[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpdjjLx_Kdp3CfivwuookAxSs2JkrIPm0_80lYWESDCg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":18,"gutenbergCategories":19,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":20,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":21,"preamble":22,"content":23},1076,"Verisynti","Toivonen, Amalia",null,"1076-toivonen-amalia-verisynti","1076__Toivonen_Amalia__Verisynti","romaani",[],[],"fi",2015,12621,81083,true,[],[],[],"Rovaniemeläinen rikospoliisi Harriet Haataja tutkii Tampereella ja Rovaniemellä tapahtuneita murhia, jotka kytkeytyvät veriseen kulttiin. Joogaa harrastava ja metallimusiikkia kuunteleva poliisi joutuu jutun myötä pohtimaan moraaliaan ja todellisuuden rajoja. Teos on toinen osa Harriet Haatajan tutkimuksista kertovassa sarjassa.","Amalia Toivosen 'Verisynti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1076.\nE-kirja on tekijän luvalla tekijänoikeuksista vapaa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Amalia Toivonen ja Projekti Lönnrot.","VERISYNTI\n\nKirj.\n\nAmalia Toivonen\n\n\n\nwww.art-amalia.com, 2015\n\n\n\n\n\n\n    Sanguis & Peccatum.\n\n    Sanat ovat latinaa ja kääntyvät suomeksi Veri & Synti.\n\n    Rovaniemeläinen rikospoliisi Harriet Haataja tutkii veriseen\n    kulttiin liittyviä murhia Tampereella ja Rovaniemellä. Vannoutunut\n    joogaaja ja metallimusiikkifani joutuu jutun pyörteissä miettimään\n    todellisuuden ja tarun rajaa. Jopa omat moraalikäsitykset päätyvät\n    puntariin ennen kuin tapaus Verisynti on selvitetty.\n\nKirja on toinen Harriet Haatajan tutkimusten sarjassa seuraten\nAmalia Toivosen esikoisteosta Kansalainen X.\n\n\n\n\n1.\n\n\nHarriet purki matkalaukkuja Koskikadun asunnossaan. He olivat palanneet\nEl Gounasta Egyptistä viikko sitten, mutta rikospoliisin työ oli\nkutsunut häntä ja Nikoa takaisin töihin heti kotimaahan palaamisen\njälkeen. Hilla-Maria uinui makuuhuoneessa päiväunia. Paluu kotiin\nRovaniemelle oli ollut parin viikon lomailun jälkeen jo varsin mukavaa.\nHarriet lajitteli Hilluskan uusia, matkalta ostettuja vaatteita\nvaatehuoneen hyllyille ja pyykkikoriin tarpeen mukaan. Käytetyissä\nvaatteissa oli meren tuoksua. Harriet sulki silmänsä ja palasi\najatuksissaan El Gounan laguunille, missä he olivat ihastelleet yhdessä\nHilla-Marian ja Nikon kanssa pienen pieniä sinnikkäitä rapuja, jotka\npyörittelivät hauskoja hiekkapalloja rannan täydeltä siivilöidessään\nhiekasta ruokaa. Aurinko oli paistanut joka päivä ja pikkuhiljaa he\nolivat saavuttaneet lomafiiliksen. Joulun ja Uudenvuodenvaihteen\nmurhat, murhaajat ja muut työkuviot olivat lipuneet pois näkökentästä\npoutapilvien lailla. Harriet avasi silmänsä kun Hilluska äänteli\nmakuuhuoneessa. Pikkuneiti oli herännyt uniltaan ja Harriet käveli\nhuoneeseen. \"Äiti. Jano!\" Hilluska sanoi ja hymyili ihanaa vinoa\nhymyään. Hilla-Maria oli nyt jo kaksivuotias, täynnä tarmoa ja\nikiliikkujan energiaa. Harriet kaappasi tytön syliinsä ja kantoi\nkeittiöön juomaan vettä norsukuvioisesta nokkamukistaan. Vesi oli\nvaihtunut makeitten mehujen tilalle heti lomalta paluun jälkeen.\n\nHarriet istui korituolissa makuuhuoneen ikkunan edessä. Hilla-Maria\nnukkui jo. Niko oli omassa asunnossaan siivoamassa. Heillä oli\ntarkoitus muuttaa yhteen kesän aikana, eikä hän vielä tiennyt, että\nminne he asettuisivat. Harriet avasi sylissään olevan kannettavansa.\nSiellä odotti pomo \"Lexa\" Lars Lepikon kokoama yhteenvetokansio kaksi\nviikkoa sitten tapahtuneesta murhasta ja tähänastisista tutkimuksista.\nKarmeat kuvat avautuivat hänen eteensä. Uhri oli Tampereelta kotoisin\noleva tarjoilija, Erika Rinne. Ikä 26 vuotta. Löytöpaikka oli\nVikaköngäksen levähdyspaikka Valtatie 4:llä noin kaksikymmentäviisi\nkilometriä Rovaniemeltä Sodankylän suuntaan. Uhrin löysi\nseinäjokelainen eläkeläispariskunta, joka oli ollut matkalla\nristiäisiin Kemijärvelle. Harriet katsahti kuvia. Naisella oli\nkauhistunut ilme kasvoillaan. Suu repsotti auki aivan kuin hyytyneenä\nikuiseen huutoon. Silmät oli kaivettu ulos kuopistaan ja vartalo oli\naseteltu istuvaan asentoon roskapönttöä vasten. Naisen hiukset olivat\nmustat ja niissä oli liloja kuituraitoja. Korvissa oli lukematon määrä\nkorvakoruja ja kasvoissa oli myöskin useita lävistyksiä. Kynnet olivat\nvioletit ja erilaisin kynsikivin koristellut. Molemmissa ranteissa oli\nsisäpuolella tatuoinnit. Vasemmassa ranteessa oli tatuoituna sana\nSanguis ja oikeassa ranteessa oli sana Peccatum. Sanat olivat latinaa\nja kääntyivät suomeksi Veri ja Synti. Harriet tunsi kylmänväreiden\njuoksevan pitkin selkäpiitään. Alustava kuolinsyy oli verenhukka,\nverenpoisto, veren juoksutus pois kehosta. Harriet huokaisi ääneen.\nErikan vartalossa oli monia ruhjeita, joista osa saattoi olla\nmukiloinnista ja osa paikalleen sitomisesta toimenpiteen ajaksi.\nHarriet sulki kannettavansa. Niko joutuisi ottamaan vetovastuun yksin\ntästä murhatutkinnasta hetkeksi, sillä Harriet oli lupautunut pitämään\nluentosarjan Hervannan Poliisiammattikorkeakoulussa Tampereella. Hän ja\ntytär Hilla-Maria matkustaisivat kahdeksi viikoksi Harrietin vanhaan\nkotikaupunkiin. Hilluskan auto-onnettomuudessa kuolleen isän, Samin\näiti Saija Laakso oli luvannut majoittaa heidät koko ajaksi tai\noikeammin sanottuna tämä oli sitä vaatinut. \"Haluan nähdä\npojantyttäreni vihdoinkin, joten asia on sovittu, eikä tästä enää\nkeskustella!\" nainen oli tokaissut puhelimessa. Harrietia hiukan\nepäilytti ajatus, mutta hän ei halunnut loukata Saijaa. Harriet nousi\nkorituolista ja hiipi keittiöön suklaakätkölleen. Tänään vuorossa oli\nFazerin mansikkasuklaa. Harriet taittoi kaksi riviä suklaalevystä ja\nkäveli suklaata mussuttaen parvekkeelle. Toukokuinen yöilma oli vielä\nviileää ja kuulasta. Harriet oli päättänyt El Gounassa, että hän\nalkaisi aamujoogata parvekkeellaan heti kun sää sen sallisi.\nLomamatkalla hän oli joogannut vaihtelevasti hotellihuoneen\nparvekkeella tai laguuninrannalla ennen kuin muu perhe heräsi. Se oli\nollut ihanan voimaa antavaa. Harriet vetäytyi takaisin sisälle ja alkoi\nhankkia itseään kohti lämmintä pehkua.\n\nHarrietin harjatessa hampaitaan puhelin alkoi soida. \"Minä täällä,\nrakas siskosi, no mitäs lomalaisille kuuluu?\" Henna-Riikka kysyi\niloisella äänellä. \"No kuule, me ollaan palattu jo kotiin, mutta kiitos\nkysymästä, reissu oli mahtava\", Harriet vastasi ja istahti\nvessanpytylle puhumaan. \"Mä olen Helsingissä nyt. Lääkäriseminaari.\nMä kuule pidän esitelmän täällä. Esitelmän siitä, miksi\nluontaistuotekaupat pitäis ajaa kaikki alas. Sä et ehkä innostu\nasiasta, mutta sä et ajattelekaan faktapohjalta tätä hommaa\", sisko\nalkoi haastaa häntä mukaan riitelyyn kymmenen sekunnin mukavan alun\njälkeen. \"Henna-Riikka, mä en jaksa nyt! Mitä äitille kuuluu?\" Harriet\nyritti vaihtaa puheenaihetta nopeasti. \"Kyllä mä sen myönnän, että\nluontaistuotteista saa jotakin vastinetta rahoilleen, nimittäin kaksi\noikeaa diagnoosia pitkäaikaisen käytön jälkeen, joista toinen on\nluulotauti ja toinen maksasairaus. Hypokondria ja NASH. Jaa äitille, no\nviimeksi kun siitä jotain kuulin se oli mennyt naimisiin. Ajattele,\nhäät Espanjan aurinkorannikolla palmujen alla. Tosi-tv kamaa mun\nmielestäni, ihan parhaasta päästä. Äijä oli joku uus, joku portugaali\nse oli. Runoilija kuulemma, mikä ei mua ainakaan yllätä. En jaksa olla\nhuolissani, sillä seuraavan kerran kun muijasta kuullaan se on\nluultavasti jo ehtinyt erota. Mutta hei, koskas te menette naimisiin\nHarriet?\" sisko kysyi ja naurahti päälle. \"En tiedä vielä, onhan se\nsuunnitteilla tuo naimisiin meno, mutta monenlaista... Täytyy ensin\nhoitaa työt ja asuntoasiat ja...\" Harriet luetteli. \"Höpöhöpö.\nSitoutumiskammoisen tekosyitä. Satuja. Koottuja selityksiä. Pistäkää\nnyt toimeksi vaan, että saadaan häät ennen kuin vanhainkoti kutsuu\nkoko porukkaa\", Henna-Riikka komensi sillä äänellä, jota Harriet\noli tottunut koko lapsuutensa tottelemaan. Siskolla oli\nauktoriteettia enemmän kuin heidän vanhemmillaan oli koskaan ollut\nyhteenlaskettunakaan. Harriet toivotteli siskolleen hyvät yöt ja\nlopetti puhelun. Hän oli mieliharmikseen virkistynyt hiukan puhelun\naikana. Siskolla tuppasi olemaan sellainen vaikutus häneen. Harriet\ntunsi olevansa kuin virkeäksi ärsytetty vompatti. Hän tallusteli\nlannistuneen oloisena takaisin keittiön herkkukaapilleen ja otti sieltä\nloput suklaat esiin. Harriet istui keittiötasolla ja tunki suuhunsa\nsuklaata. \"Hyvää tämä mansikkasuklaa, eikä minttukrokanttikaan ollut\nyhtään huonoa, puhumattakaan pähkinäsuklaasta\", hän mietiskeli herkkuja\nahmiessaan.\n\nSunnuntaiaamu aukeni aurinkoisena ja Hilla-Maria kampesi väsynyttä\näitiään ylös jo ennen kello seitsemää. Harriet avasi silmiään varovasti\nja pelleili samalla tyttärensä kanssa. Hilla-Maria saisi aamiaiseksi\nlettuja ja hilloa, mutta Harriet päätti tyytyä puuroon yöllisen\nsuklaailottelun takia. Harriet keitti kardemummakahvia ja avasi päivän\nlehden. Murha pomppasi hänen silmilleen heti etusivulta. Sanat\nverisynti ja rituaalimurha olivat paksulla painettuja. Harriet jäi\nmakustelemaan sanoja hetkeksi. Niissä oli hänen mielestään oikea kaiku.\nPuhelin soi ja soittaja oli Niko. \"Kuule Harriet. Tällä Erikalla on\nsisko Tampereella. Reetta Kallio nykyään, entinen Rinne. Voisitko sä\nkäydä jututtamassa tätä Reettaa Tampereen keikallas?\" Niko kysyi.\n\"Sopii. Pistä mulle yhteystiedot sähköpostiin ja mä hoidan sen jossakin\nsopivassa välissä. Mites muuten?\" Harriet kysyi puuroa hämmentäen.\n\"Siivoaminen on syvältä jostakin, mutta mutta... kuten huomaat tulee\ntehtyä kaikkea muuta kuin sitä siivoamista, jopa töitä vapaapäivänä.\nTäytyy kai ryhdistäytyä. Broidi on muuten saanut duunia Hesasta. Joku\nvartijan pesti. Hyvä homma sille, loppuu se ajelehtiminen\", Niko sanoi.\n\"Kiva kuulla. Eiks tää olekin eka duuni sille YK-joukoista\nkotiuttamisen jälkeen?\" Harriet kysyi ilahtuneena. \"Joo, on se. Mutta\nnähdään vielä illalla kun te sitten aamulla lähdette kohti Tamperetta.\nOletko saanut matkalaukut purettua ja uudelleen pakattua, vai lähdetkö\nsamoilla sisällöillä?\" Niko naurahti. \"Joo, mä ajattelin kuule tehdä\npoliisikoululaisiin vaikutuksen kultasandaaleissa ja napatanssijan\nkostyymissa. Heh, kuvittele nyt, että mä kilahtaisin paikalle samaan\ntyyliin kuin laitoksen Sanna konsanaan...\" Harriet sanoi ja purskahti\nraikuvaan nauruun. \"Juu-u, en osaa ajatella, mihis sä sitten asees\nlaittasit?\" Niko madalsi ääntään. \"Pervo! Puuro jäähtyy ja Hilla-Maria\nviskoo lettuja pitkin lattiaa. Tarvii mennä. Mukavaa siivoamista!\"\nHarriet lopetti puhelun naureskellen.\n\nHarriet oli asetellut pöydälle kaksi kukkamaljakkoa, joissa oli\nerivärisiä tulppaaneja. Pöytä oli katettu parhain astioin kahdelle ja\ntuikkukynttilät paloivat. Hän odotti Nikoa malttamattomasti, sillä tämä\nolisi viimeinen kerta kahteen viikkoon, kun he olisivat kasvotusten.\nHilla-Maria oli jo nukkumassa syötyään riisipuuroa ja mansikkakiisseliä\nillalliseksi. Ne olivat tytön lempiruokaa. Heitä Nikon kanssa odotti\nuunissa kasvislasagne ja pullo hyvää punaviiniä. Harriet oli kihartanut\nhiuksensa ja vaihtanut vihreän kukkamekon ylleen. Tämä mekko sopi Nikon\nmielestä täydellisesti hänen silmiensä väriin. Harriet hyräili\nhyväntuulisesti ja käveli parvekkeelle odottamaan. Hän istahti\nvalkoiselle puutuolille ja sulki silmänsä. Jostakin syystä hänen\nmieleensä tulvi ajatuksia menneestä ajasta. Ajasta Samin kanssa. Hän\nmuisti vastaavan tilanteen, jossa oli odottanut Samia kotona\nTampereella ja uunissa oli valmistunut ruokaa. Mies oli tullut paikalle\nreilusti myöhässä ja kaapannut hänet muina miehinä syliinsä. Harrietin\noli ollut vaikea peittää ärtymystään. \"Nyt lähdetään juhlimaan,\nkaupungille. Vaihda jotain parempaa päälles. Mä soitan vielä pari\npuhelua\", mies oli puhkunut intoa ja kutsunut kymmenkunta muutakin\nihmistä mukaan ravintolaan. Harriet oli vääntänyt uunin pois päältä ja\nlaahustanut makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Hän muisti miten oli\ntehnyt ilmeitä peilin edessä ja nauroi muistikuville. Niko ei ollut\nollenkaan sellainen kuin Sami oli ollut. Niko vaikutti suorastaan\ntäydelliseltä jos alkoi vertailla miehiä. Harriet nousi tuolilta ylös\nja nojautui vasten parvekekaidetta juuri sopivasti nähdäkseen kuinka\nNikon auto tuli näkyviin kaupungin suunnalta. Harriet vilkaisi\nrannekelloaan. Kello näytti viittä vaille sovittua. Harrietin hymy\nleveni entisestään ja hän otti pari tanssiaskelta kohti ulko-ovea.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHilla-Maria istui totisen näköisenä junan ravintolavaunun penkillä.\nHarrietia nauratti, sillä tytöllä oli aina uuden edessä huvittava\nkurttu otsassaan. Harriet oli tilannut heille aamiaissämpylät, maitoa,\nmehua, pullat ja itselleen ison kupillisen kahvia, johon laittoi\nrunsaasti maitoa. Maisemat vilistivät ohitse hurjaa vauhtia. Matka\ntulisi kestämään noin yhdeksän ja puoli tuntia Rovaniemeltä\nTampereelle. Harriet oli varannut tytölle kirjoja mukaan ja varalla\nolivat vielä kannettavan piirretyt lastenohjelmat, jos kiinnostus\nkirjoihin sammuisi jossakin vaiheessa pitkää matkaa. Harrietilla oli\nitselleen mukana nippu naistenlehtiä, joita hänellä ei ollut aikaa\nnormaalisti lukea. Muutaman hän oli ostanut ja isompi kasa oli\nlahjoitus Sannalta. Sanna Suopunki oli paitsi maailman paras sihteeri\nlaitoksella myöskin ihan paras ystävä Harrietille. Sanna oli miltei\nkaikessa Harrietin vastakohta ja he olivat tosiaan kuin yö ja päivä,\nmutta jokin kumma heitä silti yhdisti. Harriet naurahti ääneen. Pelkkä\nSannan ajatteleminen sai hänet hyvälle tuulelle. Toimiston Helinä-keiju\noli hauskaa seuraa, jonka kanssa naurettiin takuuvarmasti naamalihakset\ntärviölle. Totisia torvensoittajia oli maailma pullollaan ja ikäväkseen\nHarrietin oli laskettava itsensä ennemmin siihen kastiin kuin\nilopillerien kastiin, mutta hän toivoi kuitenkin, ettei olisi sitä\npahinta lajia, itsekeskeinen tosikko. Hilla-Maria oli pupeltanut\nsämpylänsä puoliksi suuhunsa ja puoliksi päälleen, mutta Harriet ei\nollut huomaavinaankaan, koska tytön kasvoille oli vaihtunut autuas\nminä-itse-ilme.\n\nSaija odotti heitä juna-aseman noutoparkissa. Hänellä oli vihreä Bemari\nja siihen sointuvat mokkasaapikkaat. Nainen oli juuri niin tyylikäs\nkuin Harriet muistikin. \"No hei pikkumuru, mä olen sun mummus. Tuuhan\nsyliin\", Saija pyysi kädet ojossa ja Hilla-Maria vilkaisi Harrietiin\nkysyvästi. \"Mee vaan\", Harriet sanoi ja työnsi tyttöä kohti odottavia\nkäsiä. \"Moi sullekin Harriet\", Saija sanoi pitkän tovin jälkeen\nlaskiessaan tytön alas sylistään. Harriet hymyili ja nosteli\nmatkalaukun ja repun autoon. \"Sama paikka?\" hän kysyi ja Saija nyökkäsi\nasettaessaan Chanelin aurinkolasit nenälleen. \"Siellähän mä asun\nedelleen, Näyttelijänkadulla, vaikka joskus ihmettelen... mutta mulla\non kuule niin upea puutarha nykyään, etten sitä kyllä suostuis jättään.\nAvainsana Zen. Mä innostuin zeniläisyydestä kun aloin käydä istumassa\nja tuijottamassa seinää keskustassa\", Saija selitti ja naurahti päälle.\n\"Eihän? Ai kun hienoa. Saat kertoa siitä lisää joskus\", Harriet sanoi\ninnostuneesti. Kaikki mikä liittyi mielenrauhan tavoitteluun kiinnosti\nhäntä.\n\nHarriet asetteli heidän vaatteitaan kaappiin. Juuri tässä huoneessa he\nolivat asustaneet Samin kanssa kyläillessään Saijan luona vuosia\nsitten. Sen asian muistaminen tuntui jotenkin apealta ja tunkkaiselta.\nHarriet katsahti ikkunasta ulos ja arvasi, että puutarha olisi\nmestariteos kevään hellittäessä otettaan ja kesän astuessa estradille.\nHarriet puhalsi hitaasti ilmaa ulos, sillä kateudenpeikko vilautti\ninhaa naamaansa. Harrietin käsissä kuolivat kaikkein helpoimmat ja\nvaatimattomimmatkin huonekasvit, kaikki Anopinkielestä muoviruusuihin.\nHän käveli rappuset alas alakertaan, missä Saija kaiveli kaapeistaan\nherkkuja Hilla-Marian eteen ja tyttö taputti pulleita käsiään yhteen\ninnosta täristen. Harriet antoi asian olla, tänään.\n\nHarriet seisoi Saijan kodin takapihalla ja näpytteli puhelimellaan\nNikolta saamansa numeron. Hän halusi hoitaa tapaamisesta sopimisen\nmahdollisimman pian, jotta tapaaminen toteutuisi tällä reissulla. Aikaa\noli kuitenkin vain kaksi viikkoa. \"Joo, haloo... Reetta puhelimessa\",\nhento ääni vastasi. \"Täällä on Harriet Haataja Rovaniemen\nrikospoliisista päivää tai paremminkin iltaa. Ensinnäkin olen\npahoillani siskosi Erikan takia\", Harriet sanoi. \"Joo, selvä ... mitä\nsiitä tai niinku mitä muuta?\" Reetan ääni hiljeni melkein\nkuulumattomaksi. Harriet hämmentyi hetkeksi kuulemastaan, mutta jatkoi\nsitten puhelua suunnitelmiensa mukaan. \"Niin mä ajattelin, että meidän\nolisi hyvä tavata, olen nimittäin nyt juuri Tampereella\", Harriet sanoi\nja jäi odottamaan miten Reetta reagoisi asiaan. \"En mä voi! Se ei käy.\nMä en haluu niitä enää elämääni. En jaksa. En saa!\" nainen huusi ja\nlopuksi kirkui puhelimeen. Äänessä oli sellainen lataus epätoivoa, että\nHarrietin iho nousi kananlihalle. \"Kuule hei, yritä rauhoittua hieman\nsiellä, mä...\" Harriet yritti, mutta puhelu katkesi. Reetta oli\nsulkenut puhelimensa. Harriet jäi hetkeksi seisomaan paikalleen. Taivas\noli pilvessä ja häntä paleli. Hän arveli, ettei Reetan jututtamisesta\ntulisi helppoa, vaikka tämän saisikin väsytystaktiikalla suostuteltua\npuhumaan hänelle. Harriet käveli takaisin sisälle, missä tuoksui\nmustikkapiirakka. Hilla-Maria ja Saija nauroivat jotain keskenään. Se\nlämmitti Harrietin sydäntä. Hän halusi tyttärelleen mahdollisimman\nlaajan ihmisverkon ja turvaringin ympärilleen. \"Mä laitan Nikolle\nsähköpostia ja tuun teelle sitten, jos sopii?\" Harriet kysyi hymyillen.\n\"Sopii hyvin. Sulla on kuule ihana tyttö\", Saija sanoi hymy korvissa.\n\nHarriet viimeisteli ensimmäistä luentoaan Saijan työhuoneessa\nkellarikerroksessa. Saija oli kirjanpitäjä, joka työskenteli kotonaan,\nmutta nyt hän oli ottanut vapaata ollakseen Hilluskan kanssa. Harriet\ntunsi olevansa hermostunut ja levotonkin. Se ei johtunut luennosta,\nvaan Reetta Kalliosta. Hän poimi taas puhelimensa pöydältä ja yritti\nsoittaa Reetan numeroon. Kukaan ei vastannut. Harriet huokaisi ja nousi\nylös venytellen jäykkiä jäseniään. Hän päätti lähteä ulos talosta. Hän\nlähti kävelemään entuudestaan tutuille Hervannan lenkkipoluille. Sitten\nhetken mielijohteesta hän hyppäsi keskustaan menevään bussiin numero\nkolme. Bussi oli täydehkö ja Harriet tyytyi seisomapaikkaan.\nKeskustassa hän vaihtoi Tesomalle menevään bussiin. Täällä asui Reetta\nKallio ja nyt Harriet etsiskeli jo tarkkaa osoitetta navigaattorillaan.\nReetta Kallio asui rivitalossa umpikujaan päättyvän tien varrella.\nHarriet käveli niin lujaa, että hengästyi pahoin ennen kuin pääsi\nperille haluamaansa osoitteeseen. Hän käveli ripeästi ovelle ja soitti\novikelloa. Mitään ei tapahtunut. Harriet soitti ovikelloa uudestaan.\nHän oli näkevinään liikettä pienestä eteisen ikkunasta. Harriet soitti\nnyt puhelimella Reetan numeroon ja kuuli kuinka puhelin alkoi soida\nsisällä talossa. Yhtäkkiä ovi aukesi ja Reetta Kallio seisoi hänen\nedessään. Tämä nainen ei näyttänyt yhtään sisareltaan, hiukset olivat\nlikaisen vaaleat ja roikkuivat kalpeitten kasvojen ympärillä jotenkin\nsurullisen oloisesti. Mustat silmänaluset ja tärisevät kädet kertoivat\nomaa tarinaansa. \"Moi, mä olen...\" Harriet aloitti, mutta Reetta\nkatkaisi puheen alkuunsa. \"Mä tiedän saatana kuka sä olet! Älä enää\nikinä tuu tänne! Ikinä, kuulitko?\" Reetta huusi ja Harriet pakitti\naskeleen verran kauemmaksi. Kuin tyhjästä ilmestyivät pienet kädet,\njotka kietoutuivat Reetan vasemman jalan ympärille. \"Mene Lilja omaan\nhuoneesees. Heti!\" Reetta sanoi ja työnsi tyttöä takaisin sisälle.\n\"Lilja, ihana nimi. Taitaa Lilja olla vähän vanhempi kuin mun\ntyttäreni\", Harriet jutusteli hymyillen, vaikka olosuhteet karmivat\nhäntä entistä enemmän. Pikkutyttö oli likainen ja sisältä tulvi\ntunkkainen haju Harrietin nenään. \"Mä soitan sulle. Mä tulen\njohonkin... jutteleen, sit ku mulle sopii. Okei?\" Reetta puhui nyt niin\nhiljaa, ettei Harriet meinannut kuulla sanaakaan naisen puheesta. \"Joo,\nmä annan sulle mun numeroni. Tässä on mun kortti, ole hyvä\", Harriet\nvastasi ja ojensi käyntikorttinsa. Kun Reetta tarttui korttiin Harriet\nnäki sen, tatuoinnin. Hän vilkaisi nopeasti toista rannetta ja näki\ntoisenkin tatuoinnin. Sanguis ja Peccatum. Ne olivat identtiset Erikan\ntatuointien kanssa. Harriet henkäisi nopeasti ja yritti peittää\nhuomionsa toistaiseksi. Hän ei halunnut tehdä mitään, mikä pelottaisi\nReetta Kallion perumaan lupauksensa tulla juttelemaan hänen kanssaan.\n\"Häivy!\" Reetta huusi ja veti oven kiinni. Harriet jäi seisomaan\nsuljetun oven taakse. Pikkuhiljaa hän keräsi ajatuksensa ja yritti\nkarkottaa inhottavaa kylmyyden tunnetta sisältään. Reetan sisko oli\nkuollut, murhattu. Tämä sai surra ja näyttää zombielta, mutta kaikista\nitselleen tarkoitetuista vakuutteluista huolimatta Harrietia jäyti\nhuoli pikkutytöstä. Hän näpytteli sähköpostia Nikolle bussissa. Niko\ntietäisi mikä on parasta. Häneen saattoi aina luottaa tällaisina\nhetkinä. Niko oli kuin peruskallio, jota eivät pienet, eivätkä vähän\nsuuremmatkaan tuulet heilutelleet. Saatuaan sähköpostin lähetettyä\nHarriet työnsi kännykkänsä takin taskuun ja katseli maisemia ikkunasta.\nMelkein kaikki näytti samanlaiselta kuin ennenkin, Harriet ajatteli.\nHän oli ollut poissa vajaat kolme vuotta, vaikka aika tuntuikin\ntuplasti pitemmältä. Tämä ei ollut enää hänen kotikenttänsä, vaan\nRovaniemi oli. Hassua kuinka sen huomasi erilailla nyt kun oli poissa\nkotoa. Harriet sulki silmänsä hetkeksi ja yritti kääntää ajatuksensa\nkohti huomisaamun luentoa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nLuento oli mennyt loistavasti. Harriet oli säteillyt energiaa ja\nkuuntelijat olivat olleet aktiivisia. Hän myhäili tyytyväisyyttään\nkävellessään ulos poliisikoululta. Tämä paikka toi monenkirjavia\nmuistoja mieleen Harrietille, joka oli joutunut kieltäytymään monista\ntapaamisehdotuksista vanhojen tuttujen kanssa. Hänellä oli niin tiukka\naikataulu loppuajan, ettei siihen mahtunut ylimääräisiä menoja. Harriet\nkäveli ajatuksissaan suojatielle, eikä huomannut isoa mustaa autoa,\njoka kiihdytti kohti häntä. Ääni sai Harrietin kääntämään päätään ja\nhyvät refleksit pelastivat hänet viime tipassa jäämästä auton alle.\nHarriet kaatui kyljelleen asvalttiin ja huusi viiltävästä kivusta kun\npää iskeytyi katukivetykseen. Hetken ajan hän oli muissa maailmoissa ja\nääni päässä yritti tavoittaa häntä. \"Älä pyörry Harriet! Älä pyörry\".\n\nHarriet istui sängyllään Taysin ensiavussa ja yritti vakuuttaa\nlääkäriä, että oli ihan kunnossa lähtemään kotiin. \"Kyllä me halutaan,\nettä neurologi vilkaisee sua ennen kuin lähdet!\" lääkäri vastasi\ntopakasti ja hoitaja nyökytteli sivusta. Harriet antautui hirmuvallan\nedessä huokaisten ja laskeutui takaisin pedille. Hän sulki silmänsä ja\nnukahti hetkeksi. Hän uneksui mustasta autosta, jonka renkaat olivat\ntulessa. Taustalla soi Wheel's of Fire. Harrietia nauratti, kunnes hän\nnäki ihmiset autossa. Kuskin paikalla istui pelottavan näköinen\ndemoninen ilmestys ja samoin kuskin vieressä. Harriet yritti huutaa,\nmutta huuto peittyi onttoon nauruun. Auton takapenkillä istui Erika\nRinne ilman silmiään ja selvästi kuolleena, vieressään sisarensa\nReetta. Reetta yritti sanoa jotain, mutta Harriet ei kuullut mitään\nkammottavan naurun takaa. \"Hei... Herätys Harriet. Heiiii... tässä on\nneurologi Pirkko Niemi, joka tuli kurkkaan sun vointias\", hoitaja\nherätteli häntä. Harriet oli nyt täysin hereillä ja teki mitä\nkäskettiin, seurasi katseellaan sormea ja näytti kieltä lääkärille.\n\"Refleksit toimivat ihan hyvin, mutta vaikutat hiukan poissaolevalta...\nen kuitenkaan nyt keksi mitään syytä pitää sinua täällä, jos vointisi\non ihan hyvä\", lääkäri totesi tutkimustensa päätteeksi ja Harriet\nriemuitsi mielessään. Hän halusi pois sairaalasta ja päästä tyttärensä\nluokse Saijan kotiin. Hänen päässään pyöri monia asioita ja\nviimeisimpinä niistä rikosilmoitus mahdollisesta yliajoyrityksestä. Sen\njoutaisi tehdä myöhemminkin, Harriet ajatteli kun naputteli\nkiitosviestiä taksikuskille, joka oli pysähtynyt hänen\nkaatumispaikalleen ja vienyt hänet sairaalaan.\n\nHarriet oli kertonut Saijalle kevyen version kaatumisestaan ja rutisti\nnyt tytärtään sylissään. Niko oli soittanut Rovaniemeltä ja kertonut,\nettä oli löytynyt uusi uhri. Onni Pohjola oli kokenut saman kohtalon\nkuin Erika. Onnilla oli myöskin samat tatuoinnit kuin Erikalla ja\nsiskollaan. Onni oli toiminut dj:nä yökerho Holvissa ja kuvasta\npäätellen kuului samaan genreen Erikan kanssa. Onnilla oli violetti\nirokeesi ja lävistyksiä enemmän kuin jaksoi kuvasta laskea. Harriet\nlaski Hilla-Marian syöttötuoliin ja yritti poistaa inhottavat\nmielikuvat ja ajatukset pois päästään ruuan syömisen ajaksi. Saija oli\nlaittanut uuniperunoita ja täytteeksi oli tonnikalamajoneesia ja\nkasvisversiota, mitä he ottivat Hilluskan kanssa. Ruoka oli\ntaivaallista ja Harriet onnistui keskittymään syömiseen täysin sydämin.\nSaija kertoi puutarhanhoidostaan ja eläytyi käsillään innostuneena\naiheestaan. Hilluska matki Saijaa ja sai heidät nauramaan. Ulkona alkoi\nhämärtyä ja aurinkoinen päivä vaihtui tihkusateiseen iltaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHarrietin päätä särki jäätävästi. Hän istui pienessä kahviossa ihan\nHervannan keskustassa. Hänen luentonsa tältä päivältä oli ohitse, mutta\nikävä kyllä se ei ollut mennyt läheskään niin hyvin kuin ensimmäinen\nluento. Harrietia harmitti. Hän käänteli Aamulehden sivuja ja haukkasi\ncroissantiaan. \"Rapsakkaa\", Harriet naurahti kun muruset tipahtelivat\nlehdelle ja hänen vaatteilleen. Harriet oli jutellut puhelimessa Nikon\nkanssa yli tunnin ennen luentoaan. \"Mene tekemään se rikosilmoitus ja\nmene lääkäriin, jos päänsärky ei lopu\", oli Niko toistellut moneen\nkertaan puhelun aikana. Harriet oli luvannut vain tyynnytelläkseen\nNikoa. Hän ei jaksanut nyt keskittyä mihinkään muuhun kuin odottamaan\nReetan yhteydenottoa. Ainoastaan se oli tärkeää. Harriet vilkaisi\nkelloa, vielä tunti siihen kun Saija ja Hilla-Maria palaisivat\nkyläilemästä joltakin Saijan tutulta. Harrietista tuntui, että Saija\noli kuljettanut tyttöä ympäri kylää näytillä silkasta esittelyn\nriemusta, mutta koska tyttö näytti olevan innoissaan asiasta Harriet ei\npuuttunut siihenkään. Vajaassa viikossa oli kertynyt aika pitkä lista\nasioita, joihin olisi pitänyt periaatteessa puuttua, mutta Harriet\nantoi asioitten olla. Harriet laski kahvikupin kädestään ja hieroi\nhitaasti ohimoitaan. Särky jäyti hänen päätään ja näkö oli sumea.\nTekstiviestin merkkiääni sai Harrietin avaamaan silmänsä ja tarttumaan\nnopeasti puhelimeensa. Kyllä, viesti oli Reetalta. \"Nähdään huomenna.\nLaitan myöhemmin missä. Kuuden maissa illalla. R\", viestissä luki.\n\"Jes, jes, jes!\" Harriet intoili ääneen ja papparainen viereisessä\npöydässä nyökkäili tietäväisen näköisenä. \"Tytöllä on treffit tiedossa.\nSe on hienoa se...\" pappa sanoi ja hymyili kahvikuppi kädessään. \"Juuh,\net arvaakaan millaiset\", Harriet ajatteli, mutta tyytyi vain\nhymyilemään takaisin. Hän keräsi tavaransa pöydältä ja lähti ulos\naurinkoon. Ilma oli kaunis ja linnut lauloivat. Kevättä parhaimmillaan.\n\nHarriet istui Saijan takapihalla keinussa Hilluskan kanssa. Tyttö oli\nkieltäytynyt jälkiruuasta Saijan kauhuksi ja äitinsä riemuksi. \"Ei kai\nHilla oo kipee?\" Saija oli kysynyt huolestuneena. \"En usko. Se on kuule\nsyönyt vaan pienen armeijan edestä herkkuja näinä päivinä\", Harriet oli\nrauhoitellut naista ja yrittänyt vetää hymynsä sisäänpäin. Harriet\nyritti olla läsnä tässä ja nyt, mutta väkisinkin mieli kiirehti\nhuomiseen päivään. Harriet tiesi, että jos tapaaminen toteutuisi hän\nsaisi selville jotain tärkeää ja juttu etenisi Rovaniemen päässäkin.\n\"Kato äiti, kato!\" Hilluska näytti ruohikkoon ja hän kumartui katsomaan\nmitä tyttö näytti. Sisiliskohan se siellä oli, joka yritti parhaansa\nmukaan piiloutua ruohotupaksen taakse. Harriet piti liskoista ja oli\njoskus harkinnut ottaa sellaisen lemmikiksikin. Hilla-Maria oli\ntiputtautunut alas keinusta ja yritti hellin käsin etsiä kuvasta\nkadonnutta sisiliskoa. \"Mihin meni, äiti?\" tyttö kysyi ja katsoi\npettyneen näköisenä äitiinsä. \"Sisi Lisko meni kuule kotiinsa syömään\njälkkäriä niin kuin mekin nyt mennään, joko maistuis?\" Harriet kysyi ja\nHilluska nyökkäsi totisena. \"Samaa jälkkäriä kun sisi\", tyttö mutisi ja\nojensi kätensä kohti Harrietia.\n\nHarriet oli viettänyt kaksi tuntia keskustan poliisiasemalla selvittäen\njutun käänteitä yhdessä Nikon kanssa, joka oli toiminut puhelimesta\nkäsin. Kaikki oli saanut alkunsa siitä, kun Harriet oli katsonut\npaikallisuutisia telkkarista ja hätkähtänyt täysin hereille nähdessään\nkolariauton kuvan ruudusta. Samanlainen auto kuin häneen pari päivää\nsitten törmännyt auto. Samanlaiset teippaukset, jotka Harriet muisti\nselvästi vasta nähdessään kuvan autosta. Autossa oli ollut kaksi\nmatkustajaa. Reetta Kallio ja tämän mies Olli. Molemmat olivat kuolleet\nkolarissa, jonka syy oli vielä epäselvä. Toinen kolariauto oli myös\npahoin vaurioitunut, mutta turvavyö oli pelastanut kuskina toimineen\neläkeläismiehen hengen. Toisessa autossa ei ollut muita matkustajia\nkyydissä. Kolarin nähneen koiranulkoiluttajan mielestä Kallioitten\nautossa tapeltiin. \"Jonkinlainen käsirysy siellä oli meneillään. Mä en\nole ihan varma, mutta saatoin nähdä aseenkin\", mies oli tuuminut hiukan\nnolon näköisenä. \"Ihan oikeassa olet. Ase löytyi\", Harriet oli sanonut\nja taputtanut miestä kädelle. Harriet oli väsymyksensä lisäksi ihan\nhirvittävän pettynyt. Hän oli niin pettynyt, että purskahti\npoliisilaitoksen vessassa vuolaaseen itkuun. Hän olisi tarvinnut nyt\njuuri Sannan lohdutusta, jonkin sannamaisen huomion tai älynväläyksen.\nHarriet ajatteli Reettaa ja tämän kauhua, hän ajatteli pientä tyttöä,\njoka oli menettänyt äitinsä ja isänsä. Hän itki ja tyrski ääneen,\nkunnes kyyneleet loppuivat. Harriet kelasi vessapaperia käteensä ja\nkuivasi sillä kasvonsa. Hän hengitteli hitaasti muutaman kerran ja tuli\nsitten ulos wckopista. Nähdessään itsensä peilistä hän muisti taas\nmiksi olisi pitänyt laittaa käsilaukkuun puuterirasia. Laikulliset\nkasvot, punaisena hohtava nenä ja verestävät silmät olivat säväyttävä\nnäky, joka ei lisännyt katu-uskottavuutta.\n\nHarriet oli saanut Hilla-Marian nukkumaan ja istui itse nyt\nsängynlaidalla. Hänellä oli omituisen tyhjä olo. Hän tunsi olevansa\ntyhjänpanttina täällä Tampereella, koska kaikki täältä saatava tieto\noli kuollut Reetan mukana. \"Eihän se nyt ihan niinkään ole Harriet,\nmutta Tampereen poliisi kaivelee niitä juttuja siellä... pidä nyt pari\npäivää lepoa ja laiskottelua helkkari sentään. Sulla on ens viikon\nluennot ja sitten palaatte kotiin. Mulla on kova ikävä teitä, tulkaa\nterveinä ja kunnossa sieltä takas. Se on tärkeintä. Me ollaan hiukan\nedetty täällä ja joku outo lahkohan tää on. Maksavat kymmenyksensä\nveroa lahkolle, itse asiassa puolet tuloistaan menee tälle lahkolle.\nSellaisia yhteneväisiä tilisiirtoja näkyy. Mistä tässä sitten on\nkyse...\" Niko oli huokaissut syvään ja kuulostanut itsekin väsyneeltä.\n\"Niin, tarvittas se elävä lahkolainen kertomaan. Siinä sä olet ihan\noikeassa Harriet. Tää ei oikein aukee meille muuten. Ihme homma on se,\nettei mitään huumeitten käyttöön viittaavaa ole löytynyt\", Niko totesi.\n\"Nenärenkaat ja huumeet? Muusikot ja viina. Urheilijat ja doping.\nStereotypiointi ei siis toimi?\" Harriet naurahti kuivasti. \"Niin no,\ngootit ja absintti kai sitten. Ei hitto, mun ei pitäis valvottaa sua.\nMee nukkuun Harriet, huominen on parempi. Hyvää yötä!\" Niko oli\ntoivottanut ja lopettanut puhelun. Harriet nousi ylös sängyltä ja\nkäveli ikkunaan. Ulkona näytti kuunvalon takia aavemaiselta. Verisynti.\nMitä helvettiä se tarkoitti. Synti ja veri. Veri ja synti. Harriet\nkäveli alakertaan, missä Saija istui pienellä tyynyllä tuijottamassa\ntiiliseinää. Harriet istahti polvi-istuntaan Saijan viereen sanomatta\nsanaakaan. Siinä he istuivat pitkän tovin hämärässä, puhumatta mitään,\nmutta silti toisensa tiedostaen.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHarriet ei jaksanut nousta ylös sängystä, kun Hilla-Maria heräsi. Saija\nkävi nappaamassa tytön mukaansa alakertaan keittiöön, mistä alkoi\nkuulua mukavia aamuisia ääniä. Harriet sulki silmänsä ja veti peittoa\nkasvojensa suojaksi. Hän tunsi taas sen inhottavan ja kuoleman raskaan\ntunteen, joka seurasi epäonnistumisia, oikeita tai kuviteltuja. Mutta\ntässä työssä epäonnistumiset saattoivat päätyä jonkun kuolemaan.\nHarriet oli joskus purkanut sydäntään asiasta Nikolle, joka oli\nvastannut kysymykseen kysymyksellä. \"Sä otat raskaasti työasioita. Otat\nraskaasti sen, että joku kuolee kentälle tutkimusten aikana,\nsivullinen, asianosainen tai kollega. Senkö takia, että otat jonkun\nkuoleman raskaasti, sut pitäis vaihtaa johonkin toiseen poliisiin, joka\nottais nää asiat kevyesti?\" Niko oli kysynyt ja tapittanut tiukasti\nsilmiin. \"No kun asian noin muotoilet niin tyhmältähän se kuulostaa\",\nHarriet oli joutunut toteamaan. Niko oli hänen peruskallionsa ja\nluottoihmisensä, gurunsa ja rakkaansa. Se oli suorastaan pelottava\najatus, että yhdessä ihmisessä yhdistyi nuo kaikki. Korvaamaton\npaketti. Harriet työnsi peiton syrjään ja antoi kahvintuoksun vietellä\nitsensä alakertaan.\n\nNiko oli soittanut ja kertonut, että kaikista uhreista oli löytynyt\nlisää yhtäläisyyksiä. Kaikki olivat tehneet kahta, jopa kolmea työtä,\njoten rahaa oli virrannut melkoiset summat lahkolle. \"Mitä ihmettä\ntällä lahkolla voi olla tarjottavana tuollaisia summia vastaan?\"\nHarriet ihmetteli. \"Jaaa, se on kyllä vielä ihan arvaustasolla tuo.\nEhkä ikuista elämää tai muuta vanhaa juttua\", Niko oli naurahtanut\nkuivasti. \"Joo, no onhan se parempaa kuin Kalashnikov ja kissanpentu,\nmitä Syyrian terroristivärvärit lupaavat nuorille naisille lahjaksi\nliittymisestä joukkoon. Vai mitä tuumit?\" Harriet kysyi nauraen. \"Jep,\npaitsi että kissanpentu ja pyssy on helpompi järjestää kuin se ikuinen\nelämä. Mitäs teille kuuluu?\" Niko kysyi. \"Hyvää taas aamiaisen jälkeen.\nTai onhan Hilluskalle kuulunut pelkkää hyvää koko ajan, mutta itsellä\noli yöllä ja aamulla vähän vaikeata taas. Täytyy pitää katse\nhorisontissa, eikä vilkuilla taakseen\", Harriet hiljensi ääntään miltei\nkuulumattomaksi. \"Arvasin. Koita jaksaa siellä! Kyllä me tää homma\nhoidetaan kotiin, kuten tavallista... ennemmin tai myöhemmin. Sano\nHilluskalle terveisiä\", Niko lopetti puhelun.\n\nHarriet ja Hilla-Maria olivat saaneet auttaa Saijaa istuttamaan\nsyyskukkia upeaan puutarhaan. Harriet huomasi pitävänsä\npuutarhanhoidosta. Ehkäpä hänelläkin vielä joskus olisi sellainen, oma\npuutarha. Se olisi varmasti epäjärjestelmällisempi ja villisti\nvärikkäämpi kuin tämä Saijan puutarha. Vaaleanpunainen talo ja\nhehtaarin villilä voisi olla se unelmien koti. Hilluska oli äkännyt\ntaas jotain ryömivää maassa ja osoitteli sormillaan sitä kohti\nkikattaen posket punaisina. Harriet kumartui katsomaan mitä Hilluska\noli löytänyt ja istahti samalla alas nurmikolle. Aurinko paistoi\nlämpimästi, eikä taivaalla ollut pilvenhattaraakaan. Näitä hetkiä piti\nvaalia, sillä juuri näistä hetkistähän jokainen kai toivoisi sen\nviimeisen filminauhan täyttyvän.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSunnuntaipäivä oli kääntymässä iltaa kohden. Harriet venytteli\nhartioitaan kannettavansa edessä. Hän oli saanut päikkäreillä ajatuksen\nvalvoessaan tyttärensä vieressä sängyllä. Sana vampyyri oli tipahtanut\nhänen mieleensä jostakin. Näitä hetkellisiä välähdyksiä, intuition\nmurusia, suotiin hänelle usein levossa. Hän oli sukeltanut vampyyrien\nmaailmaan kolmeksi tunniksi ja perehtynyt tuon pimeyden genren eri\nlajeihin ja alakasteihin. Silmiä särki ja todellisuudentaju alkoi\nhämärtyä moisen edessä. Muutaman kerran hän oli kuullut takaansa ääntä\nja kääntynyt katsomaan todetakseen vain, että mielikuvitus alkoi\ntemppuilla. Hän oli soittanut Nikolle, joka oli tullut juuri kotiin\nlentopalloharkoistaan. \"Kuulostaa paljon paremmalta viihteeltä, kuin\ntämä moska mitä telkkari suoltaa. Ei jumankauta kun samoja naamoja eri\nkanavilla, miten helkkarissa ne jaksaa juosta visailusta ja\ntosishitistä toiseen joka päivä? Milloin ne poraa jotain tyyliin TÄÄ on\nmun elämää ja milloin räkättää hammaskuoret vilkkuen jonkun\nepäonnelle... blaah\", Niko tilitti mitä ilmeisemmin kaukosäädin\nkädessään kotonaan Rovaniemellä. \"Niin ja mikä ihmeellisintä, että ne\njaksaa kuvitella jonkun olevan vielä kiinnostunut niistä?\" Harriet\nnaurahti. \"Joo, taidan minäkin siirtyä HBO:n ja Netflixin asiakkaaksi.\nTympii vaan tää YLE:n pakkomaksatus\", Niko puuskahti ja heitti\nkaukosäätimensä kädestään pöydälle. Harriet avasi sähköpostinsa\npuhuessaan Nikon kanssa ja kirosi mielessään postin tulviessa näytölle.\nHänen pitäisi tehdä tämä päivittäin, jotta siihen ei kuluisi niin\nkamalasti aikaa kerrallaan. \"Mitäh?\" Harriet huudahti, kun näki\nsilmissään vilahtavan mielenkiintoista postia. Postia Reetta Kalliolta.\n\"Hei Niko, mulle on täällä jotain postia Reetalta, mä soittelen\nmyöhemmin uudestaan. Moi\", Harriet sanoi ja lopetti puhelun lyhyeen.\nHän kelasi Reetan sähköpostin kohdalle ja avasi sen.\n\n\"Moro Harriet! Me ollaan pulassa mun tyttären kans. Me haluttas pois\ntästä sotkusta mutta mä en tiedä onnistuuks se mitenkään enää. Me\nollaan tehty kaikenlaista mun miehen kanssa mikä ei oo laillista. Mun\nmies ei haluu pois. Mutta se juokin jo ihmisverta. Meidän verta, mun ja\ntytön. Me kuulutaan sille. Mä oon juonut eläinten verta, mutta tyttö\nelää vielä pelkällä energialla, jos ymmärrät mitä mä tarkotan. Mä\npelkään niin. Mä pelkään niitä. Kaikki tekee mitä ne käskee. Ihan mitä\nvaan. Oon niin väsynyt kun painan kahta duunia ja hoidan vielä tytönkin\nja kämpän. Me ei nukuta juuri koskaan. Aluksi mä voin hyvin, paremmin\nkuin ikinä koska me ei häpäistä meidän kehoo millään. Ei viinaa, ei\nhuumeita, ei mitään lääkkeitä, ei röökii. Mä olin kuin uudestisyntyny.\nMut nyt mä olen kuolemanväsynyt ja pelkään ihan kaikkee ja kaikkialla.\nNäen ne ja niitten kätyrit kaikkialla. Ne vahtii meitä koko ajan. Mä en\nole nytkään turvassa. Sä voit väittää mitä tahansa mulle, mutta\nluultavasti mä kuolen tän takia...\"\n\nHarriet nousi ylös tuolilta ja paiskasi kannettavansa kannen kiinni.\nKylmät väreet kipittivät pitkin selkäpiitä kuin kymmenien inhottavien\nhämähäkkien jalat. Hän katsoi ulos ikkunasta ja huomasi illan\nhämärtyneen jo pimeyden puolelle. Harriet ajatteli pientä tyttöä ja\ntoivoi mielessään, ettei tämä koskaan muistaisi yhtään mitään tästä\nkaikesta. Perheen isä oli ruokkinut itseään vaimonsa ja tyttärensä\nverellä. Harrietia ajatus kuvotti. Miten ja missä luotiin ensimmäinen\nkontakti. Se oli tärkeää. Miten kauan kesti, ennen kuin aivopesu oli\nvalmis. Väsymys oli tehokas työkalu, oikea aseitten ase. Väsymystä\nkäytettiin kidutuksen muotona ja jokainen murtuisi sen voimasta\njossakin vaiheessa. Nukkumatta yhtään ei ollut yksikään ihminen vielä\nselviytynyt elämästään. Harriet avasi kannettavansa ja välitti Reetan\nsähköpostin Nikolle. Kuinka paljon näitä verisynnin lumoissa olevia\nihmisraunioita mahtoikaan olla tässä maassa, toivottavasti tämä\nrajoittuisi vain muutamaan ihmiseen. Muutamaan ihmiseen Tampereella ja\nmuutamaan ihmiseen Rovaniemellä, Harriet tuumiskeli ja lähti\nalakertaan. Saija ja Hilla-Maria olivat tulleet kotiin ja ellei\nHarrietin hajuaisti temppuillut, heillä oli mukanaan kiinalaista\nruokaa. Harriet huomasi olevansa nälkäinen ja työnsi hartiavoimin\nkaikki pimeyden perilliset pois mielestään. Hän tarvitsi muuta\najateltavaa vähäksi aikaa. Alhaalla odottavalla tyttärellä oli\nnäytettävää. Saija oli ostanut tytölle pienen vaaleanpunaisen\npolkupyörän. Hilluska oli niin riemuissaan, ettei Harriet voinut muuta\nkuin hymyillä ja kiittää Saijaa. Mutta totuus oli, että Saija oli jo\nostanut Hilla-Marialle ihan liikaa tavaroita. He tarvitsisivat oman\njunavaunun kotiinpaluun koittaessa viikon kuluttua, jotta kaikki\ntavarat saataisiin kunnialla perille.\n\nHilluska nukkui jo syötyään itsensä täpötäyteen kiinalaista ruokaa ja\nSaijan omatekemää vadelmatoffeejätskiä. Harriet kaiveli aamuksi\nvaatteita tuolinselälle odottamaan. Hän ei ollut aamuihminen ja kaikki\najattelu aamukiireessä oli mahdotonta. Mustat farkut, oranssi\nkauluspaita ja oranssit kukkakorvikset. Oranssi oli Harrietin\nlempiväri. Huomenna olisi sitten toiseksi viimeinen luentopäivä\npoliisikoulussa ja Harriet oli siitä tyytyväinen. Luennointi oli\nhauskaa, mutta siinä olisi riittänyt jännitystä elämään ihan yksinään.\nHarriet jännitti mielestään ihan kamalasti julkisia esiintymisiä,\nvaikkei kukaan kuulemma sitä huomannutkaan hänestä. \"No ei kai,\nkyllähän mä nyt oksennukset pyyhin suupielistä pois ennen kuin hyppään\nlavalle\", Harriet oli naureskellut asiaa Nikolle. \"Jännittäminen on\nhyvä juttu, ilman sitä esitys on tylsä, koska et välitä siitä mitä\nteet\", Niko oli todennut. Harriet huokaisi syvään muistolle, koska\ntilanne oli juuri niin nyt. Hänen ei välittänyt enää pätkääkään\nluennoista, juttu hakkasi takaraivossa sellaisella voimalla, ettei\nmuulle jäänyt tilaa. Hän sai tehdä kaikkensa, että pystyi olemaan läsnä\ntyttärensä kanssa muutamat hetket päivästä ja että pystyi nukkumaan\nyönsä edes jotenkin. Mutta hänen oli pakko pystyä olemaan terävänä ja\njuuri se terävyys saattaisi olla avainasemassa, kun jahdattiin\npuolivaloilla kulkevaa verenhimoista vampyyrijoukkiota.\n\n\n\n\n7.\n\n\nNiko katseli edessään mielenkiintoista paperia. Sakari Heinola. Tämä\nnimi oli pompannut esiin jo kolmatta kertaa. Heinola oli maahantuoja,\nravintoloitsija ja ehkäpä vampyyriklaanin isä. Heinolalla oli\npoikkeamisbaari Huone 13 Tampereella. Niko oli värvännyt ison joukon\nihmisiä avukseen tässä asiassa. Sakari Heinola oli nyt sellaisen\ntutkimisen alaisena, että olisi ihme, jos mitään ei löytyisi. Puhelin\npirahti ja Niko toivoi soittajan olevan Harriet. Mutta puhelimen ruutu\nnäytti tuntematonta. \"Niko Nerva\", hän vastasi puhelimeensa. \"Meidän\npitää tavata. Mä olen... olen tässä pihalla\", miesääni sanoi.\n\"Anteeksi, mutta kuka olet?\" Niko kysyi ja alkoi samalla tehdä lähtöä\nulos. \"Olen Mikko. Lexan veljenpoika\", ääni sanoi ja sulki puhelimen.\nNiko jäi tuijottamaan puhelintaan hetkeksi, mutta virkosi sitten\ntakaisin hereille ja harppoi ulos.\n\nNiko ei ollut ihan varma mitä oli odottanut näkevänsä ulkona, mutta\ntämä oli kyllä yllätys, suorastaan järkytys. Mikko seisoi\nparkkipaikalla nojaten Nikon autoon ja hengitti raskaasti. Kaveri oli\nselvästi huonossa hapessa. Mikolla oli puoliselkään asti pitkät mustat\nhiukset, joissa oli vitivalkoisia raitoja. Tyyppi oli kasvoiltaan\nlakanan valkoinen ja halkaistu kieli lipoi käärmemäisesti rohtuneita\nhuulia. \"Liekö pomo Lexan lempisukulaisia?\" Niko huomasi miettivänsä ja\nryhdistäytyi. \"Mä olen tullut puhuun\", Mikko sanoi ja tuijotti\nkiinteästi Nikoa silmiin. \"Okei\", Niko sanoi ja odotti malttamattomasti\njatkoa. \"Mä tunnustan. Kaikki murhat\", Mikko hengähti ja kieli teki\nylimääräisen kierroksen huulilla. Niko nielaisi ja näytti sitten\nkädellään kohti poliisilaitoksen sisätiloja. Niko toivoi Mikon puhuvan\ntotta, mutta ei uskonut pätkääkään asian olevan niin. \"Voi helkkari,\nLexa saa sykärin anyways...\" Niko mietti ja luotsasi horjuvaa miestä\nrappusiin. Mikko tarttui oikealla kädellä ulkorappusten kaiteeseen ja\nNiko näki tatuoinnin. Hän käänsi katseensa toiseen ranteeseen, muttei\nnähnyt tatuointia, vaikka hiha olikin sopivasti ylhäällä. Kun he\npääsivät raput ylös tönäisi Mikko yhtäkkiä Nikoa rintaan. Niko kaatui\ntaaksepäin ja kieri rappuset alas kadulle karjuen ärräpäitä. \"Mitä\nhelvettiä sä jätkä meinaat?\" hän huusi kun kampesi itseään ylös maasta.\n\"Ikuinen elämä\", kaveri mongersi ja iski itseään kaulaan jollakin mitä\noli kaivanut taskustaan. Niko yritti ehtiä hätiin, mutta verta lensi\nainakin kahdesta pistohaavasta kaulalla ja näytti kuin sitä olisi\ntulvinut kaverin suustakin. Niko huusi ovesta apuvoimia ja soitti\nambulanssin kännykästään.\n\nNiko hörppi kuumaa kaakaota poliisiaseman kahviossa ja huomasi käsiensä\ntärisevän. Hän oli nähnyt fanaatikkoja ennenkin, mutta jokin tässä\njutussa oli ainutlaatuista. Se oli pelko tai paremminkin sanottuna\nkauhu. Pomo oli lähtenyt kotiin nitro suupielessä ja Sanna oli lähtenyt\nkuskiksi. \"Lexan veli on kuollut vuosia sitten sykäriin... Mikon äiti\nasuu jossakin eteläisessä Suomessa\", Sanna oli kuiskannut ohimennen\nlähteissään. Puhelin pirahti ja sairaalasta ilmoitettiin Mikon kuolleen\nelvytysyrityksistä huolimatta. Niko ei jaksanut soittaa Harrietille\nvaan kirjoitti lyhyen sähköpostin. Hän oli hirvittävän väsynyt ja\ntahtoi kotiin nukkumaan hetkeksi. \"Heinolalla oli jokin kiinteistö\ntäällä Rovaniemellä. Siitä mä otan kyllä selvää heti huomenna!\" Niko\najatteli viimeiseksi ennen kuin nukahti.\n\n\n\n\n8.\n\n\nThelma Tallqvist alias Misty Moon nauroi sydämensä pohjasta\nkannettavansa ruutua tuijottaen. Hyviä uutisia heille. Hyvä poika, hyvä\nMikko, hän ajatteli ja silitti tummanruskeaa kissaansa, joka loikoili\nraukeana emäntänsä vieressä sohvalla. Sirius oli siamilainen kissa ja\nemäntänsä silmäterä. Thelma palasi sähköpostistaan chatroomiin nimeltä\nHuone 13 ja jatkoi ohjeiden antoa seuraajille. Numero 23 halusi tietää,\nkoska hän saisi toisen tatuoinnin oikeaan käteensä. \"Kulta pieni, ei\nsaa olla niin kärsimätön! Saat tatuoinnin heti kun ansaitset sen. Heti\nkun juot verta kanssamme\". Misty Moon kirjoitti ja tavoitteli kauniilta\nantiikkipöydältään tinapikaria. Pikarissa oli verta, ihmisverta. Misty\nMoon sulki chatin ja valmistautui ottamaan videologin pikarillisen\nnauttimisesta.\n\nThelma istui kynsibaarissa ja nautti kuohujuomaa lueskellen\nnaistenlehtiä. Joka toinen mainos lupaili ikuista nuoruutta\nihmevoiteiden avulla. Hah, jos olisivat jotakin tienneet, mokomat\npuoskarit! Olisivat kysyneet häneltä, sillä Misty Moon tiesi sen minkä\nErzebeth Bathory oli tiennyt jo 1500-luvulla. \"Veri vanhin voitehista\",\noli Misty Moonin motto. Thelma katseli ulos kynsibaarin ikkunasta.\nUlkona paistoi aurinko, joka oli keväisin erityisen raakaa ja\niljettävää. Thelma inhosi sydämensä pohjasta kevättä, jos olisi ollut\nhänen päätettävissään niin kevät olisi poistettu vuodenajoista syksyn\nhyväksi. Syksy oli naisen lempivuodenaika, jolloin hän tunsi heräävänsä\nhenkiin ja olevansa täynnä energiaa. Syksyn tuoksu oli kuoleman tuoksu,\nkun taas kevät haisi lähinnä koiranpaskalle. Kevätihmisiksi\ntunnustautuvat ihmiset olivat yleensä lapsellisella elämänuskolla\nvarustettuja ituhippejä, joka oli ihmisryhmä jota Thelma halveksui\neniten. Thelma nuolaisi huuliaan ja katsahti kynsiään. Pitkät ja\nterävät punaiset kynnet olivat ainoa oikea valinta hänelle.\n\"Laitetaanko kukkia?\" kysymykseen Thelma ei edes vaivautunut vastaamaan\nvaan katsahti kysyjään murhanhimoisesti. \"Mokoma lerppahuulinen\nveripalttu\", Thelma mietti mielessään ja iski hampaansa ajatuksissaan\nkynsienlaittajan kaulaan. Tänään jäisi tytön tipit saamatta. Hän oli\nkäynyt täällä ennenkin, joten olisi luullut, että tavat olisivat\ntulleet jo tutuiksi. Ihmiset olivat kovakalloisia ja rahanahneudestaan\nhuolimatta säälittävän usein tyhmiä. Thelma naurahti itsekseen ja\najatteli Heinolaa. Siinä oli mies, jolle raha oli tärkeintä maailmassa\nja koska Sakari ei ollut ihan tyhmimmästä päästä, Thelma oli ottanut\ntämän apurikseen. Heinolassa oli jotakin mistä Thelma piti, mutta mies\noli kuitenkin vain ihminen, jonka pelon nainen saattoi haistaa. Kynnet\ntulivat vihdoinkin valmiiksi ja Thelma maksoi laskun ynseän oloisena.\nHän tiesi olevansa kostonhimoinen muttei pitänyt itseään silti\nkohtuuttomana. \"Silmä silmästä\"-periaate sopi hänelle hyvin, eikä armo\nkuulunut hänen sanavarastoonsa laisinkaan.\n\nThelma puki pitkät nahkasaapikkaat jalkaansa ja minkkiturkin ylleen.\nHän katsahti peiliin hyväksyvästi ja lähti sitten taksilla kohti\nlentokenttää. Hän lentäisi tänään Helsingistä Rovaniemelle. \"Joulupukki\nsaa seurakseen Vampyrellan, mutta kai sinne brutaaliin pohjolaan kaksi\nkuuluisuutta sentään mahtuu\". Thelmaa nauratti ajatus yhteiskuvasta\nJoulupukin kanssa.\n\n\n\n\n9.\n\n\nHarriet ulvoi naurusta katsoessaan itseään peilistä. Suoraan sanoen\nmusta goottimekko ja feikkilävärit eivät pukeneet häntä. Harriet näytti\nmielestään samalta kuin Peppi Pitkätossu tungettuna prinsessalookiin.\n\"Mä näytän ihan keinotekoiselta, ihan liian läpinäkyvää touhua tämä\",\nhän mietiskeli ääneen. \"No ei mun mielestä, vaikka täytyy kyllä sanoa,\nettä tykkään enemmän aidosta Harrietista!\" Saija sanoi ja yritti estää\nHilla-Mariaa kiskomasta feikkiläväreitä irti äitinsä naamataulusta.\n\"Kuinkas sun aamuinen esitelmäs meni?\" Saija kysyi ja antoi Hilluskalle\nhiusharjan leluksi. \"No siinähän se. Ei kukaan haukkunut pystyyn. Mutta\nmua jurppii itteeni se, etten oo nyt oikein terässä\", Harriet sanoi ja\ntuskaili mustien klipsihiusten kanssa.\n\nHarriet oli tilannut taksin, sillä istuminen täpötäydessä bussissa\nkeskustaan näissä vetimissä ei innostanut häntä yhtään. \"No ainahan mä\nolisin voinut sanoa, että naamiaiset tai polttarit tai jotain\", hän\nmietti mielessään. Harriet jäi pois taksista Stockan takana ja lähti\nsitten kävelemään kohti Nikon lähettämää osoitetta. Huone 13 niminen\nbaari piti olla jossakin tässä näin. Harriet katseli ihmeissään\nympärilleen. Eihän tässä ollut mitään sen nimistä paikkaa. \"Mitäs\nettit?\" miesääni kysyi hänen takaansa yllättäen. \"Hui, joo tota mä\nettin Huone 13 nimistä mestaa\", Harriet sanoi. \"Ei sellasta oo enää\",\nmies sanoi ja ojensi kätensä kättelyyn. \"Mä olen C\", mies sanoi ja\nhymyili vinoa hymyä, jolloin ylipitkä kulmahammas vilkahti ilkeästi.\nHarriet tarttui ojennettuun käteen ja sanoi olevansa H. \"H niin kuin\nHellu?\" mies kysyi. \"C niin kuin Callu?\" Harriet kuittasi takaisin.\n\"Jaha, no joo. Mennääks tohon rokkimestaan vähän turiseen H?\" mies\nkysyi ja hymyili aina vaan leveämmin, jolloin Harriet pongasi toisenkin\nhiotun ylipitkän kulmurin. \"Ok\", Harriet vastasi.\n\nNickelback messusi kaiuttimista ja känniset asiakkaat hoilasivat\npöydissään niin, ettei normaalilla äänellä keskustelusta tullut yhtään\nmitään. \"Voi hitto miten mä vihaankaan näitä paikkoja\", Harriet mietti\nmielessään. \"Sanoiks jotain H?\" C kysyi kumartuen eteenpäin pöydän\ntoiselta puolelta. \"Een... tai tuuminpa tässä vaan, että helkkarin hyvä\nmeno!\" Harriet vastasi huutamalla. \"Joo-o. Muttei sellanen kun Huone\n13:sta. Se oli ihan God. Unholy God. Ihan hirveitä friikkei siellä.\nJust sellasta mistä meikä tykkää. Friikeistä\", C sanoi ja silmät\nloistivat ylisanojen kanssa kilpaa. \"Niin mä olen kuullut, mutta kerro\nlisää\", Harriet yllytti ja tarjosi lisää juotavaa. \"Ei pitäis juoda,\nmutta minkäs teet kun ei ole sisuskaluja. Mä yritin olla juomatta kun\nse muija, on muuten saatanan upee muija se, niin se kävi täällä\npuhumassa. Se teki muhun paaaaljon isomman vaikutuksen kun se ukko.\nUkko oli sellanen puunaama, Saku Seiväs tai joku, eikä kuule ny siinä\nhyvässä mielessä, vaan sellanen mulkku se oli... tajuuks ei se mulkku\nollu seiväs vaan se ukko oli seiväs?\" C varmisteli silmät harittaen,\nettä Harriet pysyi kärryillä. \"Joo, kyllä mä käsitän, kerro lisää\nvaan\", Harriet vastasi ja huokaisi sisäänpäin. Nämä tällaiset työkeikat\njättivät taatusti jälkensä. Hirvittävän pitkältä tuntuneen\npuolituntisen jälkeen Harriet alkoi olla varma siitä, ettei C:llä ollut\nenää mitään uutta kerrottavaa hänelle. \"Mun tarvii nyt lähtee. Kiitti\nseurasta\", Harriet sanoi ja nousi ylös tuolilta. \"Kiitti kuule sulle\nittelles vaan. Sä oot jotenkin erilainen H. Pysy tommosena tyttö\", C\nsanoi ja kankesi itsensä ylös halaamaan Harrietia. Päästyään ulos\ntunkkaisesta juottolasta Harriet pysähtyi kadulle hengittelemään syvään\nraikasta yöilmaa. Oliko Saku Seiväs Sakari Heinola ja kuka oli tämä\nvaikutuksen tehnyt nainen. Miksi Huone 13 oli suljettu. Harrietista\ntuntui, että yhtä vastausta kohti ilmaantui aina monta uutta kysymystä.\nTämä juttu oli kuin tahmainen hämähäkinseitti. Harriet päätti matkustaa\ntakaisin Saijalle bussilla, koska rooliasu oli mennyt täydestä koko\nillan. Bussi oli melko tyhjä, yöeläjät eivät vielä palanneet koteihinsa\nkaupungilta, olivat hädin tuskin vasta aloittelemassa. Harrietin\noli ikävä Nikoa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja jotenkin\nmatalatehoiseksi, jos he olivat yhdessä Nikon kanssa kilpa-auto niin\nhän oli yksin aasi ja kärryt. Harriet sulki silmänsä ja kuunteli\nMetallican \"Seek and Destroy\"-biisin puhelimestaan, vaikka ehkä Marilyn\nManson olisi sopinut paremmin tunnelmaan.\n\n\n\n\n10.\n\n\nNiko ajoi navigaattorin avustamana kohti Sakari Heinolan omistamaa\ntonttia. Päätieltä käännyttyään hän joutui pienelle ja huonokuntoiselle\nmetsätielle, jossa puut läimäyttelivät auton laseihin yhtenään. Niko\nvilkaisi metsään, joka oli tiheää ja miltei läpitunkematonta hämärän\ntyyssijaa. Hän nielaisi ja ravisteli kauhuelokuvat mielestään. Yhtäkkiä\ntie loppui kuin seinään ja edessä oli valtava huonokuntoinen lato. Niko\nhyppäsi ulos autostaan ja käveli lukitun ladon ohitse. Reitti oli\nvaikeakulkuinen ja Niko arveli, että yleensä pihamaalle kuljettiin\nladon läpi. Ladon takana oli pieni pihapiiri ja vanha iso omakotitalo,\njonka katolla istui muutama varis. Linnut kallistelivat päätään ja\nkatselivat Nikoa, joka heilautti kättään. \"Terve!\" Niko sanoi ääneen\nvain murtaakseen pahaenteisen hiljaisuuden. Hän käveli omakotitalon\ntaakse ja näki kymmeniä laatikoita maassa. Käveltyään hiukan lähemmäs\nmies tajusi mitä katseli. Kymmeniä ruumisarkkuja, joista osassa oli\nkansi kiinni ja osassa se repsotti auki tai oli maassa arkun vieressä.\nNiko tunsi sydämensä hakkaavan ja hengityksensä kiihtyvän. Onneksi hän\noli lähtenyt aamupäivällä liikkeelle, sillä illan hämärtyessä...\nyhtäkkiä takaa kuului rääkäisy ja Niko karjaisi pelosta vain\nhuomatakseen, että linnut olivat hajaantuneet ilmaan katolta. \"Perhanan\nlinnut!\" hän manasi ja kokosi itsensä. Tarkasteltuaan hetken arkkuja ja\nmaisemia Niko päätti lähteä takaisin kotiin. Hänellä oli epämiellyttävä\nolo koko kotimatkan.\n\n\"Heinola\", kuului puhelimesta ja Niko hätkähti. Mies tosiaan vastasi\nhänelle kymmenien turhien soittojen jälkeen. Niko esitti kutsun tulla\npoliisiasemalle kuultavaksi, eikä malttanut mieltään olla kysymättä\nruumisarkuista. Tuli pitkä hiljaisuus ja Niko luuli jo miehen kadonneen\npuhelimen toisesta päästä. \"Sä olet käynyt mun tontilla. Miksi? Onks\nsulla kotietsintälupa? Ja miksi olis?\" mies tykitti vastakysymyksiä\ntaukoamatta. \"Kun en saanut teitä kiinni niin ajattelin piipahtaa\nkatsomassa olisitteko mahdollisesti mökillänne\", Niko sanoi muina\nmiehinä ja kertasi kysymyksensä ruumisarkuista. \"Mä myyn kaikenlaista.\nNe on myyntiartikkeleita ne ruumisarkut\", Heinola vastasi ja lupasi\nilmaantua poliisilaitokselle viikon sisällä. Niko toivotteli mukavat\npäivänjatkot Heinolalle ja sulki puhelimensa. Inhottava olo ei ottanut\nhellittääkseen. Onneksi Harriet palaisi pian Tampereelta, hän tarvitsi\nHarrietin herkkiä tuntosarvia avukseen. Pomokin oli sairaslomalla\nveljenpoikansa tapauksen takia ja Sanna oli tolkuton hörhö kaikessa\nmikä liittyi alakulttuureihin, joten hän oli kaiken kaikkiaan aika\nyksin tässä jutussa. Niko ei uskonut oikein mihinkään ennen kuin\nitse asian näki tai todisti, siinä mielessä hän oli kyllä\nNuuskamuikkuskastia. Mutta tässä jutussa oli itsessään jo niin outoja\nasioita tapahtunut, ettei niitä voinut ohittaa olankohautuksella.\nRituaalinomaiset murhat veren- ja silmienpoistoineen saattoivat olla\nvaroituksia lahkon seuraajille, mutta ihmisveren juonti omilta\nperheenjäseniltä olikin sitten hiukan vaikeammin selitettävää. Niko oli\nvalmis kallistumaan siihen suuntaan, että ainakin osa tästä porukasta\ntosiaan uskoi siihen mitä teki, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa,\nettä taustalla saattoi silti olla ihan tavanomaiset vaikuttimet kuten\nraha ja valta. Ne tylsät ja alati toistuvat syyt hyvien tai huonojen\ntekojen takana. Niko käveli laittamaan kahvia ja huomasi ison lapun\nSannan työpöydällä. Itse naista ei näkynyt missään. Niko käänsi lapun\nitseensä päin ja purskahti nauruun. Lapussa komeili kissankorkuisin\nkirjaimin \"SHOPPAILEMASSA\". Aika monet käyttivät työaikaa\nkauppakäynteihin tai parturiin, mutta harva sen uskalsi yhtä\nuhmakkaasti myöntää kuin Sanna.\n\n\n\n\n11.\n\n\nThelma istui hiljaa paikallaan. Sakari vilkuili vaivihkaa naista\naurinkolasiensa takaa. Nukkuiko Thelma, hän mietti ja ajoi kohti\nkaupunkia lentokentältä. Sakari oli tavannut Thelman ensimmäisen kerran\nTallinnassa vuonna 2008 ja paria vuotta myöhemmin he olivat törmänneet\nTukholmassa, jolloin yhteistyö sai alkunsa. Sakari ei tiennyt naisen\nmenneisyydestä mitään, vaikka oli itse tullut kertoneeksi yhtä ja\ntoista Thelmalle vuosien varrella. Kerran hän oli asiasta avautunut\nnaiselle, joka kuittasi koko kysymyksen historiastaan naurahduksella.\n\"Sakari hyvä, meillä on vain tämä hetki. Menneisyys on poissa ja\ntulevaisuus lasissa läikkyvää vettä\". Kaksipäinen hopeakäärme killui\nnaisen käsilaukun kahvasta. \"Kaksi päätä\", mies mietti hiljakseen ja\naikoi pitää visusti huolen siitä, että saisi säilyttää oman päänsä\nkaulan jatkona tulevaisuudessakin. Sakari oli ennen kaikkea liikemies\nja jos hän jotain rakasti tässä maailmassa niin tuottoisia bisneksiä.\nTämä bisnes oli yksi parhaista mitä hänellä oli koskaan ollut,\nrahallisesti, mutta muuten hän oli alkanut empiä. Mies hieraisi\nsänkipartaansa ja hätkähti kun Thelma alkoi yhtäkkiä puhua. \"Mikä sinua\nvaivaa Saku? Et ole ihan oma itsesi tänään\", nainen sanoi ja nosti\naurinkolasit silmiltään. Vihreissä silmissä oli myrkyllinen sävy. Ne\nolivat enemmän jonkun suoeläimen pistävät silmät kuin ihmisen. \"Ei\ntässä mitään. Se kyttä mua vaivaa, jos joku\", Sakari vastasi ja\nkeskittyi ajamiseen. Hän oli alkanut pelätä, että muija luki ajatuksia.\n\"Älä naurata, kyttä on vaan kyttä. Meillä on tärkeämpääkin mietittävää\nkuin joku vähäjärkinen maalaispoliisi\", Thelma huokaisi sanat ulos\nsuustaan ja asetti aurinkolasit takaisin nenälleen. Nainen nojautui\nhitaasti takaisin kiinni autonpenkkiin. \"Onko klaanisodat nyt käyty.\nOhitse. Petturit poistettu keskuudestamme. Ne kysymykset ovat tärkeitä,\nmuu on roskaa\", Thelma mutisi silmät kiinni. \"Joo onhan ne mutta...\"\nSakari aloitti. \"Ei mitään muttia! Puhuminen on ylimainostettua,\nvarsinkin jos ei pysytä asiassa. Sinä haluat rahasi ja minä haluan\nklaanini Sakari hyvä ja niin kauan kuin nämä kaksi asiaa ovat\ntasapainossa... Saat elää\", Thelma kuiskasi ja raapaisi kynnellään\nmiehen kättä. \"Helvetti, toi sattu\", Sakari parahti kun veri alkoi\nvirrata pitkin kättä. Verinorot uhkasivat pudota kädeltä alas auton\nlattialle, mutta Thelma oli nopeampi ja nuolaisi ne suuhunsa. \"Keskity\najamiseen pölvästi!\" Thelma sähähti kun auto alkoi ajautua toiselle\nkaistalle. Sakari palautti auton oikealle kaistalle ja yritti\nrauhoittaa mielensä. Miehen sydän hakkasi lujaa ja hikikarpalot\nalkoivat valua ohimoilta kaulalle. Muija oli verenhimoinen peto, joka\noli helvetin nopea liikkeissään, luki ajatuksia ja näytti\nkolmekymppiseltä, vaikka passista selvisi karu totuus. Eukko oli\nsyntynyt 1951. Thelma oli yli kymmenen vuotta vanhempi kuin hän, mutta\nsai miehen tuntemaan itsensä ikäkuluksi saappaaksi suurimman osan\najasta. Sakari huokaisi ja vilkaisi ensin kättään, joka ei enää\nvuotanut verta ja sitten naista, joka näytti taas nukkuvan. Mies\nsiristi silmiään ja puri hampaitaan yhteen päättäväisesti. Hän ei\nantaisi muijan pelotella itseään. Hän oli selviytyjätyyppiä, sitä\ntyyppiä, joka selviytyäkseen oli valmis tekemään ihan mitä tahansa,\nvailla omantunnontuskia.\n\nTapio Tervola, lempinimeltään Danny, istui aurinkotuolissa hämärällä\nterassilla Heinolan tilalla. Hän odotti isäntäväen saapumista\nmalttamattomasti. Mies katsahti käsiinsä ja virnisti ylpeästi. Hänellä\noli nyt himoitut tatuoinnit molemmissa käsissään ja se teki hänestä\nosan kuolematonta kulttia. Danny oli helsinkiläinen viihdetaiteilija,\noikeastaan varsinainen jokapaikanhöylä taiteen alalla. Hän oli\ntanssija, tulennielijä ja stand up-koomikko, ainakin ollut. Mies\nkumartui ottamaan pöydältä smoothielasinsa. Jotenkin miehestä oli\nalkanut tuntua, että tämä elämä kultin jäsenenä vaati veronsa. Hän\nolikin tarkoituksellisesti hidastanut elämänsä hektisyyttä, mutta\nkaikkia se ei tuntunut miellyttävän. Heinola oli antanut sen suuntaista\npalautetta, että piti pitää kaikki langat käsissään ja jatkaa takomista\nkun rauta oli kuumaa. Danny naurahti ääneen, sillä hän jätti Heinolan\nsanomiset täysin omaan arvoonsa, vain Thelman mielipide oli tärkeää.\nThelma oli jumalatar Dannyn silmissä ja Heinola tämän ylimaallisen\nnaisen räkyttävä rakkikoira. Danny oli ollut Thelman lumoissa jo vuosia\nja hän oli toiminut naiselle verenluovuttajana pitkään. Ennen kuin mies\noli tuntenut Tallqvistia, hän oli ollut yksi ikuisista etsijöistä,\njoille jokainen guruksi esittäytyvä henkilö oli ollut mahdollisuus. Nyt\ntämä asia nauratti Dannya, nauratti ja itketti yhtaikaa. Hän oli\nkumartanut lukuisia niin sanottuja pyhiä ihmisiä tunkkaisessa\nyksiössään Kalliossa ja lausunut kummallisia mantroja päästäkseen\nosaksi pyhää ketjua, ollakseen yksi helmi loputtoman pitkässä elämän\nhelminauhassa. Mutta se kaikki muuttui kuin sormia napsauttamalla kun\nhän tapasi Thelman. Silloin hän tiesi, että oli tullut kotiin, eikä\nvain tiennyt vaan tunsi jokaisella solullaan. Se oli kuin megatonnin\nsähköshokki ja hän antautui vain nauttimaan tunteesta. Kertaheitolla\nhänen elämäänsä oli tullut tarkoitus ja tunne siitä, että hän oli\nelossa. Danny nosti kätensä lähelle kasvojaan ja hän jopa kuvitteli\nnäkevänsä veren kuohuvan villisti suonissaan. Mies kuuli lähestyvän\nauton ääntä tieltä ja hän laski kädet alas syliinsä hitaasti. Danny\nsulki silmänsä ja valmistautui tapaamaan valtiattarensa.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHarriet pakkasi omia ja Hilla-Marian vaatteita matkalaukkuun. He\nlähtisivät huomenna illalla takaisin kotiin Rovaniemelle. He\nmatkustaisivat yöjunalla ja heille oli varattuna oma hytti. Saija oli\nlähtenyt Hilluskan kanssa vielä shoppailu- ja kyläilykierrokselle.\nHarriet arveli, että siihen kuluisi koko päivä. Hän avasi kannettavansa\nja kaivoi sieltä esiin kansion, jossa oli Tampereen poliisin\nsuorittamia kuulusteluita koskien Huone 13-baaria ja autokolaria, jossa\nkuolivat Reetta Kallio ja hänen miehensä Olli. Reetta oli ollut\npesulassa ja vanhainkodissa töissä. Olli oli ajanut bussia, taksia ja\nrekkaa. Mies oli myös työskennellyt portsarina mm. Huone 13-baarissa.\nPariskunnan yhteenlasketut tulot olivat huimat, mitä ei olisi arvannut\nasuinpaikasta ja ulkoisesta tyylistä. Harriet huomasi pureskelevansa\ntaas poninhäntäänsä. Ällöttävä tapa, josta olisi päästävä eroon, hän\najatteli ja heitti hiukset olan ylitse selän taakse. Yhtäkkiä Harrietin\nsilmiin osui jotakin mielenkiintoista. Huone 13 chattiroom. Tampereen\npoliisi oli roikkunut siellä melkein kuukauden päivät, mutta mitään\nkovin raskauttavaa sieltä ei oltu löydetty. \"Internet on hullujen ja\nrikollisten paratiisi, sairaitten mielien valtava temmellyskenttä,\njossa pätevät viidakon lait. Siellä me olemme ainakin kymmenen askelta\njäljessä\", oli Harrietin opettaja ja mentori sanonut joskus\npoliisikouluaikoina ja tuskin tilanne oli siitä kauheasti parantunut.\nHarriet vilkaisi kävijämääriä, iso luku. Sitten hän perehtyi\nvakiochattaajien määrään. 113. \"Satakolmetoista!\" hän puuskahti ääneen.\nAjatus siitä, että Erikan, Reetan, Ollin, Onnin ja Mikon kaltaisia\nihmisraunioita olisi sellainen määrä, oli kauhistuttava. Nämä ihmiset\nsaattoivat painaa kolmea duunia ja olla täysin mentaalisesti hämärän\nrajamailla, ruokkien omalla verellään perheenjäseniään tai juoden\ntoisten tarjoamaa veriravintoa. Ilman unta ja jatkuvan pelon alla\nelävinä nämä ihmiset olivat helposti ohjailtavissa toteuttamaan mitä\nhirveämpiä tekoja, mutta siltikin yksi asia mietitytti Harrietia. Koska\nnämä ihmiset olivat älyttömän hyvä rahasampo jollekin, miksi murhat.\nJotain muutakin tähän täytyi liittyä kuin raha. Oliko se sitten toinen\nNikon lempiaiheista, nimittäin valta, sitä Harriet ei osannut vielä\nsanoa. Hän odotti jo kärsimättömästi kotiinpaluuta, sillä hänestä\ntuntui, että kaukana Rovaniemellä olisi tämän jutun päänäyttämö, eikä\nhän halunnut, että Niko olisi siellä yksin.\n\nSaija soitti Harrietille, että he tulisivat Hilluskan kanssa myöhään\nkotiin. Harriet kaivoi jääkaapista eilisiä ruuantähteitä ja pyöräytti\nniistä värikkään pyttipannun. Hän söi hyvällä ruokahalulla ja joi\nlasillisen valkoviiniä ruuan kanssa. Todettuaan, ettei telkasta tullut\ntaaskaan mitään katsomiskelpoista, Harriet päätti ottaa nokkaunet ennen\nkuin muut palaisivat kotiin. Hän näki unta variksista. Linnut\nlentelivät kattojen yllä taivaalla ja aurinko paistoi lämpöisesti.\nVähitellen unen sävy vaihtui pilviseksi ja hämäräksi. Varikset olivat\nlaskeutuneet jollekin pihalle metsän keskellä. Linnut tepastelivat\nedestakaisin jotenkin häiriintyneen oloisesti ja nokkivat jotakin\nmaasta. Harriet lipui unessa lähemmäksi nähdäkseen mitä linnut\npuuhasivat. Ne nokkivat ja nokkivat. Harriet yritti hätistää lintuja\npois. Päästyään ihan lähelle ja kumarruttuaan alas hän näki, että\nlinnut nokkivat maahan puoliksi hautaantunutta ihmistä. \"Hus hus hus\nsenkin hirviöt!\" Harriet huusi unessa ja linnut kaikkosivat kauemmaksi\ntarkkailemaan tilannetta. Harriet alkoi kaivaa käsin ihmisen kasvoja\nesiin maasta. Linnut olivat nokkineet miehen silmät päästä. Miehen,\njoka oli hänelle tuttu. Harriet alkoi kiljua. Mies oli Niko. Niko ilman\nsilmiä ja maahan haudattuna. Harriet heräsi ja säntäsi ylös sohvalta.\nHänen paitansa oli hiestä märkä ja sydän hakkasi rinnassa. \"Helvetti\nsentään!\" Harriet manasi ja tarttui puhelimeensa. Hän soitti Nikolle,\njoka vastasikin onneksi nopeasti. \"Mikä hätänä Harriet?\" Niko kysyi ja\nHarriet purskahti itkuun. Hän yritti koota itsensä, ettei Niko\najattelisi hänen seonneen kokonaan. \"Näin pahaa unta\", Harriet sopersi\nja Niko lohdutteli häntä. Niko kuulosti niin tavanomaiselta ja\njärkevästi omalta itseltään, että Harrietia alkoi samaan aikaan\nnolottaa ja naurattaa. \"Sorry, että mä tälläi häiritsin sua\", Harriet\nsanoi rauhoituttuaan täysin. \"Ei kuule haittaa mitään. Mä olen lähdössä\ntarkastaan yhden jutun vielä tänään, mutta muuten onkin ollut aika\ntylsä päivä. Pomo palas saikulta ja oli kuin persiisiin ammuttu karhu,\neli vahvasti oma itsensä\", Niko naureskeli. \"Eli kaikki hyvin ja\nnormaalisti laitoksella siis\", Harrietkin naurahti ja päästi Nikon\ntekemään töitään.\n\nHarriet istui vessanpöntöllä ja tuijotti tikkua. Hän ei tiennyt mitä\najatella. Hän oli puhelun jälkeen saanut ajatuksen lähteä kauppaan\nsiltä seisomalta ja kaupasta hän oli ostanut Lontoonrae suklaata ja\nraskaustestin. Siinä hän nyt istui pytyllä ja tuijotti positiivista\ntulosta. Hän oli raskaana. Hän ja Niko odottivat vauvaa. Aivoitus tähän\ntestin ostoon oli tullut jatkuvasta vetistelystä, mikä ei ollut\nollenkaan tyypillistä Harrietille. Hän ei itkenyt usein, varmaankin\nliian harvoin, mutta se ei tehnyt hänestä tunteetonta ihmistä, ainakaan\nomasta mielestään. Toisille oli vain luonnollisempaa näyttää\ntunteittensa koko kirjo julkisesti kuin toisille. Myöskin värikkäitten\nja todentuntuisten unien määrä oli alkanut epäilyttää Harrietia. Kun\nhän oli odottanut Hilla-Mariaa olivat unet olleet samanlaisia. Jotenkin\nsitä luulisi näkevänsä unia haikaroista ja pehmonalleista, eikä\nhirviöistä ja sarjamurhaajista, mutta kai luonto tiesi paremmin asiat.\nIntuitio vahvistui raskausaikana käsikädessä paranevan hajuaistin\nkanssa, eikä kumpikaan ominaisuus ollut pelkästään miellyttävää. Koska\nhän kertoisi asiasta Nikolle. Mitä Hilluska tuumisi. Tuhat kysymystä\ntulvahti hänen mieleensä ja Harriet päätti työntää jokaisen kysymyksen\nyksitellen pois, jonnekin kauas, odottamaan oikeata hetkeä. Harriet\nkuuli autonovien käyvän ja hän arvasi, että Saija ja Hilluska olivat\nvihdoinkin kotona. Hän työnsi raskaustestitikun piiloon farkkujensa\ntaskuun ja meni alakertaan vastaanottamaan väsyneet kyläharakat kotiin.\n\n\n\n\n13.\n\n\nNiko ajoi illan hämärtyessä kohti Heinolan erämaatonttia. Kymmenet\nasiat pyörivät hänen päässään ja mies avasi autoradion saadakseen muuta\najateltavaa. Radiossa puitiin ilmastonlämpenemistä ja Niko vaihtoi\nkanavaa. Hän halusi kuulla musiikkia. RadioRock soitti Judas Priestia\nja se kelpasi miehelle juuri nyt. Hän ehtisi hyvin ennen pimeän tuloa\nkäydä tontilla ja ottaa muutamat valokuvat, vaikka Harrietin\nne valokuvat olisi pitänyt ottaa. Harrietilla oli maaginen\nvalokuvaussilmä. Päästyään pikkutielle Niko sulki radion. Kuoppainen\ntie ja tielle rönsyilevät puunoksat vaativat täyden huomion. Yhtäkkiä\nNiko oli näkevinään liikettä metsässä oikealla puolella autoa. Hän\npysäytti auton ja jäi tuijottamaan synkkään metsään. Ei mitään, ei edes\ntuulenvirettä oksistossa. Hän naurahti ääneen ja käänsi katseensa\ntakaisin tielle. Ihmisiä, iso joukko ihmisiä seisoi tiellä kuin\ntyhjästä ilmestyneinä. Niko avasi autonoven ja hyppäsi ulos autosta.\n\"Terve, olisko Heinola paikalla. Sakari Heinola?\" Niko kysyi ja jäi\nodottamaan vastausta. Kukaan ei puhunut hänelle mitään, tuijottivat\nvain häntä karmivan hiljaisuuden vallitessa. \"Tää menee just niin kun\nmun surkeat esitelmäni kouluaikoina\", mies mietti mielessään ja yritti\npysyä tyynenä. \"Tämä on yksityistie, joka johtaa yksityistontille,\njossa on meneillään yksityistilaisuus\", naisääni kuului puhuvan ja\nporukka jakautui kahtia naisen edestä. Niko otti pari askelta eteenpäin\nja joku hänen sivullaan oleva henkilö alkoi murista. \"Mä olen Niko\nNerva Rovaniemen rikospoliisista iltaa\", Niko sanoi ja ojensi kätensä\nnaista kohti, jonka omituiset vaatteet ja erikoiset silmät kiinnittivät\nmiehen huomion ensimmäisenä. \"Minä tiedän kuka sinä olet, mutta sinä et\ntaida tietää kuka minä olen\", nainen naurahti ja ojensi kätensä kohti\nNikoa. Samalla Niko kuuli takaansa ääntä ja hän yritti kääntyä, mutta\nei ehtinyt kun isku kumahti hänen takaraivoonsa. Niko tippui maahan ja\nontto nauru kaikui hänen korvissaan, kunnes hän menetti tajuntansa.\n\n\n\n\n14.\n\n\nDanny katsoi surkeaa ilmestystä hämärän kopin lattialla ennen kuin veti\noven kiinni perässään. \"Typerä kyttä!\" hän manasi mielessään ja salpasi\noven huolella. Jos ne olisivat tienneet kuinka naurettavaa heidän\npyristelynsä oli, mutta kun eivät tienneet. Maailman valaistumiseen\nolisi vielä matkaa, mutta sitä odotellessa Danny aikoi nauttia\nerityisasemastaan täysin rinnoin.\n\n\"Mitä ihmettä me tehdään tolle kytälle?\" Sakari kysyi ja kurtisti\notsaansa ärtyisästi. \"Me tapamme hänet tiistaina keskiyöllä täydenkuun\naikaan\", Thelma vastasi ja hymyili. Sakaria ei enää jaksanut ihmetyttää\nThelman tyyli. Nainen sai kaikkein järjettömimmätkin ajatukset\nkuulostamaan loogisilta. Thelman sana oli laki ja tämän lain edessä oli\nturha pyristellä. Mutta Sakarilla oli suunnitelmia. Hän alkoi olla\nkypsää kalkkunaa tähän touhuun. Hän katsoi minkkiturkkiin verhoutunutta\nnaista, jolla ei edes yhtä pientä hikipisaraa virrannut ohimoilta tässä\nkesäisessä lämpötilassa ja isoa joukkoa ihmisraunioita, joitten\nkatseessa oli yhtä vähän inhimillisyyttä kuin poliitikon puheissa\ntotuutta. Sakari huokaisi sisäänpäin. Tämä oli ollut hauskaa ja\ntuottoisaa, mutta kaikki päättyi aikanaan ja nyt alkoi olla hyvästien\naika. Mies tunsi Thelman katseen itsessään ja hän vaihtoi salamana\najatuksensa toisaalle.\n\n\n\n\n15.\n\n\nSunnuntai-ilta alkoi vaihtua yön puolelle. Harriet katseli nukkuvaa\nHilla-Mariaa junan makuuhytissä. Saijalla oli pokka pettänyt täysin\njuna-asemalla heitä saattaessa ja nainen oli vollottanut niin Harrietin\nkuin Hilluskankin takin olkapään ihan märäksi kyyneleistä. Harriet oli\nsaanut nipistettyä itsestään sen verran itsekuria, ettei ollut sortunut\nkyynelehtimään tällä kertaa. Hilluska oli ollut hiukan ihmeissään\ntunteenpurkauksista ja takertunut lujasti äitinsä kaulaan kiinni.\n\nHarriet asettui sängylle pitkäkseen ja yritti muistella miltä\nHilla-Marian odotusaika oli tuntunut. Aluksi oli ollut\naamupahoinvointia, joka ei kyllä katsonut kelloa. Hän oli oksennellut\nkaikkina vuorokaudenaikoina ja ollut vaipua jo epätoivoon, mutta sitten\nyhtäkkiä kun kolme kuukautta tuli täyteen se loppui. Loppui kuin\nseinään koko pahoinvointi. Kahvi oli maistunut pahalta ja korvapuustit\ntaivaalliselta. Omenoita hän oli syönyt pienen omenatarhan verran ja\nraskauskiloja oli kertynyt 22. Harriet naurahti mielessään ja taputteli\nolematonta vatsaansa. Mitäköhän Niko sanoisi. Hänellä oli kova ikävä\nmiestä. Hän laittoi Nikolle hyvänyöntoivotuksen tekstiviestinä ja sulki\nsitten silmänsä. Junassa oli helppo nukahtaa.\n\n\n\n\n16.\n\n\nNiko heräsi ja yritti varovasti availla silmiään. Päätä särki ja hän\nhapuili pimeässä takaraivoaan kädellään. Takaraivossa tuntui mahtava\nkuhmu. Hänet oli suljettu jonnekin pimeään huoneeseen. Pimeään ja\nkosteaan tilaan, jossa haiskahti vahvasti homeelle. \"Tämän täytyy olla\nkellari\", Niko mietti ja yritti nousta maasta ylös. Mutta ylös\nyrittäminen sai kuvottavan tunteen vyörymään koko kehon ylitse ja mies\nluovutti. Hän istuutui takaisin kostealle lattialle. Nikoa palelsi ja\nhänen oli nälkä, vaikka se tuskin olisi hänen murheistaan suurimpia.\nNiko tunnusteli takkinsa taskuja epätoivoisesti ja toivoi löytävänsä\npuhelimen, taskulampun tai edes suklaapatukan, mutta turhaan. Hänen\ntaskunsa oli tyhjennetty kaikesta tavarasta.\n\nNiko katseli pimeää ja pimeä katseli häntä. Hän ei tiennyt kauanko oli\nollut kellarissa, eikä hän tiennyt oliko yö vai päivä, mutta sen hän\ntiesi, että vaikeuksia olisi tulossa. Hän soimasi itseään siitä, että\noli lähtenyt yksin iltaiselle valokuvausristiretkelleen ja jättänyt\nilmoittamatta asiasta kenellekään. \"Mähän olen ihan kuin joku juusto\njostakin epäuskottavasta kauhuleffasta, joku saatanan urpo\", Niko\ntuumiskeli ja naurahti kuivasti omalle huonolle huumorilleen. Harriet\nolisi nauranut, hän mietti ja yksi itsepäisen tottelematon lämmin\nkyynel vierähti miehen karhealle poskelle. Hän sulki silmänsä ja\nhengitteli rauhallisesti ajattelematta mitään. Tässä olisi nyt\npidettävä pää kylmänä, oli kaivettava kaikki ne hippuset zeniä ja jediä\nesiin mitä miehestä löytyisi. Hän tunnusti sen faktan, että yksin\nselviytymismahdollisuudet olivat vähäiset, mutta taistelutta hän ei\ntästä maailmasta lähtisi.\n\nNiko oli nukahtanut ja heräsi kolahdukseen kun ovi aukesi. Valo sattui\nsilmiin ja mies suojasi silmiään kädellään. \"Tos on ruokaa ja vettä.\nSyö ja juo\", naisääni sanoi hiljaa. Sisälle työnnettiin lautanen ja\nvesipullo. Niko yritti sanoa jotain, mutta ovi paiskattiin tylysti\nkiinni ennen kuin hän ehti ääneen. Niko kurottautui kädellään\nvesipulloon päin ja osuikin siihen. Hänellä oli niin kova jano, että\nvesi maistui taivaalliselta. Ruokakin tuoksui hyvältä miehen nenään ja\nhän päätti myös syödä. Hän onnistui haromaan käsillään lautasenkin\nluokseen ja tunnusteli ensin mitä sillä oli. \"Hampurilainen\", mies\ntuumasi ja yritti olla ajattelematta mitä verenimijälahkon purilainen\nmahtoi sisältää. Hän haukkasi hampurilaista ensin varovasti näykkäisten\nja todettuaan sen syömäkelpoiseksi ahmi loput suuhunsa hetkessä. Sitten\nhän asettui taas makuulleen kostealle lattialle. \"Päivä, siellä oli\nollut päivä\", hän ajatteli ennen kuin nukahti jälleen.\n\n\n\n\n17.\n\n\nHarriet kantoi Hilla-Mariaa ja matkalaukkuaan Rovaniemen juna-asemalla\nkohti taksia. He ajaisivat taksilla Koskikadulle, vaikka Harriet oli\nensin suunnitellut kävelyreissua kotiin. Mutta alkava tihkusade oli\nsaanut hänet muuttamaan mieltään. \"Juuri tyypillinen maanantaiaamun\nkeli\", hän mietti mielessään. Harriet yritti soittaa Nikolle, kun he\nistuivat taksin takapenkillä, mutta Nikon numero ei vastannut. Harriet\nyritti miettiä, oliko Niko puhunut maanantaista jotain erityistä, mutta\nhän ei muistanut. Harrietilla itsellään tämä päivä oli vapaapäivä ja\nhän menisi töihin vasta huomenna tiistaina. Harriet soitti sitten\nSannan numeroon ja Sanna vastasi puhelimeensa. \"No mitäs Manseen\nkuului?\" Sanna kysyi ja he juttelivat niitä näitä kunnes taksi ajoi\nHarrietin pihaan. \"No mun täytyy nyt lopetella, mutta hei ootko\ntietonen Nikon liikkeistä?\" Harriet kysäisi vielä raahatessaan\npikkutyttöä ja matkalaukkua kohti kerrostalon hissiä. \"En oo nyt, koska\non ollut ihan täys työ pomon kanssa tapellessa. Lexa ei oo ihan oma\nittensä ollut sen veljenpojan jutun jälkeen. On kuule vielä\npirullisempi kun yleensä, oikea maanvaiva ja ilmojen vitsaus\", Sanna\nsanoi ja mainitsi vielä, että oli tilannut liloja strasseja Kiinasta\nsellaisen määrän, jolla voisi päällystää vaikka Harrietin Toyotan.\n\"Aha, älä edes kerro mihinkä niitä tarviit...\" Harriet puuskahti ja\nlopetti puhelun. Oli ihanaa olla kotona, hän mietti kun hissin ovet\nsulkeutuivat.\n\nHarriet makoili Hilla-Marian vieressä sängyllä, kun tämä nukkui\npäikkäreitään. Hän oli purkanut matkalaukun ja Hilluskan repun. He\nolivat myös pinkaisseet kauppaan, jotta saivat täytettä jääkaappiin ja\nruokakaappiin. Harriet oli jättänyt postin selauksen illaksi. Hänen\najatuksensa yrittivät lipsua raskauteen, mutta Harriet torppasi ne\npäättäväisesti. Hän kertoisi Nikolle kun tämä juttu olisi ohitse.\nHilluska ääntelehti ja kääntyi unissaan. Harriet painoi kasvonsa tytön\nhyväntuoksuisiin hiuksiin ja sulki silmänsä. Häntä väsytti ja olo\ntuntui mukavalta unissaan tuhisevan tyttären vieressä.\n\nHilla-Maria piirteli olohuoneen lattialla ja Harriet kävi postinivaskaa\nlävitse. Hän alkoi olla huolestunut Nikosta. Ei ollut miehen tapaista\nolla soittamatta ja jos totta puhuttiin, Harriet oli odottanut, että\nmies tulisi käymään. Harriet yritti taas soittaa Nikolle, mutta kukaan\nei vastannut. Harriet yritti miettiä hartaasti mitä Niko oli sanonut\nviimeisen puhelun aikana. Mies oli lohdutellut häntä pahan unen takia\nja jutellut jotain töistä. Niko oli sanonut tarkistavansa jotakin vielä\nsamana iltana, eli sunnuntaina. Harriet toivoi, että Niko olisi\nhuomenna aamulla töissä. Juuri nyt hän ei voinut paljon muutakaan.\nAamulla Hilluska menisi tarhaan ja koska Harriet tekisi pitkän päivän\naina iltaan asti, hakisi tytön tarhasta varahoitotäti Ilse. Harriet\nkäveli keittiöön ja alkoi laitella heille iltapalaa. Hän katseli ulos\nhämärtyvään iltaan ja hiipivä kauhuntunne alkoi lisääntyä Harrietin\nrintakehällä. Hengittäminen tuntui raskaalta ja ajatukset harhailivat.\nYhtäkkiä hänen mielensä kirkastui ja hän tiesi, että Niko oli vaarassa.\nHarriet juoksi olohuoneeseen ja kaappasi Hilluskan syliinsä. \"Älä\npelästy muru! Me puetaan nyt ja äiti vie sut Ilselle jo tänään. Äitin\ntäytyy mennä etsimään Nikoa\", Harriet supatti Hilla-Marian korvaan\nkiskoessaan tytölle kenkiä jalkaan. Ulkona oli kuulas ilma. Viileää,\nmutta pilvetöntä. Aamuinen tihkusade oli poissa. Harrietin auto\nkäynnistyi yskähdellen, ihan kuin loukkaantuneena omistajansa pitkästä\npoissaolosta.\n\n\n\n\n18.\n\n\nHarriet jätti Hilla-Marian Ilselle hoitoon ja lähti sitten itse kohti\nNikon asuntoa. Kerrostalon pihassa Harriet joutui kääntämään\nkäsilaukkunsa ylösalaisin ennen kuin löysi Nikon avaimen. \"Onneksi tää\nlöytyi, kiitos kiitos\", Harriet toisteli kohti taivasta. Hän harppoi\nnopeasti rappukäytävään ja juoksi kolmanteen kerrokseen, missä Nikon\nkoti oli. Harrietin sydän jyskytti ja hänen olonsa oli jotenkin huono,\nkrapulamaisen tahmea. Hän sytytti eteiseen valot ja kumartui ottamaan\nkenkiä pois. \"Pihkat Harriet, anna nyt niitten kenkien olla\", hän kuuli\nNikon äänen sanovan päässään. \"Okei, okei, ei partiolaismaneereja\ntänään\", Harriet naurahti itselleen ja käveli keittiöön. Kaikkialla oli\nsiistiä, ihan liian siistiä. Asunto vaikutti jonkun muun kuin Nikon\nkodilta. \"Sä olet tehnyt hyvää työtä muru\", Harriet mietti ja hiveli\nkädellään kiiltävää keittiötasoa. \"Mutta tää ei oo nyt mikään\ntupatarkastus, vaan jotain ihan muuta\", hän torui itseään ajan\ntuhlaamisesta ja käänsi katseensa toisaalle. Makuuhuoneessa oli joku\nlappu ja kartta Nikon työpöydällä. Harriet katsoi lappua. \"Sakari\nHeinola\" luki lapussa hätäisin kirjaimin kirjoitettuna ja kartasta oli\nympyröity punaisella tussilla alue. Harriet nappasi kartan mukaansa ja\nsyötti tietoja myös puhelimensa karttaohjelmaan. Hän lähtisi katsomaan\nmitä Sakari Heinolan tontilla olisi.\n\nHarriet ajoi ylinopeutta isoa tietä, kunnes täytyi kääntyä pikkutielle.\nTie oli täynnä kuralätäköitä ja puitten oksat piiskasivat\nautonikkunoita. Harrietin oli pakko hiljentää vauhtia miltei\nkävelynopeudeksi. Hän kaivoi puhelimensa käsilaukustaan ajatuksenaan\npistää viestiä laitokselle mihin oli menossa. Yhtäkkiä hän oli\nnäkevinään jotakin vasemmalla puolella tietä. Harriet yritti laittaa\npuhelimensa käsilaukkuun takaisin, mutta se putosi auton lattialle.\n\"Hitto!\" Harriet kirosi mielessään ja yritti kurottaa kätensä\npuhelimeen, mutta juuri silloin autonrenkaat pamahtivat isoon kuoppaan\nja koko auto heilahti edestakaisin. Puhelin katosi näkyvistä. Harriet\npysäytti auton ja tuijotti pimeään metsään. Ei näkyvää liikettä.\nHarriet avasi autonikkunaa omalta puoleltaan ja kuunteli. Täysin\nhiljaista. Sitten hiljaisuuden rikkoi raakkuva ääni ja Harriet\nsäpsähti. Varis lensi auton takaa ja sen siipi miltei hipoi kuskin\npuoleista ikkunaa. Variksia. Harriet sulki ikkunan ja väänsi autonovet\nlukkoon. Hän muisti kammottavan unensa. Hänen teki mieli peruuttaa\nautonsa takaisin päätielle, mutta hän ei voinut. Ei. Sisäinen ääni\nkäski jatkaa matkaa, vaikka vatsassa myllersi ja hengitys kulki\nraskaasti. Pelon aakkoset alkoivat tulla täyteen ja niitä seuraisi\npuhdas kauhu. Harriet puri hampaat yhteen ja laittoi musiikkia soimaan.\nMetallican \"For Whom the bell tolls\"-biisi tuntui väärältä valinnalta\nja hän vaihtoi mp3-soittimestaan Whiplashin \"King with the Axe\"-biisin.\nHarriet erotti kaukaa, että tie loppui kuin seinään ja edessä olisi\njoku rakennus. \"Helkkari\" hän kirosi kun tajusi, että nyt oli jätettävä\nauto. Harriet pysäytti auton ja sammutti autosta valot. Silloin hän\nhuomasi ladon takaa kajastavan jotakin. Siellä oli ehkä nuotio ja\nvarmasti ihmisiäkin. Hän toivoi hiljaa mielessään, että kyseessä olisi\nsellaiset perinteiset suomalaiset kesäryyppäjäiset, joissa viina\nvirtasi, herjaa heitettiin ja vähän kättä väännettiin. Harriet nousi\nulos autostaan ja lukitsi ovet. Hän vetäisi keuhkonsa täyteen\nhappirikasta yöilmaa ja toivoi kuvotuksen tunteen hellittävän. Harriet\nkäveli kohti ladon oikeata nurkkaa, koska sieltä näytti kulkevan\njonkinlainen polun tapainen. Hän kuuli jotain takaansa ja kääntyi\nkatsomaan. Ihmisiä. Yksi, kaksi, kolme ja enemmänkin. \"Klaania, nämä\nolivat vampyyrilahkolaisia, voi helvetin helvetti\", Harriet mietti ja\nyritti näyttää ulospäin tyyneltä. Ihmiset tulivat lähemmäksi ja\npysähtyivät sitten tukkien pakotien takaisin autolle. \"Tervetuloa\nHarriet Haataja\", naisääni sanoi ja Harriet käännähti äänen suuntaan.\n\"Minä olen Thelma ja tässä ovat minun seuraajani, ystäväni ja perheeni.\nMinun klaanini ja huoneeni jäsenet\", Thelma sanoi ja ojenteli käsiään\nteatraalisesti eri suuntiin. \"Tulitko etsimään Sakari Heinolaa vai\njotakin muuta?\" Thelma jatkoi puhettaan kysymyksellä. \"Niko. Onko Niko\ntäällä?\" Harriet huudahti ja suu tuntui kuivalta hiekkapaperilta. \"Niko\nNervaa... hmm. Hyvä ajoitus ystäväiseni\", Thelma totesi ja käänsi\nyllättäen selkänsä Harrietiin päin, jolloin ihmiset Harrietin takaa\nkävivät häneen käsiksi ja raahasivat häntä kiljuvana ja potkivana\npitkin pihamaata. Hänet työnnettiin jonnekin pimeään kellarikoppiin ja\novi läimäytettiin kiinni. Hetkeen Harriet ei kuullut, eikä nähnyt\nmitään. Hän tunsi vain oman hakkaavan sydämensä sykkeen ja valtavan\nepätoivon tunteen.\n\n\n\n\n19.\n\n\nPoliisilaitoksen sihteeri Sanna Suopunki ihmetteli sitä, etteivät\nHarriet ja Niko olleet tulleet töihin puoleen päivään mennessä. Mutta\nsitä hän ei ihmetellyt yhtään, että pomo Lexa oli myöhässä. Äijä oli\nalkanut käyttäytyä kummallisesti veljenpoikansa kuoleman jälkeen. Sanna\nhuokaisi syvään ja keitti silti kahvia kaikille neljälle. \"Kahvi\nkaunistaa, eikä sen tarvitse olla kylmää\", hän ajatteli ja selaili\nuutta Bertta Burleski-kuvastoa. Sanna ympyröi punaisella kynällä kaikki\nne vaatekappaleet, jotka aikoi tilata ja sinisellä ne, jotka tilaisi\njos voittaisi pokeriringissä viikonloppuna. Onneksi Harriet tulisi\ntakaisin, sillä tämä osasto tarvitsisi järjen valoa ja Harrietin lamppu\nnyt sattui olemaan osaston kirkkaimpia. Tämä vampyyrijuttu oli karmiva,\nmutta Sannalta herui kyllä aina hiukan sympatiaa underground kamalle ja\ntyypeille. Sen takia hänestä ei ollut paljon tukea Nikolle, joka oli\nnäyttänyt eksyneeltä pesukarhulta Mikon tapauksen jälkeen. Sanna\ntoivoi, että Harriet huolisi Nikon ja että he kaksi menisivät\nnaimisiin. Hän ei osannut kuvitella sopivampaa pariskuntaa, kuin jalka\nja korkkari. Sanna nappasi peilin pöydältään ja lisäsi pinkkiä\nhuulikiiltoa. Huulten täyttöhoito tarvitsisi uusia pian,\ntäyteläisyys oli poissa, Sanna ajatteli ja kurtisti otsaansa.\nEhkäpä hän uskaltautuisi botoxinkin maailmaan seuraavalla\nkauneushoitolareissullaan. Otsakurtut alkoivat muistuttaa Seppo-sedän\nmahamakkaroita ja se jos joku oli vastenmielistä. Sanna oli esteetikko,\njoka ei häpeillyt myöntää sitä. \"Jos mie olisin joku nörtti-Sanna ja\nkulkisin risoissa sukkiksissa ja miulta puuttuisi hampaita suusta te\nette kyseenalaistaisi asiaa. Se nyt vaan kuuluisi asiaan, tekisi siitä\nuskottavampaa. Mutta kun mie olen kaunis ja tahdon sellaisena pysyäkin\nniin... turpa kiinni ääliöt kun ette mitään ymmärrä!\" Sanna oli\nladannut mielipiteitään kehiin keskisormen säestämänä. Keskisormessa\noli kylläkin kaunis kukkasormus, sinisellä safiirikivellä koristettuna.\n\"Sannan käytöskukkanen\" oli joku vääräleuka irvaillut.\n\nIltapäivällä Sannaa alkoi jo todenteolla ihmetyttää tämä mausoleumiksi\nmuuttunut osasto. Hän yritti soittaa vuoronperään Harrietille, Nikolle\nja pomolle, mutta kenestäkään ei kuulunut pihaustakaan. Sanna otti\ntaksin ja ajoi sillä pomon asunnolle. Hän soitti ovikelloa ja takoi\nnyrkillä ovea, kunnes asunnosta alkoi kuulua liikettä. \"Täällä on\nSanna. Tule avaamaan, ole kiltti\", Sanna huuteli oven takaa. Ovi aukesi\nja Lexa seisoi ovella vaaleansinisessä pyjamassaan. \"Mitä?\" pomo kysyi\nja näytti kärsimyshedelmän ja orankin risteytykseltä Sannan mielestä.\n\"Niin mitä mitä? Miks kukaan ei ole töissä?\" Sanna kysyi kiukkuisesti.\n\"Olin tänään aamulla tähystyksessä. Peräsuolen tähystyksessä. Se lukee\nkyllä kalenterissani\", Lexa vastasi väsyneen oloisesti ja virkosi\nsitten kysymään, että miten niin kukaan ei ole töissä. \"Juuh, tuota\nanteeksi pomo, miulle sattui pieni lapsus, en katsonut kalenteria ja\ntuota. Näytät huonolta, tosi huonolta, mene heti takaisin lepäämään\",\nSanna komensi ja toivotteli mukavat päivänjatkot. \"Perhanan perhana!\"\nhän manasi mielessään kun käveli bussipysäkille. Hän ei enää uskaltanut\najella taksilla laitoksen laskuun, varsinkin kun pomo tarkistaisi kulut\nhenkilökohtaisesti tivaten syitä tuhlaamiseen.\n\nSanna käväisi laitoksella toimistossaan vain sulkemassa tietokoneen ja\nkahvinkeittimen. Hän oli täysin kypsä koko päivään. Hän toivoi, että\nhuomenna kaikki palautuisi ennalleen, vaikkakin hän kyllä sanoisi\nmuutaman sanasen rakkauspapukaijoille, jotka ilmeisesti käyttivät pomon\nperäsuolentähystyspäivän lemmenleikkeihin pitkän erossa olon jälkeen.\nSyy saattoi olla hyvä, mutta hänelle olisi sentään voinut ilmoittaa.\nSanna käveli ensin Pihka-Baarin ohitse, mutta päättikin sitten\nperuuttaa takaisin. Miksei hänkin voisi hiukan rillutella, kun kerran\nkaikilla oli sellainen päivä tänään. \"Miulle yksi suolirassi pomon\nkunniaksi\", Sanna tilasi baaritiskiltä ja kikatti päälle.\n\n\n\n\n20.\n\n\nHarriet itkeä tihrusti pimeydessä. Hänellä oli niin huonot fiilikset\ntästä nyt. Hän ei jaksanut olla järkevä Harriet, vaan päästi tunteet\nvalloilleen ja suorastaan huusi kauhuaan ja epätoivoaan pimeään\nkellariin. Oliko Niko enää elossa. Mitä hänelle tapahtuisi. Harriet oli\nhaaveillut heistä kahdesta hääparina, ihanissa hääpuvuissaan, mutta nyt\nnuo kuvitelmat saivat hyisen silauksen päälleen. Löytyisivätkö he Nikon\nkanssa kalman kalpeina ja silmättöminä jostakin levähdyspaikalta\nnojaamassa käsikädessä haiseviin roskatynnyreihin? Sekö olisi\nuniversumin käsikirjoitus heitä varten? Harriet makusteli hetken\nitsesäälin värittämää kuvaelmaa ja sylkäisi sen sitten pois suustaan.\nSe ei maistunut oikealle, se ei maistunut heille. He keksisivät\njotakin.\n\nYhtäkkiä ovi aukesi ja Harriet siristeli silmiään valon tulviessa\nkellarikoppiin. Hänet kiskottiin rajuin ottein ylös maasta ja\nraahattiin taas pihan poikki kohti latoa. Oli ilmeisesti myöhä ilta tai\nyö. Piha oli täynnä nuotioita ja kynttilöitä. Valonlähteitä täytyi olla\nuseita kymmeniä. Harriet katsahti pilvettömälle taivaalle ja huomasi\ntäydenkuun mollottavan siellä. Harriet raahattiin sisälle latoon, eikä\njuuri kukaan kiinnittänyt mitään huomiota häneen. Kaikkien katseet\nolivat Nikossa, joka oli kytketty kiinni ja jonka rintakehältä lähti\nletkuja. \"Ne tyhjentävät Nikosta verta\", Harriet parahti mielessään ja\nmietti kuumeisesti mitä voisi tehdä. \"Mitä helvettiä mä voin tehdä?\"\nHarriet pähkäili ja kauhun tunteet häipyivät avuttomuuden tunteen\ntieltä. Niko näytti olevan kuin horroksessa, miehen pää retkahteli\nrinnalle välillä ja silloin Thelma sivalsi kädellään miestä kasvoihin.\nLujaa. Niko huusi ja heräsi taas hetkeksi. Harriet alkoi tuntea\nkasvavaa raivoa. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Hänet oli painettu\nalas tuolille istumaan ja hänen kätensä oli sidottu kiinni tuolin\ntaakse.\n\nThelma puhui kovaan ääneen jotakin, ehkä latinaa, Harriet arveli.\nVäkijoukko mutisi Thelman puheen tahdissa kuin zombiejoukko\nhidastetussa filmissä. Jos Niko kuolisi tuohon lavalle, tulisi hänen\nvuoronsa, eikä kukaan voisi mitään. Harriet vääntelehti tuolissaan\najatuksen voimasta. \"Oletko valmis sopimukseen neiti Haataja?\" ääni\nkysyi hänen takaansa. Vakaa, hiljainen ja rauhallinen miesääni. Se ei\nsopinut tähän tilanteeseen ollenkaan ja Harriet yritti kääntyä\nkatsomaan taakseen. Turhaan. Mies piti hänen päänsä paikallaan. \"Jos\nvastaus on kyllä. Nyökkää. Ei mitään turhia liikkeitä, eikä edes\najatuksia. Meillä on yksi mahdollisuus. Tajuatko?\" mies kysyi ja\nHarriet nyökkäsi. \"Mä irrotan sut tästä tuolista ja annan sulle aseen.\nSä ammut Thelma Tallqvistin hengiltä. Yksi laukaus päähän. Oletko sä\nHarriet hyvä ampumaan?\" mies kysyi ja Harriet nyökkäsi taas. \"Hyvä\",\nmies sanoi ja alkoi irrottaa Harrietin käsiä tuolista. \"Mä katoan. Muu\ntoiminta kuolee omia aikojaan. Te voititte\", mies totesi samalla kun\ntyönsi aseen Harrietin käteen.\n\nHarriet nousi ylös tuolistaan. Hänen päässään virtasi veri sellaisella\nkohinalla, että Harriet oli varma muittenkin sen kuulevan. Hän kertasi\nmielessään suunnitelmaansa. \"Ilmaan, olkapunokseen, otsaan, ilmaan\nolkapunokseen, otsaan\", mutta sitten hän kuuli Nikon äänen päässään.\n\"Ei mitään partiolaismaneereja tänään Harriet!\" ääni käski ja Harriet\nampui käänteisessä järjestyksessä. Ensin otsaan, sitten olkapunokseen\nja viimeisenä ilmaan. Thelma suorastaan lensi alas puukehikoitten\nvaraan rakennetulta näyttämöltä ja ihmismassa alkoi kirkua ja juosta.\nHarriet tippui istualleen alas takaisin ja puristi rystyset valkoisena\nasetta kädessään. Hän veti keuhkot täyteen ilmaa muutaman kerran ja\nnousi sitten horjuvana ylös. Hän lähti kulkemaan kohti Nikoa ja\netsiskeli katseellaan kännykkää. Lattialla lojui jonkun reppu ja\nHarriet kumartui kaivelemaan sitä siinä toivossa, että löytäisi\npuhelimen. Häneen törmättiin takaapäin ja Harriet lensi maahan\nmahalleen. Ihmisiä säntäili sinne tänne ja meteli oli korvia huumaavaa.\nHarriet löysi puhelimen ja sai soitettua sillä hätäpuhelun. Sitten hän\nkampesi itsensä ylös ja juoksi Nikon luokse. Niko oli kylmän tuntuinen\notsalta ja ihan kalpea. Harriet yritti olla itkemättä ja hän puhui\nNikolle rauhallisesti. Niko ei vastannut. Näytti siltä, että mies\npyörtyisi. Harriet rukoili Nikoa sinnittelemään kunnes ambulanssi\ntulisi. \"Me saadaan vauva. Niko kuulitko, me saadaan vauva\", Harriet\ntoisteli useita kertoja. Sitten ilman varoitusta Niko tarttui hänen\nkäteensä ja puristi kovaa ranteesta. Harriet nauroi ääneen. \"Harriet\",\nNiko sai vaivoin sanottua mutta miehen silmiin oli palautunut liekki,\nelämänliekki.\n\nDanny istui maassa ikivanhan kuusen juurella ja haukkoi henkeään kuin\nkala kuivalla maalla. Hän ei halunnut sulkea silmiään, koska silloin\nkammottavat kuvat Thelman kuolemasta täyttivät hänen mielensä. Se oli\nThelman, kultin ja hänen loppunsa. Koko maailma roihusi Dannyn\nympärillä. Miten tässä saattoi käydä näin? Ei tämän pitänyt näin\nloppua. Danny maisteli sanaa loppu suussaan ja huomasi sen maistuvan\nvalheelta. Mies sylkäisi sanan ulos suustaan ja näki sylkensä kuohuvan\nkuin myrkky maassa edessään. Se oli merkki, hän mietti mielessään.\nMerkki hänelle Thelmalta, ettei hän luopuisi uskostaan. He olivat\nkuolemattomia ja lunastivat ikuisen elämänsä kuoleman kautta koska\nvielä ei ollutkaan heidän aikansa. Danny kuivasi kyyneleensä hihaansa\nja naurahti kuivasti. \"Lakkaa parkumasta hölmöläinen. Missä on uskosi\nnäinä vaikeina aikoina?\" hän kuuli Thelman äänen päässään. Mies kampesi\nitsensä ylös maasta ja kaiveli sen jälkeen taskujaan etsien veistään,\nmutta se oli hukkunut jonnekin. \"Pahus, tää täytyy tehdä nyt vaikeamman\nkautta\", Danny sanoi ja alkoi purra rannettaan auki muristen samalla\nmielipuolisesti.\n\n\n\n\n21.\n\n\nNiko oli viety sairaalaan ja paikka oli täyttynyt poliiseista. Muutama\nlehdistön edustajakin oli löytänyt tiensä tänne. Paikka ei näyttänyt\nenää niin aavemaiselta, mutta ilmassa se väreili silti vielä. Kymmeniä\nihmisiä oli päässyt pakoon ja suurin piirtein saman verran heitä oli\nsaatu myös kiinni. Poliisiautot täyttyivät Verisynti-lahkolaisista,\njoiden kuulustelut tulisivat työllistämään Rovaniemen poliisilaitosta\nviikoiksi eteenpäin. Thelma Tallqvist oli kuollut ja ruumis oli\nkuljetettu patologianlaitokselle. Harriet ei voinut ymmärtää, että\nnainen oli yli kuusikymmentä vuotta vanha. Hän oli ihmeissään ja pyysi\nvarmistusta asiaan patologilta. Patologi Tuukka Roiha oli luvannut\nsoitella Harrietille asiasta kunhan olisi päässyt tutkimaan ruumiin.\nHarriet käveli sisäpihan poikki metsänreunalle ja istahti kivelle.\nSisäpihalla oli paljon verta maassa. Lahkolaisista osa oli yrittänyt\nitsemurhaa Tallqvistin ampumista seuranneen sekasorron keskellä.\nHarriet oli kovin väsynyt ja häntä kuvotti. Hän joutui kääntymään kohti\nmetsää ja oksentamaan oikein antaumuksella. Oksennus korpesi\nsisuskaluja ja suupieliä, mutta paransi oloa. Harriet kääntyi takaisin\nkasvot sisäpihalle päin ja palasi ajatuksissaan siihen hetkeen, kun\ntilanne kääntyi heidän hyväkseen. Mies oli ollut Sakari Heinola, siitä\nHarriet oli varma. Hän oli antanut pikkurillinsä pirulle, muttei\nkatunut sitä yhtään. Mitään muuta ei ollut tehtävissä sillä hetkellä.\nMutta sen Harriet lupasi itselleen, ettei koskaan kertoisi asiasta\nNikolle. Hän ei haluaisi vierittää teon tuomaa vastuuta ja taakkaa\nmiehen kannettavaksi. Sen hän pitäisi itsellään elämänsä loppuun asti.\nHarriet ymmärsi kuinka Thelman ampuminen liitti hänet kierolla tavalla\nyhteen veren ja synnin lahkon kanssa.\n\nHarriet istui Hilla-Maria sylissään sairaalassa Nikon sängyn vieressä.\nMies oli kovin pirteän oloinen ja halusi palavasti jo takaisin kotiin.\nMies höpötti kaikkea maan ja taivaan väliltä, jutuissa pyörivät yhteen\nmuuttaminen, häät ja vauvan syntymä. Harriet tyytyi vain hymyilemään.\nJos Niko olikin saanut lisää virtaa jostakin niin hän itse oli pystyssä\nlähinnä vara-akkujen voimalla. Harrietin puhelin soi ja hän laski\nHilluskan Nikon sängylle. \"Harriet\", hän vastasi puhelimeensa. \"Täällä\non Tuukka Roiha moi. Kuule... se Tallqvistin juttu. Ruumis on jostakin\nsyystä mädäntynyt kuin pikakelauksella. Siinä ei oo enää mitään\ntutkittavaa. Mielenkiintoinen reaktio, en osaa sitä nyt selittää...\ntulee olemaan työlästä raportoida tästä ilman että... niin no. Eipä\ntässä muuta, mutta palaillaan\", patologi sulki puhelimen nopean\nyksinpuhelun päätteeksi. \"Mitä?\" Niko kysyi ja katsoi Harrietiin\nkiinteästi. \"Thelma Tallqvistin ruumis on maatunut silmissä pois,\ntutkimuskelvottomaksi. Uskomatonta!\" Harriet puuskahti harmissaan.\n\"Joo\", Niko totesi vaisusti. Häntä ei huvittanut muistella naista,\njolla oli käärmeensilmät ja joka oli valuttanut hänestä desikaupalla\nverta pois. \"Heinola ilmeisesti sitten onnistui livistämään?\" Niko\njatkoi kääntäen puheen mieheen. \"Joo. Ehkä se nyt chillailee jossakin\nEtelä-Amerikassa Panamahattu päässään niin kuin Hannibal Lecter\nkonsanaan\", Harriet maalaili elokuvallista näkymää Nikolle. \"Varmaan\nniin. Enpä usko, että äijästä on huolta, luulis kaiken tämän jälkeen,\nettei nyt ainakaan heti rupeis uutta klaania pykään ympärilleen\", Niko\nmietiskeli. \"Toivotaan\", Harriet sanoi ja alkoi pukea takkia Hilluskan\npäälle. \"Meidän täytyy nyt lähteä, luvattiin käydä Sannan kanssa\nkahvilla. Mä tuun huomenna sut hakeen, jos kerta olet niin varma, että\npääset pois\", Harriet sanoi ja hymyili Nikolle. \"Mähän lähden huomenna.\nMä olen nyt boostattu pussillisilla uutta verta. Haluan ulos aurinkoon\nja teidän luokse. Saikkua voin kyllä ottaa, vaikka oletko kuullut uutta\nlaitoksen huhua? Meinaavat lopettaa meidän osaston kokonaan kun ei olla\nikinä paikalla, kukaan kuulemma. Hah hah, hyvä läppä olevinaan\", Niko\nsanoi ja irvisti.\n\n\n\n\n22.\n\n\nHarriet käveli patologianlaitoksen käytävää ja puristi tiukasti\nkädessään pientä minigrip-pussia. \"Tää luoti on jotenkin outo, ei ihan\nmikään tavallinen luoti. Itse asiassa koko tapaus on aika outo. Olen\ntyytyväinen kun tämä keissi saadaan kirjoihin ja kansiin\", patologi\nRoiha oli sanonut ja katsonut Harrietia silmiin. \"Joo, arkunkansi\nkiinni, tämä on jo nähty\", Harriet naurahti kuivasti ja ojensi kätensä.\nHän oli sanonut vievänsä luodin ballistiikkaan tutkittavaksi, mutta\ntodellisuudessa hän aikoi hukata sen mahdollisimman nopeasti ja sitten\nhän voisi vain toivoa, ettei kukaan kysyisi siitä enää mitään. Onneksi\npoliisilaitoksella heidän osastonsa oli varsin sekaisin kaiken\ntapahtuneen jälkeen, joten pikkuiset ja mitättömiltä tuntuvat detaljit\nunohtuisivat helposti. Harriet laittoi pussin käsilaukkuunsa ja muisti\nne tuskalliset hetket ladossa. Varsin eläväiset ja värikkäät mielikuvat\npalautuivat täydellä voimalla hänen mieleensä. Harriet päästi irti\nmuovipussista ja istahti rakennuksen edessä olevalle penkille. Heinolan\nantamassa aseessa oli ollut tasan yksi luoti ja se luoti oli lävistänyt\nrituaaliveitsen kanssa heiluneen Tallqvistin otsan. Seuraavat kaksi\nkertaa ase oli naksunut tyhjää. Harriet huokaisi sisäänpäin, onneksi\nhän oli kuunnellut päänsä sisällä kaikuvaa Nikon ääntä ja jättänyt\ntekemättä oppikirjan mukaan. Se oli ollut vaikea päätös Harrietille,\njoka halusi pelata reilua peliä ja odotti muittenkin tekevän niin. Pomo\nLexa oli palauttanut hänen oman aseensa eilen. Aseella oli ammuttu\nkolme kertaa ja se oli löytynyt ladosta tutkimusten aikana. Harriet\nsaattoi vain yrittää arvata mitä oli tapahtunut. Heinolan antaman\naseen, jolla hän oli Tallqvistin ampunut, Harriet hautaisi yhdessä\nomituisen luodin kanssa varmaan piiloon. Viileä tuulenvire tavoitti\nHarrietin ja hän kietoi kätensä ympärilleen kuin lämmittääkseen\nitseään. Hän oli ohittanut tämän murhatutkimuksen aikana sen kuuluisan\nvirstanpylvään, jonka jälkeen mikään ei palautuisi ennalleen, samaksi\nenää koskaan. Hän joutuisi kantamaan yksin vastuun teostaan ja sen\nsalaamisesta aiheutuvat seuraukset. Hän ei voisi puhua siitä, eikä\nhakea lohtua ja tukea kenestäkään. Harriet nousi ylös penkiltä ja lähti\nkävelemään aurinkoiseen kesäpäivään. Sankari vai petturi, siinäpä vasta\nkysymys.\n\nLOPPU\n\n\n\n"]