitä jumalattomimman uskonnollisuuden\nedustajina ja ylimyksinä tarjoovat nämä kirjat toisilleen kättä\ntuhansien haaksirikkoon joutuneitten sielujen yli. -- Mikä voi\nseisauttaa jumalattomuuden kuohuvan virran? Mikä estellä itsensä\njumaloimisen, itsekkäisyyden ja ylimielisyyden hurjaa hulluutta,\njoka yhä yleisemmin valtaa ajan ja yhä kovempaa vauhtia syöksee\nsitä kohti kadotuksen rinnettä? Ehkä nuo lukemattomat uskonnolliset\nkirjat, jotka nousevat ajan likaisesta virrasta ja vuosittain\ntulvaavat yli maailman? Nuo kuivat, laihat, hengettömät ja\nytimettömät saarnakirjatko, hartauskirjat, rukoukset, laulut ja\nmuut senkaltaisetko, jotka penseitä, hervottomia ja onttoja kun\nenimmäkseen ovat, ontuvat molemmin puolin, väsyneesti hengittävät\nilmoille totuutta ja valetta, kristinuskoa ja pakanuutta? Suuremmassa\ntahi vähemmässä määrässä itse suosien ja palvellen maailman ja ajan\nhenkeä, suolattomia ja voimattomia kun ovat, miten ne voisivat\nvoittaa ajan mahtavat virtaukset ja seisoa sitä henkeä vastaan,\njoka vallitsee sen pimeydessä? Yksin hengen miekka, joka on Jumalan\nsana, voi tässä voiton periä, ja ainoastaan apostolisen evankeliumin\ntäydessä, rehellisessä ja vilpittömässä hyväksymisessä on pelastus\nja apu. Yhä voimallisemmin ajaa aika meitä ulos surkean penseyden\npuolinaisuudesta, pois leveältä, miellyttävältä, veltolta totuuden\nja valheen, kristillisyyden ja anttikristillisyyden väliseltä\nkeskitieltä. Yhä vakavammin, valtavammin ja äänekkäämmin vaatii se\nmeitä varmasti ratkaisemaan, puolelleko vai toiselle tahdomme kuulua,\nvalitsemaan Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Yhä selvemmin ja\nvakuuttavammin tulee näkyviin, että elämme sukukunnan keskellä, niin\npimitetyn ja eksytetyn, että se pitää Jumalan ijankaikkista totuutta,\npitää sitä mikä kautta vuosisatojen on valaissut, lohduttanut,\nuudistanut ihmissydämiä, joko uutena oppina, jonka kautta ihmiskuntaa\nmuka harhaan johdettaisiin ja jonka muutamat vihattavat haaveilijat\nviime aikoina ovat keksineet, taikka vanhana ennakkoluulona. -- -- --\nJa katkerana viha todellisuudessa esiintyy, kun syytä siihen vaan\nilmaantuu; ei jätetä käyttämättä mitään keinoa totuuden saattamiseksi\nepäluuloon, vanhat herjaukset ja pilkkanimet tulevat uudelleen\nkäytäntöön, ja alituisesti singotetaan uudessa muodossa vanhat\nvaleet niitä vastaan, jotka Herran armon herättäminä ovat löytäneet\nelävän uskon ja jotka eivät tahdo eivätkä voi sitä toteuttaa.\nNiinkuin katolisen kirkon harhausko, niin on protestanttisen\nkirkon epäusko säännöillään ja määräyksillään tehnyt kristinuskon\npintapuoliseksi, yleiseksi laitumeksi, mauttomaksi, filantropiseksi\nmaailmanuskonnoksi, joka häiriytymättä kärsii rinnallaan tuon\nkolmikertaisen epäjumalanpalveluksen 'silmäin pyynnön, lihan himon\nja ylpeän elämän' ja jonka hyväksi kirkko ja teatterit, papit ja\nnäyttelijät, samaa päämäärää palvellen, yhteisesti tekevät työtä.\nTämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen\nnimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän\nkristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi,\non tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat\neivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme\nkuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko\ntäten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että\nnuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä\nilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä,\nsiellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa,\nepäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska\npimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei\nhäntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' -- --\nVoimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä\nkukaan muu! -- -- -- Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen\nlabyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen\nhuumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava\nherätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan,\ntakasin elämän ja valkeuden lähteelle -- -- --\"\n\nLehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden\nteroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien\nperinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden\neri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä\nja \"ajanhengen\" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin\nkaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan\nrepivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli\nalusta alkaen piti \"Evangeliskt Veckobladia\" hyvin ahtaalla. Muutamia\nesimerkkiä.\n\nKirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa\nkirjoituksessa otsakkeella \"Mystillisten kirjoitusten lukemisesta\"\noli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja\nja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin\ntätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön\npersoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta\nJumalaan, -- juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva\nuskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8\np:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli \"Borgå Tidning\" \"Muutamia\nhuomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän\naikamme ilmiöihin\" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin\noppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä,\nhengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen\nsyrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m.\nykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen,\nettä se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan\nansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä\nsyystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa\nvaraan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen,\nmitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että\nkoetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla\npietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta\nsiihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti \"Evangeliskt\nVeckoblad\" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli \"Vieläkin muutamia\nmuistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä\" vastata,\nmutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin\npuolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan\nhylkäsi hän niinikään kirjoituksen \"Uskontunnustus\". J. F. Bergh,\njoka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi\ntuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi\nolemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli\nhuomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä\nja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa,\nei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän\nkuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei\nsiihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. --\nViimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun\n\"Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä\" nimisen kirjoituksen,\nsekä erään toisen otsakkeella \"Rauhan-ääniä\". Asia oli ensikerran\nesillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan\nistuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia\nkolmatta, niinikään epäilyksen alaista \"Raamatun ja kokemuksen\ntodistuksia\" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19\np:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat\nviimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden\näänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet\nkannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin\nLindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä.\nSaatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh\npainohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\n\"Evangeliskt Veckobladin\" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat\nparemmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen\ntoimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa,\nmillä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa\ntunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet\nluopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten\nsuosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja\ntuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka\nvastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He\npysyivät \"alimmalla portaalla\", missä synnintunto kasvaa Herran armon\nvalossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin\nStenbäckin \"Evankeliskt Veckobladissa\" tuon tuostakin ilmestyneistä\nrunoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan\nhänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen,\njoka ensi kerran ilmestyi \"Evangeliskt Veckobladin\" 38 numerossa v.\n1839:\n\n    \"Oi Jesus helläsilmä,\n    Mä paljastan näin kurjuutein,\n    Ma kannan velkain, köyhyytein\n    Sun etees, helläsilmä.\"\n\n    \"Sun etees helläsilmä\n    Mä vaivun maahan synnissäin,\n    Mä kaihoin katson hädässäin\n    Sua, Jesus helläsilmä.\"\n\n    \"Sun nähtes, helläsilmä,\n    Oon rikkonut lait Jumalan;\n    Sun tuomiotas odotan\n    Nyt, Jesus helläsilmä.\"\n\n    \"Sua, Jesus helläsilmä,\n    Mä katson; jos mun hylkäätkin,\n    Niin nöyrtyin katson kuitenkin\n    Sua, Jesus helläsilmä.\"\n\n[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin\ntaitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se\nkuuluu ruotsiksi:\n\n    \"För Jesu milda ögon\n    Jag ställer mig så arm jag är,\n    Min skuld och fattigdom jag bär\n    För Jesu milda ögon.\"\n\n    \"För Jesu milda ögon\n    Betryckt af synd jag faller ner\n    Med längtan i min nöd jag ser\n    I Jesu milda ögon.\"\n\n    \"För Jesu milda ögon\n    Jag syndat har mot Herrans lag;\n    Min dom däröfver väntar jag\n    För Jesu milda ögon.\"\n\n    \"I Jesu milda ögon\n    Jag ser; förskjuter han mig, så\n    Nedsjunkande jag ser ändå\n    I Jesu milda ögon.\"]\n\nJoulukuussa 1839, jolloin \"Evangeliskt Veckoblad\" jälleen tarjottiin\ntilattavaksi, pyysivät sen toimittajat Porvoon tuomiokapitulia sitä\nyleisölle suosittelemaan. Tuomiokapitulin pöytäkirjaan tammikuun 8\np:ltä 1840, jolloin asia oli esillä, on merkitty: \"Koska 'Evangeliskt\nVeckoblad' on niin tunnettu, ei tuomiokapituli katsonut olevan syytä\nuudelleen ilmoittaa lehteä tilattavaksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Evangeliskt Veckobladin\" toinen vuosikerta alkaa\nStenbäckin hartausvirtenä myöhempinä aikoina usein käytetyllä\n\"Uudenvuodenlaululla\". Koska tämä runo yhtä elävästi kuin\nkauniistikin kuvaa silloisessa, ahdingonalaisessa herännäisyydessä\nvallitsevaa, varsinkin \"Evangeliskt Veckobladin\" toimittajien ja\nheidän lähimpäin ystäväinsä edustamaa mieltä, lainaamme sen tähän:\n[Yrjö Veijolan käännös.]\n\n    \"Vaikka aika rientää kurjan maan,\n    Kristus sentään elää ainiaan;\n    Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan\n    Aikain vaihettelussa.\"\n\n    \"Sydän, jos vain sulla Kristus on,\n    Elon aamutähti tahraton,\n    Sulla kyllin, sulla kaikki on\n    Aikain vaihettelussa.\"\n\n    \"Tulkoon pimeys ja maailma,\n    Tulkoon kuolema ja saatana;\n    Oi, meill' on tuo sankar' mahtava\n    Aikain vaihettelussa.\"\n\n    \"Ylös Herraamme siis seuraamaan!\n    Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!\n    Ristin mies ei lepää konsanaan\n    Aikain vaihettelussa.\"\n\n    \"Herran tuomiot käy yli maan,\n    Niitä ihmisraukat katsoo vaan,\n    Mut ei ymmärrä ne hiukkaakaan\n    Aikain vaihettelussa.\"\n\n    \"Kristus tulen tahtoo syttyvän,\n    Tulta lähetettiin tuomaan hän,\n    Jot' ei tunne sokeus elämän\n    Aikain vaihettelussa.\"\n\n    \"Mut _hän_ tuntee heikon laumansa,\n    Sitä suojaa ikivoimalla;\n    Jospa vois _se_ hänet tuntea\n    Aikain vaihettelussa\".\n\nEi sovi oudoksua, että runo selvään viittaa niihin ahdinkoihin,\njoiden alaisena herännäisyys siihen aikaan oli. Mitä erittäin\n\"Evangeliskt Veckobladiin\" tulee, kävi sen asema \"aikain\nvaihettelussa\" yhä vaikeammaksi. Ankaran sensuurin tuottamia\nvaikeuksia lisäämään tulivat sanomalehtien hyökkäykset, joita\nlehti ei saanut vapaasti torjua. Se yritti sitä kuitenkin ja sen\nonnistuikin saada julaista joskus hyvinkin jyrkkiä vastauksia näihin\nhyökkäyksiin. \"Evangeliskt Veckobladin\" toisessa ja kolmannessa\nvuosikerrassa tapaamme tuon tuostakin väittelyä. Sitäpaitsi käytiin\nmuissakin sanomalehdissä sotaa herännäisyydestä.\n\nMissä hengessä ja missä tarkoituksessa sanomalehdet ylimalkaan\nesiintyivät herännäisyyttä vastaan, näkyy selvästi esim. \"Helsingfors\nMorgonbladissa\" v. 1840 n:ssa 15-16 löytyvästä kertomuksesta\nKurikassa v. 1774 ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä. Tämä\nvanha, hyvin vähän tunnettu ja itsessään vähäpätöinen juttu, jonka\nvaiheet osoittavat, että se alusta alkaen eksyi mitä arveluttavimpiin\nhairahduksiin, kaivettiin äkkiarvaamatta esille käytettäväksi aseena\nherännäisyyttä vastaan. Tarkoitus on selvä. Koetettiin näyttää, että\nherännäisyys itse teossa muka oli samaa kaikenlaisiin erehdyksiin\neksyvää haaveilevaa uskonnollisuutta, kuin mainittu liike, vaikkeivät\nne aikaan nähden eivätkä muissakaan suhteissa olleet missään\nyhteydessä keskenään. Täydellä syyllä lausuu \"Evangeliskt Veckoblad\"\nvastauksessaan 16/3 40: \"Epäilemättä muistanee Morgonbladet, että\nkristinuskon häväisemiseksi vanhoista ajoista alkaen monesti ja\nmielihyvällä on tuotu esiin kaikenlaisia valitettavia uskonnollisia\neksytyksiä, sekä että tämän otsakkeen alle kuuluviksi on vedetty\nkaikki hengelliset pyrinnöt ja kaikki vakavakin uskonnollisuus, jotta\ntäten totuuden varjon turvissa ylimielisesti voitaisiin surkutella\nja hyljätä niin tämä, kuin tuokin. Kirkkohistoria tietää kertoa\nlukemattomista esimerkeistä tämän menettelytavan käyttämisestä,\nsamoinkuin useimmat muutkin nykyaikana 'uskovaisia' vastaan\nsingotetut häväistykset ja muistutukset suurimmaksi osaksi ovat yhtä\nvanhat kuin kristinusko -- --\". N:ossa 25-26 vastasi \"H. Morgonblad\"\n\"Evangeliskt Veckobladin\" muistutuksiin. Kirjoitus on katkera ja\npoikkeaa monesti syrjään väittelyn alaisesta kysymyksestä. Tästä\nhuomauttaen vaatii \"Evangeliskt Veckoblad\" uudelleen vastustajaansa\nnäyttämään, missä yhteydessä herännäisyys oli tuohon Kurikassa\nedellisellä vuosisadalla ilmestyneeseen hurmahenkiseen liikkeeseen.\n-- Tähän väittely sillä kertaa loppui.\n\nMaltillisempi, jos kohta moittiva, on eräs toinen samaan aikaan (30/5\n40) \"Borgå Tidningissä\" ilmestynyt herännäisyyttä vastaan tähdätty\n\"lähetetty\" kirjoitus. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä y., on\npappi. Pietistain oppiin, jota hän ei sano tuntevansa, ei hän koske,\nvaan moittii sen sijaan liikkeeseen kuuluvia sielunpaimenia heidän\ntuomitsevasta esiintymisestään muita pappeja kohtaan, arvellen ettei\nheidän uskonsa tähän asti ole osoittautunut hedelmissä, rakkaudessa\nJumalaan ja lähimmäiseen. Naivi on varsinkin se väite, että heränneet\nmuka aivan aiheettomasti valittavat kärsimiään vaivoja, \"vaikka he\neivät ole voineet näyttää, millä tavoin heitä olisi vainottu, jollei\nsiten, että ovat kärsineet rangaistusta laittomista seuroista, joista\nhe olisivat saattaneet pysyä erillään aivan yhtä hyvin kuin muut\nihmiset.\" Kirjoittaja arvelee, että herännäisyyden nimeksi paljon\nparemmin sopisi nimi \"radikalismi\" kuin \"pietismi\".\n\nMainittu kirjoitus aiheutui eräästä \"Evangeliskt Veckobladissa\"\n(N:o 12, 1840) olleesta Lutherin kirkkopostillan arvostelusta,\njossa kirjoittaja muun muassa puhuu siitä vainosta, jonka alaiseksi\npuhdasta Jumalan sanaa julistavat saarnaajat kaikkina aikoina ovat\njoutuneet. N:ssa 19 otti \"Borgå Tidning\" asian uudelleen puheeksi,\nmoittien heränneitten tuomitsevia saarnoja ja heidän loukkaavaa\nesiintymistään ja arvellen niiden saaneen aikaan ainoastaan\nkatkeruutta, eripuraisuutta ja vihaa. Vastauksessaan (13/4 40)\nlausuu \"Evangeliskt Veckoblad\": \"Meillä on inhimilliset tunteet,\nniinkuin muillakin; ihmisten viha ja heidän väärät tuomionsa eivät\nole meille mieliksi, vaan päinvastoin; mutta jos sentähden olisimme\ntotuutta tunnustamatta tahi esittäisimme sitä niin, että sen ohessa\nkelpaisimme ihmisille, niin olisimme pettäjiä eikä totuus olisi\nmeissä. -- -- --\" \"Emme ole ryhtyneet tätä lehteä toimittamaan\nkunnianhimosta emmekä voitonpyynnöstä, eikä se hetkeksikään meitä\nhäiritse, jollemme kumpaakaan osaksemme saa. Olemme vain -- miten\npieni kykymme sitten onkin -- tahtoneet julistaa ja puolustaa\nsitä totuutta, jonka Jumala itse on raamatussa ilmoittanut,\nmitään siihen lisäämättä tahi mitään siitä ottamatta pois; ja\nmeillä on se luottamus totuuden jumalalliseen voimaan, että joku\njossain loukossa sitä kuuntelee ja ottaa sen vastaan, jos kohta se\nhyljätäänkin maailman vilisevällä torilla. Tämä on meille kylliksi.\nKyllä soisimme, että maailma tuntisi ja vastaanottaisi jumalallisen\ntotuuden, vaan ei ole meillä mitään syytä toivoen odottaa, että niin\nkävisi; ja inholla luomme luotamme sen ehdotuksen, että meidän sen\nsuosion saavuttamiseksi tulisi lieventäen muodostella ja sovitellen\nvähentää tätä totuutta tahi sen kustannuksella hankkia itsellemme\nystäviä ja tilaajia.\"\n\nNiinkuin vasta saamme nähdä, herättivät heränneitten tuumat\nsuomalaisen pakanalähetystoimen perustamisesta suurta melua monessa\npaikoin maassa. Ei siinä kyllin, että viranomaiset pitivät hanketta\nvaltiolle ja kirkolle vaarallisena -- sanomalehdetkin asettuivat\nsitä soimaten vastustamaan. Tämänkin johdosta joutui \"Evangeliskt\nVeckoblad\" väittelyihin. Lehden toisessa vuosikerrassa löytyy\narvokkaita vastauksia näihin hyökkäyksiin.\n\nAnkarasti arvosteli \"Evangeliskt Veckoblad\" monesti kirkon kaavoihin\nkangistunutta elämää. Mutta se ei tahtonut hyljäten hävittää,\nvaan uudistaen elähyttää kirkollisen elämän muotoja. Se ei ollut\nlahkolaisuuden, vaan elävän kristillisyyden äänenkannattaja.\nNiissäkin kirjoituksissa, joissa pappien hengettömiä saarnoja\ntai seurakuntien suruttomuutta ankarimmin moititaan, näkyy aina\nkirjoittajain rakkaus kirkkoon ja heidän harras toivonsa saada\nihmisiä heräjämään synnin unesta. Jo se seikka, että \"Evangeliskt\nVeckoblad\" hyvin usein käyttää nimitystä \"Kristuksen kirkko\",\ntodistaa selvästi, että lehti oli täysin oikeutettu luotaan luomaan\nsitä ja herännäisyyttä vastaan tuon tuostakin tehdyt syytökset\nlahkolaisuudesta. Totta on, että heränneet monesti puhuivat ja\nkirjoittivat kirkkoa vastaan, mutta tarkoitus oli ihan vastakkainen.\nTodistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen kirjoituksesta \"Miten\non seurakuntiemme tila parannettava?\" (Ev. Veckoblad n:o 22, 1840):\n\"Jokaisen, joka tietää, mitä Kristuksen valtakunta on ja mitä siihen\nkuuluu, täytyy syvästi surkutella kristillisten seurakuntien tilaa,\nsurren nähdä, että 'hävityksen kauhistus seisoo pyhällä sijalla.'\nKuollutta uskoa, epäuskoa ja perkeleen valtakunta keskellä Kristuksen\nkirkkoa! -- -- -- Voimme kyllä ja meidän tuleekin, sydämestämme\nJumalaa kiittäen, hänen kunniakseen tunnustaa, että Herran armo\nmeidän päivinämme siellä täällä seurakunnissamme voimallisemmin,\nkuin entisinä epäuskon aikoina, on alkanut vaikuttaa parannusta\nJumalan edessä ja uskoa Herraamme Jesukseen, vieläpä tunnustaa sekin,\nettei niiden Israelin paimenten luku ole aivan pieni, jotka ovat\nalkaneet ajatella omaa ja heille uskottujen pelastusta. Toivorikas\nja iloatuottava on kyllä tämä ilmiö Jumalan valtakunnan ystäville;\nmutta juuri tuon pienen, armon Jumalan meidän keskellämme ja meidän\nsydämissämme sytyttämän valon kirkkaudessa voimme sitä selvemmin\nnähdä, miten kauhea epäuskon ja synnin pimeä on kaupungeissa ja\nmaalla, ylhäisissä ja alhaisissa.\"\n\nMuussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on\nnimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän\nvakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että\npapiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut\ntähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, \"miten\nsynnin orjat tulevat vapaiksi.\" Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan\njumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: \"Jotta\nniissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan,\nyleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen\ntapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti\nkehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen\nvoimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen,\njonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa\noppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin\nvalvoo Herran asiaa.\"\n\nSamaa ainetta käsittelee myöskin \"Evangeliskt Veckobladin\" 38-39\nnumeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta \"Timoteus esikuvana\njumaluusopin ylioppilaille\" lainattu ote. Se on elävä todistus\nkäytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa\nopiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti\nvetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin.\nOlihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin\nkysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen\nheränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy \"Evangeliskt\nVeckobladissa\" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko\nSpenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen\non kirjoitus \"Spenerin yksityisistä kokouksista\" (n:ot 39-40, 1840),\njossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun\nalkuunpanijan sanat: \"Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja\nmuuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia\nvarten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia,\nettä niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista,\nherkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään\nsemmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden\ntarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen.\nTotisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti\ntaistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä\nolevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää\nhän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän\nei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää.\" Helposti tajuttavista\nsyistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä\nkysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä\nhuomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden\njoutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta\nsiitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin\nasianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi.\nTähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien\npalstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen\npuolustukseksi, kertoi \"Evangeliskt Veckoblad\" otsakkeella\n\"Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta\" (n:oissa 9-11, 1840)\nUumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan\nvastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin\nLänsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan\nnimellä \"Lukijat\" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja\nelämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea\npapiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta.\nKirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: \"Tämä tapahtuma todistaa\nselvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina\naikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole\nHernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat\nkoettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä\nseuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen\ntodistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät\nvainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina.\"\nEttä näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden\nvainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin\nliitetystä kysymyksestä: \"Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut\nmeidän vuosisatamme opettajasäätyä?\" Asianomaiset eivät olleet\nkysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja\nvastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: \"Historia\non kerran vastaava tähän kysymykseen.\" Se on siihen jo vastannut.\n-- Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus \"Erään tuomarin kirje\nyksityisistä hartauskokouksista\", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee\nRuotsin \"Lukijain\" vainoomista.\n\nKolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: \"Suomen\nrunoudesta\" ja \"Kristinusko ja tiede\". Edellinen arvostelee\nankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä\narvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen\nsuhdetta kristinuskoon. \"Puhutaan kristillisestä runoudesta,\" lausuu\nkirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck,\n\"tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään\nettä kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on\nmuuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei\ntätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan\nsanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin\nluvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella\nja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia\nja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä\npuolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla\ntahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan\nhengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen\nulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole\nmitään yhteyttä sen kanssa. -- -- -- Niinkuin saatana valkeuden\nenkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on\nmyöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi\nja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan\nihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan\nhengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin\nvaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän -- miten\nottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä,\nJumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki\nsitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä\ntahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee\nkuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman\nmielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja\nesteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän -- aina esteettisen\nmielenlaatunsa mukaan -- epäjumalanpalvelija, joka hartaassa\nhurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota\nmaailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä\nhurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden\nrunoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu,\nsanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella,\nja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti\nkädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa\nriettautta\".\n\nEi sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei\nsen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän\nnäin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän\noikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa\nei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään,\njoista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen.\nStenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan\nvaatimaan niitäkään \"Evangeliskt Veckobladin\" lukijoita, joilla oli\nedellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan.\nPäinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle\nkatsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala\nylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa\nkirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: \"Meitä syytetään tieteen\nja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta\nsyytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin\narvossa\", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan\nmikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta\ntähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin\nkysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat\ntäydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden\njulkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon\nkatkeruutta \"Evangeliskt Veckobladia\" ja sen lukijakuntaa vastaan, on\nitsestään selvä.\n\nVielä yksipuolisempi on kirjoitus \"Kristinusko ja tiede\" (N:ot 6\nja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa\ntieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa\ntähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän\non epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa\nkirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä\nJumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille\nmitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli\nhyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja\nnimellä \"filosoofi\". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että\nkysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi\nriippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon\nkuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen\nhänen oppineiltakin ystäviltään. -- Kenen kirjoittama \"Kristinusko ja\ntiede\" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän\njälkiä siinä ei huomaa.\n\nPaitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää \"Evangeliskt\nVeckobladin\" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin\nlyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten\nuskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin\nlöytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein\npoikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein\ntaiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:\n\n\"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa,\njollemme aina odota häneltä suuria.\"\n\n\"Ihmisille annamme antamalla, Jumalalle vastaanottamalla ja\nkiittämällä.\"\n\n\"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen\nansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa.\"\n\n\"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme\nijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään\nkuolisimme.\"\n\n\"Se joka pelkää ihmisiä, ei tee mitään suurta Jumalan edessä.\"\n\n\"Niinkuin valitut inhoovat maailmaa, niin maailmakin inhoo heitä.\"\n\n\"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; -- minun\nsydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin\nputoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä\npisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan?\n-- Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti,\non koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja\nasettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. -- Sentähden\nkäännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä\nolet koettanut minua masentaa, vaan se on turhaa. Jollet anna\nminulle Kristusta, niin olen kaiken tämän uhallakin häijy, paha ja\nperkeleellinen. Rakas isä, anna minulle Kristus, elävä Kristus\".\n\nKirja-arvosteluja löytyy \"Evangeliskt Veckobladissa\" verraten\nrunsaasti. Paitsi ennen mainittuja ansaitsevat huomiota varsinkin\nseuraavat.\n\nV. 1827 oli Tukholmassa ilmestynyt ruotsinkielinen käännös I. Lindlin\nsaarnantapaisesta tutkimuksesta \"Synnistä P. Henkeä vastaan\". Ehkä\noli syynä kirjasen ilmoittamiseen \"Evangeliskt Veckobladissa\"\nosaksi se, että N. K. Malmberg Pietarissa oleskellessaan oli\ntullut herätykseen sanotun saarnan kautta (I osa, 266, 277) sekä\nsittemmin usein muille heränneille papeille siitä puhunut. [Kert.\nN. G. Arppe.] Sitäpaitsi käsittelee Lindlin kirjanen monessa kohden\nniitä vaivoja, jotka aina kohtaavat Herran eläviä tunnustajia,\nja oli siitäkin syystä omiaan vetämään \"Evangeliskt Veckobladin\"\nhuomion puoleensa, Muuten tämä kirjailmoitus ei sisällä vasituista\narvostelua. Tarkoitus on vain tehdä Lindlin saarna tutuksi lehden\nlukijakunnalle. Sentähden on kirjoittaja lainannut siitä pitkiä\notteita, varsinkin semmoisia, jotka soveltuvat Suomen uskonnollisiin\noloihin. Selvemmin kuin ehkä mikään muu lehden kirjoituksista\nilmaisee kaksi toisessa vuosikerrassa löytyvää virsikirja-arvostelua\nheränneitten uskonnollista katsantotapaa oppiin nähden. Toinen\nnäistä kirjoituksista -- sen otsakkeena on \"Muistutuksia vanhemmista\nja uudemmista virsikirjoista\" -- arvostelee ankarasti varsinkin\nRuotsin uutta virsikirjaa, väittäen sen sisällystä ratsionalismin\nturmelemaksi, sen kieltä pintapuoliseksi kukkakieleksi. Ei käy\nkieltäminen, että nämä muistutukset, miten asiallisia ja oikeutettuja\nne monesti ovatkin, eksyvät liiaksi ylistämään vanhoja virsiä\nsentähden vain, että ne ovat vanhoja, sekä uutuuden tähden epäilemään\nja moittimaan uusia. Poikkeuksena ovat kuitenkin J. O. Vallinin\nvirret, jotka saavat tunnustustakin osakseen. Mutta ylimalkaan\nasettuu arvostelija mitä jyrkimmän konservatismin kannalle, pitäen\nmiltei kaikkia muutoksia ja korjauksia tällä alalla vaarallisina.\nIkävän vaikutuksen tekee varsinkin seuraava lause: \"Kaikeksi\nonneksi on meidän rakas isänmaamme tähän päivään asti säästynyt\ntämänkaltaiselta väkivallalta ja me toivomme luottamuksella, että,\nniinkauan kuin emme itse tee itseämme syypääksi kalliin ja armollisen\nhallitsijamme meille näihin asti osoittaman suojelevan lempeyden\nmenettämiseen, myöskin kirkollinen vapautemme loukkaamatta pidetään\nvoimassa ja säästyy kaikilta ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä.\"\n\nEhkä vielä perusteellisemmin tarkastaa \"Evangeliskt Veckoblad\"\nsamassa vuosikerrassa \"Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia\",\njonka virsikirjaehdotuksen tätä tointa varten jo v. 1818 asetettu\nkomitea oli saanut valmiiksi v. 1836. Tämäkin kirjoitus, joka\ntäyttää lähes neljä numeroa lehdessä, käsittelee ainetta miltei\nyksinomaan opin kannalta. Useimmat muistutukset ovat paikallaan,\nmutta aiheetontakin moitetta sisältää arvostelu. Tarpeettoman\nkiivaaseen muotoon pukeutuu sitäpaitsi tämä moite. Ei ainakaan\nvirsikirjakomitean nöyrä tunnustus, etteivät sen muodostamat virret\nmitenkään olisi oikeutetut syrjäyttämään vanhaa virsikirjaa, siihen\nvaatinut. Epäilemättä on uutuuden pelko tässäkin arvostelussa saanut\nliika suurta valtaa, ainakin mikäli moite koskee kielellisistä syistä\ntehtyjä muutoksia. Semmoisissakin korjauksissa vaanii arvostelija\n\"harhaoppisuutta\". -- Tämän, samoinkuin edellisen arvostelun\nhuomattavin puoli on kuitenkin se vakaa, todelliseen parannukseen\nja elävään uskoon vaativa henki, jonka pohjalla muistutukset alusta\nloppuun liikkuvat.\n\nHuomattavia ajatuksia kristinuskon oikeasta puolustamisesta\nsisältää F. M. Franzénin \"Rabulisti ja maalaispappi\" nimisen runon\narvostelu (n:o 40, 1840). Asettuen silloisen teologian kannalle,\nkoettaa tuo kuuluisa runoilija vastustaa Straussin y.m. raamatun\ntotuutta vastaan tekemiä hyökkäyksiä, antaen \"maalaispapin\"\nsakastissa \"rabulistin\" kanssa väitellä kristinuskon arvosta,\nevankelistain kertomusten luotettavaisuudesta y.m. Väittely ei johda\ntuloksiin -- kumpikin pysyy mielipiteessään. Tämän johdosta lausuu\n\"Evangeliskt Veckoblad\": \"Ei sovi kieltää Straussin dialektista\nkykyä eikä sitä järjen terävyyttä, millä hän tukee jumalatonta\nröyhkeyttään. Jolleivät jumaluusoppineet voi asettaa häntä vastaan\nmitään muuta, kuin muutamia järjen perusteluja ja todistuksia, niin\nhe varmaankin aina joutuvat tappiolle. Teologian alalla on yhtä\ntavallista, kuin se meidän ajatuksemme mukaan on hedelmätöntä ja\nturhaa, että järjen perusteluilla ja filosofian johtopäätöksillä\nkoetetaan puolustaa kristinuskoa viisaustieteen vapaa-ajattelijoita\nvastaan. Tämänkaltaisessa väittelyssä ovat viimemainitut miltei\naina etevämpiä. Sensijaan että jumaluusoppineitten aina tulisi\nvakaasti seisoa yksinomaan raamatun pohjalla ja Jumalan sanan\nkaksiteräisellä miekalla hengen ja voiman todistuksella puolustaa\nkristinuskoa, eksyvät he filosofian pohjalle ja taistelevat ihan\nsamoilla aseilla, kuin heidän vastustajansa. Sentähden ei koko\ntaistelu ilmaisekaan muuta, kuin ristiriitaisten inhimillisten\nmielipiteiden ja järjestelmien kurjaa temmellystä; siinä ei näy\nuskon jumalallista taistelua epäuskoa vastaan, se ei ole taistelua\nelämästä ja kuolemasta Jumalan sanan eläväksi ja autuaaksi\ntekevän totuuden ja rohkeilevan, väärän, katoavan inhimillisen\ntotuuden välillä. Tämänkaltaista tuulenpieksäjäin taistelua, ei\nmuuta, esittää 'Rabulistin ja maalaispapin' väittely, siinä kun\nkuollut puhdasoppisuus turhaan tekee parastansa syrjäyttääksensä\nviisaustieteellistä epäuskoa, luullen voivansa tylsillä,\nhengettömillä aseillaan lyödä maahan ylpeän vihollisensa.\"\n\nKolmannen vuosikerran 2:ssa numerossa ilmoittaa \"Evangeliskt\nVeckoblad\" kaksi Suomen Raamatunseuran kokouksissa v. 1837 ja\n1838 pidettyä puhetta, jotka v. 1839 olivat painosta ilmestyneet.\nEdellisen oli pitänyt kirkkoherra J. H. Molin, jälkimmäisen\nkappalainen Engelbr. Rancken. Säälimättä otti lehti näiden puheiden\ntyhjyyden ja niiden ratsionalistisen ajanhengen luomat, raamatun\nopista kauas eksyneet lauselmat ankaran kritiikinsä ruoskittaviksi.\nKirjoitus on lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Molinin puheesta\nlausuu hän muun muassa: \"Emme tiedä, nauraisimmeko vai itkisimmekö\ntätä surkeata sotkua\" ja Ranckenin esitelmää hän arvostelee\nseuraavaan tapaan: \"Yhtä rikas kuin h:ra R. on sanoista, yhtä\nköyhä hän on aatteista, syvälle tunkeutuvista, sisältörikkaista\najatuksista, hengestä ja voimasta. Hyvin ikävää on keinua hänen\nsanojensa haaleassa loiskeessa. Siinä ei avaudu ainoakaan näky\ntotuuden syvyyteen, ei ainoakaan totuuden voiman tuulahdus kohtaa\nsielua, ei yksikään jumalallisen valon säde tunkeudu helteen läpi;\nsiinä vain ajattelematta ja veltosti liikutaan keinuen eteenpäin,\nja se lämmin, uuvuttava ilma, jota tuossa hengitetään, tylsyttää ja\nveltostuttaa huomaamattamme sielua. Tässä täytyy vastustamattomalla\ninholla kokea, miten äitelä ja oksettava penseys on; joka ei sitä\nennen nuku makeasti tahi ei tämän sanatulvan kulkusten helinästä\nole uupunut uneen, hänen täytyy välttämättömästi huomata, että\ntuon kauniin verhon alla ei ole muuta kuin kurja, kolkko tyhjyys,\nhengellisen kuoren alla surkuteltava, kuollut ja kuolettava\npenseys. Kun Jumalan totuus esiintyy selvänä ja puhtaana, on sillä\njumalallinen, herättävä, särkevä ja elähyttävä voima, jota eivät\nmielikuvituksen kauniimmatkaan unelmat ja lupaukset voi korvata\nja jonka puutetta eivät korkeimmatkaan ja korkealle tähtäävät\nsanat milloinkaan voi peittää. Ei herra R:n kirjoituksessa löydy\nsisällistä, voimallisesti esille virtaavaa rikkautta; siinä astuu\npäinvastoin näkyviin sisällinen hengen köyhyys, jota hän turhaan\nkoettaa peitellä loistavilla ryysyillä ja koristuksilla. Hänen\nkirjansa esittämässä kristinuskossa ei ole rahtuakaan hengen ja\nelämän todistuksesta, se on elävän, elähyttävän, voimallisen\nja todellisen kristinuskon kalpea ja surkea varjo, puhujan\nmielikuvituksen muodostama utukuva, epämääräinen 'taulu', jota herra\nR. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja eksytyksillä,\nnoilla epäuskon taikka kylmäkiskoisuuden ja harhauskon sikiöillä'.\nSiinä ei ole hengellistä suolaa ensinkään, eikä ole tämmöinen äitelä\nravinto omiaan vaikuttamaan muuta kuin inhoa.\"\n\nAlusta alkaen oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt \"Evangeliskt\nVeckobladia\" hyvin ahtaalla. Nyt oli sen kärsivällisyyden mitta\ntäysi. Sekä Molin että Rancken, joiden juhlallisissa tilaisuuksissa\npitämiä puheita \"Evangeliskt Veckoblad\" oli noin pahasti pidellyt,\nnauttivat suurta kunnioitusta kirkollisissa piireissä -- Stenbäck\nsitävastoin ei ollut edes vihitty papiksi ja sitäpaitsi jo ennestään\nleimattu \"kerettiläiseksi\". Kirkon johtomiehet päättivät ryhtyä\ntehokkaisiin toimenpiteisiin tuota heidän mielestään hävyttömän\nylimielistä nuorta toimittajaa ja hänen niin paljon häiriöitä\nja vastuksia tuottavaa lehteänsä vastaan. Viitaten ylenmäärin\nsuureen työhönsä ja valittaen etenkin \"Evangeliskt Veckobladin\"\nsopimatonta esiintymistä, anoi Porvoon tuomiokapituli senaatilta\nvapautusta sensuritoimestaan, mikäli tämä koski mainittua lehteä.\nTätä 15 p:nä tammikuuta 1841 päivättyä kirjoitusta seurasi eräs\ntoimituksen vasta tarkastettavaksi jätetty kirjoitus näytteenä\n\"Evangeliskt Veckobladin\" kirjoitustavasta [Porvoon tuomiokapitulin\narkisto.] Samaan aikaan kääntyi arkkipiispa Melartin v.t.\nkenraalikuvernöörin puoleen, pyytäen häntä kutsuttamaan Stenbäckiä\nluoksensa ja kehottamaan häntä \"noudattamaan säädyllisyyttä,\nsopivaa esiintymistä ja malttia sekä muistamaan, että totuus on\ntoista kuin solvaaminen, ettei järjellinen arvosteleminen tarvitse\navukseen alhaista parjaamista ja etteivät oikeutetut oikaisut sovi\npilkkaavan irvistelemisen kanssa yhteen.\" Ilmeistä on, että tämä\ntoimenpide lähinnä aiheutui siitä ankarasta arvostelusta, minkä\nyllämainitut, pipliaseuran kokouksissa pidetyt puheet olivat saaneet\nosakseen \"Evangeliskt Veckobladilta\". Ellei lehti -- niin vakuutti\nsuuttunut arkkipiispa -- luopuisi loukkaavasta, turmiota tuottavasta\nja solvaavasta suunnastaan, aikoisi hän muitta mutkitta H. Keis.\nMajesteetilleen esittää, että sen lakkauttaminen oli välttämätön.\n\nHäikäilemättä puolusti siis Melartinkin tuota Porvoon piispojen\nedustamaa ja pitkälle kehittämää menettelytapaa, jonka mukaan\nherännäisyys oli kukistettava maallisen vallan käsivarrella. Asettuen\nhänkin kirkkoruhtinaan kannalle, lausuu hän kysymyksessä olevassa\nkirjeessään, että \"hänen virka-asemansa ei sallinut hänen antautua\nhyödyttömään sanakiistaan nuorukaisten kanssa, jotka, suuria\nitsestään ajatellen, luulivat itsensä kutsutuiksi isänmaan pyhimpien\npyrintöjen tuomareiksi ja johtajiksi\". [Stenbäckin ennen mainittu\nkirje C. V. Skarstedtille 6/3 41.]\n\nHierarkian auktoriteettia vastaan oli herännäisyys monesti\nesiintynyt. Se kunnioitti kirkon opettajavirasta säätämää\njärjestystä, mutta se ei taipunut tunnustamaan Jumalan hengen voimaa\nriippuvaksi papin kauluksesta. Tälle kannalle asettuivat liikkeeseen\nkuuluvat papit, joista huomattavimmatkin istuivat oppilaina Paavo\nRuotsalaisen jalkain juuressa, ja samaa katsantotapaa edusti\nmyöskin \"Evangeliskt Veckoblad\". Suurta tyytymättömyyttä kirkon\njohtavissa henkilöissä oli herättänyt [Kertonut N. G. Arppe.]\nlehden yllämainitussa, Turun pipliaseuran kokouksissa pidettyjen\npuheitten johdosta ilmestyneessä arvostelussa tekemä ehdotus, että\ntällaisissa tilaisuuksissa vasta käytettäisiin maallikkojakin\npuhujina. Mikäli asia koski Porvoon tuomiokapitulia, oli sitäpaitsi\neräs toinenkin kirjoitus, jonka \"Evangeliskt Veckoblad\" oli jättänyt\nsen tarkastettavaksi, jouduttanut tämän hierarkkisuudestaan tunnetun\nvirkakunnan päätöstä, että lehti oli lakkautettava. Kirjoitus, jonka\notsakkeena oli \"Hengellisestä pappeudesta\", esitti näet heränneitten\npiireissä vallitsevia mietteitä maallikkosaarnaajien tärkeydestä\nkirkon hengellisen elämän elvyttämiseksi, hartausseuroista y.m.\nvaarallisista asioista. Sitä tarkastettaessa väitti piispa Ottelin\n\"kirjoituksen sisältävän kieron käsityksen hengellisestä pappeudesta\nsekä että se kokonaan soti sitä lutherilaisen seurakunnan Augsburgin\ntunnustuksen 14 artikkelissa opikseen hyväksymää aatetta vastaan,\nettä kirkko ja papisto oli jumalallinen laitos, jota paitsi piispa\narveli kirjoituksen tahtovan puolustaa hartausseuroja, jommoisten\npitämisen maamme yhteiskunnalliset lait kieltävät\". Paitsi\nsensorivirastolle Helsinkiin lähetettiin tieto tästä päätöksestä\nmyöskin Turun tuomiokapitulille. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]\n\nKun maan molemmat piispat ja tuomiokapitulit näin yksimielisesti\nolivat asettuneet \"Evangeliskt Veckobladia\" vastaan ja sitäpaitsi\nselvin sanoin huomauttaneet korkeita viranomaisia lehden\nturmiollisuudesta, on selvää, ettei sen aika voinut olla pitkä.\nMaaliskuun 2 p:nä päivätyssä kirjelmässä ilmoitti senaatti Porvoon\ntuomiokapitulille, että \"Hänen Keis. Majesteettinsa sensoriviraston\nja Porvoon tuomiokapitulin antamien ilmoitusten johdosta oli\nnähnyt hyväksi lakkauttaa 'Evangeliskt Veckobladin'.\" [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.] Viimeinen numero ilmestyi maaliskuun 15\np:nä. Sen lopussa löytyy seuraava, lehden tilaajille osoitettu lyhyt\nselonteko siitä, mitä oli tapahtunut: \"Koska Hänen Keisarillinen\nMajesteettinsa, Porvoon tuomiokapitulin toimitukselle lähettämän\nilmoituksen mukaan, on nähnyt hyväksi määrätä, että sanomalehti\n'Evangeliskt Veckoblad' tästä lähtien on lakkaava ilmestymästä, niin\nei voi toimitus muuta kuin tätä armollista määräystä alamaisesti\nnoudattaen, saattaa tämä arv. tilaajiensa tietoon, ilmoittamalla\nheille samalla, että toimituksen heille vakuuttamat sitoumukset\nvastedes ja läheisessä tulevaisuudessa hyvitetään\".\n\nLukemattomia hankaluuksia oli \"Evangeliskt Veckobladin\" alusta alkaen\nja etenkin loppuaikoinaan täytynyt kokea. Mutta miten kovia sitä\nvastaan käytetyt pakkokeinot olivatkin, ei taipunut lehden toimitus\nmilloinkaan kerjäämään sortajiensa suosiota eikä vähimmässäkään\nmäärässä laimentamaan sitä totuutta, jonka tulkiksi se oli ruvennut.\nKuvatkoot seuraavat otteet Stenbäckin yllämainitusta kirjeestä\nSkarstedtille, millaisissa oloissa \"Evangeliskt Veckobladin\" toimitus\noli työnsä suorittanut ja millä mielellä se väkivallan pakoittamana\nsiitä luopui:\n\n\"Kristus, joka ei tullut lähettämään rauhaa, vaan miekan,\njoka tuli sytyttämään tulen maan päällä, on täälläkin antanut\nmyrskyjen pauhata. Kuuma on taistelu joka taholla ollut. Porvoon\nkonsistoriumi, jonka tarkastettavana 'Evangeliskt Veckoblad' on\nollut, on piispan johtamana aina ollut ylenmäärin vihamielinen tälle\nlehdelle ja sitä karsain silmin seurannut. Se ei saanut lepoa,\nennenkuin tämä loukkauskivi poistettiin. Miltei uskomatonta on,\nmiten inkvisitorisella ja suvaitsemattomalla tavalla se on hoitanut\nsensoritointaan. Useilta kirjoituksilta on se ilman minkäänlaista\nsyytä kieltänyt painoluvan, toiset ovat töin tuskin ja mitä\nsuurimpien vaikeuksien kautta päässeet kiirastulen läpi, ja jollei\nHerra, joka johdattaa mahtavien sydämet niinkuin vesiojia, olisi\nasiaa hoitanut, niin ei ainoakaan vakava ja jyrkkä sana olisi nähnyt\npäivänvaloa\". Kerrottuaan lehden lakkauttamisesta, jatkaa Stenbäck:\n\"Tämä vastustajiemme voitto ja maailman siitä johtuva ilo on -- sitä\ntoivomme -- vain auttava meitä ja tuottava menestystä ja hyötyä\nHerran asialle. Sillä meidän Herramme ja Jumalamme valmistaa voittoja\njuuri tappioista, synnyttää elämää kuolemasta. Semmoinen on hänen\ntapansa. Juuri silloin kun saatana luulee voittaneensa voiton ja\nsiitä ylpeillen riemuitsee, on hän kärsinyt tappion, eikä kestä hänen\nilonsa kauan. Kun Juutalaiset olivat ristiinnaulinneet Herramme,\nkätkeneet hänet hautaan ja sinetillä lukinneet suuren kiven, olivat\nhe varmaankin iloiset ja tyytyväiset, arvellen voittaneensa. Mutta\nkatso, kolmantena päivänä nousi Kristus voittajana haudasta, eivätkä\nhe voineet sitä estää. Kiitetty olkoon hän, elävä vapahtajamme.\nHän elää ja on vielä sama kuin aina, ja me olemme hänen omansa.\nTässäkin vastoinkäymisessä huomaamme hänen lempeän kätensä -- saamme\nsiitä todistuksen, ettei hän ole kääntynyt meistä pois. Tulkaamme\nme pieniksi, kun vain hän tulee meille suureksi; sorrettakoon ja\nmasennettakoon meitä -- jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme\näpäriä emmekä lapsia. Kaikkien hänen ystäviensä on kaikkina aikoina\nkäynyt samoin. Viimeisinä ja pienimpinä liitymme siihen pyhään\njoukkoon, joka häntä ristin tiellä seuraten vaeltaa taivasta kohti.\nEmme saata muuta kuin tomuun nöyrtyneinä kiittää Jumalaamme, joka\non antanut elävän totuutensa voittaa jalansijaa meidän maassamme\naikana, jolloin maailmalliset, synnilliset ja villitsevät pyrinnöt\nrepien hävittävät muita maita, ja ylistää häntä siitä, että hän on\nsytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisen hengen elähyttäen\nja uudistaen herätä etäisillä kukkuloillamme ja kaukaisissa\nlaaksoissamme\".\n\nSama elävä toivo säteilee \"Evangeliskt Veckobladin\" viimeisistä\n\"Mietteistä\": \"Kaikki kärsimykset ovat kristitylle kuin tikapuut,\njoilla hän nousee taivasta kohti. Ne ulottuvat, nämä tikapuut,\ntodellisesti maasta, missä ne muodostuivat, taivaaseen asti, jonka\nsiunauksiin ne katoavat\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden lopussa ilmestyi \"Evangeliskt Veckobladin\" tilaajilleen\nlupaama korvaus painattamatta jääneistä numeroista. Sen otsakkeena\noli \"Evankelisia miscelleja\". Julkaisun huomattavin kirjoitus\n\"Ensimmäiset seurat\" on N. K. Malmbergin ennen (I osa, 291-296)\nkertomamme kuvaus Paavo Ruotsalaisen ensimmäisestä käynnistä\nNivalassa. Muista mainittakoon: \"Adolf, kertomus lapsille\", jonka\non kirjoittanut L. J. Achrén, sekä \"Usko ja epäusko\". Viimemainittu\nkirjoitus on käännös eräästä saksalaisesta lehdestä. Se vastustaa\njyrkästi Straussin \"Leben Jesu\" nimistä kirjaa ja siinä esitettyjen\nmielipiteiden puolustajia. Johdatukseksi tähän kirjoitukseen oli\nStenbäck kirjoittanut lyhyen silmäyksen Straussin mielipiteitä\nkoskevan kysymyksen kehitykseen Ruotsissa. Tässä silmäyksessä\nkoskettelee hän muun ohessa \"Freja\" lehden esiintymistä tuossa\nsiihen aikaan kaikissa sivistysmaissa vireellä olleeseen väittelyyn.\nSe ei häntä epäilyttänyt, että hänen iskunsa tulivat kohtaamaan J.\nV. Snellmania, joka edellisinä vuosina oli oleskellut Ruotsissa\nsekä kuulunut \"Frejan\" toimitukseen. Stenbäckin esiintyminen koski\naina asiaa, ei henkilöitä. Hän ei säästänyt ketään, joka asettui\nkristinuskoa vastaan, oli tämä tunnettu tahi tuntematon, ystävä tai\nvihamies. Tätä leimaa kantaa myöskin kaikki, mitä hän \"Evangeliskt\nVeckobladin\" toimittajana on kirjoittanut. Mitä muistutuksia hänen\nsanomalehtitoimistaan voitaneekin tuoda esiin -- vilpistelemisestä ja\nkiertelemisestä häntä ei kukaan pysty syyttämään.\n\n\n\n\nXIII.\n\nFredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden riveissä vuoteen\n1840.\n\n\nVakaalla, Herran pelvon täyttämällä mielellä (katso I, 389) oli\nFredrik Gabriel Hedberg v. 1834 astunut Suomen kirkon palvelukseen.\nJumalan rakkaus, joka oli herättänyt hänet elävään synnintuntoon,\noli asettanut hänet suotuisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, ja\nniiden kehoittamana ryhtyi nuori tienraivaaja toivoen työhönsä.\nHänet määrättiin näet apulaiseksi Siuntion kirkkoherralle K. H.\nForssmanille, joka oli ystävällinen ja edistystä harrastava mies.\nVielä vanhoilla päivillään muisteli Hedberg monesti kiitollisuudella\nja kunnioituksella tätä ensimmäistä neuvonantajaansa papin tehtävien\nsuorittamisessa. Toukokuussa 1834 siirtyi Forssman Lohjalle,\njonka seurakunnan kirkkoherraksi hän vuoden alussa oli nimitetty.\nMuutamia päiviä sitä ennen oli Hedberg saanut kehotuksen hakea\namanuensivirkaa tuomiokapitulissa. Arkkipiispa itse oli asiasta\nkirjoittanut Forssmanille. Mutta Hedberg ei suostunut kehoitusta\nnoudattamaan. Eräässä kirjeessä kirjoittaa hän tästä asiasta: \"Tulen\naina pitämään uskonnonopettajan virkaa elämäni päätarkoituksena; ja\nkun nyt Jumalan sallimuksesta olen saanut johtajan, joka ahkeruudella\nedullisesti voipi vaikuttaa kehitykseeni tätä painavaa tehtävää\nvarten, en menettelisi viisaasti, jos ainoastaan ulkonaisten etujen\ntähden luopuisin nykyisestä onnellisesta asemastani. Taivaalliselle\nisälleni, joka näihin asti niin ihmeellisen runsaasti on siunannut\ntoimeni, uskon myöskin tulevaisuuteni; jos vakavasti etsin hänen\narmoansa ja pienen kykyni mukaan huolellisesti ja ahkerasti toimitan\nvirkani, niin toivon, ettei minulta puutu tarpeellista toimeentuloa\neikä menestystä ammatissani\". Omantuntonsa vaatimana teki Hedberg\ntämän päätöksen, siten jo pappisuransa alussa suunnaten askeleensa\nitsensäkieltämisen tielle. Hän jäi Forssmanin luo ja muutti hänen\nkanssaan _Lohjalle_.\n\nHuono oli näiden seutujen asukasten siveellinen tila, huono\nheidän lukutaitonsa ja alhainen henkinen tilansa. Hedberg ei\nhämmästynyt vaikeuksia, hän ryhtyi työhön innostuksella ja tarmolla.\nJulkisten paheiden poistamiseksi käytti hän lain vasaraa ja\nlukutaidon korottamiseksi ryhtyi hän tehokkaisiin toimenpiteisiin.\nRippikoulussa, jonka vaatimuksia uusi kirkkoherra korotti, sai\nHedberg tehtäväkseen huonolukuisten opettamisen. Sitäpaitsi toimi\nhän rippikoulun päätyttyä uutterasti opettajana sunnuntaikoulussa.\nHän käytti tässä sitä menettelytapaa, että edistyneemmät oppilaat\nopettivat heikompia. Tähän eli n.s. Lancasterin opetusohjelmaan oli\nhän tutustunut Turussa olevassa sennimisessä koulussa, missä hän,\nForssmanin neuvoa seuraten, muutamia kuukausia kevättalvella 1834 oli\nopetusta kuunnellut.\n\nNämä kasvatusopilliset toimet eivät suinkaan olleet Hedbergin ainoat\ntämänlaatuiset virkatehtävät hänen Lohjalla ollessaan. Joulukuussa\n1834 tapaamme hänet Leppäkosken kylässä, tuossa silloisen _Nummen_\nkappeliseurakunnan pimeimmässä perukassa, tiedon ensimmäisiä\nalkeita lapsille jakamassa, ja koko seuraavan vuoden hoiti hän\nLohjan emäseurakunnassa entistä rippi- ja sunnuntaikoulutointaan.\nJoulukuussa v. 1835 oli Hedbergin kansan sivistystä harrastavan\nkirkkoherran alotteesta Lohjalla päätetty perustaa kansakoulu. Kun\nForssman eräänä iltana lausui Hedbergille huolensa siitä, ettei oltu\nsaatu opettajaa kouluun, tarjoutui viimemainittu tähän tehtävään.\nNuoren sielunpaimenen luonnetta ja hänen alttiuttaan kieltämään\nitsensä ja palvelemaan Herraa, kuvaavat seuraavat hänen tämän asian\njohdosta eräässä kirjeessä kirjoittamansa sanat: \"-- -- minusta\ntuntui, että kävisi vaivaloiseksi joka päivä opettaa yksinkertaisia\nlapsia ja että siten tulisin laiminlyömään omat opintoni. Silloin\njohtuivat ajatukseni Jesukseen, muistin miten syvään hän alensi\nitsensä, halvaksi palvelijaksi meidän tähtemme, miten hän uhrasi\nkalliin elämänsä sielujen pelastamiseksi sekä miten opetuslapsensa,\nkuultuaan hänen kehotuksensa: 'seuraa minua', heti empimättä\nluopuivat kaikesta seuratakseen häntä kaikissa itsensäkieltämisen\nvaivoissa. Häpesin epäilystäni, joka oli minua estänyt uhraamasta\naikaani ja työtäni Jumalan sanan opettamiseen köyhille lapsille\nsekä neuvomasta heitä varhain Jesuksen tykö, joka on terveytemme ja\nautuutemme. Päätin sentähden Jumalan nimessä tarjoutua opettajaksi ja\nteinkin sen jo samana iltana\".\n\nVaikka Hedberg työskenteli koulussaan kuusi tuntia päivässä,\neivät jääneet häneltä vasituiset papilliset toimet unohduksiin.\nPäinvastoin kiinnitti hän päähuomionsa niihin. Useat hänen näinä\naikoina kirjoittamansa, jälkimaailmalle säilyneet kirjeet todistavat,\nmiten vakaa tämä hänen päätöksensä oli. Jumalan sanasta hän tiesi,\nettei kukaan kääntymättömässä tilassa kelpaa muita ohjaamaan elämän\ntielle, ja samaa todisti herännyt omatuntonsa. Miten ankarasti hän\nitseään tuomitsi, näkyy esim. seuraavista hänen ystävälleen L. J.\nAchrénille 10/11 36 kirjoittamistaan sanoista: \"Huolimattomasti etsin\nomaa autuuttani. Altis olen jakamaan sydäntäni Jumalan ja maailman\nvälillä. Tyydyn usein lihalliseen rauhaan -- enkä vakavasti etsi\nrauhaa Kristuksessa; kernaasti tuomitsen ankarasti muita. Niin,\npahan sydämen syvyyksien luetteleminen kävisi tässä liika pitkäksi\nja surkeaksi, ja tuo olisi varmaankin mahdotonta; sillä enin ja\npahin osa on epäilemättä vielä minulta salassa. Jos hän antaa\nminulle armonlahjan, niinkuin hän usein onkin antanut, niin putoo\nse uskottomasta sydämestäni, kuni seulasta. Mutta ylpeyden ja lihan\nhimot viihtyvät siinä hyvästi, ne kyllä versovat tuossa suruttomassa\nsydämessä, joka sitten ulkokullaisuuden vaipalla niin kernaasti ja\nkavalasti salaa ilkeytensä.\"\n\nTämä, samoinkuin, muut Hedbergin näinä aikoina kirjoittamat kirjeet\nilmaisevat selvästi, että hänen herätyksensä oli todellinen ja\nsyvä. Siinä on paljon tuota katkeraa synninsurua ja ankaraa\nitsensätuomitsemista, josta varsinkin sen ajan heränneet tunnetaan.\nMutta siinä on muutakin. Tämmöinen tila tuntuu Hedbergistä\nylenmäärin tuskalliselta, hän halajaa uskon varmuutta Kristuksessa,\nhäiritsemätöntä vakuutusta siitä, että hän on Jumalan lapsi. Täysin\nitsetietoinen tämä pyrkiminen ei vielä ole, mutta se ilmenee jo tähän\naikaan siksi vastustamattomana ikävöimisenä, että täydellä syyllä\nvoipi sanoa: jo tässä Hedbergin uskonnollisen elämän vaistomaisessa\neroamisessa muiden heränneiden katsantotavasta näkyy sen\nerimielisyyden enteitä, joka muutamia vuosia myöhemmin on synnyttävä\nniin katkeraa taistelua hänen ja heidän välillään.\n\nTurhaan oli Hedberg entisiltä ylioppilastovereiltaan K. K. von\nEsseniltä ja Lauri Stenbäckiltä, jotka hän silloin tällöin tapasi ja\njoiden kanssa hän oli kirjevaihdossa, etsinyt ohjausta hengellisissä\npyrinnöissään. Stenbäckin tulinen, suruvoittoinen ja äärimmäisyyksiin\ntaipuva luonne ei ollut omiaan häntä puoleensa vetämään, eikä näy\nvon Essenkään, vaikka tämä kyllä oli taipuvainen evankeliseen\nkatsantotapaan, saavuttaneen hänen täyttä luottamustaan. Lähiseudulla\noli kyllä muutamia heränneitä pappeja -- _Samuel Hellgren_ Vihdin\npitäjässä, _F. Elers_ Lopella y.m. -- mutta ei hän näiltäkään saanut\nsitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Viestit Pohjanmaalla alkaneesta\nvaltavasta herätyksestä olivat ehtineet Lounais-Suomeenkin.\nSitäpaitsi kuului Hedbergin kotikaupunki, missä A. Helander oli\npappina, tämän herätyksen piiriin, ja usein sai hän vanhemmiltaan\ntietoja näiden seutujen heränneistä. Etenkin veti Jonas Laguksen\nmaine häntä puoleensa. Käytyään elokuussa 1836 Raahessa, viipyi hän\npaluumatkalla muutamia päiviä Ylivieskassa. Ystävällisesti otti\nLagus hänet vastaan ja hellästi neuvoen puhui hän murheelliselle\nvieraalleen uskonelämän taisteluista ja voitoista. Kotia palattuaan,\nkirjoitti Hedberg vanhemmilleen Laguksesta: \"Täydellisesti toteutui\nharras toivoni, että hänessä saisin tavata miehen, joka oli saanut\nkokea maailman pilkkaa ainoastaan sentähden, että hän vilpittömästi\noli harrastanut oman ja muiden sielujen parasta. Hänessä tapasin,\nmitä olin etsinyt ja toivonut, rehellisen Jesuksen Kristuksen\npalvelijan, jonka Jumalan henki oli saanut johdattaa totuuden\nelävään tuntemiseen ja joka sentähden on altis muillekin todistamaan\ntotuudesta, maksoi tämä todistaminen sitten minkä maksoi, kun vain\nJesuksen asia sen kautta edistyisi, miehen joka itse on perehtynyt\nKristuksen kouluun eikä haparoi sinne tänne muita johdattaessaan.\nKäyttäen hyväkseni tätä Herran minulle suomaa hyvää tilaisuutta,\nilmaisin hänelle sisälliset murheeni, kerroin miten Jumala jo kauan\nsitten oli herättänyt minut suruttomuuden unesta, miten hän pitkät\najat oli sekä kurittanut minua lain uhkauksilla että evankeliumin\nsuloisilla lupauksilla houkutellut minua uskossa tulemaan Vapahtajan\nJesuksen tykö, mutta miten minä puolestani aina olin ollut\ntaipuvainen omalla vanhurskaudellani, ulkonaisella siveydellä,\nrukouksilla, Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä y.m. peittelemään\nalastomuuttani, kulkemaan omilla teilläni ja pysymään erilläni\nJesuksesta, jonka tähden kristillisyyteni oli ollut todellista\nelämää vailla enkä ollut voinut saada lapseuden rohkaisevaa vapaata\nhenkeä. Näitä sisällisiä puutteita auttoi tuo Jumalan mies Lagus\nminua yhä selvemmin käsittämään, kehoittaen minua usein katsomaan\nJumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin, sekä Jumalalta\nrukoilemaan hengen valistusta, jotta pääsisin Jesuksen Kristuksen\nelävään tuntemiseen. Hellästi ja isällisesti lohdutti hän minua,\nsuloisesti vakuuttaen, että minullekin kurjalle se hetki väleen oli\njoutuva, jolloin Jesus tulisi luokseni, tuoden sieluuni sen rauhan,\njota niin kauan olin kaihoten etsinyt. Siellä ollessani sain monesti\nJumalalta armon särjetyn sydämeni syvyydestä huutamaan apua suurelta\nsielunlääkäriltä\".\n\nNäin arvosteli Hedberg siihen aikaan Lagusta ja hänen uskonnollista\nkantaansa. Ja kuitenkin oli juuri näiden miesten välillä muutamia\nvuosia myöhemmin mitä katkerin viha syntyvä! Sama oli hänen\nsilloinen käsityksensä Pohjanmaan muistakin heränneistä papeista.\nNiinpä kirjoittaa hän samassa kirjeessä Malmbergista, jota hän\nLaguksen seurassa kävi tapaamassa: \"Mitä Malmbergiin tulee, niin\nuskon varmasti, että hän on tosi ja elävä kristitty, ja selvää on\njokaiselle, joka vain nähdä tahtoo, että hän Pidisjärvellä Jumalan\narmosta on vaikuttanut paljon Kristuksen valtakunnan hyväksi.\"\n\nMatkallaan kotiapäin viipyi Hedberg muutamia päiviä myöskin J.\nVegeliuksen luona Maalahdella, saaden häneltäkin paljon lohdutusta\ntaistelevalle sydämelleen. Siellä tapasi hän myöskin E. Svahnin.\nNämäkin henkilöt, samoinkuin heidän johtamansa liike, näyttivät\nolleen omiaan yhä lujemmilla siteillä liittämään häntä heränneisiin.\nNe katkesivat nämä siteet, ja katkesivat jo muutaman vuoden perästä,\nmutta ennenkuin tämä tapahtui, oli yhteys Hedbergin ja muiden\nheränneitten välillä mitä ystävällisintä laatua. Mutta tässä ei\nmeidän vielä tarvitse jaon katkeria aikoja muistella. Herännäisyyden\nriveissä taistelee Hedberg vielä, eikä mikään eripuraisuus häiritse\nhänen yhteistyötään liikkeen muiden johtomiesten kanssa.\n\nKotia palattuaan ryhtyi Hedberg uudella innolla työhönsä. Hänen\nsanankuuliansa alkoivat totuutta etsiä, yhä useammat tulivat hänen\npuhettaan kuulemaan. Kaavakristillisyys ei Lohjallakaan enää\nriittänyt ihmisiä tyydyttämään; sielläkin pyrittiin jo Herran\ntosituntemiseen. Rippikoulunuorisossakin tuli näkyviin \"kohtuullisen\nkristillisyyden\" kannattajien silmissä outo, levottomuutta\nherättävä hengellisyys. Paitsi Lohjan emäseurakunnassa, tapahtui\nherätyksiä _Nummen_ kappelissa, missä Hedberg joskus saarnasi.\nNäillä saarnamatkoilla kokosi hän jumalanpalveluksen jälkeen\nhartausseuroihin sikäläiset heränneet, jommoisiin kokouksiin\nvanhimmat jo Achréniusten aikoina olivat tottuneet. Myöskin\n_Suomusjärven_ ja _Kiskon_ heränneisiin, jotka joskus kävivät hänen\nNummella pitämiään saarnoja kuulemassa, tutustui hän näihin aikoihin.\nVarsinkin Kiskossa näkyy herännäisyysliike olleen elävää, jos kohta\nsiihen liittyneiden luku olikin pieni. L. J. Achrénille 27/8 38\nkirjoittamassaan kirjeessä kertoo Hedberg siitä:\n\n\"Kiskon pitäjässä on Kurkela niminen kylä. Ensimmäisenä siellä\ntuli eräs vanha torpanleski syvällisen herätyksen kautta elävään\ntosiyhteyteen Vapahtajan kanssa. Rakkaudella alkoi hän sitten jakaa\nvaloaan muille. Monta nuorta palvelijatarta ja talontytärtä alkoi\nmieltyä hänen puhumaansa Herran sanaan. Kun työnsä heitä päivällä\nestivät, uhrasivat he yön levon, saadakseen syrjäisissä ulkohuoneissa\nkeskustella eukon kanssa ja kuunnella hänen puheitaan. Hänen\nrakkaudentyötään on Jumala siunannut, niin että noin 20 henkilöä\nsillä paikkakunnalla viimekuluneina vuosina on herännyt, toiset\nhyvinkin syvälliseen synnintuntoon. Siellä on myöskin toteutunut\ntuo vanha sana, ettei Kristus ole tullut antamaan rauhaa maan\npäällä, vaan eripuraisuutta. Eukkoa pidetään yleisesti viettelijänä,\njoka tekee ihmiset hulluiksi, vaikkei kukaan saata moittia hänen\nelämäänsä. Erään talon isäntä, jonka tytär on tullut heräykseen,\non tuosta niin suuttunut, että hän monesti on uhannut ajaa tämän\nlapsensa kodista pois. -- Viisi näistä hyvistä ihmisistä kävi eräänä\nsunnuntaina Nummen kirkossa, pyytäen minua tulemaan heitä ja heidän\nkotona olevia ystäviänsä tervehtimään, Elokuun 19 p:nä kävin heidän\nluonaan ja sain silloin tavata melkein heidät kaikki. He kokoontuivat\nnäet majatalooni sunnuntai-iltana ja maanantaina aamulla. Puhuttelin\njokaista ja neuvoin heitä paraan ymmärrykseni mukaan.\"\n\nHuolellisesti valvoi Hedberg omaa hengellistä elämäänsä ja\nuskollisesti koetti hän omassa kodissaan noudattaa niitä\nperiaatteita, joiden mukaan hän neuvoi sanankuulioitaan sovittamaan\nkristinuskon totuutta kaikkiin oloihin. Huhtikuussa v. 1837 meni\nhän naimisiin Maria Sofia Eklundin kanssa. Alusta alkaen ottivat he\ntavakseen käyttää määrätty hetki joka päivä yhteiseen rukoukseen ja\nsanan viljelemiseen. Avioliitto oli onnellinen ja tuki Hedbergin\nharrastusta palvelemaan Herraa ja hänen valtakuntaansa. Etenkin\nAchrénin kanssa oli Hedberg ahkerassa kirjeenvaihdossa. Niinkuin\nennen (II, 134) on mainittu, kehittyi tämän hänen nuoruudenystävänsä\nhengellinen katsantotapa silloin samaan suuntaan, kuin hänen oma\nelämänsä. Achrén oli kilvoitellut kovaa kilvoitusta sekä kokenut\nKristuksen läsnäoloa sydämessään, jonka armon suloisuutta Hedbergkin\njuuri samaan aikaan entistä tuntuvammin sai maistaa. Mutta\nherännäisyyden pohjalla liikkuivat kummankin ajatukset. On kyllä\ntotta, että Hedberg 27/12 1837 Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä,\njossa hän kertoo edellisenä vuonna Pohjanmaalle tekemästään matkasta,\nselvin sanoin viittaa siihen, etteivät herännäisyyden sikäläiset\njohtomiehet olleet voineet johtaa häntä evankeliumin salaisuutta\nuskossa käsittämään, mutta ainakin pääpiirteissään on hänen kantansa\nvielä sama kuin heidän. Ehkä aiheutui hänen tyytymättömyytensä\nPohjanmaan heränneitten hänelle antamiin neuvoihin siitäkin, että\nA. Helander, jonka kristillisyyteen hän silminnähtävästi oli\nhyvin mieltynyt, pysyi erillään Kalajoen varren papeista, vieläpä\nepäilikin heitä. Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä tapaamme\nnäet seuraavat, eripuraisuutta ennustavat sanat: \"Pastori Helander\nRaahessa on syntynyt uuteen elämään Kristuksessa ja saarnaa siellä\nevankeliumia uskon hengessä ja voimassa. Merkillistä, etteivät hän ja\nLagus ole taipuvaisia lähestymään toisiaan. Malmbergista kirjoitti\nHelander minulle: hänen henkensä on valtaavan voimallinen, mutta\nsukua Siionin hengelle. Juuri tämän hengen voimme helposti saada,\nmutta siitä ei ole helppo päästä vapaaksi.\"\n\nYhteiset kärsimykset liittävät ihmiset toisiinsa. Varsinkin jos nämä\nkärsimykset aiheutuvat taistelusta korkeimman totuuden puolesta, ovat\nne omiaan synnyttämään luottamusta ja rakkautta kaikkiin, jotka ovat\nsamaa kokemassa. Tämmöiset kärsimykset painoivat herännäisyydessäkin\nalas sen riveissä kytevää vikoilemisen ja riidan henkeä, viivyttäen\njaon katkeria aikoja. Pohjanmaan papit vedettiin oikeuteen, ja\nHedbergkin joutui ennen pitkää virkavallan vainoa kokemaan.\n\nHuolestuneena oli rovasti Forssman seurannut apulaisensa tointa ja\nsen vaikutuksia Lohjalla. Vaikka hän persoonallisesti oli mieltynyt\nHedbergiin ja tämän naimisen kautta tullut sukulaisuudenkin\nsuhteeseen häneen, päätti hän koettaa saada tuon niin suurta\nlevottomuutta aikaansaavan papin poistetuksi seurakunnastaan.\n\"Ikävyyksien välttämiseksi\" ehdotti hän tuomiokapitulille, että\nHedberg siirrettäisiin muualle. Niin kävikin. Hedberg sai määräyksen\nhoitamaan Paimion avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa.\nTavanmukaista kohteliaisuutta noudattaakseen oli tuomiokapituli\nsitä ennen virallisessa kirjelmässä tiedustellut Hedbergin ja muka\nForssmaninkin mielipidettä asiasta.\n\nHaikein sydämin lähti Hedberg Lohjalta. Sikäläiset ystävänsä, jotka\nkaipuulla jättivät hänelle hyvästi, kokosivat hänelle matkarahoja, ja\nForssmankin antoi hänelle apua. Paimioon saapui hän 17 p:nä lokakuuta\n1838.\n\nJo Hedbergin ensimmäinen uudessa seurakunnassaan pitämä saarna\nsai aikaan levottomuutta hänen sanankuulijoissaan. Puheensa oli\nvoimallista ja henkevää. Sen vertaista ei siellä ennen oltu kuultu.\nPari kuukautta myöhemmin kirjoittaa hän isälleen: \"Yhä selvemmin\nhuomaan Jumalan hyvyyden siinä, että hän kutsui minut tänne. Täällä\non minulla parempi maaperä kuin Lohjalla. Sillä vaikka ulkonainen\njärjestys ja yleinen siveellisyys täällä ovat paljon huonommalla\nkannalla kuin Lohjalla, niin löytyy täällä kuitenkin paljon enemmän\narmoa etsiviä ja armoitettuja sieluja kuin siellä. Siellä eivät\nmitkään saarnat, eivät lain ankarat uhkaukset eivätkä evankeliumin\nrakkauden-huudot näyttäneet paljoakaan vaikuttaneen. Niin tuntui\nainakin minusta, jonka tähden tein työtä surulla ja huoaten. Täällä\nolen saanut nähdä pienten vesojen nousevan Jumalan viinimäessä jo\ntämän lyhyen ajan kuluessa. Sillä muutamat ovat alkaneet etsiä\nijankaikkista elämää, toiset ovat varttuneet ja vahvistuneet tässä\nelämässä. Sentähden teen täällä Herran työtä ilolla, kiittäen\nhäntä, joka on minut tänne lähettänyt ja täällä ollessani minua\nvahvistanut.\" Väleen sai Hedberg vielä tuntuvampia todistuksia\nsiihen, ettei hän ollut pettynyt toiveissaan Paimion seurakunnan\nsuhteen. Helmikuussa 1839 kirjoitti hän Achrénille: \"Herra on\nrunsaasti siunannut täällä Paimiossa tekemääni vähäpätöistä työtä,\nsiunannut yli kaiken toivoni. Sillä täälläoloni lyhyen ajan kuluessa\non herännyt useampia kuin koko sillä ajalla, jolloin olin Lohjalla.\nTäällä kuluu tuskin ainoakaan viikko ilman että muutamia herää. Joka\npäivä käy luonani joukottain armoa etsiviä ihmisiä, joista toiset jo\novat alkaneet katsoa Jumalan karitsaa. Usein kehoittaa tämä minua\nväsymättömästi tekemään Herran työtä, niin kauan kuin päivää kestää.\"\n\nVarsinkin se, että sieluntilastaan murheelliset ihmiset usein kävivät\nHedbergiä hänen kodissaan tapaamassa, teki hänet epäluulon alaiseksi\nviranomaisten ja virallisen kristillisyyden edustajain silmissä.\nKun hän sitäpaitsi sekä kodissaan että seurakunnassaan alkoi pitää\nhartauskokouksia, joissa veisattiin Siionin virsiä ja harjoitettiin\nyhteistä rukousta, oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Hänen täytyi\njoutua kirkon ja maallisen vallan vainon alaiseksi, miten nöyrä\nja kaikelle uhmailulle vieras hän luonteeltaan olikin. Hän kyllä\naavisti, että niin tulisi käymään, mutta totuuden rakkaus painoi alas\nkaikki epäilykset. Vanhemmilleen 4/12 38 kirjoittamassaan kirjeessä,\njossa hän kertoo kodissaan toimeenpanemistaan seuroista sekä kiittää\nheitä siitä, etteivät olleet koettaneet häntä estää semmoisia\npitämästä, hän kirjoittaa: \"Lupaan ja vakuutan, etten paimenvirassani\nJumalan armosta tee muuta, kuin Jumalan henki ja omatuntoni vaativat.\nEn tahdo uhmaillen ärsyttää pahuutta ja sokeutta, sillä tiedän,\nettei sillä tavoin mitään voiteta; mutta yhtä vähän tahdon, maailman\npanettelua, pilkkaa ja vainoja peläten, salata totuutta ja, lihaa ja\nverta totellen, vetäytyä syrjään. Sillä Jesuksen Kristuksen sotilaan\ntulee valmistautua kärsimään, hän ei saa väistää evankeliumin\npilkkaa. Herra suokoon minulle siihen voimaa ja rakkauden henkeä\nsekä viisautta, jotta voisin rehellisesti tehdä hänen työtään, sekä\nkulkemaan hänen määräämillään teillä, enkä omia teitäni.\"\n\nPaimioon muutettuaan, matkusti Hedberg Turkuun, käydäkseen\nkunniatervehdyksellä tuomiokapitulin jäsenten luona. Arkkipiispa\nkohteli häntä ystävällisesti, mutta t:ri Edman, joka oli v.t.\nkonrahtirovastina Turun tuomiorovastikunnassa ja siis hänen lähin\nesimiehensä, äreästi. Puhuen \"salaperäisistä juoruseurusteluista\"\nja \"puoluejohtajista\", lausui hän sen toivomuksen, ettei Hedberg\ntuommoisiin eksytyksiin joutuisi. Tammikuussa 1839 kävi Hedberg\njälleen Edmanin puheilla. Kerrottuaan tälle Paimiossa pitämistään\nhartausseuroista ja muista paimentoimistaan sekä kysyttyään, miten\nhänen vastedes tulisi menetellä, sai hän, kumma kyllä, vastaukseksi\nsen tunnustuksen, että \"Paimiolaiset aivan hyvin tarvitsivat kaiken\ntuon.\" Jo muutamia kuukausia myöhemmin sai Hedberg kokea, että\nkorkeat viranomaiset ja Turun tuomiokapituli olivat toista mieltä.\nEräänä päivänä -- niin kertoo hän itse vanhemmilleen 11/11 39\nkirjoittamassaan kirjeessä -- astui Turun ja Porin läänin kuvernööri\nparaikaa istuvan tuomiokapitulin kokoushuoneeseen, jyrkästi vaatien,\nettä Hedberg heti siirrettäisiin pois koko läänistä, \"koska muussa\ntapauksessa täällä, Turun läheisyydessä, syntyisi samoja vaarallisia\neksytyksiä ja haaveiluja kuin Pohjanmaalla\". Tähän vaatimukseen\ntuomiokapituli kuitenkaan ei suostunut, mutta arkkipiispa\nkutsui Hedbergin luoksensa ja kielsi häntä hartauskokouksia\npitämästä. Paimion kappalaiselle ja v.t. kirkkoherralle N. K.\nSanmarkille ilmoitti arkkipiispa, että Hedbergin näihin asti\nkotona ja kyläkunnissa pitämät hartausseurat olivat siirrettävät\nkirkkoon, missä tämä sunnuntaisin i.p. saisi pitää sunnuntaikoulua\n\"huonolukuisille lapsille sekä myöskin valistukseksi ja hartaudeksi\nvanhemmille ihmisille\". Pitäjänapulainen K. Sevón sai tehtäväkseen\nauttaa Hedbergiä näissä tilaisuuksissa ja Sanmarkin tuli \"jollei\nitse, niin jonkun kirjoitustaitoisen henkilön kautta, toimittaa\narkkipiispalle tietoja sekä kysymyksessä olevista tilaisuuksista että\nsiitä lahkolaisuudesta, jonka Hedbergin kyläkunnissa toimittamat\nhartausharjoitukset kuuluvat synnyttäneen\". Ei tiedetä, ottiko\nSanmark tai joku muu toimittaaksensa tätä Suomen arkkipiispan\ntarjoomaa ilmiantajatointa, mutta jo ehdotuksenakin riittää hanke\nkuvaamaan kirkon silloisten johtomiesten katsantotapaa.\n\nOudolta tuntuu, että Hedberg, jos kohta ainoastaan toistaiseksi,\nehdottomasti noudatti Melartinin seurojen pitämistä koskevaa kieltoa.\nKun esim. eräs paikkakunnan säätyhenkilöistä pyysi Hedbergiä joskus\nkäymään häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja Jumalan sanalla\nkehottamassa, ei suostunut tämä pyyntöä noudattamaan, ennenkuin\narkkipiispalta oli hankittu lupa. Vasta kun Melartin oli selittänyt,\nettä \"hän puolestaan ei pitänyt asiaa arveluttavana, koska tuo\nei voisi antaa aihetta suurempien väkijoukkojen kokoontumiseen,\nainoastaan ruotsia puhuvia kun tulisi ottamaan osaa näihin\nhartausharjoituksiin\", oli Hedberg altis käymään kysymyksessä olevan\nperheen luona.\n\nSopisi odottaa, että tämmöinen varovaisuus ja niin tarkka kuuliaisuus\nesimiesten antamille määräyksille olisivat riittäneet turvaamaan\nHedbergiä herännäisyyttä vastaan tähdätyiltä vainoilta. Niin ei\nkuitenkaan ollut laita. Miten epämiellyttävän vaikutuksen hänen\nnäinä aikoina osoittamansa liiallinen arkuus tekeekin, on se\ntoiselta puolen tärkeä todistuskappale sitä heränneistä papeista\ntehtyä syytöstä vastaan, että he ylimielisellä esiintymisellään\nmuka pakottamalla pakottivat viranomaisia epäluuloihin ja ankariin\ntoimenpiteisiin. Syy on syvemmällä. Sen nimi on viha elävää\nkristillisyyttä vastaan.\n\nMelartinin varokeinot Hedbergin kautta syntyneen herännäisyysliikkeen\nehkäisemiseksi eivät vaikuttaneet, mitä hän oli tarkoittanut.\nNuo kirkkoon siirretyt hartausseurat vetivät puoleensa paljon\nkansaa, ja moni heräsi näissä tilaisuuksissa. Tätä jatkui syksyyn\nasti, jolloin pimeä aika pakoitti Hedbergiä koettamaan järjestää\nnäitä hartaushetkiä muulla tavoin. Hän esitti kirkonkokouksen\nharkittavaksi seikkaperäisen suunnitelman seurakuntalaisten\nlukutaidon ja hengellisen elämän elvyttämiseksi. Samalla kuin\ntämä suunnitelma alusta loppuun osoittaa, miten vapaa Hedberg oli\nkaikesta lahkolaisuudesta ja miten huolellisesti hän tahtoi välttää\nkirkollisen järjestyksen ja kirkon johtomiesten loukkaamista,\nlöytyy siinä niin paljon huomattavia, herännäisyyden uudistavasta\nvoimasta lähteneitä ja liikkeen pyrintöjä kuvaavia ajatuksia, että se\nansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Hedbergin kysymyksessä oleva,\nMelartinille 25/9 39 kirjoittama kirje kuuluu:\n\n\"Herra tohtorin ja arkkipiispan viimekuluneen toukokuun 28 p:nä\nminulle kirjallisesti antaman luvan mukaan 'saada sunnuntaisin\ni.p. pitää sunnuntaikoulua Paimion kirkossa huonolukuisten lasten\nopettamiseksi sekä myöskin vanhempien ihmisten valistukseksi ja\nhartaudeksi' olen kesä-, heinä-, elo- ja syyskuun aikana sunnuntaisin\nk:lo 3-6 i.p. pitänyt semmoisia opetus- ja hartausharjoituksia siten\nettä: puoli aikaa on käytetty oppimattomimpien lasten (saapuvilla\non ollut tavallisesti 30-40) luettamiseksi sisäluvussa psalttarista\nsekä ulkoa katkismuksesta niissä opinkappaleissa, jotka heillä\nkulloinkin viikon aikana on ollut kotona luettavana; tämän jälkeen\non jälellä olevan ajan kuluessa vanhojen ja nuorten yhteiseksi\nhartaudeksi veisattu muutamia virsiä, jotapaitsi opettaja on lukenut,\nyksinkertaisesti selittänyt sekä soveltanut sen raamatunluvun,\njosta päivän epistolateksti on ollut lainattu; lopuksi on lyhyen\nrukouksen jälkeen veisattu päätösvirsi, jonka jälkeen seurakunta\nmäärättynä hetkenä on hajaantunut. -- Järjestys, hiljaisuus ja\nharras tarkkaavaisuus ovat vallinneet näissä hartausharjoituksissa\nja opettajaa on ollut kehottamassa se, että näihin tilaisuuksiin on\nuseimmiten saapunut suuri joukko pyhää sanaa halajavia kuulijoita,\nei ainoastaan työkansaa, vaan useita säätyhenkilöitäkin. -- Siinä\nsuloisessa toivossa, että sanan herra näissäkin tilaisuuksissa on\nvuodattanut pyhän henkensä kuulijain herätykseksi, valistukseksi ja\narmonsa vahvistamiseksi, on opettaja ilolla ja mielihyvällä, vaikka\nomaa heikkouttaan tuntien, näitä harjoituksia toimittanut. Jos\nvastoin vakaumustani ei mitään muuta tämän kautta ole saavutettu,\nniin on näistä harjoituksista ainakin ollut se kieltämätön seuraus,\nettä monet tavalliset sapatin rikkomiset niiden kautta ovat tulleet\nseurakunnassa estetyiksi. Saan sentähden syvimmässä nöyryydessä\nrakkaitten sanankuulijaini kera korkea-arvoisalle tohtorille ja\narkkipiispalle julkilausua iloisen ja vilpittömän kiitoksemme näiden\nharjoitusten toimittamiseen suosiollisesti myönnetystä luvasta. --\nMutta kun vuoden pimeä aika, jolloin pyhäkoulua ei enää voida pitää\nkirkossa, pian joutuu, niin rohkenen korkea-arvoisan h:ra t:rin\nja arkkipiispan valistuneen ja isällisen harkinnan ratkaistavaksi\nehdottaa seuraavaa:\n\n\"1:ksi. Että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi suostua siihen,\nettä kirkossa pidetyn pyhäkoulun sijassa saataisiin talvisaikana\ntoimeenpanna sitä vastaava harjoitus kyläkunnissa siten, että\noppimattomat lapset, joiden luku on valitettavan suuri, sunnuntaina\ni.p. saisivat kokoontua määrättyihin paikkoihin seurakunnassa, missä\nsiihen valitut lukutaidossa etevimmät, hyvämaineiset työkansaan\nkuuluvat henkilöt heitä harjoittaisivat sisä- ja ulkoluvussa, jonka\nohessa papisto alttiisti on suostunut joka sunnuntaina i.p. vuoroonsa\nkyläkunnissa tarkastamaan ja johtamaan näitä pyhäkouluja sekä, lasten\nkuulustamisen päätyttyä, niinkuin näihin asti kirkossa, lukemaan ja\nselittämään luvun Uudesta testamentista sekä lopuksi virrenveisuulla\nja rukouksella klo 6 illalla päättämään toimituksen, jonka\njälkiosassa vanhemmatkin henkilöt saisivat hartauttaan harjoittaa.\nNiissä kyläkouluissa, joihin ei seurakunnan opettaja sinä päivänä\nvoisi saapua, lukisi lasten opettaja, kuulustelun päätyttyä, luvun\nUudesta testamentista tahi kappaleen jostakin hyväksi tunnetusta ja\nkäytettäväksi hyväksytystä kirjasta, luettua kuitenkaan selittämättä,\nsekä päättäisi toimituksen määrähetkellä rukouksella ja veisuulla;\nja tulisi jonkun seurakunnan vanhemmista tai järjestysmiehistä\nnäissä tilaisuuksissa aina olla saapuvilla järjestystä valvomassa.\nTämän ohessa saan nöyrimmästi ilmoittaa, että neljä lukutaidossa\netevää ja lasten opettajaksi sopivaa, hyvämaineista miestä on\nminulle ilmoittanut olevansa alttiit maksutta opettamaan lapsia\nsunnuntaina i.p. sekä että monet perheenisät seurakunnan eri osissa\novat halukkaat niinikään maksutta luovuttamaan isoimmat huoneensa\nkysymyksessä olevaan tarkoitukseen. -- Jos T. K. suostuisi antamaan\nsuosiollisen lupansa tämän ehdotuksen toteuttamiseen, niin rohkenen\ntoivoa, että seurakunnan lapset vähitellen saavuttaisivat tyydyttävän\ntaidon sisäluvussa, jota vastoin tämä heidän taitonsa nykyään\nyleensä on jokseenkin heikko, niinkuin siitäkin näkyy, että 36\nrippikoululasta ei ole voitu laskea p. ehtoolliselle heidän suuren\ntietämättömyytensä takia.\n\n\"2:ksi. Vaikka kirkon uskonpuhdistaja sekä useat innokkaat ja\nkokeneet seurakunnan opettajat terottamalla ovat terottaneet, että\nkatkismuksen oppia ahkerasti ja uskollisesti tulee selittää kansalle\nsekä kuulustelujen kautta selvittää ja perinpohjin opettaa, niin\nettä piispa Pontoppidan Collegium pastorale nimisessä kirjassaan\nsiitä lausuu seuraavat mietittävät sanat, jotka nöyrimmästi\nrohkenen tähän lainata: 'Frustaneae ex parte sunt omnes homiliae\nsine catechisatione, qvod experientia docet. Ubicunqve catechisatio\nnon habetur, ibi stupenda est ignorantia. Vulgus enim populariter\nvult informari per interogationem et responsionem, qvod nisi fiat,\nbarbarismus inducatur nesesse est', [Ilman kuulustelua ovat kaikki\nsaarnat miltei aivan turhat, niin opettaa kokemus. Missä kuulustelua\nei harjoiteta, siellä on tietämättömyys äärettömän suuri. Sillä\nkansa halajaa kansantajuista kysymyksiin ja vastauksiin perustuvaa\nopetusta. Ellei niin menetellä, on raakalaisuus välttämätön.]\nja vaikka minäkin pappisvalallani olen sitoutunut 'ahkerasti ja\nuskollisesti teroittamaan katkismuksen oppia', niin en voi muuta\nkuin katua ja häveten tunnustaa, että tässä kohden olen toimittanut\nvalitettavan vähän. Kun kuitenkin hartaasti toivon niin paljon kuin\nmahdollista voivani hyödyttää niitä kalliisti lunastettuja sieluja,\njoiden hoidosta minun tulee vastata, sekä paremmin täyttääkseni, mitä\nnäihin asti olen laiminlyönyt, olen Herran Jumalan edessä tuntenut\nitseni velvoitetuksi noudattamaan mitä kirkkolain 2 luv. 9 -- 10 §§\nsäätävät katkismuksen selityksistä ja kuulusteluista sunnuntaiaamuna.\nMutta koska nämä katkismusselitykset ja kuulustelut seurakunnissamme\neivät enää ole käytännössä ja sentähden ainakin alussa antaisivat\naihetta vihamielisten ihmisten väärentäviin arvosteluihin, saan\nnöyrimmästi pyytää kunnia-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan lupaa\nsaada Paimion kirkossa sunnuntaiaamusin, ensimmäisestä soitosta\nklo 9:ään toimittaa katkismus-selitystä ja kuulustelua kirkkolain\nmääräysten mukaan\".\n\nNäihin kaikin puolin lainmukaisiin ehdotuksiin ei tuomiokapituli\nkatsonut voivansa vastata, ennenkuin se oli tutkinut Hedbergin\ntoimintaa hänen uudella toiminta-alallaan. Lehtori Edman, joka oli\nTurun tuomiorovastikunnan v.t. lääninrovastina, sai määräyksen pitää\nkirkonkokouksen Paimiossa. Hän toimitti tämän tehtävän marrask. 10\np:nä 1839. Puhe, jonka hän tässä tilaisuudessa piti, kuvaa kirkon\nsilloisten hallitusmiesten uskonnollista kantaa. Teroitettuaan, että\nopettajan tulisi kunnioittaa järkeä sekä karttaa liiallisuutta ja\nvarjopyhyyttä, kääntyi hän seurakuntalaisten puoleen, kehoittaen\nheitä ahkerasti painamaan opetusta mieleensä, elämään sovussa ja\nrauhassa sekä lain mukaan \"huvituksissaankin\". Jos opettaja ja\nsanankuulijansa tämän tekisivät, voisivat he tuomiopäivänä sanoa:\nHerra, tässä olemme; paraan kykymme mukaan olemme tehneet mitä\nkäskit, mutta unohda puutteellisuutemme ja heikkoutemme, sillä\ntiedäthän että olemme heikkoja ihmisiä. Tähän, niin vakuutti lehtori\nEdman, Herra varmaankin tyytyisi. Ensimmäiseen kysymykseensä, oliko\nHedbergin pitämä koulu tuottanut hyötyä, sai tarkastaja seurakunnan\ntalonpojilta yksimielisesti myöntävän vastauksen. Mutta kun hän\nmoitti vanhempia siitä, etteivät itse pitäneet huolta lastensa\nopetuksesta, esiintyi eräs herrasmies väittäen, että oli suostuttu\nHedbergin kyläkunnissa antamaan lastenopetukseen ainoastaan sillä\nehdolla, että kaikki opetettavat olisivat alle 15 vuoden (jos\njoku vanhempi saapuisi, olisi opetus heti lakkautettava), koska\n-- niin arveli puhuja -- nämä tilaisuudet eivät saisi muuttua\nhartausseuroiksi. Tämän jälkeen kysyi tarkastaja, mitä Hedberg\noli tarkoittanut koulunpidollaan. Tämä selitti sunnuntaisin i.p.\nantamallaan opetuksella pitäneensä silmällä lasten opetusta sekä,\nmikäli kysymys koski hartausseuroja, sapattipäivän pyhittämistä.\nTurhaan koetti Hedberg vetoamalla 1726 vuoden asetukseen puolustaa\nhartausseurojen pitämistä, turhaan huomautti hän, että virkavalansa\nja virkansa velvoittivat ja oikeuttivat häntä neuvomaan ja opettamaan\nsanankuulijoitaan, missä ja koska hän haluaisi. Esiinvetämänsä\nasetus oli muka kumottu myöhempien määräysten kautta, eikä ollut\nhän pappina oikeutettu milloin hyvänsä neuvomaan ja opettamaan\npaitsi yksityisesti, koska näet suurissa kansanjoukoissa aina\ntapahtuisi epäjärjestystä. Tämmöisistä, Hedbergin pitämien seurojen\ntuottamista häiriöistä puhui eräs herrasmies, ja Edmankin sanoi\nkuulleensa semmoisista ja luotettavalta taholta saaneensa tietää,\nettä pimeydessä harjoitettiin pimeyden tekoja, vaikkei hän tahtonut\nnäitä kertomuksia vetää julkisuuteen. Peittelemättä lausui Hedberg\nkummastuksensa siitä, ettei kristityssä maassa sallittu Jumalan sanan\nyhteistä viljelemistä, ja rohkeasti puhui hän maailman pilkasta,\nvaleista ja sorrosta. Talonpojat todistivat yksimielisesti, että\nhartausseurat olivat olleet suureksi siunaukseksi seurakunnalle,\nmutta säätyläiset olivat toista mieltä.\n\nRohkeasti oli Hedberg esiintynyt tässä tilaisuudessa. Edman varoitti\nhäntä liiallisuuksiin eksymästä. Toistaen huomautuksensa maailman\nelävää kristillisyyttä vastaan kaikkina aikoina osoittamasta vihasta,\npyysi Hedberg saada pöytäkirjaan merkityksi, miten kernaasti\nhänen sanankuulijansa toivoivat edelleenkin saavansa kokoontua\nhartausseuroihin koulutuntien päätyttyä. Tähän pyyntöön suostui\ntarkastaja.\n\nJoulukuun 12 p:nä antoi tuomiokapituli päätöksensä: Hedberg sai\npitää sunnuntaikoulua neljässä kyläkunnassa, kuitenkin tarkkaan\nnoudattamalla kirkonkokouksen määräyksiä ja rajoituksia. Sitävastoin\nei tuomiokapituli \"esiintulleista syistä\" antanut hänelle lupaa pitää\nkatkismusselityksiä sunnuntaiaamuna. V.t. lääninrovasti Edman sai\nkehoituksen \"mitä huolellisimmin seuraamaan näitä harjoituksia ja\nvalvomaan, että niissä vallitsisi hyvä järjestys sekä, jos häiriöitä\nilmaantuisi, heti konsistoriumille siitä ilmoittamaan.\"\n\nMutta turhat olivat täällä, niinkuin muualla, viranomaisten\ntoimenpiteet herännäisyyden leviämisen estämiseksi. Entistä\nyleisemmin alkoi Paimiossa ihmisiä herätä, ja tuli levisi nopeasti\nnaapuriseurakuntiin. Helluntaipyhiksi 1840 saapui Hedbergiä kuulemaan\nkansaa 15 vieraasta seurakunnasta, toisia 10-15 peninkulman matkan\npäästä. Sanankuulijain suuren luvun tähden pidettiin seuroja\ntaivasallakin, ei vain pappilassa, vaan muuallakin. Kun näissä\ntilaisuuksissa vielä liikutuksiakin tapahtui (eräs Tyrväältä kotoisin\noleva tyttö alkoi huutaa ja pyörtyi pari kertaa), toimitettiin\nasiasta tieto Turkuun.\n\nToukokuun 25 p:nä päivätyssä kirjoituksessa ilmoitti Hedberg\ntuomiokapitulille perustamiensa kyläkoulujen toiminnasta, mainiten\nmuun ohessa, että hän oppilasten kasvaneen luvun tähden oli\nottanut avuksensa useita apuopettajia, joista varsinkin räätäli J.\nGrönfors oli työskennellyt suurella menestyksellä. Hän ilmoitti\nniinikään, että nämä henkilöt olivat opettaneet eniten laiminlyötyjä\nlapsia, paitsi sunnuntaisin, kahtena arkipäivänäkin viikossa.\nSamassa kirjeessä pyysi Hedberg saada siirtää kysymyksessä olevat\nkoulunsa kesänajaksi kirkkoon, sitoutuen pimeämmän ja kylmemmän\najan tultua jälleen jatkamaan kouluopetustaan kyläkunnissa. Tähän\npyyntöön sai hän kesäk. 20 p:nä päivätyn myöntävän vastauksen.\nTästä luvasta sai myöskin Edman, joka sitä ennen oli antanut\ntuomiokapitulille puoltavan todistuksen Hedbergin toiminnasta,\nsamana päivänä kirjallisen tiedon. Arkkipiispa näkyy kuitenkin\nitse teossa olleen toista mieltä, kuin nämä viralliset asiakirjat\nosoittavat. Edellisenä päivänä oli hän näet kirjoittanut Hedbergille\nyksityisen kirjeen, jossa hän \"uusien valitusten\" johdosta kutsui\nhänet luoksensa. Turkuun saavuttuaan, huomasi viimemainittu heti,\nettä hänen ylhäisyytensä oli hyvin vihamielinen maassa leviävälle\nuskonnolliselle liikkeelle. Verraten herännäisyyttä Englannin\nmetodismiin, vieläpä kutsuen sitä salaiseksi jesuitismiksi, puhui\nMelartin pietismin tuottamista yhteiskunnallisista häiriöistä ja\nniistä valtiollisista vaaroista, joihin se syöksisi isänmaan,\nellei sitä ryhdyttäisi tarmokkaasti vastustamaan. Puhuen Ranskan\nvallankumouksen kauhuista, lausui hän selvin sanoin, että valtio\nolisi pakotettu käyttämään ankaroita keinoja liikkeen kukistamiseksi.\n\nSilminnähtävästi oli Melartin juuri näihin aikoihin korkeilta\nviranomaisilta, lähinnä Turun läänin kuvernööriltä, saanut entistä\nselvempiä muistutuksia ryhtymään ankariin pakkokeinoihin pietismin\nleviämisen estämiseksi. Että Paimion ja sen naapuripitäjien\nsäätyläisetkin olivat tehneet voitavansa tuon kaikenlaisia häiriöitä\ntuottavan papin mustaamiseksi, on niinikään hyvin luultavaa. Että\narkkipiispa ja hänen tuomiokapitulinsa monessa suhteessa varsinkin\nalussa suosiollisesti arvostelivat Hedbergin työtä Paimiossa, näkyy\nsiitäkin, että hänelle samana päivänä, jona hän sai luvan pitää\nkoulua kyläkunnissa, annettiin varapastorin arvonimi. Mutta kirkon\njohtomiesten maailmanmukainen kristillisyys ja heidän orjallinen\nnöyryytensä valtiomahdin tahdolle anastivat itselleen ennenpitkää\ntässäkin vallan. Melartin matkusti Paimioon itse tutkiakseen,\nmitä huhuissa ja kertomuksissa ehkä oli liikaa. Matkansa tulos\noli se, että Hedberg määrättiin vankilansaarnaajaksi Ouluun.\nTähän määräykseen liittyi seuraava kielto: hän ei saisi toimittaa\nminkäänlaista papillista tehtävää vankilan muurien ulkopuolella.\nOulun kirkkoherranviran hoitajalle, K. M. Ståhlelle, kirjoitti\narkkipiispa näin kuuluvan kirjeen: \"Kun tuomiokapituli on ollut\npakotettu siirtämään Paimion v.t. kirkkoherran, varapastori,\nmaist. Hedbergin tästä paikasta hänen lahkolaisuutensa ja sen\naikaansaamien kokousten tähden, joihin on keräytynyt ihmisiä monesta\nnaapuripitäjästä, ja määrännyt hänet v.t. vankilansaarnaajaksi\nOuluun, jossa toimessa hänen esittämistaitonsa voinee olla\nhyödyllinen, saan ennakolta ilmoittaa hra varapastorille, jolle\nkirkkoherranviran hoito väliaikaisesti on uskottu, ettei teillä\nole lupa missään tapauksessa sallia Hedbergin toimittaa mitään\ntehtäviä seurakunnassa, ei saarnoja, sairaiden luona käyntiä eikä\nminkäänlaisia muita toimituksia, koska hra varapastori muussa\ntapauksessa joutuisi syytteenalaiseksi tuomiokapitulissa ja tuottaisi\nitselleen monenkaltaisia vaikeuksia seurakunnan hoidossa. Jos Hedberg\ntahtoisi saarnata tai pitää hartaushetkiä naapuripitäjissä, pyydän\nh:ra varapastoria hyväntahtoisesti ilmoittamaan asianomaisille\nkirkkoherranvirastoille tämän tuomiokapitulin vakavan tahdon.\" [Tässä\nluvussa F. G. Hedbergistä käytetyt tiedot ovat lainatut Vaenerströmin\nkirjasta \"Fredrik Gabriel Hedberg\".]\n\n\n\n\nXIV.\n\nHedberg linnansaarnaajana Oulussa.\n\n\nMatkallaan Ouluun tapasi Hedberg monta Pohjanmaan heränneistä\npapeista. Laguksen luona Ylivieskassa viipyi hän kolme päivää. Paitsi\nPohjanmaan heränneisiin pappeihin, joista varsinkin viimemainittu\nnäkyy tulleen hänelle rakkaaksi, tutustui hän sikäläiseen\nheränneeseen kansaan ja sen hengelliseen, Paavo Ruotsalaisen\nvaikutuksen alaiseen katsantotapaan, saaden näiden uusien ystäviensä\nkautta uutta kehotusta herännäisyyden suuren taistelun jatkamiseen.\nYlivieskassa sai hän myös lukea L. J. Niskasen \"Muistokirjan\nhengellisistä asioista\", jonka Lagus vasta oli saanut. Kirja näkyy\ntehneen häneen syvän vaikutuksen. Ouluun saavuttuaan kirjoitti hän\nsiitä J. F. Berghille: \"Se on\", niinkuin Lagus lausui, \"Apostolein\nTekojen jatkoa; esitystapa on apostolinen, niinkuin henkikin.\"\n[Akiander VII, 295.]\n\nK. M. Ståhle, jolle Hedbergin silmälläpitäminen hänen Oulussa\nollessaan lähinnä oli uskottu, oli iloinen, maailmanmielinen ja\nmaailman suosima pappi. Heränneitten synkkä katsantotapa ja varsinkin\nheidän jyrkät tuomionsa \"viattomimmistakin\" huvituksista oli hänestä\nhullutusta ja hyvin moitittavaa. [Vanhojen Oululaisten arvostelua.]\nPaitsi häntä, oli arkkipiispa yksityisessä kirjeessä kehoittanut\nmyöskin läänin kuvernööriä Lagerborgia, jonka toimenpiteiden\nkautta, kuten tiedämme (II, 75-76), Kalajoen käräjät saivat\nalkunsa, pitämään huolta siitä, että Hedberg tarkkaan seuraisi\nhänelle annettuja määräyksiä. Nämä kirkollisen ja maallisen vallan\nedustajat Oulussa olivat hyvin alttiit noudattamaan arkkipiispan\nkehoituksia. Kun Hedberg ensikerran kävi kuvernööri Lagerborgin\nluona, uhkasi tämä häntä Sipirialla, ellei hän ehdottomasti tottelisi\narkkipiispan määräyksiä. [Vaenerström, F. G. Hedberg s. 80.] \"Siis\non toimintapiirini\", niin kirjoittaa Hedberg vasta mainitussa\nkirjeessään [Akiander VII, 294.] J. F. Berghille, \"rajoitettu Oulun\nvankilan ahtaitten muurien sisään. Voi, veljeni, kyllä on tämä\nmonesti tuntunut vaikealta ja katkeralta lihalle ja verelle. Joskus\nolen ajatellut: jos voisin päästä lähetyssaarnaajaksi ja vapaasti\nsaisin saarnata Jesuksen evankeliumia avarassa pakanamaailmassa.\n-- -- -- Täällä Oulussa vartioidaan minua ankaran tarkasti.\nKuvernöörikin sanoi minulle, että minun, mikäli mahdollista, on pakko\nluopua kaikista matkoista; hän ei salli minun tavata hengellisiä\nystäviäni.\" Mutta Hedberg ei masentunut. Hän tiesi olevansa Herran\nkoulussa ja aikoi nöyrtyä tämän Herran väkevän käden alle. Koetuksen\nhelteessä puhdistuu hänen toivonsa, ja uskonsa syttyy uuteen eloon.\nJo samassa kirjeessä hän lausuu: \"Ei ole muuta neuvoa kuin että\notan ristini ja seuraan Jesusta. Voinpa sanoa, että Herra joskus\non voimallisesti tukenut minua, niin että olen saattanut iloita\nkärsimyksissäni ja nöyrtyä hänen tahtonsa alle sillä iloisella\nluottamuksella, että hän, tuo uskollinen Herra, jälleen on johdattava\nminut työhön viinimäkeensä, kun olen kestänyt tämän vankeuden-ajan\nsekä oppinut vakavasti valvomaan omaa hengellistä elämääni, syvemmin\ntuntemaan pohjatonta turmelustani ja elävämmin kokemaan Jumalan armoa\nJesuksessa Kristuksessa. -- -- -- Suljettakoon minut vaikka kuinka\nahtaalle, niin on minulla kuitenkin joka päivä Jesuksen veressä avoin\npääsy armonistuimelle, missä saan armoa armosta, rauhaa ja voimaa\nkaikessa hädässä.\"\n\nHedbergin palkka v.t. linnansaarnaajana oli tuiki pieni. Huoneitten\nvuokraan meni melkein kaikki. Mutta ystävänsä pitivät huolta siitä,\nettei hänen tarvinnut puutetta kärsiä. Paimiosta lähetettiin hänelle\napua, ainakin kahdesti sai hän rahalähetyksiä J. F. Berghin kautta,\njota paitsi Oulun läänin heränneetkin häntä muistivat. Kiittäen\nBerghiä eräästä tämän lähettämästä lahjasta, kirjoitti hän (6/4\n41): \"Muuallakin asuvat ystävät ovat minua muistaneet, niin että\nnyt luulen tulevani hyvästi toimeen koko sen ajan, jonka vielä olen\npakotettu oleskelemaan täällä.\" [Akiander VII, 295, 299; Vaenerström,\nF. G. Hedberg s. 78.]\n\nOulun lääninvankilassa oli siihen aikaan vähän vankeja. Hedbergin\nsanankuulijain luku sunnuntaisin nousi 15-20. Vankien opettamisesta\nja taivuttamisesta parannuksen tielle ei näy hän saaneen kokea\nkehoitusta, vaan päinvastoin miltei alituista mielipahaa. Ainoastaan\nmuutamissa näistä sanankuulijoistaan saattoi hän huomata todellista\nmielenmuutosta. Muut koettivat jos minkälaisilla puolustuksilla\n-- tavallisin oli: \"esivalta vainoo\" -- väistää hänen synnin\ntuntoon kehoittavaa opetustaan. Paitsi vankeja ei laskettu ketään,\nei vanginvartijain perheitäkään, Hedbergin saarnoja kuulemaan.\nMuutamat kasakat vain, jotka jumalanpalveluksen aikana saattoivat\nkolistellen puhdistaa aseitaan, olivat lisäämässä kuulijakuntaa.\nMiten vaarallisena asianomaiset pitivät Hedbergiä, näkyy siitäkin,\nettä määräystä, jonka mukaan pääsy vankilan jumalanpalveluksiin\noli jokaiselta syrjäiseltä kielletty, ei ollut olemassa ennen\nnäitä aikoja sekä että se peruutettiin kohta, kun tuli toinen\nlinnansaarnaaja Ouluun. Ei siis pienintäkään kehoitusta\nvallanpitäjien puolelta -- epäluuloa, sortoa vain. Huomattava on\nsitäpaitsi, että Hedberg ilman laillista tutkimusta ja tuomiota\noli joutunut tähän tukalaan asemaan. Ilman muuta oli arkkipiispa\nyksityisissä kirjeissä kieltänyt häneltä kaikki papilliset\ntoimitukset vankilan ulkopuolella. Miten katkeralta tämä mahtoi\nhänestä tuntua, on helppo käsittää. Kaipuulla muisteli hän varsinkin\nsunnuntaisin entistä työtänsä Herran viinimäessä. Hänen täytyi nyt\nkulkea kirkon ohi ja suunnata askeleensa vankilaa kohti, ihmisten\nkokoontuessa jumalanpalvelukseen. Muut saivat tuolle suurelle\nkansajoukolle julistaa evankeliumia, hän ei. Usein muisteli Hedberg\nvielä vanhoilla päivillään matkoillaan Oulun vankilaan huoanneensa:\n\"Milloin saan jälleen suurelle seurakunnalle todistaa Kristuksesta,\njoka on meidät pelastanut ja kutsunut pimeydestä ihmeelliseen\nvalkeuteensa.\" [Vaenerström F. G. Hedberg s. 79.] Sitäpaitsi\nlöytyi Oulussa ja Oulun läheisyydessä heränneitä. Etenkin nämä --\nsen hän itse monesti oli heiltä kuullut -- kaipasivat kipeästi\nparempaa hengellistä ravintoa, kuin he siihen aikaan kirkossaan\nsaivat. Kaupungin v. 1822 tapahtuneen palon jälkeen oli Juhana\nVegelius nuoremman täällä aikaansaama, mutta sittemmin lamautunut\nherätys virkistynyt uudelleen. Pohjois-Savon likeiset kauppasuhteet\nPohjanmaan kanssa johtivat sen puolen heränneittenkin matkat jo\nvuosisadan alussa monesti Ouluun, kunnes, niinkuin olemme nähneet (I,\n339), Paavo Ruotsalainen saapui sinne v. 1835. Usein, luultavasti\nainakin kerta vuodessa, kävi hän sittemmin sikäläisiä ystäviään\nneuvomassa. Näihin matkoihin kehotti häntä muun ohessa jonkunlainen\nOulun puolen heränneitten keskuudessa syntynyt erimielisyys.\nNiinkuin ennen (I, 344) on kerrottu, oli Renqvistin oppi levinnyt\nKajaaniin, mistä se ennenpitkää pääsi vaikuttamaan Oulunkin seudun\nheränneisiin. [Kertoneet vanhat heränneet Oulussa.] Viimemainittujen\nhuomattavin seurapaikka oli ennenmainittu Nokelan talo, jonka\nensimmäiset herännäisyyteen taipuvaiset asukkaat (katso I, 338)\nolivat luovuttaneet talon Heikki nimiselle pojalleen. Tämä edusti\nlain orjuudesta vapautuvaa katsantotapaa. Hän puhui usein seuroissa.\nVaimonsa Stiina, joka oli kotoisin Kiuruvedeltä, veti kauniilla\nveisuuäänellään kansaa taloon. Eräässä Oulusta kirjoittamassaan\nkirjeessä sanoo Hedberg viimemainittua \"lujauskoiseksi\". [Vaenerström\ns. 96.] Mutta Stiina Nokelan kristillisyydessä oli samalla jotakin\nhaaveilevaa. Hän puhui joskus kielilläkin. Herätyksensä kertoi hän\nsaaneensa erään unen kautta. Koreisiin vaatteisiin puettuna oli hän\nmuutamien tanssitoveriensa kera kulkevinaan kylään, kun tie äkkiä\nlaajeni ja muuttui tulimereksi. [Kertoneet rouva Gustava Laurell\nja muut vanhat heränneet Oulussa.] Mutta jos näitten Oulun seudun\nheränneitten hengellinen tila olikin hyvin häälyvää ja puutteellista:\nkaikesta näkyi, että maaperä -- täällä olisi ollut kiitollista\nelävähenkisen saarnaajan kylvölle. Hedberg ei saanut tätä kylvöä\ntoimittaa. Hän oli julistettu \"kerettiläiseksi\" eikä kelvannut kuin\nvankien papiksi. Joskus hän kuitenkin kodissaan tai heränneitten\nseuroissa tapasi ystäviään. Niinpä kävi hän esim. tammikuussa 1841\nmuutamien sukulaistensa kanssa Nokelassa ja syyskuussa s.v. tapasi\nhän siellä Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen. [Vaenerström\ns. 95.] Heränneitä pappeja, joskus kaukaisiakin, saapui Ouluun\nhäntä tapaamaan. Mutta tämmöiset tilaisuudet olivat harvinaisia\njuhlatilaisuuksia. Niiden jälkeen valtasi ikävä vain entistä\nraskaampana hänen mielensä. Rukouksissa saavutettu toivo ja ahkera\nlukeminen karkoittivat kuitenkin hänen haikeat tunteensa eivätkä\nsallineet hänen sortua epätoivoon. Niin luja oli Hedbergin tahto,\nettä hän tämmöisissäkin oloissa väsymättömällä innolla valmisti\nitseään pastoraalitutkintoa suorittamaan. Yhden ainoan kerran rikkoi\nHedberg sitä arkkipiispan määräystä vastaan, joka kielsi häntä\nsaarnaamasta muualla kuin vankilassa. Asian laita oli seuraava:\nOulun kuvernöörin luvalla kävi hän 1840 vuoden lopussa tervehtimässä\nvanhempiaan. Paluumatkalla päätti hän käydä Alavieskassa ystäväänsä\nV. Österbladhia (II, 141) tervehtimässä. Hän saapui sinne uudenvuoden\naattona. Österbladh oli sairaana eikä kyennyt saarnaamaan\nseuraavana päivänä, jonka vuoksi hän pyysi Hedbergiä toimittamaan\njumalanpalvelusta kirkossaan. Epäillen tämä suostui pyyntöön,\nmutta ilmoitti heti arkkipiispalle, että ja mistä syystä hän oli\nsaarnannut Alavieskassa. Tämän kirjeen kirjoittamiseen oli muiden\nkera myöskin Jonas Lagus häntä kehottamalla kehottanut. Huomattava on\nheränneitten pappien tässä ja muissakin tilaisuuksissa piispojen ja\ntuomiokapitulin käskyille osoittama arka kuuliaisuus. Mutta tuo oli\nenemmän ajanhengen heissäkin vaikuttamaa kunnioitusta valtiokirkon\nja sen johtajien säädöksiä kohtaan, kuin ihmispelkoa tämän sanan\ntavallisessa merkityksessä. Hedbergin kirjeeseen vastasi Melartin,\nettä hänen pakollista esiintymistään Alavieskan kirkossa \"ei voitaisi\nlukea hänelle viaksi\". Mutta terottaen ennen antamaansa määräystä,\nkieltää hän jyrkästi Hedbergiä saarnaamasta muualla kuin Oulun\nvankilassa. \"Tätä asiaa ei nykyisissä oloissa voida auttaa\", kuuluu\nhänen ylhäisyytensä perustelu. Hyvin vähän lohdutusta sisältävät\nniinikään seuraavat sanat kirjeen lopussa: \"Kernaasti soisin Teille\nmieluisamman paikan ja paremman toimeentulon. Älkää kuitenkaan\nkokonaan välttäkö Oulun muiden pappien seuraa. Luulen heidän olevan\nvakaita ja rehellisiä miehiä, jos kohta heidän uskonnolliset\nmielipiteensä ja varsinkin näiden mielipiteitten sovelluttaminen\nsaattavat olla erilaiset. Seurustelu heidän kanssaan voisi tuottaa\nteille virkistystä murheissanne.\" [Akiander VII, 300.]\n\nNiin palava oli Hedbergin halu saada saarnaajana julistaa Kristuksen\nevankeliumia seurakunnassa, että hän arkkipiispan vastamainitun\njyrkän kiellon uhalla muutaman kuukauden kuluttua koetti taivuttaa\nkorkeaa esimiestään päätöstään muuttamaan. Toukokuun 31 p:nä 1841\nkirjoitti hän Melartinille kirjeen, jossa hän muun ohessa lausuu:\n\"Oltuani nyt lähes 9 kuukautta eroitettuna kaikesta papillisesta\ntoimituksesta täkäläisen vankilan ulkopuolella, on minussa herännyt\nse toivo, että mahdollisesti voisin Teidän Kunnianarvoisuutenne\nsuosiollisella myönnytyksellä, -- kuten edeltäjäni tässä virassa,\npyydettäessä saada avustaa seurakunnan pappeja, kuitenkin\nainoastaan saarnaamalla. -- -- -- Sanankuulijaini luku vankilassa\non tavallisesti vain noin 20; useimmat heistä ovat valitettavasti\npitkällä syntielämällään paaduttaneet sydämensä Jumalan parannukseen\nkutsuvalle armolle. Hellien neuvojen ja evankeliumin voiman kautta\nhe kyllä joskus saattavat tulla liikutetuiksi ja malttaa mieltänsä;\nmutta vankilaelämä ja seurustelu rikoksiin sortuneitten kanssa\ntukehuttavat ennenpitkää jokaisen paremman liikutuksen. Minulle\nvielä suodussa ahtaassa vaikutuspiirissä teen siis enimmäksi työtä\nkivikovalla kalliolla. Mutta suuren Ylipaimenen kutsumana ja Teidän\nKunnianarvoisuutenne vihkimänä evankeliumin totuuden sanansaattajana\ntoivon murheissani kuitenkin vieläkin kehottavammalla ja ainakin\nvähän laajemmalla toimialalla saavani uhrata voimani tälle kalliille,\nihanalle tehtävälle. Nyt olen sidottu ja suljettu vankilaan vankieni\nkera, jotka sitäpaitsi eivät paljon ensinkään näytä välittävän\nvaroituksistani ja neuvoistani.\" Odottaen \"armollista vastausta\"\nsanoo Hedberg kirjeen lopussa tyytyvänsä Jumalan tahtoon, luvaten\nkuuliaisena kunnioittaa tätä tahtoa \"korkeimman maallisen esimiehensä\npäätöksessä.\" Arkkipiispan vastaus saapui Ouluun vasta syyskuun\n11 pnä. Luvaten hankkia Hedbergille mieluisamman tehtävän, kysyy\nhän olisiko tämä halukas vastaanottamaan väliaikaisen saarnaajan\ntahi apulaispapin toimen Oulun läänissä. Tätä suosiollisuutta\nvähentävät kuitenkin melkoisessa määrässä seuraavat samassa\nkirjeessä löytyvät sanat: \"En uskalla h:ra varapastorille myöntää\nlupaa virantoimitukseen Oulun kaupungissa niiden väärinkäytösten\nja levottomuuksien tähden, johon tämä epäilemättä antaisi aihetta.\nHartaammin kuin minä ei kukaan voi toivoa, että murheelliset (ja\nsemmoisia me kaikki olemme) saisivat osaa evankeliumin valosta,\nherätyksestä ja lohdutuksesta. Mutta koska kokemus todistaa, että\ntässä tarkoituksessa pidetyt uskonnolliset kokoukset tavallisesti\nsaavat aikaan väentungoksia y.m., täytyy minun noudattaa asetusten\nmääräyksiä\". Samassa postissa kirjoitti Melartin Oulun v.t.\nkirkkoherralle, pastori Ståhlelle: \"En uskalla myöntää varapastori\nHedbergille lupaa virantoimituksiin Oulussa. Kernaasti tahtoisin\nsiirtää hänet mieluisampaan toimeen, jos vain tuo voisi tapahtua\nilman häiriötä. -- Voisin käyttää häntä lähetyssaarnaajana esim.\nPerhossa tai Pudasjärvellä, sillä sitävarten olemme vihdoinkin\nsaaneet rahaston. Mutta nykyään vallitsevan pappien puutteen takia\ntäytyy minun jättää tämä tuuma ensin tapahtuviin pappisvihkijäisiin.\"\n[Vaenerström s. 81-82.] Vielä jyrkemmän vastauksen sai Hedberg 9/6 41\npäivättyyn kirjeeseen, jossa hän oli pyytänyt lupaa hartausseurojen\npitämiseen. Tällä kirjeellä hän, niinkuin vasta saamme nähdä,\nkerrassaan suututti korkean esimiehensä ja sai tämän selvin sanoin\nilmaisemaan ajatuksensa heränneitten pappien toiminnasta.\n\nSelvästi näkyy kuitenkin, että Melartin sydämessään suosi Hedbergiä\nja kernaasti olisi suonut hänelle paremman aseman. Mutta hän \"ei\nuskaltanut\", Kalajoen käräjät y.m. juuri siihen aikaan sattuneet\nheränneitä koskevat oikeusjutut olivat, niinkuin tiedämme, saattaneet\npietismin huonoon maineeseen valtiovallan edustajain silmissä, ja jos\nkukaan, tahtoi Melartin olla hyvässä sovussa näiden kanssa. Hän on\nkiireestä kantapäähän valtiokirkon piispa eikä ymmärrä sitä vapauteen\npyrkivää kansanvaltaista henkeä, jonka herännäisyys on synnyttänyt\nSuomen kirkossa.\n\n-- Ei ole syytä epäillä, että Melartin ensi tilassa olisi täyttänyt\nlupauksensa ja siirtänyt Hedbergin \"mieluisampaan toimeen\",\nellei tämä syyskuussa 1841 olisi ilmoittanut aikovansa suorittaa\npastoraalitutkinnon seuraavan vuoden alussa. Tammikuussa 1842\nlähti Hedberg pois \"Vartburgistaan\", joksi hän Oulua nimitti.\nMatkallaan kävi hän Laguksen luona Ylivieskassa ja tämän kehotuksesta\nmatkusti hän sieltä Kuopion markkinoille, missä hän tapasi paljon\nheränneitä, niiden joukossa Paavo Ruotsalaisen. Tästä matkasta\nkirjoittaa hän, Turkuun saavuttuaan, 24/1 42 vanhemmilleen: \"En\nkoskaan kadu tätä matkaa. -- -- -- Paljon kehotusta sekä monta\ntärkeää neuvoa ja opetusta sain Paavon seurassa\". Muun ohessa\nkertoo hän tämän neuvoneen, \"miten meidän ahkeraan tulee asettua\nJesuksen armonistuimen eteen, silloinkin kun turmeluksemme on\nsuurin ja me siis eniten tarvitsemme vapahtajaa. Tästä ahkerasta\nkäymisestä Jesuksen eteen kaikkine synteinemme riippuu kaikki. Mutta\nälkäämme pyrkikö määräämään, miten ja koska hänen tulee auttaa, vaan\nalistukaamme hänen tahtonsa alle. Jos apu viipyykin, on se aikanaan\ntuleva niille, jotka turvaavat häneen ja pimeinäkin aikoina, sanan\narmolupauksiin turvaten, etsivät hänen apuansa ja luottavat siihen\".\n\nTurkuun saavuttuaan, sai Hedberg arkkipiispalta lupauksen päästä\nväliaikaiseksi saarnaajaksi Lumijoelle, heti kun hän oli suorittanut\npastoraalitutkintonsa. Näin oli siis hänellekin, tuolle uskonsa\ntähden niin kauan vainotulle Herran paimenelle vihdoin valoisampi\naika koittamassa.\n\nVaikka Hedbergin oppi hänen Oulussa ollessaan vähitellen\nalkoi poiketa herännäisyydessä vakaantuneesta uskonnollisesta\nkatsantokannasta, oli hänen suhteensa Pohjanmaan heränneisiin ja\nSavon pietismin johtomiehiin vielä siihen aikaan mitä ystävällisintä.\nYhteiset kärsimykset ja ahdingot eivät antaneet sijaa niille\nepäluuloille ja katkerille riidoille, jotka pari vuotta myöhemmin\nHedbergin herännäisyydestä yhä enemmän eroovan opin kautta ainaiseksi\ntekivät lopun hänen ja pietismin johtomiesten vainojen aikana\nsolmimasta liitosta.\n\n\n\n\nXV.\n\nHenrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842. Heidän\nsuhteensa muuhun herännäisyyteen.\n\n\nPäästyään Sortavalan kappalaiseksi (I, 254), saattoi Renqvist\nentistä vapaammin jatkaa työtänsä Herran palveluksessa. Mutta monen\nahdingon ja vaaran alaista tämä työ vieläkin oli. Ei siinä kyllin,\nettä Porvoon tuomiokapituli yhä edelleen piti Renqvistiä tarkkaan\nsilmällä ja että hänen siitä syystä täytyi noudattaa mitä suurinta\nvarovaisuutta -- Sortavalan säätyläiset asettuivat alusta alkaen\nvastustamaan hänen \"liiallista hengellisyyttään\". Seurakunnan\nvasta nimitetty kirkkoherra G. J. Fabritius, joka toukokuussa\n1837 astui tähän virkaan, [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja.]\nei suinkaan ollut poikkeuksena muista. Mutta sitä alttiimpaa oli\nkansa Renqvistiä kuulemaan. Raakoja olivat hänen sanankuulijansa,\noppimattomia ja hyvin taikauskoisia, mutta he eivät pahentuneet,\nvaikka hän ankarammin kuin kukaan heidän entisistä ja silloisista\nsielunpaimenistaan moitti heidän syntielämäänsä sekä julkisesti\nsaarnatuolista että yksityisesti heitä puhutellessaan. Varsinkin\noli juoppouden pahe yleinen Sortavalan seurakunnassa. Sitä vastaan\noli Renqvist, niinkuin tiedämme, jo kauan taistellut ja tätä\ntaistelua jatkoi hän uudessa virassaan yhä kiivaammin. Hän puhui\nsiitä saarnoissaan ja virantoimitusmatkoillaan, levittäen tämän\nohessa vasta (1,251) painettua \"Viinan kauhistus\" nimistä kirjaansa.\nJolla ei ollut varaa ostaa, sai ilmaiseksi. Seurakuntansa rajojen\nulkopuolellekin koetti Renqvist raivata alaa raittiusaatteelle.\nPaitsi varsinaisille hengenheimolaisilleen eri seuduilla, missä hänen\nkirjojaan eniten luettiin ja hänen neuvojaan alttiisti noudatettiin,\nteroitti hän kirjeillä ja vasta mainittua kirjaansa kaupaksi\nlevittämällä \"viinan kauhistuksen\" poistamisen välttämättömyyttä.\nNiinpä kirjoitti hän 9/11 1837 N. K. Malmbergille kirjeen, jossa\nhän, vedoten ennen saavuttamaansa kokemukseen, kehotti häntä\nlevittämään seurakunnassaan \"Viinan kauhistusta\" sekä muutamia muita\nkirjoittamiaan kirjoja. Myöskin raittiusyhdistysten tarpeellisuudesta\nkirjoitti hän samassa kirjeessä. Moittien puhui Renqvist tämän\nohessa viinan pahentavasta käyttämisestä Paavo Ruotsalaisen\nsanankuulijain piirissä. Kirje sisälsi sitäpaitsi huomautuksia\nahkeran rukouksen ja pyhityksen tarpeellisuudesta. Malmberg vastasi:\n\"Mitä Paavo Ruotsalaiseen ja hänen kannattajiinsa tulee, niin\nolen ollut tilaisuudessa tutkimaan heidän oppiansa, ei ainoastaan\npuustavin, vaan myös hengen jälkeen. Olen tuntenut, että jumalan\nvaltakunta heissä ei ole sanoissa, vaan voimassa. Heidän elämäänsä\nolen niinikään tarkannut. Vilpittömät heistä ovat niin kaukana\njuomarin paheesta, kuin päivä synkimmästä yöstä. Juomareilta he\neivät näytä muiden kuin karvasten tekopyhäin silmissä, jotka eivät\nmilloinkaan ole käsittäneet Jumalan vapaata armoa Kristuksessa\neivätkä sen tuottamaa hengellistä vapautta eivätkä sentähden\nrakasta vapautettuja sieluja, vaan edeltäjänsä farisealaisten\ntavoin nimittävät heitä syömäreiksi ja juomareiksi. Jos missään\nmaassamme löytyy puhdasta lutherilaista kristillisyyttä, niin\nheissä. En voi ajassa enkä ijankaikkisuudessa kyllin kiittää Jumalaa\nsiitä armosta, jonka hän minulle osoitti saattamalla minut heidän\ntuttavuuteensa. Herätykseni jälkeen oli perkele johdattanut minut\nsaman kuilun pyhitystielle, jolla veli nyt kulkee; mutta armollinen\nJumala ei tahtonut perikatoani. Hän armahti minua. Nyt en enää aio\nomatekoisella pyhityksellä ansaita itselleni helvettiä. Veli sanoo\nminun olevan siteissä, mutta tämä arvostelu on väärä. Minä tunnen\nsen vapauden, joka on Kristuksessa ja joka saadaan ilman kaikkea\npyhitystä. Se ei tarvitse raittiusyhdistysten siteitä. Itsestään\nse luo raittiita ihmisiä. Rukous ei ole sen a ja o, vaan Kristus.\nEikä se tee ketään laiskaksi jumalisuuden harjoituksissa, vaan\nihan päinvastoin. Mutta vapaata kaikki on eikä pakosta lähtenyttä,\nniinkuin tekopyhien jumalisuus. Se ei suutu ahkerille rukoilijoille,\nkun vain rukous on oikeaa ja oikeassa järjestyksessä toimitettua. Se\nei hyväksy raittiusyhdistyksiä, viinan kauhistusta, oppia rukouksen\ntarpeellisuudesta tahi muita hurjia uskon-opin puhdistuksia, jotka\neivät ole muuta, kuin Jumalan vihan ilmauksia uppiniskaista kansaa\nvastaan. Joka vähänkään käsittää evankeliumia, hän ei voi pitää\nraittiusyhdistyksiä ja viinan kauhistusta muuna kuin perkeleen\nmitä voimallisimpana yrityksenä niiden sielujen surmaamiseksi ja\ntekopyhyyteen eksyttämiseksi, jotka Jumalan laupeus tänä viimeisenä\nmaailman aikana saa herättää meidän maassamme. Rakas veli! minusta\non meillä enemmän syytä öin ja päivin rukoilla Jumalalta, etteivät\nheränneet sielut takertuisi Mooseksen säädöksiin, kuin antautua\nperkeleen välikappaleeksi kaiken Jumalan työn kukistamiseksi heissä.\nMiten monet tuhannet sielut, jotka veljen julistaman ja innokkaasti\nvaatiman oman pyhityksensä kera ovat syöksyneet helvettiin, ovatkaan\nkerran huutavat voi ja kirous veljelle ja veljen opille. -- -- -- On\nkauheata että mies, joka on tehnyt ja kärsinyt niin paljon kuin veli,\nkuitenkin sokeudessaan syöksyy helvettiin. Palaja, palaja ja anna\nkunnia Kristukselle\". [Kirjeen konseptin, joka on päivätty 8/3 38,\nomistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]\n\nEräässä, muutamalle ystävälleen samaan aikaan kirjoittamassaan\nkirjeessä mainitsee Malmberg Renqvistin yllämainitussa kirjeessä\nhänelle huomauttaneen apostolin sanoja: \"pitäisikö meidän vielä\nsynnissä elää, jotta armo suuremmaksi tulisi\". Hän puhuu tästä\nhuomautuksesta moittien ja ylimielisesti. [Kirjeen konseptin omistaa\nkirkkoh. Vilh. Malmivaara.]\n\nMalmberg ei suinkaan ollut ainoa heränneistä papeista, joka tällä\ntavoin arvosteli Renqvistin raittiuspyrintöjä ja hänen uskonnollista\nkatsantotapaansa ylimalkaan. Niinpä kirjoitti esim. Jonas Lagus\nsamaan aikaan J. F. Berghille: \"-- -- -- H. Renqvist tahtoo ensin\ntehdä kansan raittiiksi ja sitten kristityksi. Tuo onneton, koko sitä\n(Renqvistin) joukkoa johtava pyhityspyrintö vaikuttaa, ettei heissä\nlöydy päivä päivältä kasvavaa synnintuntoa eikä sentähden myöskään\njokapäiväistä vanhurskauttamista, ja siitä seuraa välttämättömästi,\nettä koko heidän hengellinen elämänsä supistuu ulkonaisiin asioihin\nja harjoituksiin. Tuohan on harhatie, jolle eksymään me kaikki olemme\nhyvin taipuvaiset. Pysy toistaiseksi erilläsi heistä\". [Akiander VI,\ns. 270.] Samalle kannalle raittiuskysymykseen nähden asettui myöskin\nJ. F. Bergh, vaikka hän ylimalkaan oli myötätuntoisempi Renqvistille,\nkuin kukaan muu herännäisyyden johtomiehistä. Hän pysyi tällä\nkannalla, vaikka moni Helsingin heränneistä -- enemmän Ruotsissa\nsyntyneen, tunnetun P. Vieselgrenin johtaman raittiusliikkeen,\nkuin Renqvistin vaikutuksesta -- alkoi kannattaa vastakkaista\nkatsantotapaa. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja pietismin\nmuiden johtomiesten mielipide sulkivat pois raittiuskysymyksen\nvarsinaisen herännäisyyden ohjelmasta. Perusteet, joiden nojalla näin\nmeneteltiin, olivat, käyttääksemme Laguksen J. F. Berghille 23/5 38\nkirjoittaman kirjeen sanoja, seuraavat: \"Meidän täytyy saada kaikki\nKristuksen täydellisyydestä emmekä saa toimittaa tuota paikkaustyötä,\njota sellaiset (raittius-) yhdistykset tarkoittavat. Omatunto nukkuu,\nsynti piiloutuu ja voimme tulla toimeen ilman Kristusta, jos antaumme\ntoimimaan ulkonaisissa asioissa ja teemme ne pääasiaksi. Ennenkuin\nkirjoitamme nimemme raittiusyhdistysten luetteloihin, tulee meidän\nkysyä itseltämme, seisommeko Kristus-kalliolla ja olemmeko todella\nvanhurskautetut hänen kauttansa. Ellemme sitä ole, niin jättäkäämme\nkaikki muu, kunnes se on tapahtunut, emmekä tämän jälkeen varmaan\nsitä paljoakaan ajattele\". [Akiander VI, 272.] Samassa kirjeessä\nkirjoittaa hän Helsingissä alkaneista raittiuspyrinnöistä: \"Kirjoitat\nettä Helsingissä uudelleen on ruvettu pohtimaan raittiusasiaa.\nEhkä on Vieselgrenin nerokas ja ovela kirjanen eksyttänyt jonkun\nkokemattoman Vieselgrenin kera uskomaan, että raittius käy edellä\nja jumalisuus seuraa sen jälessä, niinkuin talutetaan hevosta\nmarhaminnasta. -- Tiedän kyllä, ettet ole raittiusyhdistysten\nystäviä, vaan olen kuitenkin tahtonut tästä vähän kirjoittaa\".\n\nVaikka muut heränneet papit poikkeuksetta vastustivat Renqvistin\nraittiustyötä ja vaikka maailma sitä pilkkasi, jatkoi tämä yhtä\nväsymättömällä innolla kuin ennenkin taisteluaan \"viinan kauhistusta\"\nvastaan. Jos täytyykin myöntää, että -- Laguksen viimemainittu\nkirje, joka uskollisesti kuvaa pietistain katsantotapaa, sisältää\nmonta oikeaa näkökohtaa, on empimättä tunnustettava, että\nRenqvist raittiustyöllään on vaikuttanut paljon hyvää. Hänen oma\naikansa ei häntä ymmärtänyt, ja käsittämättömän vähän tunnustusta\non hän raittiusaatteen ensimmäisenä tienraivaajana Suomessa\njälkimaailmaltakin osakseen saanut, mutta tämä ei suinkaan hänen\nansiotaan vähennä. Ja mitä silloiseen herännäisyyteen tulee, on\npäivän selvää, että sen kehitys olisi ollut toinen, jos johtomiehet\nparemmin olisivat käsittäneet sitä siunauksesta rikasta, kauas\ntulevaisuuteen tähtäävää voimaa, joka oli kätkettynä Renqvistin\noikeutettuun vaatimukseen. Monet tässä liikkeessä syntyneet riidat ja\nonnettomuudet olisivat siinä tapauksessa tulleet vältetyiksi.\n\nVarsinkin Toholahdella v. 1831 tapahtuneen, ennen kerrotun (I,\n325-326) Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten kahakan\njälkeen oli näiden puolueiden väli hyvin kireä. Muutamia vuosia\nmyöhemmin sattui samassa paikassa kohtaus, joka ei suinkaan ollut\nomiaan riitaa asettamaan. Toholahden markkinoille oli v. 1837\n[Vuosiluvun määrää eräs kirjoittaja (Akiander VII) \"v. 1836 eli\n1837\". Muista tiedoista päättäen on viimemainittu vuosiluku oikea.]\nlukuisan ystäväjoukon kera saapunut Margareetta Högman. Väiteltyään\nPaavo Ruotsalaisen kanssa, joka niinikään oli tullut markkinoille,\npäätti hän itse tutkia, oliko tuo kuuluisa mies todellakin juoppo,\nniinkuin viestit yleisesti kertoivat. Hän antoi rahaa eräälle\nmiehelle, kehottaen tätä \"vaivaiseksi syntiseksi\" teeskentelemään\nja sitten tarjoomaan Paavolle viinaa. Petos onnistui. Ruotsalainen\notti useita ryyppyjä, seuraten sitten tuota vieraanvaraista syntistä\nMargareetta Högmanin luo. Mitään pahaa aavistamatta kysyi hän tältä:\n\"Olisitko autuas, jos kuolisit tällä hetkellä?\" \"Ei tarvitse minun\nsinulle sitä sanoa\", kuului vastaus. Mutta kun Paavo ivallisesti\njatkoi: \"Oletko jo tänään monta kertaa rukoillut polvillasi?\"\nlähestyi Margareetta häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: \"Sanoppas\nsinä ensin, montako viinaryyppyä tänä päivänä olet ryypännyt.\"\n\"Mene helvettiin\", ärjäsi Paavo, \"oletko sinä minun rippi-isäni tai\nkuluuko se sinun kukkarostasi?\" \"Kuluu kyllä\", vastasi Margareetta\nivallisesti. Paavo älysi nyt koko jutun, lausuen miehelle, joka\noli tarjonnut hänelle viinaa: \"Sinä, sen vietävä, tulit vaivasena\nsyntisenä minulta neuvoa kysymään ja semmoisen petoksen teit!\"\n\nTätä A. Mannisen kertomusta [Akiander VII, 8.] ovat Ruotsalaisen\nystävät pitäneet vääränä, ainakin liioiteltuna. Epäilemättä on siinä\nliikoja, mutta että se pääpiirteissään on oikea, sen on Paavo itse\nmyöntänyt. Ainakin muutamille ystävilleen on hän kertonut tuosta\nMargareetan \"kavalasta petoksesta\". [Kert. V. L. Helander, K. A.\nMalmberg y.m. (.1896.)] Ehkä oli juuri tämä kohtaus lähinnä syynä\nRenqvistin yllämainittuun kirjeeseen N. K. Malmbergille. Olemme\nnähneet, miten viimemainittu ja hänen ystävänsä tätä varoittavaa\nneuvoa kohtelivat. Paitsi siihen aikaan vallitsevaa yleistä tapaa\nväkijuomien käytössä, on heitä tässä suhteessa arvosteltaessa\notettava huomioon Renqvistin monessa kohden yksipuolinen kanta\nsekä hänen sitkeän itsepintainen, muutamiin hänen suosimiinsa\nlempikohtiin tuon tuostakin eksyvä esittämistapansa, joka usein\nloukkasi silloinkin, kun hän oli oikeassa. Ruotsalaisen oppia\nkannattavat papit pitivät häntä lahkolaismielisenä. He säälivät\nhäntä ja pysyttelivät hänestä erillään. Kuvaava on Laguksen\nvastaus erääseen J. F. Berghin kirjeeseen, jossa tämä pyytää häntä\nsaapumaan Helsingissä (1838) pidettävään keskustelukokoukseen. Tähän\ntilaisuuteen odotettiin Renqvistiäkin ja hänen hengenheimolaisiaan.\nIlmoitettuaan esteensä, kirjoittaa Lagus: \"Lahkoja ja puolueita\ntäytyy aina olla, niin todistaa Jumalan sana. Emme voi niitä\nhävittää, jos olisi vaikka henki kysymyksessä. Rakkaus vaatii\noikasemaan eksyviä, rakkaus ei tahdo heitä hyljätä; mutta varovaisuus\nja uskollisuus valvovat sitä, ettemme laske valheen hapatusta\nsieluihimme ja ettei penseys elävää totuutta kohtaan saisi meissä\nvaltaa, kun me rakkauden nimessä liika kauan tahdomme seurustella\nniiden kanssa, jotka eivät suostu vastaanottamaan totuutta eikä\nveljellistä varoitusta ja nuhdetta. Sanot ehkä: tuo kuuluu kovalta.\nÄlä ajattele, että tahdon hyljätä Renqvistin. Anna hänen siis\nkernaasti tulla ja koettakaa vielä kerta saada häntä taipumaan. Ellei\nhän tahdo pyhyydestään luopua ja kääntyä uskon tielle, niin antakaa\nhänen mennä. Ehkä Herra vasta hänet löytää.\" [Akiander VI, 272.]\n\nRenqvist ei saapunutkaan kysymyksessä olevaan kokoukseen, mutta\nsensijaan tuli sinne hänen ystävänsä Salomon Häkkänen, sekä tämän\nhengenheimolaisista _Antti Ahvenainen_ (Mäntyharjusta) sekä _Paavo\nNärvinen_ ja _Antti Lokka_ (Mikkelistä). [Akiander VII, 14.]\nHelsinkiläiset olivat vaatimalla vaatineet Paavo Ruotsalaista\nsaapumaan tähän kokoukseen. J. F. Bergh, J. I. Bergh ja Lauri\nStenbäck olivat kukin siitä hänelle kirjoittaneet. Etenkin oli\nviimemainitun kirje pakottavan vaativa ja ystävällinen. Hän lupasi\nmyös korvata kaikki matkakustannukset. Paavo päätti lähteä.\nKernaasti olisi hän ottanut mukaansa uskollisen matkatoverinsa\nL. J. Niskasen, mutta tämä ei saattanut lähteä matkalle, häneltä\nkun muutamia viikkoja varemmin (loppiaisaattona 1838) oli palanut\nkoti ja miltei kaikki vaatteet. [L. J. Niskasen kirje N. K.\nMalmbergille; kirjeen, joka on päivätty 2/2 38, omistaa kirkkoh. Vilh\nMalmivaara.] Kokous pidettiin tammikuun 30 p:nä Lauri Stenbäckin\nja K. K. von Essenin yhteisessä kodissa Helsingissä. Paitsi heitä\nja yllämainittuja Renqvistin joukkoon kuuluvia henkilöitä sekä\nPaavo Ruotsalaista olivat tilaisuudessa saapuvilla J. F. Bergh,\nJ. I. Bergh ja heidän veljensä N. H. Bergh Suonenjoelta sekä\njoukko heränneitä ylioppilaita. [Akiander VII, 15, 18.] Väittely\nkoski elämän vanhurskautta, ei yksinomaan raittiusasiaa, vaan\nrukousta, valvomista ja pyhitystä yleensä, varsinkin niitä kohtia\nkristityn vaelluksessa, joita Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa\npitivät tärkeimpinä. Viimemainittujen opin puolustajana esiintyi\npääasiallisesti Salomon Häkkänen. Vanhat ennakkoluulot näkyvät\nalusta alkaen estäneen kumpaakin ryhmää puolueettomasti ja tyyneesti\npohtimasta keskusteltavina olevia kysymyksiä. Häkkänen, jonka\nmielipiteitä ensin ruvettiin tutkimaan, sanoo tästä tilaisuudesta\nmaaliskuun 9 p:nä 1838 kirjoittamassaan kertomuksessa [Akiander\nVII, 15, 18.] alusta alkaen epäilleensä, mitä hänen tulisi vastata,\nhän kun \"ei tiennyt, minkäkaltainen aivoitus kysyjillä oli\". Hän ei\ntuntenut Paavo Ruotsalaista ulkomuodoltakaan eikä ensin tiennyt,\nettä hän oli tilaisuudessa saapuvilla. Ei ollut hän kauan puhunut\nja \"raamatun jälkeen tuntemisensa sanonut\", ennenkuin Ruotsalainen\nkiivaasti hyökkäsi häntä vastaan, tuomiten hänet ja hänen ystävänsä\n\"ulkokullatuiksi tekopyhiksi ja itsevanhurskaiksi farisealaisiksi\".\nSaatuansa kuulla, ettei tuo hänen kiivas vastustajansa ollut kukaan\nmuu kuin Paavo Ruotsalainen, \"Jumalan rakkauden hävittäjä ja elävän\ntunnon kuolettaja\", hämmästyi hän ja vaikeni, \"tietäen etteivät\nheidän tuntemisensa kaikissa perustotuuksissa sopineet yhteen\". Hän\nvain kysyi, miten hän sitten pääsisi tuosta onnettomasta tilasta,\njossa vastustajansa sanoivat hänen olevan, mutta vastaukset ja koko\nkeskustelun keskeytti Paavo yhä jyrkemmiksi yltyvillä tuomioillaan.\nValtavalla voimallaan painoi Ruotsalainen alas kaikki vastaväitteet.\nMelkein yksimielisesti tunnustettiin hänen oppinsa oikeaksi. Häkkänen\narvelee, että nekin harvat, jotka häntä tässä tilaisuudessa, jos\nkohta arkaillen, kannattivat, olisivat ehdottomasti liittyneet\nPaavoon, \"jos tämä olisi siviämmästi käyttäytynyt.\" Lopputulos\noli, että tämäkin yritys Renqvistin ja hänen hengenheimolaistensa\nliittämiseksi muuhun herännäisyyteen raukesi. Juopa vain suureni.\n\nTämä esitys Helsingissä v. 1838 pidetystä kokouksesta perustuu\npääasiallisesti Häkkäsen yllämainittuun kertomukseen. Jos kohta\ntäytyykin myöntää, ettei se ole vapaa puoluehengen leimasta, ei ole\nsyytä epäillä sen todenmukaisuutta. Vaikea on myöskin käsittää, millä\nperusteilla Häkkäsen oppia ei hyväksytty. Todistukseksi lainaamme\ntähän muutamia otteita kysymyksessä olevasta kertomuksesta: \"Kristus\nsanoo: _jos te minussa pysytte ja minun sanani pysyvät teissä, mitä\nikänä te tahdotte, niin anokaa ja te saatte._ Jos minä Kristusta\nrakastan, mitä muuta anoisin kuin sitä, että minä hänen valkeudessansa\ntuntisin hänen käskynsä ja saisin häneltä voimaa niitä pitämään. Sillä\nhän sanoo: _joka minua rakastaa, hän pitää minun sanani, mutta joka ei\nminua rakasta, ei se minun sanojani kätke_. Ja David on pitkän psalmin\n(119) kirjoittanut Jumalan sanan arvosta, voimasta ja vaikutuksesta.\nJaakop sanoo: _mitä se auttaa, rakkaat veljet, jos joku sanoo\nitsellänsä uskoa olevan, eikä hänellä kuitenkaan ole töitä. Taitaako\nusko hänen autuaaksi saattaa._ Nämä on sanottu, ei niin, että minä\ntahtoisin töiden päälle rakentaa vanhurskautta, vaan minä tahdon\nniillä näyttää, miten minä ymmärrän ja uskon sen työt, ja mikä eroitus\non omain töiden ja uskon töiden välillä. Sillä omain töiden mukana\nseuraa väkinäisyys ja vastahakoisuus Jumalan käskyjen jälkeen\nelämiseen, jossa ihminen Jumalan rakkauden tähden luopuu kaikesta\nsynnin ja maailman rakkaudesta. Tähän tarvitsee aina nöyränä ja\nköyhänä voimaa kerjätä Jumalalta uskossa ja uskon kautta Kristuksen\ntähden\". Ruotsalaista arvostelee hän samassa kertomuksessa seuraavin\nsanoin: \"Vielä minä muutamalla sanalla tahdon puhua Paavo\nRuotsalaisesta ja hänen uskostansa. Sen minä tunnen hänen puheestansa\nja opetuksestansa, että hän on herännyt synnin unesta ja tullut\nevankeliumin opin kautta tuntemaan uskon vanhurskauden hedelmän,\nnimittäin syntein anteeksisaamisen rauhan, joka tosin on suuri lahja\nsynnin kuorman alla olevalle ihmiselle, kun hän tulee sieltä\nulosautetuksi. Tässä tuntemisessa on hänellä tosin nytkin vielä suuri\ntieto evankeliumin opista, suurempi kuin monilla huonolahjaisilla\nakatemiassa oppineilla, jotka eivät ole itsetuntemisen kautta mitään\nkoetelleet evankeliumin sisällisestä luonnosta. Mutta nyt näkyy hänen\ntilansa olevan peräti toinen kuin siihen aikaan, jona hän oli syntein\nanteeksisaamisen armon löytänyt. Sen todistaa hänen törkeä elämänsä ja\nhänen röyhkeä muita tuomitsemisensa, sillä hän tuomitsee niin\narmottomasti kuin se, joka ei ole Kristuksesta mitään tietänyt eikä\nnytkään tahdo häntä tuntea. -- -- -- Kyllä niitä on Suomenkin maassa,\njotka ovat rikki-viisaita olevinansa, jotka kyllä evankeliumin sanan\nenkeleitten tavalla julistavat ja luulevat taitavansa toisten ihmisten\nsydänten salaisuudet selittää, mutta ei kristillisyys _eikä Jumalan\nvaltakunta ole puheessa, vaan voimassa_.\"\n\nTäydentääksemme kuvaustamme Häkkäsen uskonnollisesta katsantotavasta\nlainaamme tähän otteen eräästä hänen _E. J. Eklundille_, joka oli\nkokouksessa läsnä ja suuremmalla myötätuntoisuudella kuin muut\nhelsinkiläiset kuunteli hänen esitystään, v. 1840 kirjoittamastaan\nkirjeestä: [Akiander VII, 20.] \"Ollessamme Essenin ja Stenbäckin\ntykönä, te kysyitte minulta, väitänkö minä, että ihminen tulee\nKristuksen veren kautta niin puhtaaksi, ettei hänessä yhtään syntiä\ntunnu. Vastasin: tuntee kyllä, mutta synti tulee Kristuksen veren\nvoimalla, sotimisella ja kuolettamisella vähemmäksi, sen valta ja\nvaikutukset tulevat heikommiksi joka päivä, niinkuin Luther sanoo\nkasteen selityksessä. Tässä selityksessä Luther puhuu sydämen\npuhtaudesta, vanhurskaudesta, jokapäiväisestä pyhityksestä, joissa\nuuden ihmisen pitää Jumalan edessä elämän. Mutta Ruotsalaisen joukko\nei salli sitä ensinkään mainittavan korvain kuullen, ja kuitenkin\nsanottiin siellä hänen opetuksensa olevan yhtäläisen Lutherin opin\nkanssa\".\n\nJo kesällä 1837 oli Häkkänen väitellyt J. F. Berghin kanssa \"synnin\nkuolettamisesta ja syntiä vastaan sotimisesta\" Pohjolan talossa\nHartolassa (I, 135). [Akiander VII, 19-20.] Tämä on tärkeä tietää.\nJos kukaan, niin oli Bergh sovinnollinen mies. Varsinkin hänen\nsuhteensa Renqvistiin todistaa, ettei hän tahtonut riidellä riidan\ntähden. Se seikka, ettei hän viimemainitussa tilaisuudessakaan, missä\nei ollut muita väittelyä kiihottamassa, päässyt yksimielisyyteen\nhiljaisen Häkkäsen kanssa, vaatii meitä otaksumaan, että\nviimemainitun opissa oli jotakin harhaanjohtavaa. Silminnähtävästi\nteroitti Häkkänen niin yksipuolisesti kristityn pyhityselämää ja\netenkin niitä tämän elämän ilmenemismuotoja, yhteistä rukousta,\nraittiutta, hiljaisuutta y.m. ulkoelämässä näkyviä hyveitä, joita\nhän ja hänen hengenheimolaisensa olivat tottuneet pitämään muita\ntärkeämpinä, että puhe katumuksesta, sydämen murtumisesta ja\nKristuksen vanhurskauden ikävöimisestä, joka oli Ruotsalaisen ja\nhänen ystäväinsä opin pääosana, jäi syrjään. Näin ollen ei sovi\noudoksua, että viimemainitut syyttivät herännäisyyden toista suuntaa\ntekopyhyydestä ja Jumalan armon halveksimisesta. Mutta myönnettävä\non toiselta puolen myöskin, että Paavo Ruotsalaisella ja hänen\nihailijoillaan olisi ollut paljon opittavaa noilta herätyksen armosta\nosallisilta, mutta eri tavalla kehittyneiltä veljiltään. Toisiaan\ntäydentämään ja rakkaudessa neuvomaan olivat nämä herännäisyyden\nvakaassa kilvoituksessa syntyneet suunnat kutsutut, ei toisiaan\nsoimaamaan ja sortamaan. Mutta tätä kutsumusta ei kumpikaan suunta\ntajunnut. Helsingin kokouksessa tehtiin sovintoyritys, mutta se\ntuotti vain entistä suurempaa katkeruutta. Paavo Ruotsalaisen\ntässä tilaisuudessa lausumat jyrkät tuomiot ja hänen ylimielisen\nraaka esiintymisensä johtivat ehkä vielä enemmän, kuin opilliset\neroavaisuudet, tähän tulokseen. Ei kukaan hänen kannattajistaan\nsilloin, yhtä vähän kuin myöhemmin, yrittänytkään häntä missään\nsuhteessa oikaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan erikseen Paavo Ruotsalaisen opetuslapsista kulkivat\ntästälähtien Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtamat heränneet.\nAinoa viimemainittujen toimintapiiriin kuuluva seutu, jossa Paavo\nja hänen ystävänsä tämän jälkeen koettivat saada jalansijaa, oli\nMikkeli. Tänne saapui Paavo kerta markkinoille (noin 1839), mutta\nvaromattomalla esiintymisellään, jonka hyvää tarkoitusta sen puolen\nheränneet eivät ensinkään käsittäneet, loukkasi hän niitäkin, jotka\nrehellisessä tarkoituksessa ja tosi synninhädässä pyysivät häneltä\nneuvoa. Seurauksena oli, ettei hänen täällä myöhemmin käyneitä\nkannattajiaankaan enää tahdottu kuunnella. [Akiander V. 119-122;\nVII, 9-10. Kert. rovasti B. K. Sarlin, y.m.] Paitsi ennen (I,\n191-200, 325) mainituissa kotipitäjissään, Joutsassa, Kangasniemellä,\nPieksämäellä, Mäntyharjussa, Mikkelissä, Hartolassa, Sysmässä ja\nRautalammella, levisi Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtama liike\n_Laukaan_ ja _Petäjäveden_ pitäjissä, jota paitse se sai tunnustajia\n_Juvalla_ ja _Kristiinan_ pitäjässä. [Akiander VII, 3.] Suurempia\nhairahduksia opissa ja elämässä ei näiden hiljaisten rukoilijain\npiirissä näy tapahtuneen. Heitä varjelemassa oli johtajain vakava\nesimerkki ja ennen kaikkea Jumalan sanan ahkera viljeleminen,\njohon johtajat sekä suullisesti että kirjeissään tuon tuostakin\nkehottivat. Kuvatkoot seuraavat, Margareetta Högmanin ja Salomon\nHäkkäsen kirjeistä lainatut otteet, miten he sanankuulijoitaan\nneuvoivat. Edellinen kirjoittaa (30/3 1840) ystävilleen Mikkelissä:\n\"Rakkaat ystävät! En pääse tulemaan. Minä menen Kangasniemeen.\nHerra olkoon kaikkein teidän kanssanne. Pyytäkää häntä pitää\nkanssanne, ettette tulisi poiskarkoitetuiksi synnin ja maailman\nrakastamisella. Tahtokaa aina kuulla hänen ääntänsä. Älkää tyytykö\npimeydessä vaeltamaan eikä ilman rakkautta, ettei ylkä löytäisi\nteitä nukkumassa ja niin jäisitte oven taakse, sillä hän tulee sillä\nhetkellä, jona ei luullakaan. Autuas on se, joka löytyy valvomassa\nja on vaatteensa Karitsan veressä valaissut.\" [Akiander VII, 10.]\nSamaan tapaan neuvoi Häkkänen, joka hyvin usein kirjoitti kaukana\nasuville ystävilleen. \"Ole, uskollinen\" varoittaa hän eräässä samaan\naikaan kirjoittamassaan kirjeessä erästä niinikään Mikkelissä asuvaa\nveljeään, \"Herran tähden kaikissa mitä tehtäväksesi tulee. Älä tyydy\nolemaan ilman Jumalan tuntoa, vaan koettele, kuinka uskalluksesi\nelävämmäksi tulisi Kristuksen rakkauteen sekä sydämesi ja mielesi\nvapaammaksi tämän maailman rakkaudesta. Katso, ettet seisahda\nmihinkään viivytykseen, joita pian tulee muidenkin asioista, etenkin\njos sopimattomasti niihin sekaantuu, johon tulee pyytää. Jumalalta\nymmärrystä.\" [Akiander VII, 22.]\n\nFransénin ja Hoffrénin kuoltua (I, 200) oli Renqvist tämän suunnan\nmiltei ainoa pappi. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti tämä väsymätön\nsielunpaimen näille ystävilleen ja heidän johtajilleen. Hänen\nkirjeittensä henki muistuttaa alusta loppuun Margareetta Högmanin\nja S. Häkkäsen opetustavasta. Mutta vielä yksipuolisemmin kuin he,\nvaatii hän alituiseen rukoilemiseen. Hyvinkin mielivaltaisesti\nsovellutti hän usein raamatun esimerkkejä tätä vaatimustaan\ntukemaan. Niinpä kirjoittaa hän _Paavali Närväläiselle_, joka oli\nMikkelin heränneitten johtomiehiä, 15/4 40: \"On hyvä, jos ihminen\neli armoa kerjäävä sielu tulee palavaan rakkauteen, niinkuin Jesus\nitsekin ilmoittaa: et sinä ole kylmä etkä palava, vaan pensiä,\nsentähden rupean minä sinua suustani oksentamaan ulos. -- -- --\nMutta jos mieli rakkauteen päästä, niin on tarvis tehdä, niinkuin\nJesus itse teki yrttitarhassa, kun hän meni rukouksesta rukoukseen,\nniin ettei pitänyt pitkiä väliaikoja, ennenkuin taas meni ja joka\nkerta hartaasti ja sydämen pohjasta rukoili, ja niinkuin David,\njoka kääntymisensä alussa seitsemin kerroin päivässä riensi\nrukoilemaan\". [Akiander VII, 44.] -- Mutta rikkaita hedelmiä tuotti\nkaiken yksipuolisuuden uhalla Renqvistin uuttera ja harras työ\nvarsinkin Sortavalassa. Hänen sinne tullessaan oli koko seurakunta\naivan suruton, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kantoi se aivan\ntoista leimaa. Vaikka hän alkuaikoina ei uskaltanut pitää seuroja\nSortavalassa ja vaikka hän kielsi seurakuntalaisiaan pappilaan\nkokoontumasta, levisi herätys talosta taloon, kylästä toiseen.\nRenqvistin saarnalahjat eivät suinkaan olleet loistavat, päinvastoin\nhyvinkin keskinkertaiset, mutta hän vaikutti kuulijakuntaansa\nvakaalla hartaudellaan ja tuolla väsymättömällä innolla, jolla\nhän, syntiä vastaan taistellen, pyysi koota ihmisiä Jumalan\nvaltakuntaan Oudolta tuntui kyllä alussa hänen tuomitseva puheensa\n\"viinan kauhistuksesta\", tupakasta, \"tuosta perkeleen myrkystä\",\ntaikauskosta, itaruudesta, maailman rakkauden ja kaiken muun synnin\nkirouksesta sekä hänen vaatimuksensa ehdottomaan kuuliaisuuteen\nkaikille Jumalan käskyille ja ennen kaikkea alituiseen rukoukseen,\nmutta se koski ja herätti. Kaikki tunsivat, että tämä puhe lähti\nvilpittömästä sydämestä. Ja kun heille kirkastui sen Herran rakkaus,\njoka oli tuon puheen vaikuttimena, murtuivat monet sydämet.\n\nVielä enemmän kuin saarnoillaan vaikutti Renqvist virkamatkoillaan.\nKun hän saapui jonkun sairaan luo ja, polvistuen hänen vuoteensa\nääressä, rukoili hänen ja muiden huoneessa olevien sekä itsensä\nedestä, eivät suruttomimmatkaan jääneet kylmiksi. Ennenpitkää\nalkoi kokoontua kansaa kaikkialle, mihin Renqvist matkoillaan\nseurakunnassa saapui. Seurojen pitäminen oli siitä välttämättömänä\nseurauksena. Järjestys näissä tilaisuuksissa oli seuraava. Pidettyään\npolvirukouksen, luki Renqvist jonkun luvun raamatusta tahi jostakin\nhartauskirjasta, jonka jälkeen hän puhui luetun johdosta. Päätettyään\npuheensa, nousi hän paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin\nhuoneessa. Tätä tehdessään tiedusteli hän kysymyksillä, miten\nseuraväki oli käsittänyt luetun sanan sisällyksen, teroitti sitä\nuudelleen heidän mieleensä, rukoili polvillaan ja kehotti heitä\nsamaan. Puheita keskeytti tuon tuostakin joku virsi virsikirjasta,\n\"Siionin virsistä\" ja \"Halullisten sielujen laulukirjasta\".\n[Kertoneet Sortavalassa (1896) Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet.]\n\nEhkä vielä enemmän kuin puheillaan vaikutti Renqvist levittämillään\nkirjoilla. Eräässä kirjeessä vuodelta 1841 kertoo hän itse\nsanankuulijainsa puheista huomanneensa, että useimmat olivat\nheränneet hänen heille toimittamiensa kirjojen, kuin hänen\nsaarnojensa kautta. \"Mutta\", lisää hän, \"opettaja on kuin työnjohtaja\nsuuren herran palveluksessa. Ellei hän pidä huolta siitä, että\ntyömiehille annetaan aseita, vaan pakottaa heitä työhön, käskien:\nteidän pitää tehdä työtä veitsettä, kirveettä, viikatteetta, auratta\nja sirpittä, niin työstä ei tule mitään ja syy jää työnjohtajan\nniskoille. Niin myös, jos mielimme lähettää työntekijöitä Jumalan\nviinimäkeen tyhjin käsin. Arvelet ehkä: hankkikoot itse kirjoja,\nmutta siitä ei tule mitään.\" Paraina herätyskirjoina piti Renqvist\n\"Huutavan ääntä\" ja \"Kääntymisen harjoitusta\". [Renqvistin kirje G.\nMonellille. Tämän, samoinkuin muut R:n Monellille kirjoittamat, tässä\nteoksessa käytetyt kirjeet, on minulle lainannut viimemainitun tytär,\nneiti Hanna Monell.]\n\nOmaa kirjapainoakin yritti Renqvist perustaa Sortavalaan,\ntiedustellen Pietarista jo hintojakin. [Renqvistin kirje Monellille\n1/4 42.] Yritys jäi sikseen, mutta sekin todistaa, miten innokkaasti\nhän harrasti vakaan uskonnollisen kirjallisuuden levittämistä.\n\nJo v. 1841 oli herätys Sortavalan seurakunnassa hyvin yleinen.\nViimemainitussa kirjeessään kirjoittaa Renqvist: \"Täällä on hyvä\nalku heräjämiseen. Ihmiset ovat jo sadottain hädässä sielunsa\ntilasta. Täällä on lähes 80 kylänpäätä eikä enää ole monta, jossa ei\nolisi joku tai joitakuita (heränneitä). Muutamissa kylänpäissä on\nmelkein puoleksi hätääntyneitä\". Ja eräässä toisessa kirjeessä [P.\nNärväselle, Akiander VII, 46.] antaa hän seurakunnastaan seuraavan\ntodistuksen: \"Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin\nunesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden\njoutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt\nja päivät tekemistä.\" Varsinkin nuori sukupolvi oli altis sanaa\nkuulemaan ja seuroissa käymään. Yleisimmät herätykset tapahtuivat\nHakalan, Soukanrannan, Vehkalahden, Kuokkaniemen, Nukuttalahden,\nKarmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. [P. Poutiainen, Henrik\nRenqvist siv. 7.]\n\nKirjeissään näiltä ajoilta valittaa Renqvist monesti väsymystä ja\npääntautia. Syytä ei ole vaikea löytää, kun tiedetään, että hän\ntuskin yölläkään soi itselleen lepoa. Huonon terveytensä tähden ja\nvarsinkin saadaksensa enemmän aikaa kirjojen kääntämiseen alkoi\nhän miettiä apulaisen pyytämistä. Valittaen ettei hän mitenkään\n\"jouda kaikkia hätääntyneitä\" neuvoa, toivoi hän \"kelvollista\"\napua tähän työhön. \"Suruton opettaja ei voi heitä johdattaa, hän\nvain estelee, niinkuin virkaveljeni täällä estelevät. Kelvotonta\nen ottaisi, vaikka palkatta tulisi\". Sanat ovat lainatut eräästä\nRenqvistin _Gregorius Monellille_ v. 1841 kirjoittamasta kirjeestä.\nTämä nuori pappi (hän oli syntynyt 1811) oli kotoisin Renqvistin\nkotipitäjästä Ilomantsista ja hänen sukulaisensa. Jo v. 1839, jolloin\nhänet vihittiin papiksi, oli hän, pappien ja muiden arvosteluista\nhuolimatta, mieltynyt Sortavalan halveksitun kappalaisen oppiin,\nja heidän välillään syntyi elämän loppuun kestävä ystävyys. Monell\nmäärättiin ensin papiksi Virolahdelle. Vasta mainitussa kirjeessä\nlausui Renqvist toivovan saavansa juuri hänet apulaisekseen, pyytäen\nettei hän \"tekisi kontrahtia\" kenenkään kanssa, siitä hänelle\nilmoittamatta. Seuraavana vuonna Renqvist uudisti pyyntönsä, mutta\nMonell määrättiin v.t. kirkkoherraksi Säkkijärvelle, luultavasti\nvaimonsa sukulaisuus-suhteiden takia. [Aschan & Kiljander, Matrikel;\nRenqvistin kirje Monellille (1/4 42).] Mutta jos nämä ystävät\neivät saaneetkaan tehdä työtä samassa seurakunnassa, auttoivat he\ntoisiaan muulla tavoin. Monell otti näet ahkerasti osaa Renqvistin\nsuureen käännöstyöhön. Jo näihin aikoihin ryhtyi hän tähän toimeen.\nSitäpaitsi levitti hän seurakunnassaan ystävänsä toimittamia kirjoja.\n[Renqvistin ennen mainitut kirjeet Monellille.]\n\nEnnen (II, 223) on mainittu, että Renqvist onnellisesti suoriutui\nvastustajainsa häntä vastaan piispantarkastuksessa 1840 virittämästä\nansasta. Asianlaita oli seuraava: Piispa Ottelin toimitti tarkastusta\nKiteellä. Renqvistin vaimo sai eräältä tuttavalta tietää, että hänen\nmiehensä kiivaimmat vastustajat Sortavalassa (kirkkoherra Fabritius,\nnimismies Aurenius sekä moniaat muut säätyläiset) aikoivat pyytää\npiispalta Renqvistille sijaista, koska tämä muka oli sopimaton\nvirkaansa hoitamaan. He olivat päättäneet toimittaa tehtävänsä salaa,\njotta ei kansassa heräisi tyytymättömyyttä heihin. Kun he saapuivat\nKiteelle, oli Renqvist jo paraikaa siellä Ottelinin puheilla. Tästä\ntai muista syistä jäi hanke sikseen. [Kert. (1896) rouva Anna\nSaukko (Renqvistin tytär), Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet\nSortavalassa; eräs kirje J. F. Berghin kirjekokoelmassa.] Samaan\naikaan otti Aurenius takavarikkoon erään Loviisan kirjakauppiaan\nkirjavaraston, siinä kun oli myöskin Renqvistin kirjoja. Kirjat,\njoita oli tuotu Sortavalan torille myytäviksi \"kappalaisen hevosella\"\nja hänen tunnetussa viheriäksi maalatussa kirjalaatikossaan,\ntoimitettiin kuitenkin hetken kuluttua Renqvistille. Moniaita kertoja\najoi Aurenius kansan ulos huoneesta, missä Renqvist piti seuroja.\nPilkkaa sai tuo \"hullu pappi\" runsaassa määrässä osakseen, papit\npuhuivat saarnatuolista häntä vastaan, virkamiehet uhkasivat y.m.\n[Kert. Sortavalan vanhat heränneet y.m.] \"Taas on\", kirjoittaa hän\n24/7 41 Närväselle, \"virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia\nminua vastaan\". [Akiander VII, 45.] Renqvist kärsi, rukoili ja jatkoi\ntyötään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden vainojen jälkeen, joiden alaisiksi Lounais-Suomen\nrukoilijat 1830:luvun alussa (I, 233-240) joutuivat, esteli heidän\nuskonnollisen elämänsä elpymistä useita vuosia kestävä lamautumisen\naika, jonka vaiheista on säilynyt hyvin vähän tietoja. Liike\nsulkeutui yhä enemmän itseensä, vieraantumistaan vieraantuen\nvarsinaisesta herännäisyydestä. Mitään tuttavuutta heidän ja Savon\nrukoilijainkaan välillä ei syntynyt. Vaikka kummankin liikkeen\nkatsantotapa ja uskonharjoitus oli sama, he tuskin tiesivät toistensa\nolemassaolostakaan. Miltei ainoa Lounais-Suomen senaikuisista\npapeista, joka suosi sikäläisiä rukoilijoita ja johon nämä luottivat,\noli ennen (1,221) mainittu Kustaa Ilván (1841), Hänen sattuvista\nvertauksista rikasta saarnaansa tultiin kernaasti Raumalle kuulemaan.\nEtenkin hänen vaatimustaan puhtaaseen elämään pitivät rukoilijat\narvossa. \"Niinkuin pieninkin kivi painuu vedenpohjaan, niin\nvähäpätöisenäkin pidetty synti painaa kadotukseen\", oli hänen tapansa\nsanoa. Ilván oli hiljainen mies, jota eivät viranomaiset millään\ntavoin hätyyttäneet. V. 1837 hän sai nimipastorin arvon. [Kert.\nrehtori K. V. E. Rancken; Törnudd, Matrikel.]\n\nMuista papeista oli Renqvist miltei ainoa, johon Lounais-Suomen\nrukoilijat luottivat. Hän oli heille kirjojensa kautta jo ennestään\ntuttu ja rakas. Sortavalaan muutettuaan, jatkoi hän ahkeran\nkirjeenvaihdon kautta tätä tuttavuutta. Paljon kirjoja lähetti\nhän myös heille myytäviksi. Kaupan välittäjänä oli hänellä ennen\n(I, 122) mainittu kauppias J. M. Ilván Raumalla. Kirjoista saadut\nrahat käytettiin Renqvistin vaatimuksesta, ainakin osaksi, niiden\nrahalähetysten korvaamiseksi, jotka tämä, Svartholmassa ollessaan,\noli saanut tämän puolen heränneiltä. Ehkä senkin tähden, että\nRenqvist asui niin etäällä, oli hänen maineensa Lounais-Suomessa\nvielä suurempi kuin muualla. Vaikka matka oli pitkä, ja vaikka\ntämän puolen heränneet eivät olleet tottuneet kauas matkustamaan,\nkävivät ainakin moniaat (Mikko Kauppi Laitilasta, Henrik Lagerdahl\nRaumalta) häntä Sortavalassa tervehtimässä. [Kert. 1896 rehtori K. V.\nE. Rancken, Kustaa Heinikkala (Laitilassa) y.m.] Mutta seurauksena\ntuosta liiallisesta Renqvistin kunnioittamisesta oli myöskin, että\nhänen oppinsa yksipuolisuudet täällä kehittyivät pitemmälle kuin\nmuualla. Niin esim. rukoukseen nähden, joka ennenpitkää melkein\nkokonaan syrjäytti kaikki muut toimitukset hartauskokouksissa.\nSeurapuheetkin pukeutuivat rukouksen muotoon. Ei enää tyydytty\nsiihen, että rukoilija laskeutui polvilleen -- hänen tuli painaa\notsansakin lattiaan. [Kert. Kustaa Heinikkala y.m.]\n\nLounais-Suomen rukoilijain johtomiehistä 1840-luvun alkupuolella\nolivat huomattavimmat: ennen mainittu _Kustaa Heinikkala_, joka\nisänsä, Antti Heinikkalan kuoltua v. 1837, [Laitilan kirkonarkisto.]\nahkerasti toimi Laitilassa, v. 1843 kuolleen Juhana Dahlbergin pojat\n_Daniel_ ja _Atanasius Dahlberg_, joista edellinen asui _Euran_\npitäjän Panelian kylässä, viimemainittu _Eurajokeen_ kuuluvassa\nSydänmaan kylässä, [Kert. (1896) Lounais-Suomen vanhat rukoilijat;\nAug. F. Valdstedtin ja August Laaksosen kirj. Suom. Kirkkohist.\nSeuran Pöytäkirj. 1892-1897.] sekä tunnettu Matti Paavola. Etevin\nnäistä oli epäilemättä viimemainittu, ei vain harvinaisten lahjojensa\ntähden, vaan kaavoista vapaamman ja samalla syvällisen uskonnollisen\nkantansa kautta. Vuoteen 1835 piti hän seuroja kodissaan, mutta\ntämän jälkeen myöskin Knihtin ja Huovarin taloissa Nakkilassa.\nNiinkuin ennen olemme nähneet, kirjoitti Paavola paljon. Se seikka,\nettei hänen kirjoituksiaan painettu, todistaa että hänellä oli\nverraten vähän kannatusta. Häntä ei ymmärretty eikä kotiseutunsa\npiirin ulkopuolella tunnettu. V. 1836 kirjoitti hän \"ulkokullattuin\nsyntisten häijyydestä, epäuskosta ja sydämen eksytyksistä ja\nsiteistä\" ja samana vuonna \"näöistä\". Näissä, samoinkuin Paavolan\nmuissa kirjoituksissa, kuvastuu selvästi, miten huolellisesti hän\nvalvoi ja miten hän rukouksissa pyysi päästä käsittämään Jumalan\njohdatusta elämänsä vaiheissa. Varsinkin sairasvuoteella kääntyivät\nhänen ajatuksensa tuohon. Ja usein Herra häntä tällä tavoin herättäen\nmuistutti, niinkuin esim. vuosina 1835 ja 1842. -- Haaveileviin\nmietteisiin Paavola ei laskenut rikasta mielikuvitustaan. Niinpä\nhän esim. ei sano pitävänsä \"näköjä\" suuressa arvossa, huomauttaen,\nettä \"ainoastaan sen täytyy nähdä, jota näkemään pannaan\". V. 1840\nkirjoitti Paavola \"epäuskosta\" ja v. 1842 \"itsevanhurskaudesta\".\nVarsinkin viimemainittu kirjoitus on tähdätty hänen omaa sydäntään\nvastaan. Elävä ja peittelemätön synnintunto on näidenkin kirjoitusten\nhuomattavimpia piirteitä. Syvällinen on muiden kera seuraava,\nviimemainitussa kirjoituksessa löytyvä ajatus: \"Suuri villitys on\nlöytää itsessään hyvyyttä ja pyhyyttä ja sen ohessa kaivata autuuden\ntuntomerkkejä\". [Akiander VII, 509-510; Porin puolen vanhojen\nrukoilijaan kertomukset.]\n\nEi voi muuta otaksua, kuin että Matti Paavola paremmin kuin kukaan\nrukoilijoitten johtomiehistä olisi käsittänyt Paavo Ruotsalaisen\nkatsantotapaa, jos nämä miehet olisivat joutuneet tekemisiin\ntoistensa kanssa. Tätä käsitystä tukevat ainakin Paavolan\nkirjoitukset. Mutta he eivät tavanneet toisiaan, tuskin tiesivät\nhuhunkaan kautta paljon toisistaan. Lähtiessään tässä luvussa\nmainittuun kokoukseen Helsingissä (1838), aikoi Ruotsalainen palata\nkotia Eurajoen kautta, [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K.\nMalmbergille 2/2 1838.] mutta tämä aikomus jäi sikseen. Savossa\npuhuttiin siihen aikaan Eurajoen liikkeestä, mutta Matti Paavolan\nnimi oli siellä tuntematon. [Kert. K. A. Malmberg y.m.] Ainoastaan\nsitä olivat ne harvat Lounais-Suomen rukoilijat, jotka olivat\nkuulleet Paavo Ruotsalaisen nimen, saaneet tietää, että hän muka\npilkkasi kaikkia uskon elämän hedelmiä ja että hän oli Renqvistin\nvastustaja. Kun sitten evankelisen suunnan enteitä alkoi näkyä näillä\ntienoin, luultiin alussa että \"tämä helpompi autuudenkauppa\" oli\nsaanut alkunsa Ruotsalaisesta. [E. G. Ilvánin kirje Renqvistille 8/9\n42 (Akiander VII, 233)].\n\n\n\n\nXVI\n\nSavon puolen rukoilijat oikeuden edessä.\n\n\nSitä vainoa, jonka alaisiksi heränneet kaikkialla maassa 1830- ja\n1840-luvulla joutuivat, eivät Margareetta Högmanin ja Salomon\nHäkkäsen hiljaiset sanankuulijatkaan voineet välttää. Heitäkin\nvastaan nostettiin oikeusjuttu. Joutsan kappelin haudankaivajan J.\nSpjutin tekemän ilmiannon johdosta haastatti Hartolan nimismies,\n_K. K. Brofeldt_, suutari _Erkki Tuomaanpoika Tevalinin_ mainitusta\nkappelista oikeuteen siitä, että tämä kodissaan helmikuun 24\np:nä 1842 ja \"monta kertaa sittemmin\" oli pitänyt rukous- ja\nhartauskokouksia.\n\nJuttu oli kihlakunnanoikeudessa ensi kerran esillä huhtikuun 4\np:nä 1842, mutta lykättiin, kun ei syytetty eivätkä todistajiksi\nhaastetut -- viimemainittuja oli 5 naista ja 1 mies -- olleet\ntilaisuuteen saapuneet, saman vuoden syyskäräjiin, joihin Tevalin\n\"sopivalla tavalla ja omalla kustannuksellaan\" oli toimitettava.\nNäissä käräjissä -- asia käsiteltiin syyskuun 19 p:nä -- olivat\nasianomaiset saapuvilla, edellisten lisäksi 2 uutta todistajaa.\nTevalin kieltäytyi vastaamasta, \"koska prokuraattorilta ei oltu\nhankittu kihlakunnanoikeudelle lupaa tämän jutun esille ottamiseen.\"\nTurhaan kehotettuaan häntä vastaamaan, päätti oikeus 5 ruplan sakon\nuhalla vaatia Tevalinia kiellostaan luopumaan, koska syyte \"ei\nkoskenut uskontoa\". Todistajain kuulustelusta kävi selväksi, että\nTevalin aamuin ja illoin joka päivä viikossa kotiväkensä kanssa oli\npitänyt hartauskokouksia, joissa oli rukoiltu ja veisattu, sekä\nlauantai-iltana samallaisia hartauskokouksia, joihin oli saapunut\npaitsi talossa kirkkomajan saaneita, hyvin paljon muitakin ihmisiä.\nMyöskin todistettiin, ettei Tevalin yksin, vaan muutkin olivat\nseuroja pitäneet. Syytetyn huomautuksen johdosta, ettei Spjut ollut\nnähnyt, mitä hänen kodissaan pidetyissä seuroissa oli toimitettu, hän\nkun ei milloinkaan ollut näissä kokouksissa käynyt, vastasi tämä,\nettä hän oli kulkenut ohi ja akkunasta katsellut. Todistaja Maria\nAatamintytär oli lähellä olevasta \"kaivosta\" kuunnellut Tevalinin\nasunnossa pidettyjä hartauskokouksia.\n\nErään todistuksen johdosta, jonka mukaan Margareetta Högman ja Leena\nKompula muutamissa seuroissa olisivat lukeneet rukouksia Tevalinin\nkera, lykättiin juttu helmikuun 23 p:ään 1843, jolloin näiden\nhenkilöiden sekä Antti Väisäisen, jonka eräs todistaja sanoi olleen\nTevalinin seuroissa, tulisi olla saapuvilla.\n\nUudet todistajat todistivat, että veisuu Tevalinin kodissa\npidetyistä kokouksista oli kuulunut kauas; mutta juttu ei vielä\ntalvikäräjissäkään 1843 päättynyt, syystä ettei Margareetta Högmania,\nLeena Kompulaa ja Antti Väisäistä oltu tavattu kotona, kun heitä oli\nhaettu oikeuteen haastamista varten. Syyskuun 18 p:nä, kun juttu\nuudelleen oli esillä, esiintyi muutamia uusia todistajia, joista\ntoisia oli tuotu oikeuteen. Saapuvilla oli myöskin Antti Väisäinen.\nHän kielsi jyrkästi käyneensä Tevalinin seuroissa. Margareetta\nHögmania ja Leena Kompulaa eivät lautamiehet nytkään olleet tavanneet\nkotona. Nämä ja muutamat muut todistajat tuomittiin \"tuomisen uhalla\"\nsaapumaan talvikäräjiin.\n\nTammikuun 11 p:nä 1844 esiintyi Margareetta Högman oikeudessa. Hän\ntodisti edellisinä vuosina niinä aikoina, joina hän oli saapunut\nkirkolle Herran ehtoollisella käyntiä varten, matkan pituuden tähden\ntulleensa jo edellisenä lauvantaina Tevalinin kotiin, joka oli hänen\nkirkkokortteerinsa. Hän tunnusti niinikään siellä tavanneensa paljon\nihmisiä, joita hän ei ollut tuntenutkaan, sekä sunnuntaina aamuin ja\nilloin heidän kanssaan rukoilleensa ja veisanneensa. Tämä avomielinen\ntunnustus on sitä huomattavampi, kuin Margareetta Högmania, niinkuin\nhänen tilaisuudessa luettu papintodistuksensa osoittaa, v. 1837\noli Kangasniemellä sakotettu \"osanotosta luvattomiin kokouksiin\".\nSamankaltainen oli Leena Kompulan todistus. Tevalin anoi vapautusta\n\"sakoista ja muusta edesvastauksesta\", koskei hänen kodissaan\npidetyissä, hyvää tarkoittavissa seuroissa ollut tapahtunut\nepäjärjestyksiä eikä muuta moitittavaa, sekä että Spjut, joka oli\ntoimeenpannut tämän oikeusjutun, velvoitettaisiin korvaamaan hänen\nkäräjämatkansa ja hukkaan menneet monet työpäivänsä. Samaa vaativat\nVäisäinen, Margareetta Högman ja Leena Kompula. Lopuksi antoivat\nMargareetta Högman ja Väisäinen oikeuteen näin kuuluvan, Hirvensalmen\nkappalaisen _Ferdinand Sireliuksen_ kirjoittaman todistuksen:\n\n\"Loisen vaimo Margareetta Högman, asuva torppari Antti Väisäisen\nluona Joutsan kappelin Vahvaselän kylässä, ollen viimemainittu\nvaimonsa kera syytteenalaisena luvattomien kokousten eli rukousten\npitämisestä, sekä nämä henkilöt, jotka minä hyvin tunnen, pyytävät\nyksityistä todistustani käytöksestään. - Vahvaselän kylän\nasukkaat ovat matkan lyhyyden ja muun mukavuuden tähden aina\nkäyneet Hirvensalmen kirkossa paitsi niinä juhlapyhinä, joina\novat käyneet p. ehtoollisella Joutsan kirkossa. Tästä syystä ovat\nyllämainitut henkilöt usein olleet kirkkokortteerissa minun luonani\nja lauvantai-iltoina sekä aamulla sunnuntaisin, niinkuin myöskin\nkahtena peräkkäin sattuvana juhlapäivänä, pitäneet rukoushetkensä\nmuun tämmöisissä tilaisuuksissa saapuvilla olleen kirkkoväen kera\nvirsikirjassamme löytyvien rukouskaavojen mukaan. -- Nämä henkilöt\novat myöskin ahkerammin, kuin useimmat muut, saapuneet yhteiseen\njumalanpalvelukseen sekä julkisessa elämässään esiintyneet siivosti\nja kristillisesti. He ovat osoittaneet mitä suurinta taitoa\nkanssakäymisessään synkkämielisten ja mielisairasten kanssa, joista\nmoni tämän seurustelun kautta on parantunut ja saanut rauhan.\nKiitettävällä alttiudella ovat he omista pienistä varoistaan tahi\nmuiden heille antamilla lahjoilla avustaneet köyhiä, papeiksi\npyrkiviä ylioppilaita. -- Margareetta Högmanista on sitäpaitsi\nhuomattava, että hänellä on parempi kristinopin taito, kuin\ntalonpojilla ylimalkaan, ja että hän kirjeissä hyvässä järjestyksessä\nja johdonmukaisesti pystyy selvittämään uskonnollisia kysymyksiä\".\n\nTammikuun 12 p:nä julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Perustuen\nkuninkaalliseen plakaattiin vuodelta 1726 ja toukokuun 2 p:nä 1751\npäivättyyn kun. kirjeeseen, tuomitsi se Erkki Tevalinin 96 ruplan,\nAntti Väisäisen, Margareetta Högmanin ja Leena Kompulan 4 rupl.\n80 kopeekan sakkoihin. Tevalin määrättiin sitäpaitsi muutamille\ntodistajille, jotka sitä olivat vaatineet (useimmat eivät pyytäneet\nmitään korvausta), suorittamaan yhteensä 1 rupl. 25 kopeekkaa.\n\nTuomitut vetosivat Viipurin hovioikeuteen. Asiakirjoihin liittivät\nhe Mikkelin kirkkoherran, rovasti A. G. Nordqvistin ja Hirvensalmen\napulaispapin, J. N. Sireliuksen todistukset. Edellinen todisti,\nettä nämä henkilöt olivat käyttäytyneet siivosti, hurskaasti ja\nmallikelpoisesti sekä harjoittaneet kotihartauttaan tavalla,\njoka ei ollut maallista lakia vastaan eikä tuottanut häiriötä\nyleisessä yhteiskuntajärjestyksessä. J. N. Sireliuksen todistus\nkuului: \"Torppari Antti Hoskan vaimo Margareetta Högman ja sorvari\nAntti Väisäinen, joita on syytetty niin sanotusta luvattomasta\nrukouksen pidosta, ovat ahkerasti käyneet Hirvensalmen kirkossa,\njoka on heille lähin kirkko, sekä sitä tehdessään osoittaneet\nkristillistä hartautta; ja on allekirjoittanut yksityisesti\nkokenut, etteivät he ole ilmaisseet liiallista innostusta, vaan\nmitä herttainta hyväntahtoisuutta, jonka ohessa he paljon ovat\nhoitaneet köyhiä, sairaita ja mielivikaisia, joista viimemainituista\nkaksi Hirvensalmelta kotoisin olevaa ihmistä yllämainittujen\nhenkilöiden lempeän hoidon kautta, josta nämä eivät ole mitään\nkorvausta pyytäneet, parantui, ennenkuin heitä ehdittiin toimittaa\nmielivikaisten sairaalaan.\"\n\nAsianomaisten pappien toimenpiteestä ei siis kysymyksessä olevaa\noikeusjuttua pantu vireille. Asiakirjoista näkyy niinikään, ettei\nnimismies Brofeldt eikä kihlakunnanoikeus tahtonut käsitellä sitä\nuskontoa koskevana asiana, vaan luvattomien kokousten pitämisen\nkiellon kannalta. Mutta että kanne itse teossa aiheutui uskon vainon\nhalusta, on päivän selvää. Näyttää kuin olisi yllämainittu Spjut\nollut siihen enemmän syyllinen kuin Brofeldt.\n\nHovioikeuden Brofeldtilta valitusten johdosta vaatimassa selityksessä\nhuomautti tämä Spjutin ilmoituksen tähden olleensa velvollinen\noikeudessa syyttämään Tevalinia ja hänen kotiinsa luvattomasti\nkokoontuneita henkilöitä. Sitä valittajien muistutusta vastaan,\nettä juttua ei oltu käsitelty kiellettyjä uskonharjoituksia\nkoskevien kun. kirjeiden mukaan, huomautti hän, ettei kanne eikä\nkihlakunnanoikeuden tuomio tarkoittanutkaan semmoisia kokouksia,\nvaan luvattomia kokouksia yleensä, jommoisia kysymyksessä olevat\nTevalinin kodissa pidetyt kokoukset hänen mielestään olivat. Paitsi\nmuita itse asiaa koskevia kohtia, joiden perustelu ylimalkaan on\nhyvin heikko, sisältää Brofeldtin selitys sen muistutuksen, että\nmuutamat niistä henkilöistä, jotka olivat todistaneet valituskirjain\nallekirjoittajain nimikirjoitukset, olivat hänelle tuntemattomat.\nVielä aiheettomampi on seuraava, selityksen lopussa oleva vaatimus:\n\"Mitä tulee valituskirjan lausetapaan, niin ja vaikka jutun\nkäsittelystä näkyy, että Tevalin on unohtanut sananlaskun 'suutari\npysy lestasi ääressä', ei hänen eikä varsinkaan valituskirjan\nkirjoittajan olisi pitänyt unhottaa säädyllisyyden vaatimuksia ja\nniitä vastoin käyttää salaviittauksia ja kohtelemattomuuksia, jonka\ntähden sopiva rangaistus olisi hyvin ansaittu\". Huomattava on näet,\nettei Tevalinin eikä muiden valituksissa löydy ensinkään sopimattomia\nhyökkäyksiä, ei syyttäjää eikä kihlakunnanoikeutta vastaan.\n\nHovioikeuden päätös, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844, kuuluu:\n\"Keisarillinen hovioikeus on antanut itselleen esittää valitukset\nniihin kuuluvine asiakirjoineen, ja koska kihlakunnanoikeus ei ole\nollut oikeutettu ryhtymään juttua harkitsemaan, ennenkuin, siinä\njärjestyksessä kuin 5 p:nä joulukuuta 1762 päivätty kun. kirje\nsäätää, syyttäjä Brofeldt on siitä ilmoittanut keis. senaatin\nprokuraattorinvirastolle, ja asianomainen määräys kysymyksessä olevan\nkanteen nostamisesta annettu; sentähden on keisarillinen hovioikeus\nhyljännyt ja kumonnut sekä sanotun oikeuden toimenpiteet tässä\nsuhteessa, että sen yllämainitun päätöksen.\" [Viipurin hovioikeuden\narkisto.]\n\nMuihin toimenpiteisiin ei Brofeldt enää ryhtynyt tässä asiassa.\nEpäilemättä oli hänkin huomannut, että viranomaiset miltei kaikkialla\nolivat kyllästyneet tämänkaltaisiin pakkokeinoihin herännäisyyden\nkukistamiseksi sekä että yleinen mielipide yhä yleisemmin jo oli\nalkanut niitä vastustaa.\n\n\n\n\nXVII.\n\nSavon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.\n\n\nSiihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi\nYlivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike\nKalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet\ntämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei\nkaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840\nN:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet\nsekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon\nolivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan\nettä sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli\nesim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen \"Hengellisten\nasiain muistokirjaa\", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen\nja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen\npöytäkirjat, puhumattakaan monista \"Tidningar i andliga ämnen\" ja\n\"Evangeliskt Veckobladissa\" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka,\nettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi\njälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti\nPaavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen -- myöhempinä\naikoina useat muut -- semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että\ntämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään.\nKulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin\nherättävä vaikutus huomattava. -- Ainoa herännäisyyden johtomiehistä,\njoka ei hyväksynyt tuota \"turhanpäiväistä paperin tuhlaamista\",\noli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki\nmuistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli\n\"muutakin kuin preivejä\", kielsi hän häntä ankarasti \"maailmalle\njulistamasta Jumalan salaisuuksia\". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen\nkyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän\nihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta\nhän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut\nkuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen\n\"pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä\", vastasi\nhän kiivaasti: \"pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta\nmannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?\" Paavon\nkiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta,\nmutta jatkoi salaa työtänsä. \"Sisällinen pakko vaati.\" [Kert. L I\nNiskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi,\nlähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, \"ettei siitä Paavolle\nmitään puhuttaisi\". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka\nviimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]\n\nHeränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin\nKeski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen\nopetusta _\"Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen\njälkeen\"_. Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.\n\nKesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella\nkuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi\nseikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa\ntuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle.\nKun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien\ntakia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen\noli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti\nselvittämään oppiansa. Paavo lausui:\n\n\"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat,\novat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun\nhe ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran\nsyntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara.\nToiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt\nlähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille\nsillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset\nkihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän\npitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä\ntavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat\nheidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta,\nniinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu\ntällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa\ntilassa etsiä _sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon\nliikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen\nKristuksen_. Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt\nseuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska\nhe ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea\nkristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin\njoutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin\npetollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee:\nmissä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä\nkulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen\npuoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon\nsiitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä\nitseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä\nkulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy,\nettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on\ntyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka\nei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän\nVapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä\nvanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle _kokonansa toiset läksyt\nkuin ennen_, josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan\nkaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että\nkilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen\nluontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä\nluontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä\ntietämättömän puoleen juosta.\"\n\nVastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen\nneuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä\nkaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka\npainatti sen ruotsiksi käännettynä \"Evangeliskt Veckobladissa\". Siten\ntuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII,\n306-310.]\n\nHerännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien\nvoimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen\nkirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona.\nNiinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo\n1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui\n\"kaukaisia ystäviä\", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen\ntavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta.\nUsein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja\nusein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään,\nlähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka\nheillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli\nKiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle\nuralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan\nja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin\njatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on\nsyytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.\n\nV. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies\nnimeltä _Salomon Lyytikäinen_. Hän kuului heränneisiin, jotka\npitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta\nlisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että\nhänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli\nkuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan\nmielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti\njo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain\nkokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että\ntämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja\nkaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa\noli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa\nvastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi\nansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin\nperustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin\nkokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen\npäätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia\nkeskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen\nsekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain\noman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan\noppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä\ntunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin\nnaiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi,\nettä Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan -- silminnähtävästi\ntäydellä syyllä -- epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan\nvalvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta\nneuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen\nasui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa,\nmuun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä.\n[Akiander IV, 83 -- 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen\nhurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden\nvalppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen\nja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat\nnäet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle\nja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N.\nK. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat\nmatkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin\nhäitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut.\nTapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten\neksytyksestä, \"selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi\nsen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset\nhengen paisteen nimellä\", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä\nkerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka\nsyvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen\nei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai\nliukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan\nrohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin.\nPaavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen\njäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi\ntämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet\neivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa\n\"parhaan tavaran\" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi\npuhua. Hän lausui: \"Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa\nhyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on\nsinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten\nhullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt,\nettä kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen\ntuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän\non, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle,\nmurtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen\nyhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan\noikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina,\nsanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen\nköyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän\nvälinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan\nsitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi\nrakkaudeksi\".\n\nNiskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa,\nmutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen\ntuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui\nvillitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen:\n\"Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa,\nennenkun saa tulla minua puhuttelemaan\". Mutta eivät luottaneet\nkiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa\n_Olli Olkkonen_ ja _Heikki Pikkarainen_ heti tämän jälkeen luopuivat\nhänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen\njonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää\nuskaltanut seurapaikkaan tulla.\n\nPyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt\nlevitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin\nheränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä\nseuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen\nsinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen,\njoka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta\nLyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, \"miten\nihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee\ntuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja\nsiinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja\ntämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon\ntotisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa\".\nPeittelemättä hän paljasti \"humukristillisyyden petoksen\", raamatun\nsanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden\nja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää\njaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä.\nMyöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla\nsaavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin\npaljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan,\nettä Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L.\nJ. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje\nN. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten\nkertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten\njulkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä.\nHän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta\nja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J.\nNiskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen\nmainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]\n\nKappalaisenapulaisena Kiuruvedellä oli tähän aikaan K. J. Åkerman,\njoka ennen oli toiminut pappina Nilsiässä ja oli herännäismielinen.\nHäntä lahjojen puolesta paljon etevämpi oli Pyhäjärven kappalaisen J.\nLesceliuksen apulainen ennen (I, 338) mainittu Henrik Schwartzberg.\nHän oli syntynyt Mustakallion torpassa Pyhäjoella (1811) ja pääsi\nylioppilaaksi Runebergin antamalla todistuksella 1832. Helsingissä\nhän tutustui yliopiston etevimpien kykyjen kanssa, ottaen tämän\nohessa ahkerasti osaa soitannollisiin ja muihin seurahuveihin.\nTäten kehittyi hänen luontainen rohkeutensa ja taipumuksensa\nujostelematta seurustelemaan ihmisten kanssa. Kansan syvistä riveistä\nlähteneenä sopi hän hyvin papiksi maalle. Pyhäjärvelle tullessaan\noli Schwartzberg vielä suruton. Hyvillä lahjoillaan hän luuli\nsaavansa paljon aikaan. Vasta kun hän muutamilta sanankuulijoilta\nsai kuulla, ettei hänen saarnoistaan pidetty, niitä kun \"ei kansa\nymmärtänyt\", alkoi hän tutkia omaa tilaansa ja liittyi nyt täydestä\nsydämestä heränneisiin. [Pekka Aschan, Matrikel; kertoneet Charlotte\nAchrén, tuomiorovasti J. Schwartzberg (1896) y.m.] Eivät siis näiden\nrajamaiden papitkaan, niinkuin Kalajoen käräjien aikoina muualla\nusein oli laita, vaikeuttaneet heränneitten matkoja, vaan edistivät\npäinvastoin savolaisten ja pohjalaisten käyntiä toistensa luona.\n\nKalajoenvarren seuduilla toimi edelleen eri paikoissa käräjien\najoilta tunnettu Jaakko Hemming. Hänen jälkeisekseen Laguksen\napulaiseksi Ylivieskaan määrättiin _Kustaa Johansson_. Tämä monesta\nsyystä huomattava mies oli kotoisin Euran kappelista, missä hän\noli syntynyt 1810. Papiksi tultuaan (1835), työskenteli hän\nensin Pietarsaaressa, Oravaisissa ja Alavetelissä, kunnes hänet\n1842 vuoden alusta siirrettiin Ylivieskaan, missä hän ensin oli\nLaguksen sijaisena tämän virasta erottamisen aikana, sittemmin\nhänen apulaisenaan vuoteen 1845. Johanssonkin oli herännyt mies,\nei ainoastaan nimeksi, vaan koko sydämestään. Mitä tunnollisin\nHerran koulussa opittu ja siinä yhä kehittyvä huolellisuus oli\nhänen luonteensa ehkä huomattavin piirre. Jos kohta hän vasta\nmyöhemmin tuli enemmän huomatuksi, ehti hän jo Ylivieskassakin\nvalmistaa itselleen pysyvän muiston monessa sydämessä. Varsinkin\nlasten kasvattamista \"kurituksessa ja Herran nuhteessa\" teroitti\nhän saarnoissaan, rippikoulussa, vieläpä seurapuheissakin sydämiin\nosaavilla sanoilla. Sekä virkatoimissa että muulloin oli hänen\nesiintymisensä vaatimatonta ja nöyrää. Lagus piti hänestä paljon.\n[Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja; kert. Ylivieskan vanhat\nheränneet, rovasti A. O. Törnudd y.m.]\n\nKeski-Pohjanmaan muista heränneistä papeista 1840-luvun vaiheissa\non muistettava myöskin _K. J. Engelberg_. Hän tuli ylioppilaaksi ja\npapiksi samaan aikaan kuin Schwartzberg, jonka tukena ylioppilasajan\nviettelyksissä hän oli. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan\nhyvin likeinen, koko elinajan kestävä ystävyys. [Kert. tuomiorovasti\nSchwartzberg (1896) ja pastori F. F. Lönnrot (1897).] Jo Piippolassa\npappina ollessaan (1839-1842) oli hän tunnettu Keski-Pohjanmaan\nja Pohjois-Savonkin heränneissä piireissä. Mitään huomattavampaa\nherätystä hän ei kuitenkaan seurakunnassaan saanut aikaan. [Kert. F.\nH. Lönnrot ja V. L. Helander.] Mutta sitä suurempaa huomiota herätti\nsiihen aikaan Engelbergin ystävä Schwartzberg. Sievissä, johon\nseurakuntaan hän siirrettiin 1839, kasvoi hänen aikanaan, ennen (II,\n69) alkanut herätys ja virkistyi voimallisesti. Schwartzberg oli hyvä\nsaarnamies ja vaikka hän oli hyvin kiivas luonteeltaan, lähestyi\nkansa häntä alusta alkaen vapaasti ja luottamuksella. Hänen vilpitön\nsuoruutensa ja hänen erinomainen seurustelutaitonsa sai ihmisiä\njoukottain häntä kuulemaan ja hänen neuvojaan vastaanottamaan. Harva\nherännäisyyden papeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän. [Aschan,\nMatrikel; kert. J. Schwartzberg ja Kalajoen-varren vanhat heränneet.]\nPelkäämättä hän toimitti herätystyötään, vaikka kuvernööri\nLagerborg, joka kaikin tavoin koetti estää herännäisyyden leviämistä\nläänissään, uhkasi ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan.\nSchwartzbergin aikana rakensivat Sievin heränneet lähelle kirkkoa\nseuratuvan, joka sitten pari vuosikymmentä oli etäämmällä asuvien\nkirkkokortteerina. Miten tunnettu hän jo näihin aikoihin oli, näkyy\nesim. siitä, että Lyytikäinen, kutsuessaan Lagusta häihinsä, pyysi\ntätä kehottamaan myöskin Schwartzbergiä tilaisuuteen saapumaan. [N.\nK. Malmbergin kirje 9/10 40 K. E. Bergrothille; Laguksen kirje N. K.\nMalmbergille 30/12 39.]\n\nSchwartzbergin kautta levisi herännäisyys myöskin _Rautiossa_, johon\nseurakuntaan hän siirrettiin maaliskuussa 1841, sekä _Perhossa_,\nmissä hän toimi 1/10 41--3/6 42. Pari kuukautta Lesceliuksen kuoleman\njälkeen (10/1 442) tapaamme hänet armovuodensaarnaajana Pyhäjärvellä.\n[Aschan, Matrikel; Sukukirja, Suom. aatelittomia suk.]\n\nKeski-Pohjanmaan herännäisyyden huomattavin seutu oli yhä edelleen\nKalajoen varsi. Kalajoen, Ylivieskan ja Nivalan lisäksi, missä\nliike oli suurin, alkoi 1840-luvun alussa myöskin Alavieska vetää\nsuurempaa huomiota puoleensa. Jo Kalajoen käräjien alkaessa löytyi,\nniinkuin tiedämme, viimemainitussakin seurakunnassa heränneitä, mutta\nsuuremmassa määrässä lisääntyi näiden luku vasta Vilhelm Österbladhin\naikana (1840-1852). Jos kukaan, niin oli tämä mies paikallaan\nheräjävässä seurakunnassa (katso II, 141). Hän oli etevä saarnamies\nja veti puoleensa ihmisiä lempeällä, tosirakkautta uhkuvalla\nkäytöksellään. Suruttomimmatkin huomasivat, että \"Jumalan valtakunnan\nasia oli hänelle kallis\". Ei estellyt tuota \"vilkasta pappia\" kankeus\nja hitaus, kun häntä tultiin pyytämään sairasten tykö tai muille\nvirkamatkoille. Hän oli aina heti valmis lähtemään. Jo kaukaa huomasi\nvastaantulija hänen kiireestä vauhdistaan, että \"Estenplaati\" oli\nliikkeellä. \"Hyvissä ajoin piti ajaa syrjään\", jos mieli välttää\nhänen monesti lausumaansa varoitusta: \"muista, että aika on lyhyt\".\nÖsterbladhin kirkko oli aina täynnä. Häntä kuulemaan saapui usein\nihmisiä Pyhäjoelta, Salosta y.m. seurakunnista. Alavieskassa,\nsamoinkuin muuallakin, pukeutuivat heränneet körttipukuun. Seurat\npidettiin alussa yksinomaan pappilassa, mutta ei kulunut pitkä aika,\nennenkuin alettiin kokoontua Eskolan, Jutilan, Alakantolan, Hietalan\ny.m. taloihin. [Kert. (1896) Alavieskan vanhimmat asukkaat, Jaakko\nHemming y.m.]\n\nSavolaisista näkyy varsinkin L. J. Niskanen näinä aikoina käyneen\nusein Pohjanmaan puolella. Niinpä osoittavat esim. seuraavat\npäivämäärät vuodelta 1841, miten ahkerasti hän kävi muualla asuvia\nheränneitä neuvomassa. Uudenvuoden aikana matkusti hän Ylivieskaan\nasti, missä hän silloin tapasi Hedberginkin. Paluumatkalla\nviipyi hän kolme päivää Pyhäjoen pappilassa häissä, joihin oli\nsaapunut apteekkari Malmgren Kajaanista ja muita säätyläisiä sekä\n\"talonpoikaista kansaa useampia\". Yhdessä matkustettiin sitten\nKiuruvedelle, missä \"paljon Herraa pelkääväisiä\" oli koolla.\nPalmusunnuntain ja pitkänperjantain välisinä päivinä johti hän\nPyhäjärvellä seuroja \"kolmissa talonpoikaisissa häissä\", ollen\ntäällä \"monien sisällisten vaivojen painon alla\", kun ei Paavo\nRuotsalainen ollut päässyt tätä vaikeaa tehtävää toimittamaan.\nIloksensa hän kuitenkin sai kokea, että sikäläiset heränneet\nkiitollisuudella ottivat vastaan hänen neuvonsa. Heinäkuun alussa\nkävi Niskanen Nilsiässä Paavoa tapaamassa, elokuun 14 p:nä oli hän\nseuroissa Honkamäen talossa Kiuruvedellä ja Mikkelin aikana saapui\nhän jälleen viimemainitun seurakunnan heränneitä uskossa tukemaan.\n[L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 1/4 41 ja /7 41 (omistaa\nArkiaatteri Otto Hjelt); F. G. Hedbergin kirje eräälle ystävälleen\n19/8 41 (omistaa Suom. Muinaismuistoyhdistys); Kiuruveden vanhojen\nheränneitten kertomukset (1896).]\n\nPaavo Ruotsalaisen matkoista samana vuonna ovat seuraavat tiedot\nsäilyneet: Tammik. 11 p:nä saapui hän Ruovedelle, missä seuraavana\npäivänä vietettiin Selma Katarina ja Olivia Vilhelmina Bergrothin\nhäitä, joista edellinen meni naimisiin Tampereen kaupungin\nsaarnaajan _Josef Grönbergin_, jälkimäinen J. I. Berghin kanssa.\nPitkänäperjantaina oli hän Kuopiossa ja sieltä matkusti hän\npääsiäisen pyhiksi Leppävirroille. Kumpaankin paikkaan oli häntä\npyydetty. Leppävirroilta aikoi hän matkustaa Karjalaan, mutta tämä\ntuuma lienee kelirikon tähden jäänyt sikseen. Kesällä sai hän\nkutsun N. H. Berghin Uuskaarlepyyssä elokuun 4 p:nä vietettäviin\nhäihin. Tähän tilaisuuteen odotettiin monta pappia ja paljon muita\nheränneitä eri osista maata. Tuossa ruotsinkielisessä seudussakin,\nmissä paraikaa liikkui herätys, odotettiin hartaasti kuuluisan\nsavolaisen tuloa. Ei estänyt sekään seikka, että Östringiä ja muita\nUuskaarlepyyn heränneitä vastaan nostettu oikeusjuttu ei vielä ollut\nratkaistu (katso II, 190 -- 198), heitä vieraita odottamasta ja\nsuuria seuroja valmistamasta. Yhteiset koetukset vain yhdistivät\nmielet yhteistä suurta taistelua maailman uhallakin jatkamaan.\nN. H. Berghin lahjakas morsian _Katarina Charlotta Fonselius_\noli tullut heräykseen Betty Vegeliuksen ja K. H. Schroderuksen\nhäissä Maalahden pappilassa (I, 385) ja sittemmin, vaikeista\nkotioloistaan (Terijärvellä) huolimatta, ahkerasti ottanut osaa\nMaalahden ja Uuskaarlepyyn heränneitten seuraelämään. Sulhasensa\nkautta oli hän pyytämällä pyytänyt Ruotsalaista häihinsä. Nämä\npidettiin yllämainittuna päivänä erään hänen tätinsä luona\nUuskaarlepyyssä. Tilaisuuteen saapui, paitsi toistasataa muuta\nvierasta, 26 pappia. Kaunis veisu, elävähenkiset seurapuheet\nja ystävämieliset keskustelut painoivat vakavan, mutta samalla\nherttaisen leiman tähän juhlaan. Sitä kyllä uusikaarlepyyläiset\noudoksuivat, että kaikki puheet pidettiin suomeksi, vieläpä olivat\nsiitä vähän pahoillaankin, mutta ei sekään sopua rikkonut. Paavo\noli koko ajan tyyneellä ja herttaisella tuulella eikä, niinkuin\nmonesti muulloin, loukannut sanoillaan eikä käytöksellään. Hänen\nympärilleen kokoontui tuon tuostakin ihmisiä neuvoa sielunsa\nasiassa saamaan. Joka ei osannut suomea, puhui tulkin kautta.\nPaavon tarkka silmä näki, mitä kukin tarvitsi. Toisille puhui hän\nankarasti tekopyhyyden kirouksesta, toisille antoi hän noita ihmeen\nlempeitä neuvojaan, jotka kaikkialla, missä hän liikkui, nosti\nkuormansa alle uupuneet ja vapautti syntejään epätoivossa itkevät\nJumalan ääretöntä armoa ylistämään. Kauan säilyi N. H. Berghin\nja Kaarina Fonseliuksen juhlapäivä monen muistossa. -- Toisena\nhääpäivänä matkusti morsiuspari kotiapäin. Heitä seurasi matkalla\nPaavo ja paljon muita häävieraita. Vierailtuaan Isossakyrössä F. O.\nDurchmanin luona, saapui seurue elokuun 8 p:nä Lapualle, missä oli\nsuuret seurat. Malmbergin seuratupaan Kauppilassa (katso II, 158)\nmahtui vain osa tänne saapuneista. Paavo puhui monta eri kertaa\npainavia nuhteen, varoituksen ja kehoituksen sanoja Malmbergin ja\nDurchmanin vasta heränneille tai heräjäville sanankuulijoille.\nElävää oli monien pappien johtama veisu, vilkkaat ja opettavat\nkeskustelut seurojen jälkeen. [Sukukirja Suom. aatelittomia sukuja;\nF. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja (omistaa rouva Lydia\nHällfors); vastamainitut L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille\n17/4 41 ja /7 41 ja Hedbergin kirje 19/8 41; Charlotte Achrénin y.m.\nkertomukset.] Elokuun 14 p:nä saapui Ruotsalainen Kiuruvedelle, missä\nNiskanen oli häntä vastassa, ja syyskuussa tekivät he yhdessä ennen\nmainitun matkansa Ouluun. Mikkelin aikana samana vuonna kävivät he\njälleen Kiuruvedellä. Seuroja pidettiin Hakamäen talossa. Sinne\noli kokoontunut paljon vieraita eri seuduilta, suurimmaksi osaksi\ntalonpoikia, mutta useita pappejakin. Hedbergiäkin oli pyydetty\ntulemaan, ja hän oli toivonut saavansa kuvernööri Lagerborgilta\nlupaa tähän matkaan, hän kun oli aikonut pyytää päästä tervehtimään\nsukulaistaan Engelbergiä Piippolassa. Halusta olisi hän lähtenyt,\nvarsinkin koska hän oli kuullut, että \"savolaisten kokoukset olivat\npaljon enemmän rakentavia kuin säätyläisten\", mutta tämä aikomus jäi\nsikseen. Todennäköistä on, ettei hän saanut lupaa Lagerborgilta.\n[Samat Niskasen ja Hedbergin kirjeet.] -- Ruotsalaisen luonnetta ja\nesiintymistapaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavan, kansan muistossa\nsäilyneen, näihin hänen Kiuruveden-matkoihinsa sovitetun kertomuksen.\n\nMatkallaan oli Paavo monessa käyntipaikassa kuullut valituksia\nKiuruveden heränneitten vilpillisyydestä. Hän oli ärtyneellä\nmielellä. Niskanen sai syöttöpaikoissa tuon tuostakin kuulla\nankaroita sanoja. \"Kyntämään minä sinut lähetin, mutta sinä oletkin\ntonkinut kuin sika\", lausui Paavo hänelle lopuksi, kun eivät\nvalitukset lakanneet, vaan päinvastoin lisääntyivät jota lähemmäs\nmääräpaikkaa ehdittiin. Vihasena ajoi hän seurataloon, astui\nalas rattailta ja jäi hetkeksi kartanolle. Kaunis veisu kuului\nseuratuvasta. Paavon katse kirkastui, ja ketään puhuttelematta\nvetäysi hän syrjään. Kun hän viipyi kauvan ulkona, mentiin häntä\nhakemaan. Hän löydettiin polvillaan rukoilemassa. \"Mitä te täällä\nteette\", tiuskasi Paavo äkkiä ylös nousten, ja lähti nopein askelin\nseuratuvalle. Portailla seisovat, jotka näkivät hänen vihasen\nkatseensa, kuiskasivat toisilleen: \"nyt se puhuu kovat sanat\".\nPorstua oli täynnä ihmisiä. Paavo tarkasti heitä ankara ilme\nkatseessaan. Miltei kaikkien silmissä välkkyi kyyneleitä, ja kun\nhän asetti matkatakkinsa naulaan, huomasi hän seinässä riippuvien\nvaatteiden taakse piiloutuneen tytön, joka katkerasti itki. Sama\nmieli vallitsi tuvassa olevassa seuraväessä; sen vasta alottama\nvirsi katkesi ja loppui nyyhkytyksiin. Paavon kasvot kirkastuivat,\nhän astui kynnyksen yli, jäi siihen hetkeksi seisomaan, ojensi\nkätensä, ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä; \"Lohduttakaa,\nlohduttakaa minun kansaani, sanoo Herra\". Sitten asettui hän\nistumaan ja puhui paljon Kristuksen rakkaudesta syntisiä kohtaan,\nmonesti kehottaen särkynyttä kuulijakuntaansa Herraa kiittämään ja\nylistämään. [Kertonut Kusti Niskanen y.m.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalajoen-varren kasvavan, mutta näihin aikoihin samalla\nveltostumisenkin oireita ilmaisevan liikkeen palvelukseen astui\n1840-luvun alkuvuosina kaksi talonpoikaista miestä, _Vilhelm\nNiskanen_ (katso 1, 344) ja _Taneli Rauhala_, jotka kumpikin\nennenpitkää kehittyivät näiden seutujen heränneitten opettajiksi.\n-- Vilhelm Niskanen oli L.J. Niskasen serkku ja asui yhdessä hänen\nkanssaan Iisalmessa 35 vuotta. Hän oli syntynyt v. 1796 ja liittyi\nPaavo Ruotsalaisen opetuslapsena heränneisiin v. 1817. Vilhelm\nNiskasella oli terävä ymmärrys ja syvälliseen miettimiseen taipuva\nmieli. Luonteeltaan oli hän hiljainen. Hän puhui vähän, mutta\nmitä hän lausui, oli mietittyä ja sattuvaa. Lukemiseen oli hän\nhyvin mieltynyt. Jo nuorena nähtiin hänet usein sekä hengellisten\nettä muiden kirjojen ääressä. Kirjottamaankin oli hän oppinut.\nKiuruvedellä ja Pyhäjärvellä kävi hän usein ja joskus ulotutti hän\nRuotsalaisen ja L. J. Niskasen seurassa matkansa Kalajoelle asti.\nPohjanmaan heränneet, niiden joukossa Laguskin, mieltyivät häneen.\nKun häntä siihen kehotettiin, alkoi Niskanen miettiä muuttoa Kalajoen\nvarrelle. Ensin aikoi hän asettua Nivalaan, mutta kun Lagus, joka\nsamaan aikaan oli ostanut Toivolan talon Ylivieskassa, tarjosi\nhänelle tämän tilan vuokrattavaksi, jäi hän tänne asumaan (1842).\nNoin 1 l/2 vuotta myöhemmin osti hän _Niskakosken_ talon Nivalassa.\nTähän ostoon lienee varsinkin Taneli Rauhala häntä kehottanut\nja auttanutkin. [Akiander VII, 290-91, 319; Vilhelm Niskasen\nMaistokirja, josta vasta enemmän; kert. Vilhelm Niskasen poika Paavo\nNiskanen y.m.]\n\n_Taneli Rauhala_ syntyi Sorvalan talossa Nivalassa 1812. Poikana\n\"hän sekaantui tappeluihin ja muihin tavattomuuksiin\", mutta kodin\nhyvä kasvatus palautti hänet kuitenkin vähitellen säännölliseen\nelämään, vaikka vanhempansa siihen aikaan olivat aivan suruttomia.\nHeräykseen tuli Taneli N. K. Malmbergin kautta. Sitäpaitsi vaikutti\nPaavo Ruotsalainen häneen paljon. Taneli Rauhala oli syvällinen,\nlämminsydäminen ja suora mies, hänen käytöksensä arvokasta ja\nluottamusta herättävää. Hän asui koko aikansa Nivalan pitäjän\nKarvoskylässä. [Simo Pylväs, \"Muistelmia Taneli Rauhalan elämästä\",\njosta vasta enemmän; vanhojen heränneitten kertomuksia.]\n\nVilhelm Niskasen ja Rauhalan esiintyminen Kalajoenvarren\nherännäisyysliikkeen varsinaisina johtomiehinä kuuluu myöhempään\naikaan, mutta jo 1840-luvun alkuvuosina olivat he yleisesti\ntunnettuja näillä seuduin, vieläpä muuallakin, jonka tähden heidän\nmainitsemisensa muiden merkkimiesten kera jo tässä on paikallaan.\n\nKeski-Pohjanmaan tämänaikaisen herännäisyysliikkeen huomattavimpia\npiirteitä on hengellinen raittius, joka, verrattuna Savon\nherännäisyyden tunteellisuuteen, joskus tuntuu kylmältäkin. Tämä\neroavaisuus johtuu tietysti suurimmaksi osaksi kansan luonteen\nerikaltaisuudesta, mutta löytyy siihen toinenkin syy, jota emme saa\njättää huomioon ottamatta. Keski-Pohjanmaan liikettä olivat näihin\nasti papit johtaneet. Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja monen\nmuun samanmielisen sielunpaimenen nimet johtuvat itsestään tässä\nyhteydessä mieleen. Heränneet papit, joista useat olivat harvinaisen\neteviä opettajiakin, pitivät kyllä päätehtävänään hengellisen\nelämän synnyttämistä ja kasvattamista seurakunnissaan, mutta tätä\ntehdessään teroittivat he uskonnollisen tiedon tarpeellisuutta;\nuskonnollisten käsitteiden tarkka selvittäminen oli heistä hyvin\ntärkeää. Varsinkin rippikoulussa tekivät he tunnollista työtä\nviimemainitussakin suhteessa. He eivät tyytyneet pelkkään ulkolukuun,\nniinkuin sen ajan papit ylimalkaan, vaan he pitivät huolta siitä,\nettä lapset ymmärsivät mitä lukivat. Samoin oli laita Suupohjassakin.\nSikäläistäkin herännäisyysliikettä johtivat alussa yksinomaan papit.\nVarsinkin Malmbergin ja Durchmanin sinne muutettua, tuli herätyksen\nohessa kansan opettaminen yleiseksi heränneissä piireissä. Toisin\noli Savossa, missä heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet,\nalkuaikoina oli vähän. Suurten seurojen liikuttavalle vaikutukselle\nei ollut vastapainoa eikä ohjausta kirkossa ja rippikoulussa. Ilman\nPaavo Ruotsalaisen nerokasta ja voimallista johtoa olisi varmaankin\nhurmahenkisyys monessa paikoin päässyt vallalle. Pohjanmaalla siitä\ntuskin näkyy merkkiäkään; kielilläpuhujia oli Savossa paljon,\nPohjanmaalla hyvin harvassa, muita eroavaisuuksia mainitsematta.\nPoikkeuksena ovat muutamat paikat Pohjanmaan ruotsinkielisissä\nseuduissa, missä kielillä-puhuminen ja muut tunne-elämän sairaloiset\npurkaukset herätyksien alkuaikoina lienevät olleet jokseenkin\nyleisiä. [Kert. Charlotte Achrén, lehtori E. T. F. Reuter y.m.] Miten\ntavattomina tämmöisiä ilmiöitä pidettiin esim. Kalajoen varrella,\nnäkyy siitä, että sikäläiset vanhat heränneet vielä tänään tarkoin\nmuistavat, missä ja milloin semmoista heidän keskuudessaan on nähty.\nKerromme seuraavassa muutamista semmoisista tilaisuuksista.\n\nVirasta-erottamisaikansa päätyttyä määrättiin Lagus toimittamaan\nkirkonkokousta Pyhäjärvellä heinäkuussa 1842. Seurassaan oli\nmuutamia hänelle Ylivieskaan tulleita vieraita. Myöskin Paavo\nRuotsalainen ja muita savolaisia oli silloin Pyhäjärvellä. Seuroja\npidettiin sekä pappilassa että pyhäjärveläisten seuratuvassa. Oli\nkaunis ja hyvin lämmin aika. Paavo oli seuroissakin avojaloin ja\npaitahijasilla. Tässä keveässä puvussa oli hän tavallista virkeämpi.\nNiin nytkin. Hän puhui paljon ja erinomaisen elävästi. Eräänä\niltana oli kokoontunut niin paljon väkeä, että seurat pidettiin\npappilan kartanolla. Paavo oli päättänyt seurapuheensa, kun pappilan\nrakennuksesta alkoi kuulua outoja ääniä. Joku puhui kielillä. Se\noli hiljattain kuolleen Isak Lesceliuksen tytär _Maria Lescelius_.\nHän oli tunnettu elävähenkisestä, mutta samalla usein sairaloiseen\ntunteellisuuteen eksyvästä kristillisyydestään. Puheensa, joka\ntoisinaan oli selväsanaista, toisinaan käsittämätöntä, oli Jumalan\narmon ylistämistä. Autuas ilme kasvoissaan huudahti hän silloin\ntällöin: \"Ei tämä ole minun kunniani, vaan sinun kunniasi, Herra.\"\nHän puhui suomea, mutta kun eräs Laguksen seurassa Pyhäjärvelle\nsaapunut ylioppilas, joka ei ensinkään osannut tätä kieltä, astui\nhuoneeseen, jatkoi hän ruotsiksi. Vaikea oli päättää, missä määrässä\nhän itse tajusi kummallisen tilansa. Pohjalaiset ihmettelivät, mutta\nsavolaiset, jotka olivat tottuneet näkemään ja kuulemaan semmoista,\neivät sitä juuri minään pitäneet. [Kert. (1896) lehtori E. T. F.\nReuter, Laguksen ent. renki Antti Kakko y.m.] -- Joulupyhinä 1843\nsuuret seurat Ylivieskan pappilassa. Lagus oli renkinsä Antti Kaakon\nvihkiäisiin kutsunut paljon vieraita. Paitsi seudun heränneitä\npappeja ja muita säätyläisiä oli sinne kokoontunut kansaa Sievistä,\nPyhäjärveltä, Haapajärveltä, Nivalasta, Alavieskasta y.m. pitäjistä.\nTalonpoikaisista merkkimiehistä olivat tähän tilaisuuteen saapuneet\nPaavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen, Taneli Rauhala sekä Vilhelm\nNiskanen, joka viimemainittu siihen aikaan jo asui Toivolassa.\nVarsinkin Tapaninpäivänä oli liike maantielläkin suuri. Pyryilman\ntähden tuotiin vieraat kirkolta pappilaan hevosilla. Kun viimeinen\nkuorma ajoi pihaan, huusi Lagus Kaakolle: \"no, missä on ruotimuori,\nen minä sinua vihi, ennenkuin hänetkin tuot\". Kaikki vieraat\nruokittiin, ja tarjoilua hoitamassa nähtiin muiden kera Kimon tehtaan\nkirjurin tytär _Leontine Reuter_. Paitsi lukuisia vieraita saapui\niltapuolella niin paljon väkeä, etteivät läheskään kaikki mahtuneet\npappilan huoneisiin ja porstuaan. Paavo päätti muistorikkaan\nkokouksen polvirukouksella, ja lopuksi kaikui sadoista suista Siionin\nvirsi \"Kiitos, Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös\". Kun ihmiset\nalkoivat hajautua, kuului eräästä huoneesta Maria Lesceliuksen ääni.\nHän puhui kielillä. Paavo ei nytkään kieltänyt häntä puhumasta, vaan\npäinvastoin kehotti seuraväkeä käymään vuoteella makaavaa puhujaa\nkatsomassa. Järjestyksen vuoksi, ja jotta kaikki saisivat nähdä,\npyysi Lagus vieraitaan pitäjittäin siirtymään siihen huoneeseen,\nmissä Maria Lescelius oli. Ja kaikki ehtivät nähdä ja kuulla, sillä\nhän puhui kauan. Tässä tilaisuudessa, niinkuin muuallakin, lausui tuo\n\"kummallinen unennäkijä\" \"tuomitsevia sanoja Ylivieskan heränneiden\nsuruttomuudesta\". \"Moni hänen puheestaan loukkaantui, mutta toiset\nsaivat uuden herätyksen.\" Maria Lesceliuksen puheen johdosta teroitti\nLagus seurakuntalaisilleen Paavo Ruotsalaisen opetusta \"oikeista\nja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen\". Tämä opetus\noli heille tuttu, mutta he päättivät yksimielisesti koettaa siihen\nuudestaan syventyä. [Kert. Juho Raudaskoski, Antti Kaakko y.m.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopeammin ja yleisempänä kuin missään muualla levisi Suupohjassa\nvasta alkanut liike. Kovaa oli monesti kansan vastarinta, mutta\nse murtui, niinkuin murtuvat talvisen järven jäät, kun lämpöiset\nilmat niitä sulattavat ja kovat tuulet liikuttavat. Yhtä vähän kuin\nvainot säikäyttivät Östringiä ja J. M. Stenbäckiä, saivat ne heidän\nsuomenkielisessä Suupohjassa taistelevia asetovereitansa vaikenemaan.\nEivät uudistetut uhkauksetkaan heitä hämmästyttäneet. Kovalla\näänellä [kert. seudun vanhat heränneet] julisti Durchman Isonkyrön\nkirkossa elok. 2 p:nä 1840 pitäjän nimismiehen, M. Liljeqvistin,\nnäin kuuluvan kuulutuksen: \"Koska olen saanut tietää, että kansaa,\nsekä miehiä että naisia, sunnuntaisin iltapäivällä on kokoontunut\ntämän pitäjän Ikolan kylän Mullosen taloon, sentähden ja koska\nkaikki kokoukset hartauden harjoittamista varten ovat kielletyt\npaitsi ennestään yleisesti tunnetut ja käsketyt jumalanpalvelukset\nja hartausharjoitukset, kielletään ja varoitetaan pitäjäläisiä täten\nystävällisesti, kenraalikuvernööri, kreivi Steinhelsin 15 p:nä\nmaaliskuuta 1814 antaman määräyksen mukaisesti, tarkoin ja aina\npysymään poissa tällaisista laittomista kokouksista, koska eivät\nasetukset niitä salli vaan kun. plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726,\nverrattuna kun. kirjeeseen toukokuun 2 p:ltä 1756, määrää niistä\nankaran rangaistuksen. Se tai ne, jotka tätä vastaan rikkovat eivätkä\ntottele tätä käskyä, tulee oikeudessa syytetyksi. Sitävastoin ei\nketään kielletä yksityisesti, oman perheensä keskuudessa omassa\nasunnossaan, iltapäivällä sunnuntaisin hartauttaan harjoittamasta\nja sanaa viljelemästä. Tämä on päinvastoin luvallista, käskettyä\nja Jumalalle otollista -- kuitenkin ilman että siihen kansaa\nkokoontuu\". [Löytyy N. K. Malmbergin papereissa.] Muutamia\nkuukausia myöhemmin kirjoitti Malmberg eräälle sukulaiselleen [K.\nE. Bergrothille l/2 41.]: \"Täällä edistyy Jumalan asia vähitellen.\nSilloin tällöin joku herää ja ennen heränneet voimistuvat ja pääsevät\nuuteen vauhtiin. Vihollinen ja hänen joukkonsa eivät myöskään ole\njoutilaina. Paikottain he hirveästikin raivoavat. Muutamat henkilöt\nolivat jo tuumineet, ettei minun surmaamiseni olisi syntiä, minä\nkun viettelen niin paljon ihmisiä. Mutta he eivät saa sitä tehdä\nsaamatta lupaa ylhäältä, jota he kuitenkaan eivät lie ajatelleet.\nHerra estäköön heidän hankkeensa ja herättäköön perkeleen kiusaksi\nyhä useampia syntisraukkoja\". Turhat olivat vihollisten hankkeet.\nSuupohjassa 1839 ja 1840 alkanut ja päivä päivältä kasvava liike\nveti yhä enemmän ihmisiä puoleensa, jos kohta ei lähinnä seuraavina\nvuosina uusia herätyksiä niin yleisesti tapahtunut. Suuri oli\nliike Lapualla, Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Nurmossa,\nYlistarossa, Ilmajoella, Seinäjoella, Lappajärvellä, Kuortaneella,\nIsossakyrössä, Pietarsaaressa, Uuskaarlepyyssä, Munsalassa,\nVöyrissä ja Mustasaaressa. _Vaasassakin_ alkoivat ihmiset tulla\nlevottomiksi sielunsa asiasta. Kaikin tavoin koettivat valtiokirkon\npylväät Suupohjassa yhdessä maailman kera painaa alas liikettä,\nmutta turhaan. Kirkkoherrat kirjoittivat ahkerasti arkkipiispalle\nja tuomiokapitulin jäsenille, syyttäen pietistisiä pappeja\neripuraisuuden ja levottomuuden aikaansaamisesta seurakunnissa\ny.m. y.m., ja kernaasti heidän valituksiaan uskottiin. Mutta\ntuomiokapitulilta alkoivat neuvot herännäisyyden kukistamiseksi\nloppua. Arveluttavinta oli että \"rutto tarttui nuorisoonkin\".\nTurhaan kielsi Vaasan koulun inspehtori, Lapväärtin kirkkoherra J.\nJ. Estlander, O. H. Helanderia (katso II, 160) pitämästä seuroja\nVaasassa. Kielto ei estänyt koulupoikia yhä yleisemmin liittymästä\nniihin, jotka Herraa etsivät. Suurimman huomion esineenä oli\nMalmberg. Lapuan kirkkoherra oli alusta alkaen varoittaen kieltänyt\nhäntä seuroja pitämästä, mutta kun Malmberg rohkeasti kysyi, voisiko\nkirkkoherra Jumalan sanalla tai maallisen lain säädöksillä näyttää\ntoteen, ettei pappi olisi oikeutettu sopivalla ja sopimattomalla\najalla opettamaan sanankuulijoitaan, ei tuo hänen verraten sävyisä\nesimiehensä tiennyt, mitä tehdä. Malmbergin mielialaa näihin aikoihin\nkuvaavat seuraavat, eräästä hänen kirjeestään lainatut sanat: \"Minua\nuhataan kuolemalla ja perikadolla. Väleen en enää saane suotakaan\nhautuumaakseni enkä korppeja ruumiinvartijoiksi. Olkoon niin.\nEvankeliumin täytyy herättää melua. Se ei kyllä melua, mutta muut\nmeluavat sen voitoista. Nyt olen jälleen temmellyksen keskellä.\nMutta hupaista on myrskyisällä merellä, kun Kristus pitää perää.\"\n[F. O. Durchmannin alottama ja N. K. Malmbergin jatkama kirjoitus\nviimemainitun aikanaan omistaman raamatun kansilehdellä; Malmbergin\nkirjeet 5/2 39, 24/11 39 ja 13/4 40 K. E. Bergrothille (kirjeet\nomistaa kirkkoherra Julius Bergroth); F. O. Durchmanin kirjeet 14/6\n41 ja 1/10 41 Niklas Durchmanille; Hedvig Paavolan, Maria Hanhikosken\nEsaias Untamalan, Kaisa Lepistön, Maria Keltamäen y.m. seudun\nvanhojen heränneitten kertomukset (1896).]\n\nMiltei kaikissa näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä puhuvat\nMalmberg ja Durchman Kalajoen käräjistä. Suurella levottomuudella\nhe tietysti odottivat päätöstä. Mutta toiselta puolen tuottivat\nmatkat käräjien aikana heidän entisille työmailleen heille paljon\nvirkistystä, ja samallaista kehoitusta saivat he myös Östringin\nja Stenbäckin sekä näiden sanankuulijain pelottomasta käytöksestä\noikeuden edessä. Niinpä kirjoittaa esim. Malmberg J. Vegeliuksen\nesiintymisen johdosta Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa (katso\nII, 166): \"Se oli voimallinen ja peloton totuus. Hyvä on, että edes\njoku sekä näkee että uskaltaa sanoa asian niin, kuin se on. Kurjaa\nolisi, jos ei Jumalalla tänäkin aikana olisi edes muutamia totuuden\ntodistajia maassamme\". [Malmbergin kirje apelleen 22/4 39.] Samoin\najatteli Durchman. \"Me jaksamme hyvästi ja odotamme iloisella\nsydämellä virasta-erottamistamme\", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä.\n[Vasta mainittu kirje N. Durchmanille 14/6 41.] Raskaalta tuntui\nheistä kuitenkin lopullinen tuomio, kun se valmistui täytäntöön\npantavaksi.\n\nVirkalomansa aikana asui Malmberg _Ruovedellä, Peskan_ talossa,\njonka hän lankoineen oli perinyt appensa hiljattain tapahtuneen\nkuoleman jälkeen. Sieltä teki hän muutamia matkoja, niinkuin\nesim. helmikuussa 1842 Nilsiään (II, 188-89). Joskus kävi hän\nLapuallakin ystäviään tervehtimässä, minkäänlaisia papillisia\ntehtäviä kuitenkaan toimittamatta. [Kert. Kaisa Lepistö, Kaisa\nAutio y.m.] Niin toimintahaluiselle miehelle, kuin Malmberg\noli, tämä toimettomuuden aika oli hyvin pitkä. Sen päätyttyä\nmäärättiin hänet kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn, johon\ntoimeen hän astui kesäkuun loppupuolella (1842). Kauan hänen\nei kuitenkaan tarvinnut täällä olla, ennenkuin hän sai palata\nentiselle rakkaalle työalalleen. Lapuan ja siihen kuuluvien\nkappeliseurakuntien talonpojat anoivat näet tuomiokapitulilta,\nettä Malmberg määrättäisiin pitäjänapulaiseksi heille, sitoutuen\nsuorittamaan hänelle naulan voita, juuston ja leivän sekä 2 kappaa\nrukiita kultakin savulta tahi enemmän, ellei palkka täten nousisi\n50 tynnyriin. Muutamia talonpoikia oli sitäpaitsi käynyt Turussa\nsuullisesti asiaa arkkipiispalle esittämässä. Melartin oli heille\nvastannut: \"Nyt meiltä on lupa, me annamme mielellämme nyt pappeja\nteille, kun vain teillä on halu ottaa\". Ei lähetystö eivätkä muutkaan\noikein käsittäneet, mikä \"nyt\" oli muuttanut arkkipiispan mielen,\nmutta iloa herätti lupaus Lapuan heränneissä. [F. O. Durchmanin kirje\nveljelleen 25/8 42.] Tuomiokapitulin määräyksen mukaan pidettiin\nasian selvittämistä varten kirkonkokous Lapualla 25/8 42. Ainoastaan\neräs hovioikeudenneuvos ja kuusi talonpoikaa kieltäytyivät ehdotettua\npalkkaa maksamasta, mutta kun kaikki muut yksimielisesti siihen\nsuostuivat, ei tuo estettä tehnyt. Papiston mieltä tiedusteltaessa,\nlausui rovasti Alcenius suostuvansa Malmbergin ottamiseksi Lapuan\npitäjänapulaiseksi \"sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän\nyhteinen toivomus\". \"Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi\nvallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi\nopettajien ja sanankuulijain välejä\". Tähän lausuntoon yhtyi\npari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi \"sydämestään\"\ntoivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan\ntoimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla\n11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N.\nK. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi\ntuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.\n\nDurchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen\najan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön\npitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei\nyksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta\nmainittu kirje veljelleen 25/8 42.]\n\nMalmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön\nkeskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella\nsiunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli\nherännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen\nhuomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin\ntulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan\nhyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä\nseuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita\nkääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville\nnuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6\n41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nHerätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.\n\n\nSuupohjan herännäisyyden vaikutusta alkoi ennen pitkää näkyä\nNäsijärveen pohjoispuolelta laskevien vesireittien rannoilla. Jo\nse seikka, että toinen Pohjanmaalta eteläänpäin johtava valtatie\nkulkee näiden seutujen halki, selittää tämän seikan. Huomattava on\nmyöskin, että Malmberg ja F. O. Durchman usein kävivät appensa,\nRuoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin kodissa, mihin silloin\naina kokoontui heränneitä läheltä ja kaukaa. Mutta varsinaisen\nalkunsa sai Pohjois-Satakunnan herännäisyysliike muutamien nuorien\npappien kautta, jotka tapaamme näillä seuduilla 1840-luvun alussa.\nHuomattavimmat näistä ovat: veljekset _Kaarle Edvard_ ja _Frans\nHenrik Bergroth_ sekä _Niklas Durchman_.\n\n_Kaarle Edvard Bergroth_ oli syntynyt 1813. Jo ylioppilaana heräsi\nhän sielunsa tilaa huolehtimaan. Varsinkin K. K. von Essen sekä\nlankonsa N. K. Malmberg näkyvät vaikuttaneen, että hänen ajatuksensa\nnoin varhain kääntyivät Herran puoleen. [N. K. Malmbergin kirje K.\nE. Bergrothille 8/10 38, K. K. von Essenin kirje 10/11 38 samalle\n(omistaa kirkkoh. Julius Bergroth).] Joulukuussa 1838 vihittiin hänet\npapiksi ja määrättiin isänsä, Ruoveden kirkkoherran, vasta mainitun\nK. H. Bergrothin apulaiseksi sekä tämän kuoleman jälkeen (1841)\narmovuodensaarnaajaksi kotiseurakuntaansa.\n\nLankojensa ja muiden heränneitten ystäviensä sekä oman sisällisen\nhalunsa vaatimana liittyi Bergroth heränneisiin ja alkoi papiksi\ntultuaan heidän hengessään toimia Ruovedellä. Todistukseksi hänen\nahkerasta huolenpidostaan seurakunnastaan, mainittakoon että hän,\nheränneitten pappien esimerkkiä noudattaen, hankki sanankuulijoilleen\nraamatuita ja muita hartauskirjoja. [Katarina Ekblomin kirjeet 27/9\nja 1/11 1839 K. E. Bergrothille (omistaa kirkkoh. J. Bergroth).]\nMainittavampaa vastarintaa virkaveljiensä ja esimiestensä puolelta ei\nBergroth ylimalkaan lie kohdannut. Ainoastaan Virtain kappalainen H.\nJ. Packalen näkyy kovasti häneen suuttuneen sekä tehneen voitavansa\nestääkseen seurakuntalaisiaan seuraamasta hänen opetustaan. Kun esim.\nBergroth eräänä sunnuntaina 1841 oli saarnannut Virtain kirkossa,\njoka seurakunta siihen aikaan kuului Ruoveden kirkkoherrakuntaan,\narvosteli Packalen seuraavana pyhänä mitä ankarimmin saarnatuolistaan\nhänen oppiansa, rukoillen Jumalaa varjelemaan seurakuntaa siihen\njoutumasta. Muissakin tilaisuuksissa koetti tämä vanhoillisella\nkannalla oleva pappi leimata nuoren virkaveljensä saarnoja ja puheita\npaavilaiseksi harhaopiksi. [Bergrothin papereissa säilynyt, hänen\nkirjoittamansa kirjekonsepti (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.)]\n\nV. 1841 määrättiin Bergroth _Ätsärin_ kappalaiseksi. Tässä virassa,\njohon hän astui seuraavan vuoden alussa, oli hän kuolemaansa\nasti (1890). Jokseenkin yleiseksi kasvoi Ätsärissä herännäisyys\n1840-luvulla Bergrothin työn kautta, mutta tuota valtaavaa,\nmaailmasta ulkonaisestikin jyrkästi eroavaa leimaa, kuin Suupohjassa,\nse ei kantanut. [Kert. A. O. Törnudd, Jos. Grönberg y.m.]\n\nBergroth oli vakava ja sydämellinen mies. Hänen luonnettaan ja\nsamalla sen aikaista herännäisyyttä kuvaa seuraava hänen v. 1844\npienen poikansa kuoleman johdosta ja tämän nimessä veljelleen F. H.\nBergrothille kirjoittamansa kirje: \"Rakas setä! Ennenkuin sain sedän\nrakkaan kirjeen, olin jo muuttanut parempaan elämään. Aikani täällä\nei ollut pitkä; mutta minua ei ollutkaan tarkoitettu tätä elämää\nvarten. Sunnuntaina kirkon aikana sairastuin ja, vuorokauden ajan\nkovissa tuskissa taisteltuani maallisen majani hävittämisessä, kuulin\ntaivaallisen isäni äänen huutavan: Samuel, Samuel, tule tänne! Täällä\nolen, Herra, minä vastasin, ja heti sammui elämän lamppu ja Jumala\notti minut syliinsä. Ei setä voi uskoa, kuinka hyvä minun nyt on\nolla. Voi jos isä, äiti ja setä myöskin pääsisivät tänne. Kaivaten\nhe itkevät minua; mutta jos kokonaan kääntäisivät mielensä sinne,\nmissä minä olen, niin saisivat alituisesti minut nähdä. Mutta tahdon\nrukoilla heidän edestänsä. Hyvästi nyt, setä hyvä! Mutta vielä muuan\nsana. Koska huomasin, että setä piti minusta paljo, niin toivon,\nettei setä kieltäydy osoittamasta maalliselle osalleni viimeistä\npalvelusta vihkimällä sitä katoavaisuudelle. Isä on arvellut, että\ntuo voisi tapahtua ensi viikon alussa. Setä saisi määrätä päivän,\nmiten paraiten sopisi, ehkä tiistaiksi tai keskiviikoksi, tuo on\nminulle aivan sama, kun setä vain tämän tuojan mukana laittaa siitä\nisälle sanan. Setä on hyvä ja kutsuu täti L--n, H--n, ja A--n myöskin\ntänne. Viimemainittuja en ole nähnyt, eivätkä he minua, mutta pidän\nheistä kuitenkin. Luulen näkeväni heitä usein täältä Isäni luota.\nTervehtikää heitä. En ehdi enempää. Uusi laulu alkaa heti karitsan\nistuimen edessä. Siihen täytyy minun ottaa osaa. Kuinka se on\nihana!\" [Kirjeen, joka on päivätty 14/10 44, omistaa kirkkoh. Julius\nBergroth.]\n\nSamaan aikaan kuin K. E. Bergroth alkoi työnsä Ätsärissä, ryhtyi\nmyöskin hänen nuorempi veljensä _Frans Henrik Bergroth_ heränneen\nsielunpaimenen työtä toimittamaan. Hän oli syntynyt 1817, tuli\nylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1840. Toimittuaan\nlyhyen ajan sielunpaimenena Ruovedellä ja _Längelmäellä_,\nmäärättiin Bergroth (1842) v.t. kappalaiseksi _Pihlajavedelle_,\njossa toimessa hän oli vuoteen 1846. Täydestä sydämestään oli hän\npapiksi ruvetessaan päättänyt uhrata elämänsä Herralle ja elävästä\nvakaumuksesta liittynyt heränneisiin. Hänen silloista mieltään\nkuvaavat muun ohessa hänen morsiamelleen, Hilda Fabritiukselle,\nkirjoittamansa kirjeet, jotka miltei yksinomaan käsittelevät\nhengellisiä asioita. Hyvin evankelinen on näiden kirjeiden henki.\nNiinpä hän eräässä [F. H. Bergrothin kirje Hilda Fabritiukselle 17/8\n1842 (omistaa Lydia Hällfors).] semmoisessa lausuu: \"Kun Kristus\ntulee ja ravitsee sielun itsellänsä ja täyttää sen armollansa,\nsilloin ei enää tee mieli etsiä muuta ravintoa. Rakas Hildani! Minun\non ollut niin hupanen näinä aikoina. Autio Pihlajavesi on muuttunut\nparatiisiksi, sillä minä tiedän, että Kristus asuu täällä, asuu\n-- sen tiedän -- minun luonani. Olen rukoillut, että hän hakisi\nmorsiamenikin ja kuiskaisi hänelle muutaman armon ja rauhan sanan; --\nja hän on vakuuttanut sen jo tehneensäkin\".\n\nMiten ahkerasti Bergroth levitti heränneitten suosimia kirjoja\nseurakunnassaan, näkyy siitä, että hän jo v. 1842 miltei joka\nkuukausi sai kirjalähetyksiä ystäviltään sanankuulijoilleen\nmyytäviksi, osaksi ilmaiseksikin jaettaviksi. Seuraavat numerot\nosottavat liikkeen nopeaa leviämistä Pihlajavedellä. Bergroth\nsaapui seurakuntaan maaliskuun lopussa. Jo syyskuun alussa oli hän\npaitsi Uusia Testamentteja, myynyt ja ilmaiseksi jakanut: 22 kpl.\nFreseniuksen Rippikirjaa, 34 Sana Syntisille, 13 Siionin Virsiä, 6\nHengellisiä lauluja, 30 Huutavan Ääni sekä 1 Björkvistin postilla.\nSeuraavina vuosina kirjojen luku yhä kasvoi. [F. H. Bergrothin\nalmanakka-muistiinpanoja.]\n\nSukulaisuutensa F. O. Durchmanin, N. K. Malmbergin ja J. I. Berghin\nkautta, jotka olivat naimisissa hänen sisartensa kanssa, liittyi\nBergroth alusta alkaen likeisesti herännäisyysliikkeeseen. Tätä\nvaikuttamassa oli kuitenkin etupäässä hengellinen sukulaisuus sekä\nhänen ystävällinen, likeiseen seurusteluun altis luonteensa. Usein\ntapasi hän heränneitä pappeja. Heille eivät muutamien kymmenienkään\npeninkulmien matkat paljoa merkinneet, lyhempiä taipaleita ei minään\npidetty. Lankojensa häissä Ruoveden pappilassa, suurissa seuroissa\nMalmbergin kodissa Lapualla elokuun 1, 2, 17 ja 18 p:nä 1841, N. H.\nBerghin häissä Terijärvellä (II, s. 365), Turun pappeinkokouksessa\n(kesäkuussa 1842) y.m. oli hän saanut paljon ystäviä, ja nämä\nlöysivät pian tien Pihlajavedelle. Usein kävivät häntä tervehtimässä\nnuori, herännäisyyden riveihin vasta astunut, innostunut\nherätyssaarnaaja Niklas Durchman, ja veljensä K. E. Bergroth, N. K.\nMalmberg, y.m. Kova tauti, joka häntä kohtasi tammikuun alussa 1843\nja piti hänet vuoteen omana kolme kuukautta, ahdisti likemmäs Herraa.\nTänä aikana tulivat häntä tervehtimään useat ystävät. Malmberg\nsaarnasi hänen kirkossaan kaksi, N. Durchman neljä kertaa, K. K. von\nEssen kerran. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.]\n\nKesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda\nFabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta\notteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä:\n\"Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta\nseurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie\non ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella\nantaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista,\njoissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se\nvaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka\nkoettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea\non tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen\nsittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo\nainoankaan syntisen kuolemaa.\" [Hilda Bergrothin kirje äidilleen\n/10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat\nsilloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen\nkirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain\n19 vuoden vanha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H.\nBergroth Pihlajavedellä, kaikui _Keuruulla_ voimallinen herätyshuuto.\nKansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta.\nMutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti\nihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli\n_Niklas Durchman_, joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran\nK. G. Calamniuksen apulaiseksi.\n\nJos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta,\npelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden\nuseimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän\nei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että\nhänen aikansa on lyhyt.\n\nNiklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli\nylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan\nlyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena\nPuolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.\n\nInnolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa\nhämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen\noli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin\ntehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin\nröyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen\nseuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä\nhyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka\nhän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään\nehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät\nsilmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin\nsuljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena\nsai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi\nsaarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että\nhän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. \"Olisi minulla vielä\nollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut\", lausui hän silloin\njoskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja\nmestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin\noloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla\nja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla\npuheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä\nuseammat heräsivät hänen saarnoistaan.\n\nEhkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä,\nhautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä\ntoimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän\nvielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä\npuhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään\nseurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli\nolla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin\noli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta\nkertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt\nnäiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset\nhänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole\nsyytä epäillä.\n\nEräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun\nsoitto hetkeksi taukosi, lausui hän: \"Tunsin nuoren tytön, joka oli\npuettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta\nyhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan.\nMikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat.\" Tämän\nsanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä\nkertaa sikseen. -- -- -- Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara\nniille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa\ntilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin\nja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja\ntämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, \"mutta ei hän hänelle\nvihanen ollut\". -- -- -- Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka\nkinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: \"Kyllä\njalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on\npirun riimut, mutta ei lukea osaa\", ja eräälle toiselle: \"Heitä\npois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. -- Kun\nminä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin\nsuurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman\nportto\". -- -- -- Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien\nsynneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita.\nKun esim. eräs äiti pyysi häneltä \"Jesuksen lapsuuden kirjaa\"\ntyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: \"ei minulla ole niin makeita\nkirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä\ntyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden\nkirjaa.\" -- -- -- Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä.\nJoka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä\nvei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä,\ntukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan\neteen, lausuen: \"kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein\nkatselette,\" -- -- -- Sairastenkin luona käydessä oli Durchman\nhyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen\ntalossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. \"Sinä\nmenet helvettiin\", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. \"En mene,\nvaan taivaaseen.\" \"Mitä siellä tekisit?\" \"Veisaisin.\" \"Et sinä\nsiellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen\nakkojen kanssa vessuttelemaan\". -- -- -- Kiivaasti taisteli Durchman\nväkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli\nhyvin yleinen. \"Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä\nenemmän janottaa\", oli hänen tapansa sanoa.\n\nJoskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän \"pisti\nihmisiä kuin seipäällä\". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri\nsenkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän\nvastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta\nsielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan,\nusein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa\nsyrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö\nollut hän oikeassa, lausuessaan: \"Minä en saa olla niinkuin myllärin\nkoira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua;\nminun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?\"\n\nKirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy\nantaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään,\nvaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet\nyleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset\nhäntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä.\nAinoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä\nhänen \"kiellettyjä\" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti\nhänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan\nvinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman\npappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia,\ntoinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä\npidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki\nhuutaen: \"menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä.\"\nHämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman\nesti tuon, lausuen: \"Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa\nminä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti\nlähteä.\" Häveten lähti Bergman tiehensä.\n\nDurchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä\nmurtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku\nolisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa\nollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ\nsemmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet -- Herran\nhuoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin\nnopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. -- Jo vuoden 1844\nloppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti\nrunteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän\nsaarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään\nhän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän\nTampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen.\nSiellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen\nmainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli\nauttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin\nhartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot\nhäntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että\nhänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut:\n\"ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy.\" Muiden\nkera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen\n_N. J. Juselius_, hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle\nlausui Durchman: \"Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan.\nNe ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa.\nSano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan\npois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän\nedestänsä joka päivä Jumalan luona.\" -- Kirkkaana koitti toukokuun\n25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä\nsinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; \"Tänään on\nFrancken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut\nluoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata\nitseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni.\" Tämä aavistus\ntoteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.\n\nSurua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan\nja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin\nsekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä\nja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen\nkirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti\nKatajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.)\nkertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896);\nJos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin\nkertomukset (1896).]\n\n\n\n\nXIX.\n\nHerännäisyys Turun Pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.\n\n\nKesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia\nheränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti\nK. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N.\nK. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth,\npari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius\nja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus\nja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla\nTurkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä\nkiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen\npappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T.\nGrönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet.\nNiistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen _E.\nM. Rosengren_, K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa),\nLauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G.\nHedberg, _F. P. Kemell_ (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen\nkirkkoherra _K. F. Stenbäck_.\n\nMillä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy\nseuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille\nkirjoittamasta kirjeestä: \"Kummastuksella ja mielipahalla olemme\nkuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko\npappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla\nEpäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon\nparaimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä,\nkun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on\ntotuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla\nheikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen\nperustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen\nasian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri\nnytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun\nJumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme\nja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta\nodotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme\nheidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä\nkirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta\npäättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon\nasialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa\nsuuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan\nja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme.\nTäällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa\njoudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin\nkaikkien perkeleitten uhallakin -- mutta mekö pysyisimme siivosti\npiilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin\nkuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän\nasiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja\nihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen\nkirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille\nkaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle.\nOlisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää\nitseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa,\nkuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja\nmatkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin -- täällä\non paljon enemmän kysymyksessä.\" [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv.\n343.]\n\nKaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä.\nMillä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää\neräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut\nmuutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla\nkokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa\nesiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on \"Promemoria\npappeinkokoukseen Turussa\", kuuluu:\n\n\"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa\nensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen\nmukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien\ntilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen\ntulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki\njätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost.\nT. 6), _'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa\npysyväiset olla'_. Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo\ntekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan.\nMitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän\nhelppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana\nkuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on\nnimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan\nvalonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja\nraamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein\nanteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa\nja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos\nSuomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin\nsemmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän\nkanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja\npalavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä\nalotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan\npäällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten\nja alhaisten kodeissa. -- Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon\nisät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän\nnäköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa\nsyntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään,\nmuutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat\nvoitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta\nnukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan\ntätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla\nvainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi\nmuutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian\nasema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme\nJumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme\nole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile,\nemmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan,\nerotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo,\nmutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka\non teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on\nmeidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille\nlapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme\nneuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme\nmukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme,\non tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma\nsana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen\nmuutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa\nja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu\nitseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon\ntotuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin\nlevinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin\nniillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu.\nVerratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla\nseuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita,\nuusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän\najan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea\nniitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat\nlukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta\nHerran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu\nminkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka\non totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee\nsiten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan\ntähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi\nJumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin\nani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain\nkärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa\non puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja\nasetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima\nja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka\nkuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa\npoltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen\nkäsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa\nja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa,\nniin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko,\njota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys\novat eriämättömät -- niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria\ntodistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti,\nmiten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja\ntoimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä,\nminkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit,\nkirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää\npeljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin\nelon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne?\nMillaista on teidän menettelytapanne ollut?\n\n\"Mitä kansaan tulee, niin eivät meikäläiset luovu seuraavista kohdista:\n\n\"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä\nopetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus\nestää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin\nsaapumasta:\n\n\"2:ksi. Emme voi kieltää keneltäkään, ken hän sitten onkin, neuvoa\nautuuden asiassa:\n\n\"3:ksi. Saarnaamme edelleen sanaa pelkäämättä raamatun ja\ntunnustuskirjojen perustuksella, säilyttäen vanhaa oikeutta saada\nomantuntomme mukaan tutkia ja neuvoa ehtoollisvieraita\".\n\nKokous alkoi kesäkuun 11 p. Tiedettiin että kysymys pietismin\nleviämisestä Suomessa tulisi pohdittavaksi tässä tilaisuudessa, ja\njännityksellä odotettiin hetkeä, jolloin arkkipiispa ottaisi sen\nesille. Miten tärkeitä muut kokouksen harkittaviksi määrätyt asiat\n(muun ohessa käsiteltiin kysymystä kirkollisen orpo- ja leskikassan\nperustamisesta) olivatkin, tuntui selvästi, että se edellä muita oli\nkaikkien mielessä. Selvästi huomasivat heränneet papit, miten moni\nkirkkoruhtinas loi heihin moittivia ja ylimielisiä katseita. Kesäkuun\n15 p:nä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille. Kiinnitettyään\nensin kokouksen huomiota muutamiin edellisinä vuosina sattuneihin\ntärkeisiin kysymyksiin ja kirkon vaikutusta koskeviin kohtiin, lausui\nhän, huolestunut ilme katseessaan, pitkän puheensa lopussa:\n\n\"Sekä P. raamattu että useat maassamme voimassa olevat esivallan\nasetukset säätävät, että papiston kalliina velvollisuutena on\nkoettaa kehittää sanankuulijainsa uskonnollista valistusta ja\nhartautta, saarnaamalla ja selittämällä Jumalan sanaa sekä julkisessa\njumalanpalveluksessa että heitä puhuttelemalla ja neuvomalla\nmuissakin siihen sopivissa tilaisuuksissa. Tämän johdosta ovat\nmuutamat toimeliaat ja lämpimän uskonnollisen tunteen elähyttämät\nsäätyveljet, varsinkin nuorempaan papistoon kuuluvat, panneet toimeen\nkokouksia hartauden harjoittamista varten, jotka kokoukset kuitenkin,\nsiihen nähden että ne ovat aikaansaaneet -- niin on ainakin väitetty\n-- häiriötä ja epäkohtia yhteiselämässä, useilla paikkakunnilla\nlaittomina ovat joutuneet maallisen oikeuden käsiteltäviksi ja\nrangaistaviksi. Se hajaannus opettajasäädyssä, jonka tätä tärkeää\nkysymystä koskeva erimielisyys siellä täällä on saanut aikaan ja\njoka hyvinkin huomattavalla tavalla on tullut näkyviin, on tuottanut\nsekä hallinnollisille että kirkollisille virastoille paljon huolia.\nTämä seikka vaatii minua tässä tilaisuudessa kiinnittämään herrojen\nsäätyveljien erityistä huomiota tähän kuuluviin, viime aikoina\ntapahtuneisiin ilmiöihin ja pyytämään heidän asian likempään\ntuntemiseen sekä pitempään kokemukseen perustuvia neuvojaan ja\nlausuntojaan siitä, mitenkä näitä liikkeitä paraiten voitaisiin\njohtaa niin, että niiden hyvä tarkoitus saavutettaisiin sopua\nja yksimielisyyttä sekä hyviä tapoja ja yleistä järjestystä\nrikkomatta. Omasta puolestani tunnustan oikeutetuksi sen vakavan\nja kristillisen toimintahalun, joka ilmenee noissa viime aikoina\nusein moitituissa ja maallisenkin oikeuden edessä syytetyissä\npyrinnöissä kristillisen valistuksen ja jumalisuuden hyväksi. Mutta\nkoska tämä toimintahalu nuorissa ja vielä kokemattomissa opettajissa\nhelposti voi eksyä liiallisuuksiin, yksipuolisuuteen sekä synnyttää\nkatkeruutta ja eripuraisuutta seurakunnassa ja perheissä, niin\ntoivoisin että vanhemmat ja kokeneemmat papit tarkasti pitäisivät\nnuorempia säätyveljiään silmällä ja tarpeen vaatiessa johdattaisivat\nja oikaisisivat heitä näissä heidän pyrinnöissään, jotka\nitsessään ansaitsevat kiitosta. Tässä ei näy olevan kysymyksessä\nniinkään paljon itse opinkappaleiden yhtäpitäväisyys raamatun ja\ntunnustuskirjojen kanssa, kuin niiden käyttäminen ja sovelluttaminen\njulkisissa saarnoissa ja uskonnollisissa puheissa sekä yksityisissä\ntilaisuuksissa. -- Eri kysymys on tässä tilaisuudessa siitä\nnostettava, olisiko muutos voimassa olevissa, luvallisia ja\nluvattomia kokouksia koskevissa asetuksissa tarpeen vaatima ja\nolisiko näin ollen semmoisen muutoksen ehdotus maan hallitukselle\nesitettävä\".\n\nEnsimmäisenä käytti sananvuoroa Muhoksen kirkkoherra _K. J.\nFrosterus_, joka, viitaten Gamalielin sanoihin Apost. T. 5:\n38-39, lausui sen toivon, että herännäisyys oli johtava hyviin\ntuloksiin, jos kohta jotkut innostuneet nuoret papit olivat eksyneet\nliiallisuuksiin. Vakaumuksenaan lausui hän niinikään, että vanhemmat\nsielunpaimenet ystävällisillä neuvoilla kyllä voisivat ohjata\nnuorempia virkaveljiään vastedes välttämään joskus epäjärjestykseen\njohtavaa esiintymistä. Samaan tapaan puhui Vihdin kirkkoherra _A. J.\nHipping_, ehdottaen että voimassa olevissa asetuksissa tehtäisiin se\nmuutos, että uskonnollisia riitakysymyksiä ei vedettäisi maallisen\noikeuden eteen, ennenkuin tuomiokapituli turhaan oli koettanut\nneuvoilla ja varoituksilla saada asianomaisia taipumaan. Kumpikin\nlausunto ilmaisee ymmärtämystä, vieläpä ystävällistäkin mieltä, joka\nansaitsee tunnustusta, etenkin koska nämä puhujat eivät kuuluneet\nheränneisiin.\n\nMutta pian saatiin muutakin kuulla. Lehtori J. A. Edman pyysi\npuheenvuoroa. Hän oli ollut mukana piispantarkastuksissa Eurajoella\nv. 1832 (I, s. 235-37) ja Kalajoella 1837 (II, 64-65) sekä\ntuomiokapitulissa ollut käsittelemässä Pohjanmaan heränneitten\nvasta ratkaistuja suuria oikeusjuttuja. Ei siis saata väittää,\nettei hän olisi ollut tilaisuudessa tutustumaan kysymykseen.\nMutta hän puhui, niinkuin se puhuu, joka \"ei ole mitään oppinut\neikä mitään unohtanut\", puhui kirkkoruhtinaan virallista kieltä,\njoskus ylimalkaisilla sanoilla antaen jonkunlaista tunnustusta\nheränneitten pappien tarkoituksille, mutta heti sen jälkeen\njälleen ankarasti moittien heidän menettelytapaansa. Myönsi että\nhartausseurat \"oikein johdatettuina\" voivat vaikuttaa paljon\nhyvääkin, \"mutta\", lausui hän, \"koska semmoiset kokoukset voivat\naikaansaada paljon todellista pahaa ja koska sitäpaitsi armollinen\nja maan hengellistä edistymistä huolellisesti valvova hallitus on\nne vakavasti kieltänyt, niin toivon, että ne säätyjäsenet, jotka\nnäihin asti ovat kiivailleet näiden jumalisuudenharjotusten puolesta,\najattelevat mitä heidän omaan ja koko seurakunnan rauhaan sopii\".\nAnkarasti arvosteli Edman myöskin sitä, että nuo moitteenalaiset\npapit olivat kieltäyneet antamasta Herran ehtoollista henkilöille,\njotka \"kovassa taistelussaan elämän ja kuoleman välillä olivat\nsitä rauhoittamisekseen pyytäneet\", jota paitsi hän moitti heitä\ntoisinajattelevien tuomitsemisesta.\n\nTämän jälkeen kehotti arkkipiispa tohtori J. Vegeliusta, \"joka oli\nniin likeisessä suhteessa moitteen alaisiin nuorempiin säätyveljiin\",\nlausumaan mielipiteensä kysymyksestä. Ei kieltänyt tuo herännäisyyden\nuskollinen sotavanhus \"likeistä suhdettaan\" moitteen alaisiin\npappeihin. Lausuttuaan muutamia sydämestä lähteneitä sanoja, piti hän\nnäin kuuluvan, myöhemmin kirjoitetun puheen:\n\n\"Kaiken sen nojalla, minkä tiedän niistä nuorista miehistä, joiden\nkäytöstä niin paljon moititaan ja joista hyvästi tunnen useimmat,\nväitän että heitä ei suinkaan ole syytä moittia siitä, mistä heitä\nnyt syytetään; vaan olen minä täydellisesti vakuutettu siitä,\nettä ne epäjärjestykset, joita heidän niskoilleen pannaan, ovat\nsaaneet alkunsa valheellisista ja panettelevista kertomuksista.\nSemmoiset soimaukset -- siitä olen vakuutettu -- ovat lähteneet\nsiitä luonnollisesta vihasta, jolla maailma ja luonnolliset ihmiset\nvainoovat Kristusta ja hänen evankeliumiansa -- vihasta, jonka\nJumala jo paratiisissa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen\nvälille. Tätä vihaa, joka jo vanhassa testamentissa kohtasi Herran\nprofeettoja, kesti yhä ja juuri se sai aikaan, että itse Vapahtajaa\nvastustettiin, että häntä häväistiin, pidettiin kerettiläisenä\nja piestiin, että hän vihdoin tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja\nettä juuri ne sen tekivät, joiden olisi tullut johdattaa kansaa\nJesuksen tykö, pitää huolta opista ja koettaa saada sitä eläväksi\nja vaikuttavaksi ihmisissä. Samaa pimeyden vihamielisyyttä, joka\nsittemmin kohtasi Kristuksen apostoleja, on edelleen kestänyt ja\nse on epäilemättä kaikkina aikoina jatkuva kaikkia tosikristityitä\nvastaan, etenkin niitä sanan julistajia vastaan, jotka puhtaasti ja\nväärentämättä saarnaavat, ei kuollutta, vaan elävää Kristusta. Viha\nja nuo raskaat syytökset, jotka nyt ovat tulleet nuorten, pelottomien\nsaarnaajien osaksi, ovatkin sentähden oikeastaan tähdätyt Kristusta\nja hänen evankeliumiansa vastaan, eikä muuten voi heidän käydäkään,\nniin kauan kuin he julistavat elävää Kristusta eivätkä lakkaa Pyhän\nhengen johtattamina pelvotta seuraamasta hänen askeleitaan\".\n\nVielä kiivaammin kuin Edman esiintyi Tammelan kirkkoherra _N. M.\nTolpo_. Puhuttuaan ensin vapaasti, esitti hän kokoukselle pitkän,\nkirjallisen lausunnon. Muun ohessa hän väitti, \"että nämä nuoret\nopettajat ja kaikki heidän liittolaisensa, etenkin muissa kirkoissa\nkuin omissa, julkisissa saarnoissa koettavat häväistä koko säätyä,\npaitsi heidän puolueeseen kuuluvia, ikäänkuin olisi muu sääty\nkerrassaan turmeltunutta ja eksyttämässä sanankuulijoitaan pois\nautuuden tieltä\". Tämmöinen \"kavala ilkeys\" saisi -- niin hän\narveli -- aikaan, että kansa lakkaisi uskomasta kirkon papiston\nsaarnaavan puhdasta Jumalan sanaa, ja jumalattomuus saisi vallan,\nhävittäen sisällisen sielunrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen.\nKiivastunut puhuja piti asiaa sitä arveluttavampana kuin pietistain\nsaarnalahjat \"enimmäkseen olivat kunnioitusta herättäviä, joskus\nkadehdittavan hyviäkin\". Vaikkei Tolpo sanonut väittävänsä, että\nheränneet \"olisivat langenneet niin syvään, että heitä sopisi sanoa\nvallankumouksellisiksi\", ennusti hän kuitenkin heistä seuraavaa: \"On\nsyytä otaksua, että nämä pietistat hiipien tunkeutuvat ei ainoastaan\nkaikkiin julkisiin, sekä alempiin että korkeampiin oppilaitoksiin,\nvaan myös perhe-elämän alalle, sielläkin myrkkyään levittääksensä,\nhävittäen oppilasten luottamusta vakituisiin opettajiinsa, lasten\nja palkollisten luottamusta vanhempiin ja isäntäväkeensä, vieläpä\nherättäen välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä aviopuolisoissa,\n-- joka kaikki on luonnollisena seurauksena siitä, että opettajia ja\nisäntäväkeä, useimmiten ehkä syyttömästi, leimataan jumalattomiksi.\nNäin ollen on helppo ymmärtää, että tämä on suorin tie koko\nyhteiskunnan ja koko vallitsevan järjestyksen täydelliseen\nhävittämiseen, sillä juuri siten on hurjimpia vallankumouksia\nvalmistettu, juuri sillä tavalla niitä vielä valitettavasti\nvalmistetaan suurimmassa osassa Eurooppaa, ja luonnollista on, että\nhallitukset pitävät niitä tarkasti silmällä\".\n\nNäihin hyökkäyksiin vastasi ensin A. Helander. Hän lausui:\n\"Esiintuotujen syytösten johdosta, että opettajien niinsanottu\npietismi tuomitsevan luonteensa kautta herättää riitaa ja\neripuraisuutta likeisimpienkin omaisien välillä, saan huomauttaa,\netteivät näiden opettajien tuomitsevat sanat saa eripuraisuutta\naikaan, vaan se seikka, että heidän henkensä sotii maailman\nhenkeä vastaan. Tätä olen itse kokenut. Sillä siitä alkaen kun\nJumala avasi silmäni evankeliumin valoa näkemään ja minä rupesin\njulistamaan Kristusta, jonka Jumala on meille tehnyt viisaudeksi,\nvanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, ja sieluja minun\nsaarnani kautta alkoi herätä suruttomuudestaan ja hengellisestä\nkuolemastaan, on minun täytynyt kärsiä paljon vastaansanomista ja\nminua on tuomiten syytetty hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta\ny.m., kun sitävastoin kaikki entiset moraalisaarnani vaikuttivat\nyhtä vähän tyytymättömyyttä ja epäsuosiota, kuin heräjämistä ja\nparannusta. Tästä näkyy selvästi, että elävän Jumalan sanan ja\nKristuksen uskon julistaminen saa aikaan levottomuutta, hajaannusta\nja eripuraisuutta, sentähden että pimeys vihaa valkeutta ja sentähden\nettä Jesuksen sanojen _'Ihmiset pilkkaavat teitä, valehdellen\nminun tähteni\"_ täytyy toteutua kaikkiin evankeliumin vilpittömiin\nsaarnaajiin nähden'. -- Arkipiispan ehdotuksen johdosta, jota\nkokouksessa oli kannatettu, että olisi syytä koettaa saada aikaan\ntarkempia, kokouksia ja hartausseuroja koskevia määräyksiä, päätti\nHelander puheensa seuraavilla sanoilla: \"Jos ihmiset heräävät\nunestaan ja, tosi parannusta tarkoittaen, kysyvät: _mitä minun pitää\ntekemän, tullakseni autuaaksi_, niin on varma, että jota suurempi\nnoiden sillä tavoin heränneitten luku on ja jota hartaammin he\netsivät hengellistä valoa ja elämää, sitä lähemmäs meitä on Jumalan\nvaltakunta tullut. Eikö näin ollen jokainen este, jolla koetetaan\nrajoittaa opettajan toimintaa, hänen johtaessa ja kehottaessa näitä\nJumalan hengen liikuttamia sieluja, ole farisealaista hanketta\nHerraamme ja Mestariamme vastaan, eikö se ole taistelemista Jumalaa\nja hänen työtänsä vastaan, etenkin koska meillä jo ennestään on aivan\nriittävästi uskonasioita koskevia lakeja ja asetuksia, kun vain niitä\noikealla tavalla käytetään. Olkoot vain nämä opettajat nuoria ja\npidettäköön heitä vähäarvoisina; ei Jumala anna henkeä mitalla, hän\nei katso ihmisen muotoa. Mutta muistettakoon Jesuksen sanat: _jos\nnämä vaikenevat, niin huutavat kivet_\".\n\nSyvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti\nesiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja\nvastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas\nLagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden\nedustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu\nluvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa\nja \"omassa asiassaan\". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki\nhänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen\npuolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne\novat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän\npaikoin sanasta sanaan esitti \"Promemoriassaan\" lausumansa ajatukset\nja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei\nvalitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat\nsisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan.\nSe kuuluu:\n\n\"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle\nhenkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka\nsitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti\ntässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset\njohtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me\nsaarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty\nkaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla\non saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan\nmiesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä\ntahdo itseämme heihin verrata -- --\" Tässä keskeytti äskenmainittu\nTolpo puhujan, kysyen äkäisesti: \"herrat tahtovat siis syyttää meitä\nkateudesta?\" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: \"en suinkaan\ntahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee\nkunnianarvoisessa säädyssä\", sekä jatkoi: \"Mitä taasen muotoon tulee\neli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan,\nniin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän\nkehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa\nensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana\ntai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut\nsokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä\nihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä\nvalkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos\nmuutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en\nsano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ,\njosta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme\ntahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten\nautuudeksi.\"\n\nTolpo oli huomauttanut heränneitten pappien \"röyhkeästä\nsaarnatavasta\" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat\nkieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P.\nHagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti\nMustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu\nherännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen\nhuomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja\nsoimaavaa. Väittäen että heränneet papit \"saarnatuolissa olivat\nkäyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä\nseurassa kirkon ulkopuolella\", sanoi hän varmaan tietävänsä\nkysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten\nrevittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala\nkiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku\nkokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: \"se oli aivan oikein\ntehty.\" Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut\nyllämainittu F. P. Kemell.\n\nSävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori _E. Bergenheim_.\nVaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit\nehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka\nhänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti\nlieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä\npuhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta\nvaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli,\nkäsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut\nviimemainittua mihinkään rangaistukseen.\n\nJatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti\nyltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro.\nKeskustelun tuloksena oli seuraava päätös:\n\nJos seurakunnassa syntyisi \"hurmahenkistä\" liikettä, tulisi\npaikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla\nkoettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä\nkontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi\nasiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa\neksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava\nmaallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää\nhallitukselta tämänkaltaista asetusta.\n\nLopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, \"etenkin niiden\npuoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut\nhuolta ja tyytymättömyyttä\". \"Vakavasti ja ystävällisesti\" varoitti\nhän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä\nloukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita\nja muita opettajia, \"koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan\nopettajiksi seurakuntiin.\" He eivät myöskään \"lähetyssaarnaajina\"\nsaisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä\nmuista seurakunnista, \"koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja\nhäiriötä\", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä\nmukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli\nmäärätty.\n\nJos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten\nriitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa\npiirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten\ntaistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen\nkatsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että\nvanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä\nvielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon\njohtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden\nleviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä.\nKuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä\nseuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin\nheränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin\nmalliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä\nkäsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä\nheränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat.\nVielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J.\nVegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti\nneuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti\nmoitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa.\nMutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta\nsuoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon\nPaimenmuisto; Lagus, \"Satans raseri i den kristna världen\", josta\nvasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842;\nAkiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla\nPettersonin y.m. kertomukset.]\n\n\n\n\nXX.\n\nKaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.\n\n\nTultuaan papiksi Turussa 1840, määrättiin K. K. von Essen\nkirkkoherran-apulaiseksi Espooseen, missä hän toimi sielunpaimenena\nvuoteen 1845, ollen kuitenkin vuonna 1843 vapaa mainitun seurakunnan\npalveluksesta. Viimemainittuna vuonna asui hän omistamallaan\nNygård-nimisellä tilalla Espoossa. Siellä kävivät usein heränneet\nystävät häntä tervehtimässä, varsinkin kesäkuukausina, jolloin myös\nLauri Stenbäck, joka kesäkuussa v. 1842 oli vihitty papiksi, asui\nNygårdin tilaan kuuluvassa Stormbacka nimisessä torpassa.\n\nJo Kalajoen käräjien aikana tuli Suomen herännäisyys L. H. Laurinin\n\"Nordisk Kyrkotidningiin\" lähettämien kirjoitusten kautta jossain\nmäärin tunnetuksi kristillisissä piireissä Ruotsissa. Tarkempia\ntietoja tästä liikkeestä sai vähän myöhemmin Lauri Stenbäckin\nkirjeiden kautta, paitsi hänen ennen mainittu ystävänsä Skarstedt,\nRuotsin uusimmassa kirkkohistoriassa tunnettu _Kaarle Olov\nRosenius_. Ei ole kummallista, että varsinkin viimemainittu halusi\npäästä likemmin tuntemaan Suomen herännäisyyttä. Olihan tämä liike\nsilminnähtävästi valtava uskonnollinen ilmiö ja tarjosihan se monta\nliittymiskohtaa hänen omille pyrinnöilleen. Varsinkin oli se seikka,\nettä muutamat maallikot kuuluivat sen johtomiehiin, herättänyt hänen\nhuomiotaan. Kun sentähden Stenbäck kehotti häntä tulemaan Suomeen\n\"omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan\", päätti hän sopivassa\ntilaisuudessa kutsua noudattaa.\n\nKesällä 1843 valmistettiin K. K. von Essenin kodissa Espoossa suurta\nperhejuhlaa, F. H. Bergrothin ja ennenmainitun Hilda Fabritiuksen\nhäitä. Viimemainittu oli näet v. Essenin vaimon Sofia Fabritiuksen,\no. s. Arppe, tytär ensimäisestä avioliitosta, ja paitsi muita\nvieraita odotettiin Nygårdiin sulhasen lukuisia sukulaisia ja\nheidän ystäviään. Savonkin puolen heränneitä oli sinne kutsuttu,\nsillä samassa tilaisuudessa oli päätetty solmia myöskin v. Essenin\nkälyn Aleksandra Arppen ja heränneissä piireissä tunnetun Säämingin\nlukkarin _P. Venellin_ aiottu avioliitto. Hääpäiväksi oli määrätty\nheinäkuun 3 p.\n\nOli syytä otaksua, että näihin häihin läheltä ja kaukaa saapuisi\npaljon heränneitä. Sentähden oli Stenbäck ilmoittanut Roseniukselle\ntästä tilaisuudesta ja kehoittanut häntä siihen saapumaan.\nTämä päätti noudattaa kutsua. Yhdessä suhteessa ei Stenbäck\nollut toivossaan pettynyt. Rosenius sai täällä tavata paljon\nSuomen herännäisyyden edustajia, niiden joukossa monta liikkeen\nhuomatuimmista johtomiehistä. Kaikkiaan oli siellä 25 herännyttä\npappia sekä paljon muita liikkeeseen kuuluvia säätyläisiä ja paljon\ntalonpoikaista kansaa. Vieraista ovat sitäpaitsi mainittavat\nkaksi ylioppilasta, _Niilo Gabriel Arppe_ ja _Otto Edvard August\nHjelt_, jotka kumpikin myöhempinä aikoina saivat huomatun aseman\nherännäisyyden riveissä. Edellinen, joka oli syntynyt Kiteellä\n1823 ja tuli ylioppilaaksi 1840, oli K. K. v. Essenin vaimon veli.\nHän oli heränneitten ylioppilasten keskuudessa tunnettu elävästä\nkristillisyydestään. Herralle oli Hjeltkin nuorena sydämensä avannut.\nHän oli syntynyt Turussa 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1839. Hänkin\nnähtiin usein Berghin, v. Essenin ja Stenbäckin Helsingissä pitämissä\nseuroissa.\n\nRoseniuksen saavuttua Helsinkiin, saattoi Hjelt hänet Espooseen.\nGransin kestikievarissa tapasivat he Paavo Ruotsalaisen, joka myöskin\noli matkalla Nygårdiin.\n\nKun Rosenius tuli, juoksi Stenbäck häntä vastaan tervehtien häntä\nystävällisesti, lausuen \"vai niin, tuon näköinenkö sinä olet.\" Alussa\nvallitsi hääjoukossa vakava, hiljainen henki, mutta vähitellen\nalkoi seurustelu Roseniuksen mielestä käydä liika vapaaksi.\nSuomalaisten heränneitten käytös ei miellyttänyt häntä. Rosenius\noli sivistynyt mies ja luonteeltaan sävyisä, hiljainen. Varsinkin\nloukkasi häntä Paavo Ruotsalaisen huolimaton ja meluava esiintyminen.\nUkko käytti väkijuomia hyvinkin varomattomasti, eikä ensinkään\nnäyttänyt välittävän siitä, miten hän muita vieraita kohteli.\nPuhuttiin uskonnollisista asioista. Syntyi väittelyä hengellisen\nelämän salaisuuksista. Rosenius, jolle Paavon puheet käännettiin,\nlausui ajatuksia, joita ei tämä hyväksynyt, ja hän puolestaan sai\nalusta alkaen aivan väärän käsityksen tuon kummallisen suomalaisen\nuskonnollisesta katsantotavasta. Tässä tilaisuudessa, niinkuin niin\nmonesti muulloin, koetti Paavo ennen kaikkea sanoillaan ja koko\nkäytöksellään osoittaa, että tekopyhyys on synneistä vaarallisin.\nKun häntä \"meren takaakin oli tultu kuulemaan\", tahtoi hän antaa\ntarkastajalle ainakin \"sen läksyn, ettei farisealaisuus tee ketään\nkristityksi.\" Muutamien kehoituksesta suostui Rosenius kuitenkin\nkertomaan herätyksestään. N. K. Malmberg, joka kaikkien iloksi\nmyöskin oli tilaisuuteen saapunut käänsi suomeksi hänen sanansa.\nMutta pitkälle ei kertoja ehtinyt, ennenkuin Paavo keskeytti\nkertomuksen, kiivaasti lausuen, ettei hän tahtonut kuulla enempää,\nkoska \"semmoinen usko on kiiltopyhyyttä ja farisealaisuutta eikä\nmitään muuta.\" Hänen ja Ruotsalaisen väli rikkoontui auttamattomasti\nheti alussa.\n\nRoseniuksen väitellessä Ruotsalaisen kanssa ei kukaan papeista\nollut edellistä puolustanut, päinvastoin olivat kaikki kannattaneet\nsavolaista oppi-isää. Myöhemmin illalla koetti Rosenius papeille\nselvittää käsitystään Kristuksen evankeliumista. Mutta ei kukaan\nnytkään, vaikka keskustelu oli maltillisempaa, hyväksynyt hänen\nkantaansa. Päinvastoin ilmoittivat he empimättä kannattavansa Paavon\noppia. Ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut Roseniuksen Suomeen,\nlausunut mitään, joka vähimmässäkään määrässä olisi ollut omiaan\nsovittelemaan yhteen väittelijäin toisistaan erilleen meneviä\nmielipiteitä. Tuskin missään tilaisuudessa on Suomen herännäisyyden\njyrkkyys niin taipumattomana esiintynyt kuin tässä. Ei sovi oudoksua,\nettä Rosenius jälestäpäin kirjoitti: \"Paavo oli opettajien opettaja.\nMitä hän puhui, oli puhuttu taivaasta, paljon tärkeämpää kuin\nraamatun sana.\"\n\nEpäilemättä erosi Roseniuksen uskonnollinen kokemus ja katsantotapa\nhyvinkin paljo Paavo Ruotsalaisen kovissa sisällisissä ja\nulkonaisissa taisteluissa saavutetusta vakaumuksesta. Mutta oudolta\ntuntuu kuitenkin, ettei minkäänlaista ymmärtämystä heidän välillään\nsyntynyt. Jos viimemainittu väärin arvosteli ruotsalaista vierasta,\nniin oli se käsitys, minkä tämä Espoossa sai Suomen heränneistä,\nepäilemättä vielä nurjempi. Sitä kuvaamaan lainaamme tähän muutamia\notteita Roseniuksen eräälle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä, jossa\nhän kertoo Suomessa käynnistään. Lausuttuaan vasta kerrotut sanat\nRuotsalaisen Suomen heränneitten piirissä nauttimasta rajattomasta\nauktoriteetista, arvostelee hän tämän ja hänen ystäväinsä oppia ja\nelämää seuraavin sanoin:\n\n\"Paavo opetti, että ihminen omistaa Jumalan armon ainoastaan niinä\nhetkinä, joina hän taistelee armonistuimen edessä; 2:ksi: Eläminen,\npuhuminen, tai jossain suhteessa käyttäytyminen toisin, kuin maailman\nlapset, on aina ollut ulkokullattujen tuntomerkki. Elämässä tulee\nolla vapaa, mutta tällä ei tarkoitettu ainoastaan teeskentelemätöntä,\nluonnollista ja lahkolaisuuden orjuudesta vapaata kristillistä\nvapautta, vaan sellaista vapautta, joka sallii kristityn kiroilla,\nmeluta, jaaritella, juoda j.n.e. Toisin sanoen: omassatunnossaan ei\nkristitty ole vapaa, vaan kerrassaan helvettiin sidottu, paitsi niinä\nhetkinä, joina sielu taistelee katumuksen ja rukouksen taistelua;\nmutta elämässään, lihan puolesta, saa hän olla riehuvan vapaa -- --\"\n\n\"Tämän suunnan miehet eivät usko minkäänlaista armontilaa olevaksi.\nItsevanhurskauden syöpä, jota he vapaalla elämällä ovat tahtoneet\nkarkoittaa ulkonaisesta olennostaan, on syöpynyt sisäänpäin, heidän\nolentonsa syvyyteen, ja turmellut sydämen, jonka kituminen ja\nrukouksissa mateleminen Jumalan edessä on heidän uskonnollisessa\nkäsityksessään saanut saman merkityksen, kuin kätten työt tavallisten\nfarisealaisten pyhyysopissa. Sanalla sanoen, Kristuksen ja apostolein\nopin tärkeimmät totuudet: usko, uskon hedelmät, ijankaikkinen,\nkaikki peittävä Kristuksen vanhurskaus, koko ihmisen (siis myös\nulkonaisen elämän) uudistus, kaikki nämä seikat kieltää tämä suunta\nei ainoastaan elämässä, vaan myöskin opissa.\"\n\nNiihin määrin epämiellyttävän vaikutuksen tekivät suomalaiset\nheränneet Roseniukseen, ettei hän mainitussa kertomuksessa heille\nmitään tunnustusta anna. Ainoastaan Malmbergin, jota hän nimittää\n\"yhdeksi päämiehistä\", kertoo hän saaneensa mielipiteisiinsä\nyksityisessä keskustelussa taipumaan, lisäten kuitenkin, \"että\nhänkin, joukkoon tultuaan jälleen oli poissa\". Myöskin v. Essenin\nja Hedbergin \"taipuvaisuudesta\" hän sivumennen mainitsee, kertoen\nniinikään ja ikäänkuin sääliväisyydellä, että \"noin kolme neljä\",\nsaatuaan kuulla, miten hän oli asettunut johtomiehiä vastaan,\n\"pelonalaisina, mutta säteilevin silmin\" tulivat hänen luoksensa\nkuulemaan Kristuksen evankeliumia. Niin pitkälle menee Rosenius\nepäluuloissaan, että hän arvelee J. I. Berghin, jota hän sanoo\nkuulleensa kiitettävän muita \"puhtaammaksi\", tahallaan pysyneen\npoissa koko tilaisuudesta.\n\nMikäli asia koskee heränneitten oppia, perustui Roseniuksen\nkäsitys Suomen pietistoista suureksi osaksi hänen keskusteluunsa\nLauri Stenbäckin kanssa, jota hän seuraavana päivänä puhutteli\nviimemainitun huoneessa, ikäänkuin väittelystä väsyneenä,\nkirjoittaa hän samassa kertomuksessaan, \"heittäytyi Stenbäck\npitkäksi vuoteelleen. Minä lausuin: Koska nyt olemme kahden kesken\nja puhumme tuttavallisesti, niin sano minulle, minkälainen on oma\ntilasi? Uskotko todellisesti, että tällä hetkellä olet armoitettu\nJumalan lapsi? Hän katsoi minuun, kummastellen että saatoin kysyäkään\nsemmoista. 'En, sen toki tietänen, että minä nyt olen kadotettu',\nkuului vastaus. Kadotettuko, mitä sanotkaan? minä vastasin! 'Niinpä\nkyllä, jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin'. Hämmästyneenä kysyin:\nMitenkä näin ollen voit niin rohkea olla? En minä voisi sinulle\nsanaakaan puhua, jos tuntisin tilani semmoiseksi, vaan monesti olen,\nainoastaan pelon tähden, etteivät asiani olisi hyvästi, tullut työhön\nkykenemättömäksi ja vuoteen omaksi joutunut -- enkä kuitenkaan\nmilloinkaan ole voinut niin tuntea ja katua syntiä kuin olisin\ntahtonut. Mutta, kysyin edelleen, etkö sitten vielä milloinkaan ole\npäässyt uskoon? Silloin joutui hän vielä enemmän kummiinsa ja meni\nniin pitkälle alentuvassa ja avonaisessa tunnustuksessaan, että\nhän, ymmärrettyäni hänen uskovan ainoastaan muutamina hetkinä, ja\nkysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, vastasi: 'eilen illalla,\npäästyäni yksinäisyyteen. Nythän puhuttelen sinua, enkä makaa\nJeesuksen jalkain juuressa'. Tuskin voinet uskoa\", huudahtaa\nRosenius kirjeessään, \"että nämät sanat ovat oikein kerrotut. Vaikea\non minun itsenikin sitä uskoa, eikä kuitenkaan ainoakaan sana ole\nsepitetty\".\n\nIkävän vaikutuksen tekee monesta syystä tämä Roseniuksen\nkertomus. Ilmeistä on, että se ainakin suureksi osaksi perustuu\nväärinkäsitykseen. On väitetty, että Rosenius, joka oli kotoisin\nPohjois-Ruotsista, osasi suomea, mutta päästäksensä Suomen pietistoja\nperinpohjin käsittämään, ei ollut ymmärtävinään heidän puhettaan.\nVäite on perätön. Muutamia sanoja hän ymmärsi, ei muuta. Kavaluudella\nei hän tahtonut päästä suomalaisiin tutustumaan, vaan hän tuli\nvilpittömässä mielessä ja ennakkoluuloista vapaana. Jo siitä\nsyystä oli hän oikeutettu odottamaan vastaavaa kohtelua siinäkin\ntapauksessa, ettei hänen mielipiteitään hyväksytty. Tätä vaatimassa\noli lisäksi se seikka, että hän oli muukalainen, jolle sentähdenkin\nolisi tullut osoittaa kohteliaisuutta. Rosenius oli Ruotsissa jo\nsiihen aikaan siksi huomattu henkilö, että hänen arvostelunsa\nvaikutti paljon sikäläisissä kristillisissä piireissä. Seurauksena\nhänen Suomessa käynnistään oli, että Suomen herännäisyyden maine\nPohjanlahden toisella puolella siitä alkaen ei ollut hyvä. Tämä\nseikka ei ollut vaikuttamatta meidän uskonnollisiin oloihin. Kun\nherännäisyydessä, kuten vasta saamme nähdä, syntyi hajaannus, ja\nentiset ystävät soimaten hyökkäsivät sitä vastaan, saivat nämä\nkannatusta Ruotsista, vakaantuen senkautta yhä enemmän riita- ja\nvastustamishalussaan.\n\nMitä tulee Roseniuksen kertomukseen Suomen heränneitten\njumalattomasta elämästä, niin on se siksi ilmeisesti väärä, ettei\nasia pitkiä selityksiä kaipaa. Mahdotonta on otaksua, että hän\nvastoin parempaa tietoansa on heitä sillä tavoin kuvannut. Mutta näin\nollen on vaikea käsittää, miten hän semmosiin tuloksiin on saattanut\ntulla. Sen voi ymmärtää, että hän piti suomalaisten esiintymistä,\nei ainoastaan mikäli asia koskee Paavoa ja muita talonpoikia, vaan\nmoniaita säätyhenkilöitäkin, kömpelönä ja epähienona, mutta siitä on\npitkä askel jumalattomuuteen. On arveltu, että Rosenius, kuullessaan\nheränneitten usein puhuvan perkeleestä, jonka sanan hän ehkä ymmärsi,\nsai sen käsityksen, että he kiroilivat. Mahdollista -- mutta siinä\ntapauksessa arvosteli hän arveluttavan pintapuolisesti heidän\nelävästi tunnettua tietoisuuttaan siitä, että sielunvihollinen väijyy\nihmistä kaikkialla. Kirouksia keskuudessaan he eivät kärsineet.\nTämä tosiseikka on siksi tunnettu, ettei se todistusta kaipaa.\nOlemme huomauttaneet siitä varomattomasta tavasta, millä Paavo\ntässäkin tilaisuudessa väkijuomia viljeli. Mutta jos Rosenius sai\nsen käsityksen, että Paavo oli viinaan menevä mies, niin ei mikään\noikeuttanut häntä väittämään, etteivät heränneet juoppoutta edes\nsyntinä pitäneet. Asia on tietysti arvosteltava sen ajan kannalta,\nja juuri siihen nähden tuntuu Roseniuksen kertomus tässäkin suhteessa\nkummalliselta. Tilaisuudessa vallitsi iloinen mieli, sillä eihän\nNygårdissa surujuhlaa vietetty. Jos ei tämä mieli osoittautunut\ntuolla ulkonaisesti hiljaisella, sivistyneen seuraelämän vaatimuksia\ntarkkaan noudattavalla tavalla, johon Rosenius oli tottunut ja joka\noli hänen oman, suomalaisten silmissä hieman imelän jumalisuuden\nmukaista, niin sopisi odottaa, että hän pystyisi näkemän edes jotakin\nhyvää tuon karkean kuoren alla. Mutta sitä hän ei näe, ei ainakaan\ntunnusta nähneensä.\n\nTarkatessamme Stenbäckin yllämainittua kahdenkeskistä väittelyä\nRoseniuksen kanssa, tuntuvat omituisilta edellisen sanat \"jos minä\nnyt kuolisin, täytyisi minun joutua helvettiin\", varsinkin kun\nhän myöntää edellisenä iltana eläneensä uskonelämää Kristuksessa.\nKysymys koskee armon tilaa ja missä määrässä kristitty voi olla\ntietoisena siitä. Epäilemättä oli eroitus Stenbäckin ja Roseniuksen\nkatsantotavan välillä tästä asiasta suuri. Edellinen väitti,\nettä tuo tietoisuus on olemassa ainoastaan silloin, kun ihminen,\nkilvoiteltuaan syntiä ja epäuskoa vastaan, on saanut kokea Jumalan\nääretöntä armoa Kristuksessa. Kun ajatukset ovat poissa Jumalasta --\nniin tarkoitti hän -- on myös tuo tietoisuus kadonnut, ja silloin\nihmisestä tuntuu kuin olisi hän kadotuksen oma, kunnes uudistetun\nkilvoituksen kautta kateessa ollut armo jälleen armonistuimen\nluona löytyy. Tämä oli Paavonkin oppi, jos muutoin hänen opistaan,\njärjestelmällisesti määriteltynä oppina, ensinkään saattaa puhuakaan.\nNiin välitön ja harvinaisen suora kuin Stenbäck oli, vastasi hän\nRoseniuksen yllämainittuun kysymykseen: \"uskotko olevasi armoitettu\nJumalan lapsi tällä hetkellä?\" niinkuin hänestä juuri silloin tuntui.\nMiltä tämä vastaus opin kannalta arvosteltuna kuului, sitä hän ei\nensinkään ajatellut. Ei puhunut hän armontilasta semmoisena, ei siitä\nmiltä hänen tilansa Jumalan puolelta näytti, vaan miltä se omassa\nsydämessä tuntui. Rosenius taas puhui sekä väittelyssään Stenbäckin\nettä edellisenä päivänä muiden kanssa pääasiallisesti armontilan\nobjektiivisesta puolesta.\n\nKertomuksessaan lausuu Rosenius: \"Minä koetin teroittaa heidän\nmieleensä sitä totuutta, että evankeliumi selvin sanoin vaatii\nomantunnon vapautta ja lihan ristiinnaulitsemista, ja se julistaa,\nettä Kristus on valmistanut ihmisille syntien anteeksiantamuksen,\neikä suinkaan lupaa synnin tekemiseen, sekä ettei usko ole\nainoastaan taistelemista armonistuimen edessä eikä ajatusta,\ntyötä ja vaivaamista, vaan se on sydämen luottamus ja lepääminen\nKristuksessa, joka usko varsin hyvin minussa voi asua silloinkin, kun\nminä ajattelen ja puhelen maallisia asioita, keskustellen ihmisten\nkanssa\". Kun Ruotsalainen ja muut Roseniuksen mielestä olivat\npuhuneet \"omantunnon vapautta vastaan\", niin he olivat tarkoittaneet,\nettei ihminen itse saa julistaa rauhaa omalletunnolleen eikä itse\nkoettaa tyydyttää sen vaatimuksia, vaan että sen alituisesti\ntäytyy saada meitä nuhdella ja siten Kristuksen, ainoan oikean\nrauhan antajan puoleen meitä kurittaen pakottaa. Heränneet pitivät\nomantunnon rauhan nauttimista niin sanoakseni sapattitunnelmana,\njota kannatti arkipäivien työn helteessä kilvoitellen etsiä.\nMutta kyllä he silti kilvoittelunkin aikoina toivossa muistivat\napostolin sanat: \"jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on\nJumala sydäntämme suurempi\". Tätä heidän kantaansa ei Rosenius\nensinkään näy käsittäneen. Sen sijaan hän singoittaa heitä vastaan\nsen syytöksen, että he Kristuksen anteeksiantavan armon turvissa\ntahallaan tekivät syntiä. Raskaampaa syytöstä ei voi kenestäkään\ntehdä. Ei ole Suomen herännäisyys semmoista syytöstä ansainnut.\nPaljon voisi Roseniukselle antaa anteeksi, jos syynä näihin hänen\nhäikäilemättömiin tuomioihinsa olisi ollut se seikka, että hän\nsai aivan väärän käsityksen suomenkielisten heränneitten, etenkin\nPaavon puheista, jotka vaillinaisesti, ehkä joskus väärinkin hänelle\nkäännettiin. Mutta muistaessamme, että kaikki papit, joita hän\nyksityisestikin puhutteli, osasivat ruotsia ja että hän perustaa\narvostelunsa heränneitten opista suureksi osaksi Lauri Stenbäckin\nsuorastaan hänelle itselle lausumiin sanoihin, emme voi häntä\ntälläkään puolustaa. Meidän täytyy hänen kertomuksestaan Suomen\nheränneistä antaa se todistus, että se on väärä todistuskappale.\n\nTällä emme kuitenkaan tahdo väittää, ettei Rosenius olisi ollut\noikeutettu puhumaan Paavon opin puutteellisuuksista eikä tekemään\nmitään muistutuksia heränneitten käytöksestä. Mutta tämä olisi ollut\njotakin aivan toista, kuin ne tuomitsevat lausunnot, joita hänen\nkertomuksensa alusta loppuun on täynnä. Jos hän niin olisi puhunut,\nansaitsisi huomiota myöskin hänen epäilemättä oikea arvostelunsa\nPaavon heränneitten piirissä nauttimasta ylenmäärin suuresta, heidän\nkatsantotapaansa rajoittavasta ja koko heidän käytöstään määräävästä\nauktoriteetista. Mutta tämäkin hänen arvostelunsa menettää voimansa\nniiden moitteiden tulvassa, joka täyttää koko hänen kertomuksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan säilyi tämä tilaisuus heränneitten muistossa. Usein puhuttiin\n\"Venellin häistä\" ja muisteltiin siellä pidettyjä puheita ja\nmuita opettajain suusta kuultuja neuvoja. Vaikka heränneet papit\nmielipahalla kuulivat Roseniuksen arvostelun Suomen herännäisyydestä,\nolivat he pahoillaan siitä, että häntä oli kohdeltu \"ylimielisesti\nja epäystävällisesti\". Varsinkin Stenbäck, jonka jalomielisyys\nja totuudenrakkaus tässäkin tulee näkyviin, otti asian usein\npuheeksi, sanoen sitä kovin paheksuvansa. [F. H. Bergrothin\nalmanakkamuistiinpanoja; Aspelin, Lars Stenbäck s. 349-356; \"C.\nO. Rosenius, hans liv och verksamhet,\" joka sisältää otteita\nmainitsemastamme kirjeestä; kertoneet (1896) N. G. Arppe, Otto Hjelt,\nKarolina Elisabet Stenbäck, Ebba Stenbäck, Charlotte Achrén sekä\nprofessori Norrby y.m. Upsalassa.]\n\n\n\n\nXXI.\n\nSilmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.\n\n\nHarva uskonnollinen liike on niin nopeasti levinnyt, kuin Suomen\nherännäisyys 19:llä vuosisadalla. Ainakin kun pidetään silmällä sen\njuurtumista kansan syviin riveihin ja maamme harvaa asutusta, on tämä\nleviäminen mitä huomattavin ilmiö. Turha oli korkeakirkollisuuden\njohdonmukainen vastarinta, turhat kaikki soimaukset, vainot\nja rangaistukset. Ne vaan lisäsivät luottamusta sorrettujen\nsielunpaimenien ja heidän ystäväinsä kristillisyyteen ja liikkeeseen\nliittyvien lukua. Syrjäisimpiinkin seutuihin levisi herännäisyyden\nmaine, uusia työntekijöitä, sekä pappeja että maallikoita, astui\nliikkeen riveihin, kooten niihin yhä suurempia joukkoja. Juuri\nvainojen aika on näiden voittojen huomattavin aika.\n\nEtevin ja Etelä-Suomen papeista eniten huomattu oli J. F. Bergh.\nHänen työnsä Nurmijärvellä, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän\njo v. 1827 oli päässyt, kantoi rikkaita hedelmiä. Vaikka Bergh,\nniinkuin olemme nähneet, tarkasti seurasi herännäisyyden vaiheita\nkaikkialla maassa ja vaikka hän oli mitä vilkkaimmassa kirjevaihdossa\nmuualla asuvien johtomiesten kanssa, ei laiminlyönyt hän\nseurakuntansa hoitoa. Ei kukaan ole uskollisemmin kuin hän valvonut\nsanankuulijoittensa hengellistä parasta. Niinäkin vuosina, jolloin\nhän toimitti heränneitten aikakauslehtiä, hoiti hän yhtä ahkerasti\npaimentehtäviään Nurmijärvellä. Väsymättömällä rakkaudellaan vaikutti\nhän vielä enemmän kuin elävillä saarnoillaan. Tarkkaan hän tunsi\nseurakuntansa, jokaisen täytyi jotakin vaikutusta hänestä saada. Ja\npaljon ihmisiä siihen aikaan Nurmijärvellä heräsi, niiden joukossa\neräs kuuromykkäkin, [Olivia Berghin kirje sisarilleen 15/6 42.]\nvaikka väestö oli kuuluisaa raakuudestaan ja jumalattomuudestaan.\nEtenkin kasvavaan sukupolveen kohdisti hän huomionsa ja paljon\nhyvää sai hän aikaan täällä perustamillaan sunnuntaikouluilla.\nNäissä kouluissa vietetyt hetket jättivät unohtumattomia muistoja\nmoniin nuoriin sydämiin, jotapaitsi ne muodostuivat hartaushetkiksi\nvanhoillekin ihmisille.\n\nUsein kävi Berghin saarnoja Nurmijärvellä kuulemassa ja häneltä\nneuvoja saamassa säätyläisiä Helsingistä, Paitsi K. K. von Esseniä,\nJ. I. Berghiä ja Lauri Stenbäckiä oli siellä näihin aikoihin eräs\nnuori pappi, _Juhana Jaakko Rahm_, vaikuttanut herännäisyyden\nlevittämiseksi. Tämä mies, joka oli syntynyt toukokuun 20 p:nä\n1814 ja vihittiin papiksi kesäkuussa 1841, toimi ensin muutamia\nkuukausia kappalaisenapulaisena pääkaupungissa, saavuttaen jo\nsilloin heränneitten ystävyyden. Hän oli yksi heistä, se huomattiin\nilolla heti, ja varsinkin syksystä alkaen, jolloin hän siirrettiin\nvankilansaarnaajaksi Viaporiin, riensivät yhä useammat hänen\nsärkevätä puhettaan kuulemaan. Viranomaisten huolellisen valvonnan ja\nheidän uhkaustensa uhallakin lisääntyi pääkaupungissakin heränneitten\nluku. Varsinkin säätyläisiä liittyi liikkeeseen. Huomattavana\ntosiseikkana mainittakoon, että miesten luku oli suurempi kuin\nnaisten. [Aschan, Kuopio stifts Marikel; Olivia Berghin kirje\nsisarilleen 13/10 41; Akiander VI, s. 34.]\n\nNäiden heränneitten yleisesti kunnioitettuna ja rakastettuna\noppi-isänä oli J. F. Bergh. Niin usein kuin suinkin saapui hän\nheitä tervehtimään ja taistelussa tukemaan. Myöskin Porvoossa,\nmissä löytyi elävähenkinen, jos kohta pieni joukko heränneitä, kävi\nhän usein. Muista näillä tienoin toimivista heränneistä papeista\nmainittakoon _Askulan_ välisaarnaaja _K. K. Bergstad_ (k. 1841),\njonka \"pietismistä\" tehtiin ilmoituksia tuomiokapitulin jäsenille.\nMuuten on huomattavaa, että varsinainen herännäisyys silminnähtävästi\nei näihin aikoihin eikä myöhemminkään päässyt juurtumaan Uudenmaan\nkansaan. Yksityisiä heränneitä löytyi kyllä useammissa seurakunnissa,\nmutta mistään herännäisyysliikkeestä ei saata puhua. Ei _Tenholassa_\neikä Espoossakaan, joissa seurakunnissa K. K. von Essen oli pappina\n(1840-45) suurempaa liikettä syntynyt. Ja kuitenkin toimi täällä\npaitsi v. Esseniä monta vuotta (1842-1846) ylimääräisenä pappina\nerinomaisen elävähenkinen nuori mies _G. B. Hildeen_. Sitävastoin\nsyntyi herätyksiä _Inkoossa_, missä _Josef Reinhold Hedberg_,\nsittemmin tunnettu herätyssaarnaajana Etelä-Pohjanmaalla, oli\nylimääräisenä pappina (1842-1844). Muuttumattomaksi jäi myöskin\n_Karja_, missä Lauri Stenbäck v. 1842 toimi pappina. Berghin,\nStenbäckin ja heidän ystäviensä kutsumana kävi Paavo Ruotsalainen\nnäillä tienoin, paitsi v. 1838, myöskin vuonna 1840 ja 1843,\n[Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11\n41; kert. Otto Hjelt, rouva A. Johnsson y.m.] mutta hänkin näkyy\nnäillä matkoillaan pääasiallisesti seurustelleen heränneitten\npappien ja ylioppilasten kanssa. Ainoa Uudenmaan seurakunnista,\njossa herännäisyys esiintyi kansan syviin riveihin vaikuttavana\nliikkeenä, oli Nurmijärvi. Varsinkin Berghin sielläolon loppuaikoina\nkasvoi se suureksi. Muualtakin saapui sinne paljon nälkäisiä\nsieluja. \"Vierastulvan\" tähden Bergh esim. ei ajoissa päässyt sieltä\nmuuttamaan Jaakkimaan, [J. F. Berghin kirje vaimolleen 3/5 43 (kuuluu\nBerghin, kirkkoherra O. J. Cleven omistamaan kirjekokoelmaan).] jonka\nseurakunnan kirkkoherraksi hän v. 1842 oli nimitetty.\n\nTurun puolella sitävastoin oli liike vilkasta, jo ennenkuin sen\njohtaja _F. G. Hedberg_ siirrettiin Ouluun. Lohjalla, Nummella,\nVihdissä, Lopella, Kiskossa, Suomusjärvellä, Paimiossa, Nousiaisissa,\nSauvossa, _Marttilassa, Euraisissa, Perniössä_ sekä muissakin\nVarsinais-Suomen seurakunnissa vaikutti kansassa herännäisyyden\nhenki. Eikä lamaantunut liike, vaikka Hedberg lähetettiin kauas\npois. Turussakin löytyi monta, jotka julkisesti olivat liittyneet\nheränneisiin tahi salaa kannattivat heidän mielipiteitään. Paitsi\nHedbergiä on näiden seutujen heränneistä papeista 1840-luvun\nalkupuoliskolla edellä muiden huomattava Marttilan kappalainen _K. I.\nNordlund_. Mainittavat ovat myöskin K. Nyholm, A. F. Almberg ja M.\nJ. Hydén, jotka vuonna 1842-44 toimivat pappeina _Taivassalossa, E.\nM. Rosengren_ samaan aikaan v.t. kappalaisena Perniössä sekä E. O.\nReuter ja _A. H. Sundell_, jotka Ahvenanmaalla herättivät huomiota\npietistisillä saarnoillaan. Nämä kaikki erosivat kuitenkin ennen\npitkää herännäisyydestä, ja koko heidän johtamansa liike kantaa siitä\nalkaen vallan toista leimaa. Niinkuin vasta saamme nähdä, tapahtui\ntämä vähän sen jälkeen kuin F. G. Hedberg v. 1843 siirtyi takaisin\nnäille tienoille.\n\nRauman ja Porin seuduilla liikkuva Renqvistin leimaa kantava liike,\njonka tärkeimmät kotiseudut olivat Laitilan, Eurajoen, Euran,\nNakkilan ja Luvian seurakunnat, juurtui juurtumistaan sikäläiseen\nkansaan. Jo 1840-luvulla huomaa selvään, ettei se pääse sulamaan\nyhteen muun herännäisyyden kanssa. Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin\nväliset riidat sekä Hedbergin pietismistä eroamisen aikana syntyneet\nväittelyt opista vieroittamistaan vieroittivat nämä vakavat\nrukoilijat kaikista, jotka eivät juuri samalla tapaa kuin he Jumalaa\npalvelleet. Mutta ei heidän edustamansa liike silti kukistunut eikä\nvähentynytkään, sillä kaiken yksipuolisuuden uhallakin säilyi siinä\nsyvällisen vakava, opin perustotuuksiin nähden oikealla pohjalla\nliikkuva henki. Tämä on sitä huomattavampaa ja ansaitsee sitä\nsuurempaa tunnustusta, kun näiden seutujen heränneet papit, jotka\nmiltei kaikki liittyivät Hedbergiin, jättivät nämä rukoilijat oman\nonnensa varaan.\n\nVaikea on varmuudella sanoa, mistä se renqvistiläisyyteen kallistuva\nherätys, joka 1830-luvulla tulee näkyviin Tampereen tienoilla,\noikeastaan on kotoisin. Todennäköisimmältä tuntuu muutamien arvelu\n[Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] että Renqvistin toimittama\nkirjallisuus oli kasvattanut siellä niinkuin muuallakin löytyvät\nvakavammat, ehkä herrnhutismin [Kert. Jos. Grönberg ja A.\nMeurman.] synnyttämät ainekset tuohon suuntaan. Merkille pantava\non myöskin, että Länsi-Hämeessä vanhoista ajoista löytyi vakavia,\nherännäismielisiä kristityitä, ja luultavaa on, että näiden käynnit\nTampereen puolella synnyttivät uskonnollista harrastusta näilläkin\ntienoilla. Ja että taasen Itä-Hämeen renqvistiläisyyteen taipuva\nherätys vaikutti Länsi-Hämeen syvempää uskonnollisuutta ilmaiseviin\noloihin, on hyvin luultavaa.\n\nRanckenin ja Ignatiuksen Lounais-Suomessa vaikuttama herätys\n(I, s. 50-65) tuntui vielä kauan heidän kuolemansa jälkeen\nLänsi-Hämeessäkin. Niinpä pidettiin _Sahalahdella_ hartausseuroja,\njoissa rukous oli huomattavana osana. Johtomiehistä ansaitsevat\nmainitsemista itsellinen _Mikko Mikonpoika_ (k. 1836), tunnettu\n_Töykänän Mikon_ nimellä, sekä talollinen _Erkki Erkinpoika Räihä_\n(k. 1835). Varsinkin viimemainitun maine elää vielä kansan muistossa;\nhänen rukouksensa voimasta on säilynyt monta kertomusta. Heränneen\npapinkin sai Sahalahden seurakunta, kun sen kirkkoherraksi v. 1836\ntuli _K. Villenius_, joka hiljaisella, vakavalla hurskaudellaan\ntäällä vaikutti paljon hyvää. Hänen pitämissään hartausseuroissa\noli polvirukous tavallista. Mihinkään varsinaiseen suuntaan hän ei\nlukeutunut, eikä mainita hänen nimeään heränneitten kirjevaihdossa.\n\nPohjanmaan valtava herännäisyysliike tunkeutui ennenpitkää\nLänsi-Hämeeseenkin. V. 1838 nimitettiin ennenmainittu Josef Grönberg\nkaupunginsaarnaajaksi Tampereelle. Keuruulla, missä hän edellisenä\nvuonna oli pappina toiminut, oli hän tutustunut herännäismielisiin\npappeihin, ja tämä tuttavuus kävi vielä likeisemmäksi, kun hän v.\n1841 solmitun avioliittonsa kautta tuli Malmbergin, F. O. Durchmanin,\nK. E. Bergrothin, F. H. Bergrothin ja J. I. Berghin langoksi.\n\nGrönbergin rohkea, peloton luonne ja hänen etevät saarnalahjansa\neivät voineet olla vaikuttamatta Tampereella löytyviin nälkäisiin\nsieluihin. Kaupungissa syntyi herätyksiä ja näihin heränneisiin\nliittyivät toinen toisensa perästä niistäkin hänen sanankuulijoistaan,\njotka ennen olivat olleet alttiita herrnhutismin ja Renqvistin\nvaikutukselle. Maaseudullakin huomattiin pian nuoren\nherännäisyyssaarnaajan vaikutus. Niin kävi esim. _Kangasalla_, missä\nmuiden kera Liuksialan kartanon omistajan, K. O. Meurmanin tyttäret\nisänsä vastarinnan uhallakin alkoivat suosia pietismiä. Nämä,\nsamoinkuin muutamat säätyhenkilöt _Pälkäneeltä_, v. 1825 täällä\nkuolleen kirkkoherra H. Aspegrenin tyttäret y.m., kulkivat heräjävien\ntalonpoikien seurassa Tampereella Grönbergiä kuulemassa. Neidit\nAspegren, joiden herätys näkyy olleen hyvin syvällistä laatua,\nulottivat matkansa joskus Ruovedelle ja Keuruulle saakka.\n\nV. 1841-1842 oli F. H. Bergroth kirkkoherranapulaisena\n_Längelmäellä_. Hänen saarnansa herättivät sielläkin ihmisiä synnin\nja suruttomuuden unesta. Tässä, heränneitten valtateistä syrjässä\nolevassa seurakunnassa, syntyi virkeä liike, joka seuraavina vuosina\nyhä lisääntyi. Se on paljon huomattavampi kuin esim. Längelmäveden\ntoisella puolella olevassa _Oriveden_ seurakunnassa samaan aikaan\nsyntynyt herännäisyys, vaikka pohjoisesta päin Tampereelle\nmatkustavien heränneitten matka kulki viimemainitun pitäjän läpi.\nSeuroja piti viimemainitussa seurakunnassa _Simo Lindström_,\njoka v. 1843 pääsi lukkariksi siellä. Jo sitä ennen oli hän\n_Kuhmalahdella_, missä hän niinikään oli ollut lukkarina, johtanut\nsikäläisten heränneitten hartauskokouksia. Näiden luku ei kuitenkaan\nkasvanut suureksi, ja pienenä pysyi myöskin Orivedellä johtamansa\nliike, jos sitä sillä nimellä ensinkään voi nimittää. Lindströmiä\nkiitetään eteväksi puhujaksi ja hänen maineensa oli levinnyt kauas\npohjoiseenkin. Paitsi Kuhmalahden ja Kangasalan heränneitä nähtiin\nhänen kodissaan \"Ylimaankin\" körttiläisiä, jotka matkoillaan\nTampereelle poikkesivat häntä puhuttelemaan.\n\nVerrattuna Lounais-Suomen, Pohjanmaan, Savon, Karjalan, vieläpä\nItä-Hämeenkin pietistisiin liikkeisiin, näyttää Länsi-Hämeen\nherännäisyys hyvinkin vaatimattomalta. Varsinaista liikettä,\nsemmoista kuin muualla maassa, ei täällä synny. Hämeen kansassa\nei löydy pohjalaisen toimintahaluista rohkeutta, ei savolaisen\nsalaperäisiin asioihin taipuvaa, tunteista rikasta mieltä eikä\nKarjalaisen runollista, lapsellisen avosydämistä luonnetta.\nRatkaisuun on hän hidas eikä altis jyrkkiin muutoksiin. Itseensä\nsulkeutuneena kun hän on, ei ole hän halukas muille ilmaisemaan,\nmitä sydämensä pohjalla liikkuu, ja häneltä puuttuu tarmoa vetämään\nsitä esille edes oman itsensä nähtäväksi. Nämä luonteenominaisuudet\nselittävät ainakin suureksi osaksi, miksi eivät hengelliset liikkeet\nyleensä, ei 19:sta vuosisadan valtaava herännäisyyskään, päässeet\njuurtumaan kysymyksessä oleviin seutuihin, vaikka jo vanhemman\nherännäisyyden vaikutus niihin ulottui. Mutta sitä suurempaa\nhuomiota ansaitsevat ne pienet joukot ja ne yksityiset henkilöt,\njotka ympäristönsä hitaudesta huolimatta tunsivat, että Herra\nentistä voimallisemmin etsi Suomen kansaa, ja heräsivät virkeämpään\nhengelliseen elämään. Näistä Länsi-Hämeen heränneistä mainitsemme\nsentähden ennenmainittujen lisäksi vielä muutamia.\n\nV. 1836 piti piispa Melartin piispantarkastuksen muun muassa\nKangasalla ja siihen kuuluvassa Kuhmalahden kappeliseurakunnassa.\nTarkastuspöytäkirjaan merkittiin, että eräs \"kulkeva räätäli\" v.\n1835 olisi levittänyt lahkolaisuutta Kuhmalahdella. Tämä mies oli\n_Emanuel Ekholm_. Hän oli kotosin Kangasalta, missä oli tunnettu\n\"Vatialan Manun\" nimellä. Miten omituinen ja yksinkertainen hän\nolikin, kuului hän niiden harvalukuisten joukkoon, jotka niillä\nseuduin tahtoivat tehdä työtä Herran viinimäessä. Ahkeraan piti\nhän rukouksia ja hartauskokouksia Kangasalla ja Kuhmalahdella,\nulottaen monesti matkansa Sahalahdelle, Pälkäneelle ja _Luopioisiin_.\nIhmiset, varsinkin lapset, hänestä yleensä pitivät. Hän sai pitää\npieniä seurojaan taloissa ja mökeissä. Ainoastaan valonarat\nviranomaiset häntä ahdistivat. V. 1835 sakotettiin häntä luvattomasta\nseuranpidosta, jonka tuomion johdosta hän lienee ollut vankilassakin,\nkun ei jaksanut sakkoja maksaa.\n\nKangasalan heränneistä on Jokioisten talon omistaja _Tuomas\nHeikinpoika Katila_ ehkä merkittävin. Hän oli ahkera rukoilija, ja\nJumalan sanan viljeleminen oli hänelle kallis asia. Miten halukas\nhän oli lukemaan hengellistä kirjallisuutta, näkyy siitä, että hän\nhankki itselleen paljon kirjoja. Useimmat niistä olivat heränneitten\neniten käyttämiä hartauskirjoja. Ollen itse valvova kristitty, neuvoi\nKatila ihmisiä \"repimään pois kaikki synnin juuret, jotta syntielämä\nei saisi jatkua.\" Kaikki huomasivat, ettei hän muilta vaatinut\nmuuta kuin itseltään, he näkivät hänen siunaten menevän työhönsä ja\nrukoillen sen lopettavan, ja sentähden olikin hänen vaikutuksensa\nsuuri, ei ainoastaan omassa talossaan, missä moni palvelija heräsi\nsielunsa asiaa ajattelemaan, vaan koko pitäjässä. Toiset kyllä\nsanoivat häntä kovaksi lain mieheksi.\n\nKatila oli syntynyt v. 1794 sekä herännyt jo ennenkuin uudemman\nherännäisyyden tuulahdukset alkoivat tuntua hänen kotipitäjässään.\nTämä oli hänen kehitykselleen tärkeää ja painaa hänen\nkristillisyyteensä omituisen leiman. Katila ei näet liittynyt\nmihinkään suuntaan, ollen Renqvististäkin, josta hän eniten piti,\nriippumaton. Häntä kyllä sanottiin renqvistiläiseksi, mutta sitä hän\nei ollut, ei ainakaan tämän nimen tavallisessa merkityksessä. Ja\ntuo hänen vallitsevista herännäisyyssuunnista vapaa uskonnollinen\nkatsantotapansa painoi omituisen leimansa myöskin koko seudun\nheränneitten hengellisyyteen, kehittäen heidät suvaitsevammiksi\ntoisin ajattelevia kohtaan, mutta vieroittaen heitä samalla siitä\nherännäisyydelle omituisesta vakaumuksen jyrkkyydestä, joka ei tahdo\ntietää mistään tinkimisestä, kun ihmisen kallein asia on kysymyksessä.\n\nKatilan likeinen ystävä oli Liuksialan torppari _Simo Hautala_,\nhänkin polvirukousten harjoittaja ja ahkera sananviljelyä Renqvistin\nhengessä. Jo nuorena oli hän herännyt. Grönbergin saarnoista hän\nsitävastoin ei pitänyt.\n\nTarkemmin kuin muut näiden seutujen heränneet seurasi _Erkki\nErkinpoika Humaloja_ herännäisyysliikkeen vaiheita. Hän oli\nkotosin Pälkäneeltä ja sai ensimmäisen herätyksensä Sahalahden\nvanhojen heränneitten seuroissa jo v. 1825. Kuultuansa Renqvistin\nja varsinaisen herännäisyyden johtomiesten välillä syntyneestä\neripuraisuudesta, matkusti hän v. 1840 J. F. Berghin luo\nNurmijärvelle, saadakseen häneltä selvitystä epäilyksissään. Ei\ntiedetä, mitä Bergh hänelle puhui, vaan se tiedetään, että Humaloja\nmyöhemmin yhä selvemmin osoittautui Renqvistin hengenheimolaiseksi.\nTietysti oli etupäässä hänen kotiseutunsa heränneitten taipumus\ntuohon suuntaan häntä siihen johdottanut. Etenkin lienevät häneen\nvaikuttaneet Tampereella asuvien ystäviensä hartausseurat, joissa\nhän usein kävi. Vaikka Pohjanmaan herännäisyys Grönbergin saarnan\nkautta kaupungissa leviämistään levisi, säilyi siellä näet, vieläpä\nvarttuikin, renqvistiläinenkin suunta. Paljon vaikuttivat myöskin\nItä-Hämeen rukoilijat, joita silloin tällöin saapui Tampereelle,\nnäillä seuduin asuvien ystäviensä ja näiden johtomiesten\nherättämiseksi entistä suurempaan eloisuuteen.\n\nJyrkästi pietististä leimaa ei tämä Länsi-Hämeen liike, niinkuin\nolemme nähneet, alkuaikoinakaan kantanut, ei renqvistiläisyyden\nja vielä vähemmin varsinaisen herännäisyyden. Mutta saman hengen\nlapsi, kuin nämä, sekin oli, jos kohta ulkonäkö ja yksinäisyydessä\nkehittyneet tavat ja menot olivat erilaiset. Selvemmin näkyy sen\nsukulaisuus renqvistiläisyyden kanssa useimmissa seurakunnissa.\nVarsinkin Kuhmalahdella oli rukoilijain luku huomattava. Siellä\nkokoonnuttiin edeltäpäin määrättyinä päivinä hartautta harjoittamaan\nristiäisiin, häihin, hautajaisiin y.m. perhejuhliin. Pohjanmaan\nherännäisyyden leimaa näkyi eniten Längelmäellä. Siellä, Orivedellä\nsekä muutamissa muissa seurakunnissa tuli körttipukukin käytäntöön.\n\nMinkään kovemman vainon alaisiksi eivät Hämeen heränneet joutuneet.\nMutta tarkkaan heitä viranomaiset pitivät silmällä. Kangasalla\nv. 1836 toimittamassaan yllämainitussa tarkastuksessa muistutti\narkkipiispa Melartin \"sattuneesta syystä papistoa pitämään huolta\nsiitä, ettei rahvaan yksityisissä hartausseuroissa mitään muita\nkirjoja saa käyttää, kuin tarkoitukseen sopivia\". Kolme vuotta\nmyöhemmin teroitti piispa Ottelin Luopioisissa pitämässään\ntarkastuksessa papistolle \"miten välttämätöntä olisi, että\njoka seurakunnan kirkkoherra tarkasti valvoo semmoisia muista\nseurakunnista tulleita henkilöitä, jotka ylentävät itsensä\nuskonnonopettajiksi\". Samaa tarkkaa silmälläpitoa todistaa eräs\narkkipiispa Melartinin Grönbergille noin v. 1841 kirjoittama kirje,\njossa hän varoittaen puhui Tampereella leviävästä herännäisyydestä\nhänelle saapuneista valituksista. Ehkä teki Grönbergin jyrkkä\nvastaus hyvän vaikutuksen arkkipiispaan, koska tämä ei muihin\nehkäisemiskeinoihin ryhtynyt. [Ylläolevat tiedot Länsi-Hämeen\nherännäisyydestä olen koonnut J. V. Vallinheimon ansiokkaasta\njulkaisusta \"Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain\nuskonnollis-siveellisistä oloista IV\", Kirkkohist. Seuran Pöytäkirjat\nIX; sitäpaitsi Adolfine Meurmanin kirje J. Grönbergille 1844; A.\nMeurmanin, Rosa Riddelinin, J. Grönbergin y.m. kertomukset.]\n\nJos Länsi-Hämeen seurakunnista siirrymme itäänpäin, kohtaa meitä jo\nPäijänteen tienoilla yhä huomattavammaksi kasvanut renqvistiläinen\nliike. _Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä, Sysmässä, Hartolassa,\nKangasniemellä_ löytyy rukoilijoita, jota paitsi Ruotsalaisen\nherännäisyys on saanut jalansijaa näillä seuduin. Mikkelin tienoilla\non, niinkuin ennen olemme nähneet, rukoilijain luku vielä suurempi ja\njärjestyneisiin joukkoihin ryhmittynyt. Heidän alansa ulottui vielä\n1840-luvun keskipaikoilla Joroisiin, Hankasalmelle, Pieksämäelle\nja Rautalammelle (katso I osa, s. 325). Mutta viimemainittuihinkin\nseurakuntiin oli Ruotsalaisen oppi levinnyt. Että liike näissäkin\nseurakunnissa, jotka eivät suinkaan ole Savon herännäisyyden\npääpaikkoja, oli päässyt syvään juurtumaan kansaan, osoittaa muiden\ntodistusten kera sekin, että Joroisten kappalainen K. E. Vargentin\nv. 1841 eräässä häneltä vaaditussa selityksessä sanoo seurakuntansa\nrahvaan olevan \"hurjan pietististä\". [J. F. Berghin kirje Fredrique\nBergstadille 5/11 1841.]\n\nPaluumatkallaan \"Venellin häistä\" kävi Paavo Ruotsalainen ensi\nkerran tervehtimässä Säämingin heränneitä. Sikäläinen liike oli\n1830-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa paljon\nkasvanut. Vaikka kirkkoherra J. N. Stråhlman ja etenkin kappalainen\nA. Kiljander kiivaasti vastustivat liikettä ja vaikka sekä Kerimäen\nettä Säämingin heränneitä oli sakotettu oikeudessa \"luvattomien\nseurojen pitämisestä\", olivat Olli Mikonpoika Pesosen ja Matti Liukon\nopetuslapset pysyneet uskollisina kihlausaikansa lupauksille. Paavo\nei ennen ollut käynyt näillä seuduilla, mutta hän oli kuullut paljon\nhyvää sikäläisistä heränneistä. Toisia heistä oli hän tavannut\nSuonenjoen Berghin seuroissa, toisia Kuopion markkinoilla, minne\nSavon heränneet tulivat ystäviään tapaamaan ja Paavolta neuvoa\nsaamaan. Löytyipä semmoisiakin, jotka sielunhädän pakottamina olivat\nulottaneet matkansa Nilsiään asti. Paavo viihtyi täällä hyvästi.\nLukkari Venellin kodissa piti hän suuret seurat.\n\nSäämingin ja Kerimäen heränneitten johtajina toimivat 1840-luvulla\nedelleen Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko (I, s. 350-353).\nSeurapuhuja ei kumpikaan heistä ollut, mutta sitä enemmän he\nvaikuttivat muilla lahjoillaan ja kristillisinä karaktääreinä.\nSeuroja pidettiin usein. Niissä veisattiin \"Siionin Virsiä\" ja\n\"Hengellisiä Lauluja\" monesti \"läpi yön\" sekä luettiin Arndtia,\nFreseniuksen rippikirjaa tahi muuta hartauskirjaa. Luetun johdosta\nlausui joku muutaman sanan. Vilkkaat olivat etenkin keskustelut,\njoihin useat ottivat osaa. Huomattavin näistä oli Matti Liukko.\nHänen neuvojaan ja opetuksiaan kiitetään erinomaisiksi. Jo ensi\nherätysten aikana tuli körttipuku jokseenkin yleiseksi Säämingin ja\nKerimäen heränneitten piireissä, kun yleisesti kehoittaen sanottiin:\n\"älkää sovittako itseänne maailman mukaan\". Kaikki heränneet\neivät kuitenkaan tähän pukuun pukeutuneet. Ei heitä kukaan siitä\nsoimannut, kun eivät vain \"maailman kaltaisia\" olleet. Kotikuri\noli vakavaa, joskus ankaraakin. Niin yleinen oli herätys, että\nSavonlinnan koulupoikiakin nähtiin seuroissa. Näitä seuroja pidettiin\nuseimmiten lukkari Venellin kodissa. -- Kauas levisi tieto Säämingin\nja Kerimäen heränneitten elävästä kristillisyydestä. Olli Pesonen\nmatkusti rahtimiehenä usein Helsinkiin, herättäen sielläkin jalolla\nesiintymisellään ja syvällisellä, lahjakkaalla puheellaan yleistä\nkunnioitusta heränneitten piireissä. Ehkä vielä suuremman maineen,\nkuin hän, saavutti varsinkin myöhemmin Matti Liukko. [Kertoneet\nN. G. Arppe, G. Pesonen, Otto Hjelt, kirkkoh. P. Malinen y.m.;\nPaimenmuisto.]\n\n_Kesälahdella_ oli jo 1830-luvulla herätyksiä tapahtunut. Vuodesta\n1840, jolloin _P. J. F. Brofeldt_ tuli seurakunnan kappalaiseksi,\nlevisi liike vielä enemmän. Hieman haaveilevaa se oli -- kielillä\npuhujia esim. löytyi paljon -- mutta se tasaantui vähitellen uuden\npappinsa johtamana. Varsinkin kun J. F. Bergh siirtyi Jaakkimaan\nja alkoi käydä Kesälahdella, pääsi raitis henki siellä valtaan.\n-- Säämingin ja Kesälahden heränneisiin liittyi paljon ystäviä\n_Rantasalmella_, missä herätyksen tuli niinikään voimallisena\nliikkui. Näiden seurakuntien heränneet pitivät jo tähän aikaan\nyleisiä seuroja. [Kertoneet N. G. Arppe, Matti Tapanainen (Jaakkima),\nrovasti H. K. T. Brofeldt, G. Pesonen y.m.]\n\nNäidenkin seutujen vaiheisiin liittyy siis Juhana Fredrik Berghin\njalo muisto. V. 1843 ryhtyi hän hoitamaan _Jaakkiman_ seurakunnan\nkirkkoherranvirkaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta säteilivät hänen\nsilmänsä, mutta suurin niistä oli rakkaus. Millä mielellä\ntoisinajatteleviakin kohtaan hän aikoi ryhtyä uutta virkaansa\nhoitamaan, näkyy esim. eräästä hänen muutamia päiviä ennen hänen\ntuloaan Jaakkimaan sinne vähän aikaisemmin muuttaneelle vaimolleen\nkirjoittamastaan kirjeestä. [Kirje, joka kuuluu Berghin ennen\nmainittuun kirjekokoelmaan, on päivätty 3/5 1843] Bergh näet\nkehoittaa häntä matkustamaan Sortavalaan sekä pyytämään \"vanhaa\nystäväänsä\" Renqvistiä auttamaan Jaakkiman kappalaista, joka oli\nsairastunut, tämän virkatehtävissä.\n\nJaakkiman väkiluku nousi v. 1844 noin 9,000. Kansa oli raakaa ja\ntavattoman taikauskoista. Sen kasvattaminen kysyi väsymätöntä työtä\nja tarmoa, eteviä lahjoja, monipuolista sivistystä sekä ennen\nkaikkia rakkautta, joka \"kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki\nkärsii\". Berghillä oli kaikki nämä ominaisuudet ehkä suuremmassa\nmäärässä, kuin kenelläkään herännäisyyden suurmiehellä. Todellakin\nhämmästyttävän monipuolista ja valistuneen kristillisen mielen\nkannattamaa oli hänen työnsä Jaakkimassa. Suuri oli Berghin johtaman\nherännäisyyden vaikutus tässä pimeässä kolkassa. Kertomus siitä\nkuuluu seuraavaan aikakauteen. Tässä vain mainittakoon, että Bergh\nheti Jaakkimaan tultuaan ryhtyi vanhaa, jo v. 1833 kelvottomaksi\ntuomittua kirkkoa korjauttamaan, kun ei rakennettavana oleva uusi\nvielä ollut valmistunut, ryhtyi järjestämään haudankaivuuta,\nsievistämään kirkkomaata, piti kirkonkokouksia vaivashoidon\nasettamista varten paremmalle kannalle (muun ohessa päätettiin\nv. 1844, ettei köyhien lapsia saisi kuljettaa vaivaisruodilla\ntalosta taloon, vaan että niille oli hankittava pysyväiset asunnot\nkristillismielisissä perheissä), sai aikaan lauluharjoituksia\nkirkkoveisuun parantamista varten j.n.e. Kaikki nämä toimenpiteet\ntarkoittivat kansan sivistyttämistä. Että Berghin silmämääränä niiden\ntoteuttamisessa välillisesti tai välittömästi oli sielujen pelastus,\nsen ymmärsi jokainen, joka kuuli hänen särkevät saarnansa kirkossa\nja hänen pappilassa pitämänsä elävät hartausseurat ja rukoukset.\nSeurauksena oli että jo ensi vuonna moni kääntyi pimeydestä\nvalkeuteen. -- Hyvänä apuna oli Berghillä herännäismielinen\n_K. Veisell_, joka vuosina 1843-1845 oli ylimääräisenä pappina\nseurakunnassa. [Jaakkiman kirkonarkisto; kert. (1896) Matti\nTapanainen y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Paimenmuisto.]\nJaakkimasta levisi liike naapuriseurakuntaan _Parikkalaan_, missä jo\naikuisemmin herännäisyyden enteitä oli alkanut näkyä. Viimemainitun\nseurakunnan kirkkoherra A. U. Rönnholm uhkasi ryhtyä ankariin\ntoimenpiteisiin J. F. Berghiä vastaan, koska tämä oli sallinut\n\"puolien Parikkalan asukkaista\" saapua muutamiin seurakuntansa\nluoteisessa kolkassa kesällä v. 1844 pitämiinsä seuroihin. [J. F.\nBergin kirje J. I. Berghille 11/9 44.] Uhkaus näkyy kuitenkin jääneen\nsikseen. Sen pöytäkirjan alle, joka heinäkuun 9 p:nä 1843 tehtiin\nBerghin virkaanasettajaisissa, on muiden todistajain kera Henrik\nRenqvist kirjoittanut nimensä. [Jaakkiman kirkonarkisto.] Tiedämme,\nmillä mielellä Bergh oli hänet vieraakseen kutsunut. Mutta Renqvist\nei tahtonut sovinnosta kuulla puhuttavankaan. Hän valmisti paraikaa\n\"uutta kauhistuskirjaa\", jolle hän oli antanut nimen _\"Väärän opin\nkauhistus\"_. Sen tarkoituksena oli kerrassaan lyödä maahan \"väärä\noppi\", samalla kun se oli vastauksena niihin lukuisiin moittiviin\nkirjeisiin, joita Renqvistille oli kirjoitettu. Kirja on tähdätty\nPaavo Ruotsalaista ja tämän ystäviä vastaan. Se tuomitsee kerrassaan\nvääräksi koko heidän uskontonsa. Miten johdonmukaisesti Renqvist\ntaisteli heitä vastaan, näkyy siitäkin, että syynä siihen, että\nhän \"kiireesti\" rupesi kirjoittamaan tätä kauan mietittyä kirjaa,\noli \"Berghin tulo rajaseurakuntaan\". Käsikirjoitus valmistui\nsyksyllä 1843. Porvoon tuomiokapituli hyväksyi sen, pyhittyään pois\nainoastaan kahdesta paikasta muutamia lauseita, tanssista, joka \"ei\nole moitittava, koska Davitkin tanssi\" sekä \"väärien profeettain\"\nkovuudesta palkankannossa y.m. vaatimuksissaan, \"semmoiset\nhuomautukset kun voivat herättää pahennusta.\" [Renqvistin kirjeet G.\nMonellille 25/8 1843 ja 5/12 43.] Kirja ilmestyi painosta v. 1844.\nNäistä asioista ystävälleen Monellille kirjoittamissaan kirjeissä\nsanoo Renqvist tietävänsä \"Väärän opin kauhistuksen\" tähden saavansa\nvastaansa \"saatanan koko joukon\".\n\nIkävän vaikutuksen tekee tämä Renqvistin katkeruus. Mutta miten\nankarasti sitä arvostelemmekin, emme saa kieltää, että hänen\ntarkoituksenansa tässäkin on Jumalan valtakunnan kunnia. Sen\nvarjelemiseen ja levittämiseen tahtoi hän rukoillen kaikki voimansa\nuhrata. Ja hedelmää kantoi näinäkin aikoina hänen työnsä. Vuosina\n1843-44 tapahtui Sortavalassa yhä uusia herätyksiä; _Impilahdelle,\nRuskealaan_ ja _Uukuniemelle_ levisi hänen oppinsa. Viimemainituissa\nseurakunnissa ei Renqvist itse käynyt, mutta niistä tultiin\nSortavalaan hänen saarnojaan kuulemaan. Näillä matkoilla useat\nheräsivät, kertoen kotia tultuaan mitä olivat kuulleet ja kokeneet.\n[Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43]\n\n_Ilomantsissa_ levitti Renqvistin oppia hänen ystävänsä G. Monell,\njoka siellä oli apulaispappina v. 1842-46. Oppi-isältään sai tämä\nusein kirjallisia neuvoja ja kehoituksia sekä hänen kirjojaan\nseurakunnassaan levitettäviksi. [Paimenmuisto; Renqvistin kirje\nMonellille 5/4 44] Ilomantsissa, samoinkuin Liperissä, oli, niinkuin\nennenkin on kerrottu, paljon näitä heränneitä; myöskin Paavo\nRuotsalaisen ystäviä siellä näihin aikoihin tapaamme. Kummankin\nsuunnan edustajia löytyi niinikään _Kaavilla_ ja _Polvijärvellä_,\nRenqvistiläisiä kuitenkin vähemmin. Rautavaaran läheisyys (Kaavilta\nkävivät Ruotsalaisen ystävät usein siellä seuroissa) vaikutti, että\nRenqvistin oppi ei ottanut siellä oikein menestyäkseen. Sitävastoin\nsai se jalansijaa _Kiihtelysvaaralla_, minne se oli levinnyt\nLiperistä ja vielä enemmän Sortavalasta. Siellä vaikutti etenkin\nmökinmies _Heikki Raitikainen_ paljon liikkeen hyväksi. Hän oli\n\"niin ahkera rukoilija, ettei hän nauttinut vettäkään rukoilematta\".\n_Tohmajärvelläkin_ oli Renqvistillä ystäviä, samoin _Joensuun_\nkaupungissa. [Kert. tohtorinleski Hanna Cruskopf sekä useat vanhat\nheränneet näillä tienoin; A. Luukkoinen (Joensuu) y.m.]\n\nNurmeksessa, Pielisjärvellä ja Juualla eli vieläkin elävänä\nRuotsalaisen suunta. Näissä harvaan asutuissa ja syrjäisissä\nseurakunnissa, minne Paavo vanhemmaksi tultuaan ei enää jaksanut\nmatkustaa, ei liike kuitenkaan ollut läheskään niin voimallista kuin\nesim. Kuopion ja Iisalmen seuduilla, missä se vielä 1840-luvulla\nkasvamistaan kasvoi. Ehkä huomattavin sikäläisistä seurakunnista\non viimemainittuna aikana Suonenjoki. Eheänä säilyi N. H. Berghin\nja Savon heränneitten väli yhä edelleen. Kielilläpuhujia, joista\npaitsi useita naisia esiintyi seuroissa myöskin _Elias Tiihonen_,\nnuhteli Paavo usein, mutta sopu ei silti rikkoontunut. Joskus\nhänkin ihmetellen kuunteli heidän kummallista puhettaan. Toiset\ntuohon tilaan joutuneet ennustivat, toiset puhuivat kehoituksen\nsanoja, toiset rukoilivat itsensä ja muiden puolesta hellästi ja\nerinomaisen henkevästi. Semmoisista rukoilijoista oli _Katarina\nPakarinen_ (k. 1868) kuuluisin. Suonenjoen kirkonkirjaan on hänen\nnimensä kohdalle erittäin merkitty \"kielillä puhuja\". Niin jyrkkä\noli raja heränneitten ja suruttomien välillä, ettei viimemainittuja\nmilloinkaan seuroissa nähty. Körttipuku oli yleinen. Jos joku\nmuussa asussa kokoukseen saapui, moitittiin häntä. Paavo kävi usein\nSuonenjoella. Hän asui silloin miltei aina pappilassa. Liikkeen\neheyttä häiritsemässä oli se seikka, että toiset Suonenjoen\nheränneistä liiaksi viljelivät väkijuomia. Kieltämätön tosiseikka\nlienee, ettei Paavon esimerkki tässä suhteessa ollut terveellinen,\neikä hän tästä synnistä, mikäli tiedetään, ketään ankarammin\nnuhdellut. [Kert. pitäjänkirjuri V. Suhonen y. m. vanhat heränneet;\nSuonenjoen kirkonkirja.]\n\nMelkein yhtä valtaava oli liike Leppävirroilla. Myöskin _Karttulassa_\noli se suuri, mutta Rautalammen herännäisyys kantoi 1840-luvulla yhä\nedelleen melkein yksinomaan Renqvistin suunnan leimaa.\n\nEhkä tärkein paikka Paavon opin juurruttamiseksi Savon kansaan\noli näinäkin aikoina Kuopion kaupunki. Varsinkin täällä pidetyt\nmarkkinat tarjosivat kaukaistenkin seurakuntien heränneille\ntilaisuutta ajatusten vaihtoon ja toistensa kanssa tutustumiseen.\nPaavo saapui silloin usein kaupunkiin, kuunteli kertomuksia kaukana\nasuvien ystäviensä oloista ja heidän hengellisestä tilastaan, tutki\nvalituksia, nuhteli, oikasi, järjesti. Heränneitten tavallisimpana\nkäyntipaikkana Kuopiossa oli näihin aikoihin raatimies _K. A.\nMalmbergin_ koti. Tämä oli Paavo Ruotsalaisen mitä uskollisin\nopetuslapsi ja ihailija, vaikka hän tähän aikaan vielä oli nuori\n(hän oli syntynyt 1819). -- Kuopion herännäisyys elpyi entistä\nvirkeämpään eloon, kun J. I. Bergh v. 1845 määrättiin sikäläisen\nlukion jumaluusopin ja hepreankielen lehtoriksi. Jo edellisenä\nvuonna, jolloin hän sijaisena hoiti tätä virkaa, huomattiin että\nhän läheisimmässä tulevaisuudessa enemmän kuin yhdestä syystä yhä\nyleisemmin oli luettava Savon herännäisyyden johtomiesten joukkoon.\n[Kert. K. A. Malmberg y.m. vanhat heränneet Kuopiossa (1896);\nSukukirja.]\n\nMaaningan herännäisyyden vaiheissa ei 1840-luvun alkupuoliskolla\nsanottavia muutoksia tapahtunut. Kaikesta päättäen oli liike siellä\nedelleen elävää. Sitävastoin on merkille pantava, ettei liike\nNilsiässä vieläkään päässyt niin suureksi kasvamaan, kuin monessa\nmuussa Pohjois-Savon seurakunnassa. Pitäjällä ei Paavo juuri\nliikkunut; seurat pidettiin melkein yksinomaan hänen kodissaan.\nNiinkuin ennen on kerrottu, sijaitsi tämä koti eräällä Syvärijärven\nsaarella. Näköala sieltä on jylhä ja suuremmoisen kaunista.\nIkäänkuin paremmin nähdäkseen Jumalan ihmeitä luonnossakin, rakensi\nPaavo 1840-luvun alkuvuosina talonsa uuden rakennuksen saaren\nkorkeimmalle paikalle. Ison ja pihallepäin avonaisen porstuan\noikeanpuolisesta päästä johti ovi pirttiin. Tämä oli korkea,\nneljällä akkunalla varustettu 8,30 metrin pituinen ja melkein yhtä\nleveä huone. Porstuan peräseinällä vastapäätä sisäänkäytävää oli\nvierekkäin kaksi huonetta, joiden välillä ei ollut ovea. Toinen oli\nvieraita varten, toisessa asui Paavo. Tämä rakennus -- sen muoto on\nmyöhempinä aikoina muuttunut -- kätkee rappeutuvissa huoneissaan\nmonta muistoa. Varsinkin 1840-luvulla kävi siellä vieraita läheltä\nja kaukaa. Ani harva pappi, joka herännäisyyden historiassa on\njonkunkaan nimen saanut, on ollut siellä käymättä, jollei muulloin,\nniin ainakin epäilysten ja muiden sisällisten taistelujen aikoina\noli kaikilla asiaa sinne. [Kert. Paavon tytär Liisa. K. A. Malmberg,\nStina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) y.m. näiden seutujen vanhat\nheränneet.]\n\nVirkeää ja kasvamassa oli Iisalmen ja Lapinlahden liike. Sen\njohtajaksi sopii täydellä syyllä sanoa L. J. Niskasta, joka kuitenkin\ntärkeimmissä kysymyksissä aina tiedusteli Paavon mielipidettä.\nNiinkuin tiedämme, piti hän tarkkaan silmällä myöskin Kiuruveden\noloja. Vuodesta 1837 oli näiden seurakuntien kirkkoherrana\nherännäisyydelle vihamielinen, ennen mainittu R. V. Frosterus.\nAnkarampiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ei kuitenkaan\nryhtynyt. [Paimenmuisto; kertonut Kusti Niskanen.]\n\nKalajoen-varren herännäisyys kasvamistaan kasvoi. Pyhäjärvellä\ntoimi, niinkuin tiedämme, Lesceliuksen kuoleman jälkeen H.\nSchwartzberg. Paljon kansaa hänen aikanaan heräsi. Haapajärven,\nNivalan, Ylivieskan, Sievin, Reisjärven, Alavieskan, Raution ja\nKalajoen heränneet alkoivat näinä aikoina yhä ahkerammin seurustella\nkeskenään, muodostuen yhä valtaavammaksi liikkeeksi. Paitsi\nharvinaisen eteviä pappeja (Schwartzberg, Lagus, Österbladh) olivat\nheitä johtamassa Vilhelm Niskanen ja Taneli Rauhala. Jonkunmoista\nhäiriötä näkyy Haapajärvelläkin koettaneen aikaansaada ennen\nmainittu Lyytikäinen. V. 1844 osti hän siellä Tiiton talon, jossa\nhän s.v. piti suuret tuliaisseurat. Tähän tilaisuuteen oli hän\nvieraiksi pyytänyt myöskin Rauhalan ja Niskasen. Mutta kun nämä häntä\nseurapuheissaan nuhtelivat, suuttui hän heille katkerasti. Hän olisi\nitse tahtonut olla johtajana ja huomasi nyt selvästi, ettei häntä\nminään muuna kuin julkisten syntien orjana pidetty. Tosi tapahtumana\nkerrotaan, että Lyytikäinen, kun emäntä tarjosi kahvia Niskaselle\nja Rauhalalle ennenkuin hänelle, löi tarjottimen kumoon, ärjästen\nvaimolleen: \"sinä et tiedä, kenelle ensin tarjoot\". Tämän jälkeen\nhän ei enää saanut seuroissa esiintyä. Se tehtävä jäi yhä enemmän\nNiskasen ja Rauhalan osaksi. -- Nousemassa olevien sisällisten\nriitojen valkea kyti jo siellä täällä heränneitten sydämissä, mutta\nv. 1844 ei savuakaan vielä näy. Eheältä näyttää vielä kaikki Kalajoen\nvarrella. [Kert. Antti Kaakko, Jaakko Hirvelä y.m. Kalajoen-varren\nvanhat heränneet.]\n\nJos täältä lähdemme silmäilemään etelämpänä olevia seurakuntia,\nkohtaamme miltei kaikkialla herännyttä kansaa. Jo _Lohtajalla,\nKälviällä_ ja _Kannuksessa_ löytyi näinä aikoina heränneitä, jos\nkohta paljon vähemmässä määrässä, kuin Kalajoen varrella, ja\nToholammellekin levisi liike. Viimemainitussa seurakunnassa oli\n1839-46 kappalaisena herännäismielinen _J. J. Ingman_. Uutta voimaa\nsai siellä alkanut herännäisyys erään nuoren, vasta heränneen\nmaisterin kautta, joka näinä aikoina siellä usein kävi. Tämä mies oli\nmainitun Ingmanin veli, myöhemmin yleisesti tunnettu _Antero Vilho\nIngman_. [Kert. A. O. Törnudd; Sukukirja.]\n\nRannikolla astuu meitä vastaan monessa paikoin hyvin elävä\nruotsinkielinen herännäisyys. Kokkolan ja Kruununkylän heränneet\nolivat vilkkaassa yhteydessä Pietarsaaren ja Uuskaarlepyyn vainoissa\nkarastuneiden heränneitten kanssa ja saivat heiltä paljon tuetta.\nOravaisissa olivat hengen voimalla L. J. Achrén (1834-36) ja K.\nJohansson (1838-41) työtä tehneet. Ollen naapuriseurakunnissa\nliikkuvan suuren herätyksen vaikutuksen alaisena, elpyi sikäläinenkin\nherännäisyys lähinnä seuraavina vuosina yhä elävämmäksi. Vöyristä\noli pietismi levinnyt _Maksamaan_ kappeliin, jonka kappalainen\n_P. V. Sandelin_ (1838-1847) uskollisesti edusti liikettä, Vaasan\nja Mustasaaren kirkoissa kaikui O. H. Helanderin peloton todistus\nristin Herran tiestä, Maalahden liike, jota tuo heränneitten vanha\npylväs J. Vegelius innostuksella, taidolla ja Herran pelvossa johti,\nkasvoi. Viimemainitun pappila kokosi läheltä ja kaukaa heränneitä\npappeja ja heidän ystäviään vieraanvaraisiin suojiinsa. Se oli heidän\nhellän isänsä koti, jossa oli hyvä mieltään tyynnyttää taistelun\nmyrskyissä. -- Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli Vegeliuksella\nennen (II, s. 133) mainittu E. Svahn, joka siunaukseksi teki työtä\npitäjänapulaisena Maalahdella (1839-1844). Kun hän (1844) muutti\n_Purmoon_ sielläkin alkanutta herätystä johtamaan, koski muutto\nkipeästi vanhukseen. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Charlotte\nAchrénin y.m. kert.; J. Vegeliuksen kirje E. Svahnille 11/5 44.]\n\nEhkä voimallisempi kuin missään ruotsinkielisessä seurakunnassa oli\nliike Munsalassa. Koko seurakunnassa tuskin löytyi ketään, joka ei\nainakin ulkonaisesti olisi ollut liikkeeseen kuuluva. Varsinkin\nvuosina 1841-42, jolloin L. J. Achrén oli ylimääräisenä pappina\nsiellä, oli liike erinomaisen elävää. Niin voimallisesti liikkui\nsiellä Jumalan henki, että tuo nuori, innostunut pappi päätti jäädä\nsinne ainaiseksi. Tästä syystä ei hän noudattanut vanhan ystävänsä\nF. G. Hedbergin kehoitusta suorittamaan pastoraalitutkintoa\nsiten hankkiakseen itselleen parempaa toimeentuloa. Achrén eli\nkorkeampaa elämää varten, arvostellen maallisetkin olosuhteet sen\nmukaan. Taivaallisesta kirkkaudesta puhui hän usein, pyhä innostus\nkatseessaan. Hänellä oli ikävä sinne. Eikä tarvinnut hänen kauan\nodottaa. Vielä heinäkuussa 1842 saivat sanankuulijansa kuulla hänen\nsaarnatuolista puhuvan uuden Jerusalemin ihanuudesta ja miten meidän\ntulisi pyrkiä sinne. \"Koko kirkko itki\". Heti tämän jälkeen sairastui\nAchrén. Hän tahtoi puhutella Malmbergiä. Tämä tuli heti Avattuaan\nhänelle sydämensä, kysyi Achrén: \"uskallatko nyt antaa minulle Herran\nehtoollista?\" Malmberg vastasi: \"uskallan, rakas veli, ja teen sen\nkiitoksella\". Malmbergin poistuttua alkoi Achrén hourailla. Hän oli\nsaarnaavinaan ja puhui ihmeen kauniisti taivaan kirkkaudesta Kun\nMalmberg muutamia päiviä myöhemmin tuli häntä katsomaan, houraili hän\nniinikään, lausuen muun ohessa: \"Muistatko, kuinka vihasesti rovastit\nTurussa (pappeinkokouksessa) katsoivat meihin? Kernaasti olisin\nlaskenut pääni mestauskirveen alle Kristuksen tähden\". Kyyneleet\nsilmissä kääntyi Malmberg Achrénin vaimon puoleen, sanoen: \"Nyt tulee\nilmi, mitä hän Turussa ajatteli ja mitä hän on ajatellut jo monta\nvuotta; Herra on sen hänelle pian maksava\". -- Achrén kuoli elokuun\n13 p:nä 1842. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon ihmisiä läheltä\nja kaukaa. Malmberg piti ruumissaarnan. [Wennerströmin (\"Fredr. Gabr.\nHedbergs liv och verksamhet\") tieto että F. G. Hedberg olisi pitänyt\nruumissaarnan ei ole oikea.] Erinomaista etsimisen aikaa oli tämä\nMunsalan seurakunnalle. Ja sitä jatkui yhä edelleen. [Kert. Charlotte\nAchrén.] Vuosina 1843-1845 jatkoi siellä Herran työtä Fredrik Östring.\n\nPalattuaan Oulusta, oli F. G. Hedberg toivonut pääsevänsä\nvälisaarnaajaksi Lumijoelle. Tässä toivossa hän kuitenkin pettyi,\nhän kun määrättiinkin _Raippaluodolle_ (1842), missä hän oli\nvuoden ajan. Siten tuli hänkin lisäämään Pohjanmaan lahjakkaitten\nheränneitten pappien suurta lukua. Tuolla syrjäisellä saarellakin\ntapahtui siihen aikaan herätyksiä, jos kohta vähemmässä määrässä kuin\nmannermaalla. [Ylläolevat tiedot Pohjanmaan ruotsinkielisestä osasta\novat minulle antaneet: rouva Gustava Laurell (Oulussa), Charlotte\nAchrén, V. L. Helander, J. Hedberg, Ebba Hedberg y.m.; Paimenmuisto.]\nRuotsinkielisistä seuduista huomautamme vielä Petalahdesta, missä\nherätyksiä jo Österbladhinkin aikana (II, s. 141) oli tapahtunut,\nsekä _Pirttikylästä_, jossa 1840-luvulla löytyi heränneitä.\nViimemainitussa seurakunnassa saarnasi voimallisesti _Oskar Wilhelm\nForsman_, synt. 1815, vihitty papiksi 1832.\n\nVaasan seudun suomenkielisistä seurakunnista on jo monesti ennen\npuhuttu. Tiedämme, että niissä liikkui vielä voimallisempi\nherätys kuin missään muualla. Liikkeen pääpaikat olivat: Lapua,\nKauhava, Nurmo, Ylihärmä, Alahärmä, Isokyrö, Ylistaro. Mainittava\non myöskin _Veteli_, jonka seurakunnan kappalaisenvirkaa _B. H.\nR. Aspelin_ v. 1843 ryhtyi hoitamaan. Tämäkin mekaanillisista\ntaipumuksistaan ja niihin perustuvista harrastuksistaan tunnettu\nmies oli herännäisyyteen ja sen edustajiin aikaisemmin mieltynyt,\nvaikka hän näiden ystävänä vasta Vimpeliin muutettuaan on tunnettu.\nAspelin oli syntynyt y. 1806. Myöskin Vähässäkyrössä, Laihialla,\nSeinäjoella sekä _Ilmajoella_ löytyi paljon heränneitä. Viimemainitun\nseurakunnan kappelien hoitoa varten toimi täällä ylimääräisenä\npappina tunnollisuudestaan ja tosi heränneestä mielestään tunnettu\n_J. W. Nybergh_, syntynyt 1818. Kuortaneella taisteli A. N. Holmström\nvoittorikasta taisteluaan pimeyden valtoja vastaan, Lapualla kaikui\nMalmbergin ja Isossakyrössä F. O. Durchmanin ääni. [Paimenmuisto;\nSukukirja.]\n\nPääpaikoistaan levisi liike voimallisesti, mutta vähän myöhemmin,\n_Närpiöön, Kaskisiin, Ristiinaan, Lapväärttiin_, ja Ilmajoen\netelänpuolisista kappeliseurakunnista lienee sitä vähän levinnyt aina\nParkanoon ja Ikalisiin asti. Huomattava on kuitenkin, että myöskin\nAhlaisissa ja Poomarkussa vallinneen aikuisemman herännäisyyden\nvaikutusta on täällä huomattu.\n\nJos lopuksi silmäilemme maan pohjoisinta osaa, tapaamme sielläkin\nmelkein kaikissa seurakunnissa heränneitä. Kajaanin tienoilla kasvoi\nliike Jansonin ja Trastin johtamana kasvamistaan, ja kaupungissa oli\nheillä tietty seurapaikka apteekkari Malmgrenin kodissa (I, 306-9).\nVarsinkin Melalahden herätys oli voimallista ja elävää. 1840-luvun\nkeskivaiheilla ei vielä niin paljon tiedetty näillä seuduin\nliikkuvasta herätyksestä, mutta pari vuotta myöhemmin alkaa se\nherättää suurempaa huomiota muuallakin. Paavo Ruotsalainen kyllä jo\naikuisemmin jossain määrin tunsi näiden syrjäisten seutujen kaukana\nmuista ja kaukana toisistaankin asuvien heränneitten olot ja kävi\nheitä tapaamassa Kajaanin markkinoilla, mutta useimmat kertomukset\nnäistä matkoista kuuluvat nekin vähän myöhempään aikaan. 1840-luvun\nalkupuoli on Kainuunmaassa herännäisyyden tapahtumista hyvin köyhää.\nKansaa herää, herää yhä enemmän, mutta se ei toimi, ei itsestään\nkokoonnu muodostamaan rintamaa maailmaa vastaan, se ikäänkuin\nodottaa, kunnes sotahuuto alkaa voimallisempana kaikua. [Kert. F. F.\nLönnrot, J. Wäyrynen, Anna Pikkarainen y.m.]\n\nMerkille pantava tosiseikka on, että rannikkomailla Kalajoen varrelta\npohjoiseen päin ei missään synny heränneitten liikettä. Joka\nseurakunnassa Lapin rajoille asti tapaamme heränneitä, muutamissa\nseurakunnissa verraten lukuisastikin, mutta koko tuolla laajalla\nalalla ei löydy ainoatakaan paikkaa, missä tie esiintyisivät\nsuuremmissa, järjestettyyn kanssakäymiseen harjaantuneissa joukoissa.\nEi niissäkään seurakunnissa, joissa heränneet papit kylvivät sanan\nsiementä ja ihmisiä heräsi, synny liikettä siinä merkityksessä\nkuin Kalajoen varrella, Iisalmessa, Kuopion seuduilla, Laatokan\nrannoilla, Suupohjassa y.m. Niin oli laita esim. Raahessa ja sen\nyhteydessä olevassa Salossa, vaikka siellä yli 20 vuotta vaikutti\nA. Helander. Ei vielä siihenkään aikaan, jolloin tämän poika\n_Vihtori Lauri Helander_, hänkin sittemmin tunnettu herännäisyyden\nhistoriassa, isänsä apulaisena siellä vaikutti (1844), mitään\nliikettä synny. Niin kävi Oulussakin ja sen lähiseuduilla, niin\nIissä, missä J. M. Stenbäck vuodesta 1843 oli kappalaisena, niin\nkaikkialla. Herätyssaarnaajia ei suinkaan puuttunut, päinvastoin\non moni Pohjois-Suomen papeista hankkinut itselleen tunnetun nimen\nherännäisyyden historiassa, mutta sitä vähemmän tietää historia\nkertoa heidän edustamastaan liikkeestä näillä seuduin. Siellä on\nliike aina ollut hiljaista ja vähän huomiota herättävää, miten eläviä\nkristittyjä siihen sitten siellä täällä onkin kuulunut. [Kert. L. V.\nHelander, F. F. Lönnrot y.m.]\n\nOlemme edellisessä silmäilleet herännäisyyden leviämistä Suomessa\n1840-luvun keskivaiheilla. Jos lyhyesti tahtoisimme vastata\nkysymykseen, kuinka laajalle liike silloin oli levinnyt, kuuluisi\nvastaus: kaikkialle koko maassa. Tuskin löytyi ainoatakaan seutua,\nmissä eivät ihmiset olisi siitä kuulleet, ja tuskin ainoatakaan\nseurakuntaa, jossa ei ainakin joku herännyt olisi lukenut\nheränneitten kirjoja, veisannut heidän lempivirsiään ja, mikäli\nmahdollista oli, seurannut heidän vaiheitaan. Varsinkin säätyläisissä\non tämä nähtävänä. Toiset tämmöisistä suruttomassa ympäristössä\nelävistä heränneistä ovat jättäneet jälkeensä kauniin muiston, mutta\nuseimmat ovat jääneet historialle tuntemattomiksi. Viimemainitutkin\novat kuitenkin epäilemättä vaikuttaneet paljon hyvää Suomen\nSiionissa, Edellisistä ansaitsee jo tässä mainitsemista etenkin yksi\nhenkilö, luutnantti K. A. Colliander.\n\n_Kustaa Adolf Colliander_ syntyi isänsä omistamassa Kolhon\nFurugårdin kartanossa 23 p:nä heinäkuuta 1795. Harjoitettuaan\njonkun ajan opintoja Porvoon lukiossa, antautui hän sotilasuralle,\ntuli aliluutnantiksi toiseen Suomen jääkärirykmenttiin 1812, sai\nluutnantin arvon 1820, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1825.\nMyytyään kotikartanonsa Furugårdin, rupesi hän Wrede-suvun omistaman\nAnjalan kartanon pehtoriksi (1829), toimi kaksi vuotta Varkauden\ntehtaan hoitajana, mutta jätti tämänkin toimen, kun nämä tilat\nmyytiin (1837), ja asettui asumaan silloin ostamaansa _Valkealan_\ntilalle samannimisessä pitäjässä. Näihin aikoihin, eli vähän\nmyöhemmin, tapahtui ratkaiseva käänne Collianderin elämässä. Hän oli\nlähettänyt Aleksander Magnus nimisen poikansa Helsinkiin opintoja\nharjoittamaan. Sikäläisessä yksityislyseossa, josta oppilaitoksesta\ntämä v. 1839 tuli ylioppilaaksi, oli, niinkuin tiedämme, opettajana\nJ. I. Bergh. Hänen ja muiden pääkaupungissa oleskelevien heränneitten\nnuorten miesten puheet ja heidän Jumalalle pyhitetty elämänsä\nvaikuttivat herkkätuntoiseen nuorukaiseen. Hänkin heräsi armoa\netsimään. Mutta vanha Colliander ei siitä pitänyt. Vielä 1842\nesiintyi hän herännäisyyden vastustajana muutamissa heränneitten\nylioppilaiden N. G. Arppen luona pitämissä seuroissa, mutta poikansa\nkehoituksesta meni hän puhuttelemaan J. I. Berghiä. Tämän puheista\nhän heräsi. Niistä ajoista alkaen liittyi luutnantti Colliander koko\nvilkkaan ja tunteellisen sydämensä vaatimana heränneisiin, eli heidän\nelämäänsä, otti osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa uskollisuudella,\njoka ei koskaan pettänyt, kiittäen kirkkaalla veisuäänellään\nihmeitten Jumalaa. Varsinkin tulivat Bergh-veljekset ja Paavo\nRuotsalainen hänelle rakkaiksi. [Kert. Otto Hjelt, N. G. Arppe y.m.]\n\n\n\n\nXXII\n\nAjan saarnatapa ja heränneet papit.\n\n\nSamana vuonna (1842), kuin Turun pappeinkokous pidettiin, kokoontui\nPorvoonkin hiippakunnan papisto samankaltaiseen kokoukseen. Vielä\nuskollisemmin, kuin arkkipiispan esiintyminen yllämainitussa\ntilaisuudessa, ilmaisee piispa Ottelinin Porvoossa pitämä avajaispuhe\nsilloisen virallisen kristillisyyden luonnetta. Lainaamme\nsiitä otteen kuvaamaan kirkon johtavissa piireissä vallitsevaa\nkatsantotapaa ja sitä muotoa, johon tämä katsantotapa pukeutui, kun\noli kysymyksessä hengellisten asiain esittäminen julkisuudessa:\n\n\"Olen käynyt teidän luonanne, veljeni, olen nähnyt ja iloisella\ntarkkaavaisuudella katsellut lutherilaisten seurakuntien tilaa\nkaikissa hiippakunnan osissa. Nämä käyntini tulevat aina säilymään\nmielessäni miellyttävänä muistona. Se tieto Jesuksen Kristuksen armon\nvaltakunnasta, minkä kaikkialla, missä olen ollut tilaisuudessa\nsitä tutkimaan, ja se selvä usko, jolla olen nähnyt siitä kiinni\npidettävän, ovat ylentäneet sieluani kiittämään Jumalaa, joka on\nantanut sanansa lämmittää ihmisten sydämet, sekä kiitollisuuteen\nniitä kohtaan, jotka niin väsymättömällä ahkeruudella ovat opettaneet\ntätä sanaa ja niin suurella huolellisuudella hoitaneet Herran\nviinimäkeä. Mikäli olen nähnyt, ei löydy Porvoon hiippakunnassa\nainoatakaan seurakuntaa, missä ei uskon liekki puhtaana ja kirkkaana,\nilman mitään rumentavaa väriä tahi pimentävää savua, välkkyisi\nihmisten sydämissä, vielä vähemmin semmoista seurakuntaa, missä\nepäuskon kylmyys olisi ollut sitä ehkäisemässä. Kansan katsekin,\nkun sitä uskon asioissa puhuttelee, ne välkkyvät silmät, joita\nnäkee evankeliumin totuuksia julistettaessa, tuo syvä vakavuus,\njoka ilmaantuu ihmisten otsalle lain käskyjä selvitettäessä,\nkaikki todistaa, että he janoovat toista vanhurskautta kuin se,\nminkä itse voivat aikaansaada. Mutta minä olen myöskin nähnyt,\nettä tämä nälkä ja jano ei ole levotonta ja rajua, vaan hiljaista\nja maltillista. Siellä täällä vain olen huomannut omiin voimiinsa\nturvautuvan nuoruuden hengen kaltaisen uskonelämän jälkiä. Tämä\npohjaltaan tosi ja lämmin uskonelämä, joka, taidolla johdatettuna\nja tarkkaavaisuudella hoidettuna, johtaa suureen uskon voimaan,\nmutta unohduksiin jääneenä synnyttää eripuraisuutta kirkossa,\nvieläpä ehkä järkyttää sen perustuksia, ei ole minua huolestuttanut,\nkun olen nähnyt, kuinka hellällä isän kädellä olette johdattaneet\nniitä, joissa sitä on ilmaantunut. Jos milloinkaan uskonnon lämpö\nkäsitteiden lujaan tarkkuuteen liittyneenä on tarpeen, niin silloin\nkun joudutaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka herätessään synnin\nunesta ovat joutuneet vapisuttavaan pelkoon ja unenhorroksissa\njuoksevat sinne tänne hakeaksensa valistusta, jota huomaavat\ntarvitsevansa. Te olette -- sen olen kokenut -- tyyneesti tarttuneet\nheidän käteensä, osoittaneet heille sitä valoa, minkä kirkkomme on\nsytyttänyt, sekä neuvoneet heitä tässä valossa tarkkaamaan itseänsä\nja mitä heissä on löytynyt. Te olette lempeydellä koettaneet\nselvittää niitä käsitteitä, jotka ovat olleet loukkauskiviä heille,\nte olette opettaneet heitä pitämään evankeliumin auringosta valuvaa\nlämpöä lain salamoista loistavaa välkettä kalliimpana; te olette\nneuvoneet heitä toisistaan eroittamaan ruumilliseen sairauteen ja\nkykenemättömyyteen maallisten askareitten hoitamisessa johtavaa\nsurua siitä synninsurusta, joka tyyneenä lepää sielun syvyydessä\nja siellä antaa uskon voimakkaan puun lujasti juurtua ja sieltä\nhankkii ravintoa kasvattamaan tuoreita oksia ja lehtiä, joita vain\nHerran tuulet taivuttavat, sekä runsaasti kantavat nöyryyden kukkia\nja hyväntekeväisyyden hedelmiä. -- Tämä teidän luonanne saamani\nkokemus on minua tukenut silloinkin, kun ruumiini voimat ovat\nhorjuneet. Pyydän teitä, veljeni! kohdelkaa edelleen lempeydellä\nja opetuksella, tyyneydellä ja kärsivällisyydellä niitä, joissa\nJumalan henki voimallisemmin herättää vakavaa miettimistä. Siten te\nkartutatte Jesuksen valtakuntaa maan päällä ja suojelette kirkkoamme\nsen vihollisten hyökkäyksiltä. Se taistelu, jota sen vanha vastustaja\nRoomassa käy tätä kirkkoa vastaan ja joka muutamissa valtakunnissa\ntulee yhä yleisemmäksi, se taistelu, jota metodismi, pyrkien kirkon\nlääkäriksi, väittäen että se on jähdyttänyt itsensä, on alottanut,\nse kamppailu, johon ovat antautuneet ne, jotka, voimallisen halunsa\ninnostuttamina ja koettaen tunteellaan käsittää Jumalan hengen,\nluulevat edellä muiden omistaneensa tämän hengen, heidän hengellinen\nelämänsä kun muka todistaa heidän olevan korkeamman johdatuksen\nalaisina, ja sentähden tarjoutuvat ottamaan kirkkomme hoidettavakseen\nja tukemaan sitä tunteen syvyydestä pulppuavilla mielikuvilla, tämä\ntaistelu ei ole teille tuntematon. Tarkastakaamme kaukaa näitä\ntaisteluja ja oppikaamme niistä palavalla rakkaudella kunnioittamaan\nsitä äitiä, joka on meitä helmassaan kasvattanut ja enemmän kuin\nkolmesataa vuotta ravinnut -- sitä äitiä, joka uskon syvyydestä saa\nversomaan selviä käsitteitä, jotka ihanammin kuin valkeat ja keltaset\nlumpeenkukat sisäjärven lahdella kaunistavat hengen merta, osoittaen\nettä tuossa on hedelmällinen pohja, jota eivät ilman myrskyt voi\nhävittää eivätkä sameaksi tehdä.\" [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843\nn:o 1.]\n\nKun tämä puhe pari vuotta myöhemmin luettiin eräässä seurassa,\nmissä oli saapuvilla moniaita Pohjanmaan heränneitä pappeja,\nhuudahti F. O. Durchman: \"oletteko koskaan kuulleet kauniimbata,\nsuloisembata ja ihanambata evankeliumia!\" [Kert. N. G. Arppe.]\nJos kohta täytyykin myöntää, että piispa Ottelin oli vähemmin\nperehtynyt uskonopillisiin kysymyksiin, kuin muut korkeammassa\nvirka-asemassa olevat kirkon miehet, ja siitäkin syystä oli\npakotettu turvautumaan tyhjiin korusanoihin, kuvaa hänen puheensa\nkuitenkin mitä uskollisimmin johtavissa kirkollisissakin piireissä\nsuosittua käsitys- ja esitystapaa. Synnin ja armon suuri kysymys\noli syrjäytetty saarnan keskipisteestä ja sen sijalle asetettiin\npintapuolinen esitys Jumalan hengen armotöistä kristityssä, joita\narmotöitä melkein Aristoteleen siveysopin mukaan käsitettiin\nvastakkaisten liiallisuuksien keskivälillä oleviksi sieluntiloiksi.\nIhmisen tuli olla uskonnollisen, mutta ei liiaksi, hänen piti yleisin\nsanoin tunnustaa turmeluksensa, mutta hän \"ei saanut surra itseään\nsairaaksi\", hän sai toivoa parempaa elämää, mutta kohtuudella, niin\nettei tämäkään elämä menettäisi viehätystään, hänen tuli rakastaa\nJumalaa \"yli kaiken\", mutta niin, ettei kukaan, ei vieras eikä\nkotiväki, siitä loukkaantuisi j.n.e. Yhdessä suhteessa vain hänen\npiti olla horjumattoman jyrkkä: hänen tuli ehdottomasti uskoa,\nettä hän näin eläessään ja törkeitä syntejä väittäessään sai olla\nautuudestaan varma. \"Nykyajan ihmiset eivät voi aavistaakaan silloin\nvallitsevaa sokeutta Sielun todellista tilaa ei kirkoissakaan koskaan\notettu puheeksi\" on eräs niihin aikoihin herännyt vanhana todistanut.\n[Otto Hjelt.]\n\nSaarnojen ja muiden hengellisiä asioita käsittelevien puheiden muoto\noli tämän mukaista. Taitavasti osattiin ylimalkaisilla lauseilla\nsalata synnin syvyyttä ja korusanoilla herättää jonkunlaista\ntunteellisuutta. Niin tottuneet olivat ihmiset tuommoiseen\nsaarnatapaan, etteivät ajattelevatkaan henkilöt huomanneet,\nmiten tyhjää ja imelää se useimmiten oli. Niinpä esim. Turussa\nsiihen aikaan ilmestyvä tieteellinen aikakauslehti \"Ecclesiastikt\nLitteraturblad\", julkaistessaan piispa Ottelinin yllämainitun\npuheen, lausuu: \"Kernaasti alotamme uuden vuosikerran niillä\nmiettimistä ansaitsevilla sanoilla, joilla veljes-hiippakunnan\nkunnioitettu esimies ensikerran tervehti kokoontunutta papistoaan.\nSuosiollisella luvalla me ne julkaisemme, ja varmaankin on moni\nmeidän kanssamme niistä kiitollinen, etenkin koska puhe, joka on\npainettu vain jaettavaksi, ei ole yleisön saatavissa.\" [Ecclesiastikt\nLitteraturblad, 1843 n:o 1.] Niinkuin Turun pappeinkokouksen\npöytäkirjat todistavat, pidettiin varsinkin C. P. Hagbergin\nTukholmassa v. 1822 ilmestynyttä saarnakokoelmaa niin yhdessä kuin\ntoisessa suhteessa paraana. Varsinkin kiitettiin sen kaunista kieltä.\nOttelinin puhe noudattaa uskollisesti sen esitystapaa.\n\nHerännäisyys oli kutsuttu luomaan uuden saarnatavan Suomen kirkossa.\nSen rohkeat edustajat eivät hämmästyneet sitä vastarintaa, joka\nheillä tässäkin suhteessa oli voitettavana. Ei niin, että he olisivat\nmiettineet, miten taistelu siinä kohden oli suunniteltava, ja tarkan\nharkinnan mukaan valmistaneet uuden mallin, jota he aikoisivat\nsaarnoissaan noudattaa. Sillä tavoin ei historia uutta luo. Ei\ntiedä kukaan, mitä muodostuksia joki itselleen luo, kun se, hyläten\nentisen uomansa, alkaa raivata itselleen uuden tien läpi laaksojen\nja harjanteiden. Niin hengenkin maailmassa. Eivät neuvotelleet\nheränneet papit keskenään, mitä heidän tulisi sanankuulijoilleen\nsanoa ja mihin muotoon sanansa pukea. He eivät saarnatuolista\nlukeneet ulkoa opittua, postilloista lainattua läksyä, vaan he\ntodistivat, mitä itse olivat kokeneet sen Jumalan vanhurskaudesta ja\narmosta, jonka lähettiläitä he olivat. \"Mistä sydän oli täynnä, siitä\npuhui suu.\" Ja jos samankaltainen pohjasävel kaikuikin heränneitten\npappien saarnoissa, jos useat heistä olivatkin pääasiallisesti\nherätyssaarnaajia, jotka ensin lain vasaralla tahtoivat särkeä\nsydämet, ennenkuin sanankuulijoilleen julistivat Jumalan armoa\nKristuksessa, niin muodostivat ainakin etevimmät heistä oman\nsaarnatapansa, johon kunkin yksilöllisyys painoi leimansa. Varsinkin\nne, jotka saarnasivat vapaasti, loivat itselleen oman saarnatavan.\n\nOn säilynyt verraten paljon heränneitten pappien saarnakonsepteja.\nMutta joka niiden nojalla arvostelisi heidän saarnatapaansa, johtuisi\nhyvinkin vääriin tuloksiin. Ensiksi ovat nämä saarnakonseptit\nvarhaisilta ajoilta, jolloin niiden sepittäjät enimmäkseen vielä\nolivat nuoria ja kokemattomia, ja toiseksi on niissä paljon\nlainattua. Jos niitä vanhoille heränneille lukee ja heiltä kysyy:\nnäinkö hän saarnasi? saa vastaukseksi: \"Ehkä siihen aikaan, kun hän\nkartasta luki, mutta ei sitten, kun hän vapaasti puhui.\" Näin ollen\nolisi väärin näistä konsepteista lainatuilla otteilla koettaa kuvata\nheidän saarnatapaansa. Näytteeksi otamme tähän kuitenkin erään Niklas\nDurchmanin papereista löydetyn saarnan loppuosan. Saarna käsittelee\nMath. evankeliumin 7 luv. 15-21 värsyjä. Sen punaisena lankana ovat\nkysymykset \"mistä tulet\" ja \"kuhunka menet\". Loppusanat kuuluvat:\n\n\"Jos mielesi on välttää tuomiota ja tulla taivaan valtakuntaan, niin\ntee vilpitön parannus ja usko evankeliumia. Hylkää kaikki vääryys,\nkaikki pahuus, jos tahdot kristityn nimeä kantaa. Seuraa Jesusta ja\nnoudata hänen oppiansa, niin hänen sauvansa tukee sinua ja iloiten\nsaatat sitten ammentaa vettä ijankaikkisesta autuuden kaivosta. Niin\ntotta kuin tahdot voittaa taivaan valtakunnan, niin totta pitää\nsinun tehdä isäsi tahto, joka on taivaissa. Jos et täällä ajassa voi\ntäydellisesti tehdä sitä, niin ahkeroi kuitenkin sen voiman jälkeen,\njonka Jumalan henki sinulle antaa, palvellaksesi Herraa Jumalatasi,\nvaroen ettet häntä vapaaehtoisesti vihastuta. Olkoon Jumala\nmielessäsi koko elinaikanasi ja pidä hänen sanansa sydämessäsi. Kysy\nainiaan itseltäsi; _mistä tulet ja kuhunkas menet_. Ajattele alussa\naina loppua. Seisot taivaan valtakunnan ja helvetin tulen vaiheella.\n_Kuhunkas menet?_ Voi rakas ystäväni! Käy ahtaasta portista sisälle\nniitten joukossa, jotka tekevät isänsä tahdon, joka on taivaissa. _Se\nportti on lavea ja avara tie, joka vie kadotukseen_, ijankaikkiseen\ntuleen, ja _niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät_, vaikka\nkyllä sanovat: Herra, Herra. Mutta he eivät tee Isän tahtoa, joka\non taivaissa, ja saavat sentähden Herran suurena tuomiopäivänä\nkuulla tämän julistuksen: menkää pois minun tyköäni, te kirotut!\nMutta _se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat\novat, jotka sen löytävät_. Mitkä ovat siis nämä harvat? Juuri ne,\njotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Meillä on elävän Jumalan\nkanssa tekemistä. Kuinka saattaa sitten kuollut ihminen hänelle\nkelvata? Meillä on kaikkinäkevän Jumalan kanssa tekemistä. Eiköhän\nnäkisi ulkokullaisuuttamme ja petollisuuttamme? Voi, harhailevat\nihmislapset, malttakaamme mieltämme, miettikäämme kuhunka menemme ja\nmikä lopuksi tulee; oppikaamme tuntemaan sydämemme sen hedelmistä.\nVarjelkaamme kaikella uutteruudella sielumme ulkokultaisuudesta,\njotta se tulisi sen elävän ja näkevän kaivoksi. [Saarnan aiheena on:\n'Enkelistä, joka istuen sen elävän ja näkevän armokaivon luona, kysyy\njokaiselta hätääntyneeltä syntiseltä: 1) Mistä tulet? 2) Kuhunkas\nmenet?'] Noudattakaamme Paavalin esimerkkiä ja kysykäämme: Herra,\nmitä tahdot, että minun pitää tekemän? Rukoilkaamme Jumalalta, että\nhän kaikissa ilmoittaisi meille tahtonsa ja sallisi meidän hyvinä\npuina kantaa hedelmää, jotta ei meitä hakattaisi pois ja heitettäisi\ntuleen. Älkäämme ajatelko: kauan saa kuoleman toukka jyrsiä,\nennenkuin elämämme lanka katkeaa, ja että me epäilemättä kauan saamme\nmaata tautivuoteella, ennenkuin lähtökello kalahtaa viime kerran,\nja että siinä hyvästi ennätämme parannusta tehdä. Voi, älkäämme\neksykö! Tämän väärän luulon sokaisemana on moni mennyt aika kyytiä\nhelvettiin. Kuolemalla on lujat kynnet, ei sen tarvitse kuin kerran\nkopristaa, niin on jo ihminen ijankaikkisuudessa kaikkivaltiaan\nja vanhurskaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Ja niinkuin ihminen\nkuolee, niin käypi hänen joko hyvästi taikka pahasti. Sentähden,\nJesuksen verellä kalliisti lunastetut sielut! älkäämme unohtako\nijankaikkisuutta. Mistä tulemme? Jumalan tyköä. Ja kuhunkas menemme?\nVoi, palatkaamme Jumalan tykö, hänen tykönsä, joka on sanonut: _Minä\nolen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle elämän veden\nlähteestä lahjaksi ja joka siitä vedestä juo, jota minä hänelle\nannan, ei hän janoo ijankaikkisesti; vaan se vesi, jonka minä hänelle\nannan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kuohuu ijankaikkiseen\nelämään._ Palatkaamme Jesuksen tykö. Hänessä on rauhan ja ilon ja\nvalkeuden lähde. Jota pikemmin palajamme, sitä parempi. Hän odottaa\nmeitä, vastaanottaakseen meidät avatulla rakkaudensylillänsä. Siis\njoutukaamme ja älkäämme viivytelkö! Tulkaa ja ammentakaa ilolla\nterveyden lähteestä! Tähän antakoon Jumala meille kaikille armonsa\nJesuksen Kristuksen tähden! Amen.\"\n\nJos kysymyksessä oleva saarnakonsepti, niinkuin on syytä miltei\nvarmuudella otaksua, onkin Durchmanin omaa sepitystä, niin on sitäkin\nvarmempaa, että hänen saarnansa yleensä olivat vielä voimallisempia\nja henkevämpiä. Hän oli saarnaaja \"Jumalan armosta\". Ja vapaasti hän\nmelkein aina puhui. Kohti kävivät hänen sanansa -- niiden kärkeä oli\nvaikea välttää. Jokainen sai osansa, niin ettei ollut aikaa muihin\ntuomiten katsoa, kun hän syntiä nuhteli ja veti sanankuulijansa\nsynnit, julkiset ja salatut, törkeät ja siivommat, valkeuteen. Eikä\njäänyt Jumalan armo Kristuksessa pois hänen herätyshuudostaan. Miltei\nrukoillen kehotti hän ihmisiä sen turviin pakenemaan. Hänen kaunis\näänensä ja tavatonta eloisuutta uhkuva puheensa, vilkkaat liikkeensä,\njoissa ei kuitenkaan ollut merkkiäkään näyttelijän tempuista, --\nkaikki oli omiaan tekemään kuulijoihin mitä valtavimman vaikutuksen.\nArmonjärjestyksen eri asteita järjestelmällisesti esittämään hän\nei milloinkaan ryhtynyt. Mitä ehkä eksegeettisessä suhteessa hänen\nsaarnoistaan puuttui, sen korvasi niiden elävä, sanankuulioihin\nsovitettu todistus synnistä ja armosta. Alkusanoina käytti Durchman\nusein muutamia värsyjä Siionin virsistä. Niiden nöyrä, särkevä\nhenki oli sukua hänen oman uskonnollisen katsantotavan kanssa ja\noivallisesti liittyi hänen puheensa niissä vallitseviin alkusanoihin.\n-- Olemme ennen huomauttaneet Durchmanin koti-ikävästä ja siitä\ntulisesta kiireestä, millä hän kiivaili Jumalan valtakunnan voiton\npuolesta. Se sävel kuului ehkä selvimmin hänen herätyshuudossaan.\n[Paitsi ennen mainittujen vanhojen keuruulaisten rouva Lydia\nHällforsin kautta hankitut tiedot, A. O. Törnuddin ja Jos. Grönbergin\nkertomukset.]\n\nSamaan tapaan, kuin Niklas Durchman, saarnasi hänen vanhempi\nveljensä Frans Oskar. Hänelläkin oli erinomaiset saarnalahjat ja\nvielä täyteläisempi ja kauniimpi ääni. Sitäpaitsi harrasti hän\njo aikaisin kielen puhtautta, ollen tässä suhteessa heränneistä\npapeista ensimmäisiä. Hänen voimallinen puheensa tempasi mukaansa\nvälinpitämättömimmätkin sanankuulijat ja hallitsi ihmeellisesti\nahdinkoon asti täytetyt kirkot. Ryhtinsä ja koko esiintymisensä\nilmaisi miehuutta ja pelotonta suoruutta, myöhempinäkin aikoina\nmuistuttaen sanankuulioille, että saarnatuolissa seisoi yksi\nKalajoen käräjien sankareista. Luonteeltaan oli Durchman hyvin\nvilkas, ja semmoista oli myöskin hänen puheensa, mutta hän hillitsi\nsaarnatuolissa liikkeensä ja piti äänensä kurissa, niin ettei tämä\ninnostuksen tulisimpinakaan hetkinä pettänyt. Ja jos kuulijakuntansa\nliiaksi antautui tunteitten valtaan, niin että äänekästä itkua\nalkoi kuulua kirkossa, katkasi hän puheensa, vakavalla katseella ja\näänettömyydellä painaen liikutukset alas. -- Durchmanin aikuisimmilta\npappisajoilta on säilynyt verraten monta saarnakonseptia, joista\nvoi päättää että hän siihen aikaan ylimalkaan kirjoitti saarnansa.\nNiin teki hän silminnähtävästi, ainakin usein, myöskin vanhana.\nMiehuutensa paraina päivinä saarnasi hän aina vapaasti. Näitä hänen\nsaarnojaan on varsinkin Suupojan kansa myöhään unohtava. Niiden maine\non säilynyt sukupolvesta toiseen. [Kert A. O. Törnudd, N. G. Arppe;\nHedvig Paavola, Greeta Hurtasalo y.m. Isonkyrön vanhat heränneet.\nDurchmanin saarnoja on minulle antanut rouva Vendla Östring.]\n\nEtelä-Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa vaikuttaneista\nheränneistä papeista ovat saarnamiehinä eniten tunnetut Östring ja\nJ. M. Stenbäck. Jo se seikka, että heidät saarnoistaan vedettiin\noikeuteen, todistaa kuinka suurta huomiota ne herättivät.\nStenbäckin puhe oli alkuaikoina ehkä useinkin liika rajua, mutta\nlohdutustakin siitä aina saivat kaikki synneistään murheelliset ja\narmoa janoovat sanankuulijat. Östring oli evankelisempi, ja hänen\nesitystapansakin lempeämpää, mutta herätyssaarnan leimaa hänenkin\npuheensa pääasiassa kantoi. Kummankin esitys oli vilkasta, sattuvaa\nja jännnitettyyn tarkkaavaisuuteen vaativaa Ehkä käsitteli Östring\nmonipuolisemmin Jumalan sanaa ja ehkä jäi hänen puheestaan pysyvämpi\nvaikutus ihmisten sydämiin, mutta niin lujasti kuin Stenbäck ei hän\njaksanut kolkuttaa kovien sydänten ovia. Sensijaan käsitti hän ehkä\nparemmin, kuin tuo hänen taistelun myrskyissä karaistu asetoverinsa,\nylipaimenen sanat \"ruoki minun lampaani\". [Kert. Charlotte Achrén\ny.m.; Församlingsvännen 1889 n:o 7, 9, 1890 n:o 3.]\n\nNiinkuin olemme maininneet, oli myöskin F. G. Hedberg, jos kohta\nlyhyen ajan kuluessa, vakavalla äänellään täydentämässä sitä\nherätyshuutoa, joka 1840-luvun alkupuolella kaikui Suupohjan\nkirkoissa. Hänen saarnansa pääsisältönä oli jo siihen aikaan\nJumalan rakkaus Kristuksessa. Ensimmäisiä saarnamiehiä Hedberg ei\nollut Niinkuin hänen kirjoituksensa, oli hänen puheensakin, jos\nkohta elävää, vieläpä tavallaan vilkastakin, hieman pitkäveteistä.\nSuurta rakkautta sielujen hoidossa se aina ilmaisi sekä väsymätöntä\nharrastusta Jumalan valtakunnan levittämisessä. Ainakaan tässä\nsuhteessa ei Hedberg saarnaajana puolustusta kaipaa. [Wennerström, F.\nG. Hedberg, y.m.]\n\nIhmeellinen oli tämä aika. Niin selvästi kuin silloin ei Jumala\nmilloinkaan ole kansallemme näyttänyt, ettei hänen varastohuoneestaan\npuutu aseita, ihmissydänten valmistamiseksi sanan kylvöä varten\nja tämän kylvön hoitamiseksi niin, että se kantaa hedelmää.\nToinen saarnaaja toisensa perästä esiintyy Herran työmaille, ja\nuseimmat heistä käyttävät sanan kaksiteräistä miekkaa voimalla,\njonka vertaista ei ennen eikä myöhemmin ole Suomessa nähty,\nkuin poikkeuksena vain. Varsinkin Pohjanmaalla oli niin monta\netevää saarnaajaa, että niiden kaikkien kuvaaminen kävisi miltei\nmahdottomaksi. Muutamia semmoisia tahdomme kuitenkin mainita,\nennenkuin ryhdymme tekemään selkoa niiden miesten saarnatavasta,\njotka ovat saavuttaneet suurimman maineen.\n\nLuultavaa on, että L. J. Achrén, jos hän olisi elänyt kauemmin, olisi\nsaanut hyvinkin huomatun sijan Suomen herännäisyyden historiassa.\nMyöskin saarnamiehenä olisi hän epäilemättä hankkinut itselleen\nsuurenkin maineen. Siihen oli hänellä paljon edellytyksiä, kirkas\nääni, rikas mielikuvitus, selvä ajatusjuoksu, hyvät tiedot ja\nennen kaikkea elävä jumalanpelko sekä vastustamaton halu julistaa\nHerran nimeä ja hänen ihmeitään. Hänen rohkea esiintymisensä\nesim. Vähässäkyrössä (II s. 138-140) todistaa myöskin, ettei\nihmispelko olisi saanut häntä maailman kanssa tinkimään totuuden\nvaatimuksista. Mutta melkein heti sen jälkeen, kun hän oli muuttanut\nrakkaaseen Munsalaansa ja runollisen sielunsa ihastuksella ehtinyt\nsanankuulijoissaan nähdä Jumalan hengen suurta työtä, kutsui\nHerra hänet pois. Achrén ehti vain vuoden ajan herättäen todistaa\nkorpimatkan vaaroista, kehoittaa sanankuulijoitaan niitä välttämään\nja uskossa luomaan silmänsä siihen kirkkauteen, minne Jesus on mennyt\nvalmistamaan sijaa omillensa. Sekin sävel kuului heränneitten pappien\nsaarnassa, jos kohta useimmat heistä, ja niiden joukossa Achrénkin,\npyhän pelvon tähden eivät uskaltaneet siihen kovin käsin koskea.\n[Wennerström, F. G. Hedberg; kert. Charlotte Achrén.]\n\nVaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui 1840-luvulla mitä rohkein\nherätyshuuto. O. L. Helander ei säästänyt surutonta maailmaa eikä\nnimikristittyjä, joita heränneitten joukkoon oli liittynyt. Hänkin\nedusti tuota uutta saarnatapaa, joka ei ensinkään noudattanut\nvanhoja kaavoja ja malleja. Henki, mikä hänessä asui, särki ne\nkaikki, herättäen ihmiset ymmärtämään, ettei kristinusko ole\ntuommoinen ylimalkainen asia, joka koskee kaikkia yleensä eikä\nketään persoonallisesti, että sen puhuttelusana on \"sinä\". Kaikki\ntoimet, pyrinnöt, huvitukset, maailman mielestä luvalliset, niinkuin\nluvattomatkin, veti hän valkeuteen tutkittaviksi. Mittakaavana oli\nherännäisyyden jyrkkä joko -- tahi. Mutta hyvinkin evankelinen oli\ntämän ohessa Helanderin saarna usein.\n\nPaljon ikävyyksiä oli Mustasaaren kirkkoherralla B. Frosteruksella\ntämän apulaisensa esiintymisestä. Pääasiallisesti Helanderin\nsaarnoja tarkoittaen oli hän Turun pappeinkokouksessa puhunut\nmyöskin heränneitten tuomitsemishalusta tavalla, joka todistaa,\nettä hän turhaan oli koettanut asettaa apulaisensa intoa sekä\nsaada häntä käyttämään kieltä, joka ei \"loukkaisi sivistyneitten\nihmisten häveliäisyyden tuntoa\". Jos moite ei joka suhteessa\nollutkaan aivan perusteita vailla, jos Helanderin joskus olisi\ntullutkin huolellisemmin valita sanansa, niin on paljon enemmän syytä\nhäneen sovittaa Jonas Laguksen heränneitten pappien saarnatavan\npuolustukseksi lausumat sanat: \"Kuka moittii sotamiehiä, jotka\nvalloittivat vihollisen linnan, siitä että joku kuula meni harhaan\",\n-- Frosteruksen harmiksi oli sekin nuori pappi, _Kustaa Vilhelm\nLybeck_, joka v. 1844 määrättiin hänelle toiseksi apulaiseksi, saman\nmielinen ja esiintyi saarnatuolissa, ainakin ensi vuosina, ehkä\nvielä jyrkemmin. Niinpä hän esim. kerran lopetti saarnansa Vaasan\nkirkossa seuraavilla sanoilla: \"te juoksette kaikki helvettiin,\namen.\" -- Tämä Lybeck kehittyi ennenpitkää eteväksi saarnamieheksi.\nSemmoisena elää hän vielä tänään Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön\nmuistossa. Hänen saarnansa olivat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niiden\nvoimaa lisäämässä oli kirkas ja kantava ääni. Lybeckin puhe lähti\nsydämestä. Hän saarnasi aina vapaasti. [Kert. Charlotte Achrén, rouva\nBetty Grenman, N. G. Arppe y.m.; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat;\nFörsamlingsvännen 1890 n:o 7; Paimenmuisto.]\n\nHerännäisyyden kevätkylvöä Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella\noli muiden jo varhain huomattujen saarnaajien kera V. Österbladhkin\nollut tekemässä. Sieltä siirtyi hän, niinkuin tiedämme,\nAlavieskaan, missä hän sai varsinaisen saarnaaja-maineensa. Eräs\nhänen sanankuulioittensa lapsista [Ei heränneisiin lukeutuva.]\nviimemainitussa seurakunnassa on antanut hänen saarnastaan seuraavan\ntodistuksen: \"Siunattuaan ensin saarnansa, nojautui Österbladh\nsaarnatuolissa kyynärpäähänsä ja alkoi sitten puhua. Hän saarnasi\nerinomaisen elävästi ja kovalla äänellä. Olin pieni poika silloin\nenkä muista mitään hänen saarnoistaan, ihmettelin vain, miksi kansa\nkirkossa aina itki. Sen vain selvästi muistan, että Österbladh\nlöi oikean kätensä saarnatuoliin, lausuen: tuossa on vaara, ja\nsitten vasemman kätensä samoin, sanoen: siinä on vaara\". Tuon\npoikasen muistissa säilynyt kuva on oikea ja jo semmoisena riittävä\nilmaisemaan, että Alavieskan silloinen pappi ei ollut tavallinen\nsaarnaaja. Sikäläinen kansa vaati paljon -- se oli usein kuullut\nMalmbergin, Laguksen y.m. herännäisyyden merkkimiesten saarnaavan.\nKirkossa itkettiin sentähden, että Österbladhin puhe lähti sydämestä\nja tunkeutui sydämiin. Ei ketään, jolla ei ole sydämen lämpöä,\nvoi sanoa puhujaksi tämän sanan vasituisessa merkityksessä.\nUskonnollisella alalla esiintyvät puhujat eivät suinkaan ole\npoikkeuksena muista. Päinvastoin tiedämme, että huolellisimmastikin\nvalmistettu ja opillisesti perusteellisinkin saarna jättää\nsanankuulijat kylmiksi, jos saarnaaja itse on kylmä. Österbladhin\nluonteessa oli jotakin hellän ystävällistä ja puoleensa vetävää. Jo\ntämä ominaisuus painoi häneen saarnaajanakin edullisen leiman. Mutta\nhänessä oli jotakin paljon enemmän. Sitä ilmaisemaan sopii hyvästi\nheränneitten käyttämä yhtä syvällinen kuin kaunis lausetapa: hänellä\noli särjetty sydän. Jumalan armo oli sen särkenyt. Kun hän siitä\narmosta saarnatuolista todisti, miten se kovatkin sydämet murtaa ja\nsynnin kahleet särkee, niin tunsivat kaikki, ystävät ja vastustajat,\nettä hän puhui sisimmän vakaumuksensa kieltä. Suomea osasi Österbladh\nhuononpuoleisesti, mutta hänen vilkas esitystapansa ja sattuvat\nvertauksensa vaikuttivat, ettei tämä puute sanankuulijoita häirinnyt.\nEtenkin Österbladhin rukouksia kiitetään henkeviksi. \"Niillä hän\nkerrassaan särki seurakunnan\". [Kert. Kalajoen-varren vanhat\nheränneet, J. Hemming, Charlotte Achrén. y.m.]\n\nUseimmat heränneet papit noudattivat vallitsevaa saarnatapaa siinä\nsuhteessa, että jakoivat saarnansa eri osiin, jotka he, luettuaan\npäivän evankeliumin, tarkasti ilmoittivat. Tätä ei kansan silloiseen\nkehitykseen nähden sovi moittia, varsinkin kun heränneitten saarnat\nmuissa suhteissa olivat niin vapaat kaikesta kaavamaisuudesta. Moni\nheistä valitsi saarnavirtensäkin ja alkusanansa niin vanhoista\nmalleista riippumatta, että kirkkoväki niistäkin tiesi heränneen\npapin saarnaavan. Niinpä esim. Achrén aina määräsi saarnavirtensä\nkulloinkin vallitsevan tilansa mukaan, [Kert. Charlotte Achrén y.m.]\nNiklas Durchman käytti jumalanpalveluksessa niihin asti tuntemattomia\nhengellisiä lauluja saarnansa johdatuksena, ja ennen kaikkea oli\njo saarnojen esipuhe, jonka ohjeeksi heränneet papit tavallisesti\nvalitsivat vanhan testamentin profeettain, usein myöskin Johanneksen\nIlmestyskirjan taikka epistolain sanoja, sekä sisällykseltään että\nmuodoltaan jotakin siksi uutta, että suruttomankin sanankuulijan\noli vaikea päästä kaavakristillisyyden lepoon. Itse esityskin,\nse eloisuus ja paino, millä nämä papit lukivat epistola- ja\nevankeliumitekstit sekä jumalanpalveluksessa käytettävät rukoukset,\nerosi siksi huomattavasti ajan yksitoikkoisen uneliaasta lukemis- ja\nesitystavasta, ettei pietistoilta kysymyksessä olevassa suhteessa\nvoi enempää vaatia. Ja etteivät sitäpaitsi kaikki heränneet papit\nnoudattaneet yllämainittua saarnamuotoa, se tiedetään niinikään.\nTodistuksena olkoot seuraavat sanat, joilla K. K. von Essen alotti\nEspoon kirkossa v. 1841 4:nä sunnuntaina kolminaisuudesta pitämänsä\nsaarnan: \"Kalliit sanankuulijani! Käsiteltävänä olevan evankeliumin\nsisältö on niin äärettömän rikasta, että minä, valitessani ainetta,\njosta minun sen ohjeen mukaan tänään tulisi saarnata, jouduin\nkerrassaan epätietoiseksi. Päätin sentähden vihdoin tänään turvautua\nsaarnatapaan, joka kyllä ei ole tavallista meillä, mutta josta toivon\njokaisella tarkalla sanankuulijalla olevan yhtä paljon hyötyä,\nkuin tavallisestakin. En aio sentähden tänään, niinkuin yleisenä\ntapana on, jonkun tekstissä olevan värsyn johdosta puhua määrätystä\naineesta, vaan tarkoitukseni on suurimmassa yksinkertaisuudessa,\nvärsy värsyltä, koettaa selittää itse tekstiä. Tällä saavutetaan se\netu, että jokaisen tarkkaavan sanankuulijan pitäisi voida saada selvä\nkäsitys siitä pyhän raamatun kohdasta, joka on päivän tekstinä.\"\nTämän hyvinkin kuivalta kuuluvan selityksen jälkeen seuraa saarnassa\npalava, verraten pitkä rukous.\n\nNämä v. Essenin sanat johtavat huomiomme vieläkin tärkeämpään asiaan\n-- kysymykseen: mihin suhteeseen asettuivat heränneet saarnoissaan\nraamattuun? Kieltämätön tosiseikka on, että he keskusteluissaan,\nväittelyissään, vieläpä kirjoituksissaankin ainakin yhtä usein,\njollei useamminkin, vetosivat hyviin postilloihin ja muihin\nuskonnollisiin kirjoihin, kuin raamattuun. Näyttääpä siltä kuin\nmoni heistä yksityisessä hartaudessaankin olisi menetellyt samoin.\nSaarnoissakin jää tekstin kokonaisuus monelta syrjään ja huomio\nkiinnitetään yksipuolisesti jonkun yksityisen, joko epistola- tai\nevankeliumitekstissä löytyvän värsyn aiheuttamaan aineeseen. Miten\nerinomaisella tavalla useat heränneet papit tuota valitsemaansa\nainetta sitten käsittelivätkin ja sovittivat sanankuulijoihin,\non tässä kysymys puutteellisuudesta, jota historia ei saa jättää\nmainitsematta. Sopisi odottaa, että heränneet papit tässä tärkeässä\nsuhteessa olisivat muuttaneet vallitsevan saarnatavan. Niin ei\nkuitenkaan ollut laita. Raamattu ei käytännössä päässyt _ainoana_\nehdottomasti oikeana ohjeena saarnatapaa määräämään. Seurauksena\nsiitä oli muun ohessa, että muutamat lempilauseet, joita ei löydy\nraamatussa, tuon tuostakin esiintyivät pietistain saarnoissa ja\nhartauspuheissa, siten saaden miltei absolutisen arvon. Semmoinen\nlempilause oli esim. Jonas Laguksen usein käyttämä sana \"alimmalle\nportaalle asettumisesta\".\n\nPietistain saarnoja on sanottu laillisiksi, ja ehkä on tämä syytös,\nainakin mikäli se koskee muutamia saarnaajia, oikeutettukin. Mutta\netteivät he sanankuulijoiltaan sulkeneet armonistuimen ovea, vaan\nmonesti hyvinkin avonaisesti heille julistivat evankeliumia, se on\nmyöskin varmaa. Todistuksena olkoot seuraavat N. H. Holmströmin v.\n1831 pitämän konfirmatsioonipuheen alkusanat:\n\n\"_Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeeman, mutta minun armoni\nei ole sinusta poikkeava eikä minun rauhani liitto lankeava pois._\nNäin vakuutta Jumala Israelin kansalle sitä isällistä huolenpitoa,\njonka hän sille oli luvannut. -- Ijankaikkisista ajoista on Jumala\ntehnyt armonliiton ihmisen kanssa. Ainoan poikansa Jesuksen\nKristuksen kautta pelasti hän ihmiskunnan synnin turmeluksesta ja\nonnettomuudesta. Tämä Jesus opetti meille elämän ja autuuden tien.\n_Muuta perustusta autuudelle ei yksikään voi laskea, kuin sen, joka\npantu on, Jesus Kristus._ Nämä lapset ovat oppineet tuntemaan sen\nopin, jonka Jesus julisti. He tuntevat sen Jumalan, jonka liittoon\nheidät pyhässä kasteessa otettiin, he tuntevat sen Vapahtajan,\njoka rakkaudesta heitä kohtaan uhrasi henkensä ristin puussa ja\nkuolemassa julisti heille elämän ja autuuden. Nyt he tahtovat\njulkisesti näyttää, että he ovat sen Jumalan opetuslapsia, jonka\npalvelukseen heidät uhrattiin lapsuutensa päivinä. Nyt he tahtovat\nuudistaa sen liiton kolmiyhteisen Jumalan kanssa, minkä he tekivät\nelämänsä aamuhetkenä. Sydämen nöyryydessä he tahtovat tunnustaa,\nkuinka usein he lapsuutensa ja nuoruutensa ijällä ovat haavoittaneet\nsen isän sydäntä, joka pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan, kuinka\nhe ovat rientäneet pois hänen sylistänsä. Syvällä katumuksella\nnostavat he nyt silmänsä ja sydämensä taivaaseen päin ja huokaavat:\n_Jumala armahda minua syntistä! Minun syntini käyvät pääni ylitse\nja niinkuin raskas kuorma ovat ne minulle ylen raskaiksi tulleet!_\nHeidän sielunsa tietää sen totuuden, että Jesus tuli maailmaan\n_'vapahtamaan sitä kuin kadonnut oli'_ ja he ovat vakuutetut siitä,\nettä _kaikille niille, jotka hänen vastaanottavat, antaa hän\nvoiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskovat hänen nimeensä_. Nyt\ntahtovat he kääntyä Jumalan tykö ja sanovat tuhlaajapojan kanssa:\n_Minä nousen ja menen Isäni tykö._ Ja he sanovat hänelle: _Isä minä\nolen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole\nmahdollinen kutsuttaa lapseksesi_, mutta minä tiedän, että sinä\nJesuksen tähden olet laupias Isä. Ja Jumala vastaa heille: _Vuorten\npitää välttämän ja kukkulain lankeaman, mutta minun armoni ei ole\nsinusta poikkeava eikä minun armoni liitto lankeava pois_. -- Te\nvanhemmat ja omaiset ja kaikki te sanankuulijani! Rukoilkaa heidän\nedestänsä ja siunatkaa heitä! Maahan langetkaa Jumalan ja meidän\nHerramme Jesuksen Kristuksen eteen! Pyytäkää häneltä apua, siunausta\nja menestystä näiden heikkojen toimitukseen.\" [Holmströmin verraten\nlukuisat saarnakonseptit omistaa kirkkoh. Niilo Holmström.] --\nVaikka Holmström oli hyvin lyhyt mies, herätti hän käytöksellään\nkunnioitusta missä seurassa tahansa. Hänestä lähti respektiä vaativa\nvaikutus, josta ei röyhkeäkään jäänyt osattomaksi. Tähänkin nähden\nedusti hän huomattavalla tavalla heränneitä pappeja. [Kert. rouva\nAmanda Holmström.] Ja tuo heidän persoonallinen vaikutuksensa\nkuulijakuntaansa on tärkeä tekijä heitä saarnamiehinä arvosteltaessa.\n\nYlimalkaan olivat heränneitten saarnat lyhyitä. Yksi vain eroaa\nsiinäkin suhteessa jyrkästi muista: Henrik Renqvist. Hänen saarnansa\nkestivät pari tuntia, joskus enemmänkin. Eikä hän suinkaan ollut\nmikään etevä puhuja, Esitystapansa oli väsyttävää ja pitkäveteistä,\nlauseet monesti kömpelöitä, vertaukset mauttomia, eikä kielikään\nhyvää. Hänen kirkossaan kyllä nukuttiin, se on myönnettävä. Mutta\nRenqvistin alituisesti rukoileva henki veti taivaasta paljon\nsiunausta hänen sanankuulijoittensa yli, niin että yhä lukuisammat\njoukot heräsivät, kätkivät hänen hyvät neuvonsa ja rukouksissa\nvalvoen kantoivat hedelmää ijankaikkiseen elämään. [Kert. A. V. Lyra,\ny.m.]\n\nKansa oli vakuutettu siitä, että heränneet papit todellakin\npyysivät ja saivat Jumalalta, mitä he seurakunnalle kirkossa\nantoivat. Niinpä sanoivat esim. Schwartzbergin sanankuulijat\nhänen sentähden alottaneen saarnansa äänellä, jota tuskin voi\nkuulla, että hänen henkensä huokasi Jumalalta apua. \"Sillä ei ole\nmitään sanomista, ennenkuin hänelle Herra antaa, mutta kyllä sitä\nsitten tulee\", sanottiin hänestä. [Kert. F. F. Lönnrot.] Ei niin\nsuruttomista papeista puhuttu, ja se aika oli jo tullut, jolloin\nnäille monissa paikoin osoitettiin julkista ylenkatsettakin.\nSiellä täällä osoittautui tuo ylenkatse hyvin hurjalla tavallakin.\nSemmoista sai esim. Kauhavan kappalainen J. H. Keckman eräänä\nsunnuntaina kokea kesken saarnaansa. Hän oli valmistautunut\nkerrankin oikein löylyttämään heränneitä ja oli jo ehtinyt moittia\nheidän leipomistapaansakin, kun päihtynyt mies tuli kirkkoon ja,\nkeskikäytävälle asetuttuaan, alkoi kovasti soittaa porokellolla,\njonka takkinsa alta oli vetänyt esille.\n\nHeränneitten saarnan täydentävät oivallisella tavalla\nBergh-veljekset. Kumpikaan heistä ei ollut puhuja tämän sanan\ntäydessä merkityksessä, mutta heidän saarnoissaan on huomattavia\npiirteitä, jotka eivät niin selvään tule näkyviin muiden saarnoissa.\nJ. I. Bergh oli erinomaisen perusteellinen mies, jumaluusoppinut\ntämän sanan kauniissa merkityksessä. Semmoista oli hänen puheensakin.\nJa hän saarnasi samalla voimallisesti. Jos kohta eivät yksinkertaiset\nsanankuuliat aina samalla tarkkaavaisuudella jaksaneet seurata hänen\npitkää, syvällistä puhettaan loppuun asti, jäi hänen sanoistaan hyvin\nmoneen vaikutus, joka ei elämän taipaleella milloinkaan unohtunut.\nJa kaikki tunsivat, että pyhä vakavuus elähytti hänen sanojaan.\nKun hän esim. kerran piti rippipuheen Jaakkiman kirkossa, jäivät\nuseat suruttomat rippivieraat pois ehtoollispöydästä, kun eivät\nuskaltaneet sinne mennä. \"Perkelekö teitä itkettää\", huusi Bergh\nkerran Kuopion kirkossa, saarnatuolista huomatessaan sairaloista ja\nturhanpäiväistä liikutusta sanankuulijoissaan. Mutta tämä kiivaus oli\nkiivautta Jumalan pyhyyden puolesta, ei kovuutta eikä tunteellisuuden\npuutetta. Päinvastoin kuului paljon hellyyttäkin hänen saarnastaan.\nTäydentääksemme tätä kuvausta J. I. Berghistä saarnamiehenä, lisäämme\nsiihen vielä, että hän monipuolisemmin kuin useimmat heränneistä\npapeista, käsitteli koko tekstiä. Juuri sentähden, ettei Bergh\npuhujana ollut huomattavan etevä, tuli hänen monessa suhteessa suuri\nkykynsä paljo paremmin näkyviin hänen kirjoituksissaan, kuin hänen\nvapaasti pidetyissä puheissaan. [Kert. Matti Tapanainen (Jaakkima),\nK. A. Malmberg, L. V. Helander y.m.; vertaa myös muutamia Berghin\nsäilyneitä saarnakonseptia.]\n\nKuuluisin Savon herännäisyyden miehistä on saarnaajanakin J. I.\nBergh. Tämä Johannes-luonne tarvittiin herännäisyyden riveissä.\nIlman hänettä olisi rintamassa ollut aukko, joka sitä suuresti olisi\nheikontanut. Ei kukaan herännäisyyden johtomiehistä niin totellut\nrakkauden suurta käskyä kuin hän. Tämä on tunnustettava Berghistä\nsaarnamiehenäkin. Ei hän noita suuria herätyksiä, mitkä liittyvät\nhänen muistoonsa, saanut aikaan tavattomilla saarnalahjoilla --\nainakin muutamat, vieläpä useatkin heränneet papit olivat häntä tässä\nsuhteessa etevämmät -- mutta rakkauden apostolina on hän asetettava\nensimäiselle sijalle. Ei kukaan niin rukoilevan hellästi kuin hän\nkehoittanut ihmisiä ijankaikkisen armahtajan puoleen kääntymään,\neikä kenenkään koko persoonallisuus niin eheästi tulkinnut tuota\nsuurta sanaa \"Jumala on rakkaus\". Kun Bergh puhui parannuksesta\nja saarnatuolistaan loi kyyneltyneet silmänsä sanankuulijoihinsa,\nliikutuksesta väräjävällä äänellä lausuen \"jos voisin, niin jokaisen\nkaulassa rukoilisin: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa\",\n[Kert. G. Pesonen, N. G. Arppe, Matti Tapanainen, rouva A. Jonsson\ny.m.] niin särkyivät kovatkin sydämet. Mutta Bergh ei milloinkaan\ntunteellisuuteen saarnoissaan hukkunut. Hellä, hyvin hellä oli hänen\nrakkautensa, mutta se oli samalla syvä ja raitis. Sitä hallitsi\nJumalan henki. Perusteellisuus ja monipuolisuus painoi leimansa hänen\nsaarnaansa, vaatien sanankuulijoita ammentamaan sanan kirkkaasta\nlähteestä yhä uutta voimaa ja virkistystä. Bergh ei tyytynyt\nensimäisen herätyksen usein pettäviin liikutuksiin, syvän, Herran\nkoulussa saavutetun kokemuksensa opastamana selvitti hän heille\nuskonelämän vaarat ja salaisuudet sekä miten ja millä ehdoilla\nse kehittyy. Eikä hänen saarnansa koskaan venynyt pitkäksi; sitä\nkuullessaan ei kukaan väsynyt. \"Pitkät saarnat tylsyttävät\", oli\nhänen tapansa sanoa, \"amen on sanottava juuri silloin, kun kansa\nodottaa kuulla enemmän.\" [Kanttorin rouva Reijonen (Jaakkima), G.\nPesonen y.m.]\n\nBergh ei kirjoittanut saarnojaan kuin joskus. Saarnatuoliin\nnoustessaan oli hänellä virsikirjassa ainoastaan pieni paperiliuska,\njohon hän oli merkinnyt muutamia näkökohtia. Hänen postillansa on\nhänen vävynsä muodostellut suureksi osaksi tuommoisten aivan lyhyiden\nmuistiinpanojen nojalla, taidolla ja hellällä kädellä, se on totta,\nmutta tietysti voimatta saada niitä alkuperäiseen täyteläiseen\nasuunsa. -- Berghin kieli oli rikasta ja, sen ajan vaatimuksiin\nnähden, erinomaisen puhdasta. [Muutamat J. F. Berghin alkuperäiset\nsaarnakonseptit.]\n\nEräänä sunnuntaina heinäkuun alussa 1842 oli Ylivieskan kirkolle\nkokoontunut tavallista suuremmat ihmisparvet. Kalajoen-varren\nheränneet ja heidän kera sankat joukot muutakin kansaa olivat\ntulleet kuulemaan Jonas Lagusta; joka oli saarnaava ensi kerran\nvirasta erottamisensa jälkeen. Nekin, jotka eivät saaneet sijaa\nkirkossa, odottivat jännityksellä ulkopuolella, kuullakseen avatuista\nikkunoista tuon rakastetun opettajan kauvan kaivattua saarnaa. Jos\nviranomaiset muutamia vuosia aikaisemmin olisivat nähneet tämän\nnäyn, olisivat he tuskin rohjenneet vahvistaa Kalajoen käräjien\npäätöstä Laguksen ja hänen asetoveriensa asiassa. -- \"Tuossa se jo\ntulee\", kuului kansanjoukosta, kun Laguksen ajoneuvot nopeaa vauhtia,\nniinkuin ennenkin, lähestyivät kirkkoa ja papinkellot rupesivat\nsoimaan. Niin suuri oli jännitys, ettei veisukaan ottanut oikein\nnoustaksensa, ennenkuin lukkari alotti tuon tutun saarnavirren\n\"Tänne, Jesus, tulimme pyhää sanaas kuulemaan.\" Lyhyen johdatuksen\njälkeen kääntyi Lagus ensin sinnepäin, missä suruttomat -- niiden\njoukossa nähtiin niitäkin, jotka oikeudessa olivat todistaneet\nheränneitä vastaan -- istuivat, alottaen saarnansa seuraavin sanoin:\n\"Minä olen teidän veljenne Josef, jonka te möitte Egyptin maalle,\nvieläkö isäni elää? Oi, hän elää, teidän isänne, minun isäni ja\nkaikkien isä yli kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä isäksi\nkutsutaan -- elää vanhurskaana, laupiaana, kärsivällisenä ja sangen\nhyvänä, ja nyt kun kieleni taas on siteistä vapaa, saan yhdessä\nteidän kanssanne häntä kiittää ja ylistää\". Valtava oli hetki,\nvaikka kuinka kauan olisi tahdottu sitä saarnaa kuulla. Mutta juuri\nsilloin, kun kaikki ahmien nauttivat saarnaajan tavattoman 'tulista',\nsyvällistä ja voimallisella äänellä lausuttua puhetta, katkasi Lagus\nsen tapansa mukaan \"amen-sanalla, joka kaikui korvissa ja sydämessä\nvielä kotia tultuakin\".\n\nSadottain on jälkimaailmalle säilynyt Laguksen kirjeitä ja\npaljon muita hänen kirjoituksiaan, mutta niissä ei ole riviäkään\nsaarnakonseptia. Hänen saarnojaan on sentähden mahdoton\ntäydellisemmin kuvata. Jokseenkin luotettavana ohjeena tässä\nsuhteessa saattaa kuitenkin pitää hänen kirjoituksiaan. Nämä ovat\nkaikki lyhyitä, kauniista vertauksista rikkaita, mutta samalla\nselviä ja ytimekkäitä. Stilistinä ei kukaan muu herännäisyyden\nmiehistä, kuin Lauri Stenbäck, voi hänelle vetää vertoja. Ei\nvahingossakaan, ei edes kiireessä kirjoitetuissa kirjeissä, kankeaa\nlausetta, ei ajatusvirhettä, ei ainoatakaan kömpelöä sanaa. Joka\nmuuta sanoo, hän on löytänyt virheet niistä miltei lukemattomista\nhänen kirjeittensä jäljennöksistä, joita ihailijansa itselleen\nhankkivat. -- Laguksen sielun rikkaassa, hienon sivistyksen ja\nrunollisen hengen jalostamassa varastossa syntyvät helposti, ilman\nmitään ponnistusta ja tuskaa hänen ajatuksensa, muodonkin puolesta\nniin valmiina, etteivät ne korjausta kaipaa. Ja kun tiedetään, että\nhänen oli yhtä helppo suullisesti, sekä yksityisessä keskustelussa\nettä julkisuudessa, ilmaista mitä mielessään liikkui, voi erehtymättä\nväittää, että hänen saarnansa oli samanlaista. On kyllä totta, että\nLagus Ylivieskaan tullessaan osasi huonosti suomea, mutta tämän\nesteen voitti hän hyvällä kieliaistillaan vuosi vuodelta yhä enemmän,\nniin ettei se suurtakaan haittaa tehnyt hänen esiintymiselleen\nsaarnatuolissa, vaikka hän aina saarnasi vapaasti. Oli miten oli,\nluotettavien todistusten mukaan on hänen paikkansa saarnamiehenä\nasetoverinsa Kalajoen käräjien ajoilta Niilo Kustaa Malmbergin\nrinnalla. Nämä molemmat ovat 19:sta vuosisadan herännäisyyden\netevimmät puhujat, sillä huomautuksella kuitenkin, että viimemainitun\nnimi on mainittava ensimäisenä.\n\nMitä Laguksen saarnan sisältöön tulee, voitanee täydellä syyllä\nsanoa, että sen keskipisteenä olivat Johannes Kastajan sanat:\n\"Katso Jumalan karitsa, joka poisottaa maailman synnin.\" Tämän\nkehoituksen ympärillä liikkui hänen tavattoman eloisa esityksensä,\nsiitä se lähti rakkauden tulella polttamaan tuhaksi sanankuulijain\noman vanhurskauden vaatteet, taistelemaan maailmaa ja väärää\nkristillisyyttä vastaan ja tuohon sanaan se pyysi vetää kaikkia\nihmisiä, missä tilassa he sitten olivatkin, apua saamaan synnin\nvoittamiseksi ja epäuskon karkottamiseksi sydämestä. Ei hän tuota\nkehoitusta niin lausunut, että suruton olisi siitä apua saanut\ntai luulousko tuetta -- Lagus oli herätyssaarnaaja hänkin ja\nsemmoisenakin ensimäisiä --, vaan hänen tarkoituksensa oli, että\nsemmoistenkin synnit tulevat suuriksi heidän omissa silmissään vasta\nsilloin, kun he tuota kehoitusta noudattavat. Ja kaikkia, jotka\ntahtoivat uskossa nähdä Jumalan karitsan, mutta eivät järkensä\nvastaväitteiden ja muitten kiusausten tähden niin pitkälle päässeet,\nkehoitti hän ikävöiden odottamaan, kunnes kointähti koittaisi heidän\nsydämessään. Olemme jo joutuneet Laguksen oppiin, jonka selvittäminen\nkuuluu vuodesta 1845 alkavaan aikakauteen, jolloin herännäisyyden\noppi, Hedbergin riidoissa kehittyneenä, esiintyy valmiina. Lopetamme\nsentähden tämän lyhyen kuvauksen Ylivieskan kuuluisan sielunpaimenen\nsaarnatavasta, huomauttaen ainoastaan vieläkin, että Laguksen saarnat\nolivat hyvin lyhyet, lyhyemmät kuin ehkä kenenkään muun heränneen\npapin saarnat. Kun eräs herännyt mies kysyi, miksi hän sanoi \"amen\"\njuuri silloin, kun sanankuulijat hartaimmin olisivat tahtoneet\nkuulla enemmän, vastasi hän: \"eihän heillä sitten olisi kodeissaan\nmitään kysyttävää\". Lagus tahtoi saarnata niin, että ihmiset hänen\nluotaan lähtisivät Herraa puhuttelemaan. [Laguksen saarnatavasta ovat\nminulle tietoja antaneet lehtori H. T. Reuter, J. Hemming, lukuisat\nYlivieskan ja muun Kalajoen-varren vanhimmat heränneet, Sefanias\nTavasti y.m.]\n\nOlemme ennen sanoneet ja toistamme sen vieläkin: Niilo Kustaa\nMalmberg on Suomen suurin kansanpuhuja. Sen on moni hänen\nkatkerimmista vihamiehistäänkin myöntänyt, ja sen tunnustuksen ovat\nhänelle antaneet nekin hänen aikuisemmista ystävistään, jotka hänestä\nluopuivat ja häikäilemättömimmin häntä muusta soimasivat. Tarkoitamme\ntietysti niitä, joiden arvostelu jotakin merkitsee -- mutta näidenkin\nluku on suuri. Tämmöisten todistusten rinnalla supistuvat nykyajan\narvelut, sekä myöntävät että epäävät, pieniksi. Semmoista mainetta ei\nkukaan voi saavuttaa hetkeksi vain liikuttamalla ja tärisyttämällä\nihmisten tunteita, vaan ainoastaan se, joka puhuu niin, että kaiku\nkuuluu heidän sydämissään vielä kauan sen jälkeen kuin hän itse\non vaiennut. Tällä tavoin kuului Malmbergin saarnan kaiku hänen\naikalaistensa sydämissä, ja sen jälkikaiku kuuluu vielä tänään\nheidän lastensa ja lastenlastensa sydämissä, kansan syvissä riveissä\nja oppineitten piireissä, heränneitten seuroissa ja suruttomien\nkeskusteluissa, suullisissa ja kirjallisissa todistuksissa Pohjanmaan\ntasangoilla ja kaupungeissa Raahesta Kristiinaan, Savon salomailla,\nvieläpä Satakunnan ja Hämeenkin seuduilla, sanalla sanoen miltei\nkaikkialla Suomessa.\n\nMutta historia ei saa tyytyä tähän. Sen velvollisuus on vastata\nkysymykseen, millainen oli Malmbergin saarna? Koetamme seuraavassa\nlyhyesti tähän kysymykseen vastata.\n\nMalmbergilla oli kaikki edellykset, jotka tekevät puhujan puhujaksi.\nHänellä oli suuri, sointuva ääni, jonka varasto hänen voimansa\npäivinä ei koskaan kesken loppunut. Hänen uljas ulkomuotonsa,\nmiehuullinen ryhtinsä ja vapaa, ujostelematon, julkiseen\nesiintymiseen tottunut käytöksensä tukivat voimallisesti hänen\npuhettaan. Yhtä runsaassa mitassa oli Herra hänelle antanut juuri\nne henkiset lahjat, joita puhuja edellä muita tarvitsee. Hänellä\noli selvä ja harvinaisen nopea ajatusjuoksu, rikas mielikuvitus ja\nhyvä muisti. Helläsydämisyys ja rohkeus olivat hänen luonteensa\nhuomattavimmat piirteet. Hän oli ikäänkuin luotu hallitsemaan ja\nkuuliaisuutta vaatimaan. Mutta pääasia on, että hänen sydämensä\noli särkynyt Pyhän hengen koulussa. Vaaroissa ja kärsimyksissä oli\nhän oppinut turvautumaan Herraan ja ihmisiä pelkäämättä käyttämään\nhengen miekkaa ketä vastaan tahansa. Miten kehoittikaan Ylipaimenen\nsana: \"minä olen tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja mitä\nminä kernaammin näkisin kuin että se jo palaisi\" semmoista miestä\nihmisjoukoille huutamaan: \"tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta\non lähestynyt!\"\n\nMalmbergin saarnatapa oli seuraava: Hän alkoi saarnansa lyhyellä\nesipuheella, mutta jo tämä oli niin voimallista ja niin tavattoman\nsärkevää, että hän ensi lauseilla löi maahan vastustajain ja\nivailijain kaikki aseet, kokosi hajalla olevat ajatukset jännitettyyn\ntarkkaavaisuuteen ja sai elävät kristityt sykkivin sydämin janoomaan\nuutta valistusta ja armoa. Luettuaan tekstin, kertoi hän, ei aina,\nmutta usein, sen omin sanoin. Tämän teki hän hyvin kansantajuisesti\nja kerrassaan mestarillisesti. Jos oli kysymyksessä esim. joku\nJesuksen matka, lausui hän sivumennen, mutta niin taitavasti,\nettä sanankuulijat \"ikäänkuin tunsivat itse olevansa mukana\"\nmuutaman sanan tähän tapaan: \"niinkuin jos me nyt kulkisimme hänen\nkanssaan täältä Kauhavalle ja sieltä Härmään\", täten saaden päivän\nevankeliumin ulkopiirteet eläviksi sanankuulijoilleen. Tekstin\neksegeettinen selitys oli saarnan heikoin puoli, jos semmoisesta\nylimalkaan voi puhua. Se oli lyhyt eikä tavallisesti koskenut kuin\nharvoja kohtia. Huomattavin osa Malmbergin saarnassa oli loppuosa,\njossa hän sanankuulijoihinsa sovitti päivän evankeliumissa löytyviä\ntotuuksia. Tämän teki hän tavalla, jolla ei ole vertaista kirkkomme\npaimenmuistoissa. Ei kukaan jäänyt osattomaksi. Jokaisen kotiin\nsaarna osasi, jokaiseen tilaan se valoa loi. Omaan itseensä täytyi\nkatsoa, ei jäänyt aikaa eikä haluakaan muita ajattelemaan. Kaikki\nsaivat osansa. Sekin, joka vielä tahtoi salassa pysyä, ajatteli\nmonesti: \"miksi se aina minut näkee ja minua nuhtelee ja varoittaa.\"\n\nUsein oli Malmbergin saarnatessa syntyä liikutuksia ja äänekästä\nitkua kirkossa. Mutta hän ei laskenut sanankuulijoitaan tunteitten\nvaltaan, hän oli mies niitä hillitsemään, kuinka tulisen kiivaasti\ntai sydämmellisen hellästi hän olikaan puhunut. Niinpä hän\ntuommoisessa tilaisuudessa kerran asetti mielet keskeyttämällä\npuheensa ja syvällä äänellä hitaasti lausumalla: \"hiljaa, Herran\npyhän sanan edessä, Herran tähden hiljaa\". Todistuksena, miten\nvaltava hänen esiintymisensä saarnatuolissa oli, kerrotaan tosi\ntapahtumana, että eräs venäläinen upseeri, joka oli Lapuan kirkossa\nkerran kun Malmberg saarnasi, purskahti itkemään, vaikkei hän\nsanaakaan ymmärtänyt. [Kertoneet Suupohjan ja Kalajoen-varren\nheränneet, J. V. Nybergh, Lina Nybergh, Charlotte Achrén, N. G.\nArppe, L. V. Helander y.m. y.m.]\n\nMonta tilaisuutta muistaa Pohjanmaan ja Savonkin kansa, jolloin\nMalmberg saarnallaan kerrassaan särki kuulijakuntansa. Semmoinen oli\nesim. jumalapalvelus Lapuan kirkossa tapaninpäivänä 1842, jolloin\nhän viimeisen kerran saarnasi ennen papintoimista eroittamistaan.\nVapahtajan sanat \"Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat,\njotka sinun tykösi lähetetään, kuinka usein olen minä tahtonut sinua\nkoota, niinkuin kana kokoo poikansa siipiensä alle, mutta te ette\ntahtoneet\" olivat saarnan aineena. Malmberg puhui valtavasti, mutta\nei hän itseensä noita sanoja sovittanut, ja ehkä juuri sentähden\nvaikutus olikin niin pysyväisen syvä. Vasta päätettyään saarnansa\nja rukouksetkin luettuaan, lausui hän hiljaa ja liikutuksesta\nvärähtävällä äänellä: \"Saan seurakunnalle ilmoittaa, että\ntuomiokapituli, syistä joista muiden paremmin sopii puhua kuin minun,\non kieltänyt minua papin tehtäviä toimittamasta puolen vuoden aikana.\"\n[Kertonut Jaakko Vallenberg y.m.]\n\nEräs Malmbergin sanojen kautta herännyt mies vastasi \"Suomen\nkirkko\" nimisen teoksen kirjoittajalle, joka häneltä kysyi: \"oliko\nNiilo Kustaa Malmberg todellakin niin hyvä pappi, kuin jotkut\nsanovat?\": \"oli hän sellainen, jota ei ole ennen tullut eikä vasta\ntule\". [\"Hengellinen kuukauslehti\" 1910 s. 164.] Samoin ajatteli\nvielä vanhuuden päivinään Lauri Stenbäckin lahjakas sisar, ennen\nmainittu Charlotte Achrén, joka jaon aikana erosi Malmbergista. Hän\nnäet lausui elämänsä iltana: \"niin ei ole vielä kukaan Suomessa,\nei ennemmin eikä myöhemmin, puhunut.\" Eräs vanhoihin heränneisiin\nkuulunut sielunpaimen, [N. G. Arppe.] joka v. 1844 kotiopettajana\noleskeli Malmbergin kodissa, on lausunut: \"Malmbergin saarna oli\ntavattoman voimallista, koskevaa ja rikasta. En ole sen vertaista\nvielä milloinkaan kuullut. Joku hänen vastustajistaan on sanonut,\nettä hän lainasi saarnansa Tollesonin ja muitten postilloista.\nSe väite on naurettava. Ei hänen lainata tarvinnut.\" Sattuva on\nseuraava, erään Malmbergista eronneen toisen kokeneen sielunpaimenen\n[A. O. Törnudd.] pari vuotta ennen kuolemaansa Malmbergin saarnasta\nantama todistus: \"Miten kuvaisin hänen saarnansa? Koetan verrata\nhäntä Jonas Lagukseen. Joka kuuli Laguksen saarnaavan, sai sen\ntunnelman, jonka syvällä, kirkkaalla ja valtavalla joella kulkeva\nsaa: se veti vastustamattomalla voimalla mukanaan. Kun Malmberg\nsaarnasi, tuntui kuin olisi ollut kuohuvassa koskessa. Jo ensi\nlauseita kuullessaan kastui kokonaan.\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\nUusia vainoomishankkeita heränneitä pappeja vastaan.\n\n\nTuskin oli F. G. Hedberg päässyt vapaaksi vankeudestaan Oulussa,\nennenkuin hän taas joutui viranomaisten vainoomishalun esineeksi.\nSaavuttuaan Turkuun tammikuussa 1842, missä hän ilmoittautui\npastoralitutkinnon suorittamista varten, rupesi hän seurustelemaan\nsikäläisten ystäviensä kanssa, ja nämä alkoivat kokoontua hänen\nasuntoonsa hengellisistä asioista keskustelemaan. Varsinaisia\nhartausseuroja Hedberg ei pitänyt, mutta mainitut vierailutkin\nherättivät tyytymättömyyttä viranomaisissa. Eräänä päivänä lähetti\nTurun suomalaisen seurakunnan kirkkoherra J. A. Edman Hedbergille\nnäinkuuluvan kirjeen: \"Koska minulle on kerrottu, että te ahkerasti\npalvelette seurakuntalaisiani papillisilla toimituksilla, ja\ntämä voi häiriten vaikuttaa seurakunnan vakituisten opettajain\nja sanankuulijain väliseen suhteeseen, niin saan ystävällisesti\npyytää teitä tarkemmin miettimään tästä johtuvia seurauksia sekä\nettä tuomiokapituliin jättämänne anomuksen mukaan käytätte aikaanne\npastoralitutkinnon suorittamiseksi eikä tämän seurakunnan hoitoon,\njosta teidän ei tarvitse vastata. Jos vastedes saan kuulla,\nettä te tämän uhallakin yhä edelleen aiotte esiintyä kaikille\nalttiina omantunnonneuvojana, niin antanette minulle anteeksi, jos\nvelvollisuuteni vaatimana olen pakotettu ilmoittamaan asiasta, jotta\nse korjaantuisi\".\n\nNiinkuin ennen on mainittu, oli Hedberg toivonut saavansa\ntoimia pappina kotiseudullaan sekä senvuoksi pyytänyt, että\nhänet määrättäisiin välisaarnaajaksi Lumijoelle, ja Melartin\noli luvannut hänelle tämän paikan. Todistukseksi, miten vähän\ntuomiokapituli välitti tuon paljon kärsineen papin toivomuksista,\nmäärättiinkin Hedberg, niinkuin tiedämme, Raippaluotoon. Eikä\nsiinä kylliksi. Hedbergin ystävä K. I. Nordlund oli hänen Turussa\nollessaan kehoittanut häntä luopumaan pyrkimisestään päästä papiksi\nkotiseuduilleen sekä jäämään Etelä-Suomeen, missä oli paljon vähemmän\nheränneitä pappeja kuin Pohjanmaalla, ja ensinmainittu oli vihdoin\nsuostunut hakemaan pitäjänapulaisenvirkaa Pöytyällä. Edman, joka ei\nensinkään ollut tyytyväinen tähän hakemukseen, lausui siitä eräässä\ntilaisuudessa Hedbergille: \"Teidän ei olisi pitänyt hakea mitään\npaikkaa, vaan jättäytyä Jumalan käteen ja antaa konsistoriumin\nlähettää teidät, mihin paraiten sopii\". Viranomaisten mielentilaa\nheränneisiin pappeihin nähden kuvaavat niinikään arkkipiispan\neräälle tuomiokapitulin jäsenelle vähän ennenkuin vaaliehdotus\nPöytyän pitäjänapulaisenvirkaan oli tehtävä lausumat sanat: \"minun\ntekee kuitenkin mieli jättää Hedberg pois vaaliehdotuksesta\".\nNäin ei kuitenkaan käynyt, Hedberg sai vaalisijan ja vähän\nsenjälkeen virankin (1843). -- Samaa viranomaisten epäluuloa ja\nvainointoa osoittaa seuraavakin. Kevättalvella 1843 pyysi Hedberg\nvirkavapautta väliaikaisesta toimestaan Orihpäässä, käydäkseen\nvanhempiaan tervehtimässä, ennenkuin hän ryhtyisi virkaansa\nPöytyällä hoitamaan. Tähän pyyntöön tuomiokapituli ei suostunut.\nSyyn ilmoittaa tuomiokapitulin notario V. Forssman Hedbergille\nkirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: \"Arkkipiispa ei tahdo\nantaa sinulle vapautta, pelosta että sinä matkallasi kiertelet maita\nja mantereita ja uusia syitä huutoihin syntyy. Mukaannu siis tämän\nmukaan. Ajat ovat vakavampia ja huolestuttavampia, kuin sinä voinet\naavistaakaan, ja virastojen esimiehiltä vaaditaan mitä suurinta\ntarkkaavaisuutta, jotta saattaisivat estää ilmoittamisen syitä\nkorkeimpaan paikkaan, joihin ilmoittamisiin muutamat ovat hyvinkin\nvalmiita. Viattomintakaan määrätystä mallista poikkeamista ei\njätetä muistutuksetta, ja sinä sekä joukko muitakin olette ankaran\ntarkastuksen alaisia\". [Wennerström F. G. Hedberg, s. 100-101.]\n\nVähitellen lakkasivat kuitenkin viranomaiset Hedbergiä väijymästä.\nEhkä hekin jo arvelivat hänen kärsineen kylliksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuun 16 p:nä 1842 esitettiin Turun tuomiokapitulissa Hattulan\nkirkkoherran K. A. Lindeqvistin apulaistansa, ennenmainittua E. M.\nRosengrenia vastaan tekemä valitus, joka sisälsi mitä raskauttavimpia\nsyytöksiä. Lindeqvist oli ollut saapuvilla Turun pappeinkokouksessa,\nmutta silminnähtävästi oli hän siellä tullut hyvinkin nurjaan\nkäsitykseen herännäisyydestä. Siellä oli myöskin hänen yllämainittu\napulaisensa, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihitty papiksi, ollut\nkuuntelemassa keskusteluja, mutta hän oli nuoruuden innolla liittynyt\ntuohon kirkon mahtavien johtajien moittimaan herätysliikkeeseen sekä\npäättänyt sen hengessä hoitaa papinvirkaansa. Seurauksena oli, että\nLindeqvistin ja hänen apulaisensa välit kävivät yhä kireämmiksi.\nRosengrenin herättävät saarnat Hattulan kirkossa kokosivat sinne\nentistä enemmän kansaa, joka mielihyvällä häntä kuunteli, jotavastoin\npitäjän säätyläiset kovasti loukkaantuivat hänen saarnatavastaan,\njoka niin yhdessä kuin toisessa suhteessa poikkesi siitä, mihin\nhe olivat tottuneet. Kun sitäpaitsi yhä useammat seurakuntalaiset\nalkoivat käydä Rosengrenin kodissa, niin että näihin asti\nrauhallisessa Hattulassakin oli syntyä herännäisyyttä, kielsi\nLindeqvist häntä papinvirkaa toimittamasta, kunnes tuomiokapituli\nehtisi ratkaista asian. Valituksessaan sanoo Lindeqvist\nvaroittaneensa \"johonkin haaveilevaan uskonnolliseen seuraan kuuluvaa\napulaistaan\" ja vaatineensa häntä \"välttämään kaikkea, joka voisi\nhäiritä uskon yhteyttä ja eksyttää käsitystä tosi kristillisestä\njumalisuudesta seurakunnassa\", mutta turhaan. Niinikään turhaan\nsanoo hän kehoittaneensa häntä esiintymään hiljaa saarnatuolissa\nja käyttämään saarnatapaa, joka ei vierottaisi ihmisiä kirkosta\neikä vaikuttaisi \"pelkoa ja hämmästystä\". Huolimatta esimiehensä\nneuvoista, oli Rosengren saarnoissaan seurannut Lutherin, Rambachin,\nSpenerin, Freseniuksen, Wegeliuksen ja Björkqvistin saarnoja, eikä\nHagbergin ja Ödmanin. Sitäpaitsi syytti Lindeqvist häntä siitäkin,\nettä hän huonossa tarkoituksessa olisi kodissaan vastaanottanut\nnaisia. Valituksen pontena on pyyntö, että tuo Hattulan seurakunnassa\nhäiriöitä aikaansaanut apulainen siirrettäisiin toiseen paikkaan.\n\nKäsiteltyään tätä asiakirjaa sekä sen yhteydessä myöskin Rosengrenin\ntekemää valitusta siitä, että Lindeqvist mielivaltaisesti oli estänyt\nhäntä papin tehtäviä toimittamasta, päätti tuomiokapituli kutsua\nedellisen tutkittavaksi asiassa. Päiväksi määrättiin joulukuun 7\np. Pelottomasti puolusti Rosengren itseään. Kieltäen kuuluvansa\nmihinkään lahkoon, vakuutti hän toimittaneensa pappisvirkaansa kirkon\ntunnustuskirjojen mukaan eikä myöntänyt esiintyneensä sopimattomalla\ntavalla virkatoimissaan. Mitä siihen tuli, ettei hän saarnoissaan\nollut seurannut Lindeqvistin hänelle ehdottamia saarnakirjoja, vaan\nmuita, vetosi hän siihen vapauteen, jota jokaisen opettajan tässä\nsuhteessa täytyisi saada nauttia. Jyrkästi torjui hän niinikään tuon\nesimiehen loukkaavan huomautuksen naisten käynnistä hänen kodissaan.\nSiihenkin syytökseen vastasi Rosengren niinkuin se vastaa, jolla on\npuhdas omatunto.\n\nTuomiokapituli suostui Lindeqvistin ehdotukseen Rosengrenin\nsiirtämisestä toiseen paikkaan sekä määräsi, ettei tämä saisi\nesimieheltään nauttia mitään palkkaa siitä päivästä (lokakuun 17\np.), jolloin häntä oli kielletty papillisia toimia Hattulassa\ntoimittamasta. Tähänkään asiaan nähden ei otettu huomioon\nRosengrenin puolustusta eikä hänen Lindeqvistin mielivaltaisen\nkiellon johdosta tekemäänsä valitusta. Sensijaan sai hän tyytyä\ntuomiokapitulin hänelle lopuksi antamaan varoitukseen, jolla häntä\nkehoitettiin vastaisuudessa noudattamaan siivoa ja papin arvolle\nsopivaa käytöstä sekä esimiehilleen osoittamaan heille tulevaa\nkunnioitusta. [Paimenmuisto; Turun pappeinkokouksen pöytäkirja; Turun\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1843 teki Kumlingen nimismies asianomaisen kruununvoudin kautta\nTurun tuomiokapituliin ilmoituksen siitä, että Vestanfjärdin\narmonvuodensaarnaaja E. O. Reuter, Värdön kappalaisenapulainen\nA. H. Sundel sekä Mouhijärven kappalaisenapulainen K. Nyholm\nmaalisk. 28 p:nä Brändön kappeliseurakunnassa olisivat pitäneet\nhartauskokouksen talonpoika Jonas Pehrssonin kodissa sekä siellä\npolttaneet viimemainitun omistaman Ruotsissa v. 1819 käytettäväksi\nhyväksytyn virsikirjan. Koska valitukseen oli liitetty myöskin\nKumlingen kirkkoherran K. L. Lundeniuksen todistus siitä, että\nkanne oli oikea, lähetti tuomiokapituli asiakirjat prokuraattorille\nesittämällä syytettyjen pappien, Pehrssonin, joka oli sallinut\nseurojen pitämistä kodissaan, sekä kaikkien niissä olleiden\nvetämistä oikeuteen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Reuterin, Sundelin\nja Nyholmin edesvastaukseen \"Jumalan sanan pilkkaamisesta\". Nyholm,\njolla siihen aikaan ei ollut papinvirkaa, oli näet Pehrssonin luona\nottanut käteensä yllämainitun virsikirjan sekä lausunut Reuterille:\n\"katsotaan, palaako se\" ja tämä oli auttanut häntä sitä polttamaan.\nSundel sitävastoin vapautettiin.\n\nKäsitellessään juttua, piti tuomiokapituli Nyholmin esiintymistä\nsiksi loukkaavana, että se ehdotti rangaistukseksi erottamista\npapin tehtävien toimittamisesta; Reuterille se määräsi saman\nrangaistuksen, mutta puoleksi vuodeksi. Luvattoman kokouksen\npitämisestä ei sitävastoin kumpaakaan pitäisi rangaista -- niin\narveli tuomiokapituli -- koska tilaisuutta Pehrssonin luona ei\nvoitaisi hartausseuraksi sanoa. Hovioikeus, johon asia lykättiin,\nantoi sen päätöksen, että Nyholm ja Reuter saisivat ainoastaan\nvaroituksen tuomiokapitulilta, \"koska Wallinin virsikirja ei ole\nmeillä kirkkokirjaksi määrätty\". -- Tähän juttu päättyi.\n\nVerratessamme tätä oikeusjuttua muihin samankaltaisiin silloisen\nherännäisyyden ajoilta, saamme siitä huonon vaikutuksen.\nYllämainittujen pappien käytös Pehrssonin talossa ei ole miellyttävä.\nSiinä tulee näkyviin ylimielisyyttä, tekisi mieli sanoa raakuutta,\njota ei miesten nuoruus riitä puolustamaan. Mutta viranomaiset\neivät varmaankaan olisi asiaan puuttuneet, ellei se olisi koskenut\nlahkolaisuudesta epäiltyjä pappeja. [Paimenmuisto; Turun\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nToista leimaa kantaa Taivassalon pitäjänapulaista _A. F. Almbergiä_\nja Kaarinan sijaiskirkkoherraa, maisteri _M. J. Hydéniä_ vastaan v.\n1844 nostettu oikeusjuttu. Sen pääkohdat ovat seuraavat.\n\nVehmaan tuomiokunnan tuomari B. J. Procopé valitti arkkipiispa\nMelartinille osoitetussa kirjeessä, että yllämainittu Almberg,\nniinkuin myöskin Hydén, joka hänkin siihen aikaan oli pappina\nTaivassalossa, kihlakunnantuomari H. Storgårdin marraskuun 19 p:nä\n1843 mainitussa pitäjässä pidetyissä maahanpanijaisissa eivät\nolleet osoittaneet hänelle, Procopélle, asianomaista kunnioitusta.\nSitäpaitsi hän väitti, että Hydén samana päivänä pitämässään\nsaarnassa \"monta kertaa oli julistanut kristillistä uskoamme ja\ntoivoamme sekä pyhää raamattua vastaan sotivia opinkappaleita\" sekä\nStorgårdin muistoksi pitämässään ruumissaarnassa \"ei tarpeeksi\nlaveasti ollut puhunut vainajan ansioista\".\n\nIlmeistä on, että Procopé oli tyytymätön näiden pappien edustamaan\nkristillisyyteen, joka hänenkin läsnäolostaan huolimatta pukeutui\nnoin outoon ja hänen uskonnollista käsitystään opillisessakin\nsuhteessa loukkaavaan muotoon. Hänen kirjeensä kuvaa valaisevalla\ntavalla silloisten virkamiesten käsitystä pappien velvollisuuksista.\nJa hyvin kuvaavaa sekin on, että arkkipiispa Melartin otti asian\nesille tuomiokapitulissa, vaikka Procopé oli osoittanut kirjeensä\nhänelle. Vaatimatta kuitenkaan todistajain kuulustelemista,\nlykkäsi tuomiokapituli asian hovioikeuteen lopullista ratkaisua\nvarten. Viimemainitun tuomioistuimen päätös kuului, että Procopé\naiheettomasti oli puhunut hänelle uskotusta tuomarinvirasta,\njotapaitsi hän tuomittiin vetämään sakkoja Hydénistä käyttämästään\nloukkaavasta kirjoitustavasta. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin\narkisto.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 20 p:nä 1844 esitettiin Turun tuomiokapitulissa näin\nkuuluva, Raippaluodon saarnaajan K E. Bergmanin lähettämä kirjoitus:\n\n\"Arkkipiispalle ja tuomiokapitulille saan lähettää Vaasan\nhovioikeuden edessä viime helmik. 6 p:nä pitämäni saarnan,\n[Käräjäsaarna.] koska tämä todenmukaisesti, jos kohta heikosti,\nkuvaa kirkon nykyistä tilaa ainakin tässä läänissä: Ne huomattavat\npietistiset ilmaukset, jotka viime syksynä täällä nähtiin ja joiden\nseuraukset ovat olleet sangen surulliset, ovat vaatineet minua näitä\nasioita kuvaamaan. Siihen kyllä en koskaan olisi ryhtynyt, jos olisin\najatellut, niinkuin ihmiset yleensä ajattelevat: mitä se minua\nkoskee; mutta kun minulla on syytä ajatella toisin, olen pakoitettu\ntekemään valitusta Vaasan komministeria O. Helanderia, Maalahden\nkirkkoherraa Wegeliusta ja pitäjänapulaista Svahnia sekä Maksamaan\nkappalaista Sandelinia vastaan, joiden tykö tiheitä pyhiinvaelluksia\ntehdään ja jotka ovat aikaansaaneet sen, että tuo paha on päässyt\nniin syvään juurtumaan. Ja koska tässä asiassa ei voida saada\nmitään selvitystä, ennenkuin on kuulusteltu niitä henkilöitä, jotka\nsiinä ovat tehneet itsensä eniten tunnetuiksi lahkolaisina, on\nkuulusteltu, niin saan aluksi ilmoittaa talonpojan vaimon Fredrika\nJaakontytär Östergårdin, joka viimekuluneen lokakuun 23 p:nä joutui\nsaarnatautiin, ja joka siinä tilassa ilmoitti, missä monta vuotta\nsitten kuolleet ihmiset olivat, ja joka tällä ilmoituksellaan sai\nVallgrundin molempien kylien asukkaat, jotka olivat kokoontuneet\nhäntä kuulemaan, mitä suurimpaan kauhuun, Anna Maija Westergårdin\nja Anna Stolpen sekä talolliset Kaarle Fredrik Gammelgårdin ja Juho\nÖstergardin, kaikki Etelä-Vallgrundin kylästä. Että minä Jumalan\nsanasta saamillani neuvoilla ja varoituksilla olen koettanut\nehkäistä tätä pahaa, sen voi sekä koko seurakunta että tohtori\nFrosterus todistaa. Mutta turhaa on muutosta toivoa, niin kauan kuin\nkomministeri Helander, jonka luona joka viikko käydään, kiihoittaa\neksyneitä. Maalahden papit ojentavat hänelle veljellistä kättä. Ei\nnäe enään kenenkään heränneen käyvän Jumalan huoneessa, ei ainakaan\nmuussa kuin Ps. 41: 7 ilmaisemassa tarkoituksessa. -- Maalahdelle ja\nMaksamaalle lähti viime kesänä isot veneet täynnä heränneitä, ja nämä\nheränneet palasivat sieltä täynnä uusia eksytyksiä, joita he maihin\nnoustuaan haikailematta levittivät. En voi olla huomauttamatta, että\nkom. Helander, saarnatuolistaan Mikonpäivänä julistettuaan kirousta\nkaikille, jotka olivat pahennuksissa heränneitten vaatetustavasta,\nantoi mallin noihin hullumallisiin röijyihin, joita naiset käyttävät\nJumalan huoneessakin Sefan. 1:8. Ja toisena joulupäivänä viittasi\nhän saarnassaan selvästi siihen, että tapahtuma Vallgrundissa oli\njumalan työtä, joka sotii 15 Moos. 18: 10-14 ja Luukk. 16: 26\nvastaan, mutta jolla on vastinetta seuraavissa raamatunpaikoissa:\n5 Moos. 18: 20 22, 1 Sam. 28: 6, 1 Aikakirj. 22: 19 ja 2 Thess. 2:\n8-13. Kun sanankuulijoita sillä tavoin johdatetaan ontumaan molemmin\npuolin, niin näyttää olevan aika kysyä: Kun. Kirj. 18: 25. -- Mutta\nkoska pietistiset kysymykset kuuluvat niihin, joista R. K. 1 luv.\n4 § puhuu, niin uskallan nöyrimmästi ehdottaa, että tuomiokapituli\nnoudattaisi kirkkolakiehdotuksen 15 §:n määräystä, että nim.\nasetettaisiin komitea, johon kuuluisi puoleksi pappeja ja puoleksi\noppineita maallikoita ja jonka puheenjohtajana olisi hallituksen\nvalitsema henkilö, asiaa tutkimaan ja siitä lausuntoa antamaan. Sillä\ntavallisen oikeuden edessä en suinkaan tahdo esiintyä virkaveljiäni\nvastaan. Siihen tilaisuuteen tulisi kutsua kaksi tai kolme uskottavaa\nhenkilöä niistä seurakunnista, missä heränneitä löytyy, todistamaan\nmiten nämä omatekoiseen vanhurskauteen pukeutuneet imartelijat\nkäyttäytyvät ja ovat käyttäytyneet siitä hetkestä alkaen, jolloin\nhe yksityisesti ja julkisesti ensin seurakunnassa esiintyivät.\nMunsalasta, Pietarsaaresta, Mustasaaresta, Maalahdelta, Närpiöstä,\nPirttikylästä, Kristiinasta, Ahvenanmaalta y.m. saataisiin tietoja,\njotka ainaiseksi riistäisivät naamarin näitten Simoniittain\nkasvoilta. Raskasta on kyllä täten joutua virkaveljiensä syyttäjäksi,\nmutta (tässä viittaa Bergman useihin raamatunpaikkoihin) nämä\nraamatun sanat luovat asiaan ihanan valon\".\n\nJo tästä kirjoituksesta huomaa, että sen kirjoittaja ei ollut\ntäydellä järjellään. Vielä selvemmin tuli se näkyviin siinä\nkuulustelussa, johon tuomiokapituli hänet kutsui. Tulos oli, että\ntuomiokapituli hylkäsi kanteen ja hovioikeus vahvisti tämän päätöksen.\n\nTarkkaan oli tuomiokapituli muotoja noudattanut, vaatiessaan\nsyytetyiltä sekä tohtori Frosterukselta selitystä, ennenkuin se\nantoi päätöksensä tässä mielipuolen nostamassa jutussa. Mitä muuten\nBergmanin kirjoitukseen tulee, osoittaa se kaikessa hulluudessaan,\nmitä pietistoista ajateltiin ja kuinka halukkaasti heitä vastaan\nhyökättiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäistä vähäpätöisistä oikeusjutuista, jotka kuitenkin nekin kuuluvat\nherännäisyyden historiaan, siirrymme kernaasti kertomaan niistä\nvainoista, joiden alaisena Lauri Stenbäck samaan aikaan oli.\n\nStenbäckin luonteen miellyttävimpiä piirteitä oli hänen vilpitön\nsuoruutensa ja se pelottomuus, jota hän aina osoitti totuutta\ntunnustaessaan. Vakaumuksesta -- kaikki muut vaikuttimet olivat\nhänelle vieraat -- oli hän liittynyt herännäisyyteen ja tulisella\ninnostuksella ryhtynyt sitä edistämään ja puolustamaan. Pienet\nsielut -- niitä tavataan kyllä heränneissäkin -- ujostellen\nvälttivät maailman pilkkaa ja pelkäsivät sen vihaa, Stenbäckin\nesiintymisessä emme koskaan huomaa mitään semmoista. Ja kuitenkin\nymmärsi hän paremmin kuin useimmat muut vastustajain ajatukset ja\ntunsi mitä syvimmin hienotunteisessa sielussaan heidän pilkkansa\nja katkeruutensa heränneitä vastaan tähtäämät iskut. Mutta tämä\nei pienimmässäkään määrässä estänyt häntä pietistana esiintymästä\nyhtä vähän yhdessä kuin toisessa suhteessa. Päinvastoin oli\nhän aina altis tunnustamaan hengellisen sukulaisuutensa noiden\nhalveksittujen \"lahkolaisten\" kanssa, joista kaikkialla niin\npaljon moittien puhuttiin. Ja yhtä vähän antoi Stenbäck senkään\nseikan itseensä vaikuttaa, että tulevaisuutensa aineellisessa\nsuhteessa hänen pietististen mielipiteittensä tähden monesti\nnäytti hyvinkin synkältä. Tämä tulee selvästi näkyviin muun ohessa\nsiinä yliopistollisessa väitöskirjassa, jonka hän v. 1844 julkasi\nsaadakseen dosentin paikan jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Tämä\nväitöskirja, jonka otsakkeena on: \"De principiis, qvibus innituntur\necclesia et theologia christiana\" [Niistä periaatteista, joihin\nkirkko ja kristillinen teologia perustuvat.] esittää nim. niitä\nmuutoksia, joiden alaisina kristinuskon perusopit eri aikoina\novat olleet, teroittamalla elävän kristillisyyden merkitystä\ndogmatistenkin käsitteiden selvittämiselle. Väitöskirja on lyhyt\nja kielikin tekee esteitä tekijän uskonopillisten mielipiteiden\nperinpohjaiselle selvittämiselle, mutta se ainakin siitä selvään\nnäkyy, että hän on pietistisen teologian kannalla.\n\nToukokuun 22 p:nä 1844 puolusti Stenbäck julkisesti väitöskirjaansa.\nVirallisena opponenttina esiintyi professori _A. A. Laurell_,\njoka antoi hyväksyvän lausunnon sekä väitöskirjasta että sen\npuolustamisesta. Samaa mieltä oli myöskin jumaluusopillinen\ntiedekunta. Toukokuun 25 p:nä oli asia esillä konsistoriumissa. Kun\ntiedekunnan pöytäkirja oli luettu, ilmoitti rehtori _N. A. Ursin_\nsaaneensa arkkipiispa Melartinilta virallisen kirjeen, jonka hän\npiti itsensä velvollisena julki lukemaan, ennenkuin ryhdyttäisiin\nkysymystä käsittelemään. Tämä merkillinen asiakirja, joka oli\npäivätty jo lokak. 7 p:nä 1843, kuului:\n\n\"Koska ne ylioppilaat, jotka viimekuluneina vuosina Turun\nhiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn pyrkiviksi,\nsuurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipumusta yksipuolisesti\npietistiseen käsitykseen uskonopin alalla, ja useat heistä sittemmin,\npapin virkaa toimittaessaan, tämmöisistä mielipiteistä johtuvilla\ntoimenpiteillään eivät ainoastaan ole saaneet aikaan häiriöitä,\nriitoja ja eripuraisuutta, vaan myöskin hyvinkin todennäköisesti\nmelkoisessa määrässä ovat aiheuttaneet hiippakunnassa viime aikoina\ntalonpoikaisessa väestössä yhä useammin ilmeneviä mielenhäiriöitä,\nitsemurhia, lastenmurhia; ja koska monenkaltaiset seikat näyttävät\ntodistavan oikeaksi sen uskottavien henkilöiden väitteen, että\nmuutamat yliopiston maisterinarvon saaneista jäsenistä, jotka\nharjoittavat jumaluusopillisia opintoja ja jotka tämän ohessa\njoko omasta vakaumuksestaan tahi muiden vaikutuksesta ovat\npitäneet itsensä velvollisina Suomessakin levittämään laajalle\nlevinneen pietistisen propagandan pyyteitä, tässä tarkoituksessa\nerinomaisella ahkeruudella ja huolellisuudella koettaneet hakea ja\nhartausseuroihinsa ja keskusteluihinsa vetää jokaisen yliopistoon\nvastapäässeen ylioppilaan, joka on ilmoittanut papiksi aikovansa,\nsekä pelottamalla kieltää noita uusia tulokkaita kuuntelemasta ja\nhyväksensä käyttämästä lainmukaisia, julkisia jumaluusopillisia\nluennoita; niin vaatii tämä allekirjoittanutta, joka isänmaan\ntosi uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten\nkera huolestuneena näkee järkeä vihaavan, villiytyneen ja pimeän\naikakauden jälleen, kaiken tieteellisen valistuksen edistymisen\nuhallakin, uhkaavan Suomen kirkkoa, Teidän Korkea-arvoisuudeltanne\nystävällisesti pyytää, että Herra Rehtori Magnificus yhdessä\njumaluusopillisen tiedekunnan herrojen professorein ja muiden\nvakituisten opettajain kanssa ryhtyisitte asianmukaisiin\ntoimenpiteisiin tämän eriseuraisen epäjärjestyksen ehkäisemiseksi ja\njumaluusopilliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilasten johtamiseksi\nyliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle ylioppilaalle\ntarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, joka ilmaantuu siinäkin, että\nhe, käyttämällä hyväkseen Konstitutioneissa mainittujen, laillisesti\nmäärättyjen neuvonantajien ja johtajien puolueettomia neuvoja ja\nohjeita, saavat oman huolellisen harkintansa mukaan järjestää\nopintonsa omaa tarvettansa ja tulevaa tarkoitusperäänsä varten\".\n\nNäin ajatteli Suomen arkkipiispa ja tämmöisiin toimenpiteisiin\nheränneitä vastaan hän ryhtyi vielä v. 1843. Jos hänen luonteensa\ntekikin hänet kelpaamattomaksi asettumaan virallista, vallalla\nolevaa kristillisyyttä vastustamaan ja jos hän ei ymmärtänytkään\nherännäisyyden arvoa puhtaasti uskonnollisessa suhteessa, esiintyy\nhän yllämainitussa kirjeessä, samoinkuin niin monesti muulloin,\nkun herännäisyyden asia on kysymyksessä, hyvinkin epäedullisessa\nvalossa. Melartinin käytös on sitä oudompaa, kuin moni oppinutkin\nja sivistynyt henkilö, jota ei voitu pietismistä epäillä, näihin\naikoihin jo antoi tunnustusta liikkeelle ja ainakin muutamille sen\nedustajista. Että niin oli laita, näkyy selvästi esim. yliopiston\nkonsistoriumin pöytäkirjasta Stenbäckin väitöskirjaa arvosteltaessa.\nAsian kulku oli seuraava.\n\nVaikka jumaluusopillinen tiedekunta ja virallinen vastaväittäjä\nolivat antaneet hyväksyvän lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta,\nniinkuin sen puolustamisestakin, alotti rehtori, luettuaan\narkipiispan kirjeen, asian käsittelyn huomauttamalla Stenbäckin\npietismistä ja jättämällä konsistoriumin harkittavaksi, eikö\nsensuuntaisen miehen ottaminen opettajaksi jumaluusopissa olisi\nhyvinkin arveluttavaa, koska yliopiston päätarkoituksena muka oli\nvirkamiesten valmistaminen valtiolle.\n\nProfessorit _A. G. Borg_ ja _J. M. av Tengström_ ehdottivat, että\nStenbäck nimitettäisiin dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt\nhänen väitöskirjansa eikä tietty hänestä mitään, joka voisi\nestää tätä nimittämistä. Kun professori _J. Groot_, jonka heidän\njälkeensä tuli antaa lausuntonsa, pyysi miettimisaikaa, lykättiin\nasian käsittely kesäkuun 12 p:ään. Grootin viimemainittuna päivänä\nesiintuomat mielipiteet ansaitsevat monessa suhteessa huomiota.\nTäydellä syyllä huomautti hän, että kirkko oli hyväksynyt Stenbäckin\nuskonnollisen kannan vihkimällä hänet papiksi ja myöntämällä hänelle\noikeuden toimia kansan opettajana. Hän sanoi sitäpaitsi tulleensa\nsiihen käsitykseen, ettei pietistain oppi olisi ristiriidassa\nraamatun eikä tunnustuskirjojen kanssa, huomauttaen niinikään\njumaluusopillisen tiedekunnan lausunnosta. Vaikkei Groot sanonut\nhyväksyvänsä pietistain suuntaa yleensä, etenkään ei liikkeeseen\nliittyneen suuren joukon katsantotapaa, ja vaikka hän huomautti\nsiitä, ettei Stenbäck ollut vapaa heidän yksipuolisuuksistaan,\npuolsi hän empimättä tämän nimittämistä dosentiksi. Silminnähtävästi\noli häneen vaikuttanut hakijan persoonallisuus, sillä hän puhui\nsiitä tunnustuksella, vieläpä lämmölläkin, ja arvosteli hänen\nuskonnollista kantaansakin tavalla, joka osoittaa, että hän voipi\nuskoa hyvääkin tuosta moititusta liikkeestä. Paikallaan on niinikään\nhänen huomautuksensa siitä, että pietismiä ei voitaisi sortamalla\nkukistaa, vaan että semmoinen menettelytapa päinvastoin lisäisi\nsen tunnustajien lukua ja pakoittaisi heitä vielä suurempaan\nyksipuolisuuteen.\n\nVielä lämpimämmin kannatti Stenbäckiä professori _B. O. Lille_.\nHuomauttaen pietismin suuresta merkityksestä protestanttisessa\nkirkossa, puolusti hän juuri pietistisen opettajan kiinnittämistä\nyliopistoon, koska tämä suunta olisi historiallisesti oikeutettu\nja ansaitsisi päästä vaikuttamaan kirkon yhteiselämässä. Puhuen\nkunnioituksella Stenbäckin \"kypsyneistä ja itsenäisistä tiedoista\nteologiassa\" hänen \"rehellisestä luonteestaan ja erinomaisista\nluonnonlahjoistaan\", sanoi Lille pitävänsä mitä suurimpana vääryytenä\nsitä päätöstä, jonka mukaan hän ei saisi toimia opettajana\nyliopistossa.\n\nIhan vastakkaiseen suuntaan kävi prof. _A. Blomqvistin_ lausunto. Hän\nesiintyi pietistain mitä kiivaimpana vastustajana eikä tunnustanut\nmitään ansioita Stenbäckin väitöskirjassa. Hyväksyen professori\nLaurellin väitöskirjaa vastaan tekemät muistutukset, lausui hän:\n\"Tälle käsitykselleni saan sitä enemmän tuetta, kuin Stenbäck\nsiv. 41 on tahtonut asettaa pietistisen käsityksen kristinuskon\nopinkappaleista ainoaksi autuaaksi tekeväksi ja mitä ankarimmin on\nmoittinut useimpia lutherilaisen kirkon teologeja Melanchtonista\nSchleiermacheriin ja Tewsteniin sekä lausunut heistä sen rakkauden\npuutetta ilmaisevan arvostelun, että kirkko heidän kauttansa on\ntullut petetyksi. Poikkeuksena ovat ainoastaan ne, jotka enemmän\ntai vähemmän ovat kallistuneet pietistiseen käsitykseen. Jos\ntuommoinen joukkotuomitseminen on säädytöntä, niin sitä enemmän,\nkun nuori mies sen lausuu kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on\nopettajaviran saaminen yliopistossa viran jonka tarkoituksena on\npappien kasvattaminen, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden\nevankeliumia. Tahtoisin antaa tunnustukseni sille avomielisyydelle\nja rohkeudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut\nvakaumuksensa, jollen siinä huomaisi samaa rohkeutta, jolla se meidän\nseurakuntamme separatistinen lahko, johon hän avomielisesti tunnustaa\nkuuluvansa, vasta on tuominnut kaiken järjen perkeleelliseksi\". Yhtä\nhäikäilemättömästi hyökkäsi professori _I. Ilmoni_ herännäisyyttä\nvastaan. Hän sanoi sitä lahkoksi, joka kyllä hyväksyi kirkon\nraamattuun perustuvat periaatteet, mutta joka samalla aivan sokeasti\nkielsi järjeltä kaiken oikeuden uskonnollisissa asioissa. Pietistoja\narvostelee hän samaan tapaan, kuin Runeberg \"Puutarhurin kirjeissä\".\nHeränneitten pappien saarnatavasta, heränneen kansan laiskuudesta\ny.m. puhui hän kirkolliskokouksissa ja muissa tilaisuuksissa\nkuultuun tapaan, viitaten tämmöisessä uskonnollisessa suunnassa\nesiintyviin äärimmäisyyksiin, joita ilmaisemaan hän tuskin löysi\nsanoja. Stenbäckin uskonnollisuutta, etevää yleistä sivistystä ja\nkirjailijakykyä hän kyllä kiittää, mutta pietisti kun tämä oli, ei\nvoinut hän puoltaa hänen nimittämistään dosentiksi yliopistoon.\n\nMuita vastustavia lausuntoja ei pöytäkirjassa löydy. Professori _A.\nG. Sjöström_ kyllä väitti Stenbäckin puhuneen uskosta tavalla, joka\ntekisi kaiken tieteellisen tutkimisen mahdottomaksi, mutta hänkin\npuolusti hakemuksen hyväksymistä. Vielä selvemmin kiitti hänen\nvirkaveljensä _V. G. Lagus_ Stenbäckin ansioita. Mutta varsinkin\nyksi puoltava lausunto ansaitsee huomiota. Tarkoitamme tunnetun\nlainoppineen, professori _J. J. Nordströmin_ sanoja. Hän lausui:\n\n\"Yliopiston ohjesäännöt vaativat niiltä, jotka pyrkivät sen\nopettajavirkoihin, täysin hyvät tiedot sekä siveellisyyttä.\nTeologiankandidaatti Stenbäck on monessa opinnäytteessä esiintynyt\netevällä tavalla; hän on sitäpaitsi useilla painosta julkaisemillaan\nkirjoituksilla todistanut sivistyksensä ja harjoittaneensa\nopintoja vakavuudella; hän on lisännyt näitten todistusten\nlukua dosentinvirkaa varten teologiassa nyt julkaisemalla ja\njumaluusopillisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla; hänen\nsiveellinen arvonsa ei koskaan ole antanut sijaa epäilyksille\nja muistutuksille; hän on siis täyttänyt sääntöjen vaatimukset:\nmihin syihin perustaisi näin ollen tuomari epäävän lausuntonsa\nhänen pyynnöstään päästä nauttimaan etua, jonka hän laillisessa\njärjestyksessä on ansainnut?\n\n\"On väitetty, että hän on pietista; ja tämän asianhaaran ja\nsen mahdollisesti epäedullista vaikutusta hänen tulevaan\nopettajatoimeensa on konsistoriumin puheenjohtaja pitänyt\nvelvollisuutenaan jättää konsistoriumin tarkemman harkinnan alaiseksi\ntätä hakukysymystä ratkaistaessa.\n\n\"On totta, että pietismi on huonossa maineessa; mutta se\nhylkäämistuomio, joka niin yleisesti on sen osaksi tullut,\ntarkoittanee niiden puolelta, jotka ymmärtävät mitä he tuomiten\nhylkäävät, oikeastaan vain tuota kovaa suvaitsemattomuutta, tuota\nintohimoksi kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden harrastusta, joka on\naikaansaanut niin paljon valitettavia häiriöitä ja eksytyksiä, kun\nymmärtämättömyys on soveltanut sitä jokapäiväisen elämän oloihin.\nSe ei sitävastoin ajattelevan miehen käsityksessä voi koskea itse\npietismiä oppina, niinkauan kun se ei heterodoksiaksi kiihdy ja siten\nastu laissa määrättyjen oikeuksiensa rajan yli, mutta heterodoksiasta\neivät pietismiä ole syyttäneet sen sokeimmatkaan vastustajat; ja näin\nollen täytyy se olla oikeutettu julkilausumaan niitä johtopäätöksiä,\njoihin se luulee tulleensa pyhistä kirjoituksista totuutta\netsiessään. Jos se johtopäätöksissään on erehtynyt, niin tämä ei\nvähennä sen oikeutta; erehdyksen on pian toisen tutkimus syrjäyttävä,\nselvempi, ehkä juuri näiden erehdysten kautta saavutettu käsitys; ja\nse käsitteiden kehittäminen, jossa kirkkomme vapaus ilmenee, ei tämän\nkautta tule kärsimään, totuus -- niin lausuu Tertullianus -- punastuu\nja kärsii ainoastaan silloin, kun sitä salataan.\n\n\"Sitäpaitsi ei pietismi ole yksinäinen, muista ajan pyrinnöistä\nerillään oleva ilmiö. Aivan pintapuolisesti se on lukenut historian\nopettavaa kirjaa, joka ei ole huomannut, että se on vanha vieras\nhengen maailmassa, että se, vaihdellen voimansa purkauksissa, siellä\non yhtä paljon kotiutunut, kuin neologia ja indifferentismi, joita\nvastaan se taistelee, että se sentähden nousevana hengen voimana on\nyhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista, kuin jokainen muukin\nhengen toiminnan ilmaisu, että sekin puhtaana säilyen on vaikuttanut\nhyvää sekä että ainoastaan korkeampi tieto voi vastustaa sen\näärimmäisyyksiä.\n\n\"Jos sentähden maisteri Stenbäck vakaumuksesta omistaa pietismin\noppina, olematta heterodoksi, en voi lukea tätä rikokseksi hänelle,\nsillä sielun yli, lausuu Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa\nkenenkään muun hallita, kuin itsensä.\n\n\"Mitä niihin epäjärjestyksiin tulee, jotka ovat syntyneet tuosta\nniinikään pietismin nimellä nimitetystä synkästä uskonnollisesta\ninnosta, niin ei löydy vähintäkään syytä siihen väitteeseen, että\nmaisteri Stenbäck tavalla tahi toisella, sanoilla tahi teoilla,\nolisi tehnyt itsensä syypääksi semmoisiin; ja jos se seikka, että ne\novat voineet syntyä väärin käsitetyn pietismin vaikutuksesta, olisi\nriittävänä syynä itse pietismin opin hylkäämiseen, olisi samalla\ntavoin jokainen väite hyljättävä; sillä mitä sanaa ei yksinkertaisuus\nvoi käsittää väärin ja sokea into väärinkäyttää?\n\n\"Oikeusperusteiden pohjalla en siis löydä pätevää syytä kieltää\nmaisteri Stenbäckiltä hakemaansa dosentin paikkaa. En löydä semmoista\nviisaudenkaan kannalta; sillä paitsi sitä, ettei löydy tosi\nviisautta, joka ei samalla olisi oikeuden mukaista, niin on päivän\nselvä asia, että, jos pietismin opinkappaleet sisältävät jotakin\nvaarallista, niin ei mikään ole paremmin harkittua, kuin että sille\nannetaan tilaisuutta saada julkilausua oppinsa yliopistossa, missä\nmuut toisenmieliset kyvyt heti ovat tilaisuudessa sitä vastustamaan\nsekä paremmilla ja selvemmillä tiedoilla torjumaan sen erehdyksiä.\nSen vastustaminen vainoilla ja pakkokeinoilla ei sitävastoin nyt,\nyhtävähän kuin ennenkään, ole johtava mihinkään tuloksiin, ja\ninkvisitionin pyrinnöistä on aika jo monta vuotta sitten julistanut\ntuomionsa. -- Minä ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckille\nhakemaansa dosenttipaikkaa, koska hän on täyttänyt, mitä laki\ntässä suhteessa vaatii, ja sentähden etten minä saa esiintyä\nhänen vakaumuksensa tuomarina enkä asettaa mielivaltaani sen lain\nyläpuolelle, joka määrää hänen oikeutensa\".\n\nSe puolueettomuus ja syvällinen oikeudentunto, joka alusta loppuun\nkannattaa tätä lausuntoa, osoittaa miten pietismiä jo siihen\naikaan olisi _voitu_ arvostella. Lausunto on kyllä Juhana Jaakko\nNordströmin lausuntoa, ja hänen kannalleen oli tavallisten ihmisten\nvaikea kohota, mutta konsistoriumin enemmistön mielipide ilmaisee\nselvästi, mitä ajattelevat ihmiset jo siihen aikaan olivat pakotetut\ntunnustamaan pietismistä. Pääasiallisesti sentähden on kysymyksessä\noleva tilaisuus niin tärkeä. -- Stenbäckin hakemuksen hyväksymistä\nkannattivat professorit Borg, av Tengström, Groot, Lille, Törnroth,\nLaurell, Rein, Nordström, Sjöström ja Lagus; vastustavalle\nkannalle asettuivat ainoastaan Blomqvist, Ilmoni ja Ursin, joka\nviimemainittu vielä keskustelun päätyttyä huomautti arkkipiispan\nkirjeestä ja niistä vaaroista, joita pietististen ylioppilasten\npapeiksi pyrkiminen tuottaisi isänmaalle. Yliopistossa oli Stenbäck\nsiis voittanut suuren voiton sille liikkeellekin, jonka edustaja\nhän oli. Mutta lopullisesti ei asia kuitenkaan päättynyt hänen\nedukseen. Perustuen konsistoriumissa Stenbäckiä vastaan lausuttuihin\narvosteluihin, joista nuo selvät huomautukset hakijan pietistisestä\nsuunnasta sisälsivät hänelle jo ennestään tuttuja asioita, liitti\nv.t. varakansleri Thesleff epäävän lausuntonsa asiapapereihin. Tämä\nlausunto ratkasi asian Pietarissa. Stenbäck ei saanut hakemaansa\nopettajapaikkaa yliopistossa.\n\nJo keväällä 1844 oli Stenbäck hakenut teologian lehtorinvirkaa\nvasta perustetussa Vaasan lukiossa ja sitävarten kesäkuun 12 p:nä\nsuorittanut määrätyt näytteet. Mutta näitä kokeita arvosteli\nTurun tuomiokapituli, ja siltä hänellä ei ollut syytä odottaa\nsuosiollista kohtelua. Stenbäckille ilmoitetuinkin selvästi, ettei\nhänelle voitaisi uskoa sanottua virkaa, koska hän Vaasassa voisi\naikaansaada niin paljon pahaa. Häntä kyllä kehoitettiin hakemaan\nsamankaltaista virkaa Turun lukiossa, mutta siihen hänellä ei näy\nhalua olleen. \"Arkkipiispan raskas käsi painaa minua isällisesti\"\n-- kirjoittaa Stenbäck vuoden lopussa sisarelleen. \"Hänen kirjeensä\ntähden yliopiston rehtorille ja tämän virkainnon tähden, joka\nveti sen esille, ei dosenttivirasta mitään tullut. Nuo hellät\nkehoitukset, että hakisin Turkuun, raukeavat tyhjiin. Thesleff kuuluu\nantaneen hylkäävän lausunnon, sentähden että kuulun lahkoon, joka\non vaarallinen valtiolle. Kun asia oli kanslerin käsiteltävänä,\nkuuluu Armfelt kannattaneen konsistoriumin puoltavaa lausuntoa,\nmutta Perintöruhtinas oli jyrkästi asettunut sitä vastaan. Jumala\nsuojelkoon meitä, lammasraukkojaan, ja tehköön meidät alttiiksi monen\nvaivan kautta menemään hänen valtakuntaansa\".\n\nYstäviensä kehoituksesta teki Stenbäck senaattiin valituksen Turun\ntuomiokapitulin päätöksestä, joka perustuu siihen, että Stenbäckin\njumaluusopin lehtorinvirkoja varten suorittamat kokeet muka eivät\nolleet riittävät. Mutta senaatin päätös, joka on päivätty joulukuun\n7 p:nä, on vieläkin kierompi, perusteluissa kun muun ohessa\nsanotaan, ettei yliopiston konsistoriumi ollut hyväksynyt Stenbäckin\ndosentinvirkaa varten julkaisemaa väitöskirjaa.\n\nKaikesta huomaa, että viranomaiset kaikin tavoin koettivat\nestää Stenbäckiä virkaa saamasta. Surkeinta on, että Turun\ntuomiokapitulikin häikäilemättä asettuu samalle kannalle. Sen suhde\nherännäisyyteen osoittaa virkavaltaa, jonka aika ei voi olla pitkä.\nPietismin ansioksi on luettava, että yleinen mielipide yhä jyrkemmin\nkääntyi sitä vastaan. Mutta suurilla kärsimyksillä on tämä voitto\nsaavutettu. Näitä kuvaavat kauniisti seuraavat Stenbäckin kirjeestä\nhänen sisarelleen lainatut sanat:\n\n\"Kaiken tämän uhalla olen ollut hyvällä mielellä, tietäen että Jumala\non kyllä minullekin määrännyt jonkun nurkan maailmassa. Olen nähnyt\nhänen isällisen kätensä, joka ei kaikissa näissä vastoinkäymisissä\ntahdo minua heittää. Tiedän, ettei hän minua hylkää, jos vaikka koko\nmaailma asettuisi minua vastaan. Hän johtaa myöskin asiat niin, että\nsaan sen paikan, minkä hän on minulle määrännyt, vaikka ihmiset\nniin kovasti tuumivat ja miettivät, mihin he minut panisivat. He\nkiittävät ylenmäärin oppiani, kykyäni ja lahjojani y.m. -- mutta\nkristinusko, siinä kärki, joka pistää. Näkyy, miten saatana tahtoisi\ntarjota minulle kaiken maailman kunnian, jos vain siitä luopuen hänen\nedessään polvistuisin; ja jos sanon, ettei tämä ole houkutellut\nminua ja kutkuttanut, niin valehtelen ja olisin ihan sokea. Se juuri\non ollut ja ompi suurimpana vaarana ja vaikeutena, että kunnia,\nturhamaisuus, maailman rakkaus y.m. niin kernaasti tahtovat nousta\nja sisältäpäinkin houkuttelevat. En voi turvautua mihinkään muuhun,\nkuin Jumalan kaikkivoipaan armoon, joka voi minua ylläpitää ja\nsen tekeekin, vaikka vaara avaa kitansa sekä ulkopuolellani että\nminussa itsessä\". [Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 89; Aspelin,\nLars Stenbäck, s. 357 -- 371; Kejserliga Alexanders-Universitetets\ni Finland Matrikel 1842; Lauri Stenbäckin Espoosta 6/7 44 ja\nHelsingistä 2/11 44 kirjoittamat kirjeet.]\n\n\n\n\nXXIV.\n\nHerännäisyyttä arvostelevia Kirjoituksia vuosina 1841-1844.\n\n\nV. 1841 ilmestyi Falunissa P. A. Huldbergin kustannuksella\nkirjanen, jonka otsakkeena on: _\"Varoitussanoja Suomen pietismin\njohdosta\"_. On saatu tietää, että se on F. G. Hedbergin kirjoittama.\nTekijä arvostelee siinä herännäisyyttä yksinomaan ystävälliseltä\nkannalta, ja että sitä pidettiin heränneitten piiristä lähteneenä\npuolustuskirjana, näkyy siitäkin, että kontrahtirovasti Tolpo Turun\npappeinkokouksessa moittien puhui sen ilmestymisestä. Sitä ei sovi\nkummastella, että tekijä ei ilmaise itseänsä -- hän käyttää vaan\nnimeä \"Suomalainen\" -- mutta otsake tuntuu oudolta. Ehkä on sen\ntarkoituksena hankkia kirjalle suurta lukijakuntaa. Tämä on pieni\nasia, mutta tärkeämpää on, että tämä julkaisu on todellakin hyvä\npuolustus herännäisyydelle. Varsinkin elävän kristityn suhdetta\nmaailmaan ja siitä syntyvää eripuraisuutta ihmisten keskuudessa\nkäsittelee tekijä elävästi ja taidolla, käyttäen väitteensä tukeeksi\npaitsi raamatunlauseita, hyvästi valittuja otteita Augustinuksen,\nLutherin, Arndtin, Francken y.m. kirjoituksista. Tämä kirjanen on\nkaunis todistus siitä vakaumuksesta ja perusteellisuudesta, millä\nheränneet puolustivat itseään maailmaa ja nimikristillisyyttä\nvastaan. [\"Warningsord i anl. av Pietismen i Finland samt därav\nföranledda söndringar\"; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 336; Turun\npappeinkokouksen pöytäkirjat (1842).]\n\nJos kukaan kaipasi Stenbäck, joka monesta syystä oli erinomaisen\nsopiva kynällä ajamaan herännäisyyden asiaa, \"Evangeliskt\nVeckoblad'in\" lakkautuksen jälkeen lehteä, jossa hän ja hänen\nystävänsä saisivat ajatuksensa julkisuuteen. Suomessa ei voinut\ntoivoakaan viranomaisten suostumusta tämän henkiselle lehdelle, eikä\nsemmoista Ruotsissakaan siihen aikaan ilmestynyt. J. Ternströmin\n\"Nordisk Kyrkotidningkään\" ei Stenbäckiä ensinkään miellyttänyt,\njonka vuoksi hän vähän koetti Skarstedtin kautta saada uutta\nhengellistä lehteä syntymään Ruotsissa. Mutta tämäkin hanke\njäi kesken. Sensijaan julkasi Stenbäck kesällä 1842 kirjasen,\nnimellä _\"Muutama sana Pietismistä\"_, jossa hän innolla, mutta\nsamalla arvokkaasti ja valituin sanoin esiintyy herännäisyyden\npuolustukseksi. Tämän julkaisun aiheuttivat lähinnä ruotsalaisen\nteologin Reuterdahlin \"Theologisk Qvartalskrift\" nimisessä\naikakauslehdessä samana vuonna Pietismistä julkaisema kirjoitus,\njossa muun ohessa sanotaan: \"Pietismi pitää kiini raamatun opista\nja tunnustuskirjoistamme, mutta se on liika rehellinen, liika\nahdasmielinen ja arka, niin asiaan kuin sanoihin nähden. Se\npuollustaa vanhaa ja pyhää asiaa, mutta tekee sitä huonosti, sillä\nse eroaa yksinäisyyteen ajasta ja maailmasta, jotka sentähden\nvetäytyvät siitä pois.\" Tunnustaen kirjoituksen maltilliseksi ja\npuolueettomaksi, teroittaa Stenbäck, että elävän kristityn täytyy\ntehdä täydellinen pesäero maailmasta, sekä näyttää raamatun sanoilla,\nmiten Herra itse ennusti opetuslapsilleen maailman vihaa. Vedoten\napostolien todistukseen \"kaikkien, jotka jumalisesti Jesuksessa\nKristuksessa tahtovat elää, täytyy vainoa kärsiä\", puolustaa hän\nheränneitten kantaa tunnetulla lämmöllään ja jyrkkyydellään. Kirjanen\non lyhyt -- se sisältää ainoastaan 31 sivua -- mutta sisältörikas\nja asiallinen. On lausuttu se arvelu, että Stenbäck kirjoitti sen,\ntahi ainakin lopullisesti valmisteli sitä Turun pappeinkokouksen\naikana. Joka tapauksessa sai hän tässä tilaisuudessa tuetta\nmielipiteilleen. Mutta hän oppi samalla myöskin punnitsemaan sanojaan\nja puolueettomasti arvostelemaan sitä suurta uskonnollista liikettä,\njonka edustaja hän oli. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia lauseita\nkirjasen lopusta: \"Pietismi ei ole ilman vikoja eikä se milloinkaan\nole pitänyt itseään täydellisenä; kivulla tunnustaa se vikansa eikä\nsuinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee aivan hyvin syvän\naatamilaisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on oikeaa,\nsiellä pyrkii se käsittämään Kristusta ja elävän elämän hänessä,\nniinkuin Jesus Kristus sen käsittää, -- ja Jumalan armoa, joka on sen\nherättänyt sitä etsimään, tahtoo se tunnustaa, puolustaa, ylistää,\nsiitä se tahtoo pitää kiinni ja sitä seurata elämässä ja kuolemassa,\nmyötä- ja vastoinkäymisessä, jos vaikka koko maailma asettuisi sitä\nvastaan. Mutta jos sen vastustajille hiljaisena hetkenä elämän ja\nkuoleman vakavuus häämöttäisi, ja korkeamman, kaikelta järjeltä\nsalatun, Jumalasta syntyneen elämän salama välkkyisi läpi pimeyden ja\nsumujen, niin kuiskaisi ainakin silloin tyyntynyt ajatus jumalallisen\npainon voimalla heidän korvaansa viisaan Gamalielin sanat: 'jos tämä\nneuvo tai teko on ihmisiltä, niin se tyhjään raukeaa, mutta jos se\non Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä, jos ette tahdo\nJumalaa vastaan sotia'.\"\n\nKesäkuun 21 p:nä 1842 hyväksyi Turun tuomiokapituli Stenbäckin\nkirjasen painettavaksi. Jo tämä seikka todistaa, että se, vaikka\nse käsittelikin päivän polttavaa kysymystä, on maltillisesti\nkirjoitettu. Sen tunnustuksen tekijä vastustajiltaankin sai.\nNiinpä sanoi \"Helsingfors Morgonblad\" kirjoituksen \"edustavan\npietismiä tämän jalommassa muodossa\" sekä että se oli kirjoitettu\n\"nerokkaasti ja maltilla\". Itse pietistisestä liikkeestäkin\nsanotaan samassa numerossa: \"Ei kukaan ajatteleva ihminen voine\nkieltää pietismin suurta merkitystä, joka on siinä, että sekin\npuolestaan antaa uudenaikaiselle indifferentismille ja jo kaavaan\njähmettyneelle puhdasoppisuudelle voimallisen herätyksen uuteen\nelämään ja siten helmassaan kätkee hengellisen uudestisyntymisen\nsiemenen.\" Ja \"Helsingfors Tidning\", joka sitä niinikään\narvostelee, lausuu tunnustaen: \"Miten eroavat mielipiteet pietismin\narvosta ja merkityksestä ovatkin, on jokainen sitä tarkoittava,\npuolueettomuudella ja maltilla kirjoitettu riitakirjoitus\nvastaanotettava kunnioituksella\". Kiittävästi puhuu myöskin \"Borgå\nTidning\" Stenbäckin kirjasesta. Mutta jyrkästi vastustavalle kannalle\nnämä lehdet itse asiaan nähden kuitenkin asettuivat, monesti\nkiivaastikin arvostellen pietismiä ja sen puolustajia. Niinpä\nkirjoittaa esim. \"Helsingfors Morgonblad\", ilmoittaessaan Stenbäckin\n\"Några ord om Pietismen\": \"Pietistat tahtovat kernaasti kirjaimen\nmukaan sovelluttaa raamatunlauseita, joista he hakevat tarvittavaa\ntuetta subjektiivisille mielipiteilleen\" -- \"Pietismi tahtoo\nvälttämättä elää riidassa maailman kanssa, jonka vihan ja ylenkatseen\nalaisena se tahtoo olla. Ehdottomasti se tuomitsee jokaisen\nvakaumuksen, joka ei kulje samoja teitä sen kanssa. Semmoinen\nvääräuskoiseksi leimaaminen kuuluu pietismin periaatteeseen, se\nkun ankarasti vaatii jyrkkää kuuliaisuutta kirjoitetun sanan\nkirjaimelle; sentähden se tahtookin sovelluttaa kristillisyyttään\nsiihen, mikä on pientä ja vähäpätöistä, ja tuomiten arvostella\nitseään, muita ja elämää, joka on erämaa ja jota pitää vihata.\"\n[\"Några ord om Pietismen\"; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 347;\nTurun tuomiokapitulin arkisto; \"Helsingfors Morgonblad\" 1842 N:o 91;\n\"Helsingfors Tidning\" 1842 N:o 70; \"Borgå Tidning\" 1842 N:o 9.]\n\nSamana vuonna kuin \"Några ord om Pietismen\" ilmestyi Suomessa,\npainettiin Falunissa ruotsinkielinen käännös pseudonymi Christianus\nAlethophilos'in saksaksi kirjoittamasta kirjasta \"Keitä ovat ja\nmitä tahtovat pietistat?\" Sanoen pietismiä hyvin vanhaksi, sitä\nkun kaikkien aikojen hurskaat edustavat, sanoo tekijä vakaamman\nuskonnollisen elämän \"varsinkin pohjoisissa maissa\" syntyneen\nSpenerin ja Francken vaikutuksesta. Puolustaen pietismin oppia ja\nkieltäen sen olevan tunnekristillisyyttä tämän sanan huonommassa\nmerkityksessä, puhuu hän kattavasti pietistain urhoollisuudesta\ntotuuden tunnustamisessa, heidän hartauskokouksistaan y.m. Hän\nperustaa väitteensä monien vuosien kuluessa varsinkin suurissa\nkaupungeissa tehtyihin huomioihin. Suomen herännäisyyttä ei tässä\nkirjasessa mainita, mutta sen henki on aivan sama ja hankki sille\ntäälläkin monta lukijaa. Sekin lausui painavan sanan herännäisyyttä\nkoskevissa riidoissa. Kirjan loppusanat kuuluvat: \"Ken voi kieltää\nhurskasten esimerkin missä hyvänsä semmoisia löytyy raamatussa ja\nihmiselämässä, vielä tänään saaneen monen raa'an syntisen, monen\nhimojensa kurjan orjan häpeämään ja levottomuudesta pelkäämään.\nHurskasten heille lausumat sanat, kertomukset, opetukset, nuhteet,\nvaroitukset ja kehoitukset ovat hyvä siemen, joka kyllä usein voi\npudota kovaksi tallatulle tielle, kivikkoon tai ohdakkeisiin, mutta\nmyöskin hyvään maahan, missä se itää ja kantaa paljon hedelmää. Tämän\nmaailman kevytmieliset lapsetkin, jos pilkkaavatkin ja häväisevät\nhurskaita, tietävät kuitenkin aivan hyvin sydämensä syvyydessä,\nmillainen heidän oma tilansa on muiden tilaan verrattuna, eivätkä\nsalaisesti voi heiltä kunnioitustaan kieltää. Olen usein nähnyt, että\nmaailman lapset ovat kutsuneet näitä hurskaita tautivuoteellensa,\nsaadakseen lohdutusta heidän esirukouksistaan ja puheistaan, taikka\nettä on toivottu samankaltaista kuolemaa, kuin heidän oli. Älköön\nsentähden oudoksuttako, että yhdyn Schlegelin kahdeksannentoista\nvuosisadan historiassaan lausumiin sanoihin, että nim. kaiken sen\njälkeen, mikä on sanottu pietistain puolustukseksi ja heitä vastaan,\nlopullisesti täytyy tunnustaa: he ovat _maan suola_.\" [\"Hvilka äro\noch hvad vilja pietisterna\"; kert. N. G. Arppe ja Charlotte Achrén.]\n\nVielä toinenkin ulkomaalaisen kirjoittama kirja ilmestyi näihin\naikoihin pietismiä arvostelemaan. Se on siihen nähden edellistä\ntärkeämpi, että se on kirjoitettu Suomen oloja silmällä pitäen. Sen\nnimenä on: _\"Pietismi, sen oikea käsittäminen ja käsitteleminen\"_.\nTekijä oli oppinut saksalainen teologi K. Fromman Venäjällä. O. V.\nEhrnströmin kääntämänä ilmestyi kirja ruotsiksi Helsingissä 1842.\nSe herätti valeen mitä suurinta huomiota. Varsinkin arvostelivat\nmuutamat sanomalehdet sitä hyvin kiittävästi. Niinpä sanoo \"Borgå\nTidning\" kirjan sisältävän \"paljon luettavaa sekä pietistoille\nettä muille\", \"edelliset kun siitä näkevät, miten heitä arvostelee\nsuvaitseva vastustaja, ja koska viimemainitutkin siitä ymmärtänevät,\nettei pietismiä saa kohdella välinpitämättömyydellä, vielä\nvähemmin ylenkatseella\". Lehti kehoittaa sitä lukemaan Stenbäckin\n\"erinomaisesti kirjoitetun\" kirjan rinnalla.\n\nFromman oli muun ohessa väittänyt, että kadotuksen pelko enemmän kuin\nrakkaus Jumalaan vaikuttaa pietistaan sekä että tämä etsii häntä\nmiltei yksinomaan autuuden ikävöimisen tähden. Kirjaa arvostellessaan\n\"Helsingfors Tidning'issä\" vastasi nimimerkki (Juliu)s (Ber)gh\ntähän syytökseen seuraavin sanoin: \"Jos te, minun herrani, voitte\nrakastaa Jumalaa niin paljon, että siihen rakkauteen voitte perustaa\nluottamuksenne, niin en minä sitä voi, eikä kukaan sitä voi, niinkuin\nkirjoitettukin on: 'ei niin, että me olemme Jumalaa rakastaneet,\nvaan hän on rakastanut meitä'. Olen syntiä tehnyt elävää Jumalaa\nvastaan ja omatuntoni todistaa, että 'Jumala ei anna itseään\npilkata'.\" Viitaten raamatun todistukseen vanhurskauttamisesta uskon\nkautta, huudahtaa kirjoittaja: \"Mutta tähän vastaisi kai oppinut\npastori: enkö ole sitä sanonut, että pietista, väittäessään yksin\nelävänsä hurskasta uskonelämää, on ylpeä.\" Kirjoitus on pitkä ja\nhyvin perusteellinen. Jos se puhuukin pietistan jyrkkää, väittelyn\nhelteestä joskus hieman kiivastunutta kieltä, on se kauttaaltaan\nasiallinen ja arvokas. Sitä vastusti samassa lehdessä muutamia päiviä\nmyöhemmin eräs lähetetty kirjoitus, jossa huomautetaan, että --s --gh\nväärin oli syyttänyt Frommania katolisuudesta, hän kun oli puhunut\nvain Kristuksesta \"meissä\" eikä \"meidän edestämme\".\n\nFrommanin kirjan johdosta astui taistelutantereelle nuori maisteri,\njonka nimen jo olemme maininneet: Antero Vilho Ingman. Hän oli\nsyntynyt 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja filosofiankandidaatiksi\n1842, oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen\nkanssa ja oli hänen kauttansa päässyt heränneitten likeiseen\ntuttavuuteen. Jo siihen aikaan, jolloin Frommanin kirja ilmestyi,\nkannatti hän lämpimästi herännäisyyttä. Tottunut kun hän oli\nkynää käyttämään, ryhtyi hän erityisessä kirjasessa käsittelemään\nFrommanin arvostelua herännäisyydestä. Kirja, joka sisältää 52\nsivua, ilmestyi 1843. Nuorukaisen lämmöllä kuvaa Ingman alussa\najan luonnetta, huudahtaen: \"Ei ainoastaan tieteen laajalla\nkentällä, vaan myöskin uskonnon pyhällä alueella huomaa, että\nsuuret voimat ovat liikkeellä. Sentähden, te nuorukaiset, miehet\nja harmaahapsiset isät, tarkatkaamme tätä aikaa; sillä ei näy nyt\nenää tuo välinpitämätön nukkuminen indifferentismin puoliheränneessä\nhorrostilassa auttavan. Taisteluun, taisteluun! kuuluu kaikkialta\nlevottoman aikamme myrskyisältä taistelutantereelta.\" Huomauttaen,\nettä Fromman aivan pintapuolisesti käsittelee käsitettä \"synti\" eikä\nsentähden käsitä sitä jyrkkää dualismia, josta hän syyttää pietismiä,\nnäyttää Ingman, miten ajan uskottomuus ja sen tyhjä uskonnollisuus\njuuri samasta syystä on eksynyt niin kauas Jumalan sanasta. Kiittäen\nStenbäckin \"Några ord om Pietismen\", jonka kannalle hän sanoo\nkokonaan asettuvansa, sättii hän joskus ivankin ruoskalla maailman\nihmisten kristillisyyttä, siv. 42 esim. lausuen: \"Kuvaa, lukijani,\nitsellesi nuorta, kaunista, mustaan, kiiltävään hännystakkiin puettua\npappismiestä, kuvaa itsellesi, miten hän hartautta säteilevin\nja taivasta kohti luoduin silmin esiintyy saarnatuolissa, ja\nkuule hänen puhuvan: 'Oi, sinä jalo ihminen, joka hyveen tiellä\nkoetat jalostuttaa sieluasi, sinä joka väsymättä pyrit eteenpäin\nsivistyksen valoisalla tiellä! rikkaan palkan olet kerran löytävä\ntaivaan ilomajassa, sinä, sanon minä, joka uuden elämänperiaatteen\nelähyttämänä jo tässä iloisessa ja ihanassa maailmassamme olet nähnyt\nJumalan valtakunnan! Voi, sinä tiedon yölampun ääressä alituisesti\nvalvova tiedemies! Kalpea on nyt poskesi ja lakastunut kauneutesi,\nmutta henkesi on sitä kirkkaampana säteilevä tähtien kodissa, missä\nsinäkin kuolemattoman Voltairen ja Rousseaun kera tulet tähdeksi,\namen'. -- Etkö jo itke, lukijani? Ainakaan ei saarnan kertoja voi\nmuuta kuin itkeä -- ainakin kun hän lähimmässä penkissä, saarnan\npäätyttyä, kuulee nyyhkyttävän kaunottaren ilon kyyneleitä vuodattaen\nkuiskaavan: jalo pappi, sinä et ketään tuomitse! Katso, lukijani,\ntämä olisi maailman mieleen saarnaamista. Lihalle ja verelle ihanaa\nja lempeää evankeliumia, joka jättäisi viattoman, enkelinkaltaisen\nmaailmanlapsen rauhaan\".\n\nFromman oli käsitellyt ainettaan tieteellisesti. Samaan muotoon\npukeutuu monessa paikoin Ingmaninkin kirja, osoittaen hänen jo\nsiihen aikaan lukeneen paljon. Mutta ei hän silti unohda asian\nkäytännöllistä puolta. Päinvastoin käsittelee hän, raamatun\ntodistuksiin vedoten, esim. elävän kristityn suhdetta maailmaan\nyhtä yksinkertaisella, kuin sattuvallakin tavalla. Herännäisyyden\nkatsantotapaa ilmaisee varsinkin seuraava lause: \"Jos pietismi\nmaailman lasten viattomissa huvituksissa, niinkuin tanssissa\nja korttipelissä, ei voi nähdä muuta, kuin maailman himoa,\nja sentähden pysyy niistä erillään, onko se silti hyljättävä\nkirkollista yhtenäisyyttä häiritsevänä ja ehkäisevänä ilmiönä? En\ntahdo tällä kertaa kiistellä tanssista ja korttipelistä, mutta\nkysyn kuitenkin näiden huvitusten innostuneilta ihailijoilta: jos\nVapahtajamme Kristus vielä ruumiillisessa muodossa vaeltaisi maan\npäällä, mahtaisiko kukaan hänen tosi seuraajistaan voida kutsua\nhäntä kanssaan iloiseen ranskalaiseen katrilleen tahi meluavaan\npelipöytään?\"\n\nSelvää on, että Ingmanin kirja herätti paljon huomiota. Sen ainakin\npaikotellen kiihkoisa henki, johon Stenbäckin lennokas kirjanen ei\neksynyt, ei kuitenkaan saanut aikaan mitään kiivaampaa väittelyä.\nEhkä oli syynä siihen se seikka, että Frommanin kirja tavallaan\narvosteli herännäisyyttä suosiollisesti sekä että sanomalehdissäkin\noli alkanut näkyä myötätuntoisiakin arvosteluja siitä. Semmoinen\narvostelu löytyy esim. \"Vasa Tidning'issä\" helmikuussa 1843.\nKirjoitus on lähetetty eikä sen alla ole mitään nimimerkkiä,\nmutta selvästi näkyy, ettei se ole pietistan kirjoittama. Siinä\ntunnustetaan selvin sanoin ajan uskottomuus ja pietismin suuri\nmerkitys. \"Pietismi uskoo siihen tosiseikkaan, että ihminen on\nlangennut, se uskoo, että löytyy ijankaikkisuus, johon tämä lankeemus\nyhä syvempään onnettomuuteen syöksee jokaisen, joka ei usko ihmiseksi\ntulleeseen jumalalliseen auttajaan\" lausuu kirjoituksen tekijä. Ja\nhän jatkaa: \"Missä tätä uskoa löytyy vähän vain tahi ei ollenkaan,\nsiellä syntyy vastustamattomana, vaikka kuinka kauniisti tahansa\nsitä peiteltäisiin, kaipuun ja tyhjyyden tunne. Tämä tunne -- sen\ntuntee jokainen, joka ei ole aivan tylsistynyt -- selittää, miksi\npietismi on herättänyt ja herättää niin suurta huomiota, jos kohta\nsitä toiselta puolen ei aivan perusteettomasti pelätäkkään.\" --\nNimimerkki \"Dixi\" vastaa samassa lehdessä mainitun kirjoituksen\nlopussa pietismiä vastaan tehtyihin syytöksiin, huomauttamalla ettei\nse \"salaisesta ylimielisyydestä\" nuhtele ihmisiä synnistä eikä\n\"vallanhimosta\" taistele maailmaa vastaan y.m., vaan aivan toisista\nvaikuttimista.\n\n\"Helsingfors Morgonblad\" puhui joskus hyvinkin suosiollisesti\nherännäisyydestä. Niinpä oli se siksi ystävällisesti arvostellut\nsekä Frommanin että myöskin Stenbäckin ja Ingmanin tätä liikettä\nkäsitteleviä kirjoja, että sitä jo leikillisesti sanottiin\nherännäismieliseksi. Mutta puolustaessaan Frommania ja samalla\nantaessaan jonkunmoista tunnustusta pietistoillekin, oli lehti\njoutunut umpikujaan, josta sen oli vaikea suoriutua. Kantaansa\nselvitti \"Helsingfors Morgonblad\" maaliskuun 14 p:nä 1844\nilmestyneessä numerossaan pitkässä kirjoituksessa. Huomauttaen\nIngmanin kirjasta kirjoittamastaan arvostelusta, jossa nimenomaan\noli sanottu, että se kuvasi pietismiä semmoisena, kuin tämä suunta\nesiintyi \"tunnustajainsa paremmassa vähemmistössä\", esittää\nkirjoitus useita muistutuksia herännäisyyttä vastaan. Niinpä siinä\nväitetään pietismin kieltävän kaiken historiallisen kehityksen, sen\n\"alituisesti komeilevan raamatunlauseilla\" y.m. Lopuksi huomautetaan\nSuomen Lääkäriseuran kertomuksessa v. 1843 löytyvän todistuksia\nsiitä, että Kokkolan, Pietarsaaren, Uuskaarlepyyn ja Savonlinnan\nseuduilla olisi pietismin vaikutuksesta ilmaantunut mielisairautta\ny.m. tauteja, jotka olivat johtaneet murhiin, itsemurhiin ja muihin\nrikoksiin.\n\nMyönnettävä on, että kysymyksessä oleva kirjoitus sisältää paljon\ntunnustustakin herännäisyydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan riittänyt\nlieventämään pietistain jyrkkyyttä. Siitä \"juste milieu\"-kannasta,\njolle \"Helsingfors Morgonblad\" oli toivonut heidän asettuvan, he\neivät tahtoneet tietääkään. Että niin oli laita, näkyy selvästi\nviimemainittua lehteä vastaan \"Helsingfors Tidningissä\" samaan aikaan\ntähdätystä kirjoituksesta, jonka alla on nimimerkki \"Pappi\". Samassa\nlehdessä torjui A. V. Ingman pari viikkoa myöhemmin \"Helsingfors\nMorgonbladin\" mainitsemia, Suomen Lääkäriseuran kertomukseen\nperustuvia syytöksiä muutamien seutujen heränneissä tapahtuneista\nsairaudenkohtauksista, sanoen tutkimuksista käyneen selväksi, ettei\nherännäisyydellä ollut mitään tekemistä näiden häiriöiden kanssa.\nYhtä jyrkästi vastustaa hän syytöksiä lahkolaisuudesta, lausuen:\n\"Pietismi ei koskaan ole hyväksynyt mitään lahkoa, vaan on aina\nelämän ja kuoleman uhallakin taisteleva oikean opin puolustukseksi\".\n\nMoni virallisen kristillisyyden edustajista toivoi, että Frommanin\nkirja vaikuttaisi paljon hyvää herännäisyyden ehkäisemiseksi.\nArkkipiispa Melartin lähetti sen J. Vegeliukselle, toivoen hänen\nkauttansa saada sille kannatusta Suupohjan heränneiltä papeilta.\nVegelius vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän näytti, miten\naivan eri kannalla Suomen heränneet ja Fromman, niin yhdessä kuin\ntoisessa suhteessa olivat. Yhtä jyrkälle kannalle, kuin kaikki\nystävänsä, asettui Vegeliuskin. \"Tekijä ei tunne\", kirjoitti hän,\n\"oikeaa pietismiä, joka itse teossa ei ole muuta, kuin elävää\nkristillisyyttä, jolle tavallisesti annetaan joku ilkeä pilkkanimi,\nkun ei avonaisesti uskalleta asettautua tosikristillisyyttä vastaan\nkäyttämällä sen oikeaa nimeä, koska jokainen kernaasti tahtoo käydä\nhyvästä kristitystä. Pietismiä sanotaan yksipuoliseksi sentähden,\nettei se poikkea Jumalan sanasta, ei oikealle eikä vasemmalle\".\n\nFrommankin sekaantui vielä taisteluun. Hän lähetti B. O. Lillelle\npitkän puolustuskirjoituksen, joka käännettiin ruotsiksi ja\npainettiin \"Ecclesiastikt Litteraturbladissa\". Ettei hän ollut\nkatkeroittunut häntä vastaan monasti lausutuista hyvinkin kiivaista\nsanoista, vaan päinvastoin suurella kunnioituksellakin kohteli\nherännäisyyttä ja myötätuntoisuudella tahtoi sen erehdyksiäkin\narvostella, osoittavat esim. seuraavat sanotusta kirjoituksesta\nlainatut sanat: \"Paraintakin uhkaavat väärinkäytökset ja turmelus.\nSe kohta, missä pietismi ei ollut suojeltu turmelukselta oli,\njollen erehdy, juuri siinä ristiriidassa, johon se joutui\ntaistellessaan maailmaa ja puhdasoppisuutta vastaan. Ei mikään\nihmistä niin helposti johdata epäjohdonmukaisuuteen ja varomattomiin\ntekoihin, jotka alussa eivät sisältyneet hänen tarkoitukseensa ja\nperiaatteisiinsa, kuin ristiriitaan joutuminen. Tätä kokemusta\ntukee minusta myöskin pietismin historia. Jos sen periaatteeseen\nsilloin, kun se ensin syntyi, kuuluikin pysytteleminen erillään\nhengettömyyteen ja kuolemaan sortuneesta lutherilaisesta\npuhdasoppisuudesta, niin ei suinkaan tuohon periaatteeseen kuulunut\nvälinpitämättömyys teologiseen tieteeseen nähden, vielä vähemmin\ntämän tieteen hylkääminen\". Frommanin kirjoitus sisälsi, niinkuin\nhänen kirjansakin, tunnustustakin ansaitsevia lausuntoja, mutta\nsitä eivät Suomen pietistat myöntäneet. He eivät tahtoneet tietää\nmistään sovitteluista, ei silloinkaan, kun semmoisten tekijä esiintyi\nystävällisessä tarkoituksessa. Joko tahi.\n\nHerännäisyyttä koskeviin, näinä aikoina julkaistuihin kirjoituksiin,\nkuuluvat myös ne kirjalliset väittelyt, jotka syntyivät J. J.\nÖstringin muistoksi v. 1840 Pohjalais-osakunnan juhlassa pidetyn\npuheen johdosta. Tämä puhe, jonka piti R. J. Holsti, julkaistiin\npainosta seuraavana vuonna. Östring oli ollut Stenbäckin ehkä\nlikeisin ystävä, Ja hänen kaunis muistonsa eli elävänä runoilijan\nsielussa. Etenkin muisti Stenbäck tuon ystävänsä herätystä ja\nsitä perinpohjaista muutosta koko hänen katsantotavassaan, minkä\nse sai aikaan. Puheessaan oli Holsti tähän koskenut, mutta\nsamalla väittänyt, että Östringissä tapahtunut mielenmuutos\nei oikeastaan ollut luopumista filosofiasta, jota hän niihin\nasti oli niin syvällisellä rakkaudella harjoittanut, vaan sen\nsovittamista tuon uskonnollisen vakaumuksen kanssa yhteen, johon\nhän taisteluissaan oli johtunut. \"Huomaamme hänessä filosofian ja\npietismin toisiinsa liittyneinä rauhallisesti vaikuttavan samaan\nsuuntaan, kun sitävastoin muutoin aina tapaamme ne erimielisinä ja\nilmeisessä taistelussa keskenään\", oli Holsti muun ohessa lausunut.\nTätä käsitystä vastaan esiintyi Stenbäck pitkässä, \"Helsingfors\nMorgonbladissa\" julkaisemassansa kirjoituksessa. Kertoen, miten\nÖstring, yliopistoon tultuaan, turhaan etsi tyydytystään milloin\nrunous-, milloin osakunta- ja toveri-elämän jaloimmista pyrinnöistä,\nmilloin filosofiasta, teroittaa hän että tuo levoton heittäytyminen\ntoisesta toiseen riippui siitä tyhjyydestä, minkä sielu aina tuntee,\nkunnes se löytää elävän Jumalan. Erinomaisen kauniisti on tämä\nStenbäckin kirjoitus kirjoitettu. Kaikkialla näkyy kirjoittajan\njalo runoilijaluonne ja hänen lämmin sydämensä. Aihe onkin mitä\nkiitollisimpia: nuoruuden muistojen pyhyys Jumalan sanan valossa.\nKuvatkoot sitä muutamat lyhyet otteet: \"Hän (Östring) huomasi surulla\nja kauhistuksella erehtyneensä koko elämänsä tarkoitusperästä,\nvieläpä ettei hän ollut aavistanutkaan, että ainoa ja oikea,\nijankaikkinen totuus oli hänelle ihan tuntematon, ja ettei hän vielä\nollut astunut ainoatakaan askelta sitä löytääksensä ja voittaaksensa;\nettä hän oli seurannut pettäviä virvatulia ja siten unohtanut sen\nsuuren pääasian, joka on jokaisen ihmisen pääasia: Jumalan ja hänen\nelävän tuntemisensa etsimisen. Hän huomasi, että silloin kun hänen\npäänsä oli täynnä filosofisia mietelmiä ja hänen sielunsa itseensä\ntyytyen luuli työskentelevänsä yksinomaan ihanissa, ylevissä ja\njaloissa ajatuksissa, asui synti häiritsemättä sydämessä, erottaen\nhänet kauas Luojastaan ja Jumalastaan. Niin oli synti murtumaton, sen\nkahleissa oli hän voimatonna vankina. Mutta omassatunnossaan kuului\nvastustamattomalla voimalla Jumalan ääni: Teidän pitää pyhät oleman,\nsillä minä olen pyhä -- -- --. Nyt oli kirves pantu puun juurelle,\nkaikki utukuvat hävisivät, mutta Herra yksin puhui: tee parannus,\nmuutoin sinut kaadan. Tämä on _herätystä_, eikä kukaan, joka ei ole\nsitä kokenut, vielä ole astunut askeltakaan sillä tiellä, joka johtaa\nelämään. Herännäisyyden jyrkkää kantaa kristityn suhteeseen nähden\nmaailmaan ilmaisevat seuraavat sanat: 'Puhuja väittää, ettei Östring\nenää vaikuttanut ympäristöönsä yhtä miellyttävästi, kuin ennen.'\nTuo on mahdollista, eikä muuten voinut ollakaan. Kun hän ei enää\nsaattanut ottaa osaa entisten toveriensa elämään, heidän toimiinsa ja\npyrintöihinsä, niin täytyi heidän pitää häntä kaameana, synkkänä ja\nikävänä, samoinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo luonnollisten\nihmisten mielestä tuntuu painostavalta ja raskaalta, he kun hänen\nkauttansa tulevat omissatunnoissaan levottomiksi ja he kun tuntevat,\nettä häntä hallitsee toinen henki, kuin heitä itseä\".\n\nTämän Stenbäckin kirjoituksen johdosta arvosteli \"Helsingfors\nMorgonblad\" lyhyessä kirjoituksessa Holstin puhetta. Kannattaen siinä\nlausuttuja mielipiteitä ja vastustaen Stenbäckin katsantotapaa,\nväittää arvostelija, ettei Östring olisi pysynyt pietistana, jos\nhän olisi saanut elää. Kirjoitus päättyy hyökkäyksiin heränneitä\nvastaan, joita syytetään muiden mielipiteiden halveksimisesta. --\nMuutamia päiviä myöhemmin vastustaa joku muu samassa lehdessä sitä\nStenbäckin väitettä, ettei filosofia tiedä mikä synti on, sanoen\nhänkin viimemainitun esitystä Östringistä vääräksi. Stenbäck vastasi\nmuutamin sanoin, koettaen vastustajilleen huomauttaa uuden syntymisen\nsalaisuutta. Väittelyyn puuttui myöskin \"Interveniens\" \"Helsingfors\nTidningissä\". Siihenkin vastattiin. Ja samaa riitaa jatkui vielä\nseuraavanakin vuonna. [Borgå Tidning 1843, n:o 9; Helsingfors Tidning\n1842, n:o 24, 1843 n:o 23, 38, 1844; Vasa Tidning 1843, n:o 20, 27;\nHelsingfors Morgonblad 1842, n:o 6, 10, 12, 24, 1844, n:o 21, 22, 27;\nFörsamlingsvännen 1889, n:o 4; Ecclesiastikt Litteraturblad 1845, n:o\n1; Sukukirja; Minnesteckning av Johan Jacob Östring; Eliel Aspelin,\nLars Stenbäck.]\n\n\"Ei ollut vähän melua siitä tiestä\".\n\n\n\n\nXXV.\n\nHedbergiläisen riidan alku.\n\n\nHeinäkuun 30 p:nä 1843 asetettiin F. G. Hedberg Pöytyän seurakunnan\npitäjänapulaisenvirkaan. Tilaisuuteen oli saapunut joukko\nEtelä-Suomen heränneitä pappeja. Illalla keskusteltiin, niinkuin\nheränneitten piireissä tapana oli, autuuden tiestä. Mieliala oli\nraskas. Valitettiin synnin voimaa ja taistelun vaikeuksia. Hedberg\nkatkasi nämä puheet, lausuen: \"Monta kertaa olen jo elävästi kokenut,\nettei mikään muu voi tyydyttää omaatuntoa tahi vakuuttaa meitä\nJumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, kuin evankeliumin\ntodistuksen omistaminen uskossa siitä sovinnosta, joka Kristuksessa\nJesuksessa jo on tapahtunut. Niinpä tapahtui minulle viime syksynä\nRaippaluodossa eräänä aamuna, jolloin tavallisuuden mukaan jälleen\ntunsin omassatunnossani lain tuomion ja mietin, miten menettelisin\nsaadakseni armon ja syntini anteeksi, että minulle selvästi kirkastui\nse Jumalan sanan valo, että kaikki tämä jo oli minulle Kristuksessa\nhankittu ja etten minä tähän muuta tarvinnut, kuin sen evankeliumin\nsanan uskolla omistamisen, joka saarnaa armosta ja vanhurskaudesta.\nJättäen muut valmistukset sikseen, aloin silloin aivan\nyksinkertaisesti ja lujasti turvautua tähän sanaan, sitä tehdessäni\nluotani luoden kaikki perkeleen vastaväitteet ja lain vaatimukset.\nJa heti kun uskalsin näin tehdä, sain omassatunnossa myös tuntuvalla\ntavalla kokea rauhaa sekä iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta,\njota iloisella sydämellä ja korkealla äänellä aloin kiittää ja\nylistää.\" [Akiander VII, s. 322.]\n\nEi kukaan Pohjanmaan jyrkimmistäkään heränneistä papeista olisi\nmoittinut Hedbergiä näistä sanoista, jos kohta muutamat kohdat\ntässä lausunnossa sisältöönkin nähden erosivat heidän piireissään\nkuulluista tunnustuksista. Kyllä hekin monesti olivat kokeneet\nJumalan armon suuruutta ja omantunnon rauhallista lepoa Kristuksen\nhankkiman sovinnon turvissa, ja synneistään murheellisia\nsanankuulijoitaan olivat he neuvoneet turvautumaan yksinomaan samaan\narmoon, mutta se olisi heistä tuntunut oudolta, että Hedbergin\nsanoista aivan surutonkin olisi voinut tulla siihen johtopäätökseen,\nettä hänelläkin ilman muuta oli syntein anteeksisaamisen rauha.\nKysymys oli käytännöllinen kysymys, joka ihmisten eri tiloihin nähden\nmuodostuu eri tavalla. Tätä ei Hedbergkään olisi tahtonut kieltää.\nMutta se ahdattiin opinkaavaan, jota kaikkien tuli noudattaa elämässä\nja tunnustuksessa ja siinä on nyt alkavan suuren riidan alkusyy.\n\nMonta vuotta oli Hedberg taistellut kovaa taistelua epäuskon\nkiusauksia vastaan. Elävä synnintunto ja synninsuru ajoivat häntä\nyhtä elävästi kaipaamaan Jumalan armoa Kristuksessa. Sitä hän odotti,\nniinkuin yön pimeässä valvova sairas odottaa päivän koittoa. Ja monta\nkertaa välkkyikin Jesuksen rakkauden valo hänelle, antaen hänen\nmaistaa, kuinka suloinen Herra on. Mutta yö ei kuitenkaan poistunut,\nja uhkaavana kuului sen pimeästä usein lain ukkosen jylinä. Jumalan\nsanasta hän tiesi, että emme mitään voi ilman Kristusta ja että hänen\nsovintotyönsä hedelmät tarjotaan meille ilmaiseksi, \"ilman rahatta\nja ilman hinnatta\", miksi täytyisi hänen näin ollen pelvonalaisena\ntaistella voimatonta taisteluaan epäuskon pimeässä? Eikö ollut\nKristus tullut häntäkin auttamaan lain ikeen alta Jumalan lasten\nvapauteen? Tuohon suuntaan olivat Hedbergin ajatukset jo monta\nvuotta pyrkineet, ja avomielisesti oli hän monesti ne ystävilleen\nilmaissut. Eikä siinä kyllin. Hän luuli huomaavansa saman epäuskon\nvallan, kuin itsessään, muissakin heränneissä papeissa ja heidän\nsanankuulijoissaan ja hän oli monesti ajatellut: onko oppimme,\nonko saarnamme oikea. Hedbergin uskonnollista kehitystä 1840-luvun\nalkupuolella kuvaa hyvin valaisevalla tavalla hänen Raippaluodosta\nsyyskuussa 1842 kirjoittamansa kirje, joka selvästi on aiottu\nPohjanmaan heränneitten pappien luettavaksi. Siinä hän muun ohessa\nkirjoittaa: \"Vaikka me ahkeroitsemme puhtaan sanan julistamista\nja sen soveltamista jokaiseen hänen tilansa mukaan, niin emme\nluultavasti kuitenkaan voi sytyttää oikein elävän evankeliumin valoa\nihmisten sydämissä, ellei sen kirkkaus ensin valaise meitä itseä. --\nTätä kaikkea en suinkaan sano siinä mielessä, kuin minä jo olisin\ntuohon päässyt, vaan ainoastaan ilmaistakseni, mikä ajatukseni\nmukaan on minun ja useampain (en sano kaikkien) maamme heränneitten\nopettajien suurin puute; Jumala on kyllä, ja hän olkoon kiitetty\nsiitä, hengellänsä enemmän tahi vähemmän tehnyt työtä sydämissämme,\nme olemme myöskin tässä valossa nähneet, että kristikunnan\nkristillisyyden tila ei ole hyvä, ja me olemme korottaneet äänemme\npasuunan äänenä nuhtelemaan Israelin ylitsekäymisiä. Siellä täällä\nsuurimmassa osassa maata ovat myöskin useat sielut kuunnelleet tätä\n'parannushuutoa ja alkaneet murheella kysyä: _'mitä meidän pitää\ntekemän?'_ Silloin olemme myöskin, niin hyvin kuin olemme voineet,\nkoettaneet neuvoa näitä murheenalaisia sieluja kääntymään Jumalan\nKaritsan tykö. -- Kaikki tämä on nyt tapahtunut, ja kuitenkin --\nniin arvelen minä -- on Kristus Jesus, jos kohta ei kokonaan, niin\nkuitenkin suurimmaksi osaksi vielä tuntematon sekä itsellemme että\nsanankuulijoillemme. Sillä, rakkaat veljet, mistä muutoin tulisi\ntuo heränneissä niin yleinen ja alituinen valitus epäuskosta?\nMistä tuo kylläkin yleinen hitaus, penseys ja kylmyys, jota sekä\nme itse alinomaa valitamme että sanankuulijoistamme vakavimmat?\nNiin, ja mistä tuo ei aivan harvinainen rakkaudeton arvosteleminen\nja tuomitseminen heränneitten omassa keskuudessa, tuo itserakas,\nuuttera, viisasteleva toisten tilan mestaroiminen y.m.? Väitän\n'evankeliumin ihana, Kristuksen kirkkauden valo' ei vielä ole\nsaanut oikein valaista meidän eikä sanankuulijoittemme sydämiä.\nMe makaamme vielä suurimmaksi osaksi (käyttääkseni Boosin sanoja)\nJohannes Kastajan kylmässä ja pimeässä katumusvankilassa, mutta Poika\nei ole saanut meitä oikein vapaiksi tehdä. Johanneksen kylmällä\nvesikasteella olemme kastetut parannukseen, mutta Jesus Kristus ei\nole saanut Pyhällä hengellä ja tulella kastaa meitä todelliseen\nuuteen syntymiseen.\" -- Lämpimin ja nöyrää uskoa ilmaisevin sanoin\nkehoittaa kirje ystäviä \"yhtenä miehenä Jaakopin tavoin taistelemaan\nJumalan kanssa siunauksesta\". Vedoten Jumalan sanan horjumattomiin\nlupauksiin, joista hän yhtä voimallisesti kuin kauniisti puhuu, luo\nHedberg lopuksi toivonsa silmän valoisampaan aikaan, lausuen \"Kristus\non nouseva kuolleista ja on tuleva eläväksi meidän sydämissä\".\n[Hedbergin kirje 21-23/9 42 (Wennerström, s. 108-113).]\n\nEi kukaan ole tätä kirjettä moittinut. Varsinkin jos se\nkokonaisuudessaan luetaan, tekee se eheän vaikutuksen. Myönnettäköön\nniinikään, että Hedbergin huomautus heränneitten laillisesta\nkatsantokannasta ja siitä johtuvista vioista, jos kohta ehkä\nliioitteleva, sisältää oikeutettujakin huomautuksia. Samaan\ntapaan ajattelivat ainakin muutamat muut heränneet papit juuri\nnäihin aikoihin, jos kohta sillä eroituksella, että he tuolla\nherännäisyydelle omituisella pyhällä pelvolla aina puhuivat armon\nomistamisesta.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kirjoitti Hedberg toisen samankaltaisen\nkirjeen. Hän osoitti sen Paimion vastanimitetylle pitäjänapulaiselle\n_K. Enebäckille_, joka oli pyytänyt häntä vieraakseen\nvirkaanasettajaisissa, kehoittaen häntä lukemaan sitä tähän\ntilaisuuteen saapuville ystäville. Kirje on vielä evankelisempi\nkuin edellinen, mutta paljon rohkeampi armon omistamiseen nähden.\nHedberg kirjoittaa siinä: \"Armo tahtoo olla armoa, se on, tahtoo että\nse lahjoitetaan ja vastaanotetaan ilmaiseksi, muutenhan se ei enää\nmikään armo olisikaan. -- Mitä sitten tekisimme? Mitä muuta kuin\navaamme kurjat kerjäläispussimme ja otamme mielellämme vastaan,\nmitä rakas taivaallinen isämme meille ilmaiseksi tahtoo lahjoittaa!\nOi, jospa toki osaisimme tämän yksinkertaisen ja samalla kuitenkin\naina niin vaikean taidon! Veljet! mitäpä meiltä sitten puuttuisi,\ntai mikä perkele helvetistä saattaisi silloin vahingoittaa meitä!\n-- Suuri ja sanomaton on tosin syntivelkamme; mutta mitä se nyt\nmerkitsee Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan vereen verrattuna?\nVähemmän kuin ei mitään. Alastomia ja synnin saastan tahraamia me\ntosin olemme elävän Jumalan edessä; mutta mitäpä se vahingoittaa, kun\nnyt Kristus tahtoo lahjoittaa ja kokonaan pukea yllemme ijankaikkisen\nvanhurskautensa! -- Kieltämättä on viha, tuomio ja kadotus meidän\njoka päivä hyvin ansaitsemamme osa, mutta eikö meillä ole lupa\nkääntää lehteä ja kysyä: Kuka voi kadottaa? Kristus on kuollut ja\nhän on myös herätetty ylös, hän on Jumalan oikealla puolella ja hän\nmyös rukoilee meidän edestämme.\" Kirjeen lopussa huudahtaa Hedberg:\n\"Ylös veljet! Eteenpäin käykäämme! Onhan Kristus Jesus, Jumalan Poika\nmeidän Vapahtajamme! meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän\nvanhurskauttamisemme tähden herätetty. -- -- -- Hänen armonsiipiensä\nsuojassa me löydämme varmuuden ja turvan kaikkia omantunnon\nsyytöksiä, lain tuomioita, maailman uhkaa ja kaikkea perkeleen\npelotusta vastaan.\" [Hedbergin kirje Enebäckille (\"Fredrik Gabriel\nHedbergin muistolle juhlajulkaisu\", siv. 26-29).]\n\nSamana vuonna, kuin Hedberg kirjoitti yllämainitut kirjeet oli hän\nsaanut valmiiksi tunnetun, Efes.kirjeen ensimmäisen luvun johdosta\nkirjottamansa kirjan. Tälle kirjalle, jonka hän ensin alisti Jonas\nLaguksen tarkastettavaksi ja sittemmin tämän kehoituksesta lähetti\nL. J. Niskasen ja Paavo Ruotsalaisen arvosteltavaksi, oli hän\npannut nimeksi _\"Uskon oppi autuuteen\"_. Esitys liikkuu alusta\nloppuun evankelisella pohjalla, ja merkille on pantava, että Lagus\nempimättä sen hyväksyi, vieläpä sitä arvosteli hyvinkin kiittävästi.\nHän näet kirjoitti Hedbergille 1843: \"Jos kirjasi kokonaisuutena\narvosteltuna kaatuukin, joka kuitenkin on mahdotonta, niin olen\nminä samalla saanut arvostelun nykyisen kristillisyyteni tiestä ja\nkokemuksesta, jotka niin likeisesti sopivat yhteen kirjasi kanssa,\netten vielä ole löytänyt, en Lutherin kirjoituksistakaan, mitään\njoka olisi niin aivan sydämestäni otettua. Mutta tämä sai toiselta\npuolelta epäilykseni liikkeelle, asetteli arvosteluani ja teki minut\naraksi niihin moniin vaikeuksiin nähden, jotka kirjaa lukiessani\nastuivat eteeni. Niin suloista, epäuskoa vastaan taistelevaa ja\npitkittyvää evankeliumia en ole kenessäkään veljistämme huomannut\".\nSaatuansa tietää, mitä kirjasta Savossa oli arveltu, lisäsi Lagus\nmoniaita viikkoja myöhemmin yllämainittuun kirjeeseensä tekemässään\njälkilauseessa: \"Efes.kirjeen selityksesi on kulkenut isien käsien\nkautta, ja he ovat, niinkuin minäkin, arvelleet että se ansaitsee\npäästä muutoksitta painoon, sekä pitäneet sitä varsinkin tänä aikana\ntarkoitustaan hyvästi vastaavana. Älä siis viivyttele, vaan toimita\nse painoon.\" Vielä elokuussa s.v. palajaa Lagus tähän asiaan,\nkirjoittaen: \"Olen pahoillani siitä, että kirja niin kauan on maannut\nminun luonani, kuni kipinä tuhan alla, ja toivon sen pian pääsevän\nsaarnaamaan heränneelle, mutta epäuskon siteissä vetelehtivälle\nsukukunnalle.\" -- Mitä Paavo Ruotsalainen arveli kirjasta, näkyy\nsiitäkin, että hän tavatessaan Hedbergin \"Venellin häissä\"\nensimäisenä sananaan hänelle lausui: \"Onko kirjasi jo präntissä?\"\n[Wennerström, siv. 117.] Hyvin luultavaa on sitäpaitsi, että\nHedbergiin myöskin olivat vaikuttaneet Roseniuksen viimemainitussa\ntilaisuudessa lausumat mielipiteet, varsinkin koska Hedberg\nvarmaankin, samoinkuin moni muukin, oli pahoillaan siitä kohtelusta,\nminkä viimemainittu siellä sai osakseen.\n\nTällaisten kokemusten tukemana, oli Hedberg\nvirkaanasettamis-juhlassaan ystävilleen pitänyt mainitsemamme\npuheen. Hän oli vakuutettu, että ainakin muutamat Suupohjankin\nheränneet papit ajattelivat samoin kuin hän. Ja ettei hän tässä\notaksumisessaan erehtynyt, sen huomaamme esim. O. H. Helanderin\nveljilleen samaan aikaan kirjoittamasta kirjeestä, jossa tämä lausuu:\n\"Me olemme tosiaankin narreja. Koko Kristuksen rikas evankeliumi\nkaikkine armonaarteineen on meille avoinna, ja kehoittaen vaatii\nmeitä Jumalan henki vastaanottamaan, ilmaiseksi ostamaan, uskomaan\nja autuaiksi tulemaan, mutta me peräydymme, sanoen kohteliaasti:\n'kiitoksia, ei', ja niin lähdemme valitusvirsiä veisaamaan siitä,\nmiten vaikeaa tuo on, kummoisia sikoja me olemme (joka kyllä on\ntotta); yksi valittaa hitauttansa, toinen suruttomuuttansa, kolmas\nsynnin voimaa. Tuon kaiken näkeminen, tunteminen ja kokeminen on\nkyllä oikein, mutta miksi ei sekin saa olla oikein, että semmoisina\nuskomme elämän Herraan Kristukseen sekä syntisinä, kadotettuina,\npahoina annamme Herran auttaa itseämme, koska hän itse sitä tahtoo?\nMiksi siis valittelemme, kursailemme ja vastustelemme Herran\njärjestystä? Ei mikään muu koko maailmassa auta, kuin uskominen\nhänen sanaansa vastoin kaikkien tuntemisten. Tämän sanan mukaan\non kaikki arvosteltava ja siten tullaan autuaiksi. Annettakoon\ntämän ohessa kaikkien kokemusten, sekä suloisten että katkerien,\nolla mitä ne ovat, jääköön syrjään tuo kaikkien autuutta perivien\njokapäiväinen ruoka ja älköön näiden kokemusten nojalla vedettäkö\njohtopäätöksiä sielun suuremmasta tahi vähemmästä vanhurskaudesta\nJumalan edessä, vaan pysyttäköön uskossa hänessä, joka tekee\njumalattoman vanhurskaaksi. Antautukaamme siis, rakkaat veljet, heti\nHerralle, uskokaamme ja tulkaamme autuaiksi. Liika kauan olemme\njo viipyneet järjen ja epäuskon vallan alla. Jo on aika paeta\nKristuksen siipien turviin, jos kohta tulisimme tyhmiksi kuin kanat.\nTähän olen viime aikoina saanut mitä voimallisimpia kehoituksia,\nniin että usein elävästi olen kokenut, että juuri tämä puuttuu, ja\nkuitenkin on niin erinomaisen tärkeää, että sillä tavoin taistelemme\nepäuskoa ja kaikkea muuta vastaan, joka eroittaa meitä Herrastamme\nKristuksesta\". [O. H. Helanderin kirje 4/12 1843, jonka omistaa\nSuomen Kirkkohistoriallinen Seura.]\n\nMutta tälle kannalle eivät asiat jääneet. Hedberg kehittyi yhä\nenemmän evankeliseksi, kehoittamalla kehoittaen ystäviäänkin\nsiihen. Niin vähän hän kuitenkin vielä v. 1843 ajatteli eroa\nherännäisyydestä, että hän päinvastoin luuli saavansa ainakin\nsuuren osan liikkeestä muodostetuksi evankelisen oppinsa mukaan.\nVastarintaa hän kyllä tiesi kohtaavansa, mutta voitostaan ei hän näy\nepäilleen. Herännäisyysliike, johon Hedberg yhä edelleen luki itsensä\nkuuluvaksi, oli vapautettava vanhan herännäisyyden hänen mielestään\naivan väärästä katsantotavasta -- tuo on hänen tarkoitusperänsä\nja sen saavuttamiseksi toimi Hedberg ahkerasti. Huomattavia tässä\nsuhteessa ovat varsinkin seuraavat, Hedbergin kirjeestä Siuntion\nkirkkoherranapulaiselle _J. F. Cajanille_ lainatut sanat: \"_Vanhan\npietismin pääerehdys_ oli siinä, että se Don-Quixotin tavoin antautui\ntaisteluun luultuja vihollisia vastaan, joita ei todellisuudessa\nollut olemassa. Sillä se taisteli toimetonta, kuollutta uskoa vastaan\ntöitä teroittamalla ja tarkkaan määriteltyjä autuudenjärjestyksiä\nlaatimalla, vaikka sen olisi pitänyt pystyä katsomaan syvempään sekä\nhuomaamaan, että epäusko ja itsevanhurskaus kaikkialla pohjalla\npiiloutuivat maalatun uskon pinnan alle, ja vaikka sen siis olisi\npitänyt nuhdella maailmaa sentähden, ettei se uskonut Kristukseen,\nnuhdella sitä vanhurskaudesta ja tuomiosta sekä tämän ohessa julistaa\nKristuksen evankeliumia, sekoittamatta siihen teko-oppeja, järjen\nlaatimia ehtoja ja itsevanhurskaita parannusjärjestyksiä.\" [Akiander\nVII, 327.]\n\nJo ennenkuin O. H. Helander kirjoitti vasta mainitsemamme kirjeen,\noli sattunut tapahtumia, jotka yhä jouduttivat evankelisen suunnan\nnopeaa kehitystä. Palajamme sentähden näihin tapahtumiin.\n\nSyyskuun 10 p:nä 1843 asetettiin _K. Hacklin_ kappalaisenvirkaan\nRaumalle. Hän kuului heränneisiin, ja tilaisuuteen saapui lukuisasti\nhänen hengenheimolaisiaan, niiden joukossa Hedberg. Tässä\ntilaisuudessa esitti viimemainittu keskustelunalaiseksi kysymyksen\n\"miten tulisi menetellä, jotta ei vanhurskauttamisen jälkeen eksyisi\nsalaisesti luottamaan harjoittamaansa pyhitykseen ja entisiin\nkokemuksiinsa, siten kadottaen armon ja Kristuksen vanhurskauden?\"\n_K. H. Lindfeldt_, joka siihen aikaan oli kappalaisenapulaisena\nVampulassa, kannatti lämpimästi Hedbergin julkilausumaa vakaumusta,\nettä nim. alituisesti uudistuva luottamus Jumalan armoon Kristuksessa\nyksin voipi suojella sielua salatun itsevanhurskauden harhateille\njoutumasta. Keskustelun tuloksena oli yleinen ilo ja riemu. Hedberg\non itse kuvannut tilaisuudessa vallitsevaa mielialaa seuraavin\nsanoin: \"Yksi sanoi: miksi ei kukaan ennen ole minulle tätä sanonut.\nToinen itki, vapisi ilosta ja syleili veljeään, lausuen: voi rakas\nystävä, en ole koskaan aavistanut, että Kristus olisi niin armollinen\ntämmöiselle syntiselle ja että kristinusko olisi niin autuas asia!\nKolmas: näihin asti en ole tietänyt autuuden tietä, vaan oma\nkelvottomuuteni on aina tuottanut levottomuutta omalletunnolleni ja\nsentähden olen karttaen pelännyt Jumalaa ja niitä, joita olen pitänyt\nhänen ominaan. Mutta nyt minä näen, että Kristus on minunkin oma ja\ntästä lähtien on elämäni oleva ihan toista kuin ennen\". [Akiander\nVII, 333 -- 34; Paimenmuisto.]\n\nHacklinin luota lähtivät Hedberg ja Lindfeldt Turkuun, minne\nsyysmarkkinoiden takia oli saapunut ennenmainittu K. I. Nordlund.\nTämä, jota kiitetään vakavaksi mieheksi, ei vielä tiennyt,\nmikä muutos Hedbergin sekä muiden ystäviensä uskonnollisessa\nkatsantotavassa oli tapahtunut. Väleen hän kuitenkin pääsi siitä\nselville, eikä aikaakaan, niin oli hän jo itsekin samalla kannalla.\n-- Näille markkinoille oli myöskin E. M. Rosengren saapunut. Hedberg\nkävi häntäkin tervehtimässä. Astuessaan hänen huoneeseensa, tapasi\nhän siellä muutamia lukiolaisia, joille Rosengren paraikaa puhui\nsydämen murtumisen tarpeellisuudesta ja miten tärkeää olisi siihen\npyytää armoa Jumalalta. Hedberg lausui: \"vaikken minä tänään esim.\nole noin rukoillut, taistellut ja antanut lain murtaa itseäni,\nvaan kuljeksinut kaduilla markkina-asioitani toimittamassa, niin\nolen kuitenkin tällä hetkellä varma siitä, että minulla Jesuksen\nKristuksen tähden on Jumalan armo ja syntein anteeksiantamus, jos\nkohta en nyt ole sitä tuntuvasti kokemassa, vaan päinvastoin pikemmin\naivan toista\". Rosengren epäili vielä, mutta jo muutaman viikon\nperästä oli hänkin liittynyt Hedbergiin. [Akiander VII, 135 -- 36.]\n\nNopeasti levisi uusi suunta Lounais-Suomessa. Turussa esim., missä\nvarsinainen herännäisyys ei aikaisemminkaan ollut päässyt laajemmin\nleviämään, liittyi siihen paljon ihmisiä. Sikäläisissä heränneissäkin\nsai se jalansijaa. Kuitenkin löytyi heidän joukossaan niitäkin, jotka\nesiintyivät Hedbergiä vastaan. Näistä mainittakoon kristillisenä\nkaraktäärinä yleisesti kunnioitettu [Kert. arkkipiispa T. T. Renvall,\ny.m.] neiti _Gustaava Cairenius_. Kun esim. Hedberg marraskuun 10\np:nä 1843, jona päivänä heränneitten ylioppilasten tavoin oli ruvettu\nhartauskokouksia pitämään, erään ystävän luona piti seuroja Turussa,\npuhui neiti Cairenius hänen esitystään vastaan. Leikillisesti\nlausui Hedberg: \"taas vetää neiti Cairenius esille Nohrborginsa\",\nja muutamia hengellistä uneliaisuuttaan surevia lohdutti hän\nsanoilla: \"oi, tuo on rikkaläjälle asettumista\". Lounais-Suomen\npapeista ei kukaan asettunut Hedbergiä vastaan. Miltei ainoa, joka\nedelleen jyrkästi pysyi herännäisyyden opin kannalla, oli Turun\nkappalainen, vakavamielinen _M. Nordqvist_, mutta tämä oli jo vanha\neikä sekaantunut uskonnollisiin väittelyihin. [Kert. Otto Hjelt;\nPaimenmuisto.]\n\nJota suurempaan uskonvarmuuteen Hedberg ja muut uuden suunnan\nkannattajat luulivat päässeensä, sitä selvemmin he myöskin\nymmärsivät, että kova taistelu oli tulossa. Tämä asia lie ensi\nkerran heidän piirissään joutunut oikein vakavan keskustelun\nalaiseksi lokakuussa 1843, jolloin Rosengren ja Hedberg kävivät\nMarttilassa K. I. Nordlundia tervehtimässä. Mutta edelleenkin oli\nHedberg vakuutettu siitä, että moni herännäisyyden huomatuimmista\nhenkilöistä (etenkin luotti hän Lagukseen ja Paavo Ruotsalaiseen)\ntulisivat asettumaan hänen puolelleen. Hän ei huomaa ja tuskin kukaan\nmukaan herännäisyyden johtomiehistä sen siihen aikaan huomasi, että\nherännäisyydellekin oli joutunut oppiriitojen aika ja että semmoinen\naika aina, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, vetää ihmiset pois\n\"ainoasta tarpeellisesta\", eksyttäen heitä kiinnittämään huomionsa\noppiin oppina ja sen selvittämisestä itselleen ja muille löytämään\ntyydytystä uskolleen. Jos Hedberg oli huomannut vikoja heränneissä,\noliko niihin todellakin, niinkuin hän väitti, syynä se, että heiltä\nolisi salattu Kristuksen evankeliumi? Ja jos, niinkuin myöntää\ntäytyy, yksipuolisesti laillista saarnaa usein kuultiin heränneitten\npappien suusta, seurasiko siitä, että kaikki niin saarnasivat?\nJos toisen lahjat ja hengelliset kokemukset paremmin soveltuivat\njulistamaan sitä totuutta, että Jumala on pyhä ja vanhurskas, toisen\nHerralta saama valistus teki hänet kelvollisemmaksi Kristuksen\nevankeliumin suloisuutta ilmoittamaan -- seuraisiko siitä, että henki\nei ollut sama, että he palvelivat eri herroja? Eikö ollut pääasiana\nse, että kumpikin oli herännyt synnin ja suruttomuuden unesta elävää\nJumalaa palvelemaan niillä lahjoilla ja sillä valolla, minkä olivat\nhäneltä saaneet? Toisiaan epäilemään ja soimaamaanko, vai toisiaan\ntäydentämäänkö he olivat kutsutut? Lain voimako se oli, joka nukkuvan\nkirkon helmoista oli nostanut eloon tuon suuren herännäisyysliikkeen\nkoko maassa? Eikö ollut kukaan tässä liikkeessä käsittänyt Kristuksen\nevankeliumia ennen vuotta 1843?\n\nJokainen uusi uskonnollinen suunta ilmaisee jotakin puutetta siinä\nkokonaisuudessa, josta se lähtee. Niin sekin, joka on saanut\nnimensä Hedbergistä. Mutta jos tämä myönnetäänkin, jos täytyykin\ntunnustaa, että Hedberg oli kutsuttu huomauttamaan herännäisyyden\nopillisista yksipuolisuuksista -- siitä etenkin, että katumusta,\nsynninsurua, parannusta monesti teroitettiin Jumalan armon\nomistamisen kustannuksella, löytyy paljon, joka oikeuttaa ylläolevan\nkysymyksiin. Hedberg oli vakaumuksen mies, ja tämä vakaumus oli\nsyntynyt ja kehittynyt kovissa taisteluissa. Hän oli kokenut\npaljon. Mutta juuri sentähden on jälkimaailma oikeutettu kysymään:\neikö hän alussa, ennenkuin taistelun melske esti häntä kuulemasta\nperustamassaan suunnassa lausuttuja eksyttäviä väitteitä, huomannut,\nmihin vaaroihin hänen oppinsa voisi johtaa juuri sentähden, että\nhän hylkäsi miltei kaikki, mikä oli omituista pietistiselle\nsananjulistukselle, joka puutteineenkin, niinkuin hän itsekin\nmyönsi, oli ollut ja oli maan suolana? Hedbergin uudet ystävät ovat\nsiksi vähäpätöisiä hänen rinnallaan ja riippuvat niihin määrin\nhänestä, ettei heitä voi syyttää niistä oppiriidoista, jotka nyt\novat alkamassa. Mutta odottaa sopisi, että hän sensijaan huomaisi\nmonen heistä alusta alkaen ilmeisesti eksyvän. Vastauksissaan heidän\nkirjeisiinsä Hedberg ei ketään nuhtele, tuskin sanallakaan oikasee,\nei silloinkaan kun he selvästi erehtyvät opissa tahi puhuvat pyhistä\nasioista mitä jokapäiväisimmillä sanoilla. Muutamat otteet heidän\nv. 1843 kirjoittamistaan kirjeistä todistakoot, minnepäin oltiin\nmenossa. E. M. Rosengren ilmaisee ilonsa seuraavin sanoin: \"Nyt\ntiedän, kuka Jesus on ja mikä minä olen. Me sovimme niin hyvästi.\nHänellä on, mitä minulla ei ole: _vanhurskautta, pyhyyttä, armoa,\nviisautta,_ ja minulla sitävastoin on, mitä hänellä ei ole: _syntiä,\nhulluutta, kadotusta y.m._ Emmekö sinustakin ole hyvin mukava\naviopari? Tiedätkö, minä uskon, ettei minun enää milloinkaan tarvitse\nhäntä _etsiä_\". -- Eräs nuori pappi _K. Hackstedt_, joka oli ollut\nsaapuvilla Hacklinin virkaanasettajaisissa Raumalla, kirjoitti\nHedbergille vähän myöhemmin: \"Kun vihastun tahi teen syntiä, niin\nkoetan ilman katumusta ja parannusta heti uskoa, että Jesus on\nsenkin synnin edestä maksun maksanut ja että hän on minun herrani.\n-- -- -- Ennen tahdoin olla pietista vaatteissa ja alakuloisuudessa,\nmutta olin matkalla helvettiin. Björkqvistiä nyttemmin en pidä\nmuuna kuin muitakaan järjestelmällisiä, haisevia tekopyhiä\". Jos\njo nämä sanat ilmaisevat huolimattomuutta ja ylimielisyyttä, jota\nHedbergin olisi pitänyt hämmästyä, tulee hänen edustamansa suunnan\neksytys vielä selvemmin näkyviin esim. seuraavista K. K. von Essenin\nkirjeestä Hedbergille lainatuista sanoista: \"Vaikka me (v. Essen ja\nhänen ystävänsä J. F. Cajan) emme voineet käsittää asiaa sydämellä,\nniin tartuimme siihen aivoillamme, pidimme siitä kiinni, asettaen\noman järkemme perkeleen järkeä vastaan. Siten pääsimme lujalle ja\nvankalle pohjalle, sille pohjalle nim. että kun perkele ja epäuskomme\nriistävät meiltä valon ja alkavat tehdä meille vanhurskauttamisen\nsalaisuuden epäluulon alaiseksi, syyttämällä meitä milloin mistäkin,\njoka muka tekisi meidät kelpaamattomiksi armoa omistamaan, niin\ntaistelemme kaikin voimin vastaan ja huudamme rohkeasti perkeleelle,\nettä olemme Jumalan lapsia, vaikka sydämemme ja omatuntomme mitä\nhirveimmällä tavalla tuomitsevat meitä. Siten koetamme säilyttää\nvaloamme päässä s.o. riippua kiinni puhtaasta opista silloinkin,\nkun emme sydämellä voi mitään käsittää. Siten luulemme saavamme\naikaan sen, ettei tie kasva umpeen, vaan mikäli mahdollista pysyy\nauki, niin että sitten osaamme perille, kun saamme halua ja voimia\nkävelläksemme.\" [Akiander VII, s. 340; Wennerström, s. 121.]\n\nSiis K. K. von Essenkin! Niin ilmeistä väärinkäsitystä uskonelämän\nluonteesta ilmaisevat nämä sanat, ettei asia siihen nähden selitystä\nkaipaa. Perin väärin olisi sanoa Hedbergin kantaa semmoiseksi. Mutta\ntäydellä syyllä voi kysyä: eikö ollut hänen opissaan, tahi ainakin\nsiinä muodossa, jossa hän sen oli esittänyt, paljon yksipuolisuutta,\nkoska se voipi johtaa semmoisiin tuloksiin? Huomattava on nim., että\nv. Essen oli herännyt ja sitäpaitsi oppinut ja teräväpäinen mies,\nniin että hänen uskonopillisten tietonsakin avulla olisi pitänyt\npäästä käsittämään, miten väärää tuo puhe oli. Hän oli ikäänkuin\nhurmautunut Hedbergin opista, muulla tavoin tuskin voi semmoisia\nsanoja hänen kynästään lähteneinä selittää. Monesta tosiuskon\neri tilasta, etsivästä, kilvoittelevasta, kiusausten alaisesta\nuskosta puhuu Hedberg sivumennen vain ja ikäänkuin epäillen. Hänen\nkannattajansa, jotka eivät olleet kokeneet, mitä hän oli kokenut,\nmenivät alusta alkaen paljon pitemmälle.\n\nJolla ei ollut varmaa uskoa armontilastaan, niin ettei hän sitä\nmilloinkaan epäillyt, ei silloinkaan kun omatunto pani vastaan, hän\noli epäuskossa. Tämän käsityksen täytyy saada Hedbergin ja hänen\nhengenheimolaistensa kirjevaihdosta v. 1843. Eikä siitäkään mihinkään\npääse, että suunnan uskonkäsitteessä varmuus, totenapitäminen saa\nsiksi suuren merkityksen, että siihen tuskin muita oleellisia\ntuntomerkkejä enää mahtuu. Mutta mikäli asia koskee Hedbergiä ja\nmuita suuntaan liittyneitä tosi heränneitä, on asian opillinen\npuoli tarkkaan erotettava siitä uskonelämästä, jota he itse elivät.\nValitettava asia vain on, että tuo evankeliumin oppi uskosta\nhoukutteli turviinsa lukemattomia, jotka eivät aavistaneetkaan, mitä\nHedberg tarkoitti, kun hän puhui uskosta. Ja hyvin outoa on, että\ntuo Herran koulussa kasvatettu mies näin ollen uudelleen ja aina\nuudelleen puhuu epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, niinkuin tuskin\nmuita syntejä enää löytyisikään. Yksipuolisuudesta oli hän syyttänyt\npietismiä, mutta yksipuolista oppia hänkin luo. Yhä jyrkemmäksi\nkärjistyy näiden suuntien väli. Taistelu on välttämätön.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nEvankelisen suunnan ero herännäisyydestä.\n\n\nOli tammikuun 7 p. 1844. Joukko Lounais-Suomen heränneitä pappeja\noli kokoontunut Suoniemelle viettämään seurakunnan kappalaisen _F.\nH. Velleniuksen_ virkaanasettajaisia. Puhuttiin evankeliumista ennen\nkuulumattomalla rohkeudella. Kristus, niin sanottiin, on ottanut\npois ja hävittänyt koko maailman synnin, niin ettei koko maailmassa,\njos se vain uskoisi häneen, olisi ainoatakaan syntiä. Todistukseksi\nvedettiin yhteydestään temmatulta lauseita Lutherin postillasta ja\nraamatusta. Mieliala oli vapaa, kiihtyen ennenpitkää vallattomaksi\niloksi. Hedberg itse ei ollut saapuvilla tässä tilaisuudessa, eikä\nhäntä siis voi suoranaisesti syyttää siitä lihallisesta riemusta,\njohon useimmat Velleniuksen vieraat antautuivat. Päinvastoin täytyy\notaksua, että hänen läsnäolonsa olisi painanut alas ja estänyt\nsenkaltaiset uskonpurkaukset. Mutta toiselta puolen ei hän kuitenkaan\nniin ankarasti arvostellut ystäväinsä käytöstä, kuin odottaa\nsopisi. Hedbergin oma kertomus kysymyksessä olevasta tilaisuudesta\nnäet kuuluu: \"Kaikki, jotka tämän (siellä julistetun evankeliumin)\nuskoivat, virkistyivät ja tulivat iloisiksi ja autuaiksi. Mutta\nniille, jotka vielä epäuskossa väittivät vastaan, toistettiin\nevankeliumin oppi yksityisesti ja heille kaupittiin koko armo ja\nautuus ilmaiseksi, niin että epäuskon kahleet monelta särkyivät,\nsaatanan valtakunta hävitettiin ja riemu, ilo, autuus levisi miltei\nyli koko joukon. Tuossa suuressa ilossa unohti seura itsensä,\nalkaen mellastaa lauluilla ja soittokoneilla, jolloin ei montakaan\nhengellistä virttä laulettu, vaan kaikellaisia muita lauluja,\nkuitenkaan ei siveyttä loukkaavia. Tässä on kuitenkin huomattava,\netteivät kaikki läsnäolevat _uskoneet_, vaan että moniaita löytyi,\njotka pahenivatkin tuosta iloisesta seuraelämästä, jossa totiakin\njuotiin, kuitenkaan ei niin paljoa, että kukaan olisi ollut päissään.\nUskallettiinpa silloin tällöin tanssiakin joku pieni, iloinen\npolska.\" [Akiander VII, 353-354; Wennerström s. 126.]\n\nPari päivää myöhemmin lähti tuo iloinen seurue Tampereelle.\nOltiin koolla henkikirjuri _Y. E. Bonsdorffin_ luona, joka oli\nmitä kiivaimpia uuden suunnan miehiä. Sinne saapui myöskin J. F.\nBergh, joka harjoitettuaan jonkun aikaa opintoja ennen mainitussa\nPeskan talossa Ruovedellä, oli matkalla Helsinkiin teologian\nkanditaattitutkintoa suorittamaan. [Kert. (1896) Jos. Grönberg;\nSukukirja.] Syntyi väittelyjä hänen ja ylioppilas _K. Dahlbergin_\nvälillä. Mutta muut suuren uskon sankarit kohtelivat Berghiä\nniin ylimielisesti ja kerrassaan loukkaavasti, että tämä poistui\nseurasta, kehoittaen Dahlbergia jatkamaan keskustelua J. Grönbergin\nkodissa. [Kert. (1896) tuomiorovasti K. Dahlberg.] Niin tehtiinkin.\nDahlberg vaati Berghiä \"uskomaan\", julistaen vastustajansa puheet\nsuruttomuuden vaarasta, Jumalan armon toivomisesta ja ikävöimisestä,\netsivän uskon kilvoittelemista y.m. epäuskoksi, lain saarnan\ntarpeettomaksi y.m. Kysymykseensä, pysyisikö Dahlberg uskossaan, jos\nHedberg uudestaan liittyisi Paavo Ruotsalaiseen, sai Bergh jyrkästi\nmyöntävän vastauksen, niinkuin siihenkin tiedusteluunsa, aikoisivatko\nhän ja hänen hengenheimolaisensa muodostaa \"uutta lahkoa Suomen\nyksimielisessä kristillisyydessä\". Lopuksi arvosteli Dahlberg, jonka\ntietämättömyys ja kokemattomuus uskonnollisissa asioissa väittelyn\nkestäessä hyvinkin selvästi tuli näkyviin, Berghin kantaa seuraavin\nsanoin: \"Jos tuota uskoa säilytät etkä Jumalan sanaa usko, niin olet\nperkeleestä ja menet helvettiin. Sillä joka ei usko, se kadotetaan,\nja Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.\" [Akiander VII, 357-358.]\n\nEi ole kummallista, että nuo Hedbergin nuoret ystävät, jotka\nyllämainituissa tilaisuuksissa niin rohkeasti julistivat \"vapaan\nevankeliumin\" uskoa, olivat vihoissaan varsinkin J. I. Berghille.\nMoni heistä oli kuullut hänen vakavia, jyrkän herännäisyyden opin\npohjalla liikkuvia puheitaan heränneitten ylioppilasten seuroissa\nHelsingissä, tunsivat hänen lujan luonteensa ja tiesivät, että hän\nviimeisenä kaikista taipuisi heidän puolelleen. Samaa ajatteli\nhänestä oman tuttavuutensa nojalla Hedbergkin, jolle sitäpaitsi K.\nK. von Essen pari kuukautta aikasemmin oli kirjallisesti ilmoittanut\nBerghin olleen \"epäuskon pulassa Peskan talossa\". [Akiander VII,\ns. 329.] Eikä erehtynyt hän siinäkään epäluulossaan, että Bergh\nensi tilassa ilmoittaisi Malmbergille, Durchmanille y.m. Pohjanmaan\nheränneille papeille, miten uuden suunnan miehet olivat esiintyneet\nSuoniemellä ja Tampereella. Silminnähtävästi pelkäsi hän, että\nvanhat ystävänsä miehissä asettuisivat häntä vastaan. Mutta vielä\nhän miltei varmuudella toivoi Ruotsalaiselta saavansa hyväksyvää\ntunnustusta kannalleen. Sentähden oli hän jo marraskuussa 1843\nPaavolle kirjoittamassaan kirjeessä selvittänyt kantansa, ja\nsentähden päätti hän nytkin pyytää häntä asiaa arvostelemaan.\nEnnenkuin jatkamme kertomusta, on syytä silmäillä tuota Hedbergin\nvasta mainitsemaamme kirjettä \"Savon kuuluisalle profeetalle\",\njolla nimellä Paavoa Lounais-Suomen heränneitten piireissä vielä\nnytkin usein nimitettiin. Tarkkaavainen lukija ei saata olla\nhuomaamatta, että varsinkin kirjeen alkuosa niihin määrin noudattaa\nRuotsalaisen oppia ja puhetapaa, ettei kukaan siitä voi löytää\nmitään, jonka nojalla voisi otaksua minkäänlaista erimielisyyttä\nheidän välillään. Aivan toisin kirjoitti hän varmaan jo siihen aikaan\nuusille ystävilleen. Emme syytä Hedbergiä kaksikielisyydestä, sillä\nsemmoista väitettä vastustaa miehen tunnettu rehellisyys. Ehkä on\noikein selitys se, että jonkunlainen arkuus Paavoon nähden oli häntä\nvaatinut mitä huolellisimmin sanoja punnitsemaan sekä välttämään\nvanhasta totutusta tavasta poikkeavia lausetapoja. Mutta merkille\non pantava, että Ruotsalainen tämän kirjeen johdosta työläästi voi\nmuuhun johtopäätökseen tulla, kuin että Hedbergin kanta oli sama,\nkuin ennenkin. Tämä koskee suureksi osaksi myöskin kirjeen loppuosaa,\nmissä kirjoittaja lausuu: \"Tätä oppia olen minä myös ystävilleni\nteroittanut, ja monet Etelä-Suomen heränneistä papeista ovatkin\nvähin ruvenneet sitä salattua asiaa käsittämään ja koettelemuksessa\nharjoittamaan. Siinä valossa ovat he myös nähneet entisen,\njärjellisen kristillisyytensä ahkeroimisen turhaksi ja mitättömäksi,\njossa ennen ovat joko kovempaa katumuksen tuskaa tahi parempaa\nelämän parannusta ja pyhyyttä takaa ajaneet ulkona Kristuksesta.\nNyt sitävastoin ovat he ruvenneet opettelemaan kaikenlaisessa\nkelvottomuudessa ja joka-aikaisessa puutteessa Kristuksen armollisten\nkasvoin eteen astumaan ja ovat siten monta kertaa sydämen ilolla\nJumalan laupeuden tunnonkin käsittäneet. Kuitenkin, koska me kaikki\nvielä olemme aivan alkavaisia tässä asiassa, ja järki, epäusko ja\nsaatana myös alinomaa pyytävät meitä tältä yksinkertaiselta tieltä\nahdistaa pois ja salaisella tavalla eksyttää, niin minä sekä omasta\nettä kaikkien veljieni puolesta pyydän teitä antamaan minulle\nkirjallisen vastauksen näistä asioista ja siinä selvästi sanomaan,\nonko tämä oikein vai lieneekö väärin.\" [Akiander VII, s. 347.]\n\nPalajamme kertomukseen. Saadakseen, niinkuin hän toivoi, Paavo\nRuotsalaiselta kannatusta johtamansa evankelisen suunnan opille,\nkehoitti Hedberg Dahlbergia heti lähtemään Nilsiään, siellä\ntiedustelemaan tuon yleisesti tunnustetun oppi-isän mielipidettä\nsekä hänelle selvittämään Lounais-Suomen heränneitten uskoa. Hänen\ntulisi niinikään laatia tarkka pöytäkirja Paavon luona syntyvistä\nkeskusteluista. Täydellä syyllä täytyy kummastella, että Hedberg\nuskoi näin tärkeän tehtävän miehelle, joka vasta oli täyttänyt 22\nvuotta eikä siis mitenkään ollut voinut itselleen hankkia siihen\nvaadittavia tietoja ja kokemusta. Että Dahlberg, joka nuoruuden koko\ninnolla oli ryhtynyt uskonnollisia asioita pohtimaan ja ehdottomasti\nluotti hengelliseen isäänsä, heti oli valmis kehoitusta noudattamaan,\non sitävastoin aivan luonnollista. Hengenheimolaisensa merikapteeni\n_B. V. Birkstedtin_ seurassa lähti hän Nilsiään, minne saapuivat\ntammikuun 27 p:nä illalla. Paavo, joka oli matkoilla, tuli kotia\nvasta aamupuoleen yötä. Vieraat herätettiin, ja heille tarjottiin\nkahvia. Tapansa mukaan kohteli Paavo heitä hyvin ystävällisesti.\nMutta samalla hän heitä vähintäkään säästämättä vaati heitä juurta\njaksain kantaansa selvittämään. Tässä tutkinnossa he eivät mitenkään\ntahtoneet tulla toimeen. Seuraavat Dahlbergin matkakertomuksesta\nlainatut sanat osoittavat, miten ahtaalle he joutuivat: \"Keskustelun\njälkeen piti meidän panna levolle, väsyneinä pitkästä matkasta kun\nolimme, mutta siitä ei mitään tullut. Perkele oli saanut meidät\nkynsiinsä varhain aamulla, ennenkuin olimme ehtineet varustautua\nJumalan sanalla. Taitavasti käyttäen tilaisuutta hyväkseen, tahtoi\nhän saada meistä ratkaisevan voiton, jonka tähden hän heti heitti\nmeidät epäuskon lokaan, tapansa mukaan tehden Jumalan sanan\nepäiltäväksi. Mitä varmimmalla tavalla selitti hän uskon tien aivan\nkurjaksi, niin kehnoksi opiksi, että rehellinen ihminen tuskin\ntahtoisi taluttaa pukkinsa sitä tietä kulkemaan. Jota enemmän me\ntoivoimme levollista unta ruumiimme virkistämiseksi ja epäuskon sekä\ntoivottomuuden masentamien sielunvoimiemme tyynnyttämiseksi, sitä\nenemmän tahtoi kaikki rauha, lepo ja uni paeta; kurjuus, tuska,\njoita ei voi kuvatakaan, repivät haavoitettua sydäntä, hävittäen\nsitä metsävalkean tavoin hirveällä raivolla, niin että kernaammin\nolisi avoimin silmin suoraa päätä syöksynyt helvettiin, kuin näin\nolla paistumassa Jumalan vihan tulen edessä.\" Miten katkeralla\nivalla Dahlberg kertomuksessaan koettaakin kuvata sitä tilaa, johon\nPaavon opetukset olivat heidät saattaneet, ja kuinka pilkallisesti\nhän puhuukin aamupäivällä Syvärin saarella pidetyistä seuroista,\ntunnustaa hän ruvenneensa huomaamaan \"suuria puutteita ja halkeamia\"\nhengenheimolaistensa uskossa, \"etenkin mikäli asia koski uskon\nanastamista omin voimin.\" Tähän tunnustukseen lisää hän: \"Mietimme\njo keinoja, miten saisimme eksyneet veljemme peruuttamaan uskonsa\".\nVasta illalla suuttuivat he heikkouteensa, ja hetken keskenään\nneuvoteltuaan sekä rohkaistuaan mielensä, tulivat he siihen\njohtopäätökseen, että Paavon oppi olikin väärä. -- Monessa paikoin\nilmaisee kysymyksessä oleva matkakertomus, miten vähän Dahlberg oli\nperehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan samoinkuin\nheidän elämäänsä yleensä. Vielä vanhoilla päivillään kummasteli hän\nesim. Paavon hänelle ja Birkstedtille osoittamaa ystävällisyyttä,\nihmetellen että ukko vielä heidän keskustelunsakin jälkeen lähti\nheitä saattamaan omalla hevosellaan sekä \"maksutta kyytitsi\nheitä viisi pitkää virstaa.\" [Akiander VII, s. 359 -- 362 sekä\ntuomiorovasti K. Dahlbergin suullinen kertomus v. 1896.]\n\nMitä siihen pöytäkirjaan tulee, jonka Dahlberg Hedbergin\nkehoituksesta kirjoitti Nilsiässä pidetystä keskustelusta, niin\nei kukaan, joka tahtoo muodostaa itselleen puolueetonta käsitystä\nsiinä kerrotusta uskonopillisesta väittelystä, voi siihen ilman\nmuuta luottaa. Toistamme mitä jo olemme sanoneet: Dahlberg ei\nparaallakaan tahdollaan pystynyt antamaan täysin pätevää selvitystä\nPaavon lausumista ajatuksista. Sitäpaitsi kirjoitti hän pöytäkirjansa\nkeskustelujen väliaikoina sekä jälestäpäinkin [Kert. 1896\ntuomiorovasti K. Dahlberg.] eikä siis tarkkaan voinut muistaakaan\nukon sanoja, ei ainakaan niitä, joita hän ei käsittänyt. Siksi tärkeä\non kuitenkin kysymyksessä oleva asiakirja, että on syytä siitä etsiä\nvastausta ainakin muutamiin kysymyksiin.\n\nNiinkuin tiedämme, koski Dahlbergin keskustelu Ruotsalaisen\nkanssa uskon olemusta ja sen suhdetta Jumalan sanaan. Hedbergin\nopettamana väitti ensinmainittu, että ihminen kysymättä lupaa\nomaltatunnoltaan ja sydämeltään, sai luottaa siihen, että Jumala\nKristuksen tähden on hänelle laupias, jos sanan lupauksiin\nturvautuen uskossa omistaa Herran armon. Paavon pitkä, kilvoitusten\nhelteessä saavuttama vakaumus oli, että Aatamin langennut lapsi\non hyvinkin altis kiertämään katumuksen tuskaa ja itseensä\nsovittamaan Jumalan armolupaukset varsinkin silloin, kun Pyhä henki\nnuhtelee häntä synnistä, joka ehkä vielä aivan murtumattomanakin\npiileilee sydämessä. Sitä tarkoittivat hänen huomautuksensa\n\"uskon ryöstämisestä\", \"sanan päälle korskaamisesta\" y.m. Tuo\narmonlupauksiin turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli\nhänestä omatekoisen, ei Herran antaman uskon tuntomerkki. Paikallaan\noli myöskin Paavon huomautus siitä, että se, joka itseltään vaatii\nuskoa, asettuu lain ikeen alle eikä suinkaan evankeliumin turviin.\nYhtä asiallinen kuin syvä oli niinikään varoitus: \"Älä antau\nperkeleen kanssa kamppailemaan\". Dahlberg oli näet kertonut, miten\nhänen tapansa oli sotia vihollista vastaan, kun tämä tahtoi häneltä\nriistää uskon varmuuden. Hyvin yleisesti puhuivat Lounais-Suomen\nevankeliset heränneet samaan tapaan, usein miltei uhmaillen ja\npilkaten perkelettä puhutellen. Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo\nRuotsalainen [Kert. V. L. Helander.]: \"Eeva lankesi sentähden, että\nhän antautui keskusteluun käärmeen kanssa. Saatana on yhtä kavala\nvieläkin. Älä ole ylpeä, vaan pakene.\" Tätä hänen Dahlbergille\nlausumansa sanansa tarkoittavat. Hänen uskonkäsitteessänsä ei ollut\nvarmuus päätunnusmerkkinä, vaan nöyryys.\n\nKernaasti myönnämme, että Ruotsalainen ylimalkaan ja epäilemättä\ntässäkin tilaisuudessa ei niin usein, kuin syytä olisi ollut,\nteroittanut Jumalan sanan merkitystä ihmiselle ja miten\ntärkeää siihen uskominen on. Mutta jos hän seurapuheissaan ja\nkeskusteluissaan useimmiten käsittelikin uskonnon subjektivista\npuolta, niin ei ole kukaan silti oikeutettu väittämään, etteivät\nJumalan sana ja lupaukset olleet hänelle kalliit ja hänen ainoana,\nehdottomasti luotettavana turvanaan. Mutta asian valaisemiseksi\nmainittakoon myöskin, että hän yhtä ehdottomasti uskoi Jumalan\nuhkaukset ja tuomiot horjumattoman varmoiksi. Dahlberg puhui\nyksinomaan evankeliumin armolupauksista. Tässäkin astuu eteemme\neroavaisuus, jota historia ei saa syrjäyttää, arvostellessaan\nkysymyksessä olevaa väittelyä.\n\nDahlbergin sanoihin: \"minä aion papiksi ja pyytäisin saada neuvoa,\nkuinka suruttomille tulee saarnata\", vastasi Paavo: \"Jumalattoman\ntuomio on selvä. Jos joku tuntee, tietää ja omassatunnossa on\nvakuutettu, ettei hän autuaaksi tule, niin heittäköön siinä tilassa\nautuuden toivon ja tehköön parannuksen. Heränneelle pitää sinun\nsanoa, ettei hän saa pitää itseään minäkään eikä myös sentähden\nepäillä, vaan että hänen tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä\nKristusta auttajakseen, kunnes Pyhän hengen todistus lukitsee ja\nvakuuttaa Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin\". Eivät\nnämäkään sanat epäuskoa puolusta, ja vielä vähemmin niihin liittyvä\njatko: \"missä tilassa hyvänsä tulee tarttua armolupauksiin ja\nitseänsä tuomitsematta pitää Kristusta auttajanansa ja tielle\nsaattajanansa\". Pöytäkirjassa löytyvä huomautus, että nämä sanat\nmuka kieltäisivät vanhurskauttamisen objektivisen totuuden, ei ole\npaikallaan. Kristuksen vanhurskaus, niin tarkoitti Paavo, on ainoa\nturvamme, mutta \"vastoin omantunnon tuomitsevaa todistusta älköön\nkukaan sitä omistako\". Eikä Paavo näillä sanoilla sitäkään kieltänyt,\nettä katuva syntinen on Jumalan edessä vanhurskautettu, jo ennenkuin\nhän itse on kokenut syntien anteeksiantamuksen rauhaa. Hän vain\ntarkoitti, että Jumala yksin määrää, minkä osan ihminen kulloinkin\nhänen armostaan saa. Juuri näihin kohtiin kohdistuu eroitus\nRuotsalaisen ja Hedbergin opin välillä. [Akiander VII, s. 363-370.]\n\nNiinkuin Hedberg oli pelännyt, ilmoitti J. I. Bergh heti Pohjanmaan\nheränneille papeille hänen hengenheimolaistensa esiintymisestä\nSuonenjoella ja Tampereella. Helsinkiin tultuaan, kertoi hän\nsikäläisille ystävilleen näistä herännäisyyden vaiheissa ennen\nkuulumattomista tapahtumista. Ei sovi kummastella, ettei hän\nkertomuksissaan säästänyt noita rohkeita uskonsankareita. Selvä on\nniinikään, että Hedberg lähimmässä tulevaisuudessa saisi vastaanottaa\nankaria nuhteita siitä, mitä oli tapahtunut. Olihan asia tavattoman\ntärkeä, ja heränneitten tapana oli suoraan sanoa ystävilleenkin\najatuksensa. Ensimmäisenä esiintyi Lauri Stenbäck, joka kesällä 1843\nilolla oli omistanut Hedbergin evankelisen opin, mutta sittemmin\ntullut huomaamaan, että hän sitä tehdessään oli \"unohtanut sydämensä\nturmeluksen.\" Hän kirjoitti viimemainitulle (5/2 1844) ystävällisen\nkirjeen, jossa hän kertoo, miten Jumala jälleen oli johdattanut hänet\n\"uskoaan ja kristillisyyttään puolustamasta\" \"hengen köyhyyteen\".\nMitä hän ajatteli uuden suunnan miehistä, näkyy seuraavista sanoista:\n\"Kirjoitan tästä kaikesta laveammin, kuin ensin aioin, koska\ntiedän, että monen muun luulotteleman uskon laita on ollut samoin,\nkuin minun. Täytyy olla täysin sokea, jollei huomaa, että he esim.\nTampereella kerrassaan ovat karanneet pois Jumalan hengen koulusta\nja nyt erinomaisella röyhkeydellä ja sokeudella ylpeilevät löyhästä,\nomatekoisesta uskosta, joka on tosi uskon irvikuva, tavalla, joka\nselvään näyttää, ettei heissä ole heränneen omantunnon jälkiäkään\njälellä, ja jota perkele kaikkina aikoina on käyttänyt ja käyttää\neksyttämään heränneitä ihmisiä ja pelottamaan heitä pois kaikesta\ntosi uskosta. Ja kuitenkin vetoavat he kaikki sinun auktoriteettiisi\nja kuuluvat yhdestä suusta vakuuttavan, että he ovat saaneet valonsa\nsinun kauttasi. Mitä tulee tästä ajatella ja sanoa?\" -- Pari päivää\nmyöhemmin kirjoitti E. M. Rosengrenkin: \"Hyvästi muistan kyllä,\nettä minä usein haluttomana syntisenä ilman muuta olen tietänyt\nitseni Kristuksen kautta olevan Jumalan lapsen, mutta tuossa seisoo\nverisillä kirjaimilla kirjoitettuna: _sinä olet pettynyt_. Voi,\nveljeni, minä olen surkeassa tilassa. Paavo-ukon sanat ja tuomiot\novat minulle kuin Herra Jumalan sanat.\"\n\nSamaan aikaan sai Hedberg ystävällisen, mutta mitä vakavimman\nkirjeen E. Svahnilta. Silminnähtävästi perustuivat J. I. Berghin\nPohjanmaalle toimittamat tiedot Lounais-Suomen heränneitten pappien\nesiintymisestä Suonenjoella ainakin osaksi liioiteltuihinkin\nkertomuksiin, ja varmaankin olivat sieltä saapuneet muut sanomat\nkasvaneet matkalla, koska tämä kirje niin räikein sanoin kuvaa heidän\nkäytöstään kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Svahn kirjoittaa:\n\"Siellä olivat he bachanallisella tavalla juoneet (uskossa heikommat\n4-5, voimallisemmat 8-9 lasia hyvää totia), pelanneet, tanssineet,\nlaulaneet juoma- ja huorilauluja ja tämän ohessa mitä hävyttömimmin\nkerskanneet uskostansa. Arndtia, Rambachia, Nohrborgia oli soimattu\nsuurimmiksi perkeleen apostoleiksi, kuin maa milloinkaan on\nkantanut\". Nämä sanat selittävät osaltaan sitä kauheaa katkeruutta,\nmillä alkanutta riitaa tästä lähtien käytiin. Syytöksiä ja ankaroita\ntuomioita singotetaan puolelta, niinkuin toiselta. Ennenpitkää\nepäillään jokaista vastustajan sanaa ja selitetään väärin hänen\ntarkoituksensa. On seulomisen aika. \"Viskin on Herran kädessä, hän\nperkaa riihtänsä\".\n\nJota katkerammaksi taistelu kiihtyy, sitä suurempaa tunnustusta\nansaitsevat ne henkilöt, jotka kaiken ankaruuden uhallakin ainakin\nkoettavat puhutella toisin ajattelevia ystävyydellä. Tämän henkinen\non yllämainittu Svahnin kirje Hedbergille. Koska se samalla sisältää\ntärkeitä näkökohtia taistelun arvostelemiseksi, lainaamme siitä\notteen: \"Joku uskonsankareista oli sanonut kaikkien pohjalaisten\nnäihin asti leikkineen sokkoleikkiä Kristuksen kanssa; he tietäkööt,\nettä pohjalaiset kernaammin kuulevat sanottavan, että he leikkivät\ntätä leikkiä elävän Kristuksen kanssa, koettaen sisällisellä\netsimisellä löytää hänet, kuin että he avoimin silmin hyväillen\nleikkivät, kuollut, luuloteltu puukristus sylissään. He olivat\nhyljänneet kaiken Kristuksen etsimisen elävällä ikävöimisellä ja\nnimittäneet tuota mitä suurimmaksi saatanan parannukseksi; heti\nomistamaan he vaativat, tapahtui tuo sitten katumattomuudessa omin\nvoimin ryöstämällä taikka oli se Jumalan lahja. -- -- -- Voi,\nrakas veli, sillä lailla sai siis perkele tahrata sen kirkkaan\nevankeliumin valon, joka oli syttymäisillään rakkaassa Suomessamme!\nTämän vihollisen aikaansaaman häiriön seuraukset ovat arvaamattoman\nsuuret. -- Rakas veli ja ystävä, en voi muuta uskoa, kuin että\nsinä, jollet itsetietoisesti, niin tietämättäsi, olet sieluna\ntässä saatanan sotkussa. Asianlaita on minun käsitykseni mukaan\nseuraava. Ennenkuin sinä viime kerran tulit Etelä-Suomeen, olivat\nmiehet heränneillä tai puoliheränneillä omillatunnoilla työssä,\nkoettaen omalla taistelullaan, Jumalan sanan käyttämisellä,\nsuuremman synninsurun etsimisellä, paremmalla parannuksella,\nperisynnin perinpohjaisella hävittämisellä, ulkonaisella ja\nsisällisellä itsensäkieltämisellä y.m. tehdä itsensä soveliaiksi\nvastaanottamaan Jumalan armon Kristuksen kautta. -- -- -- Sinä\nsäälit näitten haavoitettujen sielujen surkeaa tilaa. Sydämesi\nhyvässä tarkoituksessa aloit saarnata uskomaasi evankeliumia\nvanhurskauttamisesta yksin Jumalan pojan kautta, mutta tuossa\nvauhdissasi unohdit tarkata itseäsi ja johtamiasi sieluja; hukkasit\nalituisesti valvovan omantuntosi, ja siitä johtui löyhä lihan\nevankeliumi, joka maistui niin hyvältä kaikille, jotka tahtoivat\nAataminsa rauhassa säilyttää. Se Kristus, joka ainoastaan ristin\nalla, kärsimyksissä ja lihan ristiinnaulitsemisessa syntyy ja kasvaa,\nmuuttuu maalatuksi puukristukseksi, jonka milloin hyvänsä löysällä\ntiedolla saattaa itselleen temmata siinä luulossa, että samalla\nitselleen autuudenkin anastaa. Omantunnon nuhteet ja kolkutukset\nsydänten ovella, joilla rakkaudesta rikas Jumala muistaa häiritä\nlankeavienkin rauhaa, hyljättiin kiusauksina, joita vastaan lujasti\ntulisi uskossa taistella. Siten langettiin toisesta äärimmäisyydestä,\njossa taistellen omatekoisen parannuksen taistelua koetettiin\nvoittaa autuus, vastakkaiseen äärimmäisyyteen, joka tunnetaan kaiken\nparannuksen hylkäämisestä, kaiken rukouksen ja valvomisen, kaiken\nitsensäkieltämisen, kaiken taistelun (paitsi sitä, jota käydään\nomantunnon nuhteita vastaan), kaiken autuudenasiaa koskevan työn\nkieltämisestä pyhän perkeleen sikiönä, eikä huomattu, että silloin\njo oltiin pahan perkeleen kynsissä. Hinc illae lacrimae\". [Tästä\njohtuvat kyyneleet s.o. onnettomuus.]\n\nHedberg vastasi, kiittäen Svahnin \"hyvää tarkoittavasta ja\nveljellisestä kirjoituksesta\". Mutta ei hän sanallakaan myönnä\nmissään erehtyneensä. Saman todistuksen antaa hän myöskin\njohtamansa joukon uskosta, lausuen: \"Herra on käsittämättömästä\nlaupeudestansa totisesti antanut monelle meistä näillä seuduin\nasuville selvän ymmärryksen ja elävän kokemuksen uskon salaisuudesta\nKristuksessa Jesuksessa\". Jyrkästi hän niinikään luo luotaan\nkaikki syytökset löyhästä uskosta, puhuen ivaten \"Antikristuksen\nristinkoulusta\", johon heitä olisi neuvottu. Melkein sivumennen\nvain hän tunnustaa \"muutamien Velleniuksen virkaanasettajaisissa\neksyneen väärinkäyttämään evankeliumin vapautta\", syyttäen \"vihan ja\nkatkeruuden täyttämää kertojaa\" \"liioitelluista kertomuksista\" ja\nluvaten tekevänsä voitavansa varoituksilla ja nuhteilla estääksensä\n\"evankeliumin tosi valoa\" joutumasta pahaan huutoon. \"Kumpiko\nosoittaa Jumalalle suuremman kunnian\", kysyy Hedberg, \"sekö, joka\nainoastaan puree ja kuluttaa itseänsä epäuskossa katselemalla\nsyntejänsä Jumalan vihan alaisena, vai sekö, joka uskoo evankeliumin\nsanan, että kaikki syntimme, sekä tunnetut että tuntemattomat, jo\naikoja sitten ovat heitetyt meren syvyyteen ja että Jumala nyt on\nsovitettu armollinen isämme Kristuksessa Jesuksessa?\" -- Ja E. M.\nRosengrenin yllämainittuun kirjeeseen vastasi hän: \"Nouse, usko ja\nelä jälleen, veljeni! Sillä Kristus on rakas ystäväsi, jos taivas ja\nmaa sortuisivatkin\". [Akiander VII, siv. 373-385.]\n\nHellemmin kuin kukaan muu kirjoitti O. H. Helander. Hänen kirjeensä,\njoka on päivätty helmik. 12 p:nä, kuuluu: \"Voi, veljeni, mitä\nsanoisinkaan? Tosiaankin omituisten tunteitten valtaamana nyt\nryhdyn sinulle kirjoittamaan. Et voi itsellesi kuvata, mitä Berghin\nTampereelta kirjoittaman kirjeen vastaanottaminen vaikutti meissä,\nystävissäsi! Se koski minuun niin, että olisin itkenyt ja huutanut,\njos olisin voinut. Pari päivää myöhemmin kävin Lapualla, missä\ntapasin Malmbergin ja Durchmanin. Siellä jatkui meidän kesken\nkeskustelu tästä asiasta, ja Malmberg kertoi, että hän, saatuansa\nBerghin kirjeen, purskahti äänekkääseen itkuun, vaikka huoneessa\noli naisia. Kipeimmin koski meihin kaikkiin se, että rakas Fredrik\nGabriel Hedbergimme oli asian sieluna ja sydämenä ja innokkaasti\nlevitti hurmahenkisyyttä tavottelevaa -- lihallisesti vapaata uskoa.\nMalmberg pyysi minua tervehtimään sinua, lausuen: sano Hedbergille:\nkävin Lapualla ja tapasin Malmbergin vesissä silmin ajattelemassa,\nmihin Suomen kristillisyys nyt oli kääntynyt. Muita suurisuisia\nkerskaajia en pelännyt, sillä ajattelin; heiltä asia kyllä jää\nsikseen; mutta kun Hedberg tietoineen ja kokemuksineen on asettunut\njohtajaksi, niin tuo vaikuttaa, ellei hän palaja, että puolue on\nvalmis, ja tämän on Herra kuitenkin näihin asti saanut estetyksi. --\nSekä Malmberg että Durchman hyväksyivät minun tekemäni muistutuksen,\nettä sinä itse _tietämättäsi_ olet ollut tämän onnettomuuden syynä.\nVoi, jos niin olisi!\"\n\nHedbergin vastaus tähän kirjeeseen ei tee miellyttävää vaikutusta.\nSe pukeutuu alusta loppuun ivan muotoon. \"Jos tahdot välttää\nkerettiläisen tuomiota ja synagogasta poissulkemista\", kirjoittaa\nhän, \"niin varo, rakas veli, ettet milloinkaan maailmassa usko\nJesukseen Kristukseen todellisena vanhurskautenasi, pyhityksenäsi\nja lunastuksenasi. Sillä semmoinen usko on kerettiläisyyttä ja\nluopumista tuosta vanhasta, hyvästä vakavuudesta. Harjoittele\nsen sijaan ahkerasti itsekieltämystä, synninsurua, Jumalan vihan\nalla olemista (jota sanotaan oikeaksi kristilliseksi ristiksi ja\nkärsimykseksi) ja ennen kaikkia harjoittele itseäsi epäuskossa\nja järjen kristillisyydessä, niin useimmat heränneet kiittävät\nsinua vakavaksi ja perusteelliseksi opettajaksi, joka ei saarnaa\nkerettiläistä evankeliumia.\" [Akiander VII, s. 387-391.]\n\nEnemmän kuin ehkä kenenkään muun sanoihin luotti Hedberg Laguksen\nhengelliseen valoon ja kokemukseen. Viimeiseen asti oli hän myös\ntoivonut, ettei tämä asettuisi häntä vastaan. Sitä suurempi oli\nhänen hämmästyksensä ja surunsa, kun hän sai tietää, mitä tuo hänen\n\"oppi-isänsä evankeliumissa\" hänestä ajatteli. Lagus kirjoitti:\n\"Rakas, rehellinen ystävä! Tahtoisin tänään heittää koko veljellisen\nystävyyteni syliisi, vakuuttaakseni sinulle, kuinka hellästi,\nvilpittömästi ja sydämellisesti ajattelen sinua ja teitä kaikkia\nsekä kuinka syvästi minuun koskevat ne luultavasti paljonkin\nliioitellut kertomukset etelän papistosta, jotka täällä liikkuvat.\nMitä sitten? Te kuulutte saaneen semmoisen uskonvalkeuden, että\nsen valossa teette tekoja, joissa evankelinen vapaus yltyy lihan\nvapaudeksi. Onko tämä totta, vai onko se, niinkuin pikemmin uskoa\ntahdon, valetta? Kuulutteko jo riemuitsevaan ettekä enään köyhään,\ntaistelevaan seurakuntaan, jonka tuskan, kärsimysten ja suuren\nvaivan kautta, joka päivä kasvavassa hengen köyhyydessä, täytyy\nJumalan valtakuntaan mennä sisälle? Onko perkele todellakin heittänyt\nsinutkin tuohon joukkoon? Onko armollinen Jumala monta vuotta antanut\nsinun kärsiä murheen terveellisessä pätsissä, laskeaksensa sinut\nsitten irti kaikista siteistä ja tehdäksensä sinusta vihdoin väärän\napostolin? Rakas veljeni, minä kauhistun tätä kirjoittaessani.\nKuuluuko Kristuksen terveelliseen armonjärjestykseen semmoisen uskon\nversominen sielussa, joka vapauttaa ihmisen tuosta terveellisestä,\nJumalan mielen mukaisesta, jokapäiväiseen parannukseen johtavasta\nsurusta. Vastaa minulle, tahtooko Kristus sankarin uskon vai\nlapsellisen pelvon kautta alituisessa taistelussa ja valvomisessa\njohdattaa heikkoja, pahoja lapsiraukkojaan ijankaikkiseen\nvaltakuntaansa? Ovathan hätä, risti, kärsimykset ainoat\nvälikappaleet, jotka ajavat kristittyä Kristuksen läheisyyteen.\nLentohengen usko tekee meidät perkeleen kaltaisiksi. Kaiken tämän\nolet selvästi jo aikoja sitten käsittänyt, tietänyt, uskonut ja tätä\nolet opettanut; onko vieläkin niin? Vai onko perkele karkoittanut\nsinutkin oikealta tieltä, jota niin suurella vaivalla ja tuskalla\nolet etsinyt ja halunnut. Jos perkeleen löysä lentohenki on sinut\npettänyt, niin on koko raamattu sinua vastaan, ja sinä taistelet\nkaikkien pyhien kokemusta ja esimerkkiä vastaan, joista raamattu\non täynnä; ja silloin on Herra sinut surmaava suunsa hengellä,\njollet tahdo tehdä parannusta ja nähdä, kenen siivillä lentelet. Se\nvalkeus, joka näyttää meille Kristuksen niin, että hengen köyhyys\nhukkuu, on aivan varmaan saatanasta. Jos todellakin kuulut tuohon\neksytettyyn joukkoon (sitä en vielä voi uskoa), niin on perkele\nvalinnut sen valon, minkä olet saanut, välikappaleeksi valtakuntansa\nhyödyttämiseksi ja surmatakseen väärän valosi puolipäivänloistossa\nmonta, monta. Suuri olisi iloni, jos kaikki tämä sinuun nähden\nolisi valetta ja juttua, enkä mitenkään tahtoisi, että perkeleen\npahennus, jonka täytyy tulla, lähtisi sinusta, joka olet kasvanut\nsamasta juuresta kuin minä, ja yhdessä minun kanssani olet kärsinyt\nsurkeudet. Joudu vastaamaan kirjeeseeni, sillä minä kärsin paljon\nhätää, kunnes saan sinulta tietää, miten asianlaita on. Totinen\nvalkeus Jesus Kristus johdattakoon meitä kaikkeen totuuteen tämän\nkurjuutemme aikana ja polkekoon pikaisesti saatanan jalkojemme alle!\"\n\nHedbergin vastaus, joka on päivätty maaliskuun 1 p:nä, on pitkä ja\nasiallinen. Se puhuu ystävyyden, surun, mutta samalla jyrkän ja\nhyvinkin itsetietoisen varmuuden kieltä. Alkuosa kuuluu: \"Rakkain\nystäväni ja veljeni! Lakkaa jo, veljeni, lakkaa singottamasta tulisia\npannaanjulistamistuomioitasi, jotka, jollen tietäisi, keneen minä\nuskon, olisivat minulta voineet riistää hengen ja järjen, juuri\nsentähden että ne odottamatta tulivat sinulta, ystävältä rakkaimmalta\nja opettajaltani evankeliumissa! En toki ole mikään saatana enkä\nmyöskään saatanan pettämä. Kristuksen evankeliumi on minut pettänyt\nja niin, etten tästälähtien aio keneltäkään ihmiseltä maan päällä\nkerjätä lupaa uskoa häneen, vielä vähemmin antaa minkään ihmisen,\npyhimyksen tahi enkelin auktoriteetin pelottaen estää minua nyt\njo vastaanottamasta häntä, Kristusta todelliseksi vapahtajakseni,\nvanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja lunastuksekseni. Niin hullu olen\nkuitenkin näihin asti ollut, etten kuitenkaan, vaikka evankeliumin\nvalo jo aikoja sitten monesti on minulle välkkynyt, ole voinut\nsiihen luottaa paitsi silloin, kun isät ovat sen hyväksyneet ja aina\nuudelleen vahvistaneet. Nyt on tämä kurja lapsenleikki loppunut,\nainaiseksi loppunut! Sillä. Herra Jumala on minulta temmannut pois\nkaikki nämä rakkaat tukeet, joihin jumaloiden luotin, ja antanut\npasuunan äänellä koko maassa julistaa minulle kerettiläistuomion, ei\nsokean suruttoman maailman puolelta, jonka tuomioita jo aikoja sitten\nolen oppinut hymyillen halveksimaan, vaan Jumalan kansan puolelta,\nvieläpä juuri niiden puolelta, joita pidetään pylväinä, niin että\nsydän on särkyä ja ydin luissani kuivua\".\n\n\"Ja kuitenkin väitetään eksytykseni riippuvan juuri ristittömästä\nuskosta. Tulkoon sitten kuka hyvänsä, jota tuo vain haluttaa,\nminun kanssani ristiä vaihtamaan; totisesta minä en vetäydy pois.\nNyt vasta tiedän, ainakin osaksi, mitä Kristuksen pilkka on, ja\nymmärrän jossain määrin nuo vaikeat sanat: 'he ajavat teidät ulos\nsynagogista', jotka varmaankin tarkoittavat jotakin aivan toista,\nkuin jumalattoman maailman hylkäämistuomioita. En tahdo kuitenkaan\nkauan surra. _Miksi murehdit sieluni, ja olet niin levoton minussa?\nTurvaa Jumalaan, sillä minä vielä nytkin häntä kiitän, että hän on\nminun kasvoini apu ja minun Jumalani._ Tuolla majesteetin oikealla\npuolella taivaassa istuu mies, jonka nimi on Immanuel, minun Herrani\nja Jumalani, lunastajani, ijankaikkinen ylimmäispappini, uskollinen\npuolustajani, kuninkaani ja paimeneni, Jesukseni, sieluni ylkä,\nijankaikkisesti muuttumaton ystäväni ja veljeni. Hyljätköön minut se,\njoka hyljätä tahtoo, tuomitkoon, joka tuomita tahtoo! Jesus Kristus\non kuitenkin ja on ijankaikkisesti oleva kallioni, sen varmaan\ntiedän. Amen.\"\n\nVedoten Laguksen aikaisemmin hänelle kirjoittamiin kirjeisiin ja\nniiden \"puhtaaseen, väärentämättömään evankeliumiin\", koettaa\nHedberg näyttää, ettei heidän oppinsa välillä muka mitään eroitusta\nollut. Ei myönnä hän niissäkään tilaisuuksissa, joihin Lagus\nkirjeessään oli viitannut -- hänen virkaanvihkijäisissään, Raumalla,\nTurun markkinoilla, Tampereella -- evankelisen suunnan edustajain\nerehtyneen, ainakaan ei pääasiassa. Väittelystä Tampereella hän\nkirjoittaa: \"Siitä kirjoitetun pöytäkirjan olen lukenut. Bergh\ntaisteli, niinkuin usein ennenkin, epäuskon ja järkikristillisyyden\npuolesta, muut uskon ja evankeliumin puolesta, eivät kuitenkaan\nviisaudella. Selvästi käsittäen, että hän puolusti väärää oppia ja\nsitäpaitsi oli täynnä vihaa ja katkeruutta evankeliumia vastaan,\nnimittivät he häntä avonaisesti saatanan apostoliksi.\" Täydellä\nsyyllä, täytyy kummastella, että Hedberg perustaa arvostelunsa\nPaavo Ruotsalaisen kannasta Dahlbergin Nilsiässä kirjoittamaan\npöytäkirjaan, josta hän kirjeeseensä lainaa pitkän otteen. Tämän\njohdosta hän kysyy: \"Ovatko Jumalan sanat ja lupaukset sentähden\ntulleet kelvottomiksi uskoa tukemaan, että villihenget käsittävät\nja käyttävät niitä väärin? Pitääkö Jumalan sanaa syrjäyttäen ja\nomaa taistelua taistellen, suu auki katsoa taivaaseen päin, henkeä\nodottaen? Minä kysyn, mikä on hurmahenkisyyttä, jollei tämä?\" --\nSuoniemen tapahtumaa sanoo Hedberg katkerasti surreensa, haikein\nsydämin aavistaen mitä kertomukset siitä tulisivat vaikuttamaan.\n\"Mutta\", kysyy hän, \"onko Kristuksen evankeliumi silti syntiä\ntehnyt?\" Pääasia on, ettei Hedberg myönnä missään erehtyneensä sekä\nettä hän lämpimästi puolustaa evankelista suuntaa. Selvästikin olivat\nhänen ja Laguksen välit jo nyt kerrassaan rikkoutuneet. [Akiander\nVII, s. 398-408.]\n\nVasta toukokuussa sai Hedberg vastauksen Paavo Ruotsalaiselle\nkirjoittamaansa kirjeeseen. Tämä vastaus, joka on päivätty jo helmik.\n20 p:nä, on aivan lyhyt eikä puutu riitakysymykseen. Tämän yhteydessä\nhuomautamme vieläkin, ettei Paavo Hedbergin kirjeestä ollut voinut\nhuomata viimemainitun uskonnollisessa katsantotavassa tapahtunutta\nmuutosta. Sen sijaan oli hän Suonenjoella, missä hän huhtikuussa\nkävi Bergh-veljesten isän K. F. Berghin hautajaispidoissa, sinne\nJ. I. Berghiltä saapuneiden kirjeiden kautta saanut tietää, millä\nkannalla asiat olivat. Jo Kuopion talvimarkkinoilla v. 1844 oli\nkuitenkin kuultu hänen sanovan Hedbergistä: \"nyt se meni\" sekä\nnimittävän häntä Lusiferiksi. Tietysti sai Hedberg kuulla tämän.\nEhkä hän siitäkin syystä alkoi yhä ankarammin arvostella Paavon\noppia. Pitäen Dahlbergin pöytäkirjaa ja kertomuksia ehdottomasti\npätevinä todistuskappaleina, lausuu hän eräässä muutamille\nLounais-Suomen papeille kirjoittamassaan kirjeessä: \"Kuka on niin\nsokea, ettei hän huomaisi Paavo Ruotsalaisen opin hulluutta ja\nnurjuutta? Mikä on eksytystä ja hurmahenkisyyttä, jollei juuri\ntämä? Mikä on Kristuksen palottelemista, jollei se, että häntä\npidetään ainoastaan tielle taluttajana, mutta ei vanhurskauttajana,\nennenkuin sydämmessä on koittanut valkeus, joka sanoo: nyt on Kristus\nmyöskin vanhurskautesi?\" [Akiander VII, s. 418; Sukukirja.] Mutta\nei Paavokaan puolestaan säästänyt Hedbergiä. Suonenjoelta kirjoitti\nhän huhtik. 10 p:nä viimemainitulle kirjeen, jonka sisältöä pilaavat\nmitä ankarimmat herjaukset ja nimitykset. Paavon puolustukseksi tulee\nkuitenkin muistaa, ettei hän itse osannut kirjoittaa, vaan muiden\nkautta toimitti ajatuksensa paperille. Ja ennen kaikkea on tarkoin\nhuomattava, ettei Paavo ollut mikään teologi, jonka uskonnolliset\najatukset olisivat noudattaneet dogmaattisesti tarkkaan määrättyjen\nkäsitteiden kaavaa. Juuri tästä syystä hänen sanojaan niin monesti\nväärin tulkittiin.\n\nHelsingissä taisteli J.I. Bergh niin voimallisesti uuden suunnan\nhenkeä vastaan, että, käyttääksemme Hedbergin ystävän ylioppilas _V.\nRoslinin_ sanoja, \"ei kukaan enää uskaltanut uskoa evankeliumia.\" [V.\nRoslinin kirjeet K. Heikelille 15/4 1844, 19/2 1844 ja 5/4 1844.]\nNiin kireiksi kävivät välit heränneitten ja evankelisen suunnan\ntänne saapuneiden välillä, että Bergh oli pakotettu ehdottamaan,\netteivät he enää uskonnollisista asioista keskenään puhuisi. Mutta\nsitä rohkeammiksi ja asiastaan varmemmiksi kehittyivät miltei\nkaikki Lounais-Suomen heränneet papit. Jos he joskus, kuullessaan\nPohjanmaalta ja Savosta sekä Helsingistä tulleita tuomioita,\nhämmästyivät ja alkoivat epäillä kantansa kestävyyttä, rohkaisi\nHedberg heidän uskoaan, kunnes se heistä jälleen oli ainoa oikea\nja autuaaksi tekevä usko. Näin ollen täytyi taistelun kiihtyä yhä\nkiivaammaksi.\n\nVastenmielistä on seurata taistelun loppuvaiheita. Jaloimmatkin\nhenkilöt eksyivät vihaan, joka ei enää aina ole kiivautta\nJumalan kunnian puolesta, vaan hyvinkin ilmeistä lihallisuutta.\nTodistuksena on esim. Jonas Laguksen toinen kirje Hedbergille. Siinä\non rakkauttakin ja hellyyttä, stiili on loistavaa, ajatusjuoksu\ntäsmällistä, mutta kristityn puhetta se ei ole. Kirje on päivätty\nhuhtikuun 2 p:nä. Se kuuluu: \"Kuinka sankarit ovat kaatuneet\nsodassa. Jonathan on surmattu kukkuloillasi. Minä suren suuresti\nsinun tähtesi, veljeni Jonathan. Sinä olit minulle rakas: sinun\nrakkautesi oli minulle kalliimpi, kuin naisen rakkaus. Kuinka ovat\nsankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet! (2 Sam. k. 1: 25\n-- 27). -- Profeetat, Kristus, apostolit, Luther ja useat muut\nvalmistivat oivallisen lääkkeen sairaille, haavoitetuille sieluille,\nkehoittaen heitä sitä nauttimaan virkistyksekseen kurjuudessa ja\nkärsimyksissä, niin kauan kuin he ulkona vaeltavat. Uudelleen\nsynnin suruttomuuteen langennut Hedberg murtautui, houriossa\nsisään, päihtyi sen nauttimisesta, ja lääke muuttui hänen kädessään\nsaatanalliseksi puustavi-viisaudeksi, jota hän tiedottomassa\ntunteittensa liikutuksessa oksenti ja tyrkytti terveille kuin\npäärlyjä sioille. 'Saarnatkaa evankeliumia kaikille luontokappaleille\n= vakuuttakaa kaikille katumattomille, että heillä on Jumalan armo,\nja estäkää Aatamin lapsia elämästä jokapäiväisessä parannuksessa' --\nniin selittää ja kääntää saatana raamattua. -- Eikö hyvää siementä\nkylvetty, mistä siis tämä rikkaruoho? Siitä että Herra Jumala\ntahtoi koetella Suomen kristillisyyttä ja antoi väärän hengen (1\nKun. k. 22: 22) mennä velttoon Hedbergiin, joka väkisin heitti pois\nlapsellisen pelvon, kyllästynyt kun hän oli kestävään, Jumalan\nmielen mukaiseen suruun, jota hänen olisi tullut elämän ja autuuden\nmenettämisen uhalla säilyttää, sairaana Kristukselta etsien apua\n-- tuo ei kelvannut hänelle. Siten syntyi se väärä uskonvalo, joka\nnyt myrkyttää hänen hengellisen elämänsä juurta. Hedberg ennustaa\nnyt voittoa Israelin kuninkaalle (1 Kun. k. 22), häntä uskotaan\nja kuoleman hävitykset kohtaavat Kristuksen laumaa, sillä Hedberg\nottaa kai vielä tulta taivaasta lumotaksensa itseänsä ja omiansa.\n(Ilm. k. 13: 13). Tätä toimitettaessa, täytyy Michan vankilassa\nnauttia murheen leipää ja vettä. Hedberg lähettää petollisen veljen\nPaavo Ruotsalaisen luo ja saa sentähden palkakseen yhä suuremman\nsokeuden ja hulluuden, niin ettei hän itse eikä hänen veljensä enää\nvoi löytää ovea. Nyt lisääntyy väärä valo tuon onnettoman miehen\nsielussa (voi, kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan\njoutuneet!), hän sanoo nyt _löytäneensä totuuden_: hän on rikas,\nhän on rikastunut eikä mitään tarvitse. Ei tarvitse hän enää ketään\nihmistä välikappaleena Jumalan kädessä (huomatkaa kaikki nuo suuret\nsuomukset, jotka peittävät hänen silmänsä!). Raamattu kyllä sanoo:\nvoi, yksinäistä, jos hän lankeaa, y.m., mutta sitä ei tuo onneton,\neksynyt ihminen enää minään pidä. Väärä luulousko paisuu hänen\nvatsassaan, ja hän puhaltaa myrkyllisen, ylpeän, saatanallisen\nhenkensä maan neljään kulmaan. Voi sitä, joka uskaltaa hänelle\nsanoa, että hän on aivan sokea ja perkeleellisellä tavalla suruton,\nja kehottaa häntä näkemään alastomuutensa ja voitelemaan silmänsä\nvoiteella, jotta hän näkisi! Ylpeänä hän istuu luulouskonsa linnassa,\nsurmaa Kristuksen laumaa ja lumoaa helvetillisellä hengellisyydellään\nne joiden edestä Jesus Kristus on kärsinyt kuoleman. Pois kaikki\ninhimillinen auktoriteetti! Hänen ei enää tarvitse maata Herran\nedessä, rukoillen että hän herättäisi uskon hänen hulluissa\naivoissaan. Ei, hän on oman uskonsa alottaja, ja korjailee sitä itse,\njos jotakin siitä puuttuu. Hän vetoaa, Paavaliin, Lutheriin y.m.,\nmutta hän on jo menettänyt sen valon (hengen köyhyyden), jolla voisi\nkäsittää näiden oikean tarkoituksen. Heidän sanoistaan on perkele\ntehnyt kulkusia, joilla hän kilistelee Hedbergin korvissa. -- No\nniin! täytä kauhea tehtäväsi: raivoa, ole Jumalan vitsana -- kyllä\ntuli sinut saavuttaa. Jos tahdot langeta polvillesi elävän Jumalan\neteen, malttaa mielesi ja tehdä todellisen, vakavan parannuksen,\nmikä vielä on sinulle mahdollista, niin tahdon edelleen pitää sinua\nrakkaana veljenä; jollet sitä tee, niin on tämä kirjoitus, jollei\nennen, niin Herran tulemisen päivänä, huutava korviisi, ja silloin\nolet näkevä, miten perkele valkeuden enkelin muodossa on sinut\npettänyt. -- -- -- Minä suren sinua, veljeni Jonathan: sinä olit\nminulle rakas. Kuinka ovat sankarit kaatuneet, ja aseet hukkaan\njoutuneet\".\n\nMuutamia päiviä aikasemmin oli Lagus vielä hirveämmillä sanoilla\npuhutellut Hedbergin kannattajia Lounais-Suomessa \"Lähetyskirjeessään\nherkkäuskoisille ja veltoille Turussa ja sen ympäristössä\". Kirje\nalkaa seuraavilla sanoilla: \"No niin, aika on siis tullut, jolloin\nme, jotka näihin asti olemme hioneet kynämme perkeleen ilmeisiä\nystäviä vastaan, olemme pakotetut kääntämään ne niitä vastaan,\njotka meistä lähteneinä ovat alkaneet kulkea omia teitänsä ja\nmuodostaa itsellensä raamattua vastustavan uskon. Näitä herroja\nvedämme kauniisti parrasta ja saamme selville, että kun yksi karva\nkuuluu Lutherille ja kaksi Praetoriukselle, niin on suurin osa\nkasvanut F. G. Hedbergin, tuon nyttemmin kuuluisan uskonsepän\nGotta-kirjassa, josta asianomaiset velttoudessaan imevät mehua\nsuureksi iloksi perkeleelle ja koko helvetille.\" Selvitettyään\nkirjeen vastaanottajien silloisen kannan synnyn ja kehityksen,\npusertaa Lagus kynästään seuraavat raskaan tuskan kamalat loppusanat:\n\"Lyhyesti vakuutan teille vihdoin, että nyt jo olette synninunen\nsaatanallisessa, vieläpä saatanallisimmassa tilassa, ja että on\nenemmän toivoa suruttomimmasta maailman ihmisestä, kuin teistä.\nNiin tahdon siis rukoilla saatanaa, ettei hän antaisi teidän tehdä\noikeaa parannusta, jotta tuo suuri päivä näyttäisi mitä kirkkaimmassa\nvalossa Jumalan sekä vanhurskauden että pyhyyden, jolloin teidät\nheinän ja korren tavoin poltetaan tulessa ja te helvetissä opitte\nkäsittämään, että saatana sellaisten uskon houkkain luona, kuin te\nolette, tekeytyy valkeuden enkeliksi. Nyt te uhmaillen vastustatte\nniin sanottuja ihmisten tuomioita, ettekä ymmärrä että nämäkin\nvoisivat olla välikappaleina kovin ummistuneitten silmienne\navaamiseksi. Eläkää nyt niin hyvin, kuin voitte, ja uneksikaa armosta\nperkeleen nimessä\".\n\nValitettavasti oli Lagus näillä kirjeillään miltei vaatimalla\nvaatinut vastustajansa samaan katkeruuteen ja lihalliseen kiihkoon.\nTunnustettava on kuitenkin, että K. I. Nordlundin Laguksen\nhyökkäyksen johdosta kirjoittama kirje on paljon maltillisempi,\nkuin ylläkerrotut Laguksen kirjoitukset, joihin se on vastauksena.\nSitävastoin mittasi Hedberg kirjottamassaan lähetyskirjeessä\n\"Suurille kainilaisille pyhimyksille ja paavilaisille isille\nPohjanmaalla, jotka epäuskonsa parannusopilla sortavat ja hävittävät\nKristuksen laumaa\", samalla mitalla, kuin Lagus hänelle ja hänen\nhengenheimolaisilleen oli mitannut. Tämä lähetyskirja, joka on hyvin\npitkä, on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844. Siinä hän muun ohessa\nlausuu: \"Tietooni on tullut se bulla, jonka teidän kaikkein pyhin\npäänne Jonas Lagus tämän vuoden maaliskuun 22 päivän edellisenä yönä,\nniinkuin toivon suuressa hengen köyhyydessä ja elävästi tuntien\nJumalan vihan, on kyhäillyt. Vahinko vain, että mies yhteiseksi\nhäpeäksenne ja pilkaksenne liika paljon on riisunut päältään ne\nlammasvaatteet, joilla näihin asti melko hyvästi olette älynneet\npeittää todellisen pedonluontonne\". Vaikka katkeruus tylsyttää\nhänen sanojensa kärkeä, täytyy sitävastoin myöntää, että hänen\nhuomautuksensa \"Uskon opista autuuteen\", jota Lagus, niinkuin\ntiedämme, ennen oli kiittäen arvostellut, mutta sittemmin pilkaten\nnimittänyt \"Gotta-kirjaksi\", oli täysin oikeutettu. Tuomiten oli\nmyöskin Paavo Ruotsalainen, joka niinikään aikaisemmin oli sanonut\nkirjaa hyväksi, yllämainitussa, huhtikuun 10 p:nä päivätyssä\nkirjeessään puhunut, Mistä nyt sen kelvottomuus? Tähän kysymykseen\nei heränneitten puolelta mitään vastausta annettu. Vastaus hukkui\nsilmittömän katkeruuden kuiluun. Muutoin eivät Hedbergin kysymyksessä\nolevassa kirjeessä löytyvät mielenpurkaukset ja huudahdukset,\nsemmoiset kuin esim. \"Mikä saatana on puhkaissut silmänne, te kurjat\nheittiöt ja antikristuksen hullut?\" selitystä kaipaa. Ja semmoisista\nvilisee tämä katkera, ilkeää ivaa uhkuva kirjoitus. [Akiander VII,\ns. 398-428, 439-458.] -- Asiallisempi ja vähän maltillisempi on\nHedbergin elokuun 22 p:nä Paavo Ruotsalaiselle kirjoittama vastaus.\nSekin oli kuitenkin siksi itsepintaisen jyrkkä ja äkänen, ettei se\nmillään tavoin ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Päinvastoin se\nkilvan muiden 1844 vuoden katkerien riitakirjoitusten kera vain\nsyvensi herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä avautunutta\njuopaa.\n\nDahlberg oli Nilsiässä Paavo Ruotsalaiselle, joka tiedusteli\nhänen hengellistä tilaansa, vastannut: \"Minä olen syntisenä\nrohjennut uskoa, Jumalan sanaan tarttuen, minulla olevan syntein\nanteeksiannon\". Näiden sanojen johdosta lausui Paavo: \"Ei kelpaa\npukillekaan semmoisen summakaupan tekeminen\". Miten omituisilta\nnämä sanat kuuluvatkin, sisältävät ne paljon. Ne luovat luotaan sen\nväärän käsityksen, että opinkaavaa, oli se itsessään vaikka aivan\noikeakin, voidaan käytännössä soveltaa ihmisten eri tiloihin. Sama\nnäkökohta tulee esille eräässä toisessakin hedbergiläistä riitaa\nkoskevassa asiakirjassa. Tarkoitamme Malmbergin helmikuun 24 p:nä\n1844 Hedbergille kirjoittamaa kirjettä. Tässä kirjeessä, joka muuten\non yhtä ystävällinen kuin suora, löytyy seuraava huomautus: \"Sinun\ntulee kohdella tosi heränneitä toisin, kuin puoliheränneitä. Varoita\nniitä, jotka ovat todellisesti heränneitä, unohtamasta syntiä. Jos\nhe sen tekevät, putoavat he pian alas taivaastaan. Puoliheränneitä\ntulee sinun hätyyttää ja heille tulee sinun osoittaa, ettei heidän\nuskomisensa ja uskostaan kerskaamisensa ole muuta, kuin maailman\nlasten uskoa. Se heistä, joka tätä kuuntelee, tulee korjatuksi,\nmutta muut sortuvat Kristuksen ristin vihollisiksi\". [Akiander\nVII, s. 351.] Jollei taistelu yhä enemmän olisi takertunut opista\nriitelemisen ansoihin ja näistä, nyt niinkuin aina ennenkin johtuviin\npersoonallisiin hyökkäyksiin, niin olisi evankelinen suunta ehkä\nvoinut pelastua siitä \"summakaupasta\", joka oli sen heikoin puoli.\n-- Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen: \"Ottakoot muut\nitselleen Jumalan armon valmiina, niinkuin hyllyltä. Minun on aina\ntäytynyt sitä etsiä, kuin neulaa etsitään lattian raosta.\" [Kert.\nK. A. Malmberg.] Taistelun helteessä käyttivät pietistat monesti\n\"summakauppana\" näitä sanoja. Se oli yhtä väärin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 20 p:nä 1844 matkusti joukko Hedbergiin liittyneitä\nylioppilaita meritse Turusta Helsinkiin. Sitä ennen olivat he\nottaneet osaa Turussa pidettyihin seuroihin. Yksi heistä kertoi\nmuutamia päiviä myöhemmin heidän yhdessäolostaan: \"Turun markkinoilla\ntapasin joukon iloisia poikia. Seuraavana päivänä kokoonnuimme\nkonsistoriumin vahtimestarin Ylanderin kotiin, minne naisiakin oli\nkutsuttu. Noin 20 pappia ja sitäpaitsi ylioppilaita, lukiolaisia\nsekä muita maallikoita oli siellä koolla. Hedberg oli tilaisuutta\nvarten sepittänyt kolme uutta hengellistä laulua, joita laulettiin.\nYleensä vallitsi koko seurassa vapaa, teeskentelemätön eloisuus\nja ilo. Turusta lähdin ystävämme K. Bäckmanin kanssa 20 pnä.\nKoko matkalla säilytimme vapaata omaatuntoa ja olimme reippaita\nja iloisia, puhellen kohteliaasti kaikkien, sekä naisten että\nherrojen kanssa, jotka vain kääntyivät meidän puoleemme\". Laivassa\noli myöskin eräs nuori maisteri. Hänestä kirjoittaa kertoja: \"Hän\nhuomasi tarkkaan kaikki liikkeemme, tuon tuostakin huoaten syviä\nhuokauksia, kunnes hän vihdoin ei voinut hillitä itseään, vaan\nlausui meille: kaikesta olen huomannut, että te olette tulleet aivan\nsuruttomiksi\". [V. Roslinin kirje 27/9 1844.] Tuo nuori maisteri\noli ennen mainitsemamme Otto Hjelt. Tämän vakavan, helläsydämisen\nnuorukaisen käytös yllämainitussa tilaisuudessa ilmaisee sitä syvää\nsurua, mikä liikkui herännäisyyden pyhimmille tunteille uskollisten\nnuorukaisten sydämissä, heidän nähdessään evankeliseen suuntaan\nkuuluvien monesti suruttoman iloista esiintymistä. Jos kukaan, sopii\nHjelt nuorten heränneitten puolesta edustamaan tätä surua. Hänen\nrinnalleen asettaa näiden aikojen herännäisyysliikkeen historia monta\nmuuta samanmielistä nuorukaista. Näistä mainittakoon G. B. Hildeen,\njoka, niinkuin tiedämme (II, s. 423), oli ylimääräisenä pappina\nEspoossa. Hänen erinomaisen huolellisesti valmistettuja saarnojaan\nja niissä värähtelevää surun säveltä kävivät usein Helsingissä\noleskelevat heränneet ylioppilaat kuulemassa. Kauan ei hänen enää\ntarvinnut riitojen katkeruutta seurata, sillä hivuttava keuhkotauti,\njoka pari vuotta myöhemmin pakotti hänet papintoimista luopumaan,\nsiirsi hänet pian taisteluista rauhaan, vaan syvästi häneen\nkoskivat ajan myrskyt. Haikein sydämin hän v. 1844 kirjoitti J. I.\nBerghille: \"Seurakunnassani toimitetut tarkastukset ovat saavuttaneet\ntarkoituksensa: vainoja ei enää ole, kaikki ovat nukkuneet.\nKontrahtirovasti, joka toimitti viime tarkastuksen, sanoi että\nHedbergistä on tullut kunnon mies.\" [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto;\nG. B. Hildeenin kirje J. I. Berghille 10/8 1844.]\n\nVielä haikeampi oli niiden miehuuden paraassa ijässä olevien miesten\nsuru, jotka olivat olleet luomassa herännäisyyden suurta, näihin\nasti eheää rakennusta, heidän huomatessaan yhä suurempia halkeamia\nsen muureissa. Tästä surusta ei suinkaan Fredrik Gabriel Hedbergkään\nosattomaksi jäänyt. Ja ehkä kaikkein kipeimmin koski katkeran riidan\nsynnyttämä onnettomuus niihin vanhuksiin, jotka jo lähestyivät\nikuisen rauhan satamaa ja halusivat lepoa. Kaikki tunsivat, että oli\njoutunut kova aika, jolloin vihollinen sai kylvää paljon myrkyllisiä\nsiemeniä herännäisyyden vainioon, arvaamattomaksi vahingoksi heille\nitselleen sekä nouseville sukupolville.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nJälkikatsahdus.\n\n\nOltuaan pitkät ajat verraten vähän huomatussa asemassa, valtasi\nherännäisyysliike itselleen jo 1830-luvun keskivaiheilla monta\nsijaa Suomen henkisen viljavainion työmailla. Yhä yleisemmin siitä\npuhuttiin, yhä suuremmaksi sen merkitys tunnustettiin. Kaikki\najattelevat ihmiset huomasivat, että valtaavat voimat olivat\nraivaamassa alaa sille hengelliselle uudistukselle, jota tuo liike\ntarkoitti, ja että niihin alituisesti liittyi uusia. Vanhat muodot,\njoihin uskonnollinen elämä Suomessa niin kauan oli ollut ahdattuna,\nolivat vielä lujat, mutta siellä täällä ne jo alkoivat heikontua ja\nheräjävän hengellisyyden painosta vähin särkyäkin.\n\nMissä uusi aate vaatii itselleen sijaa, siinä kysytään\nitsensäkieltämistä ja rohkeutta sen kannattajilta. Peläten seurauksia\nja säästäen itseään pakenevat useimmat tätä vaatimusta, etsien\nturvansa vallitsevien olojen ja ennakkoluulojen suojissa. Ja jos nämä\nnäyttäytyvät heikoiksi, ryhdytään niitä pönkitsemään ja kaikin tavoin\ntukemaan. Jota perinpohjaisempaa muutosta uusi aate vaatii, sitä\nhuolellisemmin varustaudutaan taisteluun sitä vastaan. Hengellisen\nelämän ala ei ole poikkeuksena tästä. Historia todistaa päinvastoin,\nettä taistelut juuri tällä alalla aina ovat olleet kovimmat. Niin\nSuomessakin suuren herännäisyyden aikana. Huomattava on tässä\nsuhteessa varsinkin se aikakausi, jonka vaiheita tässä osassa\nolemme käsitelleet. Se oli vainojen aikaa. Alituiset käräjäjutut\nja muut pakkokeinot todistavat, miten johdonmukaisesti koetettiin\nrakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle ja painaa maahan\nelävän uskonnollisuuden voimaa. Vähitellen alkoivat viranomaiset\nkuitenkin huomata, miten turhat heidän ponnistuksensa olivat. Vainoja\nkyllä jatkuu, mutta ne käyvät yhä heikommiksi. Herännäisyys pääsee\nvalta-asemaan kirkossa.\n\nTaistelussa maailman ja virallisen kristillisyyden sortoa vastaan\nsyntyivät ja kehittyivät ne jalot luonteet, joista herännäisyyden\nhistoria on niin rikas. Ei mikään aika eikä mikään hengellinen liike\nmaassamme ole kasvattanut niin monta kristillistä karaktääriä, kuin\ntämä. Jaakko Vegelius, Jonas Lagus, Juhana Fredrik Bergh, Fredrik\nÖstring, Fredrik Gabriel Hedberg -- ken heidät kaikki voi luetella?\nEikä tämä koske ainoastaan johtomiehiä. Moni muu niissä taisteluissa\nolleista on laajoissa piireissä tunnettu juuri kristillisenä\nkaraktäärinä. Semmoinen oli esim. Lauri Stenbäckin sisar, suora,\nlujatahtoinen, hellä Charlotte Achrén. Ja kansan syvissä riveissä\nnähtiin ja nähdään vieläkin paljon semmoisia luonteita, miehiä\nniinkuin naisiakin. J. V. Snellman lausui kerran: \"Minä pidän\npietistoista; se kansa tietää, mitä se tahtoo\". [Kert. A. Meurman.]\n-- Mikä hengellinen liike on luonut suuremman kansanpuhujan, kuin\nNiilo Kustaa Malmberg, mikä runoilijan, jonka rinnalla Lauri\nStenbäck ei kestä vertailua. Ja minkä kansan syvistä riveistä on\nnoussut valtavampi uskonnollinen nero, kuin Paavo Ruotsalainen oli?\nTosiaankin, rikkaita lahjoja jakoi Herra Suomen herännäisyydelle!\n\nAatteiden aikaa tämä aika oli. Moni kysymys, joka Suomen myöhemmässä\nhistoriassa vetää puoleensa huomiomme, sai alkunsa herännäisyydestä.\nOmantunnon vapaus sai tunnustuksensa, jokaisen oikeus ottaa osaa\nkansan henkisen kehityksen nostamiseksi niinikään. Juhana Fredrik\nBergh loi pyhäkouluaatteen, Henrik Renqvist raivasi tien Suomen\nraittiusliikkeelle, Jonas Laguksen ja Niilo Kustaa Malmbergin\nsäästölaatikot pakanalähetyksen hyväksi herättivät eloon tämän\ntärkeän kysymyksen. Jos herännäisyyden miesten olisi sallittu\nvapaasti toimia, olisivat he näilläkin aloilla saaneet paljon aikaan.\nMutta heitä epäiltiin, esteltiin ja rangaistiin, kun he tarjosivat\nvoimansa Suomen Siionin herättämiseksi siitä uneliaisuuden tilasta,\njohon se oli sortunut. Hallitus vastusti, kirkko vastusti, maailma\nvastusti. Siten kohdeltiin esim. heidän pyrintöjään pakanalähetyksen\nhyväksi. Kalajoen käräjien pöytäkirjat kertovat, mitä viranomaiset\nnoista heidän yrityksistään ajattelivat. Niin innostunut oli\nkuitenkin esim. Lagus saamaan jotakin aikaan tällä alalla, että\nhän, saatuaan toisen vaimonsa kanssa jonkunmoisen omaisuuden,\nosti Toivolan talon Ylivieskassa, aikoen, niinkuin varmuudella\nkerrotaan, sen verrattain tilavissa huoneissa kasvattaa nuorukaisia\npakanalähetyksen palvelukseen. -- Samaan aikaan pyysivät J. F. Bergh\nja K. Aspegren \"Evangeliskt Veckobladin\" ja \"Hengellisten Sanomain\"\npuolesta Porvoon tuomiokapitulilta lupaa saada pakanalähetyksen\nhyväksi koota varoja Ruotsin lähetysseuralle lähetettäviksi.\nTunnustaen tarkoituksen hyväksi, päätti tuomiokapituli v. 1839\nHänen Majesteettinsa ratkaistavaksi alistaa \"eikö olisi enemmän\nsyytä toimittaa koottaviksi ehdotettuja varoja jonkun ulkomaan,\nEnglannin tahi Saksan, lähetysseminaarin käytettäväksi sekä\neikö hakijain, joiden rehellisyyttä ja kiitettävää tarkoitusta\ntuomiokapituli ei suinkaan tahdo kieltää, pitäisi saada erityistä\nvaltuutusta tähän toimeen, jolla kyllä oikeastaan on yksityisen\nyrityksen luonne ja joka riippuu siitä luottamuksesta, minkä hakijat\nvoivat osakseen saada, mutta katsoen siihen kannatukseen, jonka\nsemmoinen hanke luultavasti isänmaassa saa aikaan, vaatinee takeita,\njoita ainoastaan laitokset ja yhdistykset voivat tarjota\". [Kert.\nLaguksen tytär Leontine Malmberg, K. A. Malmberg sekä Ylivieskan\nvanhat heränneet; Akiander VI, s. 218; Porvoon tuomiokapitulin\narkisto.] Ratkaisua odotettaessa ruvettiin sanomalehdissä hanketta\nvastustamaan. \"Helsingfors Tidningissä\" ja \"Borgå Tidningissä\"\nilmestyi kirjoituksia, joissa lähetysasiaa kuvattiin tarpeettomaksi,\nvieläpä vaaralliseksikin. Mahdollisesti tarkoitti Porvoon\ntuomiokapitulin päätöskin itse teossa koko kysymyksen tappamista.\nAsiaa valaisee myöskin seuraava ote eräästä \"Helsingfors Tidningissä\"\nvähän myöhemmin ilmestyneestä kirjoituksesta, jonka lähettäjä on\n\"kiitollinen niille henkilöille, jotka ovat estäneet anomuksen\nlähetysseuran perustamisesta Suomeen pääsemästä valtaistuimen eteen.\nKaikki sivistyneet kansat harrastavat lähetystointa; joka meitä\nkieltää rahoja kokoamasta tätä tarkoitusta varten, on järjetön.\"\n[Borgå Tidning 1840, n:o 18 ja n:o 60; Helsingfors Tidning 1840,\nnro 15.] Mutta se kiellettiin, ja Kalajoen käräjien päätös, jonka\nsenaatti pääasiassa vahvisti, osoitti vielä selvemmin, että koko\nkysymystä pidettiin vaarallisena. Siitä syystä täytyi Laguksenkin\nyrityksestään luopua. Mutta aate jäi perinnöksi tuleville\nsukupolville.\n\nNiinkuin kaikki liikkeet, varsinkin hengelliset, sorron alla\nollessaan, säilyvät puhtaampina, kuin voitolle päästyään, niin\nherännäisyyskin paremmin kesti vainojen tuskat, kuin myötäkäymisen.\nTämä kieltämätön totuus tulee näkyviin ennen kaikkea hedbergiläisen\nriidan vaiheissa. Lukuunottamatta Renqvistin aiheuttamaa\nerimielisyyttä, oli heränneitten suuressa joukossa vain yksi sydän,\nniinkauan kuin Herra koetteli liikettä vainojen kärsimyksillä.\nTäydellä syyllä pidettiin tätä heränneissä piireissä suurena\nvoittona. Nuoretkin sen ymmärsivät. \"Herran suuri armo meitä kohtaan\non näkynyt siinäkin, että hän on estänyt eriseuroja ja puolueita\nsyntymästä keskuudessamme\", [Pietisten 1843, n:o 3.] kirjoittaa\nmuuan herännyt suomalainen ylioppilas Ruotsissa ilmestyvään\n\"Pietisten\"-nimiseen aikakauslehteen v. 1843 lähettämässään\nkertomuksessa Suomen herännäisyydestä. Mutta heti kun kovimmat\nvainot lakkasivat, kylmeni myöskin rakkaus. Olemme nähneet mitä\nsiitä seurasi. Ja ulkonainen myötäkäyminen ja sitä seuraava riitojen\naika toivat näkyviin paheita, jotka eivät päässeet versomaan\nkärsimysten helteessä. Yksi niistä oli ihmisauktoriteetin ylen\nsuuri kunnioittaminen. Tämä kunnioittaminen näkyy jo selvästi\nhedbergiläisen riidan vaiheissa ja näkyy myöhempinä aikoina vielä\nselvemmin. Hedberg asettui sitä vastustamaan, mutta ei nöyrässä\nhengessä, ja hän tuli itse auktoriteetiksi, jota sokeasti uskottiin.\n\nKuvatessamme tämän ajan heränneitä, emme saa jättää mainitsematta\nsitä nöyryyttä ja kunnioitusta esivaltaa kohtaan, jota he\nkirjoituksissaan ja koko käytöksessään kaikkialla osoittivat.\nVarsinkin oli hallitsijan persoona heille pyhä. Kauhistuksella\npuhuvat he muissa maissa tapahtuneista vallankumouksista, jyrkästi\nvastustaen kaikkia senkaltaisia hankkeita. Eivät oikeusjututkaan\neivätkä niistä johtuvat kärsimykset voineet tuota heidän\nkatsantotapaansa millään tavoin muuttaa. Tämä on sitä enempi\nhuomattava kuin Nikolai I:sen hallitusajan ahtaat olot epäilemättä\ntuntuivat heränneistäkin monessa suhteessa vaikeilta ja moni heidän\njohtomiehensä ahkeraan luki ruotsalaista kirjallisuutta, vieläpä oli\nkirjevaihdossakin ruotsalaisten kanssa. \"Evangeliskt Veckoblad\" puhuu\n\"valtiollisessa suhteessa onnellisesta Suomesta\", jota \"emämaastaan\neroitettua ja hyljättyä lasta\" Venäjän hallitus oli hoitanut\n\"verrattomalla hellyydellä\". [Evangeliskt Veckoblad 1840, n:o 24.]\nKirjoitus on Laguksen kirjoittama. Tämän yhteydessä mainittakoon\nmyöskin seuraava todistus heränneitten kunnioituksesta korkeimman\nvallan edustajia kohtaan. Toukokuussa v. 1842 kävi perintöruhtinas\nHelsingissä. [Z. Topelius, Alexander II:s minne.] Hänen kunniakseen\npantiin toimeen tanssijaiset. Varsinkin kaikkia tämmöisiä huveja\narvostelivat pietistat hyvin ankarasti eikä ketään heistä niissä\nmilloinkaan näkynyt. Mutta kysymyksessä olevaan tilaisuuteen menivät\nheränneetkin ylioppilaat, eikä kukaan siitä heitä moittinut, jos\nkohta asiaa kyllä hieman ikävänä pidettiin. [Olivia Berghin kirje\nystävilleen 17/6 42; kert. N. G. Arppe.]\n\nOlemme kertoneet heränneitten sanomalehdistä ja muista heidän\nkirjallisista hankkeistaan. Tässäkin suhteessa on herännäisyyden\nhistorian toinen aika huomattava. Enemmän kuitenkin sopisi odottaa,\nkun muistamme, kuinka eteviä kirjailijakykyjä herännäisyysliikkeessä\nlöytyi. Ainoa joka kirjailijana todellakin herättää huomiota\ntällä aikakaudella, on Lauri Stenbäck. Maailmakin oli pakotettu\ntunnustamaan, että hän oli etevä runoilija. Mutta hänenkin\nkanteleensa vaikenee vaikenemistaan, kunnes se vähitellen kokonaan\nlakkaa soimasta. Ehkä oli syynä siihen sekin, etteivät Stenbäckin\nheränneet ystävät näy käsittäneen hänen runouttansa. Niinpä esim.\nMalmberg eräässä tilaisuudessa, jossa oli koolla heränneitä pappeja,\nlausui Stenbäckille: \"runosi eivät kelpaa mihinkään, ne ovat pelkkää\nroskaa.\" [Aspelin, Lars Stenbäck, s. 333.] Turhaan koettivat muut\nsaapuvilla olevat papit lohduttaa runoilijaa sillä, että Malmberg ei\nsitä asiaa ymmärtänyt. Nuo karkeat sanat koskivat kipeästi runoilijan\ntunteelliseen sydämeen. Vielä oudompaa on, ettei Laguskaan, joka\nitsekin oli runollinen luonne, näy antaneen arvoa hänen runoudelleen.\nEikä ymmärtänyt maailma hänen kanteleensa syvintä säveltä, sitä joka\nparaiten kuvasi hänen rikkaan sielunsa ikävöimistä. Hän oli yksin,\naivan yksin, kun hän valmistautui uhraamaan runoutensa. Raskas oli\ntämän\n\n    _\"Heränneen huokaus\":_\n\n    \"Mun sydämeni raunio on suitsuava,\n    Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,\n    Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava\".\n\n    \"Mutt' vaikka loistaa sinne säde kirkastava,\n    Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava.\n    Se sentään aina raunio on suitsuava\".\n\n    \"Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,\n    Mun sydämeni raunioissa suitsuava\n    On armon auringosta säde kirkastava\".\n\n    \"Mutt' vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,\n    Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,\n    On mulle rakas raunio vain suitsuava\".\n\nOlemme huomauttaneet heränneitten välisestä rakkaudesta niinä\naikoina, joina eivät oppiriidat vielä olleet päässeet sitä\nturmelemaan. Ei tätä rakkautta häirinnyt erikielisyyskään niissä\ntilaisuuksissa, joissa ummikkosuomalaista ja ruotsinkielistä kansaa\noli koolla. Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen heränneet papit\nkävivät usein suomenkielisissä seurakunnissa vaikuttavia ystäviään\ntervehtimässä. Tavallisesti oltiin silloin koolla Malmbergin luona\nLapualla sekä Durchmanin kodissa Isossakyrössä. Yhtä usein nähtiin\nviimemainittujen seutujen pappeja Pohjanmaan ruotsinkielisissä\nseurakunnissa. Verraten harvoin he kuitenkin siellä saarnasivat,\npaitsi Malmberg ja Durchman, jotka usein esiintyivät. [Kert.\ninspehtori J. Hedberg.] Yksimielisyyttä tukemassa oli pukukin.\nKansassa vanhoista ajoista siellä täällä herännäisyyden alkuaikoina\nvielä käytetty körttipuku tuli heränneitten yleiseksi puvuksi\nkoko maassa. Monessa paikoin katsottiin karsain silmin jokaista\nliikkeeseen liittynyttä, joka tuli seuroihin muunlaisissa vaatteissa.\nSäätyläisnaiset käyttivät miltei aina huivia ja tummaa pukua; joku\nmorsian vain rohkeni hääpäivänään esiintyä valkoisessa hameessa.\nTuskin missään suhteessa oli herännäisyys niin jyrkkä, kuin\n\"maailmankaltaisuutta\" koskevissa asioissa. Mitä heränneet itse\nmuutoin ajattelivat puvustaan, näkyy seuraavista Laguksen eräälle\nystävälle Kalajoen herätyksen alkuaikoina kirjoittamista sanoista:\n\"Noita ryysy-raukkoja, joilla verhoomme ruumiimme, tulee meidän kyllä\npitää vähä-arvoisina; ne eivät estä meitä tulemasta autuaiksi eivätkä\nauta meitä autuuteen. Kyllä Luther niihin nähden on oikeassa. Mutta\nKalajoen ja muiden seutujen talonpojat ovat hyljänneet säätynsä\nyksinkertaiset tavat, ja sentähden tapahtuu, että he, heräykseen\ntultuaan, saavat siitä muistutuksia ja alkavat käyttää sitä\nyksinkertaista pukua, jota heidän isänsä ovat käyttäneet ja vanhat\nihmiset vieläkin käyttävät. Jos he muuttamalla vaatteita tulisivat\nväärään rauhaan, niin olisi perkele voittanut tarkoituksensa,\nmutta juuri se, että heidän yhtä tarkasti, kuin muidenkin, täytyy\nkäydä armonjärjestyksen läpi, todistaa toista. Mikä on sitten\nmuutoksen voitto? Ensiksi, että he yhdellä kertaa vapautuvat\nkaikesta maailman kaltaisuudestapa sitten, että he julkisesti\neroavat entisistä seurakumppaneistaan sekä vihdoin, että rupeavat\nkäyttämään heille sopivaa pukua. Että muutamat tässä suhteessa ovat\nmenneet liiallisuuksiin sekä etteivät kaikki kortteihin puetut ole\nheränneitä, se kuuluu asian laatuun; sillä väärinkäytöksiä syntyy,\njos tehdään mitä hyvänsä. Ainoastaan oikea kristillinen vapaus kulkee\npuhdasta tietä\". [Akiander VI, s. 93.]\n\nSamassa määrässä kuin herännäisyys tuli suurten joukkojen\nkristillisyyden muodoksi, oli myöskin se vaara tarjona, että tuota\nmuotoa monesti käytettiin teeskentelevän mielen ja suruttomuuden\npeitteenä. Ei pidetty enää körttipukuun pukeutumista häpeänä,\nsitä kun niin moni arvossa pidetty kansalainen käytti, eikä\nuskonnollisuuden harjoittamista ulkona kirkosta outona, tuo kun\noli tullut niin yleiseksi tavaksi. Herännäisyyden voittamat suuret\nvoitot, se suuri ajallinenkin siunaus, joka heitä silminnähtävästi\nseurasi kaikissa heidän toimissaan, houkutteli nimikristittyjäkin\nherännäisyyden riveihin. Ja semmoisia oli nyt, kun joukot olivat niin\nsuuriksi kasvaneet, vaikeampi huomata kuin ennen. Vaaraa ei salattu,\nmutta ei siitä niin usein puhuttu kuin olisi pitänyt. \"Sinä huomasit\nuseimpain heränneitten hirveän huolimattomuuden, heidän uneliaan\ntilansa, heidän epäuskonsa, orjailemisensa y.m\", kirjoitti Malmberg\nHedbergille 24/2 1844, lisäten: \"Syynä heränneittemme huonoon tilaan\nei ole evankeliumin valon puute, vaan heidän vehkeilemisensä Jumalan\nteillä, heidän laiskuutensa ja törkeä huolimattomuutensa.\" [Akiander\nVII, s. 351.] Mutta hedbergiläinen riita veti huomion muuhun,\neksyttäen puoliheränneitä etsimään turvansa oikeassa suunnassa ja\n\"oikeitten\" opettajain seuroissa käymisessä. Monen persoonallinen\nkristillisyys hukkuu kaavan \"summakauppaan\", mutta useat ahdistuvat\nlikemmäs Herraa, nähdessään miten vaarallinen aika on.\n\nElävästi tunsivat useat herännäisyyden johtomiehet varsinkin näinä\naikoina vastuunalaisuutensa Jumalan edessä. Tätä tunnetta ei\ntaistelun hellekään voinut heistä hävittää. Ja selvään älysi moni\nheistä myöskin olevansa historiankin edessä vastuunalainen sanoistaan\nja töistään. Tämä näkyy esim. siitä lisäyksestä, minkä Lagus teki\nHedbergille kirjoittamaansa ennen mainittuun hyvästijättökirjeeseen,\njoka on osoitettu viimemainitulle ja K. I. Nordlundille, Sanat\nkuuluvat: \"Jos tunkeutuisin olemuksenne syvyyteen, koettaen vielä\nkerta todistaa, miten perin väärä, vaikka ulkomuodoltaan kaunis,\nasemanne on; jos sanoisin syyn siihen ja ennakolta kuvaisin\nonnettoman eksytyksenne seuraukset ja niiden vaikutuksen Jumalan\narmonvaltakuntaan Suomessa -- mikä apu tuosta olisi? Turhaa --\ntämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta, vaikka riemun sävelet\nkaikuvat teidän kultaisessa touhuissanne, jota te ette huomaa\nkauheaksi vankilaksi. Päätöksen tässä asiassa on Jumala jo antanut;\naika on sen ihmisten nähtäväksi saattava. -- -- -- Säilyttäkää\nminun kirjoitukseni, minä säilytän teidän. Viiden, kymmenen vuoden\nperästä saadaan nähdä. Silloin perkele taputtaa käsiään ilosta, ja\nmaailma liittyy hänen riemuunsa\". [Tämä lisäys, joka ei ole painettu,\nlöytyy eräässä kirkkoh. E. Forsmanin omistamassa, kysymyksessä\nolevan kirjeen kopiossa.] -- Samaan tapaan puhuu Paavo Ruotsalainen\nHedbergille (10/4 1844) kirjoittamassaan kirjeessä: \"Mennään\nvuorelle, koetellaan uhria, meidänkö uhrille Herra ennen tulen antaa\nvai teidän. Se Jumala, joka tulen antaa, olkoon Jumala, meidän\npalveltava. Ja tätä uhria pitää meidän kymmenen vuotta uhrata, ja\nsitten vasta tiedetään, kenenkä puoleen Herra katsoo\". [Akiander VII,\ns. 428.]\n\nMillainen Herran tuli herännäisyyden kaikkien nähtäväksi vuorelle\nasettamassa uhrissa oli, sen on seuraava aika näyttävä.\n\n\n\n"]