[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTaQ4Q_-9DhEAMhRDHJy53D_2hev37LCDzabHJGVX25A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1074,"Atala","Chateaubriand, F. R.",1768,1848,"1074-chateaubriand-f-r-atala","1074__Chateaubriand_F._R.__Atala","Seikkailu aarniometsässä","romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1801,1912,15871,107245,false,50084,[25,26],"French fiction -- Translations into Finnish","Indians of North America -- Fiction",[28,29,30,31],"French Literature","Historical Novels","Novels","Romance","\"Atala: Seikkailu aarniometsässä\" by vicomte de François-René Chateaubriand is a novella published in 1801. An elderly Natchez man named Chactas recounts his youth to a French companion: captured by enemy tribes and sentenced to death, he encounters Atala, a mysterious woman who helps him escape into the wilderness. Their flight through untamed North America leads to unexpected revelations about their pasts and a tragic conflict between love and sacred vows, set against vivid descriptions of an Edenic landscape. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Borg, Felix",291,"Romantiikan ajan klassikkoteos sijoittuu 1700-luvun Pohjois-Amerikan aarniometsiin. Se kuvaa intiaaninuorukaisen ja kristityn neidon traagista rakkautta, pakoa läpi erämaan sekä uskonnon ja luonnon välistä ristiriitaa.","F. R. de Chateaubriandin 'Atala' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1074.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ATALA\n\nSeikkailu aarniometsässä\n\n\nKirj.\n\nF. R. de CHATEAUBRIAND\n\n\nSuomentanut Felix Borg\n\n\nKariston 50 p:n romaaneja N:o 13\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912.\n\nO.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Fr. de Chateaubriand.\n Esipuhe.\n Metsästäjät.\n Uurastelijat.\n Murhenäytelmä.\n Hautaus.\n Jälkilause.\n\n\n\n\nFrançois-René de Chateaubriand.\n\n\nKeväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs\nElyséen varrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä,\nkalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea\nrauhassa nauttia yksinkertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli\nitseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin:\n\n-- Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai\nkuuluisa mies.\n\nMies oli vicomte François-René de Chateaubriand, noitten jalosukuisten\nylimysten jälkeläisiä, joilta vallankumous oli säälimättä riistänyt\nkaikki. Hänen ainoa veljensä oli vaimoineen päättänyt päivänsä\nmestauspölkyllä; hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet vankilassa\nkärsimyksiinsä. Itse oli hän ajoissa lähtenyt Ranskasta, samoillut pari\nvuotta Amerikan aarniometsissä, palannut jälleen kotiin, taistellut\nemigranttien joukoissa ja joutunut vihdoin maanpakolaisena Englantiin.\n\nBrumairen 17:nä oli synnyinmaa taas avannut sylinsä hänelle,\nja hän tuli takaisin, ansaiten niukan toimeentulonsa \"Mercure de\nFrance\"-lehden avustajana.\n\nMutta Amerikassa oleskelunsa aikana oli hän aarniometsissä, leiritulien\nääressä, kirjoittanut kertomuksen nimeltä _Atala_. Kertomus oli\nkysymyksessä olevana päivänä ilmestynyt kirjakauppoihin, ja juuri tämä\nteos oli tekevä hänet \"joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi\nmieheksi\".\n\nHuomispäivä toi hänelle mainetta. \"Atala\" saavutti suuremmoisen\nmenestyksen, ja sen tekijän nimi joutui parissa päivässä kaikkien\nkirjallisuutta harrastavien huulille. Napoleon Bonaparte, joka silloin\nhallitsi Ranskaa ensimäisen konsulin arvonimellä, lähetti\nChateaubriandin Roomaan Ranskalaisena ministerinä. Hänen välinsä\nNapoleonin kanssa rikkoutuivat pian, mutta hän antautui taas, tämän\nkukistuttua, valtion palvelukseen, ollen lähettiläänä ensin Berlinissä\nja sitten taas Roomassa, kunnes vetäytyi takaisin yksityiselämään.\n\nHänen kirjailijamaineensa ei himmennyt. Vuonna 1826 möi hän eräälle\nkustannusyhtiölle koottujen teostensa painattamisoikeuden 500,000\nfrangista; kymmenen vuotta myöhemmin möi hän elämäkerralliset\nkirjoitelmansa 250,000 frangista ehdolla, että ne julaistiin vasta\nhänen kuolemansa jälkeen.\n\nKuten yllä mainittiin, tuotti \"Atala\" yhdellä iskulla hänelle mainetta\nja kunniaa, ja \"Atala\" on myöskin säilyttänyt hänen nimensä\njälkimaailmalle. Tämä ennen tuntemattoman runoilijan teos muodosti\nkäännekohdan Ranskan kirjallisuudessa. Ihmiset olivat väsyneet\nn.k. valistusajan kuivaan, ankarien sääntöjen kahlehtiman\nkirjallisuudentuotteisiin ja kaipasivat runollisuutta, tunnetta ja\nmielikuvituksen lentoa. Tahdottiin päästä ulos tukahduttavista saleista\nja leikatuista puutarhoista vapaaseen luontoon hengittämään raitista\nilmaa.\n\n\"Atala\" tarjosi mitä oli odotettu ja kaivattu. Se siirsi ihmiset\njärkeilemään runouden keinotekoisista lehdoista ja ikävystyttävän\nyksitoikkoisilta lakeuksilta Amerikan karuihin aarniometsiin. Siinä\njouduttiin kosketukseen mielikuvituksen ja runollisuuden, polttavien\ntunteitten, sykkivien suonien ja hentomielisyyden kyynelten kanssa --\nsanalla sanoen: vapaan, karun luonnon ja ihmisten kanssa, jotka\nuskalsivat nauraa ja itkeä, vaikkakin kyyneleet toisinaan olivat ylen\nrunsaat.\n\nChateaubriand'illa oli syvempikin tarkoitus kuin vain tarjota nautintoa\nlukijan tunteille. \"Atala\" on ensimäinen rengas suuremmassa \"Genie de\nChristianisme\"-teoksessa, jolla runoilija alotti taistelun katoollisen\nuskon puolesta. Hirmuvalta oli tuhonnut kristinuskon, ja Notre\nDame-kirkon pääalttarilla oli tanssiva ja remuava roskajoukko\nkunnioittanut erästä oopperatanssijatarta korkeimman järjen esikuvana,\njosta olisi tuleva uudestisyntyvän Ranskan ainoa Jumala. Hirmuvallan\njälkeen avattiin tosin kirkkojen ovet jälleen, mutta ajan tapa vaati\nasettumaan epäilevälle, välinpitämättömälle kannalle. Chateaubriand\ntahtoi lietsoa uutta virikettä tuohon veltostuneeseen uskonnolliseen\ntunteeseen, osoittamalla mitä kauneusarvoja kristinoppi ja etenkin\nkatoolinen oppi itsessään kätki.\n\nRanskasta levisi \"Atala\" yli koko sivistyneen maailman, ja se on\nkäännetty likipitäen kaikille kielille. Ja huolimatta siitä, että\ntoista sataa vuotta on jo kulunut -- verrattain pitkä aika\nkirjateokselle -- ilmestyy \"Atalasta\" yhä uusia ja uusia painoksia.\n\nTeoksen ikuinen nuoruus ei riipu sen kristillis-ystävällisestä\ntarkotusperästä -- sen liiallinen tunnepuolen painostaminen vaikuttaa\nmeistä \"myöhemmän ajan lapsista\" kuvitellulta ja lapselliselta -- vaan\nrunollisuudelta, jota ilmenee etenkin suuremmoisissa Amerikan\naarniometsäkuvauksissa.\n\nChateaubriand kuoli 4 p:nä heinäkuuta v. 1848 ja haudattiin oman\ntoivomuksensa mukaan Grand-Bén saarelle, lähelle Saint Maloa.\n\n\n\n\n\n\nATALA\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nRanska omisti ennen muinoin Pohjois-Amerikassa suunnattomia\nmaa-alueita, jotka ulottuivat Labradorista aina Floridaan saakka ja\nAtlantin rannoilta vuoririkkaan Kanadan äärimmäisille järville.\n\nNeljä suurta jokea, joitten lähteet sijaitsivat samassa vuoristossa,\njakoivat tämän laajan alueen: Sant Lorenzo-joki, joka katoaa itään ja\nlaskee saman nimiseen lahteen, Länsi-joki, joka laskee vetensä\ntuntemattomaan mereen, Bourbon-joki, joka virtaa etelästä pohjoiseen ja\nlaskee Hudsonin lahteen, sekä Meschacebe, -- Missisippin oikea nimi --\njoka laskee Meksikon lahteen.\n\nViimemainittu mahtava, puolituhatpeninkulmainen joki hedelmöittää\nihanata maa-aluetta, jota Yhdysvaltojen asukkaat nimittävät Uudeksi\nEdeniksi ja jolle ranskalaiset ovat antaneet pehmeälle kajahtavan nimen\nLouisiana. Tuhannet muut joet, Missiouri, Illinois, Akanza, Ohio,\nWabache, Tennessee juoksuttavat veronalaisten alamaisten tavoin mikä\nsamean mikä kirkkaan vetensä Meschacebeen.\n\nKun kaikki nämä joet paisuvat sadekausien vesimäärästä, kun myrskyt\novat kaataneet kokonaisia metsiä, kerääntyvät juurineen maasta\nkiskaistut puut matalikoille. Pian kiinnittää lieju ne toisiinsa,\nköynnökset punovat ne yhteen, ja kasvit, jotka juurtuvat mihin tahansa,\nkiiruhtavat yhdistämään kaiken.\n\nVaahtoavien aaltojen kulettamina luisuvat ne pitkin Meschacebea.\nMukaansa temmannut joki kulettaa ne Meksikon lahteen, missä ne\ntarttuvat hiekkasärkkiin ja jakavat siten joen suun useampiin\nhaarakkeihin. Toisinaan syöksee Meschacebe vuorilta raisut ryöppynsä,\njotka kiitävät ohi metsän puiden ja intiaanien kivisten hautakumpujen.\nSellainen on arojen Niili.\n\nMutta usein yhtyy luonnossa suuremmoinen jylhyys ja sirous. Päävuolteen\nkulettaessa leikkiviä jättiläishonkia ja tammia merta kohti,\nuiskentelee rantojen tyyneydessä vesikasvi- ja ulpukkarykelmiä, kohoten\nvedestä kullankellervinä saarina. Vihreät käärmeet, siniset haikarat,\nruusunpunaiset flaminqot ja krokotiilin poikaset lojuvat matkustajina\nnäillä kukkaisaluksilla. Linnut levittävät kullankarvaiset siipensä\nkuin purjeina, ja koko nukkuva joukko liukuu hiljalleen johonkin\nrauhalliseen sopukkaan.\n\nMeschaceben molemmat rannat tarjoavat mitä merkillisimmän näyn. Idässä\nsiintävät metsättömät ruohoaavikot niin pitkälle kuin silmä kantaa.\nNäyttää kuin nuo vihreät aallot kohoaisivat kohti taivaan sineä\nsulautuakseen siihen. Tuhansia eläimiä käsittävät puhvelilaumat\nsamoilevat näillä rajattomilla aavikoilla. Toisinaan halkoo vuosien\nrasittama puhvelihärkä aaltoja, laskeutuakseen jonkun Meschaceben\nsaaren korkeaan ruohostoon levähtämään. Kaksisarvisesta päästä ja\nharmaantuneesta, liejuisesta parrasta päättäen saattaisi sitä luulla\njoen jumalaksi, joka tyytyväisenä katselee mahtavia aaltoja ja reheviä\nrantoja.\n\nSellaiselta näyttää joen vasemmalla puolella. Mutta oikea puoli\nmuodostaa ihmeellisen ja lumoavan vastakohdan. Kallistuneina yli\nkuohuvan veden, ryhmittyneinä kukkuloille ja vuorille ja siroiteltuina\nlaaksoihin on siellä kaikennäköisiä puita, värejä ja tuoksuja toisiinsa\nsekottuneina, huimaavan pitkinä, korkeuksiin kohoavina. --\n\nVillit viiniköynnökset, bignoniat ja colocyntikset suikertelevat pitkin\npuitten juuria, kiemurtelevat ylös oksia, tarttuvat kiinni niitten\nkärkiin, heittäytyvät vaahteroista tulpaanipuihin, tulpaanipuista\nruusupuihin, muodostaen tuhansittain luolia, käytäviä ja aukkoja.\nHakkaillessaan puusta puuhun muodostavat nämä suikerokasvit siltoja\njoen haarakkeitten yli, kukkaissiltoja.\n\nTästä rehevyydestä kohottaa magnolia jäykän päänsä, halliten\nvalkeankukoistavana kokonaisia metsiä, palmujen löyhyttäessä sitä\nkevyillä, vihreillä, viuhkanmuotoisilla lehdillään.\n\nMoninaiset eläimet, joille Luoja on suonut nämä neitseelliset seudut\nasuinsijoiksi, luovat niihin eloa ja liikettä. Metsien siimeksissä\nkeinuvat rypäleitten juovuttamat mesikämmenet jalavien oksilla.\nKaribut, Pohjois-Amerikan villipeurat, kylpevät jossakin järvessä.\nMustat oravat ilakoivat tuuheissa lehvissä. Varpusen kokoiset\nnaurukyyhkyset laskeutuvat ruohostoon, joka punertaa mansikoista.\nVihreät, keltapäiset papukaijat, purppurankirjavat vihertikat,\ntulenkarvaiset punatulkut kapuavat korkeissa kypresseissä. Kolibrit\nvälkkyvät Florida-jasmineissa, ja saaliinhimoiset käärmeet riippuvat\nmetsän vihreissä holveissa köynnösten tavoin, sinne tänne heiluen ja\nsihisten.\n\nToisella puolella lepää ruohoaavikko hiljaisessa, rauhallisessa unessa.\nTällä puolella sitävastoin on liikettä ja elämää, linnunnokkien iskut\ntammenrunkoihin, risahdukset hiiviskelevien eläinten jalkojen alla,\nhedelmien halkeaminen eläinten hampaissa, aaltojen kohina, kumea\nkarjunta, hilpeät liverrykset muodostavat mitä vaihtelevimman\nsopusoinnun tällä laajalla saloseudulla.\n\nMutta kun tuulenhenki sattuu eksymään näihin yksinäisiin seutuihin,\npannen kaiken riippuvan heilumaan, sekoittaen valkeat, taivaansiniset,\nvihreät ja punaiset värit yhteen ja sulattaen äänet toisiinsa, silloin\nsyntyy sellainen ilmiöitten vaihtelevaisuus ja liike metsien\nsiimeksissä, että muiden kuin niitten, jotka ovat noissa luonnon\nneitseellisissä seuduissa olleet, on mahdoton sitä käsittää.\n\nKun isä Marquette ja onneton La Salle olivat löytäneet Meschaceben,\nlyöttäytyivät ensimäiset ranskalaiset, jotka saapuivat Bilaxiin ja\nUuteen Orleansiin, liittoon natchez-intiaanein kanssa, joka heimo on\nseudun mahtavin ja pelätyin. Myöhemmin muuttui vierasvaraisuus\nkuitenkin verivihollisuudeksi.\n\nVillien joukossa oli Chactas- eli \"Sointuva ääni\"-niminen ukko, jota\nvanhuutensa, viisautensa ja elämäntuntemuksensa perustuksella pidettiin\naavikoiden patriarkkana ja suosikkina.\n\nKuten kaikki ihmiset, saavutti hänkin elämänrauhan onnettomuuksien\njälkeen; Ei yksin uuden maailman metsissä puhuttu hänen\nvastoinkäymisistään, aina Ranskan rajoilla ne tunnettiin. Kaleeriorjana\nMarseillessa huutavaa vääryyttä kärsittyään laskettiin hänet jälleen\nvapaaksi, hän pääsi Ludvig XIV:nnen puheille, oli keskustelussa\nvuosisadan suurmiesten kanssa ja läsnä Versaillesin juhlissa, näki\nRacinen murhenäytelmät teatterissa ja kuuli kuuluisan Bossuetin\nhautapuheen. Sanalla sanoen: tämä villi sai nähdä yhteiskunnan\nloistavimmat puolet.\n\nPalattuaan vuosien kuluttua kotimaahansa nautti Chactas siellä\nrauhallista lepoa. Mutta kohtalo kadehti häneltä tätäkin ja teki hänet\nsokeaksi. Eräs nuori tyttö talutti häntä pitkin Meschaceben rantoja,\nkuten Antigone Oidiposta Kyteralla tai Maloina Ossiania Morvenin\nkukkuloilla.\n\nHuolimatta siitä, että Chactas sai kärsiä paljon vääryyttä\nranskalaisten puolelta, rakasti hän heitä. Hän muisteli usein\nFénelonia, jonka vieraana hän oli ollut ja toivoi aina tilaisuutta\nsaada auttaa tuon hurskaan miehen maalaisia.\n\nVuonna 1722 oli ranskalainen René tullut Louisianaan, levottoman\nluonteensa ja kovan kohtalonsa ajamana. Hän kulki pitkin Meschacebea\nnatchez-intiaanien luo ja pyysi päästä sotilaaksi heidän heimoonsa.\nChactas kuulusteli häntä, ja huomattuaan, että hänen päätöksensä oli\njärkkymätön, otti hänet pojakseen ja antoi hänelle vaimoksi\nintiaanittaren nimeltä Celuta. Heti sen jälkeen varustautuivat villit\nmajavanpyyntiretkelle.\n\nHuolimatta Chactasin sokeudesta, valitsi sachen, vanhojen neuvosto,\nhänet retken johtajaksi sen kunnioituksen perusteella, jota kaikki\nintiaaniheimot häntä kohtaan tunsivat.\n\nRukoukset ja uhritoimitukset alkoivat. Poppamiehet ja noidat selittivät\nunia, manitou-jumalilta kysyttiin neuvoa. Uhrattiin tupakkaa;\npaistettiin hirvenkieliä; seurattiin tarkasti, räiskyikö tuli\nnuotiossa, jotta saatiin selville henkien tahto ja toivomukset.\n\nVihdoin lähdettiin matkaan, kun ensin oli nautittu pyhän koiran lihaa,\nja René seurasi mukana.\n\nVastavirtojen avutta soluivat venheet pitkin Meschacebea ja kääntyivät\nsitten Ohiolle.\n\nTämä tapahtui syksyllä. Kentuckyn suuremmoiset aarniometsät levisivät\nhämmästyneen ranskalaisen silmien eteen.\n\nEräänä yönä, kun kuu kumotti kirkkaana taivaalla ja kaikki natchezit\nnukkuivat veneittensä pohjilla ja koko intiaanilaivasto solui\nnahkaisine, levitettyine purjeineen hiljaisen tuulen kulettamana virtaa\nalas, pyysi René, joka oli jäänyt yksin Chactasin luo, tätä kertomaan\nseikkailujaan ja kokemuksiaan. Vanhus suostui siihen, ja istuen Renén\nvieressä perätuhdolla alotti hän kertomuksensa.\n\n\n\n\nMetsästäjät.\n\n\n-- Harvinainen sattuma on saattanut meidät yhteen täällä, rakas\npoikaseni. Sinä olet sivistynyt mies, mutta ruvennut villiksi, minä\nvilli, jota Suuri Henki -- en tiedä mitä varten -- on tahtonut\nsivistyttää.\n\nMe olemme syntyneet elämään vastakkaisissa olosuhteissa, ja kuitenkin\nolet sinä samoillut näillä minun kotiseuduillani ja minä sinun. Ja\nsiitä syystä tulisi meillä kummallakin olla sama katsantokanta. Kumpi\nmeistä molemmista, sinä vai minä, on enemmän voittanut tai kadottanut\nvaihdossa? Sen tietävät vain Henget, joista vähäpätöisimmällä on\nenemmän älyä kuin ihmisillä yhteensä.\n\nEnsi kukkaiskuussa tulee kuluneeksi seitsemän kertaa kymmenen\nlumikautta ja lisäksi vielä kolme siitä kun äitini lahjoitti minulle\nhengen Meschaceben sannalla. Espanjalaiset olivat vast'ikään asettuneet\nPensacolan lahteen, mutta Louisianassa ei ollut vielä ainoatakaan\nvalkoihoista.\n\nTuskin olivat lehdet varisseet vielä seitsemättätoista kertaa, kun\nläksin isäni, sotilas Outalissin kanssa taistelemaan muskogeja,\nFloridan mahtavinta heimoa vastaan. Me yhdyimme espanjalaisiin,\nliittolaisiimme, ja taistelu tapahtui erään Mobilejoen sivuhaaran\nluona.\n\nAreskouija manitouhenget eivät olleet meille suopeita. Vihollinen\nvoitti; isäni kaatui; minä haavoituin kahdesti puolustaessani häntä.\nOi, miksi en saanut astua hänen kanssaan sielujen valtakuntaan! Olin\nsilloin kokenut ne onnettomuudet, jotka minua maanpäällä olivat\nodottaneet. Henget olivat päättäneet toisin: pakenevat veivät minut\nSaint-Augustineen.\n\nTuosta kaupungista, jonka espanjalaiset olivat vast'ikään rakentaneet,\nolin vähällä tulla viedyksi Meksikon kaivoksiin töihin, mutta eräs\nvanha kastilialainen nimeltä Lopez, tuli liikutetuksi, nähdessään\nnuoruuteni ja avuttomuuteni, ja tarjosi minulle turvapaikan kotonaan,\nmissä hän asui naimattomana sisarineen.\n\nMolemmat kohtelivat minua mitä myötätuntoisimmin. He hoitivat minua\nhyvin huolellisesti ja antoivat minulle kaikenlaista opetusta.\n\nOleskeltuani kolmekymmentä kuunkierron aikaa Saint-Augustinessa, alkoi\nkaupunkilaiselämä ikävystyttää minua. Kuihduin aivan silminnähtävästi.\nUsein seisoin tuntikausia liikkumattomana ja tähystelin etäistä metsän\nreunaa. Usein istuin joen rannalla surullisena virran juoksua seuraten.\nUneksin metsistä, joitten ohi nuo aallot olivat kiitäneet, ja tuska\nahdisti sieluani.\n\nViimein en enää jaksanut tukahduttaa kaihoani, joka veti minua\nerämaahan, ja eräänä aamuna astuin Lopezin eteen puettuna villin\npukuun, jousi ja nuolia toisessa kädessäni ja europalaiset vaatteeni\ntoisessa. Heittäydyin polvilleni jalon hyväntekijäni eteen ja vuodatin\nkyyneliä virtana. Moitin levottomuuttani ja syytin itseäni\nkiittämättömyydestä.\n\n-- Mutta, isäni, -- sanoin, -- sinä näet itse; minä kuolen, ellen pääse\njälleen intiaanien vapaaseen elämään.\n\nLopez katseli minua ihmetellen ja koetti saada minut luopumaan\naikeestani. Hän selitti, millaiset vaarat minua uhkasivat, jos\nuudestaan joutuisin muskogien käsiin. Mutta nähtyään päättäväisyyteni\nvuodatti hänkin kyyneliä ja sulki minut syliinsä.\n\n-- Lähde, -- virkkoi hän, -- lähde, sinä luonnon lapsi. Jos itse olisin\nnuorempi, seuraisin sinua erämaihin, joista minullakin on suloisia\nmuistoja, ja veisin sinut äitisi syliin. Kun sinä samoilet metsissäsi,\nniin ajattele joskus vanhaa espanjalaista, joka osoitti sinulle\nvierasvaraisuutta. Muista, että ensin sait maailmassa kokea hellyyttä\nja sen kautta opit rakastamaan lähimmäistäsi.\n\nLopez rukoili sitten kristittyjen Jumalaa, jota en suostunut\ntunnustamaan omakseni, ja niin me erosimme kyynelin.\n\nEi kestänyt pitkää aikaa, kun kiittämättömyyteni sai rangaistuksensa.\nOuto kun olin, eksyin metsissä, ja jouduin muskogien ja seminolien\nvangiksi, kuten Lopez oli ennustanut. Puvustani ja päätäni koristavista\nsulista tunsivat he minut natchez-intiaaniksi. Minut pantiin\nkahleisiin, jos kohta lieviin nuoruuteni tähden.\n\nSimaghan, joukon päällikkö, kysyi nimeäni. Minä vastasin:\n\n-- Olen Chactas, Outalissin poika, Miscoun pojan, jotka ovat anastaneet\nuseamman kuin sadan muskogi-sankarin päänahat.\n\nSimaghan sanoi:\n\n-- Chactas, Outalissin poika, Micsoun pojan! Iloitse! Sinut poltetaan\nsuuressa kylässä.\n\nMinä vastasin:\n\n-- Se on hauskaa.\n\nJa sitten viritin minä kuolinlauluni.\n\nVankinakaan ollen en voinut seuraavien päivien kuluessa olla\nihailematta vihollisiani. Muskogit ja etenkin heidän liittolaisensa\nseminolit uhkuivat iloa, reippautta ja tyytyväisyyttä. Heidän käyntinsä\noli kevyttä, esiintymisensä avonaista ja suoraa. He puhuivat paljon ja\nsujuvasti, ja heidän kielensä oli kaikuvaa ja puhdasta. Vanhuuskaan ei\nollut voinut riistää sachemilta, vanhojen neuvostolta, vapaata\niloisuutta. Kuten metsiemme vanhat linnut, säestivät he yhä vanhoilla\nlauluillaan nuoremman polven uusia säveliä.\n\nNaiset, jotka seurasivat joukkoa, osoittivat minua kohtaan hellää\nmyötätuntoa ja rakastettavaa uteliaisuutta nuoruuteni johdosta. He\nutelivat tietoja äidistäni ja varhaisemmasta nuoruudestani. He\ntahtoivat tietää, oliko kätkyeni ollut ripustettuna vaahteran\nkukoistaviin oksiin, ja oliko tuuli tuuditellut minua pikku lintujen\npesien ääressä. Ja lisäksi tuhansia kysymyksiä sydämeni tilasta: Olinko\nnähnyt valkoista hirveä unissani ja olivatko salaperäisen laakson puut\nneuvoneet minua rakastamaan.\n\nVastasin yksinkertaisesti ja kiertelemättä äitien, tyttöjen ja vaimojen\nkyselyihin:\n\n-- Te olette päiviemme viehätys, ja yö odottaa teitä kuin aamun\nsarastusta. Miehet heittäyvät syliinne, joutuakseen rintojenne ja\nhuulienne kahleisiin. Te tunnette ne taikasanat, jotka vaimentavat\nkaikki valitukset ja surut. Kas siinä, mitä hän, joka on minut\nmaailmaan synnyttänyt, mutta joka ei enää koskaan saa minua nähdä, on\nminulle kertonut. Hän on myöskin kertonut, että immet ovat salaperäisiä\nkukkasia, jotka kukoistavat yksinäisissä paikoissa.\n\nNämä mairittelevat sanat herättivät naisissa suurta mieltymystä. He\ntoivat minulle kokosmaitoa, vaahteranmahlaa, maissileipää, karhunluita,\nmajavantaljoja, simpukoita ja alleni sammalta. He laulelivat ja\nilakoivat kanssani, ja vuodattivat kyyneliä ajatellessaan, että minut\npoltettaisiin.\n\nEräänä yönä, kun muskogit olivat asettuneet leiriin metsänreunamaan,\nistuin minä nuotiovalkean ääressä sotilaan kanssa, joka oli saanut\ntoimeksi vartioida minua.\n\nÄkkiä kuului vaatteitten kahinaa ruohostosta ja puoleksi hunnutettu\nnainen ilmestyi viereeni istumaan. Kyyneleet helmeilivät hänen\nsilmäripsissään. Tulen valossa välkkyi pieni kultainen risti hänen\npovellaan.\n\nHänen piirteensä olivat säännöllisen kauniit. Hänen kasvoillaan\nkuvastui harvinainen puhtaus ja lempeys, jotka vaikuttivat\nvastustamattomasti. Hänen katseensa todisti hellää suloutta, ääretöntä\nherkkyyttä ja syvää surumielisyyttä. Hänen hymynsä oli taivaallinen.\n\nLuulin häntä _viimeisten lemmenhetkien immeksi_, nuoreksi tytöksi, joka\nlähetetään sotavangin luo sulostuttamaan hänen viimeisiä hetkiään ja\nkuolemaansa. Tässä luulossa katselin häntä, sopertaen sekavana, mikä ei\nsuinkaan johtunut polttorovion pelosta:\n\n-- Impi, sinä olet luotu ensimäisiä etkä viimeisiä lemmenhetkiä varten.\nTämän sydämen, joka kohta herkeää lyömästä, on vaikea sykkiä\nsopusoinnussa sinun sydämesi kanssa. Miksi yhdistää kuolema ja elämä?\nSe sytyttäisi minussa vaan päivänvalon kaipuun. Tulkoon joku toinen\nonnellisemmaksi kuin minä ja yhtykööt köynnökset ja tammet keskenään\nsyleilyyn!\n\nNuori tyttö vastasi:\n\n-- Minä en suinkaan ole viimeisten lemmenhetkien impi! Oletko\nkristitty?\n\nVastasin, etten ollut voinut luopua vigvamini haltijoista. Tämän\nkuultuaan teki tyttö vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.\n\n-- Valitan, että sinä raukka yhä edelleenkin olet epäjumalanpalvelija.\nÄitini kasvatti minut kristityksi. Nimeni on Atala. Minä olen\nkultarenkailla koristetun Himaghanin tytär, ja isäni on tämän joukon\nsotapäällikkö. Me olemme matkalla Apalacuclaan, missä sinut poltetaan.\n\nTämän sanottuaan nousi Atala ja poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä täytyi Chactasin keskeyttää kertomuksensa. Muistojen valtava\nvirta syöksyi hänen sieluunsa. Hänen sammuneihin silmiinsä nousi\nkyyneleitä, jotka alkoivat valua hänen ryppyisille poskilleen. Kaksi\nsielun syvyyksiin kätkeytynyttä lähdettä puhkesi, uurtaen itselleen\ntien hänen kalvailla kasvoillaan.\n\n-- Voi, poikani, -- sanoi hän viimein, -- sinä näet, olenko minä\nälykäs, vaikka minua sellaisena pidetään. Ihmiset, jotka eivät näe,\nvoivat sentään vielä itkeä.\n\nJa sitten jatkoi hän kertomustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Useita päiviä kului. Päällikön tytär tuli joka ilta luokseni ja\nkeskusteli kanssani. Uni pakeni silmistäni, ja Atala oli aina\nmielessäni.\n\nSeitsemäntenätoista matkapäivänä, kun ilta lähestyi vedenpinnan\nyläpuolella liitelevine korentoineen, olimme saapuneet Alachuan\nsuurelle ruohoaavikolle. Tätä aavikkoa ympäröi kalliot, jotka toinen\ntoistaan korkeammalle kohoten kannattivat huimaavassa, pilviä\ntavoittelevassa korkeudessa kokospalmu-, sitruunapuu-, nagnolia- ja\ntammiryhmiä.\n\nPäällikkö kajahutti tervetuliaishuudon, ja joukko leiriytyi erään\nvuoren juurelle. Minut vietiin hiukan syrjään, pienen lammen rannalle,\njommoisia Floridassa on kovin runsaasti, ja sidottiin puuhun kiinni,\nerään sotilaan jäädessä kärsimättömänä viereeni vartioimaan.\n\nMontakaan minuuttia ei ollut ennättänyt kulua, kun Atala jo näyttäytyi\npuiden suojissa lammikon luona:\n\n-- Metsästäjä, -- sanoi hän muskogisankarille, -- jos mielesi tekee\nhirvenajoon, jään minä tänne vankia vartioimaan.\n\nSotilas hypähti ilosta, kuultuaan päällikön tyttären sanat, ja pian oli\nhän kadonnut aavikolle.\n\nKuinka ihmeellinen olio onkaan ihmissydän! Kuinka innokkaasti olinkaan\nhalunnut kuiskailla rakkauden sanoja hänelle, jota rakastin kuin\naurinkoa. Ja nyt olisin mieluummin tahtonut alakuloisuudessani ja\nhämmennyksissäni joutua lammikon krokotiilien ruuaksi kuin olla yksin\nAtalan kanssa.\n\nErämaan tytär näytti olevan yhtä hämmästynyt kuin vankinsakin. Me\nistuimme aivan äänettöminä. Rakkaus oli riistänyt meiltä puhelahjan.\nVihdoin ponnisti Atala voimiaan ja virkkoi:\n\n-- Sotilas, kahleesi ovat heikot. Sinä voit helposti paeta.\n\nNämä sanat kuultuani heltisivät kieleni siteet ja minä vastasin:\n\n-- Heikot, oi, nainen...!\n\nEn tietänyt kuinka jatkaa. Atala istui hetkisen neuvottomana ja sanoi\nsitten:\n\n-- Pakene!\n\nJa hän irroitti minut puunrungosta. Otin nuoran ja työnsin sen tuon\nihmeellisen tytön käteen, puristaen hänen pienet sormensa kahleeni\nympäri.\n\n-- Ota! Sido! huusin.\n\n-- Oletko järjiltäsi, -- vastasi Atala liikutettuna. -- Etkö sinä\nonneton tiedä, että sinut poltetaan? Mitä sinä ajattelet? Unohdatko,\nettä minä olen peljätyn päällikön tytär?\n\n-- Oli aika, -- vastasin, -- jolloin äitini kantoi minua hartioillaan\nmajavannahassa. Isälläni oli myös kaunis vigvaminsa, ja hänen kauriinsa\nsammuttivat janonsa tuhansista lorisevista puroista. Mutta nyt samoilen\nminä ilman isänmaata. Kun minua ei enää ole olemassa, ei kukaan\nsirottele ruohoa haudalleni kärpästen pelotteeksi. Kukaan ei välitä\nonnettoman muukalaisen ruumiista.\n\nNämä sanat liikuttivat Atalaa. Hän vuodatti kyyneliä virtana.\n\n-- Voi, jatkoin minä innostuneena, -- jospa sinä tuntisit samaa kuin\nminäkin! Eikö erämaa ole vapaa? Eikö metsissä ole piilopaikkoja, joihin\nvoimme kätkeytyä? Paljonko majojen lapset tarvitsevat, ollakseen\nonnelliset! Oi, sinä ihana tyttö! Oi, sinä minun rakastettuni,\nuskallatko lähteä kanssani?\n\nNiin minä puhuin, ja Atala vastasi hellästi:\n\n-- Nuori ystäväni, sinä olet oppinut puhumaan valkoihoisten tavoin.\nSinun on helppo houkutella intiaanityttö-raukkaa.\n\n-- Mitä? huudahdin minä. -- Sanotko sinä minua ystäväksesi? Voi, jos\nhalpa orja uskaltaisi...\n\n-- No? sanoi hän, kumartuen puoleeni, -- jos halpa orja uskaltaisi...?\n\n-- Uskaltaisi pyytää sinua suudelmalla vahvistamaan uskollisuutesi.\n\nAtala täytti pyyntöni. Niinkuin nuori kauris imeytyy kiinni\nruusuköynnöksen kukkasiin niitä vuorenrinteeltä tavoittaessaan, niin\nkiinnyin minäkin rakastettuni huuliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Voi, rakas poikani, iloa seuraa melkein aina suru! Kuka olisi voinut\nuskoa, että se hetki, jolloin hän antoi minulle ensimäisen todistuksen\nrakkaudestaan, samalla murtaisi toiveeni. Kuinka suuresti\nhämmästyinkään kuullessani päällikön tyttären sanovan:\n\n-- Kaunis vanki! Minä olen hulluudessani suostunut toivomukseesi, mutta\nmihin tämä rakkaus meidät saattaa? Uskontoni eroittaa meidät ijäksi...\nOi, äitini, miksi minulle tämän teit?\n\nAtala vaikeni äkkiä, tukahduttaen jonkun tuhoa uhkaavan salaisuuden,\njoka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen sanansa saattoivat minut\nsynkkään epätoivoon.\n\n-- Hyvä! huudahdin, -- minä olen yhtä julma kuin sinäkin! Minä en\npakene; jään tänne. Ja sinä näet minut roviolla. Sinä kuulet\ntuskanhuutoni, ja sinä iloitset.\n\nAtala tarttui käsiini:\n\n-- Sinä mieletön poika-parka! huudahti hän. -- Minun käy sinua\ntodellakin sääli. Sinä tahdot siis, että itken itseni näännyksiin? Etkö\nusko, että sydämeeni koskee, kun en voi paeta kanssasi? Onneton oli se\nkohtu, joka sinut synnytti, oi Atala! Miks'et heittäydy krokotiilien\nruuaksi?\n\nAurinko teki juuri laskuaan ja krokotiilit kurnuttivat käheästi\nlammikossa. Atala jatkoi:\n\n-- Lähtekäämme täältä!\n\nVein Simaghanin tyttären vuoren juurelle, joka siinä kohden pistäytyi\naavikkoon, ikäänkuin muodostaen vihreän lahden. Erämaassa vallitsi\nrauha ja juhlallinen hiljaisuus. Haikara kirkui pesässään; metsät\nkaikuivat viiriäisten yksitoikkoisesta vikinästä, papukaijojen\nrääkynnästä, puhvelien mylvinnästä ja seminolien hevosten hirnunnasta.\n\nMe kuljimme äänettöminä, rinnakkain. Hän piti kädessään nuoraa, jonka\nolin pakoittanut hänet ottamaan. Milloin kyyneltyivät silmämme, milloin\nkoetimme hymyillä, milloin kohdistimme katseemme taivaaseen, milloin\nmaahan. Me kuuntelimme hajamielisinä lintujen laulua, osoitimme\nmailleen menevää aurinkoa, puristimme hellästi toistemme käsiä,\ntunsimme sydäntemme sykkivän väliin voimakkaammin, väliin taas\nheikommin, ja tuon tuostakin kuiskattiin nimet Chactas ja Atala.\n\nOi sitä ensi lemmen kävelyä! Kuinka voimakas muistosi onkaan, kun se\nvielä monien koettelemusten ja kärsimysten vuosien jälkeen voi näin\nliikuttaa vanhan Chactasin sydäntä!\n\nKuinka vaikea onkaan tajuta kuolevaisia, kun intohimot heitä\nhallitsevat! Olin juuri jättänyt jalon Lopezin, antautunut\nkaikenlaisiin vaaroihin, saavuttaakseni vapauteni, ja naisen katse oli\nriittänyt silmänräpäyksessä muuttamaan mieleni, päätökseni ja\najatukseni. Olin unohtanut maani, äitini, vigvamini ja kamalan\nkuoleman, joka minua odotti, ja olin vallan välinpitämätön kaikesta,\nmikä ei koskenut Atalaa.\n\nVoimattomana saavuttamaan miehen ajatuksen selvyyttä, olin vaipunut\njonkinlaiseen lapsellisuuteen, ja kykenemättä tekemään kerrassaan\nmitään pelastukselleni, olin avun tarpeessa kuin pieni lapsi.\n\nSiksipä heittäytyi Atala, samoiltuamme läpi ruohoston, turhaan\njalkoihini ja uudestaan pyysi minua jättämään hänet. Vakuutin hänelle\npalaavani yksin leiriin, jos hän kieltäytyisi sitomasta minua puuhun.\nHänen täytyi taas tehdä mielikseni, mutta hän toivoi onnistuvansa\nparemmin ensi kerralla?\n\nPäivää myöhemmin pysähdyimme laaksoon lähelle Cuscovillaa,\nseminolien pääleiriä. Yhtyneinä muskogeihin muodostivat nämä intiaanit\ncreek-intiaaniliiton.\n\nYöllä tuli palmumaan tytär luokseni hongikkoon ja rukoili minua taas\npakenemaan yksinäni. Vastaamatta mitään tartuin hänen käteensä ja\npakotin vapisevan tytön seuraamaan minua metsän läpi.\n\nYö oli ihana. Ilman hengettäret ravistelivat sinisiä kiharoitaan, jotka\ntuoksuivat männyn pihkalle, ja virralla, missä krokotiilit tyytyväisinä\nvenyivät, levittivät tamarindit suloista ambrantuoksua.\n\nKuu heloitti lempeästi pilvettömällä, syvänsinisellä taivaanlaella,\nsiroitellen helmiloisteisia säteitään metsien synkille ääriviivoille.\n\nEi kuulunut pienintäkään ääntä, metsät vain omalla merkillisellä\ntavallaan soittivat. Voi melkein sanoa, että yksinäisyyden sielu humisi\nhiljaa erämaassa.\n\nPuiden välissä huomasimme soihtua kantavan nuorukaisen, joka oli kuin\nmetsien halki vaeltava, luontoa herättelevä kevään henki. Hän oli\nlempiväinen, joka meni tiedustelemaan kohtaloaan rakastettunsa\nvigvamista.\n\nJos tyttö sammuttaa soihdun, merkitsee se myöntymystä; jos hän\nverhoutuu huntuunsa, sammuttamatta sitä, on vastaus kielteinen.\n\nHiipiessään siellä puiden siimeksessä, lauloi hän puoliääneen itsekseen\nnäin:\n\n    -- Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa\n    kyyhkyläistäni metsän tammien seasta.\n\n    Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa\n    kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista\n    levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani.\n\n    Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot,\n    hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka,\n    hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää\n    karitsaista.\n\n    Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun!\n\n    Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen!\n\n    Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua\n    poikani kehdon ääressä.\n\n    Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni\n    aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta.\n\nNiin lauloi nuorukainen, ja hänen laulunsa lisäsi sieluni tuskia ja\nsaattoi Atalan kalpenemaan. Meidän yhdistyneet kätemme vapisivat. Mutta\npian kiintyi huomiomme toiselle taholle ja paljoa vaarallisempaan\nseikkaan.\n\nOlimme tulleet lähelle erään lapsen hautaa, jota pidettiin rajamerkkinä\neroittamassa kahden heimon alueet toisistaan. Maan tavan mukaan oli se\nsijoitettu tien viereen, jotta nuoret naiset lähteellä käydessään\nhengittäisivät viattoman olennon sielua, antaakseen sen takaisin\nheimolleen. Nyt juuri oli siellä nuoria vaimoja, jotka äidinonnea\ntoivoen avosuin tavoittelivat pienokaisen sielua, jonka he luulivat\nkukkasilla liitelevän. Lapsen äiti saapui viimein paikalle ja laski\nmaissilyhteen ja muutamia valkoisia liljoja haudalle. Sitten kostutti\nhän hautaa oman rintansa maidolla, istahti matalalle ruohokunnaalle ja\npuheli lapselleen hempeällä äänellä:\n\n    Voi, miksi tippuvat kyyneleeni multaiseen kehtoosi, esikoiseni?\n\n    Vartuttuaan isoksi, täytyy lintusen uskaltautua metsiin ruokaa\n    etsimään, ja erämaassa kohtaa se usein karvaita paloja.\n\n    Sinä olet ainakin välttänyt kyyneleet; sinä olet säästynyt\n    talven purevilta tuulilta.\n\n    Umppu, joka kuihtuu verhossaan, vie tuoksut muassaan, kuten\n    sinä, rakas poikani, veit viattomuutesi.\n\n    Onnelliset ne, jotka kuolevat kehtoonsa; he ovat tunteneet\n    vain äitinsä suudelmat ja nähneet hänen hymyilynsä!\n\nOltuamme jo ennestään tunteittemme vallassa, tekivät nuo hellyyttä ja\näidinrakkautta osoittavat kohtaukset meihin mitä valtavamman\nvaikutuksen lumoavassa yksinäisyydessä. Kannoin Atalan metsän pimentoon\nja kuiskasin hänelle sanoja, joita minun on enää vaikea mieleeni tämän\nikäisenä palauttaa.\n\nEtelätuuli, rakas poikani, kadottaa lämpönsä, hiveltyään jäävuorten\nsivuja. Lemmenmuistot vanhuksen sydämessä ovat kuin kuun kelmeät\nsäteet, auringon vaivuttua mailleen ja hiljaisuuden vallitessa villien\nvigvameissa.\n\nKen saattoi pelastaa Atalan? Ken pidättää häntä luonnon vaatimuksilta?\nVain ihme sen saattoi tehdä, ja tämä ihme tapahtui. Simaghanin tytär\npakeni kristittyjen Jumalan turviin. Hän heittäytyi polvilleen maahan\nja rukoili palavasti äitiään ja Pyhää Neitsyttä.\n\nTällä hetkellä teki tuo uskonto minuun valtaavan vaikutuksen, uskonto,\njoka kykeni metsien vaaroissa ja yksinäisyydessä tukemaan hätään\njoutunutta, uskonto, joka todella vaikutti ja voitti intohimon myrskyt,\njoita kaikki näkyi suosivan: metsien lymy, yksinäisyys, hiljaisuus.\n\nOi, kuinka ylevältä hän näyttikään, tuo vaatimaton villi, oppimaton\nAtala, ollessaan siinä polvistuneena ikivanhan, kaatuneen petäjän\nedessä ja rukoillessaan Jumalaansa pakanallisen rakastajansa puolesta!\nHänen korkeuden tähtiä kohti käännetyt silmänsä ja poskensa, joita\nmaallisen rakkauden ja uskonnollisen innostuksen kyyneleet kostuttivat,\nolivat kuolemattoman kauniit. Luulin hänen pakenevan luotani\ntaivaaseen; luulin näkeväni henkien, joita kristittyjen Jumala lähettää\nvuorten erakkojen luo noutamaan heidän sielujansa, heiluvan kuun\nsäteissä ja viuhkovan siivillään puiden lomissa. Minut valtasi tuska,\nsillä pelkäsin, ett'ei Atalan aika enää ollut pitkä täällä maan päällä.\n\nHän vuodatti niin hereitä kyyneliä ja näytti niin onnettomalta, että\nminä melkein olisin suostunut jättämään hänet ja pakenemaan yksinäni,\nkun kuolinhuuto äkkiä kajahti metsässä. Neljä asestettua miestä\nheittäytyi päälleni. Meidät oli löydetty. Päällikkö oli ajattanut meitä\ntakaa.\n\nAtala oli ylpeä kuin kuningatar. Hän ei virkkanut sanaakaan sotilaille,\nvaan loi heihin ylimielisen katseen ja läksi Simaghanin luo.\n\nHän ei kuitenkaan saanut mitään aikaan. Vartijat lisättiin\nkaksinkertaisiksi ja minut eristettiin kokonaan rakastetustani.\n\nViisi yötä ja päivää kului, kunnes näimme edessämme Apalachuclan, joka\nsijaitsi Chata-Uches virran rannalla. Minut koristeltiin heti\nkukkasilla, kasvoni kirjailtiin punaisiksi ja valkoisiksi, nenääni ja\nkorviini ripustettiin helmiä, ja käteeni pantiin chichikone, eräs laji\nsoittokoneitamme.\n\nTällaisissa uhritamineissa saavuin kansajoukon tervehtimänä\nApalachuclaan. Olin juuri tehnyt tilin elämäni kanssa, kun\nsimpukankuoresta lähtenyt merkkipuhallus äkkiä kajahti ilmassa, ja\nMico, heimon mahtavin päällikkö, kutsui neuvoskunnan koolle.\n\nSinähän tiedät, poikaseni, millä tavoin villit kiduttavat\nsotavankejaan. Oman henkensä uhalla ja väsymättömän ihmisrakkauden\nohjaamina on kristittyjen lähetyssaarnaajien onnistunut aikaansaada se,\nettä useat heimokunnat ovat vaihtaneet kidutuspaalun kauhut lievään\norjuuteen. Muskogit eivät kuitenkaan olleet vielä luopuneet vanhoista\ntavoistaan, jos kohta suuri joukko olikin asian puolella. Mico oli\nkutsunut vanhimmat koolle keskustelemaan tästä tärkeästä asiasta. Minut\nvietiin neuvoskunnan eteen.\n\nKokoushuone sijaitsi vähän matkan päässä Apalachuclasta\nyksinäisellä kukkulalla. Huoneena oli kolminkertainen pilaripyörylä\navonaisella pyöreähköllä paikalla. Pilarit olivat sileäksi vuoltuja\nkypressinrunkoja, keskimmäiset olivat pitempiä ja paksumpia, mutta\nsijaitsivat harvemmassa; aivan keskellä oli yksinäinen pilari. Tämän\nyläpäästä kulki pitkiä nilanauhoja, ulottuen toisten pilarien päihin\nsaakka ja muodostaen ikäänkuin katoksen.\n\nNeuvoskunta kokoontui. Viisikymmentä majavannahkaviittaan puettua ukkoa\nasettui porrasmaisesti kohoaville lavitsoille siten, että heidän\nkasvonsa olivat kääntyneinä oveenpäin. Heimon johtaja istui keskellä,\npitäen kädessään rauhanpiippua, joka nyt oli puoleksi kirjailtu\nsodan merkiksi. Ukkojen oikealla puolella istui viisikymmentä\njoutsenuntuvapukuista vaimoa. Sotapäälliköt asettuivat kirveineen,\nsulkatöyhtöineen ja punaiseksi kirjailtuine rintoineen ja käsivarsineen\nvasemmalle.\n\nPilarien juurella paloi nuotio. Kahdeksan temppelivartijan ympäröimä\npoppamies, joka oli puettuna pitkään kaapuun ja kantoi täytettyä\nhuuhkainta päänsä päällä, astui esille ja valoi kokosöljyä nuotioon,\nuhraten auringolle. Kolminkertainen ukkorivi, vaimot, sotilaat,\npoppamies, suitsutus-savu, uhritoimitukset kaikki nuo antoivat\ntuollaiselle kokoukselle juhlallisen, salaperäisen leiman.\n\nMinä seisoin kahleissa kaikkien keskellä. Kun uhri oli toimitettu,\nalkoi Mico puhua, esittäen lyhyesti asian, joka oli aiheuttanut\nneuvoston kokoonkutsunnan. Hän heitti sinisen nauhan maahan merkiksi,\nettä oli puhunut.\n\nSilloin nousi muuan Kotka-suvun vanhimmista seisomaan ja sanoi:\n\n-- Isä Mico, heimon vanhimmat, Kotka-, Majava-, Käärme- ja\nKilpikonnasukujen vaimot ja sotilaat, älkäämme muutelko esi-isiemme\nvanhoja tapoja. Polttakaamme vanki, älkäämmekä olko heikkoja.\nValkoihoisten tapoja koetetaan tyrkyttää meille, mutta niistä koituu\nvaan vaaroja. Heittäkööt ne, jotka hyväksyvät sanani, punaisen nauhan\nmaahan. Minä lopetan.\n\nJa hän heitti punaisen nauhan maahan.\n\nMuuan vaimo nousi ja sanoi:\n\n-- Isä Kotkalla on ketun viekkaus ja kilpikonnan hidas varovaisuus.\nOlkoon ystävyysside luja välillämme ja puhelkaamme sovussa rauhanpuun\nsuojissa. Mutta muuttakaamme esi-isiemme säännöt sikäli kun ne ovat\nvahingollisia! Me tarvitsemme orjia viljelemään peltojamme.\nVapauttakaamme itsemme kuulemasta vankien valitushuutoja, jotka\nhäiritsevät äitiemme rauhaa. Minä lopetan.\n\nKuten myrskyssä särkyvät meren aallot, kuten tuulen pyörre lakaisee\nsyksyisin tieltään kuivat lehdet, kuten Meschaceben kaisla nousee ja\nlaskee hyökyaallokossa ja kuten joukko mylviviä eläimiä syöksyy\nmetsikköön, niin meluttiin ja kohistiin kokoushuoneessa. Vanhukset,\nsotilaat ja vaimot puhuivat kaikki yht'aikaa. Mielipiteet kamppailivat\nkeskenään, lausuttiin vastakkaisia toivomuksia ja sekasorto uhkasi koko\nneuvoskuntaa. Mutta lopuksi voittivat kuitenkin vanhat tavat, ja minut\ntuomittiin roviolle.\n\nSatunnaisen seikan tähden siirrettiin tuomion täytäntöönpanoa hiukan.\n_Kuolleitten juhlan_ eli _Henkien kunniapäivien_ aatto oli juuri\nkäsissä. Tavat eivät sallineet ketään teloitettavan niinä päivinä.\n\nMinua vartioittiin ankarasti, eikä Simaghanin tytärtä laskettu millään\nehdolla luokseni.\n\nSillävälin saapui intiaaniheimoja monen sadan penikulman päästä\nviettämään Henkien juhlaa. Eräälle syrjäiselle paikalle oli rakennettu\npitkä rakennus. Määrättynä päivänä kaivoivat kunkin perheen jäsenet\nesi-isiensä luut esille haudoista ja ripustivat ne säännölliseen\njärjestykseen \"Esi-isien yhteisen salin\" seinille.\n\nMyrsky oli puhjennut raivoamaan, tuuli ulvoi, metsät humisivat ja\nlähiseudun vesiputoukset pauhasivat, eri heimojen vanhimpien solmiessa\nliittoja ja tehdessä rauhansopimuksia esi-isiensä luitten ääressä.\n\nVietettiin hautajaisjuhlia, pantiin toimeen kilpajuoksuja ja\npalloleikkejä ja harjoitettiin maaliin heittämistä. Kaksi neitosta\ntaisteli pajuseppeleestä. Rinta rintaa vasten painautuneina raastoivat\ntytöt toisiltaan seppelettä, jota pitivät koholla päänsä päällä. Heidän\nsirot, alastomat säärensä kietoutuivat toisiinsa, heidän suunsa\nyhtyivät, heidän huohotuksensa huokui yhteen ja kiharat sotkeusivat\ntoisiinsa. Katselijat taputtivat käsiään.\n\nPoppamies manasi Michabouta, virtojen henkeä. Hän kertoi suuren\nJäniksen taistelusta, Matchimanitousta, pahan jumalasta; kuinka\nensimäinen mies ja Atahensic, ensimäinen nainen, syöstiin taivaasta,\nkoska he olivat kadottaneet viattomuutensa, kuinka veljesveri punasi\nmaata jumalattoman Jouskekan surmattua oikeatuntoisen Tahouistsaron,\nkuinka suuri Henki lähetti mahtavan vedenpaisumuksen, kuinka Masson\nyksin pelastui kaarnakanootissaan ja kuinka hän lähetti korpin etsimään\nmaata sekä kuinka kauniin Endaen puoliso herätti ihanalla laulullaan\nvaimonsa kuolleista.\n\nNäitten kilpailujen ja ylistysvirsien jälkeen valmistauduttiin\nvihkimään esi-isät ikuiseen lepoonsa.\n\nChata-Uche-virran rannalla kasvoi villi viikunapuu, jota pidettiin\npyhänä. Tytöillä oli tapana pestä kylpyvaatteensa sillä kohdalla virtaa\nja ripustaa ne kuivamaan tuon vanhan puun oksille.\n\nPaikalle oli nyt kaivettu suunnaton kuoppa. Hautaushuoneesta lähdettiin\nliikkeelle kuolinvirsiä veisaten. Kunkin perheen jäsenet kantoivat\nesi-isiensä luita. Kun oli saavuttu haudalle, laskettiin jäännökset sen\npohjalle, järjestettiin ja eroitettiin toisistaan karhun ja majavan\ntaljoilla. Sitten luotiin hauta umpeen ja kummulle istutettiin\n_Kyynelten ja Auringon puu_.\n\nSurkuttele ihmisiä, poikaseni! Samat intiaanit, jotka noudattivat niin\nliikuttavia tapoja, samat naiset, jotka olivat osoittaneet niin hellää\nosanottoa kohtalooni, vaativat nyt huutaen ja kirkuen tuomion\ntäytäntöönpanoa, ja muutamat heimot siirsivät kotimatkansa, nähdäkseen\nmiehen kärsivän hirveitä tuskia.\n\nNotkossa jonkun matkan päässä kylästä oli kypressi- ja kuusitiheikkö\nnimeltä _Verilehto_. Sinne päästiin kulkemalla yli raunioitten, jotka\nolivat jätteitä jonkun tuntemattoman kansan rakennustaidosta.\n\nKeskellä tätä lehtoa oli jonkinlainen aho, jolla tavallisesti uhrattiin\nsotavankeja.\n\nMinut vietiin sinne juhlasaatossa. Kaikki laitettiin kuntoon\nteloitustani varten. Ryhdyttiin pystyttämään Areskouisin paalua.\nKaadettiin petäjiä, jalavia ja kypressejä. Katselijat sovittelivat\noksista ja puunrungoista itselleen amfiteatterimaiseen järjestykseen\nistuinsijoja. Jokainen koetti keksiä minua varten jotakin uutta\nkidutustapaa. Yksi ehdotti, että päänahkani riistettäisiin, toinen että\nminut soaistaisiin hehkuviksi kuumennetuilla sotakirveillä. Minä\nviritin kuolinlauluni:\n\n    En välitä tuskista. Olen urhokas mies! Voi, muskogit, minä\n    halveksin teitä, sillä te olette naisia kehnommat!\n\n    Isäni Outalissi, Miscoun poika, on juonut kuuluisimpien\n    sankarienne pääkuorista. Huokaustakaan ette sydämestäni saa!\n\nLauluni ärsyttämänä lävisti eräs sotilaista nuolella käsivarteni.\n\nSanoin hänelle:\n\n-- Kiitos, veikkonen!\n\nPyövelieni kiirehtimisistä huolimatta ei teloitusvalmistuksia ehditty\nsuorittaa loppuun ennen auringon laskua. Kysyttiin neuvoa\npoppamiehiltä; he kielsivät häiritsemästä varjojen henkiä. Teloitukseni\nsiirrettiin seuraavaan päivään.\n\nSaadakseen varmasti olla läsnä tilaisuudessa ja ollakseen paikalla heti\nauringon noustessa, jäivät kärsimättömät intiaanit yöksi Verilehtoon.\nHe virittivät suuria nuotioita ja alkoivat tanssia ja mässätä. Makasin\nselälläni maassa. Kaulastani, käsistäni ja jaloistani meni nuoria\npaaluun, ja jokaisen nuoran päällä makasi intiaani, joten en olisi\nvoinut hievauttaakaan itseäni heidän havahtumattansa.\n\nYö kului verkkaan. Tanssi ja laulu taukosi vähitellen. Nuotiot loivat\nnyt enää punaisen loimun ympärilleen, valaisten muutamia vielä\nliikkuvia mustia haamuja.\n\nViimein nukkuivat kaikki. Ihmisten hälinän tauottua alkoivat erämaan\nöiset äänet kajahdella, ja ihmisäänien asemesta kuului nyt tuulen\nvalitus metsissä.\n\nOli se hetki, jolloin vasta äidiksi tullut intiaanitar havahtuu\nunestaan keskellä yötä, luullen kuulleensa juuri syntyneen pienokaisen\npyytäneen ruokaa.\n\nSilmät käännettyinä kohti taivaan lakea, missä uusi kuu pilvien lomassa\nkumotti, mietin minä kohtaloani. Atala oli silmissäni kuin kiittämätön\nkummitus. Kuinka hän saattoikaan hyljätä minut viimeisinä\ntuskanhetkinäni, minut, joka kernaammin olisin tahtonut heittää henkeni\nkidutuspaalussa kuin hyljätä hänet! Ja kuitenkin tunsin yhä rakastavani\nhäntä ja ilomielin kuolla hänen tähtensä.\n\nKeskellä kaikkia huvituksiakin pakoittaa joku sisäinen tunne meitä\nottamaan vaarin pakenevasta hetkestä. Suurimmat tuskan hetket kätkevät\nitsessään jotain salaperäistä, joka tuudittaa meidät lepoon. Itkusta\nväsähtäneet silmät sulkeutuvat mielellään, ja niin huolehtii Kaitselmus\nmeistä onnettomuuksissammekin.\n\nVasten tahtoani vaivuin syvään uneen, joka usein tuo lohtua\nonnettomalle. Näin unta, että minut vapautettiin kahleistani. Olin\ntuntevanani helpoitusta, kuten se, joka on kauan virunut kovissa\nkahleissa, kun ystävällinen käsi nämä äkkiä kirvoittaa.\n\nTämä tunne oli niin voimakas, että se saattoi minut avaamaan silmäni.\n\nKahden pilven lomasta pilkistävän kuun valossa näin pitkän, valkoisen\nolennon, joka kumartuneena ylitseni hiljaa ja varovasti koetti\nhellittää siteitäni. Olin vähällä huudahtaa, kun samassa kätönen, jonka\nheti tunsin, laskeutui suulleni.\n\nOli enää jälellä vain yksi nuora, mutta sen poikkileikkaaminen ilman\nsen päällä nukkuvan sotilaan heräämistä näytti mahdottomalta. Atala\nyritti, ja heti liikahti sotilas nousten unen pöpperössä istumaan.\nAtala seisoi suorana ja katsoi häneen ylpeästi. Intiaani luuli\nnäkevänsä raunioitten hengen. Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen, sulki\nsilmänsä ja rukoili Monitouta.\n\nNuora oli nyt irti. Minä nousin seisomaan ja seurasin vapauttajaani,\njoka ojensi minulle kädessään olevan jousen toisen pään, pitäen itse\nkiinni toisesta.\n\nMutta lukemattomat vaarat ympäröivät meitä vielä! Milloin olimme\nkompastua nukkuviin villeihin; milloin pysähdytti joku vartija meidät,\nja Atala vastasi teeskennellyllä äänellä. Lapset huusivat ja koirat\nhaukkuivat.\n\nTuskin oli vaarallinen paikka jäänyt taaksemme, kun äkkiä koko metsä\nkajahti huudoista. Leiri heräsi, tuhannet valkeat syttyivät ja joka\npuolelta riensi villejä soihtuineen.\n\nMe joudutimme pakoamme.\n\nAuringon kohotessa Apalachien takaa olimme jo kaukana leiristä. Kuinka\nonnelliseksi tunsinkaan itseni, saadessani taas olla Atalan kanssa\nkahden erämaassa, Atalan, vapauttajani, Atalan, joka oli ikuisesti\nantautunut omakseni! Minä en tavannut sanoja; lankesin polvilleni ja\nsanoin Simaghanin tyttärelle:\n\n-- Ihmiset ovat heikkoja olentoja, mutta kun henget tukevat heitä,\ntulevat he voimakkaiksi. Sinä olet henki, joka tuli luokseni, ja minä\nvaikenen kunnioituksesta edessäsi.\n\nAtala ojensi minulle hymyillen kätensä:\n\n-- Kai minun täytyy seurata sinua, koska sinä kieltäydyit pakenemasta\nyksinäsi. Lahjoin yöllä poppamiehen, sekoitin unijuomaa tuliveteen,\njota verenhimoiset sotilaat joivat, ja olen valmis uhraamaan henkeni\nsinun edestäsi kuten sinä olit valmis uhraamaan minun tähteni. Olkoon\nuhraus molemminpuolinen, sinä nuori pakana!\n\nAtala ojensi minulle aseet, jotka hän, ajattelevasti kyllä, oli ottanut\nmukaansa. Sitten sitoi hän haavani, pyyhki sitä papaya-lehdellä ja\nkostutti sitä kyynelillään.\n\n-- Sinun kyyneleesi lääkitsevät minua, -- sanoin hänelle.\n\n-- Pelkään, että ne ovat myrkkyä sinulle, -- vastasi hän.\n\nHän repäisi kaistaleen vaipastaan ja teki siitä ensimäisen siteen,\njonka sitten kääri haavani ympäri ja sitoi hiuskiehkurallaan.\n\nHumala, jota villit tavallisesti potevat kauan ja joka ilmenee heissä\njonkinlaisena tautina, esti heitä ensimäisten päivien kuluessa ajamasta\nmeitä takaa. Ja jos he etsivätkin meitä, niin oli todennäköistä, että\nhe suuntasivat etsiskelynsä itäänpäin, luullen meidän pyrkivän\nMeschacebelle. Mutta me seurasimmekin Pohjantähden viitoittamaa\nsuuntaa.\n\nPian tulimme kuitenkin huomaamaan, että vapauttamiseni ei kovinkaan\nsuuria merkinnyt. Erämaa avautui nyt eteemme yksinäisenä, äärettömänä.\nMinne me metsien elämään tottumattomat joutuisimmekaan noilla\neksyttävillä teillä umpimähkään samoillessamme?\n\nKatsahtaessani Atalaan muistui mieleeni vanha kertomus Hagarista, --\nLopez oli antanut sen lukeakseni -- Abrahamin palvelustytöstä, joka\nharhaili Arabian erämaissa kauan, kauan sitten, kun ihmiset saavuttivat\nkolme kertaa pitemmän ijän kuin metsien tammet.\n\nAtala punoi minulle vaatteet saarnipuun kuoresta, sillä minä olin\nmelkein alasti. Hän ompeli jalkineet myskirotan nahasta piikkisian\nharjaksilla. Minä puolestani huolehdin hänen koristamisestaan. Milloin\nasetin hänen päähänsä malva-seppeleen, -- malvakukkasia löysimme\nvanhoista intiaanien hylkäämistä kalmistoista -- milloin punoin hänelle\nkaulanauhan azalean punaisista siemenistä, ja minä hymyilin\nihastuksesta, katsellessani hänen ihmeteltävää kauneuttansa.\n\nAina virran kohdatessamme kuljimme yli lautalla tai uiden. Atala nojasi\nolkaani, ja me meloimme eteenpäin tyynessä vedessä kuin kaksi pakenevaa\njoutsenta.\n\nKun kuumuus kävi rasittavaksi, etsimme suojaa seetripuitten naavan\nkatveesta. Floridassa ovat puut ja etenkin seetrit ja rautatammet\nvalkoisen naavan peitossa; tämä riippuu oksissa ja ylettyy aina maahan\nsaakka.\n\nKohdatessaan yöllä paljaalla niityllä tuollaisen yksinäisen, koruihinsa\nverhoutuneen rautatammen, luulee melkein näkevänsä edessään\npitkäliepeisen kummituksen. Näky ei ole vähemmin hurmaava päivälläkään,\nsillä perhoisparvet, koreat kärpäset, kolibrit, vihreät papukaijat ja\nsiniset pähkinähakkiset laskeutuvat noille naavaköynnöksille,\nkirjaillen ne värikkäiksi, valkopohjaisiksi kudoksiksi.\n\nNoissa suuren hengen luomissa, hymyilevän kauneissa majataloissa\nnautimme me lepoa. Tuulten tullessa tuudittamaan tuollaista mahtavaa\ntammea, ja sen oksilla lepäävien ilmakkaitten linnojen alkaessa liehua\nlintuineen ja lepäävine vieraineen, ja tuhansien huokausten alkaessa\nkuulua tuon liikkuvan rakennuksen holveista ja käytävistä, ei vanhan\nmaailman merkillisyyksiä käy vertaaminen tuohon erämaan ikivanhaan\nmuistomerkkiin.\n\nJoka ilta viritimme suuren nuotion ja rakensimme majan kaarnan\nkappaleista, jotka punoimme neljän seipään väliin.\n\nTapettuani villin kalkkunan, kyyhkysen tai metsäfasaanin, ripustimme\nsen nuotion päälle, maahan pystytetyn seipään varaan, ja annoimme\ntuulen käännellä paistia.\n\nMuita ravitsevia ruokalajeja oli hieno _tripe_-niminen sammal, koivun\nmakea mahla ja kevätomenat, jotka maistuvat persikalle ja vaapukalle.\nMusta pähkinäpuu, vaahtera ja sumakki varustivat pöytämme viinillä.\nToisinaan löysimme kaislikosta kasveja, joitten pitkät suppilomaiset\nkukat sisälsivät puhtaimmalle kasteelle maistuvaa juomaa. Kiitimme\nkaitselmusta, joka oli muuttanut kukkien hataran terän kirkkaaksi\nlähteeksi tuossa löyhkäävässä nevassa, samoin kuin se sytyttää toivon\nkipinän surun ahdistamassa sydämessä ja antaa hyveen kukoistaa keskellä\nkurjuuttakin.\n\nVoi, minä huomasin pian, että olin pettynyt Atalan näennäisen tyyneyden\nsuhteen. Kuta kauemmaksi tulimme, sitä surullisemmaksi hän kävi.\nToisinaan värisi hän ilman erityistä syytä ja käänsi äkkiä päänsä pois.\nHuomasin hänen luovan minuun intohimoisen katseen, mutta kohdistavan\nheti silmänsä syvästi murheellisena taivaaseen.\n\nEniten huolestutti minua salaisuus, joku sielun syvyyksiin kätkeytynyt\najatus, joka hänen silmistään kuvastui. Milloin veti hän minut\npuoleensa, milloin työnsi minut luotaan, milloin sytytti hän minussa\ntoiveita, milloin taas saattoi minut pettymään luullessani varmasti\nomistavani hänen sydämensä. Monasti saattoi hän sanoa minulle:\n\n-- Oi, sinä nuori rakastajani! Rakastan sinua kuin metsän pimento\naurinkoa. Sinä olet kaunis kuin kukkiva erämaa tuulineen. Kumartuessani\npuoleesi tunnen väristystä ruumiissani. Käteni koskettaessa sinun\nkättäsi olen kuolla autuuteen. Tuonaan puhalsi tuuli kiharoitasi\nkasvoilleni, levätessäsi rinnoillani, ja oli kuin näkymättömät henget\nolisivat hivelleet minua. Niin, minä olen nähnyt metsäkauriin ja\nkuullut Occonin vanhojen, viisaitten miesten puhetta, mutta kauriitten\nsirous ja ukkojen viisaus viehättää minua vähemmin kuin sinun sanasi.\nJa kuitenkaan, Chactas-parka, en minä koskaan voi tulla vaimoksesi.\n\nAlituinen ristiriita Atalan rakkauden ja uskonnon välillä, hänen\nääretön hellyytensä ja puhtaat tapansa, hänen ylpeä luonteensa ja\nherkkyytensä, hänen sielunsa ylevyys ja hänen hienotunteisuutensa\npikkuasioissa loivat hänestä olennon, jota en pystynyt käsittämään.\nAtalan suhteen ei voinut jäädä välinpitämättömäksi; häntä täytyi joko\njumaloida tahi vihata.\n\nViisitoista päivää kestäneen pikamarssin jälkeen lähestyimme Alleghanyn\nvuoristoa ja saavuimme eräälle Tenase-virran sivujoelle. Atalan\nohjeiden mukaan rakensin venheen, sitoen juurisäikeillä kaarnan\nkappaleita yhteen ja kiskostaen ne toisiinsa luumupuun pihkalla.\nViimein astuimme venheeseen ja heittäydyimme virran vietäviksi.\n\nSivuutettuamme erään kallioisen niemekkeen näimme vasemmalla\nSticoe-nimisen intiaanikylän kartiomaisine hautoineen ja luhistuvine\nmajoineen. Oikealla taas näkyi Keow-laakso, jonka taustalla siinsivät\nJoreksen majat samannimisellä kukkulalla.\n\nMolemmin puolin virtaa kohosi korkeat rannat, joitten välistä näkyi\njuuri mailleen menevä aurinko. Luonnon yksinäisyyttä eivät ihmiset\nhäirinneet. Näimme ainoastaan intiaanimetsästäjän, joka jousensa\nnojassa liikkumattomana seisten muistutti erämaiden hengen pystyttämää\nkuvapatsasta.\n\nAtala ja minä nautimme äänettöminä hiljaisuudesta. Äkkiä korotti\nmaanpakoon joutunut tyttönen äänensä ja lauloi kaihoksien ja\nliikutettuna kaukaista kotiseutuaan muistellen:\n\n    Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,\n    vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!\n\n    Jos Meschaceben sininen pähkinähakkinen sanoisi Floridan\n    pähkinähakkiselle:\n\n    \"Miksi sinä suruissasi valitat? Eikö täällä ole kauniita\n    virtoja ja vilpoisia lehtoja ja samanlaista ravintoa kuin\n    omissa metsissäsi?\" vastaisi suruissaan oleva:\n\n    \"Kuka antaa takaisin jasmineihin punotun pesäni? Ja aavikoitteni\n    aurinko, missä se on?\"\n\n    Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,\n    vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!\n\n    Pitkien hetkien ja vaivalloisen matkan jälkeen pysähtyy\n    pakolainen. Hän näkee kattoja ihmisasunnoista, mutta ei\n    tiedä kuhunka päänsä kallistaisi.\n\n    Pakolainen kolkuttaa ovelle, ripustaa jousensa seinälle\n    ja anoo vierasvaraisuutta. Isäntä viittaa kädellään, ja\n    pakolainen ottaa jousensa ja palaa erämaahan.\n\n    Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,\n    vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!\n\n    Ihanan lieden ääressä kerrotut tarut, sydänsalaisuudet,\n    arkielämän rakkaat askareet ja tarpeet, te tyydytätte sitä,\n    joka ei ole kodistaan luopunut.\n\n    Hänet haudataan kotomultaan, auringon laskiessa, ystävien\n    itkiessä ja hartaitten rukousten täyttäessä ilman.\n\n    Onnellinen se, ken ei koskaan ole nähnyt savua vierasten\n    pidoista, vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu.\n\nNiin lauloi Atala, ja vain aaltojen kumma lorina venheen keulassa\nhäiritsi hänen valitustansa. Parisen kertaa vastasi yhä heikentyvä\nkaiku hänen lauluunsa. Saatoimme kuvitella, että siellä jossain oli\nrakastuneen, muinoin onnettomuudesta kärsineen pariskunnan henget,\njoita kiehtovat säveleet houkuttelivat ja saattoivat huokaamaan\njokaisen säveleen jälkeen.\n\nYksinäisyys, alituinen yhdessä olo ja itse onnettomuus kiihdyttivät\njoka hetki rakkauttamme. Atalan vastustuskyky alkoi horjua. Hän rukoili\nyhä innokkaammin ja useammin äitiään, jonka vihastunutta haamua hän\ntahtoi lepyttää. Toisinaan kysyi hän, kuulinko minä valittavaa ääntä ja\nnäinkö liekkejä nousevan maasta.\n\nVaivojen rasittamana, mutta yhä palavasti kaihoten ja kuvitellen\nolevani ainiaaksi mennyttä miestä tuossa erämaassa, aijoin tuhansia\nkertoja sulkea hänet vaimonani syliini, ja tuhansia kertoja ehdotin\nhänelle, että rakentaisimme majan virran rannalle ja asettuisimme siinä\nyhdessä asumaan.\n\nMutta hän kieltäytyi aina, sanoen:\n\n-- Muista, ystäväni, että sotilas kuuluu heimolleen! Mitä merkitsee\nnainen verrattuna niihin velvollisuuksiin, joita sinulla on? Rohkaise\nitseäsi, Outalissin poika, äläkä napise kohtaloa vastaan! Ihmis-sydän\non kuin virran sieni, joka imee itseensä puhdasta vettä silloin kun\ntaivas on sees, ja savivettä, kun myrskyt ovat mylleröineet aallot.\nOnko sieni oikeutettu sanomaan: \"Minä en luullut, että milloinkaan\nsaattaisi myrskytä; luulin auringon aina paistavan.\"\n\nVoi, René, jos pelkäät sydänmyrskyjä, niin pakene yksinäisyyttä!\nVoimakkaat intohimot menestyvät parhaiten erämaan yksinäisyydessä. Me\nolimme levottomuuden ja pelon lamauttamia; olimme joka hetki vaarassa\njoutua vihollistemme käsiin, käärmeitten purtaviksi, petojen\nraadeltaviksi ja virran pyorteitten nieltäviksi. Toisinaan oli meidän\nperin vaikea löytää niukkaa ravintoamme, ja tietää mitä kohti\naskeleemme suuntaisimme. Koettelemustemme mitta tuntui täyttyvän uusien\nonnettomuuksien lisääntyessä. Pakenemisestamme oli kulunut 27 päivää.\nTulikausi, heinäkuu, oli juuri alkanut, ja kaikkialla saattoi huomata\nmyrskyn enteitä.\n\nSilloin kun intiaanivaimot ripustavat työkalunsa puun oksille ja kun\npapukaijat lymyävät kypressien kätköihin, vetäytyy taivas pilveen.\nÄänet vaikenevat ja metsät odottavat ikäänkuin herpaantuneina, mitä\ntuleman pitää.\n\nPian jyrähti kaukainen ukkonen, jymyten ikivanhassa aarniometsässä.\nPeläten vedenpaisumusta kiiruhdimme rantaan ja etsimme suojaa metsästä.\n\nSeutu, johon olimme tulleet, oli nevamaata. Me samosimme vaivaloisesti\nviini- ja muiden köynnöskasvien välissä, jotka takertuivat jalkoihimme\nkuin paulat. Huokoinen maa vapisi ympärillämme, ja me olimme joka hetki\nvaipua johonkin syvään allikkoon. Lukemattomat hyönteiset ja\nsuunnattoman isot lepakot olivat puhkoa silmämme. Kalkkalokäärmeet\nsihisivät ympärillämme, ja luoliinsa pakenevat sudet, karhut ja\ntiikerikissat kiljuivat joka puolella.\n\nPimeys sankkeni; pilvet riippuivat matalalla, painuivat aivan puiden\nlatvoihin kiinni, repeytyivät äkkiä, ja samassa välähti salama.\n\nUlvova länsimyrsky alkoi ajella pilviä taivaalla. Puut taipuivat.\nTaivas avautui kerta toisensa perästä, ja repeämästä näkyi uusia\nukkospilviä ja lieskoja.\n\nMikä kauhistuttava, suuremmoinen näky! Salama sytytti metsän: lieskat\nhulmusivat hiussuortuvien tavoin tuulessa, kipinä- ja savupatsaat\nkohosivat ylös korkeuksiin, pilvien syytäessä salamoitaan laajalle\nlevinneeseen kuloon.\n\nSuuri henki kätki vuoret synkkään pimeyteen. Myrskyn ulvonta, puitten\nrätinä, petojen kiljunta, tulipalon pauke, ukkosen herkeämätön jyrinä\nja sammuvien salamoitten sähinä vedessä yhtyivät hirvittäväksi meluksi.\n\nSuuri henki olkoon todistajani! Noina hetkinä näin vain Atalan,\najattelin vain häntä.\n\nOlin onnistunut löytämään suojapaikan käyristyneen koivun alta. Istuin\nsiinä, pitäen rakastettuani polvellani ja lämmittäen käsissäni hänen\npaljaita jalkojaan. Olin onnellisempi kuin vastanainut äiti, joka\npovensa alla tuntee lapsen ensi liikkeet.\n\nKuuntelimme myrskyn pauhua. Äkkiä tunsin kyyneleen putoavan rinnalleni\nAtalan silmästä.\n\n-- Sydänmyrsky, -- ajattelin itsekseni. -- Ja tämäkö on sadepisarasi?\n\nSitten syleilin hellästi lemmittyäni ja sanoin:\n\n-- Atala, sinulla on jotakin sydämelläsi. Sano, rakkaani, mitä se on?\nPaljasta sielusi, se tuottaa huojennusta. Ilmaise sydänsalaisuutesi,\njonka niin itsepintaisesti olet minulta kätkenyt! Minä ymmärrän!\nSinulla on koti-ikävä!\n\nHän vastasi:\n\n-- Hullutusta! Kuinka minulla olisi koti-ikävä, kun isäni ei ole\npalmujen maasta!\n\n-- Kuinka? ihmettelin minä. -- Eikö sinun isäsi ole palmujen maasta?\nKuka sinut sitten on tähän maailmaan lähettänyt?\n\nSilloin kertoi Atala:\n\n-- Ennenkun äitini oli vienyt sotilas Simaghanille myötäjäisinä\nkolmekymmentä tammaa, kaksikymmentä puhvelia, sata mitallista\npähkinäöljyä, viisikymmentä majavannahkaa ja paljon muita kalleuksia,\noli hän tuntenut erään valkoihoisen miehen. Mutta isoäitini ripotteli\nvettä hänen kasvoilleen ja pakotti hänet menemään naimisiin urhoollisen\nSimaghanin kanssa, joka kaikessa oli kuninkaan veroinen ja jota kansa\npäällikkönään kunnioitti. Mutta äitini sanoi uudelle miehelleen; \"Minä\nolen raskaana. Tapa minut!\" Simaghan vastasi: \"Suuri henki varjelkoon\nminua sellaisesta väkivallasta! Minä en tahdo edes silpoa sinua; en\nleikkaa pois nenääsi enkä korviasi, koska olit suora, etkä valheella\nsaastuttanut vuodettani. Sinun hedelmäsi on oleva minun hedelmäni, enkä\nminä käy luonasi ennenkun linnut riisilaihosta ovat lähteneet ja\nkolmastoista kuunkierto päättynyt.\" Näin päivänvalon siihen\nvuodenaikaan ja vartuin ylpeänä kuin espanjatar ja villi. Äitini teki\nminusta kristityn, jotta hänen ja isäni Jumala olisi myöskin minun\nJumalani. Rakkauden suru kalvoi häntä, ja hän astui siihen pieneen,\nnahoilla verhottuun hautaan, josta ei enää koskaan nousta.\n\nNiin kertoi Atala.\n\n-- Ja kuka oli sinun isäsi? kysyin minä. -- Miksi nimittävät ihmiset\nhäntä täällä maan päällä ja mikä oli hänen nimensä henkien parissa?\n\n-- Minä en ole koskaan huuhtonut isäni jalkoja, -- sanoi Atala, --\nTiedän vain että hän asui sisarineen Saint-Augustinessa ja pysyi aina\nuskollisena äidilleen. Philippe oli hänen nimensä enkelien parissa,\nihmiset sanoivat häntä Lopeziksi.\n\nKuultuani hänen viimeiset sanansa, huudahdin minä niin, että metsät\nkajahtivat. Painoin Atalan sydäntäni vasten ja huusin kyyneliin saakka\nliikutettuna:\n\n-- Oi, sisareni! Oi, sinä Lopezin, hyväntekijäni tytär!\n\nKauhistuneena kysyi Atala syytä mielenliikutukseeni, mutta hänen\nsaatuaan tietää, että Lopez oli sama jalomielinen mies, joka oli tehnyt\nminut ottopojakseen Saint-Augustinessa, valtasi hänetkin ilo ja\nhämmästys.\n\nTämä uusi sydämien side, sydämien, jotka jo ennestään sykkivät\nrakkaudesta, voitti Atalan. Hänen taistelunsa olivat olleet turhat. Hän\npainoi käden sydämelleen, ottaessani hänet syliini ja juodessani\nrakkauden lumoa hänen huuliltaan. Silmät taivasta kohti tähdättyinä\npidin minä, salamoitten räiskyessä, vaimoani sylissäni Kaikkivaltiaan\nsilmien edessä. Häävalmistuksemme olivat koettelemustemme ja\nrakkautemme mukaiset. \"Te, ylevät metsät, punokaa köynnöksenne ja\nlehvänne häämajaksemme! Te kuohuvat virrat ja huokaavat vuoret, olkaa\ntodistajinamme! Sinä mahtava, karu luonto, näytitkö kaiken komeutesi\nvain pilkataksesi meitä, etkö voinut sietää ihmisonnen hymyä keskellä\nsalaperäisiä kauhujasi?\"\n\nAtala teki vain heikkoa vastarintaa. Nautin hetkisen onnesta, kun äkkiä\nvoimakas salama, kumahtavan jylinän seuraamana, välähti synkissä\npimennoissa, täyttäen metsän tulikivikatkulla ja valolla ja silpoen\npuun aivan edestämme.\n\nMe pakenimme kauhistuneina.\n\nSilloin kuului -- oi, ihmettä -- kellon soittoa. Hämmästyneinä\nkuuntelimme tuota aarniometsissä niin harvinaista ääntä.\n\nSamassa kuului koiran haukuntaa etäisyydestä, se läheni, kävi yhä\nkiivaammaksi, ja äkkiä ilmestyi eteemme koira ilosta ulvoen.\n\nEläintä seurasi vanha ukko pieni lyhty kädessään.\n\n-- Taivaalle kiitos! huudahti hän, keksittyään meidät. -- Koira vainusi\nteidät jo ennen myrskyn puhkeamista, ja kuletti minut tänne. Hyvä\nJumala! kuinka nuoria te olette! Lapsi-raukat, kuinka te olettekaan\nkärsineet! Kas tässä on karhuntalja; se on hyvään tarpeeseen tälle\nnuorelle naiselle. Minulla on tilkkanen viiniä kurpitsapullossani.\nYlistetty olkoon Herra kaikissa töissään! Suuri on hänen armonsa, eikä\nhänen hyvyydellään rajoja ole!\n\nAtala lankesi vanhuksen jalkoihin:\n\n-- Rukoukseni haltija! sanoi hän. -- Minä olen kristitty. Jumala on\nlähettänyt sinut tänne minua pelastamaan.\n\n-- Tyttäreni, -- sanoi erakko, -- lähetysasemalla tapaamme soittaa\nkelloa öiseen aikaan ja myrskyn raivotessa, opastaaksemme siten\nmatkamiehiä luoksemme. Seuraten Alpeilla ja Libanonilla asuvien\nveljiemme esimerkkiä, olemme me opettaneet koiramme etsimään eksyneitä\nmatkustajia.\n\nMinun oli vaikea käsittää erakon äkillistä ilmestymistä. Tänä armo\ntuntui siihen määrin käyvän yli inhimillisen odotuksen, että minä\nluulin uneksivani. Lyhdyn valossa näin, että munkin parta ja hiukset\nolivat vallan läpimärät sateesta, ja hänen kätensä, jalkansa ja\nkasvonsa olivat orjantappuroitten repimät.\n\n-- Vanhus, -- virkoin minä viimein, -- millainen on sydämesi, koska et\npelkää salamaa?\n\n-- Pelkää? vastasi hän innoissaan. -- Pelkäisinkö minä silloin kun\nihmiset ovat hädässä ja kun voin olla heille avuksi? Silloinhan\ntotisesti olisin arvoton seuraamaan Jeesusta Kristusta.\n\n-- Mutta tiedä, -- jatkoin, -- että minä en ole kristitty.\n\n-- Nuori mies, -- vastasi hän, -- olenko minä kysynyt uskontoasi?\nKristus ei ole sanonut: \"Minun vereni puhdistaa tämän, mutta ei tuota.\"\nHän kuoli juutalaisien ja pakanoitten edestä, ja hän piti kaikkia\nihmisiä veljinään ja onnettomina. Vähäpätöistä on kaikki se, mitä minä\ntäällä voin hyväksenne tehdä, ja sama avuliaisuus tulisi osaksenne\nmuuallakin. Kunnia ei ole meidän. Mitä me heikot erakot olemme muuta\nkuin kehnoja välikappaleita? Kuka sotilas pelkurina vitkastelisi, kun\npäällikkö risti kädessään ja otsa orjantappurakruunun haavoittamana\nkulkee edellä ihmisiä vapahtamaan!\n\nNämä sanat tekivät syvän vaikutuksen minuun. Ihailun ja liikutuksen\nkyyneleet valuivat poskillani.\n\n-- Rakkaat lapsukaiset, -- sanoi lähetyssaarnaaja. Minä paimennan\ntäällä metsässä veljiänne, pientä villilaumaa. Luolani on tässä aivan\nlähellä. Tulkaa ja lämmitelkää itseänne luonani. En voi tarjota teille\nelämän mukavuuksia, mutta katon saatte päänne päälle ja turvan. Ja\nkiittäkää Jumalaa, sillä paljon on sellaisia, joilta nekin puuttuvat.\n\n\n\n\nUurastelijat.\n\n\nOn kunnon ihmisiä, joilla on niin puhdas omatunto, että heitä ei voi\nlähestyä joutumatta osalliseksi siitä rauhasta, joka niin sanoaksemme\nhuokuu heidän sydämestään ja puheestaan.\n\nKuta enemmän erakko puhui, sitä raukeammiksi tunsin intohimojeni\nkäyvän, ja myrskykin tuntui tyyntyvän hänen sanoistaan. Pilvet\nhajaantuivat, joten saatoimme nyt lähteä suojapaikastamme.\n\nJätimme metsän ja aloimme kiivetä ylös korkeata vuorta. Koira kulki\nedellämme, kantaen hampaissaan keppiä, jonka toisessa päässä riippui\nsammutettu lyhty.\n\nKuljimme Atalan kanssa lähetyssaarnaajan perässä, käsikkäin. Hän\nkääntyi tuon tuostakin katsomaan meitä, ja me huomasimme, että\nkoettelemuksemme ja nuoruutemme liikuttivat häntä. Hän tuki itseään\nvalkoiseen sauvaan ja kantoi kirjaa kaulassaan. Hän oli pitkäkasvuinen,\nkalpea ja laiha, rehellisen ja yksinkertaisen näköinen. Hänen\npiirteensä eivät olleet kuolleet eikä tasaiset, kuten ihmisen, joka on\nsyntynyt ilman intohimoja. Elon myrskyt kuvastuivat hänenkin\nkasvoiltaan, ja otsarypyt todistivat intohimoja, jotka hyveet sekä\nihmis- ja Jumalanrakkaus olivat kuolettaneet.\n\nHänen pitkä partansa, nöyrä katseensa, lempeä äänensä, kaikki todisti\nrauhaa ja ylevyyttä. Joka, kuten minä, on nähnyt isä Aubryn vaeltavan\nyksinään sauvoineen ja kirjoineen aarniometsässä, hän on nähnyt kuvan\ntosikristitystä maailmanvaeltajasta.\n\nPuoli tuntia kestäneen vaivaloisen kävelyn jälkeen jyrkillä\nvuoripoluilla saavuimme erakon luolalle.\n\nAstuimme sisään aukosta, joka puolittain oli rönsyilevien\nsuikerokasvien ja kurpitsien peitossa. Luolassa oli vain papayalehdistä\npunottu matto, vesiruukku, muutamia puuvateja, lapio, kesy käärme ja\npöydän virkaa toimittava kivi, jolla lepäsi kristittyjen raamattu ja\nristi.\n\nVanhus kiiruhti sytyttämään takkavalkean kuivista köynnöksistä. Hän\nhienonsi maissia kahden kiven välissä ja leipoi leivän, jonka paistoi\nhiilillä. Kun leipä oli käynyt kauniin kellertäväksi, asetti hän sen\neteemme ynnä kokosmaitoa vaahterapuisessa maljakossa.\n\nMyrskyä seurasi kaunis ilta, ja Suuren Hengen palvelija kehoitti meitä\nistahtamaan luolan sisäänkäytävän viereen. Teimme niin, ja eteemme\navautui laaja näköala.\n\nViimeisetkin myrskypilvet olivat paenneet itään. Metsäpalo loisti vielä\netäällä. Vuoren juurella oli tuuli kaatanut kokonaisen mäntymetsän, ja\njoki pauhasi vaahtoisena ja täynnänsä kaikenlaista sälyä: irtonaisia\nturpeita, kaatuneita puunrunkoja, kuolleitten eläinten ruumiita ja\nkaloja, jotka hopealle hohtavat vatsat ylöspäin kääntyneinä kelluivat\nveden pinnalla.\n\nTällaisen näyn edessä kertoi Atala seikkailumme vanhukselle. Ukko tuli\nliikutetuksi, ja kyyneleet valuivat hänen parralleen.\n\n-- Lapseni, -- sanoi hän Atalalle, -- uhratkaamme Herralle\nkärsimyksemme ja Hän suo meille levon ja lievityksen. Katso, kuinka\nHän tukahduttaa palon, rauhoittaa veden ja hajoittaa pilvet. Luuletko\nsinä, että Hän, joka tyynnytti rajuilman, ei pystyisi lievittämään\nihmis-sydämen suruja? Ellei sinulla ole parempaa turvaa, niin tarjoan\nsinulle paikan siinä laumassa, jonka olen onnistunut saattamaan Herran\nKristuksen turviin. Minä opetan Chactasta ja annan sinut hänelle\nvaimoksi heti kun hän tulee sen arvoiseksi.\n\nNämä sanat kuultuani polvistuin erakon eteen, ja sydämeni sykki ilosta.\nMutta Atala kävi kalpeaksi kuin kuolema.\n\nUkko nosti minut ylös ja siunasi minua ristinmerkillä. Huomasin että\nhänen kätensä olivat silvotut. Atala arvasi heti, mitä oli tapahtunut:\n\n-- Julmurit! huudahti hän.\n\n-- Tyttäreni, -- virkkoi munkki lempeästi hymyillen, -- mitä merkitsee\ntämä kaikkeen siihen verrattuna, mitä Herrani ja Mestarini on saanut\nkärsiä! Pakanalliset intiaanit rääkkäsivät minua, sillä he olivat\nsoaistuja raukkoja, joille Herra kerran lahjoittaa valkeuden. Mitä\nenemmän pahaa he ovat minulle tehneet, sitä enemmän heitä rakastan.\nMinä en jäänyt kotimaahani, jonne olin palannut ja missä kuuluisa\nkuningatar halusi nähdä lähetystyössä saamani merkit. Ja kunniakkaampaa\nhyvitystä vaivoistani kuin se, että kirkkomme päämiehen suostumuksella\nsaan näillä vaivaisilla käsillä jakaa pyhää sakramenttia, en olisi\nkoskaan voinut odottaa. Palasin uuteen maailmaan, vihkien lopun elämäni\nHerran palvelemiseen.\n\n-- Olen, -- jatkoi hän, -- kohta asunut kolmekymmentä vuotta tässä\nerämaassa, ja huomenna tulee kuluneeksi kaksikymmentäkaksi vuotta siitä\nkun otin tämän luolan haltuuni. Saapuessani tänne oli täällä vain\nmuutamia intiaaniperheitä, jotka viettivät surkeata elämää julmine\ntapoineen. Saarnasin heille rauhan evankeliumia, ja heidän tapansa ovat\nvähitellen muuttuneet. He asuvat nyt yhdessä tämän vuoren juurella.\nSamalla kun olen opastanut heidät pelastuksen tielle olen opettanut\nheille järjestynyttä elämää, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja\nkoettaen pidättää heitä yksinkertaisissa oloissa, jotka yksin luovat\nonnen. Peläten ainaisen läsnäoloni kiusaavan heitä, vetäydyin tähän\nluolaani, ja tänne he aina tulevat minulta neuvoa kysymään. Täällä\nerämaassa, kaukana ihmisistä, ylistän minä Jumalaa. Ja täällä minä\nvalmistaudun vastaanottamaan kuoleman, jota korkea ikäni minulle jo\nennustaa.\n\nPuhuttuaan näin polvistui erakko, ja me seurasimme hänen esimerkkiään.\nKorkealla äänellä alotti hän rukouksensa, johon Atala vastasi.\n\nÄänettömät salamat leimahtelivat tuon tuostakin idässä, ja mailleen\nmenevä aurinko näytti kolminkertaiselta. Muutamat eksyneet ketut\ntyönsivät mustat kuononsa esille vuoren reunalta, ja kasvit\nkahahtelivat hiljaa, kun ne iltatuulen kuivaamina taas kohottivat\ntaipuneita vanojansa.\n\nMe palasimme luolaan ja erakko valmisti Atalalle vuoteen kypressin\nnaavasta.\n\nSyvä levottomuus ilmeni tytön silmissä ja liikkeissä. Hän katseli isä\nAubrya ikäänkuin tahtoen uskoa hänelle jonkun salaisuuden. Mutta oli\naivan kuin jokin olisi pidättänyt häntä, joko sitten kainous tai\ntietoisuus siitä, että ripistä ei olisi mitään apua.\n\nKuulin hänen yöllä nousevan ylös ja etsivän erakkoa. Mutta tämä oli\nantanut hänelle oman vuoteensa, ja mennyt ulos ihailemaan taivaan\nkauneutta, ja rukoilemaan Jumalaa vuoren huipulla. Hän kertoi minulle\nseuraavana aamuna tekevänsä aina niin, vieläpä talvellakin, sillä hän\nrakasti metsän öistä suhinaa, taivaalla purjehtivia pilviä, tuulta ja\nyksinäisyydessä lorisevia puroja.\n\nSisareni palasi syvästi huoaten vuoteeseensa.\n\nIloisten toivomusten elvyttämänä pidin Atalan levottomuutta vain\nohimenevän väsymyksen ilmaisuna.\n\nSeuraavana aamuna havahduin luolan edessä kasvavien akasia- ja\nlaakeripensaitten oksiin kätkeytyneitten punatulkkujen ja matkijain\nlauluun.\n\nPoimin aamukasteen kostuttamia magnoliakukkasia ja asetin ne vielä\nnukkuvan Atalan päähän, toivoen, uskoni mukaan, jonkun kuolleen\nrintalapsen sielun laskeutuvan aamukasteen mukana kukkaan ja onnellisen\nunen johdattavan tuon nuoren sielun Atalan poveen.\n\nSitten läksin etsimään isäntääni. Tapasin hänet istumassa kaatuneen,\nikivanhan hongan rungolla, kaapu ylöskäärittynä, rukousnauha\nkädessään. Hän ehdotti, että lähtisimme, koska Atala vielä nukkui,\nlähetysasemalle. Suostuin ehdotukseen, ja me läksimme heti matkaan.\n\nLaskeutuessamme alas vuorelta, huomasin muutamien taramien kyljissä\nsalaperäisiä merkkejä, joita henget kai olivat kirjoitelleet, arvelin.\nErakko selitti itse kaivertaneensa ne, ja sanoi niitten olevan erään\nentisajan kirjailijan Homeron säkeitä sekä muutamia vieläkin vanhempia\nSalomonin runoja. Mielestäni vallitsi noissa ikivanhoissa, kaarnaan\npiirretyissä runoissa, tuossa iäkkäässä erakossa, joka ne oli\nkaivertanut, ja itse noissa vanhoissa tammissa salaperäinen sopusointu.\n\nHänen nimensä ja ikänsä sekä lähetysaseman vuosiluku oli\nmyöskin kaiverrettu puitten juurella kasvavaan, leveälehtiseen\njättiläisrunkoon. Ihmettelin, että hän oli tuollaiseksi muistomerkiksi\nvalinnut niin hataran aineen, mutta hän vastasi:\n\n-- Se säilyy siinä kyllä yli minun aikani, ja on aina arvokkaampi kuin\nse vähä, minkä minä olen toimittanut.\n\nMe saavuimme erään laakson suulle ja minä sain nähdä jotakin\nihmeellistä: luonnollisen sillan, jommoisia on Virginiassa ja joista\nsinä ehkä olet kuullut puhuttavan. Ihmiset, ja etenkin sinun kotimaasi\nasukkaat, matkivat usein luontoa, mutta heidän jäljittelynsä on monasti\nperin pientä ja vähäpätöistä. Tulos on aivan toinen, kun luonto koettaa\njäljitellä ihmistöitä. Se rakentaa siltoja vuorenhuipuilta toiselle,\nraivaa teitä pilviin, luo jokia kuin kanavia, muodostaa vuorista\npylväitä ja kaivaa meret vesialtaiksi.\n\nMe kuljimme tuollaisen sillan alitse ja näimme edessämme toisen ihmeen:\nlähetysaseman intiaanilaisen kalmiston eli _Kuolon lehdon_.\n\nIsä Aubry oli sallinut vastakäännettyjen haudata kuolleensa isiensä\ntavalla ja säilyttää haudoillaan pakanalliset nimensä. Hän oli tyytynyt\nvain ristillä vihkimään paikan.\n\nMaa oli -- kuten yhteiset kalmistot ainakin -- jaettu yhtä moneen osaan\nkuin seurakunnassa oli perheitä. Jokainen osa muodosti itsessään pienen\nlehdon, johon kukin oli istuttanut mielensä mukaisia kasveja. Puro\nkiemurteli verkkaan ja äänettömänä näiden lehtojen välissä. Sitä\nnimitettiin _Rauhan puroksi_.\n\nIdässä rajoitti tätä sielujen rauhallista kaupunkia silta, jonka alta\nolimme juuri kulkeneet. Etelässä ja pohjoisessa päättyi se kahteen\nkukkulaan. Siitä oli vapaa näköala vain länteen, missä kohosi korkea\nkuusimetsä. Punaiselle ja vihreälle hohtavat puunrungot oksivat vasta\nlatvojen alla muistuttaen korkeita pylväitä ja muodostaen\npilarikäytäviä tuossa kuolemantemppelissä. Puitten latvat soittivat\nlakkaamatta juhlallisesti kuin urut kirkon kuorissa. Mutta jos astui\nsisälle pyhättöön, kuuli vain lintujen ylistyslauluja, joita ne\nikuisina sielumessuina virittivät kuolleitten kunniaksi.\n\nTultuamme ulos lehdosta näimme järven rannalla lähetyskylän, keskellä\nkukoistavaa ruohoaavikkoa.\n\nKylään päästiin lehtokujaa myöten, jota rautatammet reunustivat. Nuo\nikivanhat tiet ulottuivat niihin vuoriin saakka, jotka jakavat\nKentuckyn ja Floridan.\n\nHeti kun intiaanit näkivät paimenensa tasangolla, jättivät he\naskareensa ja riensivät häntä vastaan. Toiset suutelivat hänen\nvaippansa liepeitä, toiset tukivat häntä. Äidit nostivat pienet\nlapsensa olkapäilleen, jotta he näkisivät hänet.\n\nMatkalla kylään tiedusteli hän, mitä siellä oli tapahtunut. Toista hän\nkehui, toista moitti. Hän puhui viljan korjaamisesta, lasten\nopettamisesta ja auttamisen ja lohduttamisen velvollisuudesta, ja\nkäänsi puhuessaan alituisesti ajatukset Jumalaan.\n\nSeuralaistemme ympäröiminä saavuimme näin tien varteen pystytetyn\nsuuren ristin juurelle. Siinä pidettiin tavallisesti jumalanpalvelus.\n\n-- Rakkaat lapset, -- haastoi lähetyssaarnaaja, kääntyen intiaaneihin,\n-- te olette saaneet veljen ja sisaren, ja jotta onni olisi vielä\nsuurempi, on jumalallinen sallimus säästänyt laihonnekin. Kas siinä\nteille kaksi syytä olla kiitolliset. Nauttikaamme siis pyhä ehtoollinen\nja tehkäämme se liikutetuin mielin, elävin uskoin, palavan kiitollisina\nja nöyrin sydämin!\n\nPappi pukeutui valkoiseen messukaapuun, joka oli tehty silkkiäispuun\nkaarnasta, ja otti esille pyhät astiat ristin juurelle talletetusta\ntabernakelista. Nelikulmainen kivi asetettiin alttariksi, vihkivesi\ntuotiin läheisestä purosta ja viiniä saatiin villiviinirypäleistä. Me\npolvistuimme kaikki korkeaan ruohostoon, ja pyhä toimitus alkoi.\n\nIdässä, vuorten takana, kiilsi aamun sarastus. Kaikki kylpi kullassa ja\npurpurassa. Ja kun aurinko, jonka tuloa niin upeasti valmistettiin,\nvihdoin sukelsi esille valomerestä, osui sen ensimmäinen säde pyhälle\nleivälle, jota pappi juuri piti koholla.\n\nOi, minkä mahtavan voiman uskonto itsessään kätkee! Oi, kuinka valtava\nkristillinen jumalanpalvelus onkaan! Ehtoollisen jakajana vanha ukko,\nalttarina kivi, kirkkona erämaa ja seurakuntana joukko villejä! Minä en\nepäillyt suuren ihmeen tapahtuvan laskeutuessamme polvillemme, ja\nJumalan astuvan maan päälle, sillä minä tunsin, kuinka Hän meni\nsydämeeni.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen -- sen aikana kaipasin vain Atalaa --\nläksimme kylään.\n\nSiellä vallitsi harvinainen sekoitus valistunutta yhteiskuntaa ja\nluonnon elämää. Aivan erämaan laitaan oli raivattu uutisviljelys.\nRuislaiho huojui kultaisina aaltoina kaatuneen tammen vieressä.\nKaikkialla tupruttivat kasket sankkaa savuaan, ja aurat vakoilivat\nkannokossa. Miehet mittailivat maata, jonka uutisasukkaat ottivat\nhaltuunsa. Linnut saivat lähteä pesistään, ja petojen luolat muutettiin\nasuinmajoiksi, alasimet kalkkuivat ja kirveitten iskut kajahtelivat\nensi kertaa.\n\nSamosin ihastellen ympäri ja tunsin sydämeni heltyvän yhä enemmän,\najatellessani Atalaa ja sitä onnea, jota täällä saisimme nauttia.\n\nIhaillen katselin kristinopin voittokulkua salomailla: Näin kuinka\nuskonto oli valistanut ja taltuttanut intiaanit. Olin todistajana\nnoissa ihmisen ja maan välisissä alkuperäisissä vihkiäisissä, joissa\nihminen vihkimäkirjan mukaan antoi myötäjäisiksi hikensä ja vaivansa ja\nmaa puolestaan lupasi uskollisesti antaa satonsa ja lapsensa, ja kätkeä\nhänen tuhkansa.\n\nTällävälin oli lähetyssaarnaajan eteen tuotu lapsi, jonka hän kastoi\nlähteen reunalla, kukoistavien jasminien keskellä. Mutta samaan aikaan\nkannettiin pieni kirstu Kuolon lehtoon. Morsiuspari sai siunauksensa\nerään tammen alla, ja me seurasimme vastanaineita heidän uuteen\nkotiinsa salomaan kolkkaan. Edellämme kulki pappi, siunaten kukkulat,\npuut ja lähteet, kuten kristittyjen raamattu kertoo Herran ennen\nmuinoin siunanneen muokkaamattoman maan, ennenkuin luovutti sen\nperintönä Aatamille.\n\nHääsaattue, johon paimenet laumoineen yhtyivät, muistutti mieleeni\nensimmäisten perheitten vaelluksia, kun Sem samosi lapsineen\ntuntemattomia seutuja, seuraten edellä kulkevata aurinkoa.\n\nKysyin erakolta, miten hän ohjasi lapsiaan. Hän vastasi: -- Minä en ole\nlaatinut heille minkäänlaisia lakeja. Olen vain opettanut heitä\nrakastamaan toisiaan, rukoilemaan Jumalaa ja etsimään parempaa elämää.\nKaikki maailman lait sisältävät nämä käskyt. -- Sinähän näet tuolla\netäällä majan, -- jatkoi hän, -- joka on suurempi toisia. Sitä pidetään\nkappelina sadeaikana. Sinne kokoontuvat seurakuntalaiset aamuin ja\nilloin ylistämään Herraa, ja kun minä olen estetty olemasta läsnä,\ntoimittaa eräs vanhus rukoukset, sillä vanhuuteen samoin kuin\näitiyteenkin liittyy papillisia velvoituksia. Sitten mennään työhön\npelloille. Vaikka omaisuus onkin jaettu siinä tarkoituksessa, että\njokainen oppisi hoitamaan omaansa, kootaan sadot yhteen suureen latoon,\njotta veljesrakkaus pysyisi yllä.\n\nNeljä vanhinta jakavat työn hedelmät yhtä suuriin osiin. Lisäksi\nuskonnolliset menot, risti, jonka luona nautitaan pyhä ehtoollinen,\njalava, jonka juurella kauniilla ilmalla saarnaan, hautamme lähellä\nniittyjä, virtamme, joiden äärillä kastan pieniä lapsia -- ne ovat\npieni valtakuntamme, jossa Jesus Kristus on kuninkaana.\n\nNiin puhui vanha erakko, ja ankara liikutus valtasi minut. Silmäni\navautuivat näkemään, kuinka paljon korkeammalla tuo säännöllinen,\nahertava elämä oli villien laiskaa vetelehtimistä.\n\n-- Voi, René, minä en tahdo napista Sallimusta vastaan, mutta minun\ntäytyy tunnustaa, etten voi muistella tuota kristillistä yhteiskuntaa,\ntuntematta kaihon katkeruutta rinnassani. Maja ja Atala tuossa\nyhteiskunnassa, ja onneni mitta olisi ollut täysi. Siihen olisivat\nharharetkeni päättyneet. Siellä olisin vaimoni kanssa, tuntemattomana,\naarniometsän helmaan kätkeytyneenä viettänyt elämäni päivät, jotka\nolisivat vierineet hiljaa eteenpäin kuin salojen nimettömät virrat.\n\nMutta minkälaisiin kärsimyksiin jouduinkaan uneksimani rauhan asemesta!\nOltuani kohtalon alituisena leikkikaluna, kärsittyäni haaksirikon\nkaikilla rannoilla ja oleskeltuani pitkät ajat maanpaossa, tulin\nvihdoin ja viimein kotiini ja löysin majani raunioina, kaikki ystäväni\nkuolleina ja kuopattuina.\n\nSellainen oli Chactasin kohtalo oleva.\n\n\n\n\nMurhenäytelmä.\n\n\nOnnenunelmani oli yhtä suloinen kuin lyhytkin, ja havahtuminen odotti\nminua erakon luolassa.\n\nOli jo täysi päivä, kun me saavuimme sinne, ja minä kummastelin, että\nAtala ei rientänyt meitä vastaan.\n\nÄkillinen kauhu valtasi minut. En rohjennut huutaa Lopezin tytärtä\nnimeltään, lähestyessämme luolaa. Kiihoittuneessa mielentilassani\npelkäsin yhtä paljon ääntä kuin hiljaisuuttakin, joka huutoani\nseuraisi.\n\nLuolan suulla ammottava pimeys lisäsi yhä kauhuani, ja minä sanoin\nlähetyssaarnaajalle:\n\n-- Voi, sinä, jota taivas suosii ja vahvistaa, astu sinä edellä tuohon\npimentoon!\n\nKuinka heikko onkaan se, joka on himojensa orja! Kuinka voimakas se,\njoka luottaa Jumalaan. Hurskaassa, seitsemänkymmentäkuusi vuotta\nkokeneessa sydämessä oli enemmän rohkeutta kuin minussa, uhmailevassa\nnuorukaisessa. Rauhanmies astui luolaan ja minä jäin ulkopuolelle.\n\nHetkisen kuluttua kuului heikkoa, tuskanhuudon tapaista ääntä vuoren\nonkalosta. Ponnistettuani kaikki voimani syöksyin minä huudahtaen\npimeään luolaan.\n\nIsäni henget, te ainoastaan tiedätte mitä siellä näin.\n\nErakko oli sytyttänyt soihdun ja piti sitä vapisevin käsin Atalan\nvuoteen yllä.\n\nPuoliksi istuvassa asennossa, käsivarteensa nojautuneena näin nuoren,\nkauniin tytön, hapset hajallaan. Tuskan hiki helmeili hänen otsallaan;\nhänen puoliksi sammunut katseensa yritti vielä vakuuttaa minulle\nrakkautta, ja hänen huulensa koettivat hymyillä.\n\nKuin salaman iskemänä seisoin minä siinä tuijottavin silmin, levitetyin\nkäsivarsin ja huulet raollaan.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi luolassa. Erakko alkoi ensin puhua:\n\n-- Väsymyksestä johtuvaa kuumetta, -- sanoi hän. -- Taipukaamme Jumalan\ntahdon alle, ja Hän varmasti armahtaa meitä.\n\nKuultuani nämä sanat, alkoi veri taas kiertää suonissani ja suuri\nkauhuni muuttui mitä varmimmaksi lohdutukseksi.\n\nMutta Atala ei suonut minulle pitkäaikaista toivoa.\n\nHän pudisti surullisena päätään ja viittasi meitä astumaan lähemmäksi\nvuodetta.\n\n-- Isäni, -- sanoi hän heikolla äänellä, kääntyen munkkiin, -- kuolema\nkoskettaa minua nyt juuri. Oi, Chactas, kuuntele ilman epätoivoa\nsurullista salaisuutta, jota en ole sinulle vielä ilmaissut, sillä minä\nen ole tahtonut saattaa sinua onnettomaksi enkä olla tottelematon\näidilleni. Älä anna tuskanilmaustesi keskeyttää minua, sillä se vain\nlyhentäisi niitä hetkiä, jotka minulla vielä on jälellä elämästäni.\nMinulla on niin paljon kerrottavaa, ja sydämeni heikot lyönnit ja\nrintani ahdistava jäätaakka kehoittavat minua kiirehtimään.\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi hän:\n\n-- Surullinen kohtaloni alkaa jo ennenkuin olin nähnyt päivän valon.\nMurheisena kantoi äitini minua povensa alla ja suurella tuskalla\nsynnytti hän minut maailmaan. Ei luultu minun jäävän henkiin syntymäni\njälkeen. Henkeni pelastukseksi teki äitini pyhän lupauksen: hän lupasi\nuhrata neitsyyteni Pyhälle Neitsyelle, jos säilyisin kuolemalta.\nOnneton lupaus, joka nyt vie minut hautaan!\n\nOlin juuri täyttänyt viisitoista vuotta, kun äitini kuoli. Hiukan ennen\nkuolemaansa kutsui hän minut vuoteensa ääreen:\n\n-- Tyttöseni, -- sanoi hän erään hänelle viimeistä lohdutusta antaneen\nlähetyssaarnaajan läsnäollessa, -- sinä tiedät, minkä lupauksen olen\nsinun suhteesi tehnyt. Tahdotko tehdä äidistäsi lupauksen rikkojan? Oi,\nAtalani, jätän sinut ympäristöön, joka ei ole sinulle kyllin arvokas.\nNämä pakanat vihaavat isääsi ja minun Jumalaani, sitä Jumalaa, joka\nensin antoi sinulle hengen ja sitten pelasti sinut kuin ihmeen kautta.\n\nNo niin, lapseni, jos verhoudut nunnanhuntuun, luovut sinä vain vaimon\nhuolista ja niistä julmista kärsimyksistä, joita äitisi on saanut\nkokea. Tule siis tänne, rakas lapseni, ja vanno tämän Vapahtajan Äidin\nkuvan kautta ja tämän hurskaan papin ja kuolevan äitisi kuullen, että\net tee minusta valapattoa! Muista aina, että minä olen mennyt takuuseen\npuolestasi, ja että sinä, jos lupauksesi rikot, syökset äitisi sielun\nikuiseen kadotukseen!\n\n-- Voi äitini, miksi puhuit minulle niin? Voi, sinä uskonto, joka\nsamalla kertaa lahjoitit minulle tuskan ja autuuden, onnettomuuden ja\nlohdun!\n\nOi, sinä kallis ja surkuteltava rakastettuni, jota sydämeni vielä\nkuolemassakin janoo, sinä näet nyt, mikä meidän kohtalomme on\nkatkeroittanut.\n\nKyynelten tulviessa silmistäni, laskin pääni äitini rinnoille ja\nlupasin hänelle kaikki mitä hän oli pyytänyt. Lähetyssaarnaaja lausui\nkauheita sanoja, jotka sitoivat elämäni ainiaaksi, ja ojensi minulle\nnunnanmerkin. Äitini uhkasi kirouksellaan, jos minä koskaan rikkoisin\nlupaukseni, ja veti sitten viimeisen hengähdyksensä, syleillen vielä\nkuollessaan minua. Alussa en huomannut lupaukseni sisältävän mitään\nkovaonnisuutta. Kristitty kun olin sydämestäni ja sielustani ja ylpeä\nespanjalaisesta verestäni, jota suonissani virtasi, eivät ympärilläni\nolevat miehet olleet mielestäni kyllin arvokkaita saamaan kättäni. Olin\nonnellinen, että ainoa sulhoni oli äitini Jumala. Mutta sitten näin\nsinut, nuori, kaunis vanki, ja minä säälin sinun kohtaloasi; uskalsin\npuhua kanssasi nuotion luona metsässä, ja samassa muistin pyhän\nlupaukseni.\n\nKun Atala oli puhunut tämän, ja ollut hetkisen vaiti, puristin minä\nkäteni nyrkkiin ja käännyin uhkaavana lähetyssaarnaajan puoleen,\nhuudahtaen:\n\n-- Tämän on siis saattanut aikaan sinun uskontosi, jota niin olet\nkehunut! Kirottu olkoon se vala, joka riistää minulta Atalan! Kirottu\nolkoon se Jumala, joka pakottaa ihmistä vastustamaan luontonsa\nvaatimuksia! Ihmismunkki, mitä sinä näissä metsissä teet?\n\n-- Pelastan sinut, -- vastasi ukko vakaasti, -- lauhdutan intohimojasi\nja estän sinua, herjaaja, saattamasta päällesi taivaan vihaa. Voitko\nsinä, nuori mies, joka olet vasta elämäsi alussa, valittaa\nkärsimyksiäsi? Missä ovat merkit kärsityistä tuskistasi?\n\nSano, mitä vääryyttä sinä olet kokenut? Sano, mitä sinulla on avuja,\njotka oikeuttaisivat valituksiin? Mitä suurta sinä olet toimittanut,\nmitä hyvää tehnyt?\n\n-- Onneton, -- jatkoi hän, -- sinulla on vain himosi, ja rohkenet\nkuitenkin syyttää taivasta! Jos olisit isä Aubryn tavoin viettänyt\nkolmekymmentä vuotta elämästäsi maanpaossa vuorilla, niin sinä olisit\nvähemmin kärkäs tuomitsemaan Kaitselmuksen töitä. Silloin sinä\nhuomaisit, että et mitään tiedä, et mitään ole, ja että ei ole niin\nankaraa vitsausta eikä niin kauheita tuskia, joita ei saastainen lihasi\nolisi ansainnut.\n\nUkon silmistä säihkyvä tuli, rinnalla liehuva parta ja ukkosena\njyrähtelevät sanat tekivät hänet Jumalan kaltaiseksi. Hänen ylevyytensä\nmasentamana vaivuin minä maahan ja pyysin anteeksi kiivauttani.\n\n-- Poikani, -- vastasi hän niin lempeästi, että minut valtasi katumus,\n-- poikani, itseni tähden en ole sinua neuvonut. Olet oikeassa,\nrakas lapseni, en ole tullut toimittamaan mitään suurta näihin\nmetsäseutuihin, eikä Jumalalla ole arvottomampaa palvelijaa kuin minä.\nMutta, poikani, taivasta, taivasta ei saa koskaan syyttää! Anna minulle\nanteeksi, jos olin liian ankara, mutta kuulkaamme nyt sisartasi. Ehkä\non vielä pelastuksen mahdollisuus. Älkäämme kadottako toivoa. Oi,\nChactas, eikö uskonto sentään ole jumalallinen, kun se tekee\ntoivostakin hyveen?\n\n-- Nuori ystäväni, -- sanoi Atala, -- sinä olet ollut taistelujeni\ntodistaja, ja sittenkin olet nähnyt vain vähäpätöisimmät niistä; toiset\nolen sinulta peittänyt. Ei, totisesti halvin orjakaan, joka hiellään\nkostuttaa Floridan peittävää hiekkaa, ole kurjempi Atalaa.\n\nKehoitin sinua pakenemaan, vaikka tunsin, että ero olisi ollut\nkuolemani. Pelkäsin pakoa kanssasi läpi aarniometsien, ja kuitenkin\nkaipasin niitten siimestä. Voi, jos olisi ollut kysymys vain\nsukulaisista, ystävistä ja kodista, -- niin, vaikkapa, niin kamalalta\nkuin se kuuluukin, sieluni autuudestakin luopuminen! Mutta sinun\nvarjosi sukelsi aina esiin, syyttäen minua niistä tuskista, joita se\nsai kärsiä.\n\nKuulin huokauksesi; näin intohimojen tulen, joka sinua kulutti.\nKummitukset ahdistivat minua unettomina öinä, ja päivisin olin kokonaan\nepätoivon vallassa. Aamukaste kuivui heti, laskeuduttuaan polttavalle\niholleni. Aukaisin huuleni, hengittääkseni viileätä ilmaa, mutta se\nmuuttuikin tuleksi huokauksistani.\n\nMikä kiusaus nähdä sinut alituiseen läheisyydessäni, kaukana\nihmisistä, erämaan yksinäisyydessä, ja kuitenkin tuntea välillämme\nylitsepääsemätön muuri.\n\nSuurin onneni olisi ollut saada viettää elämäni sinun jalkojesi\njuuressa, saada palvella sinua orjana, valmistaa ateriasi ja vuoteesi\njohonkin salaiseen soppeen.\n\nOi, millaisena tulevaisuus välkkyikään silmissäni! Kuinka sydämeni\nunelmoikaan! Kun katsahdin sinuun, ahdisti minua kaiho, yhtä mieletön\nkuin rikoksellinen. Milloin toivoin, että sinä ja minä olisimme ainoat\nelolliset olennot maan päällä; milloin taas, huomatessani jumaluuden\nhillitsevän rohkeita unelmiani, olin toivoa, että tuo jumaluus\ntuhoutuisi, jotta minä sinun käsivarsiisi nojautuneena vierisin\nkuilusta kuiluun Jumalan ja maailman pirstaleitten keralla.\n\nVielä tällä hetkellä -- sen tunnustan nyt, ijäisyyden avautuessa\neteeni, astuessani järkkymättömän tuomarin eteen ja, äitiäni totellen,\nilolla uhratessani elämäni neitsyyteni pelastukseksi -- vielä tällä\nhetkellä kadun minä, että en antautunut omaksesi!...\n\n-- Tyttäreni, -- keskeytti hänet lähetyssaarnaaja, -- tuskasi vie sinut\nharhaan. Tuo piinttynyt tunne on luonnoton, vaikka ehkä vähemmin\nrikollinen Jumalan silmissä, koska se ennemmin on mielen kuin sydämen\nhairahdus. Sinun täytyy kuitenkin huolehtia, että pääset siitä\nvapaaksi, sillä se ei ole viattomuutesi arvoinen. -- Kuitenkin, rakas\nlapseni, on vilkas mielikuvituksesi saattanut sinut lupauksesi suhteen\nliian levottomaksi. Uskonto ei vaadi yliluonnollisia uhrauksia. Sen\ntarkoitus on kehittää todellisia tunteita ja lempeitä hyveitä, jotka\novat kaukana kiihottuneista mielentiloista ja väärän sankarillisuuden\nteeskennellystä voimasta.\n\nJos sinä, eksynyt karitsa-raukka, kuolet, no niin, silloin noutaa hyvä\npaimen sinut ja ottaa laumaansa. Anteeksiannon aarteet ovat myöskin\nkäytettävinäsi. Tarvittaisiin verivirtoja poistamaan vikojamme ihmisten\nsilmissä. Jumala tyytyy yhteen ainoaan kyyneleeseen. Tyynny sentähden,\nrakas tyttäreni, sillä tilasi vaatii rauhaa. Kääntykäämme Jumalan\npuoleen, joka huojentaa omiensa tuskaa.\n\nJos hän tahtoo, kuten toivon, pelastaa sinut tästä taudista, kirjoitan\nminä Quebecin piispalle. Hän voi päästää sinut vapaaksi lupauksestasi,\nja sitten saat sinä täällä minun luonani viettää elämäsi päivät\nChactasen vaimona.\n\nKuultuaan vanhuksen sanat sai Atala ankaran kouristuskohtauksen, ja kun\nse meni ohi, kuvastui hänen kasvoillaan syvä, ankara tuska.\n\n-- Kuinka? kysyi hän ristien innokkaasti kätensä. -- Oliko mitään\nkeinoa? Olisinko voinut päästä vapaaksi lupauksestani?\n\n-- Olisit, tyttäreni, -- sanoi munkki. -- Sinä voit vieläkin päästä\nsiitä vapaaksi.\n\n-- Liian myöhään, liian myöhään! huudahti hän. -- Täytyykö minun siis\nkuolla samalla hetkellä, kun olisin voinut tulla onnelliseksi! Miksi en\ntavannut sinua ennemmin, hurskas isä? Kuinka onnelliseksi olisinkaan\ntuntenut itseni tänään sinun ja kristityn Chactas'in parissa...\nonnelliseksi ja lohdutetuksi... täällä erämaassa... oi, mikä\nylenmääräinen autuus!\n\n-- Rauhoitu! sanoin minä ja tartuin onnettoman käteen, -- Rauhoitu! Nyt\nalkaa onnemme!\n\n-- Ei koskaan! Ei koskaan! valitti Atala.\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyin minä.\n\n-- Sinä et tiedä kaikkea! sanoi tyttö. -- Eilen... kun myrsky raivosi.\nMinä olin rikkoa lupaukseni, olin syöstä äitini kadotuksen kuiluun.\nHänen kirouksensa uhkasi jo minua. Olin joutua valehtelijaksi Jumalan\nedessä, Jumalan, joka pelasti henkeni. Suudellessasi vapisevia huuliani\net sinä tiennyt koskettavasi kuolemaa.\n\n-- Voi taivas! Rakas lapsi, mitä sinä olet tehnyt? huudahti\nlähetyssaarnaaja.\n\n-- Rikoksen, isä, -- virkkoi Atala, kääntäen katseensa pois, -- mutta\nminä itse vain joudun kadotukseen; äitini minä pelastan.\n\n-- Lopeta! huudahdin minä epätoivoisena.\n\n-- No niin, -- sanoi hän, -- minä aavistin heikkouteni, ja lähtiessämme\nkylästä otin mukaani...\n\n-- Mitä? sanoi munkki.\n\n-- Mitä? kysyin minä kauhuissani.\n\n-- Se, se repii nyt rintaani.\n\nSoihtu heltisi erakon kädestä, minä vaivuin Lopezin tyttären viereen ja\nluolan pimeydessä kuului meidän kaikkien nyyhkytykset.\n\n-- Rohkeutta, rohkeutta! sanoi vanha munkki hetken kuluttua ja riensi\nsytyttämään lampun. -- Me kadotamme vain kalliita hetkiä. Ottakaamme\nonnettomuus vastaan uskovaisina kristittyinä; tuhkaa päämme päällä ja\nnuora kaulassa anomme häneltä armoa, valmiina taipumaan Hänen\ntahtoonsa. Ehkä vielä on aikaa. Tyttäreni, miksi et avannut minulle\nsydäntäsi jo eilen illalla?\n\n-- Voi, isäni, -- sanoi Atala, -- etsin sinua yöllä, mutta taivas oli\nsyntieni rangaistukseksi johdattanut sinut pois luolasta. Nyt on kaikki\napu turhaa. Itse intiaanitkaan eivät tiedä mitään lääkettä sitä myrkkyä\nvastaan, jota olen nauttinut, niin hyvin kuin he tuntevatkin kaikki\nmyrkyt ja lääkkeet. Voi, Chactas, kuvittele kauhuani, kun kuolema ei\ntullutkaan niin pian kuin olin odottanut. Rakkauteni antoi minulle\nmonin kerroin voimia: minun on niin vaikea erota sinusta!\n\nNyt en enää säestänyt kyynelin Atalan sanoja, vaan voimakkain\nmielenpurkauksin, joiden valtaan villit joutuvat, kun heidän tunteensa\npyrkivät esille. Vieriskelin mielettömänä maassa, väännellen ja\npureskellen käsiäni.\n\nVanhus kävi vuoroon kummankin luona ja osoitti meitä kohtaan mitä\nsuurinta hellyyttä. Huolimatta vanhuudestaan ja oman sydämensä\nrauhasta, ymmärsi hän meitä nuoria, ja hänen uskonsa antoi hänen\näänelleen suloisen, liikuttavan sävyn.\n\nEikö tuo munkki, joka neljänkymmenen vuoden ajan joka päivä oli\nuhrannut itsensä Jumalan ja ihmisten palvelukseen, eikö hän\nmuistuttanut Israelin kiitosuhreja, jotka alituisesti paloivat\nkukkuloilla Jumalan kunniaksi?\n\nVoi, turhaan koetti hän etsiä lievitystä Atalan tuskille! Väsymys,\nsuru, myrkky ja intohimo, kuolettavampi kuin kaikki maailman myrkyt\nyhteensä, yhtyivät riistämään pois erämaan kukkasen.\n\nIltaa myöten kävivät oireet yhä vakavammiksi. Atalan ruumis herpaantui\nkokonaan ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi.\n\n-- Hiero minun sormiani! sanoi hän minulle. -- Tunnetko, kuinka ne ovat\njähmettyneet?\n\nEn tiennyt mitä vastata, ja tukka nousi päässäni. Hetkisen kuluttua\nlisäsi hän:\n\n-- Eilen, rakkaani, tarvitsi sinun vain koskettaa minua, niin rupesin\nheti vapisemaan, ja nyt en tunne enää käsiesi kosketusta ensinkään,\ntuskin kuulen ääntäsikään enää. Kaikki katoaa täällä luolassa.\nLaulavathan linnut? Auringon pitäisi juuri nyt mennä mailleen. Chactas,\nkuinka kauniisti se vielä siroitteleekaan säteensä haudalleni\nerämaassa!\n\nKun Atala huomasi, että hänen sanansa saattoivat silmämme kyyneltymään,\nvirkkoi hän:\n\n-- Antakaa minulle anteeksi, rakkaat ystävät. Minä olen tosin hyvin\nheikko, mutta ehkä minä taas paranen ja voimistun. Kuolla niin nuorena,\nniin äkkiä, kun elämä vielä voimakkaana sydämessä sykähtelee! Rukouksen\nhaltia, armahda minua! Tue minua! Luuletko, että äitini on tyytyväinen\nja että Jumala antaa minulle anteeksi?\n\n-- Tyttäreni, -- vastasi munkki liikutettuna, pyyhkien vapisevilla,\nsilvotuilla sormillaan kyyneleet silmistään -- tyttäreni, sen minkä\nolet tehnyt olet sinä tehnyt ymmärtämättömyydestä. Sinä olet kasvanut\nvillien parissa ja olet ollut vailla tarpeellista opetusta. Sinä et\ntiennyt, että kristitty ei saa riistää itseltään henkeä. Ole sentähden\nlohdutettu, rakas karitsaiseni! Jumala, joka tutkii sydämet, antaa\nsinulle anteeksi. Äitisi ja tuo ajattelematon lähetyssaarnaaja, joka\noli hänen sielunpaimenensa, ovat rikollisempia kuin sinä. Heillä ei\nollut oikeutta vaatia sinulta moista lupausta. Olkoot he kuitenkin\nHerran rauhassa! Sinä olet surkuteltava esimerkki siitä, mihinkä\nharhaan viety into ja puuttuva valo voivat saattaa uskonnollisen\nmielen. Rauhoitu, lapseni, Jumala katsoo tarkoitustasi, joka oli\npuhdas, eikä tekoasi, joka oli tuomittava.\n\nJos sinun aikasi on nyt tullut käydä Herran lepoon, niin tiedä,\nlapseni, että kadottaessasi maailman, menetät sinä perin vähän.\nHuolimatta elämäsi yksinäisyydestä, olet sinä saanut kokea suruja. Mitä\nolisit sinä tuntenut, jos olisit saanut olla suuren maailman tuskien\ntodistajana, jos sinä Europan rannoilla olisit saanut kuulla vanhan\nmaailman kaikuvat tuskanhuudot? Majojen ja linnojen asukkaat, kaikki\nkärsivät ja tuskittelevat siellä. Kuningattaret itkevät samoin kuin\nyksinkertaiset naiset, ja on ihmetellen nähty kuninkaittenkin silmistä\ntulvimalla tulvivan kyyneleitä.\n\nItketkö sinä rakkauttasi? Tyttäreni, yhtä hyvin voisit itkeä unelmaa.\nTunnetko sinä ihmissydämen, ja voitko arvioida sen tunteitten\nkestävyyttä? Helpompi on laskea aaltoja myrskyävällä merellä.\n\nEikö totta, tyttäreni, että kaunein rakkaus oli se, jota ensimmäinen\nmies ja ensimmäinen nainen tunsivat, lähdettyään Luojan kädestä?\nParatiisi oli heille avoinna, ja he olivat viattomat ja kuolemattomat.\nEva oli luotu Aatamia ja Aatami Evaa varten. Kun he kaikesta huolimatta\neivät voineet säilyttää onneaan, niin mikä aviopari voisikaan sen\nheidän jälkeensä tehdä?\n\nMinä tahdon, lapseni, säästää sinua kuulemasta yksityiskohtia\navioliiton huolista, riidoista, molemminpuolisista moitteista,\nlevottomuudesta ja kaikista noista salaperäisistä suruista, jotka\naviovuoteen ympärillä vaaniskelevat. Vaimon tuskat uusiintuvat joka\nkerta, kun hän tulee äidiksi, ja itkien menee hän naimisiin. Kuinka\nrajattomasti hän sureekaan, kun vasta syntynyt lapsi, jota hän on\nimettänyt, kuolee hänen helmaansa! Vuoret huokaavat ja valittavat.\nKukaan ei voinut lohduttaa Rachelia, kun hän oli menettänyt poikansa.\nÄidin suru oli niin katkera, että minä olen kotimaassani nähnyt\nylhäisten, kuninkaitten rakastamien naisten jättävän hovin ja\nhautaantuvan luostarin muurien sisälle, menetettyään lapsensa.\n\nMutta ehkä sinä väität, että nämä viimeksi mainitut esimerkit eivät\nsovellu sinuun, että toivomuksesi oli saada viettää yksinäistä elämää\nmiehesi kanssa, jonka sydämesi oli valinnut, että sinä olit vähemmin\ntoivonut avioliitolta rauhanhetkiä kuin sitä hullua huumausta, jota\nnuoret kutsuvat _rakkaudeksi_? Kuvitteluja, harhakuvia, tuhmuuksia!\nMinäkin olen tuntenut sydäntuskia, tyttäreni. Tämä pää ei ole aina\nollut kalju, eikä tämä rinta niin rauhallinen kuin se sinusta nyt\nnäyttää olevan. Usko miestä, joka tuntee elämää! Ihmismieli on\nvaihtelevainen, eikä se rakasta kauan samaa esinettä samalla voimalla.\nEsiintyy aina kohtia, jotka synnyttävät erimielisyyksiä, ja se\nraskauttaa aikaa myöten elämää.\n\nLopuksi, rakas tyttäreni, erehtyvät ihmiset suuresti\nautuudenunelmissaan: he unohtavat, että kaikkien on kerran kuoltava.\nOlkoon onni kuinka suuri tahansa, hauta muuttaa kaikki Aatamin\njälkeläiset samanlaisiksi. Chactasinkaan silmät eivät eroittaisi sinua\nsisartesi joukosta haudassa.\n\nRakkauden valta loppuu matojen ryhtyessä toimeensa. Mutta mitä minä\nsanonkaan, mitä puhunkaan maallisen rakkauden voimasta? Tahdotko\ntietää, minkälaista se on, tyttäreni? Jos joku nousisi haudastaan\nmuutamia vuosia kuolemansa jälkeen, niin epäilen, tokko nekään, jotka\nvuodattivat runsaimmat kyyneleensä hänen haudallaan, iloitsisivat hänen\npaluustaan. Niin pian solmitaan uusia suhteita; niin helposti\nmukaudutaan uusiin tapoihin. Niin vaihtelevainen on ihminen. Niin\nvähäarvoinen on elämämme ystäviemmekin silmissä.\n\nKiitä sentähden jumalallista Kaitselmusta, että sinä niin pian saat\nlähteä tästä tuskien laaksosta. Pilvien yläpuolella valmistetaan\nsinulle jo valkoista neitsytpukua ja loistavaa kruunua. Kuulen Pyhän\nneitsyen jo tervehtivän sinua: 'Tule, uskollinen palvelijani, tule\nkyyhkyläiseni! Tule ja asetu paikallesi näitten neitsyeitten joukkoon,\njotka ovat uhranneet kauneutensa ja nuoruutensa hyvän palvelukseen!\nTule, taivaallinen ruusu, ja levähdä Jesuksen Kristuksen rinnoilla!\nTämä arkku, jonka valitset häävuoteeksesi, ei petä sinua ja\ntaivaallisen ylkäsi syleily kestää ijankaikkisesti.'\n\nKuten päivän viimeinen säde tyynnyttää tuulet ja karkottaa pilvet, niin\nrauhoittivat vanhuksen sanat levottomuuden rakastettuni rinnasta. Häntä\nei nyt näkynyt muu huolestuttavan kuin minun tuskani, ja hän koetti\nkeksiä keinoja onnettomuuteni helpottamiseksi. Hän sanoi kuolevansa\nonnellisena, jos minä vain lupaisin kuivata hänen kyyneleensä. Hän\npuhui äidistäni ja kotimaastani. Hän koetti haihduttaa tuskiani,\nkohdistamalla ajatukseni menneisiin koettelemuksiin. Hän kehoitti minua\npysymään kärsivällisenä ja puhtaana.\n\n-- Sinä et jää ainiaaksi onnettomaksi, -- sanoi hän, -- vaikka taivas\nsinua tänään koetteleekin. Sinun on tästä opittava ottamaan osaa\ntoisten suruihin. Sydän, Chactas, on puun kaltainen, joka antaa\nparantavan lääkkeensä ihmiselle vasta sitten kun teräs on sitä itseään\nhaavoittanut.\n\nSanottuaan tämän kääntyi hän lähetyssaarnaajaan, etsien häneltä lohtua,\njota itse oli minulle antanut. Jakaen ja vastaanottaen lohdutusta puhui\nja kuunteli hän elämän sanoja kuolinvuoteella.\n\nSillä aikaa osoitti erakko monenlaista huolenpitoa. Hänen\narmeliaisuutta uhkuva sydämensä vuodatti uutta voimaa hänen vanhoihin\njäseniinsä. Hän valmisti lääkkeitä, viritti takkavalkean, kohensi\nvuodetta ja puhui koko ajan liikuttavia sanoja Jumalasta ja\nvanhurskaitten autuudesta. Uskonnon palava soihtu kädessään kulki hän\nAtalan edellä hautaan, näyttäen hänelle sen oudot ihmeet. Matalan\nluolan katto ikäänkuin avautui tuon kristityn taivaaseen astumisen\nedellä, ja taivaan enkelit seurasivat, kuinka usko yksin taisteli\nrakkautta, nuoruutta ja kuolemata vastaan.\n\nJa tämä jumalallinen usko voitti, sen saattoi havaita siitä\nvienosta surumielisyydestä, joka sydämemme valtasi ensimmäisten\ntunteenpurkausten jälkeen.\n\nKeskiyöllä näytti Atala kokoavan voimansa, sanellakseen rukoukset\nmunkin perässä. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi tuskin\nkuultavalla äänellä:\n\n-- Outalissin poika, muistatko yötä, jolloin luulit minua viimeisten\nlemmenhetkien immeksi? Mikä kummallinen ennustus tulevasta\nkohtalostamme!\n\nHän vaikeni, jatkaakseen hetken kuluttua:\n\n-- Ajatellessani, että minun täytyy luopua sinusta ijäksi, ponnistelee\nelinvoima sydämessäni niin, että minusta tuntuu melkein siltä kuin\nrakkaudella olisi kylliksi voimaa tekemään minut kuolemattomaksi.\nMutta, oi Jumalani, tapahtukoon sinun tahtosi!\n\nAtala vaikeni taas hetkiseksi. Sitten jatkoi hän:\n\n-- Nyt minun on vain pyydettävä anteeksi, että olen tuottanut sinulle\nniin paljon tuskia. Minä olen kiusannut sinua paljon ylpeydelläni ja\noikuillani. Chactas, pari multalapiollista haudallani luopi maailmoja\nvälillemme ja vapauttaa sinut kantamasta surullisen kohtaloni taakkaa.\n\n-- Anteeksiko? vastasin minä kyynelten tukahduttamana. -- Enkö minä\njuuri ole tuottanut sinulle onnettomuuksia?\n\n-- Ystäväni, -- keskeytti hän, -- sinä olet tehnyt minut ylen\nonnelliseksi; jos saisin alottaa elämäni uudestaan, valitsisin\nedelleenkin onnen saada rakastaa sinua vaarojen uhkaamassa maanpaossa\nkuin pysyä kotiseudun rauhaisuudessa.\n\nTässä sammui Atalan ääni. Kuolon varjot laskeutuivat hänen silmiensä ja\nsuunsa ympärille. Hänen haparoivat sormensa etsivät jotakin. Hän puheli\nkuulumattomalla äänellä näkymättömien henkien kanssa. Sitten ponnisti\nhän voimiansa ja koetti, joskin turhaan, irroittaa kaulastaan pientä\nristiä. Hän pyysi minua auttamaan ja sanoi:\n\n-- Puhellessasi ensi kertaa kanssani näit sinä tämän ristin nuotion\nvalossa kaulallani. Muuta ei Atala omistanut. Lopez, isämme, lähetti\nsen äidilleni muutamia päiviä ennen syntymääni. Ota se perinnöksi\nminulta, oi veljeni; kätke se muistoksi koettelemuksistani! Ano elämän\nsuruissa lohdutusta Jumalalta.\n\n-- Chactas, -- jatkoi hän, -- minä pyydän sinulta vielä jotakin.\nYstäväni, maallinen liittomme oli lyhyt, mutta meitä odottaa pitempi\nelämä. Kuinka kauheata on erota sinusta ainiaaksi! Minä menen tänään\nedellä ja odotan sinua taivaan valtakunnassa. Jos olet rakastanut\nminua, niin käänny kristinuskoon, joka on kerran jälleen yhdistävä\nmeidät. Se näyttää tänään esimerkin voimastaan, antaen minun erota\nsinusta ilman epätoivon tuskia. -- Kuitenkaan, Chactas, en vaadi\nsinulta valaa -- sillä minä tiedän varsin hyvin, kuinka vala painaa\nihmistä. Se ehkä eroittaisi sinut naisesta, onnellisemmasta kuin minä.\nOi, äitini, anna anteeksi tyttärellesi! Oi, Pyhä Neitsyt, älä pahastu!\nMinä lankean jälleen syntiini ja minä riistän sinulta, oi Jumalani,\najatuksia, joitten tulisi kuulua ainoastaan sinulle.\n\nSuuren tuskan vallassa lupasin Atalalle kääntyä kristinuskoon.\n\nErakko nousi nyt seisomaan ja kohotti pyhässä innostuksessa\nkäsivartensa luolan kattoa kohti, sanoen:\n\n-- Nyt on aika, nyt on aika kääntyä Jumalan puoleen!\n\nTuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun joku yliluonnollinen voima\npakoitti minut polvilleni, ja minä nojasin pääni Atalan vuoteeseen.\n\nMunkki avasi salaperäisen komeron, jossa oli silkkiliinan peittämä\nkultainen maljakko. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.\n\nOli aivan kuin voimakas loiste olisi äkkiä valaissut luolan. Ilmassa\nkaikui enkelien laulu ja taivaan harppujen soitto; ja kun erakko otti\nesille pyhän kalkin tabernakelista, luulin minä Jumalan itsensä astuvan\nalas luolaan.\n\nPappi avasi kalkin. Hän otti sormiensa väliin lumivalkoisen öylätin ja\nojensi sen Atalan huulille lausuen salaperäisiä sanoja.\n\nKuoleva lepäsi siinä silmät taivaaseen kohotettuina, ja säteili\ninnostuksesta. Näytti kuin hän olisi voittanut kaikki tuskansa. Hänen\nhuulensa avautuivat ja ottivat hartaina vastaan Jumalan, joka oli\nkätkeytynyt pyhään leipään.\n\nSenjälkeen kastoi Jumalan palvelija puuvillatukon pyhään öljyyn ja\nvoiteli sillä Atalan ohimoita, katsellen kuolevaa tyttöä. Äkkiä sanoi\nhän korkealla äänellä:\n\n-- Mene rauhaan, kristitty sielu, yhtyäksesi Luojaasi!\n\nSilloin kohotin minä pääni ja huudahdin, nähdessäni öljymaljakon:\n\n-- Isä, antaako se lääke Atalalle elämän?\n\n-- Antaa, poikani, -- sanoi ukko sulkien minut syliinsä, --\nijankaikkisen elämän.\n\nAtala oli juuri hengähtänyt viimeisen kerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToistamiseen oli Chactasin nyt pakko keskeyttää kertomuksensa pitkäksi\naikaa. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, ja hän puhui\nkatkonaisin sanoin.\n\nSokea mies paljasti povensa ja otti esille Atalan ristin.\n\n-- Kas tässä, sanoi hän, -- tuon onnettoman päivän lahja. Oi, René,\npoikani, sinä näet sen, mutta minä en. Sano, onko kulta muuttunut\nnäitten pitkien vuosien kuluessa? Etkö näe kyynelten jälkiä? Voitko\neroittaa paikan, jota hurskas nainen huulillaan kosketti?\n\n-- Miksi sinä, Chactas, et jo aikoja sitten ole antanut ristiä itseäsi?\nMitkä ovat ne joutavat, armottomat syyt, jotka ovat pidättäneet sinua\nesi-isiesi harhaluuloissa?\n\nNiin kysyi hän itseltään ja jatkoi sitten:\n\n-- Ei, nyt en enää aijo siirtää sitä pitemmälle! Maa huutaa minulle:\n'Koska astut sinä hautaan, ja mitä sinä odotat, kun vitkastelet, etkä\nomaksu kristinoppia?'\n\n-- Oi, maa, sinä olet jo tarpeeksi odottanut minua! Heti kun pappi on\nkasteen kautta uudestisynnyttänyt tämän pään, joka on suruissa\nvaljennut, toivon saavani jälleen yhtyä Atalani kanssa.\n\nMutta kertokaamme tarina loppuun.\n\n\n\n\nHautaus.\n\n\nEn edes koetakaan, oi René, kuvailla sitä tuskaa, joka valtasi sieluni,\nkun Atala oli kuollut. Siihen tarvitsisin enemmän hehkua kuin minussa\nnyt on jälellä. Kaksi päivää olin kerrassaan tunteeton erakon\nlohdutuksille. Koettaessaan rauhoittaa minua, karttoi hän kaikkia\nmaallisia lohdutuskeinoja. Hän kertasi ainoastaan: -- Poikani, se oli\nherran tahto! ja sulki minut syliinsä. Minä en olisi koskaan saattanut\nuskoa, että nuo muutamat, nöyrät, kristilliset sanat olisivat voineet\nsisältää niin paljon lohdutusta, ellen itse olisi kokenut sitä.\n\nVanhan Herran-palvelijan lempeys, hurskaus ja väsymätön kärsivällisyys\nvoittivat vihdoin sydämeni. Kainostelin kyyneliä, joita vanhus oli\ntähteni vuodattanut.\n\n-- Isäni, -- sanoin hänelle, -- nuorukaisen kiihkeät tunteet eivät saa\nhäiritä päiviesi rauhaa. Anna minun viedä pois rakastettuni ruumis.\nHautaan hänet jonnekin aarniometsän kätköön, ja jos minun on pakko yhä\nedelleenkin elää, niin koetan tehdä itseni niiden taivaallisten häitten\narvoiseksi, joista Atala puhui.\n\nKuultuaan nämä nöyryyttä ja toivoa ilmaisevat sanat huudahti hän\nliikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n--- Oi, Jesus Kristus, jumalallinen Mestarini, tässä tunnen veresi\nvoiman. Se varmasti pelastaa tämän nuoren miehen. Täydennä tekosi, oi\nJumala! Anna rauha tälle murheelliselle sielulle ja jätä hänen\nsuruistaan jälelle vain hiljaisia ja kehoittavia muistoja!\n\nHän kieltäytyi antamasta minulle Lopezin tyttären ruumista, ehdottaen,\nettä kutsuisimme uskovaiset koolle laaksoon ja hautaisimme hänet\nkaikkien kristillisten menojen mukaan. Vastustin puolestani tätä.\n\n-- Ihmiset eivät tunteneet Atalan hyveitä ja onnettomuuksia, -- sanoin\nminä. -- Olkoon hänen hautansa, jonka me molemmat salassa kaivamme,\nheille yhtä tuntematon.\n\nJa me päätimme seuraavana aamuna auringon noustessa haudata Atalan\n_Kuolon laaksoon_ johtavan luonnonsillan holviin. Lisäksi päätettiin\nviettää yö rukoillen hänen paariensa ääressä.\n\nIllan lähetessä nostimme kalliit jäännökset luolan suulle, joka antoi\npohjoiseen päin.\n\nErakko oli käärinyt hänet europalaiseen liinavaatteeseen, jonka hänen\näitinsä oli joskus kutonut. Se kangaskappale oli ainoa muisto hänen\nkotiseudultaan ja tarkoitettu hänen omaan hautaansa.\n\nAtala lepäsi mimosakukkais-vuoteella. Hänen päänsä, jalkansa,\nolkapäänsä ja osa rintaansa olivat paljaina. Hänen hiuksissaan oli\nkuihtunut magnoliakukka... sama, jonka olin laskenut hänen\nneitsytvuoteelleen äidinunelmien välittäjäksi. Hänen huulensa, jotka\nmuistuttivat kaksi päivää sitten kuihtunutta ruusun umpua, näyttivät\nhymyilevän. Läpinäkyvän kalvailla poskilla kuulsi muutamia sinerviä\nsuonia. Hänen kauniit silmänsä olivat ummessa, hänen jalkansa lujasti\npuristuneet yhteen, ja hänen alabasterinvalkoiset kätensä lepäsivät\nrinnalla.\n\nEn ole koskaan nähnyt niin taivaallista näkyä! Joka ei tiennyt, että\nnuori tyttö oli aikoinaan leikkinyt auringonpaisteessa, olisi voinut\npitää häntä uinuvaa viattomuutta esittävänä marmoripatsaana.\n\nMunkki rukoili herkeämättä koko yön. Minä istuin hiljaa paarien ääressä\nAtalan pääpuolella. Kuinka usein olinkaan pitänyt nukkuvan Atalan\nkaunista päätä polvillani! Kuinka usein olinkaan kumartunut hänen\nylitsensä kuunnellakseni ja hengittääkseni hänen hengitystään. Mutta\nnyt ei tuosta liikkumattomasta rinnasta kuulunut ääntäkään, ja minä\nodotin turhaan, että hän heräisi unestaan.\n\nKuu loi valjut säteensä tälle kuolinvuoteelle. Se kohosi keskiyön\ntaivaalle kuin valkopukuinen vestaali, joka oli tullut itkemään\ntoverinsa haudalle, ja sen kalpea valo antoi koko aarniometsälle\nsurullisen sävyn.\n\nTuon tuostakin kastoi munkki kukoistavan oksan vihkiveteen ja ravisteli\nsitä sitten, jolloin ilma täyttyi taivaallisista tuoksuista. Toisinaan\nhyräili hän jollakin ikivanhalla sävelellä muutamia runoilija Jobin\nkirjoittamia vanhoja värsyjä:\n\n    Minä olen kuihtuneen kukan ja kuivaneen ruohon kaltainen.\n    Miksi on valo suotu kurjille ja elämä murheellisille sydämille?\n\nNiin lauloi vanhus. Hänen syvä ja jonkunverran väräjävä äänensä vieri\nerämaan hiljaisuudessa. Virrat ja metsät toistivat sanat _Jumala_ ja\n_hauta_ lukemattomia kertoja. Metsäkyyhkysten kuherrus, puron lorina\nvuoristossa ja eksyneitä matkamiehiä opastava kellonsoitto yhtyivät\nsurulauluksi, ja minä olin kuulevinani kuolleitten köörin vastaavan\nKuolon laaksosta erakon hyminään.\n\nVähitellen alkoi päivä valjeta idässä. Varpushaukat kirkuivat vuorten\nhuipuilla, ja näädät palasivat jalavien onkaloihin.\n\nNyt oli aika ryhtyä saattamaan Atala viimeiseen lepopaikkaansa. Otin\nruumiin hartioilleni. Erakko kulki edelläni lapio kädessään. Vanhuus ja\nkuolema hiljensivät niin hänen kuin minunkin askeleitani.\n\nNähdessäni koiran, joka myrsky-yönä oli löytänyt meidät ja nytkin hääri\niloisena ympärillämme, en voinut pidättää kyyneleitäni.\n\nUsein heitti viileä aamutuuli Atalan suortuvat kuin kultaharson\nsilmilleni. Vähän väliä täytyi minun, taakkani näännyttämänä, laskea\nhänet mättäälle ja istuutua itse viereen levähtämään.\n\nVihdoin päädyimme perille ja astuimme siltaholviin. Poikani, ajattele\nmikä näky: nuori villi ja vanha erakko olivat siinä vastakkain\npolvillaan aarniometsässä ja kaivoivat hautaa nuorelle tytölle, joka\nlepäsi kalpeana ja kuolleena heidän vieressään!\n\nKun työ oli tehty, laskettiin Atala multavuoteeseensa. Voi, minä olin\ntoivonut saavani valmistaa hänelle aivan toisenlaisen vuoteen!\n\nOtin pivollisen multaa ja katsoin viimeisen kerran rakastettuni\nkasvoja. Sitten siroitin mullan seitsentoista vuotiaan otsalle. Näin\nhänen piirteittensä vähitellen häviävän ja hänen suloisen siroutensa\nkatoavan ijankaikkisuuden verhon taakse. Nyt näkyi enää hänen povensa\nmullan alta kuin valkoinen lilja.\n\n-- Lopez, -- huudahdin silloin, -- poikasi kätkee tässä tyttäresi maan\npoveen!\n\nJa minä kätkin Atalan ikuisen levon multaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe palasimme takaisin luolaan ja minä ehdotin lähetyssaarnaajalle, että\njäisin hänen läheisyyteensä. Mutta hurskas vanhus, joka ihmeellisesti\ntunsi ihmissydämen, ymmärsi tarkoitukseni.\n\n-- Chactas, Outalissin poika! sanoi hän. -- Kun Atala vielä eli, pyysin\nminä itse teitä jäämään luokseni, mutta nyt on kohtalosi muuttunut ja\nsinun on ennen kaikkea ajateltava velvollisuuksiasi heimoasi kohtaan.\nUsko minua, poikaseni, tuska ei ole ikuinen. Ennemmin tai myöhemmin se\nparantuu, sillä ihmissydän ei muuten jaksaisi sitä kantaa. Me emme voi\nkauan pysyä onnettominakaan. Käänny takaisin Meschacebelle; etsi äitisi\nja lohduta häntä, sillä hän on kauan itkenyt sinua ja tarvitsee\ntukeasi. Anna opettaa itsellesi Atalan uskontoa, kun tilaisuus sallii,\nja muista, että sinä olet luvannut hänelle pysyä siveänä ja kastattaa\nitsesi. Minä vartioin täällä hänen hautaansa. Mene rauhaan, poikani!\nJumala, rakastettusi sielu ja vanhan ystäväsi sydän seuraavat sinua!\n\nNiin puhui minulle luolan erakko. Kunnioitukseni häntä ja hänen\nviisauttaan kohtaan oli liian suuri, voidakseni vastustaa hänen\ntahtoansa. Seuraavana päivänä jätin kunnianarvoisan isäntäni, joka\njäähyväishetkenä antoi viimeiset neuvonsa ja siunauksensa.\n\nMenin haudalle. Hämmästyin nähdessäni pienen ristin kummulla, ikäänkuin\nmaston huipun, joka meressä osoittaa, mihin paikkaan laiva on vajonnut.\nYmmärsin, että erakko oli ollut siellä yöllä rukoilemassa, ja tämä\nystävyyden ja uskon osoitus liikutti minua syvästi.\n\nTunsin kiusausta kaivaa hauta auki, saadakseni vielä kerran nähdä\nrakastettuni, mutta kunnioitukseni kuolemaa kohtaan pidätti minut\nsiitä.\n\nIstahdin vastaluodun hautakummun ääreen. Tukien kyynärpäitäni polviin\nja nojaten kasvoni käsiin, istuin siinä karvaisiin unelmiin vaipuneena.\n\nOi, René, silloin ajattelin ensi kerran vakavasti ihmiselämän\nkatoavaisuutta, ja aikeittemme turhuutta! Voi, poikani, kelläpä ei\nolisi ollut aihetta tehdä samoja havaintoja? Minä olen nyt ainoastaan\ntalvien valkaisema ja vuosien rasittama hirven jäkkyrä, mutta\nhuolimatta pitkästä ijästäni ja kokemuksistani en vielä ole tavannut\nihmistä, joka ei olisi pettynyt onnensa unelmissa, en sydäntä, joka ei\nolisi salaisesti valittanut!\n\nMyöskin näennäisesti onnellisimmat sydämet muistuttavat Alachuan\nruohoaavikon lammikoita: pinta näyttää tyyneltä ja puhtaalta, mutta\npohjalla kihisee krokotiileja, joita lammikko elättää.\n\nKun aurinko oli kerran noussut ja laskenut, valmistauduin seuraavana\naamuna haikaran ensi huudon kuultuani lähtemään haudalta. Kolme kertaa\nkutsuin Atalan henkeä; kolme kertaa vastasi erämaan henki\nsiltaholveista huutoihini. Sitten käännyin tervehtien itään päin ja\nnäin kaukana vuoripolulla erakon, joka oli matkalla jonkun\napuakaipaavan majaan.\n\nLankesin polvilleni ja syleilin kumpua, huutaen:\n\n-- Nuku rauhassa täällä vieraalla maalla, sinä surkuteltava vapauteen\npäässyt olento! Vastalahjaksi rakkaudestasi, maanpaostasi ja kuolostasi\nhylkää nyt Chactaskin sinut!\n\nSitten riistäysin väkisin haudan luota, jättäen luonnon muistomerkin\nhelmaan vielä suuriarvoisemman muiston: siveän, yksinkertaisen\nhautakummun.\n\n\n\n\nJälkilause.\n\n\nChactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle,\neuropalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen\nmuukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit\novat sen minulle tarinoineet.\n\nTässä kertomuksessa kuvastui minulle villin metsästäjäkansan elämä,\nuskonto ja alkuperäiset lait evankeliumin valoa, rakkautta ja henkeä\nvasten, intohimojen ja hyveitten taistelu luonnonlapsen sydämessä sekä\nlopuksi kristillisyyden voitto kuumimman tunteen ja pelätyimmän kauhun:\nrakkauden ja kuoleman ylitse.\n\nKun muinoin seminoli haastoi minulle tämän tarinan, tuntui se minusta\nviehättävältä ja kauniilta voimakkaine erämaantunnelmineen, joiden\njäljentämisestä en mitenkään tahdo kerskailla. Mutta eräästä seikasta\ntahdon päästä selvyyteen. Kyselin kuinka isä Aubryn kävi, mutta kukaan\nei sitä tiennyt. Enkä olisi koskaan saanut siitä selkoa, ellei kaikkia\nohjaava Kaitselmus olisi ilmaissut minulle, mitä halusin tietää.\n\nOlin samoillut pitkiä Meschaceben rantoja, jotka ennen olivat uuden\nRanskan rajana etelässä, ja halusin päästä pohjoiseen katsomaan suurta\nluonnonihmettä, Niagaran putousta.\n\nOlin ehtinyt lähelle tuota Aganonsionin vanhassa maassa sijaitsevaa\nputousta, kun eräänä aamuna, vaeltaessani tasangolla, näin naisen, joka\nistui puun alla, pitäen kuollutta lasta polvellaan.\n\nLähestyin hiljaa nuorta äitiä ja kuulin hänen ääntelevän:\n\n    -- Jos olisit jäänyt luoksemme, rakas lapsi, niin kuinka\n    miehekkäästi olisitkaan jännittänyt jousta! Kätesi olisi\n    hillinnyt rajuimmankin karhun; ja vuorilla olisit saavuttanut\n    nopsimmankin kauriin. Nuorena muutit sinä, vuorten valkea\n    kärppä, sielujen valtakuntaan! Kuinka tulet siellä toimeen?\n    Isäsihän ei ole siellä metsänsaalista antamassa. Sinua\n    paleltaa, eikä sinulla ole nahkoja pakkasen suojaksi! Oi,\n    minun täytyy kiirehtiä luoksesi laulaakseni kanssasi ja\n    tarjotakseni sinulle rintojani!\n\nNuori äiti lauloi väräjävällä äänellä, tuudittaen lasta helmassaan,\ntiputtaen äidinmaitoa sen kalpeille huulille ja huolehtien siitä aivan\nkuin elävästä olennosta.\n\nTämä vaimo aikoi antaa auringon kuivata lapsensa, ennenkuin hän kätki\nsen isiensä hautaan. Hän riisui esikoisensa ja hengitti hetkisen sen\nhuulille laulaen:\n\n    -- Poikani sielu, oi kaunis sielu, huuliani suudellen antoi\n    isäsi sinulle kerran hengen. Voi, minun suudelmani eivät\n    kykene synnyttämään sinua uudestaan!\n\nSitten nousi hän ylös ja etsi puuta, jonka oksille olisi lapsensa\nasettanut. Hän valitsi tuoksuvan, punakukkaisen vaahteran.\n\nToisella kädellään taivutti hän oksan ja toisella asetti sille\npienokaisensa, laskien sitten oksan taas irti, jolloin se vetäytyi\ntakaisin alkuperäiseen asentoonsa, vieden pienen ruumiin mukanaan\nhienotuoksuisiin lehviin.\n\nKuinka liikuttava tuo intiaanilainen tapa onkaan' Olen nähnyt\nCrassuksien ja Caesarien mahtavat muistomerkit, mutta enemmän tehoavat\nminuun nämä ilmahaudat, joita länsituuli tuudittaa ja joihin satakieli\nrakentaa pesänsä, visertäen surunvoittoisia säveliään. Olipa siellä\nsitten nuoren naisen ruumis, jonka rakastajan käsi on ripustanut\nkuolinpuuhun, tai rakas pienokainen, jonka äiti on asettanut\nlinnunpesien joukkoon, tapa on yhtä kaunis.\n\nLähestyin vaimoa, joka nyyhkytti vaahteran juurella, laskien käteni\nhänen päänsä päälle, ja kajautin kolme valitushuutoa, alkuasukkaitten\ntavan mukaan. Sanaa virkkamatta tartuin, kuten hänkin oli tehnyt,\noksaan ja karkoitin pois hyönteisiä, jotka surisivat lapsen ruumiin\nympärillä. Mutta samalla säikytin kyyhkysen lentoon. Intiaanitar sanoi\nheti:\n\n-- Kyyhkynen, ellet ole poikani sielu, olet sinä varmaankin äiti, joka\netsii pesän paikkaa. Ota nämä suortuvat, joita en enää koskaan pese\nkiinanjuurivedellä. Ota ne pienokaistesi suojaksi. Säilyttäköön suuri\nhenki ne sinulle!\n\nSitten kääntyi hän puoleeni ja itki ilosta, nähtyään, että muukalainen\ntoimitti hänen lapselleen viimeistä palvelusta. Sitten me taas\nleyhyttelimme.\n\nSilloin lähestyi muuan nuorukainen.\n\n-- Celutan tytär, -- sanoi hän, -- ota lapsesi. Me emme jää enää tänne,\nvaan jatkamme matkaa auringon noustessa.\n\n-- Veli, -- sanoin hänelle, -- toivotan sinulle sinisen taivaan, paljon\nriistaa, majavannahkavaipan ja toivorikkaan mielen. Kotisi ei siis ole\ntäällä?\n\n-- Ei, -- vastasi nuori mies, -- me olemme maanpakolaisia ja etsimme\nuutta kotipaikkaa.\n\nSanoessaan tämän katkoi sotilas jousensa kärjellä umput lähimmistä\nkukista. Huomasin koskettaneeni kipeään kohtaan ja vaikenin.\n\nVaimo otti kuolleen poikansa oksalta ja ojensi sen miehelleen.\n\nSilloin sanoin minä:\n\n-- Annatko minun sytyttää valkeasi tänä yönä?\n\n-- Meillä ei ole edes opasta, -- vastasi sotilas. -- Mutta tule\nkanssamme leiriin putouksen luo.\n\n-- Minä tulen, -- ja me läksimme kaikki yhdessä. Hetkisen kuluttua\nsaavuimme putoukselle, joka pani ilman kamalasti kumisemaan.\n\nPutouksen muodostaa Niagaravirta, joka alkaa Erie-järvestä ja laskee\nOntario-järveen. Sen korkeus on sataneljäkymmentäneljä jalkaa. Aina\nErie-järvestä putoukseen saakka kiitää virta huimaavaa vauhtia, ja kun\nse heittäytyy alas pyörryttävästä korkeudesta, on se enemmän meren kuin\nvirran näköinen.\n\nPutous jakaantuu kahteen haaraan, kiemurrellen hevosenkengän\nmuotoisena. Molempien haarojen välissä kohoaa saari, jonka aallot ovat\nonsittaneet altaia joka riippuu puineen keskellä ryöppyjä.\n\nVirran päävuolle, joka syöksyy etelään päin, pyöristyy suunnattomaksi\nlieriöksi, särkyy sitten harsomaiseksi vaahdoksi ja kimaltelee\nauringonpaisteessa sateenkaaren kaikissa väreissä.\n\nToinen haara syöksyy kuin vedenpaisumuksen patsas kamalaan pimeyteen.\nTuhannet sateenkaaret risteilevät välkkyen kuilun yläpuolella.\n\nKun vesi syöksyy vapisevia kallioita vasten, kohoaa se vaahtoavina\nryöppyinä aina puitten latvojen korkeuteen, kuten savupatsaat suuressa\ntulipalossa.\n\nHongat, pähkinäpuut ja omituiset, aavemaiset kalliot ovat puitteina\ntälle suuremmoiselle näytelmälle.\n\nIlmapaineen vaikutuksesta suistuvat käärmeet kiemurrellen syvyyteen ja\nlabradorikarhu riippuu hännästään puunoksassa, pyydystellen äkkisyvästä\nhirvien ja muitten eläinten ruumiita.\n\nKatsellessani näytelmää kauhun ja ihailun sekavin tuntein ovat\nintiaanitar ja hänen miehensä loitonneet. Etsin heitä sittemmin\nputouksen yläpuolelta ja tapasin heidät leiriytyneinä ruohostoon,\njoukossaan muutamia ukkoja, joiden edessä lepäsi nahkoihin käärittyjä\nluurankoja.\n\nIhmetellen kaikkea sitä, mitä olin viimeisten tuntien aikana nähnyt,\nistahdin nuoren intiaanittaren viereen ja kysyin:\n\n-- Mitä tämä kaikki merkitsee, sisareni?\n\n-- Veljeni, -- vastasi hän, -- tässä on kotimaamme multaa ja\nesi-isiemme luita, jotka otimme mukaamme pakoretkellemme.\n\n-- Kuinka te sitten olette joutuneet näihin onnettomuuksiin?\n\nCelutan tytär vastasi:\n\n-- Me olemme natschez-suvun viimeiset jälkeläiset. Kostonhaluisten\nranskalaisten toimeenpaneman verilöylyn jälkeen saivat pakoon päässeet\nveljemme turvapaikan naapuriemme chikassesien luota. Siellä elimme\njonkun aikaa levossa ja rauhassa. Matta seitsemän kuukautta sitten\nsaapui Virginiasta valkoihoisia miehiä alueellemme, selittäen erään\neuropalaisen kuninkaan luovuttaneen sen heille. Me keräsimme\nesi-isiemme jäännökset ja läksimme erämaahan. Matkalla synnytin lapsen,\nmutta kun maitoni oli surujen heikontamaa, kuoli pienokaiseni.\n\nNuori äiti kuivasi kyyneleet hiuksillaan.\n\n-- Sisareni, -- sanoin minä, -- nöyrtykäämme suuren hengen edessä.\nKaikki tapahtuu hänen tahdostaan. Me olemme kaikki vaeltajia.\nEsi-isämmekin olivat sellaisia, mutta on paikka, missä saamme levähtää.\nEllen pelkäisi, että pidät minua liian uteliaana, kysyisin sinulta,\noletko kuullut puhuttavan natchezi Chactasista?\n\nTämän kuullessaan katseli intiaanitar minua tarkkaavasti ja sanoi:\n\n-- Kuka on kertonut sinulle natchezi Chactasista?\n\n-- Viisaat, -- vastasin minä. Intiaanitar jatkoi:\n\n-- Kerron sinulle, mitä tiedän, koska torjut pois kärpäsiä poikani\nruumiilta ja puhuit niin kauniisti Suuresta hengestä. Minä olen\neuropalaisen René, Chactasen ottopojan tytär. Chactas, joka sittemmin\nkastettiin, ja René saivat loppunsa verilöylyssä.\n\n-- Ihmiselämä on tuskista koottu, -- vastasin minä kumartuen. -- Ehkä\nsinä tiedät jotain isä Aubrystakin?\n\n-- Hänen kohtalonsa ei ollut onnellisempi kuin Chactasinkaan, --\nvastasi intiaanitar. -- Cherokeet, ranskalaisten viholliset,\nhyökkäsivät hänen lähetysasemansa kimppuun. Eksyneitä matkamiehiä\nopastava kellonsoitto johdatti heidät sinne. Isä Aubry olisi voinut\npaeta, mutta hän ei tahtonut hyljätä lapsiaan, vaan jäi vahvistamaan\nheitä esimerkillään. Hänet poltettiin roviolla kamalasti kiduttaen.\nMutta pienintäkään valituksen huutoa ei hänen huuliltaan kuulunut.\nLiekkien keskellä rukoili hän pyöveliensä puolesta ja lohdutti\nonnettomuustovereitaan. Saadakseen hänet osoittamaan heikkouden\nmerkkejä, laahasivat he nuoren, kristityn, kamalasti silvotun intiaanin\nhänen eteensä. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät\nnuorukaisen lankeavan polvilleen ja suutelevan vanhan erakon haavoja,\ntämän sanoessa: 'Poikani, enkelit ja ihmiset ovat lujuutemme\ntodistajia'. Estääkseen häntä puhumasta, lävistivät mielettömät\ncherokeet hänen kaulansa tulikuumalla raudalla. Kun hän ei enää voinut\nlohduttaa ihmisiä, heitti hän henkensä.\n\n-- Kerrottiin, että vaikka cherokeet olivatkin nähneet villien lujina\nkestävän tuskiansa, myönsivät he, että isä Aubryn nöyrämielisyys oli\nennen kuulumatonta ja hänen tuskanhalveksumisensa kerrassaan\nyli-inhimillistä. Hänen kuolemansa nähtyään kääntyi moni villi\nkristinuskoon.\n\n-- Kun Chactas muutamia vuosia myöhemmin palasi valkoihoisten maasta,\nsai hän kuulla, minkä kamalan kohtalon alaiseksi vanha rukouksen\nhaltija oli joutunut. Hän lähti silloin noutamaan isä Aubryn ja Atalan\njäännöksiä. Saavuttuaan paikalle, missä lähetysasema oli sijainnut, hän\ntuskin tunsi sitä. Järvi oli paisunut yli äyräittensä ja ruohoaavikko\noli muuttunut rahkasuoksi. Kivinen luonnonsilta oli romahtanut alas ja\nhaudannut lohkareittensa alle Atalan hautakummun ja Kuolon lehdon.\n\n-- Chactas harhaili kauan paikalla. Hän kävi erakon luolassa, joka oli\nkokonaan karhunmarja- ja vaapukkapensaitten peitossa; naarashirvi oli\nnyt asettunut sinne poikineen.\n\n-- Hän istahti paikalle, missä he olivat vartioinneet ruumista. Hänen\nistuessaan siinä surullisiin mietteisiin vaipuneena, luikerteli\nlähetyssaarnaajan kesy käärme esille pensaikosta ja kiertyi hänen\njalkojensa juureen. Chactas otti uskollisen ystävän syliinsä ja\nlämmitti sitä povellaan, sillä se oli ainoa muisto, mitä vielä oli\njälellä menneistä ajoista.\n\n-- Outalissin poika kertoi, että hän oli yön hämyssä nähnyt isä Aubryn\nja Atalan haamujen liihoittelevan esille metsän pimennosta. Tämä näky\nherätti hänessä uskonnollista hartautta ja surumielistä iloa.\n\n-- Etsittyään turhaan sisarensa ja erakon hautoja, valmistautui hän\nlähtemään paikalta, kun luolan hirvi alkoi samassa hypellä hänen\nedessään. Hän seurasi eläintä, joka pysähtyi lähetysaseman ristin\njuurelle. Risti oli nyt sammaleen kattama, ja arojen pelikaani istahti\nmielellään sen madonsyömille haaroille levähtämään.\n\n-- Chactas tuli ajatelleeksi, että ehkä hirvi oli tuonut hänet munkin\nhaudalle. Hän vieritti paikoiltaan kiven, joka ennen oli toimittanut\nalttarin virkaa, ja löysi sen alta miehen ja naisen luut. Hän ei\nhetkeäkään epäillyt niitten olevan tuon hurskaan erakon ja hänen\nrakastettunsa, eikä hän vaivannut päätään miettimällä, miten ne olivat\nsinne joutuneet. Ehkä enkelit olivat kulettaneet ne sinne?\n\nHän kääri jäännökset karhuntaljaan, otti ne mukaansa ja suuntasi\naskeleensa kotia kohden.\n\n-- Tässä, oi muukalainen, -- päätti Celutan tytär, -- ovat nuo\njäännökset sekä lisäksi Chactasin omat luut!\n\nTaivutin pääni niiden edessä ja ajattelin:\n\n-- Niin käy maailmassa kaiken, mikä on hyvää, puhdasta ja jaloa.\nIhminen, elämäsi on vain haihtuva, tuskallinen unelma! Onnettomuudet,\nsielusi murheet ja ajatustesi ikuinen surumielisyys, ne yksin\nmuodostavat sinun elämäsi.\n\nMinä ajattelin koko yön Chactasia ja hänen erämaanrakkauttaan. Aamun\nsarastaessa lähtivät intiaanit taas vaeltamaan. Nuoret sotilaat\nkulkivat ensimäisinä jonossa ja vaimot viimeisinä. Ensimainitut\nkantoivat esi-isien jäännöksiä, jälkimäiset vastasyntyneitä lapsiaan.\nVanhukset kulkivat keskellä, isiensä ja jälkeläistensä, muistojensa ja\ntoiveittensa, kadotettujen ja tulevien metsästysmaittensa vaiheilla.\n\nJa minä näin jonon verkalleen katoavan puitten taakse.\n\n-- Teitä, onnettomat intiaanit, jotka esi-isienne luita kantaen\nharhailette uuden maailman aarniometsissä, teitä, jotka kurjuudessanne\nosoititte minulle vierasvaraisuutta, teitä en voi koskaan\nystävyydestänne palkita, sillä itsekin harhailen maanpaossa\nkodittomana, konnuttomana ja vähemmän onnellisena kuin te, sillä\nminulla ei ole edes isieni luita mukanani.\n\n\n\n"]