Ajelehtiva saari

AJELEHTIVA SAARI

Kirj.

Jules Verne

Suomentanut P. J. Hannikainen

Teos on jatkoa romaanille Turkiksien maassa

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1928.

SISÄLLYS:

 Kelluva varustus.
 Missä ollaan?
 Kävelyretki saaren ympäri.
 Yömaja.
 Muutamia kesäviikkoja.
 Kymmenen myrskypäivää.
 Tuli ja huuto.
 Rouva Barnett lähtee retkelle.
 Kaluman seikkailut.
 Kamtsatkan merivirta.
 Jasper Hobsonin tiedonanto.
 Yrittämisen mahdollisuus.
 Jäätikön poikki.
 Talvikuukaudet.
 Viimeinen tutkimusretki.
 Jäidenlähtö.
 Vyöry.
 Kaikki työhön.
 Beringin meri.
 Ulapalle!
 Saaresta tulee luoto.
 Neljä seuraavaa päivää.
 Jäälohkareella.
 Loppu.

KELLUVA VARUSTUS

Fort Espérancen varustus, jonka luutnantti Jasper Hobson oli perustanut napameren äärelle, oli lähtenyt ajelehtimaan. Oliko Hudson Bay Companyn rohkea asiamies jotenkin syypää siihen? Ei. Kuka muu tahansa olisi pettynyt samoin kuin hän. Eihän yksikään ihminen olisi osannut aavistaa sellaista voivan tapahtua. Hän oli luullut rakentaneensa kalliolle eikä ollut rakentanut edes hiekalle! Viktorianniemen alue, jonka mitä tarkimmat englantilaisen Amerikan kartat osoittivat olevan kiinni Amerikassa oli äkkiä irtautunut mantereesta. Niemi olikin oikeastaan vain suunnaton jäämöhkäle, noin neljänsadan neliökilometrin laajuinen, sen pinnalle olivat monet peräkkäiset tulvat tuoneet kerroksittain liejua ja mutaa, niin että se näytti olevan kiinteää maata, jolta ei puuttunut ruokamultaa eikä kasvillisuutta. Oltuaan satojatuhansia vuosia kiinni rannikossa se oli kaiketi tammikuun 3. päivänä tapahtuneessa maanjäristyksessä repeytynyt irti, ja näin oli niemi yhtäkkiä muuttunut saareksi, mutta ei kiinteäksi, vaan irrallaan kelluvaksi saareksi, joka merivirtojen kuljettamana oli jo kolme kuukautta ajelehtinut arktisella valtamerellä!

Niin, irrallaan kelluva jäälohkare oli siis viemässä mukanaan Fort Espérancea ja sen asukkaita! Jasper Hobson oli heti käsittänyt, ettei leveysasteen muuttumista ollut muulla tavoin selitettävissä. Kannas, toisin sanoen se maankieleke, joka yhdisti Viktorianiemen mantereeseen, oli nähtävästi repeytynyt irti tulivuoren purkauksesta johtuneessa maanalaisessa järistyksessä muutamia kuukausia sitten. Niin kauan kuin talvea kesti, niin kauan kuin meri oli kovan pakkasen jääkahleissa, ei tämä murtuma aiheuttanut mitään muutosta niemen maantieteellisessä asemassa. Mutta kun kevään tullen aurinko lämpöisillä säteillään sulatteli jäätä, kun jäätikkö ulapalle ajautuneena oli vetäytynyt näköpiirin taakse, kun meri vihdoin aaltoili vapaana, silloin jääperustallaan lepäävä maa-alue metsineen, rantapenkereineen, vuoriniemineen, sisäjärvineen, rannikkoineen lähti liikkeelle jonkin tuntemattoman merivirran kuljettamana. Ja niin se nyt oli jo muutamia kuukausia ajelehtinut, talvehtijoiden lainkaan huomaamatta sen liikkumista, he kun metsästys- ja pyyntiretkillään olivat kaiken aikaa pysytelleet Fort Espérancen lähettyvillä. Sitä paitsi sumu peitti näköalan jo muutaman kilometrin päässä, joten mistään ei voitu päätellä maaperän olevan liikkeessä, eikä niin ollen mikään ilmaissut luutnantti Hobsonille tai hänen tovereilleen kiinteän mantereen muuttuneen irralliseksi saareksi. Merkillistä kyllä, niemi ei muuttunut ilmansuunniltaan, vaikka se oli liikkeessä. Tämä seikka johtui kai alueen melkoisesta laajuudesta sekä siitä, että saarta kuljettavan merivirran liike oli suorasuuntainen. Tosiaankin, jos ilmansuunnat Bathurstin niemeen nähden olisivat muuttuneet, jos saari olisi alkanut kiertää keskustaansa, jos aurinko ja kuu olisivat nousseet ja laskeneet toisten ilmansuuntien mukaan, niin Jasper Hobson, Thomas Black, rouva Paulina Barnett tai kuka hyvänsä olisi silloin käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta, kuten sanottu, syystä tai toisesta jäälautta oli siihen saakka ajautunut pitkin samaa leveyspiiriä, ja vaikka sen vauhti oli ollut melkoinen, ei liikkumista ollut huomattu.

Jasper Hobson ei tosin ollenkaan epäillyt toveriensa rohkeutta, kylmäverisyyttä, henkistä tarmoa, mutta hän ei kuitenkaan halunnut kertoa heille, kuinka asian laita oli. Olisihan, hän tuumi, vielä aikaa tehdä heille selkoa uudesta tilanteesta, kunhan se ensin kaikin puolin tutkittaisiin. Hyväksi onneksi sotilailla ja työmiehillä oli varsin vähän käsitystä tähtitieteellisistä havainnoista tai pituus- ja leveysasteita koskevista seikoista, joten niemimaan tilassa muutamia kuukausia sitten tapahtunut perinpohjainen muutos ei heille merkinnyt mitään, sen sijaan että se syystä kyllä piti Jasper Hobsonin ajatuksia jatkuvasti työssä.

Luutnantti päätti siis pysyä vaiti ja mikäli mahdollista pitää salassa tilanteen, joka ei nykyisin ollut mitenkään autettavissa, ja ponnisti siinä mielessä kaiken tarmonsa. Rouva Paulina Barnett huomasi silti jotakin väkinäistä siinä tavassa, kuinka Hobson lohdutti onnetonta Thomas Blackia, joka vaikeroi ja repi tukkaansa. Sillä tähtitieteilijä ei mitenkään osannut aavistaa sitä ilmiötä, jonka uhriksi hän nyt oli joutunut. Hän ei ollut, kuten luutnantti, tarkkaillut tämän alueen outouksia, eikä siis voinut ajatella tai kuvitella mitään, paitsi sitä kovaonnista sattumaa, ettei kuu ollut määrättynä päivänä ja hetkenä peittänytkään aurinkoa täysin. Mitä hänen luonnollisesti olisi tullut ajatella? Sitäpä tietenkin, että observatorioiden laskelmat – häpeä kyllä – olivat väärät, joten hänen hartaasti odottamansa pimennys, hänen oma pimennyksensä, hänen, Thomas Blackin, joka niin monen vaivan ja vastuksen halki oli varta vasten saapunut näin kaukaisille perukoille, ei olisikaan "täydellinen" tällä maapallon kulmalla, 70. leveysasteella! Mutta sellaistako olisi otaksunut Thomas Black! Ei koskaan! Siksipä hänen pettymyksensä olikin niin suuri kuin sen täytyi olla. Mutta ennen pitkää Thomas Black sai tietää totuuden.

Sillä välin Jasper Hobson uskotteli tovereilleen, että epäonnistunut pimennysjuttu koski vain tähtitieteilijää eikä ollenkaan muita, ja kehotti heitä ryhtymään tavallisiin askareihinsa, kuten he aikoivatkin. Mutta juuri heidän lähtiessään Bathurstin niemen harjanteelta asuinrakennukseensa korpraali Joliffe äkkiä pysähtyi ja nostaen kätensä ohimolle virkkoi:

– Herra luutnantti, saisinko tehdä pienen kysymyksen?

– Kyllä, tietysti, Jasper Hobson vastasi, olematta lainkaan selvillä, mihin hänen alaisensa tähtäsi. – Puhukaa vain suunne puhtaaksi!

Mutta korpraali vaikeni. Hän epäröi. Hänen pikku vaimonsa tuuppasi häntä kylkeen.

– Niin, tuota, herra luutnantti, korpraali aloitti, – minä vain siitä 70. leveysasteesta, että, tuota noin... jos olenkin oikein ymmärtänyt asian, niin me emme olekaan siinä paikassa, missä te luulitte meidän olevan...

Luutnantti rypisti kulmiaan.

– Totta kyllä, hän vastasi vältellen, – erehdyimme vähän laskuissamme... ensimmäinen havaintomme oli hieman väärä. Mutta miksi... mitä se asia teitä liikuttaa?

– No, ei muutoin kuin sen palkanmaksun tähden, herra luutnantti, korpraali vastasi, tyytymätön ilme kasvoillaan. – Tiedättehän, yhtiö on luvannut kaksinkertaisen palkan, jos...

Jasper Hobson huoahti helpotuksesta. Juuri niin, hänen miehilleen oli luvassa korotettu palkka, jos heidän onnistuisi päästä 70. leveysasteelle tai sen yläpuolelle. Aina hyötyään katsova korpraali Joliffe oli pitänyt tässä silmällä pelkkää rahallista puolta ja saattoi siis pelätä, ettei lisäpalkkiosta ollutkaan vielä täyttä varmuutta.

– Olkaa huoleti, korpraali, Jasper Hobson vastasi hymyillen, – ja rauhoittakaa kelpo tovereitannekin. Erehdyksemme, joka on todella selittämätön, ei onneksi vahingoita teitä ollenkaan. Me emme ole 70. leveyspiirin ala-, vaan yläpuolella, ja siis teillä on kun onkin kaksinkertainen palkka.

– Kiitos, herra luutnantti, korpraali sanoi riemastuneena, – kiitos. Eihän tässä rahasta kiinni pidettäisi, mutta se kirottu raha itse pitää meistä kiinni kynsin hampain.

Tämän mietelmän jälkeen Joliffe tovereineen vetäytyi pois, tulematta vähääkään epäluuloiseksi siitä kamalasta ja eriskummaisesta muutoksesta, joka luonnossa ja varsinkin tämän maaalueen olotilassa oli tapahtunut.

Kersantti Long teki myös lähtöä, mutta Jasper Hobson pidätti hänet sanoen:

– Jääkäähän vähän tänne, Long.

Aliupseeri teki puolikäännöksen kantapäällään ja jäi odottamaan, mitä luutnantilla olisi hänelle sanottavaa.

Ainoat vielä harjulle jääneet henkilöt olivat rouva Paulina Barnett, Madge, Thomas Black, luutnantti ja kersantti.

Pimennyksen tarkkailemisesta lähtien rouva Barnett ei ollut puhunut sanaakaan. Hän katsoi joskus kysyvästi Jasper Hobsoniin, mutta tämä ei ollut huomaavinaan. Rohkean naisen kasvoilla ilmeni pikemmin hämmästystä kuin levottomuutta. Oliko hän ymmärtänyt? Oliko huomannut tilanteen kuten luutnantti Hobson? Vetikö hänen käytännöllinen älynsä siitä johtopäätökset? Miten lienee ollutkaan, mutta hän pysyi vaiti ja seisoi nojaten Madgeen, jonka käsivarsi oli hänen vyötäröllään.

Mitä tähtitieteilijään tuli, niin hän käveli edestakaisin eikä malttanut pysyä alallaan. Hänen hiuksensa törröttivät pystyssä. Hän viittilöi käsillään, löi yhteen kämmeniään tai vuoroin iaski käsivartensa alas. Epätoivon huudahduksia pääsi hänen huuliltaan. Hän pui nyrkkiä auringolle ja tuijotti sitä vasten naamaa, välittämättä yhtään, vaikka silmät olisivat sokaistuneet.

Vihdoin, muutamien minuuttien perästä, hän rauhoittui. Hän tunsi voivansa puhua, ja käsivarret ristissä, säihkyvin silmin, vihasta puhkuen, otsa uhkaavissa rypyissä hän seisahtui tanakkaan asentoon luutnantti Hobsonin eteen.

– Nyt meidän kahden välit selviksi! hän huudahti, – välit selviksi, sanon minä teille, Hudson Bay Companyn herra asiamies!

Sepä jo kuulosti koko lailla taisteluhaasteelta. Jasper Hobson ei siitä sentään suuresti välittänyt, katselihan vain miespoloista, kylläkin käsittäen hänen suunnattoman pettymyksensä.

– Herra Hobson, Thomas Black jatkoi huonosti hillityllä äänensävyllä, – sanokaapa, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Onko tämä pilkantekoa teidän puoleltanne, vai mitä? Jos niin on, saatte vielä kylliksenne katua, ymmärrättekö, saattepa kun saattekin katua, kuuletteko!

– Mitä tarkoitatte, herra Black? Jasper Hobson kysyi tyynesti.

– Minä tarkoitan, että te otitte johtaaksenne retkikuntanne 70. leveysasteen rajalle...

– Tai sen toiselle puolelle, lisäsi Jasper Hobson.

– Toiselle puolelle, Thomas Black ärähti. – Äh, mitä minulla oli toisella puolella tekemistä? Saadakseni nähdä auringonpimennyksen täydellisenä minun tuli pysyä sen ympyrävarjon piirissä, joka tässä osassa englantilaista Amerikkaa lankesi 70. leveysasteelle, ja nyt me olemmekin kolmea astetta ylempänä!

– Juuri niin, herra Black, Jasper Hobson vastasi mitä levollisimmalla äänellä, – me olemme erehtyneet, siinä kaikki.

– Vai siinä kaikki, kiljaisi tähtitieteilijä, jota luutnantin levollisuus ärsytti.

– Pyydän muuten huomauttaa, Jasper Hobson jatkoi, – että jos olenkin erehtynyt, niin te, herra Black, olette osallinen samaan erehdykseen, sillä kun tulimme Bathurstin niemelle, me teimme yhdessä, te omilla välineillänne ja minä omillani, leveysastemittauksen, ja saimme saman tuloksen. Te ette siis voi panna minun niskoilleni havaintovirhettä, jonka te puolestanne myös olette tehnyt!

Tämä vastaus nolasi Thomas Blackin täysin, niin että hän, huolimatta syvästä suuttumuksestaan, jäi sanattomaksi. Jos havainto oli ollut virheellinen, niin hänkin oli syyllinen. Ja mitä oppineessa Euroopassa, Greenwichin observatoriossa ajateltaisiin niin tökeröstä astronomista, joka erehtyy mitatessaan leveysastetta? Thomas Blackin tapainen mieskö erehtyy kolme astetta auringon korkeutta määrätessään, entä millaisissa olosuhteissa? Täsmällinen leveyspiirin määrääminen olisi hankkinut hänelle tilaisuuden tarkkailla täydellistä auringonpimennystä, jollaista tilaisuutta ei pitkään aikaan olisi uudestaan tarjolla! Thomas Blackin maine tiedemiehenä oli mennyttä.

– Mutta miten, hän huusi vieläkin kerran tukkaansa repien, – miten ihmeessä minä olen voinut sillä tavoin erehtyä? Sittenhän minä en enää osaa käsitellä sekstanttia? Enkä enää pysty laskemaan kulmaa. Johan minä olen vallan umpisokea. Jos näin on laita, niin mitä tässä muuta kuin hypätä pää edellä täältä harjanteelta alas!

– Herra Black, Jasper Hobson sanoi silloin vakavalla äänellä, – älkää syytelkö itseänne, te ette ole tehnyt vähäisintäkään havaintovirhettä, eikä teillä ole hivenenkään vertaa aihetta soimata itseänne!

– Te siis yksin...

– Minä en ole syyllisempi kuin tekään, herra Black. Suvaitkaahan kuulla minua, ja te myös, hyvä rouva, hän lisäsi kääntyen rouva Paulina Barnettin puoleen, – sekä te, Madge, ja te, kersantti Long. Minä en pyydä teiltä muuta kuin yhtä asiaa, nimittäin ettette hiiskahda kenellekään siitä, mitä nyt aion teille kertoa. On näet turhaa säikähdyttää talvehtimistovereitamme, ehkäpä saattaa heidät epätoivoonkin.

Rouva Paulina Barnett, hänen seuraneitinsä, kersantti ja Thomas Black olivat siirtyneet lähelle luutnanttia. He eivät vastanneet mitään, mutta ikään kuin yhteisestä sopimuksesta he kaikessa hiljaisuudessa päättivät pitää salassa sen paljastuksen, joka heille nyt aiottiin tehdä.

– Ystävät, Jasper Hobson sanoi, – kun vuosi sitten saavuimme tähän englantilaisen Amerikan kolkkaan ja asetuimme Bathurstin niemelle, oli tämä niemi tarkalleen 70. leveysasteella, ja kun se nyt on paria, jopa lähes kolmeakin leveysastetta pohjoisempana, tämä johtuu siitä, että maa-alue on siirtynyt paikaltaan.

– Siirtynyt – paikaltaan! Thomas Black huudahti. – Mitä joutavia tuollainen puhe on! Milloin on mikään niemi siirtynyt paikaltaan?

– Niin on nyt kumminkin käynyt, herra Black, luutnantti Hobson vastasi vakavasti, – koko tämä Viktorian niemimaa on vain pelkkä jääkimpale. Maanjäristys on sen irrottanut Amerikan rannikosta, ja nyt joku suuri arktinen merivirta kuljettaa sitä mukanaan!

– Minne? kersantti Long kysyi.

– Minne Jumala hyväksi näkee! Jasper Hobson vastasi.

Luutnantin toverit seisoivat äänettöminä. Heidän katseensa suuntautuivat etelään päin, toiselle puolelle laajoja lakeuksia, sinnepäin, missä kannas oli katkennut, mutta siltä paikalta, missä he seisoivat, he eivät, lukuunottamatta pohjoispuolta, voineet nähdä merta missään, vaikka se nyt ympäröi heitä joka taholla. Jos Bathurstin niemi olisi ollut muutamankaan kymmenen metriä ylempänä valtameren pintaa, niin heidän alueensa piiri olisi selvästi tullut näkyviin, ja he olisivat huomanneet sen muuttuneen saareksi.

Ankara liikutus kouristi heidän sydäntään, kun he havaitsivat Fort Espérancen asukkaineen joutuneen ulapalle, kauas kaikesta kiinteästä maasta, tuulien ja aaltojen leikkikaluksi.

– Siitäkö, herra Hobson, rouva Paulina Barnett sanoi sitten, – siitäkö saavat selityksensä kaikki ne selittämättömät kummallisuudet, joita te olette tällä alueella huomannut?

– Niin, luutantti vastasi, – siitä kaikki selviää. Tämä Viktorian niemimaa, nykyinen saari, jonka uskoimme järkkymättömästi olevan osa mannerta, ei ollutkaan muuta kuin suuri jäälohkare, joka oli arvaamattomia aikoja ollut kiinni Amerkan mantereessa. Vähitellen oli tuuli lennätellyt siihen multaa ja hiekkaa ja kylvänyt siemeniä, joista nousi metsä ja muu täällä näkyvä kasvillisuus. Pilvet ovat tänne sataneet makeavetisen pikku järven ja joen. Kasvillisuus on muuten tehnyt tämän kaiken eksyttävästi kiinteän maan näköiseksi. Mutta todellisuudessa on järven ja mullan ja hiekan ja meidän jalkojemme alla jäätikkö, joka kelluu meressä, koska se on vettä keveämpi. Niin, jäälohkare kannattaa meitä, ja sillä me kuljemme, ja siinä syy, minkä vuoksi emme siitä saakka kun tänne tulimme ole sen pinnalla tavanneet ainoatakaan kivenmukulaa tai edes sirpaletta. Samaisesta syystä johtuu rantojen äkkijyrkkyyskin, kuten sekin seikka, että hirven pyydyshautaa kaivaessamme tapasimme parin metrin syvyydessä maan sisällä jäätä, ja siksi oli myös vuoroveden vaihtelu rannikolla tuntumaton, sillä nousu-ja laskuvesi nosti ja laski koko niemialuetta mukanaan!

– Todellakin, kaikki käy nyt selville, herra Hobson, rouva Paulina Barnett puuttui puheeseen, – eivätkä teidän aavistuksenne ole teitä pettäneet. Mutta yhtä seikkaa minun kuitenkin täytyy kysyä: minkä vuoksi ne vuoroveden vaihtelut, joita sittemmin ei tuntunut ollenkaan, alussa meidän tultuamme Bathurstin niemelle olivat kuitenkin jonkin verran tuntuvissa?

– Sekin on selvää, hyvä rouva, luutnantti Hobson vastasi. – Tullessamme oli näet niemen ja mantereen välinen kannas notkumisestaan huolimatta siinä määrin jäykkä, että se vielä jonkin verran kykeni vastustamaan niemen kohoamista nousuveden mukana, joten veden pinta saattoi rannikolla kohota metrin verran niiden reilun viiden metrin sijasta, jotka vesi olisi noussut alimmasta tasostaan, jos niemi olisi ollut todellista kiinteää mannerta. Mutta heti kun maanjäristys oli murtanut kannaksen ja vapauttanut niemimaan irralleen mantereesta ja päästänyt sen esteettömästi nousemaan ja laskemaan nousu- ja laskuveden mukana, hävisi vuoroveden vaihtelu tuntumattomiin, kuten yhdessä saimme todeta muutamia päiviä sitten uudenkuun aikana, jolloin veden olisi pitänyt nousta!

Thomas Black oli hyvin ymmärrettävästä epätoivostaan huolimatta mitä hartaimmin kuunnellut Jasper Hobsonin selityksiä. Luutnantin johtopäätökset olivat hänenkin mielestään täysin oikeat; mutta kimmastuneena siitä, että mokoma tapaus, niin harvinainen, niin odottamaton ja niin "mieletön" – juuri sitä sanaa hän käytti – oli tullut ikään kuin varta vasten tekemään tyhjäksi hänen pimennyshavaintonsa, hän ei sanonut puoltakaan sanaa, murjotti vain ja oli kovin häpeissään.

– Herra Black parka! rouva Paulina Barnett lausui silloin säälitellen, – täytyypä todella myöntää, ettei kenenkään tähtitieteilijän ole maailman alusta saakka tarvinnut kokea moista vastoinkäymistä!

– Missään tapauksessa, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, – tämä ei suinkaan ole meidän vikamme! Luonto yksin saa siitä syyn. Maanjäristys on katkaissut sen siteen, joka liitti niemen mannermaahan, ja nyt me olemme kun olemmekin ajelehtivalla saarella, harhailemassa pitkin meren aavoja ulapoita. Ja siitä selviää myös, miksi turkis- ja muita eläimiä, jotka ovat jääneet vangiksi tälle alueelle niin kuin mekin, on varustuksemme seutuvilla niin ylettömästi.

– Ja minkä vuoksi, Madge lisäsi, – meillä kesän tultua ei ole ollut sitä kilpailijan vierailukäyntiä, jota te, luutnantti Hobson, sanoitte pelkäävänne!

– Ja minkä vuoksi, kersantti lisäsi puolestaan, – kapteeni Craventyn lähettämä retkikunta ei ole voinut päästä Barthurstin niemelle asti.

– Ja minkä vuoksi, vihdoin rouva Paulina Barnett sanoi, luoden katseensa luutnanttiin, – minun on luovuttava toivosta ainakaan tänä vuonna päästä palaamaan Eurooppaan!

Rouva Barnett oli lausunut viimeisen mietelmänsä äänellä, joka ilmaisi hänen mukautuvan kohtaloonsa paljon alistuvaisemmin kuin olisi osattu arvata. Hän näytti äkkiä tyytyvän tähän eriskummaiseen tilanteeseen, joka varmaankin tarjoisi hänelle sarjan mielenkiintoisia kokemuksia ja huomioita. Muutoin, mitäpä apua siitä olisi ollut, vaikka hän olisikin vaipunut epätoivoon ja kaikki onnettomuustoverit olisivat valitelleet, vaikeroineet ja syytelleet? Olisivatko he voineet pysähdyttää ajelehtivaa saarta? Olisivatko he jollakin ohjauslaitteella voineet suunnata sen takaisin mantereeseen kiinni? Eivätpä suinkaan. Jumala yksin piti käsissään Fort Espérancen tulevaa kohtaloa. Hänen tahtoonsa täytyi siis alistua.

MISSÄ OLLAAN?

Uusi, odottamaton tilanne, johon turkisyhtiön asiamiehet olivat joutuneet, oli mitä huolellisimmin tutkittava, ja siihen tehtävään Jasper Hobson karttoineen nyt kiiruhti käymään käsiksi. Mutta piti odottaa huomispäivää, jotta Viktorian saari – kuten sitä tästä lähtien alettiin nimittää – voitaisiin määrätä pituusasteeltaan, kuten sen leveysaste jo oli saatu määrätyksi. Sen laskelman tekoon tarvittiin näet kaksi auringon korkeuden määritystä, toinen aamu-, toinen iltapäivällä, ja niiden perusteella täytyi mitata kaksi tuntikulmaa.

Kello kaksi iltapäivällä luutnantti Hobson ja Thomas Black määrittelivät sekstantilla, kuinka korkealla aurinko silloin oli taivaanrannasta. Huomenna kello kymmenen aikaan aamupäivällä tehtäisiin sama mittaus, ja näistä kahdesta korkeudesta johdettaisiin saaren nykyinen pituusaste, ja näin saataisiin selville, missä paikassa napamerta nyt oltiin.

Mutta he eivät palanneet vielä suoraan varustukseen, vaan keskustelu jatkui Jasper Hobsonin, tähtitieteilijän, kersantin, rouva Paulina Barnettin ja Madgen välillä vielä hyvän aikaa. Viime mainittu oli antautunut kokonaan kaitselmuksen huomaan eikä lainkaan ollut levoton itsensä puolesta, vaan emäntäänsä, "Pauliina-tytärtään", hän sitä vastoin ei voinut katsella liikutuksetta, ajatellessaan niitä koettelemuksia ja ehkäpä onnettomuuksia, joita tulevaisuus oli hänen varalleen säilyttänyt.

Madge oli valmis antamaan vaikka henkensä Paulinansa puolesta, mutta koituisiko se uhri pelastukseksi sille, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Missään tapauksessa, siitä hän oli varma, rouva Paulina Barnett ei hevillä menettäisi rohkeuttaan. Uljas sielu katseli jo pelotta tulevaisuutta kohti, eikä hänelle oikeastaan ollut vielä sattunut aihetta epätoivoon.

Mitään uhkaavaa vaaraa ei Fort Espérancen asukkailla ollut, ja kaikesta päättäen oli varsin uskottavaa, että pahin onnettomuus oli vältettävissä. Sen Jasper Hobson selitti tovereillensa hyvin valaisevasti:

Kaksi vaaraa oli uhkaamassa kelluvaa saarta Amerikan mantereen ulkovesillä, ainoastaan kaksi: joko se ajautuisi merivirtojen mukana niille korkeille napaseudun asteille saakka, mistä ei koskaan palata, tai merivirrat kuljettaisivat sitä etelään, ehkäpä Beringin salmen läpi Tyynellemerelle asti.

Edellisessä tapauksessa, läpipääsemättömien jääröykkiöiden taakse teljettyinä ja vailla kaikkea mahdollisuutta päästä muiden ihmisten yhteyteen, talvehtijat kuolisivat autioilla pohjan perillä viluun ja nälkään.

Jälkimmäisessä tapauksessa Viktorian saari ajautuisi merivirtojen viemänä Tyynenmeren lämpimiin vesiin saakka ja niiden sulattamana menettäisi vähitellen jääperustansa ja vaipuisi asukkaineen päivineen syvyyteen.

Kumpi olettamus hyvänsä toteutuisi, niin varma tuho odottaisi luutnantti Jasper Hobsonia, kaikkia hänen tovereitaan ja niin suurella vaivalla pystytettyä kauppasiirtokuntaa.

Mutta toteutuisiko niistä kumpikaan? Ei, ainakaan se ei ollut luultavaa.

Olihan kesä jo pitkällä. Ennen kolmea kuukautta muuttuisi meri ensimmäisten napaseudun pakkasten kourissa jääkentäksi, jota myöten koiravaljakoiden vetämät reet kuljettaisivat koko retkikunnan lähimmälle mannermaalle, joko venäläiseen Amerikkaan, jos saari pysyisi idän puolella, tai Aasian rannikolle, jos se päinvastoin kulkeutuisi länteen päin.

– Sillä, Jasper Hobson lisäsi, – me emme lainkaan voi hallita kelluvaa saartamme. Kun meillä ei ole purjeita kuljettaaksemme lauttaamme kuin laivaa, emme voi sitä ohjata haluamaamme suuntaan. Meidän täytyy mennä, minne se vie.

Luutnantti Hobsonin päivänselvä ja täysin perusteltu todistelu hyväksyttiin ilman vastaväitteitä. Varmastihan talven ankara pakkanen uittaisi Viktorian saaren kiinni laajaan jäävyöhykkeeseen, ja otaksuttavaa oli sekin, ettei saari ajautuisi liiaksi pohjoiseen eikä etelään. Mitäpä siis muutamien satojen kilometrien taivaltaminen jääkenttää myöten merkitsisi rohkeille, päättäväisille ihmisille, jotka olivat tottuneet napaseudun ilmastoon ja pitkiin matkoihin arktisissa olosuhteissa. Tosin Fort Espérancesta olisi silloin luovuttava, turvapaikka, johon kaikki heidän tähänastinen huolenpitonsa oli kohdistunut, piti silloin jättää, hylätä suurella työllä ja vaivalla saavutetut edut, mutta mikäpä siinä auttoi? Toisekseen, eihän Hudson Bay Companyllä voinut olla mitään hyötyä liikkuvalle paikalle rakennetusta kauppatoimistosta, semminkin kun kerran tulisi sekin päivä, jolloin saari vajotessaan vetäisi koko siirtokunnan mukanaan valtameren syvyyteen. Oli siis parasta hyvän sään aikaan lähteä sieltä tiehensä.

Ainoa epäsuotuisa käänne – sitä seikkaa luutnantti oikein erityisesti painotti – olisi, jos Viktorian saari niinä kahdeksana tai yhdeksänä viikkona, minkä ajan arktinen meri vielä pysyisi sulana, ehtisi vetäytyä liiaksi pohjoiseen tai etelään. Talvehtijoiden kertomuksista onkin todella nähtävissä esimerkkejä hyvin pitkälle ulottuneista ajautumisista, joita ei mitenkään voitu estää.

Kaikki siis jäisi niiden tuntemattomien merivirtojen varaan, joita liikkui Beringin salmen suulla, ja sen vuoksi oli tärkeätä arktisen meren kartalta erityisen tarkoin panna merkille, mihin suuntaan mikin niistä kulki. Jasper Hobsonilla oli hallussaan sellainen kartta, ja sitä tutkimaan huoneeseensa hän pyysi rouva Paulina Barnettin, Madgen, tähtitieteilijän ja kersantin; mutta ennen lähtöä Bathurstin niemen harjulta hän vieläkin teroitti heille, että tilanne oli pidettävä muilta täysin salassa.

– Tilanne ei ole epätoivoinen, ei likimainkaan, hän lisäsi, – ja sen tähden pidän tarpeettomana tehdä tovereitamme levottomiksi, he kun ehkä eivät meidän tavoin ottaisi lukuun hyviä ja huonoja mahdollisuuksia.

– Eikö olisi viisasta, rouva Paulina Barnett huomautti, – ruveta rakentamaan niin suurta alusta, joka kantaisi meidät kaikki ja joka voisi kestää merenkäyntiä muutamien satojen kilometrien matkalla?

– Se olisi todellakin viisasta, luutnantti vastasi, – ja me rupeammekin siihen työhön. Keksin jonkin tekosyyn, jonka nojalla siihen voidaan heti ryhtyä, ja annan siis rakennusmestarille määräyksen ruveta rakentamaan lujaa alusta. Mutta omasta puolestani pidän kyllä sentapaista kulkuneuvoa vain viimeisenä hätäkeinona. Tärkeintä on päästä pois saarelta silloin, kun jäät muuttavat asentoaan, tai meidän tulee tehdä kaikkemme ehtiäksemme mantereelle, kun talvi on vetänyt meren kiinteään jäähän.

Se oli tietenkin kaikkein paras menettelytapa. Kuluisi näet ainakin kolme kuukautta, ennen kuin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden tonnin vetoinen alus olisi valmis, mutta silloin sitä ei enää voisi käyttää, sillä meri ei olisi enää auki. Jos luutnantti sen sijaan voisi silloin kuljettaa pienen siirtokuntansa jääkentän halki mantereelle asti, niin tilanne saisi onnellisen ratkaisun, sillä koko retkikunnan laivaaminen jäiden lähdön aikana olisi kovin vaarallinen yritys. Jasper Hobson piti niin muodoin ehdotettua alusta viimeisenä hätävarana, ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin.

Uudestaan annettiin salassapidon lupaus luutnantti Hobsonille, joka ymmärsi tilanteen parhaiten, ja lähdettyään Bathurstin niemeltä molemmat naiset ja kolme miestä asettuivat Fort Espérancen isoon tupaan, jossa nyt ei ollut ketään muita, sillä jokainen oli ulkotöissä.

Luutnantti otti esille erinomaisen ilma- ja merivirtojen kartan, ja nyt ryhdyttiin yhdessä tarkasti tutkimaan sitä jäämeren osaa, joka ulottuu Bathurstin niemestä Beringin salmelle.

Kaksi päävirtaa tavataan näillä vaarallisilla seuduilla napapiirin ja sen vähän tunnetun vyöhykkeen välillä, jota MacCluren rohkean löytöretken jälkeen nimitetään "luoteisväyläksi" – ainakaan hydrografiset havainnot eivät mainitse muista.

Toisen nimi on Kamtsatkan merivirta. Saatuaan alkunsa samannimisen niemimaan ulkovesiltä se noudattaa Aasian rannikkoa ja kulkee sitten Beringin salmen poikki, sivuuttaen Itäniemen, joka on Tsuktssien niemimaan pisimmälle pistävä kärki. Pääsuunnaltaan etelästä pohjoiseen kulkien se noin yhdeksänsadan kilometrin päässä salmen toisella puolella tekee äkkimutkan, kääntyen suoraan itää kohti, ja jatkuen melkein yhtä suuntaa MacCluren väylän kanssa, jonka se epäilemättä tekee kulkukelpoiseksi muutamina lämpimän vuodenajan kuukausina.

Toinen, nimeltään Beringin merivirta, kulkee päinvastaiseen suuntaan. Virrattuaan pitkin Amerikan rannikkoa idästä länteen ja enintään puolentoista sadan kilometrin päässä rannikosta, se tavallaan puskee Kamtsatkan merivirtaa vastaan salmen suulla ja sitten kääntyen etelään ja lähestyen (entisen) venäläisen Amerikan rannikkoa lopuksi murtautuu Beringin meren poikki ja särkyy keskimmäistä, suojapadon tapaista Aleuttien saariryhmää vasten.

Kartta antoi hyvin tarkan kokonaiskuvan näitä merialueita koskevista uusimmista tutkimuksista ja havainnoista, joten oli syytä luottaa siihen. Jasper Hobson tutkisteli sitä huolellisesti ennen kuin virkkoi mitään. Sitten hän, pyyhkäistyään kädellään otsaansa ikään kuin karkottaakseen jonkin pahan aavistuksen mielestään, sanoi:

– Täytyy toivoa, hyvät ystävät, ettei kohtalo kuljeta meitä noille kaukaisille vesille. Meidän harhaileva saaremme voisi joutua vaaraan jäädä sille tielleen ikipäiviksi.

– Kuinka niin, herra Hobson? rouva Paulina Barnett kysyi vilkkaasti.

– Kuinkako niin, rouva? luutnantti vastasi. – Silmätkääpä vähän tätä osaa arktisesta valtamerestä, niin käsitätte sen helposti. Kaksi meille vaarallista merivirtaa juoksee siellä vastakkaisiin suuntiin. Niiden kohtauspaikassa saari pysyisi pakostakin liikkumatta ja kaikesta maasta hyvin kaukana. Siihen paikkaan se jäisi talveksi ja jäiden lähtiessä se joko kulkeutuisi Kamtsatkan merivirran viemänä luoteeseen, keskelle sikäläisiä yksinäisiä seutuja, tai se joutuisi Beringin merivirran valtaan ja ajautuisi Tyynellemerelle, upotakseen sen syvyyksiin.

– Niin ei saa käydä, herra luutnantti, Madge sanoi lujaa uskoa ilmaisevalla äänellä; – Jumala ei sitä ikinä salli.

– Mutta, rouva Paulina Barnett puuttui puheeseen, – minä en ole selvillä, millä tienoin napamerta me juuri tällä hetkellä kellumme, sillä minä näen Bathurstin niemen ulapalla vain Kamtsatkan vaarallisen merivirran, joka vie suoraan luoteista ilmansuuntaa kohti. Eikö ole syytä pelätä, että se tempaa meidät mukaansa ja kuljettaa meidät pohjoisen Georgian maita kohti?

– Se ei tunnu todennäköiseltä, Jasper Hobson vastasi hetkisen mietittyään.

– Miksi ei niin voisi käydä?

– Siksi että virta on nopeakulkuinen, ja jos olisimme nämä kolme kuukautta olleet sen kuljetettavina, niin meillä olisi jo jotakin rannikkoa näkyvissä, mutta niin ei ole asian laita.

– Missä otaksutte meidän siis olevan? rouva kysyi.

– Kaiketi Kamtsatkan merivirran ja rannikon välillä, Jasper Hobson vastasi, – hyvin uskottavasti jossakin laajassa virranpyörteessä, joka varmaankin on rannikon puolella.

– Niin asia ei voi olla, herra Hobson, rouva Paulina Barnett vastasi vilkkaasti.

– Ei voi olla? luutnantti kertasi. – Miksi ei, hyvä rouva?

– Sen tähden että Viktorian saari pyörteeseen joutuneena ja siis ilman määrättyä suuntaa liikkuen varmaankin noudattaisi jotakin pyörivää liikettä. Mutta eiväthän sen ilmansuunnat ole kolmessa kuukaudessa yhtään muuttuneet.

– Oikeassa olette, Jasper Hobson vastasi. – Te ymmärrätte mainiosti näitä asioita, eikä minulla ole mitään muistuttamista teidän huomiotanne vastaan – ellei sentään, että saattaisi ehkä olla olemassa tuntematon merivirta, jota ei vielä ole kartallamme. Tämä epätietoisuus juuri onkin niin kauhea. Toivoisin, että olisi jo huomispäivä, saadakseni lopullisesti saaren aseman määritetyksi.

– Huomispäivä kyllä tulee, Madge vastasi.

Eipä siis muuta kuin jäädä sitä odottamaan. Kukin ryhtyi tavallisiin puuhiinsa. Kersantti Long ilmoitti tovereilleen, ettei huomispäiväksi määrätystä Fort Relianceen lähdöstä tulisi mitään. Syyksi hän sanoi, että tarkemmin ajatellen vuodenaika oli jo liian pitkälle kulunut, jotta enää ehdittäisiin kauppa-asemalle ennen kovia pakkasia, ja että tähtitieteilijä oli päättänyt alistua vielä uuteen talvenviettoon, täydentääksensä meteorologiset havaintonsa, ja myös, että Fort Espérancen varustaminen elintarvikkeilla sieltäpäin ei ollut välttämätöntä, jne., – kaikki asioita, joista nuo kelpo ihmiset varsin vähän välittivät.

Erikoisen kehotuksen luutnantti Hobson antoi metsästäjille, sen nimittäin, että tästä lähtien säästettäisiin turkiseläimiä, joilla ei nyt mitään tehtäisi, mutta sen sijaan piti hankkia syötäväksi kelpaavaa riistaa siirtokunnan ruokavarastojen uusimiseksi. Hän kielsi myös etenemästä kolmea kilometriä kauemmaksi varustuksesta, sillä hän ei tahtonut, että Marbre ja Sabine tai muut metsämiehet joutuisivat aavistamattaan näkemään edessään meren ääriviivan siellä, missä vielä pari kolme kuukautta sitten oli kannas, joka yhdisti Viktorian niemimaan Amerikan mantereeseen. Tuon kapean maataipaleen katoaminen olisi tietenkin paljastanut koko tilanteen.

Tämä päivä tuntui luutnantista loppumattomalta. Hän kävi useamman kerran Bathurstin niemen harjulla, joko yksinään tai rouva Paulina Barnettin seurassa. Rouva, karaistunut, voimakas nainen, ei ollut lainkaan peloissaan. Tulevaisuus ei hänestä näyttänyt synkältä. Hän laski leikkiäkin ja sanoi Jasper Hobsonille, että tämä liikkuva saari, jolla he nyt olivat, kukaties olikin juuri oikea kulkuneuvo pohjoisnavalle. Miksipä ei suotuisan merivirran mukana päästäisi sinne maapallon muutoin niin saavuttamattomalle paikalle?

Luutnantti Hobson pudisti päätään kuunnellessaan naistoverinsa kehittävän sellaista ajatusta, mutta ei kääntänyt katsettaan näköpiiristä; ne tähystelivät, eikö jotakin maata, tuttua tai tuntematonta, ilmestyisi kaukaa näkyviin. Mutta taivas ja vesi liittyivät toisiinsa sileänä tasaisena viivana, jossa ei ollut mitään rosoista, ja siitä Jasper Hobson sai vahvistuksen ajatukselleen, että Viktorian saari ajautui pikemmin länttä kohti kuin mihinkään muuhun suuntaan.

– Herra Hobson, rouva Paulina Barnett kysyi, – ettekö aio tehdä kierrosta saaremme ympäri niin pian kuin mahdollista?

– Aionpa todellakin, luutnantti vastasi. – Kunhan olen saanut tehdyksi paikanmääräyksen, aion ottaa selvää saaremme muodosta ja laajuudesta. Se on välttämätöntä jos vastaisuudessa aiomme arvioida niitä seikkoja ja muutoksia, joita voi tapahtua. Mutta on hyvin otaksuttavaa, että murtuma on tapahtunut juuri itse kannaksessa ja että siis niemimaa kokonaisuudessaan on murtuman takia muuttunut saareksi.

– Omituinen kohtalo tämä meidän, herra Hobson! huomautti rouva Paulina Barnett. – Muut palaavat matkoiltaan, lisättyään uusia maita maantieteelliseen pääomaan! Me sitä vastoin olemme sitä vähentäneet ja raaputamme pois kartalta Viktorian niemimaan, tehtyämme siitä vain saaren!

Seuraavana päivänä, heinäkuun 18:ntena, kello kymmenen aamupäivällä, taivaan ollessa selkeä, Jasper Hobson teki auringonkorkeuden mittauksen. Sitten, käyttäen laskelman perusteena eilen saamaansa ja tämänpäiväistä mittausta, hän määritteli matemaattisesti paikan pituusasteen.

Koko havainnonteon ja laskutoimituksen aikana ei tähtitieteilijä näyttäytynyt lainkaan. Hän vain istua jurotti huoneessaan.

Saari sijaitsi nyt kohdalla, jonka pituusaste oli 157° 37' länteen Greenwichin puolipäiväpiiristä. Eilisen pimennyksen jälkeen puolipäivän aikaan saatu leveysaste oli 73° 7' 20".

Olinpaikka merkittiin kartalle pisteellä rouva Paulina Barnettin ja kersantti Longin läsnäollessa.

Hetki oli äärimmäisen jännittävä ja tällainen oli määrityksen tulos:

Kuten luutnantti Hobson oli arvannut, oli harhaileva saari tällä hetkellä ajautumassa länteen, mutta joku tuntematon kartalle merkitsemätön merivirta kuljetti sitä nähtävästi Beringin salmea kohti. Kaikki Jasper Hobsonin ennustamat vaarat olivat siis uhkaamassa, ellei Viktoria saari ennen talvea pääsisi kiinni rannikkoon.

– Mutta kuinka kaukana, tarkalleen sanottuna, me olemme Amerikan mantereesta? rouva kysyi. – Se olisi nyt tärkeä tietää.

Jasper Hobson otti kompassinsa ja mittasi huolellisesti, kuinka pitkä kapeimmalta kohdalta rannikon ja 70. leveyspiirin väli oli kartalla.

– Olemme noin neljänsadan kilometrin päässä Barrowin kärjestä, joka on venäläisen Amerikan pohjoisimmassa kolkassa.

– Sitten olisi vielä tarpeen tietää, kuinka monta kilometriä saari on ajautunut siitä paikasta, jossa Bathurstin niemi alkuaan sijaitsi? kersantti Long sanoi.

– Vähintään tuhat kilometriä, Jasper Hobson vastasi, tähysteltyään toistamiseen karttaa.

– Ja milloin suunnilleen ajautumisen on otaksuttava alkaneen?

– Epäilemättä huhtikuun lopulla, luutnantti Hobson vastasi. – Niihin aikoihin todella jäätikkö on särkynyt, ja ne jäät, joita aurinko ei sulattanut, ovat ajautuneet pohjoiseen päin. On siis otaksuttavaa, että Viktorian saari rannikonmukaisen merivirran työntämänä on jo kolmen kuukauden ajan ollut menossa länttä kohti, joten sen vauhti on keskimäärin kaksitoista tai viisitoista kilometriä päivässä.

– Mutta eikö se ole melkoinen vauhti? rouva Paulina Barnett kysyi.

– Todella melkoinen, Jasper Hobson vastasi, – ja te voitte päätellä, minne asti ehdimme vielä niinä kahtena kesäkuukautena, jotka tämä osa arktista valtamerta aaltoilee vapaana!

Luutnantti, rouva Paulina Barnett ja kersantti Long olivat muutaman minuutin vaiti. He tuijottivat niiden napaseutujen karttaa, jotka niin itsepäisesti puolustautuivat kaikkia ihmisen tutkimishaluja vastaan ja joita kohti he tunsivat vastustamattomasti ajautuvansa.

– Eikö meillä tässä tilanteessa ole mahdollisuutta tehdä tai yrittää mitään? rouva kysyi.

– Ei mitään, hyvä rouva, luutnantti Hobson vastasi, – ei mitään. Pitää vain odottaa ja mitä hartaimmin toivoa arktista talvea, jota muutoin merenkulkijat niin yleisesti ja niin täydellä syyllä kammoksuvat, mutta joka meille voi olla ainoa pelastus. Talvi on samaa kuin jää, ja jää on meidän pelastusankkurimme surkeudessamme, ainoa, mikä voi pysähdyttää ajelehtivan saaremme.

KÄVELYRETKI SAAREN YMPÄRI

Siitä päivästä lähtien päätettiin tehdä pituus- ja leveysasteen määritys, mikäli se tämän liikkeessä olevan laivan kannelta käsin kävi päinsä, joka kerta kun sää salli sellaisen toimenpiteen. Eikö Viktorian saari nyttemmin ollutkin varuksensa menettänyt, purjeeton, peräsimetön, tuuliajolle joutunut laiva?

Seuraavana päivänä, ennen mainitun leveys- ja pituusastemäärityksen jälkeen, Jasper Hobson totesi, että saari oli leveysastettaan muuttamatta ajautunut vielä useita kilometrejä lännemmäksi. Rakennusmestari MacNapille annettiin käsky ruveta rakentamaan leveää alusta. Jasper Hobson keksi tekosyyksi, että hän halusi tulevana kesänä tutkia rannikkoa venäläiseen Amerikkaan asti. Sen enempää kysymättä rakennusmestari ryhtyi valikoimaan sopivia puita ja sijoitti veistämönsä Bathurstin niemen kyljessä olevalle hiekkarannalle, josta alus olisi helposti työnnettävissä veteen.

Samana päivänä luutnantti Hobson olisi halunnut toteuttaa myös aikeensa lähteä tarkastamaan aluetta, jolla hän tovereineen nyt oli vangittuna. Veden vaihtelevan lämmön vaikutuksille alttiin jääsaaren muodossa saattoi tapahtua melkoisia muutoksia, siksi oli tärkeätä määritellä sen nykyinen muoto, pinta-ala ja muutamista paikoin myös paksuus. Murrospaikka, luultavimmin kannas, oli huolellisesti tutkittava, ja ehkäpä tuoreessa lohkeamassa vielä voisi nähdä ne jää- ja maakerrostumat, joista saari oli kokoonpantu.

Mutta sinä päivänä ilma äkkiä sumeni, ja iltapäivällä nousi ankara myrsky, jota seurasi ohut sumu. Sitten meni taivas pilveen, ja pian sade valui virtanaan. Samassa alkoi suuria rakeita rapista rakennuksen katolle, ja kuului muutamia kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä, mikä ilmiö oli aniharvoin havaittu niin korkeilla leveysasteilla.

Luutnantti Hobsonin oli lykättävä lähtönsä tuonnemmaksi ja jäätävä odottamaan rajuilman taukoamista. Mutta heinäkuun 20., 21. ja 22. päivien kuluessa sää ei vielä asettunut. Myrsky kävi rajummaksi, taivas vetäytyi paksuun pilveen, ja aallot pieksivät rannikkoa niin, että pauhina huumasi korvia.

Mahtavat vyöryt puskivat Bathurstin niemeä niin kiivaasti, että oli syytä pelätä sen kestävyyttä, kun nyttemmin tiedettiin tämän alueen olevan vain jään päälle kerrostunutta multaa ja hiekkaa, vailla kiinteää pohjaa. Niin kauheassa tuulessa olisivat laivat merellä olleet surkuteltavia, mutta ajelehtiva saari ei ollut milläänkään aaltojen rynnistyksestä, eikä sen suunnaton massa piitannut vähääkään valtameren vihanpuuskista.

Yöllä heinäkuun 23. päivää vasten myrsky äkkiä taukosi, Kova koillistuuli karkotti viimeisetkin pilvet. Ilmapuntari oli hiukan kohonnut, ja sääolosuhteet näyttivät luutnantin matkayritykselle suotuisilta.

Rouva Paulina Barnett ja kersantti Long lähtisivät tarkastusretkelle mukaan. Aiottiin viipyä pari päivää poissa, mikä ei kauppatoimiston asukkaissa herättäisi oudoksumista, ja varustettiin siis matkaeväiksi vähän kuivattua lihaa, korppuja ja pari pulloa viinaa, mikä kaikki ei liiaksi painaisi retkeilijöiden repussa. Päivät olivat hyvin pitkiä siihen aikaan, sillä aurinko ei viipynyt taivaanrannan alla kuin parisen tuntia.

Mitään vaarallisen pedon kohtaamista ei kaiketikaan tarvinnut pelätä. Karhut näyttivät vaistonsa ohjaamina lähteneen tiehensä Viktorian saarelta jo silloin, kun se vielä oli niemi. Jasper Hobson, kersantti ja rouva Paulina Barnett varustautuivat varmuuden vuoksi kuitenkin ampuma-aseilla. Sitä paitsi luutnantti ja aliupseeri ottivat mukaansa kirveen ja tuuran, joita ilman napaseuduilla ei koskaan lähdetä retkille.

Luutnantti Hobsonin ja kersantti Longin poissaollessa siirtyi varustuksen päällikkyys arvojärjestyksen mukaan korpraali Joliffelle, toisin sanoen hänen pikku vaimolleen, johon Jasper Hobson tiesi kyllä voivansa luottaa. Thomas Blackia ei enää voinut ottaa lukuun, ei edes kun oli puhe tutkimusretkeilijöihin liittymisestä. Joka tapauksessa tähtitieteilijä lupasi huolellisesti tarkata pohjoisia vesialueita luutnantin poissaollessa ja merkitä kaikki mahdollisesti tapahtuvat muutokset, jotka koskivat merta tai saaren ilmansuuntia.

Rouva Paulina Barnett oli kyllä koettanut taivuttaa tiedemiesparkaa lähtemään mukaan, mutta tämä ei ollut suostunut; Hän katsoi, syystä kyllä, luonnon pitäneen häntä pilkkanaan eikä hän antaisi koskaan mokomaa ilvehtimistä anteeksi.

Kun oli jäähyväisiksi puristettu kättä, lähtivät rouva Paulina Barnett ja hänen molemmat matkatoverinsa linnan pihasta ja portin läpi päästyään käänsivät kulkunsa länttä kohti, pitkin sitä pitkänomaisen kaaren muotoista rantaa, joka ulottui Bathurstin niemestä Eskimoniemeen.

Kello oli kahdeksan aamulla. Auringon vinosti paistavat punakeltaiset säteet antoivat eloa rannikolle. Viimeiset meren mainingit raukesivat vähitellen. Myrskyn karkottamat linnut, riekot, riskilät, lunnit, myrskypääskyset olivat jo tuhatlukuisina palanneet pesäpaikoilleen. Sorsaparvet kiiruhtivat Barnettin järven rantamille, ehättäen tietämättään rouva Joliffen lihapataa kohti. Muutamia napaseudun jäniksiä, näätiä, myskirottia, kärppiä hypähteli pakoon retkeilijöiden edestä, mutta erityisempää kiirettä niillä ei näyttänyt olevan. Otukset tunsivat nähtävästi tarvetta hakea ihmisten seuraa, aavistaen, että heitä kaikkia uhkasi yhteinen vaara.

– Ne ymmärtävät olevansa joka puolelta meren ympäröiminä, Jasper Hobson sanoi, – niin etteivät pääse tältä saarelta pois.

– Eivätkö jyrsijät, kuten jänikset ja muut, rouva Paulina Barnett kysyi, – tavallisesti ennen talventuloa pyri etelän muhkeampaan ilmanalaan?

– Niin tekevät, Jasper Hobson vastasi, – mutta tällä kertaa niiden täytyy jäädä tänne vangiksi niin kuin meidänkin, ja elleivät ne pakene jääkenttiä pitkin, kuolevat talvella useimmat niistä kylmään ja nälkään.

– Haluaisin uskoa, kersantti Long sanoi, – että nuo otukset tekevät meille vielä oivan palveluksen elättämällä meitä, ja mainio onni siirtokunnalle, ettei niillä ole ollut vaistoa paeta tiehensä ennen kannaksen katkeamista.

– Mutta kyllä kai linnut jättävät meidät? rouva Paulina Barnett kysyi.

– Varmasti, Jasper Hobson vastasi. – Kaikki nuo siivekkää pakenevat ensimmäisten pakkasten tullessa. Ne voivat väsymätti kulkea pitkiä matkoja ja meitä onnellisempina päästä helpost kiinteälle pohjalle.

– No niin, miksi emme käyttäisi niitä sanansaattajinamme? rouva huomautti.

– Siinäpä ajatus, hyvä rouva, vallan erinomainen ajatus, luutnantti Hobson sanoi. – Mikään ei estä meitä ottamasta kiinni noita lintuja muutamia satoja ja sitomasta niiden kaulaan paperipalaa, jossa meidän tilanteemme on selvitetty. Johan vuonna 1848 John Ross koetti samanlaisella keinolla antaa Franklinin retkikunnan jäännöksille tiedon laivojensa Enterprisen ja Investigatorin saapumisesta napavesille. Hän pyydysti pauloilla pari sataa valkoista kettua, kytki niille kaulaan kuparisen kaularenkaan, johon oli kaiverrettu tarpeelliset tiedonannot, ja päästi sitten otukset irralleen, karkottaen ne kaikkiin ilmansuuntiin.

– Ehkäpä jotkut niistä sanantuojista joutuivat haaksirikkoisten käsiin? rouva Paulina Barnett lausui.

– Kenties, Jasper Hobson myönsi. – Joka tapauksessa muistuu mieleeni, että yhden niistä ketuista, jo vanhan, sai käsiinsä kapteeni Hatteras [päähenkilö Vernen saman nimisessä romaanissa] löytöretkellään ja ketulla oli vielä kaularengas. Mitä meihin tulee, emme tosin voi lähettiläiksemme käyttää nelijalkaisia, mutta voimmehan käyttää lintuja.

Sillä tavoin jutellen ja tulevaisuutta varten suunnitellen, molemmat tutkimusretkeilijät ja heidän kumppaninsa etenivät pitkin saaren rantaa. He eivät huomanneet sen mitenkään muuttuneen. Yhä edelleen samanlaista äkkijyrkkää, mullan ja hiekan peittämää rannikkoa, mutta ei missään paikassa tuoretta murtumaa, josta olisi voinut päätellä saaren ympäryksen äskettäin muuttuneen. Joka tapauksessa oli pelättävissä, että suunnattoman laaja jäälohkare kulkiessaan lämpimämmissä merivirroissa kuluisi pohjapuoleltaan ja sen paksuus ohenisi, mikä syystä kyllä oli omiaan huolestuttamaan Jasper Hobsonia.

Kello yhteentoista mennessä aamupäivällä tutkimusretkeilijät olivat kulkeneet ne kaksitoista kilometriä, jotka erottivat Bathurstin niemen Eskimoniemestä. Siellä he tapasivat vielä jälkiä leiristä, jossa Kaluman eskimoperhe oli asustanut. Igluista ei tietenkään ollut enää mitään jäljellä; mutta kylmennyt tuhka ja hylkeenluut olivat vielä todistamassa eskimoiden oleskelleen siellä.

Rouva Paulina Barnett, Jasper Hobson ja kersantti Long pysähtyivät sinne, mutta heidän aikomuksenaan oli viettää lyhyt pohjolan kesäyö Mursulahdessa, jonne he arvelivat ehtivänsä muutamia tunteja myöhemmin. He asettuivat istumaan pienelle laihaa ja harvaa ruohoa kasvavalle kummulle ja ryhtyivät syömään aamiaista. Heidän silmiensä eteen levisi kaunis meren horisontti sileänä, tasaisena viivana. Ei yhtään purjetta, ei yhtään jäävuorta ollut vilkastuttamassa ääretöntä vesiaavikkoa.

– Tuskinpa teitä, herra Hobson, kovin hämmästyttäisi, rouva Paulina Barnett kysyi, – jos joku laiva tällä hetkellä ilmaantuisi näkyviimme?

– Eipä kovinkaan, luutnantti Hobson vastasi, – mutta tunnustan suoraan, että se olisi tällä kertaa tervetullut näky. Kauniina vuodenaikana ei ole harvinaista, että Beringin valaanpyytäjät ulottavat matkansa tälle leveysasteelle saakka, semminkin kun arktisesta merestä on tullut potovalaiden ja muiden valaiden kalasäiliö. Mutta nythän on jo heinäkuun 23. päivä, ja kesä on kulunut pitkälle. Koko pyyntilaivasto on tähän aikaan varmaankin Kotzebuen lahdessa Beringin salmen suulla. Valaanpyytäjät näet karttavat täydellä syyllä arktisen meren yllätyksiä. He pelkäävät jäitä ja koettavat pitää varansa, etteivät joutuisi niiden sulkemiksi. Ja kumminkin, juuri niitä jäävuoria, jäälauttoja, jääkenttiä, joita he pelkäävät, niitä me mitä hartaimmin kutsumme tulemaan.

– Kyllä ne tulevat, herra luutnantti, olkaa huoleti, kersantti Long vastasi; – kärsivällisyyttä vain, ja ennen kahta kuukautta lakkaavat ulapan aallot pieksemästä Eskimoniemen rantoja.

– Eskimoniemen! rouva Paulina Barnett toisti hymyillen; – mutta tuo nimi, samoin kuin kaikki ne muut, joita olemme antaneet tämän niemimaan poukamille ja niemille, ovat kenties jossakin määrin niille vaaraksi. Olemmehan jo kadottaneet Barnettin valkaman ja Paulinajoen: kuka tietää, vaikka Eskimoniemi ja Mursulahti nekin vuorostaan häviäisivät?

– Ne häviävätkin, Jasper Hobson myönsi, – ja niiden jälkeen Viktorian saari kokonaan, kun ei mikään enää yhdistä sitä mantereeseen ja kun kohtalo on sen tuominnut turmioon! Se lopputulos ei ole välttämätön, ja me olemme turhaan vaivanneet päätämme maantieteellisen nimistön vuoksi! Mutta meidän antamiamme nimiä kuninkaallinen maantieteellinen seura ei olekaan vielä hyväksynyt, eikä arvoisalle Roderick Murchisonilla tule niin muodoin olemaan yhtään nimeä kartoiltaan poispyyhittävänä.

– Onpa sentään yksi! kersantti sanoi.

– Mikä? Jasper Hobson kysyi.

– Bathurstin niemi, kersantti vastasi.

– Todellakin, te olette oikeassa, kersantti, Bathurstin niemen saa nyt napaseudun kartalta raaputtaa pois!

Kahden tunnin levähdys oli ollut retkeilijöille kylliksi. Kello yhden aikaan iltapäivällä he ryhtyivät jatkamaan matkaansa.

Lähtöhetkellä Jasper Hobson loi Eskimoniemen mäeltä viimeisen silmäyksen merelle päin. Kun mitään erityisempää ei ollut nähtävänä, hän laskeutui sieltä ja tuli rouva Paulina Barnettin luokse, joka odotti häntä kersantin kanssa.

– Hyvä rouva, hän sanoi, – ette kai ole unohtanut sitä eskimoperhettä, jonka tapasimme juuri tässä paikassa jokin aika ennen talven loppua?

– En suinkaan, herra Hobson, rouva vastasi; – olen säilyttänyt hyvän pikku Kaluman lämpimässä muistossa. Ja hän lupasi tulla meitä uudestaan tervehtimään Fort Espéranceen, mutta sitä lupausta on nyt mahdoton täyttää. Miksi muuten teette minulle tämän kysymyksen?

– Muistanpahan vain erään seikan, jolle en silloin pannut kylliksi merkitystä, mutta joka nyt muistuu uudestaan mieleeni.

– Mikä se oli?

– Muistattehan sen omituisen, levottoman hämmästyksen, joka kuvastui eskimoiden kasvoilla, kun he näkivät, että olimme perustaneet kauppatoimiston Bathurstin niemen juurelle?

– Muistan hyvinkin, herra Hobson.

– Muistatte siis myös, että koetin kaikin tavoin päästä selville, mitä he ajattelivat mutta ettei se onnistunut?

– Se on totta.

– No niin, luutnantti Hobson sanoi, – nyt käsitän heidän päänpudistuksensa kyllin hyvin. Perimätiedon, kokemuksen tai jonkin muun seikan nojalla eskimot tunsivat Viktorian niemen luonnon ja alkuperän. He tiesivät, ettemme ole rakentaneet lujalle pohjalle. Mutta kun olosuhteet olivat sellaisina kestäneet jo vuosisatoja, he eivät tietenkään uskoneet vaaran olevan niin uhkaavan, ja siinä syy, miksi he eivät sen paremmin tehneet selkoa siitä, mitä asiasta tiesivät.

– Hyvinkin mahdollista, herra Hobson, rouva Paulina Barnett vastasi, – mutta varmaa on, ettei Kaluma tiennyt mitään tovereidensa epäilyksistä, sillä jos lapsiparka olisi ollut niistä perillä, hän ei olisi vähintäkään empinyt saattamasta niitä meidän tietoomme.

Siitä luutnantti Hobson oli samaa mieltä rouva Paulina Barnettin kanssa.

– Täytyy tunnustaa, että oli kovin onneton sattuma, kersantti sanoi silloin, – että meidän piti asettua tälle niemimaalle juuri siihen aikaan, jolloin sen oli määrä pian irtautua mannermaasta ja lähteä vesiajolle! Sillä kaiketi, herra luutnantti, asiat tällä niemellä olivat jo kauan aikaa, hyvinkin kauan aikaa olleet tällä kannalla. Ehkä vuosisatoja.

– Voitte huoleti sanoa tuhansia, moniakin tuhansia vuosia, kersantti Long, Jasper Hobson oikaisi. – Ajatelkaapa, että väkimulta ja hiekka, jota tällä hetkellä poljemme, on pienissä erin, hiukkasittain tuulen tuomana lentänyt tänne, ja ajatelkaa, kuinka paljon aikaa nuo kuusen, petäjän, koivun, sianpuolukan siemenet ovat tarvinneet kasvaakseen ja lisääntyäkseen, niin että on tullut pensaita, puita ja metsiäkin. Kukaties tämä meitä nyt kannattava ja kuljettava jäätikkö on saanut alkunsa ja yhtynyt mantereeseen jo aikoja ennen kuin ihminen vielä oli maapallolle ilmestynyt!

– No niin, kersantti Long huudahti, – sitten se kyllä olisi yksin tein saanut odottaa vielä muutamia vuosisatoja, ennen kuin lähti ajelehtimaan, mokoma oikullinen jäälohkare! Silloin olisimme säästyneet kaikelta tältä levottomuudelta ja kenties vaaroiltakin.

Tämä kersantti Longin oikea ajatus jäi keskustelun päätökseksi, ja nyt lähdettiin jatkamaan matkaa.

Eskimoniemeltä Mursulahteen jatkui rannikko melkein pohjois-etelä -suunnassa, 127:nnen puolipäiväpiirin kohdalla. Taempana näkyi kuuden, seitsemän kilometrin päässä järven suippo pää, joka välkkyi auringon paisteessa, ja vähän edempänä viimeiset metsäiset rinteet, joiden vihreys oli veden sopivana kehyksenä. Muutamia viheltäjäkotkia leijaili ilmassa, räpytellen kovasti siipiään. Joukko turkiseläimiä, kuten näätiä, kärppiä, katseli kulkijoita lymyten hiekkapengerten takana tai piileskellen ohuiden sianpuola- ja pajupensaiden suojassa. Ne näyttivät ymmärtävän, ettei ollut pelkoa ampumisesta. Jasper Hobson näki vilahdukselta myös joitakin majavia, jotka näyttivät harhailevan umpimähkään ja ikään kuin eksyneinä oikeilta asuinsijoiltaan, tietenkin siitä saakka kun pikku joki oli hävinnyt. Vailla onkaloita, joihin voisivat vetäytyä suojaan, vailla virtaavaa vettä, jonka varrelle voisivat rakentaa kyliään, ne olivat tuomitut menehtymään kylmästä kohta kun kovat pakkaset alkaisivat. Kersantti Long huomasi niin ikään lauman susia, jotka juosta jolkuttivat tasangon yli.

Olisi siis voinut luulla kaikkien napaseudun eläinten joutuneen vangiksi kelluvalle saarelle, ja syytä oli pelätä, että pedot, sitten kun talvi oli ne nälkiinnyttänyt – niillä ei ollut tilaisuutta päästä hakemaan ravintoaan leudoimmilta seuduilta – tulisivat Fort Espérancen asukkaille perin vaarallisiksi naapureiksi.

Ainoat – eikä siinä suinkaan ollut valittamista – joita saaren eläimistöstä näytti puuttuvan, olivat jääkarhut. Kuitenkin kersantti luuli epäselvästi nähneensä koivikon läpi jonkin suuren valkoisen möhkäleen, joka oli hitaassa liikkeessä, mutta tarkemmin tutkittuaan hän päätteli, että se oli erehdys.

Mursulahden puoleinen rannikon osa oli yleensä varsin vähän ylempänä meren pintaa. Muutamat kohdat olivat vedenpinnan tasallakin, ja viimeiset aaltojen vyöryt juoksivat vaahdoten maanpintaa myöten, hajaantuen pitkin hietikkoa. Oli syytä pelätä, että siinä osassa saarta maaperä äskettäin oli laskeutunut, mutta rannassa ei ollut ennen asetettua merkkipuikkoa, josta olisi saanut nähdä ja määritellä muutoksen suuruuden. Jasper Hobson pahoitteli, ettei hän ennen lähtöään ollut sijoittanut Bathurstin niemen rannoille vedenkorkeusmittareita, saadakseen niistä havaita rannikon painumisen eri kohdilla. Tämän laiminlyönnin hän aikoi palattuaan korjata.

On helppo arvata, että tarkastustoimi ei sallinut luutnantin, kersantin ja rouvan kulkea joutuisasti. Usein pysähdyttiin, tutkittiin maaperää, tarkasteltiin, olisiko rannikolle ilmaantunut jotakin uhkaavaa halkeamaa, ja toisinaan tarkastusmatkalaisten täytyi edetä kilometrin verran saaren sisäosiinkin päin. Muutamiin paikkoihin kersantti varovaisuuden vuoksi pystytti koivu- tai pajuviittoja vastaisen varalle, etenkin syvemmälle vajonneisiin kohtiin, joiden kestävyys näytti epäilyttävältä. Niistä oli hyvä panna merkille muutokset, joita siellä sattuisi.

Näin kuljettiin yhä eteenpäin, ja kolmen seuduilla iltapäivällä Mursulahti oli enää vain noin viiden kilometrin päässä etelän puolella. Jasper Hobson saattoi jo osoittaa rouva Paulina Barnettille, minkä muutoksen kannaksen murros oli saanut aikaan, hyvin tärkeän muutoksen todellakin.

Ennen sulki lounaisen näköpiirin pitkä, hieman kaarenmuotoinen rantatöyry, joka kaarsi laajaa Liverpoolin lahtea. Nyt huomattiin samassa näköpiirissä vain taivaan ja veden välinen rajaviiva. Manner oli kadonnut. Viktorian saari päättyi jyrkkään kulmaan juuri siinä paikassa, missä murros oli tapahtunut. Saattoi jo aavistaa, että kulman takaa leviäisi silmien eteen aava meri, huuhtoen saaren etelänpuolista sivua, siis sitä osaa, joka ennen kiinteänä mantereena ulottui Mursulahdesta Washburnin lahteen.

Rouva Paulina Barnett ei voinut liikuttumatta ajatella tätä uutta näköalaa. Hän odotti sitä kyllä, mutta siltikin hänen sydämensä jyskytti kiivaasti. Pian hän joutuisi katseillaan hakemaan mannerta, joka puuttui näköpiiristä ja joka oli jäänyt ainakin kolmensadan kilometrin päähän, ja hän tunsi selvästi, ettei hänen jalkansa enää polkenut Amerikkaa. On turhaa koettaa lähemmin kuvata sitä tunnetta, sillä herkkäsieluinen ihminen käsittää sen ilmankin; lisättäköön vain, että myös Jasper Hobson ja kersantti tunsivat samaa liikutusta kuin heidän seuralaisensa.

Kaikki kolme kiiruhtivat eteenpäin, ehtiäkseen sen jyrkän kulman toiselle puolelle, joka heiltä sulki eteläisen näköpiirin. Maa kohosi jonkin verran siltä kohdalta rannikkoa. Multa- ja hiekkakerros oli paksumpi, mikä tietenkin johtui siitä, että juuri se kohta oli ennen ollut todellisessa mantereessa kiinni. Liitoskohdan jää- ja maakerroksen paksuus, joka luultavasti vuosisatojen mittaan oli yhä kasvanut, osoitti selvästi, minkä vuoksi kannas oli voinut kestää niin kauan kuin mikään geologinen mullistus ei ollut sitä järkyttänyt. Tammikuun 8. päivän maanjäristys oli tapahtunut vain Amerikan mantereella, mutta tärinä oli riittänyt murtamaan erilleen niemimaan, joka sitten jäi alttiiksi valtameren kaikille oikuille.

Vihdoin kello neljän aikaan päästiin saaren kärkeen. Mursulahti, joka oli kiinteään maahan muodostunut poukama, oli näkymättömissä. Se oli jäänyt mantereeseen.

– Totisesti, hyvä rouva, kersantti Long sanoi vakavasti, – olipa onni teille, ettemme ristineet sitä Paulina Barnettin lahdeksi!

– Se on totta, rouva Paulina Barnett vastasi, – ja alan jo uskoa, ettei minusta ole kummiksi, kun maantieteellisille paikoille annetaan nimiä.

YÖMAJA

Jasper Hobson ei siis ollut erehtynyt päätellessään, että murros oli tapahtunut kannaksessa, joka oli maantärähdyksen voimasta katkennut. Ei näkynyt enää jälkeäkään Amerikan mantereesta tai rantakallioista ja niistä tulivuoristakaan, jotka olivat olleet niemestä länteen päin. Meri joka taholla.

Jääsaaren lounaispuolelle lohkeamishetkenä muodostunut kulma esiintyi nyt suippokärkisenä niemensuikaleena, joka lämpimämpien vesien ja kaikkien törmäysten vaikutuksille alttiina ei tietenkään voisi välttyä joutumasta ennen pitkää tuhon omaksi.

Tarkastelijat lähtivät jatkamaan matkaansa pitkin murrosviivaa, joka kulki melkein suorana lännestä itään. Lohkeama oli sileä kuin veitsellä viilletty. Muutamissa paikoissa saattoi erottaa maaperän eri kerrokset. Rantatörmä, puolittain jäätä, puolittain multaa ja hiekkaa, kohosi noin kolmisen metriä vedenpinnasta. Reuna oli äkkijyrkkä, ei ensinkään kalteva, ja muutamat kohdat, muutamat tuoreet leikkauspinnat todistivat lohkeaman tapahtuneen äskettäin. Kersantti Long osoittikin paria kolmea pientä, rannasta erkaantunutta jäälohkaretta, jotka olivat sulamassa loppuun ulapalla. Saattoi hyvin arvata, että lämmin vesi aaltoillessaan kuluttaisi paljoa helpommin tuoreita reunamia, joita aika ei vielä ollut päällystänyt jonkinlaisella lumesta ja hiekasta muodostuneella laastilla, kuten se oli tehnyt muulle osalle rannikkoa. Se oli kaikkea muuta kuin rauhoittavaa.

Rouva Paulina Barnett, luutnantti Hobson ja kersantti Long halusivat ennen levolle asettumista lopullisesti tutkia saaren eteläisen murtosärmän. Aurinko painui sangen loivassa kaaressa eikä menisi mailleen ennen kello yhtätoista, ja päivää olisi siis riittämiin asti. Auringon loistava kiekko laahusti hitaasti pitkin läntistä taivaanrantaa ja sen vinosti lankeavat säteet tekivät retkeilijöiden varjot ylettömän pitkiksi. Muutamin hetkin heidän keskustelunsa oli vilkasta, mutta toisinaan he kulkivat pitkät ajat äänettöminä, tähystellen merta ja mietiskellen tulevaisuuttaan.

Jasper Hobsonin aikomus oli yöpyä Washburnin lahden rannalla. Sinne asti päästyä, kuten hän arveli, he olisivat tulleet marssineeksi lähes kolmekymmentä kilometriä, toisin sanoen, jos otaksumat pitivät paikkansa, puolet koko kiertomatkasta. Siellä muutamia tunteja levättyään retkikunta jatkaisi kiertomatkaansa, palaten länsirantaa pitkin Fort Espéranceen.

Matkalla uutta rannikkoa myöten Mursulahdesta Washburnin lahteen ei tapahtunut mitään mainittavaa. Kello seitsemän illalla Jasper Hobson oli seuralaisineen saapunut valitsemalleen yöpymispaikalle. Sillä puolella sama muutos. Washburnin lahdesta ei ollut jäljellä muuta kuin saaren rannan muodostama pitkulainen kaarros, joka ennen oli ollut lahden pohjoispuolisena rajana. Se ulottui muuttumattomana siihen niemeen asti, jolla oli nimenä Michelin niemi, ja pituudeltaan se oli kymmenen kilometriä. Tämä saaren osa ei näyttänyt kärsineen mitään vahinkoa kannaksen murtumisesta. Vähän taempana olevat petäjiköt ja koivikot olivat täydessä vihreydessään tähän vuodenaikaan. Näkyipä vielä melkoinen joukko turkiseläimiäkin kiitämässä tasangon poikki.

Rouva Paulina Barnett ja hänen matkatoverinsa pysähtyivät tälle paikalle. Pohjoiseen päin oli heidän näköalansa kyllä rajoitettu, mutta etelässä avautui heidän katseelleen ainakin puolet taivaarantaa. Aurinko oli jo niin matalalla, että sen säteet pysähtyivät lännen puolella huomattavammin kohoavan maanpinnan taakse eivätkä päässeet enää Washburnin lahden rantaan asti. Mutta yötä se ei vielä ollut, ei edes hämärääkään, sillä aurinko ei vielä ollut kadonnut taivaanrannan alle.

– Herra luutnantti, kersantti Long sanoi silloin mitä vakavimmalla äänellä, – jos tällä hetkellä tapahtuisi se ihme, että kello alkaisi soida, mitähän uskoisitte sen soivan?

– Illalliselle kai, Jasper Hobson vastasi. – Vai mitä rouva Barnett arvelisi?

– Samaa minäkin, rouva vastasi, – ja koska meiltä, ruokapöydän ääressä ollaksemme, ei puutu muuta kuin käydä vain istumaan, niin istukaamme. Tässä on sammalmatto – hieman kulunut tosin – mutta kaitselmushan on sen levittänyt tähän kuin meitä varten.

Eväät otettiin esille. Kuivaa lihaa, jänispiirakkaa rouva Joliffen leipomosta, jonkin verran korppuja – siinä se illallisateria olikin.

Neljännestunnissa oli illallinen syöty, minkä jälkeen Jasper Hobson palasi jonkin matkaa saaren kaakkoiskulmalle päin, rouva Paulina Barnettin jäädessä istumaan puoleksi oksattoman, laihan kuusen juurelle ja kersantin valmistellessa yösijaa. Luutnantti Hobson halusi tutkia saaren jäätikön rakennetta ja yrittää mikäli mahdollista, saada selville, miten se oli syntynyt. Jään lohjetessa oli erääseen kohtaan tullut sellainen töyräs, että sitä myöten pääsi laskeutumaan merenpinnan tasalle, ja siitä hän saattoi tarkastella rantatörmän jyrkkää seinämää. Siinä kohden maaperä nousi tuskin metriä vedenpinnan yläpuolelle. Päällimmäisenä oli melko ohut kerros multaa ja soraa sekä näkinkenkien tuhkaa. Alemman osan muodosti tiivis, hyvin kova, metallinkiinteä jää, joka siten oli omiaan kannattamaan saaren maakerrosta.

Jääkerrosta näkyi vedenpinnan yläpuolella vain parinkymmenen sentin verran. Äskettäin tapahtuneen lohkeaman pinnassa saattoi selvästi erottaa ne eri kerrostumat, joihin koko jääkenttä oli yhdenmukaisesti jakaantunut. Vaakasuorista kerrostumista näytti ilmenevän, että ne perättäiset jäätymiset, jotka olivat aikaansaaneet nämä kerrostumat, olivat tapahtuneet veden ollessa verrattain rauhallisessa tilassa.

Tunnettua on, että jäätyminen tapahtuu nesteiden pinnalla; sitten, jos kylmää kestää edelleen, kova kuori paksunee alaspäin. Niin ainakin käy, jos vesi on hiljaisessa tilassa. Sen sijaan veden virratessa, kuten on huomattu, käy päinvastoin sillä tavoin, että ensin muodostuu pohjajäitä, jotka sitten kohoavat pintaan.

Mutta Viktorian saaren perusjäätiköstä saattoi pitää varmana, että se oli Amerikan mantereen rannikolla muodostunut tyynessä vedessä. Sillä jäätyminen oli nähtävästi tapahtunut pinnalta päin, ja selvä johdonmukaisuus vaati ehdottomasti otaksumaan, että sulaminen tapahtuisi alhaalta päin. Jää ohenisi lämpimien vesien sulattamana, ja saaren yleinen pinta laskeutuisi vastaavassa määrin.

Siinä piili suuri vaara.

Jasper Hobson oli, kuten äsken mainittiin, huomannut, ettei saaren kiinteä kerros, toisin sanoen, jää ollut enempää kuin parinkymmenen sentin verran merenpintaa ylempänä. Toisaalta taas tunnetaan, että kelluva jää uppoaa veteen enintään neljä viidesosaa koko paksuudestaan. Niinpä jääkenttä tai jäävuori on joka osalta, minkä se nousee vedenpinnan yläpuolelle, nelji osaa veden alla. Tämän ohella sopii huomauttaa, että kelluvaa jään tiheys, tai sanoisimmeko ominaispaino, vaihtelee ser mukaan, miten jää on muodostunut tai mitä alkuperää se on. Niinpä merivedestä kiteytyneet jäät, huokoiset, sameat, sinivihreävivahteiset – riippuen siitä, mitä valonsäteitä ne läpäisevä – ovat keveämpiä kuin suolattomasta vedestä syntyneet jäät. Niiden näkyvä osa kohoaa siis vedenpinnasta suhteellisesti hieman enemmän. Mutta sehän oli varma asia, että tämän saare jääkerros oli muodostunut merivedestä. Tämän seikan kuin myös jäätikköä peittävän kasvi- ja kivennäiskerroksen paino huomioon ottaen Jasper Hobson tuli siihen loppupäätelmään, että vedenalaisen osan täytyi olla paksuudeltaan metristä puoleentoista metriin. Mitä tulee saaren maaston epätasaisuuksiin, mäkiin ja muihin kumpareisiin, niin ne olivat nähtävästi vain multa- ja hiekkakerrosten epätasaisia kasautumia, itse jääperustan ollessa kaikkialla verrattain tasapaksua, ja voitiin siis ylimalkaisesti laskien olettaa, ettei ajelehtiva saari ollut upoksissa enempää kuin puolitoista metriä.

Tämä huomio oli Jasper Hobsonille hyvin huolestuttava. Puolitoista metriä vain! Mutta vaikka ei otettaisikaan lukuun sulamisesta koituvaa vaaraa, niin eikö ollut pelättävissä, että vähäisinkin törmäys tekisi siihen repeämiä? Eikö kova myrskyaallokko lohkoisi jäälauttaa kappaleiksi ja kerrassaan hajoittaisi sitä? Niin, talvi, pakkanen, lasiputkeensa jähmettynyt elohopeapatsas – sitäpä luutnantti nyt hartaimmin toivoi! Hirvittävä arktisen talven pakkanen, se ainoastaan kykenisi vahventamaan, paksuntamaan saaren pohjaa ja perustaa ja samalla rakentaisi yhdistävän sillan saaren ja mantereen välille.

Hobson palasi levähdyspaikalle. Kersantti Long oli parhaillaan valmistamassa sopivaa yösijaa, sillä hän ei aikonut viettää yötä taivasalla, vaikka rouva olisi siihenkin tyytynyt. Kersantti sanoi luutnantille aikovansa kaivamalla kyhätä jonkinmoisen jäämajan, joka olisi riittävän tilava kolmelle hengelle ja suojaisi heitä yökylmältä.

– Eskimojen maassa, hän sanoi, – on viisainta elää eskimoiden tavalla.

Jasper Hobson myönsi ajatuksen oikeaksi, mutta neuvoi kuitenkin kersanttiaan olemaan kaivamatta liian syvälle jäiseen perustaan, joka ei varmaankaan ollut puoltatoista metriä paksumpi.

Kersantti ryhtyi työhönsä. Käyttäen vuoroin kirvestä, vuoroin tuuraa, hän tuota pikaa sai kaivetuksi jonkinmoisen loivasti kaltevan käytävän, joka päätyi jääkamaraan. Sitten hän kävi työaseineen käsiksi jääjänkään, joka oli ollut vuosisatoja hiekan ja mullan peitossa, eikä kulunut tuntia enempää, kun oli valmiiksi koverrettuna maanalainen suoja tai oikeammin sanoen jääseinäinen luola, joka kykeni sangen hyvin säilyttämään lämpöä ja siten tarjosi varsin hyvän olinpaikan muutamiksi yön hetkiksi. Sillä välin kun Long ahersi työmuurahaisen tavoin, piti luutnantti Hobson seuraa naistoverilleen, esittäen hänelle saaren rakennetta koskevien havaintojensa tuloksia. Hän ei peitellyt vakavia pelon aiheita, joita tutkimus oli tuonut esiin. Jään ohuus, hän arveli, saattoi ennen pitkää aiheuttaa pinnan rakoilemisia, jotka laajenisivat repeämiksi ja sellaista oli mahdoton ennakolta tietää tai estää. Ajelehtiva saari saattoi joko ominaispainon muuttuessa vähitellen vaipua taikka myös jakautua useammiksi pienoissaariksi, joiden olemassaolo päättyisi varsin lyhyeen. Näin ollen Fort Espérancen asukkaiden pitäisi mahdollisuuksien mukaan välttää kaikkea poistumista siirtokunnan luota ja pysytellä aina toistensa läheisyydessä, voidakseen yhdessä jakaa kaikki kohtalot ja vaiheet.

Samassa kun Jasper Hobson oli ehtinyt näin pitkälle, kuului huutoja.

Rouva Paulina Barnett ja hän nousivat heti katselemaan ympärilleen metsikköön, tasangolle, merelle. Ei missään näkynyt ketään. Huudot toistuivat.

– Se on kersantti! huudahti Jasper Hobson ja kiiruhti rouva Paulina Barnettin seuraamana yösijaa kohti.

Päästyään lumimajan ammottavalle aukolle hän huomasi kersantti Longin pitelevän molemmin kourin kiinni puukostaan, jonka terän hän oli iskenyt kahvaa myöten jääseinään. Siinä kersantti nyt huusi apua kovalla äänellä, mutta muutoin täysin kylmäverisenä ja hätäilemättä.

Hänestä näkyi vain pää ja käsivarret. Hänen kaivaessaan oli jäätikkö pettänyt hänen jalkojensa alla, ja hän oli vajonnut vyötäisiään myöten veteen.

Jasper Hobson huudahti vain:

– Pidelkää lujasti kiinni!

Ja heittäytyen pitkälleen aukon reunalle hän ojensi kätensä kersantille, joka tarttui siihen varmalla otteella ja kiskaisi itsensä luolasta ylös.

– Hyvä luoja! rouva Paulina Barnett huudahti, – mitä teille on tapahtunut, kersantti?

– Minulle on tapahtunut sellainen seikka, hyvä rouva, Long vastasi, puistellen itseään kuin märkä villakoira, – että jääpohja petti ja minä sain kylmän kylvyn.

– Mutta, Jasper Hobson kysyi, – te ette siis noudattanutkaan neuvoani olla kaivamatta liian syvälle multakerroksen alle?

– Anteeksi, herra luutnantti. Voitte itse nähdä, että olen särkenyt jääpohjan tuskin kolmeakymmentäkään senttiä. Mutta kukaties sillä kohdalla oli alapinnassa jonkinlainen koverrus. Jääpohja ei ollut siinä kohden vettä vasten, vaan koholla, ja minä putosin kuin murtuvan lattiapalkin lävitse. Ellen olisi ehtinyt turvautua pukkooni, olisin solahtunut jään alle, ja se olisi ollut harmillinen juttu, vai mitä, rouva?

– Perin harmillinen, kelpo kersantti! rouva vastasi, ojentaen hänelle kättä.

Kersantti Longin selitys oli oikea. Syystä tai toisesta oli siihen kohtaan jään alle varmaankin syntynyt ilmakupla, ja kun jää sittemmin paksuni, siihen muodostui holvi, joten jääkansi jäi siltä kohtaa ohuemmaksi. Yläpuolelta koverrettaessa se oli piankin mennyt puhki kersantin painosta.

Samanlaisia kohopaikkoja saattoi olla monissa muissakin kohdin jäätikköä, eikä se suinkaan ollut rauhoittavaa. Sillä voisiko missään olla varma kestävästä pohjasta? Eikö se voisi missä tahansa murtua jalan alla? Ja jos ajatteli, että ohuen maa- ja jääkuoren alla ammottivat valtameren kuilut, niin kenen sydäntä ei olisi kouristanut, olkoonpa hän kuinka urhea tahansa!

Kersantti Long välitti kumminkin vähät saamastaan kylmästä kylvystä ja halusi ryhtyä kaivamaan luolaansa toiseen kohtaan. Mutta tällä kertaa rouva Paulina Barnett pani vastaan. Yhden yön viettäminen taivasalla ei olisi asia eikä mikään. Läheisen metsikön suoja riittäisi hänelle yhtä hyvin kuin hänen tovereilleenkin, ja hän vastusti jyrkästi sitä, että kersantti ryhtyisi uudestaan yömajan tekoon. Kersantin täytyi alistua ja totella. Yöleiri siirrettiin siis muutaman kymmenen metriä taemmaksi rannasta pienelle töyräälle, missä kasvoi muutamia yksinäisiä petäjä- ja koivuryhmiä, jotka yhteensä eivät ansainneet metsikön nimeä. Kuivista oksista sytytettiin nuotiotuli kello kymmenen tienoissa illalla, samaan aikaan kuin aurinko hipoi taivaarantaa, jonka alle se aikoi vaipua, tosin vain muutamaksi tunniksi.

Kersantti Longilla oli siinä hyvä tilaisuus kuivailla koipiaan, eikä hän sitä jättänytkään tekemättä. Jasper Hobson ja hän puhelivat nuotion ääressä, kunnes päivä meni mailleen ja tuli hämärä. Rouva Paulina Barnett puuttui silloin tällöin myös keskusteluun ja koetti hälventää luutnantin synkkiä ajatuksia. Kaunis, tähtikirkas yö, jollaisia napaseutujen yöt ovat, oli muutoin omiaan vaikuttamaan rauhoittavasti mieliin. Tuuli humisi kuusten latvoissa. Meri näytti uinahtaneen rannikolle. Laaja maininki kohotti joskus hitaasti ja hivenen verran sen pintaa ja vaipui sitten äänettömänä saaren kainaloon. Ei linnun kirskahdusta ilmassa, ei äännähdystä lakeudella. Nuotiossa loimuavien pihkaisten näreiden pauke ja rätinä, tulen ääressä istuvien ajoittainen puheensorina, joka matkan päässä haihtui kuulumattomaksi – ne olivat ainoat äänet yön ylevässä hiljaisuudessa.

– Kuka voisi uskoa, rouva Paulina Barnett sanoi, – että meitä parhaillaan kuljetetaan pitkin valtameren pintaa? Toden totta, herra Hobson, minun täytyy oikein ponnistaa ajatuksiani käsittämään sitä, sillä tuo meri näyttää meistä liikkumattomalta, ja kuitenkin se kuljettaa meitä vastustamattomalla voimalla!

– Niin tekee, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, – ja minun täytyy tunnustaa, että jos meidän kulkuneuvomme olisi lujatekoinen ja jollei aluksen vedenalainen osa ennemmin tai myöhemmin pettäisi, jollei sen runko jonakin päivänä revähtäisi halki, ja lopuksi, jos tietäisin minne se minua vie, niin olisi melko hauskaa kellua täällä valtameren ulapalla.

– Niinpä kyllä, herra Hobson, virkkoi siihen rouva, – onko mitään miellyttävämpää kulkuneuvoa kuin tämä meidän? Ei tunne kulkevansakaan. Saaremme vauhti on juuri sama kuin sitä kuljettavan merivirran. Eikö tässä toteudu sama ilmiö kuin ilmapallon liitäessä korkeuksissa? Ja kuinka viehättävää onkaan näin kiitää taloineen, puutarhoineen, metsikköineen, jopa koko maa-alueineen! Ajelehtiva saari, nimittäin sellainen, joka vajoamatta kelluisi vedessä ja jonka perustus ei pettäisi – sepä olisi todella mukavin ja merkillisin kulkuväline, mitä voi ajatella. Onhan, kuten kerrotaan, rakennettu riippuvia puutarhoja – miksi ei jonakin päivänä kuultaisi puhuttavan veden päällä kelluvista puutarhoista, jotka kuljettavat ihmisiä kaikkiin maailman ääriin? Suuren kokonsa takia ne eivät lainkaan tuntisi mitään merenkäyntiä. Eikä niiden siis tarvitsisi lainkaan välittää myrskyistä. Kukaties niitä voisi suotuisilla tuulilla ohjata purjeinkin? Entäs millä kasvillisuuden ihmetuotteilla ne saattaisivatkaan hämmästyttää matkustajiaan, siirtyessään lauhkeista vyöhykkeistä kuumaan ilmanalaan! Kuvitelkaa, että tottuneiden, merivirtoja ja niiden liikkeitä hyvin tuntevien merimiesten toimesta voitaisiin järjestää saaren oleskelu mielen mukaan sellaisille leveysasteille, että saataisiin nauttia ikuisesta keväästä!

Jasper Hobson ei voinut olla hymyilemättä innostuneen Paulina Barnettin haaveiluille ja herttaisille kuvitelmille. Mutta eipä todellakaan olisi syytä valittaa tuota hyvin omituista merenkulkutapaa, jos siihen tarjoutuisi tilaisuus – mutta vain sillä ehdolla, ettei saari, kuten tämä nykyinen, uhkaisi joka hetki hajota ja vaipua syvyyteen.

Yön kuluessa nukuttiin muutamia tunteja, ja herättyä syötiin aamiainen, joka kaikista maistui mainiolta. Risuista viritetty iloinen roihu verrytti lämpöisellä hohteellaan matkalaisten jäseniä, jotka yökylmästä olivat jonkin verran kohmetuksissa.

Kello kuusi aamulla rouva Paulina Barnett, Jasper Hobson ja kersantti Long lähtivät taas liikkeelle.

Ranta jatkui Michelin niemestä entiseen Barnettin valkamaan asti melkein suoraan etelästä pohjoiseen noin kuudentoista kilometrin pituisena. Se ei tarjonnut mitään mainitsemisen arvoista eikä näyttänyt kärsineen kannaksen murtumisesta. Se oli yleensä matalaa, hieman epätasaista. Kersantti Long sijoitti luutnantin käskystä muutamia vedenkorkeuden merkkejä rannikon varrelle, että sittemmin saataisiin niistä nähdä muutokset. Luutnantti Hobson halusi, syystä kyllä, päästä illaksi Fort Espéranceen. Rouva Paulina Barnett puolestaan kaipasi jo myös tovereitaan, ystäviään, eikä nykyisissä olosuhteissa päällikkö enää voinut pitkittää poissaoloaan siirtokunnasta.

Käveltiin sen tähden rivakasti, oikaistiin missä suinkin sopi ja puolenpäivän tienoissa ehdittiin jo sen niemen taakse, joka ennen suojeli Barnettin valkamaa idän vinhoilta viimoilta.

Siltä paikalta ei voinut olla Fort Espéranceen enempää kuin noin kaksitoista kilometriä. Ennen kello neljää oltiin perillä, ja retkeilijöiden paluuta tervehti korpraali Joliffe eläköön huudoin.

MUUTAMIA KESÄVIIKKOJA

Jasper Hobsonin ensimmäisenä huolena varustukseen palattua oli ottaa selvää Thomas Blackilta, missä kunnossa pieni siirtokunta oli. Mitään muutosta ei kuluneena vuorokautena ollut tapahtunut. Mutta itse saari oli, kuten heidän lähtönsä jälkeen tehty havainto näytti, siirtynyt yhden leveysasteen verran alemmaksi, toisin sanoen se oli länteen päin mennessään ajautunut samalla etelämmäksi. Tällä erää se siis sijaitsi Jääniemen – pienen Länsi-Georgiasta pistävän niemenkärjen – kohdalla, noin kolmensadan kilometrin päässä Amerikan rannikosta. Merivirran nopeus niillä seuduin näytti olevan jonkin verran vähäisempi kuin arktisen meren itäosassa, mutta saari muutti paikkaa herkeämättä ja vetäytyi Jasper Hobsonin suureksi mielipahaksi Beringin salmeen päin. Nyt oli vasta 24. päivä heinäkuuta, ja jos merivirralla oli joltinenkaan nopeus, se ehtisi kuljettaa saaren vähemmässä kuin kuukaudessa salmen läpi ja Tyynenmeren lämpimiin aaltoihin asti, jolloin sille tulisi sama kohtalo kuin "sokeripalalle vesilasissa".

Rouva Barnett teki Madgelle selkoa kaikesta, mitä kiertomatkalla saaren ympäri oli havaittu ja koettu, ja myös siirtokunnan vaarallisesta asemasta. Toisille retkikunnan jäsenille sitä vastoin jäi täydellinen turvallisuuden tunne. Hetkeksikään heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että Fort Espérance oli kellumassa syvyyksien päällä ja että heidän henkensä oli joka hetki vaarassa. He olivat kaikki hyvissä voimissa. Sää oli kaunis, ilmasto terveellinen ja virkistävä. Miehet ja naiset kilpailivat hyvässä mielialassa ja voinnissa. Pikku Michel varttui mainiosti; hän alkoi jo tepsutella varustuksen piirissä, ja korpraali Joliffe, joka oli pojanpalleroon vallan hullaantunut, tahtoi jo ruveta opettamaan hänelle kiväärin käyttöä ja sotakoulun ensimmäisiä alkeita. Jos rouva Joliffe olisi lahjoittanut hänelle sellaisen pojan, minkä mainion sotilaan hän olisi siitä tehnyt! Mutta hauska Joliffen perhe ei ollut lisääntynyt, ja taivas oli ainakin tähän asti siltä kieltänyt sen siunauksen, jota se joka päivä oli hartaasti toivonut.

Mitä sotamiehiin tuli, niin heiltä ei työtä puuttunut. MacNap, rakennusmestari ja hänen työmiehensä, Petersen, Belcher, Garry, Pond ja Hope, askaroivat uutterasti aluksen teossa, joka oli pitkällinen ja vaivalloinen, useita kuukausia kestävä työ. Mutta kun laivan tarvetta ei voinut tulla ennen ensikeväistä jäiden lähtöä, ei sen työn vuoksi laiminlyöty tehtäviä, jotka olivat tarpeellisia itse kauppatoimiston varsinaisen tarkoituksen tähden. Jasper Hobson teetti töitä ikään kuin varustuksen pysyväisyys olisi taattu määrättömiksi ajoiksi. Hän pysyi itsepintaisesti kiinni aikeessaan pitää väkensä tietämättömänä tilanteesta. Monta kertaa tämä vakava kysymys oli ollut pohdittavana Fort Espérancen "valtioneuvostossa". Rouva Paulina Barnett ja Madge eivät olleet siitä täysin samaa mieltä luutnantin kanssa. Heistä näytti, etteivät heidän tarmokkaat, rohkeat toverinsa olleet epätoivoon heittäytyvää väkeä ja että joka tapauksessa isku olisi varmasti musertavampi sitten, kun tilanteen vaara oli kasvanut jo niin suureksi, ettei sitä enää käynyt heiltä salaaminen. Mutta huolimatta tämän perustelun pätevyydestä Jasper Hobson ei antanut periksi, ja sanottakoon myös, että tässä asiassa kersantti Long oli hänen puolellaan. Ehkäpä sittenkin juuri he olivat oikeassa, sillä heillähän oli paremmat kokemukset ihmisistä ja asioista.

Varustuksen parantamista ja puolustamista koskevia töitä jatkettiin siis edelleen. Paaluaitausta vahvistettiin uusilla pylväillä ja korotettiin monesta kohden, niin että siitä tuli varsin vankka puolustusmuuri; mestari MacNap pani toimeen erään tuumansa, joka hänellä oli ollut mitä läheisimmin sydämellään ja jonka myös hänen päällikkönsä hyväksyi. Järvenpuoleisiin kulmiin hän rakensi kumpaiseenkin suipon pyörötornin, joka täydensi rakennuksen, ja korpraali Joliffe ikävöi jo hetkeä, jolloin hän pääsisi sinne vahdinvaihtoon. Tornit antoivat rakennukselle sotilaallisen ulkonäön, joka häntä riemastutti.

Kun paaluaita oli täysin valmis, rakensi MacNap, muistaen viimetalviset pakkaset, uuden halkovajan itse päärakennuksen kylkeen, niin että siihen oli pääsy myös asuinrakennuksesta käsin sisäoven kautta, tarvitsematta mennä ulos, kun oli noudettava halkoja. Toisella puolella päärakennusta työmestari rakensi avaran huoneen sotamiesten asunnoksi, joten yhteinen iso tupa tyhjeni sotilasvuoteista. Se sai tästä lähtien olla yksinomaan ruokailu-, seurustelu- ja työhuoneena. Uusi puoli järjestettiin sillä tavalla, että kolme perhekuntaa sai kukin oman eri suojansa ja muu osa jäi siirtokunnan sotamiesten huostaan. Sitten tehtiin vielä erityinen turkisaitta rakennuksen taakse, lähelle ruutisäiliötä, ja siten vapautuneen ullakon orret ja vuoliaiset lujitettiin rautakynsillä kaikkien hyökkäysten varalle.

MacNap oli aikeissa rakentaa myös pienen puukappelin. Se kuului Jasper Hobsonin alkuperäiseen suunnitelmaan, ja oli aiottu kauppatoimiston rakennusryhmän lopulliseksi täydennykseksi. Mutta sen pystyttäminen päätettiin jättää tulevaan kesään.

Kuinka huolellisesti, innokkaasti ja toimintahaluisesti luutnantti ennen olisi seurannut kaikkia näitä rakennuksensa yksityiskohtia! Jos hän olisi rakentanut lujalle perustalle, kuinka suuresti hän olisikaan iloinnut nähdessään noiden rakennusten, vajojen, aittojen ja säilytyspaikkojen kohoavan ympärilleen! Ja entä hänen tästedes hyödytön aikeensa, rakentaa Bathurstin harjulle linnake Fort Espérancen turvaksi! Fort Espérance – kuinka tuo pelkkä nimi jo kouristi hänen sydäntään! Bathurstin niemi oli ikipäiviksi jättänyt Amerikan mantereen, ja Fort Espérancen oikeampi nimi tästedes olisi Fort-Sans-Espoir [Toivottomuuden linna. – Suom.].

Edellä kerrotut rakennustyöt vaativat kesän viikot kokonaan, ja yhä edelleen käsivarret ahersivat työssä. Laivanrakennustyo edistyi myös säännöllisesti. MacNapin suunnitelman mukaan aluksesta piti tulla kolmisenkymmenen tonnin vetoinen, mikä kantavuus olisi riittävä kesän palattua kuljettamaan parikymmentä matkustajaa muutamien satojen kilometrien matkan. Rakennusmestarin oli onnistunut löytää muutamia vääriä puita, joista hän sai ensimmäiset kaaret laivaansa varten, ja niinpä seisoikin tuota pikaa Bathurstin niemen kupeella telakalla emäpuuhun kiinnitettynä etu- ja peräkeulan vannas pystyssä paikallaan.

Sillä välin kun rakennusmiehet kirveineen, sahoineen, kairoineen, talttoineen askaroivat työmaallaan, hankkivat metsämiehet syötävää riistaa, ammuskellen poroja ja napaseudun jäniksiä, joita siirtokunnan tienoot olivat täynnä. Luutnantti oli muutoin kieltänyt Sabinea ja Marbrea poistumasta ulommaksi lähistöltä, esittäen syyksi, ettei hän tahtoisi ennen varustuksen täydellistä valmistumista näyttää lähistöllä mitään jälkiä, koska saattaisivat houkutella vihamielisiä joukkoja heidän kimppuunsa. Oikea syy oli tietysti se, että Jasper Hobson tahtoi vain siten estää heitä saamasta vihiä niemimaan tilassa tapahtuneista muutoksista.

Eräänä päivänä sattui, että Marbre tuli kysymään, eikö olisi sopiva hetki lähteä Mursulahteen ampumaan hylkeitä, joiden ihrasta saataisiin mainiota polttoainetta. Silloin Jasper ehätti vastaamaan:

– Tarpeetonta, Marbre!

Luutnantti Hobson tiesi näet vallan hyvin, että Mursulahti oli jäänyt monen sadan kilometrin päähän etelään ja että hylkeitä ei enää oleskellut saaren rannoilla.

Ei tarvitse luulla, sanottakoon se vieläkin, että Jasper Hobson olisi pitänyt tilannetta epätoivoisena. Kaukana siitä, ja useamman kerran hän oli sen suoraan ilmaissutkin, keskustellessaan milloin rouva Paulina Barnettin, milloin kersantti Longin kanssa. Hän vakuutti kivenkovaa, että saari kestäisi koossa talvipakkasiin asti, jotka sitten pitäisivät huolen siitä, että jääperusta kävisi paksummaksi ja itse saari pysähtyisi.

Äskeisellä tutkimusmatkalla Jasper Hobson oli ottanut tarkan selon uuden alueensa laajuudesta. Se oli ympärimitaten noin viisikymmentäkaksi kilometriä ja siis pinta-alaltaan noin kaksisataa neliökilometriä. Aikamoinen jäälautta siis, joka oletetun säännöllisen ympyrän muotoisena oli noin seitsemäntoista kilometriä pitkä ja leveä. Siinäkin tapauksessa, että lautta halkeilisi eri kappaleiksi, voisi niistä jokainen jäädä kyllin laajaksi kannattamaan heitä veden päällä vielä jonkin aikaa.

Rouva Paulina Barnettille, joka kummasteli, että jäälautta voi olla niin suuri, luutnantti Hobson vastasi kertomalla napaseuduilla käyneiden merenkulkijoiden omista havainnoista. Ei ollut harvinaista, hän sanoi, että Parry, Penny ja Franklin jäämerimatkoillaan tapasivat jäälauttoja, jotka saattoivat olla jopa satakolmekymmentä kilometriä pitkiä ja kuusi- tai seitsemänkymmentä kilometriä leveitä. Ja jättipä kapteeni Kellet laivansa jääkenttään, joka oli ainakin viisisataa neliökilometriä pinta-alaltaan. Mitä tämä saari siihen verraten oli?

Se oli sentään riittävän suuri kestämään lämminvetisten merivirtojen liuentavaa vaikutusta siihen asti, kunnes talven pakkaset tulisivat. Sitä Jasper Hobson ei ensinkään epäillyt eikä ollut masennuksissaan muusta kuin siitä, että hänen täytyi nähdä niin monien vaivojen ja niin suurten ponnistusten raukeavan tyhjiin, suunnitelmiensa luhistuvan ja juuri toteutumaisillaan olevan unelmansa menevän myttyyn. On helppo ymmärtää, ettei häntä voinut kiinnostaa tekeillä olevat työt. Suoraan sanoen hän ei välittänyt niistä vähääkään.

Rouva Paulina Barnett kesti kohtalonsa uljaalla mielellä, vieläpä rohkaisi ja innosti tovereitaan heidän töissään ja otti niihin itsekin osaa ikään kuin hänellä olisi tulevaisuus "toisessa kädessä". Nähdessään rouva Joliffen uutterana häärivän kylvöksillään hän autteli joka päivä neuvoillaan. Suolaruoho ja kuirimo olivat antaneet oivan sadon, ja siitä saatiin kiittää korpraalia, joka vakaana ja itsepintaisena kuin variksenpelätti oli puolustanut kasveja kaikenlaatuisten tuhatlukuisten lintujen hyökkäyksiä vastaan.

Porojen kesytys oli onnistunut erinomaisesti. Monet porolehmät olivat saaneet vasikoita, ja pikku Micheliä oli osittain ruokittu poronmaidolla. Karjan pääluku nousi jo kolmeenkymmeneen. Eläimiä käytettiin laitumella Bathurstin niemen heinäisillä mailla, ja lyhyttä kuivaa ruohoa korjattiin talteen talvenkin varalle. Porot, jotka jo olivat siirtokunnan ihmisiin hyvin tottuneet, pysyivät asumuksen läheisyydessä, ja muutamia niistä käytettiin vetojuhtina halkojen kuljetuksessa.

Sitä paitsi muutamia niiden villistä sukulaisista, joita liikuskeli kauppatoimiston lähettyvillä, saatiin menemään pyydyshautaankin, joka oli kaivettu puolitiehen varustuksen ja Barnettin valkaman välille. Samasta haudasta oli edellisvuonna saatu jättiläismäinen jääkarhukin. Tänä vuonna siihen pyydykseen meni useasti villiporoja. Niiden liha suolattiin, kuivattiin ja pantiin säilöön tuleviksi tarpeiksi. Pyydystettiin vähintäänkin kaksikymmentä tällaista märehtijää, jotka talvi, kuten luultiin, piakkoin karkottaisi eteläisemmille seuduille.

Mutta eräänä päivänä pyydyshauta kävi maaperän takia käyttökelvottomaksi, ja elokuun 5. päivänä, kun metsästäjä Marbre oli käynyt pyydystä kokemassa, hän meni sieltä palattuaan puhuttelemaan jasper Hobsonia ja sanoi jokseenkin omituisella äänellä:

– Kävin katsomassa pyydyshautaa taas tänään, kuten muinakin päivinä, herra luutnantti.

– Vai niin, Jasper Hobson vastasi; – toivon että teillä tänään oli yhtä hyvä onni kuin eilenkin ja että saitte taas jonkin peuraparin pyydyksestänne?

– Ei, herra luutnantti... ei... Marbre vastasi vähän kuin hämillään.

– Mitä? Pyydyksenne ei siis maksanut tavallista veroaan?

– Ei, ja jos jokin eläin olisi pudonnut hautaan, niin se varmaan olisi hukkunut siihen.

– Hukkunut! luutnantti huudahti, katsellen levottomin silmin metsästäjää.

– Niin, herra luutnantti, Marbre vastasi, silmäten tarkkaavasti päällikköään, – kuoppa on täynnä vettä.

– Kas vain, Jasper Hobson vastasi huolettomasti kuin mies, joka ei pidä kuulemaansa tapausta erikoisena, – tiedättehän, että kuoppa kaivettiin osittain jäähän. Auringon säteet ovat sulattaneet seinämiä, ja silloin...

– Pyydän anteeksi, että keskeytän, herra luutnantti, Marbre virkkoi, – mutta se vesi ei ole mitenkään voinut syntyä jään sulamisesta.

– Miksi ei?

– Siksi, että jos se olisi syntynyt jäästä, niin se olisi suolatonta, niin kuin aikoinaan olette minulle selittänyt, mutta kuopan vesi on suolaista!

Niin hyvin kuin Jasper Hobson hallitsikin itseään, hän tunsi hieman kalpenevansa eikä vastannut mitään.

– Muutoin, metsästäjä lisäsi, – minä halusin koettaa kuinka paksulti kuopassa on vettä, ja suureksi hämmästyksekseni täytyy teille tunnustaa, etten tavannutkaan pohjaa.

– Entä sitten, Marbre, Jasper Hobson vastasi vilkkaasti, – mitäs siinä on kummastelemista! Joku maaperän halkeama on saattanut pyydyskuopan yhteyteen meren kanssa. Semmoistahan tapahtuu toisinaan... kovaperäisissäkin maissa niin että älkää siitä huolestuko, kelpo metsästäjäni. Luopukaa toistaiseksi sen kuopan käyttämisestä ja tyytykää virittämään pyydyksiänne varustuksen lähelle.

Marbre kohotti kämmenen ohimolleen tervehtimisen merkiksi, teki käännöksen kantapäällään ja poistui luutnantin luota, luoden sitä ennen omituisen silmäyksen päällikköönsä.

Jasper Hobson jäi pariksi minuutiksi paikalleen mietteisiinsä vaipuneena. Olipa se kolkko uutinen, jonka metsästäjä Marbre oli hänelle tuonut. Kuopan pohja oli lämpöisen veden vaikutuksesta yhä ohentuen viimein puhjennut, ja alla oli meren pinta.

Jasper Hobson lähti kersantti Longin luokse ja kertoi hänelle tapauksen. Molemmat menivät yhdessä toveriensa huomaamatta rantaan Bathurstin niemen puolelle, siihen paikkaan, minne he olivat sijoittaneet merkkejä ja vedenkorkeusmittareita.

Niitä he nyt tarkastelivat.

Viime huomionteosta lähtien oli kelluva saari alentunut viisitoista senttimetriä!

– Me uppoamme vähitellen! kersantti Long mutisi. – Jääkenttä kuluu alhaalta päin!

– Voi, joudu, talvi! Joudu talvi! huudahti Jasper Hobson, polkaisten jalallaan kirottua maaperää.

Mutta mitkään oireet eivät ilmaisseet kylmän vuodenajan lähenemistä. Lämpömittari pysyi keskimäärin 15 lämpöasteessa päivisin, eikä lyhyt yön aika saanut elohopeaa laskemaan kuin kolme neljä astetta.

Valmistuksia lähestyvän talven varalle oli jatkettu hyvin uutterasti. Ei puuttunut enää juuri mitään, ja vaikka se elintarvikekuormasto, jonka kapteeni Craventy oli luvannut lähettää Fort Espéranceen, ei saapunutkaan, voitiin siellä turvallisesti odottaa pitkää arktista yötä. Ainoastaan ampumatarvikkeita oli säästettävä. Mitä tuli väkijuomiin, joita yleensä käytettiin perin vähän, ja laivakorppuihin, joiden tilalle ei voitu saada uutta varastoa, niin niitä oli vielä melkoinen määrä. Tuoretta riistaa ja säilykelihaa saatiin yhä lisää, ja tämä runsas ja terveellinen ravinto, johon liittyi eräitä keripukkia estäviä kasveja, piti siirtokunnan asukkaiden terveyttä erinomaisessa kunnossa.

Melkoiset määrät halkoja hakattiin metsässä Barnettin järven itäpuolella. Koivuja, petäjiä, kuusia kaatui MacNapin ja hänen miestensä kirveiden iskuista, ja puut kuljetettiin kesyillä poroilla talon halkovajaan. Työmestari ei säästellyt metsää talven tarpeita varatessaan, eikä ollut tarviskaan, sillä tällä saarella – jota hän tosin piti vielä niemimaana – ei ollut puista puutetta. Michelin niemen puoleinen alue olisikin todella rikas eri puulajeista.

Niinpä mestari MacNap monesti onnitteli luutnanttia tämän siunatun alueen löytämisestä, jossa uusi siirtokunta ei voinut olla menestymättä. Metsää, syötävää riistaa ja turkiseläimiä, jotka aivan kuin itsestään kasautuivat yhtiön varastoaittoihin! Lisäksi järvi, jossa sopi kalastella ja jonka antimet toivat miellyttävää vaihtelua päivän ruokajärjestykseen. Ruohoa eläimille – ja "kaksinkertainen palkka miehistölle", olisi korpraali Joliffe kai lisännyt! Eikö tämä Bathurstin niemi tosiaan ollut etuoikeuksia nauttiva maankulma, jonka vertaista ei ollut koko arktisen mantereen alueella? Varmaankin luutnantti Hobson oli onnen suosikki, ja tästä kaikesta oli kiittäminen kaitselmusta, sillä tällainen alue oli kaiketi ainutlaatuinen koko maailmassa!

Ainutlaatuinen maailmassa! Eipä kelpo MacNap aavistanut, kuinka täsmällisiä hänen sanansa olivat, eikä kuinka suuren tuskan hän ylistyksellään herätti luutnantin sydämessä.

On helppo ymmärtää, ettei pikku siirtokunnassa myöskään laiminlyöty talvivaatteiden valmistamista. Rouva Paulina Barnett ja Madge, rouva Rae ja rouva MacNap sekä rouva Joliffe, silloin kun tämä jouti keittopuuhiltaan, työskentelivät uutterasti. Rouva Barnett tiesi, että ennen pitkää olisi pakko lähteä varustuksesta ja että silloin pitäisi tehdä pitkä jäämatka, kun keskellä kovaa talvea oli pyrittävä Amerikan mantereelle, ja näin ollen hän halusi, että jokainen olisi kunnollisissa ja lämpimissä pukimissa. Täytyisi kestää kauheaa pakkasta napaseudun pitkänä yönä, jopa kauan aikaa, ellei saari pysähtyisi liikkumattomaksi ennen kuin vasta hyvin pitkän välimatkan päässä rannikosta...Jos haluttiin kulkea satoja kilometrejä sellaisissa oloissa, ei saanut laiminlyödä vaatetusta ja jalkineita. Niinpä rouva Barnett ja Madge kohdistivat kaiken huolenpitonsa vaatteiden tekoon. Kuten hyvin voidaan arvata, käytettiin tähän tarkoitukseen turkistavaroita, joita todennäköisesti olisi mahdoton ottaa mukaan. Tehtiin kaksinkertaisia turkkeja, joissa oli karva sekä sisä- että ulkopuolella. Ja varmaa oli, että määrähetkellä sotamiesten vaimot ja sotamiehet itse, samoin kuin heidän upseerinsa, olisivat puettuja mitä kallisarvoisimpiin turkistamineisiin, joita upporikkaat ladyt tai venäläiset ruhtinattaret olisivat heiltä kadehtineet. Epäilemättä rouva Rae, rouva MacNap ja rouva Joliffe jonkin verran oudoksuivat sitä käytäntöä, johon yhtiön rikkaudet olivat joutuneet. Mutta luutnantti Hobsonin käsky oli siinä kohden selvä. Sitä paitsi alueella aivan vilisi näätiä, myskirottia, majavia, kettuja ja monia muita turkiseläimiä, niin että jos vaatteiden tekoon käytettyjen nahkojen sijaan haluttiin uusia, niitä oli varsin helppo saada muutamalla pyssynlaukauksella tai virittämällä pyydys. Ja kun rouva MacNap näki sen ihanan kärpännahkapuvun, jonka Madge oli ommellut hänen pienokaiselleen, ei hän enää surkeillut turkisten tuhlausta.

Niin kuluivat päivät puoliväliin elokuuta. Sää oli ollut koko ajan kaunis, taivas toisinaan kyllä sumuinen, mutta aurinko oli pian imenyt kosteuden.

Joka päivä luutnantti Jasper Hobson teki paikanmäärityksen, poistuen sitä varten jonkin matkan päähän varustuksesta, ettei alituisilla havainnonteoillaan herättäisi tovereidensa epäluuloja. Hän tarkasteli myös erinäisiä saaren osia ja huomasi, ettei onneksi mitään merkillepantavaa muutosta ollut tapahtunut. Elokuun 16. päivänä Viktorian saaren asema oli pituusasteeltaan 167° 27' ja leveysasteeltaan 70° 49'. Se oli siis siirtynyt jälleen hiukan etelämmäksi, mutta lähestymättä rannikkoa, joka sillä kohtaa kaartuneena oli vielä noin kolmensadan kilometrin päässä kaakossa.

Matka, jonka saari kannaksesta irtauduttuaan tai ainakin viimeisestä jäidenlähdöstä asti oli kulkenut, voitiin arvioida jo noin tuhanneksi kuudeksisadaksi kilometriksi läntiseen suuntaan.

Mutta mitä tämä matka vielä oli äärettömän meren laajuuteen verraten? Olihan jo ennenkin laivoja ajautunut merivirtojen kuljettamina monia tuhansia kilometrejä, kuten esimerkiksi englantilainen Resolute, amerikkalainen priki Advance, ja vihdoin Fox, jotka useiden asteiden välimatkalla toisistaan kulkivat jäälauttojen mukana, kunnes talvi ne pysähdytti!

KYMMENEN MYRSKYPÄIVÄÄ

Neljänä päivänä, elokuun 17:nnestä 20:nteen, sää oli yhtä mittaa kaunis ja lämpömäärä melkoisen korkea. Sumut eivät muuttuneet pilviksi. Harvinaista olikin, että ilmakehä säilyi näin puhtaana niin korkealla leveysasteella. On helppo ymmärtää, etteivät sellaiset ilmastosuhteet voineet miellyttää luutnantti Hobsonia.

Mutta 21. päivänä ilmapuntari ennusti läheistä säänmuutosta. Elohopeapatsas laski äkkiä useita millimetrejä. Seuraavana päivänä se tosin kohosi, mutta sitten taas laski, ja 23. päivästä lähtien laskeminen yhä jatkui.

Elokuun 24. päivänä vesihöyryt, joita vähitellen oli keräytynyt taivaalle, eivät ottaneet enää hajautuakseen. Aurinko oli korkeimmillaan paksun sumun peitossa, eikä luutnantti voinut tehdä paikanmääritystä. Seuraavana päivänä tuuli kääntyi, alkaen puuskaisena käydä koillisesta; tyynempinä hetkinä satoi runsaasti vettä. Sillä välin lämpömäärä pysyi jokseenkin muuttumattomana, noin kahdentoista asteen vaiheilla.

Aiotut työt oli hyväksi onneksi jo kaikki suoritettu. MacNap oli myös saanut laivarunkonsa kutakuinkin valmiiksi. Syötävän riistan metsästyskin voitiin haitatta jo katsoa päättyneen, sillä varastot olivat täysin riittävät. Ja hyvä olikin, sillä sää kävi pian niin kehnoksi, tuuli niin rajuksi, sade niin läpitunkevaksi, sumu niin sakeaksi, ettei kenenkään tehnyt enää mieli lähteä varustuksen aitauksen piiriä ulommaksi.

– Mitäs arvelette säänmuutoksesta, herra Hobson? rouva Paulina Barnett kysyi elokuun 27. päivän aamuna, nähdessään myrskyn raivon hetki hetkeltä kasvavan. – Eiköhän tämä ole meille suotuisa käänne?

– Enpä tiedä, luutnantti Hobson vastasi, – sen vain tahtoisin sanoa, että mikä sää hyvänsä on meille parempi kuin tuo iänikuinen kaunis ilma, jolloin aurinko jatkuvasti lämmittää meren vesiä. Sitä paitsi tuuli on näköjään vakiintunut koilliseksi, ja kun se on hyvin raju, ei meidän saaremme, niin suuri kuin onkin, voi olla tuntematta tuulen painoa, joten minua ei lainkaan kummastuttaisi, vaikkapa saaremme alkaisi lähestyä Amerikan mannerta.

– Pahaksi onneksi emme voi joka päivä ottaa selville asemaamme, kersantti Long sanoi. – Keskellä tätä sumuista ilmaa ei näy aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiä! Korkeusmittaukset jäävät sikseen mokomissa oloissa.

– Niin, kersantti Long, rouva Paulina Barnett vastasi, – mutta jos maata alkaa näkyä, takaan, että me sen kyllä tunnemme. Ja olkoon se maa mikä tahansa, tervetullut se on meille joka tapauksessa. Huomatkaa, ettei se voi olla muuta kuin jokin osa venäläistä Amerikkaa, uskottavimmin Länsi-Georgiaa.

– Se on todennäköistä, Jasper Hobson lisäsi, – sillä pahaksi onneksi meille koko siinä osassa arktista merta ei ole ainoatakaan saarta, ainoatakaan luotoa tai karia, johon voisimme tarttua kiinni!

– No niin, rouva Paulina Barnett sanoi, – miksi meidän kulkuneuvomme ei veisi meitä suoraan Aasian rannikolle? Eikö se voi merivirtojen viemänä työntyä Beringin salmen suulle ja törmätä siten johonkin kohtaan Aasian rannikkoa?

– Ei, hyvä rouva, ei, luutnantti Hobson vastasi; – jäätikkömme kohtaisi pian Kamtsatkan merivirran, joka kuljettaisi sen nopeasti koilliseen, mikä olisi perin valitettava asia. Luultavampaa on, että me tämän tuulen ajamina lähestymme venäläistä Amerikkaa.

– Täytyy pitää sitä silmällä, herra Hobson, rouva sanoi, – ja niin paljon kuin mahdollista tunnustella suuntaa.

– Niin, luutnantti myönsi, – vaikka tuo paksu sumu kovin rajoittaa näkyvyyttä. Sitä paitsi, jos me ajaudumme rantaa vasten, tapahtuu kova tärähdys. Kunpa saari ei samalla murskautuisi palasiksi! Mutta sittenpähän nähdään, kuinka käy. Sitä ennen ei ole mitään tehtävissä.

Sanomattakin on selvää, ettei näin keskusteltu yhteisessä huoneessa, missä enin osa sotamiehiä ja naisia oleskeli työaikoina. Rouva Paulina Barnett puheli näistä asioista yksityishuoneessaan, jonka ikkuna oli etupihan puolella. Töintuskin jaksoi heikko valo päästä sisälle himmeiden ruutujen läpi. Ulkona pauhasi myrsky valtavan vyöryn lailla. Hyväksi onneksi oli talo koillispuuskilta Bathurstin niemen suojassa. Kuitenkin lensi ilmassa niemen harjusta irtautunutta hiekkaa ja multaa, jota rapisi katolle kuin rakeita.

MacNap oli taaskin levoton uuniensa puolesta, etenkin keittiön uunin tähden, jossa täytyi jatkuvasti pitää tulta. Myrskyn mylvimään sekoittui kauheaa pauhinaa, joka syntyi aaltojen murtumisesta rannikkoa vasten. Rajuilma yltyi hirmumyrskyksi.

Huolimatta sen riehunnasta Jasper Hobson halusi elokuun 28. päivänä nousta Bathurstin niemen harjulle katsomaan, miltä meri ja taivas sieltä näytti ja näkyisikö taivaanrannalta mitään. Hän pukeutui sillä tavoin, ettei kova tuulenviima pystyisi häneen, ja sitten hän työntyi ovesta ulos.

Mentyään sisäpihan halki luutnantti pääsi helposti niemen juurelle. Hiekkaa ja multaa pyrytti hänelle vasten silmiä, mutta jyrkän törmän suojassa hänen ei tarvinnut ponnistella suoraan tuulta vastaan.

Vaikeinta oli nousu melkein pystyä rinnettä ylös. Hobsonin onnistui kuitenkin tarrautumalla kiinni siellä kasvaviin mättäisiin kiskoa itsensä lopultakin harjalle asti. Mutta sielläpä oli hänellä vastassa semmoinen myrsky, ettei hän voinut seistä eikä istua, vaan hänen täytyi laskeutua vatsalleen rinteen suojapuolelle ja pidellä pensaiden tyvistä kiinni. Kohottamalla päätään sen verran että tuuli pääsi puhaltamaan vain otsaan, luutnantti saattoi katsella vedenpärskeen läpi, jota suihkusi hänen ylleen.

Meri ja taivas olivat todella pelottavan näköiset. Molemmat sekoittuivat toisiinsa puolen kilometrin päässä niemestä yhtenäiseksi sumuharsoksi. Päänsä yläpuolella Jasper Hobson näki matalalla rikkonaisina kiitäviä pilviä, samalla kuin ylhäällä taivaslakea vasten häämötti liikkumattomia, pitkiä, höyrymäisiä siekaleita. Ajoittain oli ilmassa niin rauhallista, niin ettei kuulunut muuta kuin tyrskyjen huumaava pauhina ja vellovien aaltojen räiske rantaa vasten. Mutta sitä kesti vain tuokion, myrsky riehahti taas uuteen, kuvaamattomaan raivoon, ja luutnantti tunsi harjun perustuksiaan myöten vapisevan. Välillä satoi niin rankasti, että vesisateet kulkivat melkein vaakasuoraan tuhansina suihkuina, joita tuuli sinkosi eteenpäin kuin pyssynsuusta.

Se vasta oli myrskyä, ja se puhalsi kaikkein pahimmalta ilmansuunnalta. Sillä koillinen saattoi kauan pitää koko ilmakehää myllerryksissä. Mutta Jasper Hobson ei sitä suinkaan pahoitellut. Sama mies, joka missä muissa olosuhteissa tahansa olisi valittanut sellaisen myrskyn onnettomuutta tuottavia vaikutuksia, nyt vain iloitsi siitä! Jos näet saari kestäisi – ja se oli todennäköistä – niin se ehdottomasti ajautuisi tällaisen, merivirtoja voimakkaamman tuulen painamana lounaaseen, ja siellähän oli mannermaa ja siis pelastus! Niinpä hänen ja kaikkien hänen toveriensa eduksi myrskyn piti kestää niin kauan, kunnes se oli työntänyt heidät rannikolle, yhdentekevää mille. Mikä laivalle olisi ollut perikato, se oli ajelehtivalle saarelle pelastus.

Neljännestunnin ajan Jasper Hobson viipyi myrskyn piestävänä, meriveden ja sateen huuhtelemana, pidellen kuin hukkuva lujasti kiinni maasta ja koettaen urkkia tietoonsa, mitä pelastuksen toiveita myrsky saattaisi tarjota. Sitten hän luisui rinnettä myöten alas ja palasi hiekkapilvessä taloon.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli ilmoittaa tovereilleen, ettei myrsky näyttänyt vielä olevan kiivaimmillaan ja että se kaikesta päättäen jatkuisi muutamia vuorokausia. Mutta hänen äänessään oli erikoinen sävy, ikään kuin hän toisi hyvän uutisen, mikä herätti siirtokunnan asukkaissa hiljaista kummastelua. Heistä näytti päällikkö ottaneen tämän luonnonvoimien kamppailun tervetulleena vastaan.

Elokuun 30. päivänä Jasper Hobson lähti vielä kerran uhmaamaan vihureita. Tosin hän ei enää mennyt Bathurstin niemen harjulle, vaan rannalle. Sieltä katsellen pitkien, vinosti rantaan vyöryvien aaltojen rajaan, hän huomasi muutamia pitkiä ruohoja, jotka eivät olleet saaren omaan kasvistoon kuuluvia.

Nämä ruohot olivat vielä tuoreita. Ne olivat pitkiä merenajokkaan kuituja, jotka varmaankin olivat äskettäin tempautuneet irti Amerikan mantereen rannasta. Tuo manner ei siis enää ollut kaukana! Koillistuuli oli siten työntänyt saaren ulos merivirrasta, jonka vallassa se oli tähän asti ollut. Kristoffer Kolumbus ei kaiketi tuntenut sydämessään suurempaa iloa tavatessaan ajelehtivaa ruohoa, joka toi hänelle tiedon maan läheisyydestä.

Jasper Hobson palasi varustukseen. Löydöstään hän ilmoitti rouva Paulina Barnettille ja kersantti Longille. Sillä erää hän tunsi kiusausta ilmoittaa kaikki tovereilleen, niin varma hän oli heidän pelastumisestaan. Mutta muuan aavistus pidätti häntä, ja siksi hän pysyi vaiti.

Näinä loppumattomina vankeuden päivinä varustuksen asukkaat eivät suinkaan olleet jouten. He askartelivat sisätöissä. Toisinaan he myös työskentelivät pihamaalla kaivamassa ojia johtaakseen pois asuinrakennuksen ja aittojen välille keräytyneitä lätäköitä. MacNap, naula toisessa ja vasara toisessa kädessä, ahersi milloin missäkin nurkassa, jotakin korjaillen. Niin oltiin työssä pitkin päivää, paljonkaan välittämättä myrskyn riehunnasta. Mutta yön tullen sen raivo tuntui yhä yltyvän. Nukkumisesta ei tullut mitään. Puuskat jyskyttivät seiniä kuin nuijalla iskien. Toisinaan tuli jonkinlainen vastavirta niemen ja varustuksen väliin. Tuntui kuin raju tuulispää olisi kieputellut rakennusta. Nurkat natisivat, ja parrut uhkasivat irrota liitoksistaan, niin että saattoi pelätä koko rakennuksen hajoavan kappaleiksi. Rakennusmestari pelkäsi sitä alituisesti, ja miehille annettiin käsky olla jatkuvasti varuillaan. Jasper Hobsonia ei oikeastaan huolestuttanut, pysyisikö talo koossa, vaan itse perustuksen kestävyys. Myrsky kiihtyi niin rajuksi, että oli täysi syy pelätä jääkentän halkeavan. Näytti mahdottomalta, että niin laaja jäätikkö, jonka paksuus oli melkoisesti vähentynyt ja jonka pohjapuolta valtameri lakkaamatta kulutti, saattaisi enää pitkään vastustaa. Tosin sen kannattamat asukkaat eivät tunteneet hyökylaineiden heittelemistä, koska lautta oli niin suuri, mutta epäilemättä se kärsi myrskystä ja aallokosta melkoisesti. Pysyisikö saari niin kauan koossa, kunnes se ajautuisi kiinni rannikkoon?

Ei ollut epäilystäkään, että saari oli vielä eheä. Ja sitä Jasper Hobson koetti todistella rouva Paulina Barnettillekin. – Jos, hän sanoi, – sellaisia halkeamia olisi tämän myrskyn aikana syntynyt, että jäälautta olisi hajautunut kappaleiksi, siis jos saaresta olisi syntynyt joukko pikku saaria, niin Fort Espérancen asukkaat olisivat sen varmasti heti huomanneet, sillä se kappale, jolle he olisivat jääneet, olisi tietenkin alkanut heilahdella merenkäynnissä ja se olisi tehnyt saarellaolijoihin saman vaikutuksen kuin laivan kiikkuminen matkustajiin. Mutta niin ei vielä ainakaan ollut laita. Päivittäisiä havaintoja tehdessään luutnantti ei ollut koskaan huomannut mitään liikahtelua, vaappumista, vaan saari tuntui yhtä tanakalta ja vakavalta kuin ollessaan kannaksensa kautta Amerikan mantereessa kiinni.

Mutta särkyminen, jota ei vielä ollut sattunut, saattoi kylläkin tapahtua minä hedtenä hyvänsä.

Hobsonin hartain halu oli saada tietää, oliko saari merivirrasta vapautuneena ja koillistuulen kuljetettavaksi joutuneena lähestymässä rannikkoa, sillä sen varassa oli kaikki toivo pelastuksesta. Mutta eihän ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä mittausvälineistä ollut mitään hyötyä, ja niin jäi saaren nykyinen asema saamatta selville. Jos siis oltaisiinkin lähestymässä maata, se saataisiin tietää vasta sitten, kun maata tulisi näkyviin, minkä vuoksi luutnantin olisi saadakseen asiasta ajoissa selkoa siirryttävä vaarallisen alueensa eteläosaan, sillä ilmansuunnat eivät olleet saarella huomattavasd muuttuneet. Bathurstin niemi oli yhä vielä pohjoisen puolella, kuten siihenkin aikaan, jolloin se oli Amerikan mantereesta esiinpistävänä kärkenä. Oli siis selvää, että jos saari laskisi mantereen kylkeen, se tapahtuisi eteläisellä osalla, Michelin niemen ja sen kulman välillä, joka ennen oli Mursulahden kainalona. Toisin sanoen, entinen kannas tulisi taas liittymäkohdaksi. Niinpä oli tärkeätä ja hyödyllistä ottaa selvää, millä kannalla asiat sillä puolella olivat.

Luutnantti Hobson päätti siis lähteä käymään Michelin niemellä, niin hurja kuin myrsky parhaillaan olikin. Mutta hän päätti myös salata tovereiltaan tämän tutkimusmatkansa varsinaisen tarkoituksen. Ainoastaan kersantd Long saisi lähteä hänen kanssansa rajuilman kynsiin.

Sinä päivänä, elokuun 31:nä, kello neljän aikaan iltapuolella, Jasper Hobson, ollakseen kaiken varalle valmiina, käski kersantin tulla puheilleen huoneeseensa.

– Kersantti Long, luutnantti sanoi, – nyt on tarpeellista saada viipymättä määritetyksi saaremme asema tai ainakin ottaa selville, onko tämä tuuli, kuten toivon, kuljettanut meitä lähemmäksi Amerikan mannerta.

– Se tosiaan on minustakin tarpeellista, kersantti vastasi, – ja mitä pikemmin, sitä parempi.

– Sen tähden, luutnantti jatkoi, – meidän on lähdettävä käymään saaren eteläpuolella.

– Olen valmis, herra luutnantti.

– Tiedän, kersantti Long, että te aina olette valmis täyttämään velvollisuutenne. Mutta te ette lähde yksin. On näet hyvä, että meitä on kaksi, sillä jos maata sattuisi olemaan näkyvissä, pitäisi kiireesti toimittaa siitä tieto tovereillemme. Ja sitä paitsi muutoinkin on tarpeellista, että minä itse saan nähdä... Niin, lähtekäämme yhdessä.

– Kuten haluatte, herra luutnantti; ja vaikka heti, jos katsotte sopivaksi.

– Lähdemme tänä iltana kello yhdeksän, sitten kun toiset ovat menneet nukkumaan...

– Tosiaan, muutoin useimmat pyrkisivät mukaan, kersantti Long vastasi, – eikä heidän ole tarpeellista tietää, mitä asiaa meillä on lähteä kauaksi kauppatoimistosta.

– Eipä kylläkään, Jasper Hobson vastasi, – ja jos kerran voin, niin miksipä en säästäisi heitä levottomuudelta, jota tämä kauhea tilanne heissä herättäisi.

– Se on sovittu, herra luutnantti.

– Teillä on kai tulukset ja taulaa, että voimme antaa merkin, jos tarve vaatii, esimerkiksi siinä tapauksessa, että maata näkyisi etelässä?

– On.

– Retkemme tulee olemaan vaivalloinen.

– Kyllä kai, mutta mitä sillä väliä? Muuten herra luutnantti, tietääkö rouva Barnett...

– Hänelle en aio puhua mitään, Jasper Hobson keskeytti, – sillä hän tahtoisi tulla mukaan.

– Ja se on mahdotonta! kersantti sanoi. – Naisihminen ei jaksaisi kamppailla sellaisia puuskia vastaan! Kas kas, kuinka myrsky taas yltyy!

Talo vapisikin myrskyn käsissä niin, että saattoi pelätä sen tempautuvan irti perustuksistaan.

– Tuo rohkea, uljas nainen, luutnantti jatkoi, – ei voi eikä saa lähteä mukaan. Mutta tarkemmin ajatellen on parempi sentään ilmoittaa hänelle aikeemme. Hänen on hyvä se tietää sen varalta, että meille sattuisi jokin onnettomuus matkalla...

– Niin on, herra luutnantti, kersantti Long myönsi. – Häneltä ei saa mitään salata, ja siinä tapauksessa, ettemme tulisi takaisin...

– No niin, siis kello yhdeksän, kersantti.

– Kello yhdeksän!

Kersantti Long tervehti sotilaallisesti ja poistui.

Vähän myöhemmin Jasper Hobson puheli rouva Paulina Barnettin kanssa ja ilmoitti aikeensa lähteä rutkimusretkelle. Kuten hän oli arvannut, halusi rohkea nainen kaikin mokomin lähteä mukaan kokemaan myrskyn raivoa. Luutnantti ei yrittänytkään kiellellä häntä puhumalla retken vaaroista, vaan selitti että hänen poissaollessaan rouva Paulina Barnettin läsnäolo varustuksessa oli aivan välttämätön, mikä edes hieman rauhoittaisi retkelle lähtevien mieliä. Sillä jos sattuisi onnettomuus, olisi lohdullista tietää, että täällä varustuksessa oli rohkea ja nerokas rouva Barnett, joka jäisi hoitamaan päällikön tehtäviä.

Rouva Paulina Barnett käsitti ja myöntyi. Kuitenkin hän pyysi, ettei Jasper Hobson liian harkitsematta antautuisi vaaroihin, ja muistutti myös, että luutnantti oli kauppasiirtokunnan päällikkö, jonka henki ei ollut yksin hänelle kuuluva, vaan tarpeellinen kaikkien menestykseksi. Hobson lupasi olla niin varovainen kuin tilanteet suinkin sallivat, mutta oli välttämätöntä, että saaren eteläosa viipymättä tarkastettaisiin, kuten hän oi lujasti päättänyt. Seuraavana päivänä rouva Paulina Barnett saisi ilmoittaa toisille vain lyhyesti, että luutnantti ja kersantti olivat lähteneet tekemään viimeisen tarkastusmatkansa ennen talven tuloa.

TULI JA HUUTO

Luutnantti ja kersantti Long viettivät iltaa Fort Espérancen isossa pirtissä nukkumaanmenon hetkeen asti. Kaikki olivat siellä koolla, paitsi tähtitieteilijä, joka pysyi yhtämittaisesti ja niin sanoaksemme ilmanpitävästi huoneessaan. Miehet askaroivat kuka mitäkin, toiset puhdistellen aseitaan, toiset korjaillen tai teroitellen työkalujaan. Rouva MacNap, rouva Rae ja rouva Joliffe tekivät ompelutöitä kiltin Madgen johdolla, ja rouva Paulina Barnett luki heille ääneen. Lukeminen keskeytyi vähän väliä, eikä yksistään myrskyn tähden, joka puski seiniä kuin pässi, vaan myös pikku pojan huutojen vuoksi. Korpraali Joliffe, joka oli pantu palleroisen seuratoveriksi, oli siinä saanut kovan urakan. Hänen polvensa, joista oli tehty vikuri "humma", eivät pitkään jaksaneet kestää leikkiä, vaan puutuivat ja kangistuivat, jolloin korpraaliparalla ei ollut muuta neuvoa kuin laskea väsymätön ratsastaja isolle pöydälle, ja siinä lapsukainen piehtaroi mielin määrin, kunnes Nukkumatti tuli ja lopetti kaikki rehkimiset.

Kello kahdeksan aikaan luettiin tavanmukainen yhteinen rukous, sitten lamput sammutettiin, ja pian oli jokainen vuoteessaan.

Kaikkien ollessa jo täydessä unessa luutnantti Hobson ja kersantti Long hiipivät hiljaa tyhjän pirtin kautta eteiskäytävään. Siellä he kohtasivat rouva Paulina Barnettin, joka tahtoi viimeisen kerran puristaa heidän kättään.

– Näkemiin huomiseksi, hän sanoi luutnantille.

– Huomiseksi, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, – niin... huomiseksi... tietystikin...

– Entä jos viivytte?

– Meitä pitää odottaa kärsivällisesti, sillä kun olemme tarkastaneet eteläisen horisontin tänä pimeänä yönä, jonka kuluessa voisi mahdollisesti pilkahtaa jostakin tulta – siinä tapauksessa, esimerkiksi, että olisimme joutuneet lähelle Uutta Georgiaa – haluan sitten päivän valjettua päästä selville asemastamme. Tämä tutkimus tulee kestämään ehkä vuorokauden. Mutta jos ehdimme Michelin niemeen ennen puoliyötä, voimme mahdollisesti palata huomisiltana. Siis kärsivällisyyttä, vain hyvä rouva, ja uskokaa, ettemme suotta antaudu vaaraan.

– Mutta ellette palaa huomenna, ylihuomenna, kahteen päivään.

– Niin emme palaa ollenkaan! Jasper Hobson vastasi mutkattomasti.

Sitten ovi avautui, ja Jasper Hobson tovereineen pujahti ulos. Rouva Paulina Barnett sulki oven heidän jälkeensä ja palasi levottomana, miettiväisenä huoneeseensa, jossa häntä odotti Madge.

Jasper Hobson ja kersantti Long menivät sisäpihan poikki keskellä tuulenpyörrettä, joka oli kaataa heidät kumoon, mutta he tukivat toisiaan, ja nojaten rautapäisiin sauvoihinsa he astuivat ulos pääportista ja suuntasivat askeleensa mäkien ja järven itärannan väliin.

Hämärä kajastus oli levinnyt seudun yli. Kuu, eilisillasta alkaen uusi, ei nousisi tänään taivaanrannan yläpuolelle, joten yö jäisi pimeäksi, mutta tätä ei kestäisi kuin enintään pari tuntia. Tälläkin erää saattoi vielä melko hyvin nähdä eteensä.

Mikä tuuli ja sade! Luutnantti Hobson ja hänen toverinsa olivat vetäneet jalkaansa läpäisemättömät saappaat ja kietoutuneet tiukkoihin, vähäkankaisiin viittoihin, pään ollessa kokonaan huppukauluksen peitossa silmiä ja suuta myöten. Sillä tavoin suojattuina he riensivät nopein askelin, sillä tuuli painoi heitä selkäpuolelta kovalla voimalla eteenpäin, ja kun puuskat toisinaan oikein yltyivät, sujui heidän matkansa kovempaa vauhtia kuin he itse tahtoivatkaan. Ei ollut yrittämistäkään jutella keskenään, sillä myrskyn pauhinassa ei olisi voinut saada ääntään kuuluville.

Jasper Hobsonin aikomus ei ollut kulkea pitkin rantaa, jonka mutkittelu olisi tarpeettomasti pidentänyt matkaa, ja sitä paitsi he olisivat olleet täydellisesti myrskyn pieksettävinä, kun meren puolella ei tietenkään ollut mitään suojaa. Hän aikoi niin paljon kuin suinkin oikaista Bathurstin niemestä Michelin niemeen, ja sitä varten hänellä oli mukanaan kompassi, jonka avulla hän saattoi pysyä oikeassa suunnassa. Sillä tavoin hänellä ei olisi enempää kuin viisi- tai kuusitoista kilometriä kuljettavana päästäkseen tavoitteeseen, ja hän arveli ehtivänsä sinne jokseenkin niihin aikoihin, jolloin kaikki valo pariksi tunniksi katoaisi ja yö jäisi sysipimeäksi.

Tuulen painamina he astelivat selkä kyyryssä ja pää olkapäiden välissä, sauvalla tukien itseään, hyvää vauhtia eteenpäin. Niin kauan kuin he olivat järven itärannalla, ei tuuli päässyt heihin käsiksi täydellä voimallaan, eikä heillä siis ollut siitä kovinkaan tuntuvaa haittaa, sillä mäet metsäisine harjuineen suojasivat heitä osaksi. Tosin tuuli ulvoi vimmatusti oksien välitse uhaten repiä puita juurineen maasta tai katkoa ainakin heikompia runkoja, mutta sen voima oli kuitenkin heikentynyt tässä urakassa. Sadekaan ei päässyt metsän läpi muutoin kuin hienona utuna. Niinpä retkeilijät pääsivät ensimmäiset viisi, kuusi kilometriä vähemmillä rasituksilla kuin olivat odottaneet.

Saavuttuaan metsän eteläiseen päähän, missä mäet loppuivat ja maa kävi tasaiseksi kuin pöytä, niin ettei siinä ollut ainoatakaan kumparetta eikä myöskään mitään puiden suojaa, jolloin mereltä puhaltava tuuli lakaisi sitä esteettömästi, he pysähtyivät hetkeksi. Heillä oli Michelin niemeen matkaa vielä kahdeksan, yhdeksän kilometriä.

– Tästä taitaa tulla ankaranlainen retki! luutnantti Hobson huusi kersantti Longin korvaan.

– Kyllä kai, kersantti vastasi, – tuuli ja sade piiskaavat meitä yhteisvoimin.

– Pelkään että ajoittain saamme rakeitakin! Jasper Hobson lisäsi.

– Se ei sentään ole niin vaarallista kuin luotisade! lohdutti kersantti levollisesti. – Niin, herra luutnantti, onhan meille semmoista sattunut, niin teille kuin minullekin, että olemme saaneet rämpiä kuulasateessa. Menkäämme siis eteenpäin tässäkin!

– Eteenpäin, kelpo soturini!

Silloin oli kello kymmenen. Viimeinenkin valon häivä alkoi himmetä ikään kuin hukkuisi usvaan tai tuuli ja sade olisi sitä sammutellut.

Vielä kuitenkin hivenen verran kajasti. Luutnantti iski tuluksilla tulta taulaan ja katsahti sen valossa kompassiinsa; sitten tiukasti kietoutuneena viittaansa ja pää silmiä myöten hupussa hän lähti kiireesti kersantin kanssa pitkin aavaa, tuulelta suojatonta tasankoa.

Aluksi molemmat paiskautuivat tuulen voimasta maahan pitkälleen, mutta taas pystyyn noustuaan ja toisiinsa tarrautuen, kyyryssä kuin vanhat ukot, he riensivät väkisinkin eteenpäin.

Myrsky oli suurenmoisen ylevä kaikessa kauheudessaan! Repaleiset, valtavat usvanriekaleet, kuin ilmasta ja vedestä kudotut ryysyt, lakaisivat maanpintaa. Hiekkaa ja soraa lensi ilmassa kuin raehauleja, ja huuliin tarttuvasta suolasta luutnantti ja hänen toverinsa tunsivat, että merivettä ryöpsähti vähintään kolmen neljän kilometrin päästä utuna sinne asti.

Muutamina lyhyinä ja harvoina tyynempinä hetkinä he pysähtyivät ja henkäisivät. Luutnantti tarkisti suunnan niin hyvin kuin taisi, arvioiden taivalletun matkan, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle.

Mutta yön kuluessa myrsky vielä yltyi. Ilma ja vesi näyttivät sekoittuneen yhteen. Niistä tiivistyi alemmissa ilmakerroksissa hirvittäviä pyörteitä, jotka kaatavat kumoon taloja ja kiskovat metsiä juurineen irti maasta ja joita laivat ampuvat tykeillä, puolustautuakseen niitä vastaan. Olisipa melkein voinut luulla valtameren syöksähtäneen esille syvänteestään ja lähteneen vyörymään ajelehtivan saaren yli.

Syystä kylläkin Jasper Hobson alkoi ihmetellä, kuinka jääkenttä sellaisen rajuilman kynsiin joutuneena enää saattoi kestää ja kuinka se ei jo ollut särkynyt tuhanneksi pirstaksi. Meren aaltoilu oli varmaan kauhea; luutnantti kuuli sen pauhaavan kaukana. Samassa kersantti Long, joka oli jonkin askelen luutnantin edellä, äkkiä pysähtyi; sitten hän palasi luutnantin luoja huusi:

– Ei sinne!

– Miksi ei?

– Meri!

– Kuinka? Emmehän vielä ole tullut lounaisrannalle?

– Katsokaa, herra luutnantti!

Tosiaan, pimeässä häämötti laaja ulappa, ja rajut aallot heittelivät roisketta luutnantin jalkoihin.

Jasper Hobson iski toisen kerran tulta ja uuden taulapalasen valossa tarkasteli kompassiaan.

– Ei, hän sanoi, – meri on enemmän vasemmalle päin. Emme vielä ole sivuuttaneet sitä suurta metsää, joka on ennen Michelin niemeä.

– Mutta sittenhän...

– Saari on revähtänyt halki, jatkoi luutnantti, jonka oli toverinsa tavoin ollut pakko heittäytyä pitkälleen maahan, välttääkseen ankaraa tuulenpuuskaa. – On käynyt joko niin, että suuri osa saarta on lohjennut erilleen ja lähtenyt tuuliajolle, tai tässä edessämme on ehkä vain pieni poukama, jonka voimme kiertää. Lähdetään!

Jasper Hobson ja kersantti Long nousivat taas pystyyn ja lähtivät oikealle päin pitkin rantaa, joka vaahtosi heidän jalkojensa juuressa. He etenivät siten noin kymmenisen minuuttia, peläten syystä kyllä olevansa eristettyjä saaren eteläisestä osasta. Sitten taukosi rantatyrskyjen pauhu, joka sekoittui muihin myrskyn ääniin.

– Se onkin vain poukama, luutnantti huusi kersantin korvaan. – Kiertäkäämme!

Ja he lähtivät uudestaan etelään. Mutta silloin rohkeat miehet antautuivat kauheaan vaaraan, ja sen he kyllä molemmat tiesivät, vaikka eivät olleet siitä toisilleen puhuneet. Se saaren seutu, johon he nyt olivat menossa, oli jo pitkälti lohjennut ja saattoi minä hetkenä tahansa irtautua kokonaan. Jos hyöky repisi halkeamaa pitemmälle, niin he joutuisivat ehdottomasti tuuliajolle. Mutta he eivät epäröineet hetkeäkään, riensivät vain pimeässä edelleen, kysymättä, olisiko heillä enää paluutietä.

Mitkä levottomat ajatukset ahdistelivatkaan silloin luutnantti Hobsonia! Saattoiko hän tästedes enää toivoa saaren kestävän talventuloon asti? Eikö tämä jo ollut lopun alkua? Ellei tuuli työntäisi jäälauttaa rantaan, niin eikö se siinä tapauksessa ollut ehdottomasti tuomittu ennen pitkää perikatoon, hajoamaan, uppoamaan? Mikä kamala tulevaisuus oli jo silmien edessä, ja mitä pelastuksen toivoa jäälautan onnettomilla asukkailla saattoikaan enää olla?

Mutta vihaisen myrskyn piiskaamat ja rusikoimat tarmokkaat miehet, joita kannusti velvollisuuden täyttämisen into, ponnistivat yhä eteenpäin. Vihdoin he saapuivat sen laajan metsikön laitaan, joka rajoittui Michelin niemeen. Nyt piti mennä sen läpi, jotta päästäisiin niin pian kuin suinkin rannalle. He painuivat siis metsän suojaan, keskelle mitä syvintä pimeyttä ja tuulen kohinaa. Joka puolella heidän ympärillään oli räiskettä. Taittuvat oksat löivät heitä kasvoihin, ja joka hetki he olivat vaarassa joutua kaatuvan puun alle ja musertua tai törmäsivät kantoihin, joita pimeässä ei voitu huomata. Mutta he eivät enää kulkeneet umpimähkään; meren ääni ohjasi heidän matkaansa metsikön läpi. He kuulivat hirvittävää pauhinaa, valtavien vyöryjen murtuessa rantaa vasten, ja tunsivat useamman kerran, kuinka maa tutisi heidän jalkojensa alla, koska saaren jääperusta oli jo käynyt ohueksi. Pidellen toisiaan kädestä, etteivät eksyisi erilleen, ja nostaen toisiaan, jos jompikumpi sattui kompastumaan johonkin esteeseen, he vihdoin saapuivat rannalle metsän toiselle puolelle.

Mutta siellä tuulenpuuska erotti heidät. Hurja voima riuhtaisi heidät irti toisistaan ja heitti kummankin omalle taholleen maahan.

– Kersantti, kersantti, missä olette? Jasper Hobson huusa keuhkojensa koko voimalla.

– Täällä, herra luutnantti, kersantti Long karjui.

Sitten he koettivat maata pitkin kömpien päästä toistensa luokse. Mutta tuntui kuin joku voimakas käsi olisi naulinnut heidät paikoilleen. Vihdoin heidän onnistui ankarien ponnistusten jälkeen tavoittaa toisensa, ja estääkseen kaikki vastaiset erkanemiset he sitoivat itsensä vyöllä toisiinsa; sitten he etenivät nelinkontin hietikolla, pyrkien vähäiselle, kuusimetsikön peittämälle kummulle. Vihdoin he pääsivät sinne, ja saaden hieman suojaa kaivoivat kuopan, jonne kyyristyivät lopen uupuneina ja runneltuina. Kello oli silloin puoli kaksitoista yöllä.

Jasper Hobson ja hänen toverinsa kyyhöttivät sillä tavoin useita minuutteja sanomatta sanaakaan. He viruivat paikallaan puolittain ummessa silmin eivätkä voineet enää hievahtaakaan, ja jonkinlainen tylsyys, vastustamaton uneliaisuus sai heidät valtoihinsa, samalla kun tuuli heidän päänsä päällä tuiverteli kuusia, jotka sen kourissa naksahtelivat kuin luurangon nivelet. Mutta he vastustivat uneen vaipumista, ja muutamat kersantin taskumatista otetut kulaukset piristivät heitä tuntuvasti.

– Kunhan puut eivät repeytyisi juuriltaan! sanoi luutnantti Hobson.

– Ja kunhan kuoppamme ei menisi niiden mukana! lisäsi kersantti painautuen kiinteämmin löyhään hiekkaan.

– Mutta koska nyt kerran, Jasper Hobson jatkoi, – olemme vain muutamien askelien päässä Michelin niemestä ja olemme tulleet tänne katselemaan, niin katselkaamme! Nähkääs, kersantti Long, minulla on kuin aavistus, ettemme ole kaukana kiinteästä maasta; mutta toistaiseksi se on vain aavistus!

Siitä paikasta, missä he olivat, luutnantti ja hänen toverinsa olisivat voineet nähdä kaksi kolmannesta koko eteläisestä taivaanrannasta, jos näkeminen olisi ollut mahdollista. Mutta pimeys oli sillä erää täydellinen, ja heidän oli pakko, paitsi jos tulta sattuisi pilkahtamaan, odotella päivää nähdäkseen maata, nimittäin mikäli myrsky oli ajanut heidät kyllin kauas etelään.

Luutnantti oli pari kertaa tullut maininneeksi rouva Paulina Barnettille, etteivät kalastaja-asemat olleet kovinkaan harvinaisia siinä osassa Pohjois-Amerikkaa, jota nimitetään Uudeksi Georgiaksi, ja että näillä rantamilla on myös lukuisia asutuksia, joissa alkuasukkaat kokoilevat mammutinhampaita, sillä niillä tienoin on maan kätkössä kosolti muinaisten jättiläiseläinten kivettyneitä luurankoja. Muutamia asteita alempana on Uusi Arkangeli, hallintokeskus, jonka piiriin kuuluu myös koko Aleuttien saaristo ja joka on venäläisen Amerikan tärkein kaupunki. Mutta metsästäjät liikuskelevat ahkerammin napameren rantamilla, etenkin sen jälkeen, kun Hudson Bay Company on vuokrannut ne metsästysalueet, joita Venäjä ennen käytti hyväkseen. Tuntematta itse maata Jasper Hobson tunsi tavoiltaan ne asiamiehet, joita siellä siihen vuodenaikaan liikuskeli, ja hänellä oli täysi syy uskoa kohtaavansa siellä oman maansa miehiä, kukaties virkatovereitaankin tai niiden puutteessa ainakin jonkin joukon rannikolla samoilevia intiaaneja.

Mutta oliko Jasper Hobson oikeassa otaksuessaan Viktorian saaren ajautuneen näitä rantoja kohti?

– Mikään ei ole sen varmempaa! hän vakuutti kersantille. – Seitsemän vuorokautta on koillinen jo puhaltanut myrskynä. Tiedän kyllä, ettei se oikein pysty itse saareen, joka on niin matala, mutta onhan saarella mäkiä ja metsiä, joihin se puhaltaa kuin purjeisiin. Sitä paitsi meri, joka meitä kannattaa, on myös alttiina samaisen myrskytuulen vaikutukselle, ja suuret aallot vyöryvät varmasti sitä rannikkoa kohti. Minusta tuntuu siis mahdottomalta, ettemme olisi päässeet erillemme merivirrasta, joka kuljetti meitä länteen päin, ja ettei meitä olisi työnnetty etelää kohti. Viimeisen mittauksen mukaan olimme vain noin kolmensadan kilometrin päässä kiinteästä maasta, ja seitsemässä vuorokaudessa...

– Kaikki teidän perustelunne ovat oikeat, herra luutnantti, kersantti Long vastasi. – Muutoin, jos meillä on apua tuulesta, niin auttaa myös Jumala, joka ei tahdo niin monien onnettomuuteen joutuneiden perikatoa, ja häneen minä panen kaiken toivoni!

Kello puoli kahden ajoissa aamuyöllä tuntui myrskyn voima hetkiseksi taukoavan. Mutta meren hirvittävä aallokko jatkoi vielä pauhinaansa. Valtavat laineet vyöryivät äärimmäisen raivokkaina, ajaen takaa toisiaan, ja murtuivat rantaa vasten.

Äkkiä Jasper Hobson tarttui toverinsa käsivarteen ja huusi:

– Kersantti, kuuletteko?

– Mitä?

– Meren pauhuako se on?

– Niin on, herra luutnantti, kersantti Long vastasi, kuunnellen tarkemmin, ja lisäsi hetkisen perästä: – Minusta tuntuu, että tuo laineiden loiske...

– Ei ole enää samaa, vai mitä, kersantti..? Kuunnelkaa... kuulkaa... se on kuin tyrskyjen läiskettä... tuntuu kuin aallot iskisivät kallioihin!

Jasper Hobson ja kersantti Long kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavasti. Ilmeisesti se ei ollut enää toisiinsa puskevien aaltojen yksitoikkoista kohinaa, vaan kovaa kappaletta vastaan ryntäävien vesijoukkojen kumahtelevaa vyöryntää, johon vastasi kallioiden kaiku. Mutta eihän saaren rannoilla ollut ainoatakaan kalliota, ei muuta kuin multa- ja hiekkatörmiä, joista ei voinut lähteä sellaista ääntä.

Eivätkö Jasper Hobson ja hänen toverinsa kuitenkin ollee erehtyneet? Kersantti koetti kohota pystyyn, kuullaksee paremmin, mutta uusin voimin alkanut tuuli paiskasi häne kohta kumoon. Tyvenen aika oli mennyt, ja myrskyn kohina voitti taas merenkin pauhun ja samalla sen omituisen kuminan, joka oli kuulunut luutnantin korviin.

Ajateltakoon, missä tuskassa molemmat olivat. Rähmällään kuopassa he jo miettivät, eikö olisi viisainta lähteä pois koko paikasta, sillä he alkoivat tuntea, kuinka hiekka vieri heidän altaan ja kuusikko uhkasi sortua heidän lähellään. Mutta yhä edelleen heidän katseensa oli tähdättynä etelään. He keskittivät koko henkensä tähän tuijotukseen, ja heidän silmänsä tirkistivät lakkaamatta paksuun pimeyteen, joka hälvenisi aamun ensi koitteessa.

Äkkiä, vähän ennen puoli kolmea aamulla, kersantti Long huudahti:

– Minä näin!

– Mitä?

– Tulta!

– Tultako?

– Niin... tuolla... tuolla päin!

Ja kersantti näytti sormellaan lounaaseen. Oliko hän erehtynyt? Ei, sillä myös Jasper Hobson huomasi häilyvää valoa osoitetulla suunnalla.

– Niin! hän huudahti, – aivan oikein, kersantti! Tulta! Siellä on maa!

– Ellei se ole laiva, kersantti Long vastasi.

– Laivako merellä tällaisella säällä. Se on mahdotonta! Ei, ei, maa siellä on, sen minä sanon; se on vain muutamien kilometrien päässä meistä!

– No niin, antakaamme merkki!

– Sen me teemme, kersantti, me vastaamme mantereen tuleen saaremme tulella!

Heillä ei ollut soihtua, jonka olisivat voineet sytyttää. Mutta olihan heidän lähellään pihkaisia kuusia, joita myrsky raastoi.

– Tulukset esiin, kersantti! Jasper Hobson sanoi.

Kersantti Long iski tulta ja sytytti taulan; sitten hän ryömi hiekkaa myöten metsikön juurelle. Luutnantti seurasi mukana. Kuivaa ryteikköä oli runsaasti. He kasasivat sitä kuusten juurelle, pistivät sen tuleen, ja tuuli auttoi heitä, niin että koko metsikkö loimusi pian.

– Hei! Jasper Hobson huusi, – koska me olemme nähneet, kai hekin näkevät!

Kuuset paloivat kalpealla liekillä ja saivat aikaan suuren nokisen roihun, joka oli kuin mikäkin valtava soihtu. Vanhojen runkojen pihka kiehui ja rätisi ja paukkuen paloivat kuuset loppuun. Sitten sähähtivät viimeiset kipinät, ja koko tulitus oli lopussa.

Jasper Hobson ja kersantti Long jäivät katselemaan, vastattaisiinko jollakin uudella tulella heidän tuleensa...

Mutta ei mitään näkynyt. Noin kymmenen minuutin ajan he tirkistelivät, toivoen saavansa nähdä sen valopisteen, joka oli heille hetkisen tuikkinut, eikä heillä enää ollut toivoa nähdä minkäänlaista merkkiä, kun äkkiä kuului huuto, kimeä kirkaisu, epätoivoinen parahdus, joka tuli mereltä.

Jasper Hobson ja kersantti Long juoksivat kauhean tuskan valtaamina rantaan.

Huuto ei uudistunut.

Hetkisen perästä alkoi aamu vähitellen sarastaa. Sitä mukaa kuin päivä valkeni, laimeni myrskyn riehunta. Pian oli niin valoisaa, että saattoi katsella taivaanrantaan asti.

Maata ei ollut näkyvissä, taivaan ja meren väli näköpiirissä oli yhä sama hieno rajaviiva.

ROUVA BARNETT LÄHTEE RETKELLE

Koko aamupäivän Jasper Hobson ja kersantti Long samoilivat tällä osalla rannikkoa. Sää oli melkoisesti parantunut. Sade oli melkein kokonaan tauonnut, mutta tuuli kääntyi äkkiä kaakkoon ja oli yhä puuskainen ja kiivas. Hyvin ikävä seikka, joka tuotti vain lisää levottomuutta Jasper Hobsonille. Hänen täytyi näet luopua toivosta päästä kiinteän maan yhteyteen.

Sillä kaakkoistuuli ei tietenkään voinut muuta kuin työntää ajelehtivaa saarta Amerikan mantereesta ulommaksi, takaisin niihin vaarallisiin merivirtoihin, jotka kulkevat arktisen valtameren pohjoisosiin.

Mutta kukapa saattoi varmasti sanoa, oliko saari kuluneena hirveänä yönä edes lähestynyt mannerta? Eikö tuo kaikki yhtä hyvin voinut olla vain luutnantti Hobsonin kuvitelmia, joilla ei ollut todellisuuspohjaa? Olihan ilma nyt koko lailla selkeä, niin että silmä näki meren kilometrin päähän, eikä kuitenkaan maasta näkynyt merkkiäkään. Eikö ollut palattava kersantin olettamukseen, että jokin laiva oli yöllä kulkenut saaren ohi, että tulen pilkahdus oli näkynyt sieltä ja että huuto oli kuulunut jonkun hätääntyneen merimiehen suusta? Ehkä itse laiva oli myrskyssä uponnut.

Kuinka asia lienee ollutkin, ainakaan meressä ei näkynyt mitään hylkyä, eikä jätteitä ollut ajautunut saaren rantaan. Saatuaan maatuulen vastaansa valtameri joutui kovaan myllerrykseen, jossa laiva olisi vaivoin pysynyt paikallaan.

– Mitäpä tässä muuta, herra luutnantti, kersantti Long sanoi, – kuin tyytyä vain kohtaloonsa.

– Eihän muukaan auta, Jasper Hobson vastasi, pyyhkäisten kämmenellään otsaansa; – meidän täytyy jäädä saarellemme, täytyy odottaa talvea! Se vain voi meidät pelastaa!

Päivä oli tulossa. Jasper Hobson halusi ennen iltaa ehtiä takaisin Fort Espéranceen ja käänsi kulkunsa Bathurstin niemeä kohti. Palatessaankin he saivat apua tuulelta, joka jälleen työnsi heitä selkäpuolelta. He olivat kovin levottomia ja arvelivat, syystä kyllä, että saari ehkä oli luonnonvoimien mellastaessa revennyt kahtia. Eikö eilen huomattu halkeama kenties ollut jatkunut koko saaren halki, rannasta rantaan? Ja eivätkö he ehkä olleetkin jo erossa ystävistään? Sitä kaikkea heillä oli täysi syy pelätä.

He saapuivat pian siihen metsikköön, jonka lävitse he olivat illalla marssineet. Puita oli suuri joukko maassa pitkällään, toisilta runko poikki, toiset juurineen kiskoutuneina irti maasta, jonka ohut kerros ei ollut niille suonut tarpeeksi lujaa kiinnekohtaa. Tuuli oli riipinyt lehdet oksista, jotka nyt harottivat paljaina ja rapsahtelivat vastakkain kovassa kaakkoistuulessa.

Samottuaan vielä kolmisen kilometriä he saapuivat sen halkeaman reunalle, jonka leveyttä eivät olleet pimeässä voineet arvioida. Nyt he tarkastelivat sitä huolellisesti. Se oli noin viisitoista metriä leveä repeämä, leikaten rannikkoa noin puolivälissä Michelin niemen ja entisen Barnettin valkaman välillä, jonkinlaisena poukamana, joka ulottui parisen kilometriä sisämaahan. Kun uusi myrsky nousisi myllertämään merta, repeäisi halkeama yhä leveämmäksi ja pitemmälle.

Luutnantti Hobson näki rantaa lähestyttäessä suunnattoman ison jääjärkäleen irtautuneen saaresta ja lähteneen tuuliajoille.

– Kas noin, kersantti mutisi, – tuossa juuri piilee vaara!

He riensivät sitten länteen, kiertääkseen poukaman. Kun kaarros oli tehty, suunnattiin kulku suoraan Fort Espérancea kohti.

Muuta muutosta he eivät huomanneet koko matkalla. Neljän aikaan astuttiin siirtokunnan pääportista sisään ja tavattiin kaikki toverit kotosalla tavallisissa askareissaan.

Jasper Hobson kertoi miehilleen, että hän oli halunnut vielä viimeisen kerran ennen talvea hakea joitakin jälkiä kapteeni Craventyn lupaamasta kuormastosta, mutta yritys oli ollut turha.

– No niin, herra luutnantti, Marbre sanoi, – luulenpa melkein, että meidän ainakin täksi vuodeksi on kerrassaan luovuttava ajatuksesta tavata Fort Reliancen väkeä.

– Niin luulen minäkin, Marbre, Jasper Hobson vastasi lyhyesi ja meni isoon pirttiin.

Rouva Paulina Barnett ja Madge saivat heti tietää luutnantin tutkimusretken kaksi merkkitapausta: tulen näkymisen ja huudon kuulumisen. Jasper Hobson vakuutti, että yhtä vähän kersantti kuin hänkään olivat voineet kuvitella turhia. Tuli oli todella näkynyt, huuto oli todella kuulunut. Kypsyneen harkinnan tuloksena oli se päätelmä, johon kaikki yhtyivät, että näet joku hädänalainen laiva oli kulkenut saaren lähitse mutta ettei saari ollut lähestynyt Amerikan mannerta.

Sillä välin kaakkoistuuli tuota pikaa lakaisi taivaan puhtaaksi sumentavista usvista ja pilvistä. Jasper Hobsonilla oli syytä toivoa, että huomispäivänä onnistuisi paikan määrittäminen.

Yö oli kylmempi, satoipa hienoa luntakin, joka peitti koko saaren valkoiseen vaippaan. Seuraavana päivänä Jasper Hobson makuulta noustuaan saattoi tervehtiä tätä talven ensimmäistä merkkiä.

Syyskuun 2. päivänä taivas selkeni yhä lisää. Jo näkyi aurinkokin. Sitä luutnantti juuri oli odottanut. Puolenpäivän aikaan hän sai tehdyksi hyvän leveyshavainnon, ja kello kahden tienoisa hän laski tuntikulman, saaden siitä pituusasteen.

Tulos oli seuraava: leveysaste 70° 57'; pituusaste 170° 30'.

Niinpä vaikka myrsky oli ollut niin kova, saari oli ajelehtiessaan pysynyt melkein leveyspiirillä. Se oli vain merivirran viemänä kulkeutunut länteen. Tällä erää se sijaitsi Beringin salmen kohdalla, mutta vähintään viisisataa kilometriä pohjoiseen päin Itäniemestä ja Walesin Prinssin niemestä, joiden välillä salmi on kapein.

Tämä uusi tilanne oli hyvin arveluttava. Saari lähestyi joka päivä Kamtsatkan suurta merivirtaa, joka, jos sen nopeakulkuiset vedet saisivat saaren syliinsä, saattaisi kuljettaa sen kauaksi pohjoiseen. Sillä oli nähtävästi ennen pitkää kaksi ratkaisua edessään: joko se jäisi liikkumattomana kahden vastakkain kulkevan merivirran välissä odottamaan ympäröivän meren jäätymistä tai toisen virran viemänä häipyisi kadoksiin perimmäisen pohjolan tuntemattomaan yksinäisyyteen.

Jasper Hobson, joka oli erittäin huolestunut, mutta tahtoi salata levottomuuttaan, vetäytyi huoneeseensa eikä enää tullut sinä päivänä näkyviin. Siellä hän, kartat edessään, ponnisti kaiken kekseliäisyytensä ja käytännöllisen älynsä, saadakseen tähän pulaan jonkin ratkaisun.

Lämpötila aleni päivän mittaan vielä muutamia asteita, ja sumu, jota illalla oli kaakkoiselle taivaalle kohonnut, painui yöllä lumena alas. Seuraavana aamuna oli maa viiden sentin paksuudelta lumen peitossa. Talvi oli vihdoinkin tulossa.

Sinä päivänä, syyskuun 3:ntena, rouva Paulina Barnett päätti lähteä tarkastamaan Bathurstin niemen ja Eskimoniemen välistä rannikon osaa muutamien kilometrien pituudelta. Hän halusi nähdä, mitä muutoksia myrsky oli saanut aikaan viime vuorokausina. Jos hän olisi ehdottanut luutnantti Hobsonille osanottoa retkeen, olisi pyyntöön varmaan suostuttu. Mutta kun hän ei tahtonut vetää luutnanttia irti muista toimista, hän päätti lähteä yksin, ottaen mukaansa vain Madgen. Muuten ei enää ollutkaan mitään vaaraa. Ainoat todella pelättävät eläimet, karhut, näyttivät kaikki lähteneen saarelta maanjäristyksen aikoihin. Kaksi naista saattoi siis huoleti lähteä muutamien tuntien retkeilylle.

Madge suostui rouva Paulina Barnettin ehdotukseen arvelematta, ja kenellekään hiiskumatta he kello kahdeksan aamulla, jäätuura kädessä, taskumatti ja eväsreppu sivulla riippumassa, laskeutuivat Bathurstin niemen mäkirinnettä rannalle ja suuntasivat askeleensa länttä kohti.

Aurinko nousi jo, vaikka hyvin vitkalleen, taivaanrannan yläpuolelle, mutta ei ylimmilleenkään päästyään saavuttanut kuin muutaman asteen korkeuden. Mutta sen vinosti paistavat säteet olivat kirkkaat, läpitunkevat, ja niiltä paikoin, jotka osuivat niiden suoranaisen vaikutuksen alaisiksi, lumi alkoi sulaa.

Suuri määrä lintuja, kuten riskilöitä, riekkoja, lunneja, villihanhia, sorsia lenteli parvittain rannoilla, luoden seutuun eloa ja vilkkautta. Ilma oli täynnä lintujen huutoa ja rääkymistä, niitä kun lakkaamatta lenteli järvestä mereen ja päinvastoin, sikäli kuin suolaton tai suolainen vesi houkutteli niitä puoleensa.

Rouva Paulina Barnett sai nyt oikein huomata, kuinka lukuisasti turkiseläimiä, kuten näätiä, kärppiä, myskirottia, kettuja vilisi Fort Espérancen tienoilla. Kauppatoimisto olisi vaivatta voinut täyttää varastoaittansa. Mutta mitäpä hyötyä siitä oli nykyisessä tilanteessa! Viattomat luontokappaleet näkyivät ymmärtävän, että niiden annettiin olla rauhassa, ja ne liikuskelivat arkailematta jopa paaluaitaukselle asti ja kävivät yhä kesymmiksi. Epäilemättä vaisto oli niille sanonut, että ne olivat vankina tällä saarella, kuten talon asukkaatkin, ja yhteinen kohtalo lähensi heitä toisiinsa. Mutta erään omituisen seikan oli rouva Paulina Barnett pannut merkille, nimittäin sen, että Marbre ja Sabine, niin pinttyneitä metsästäjiä kuin olivatkin, nöyrästi noudattivat luutnantin määräystä, että heidän oli kerrassaan säästettävä turkiseläimiä, eivätkä he näyttäneet tuntevan haluakaan tervehtiä kallisarvoista riistaa pyssynlaukauksilla. Ketuilla ja muilla ei tosin vielä ollut talvikarvaa, joten niiden raha-arvo oli melkoista vähäisempi, mutta se syy ei ollut riittävä selittämään noiden kahden metsästäjän tavatonta kylmäkiskoisuutta.

Paulina Barnett ja Madge kävelivät ripeästi, puhellen oudosta tilanteesta ja tarkastelivat rannan hiekkaäyrästä. Meren viime hävitykset olivat hyvin tuntuvat. Äskettäiset lohkeamiset olivat aiheuttaneet monin paikoin uusia, hyvinkin huomattavia repeämiä. Eräistä kohdin pahasti syöpynyt hiekkaranta oli lisäksi huolestuttavasti laskeutunut, ja pitkälle ulottuvia laineita vyöryi siellä, missä ennen oli jyrkkä rantapenger niitä vastassa ylitsepääsemättömänä muurina. Nähtävästi oli muutamia osia saaresta vaipunut ainakin merenpinnan tasalle.

– Madge, rouva Paulina Barnett sanoi, osoittaen avaria rannanosia, joita pitkin parhaillaan vyöryi aaltoja, – meidän tilamme on tuhoisan myrskyn aikana melkoisesti huonontunut. Saari painuu varmasti yhä alemmaksi. Pelastuksemme on yksinomaan talventulon varassa. Tuleeko talvi kyllin pian? Kaikki riippuu siitä.

– Kyllä se tulee, Madge vastasi luottavasti. – Katsohan, kahtena yönä on jo satanut lunta. Tuolla yläilmoissa alkaa olla kylmä, ja minä olen siinä vakaassa uskossa, että itse Jumala sen meille lähettää.

– Sinä olet oikeassa, Madge, rouva myönsi; – luottamusta täytyy olla. Me naiset, jotka emme etsi asioille luonnonopillisia syitä, emme saa menettää toivoamme siinä, missä miehet kaikkine oppitietoineen lankeavat epätoivoon. Paha kyllä, luutnantti ei voi ajatella meidän tavallamme. Hän tietää tapausten syyt, harkitsee, tekee laskelmia ja mittauksia, kuinka pitkään meillä on vielä aikaa jäljellä, mutta mitä hän sillä kaikella voittaa! Minä näen hänen olevan melkein epätoivon partaalla!

– Ja hän on kuitenkin tarmokas, rohkea mies, Madge huomautti.

– Niin on, rouva Paulina Barnett lisäsi, – ja hän pelastaa meidät, jos ylipäänsä pelastuksemme vielä on ihmisen vallassa.

Kello yhdeksään mennessä rouva Paulina Barnett ja Madge olivat kulkeneet runsaan viiden kilometrin matkan. Monta kertaa heidän täytyi luopua rannan suunnasta ja poiketa sisemmälle saarta, karttaaksensa liian mataliksi painuneita, jo aaltojen huuhdeltaviksi joutuneita alueita. Muutamissa paikoin viimeiset meren jäljet ulottuivat noin puolen kilometrin päähän, ja siellä jään paksuus oli varmaan huvennut erittäin vähiin. Täytyi siis pelätä, että se monestakin kohden antaisi periksi ja että rannikkoon tulisi murtumien johdosta uusia lahtia ja poukamia.

Rouva Paulina Barnett huomasi, että sikäli kuin mentiin kauemmaksi Fort Espérancesta, turkiseläinten luku väheni huomattavasti. Eläinraukoista tuntui nähtävästi turvallisemmalta olla ihmisen läheisyydessä, niin paljon kuin ne ennen olivatkin häntä pelänneet; sen tähden ne kokoontuivat mieluummin kauppasiirtokunnan lähistölle. Mitä varsinaisiin petoeläimiin tuli, joita vaisto ei ollut "hyvän sään aikaan" ajanut pois vaaralliselta saarelta, ne olivat varsin harvalukuisia. Mutta rouva Paulina Barnett ja Madge huomasivat sentään muutamia susia etäällä kuljeskelemassa tasangolla; näihin petoihin ei yhteinen vaara näyttänyt vielä vaikuttaneen taltuttavasti. Tosin ne eivät lähennelleet, vaan päinvastoin hävisivät kohta näkyvistä järven eteläpuolisten mäkien taakse.

– Mikähän kohtalo tulee noille eläimille, jotka kuten mekin ovat tällä saarella vankeina, Madge kysyi, – ja mitä ne sitten tekevät, kun niiltä loppuu kaikki ravinto ja talvi tekee ne nälkäisiksi?

– Nälkäisiksi! Hyvä Madge, rouva Paulina Barnett vastasi, – usko minua, ettei meillä ole niistä mitään pelkoa! Ravinnosta niille ei tule puutetta, sillä kaikki näädät, kärpät, napaseudun jänikset ja muut, jotka meiltä säästyvät, ovat niille varmana saaliina. Ei ole pelkoa, että ne käyvät meidän kimppuumme! Mutta siinä on vaara, että tämä helposti rikkoutuva saari aikoo upota ja voi tehdä sen minä hetkenä tahansa. Katsohan, Madge, kuinka tällä kohtaa meri työntyy sisemmälle! Se peittää jo osan tätä tasankoa, jota vielä verraten lämmin vesi kuluttaa ylä- ja alapuolelta. Jollei pakkanen ehdi tulla estämään, meri ennen pitkää yhtyy järveen, jonka silloin menetämme, niin kuin tätä ennen olemme menettäneet valkamamme ja jokemme.

– Mutta jos niin käy, Madge sanoi, – niin silloin todella tapahtuu korvaamaton vahinko!

– Kuinka niin, Madge? rouva Paulina Barnett kysyi, katsoen toveriinsa.

– No, silloinhan menetämme suolattoman veden! Madge vastasi.

– Ei, Madge, suolatonta vettä meiltä ei tule puuttumaan. Sade, lumi, jää, meitä kannattava saaren jääperusta, kaikki sehän on suolatonta vettä! Ei sitä vaaraa ei meillä ole.

Kello kymmenen aikaan rouva Paulina Barnett ja Madge seisoivat Eskimoniemen kohdalla, mutta vähintään kolmen kilometrin päässä siitä, sillä mahdotonta oli kulkea pitkin rannikkoa, jota meri oli syvälti kalvanut. Molemmat naiset olivat hieman uupuneet suuren kaarroksen pidentämästä matkasta, minkä tähden he päättivät hetkisen levähtää ennen kuin lähtisivät takaisin Fort Espéranceen. Sillä paikalla kasvoi mäentöyräällä pieni metsikkö koivuja ja pensaita. Kellertävän sammalen peittämä kumpu, josta auringon säteet, siihen suoraan osuen, olivat sulattaneet lumen, tarjosi heille sopivan leposijan.

Rouva Paulina Barnett ja Madge istuutuivat vierekkäin maahan pensaston juureen; eväsreppu avattiin, ja sisarellisesti jaettiin sen vaatimaton sisällys.

Puoli tuntia myöhemmin rouva Paulina Barnett ehdotti, että ennen lähtöä kotimatkalle itää kohti käytäisiin rannikolla katsomassa, missä tilassa Eskimoniemi nykyään oli. Hän halusi tietää, oliko esiinpistävä kärki kestänyt myrskyaaltoja. Madge sanoi olevansa valmis seuraamaan häntä, minne hän vain halusi mennä, huomauttaen kuitenkin, että he jo nyt olivat ainakin kahdentoista kilometrin päässä Bathurstin niemestä ja ettei pitäisi liian pitkällä poissaololla tehdä luutnantti Hobsonia levottomaksi.

Mutta rouva Paulina Barnett, varmaankin jonkin aavistuksen valtaamana, piti kiinni aikeestaan, ja se oli hyvä asia, kuten myöhemmin käy selville. Mutkasta ei sitä paitsi tulisi viivytystä enempää kuin puolisen tuntia.

He nousivat siis paikoiltaan ja lähtivät liikkeelle Eskimoniemeä kohti. Mutta tuskin he olivat ehtineet puoltakaan kilometriä, kun rouva äkkiä pysähtyi ja näytti Madgelle säännöllisiä, varsin selväpiirteisiä jälkiä lumella. Ne olivat äskettäin poljettuja, korkeintaan yhdeksän tai kymmenen tunnin vanhoja, koska viime yönä satanut lumi ei ollut niitä peittänyt.

– Mikähän eläin siitä on kulkenut? Madge ihmetteli.

– Ei se ole ollut eläin, rouva Paulina Barnett vastasi kumartuen paremmin nähdäkseen. – Eläimen käpälät jättävät toisenlaisen jäljen. Katsohan, Madge, helppoa on nähdä, että ne ovat ihmisjalan jälkiä!

– Mutta kuka olisi voinut tulla tänne? Madge kysyi. – Varustuksesta ei ole lähtenyt ketään, ei yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan naista, ja kun tämä on saari, niin... Ei, nyt sinä erehdyt. Mutta vähät siitä, seuratkaamme jälkiä, nähdäksemme minne ne johtavat.

Rouva Paulina Barnett ja Madge lähtivät taas liikkeelle, pitäen jälkiä tarkasti silmällä.

Viitisenkymmentä askelta edempänä he pysähtyivät uudestaan.

– Katsohan nyt, Madge, rouva sanoi pidättäen toveriaan, – ja sano sitten, olenko erehtynyt!

Jälkien vieressä, paikalla, missä lumi oli juuri äskettäin kovasti survoutunut, näkyi selvä käden jälki.

– Naisen tai lapsen käsi! Madge huudahti.

– Niin, rouva Paulina Barnett myönsi, – lapsi tai nainen, joku väsynyt, kärsivä, uupunut, on tässä kaatunut... sitten se raukka on taas noussut ja lähtenyt eteenpäin... Katsopa, jäljet jatkuvat edelleen... tuonnempana hän on toistamiseen kaatunut!

– Mutta kuka? Kuka? Madge kysyi.

– Mistä minä tiedän? Ehkä joku onneton, joka samoin kuin me on jäänyt vangiksi tälle saarelle kolme tai neljä kuukautta sitten? Tai joku haaksirikkoinen, jonka myrsky on heittänyt rannalle... Muistathan tulen ja huudon, josta kersantti Long ja luutnantti Hobson meille puhuivat..! Tule, tule, Madge, meidän pitää ehkä pelastaa joku onneton!

Ja rouva Paulina Barnett veti toveriaan käsipuolesta ja lähti juoksujalkaa lumeen poljettuja surullisia jälkiä myöten, joissa pian näkyi veritäpliäkin.

Joku onneton oli hädässä, kuten sääliväinen, rohkea nainen oli sanonut, mutta eikö hän silloin muistanut, että tällä puolittain veden kuluttamalla saarella, joka oli tuomittu ennemmin tai myöhemmin uppoamaan valtameren pohjaan, oli yhtä vähän muille kuin hänellekään pelastusta?

Jäljet suuntautuivat Eskimolahtea kohti. Rouva Paulina Barnett ja Madge seurasivat niitä tarkkaavaisina, mutta pian veritäplät lisääntyivät ja askelten jäljet katosivat. Ei ollut enää muuta näkyvissä kuin epäsäännöllinen polku lumella. Siitä alkaen onnettomalla ei näkynyt enää olleen voimia kävellä. Hän oli jatkanut kulkuaan ryömien, kiskoen ja työntäen itseänsä eteenpäin käsin ja jaloin. Siellä täällä näkyi repeytyneitä vaatetuksen palasia. Ne olivat hylkeen- ja turkisnahan kappaleita.

– Rientäkäämme! hoputti Paulina Barnett, jonka sydän jo muutenkin jyskytti pakahtuakseen.

Madge kiiruhti perässä. Eskimoniemeen ei ollut enää kuin viisisataa askelta. Se näkyi hieman merenpintaa ylemmäksi kohoavana kaistana taivasta vasten. Se oli autio.

Nähtävästi heidän seuraamansa jäljet johtivat suoraan niemelle. Rouva Paulina Barnett ja Madge, yhä juoksujalkaa rientäen, menivät niitä myöten päähän asti. Mutta vieläkään ei mitään. Niemellä kohoavan töyryn juurelta jäljet kääntyivät oikealle, ja polku vei rantaa kohti.

Rouva Paulina Barnett syöksyi sinnepäin, mutta juuri kun hän oli ehtiä rantaan, tarttui hänen perässään juokseva Madge, luotuaan levottoman katseen ympärillensä, hänen käsivarteensa.

– Pysähdy! hän huudahti.

– Ei, Madge, ei! huudahti rouva Paulina Barnett, jota vaisto työnsi vastustamattomasti eteenpäin.

– Pysähdy, ja katso! Madge toisti, pitäen lujemmin kiinni toveristaan.

Viidenkymmenen askeleen päässä Eskimoniemen kärjestä, rantaäyräällä, liikahti jokin valkoinen möhkäle, samassa ärjyen kauheasti.

Se oli hirveän iso jääkarhu. Molemmat naiset katselivat sitä kauhuissaan, hievahtamatta paikaltaan. Jättiläispeto kierteli jotakin turkismyttyä, joka virui lumella; sitten peto kohotti sen maasta ja antoi sen pudota takaisin, ruveten sitä nuuskimaan. Myttyä olisi voinut siltä etäisyydeltä luulla kuolleeksi mursuksi. Rouva Paulina Barnett ja Madge eivät tienneet mitä ajatella, pitäisikö heidän rientää eteenpäin, vai paeta, mutta silloin mytty jotenkin liikahti, ja huppupäähine valahti syrjään, jolloin pitkät ruskeat hiukset hulmahtivat näkyviin.

– Nainen! rouva Paulina Barnett huudahti, aikoen samassa rientää onnettoman luokse, nähdäkseen, oliko hän elossa vai kuollut.

– Pysähdy! Madge käski vieläkin, hellittämättä otettaan. – Pysähdy! Se ei tee hänelle pahaa!

Karhu katselikin todella ruumista, mutta tyytyi vain kierittelemään sitä eikä ensinkään näyttänyt aikovan repiä sitä kauheilla kynsillään. Sitten peto loittoni vähän ja lähestyi uudestaan kuin kahden vaiheilla, mitä olisi tehtävä, eikä kaiketi ollut huomannut niitä kahta naista, jotka hirveässä ahdistuksessa tuijottivat siihen.

Äkkiä tapahtui ankara rusahdus. Koko maaperä tärähti. Olisi voinut luulla Eskimoniemen kaikkineen vajonneen syvyyteen.

Valtava järkäle oli lohjennut irti saaresta, laaja jäälautta, joka ominaispainon muuttumisen tähden oli menettänyt tasapainonsa, ja nyt lautta erkani tuuliajolle, mukanaan karhu ja naisen ruumis!

Rouva Paulina Barnett kirkaisi ja yritti heittäytyä jäälohkareelle, ennen kuin se ehtisi ajautua ulommaksi.

– Pysy paikallasi vielä, Madge toisti kylmäverisesti, puristaen häntä kouristuksenomaisesti.

Jäälohkareen murtumisesta syntyneen rasahduksen kuultuaan karhu äkkiä peräytyi taaksepäin; päästäen samalla hirveän mörähdyksen se jätti ruumiin ja syöksähti rantaäyrästä kohti, josta lohkare oli jo irtaantunut kymmenisen metriä; pelästynyt otus juoksenteli ympäri lauttaa, tarttui kämmenillään maankamaraan ja sinkautteli ympärilleen lunta ja hiekkaa, palaten lopuksi liikkumattoman ruumiin luokse.

Sitten, naisten äärettömäksi hämmästykseksi, eläin tarttui ruumiiseen vaatteista, nosti sen kuonollaan koholle maasta, meni rannikonpuoliselle jäälautan reunalle ja syöksyi mereen.

Vankkana uimarina, kuten kaikki arktisilla seuduilla asustavat heimolaisensa, karhu saavutti muutamilla vedoilla saaren rannan. Voimakkaasti ponnistaen peto viskautui vedestä kuivalle ja jätti siihen mukanaan tuomansa kantamuksen.

Silloin rouva Paulina Barnett, voimatta enää hillitä itseään ja ajattelematta vaaraa, johon hän antautui asettuessaan vastatusten moisen pedon kanssa, riistäytyi irti Madgen käsistä ja juoksi rannalle.

Hänet nähdessään karhu nousi takajaloilleen ja tuli suoraan häntä kohti. Kymmenen askeleen päässä peto seisahtui, ravisti valtavaa päätään ja sitten, ikään kuin luonnollisen raateluhalunsa menettäneenä, saman kauhuntunteen vaikutuksesta, joka näytti muuttaneen saaren muunkin eläimistön kääntyi takaisin murahtaen ja löntysti rauhallisesti saaren sisäosaan päin, katsahtamattakaan taakseen.

Rouva Paulina Barnett kiirehti lumella viruvan ruumiin luokse.

Kirkaisu pääsi hänen rinnastaan.

– Madge! Madge! hän huusi sitten.

Madge tuli lähelle ja näki hengettömän ruumiin.

Se oli nuoren eskimonaisen Kaluman ruumis!

KALUMAN SEIKKAILUT

Kaluma kelluvalla saarella, kolmensadan kilometrin päässä Amerikan mantereesta! Sehän oli uskomatonta!

Mutta ennen kaikkea, hengittikö onneton enää? Vieläkö hänet voitaisiin virvoittaa eloon? Rouva Paulina Barnett päästeli auki nuoren eskimonaisen vaatetusta. Ruumis ei tuntunut vielä kokonaan kylmenneeltä. Hän kuunteli sydäntä. Se tykytti heikosti, mutta sentään tykytti. Tyttöraukasta oli vuotanut verta, tosin vain kädestä, mutta haava oli syvä. Madge sitoi haavan nenäliinallaan, tukkien verenvuodon.

Sillä aikaa rouva Paulina Barnett, polvillaan Kaluman vieressä ja kannattaen häntä, oli saanut vähän kohotetuksi hänen päätään ja koetti yhteenpuristettujen huulten välitse valuttaa muutamia pisaroita viinaa, mikä onnistuikin; sitten hän valeli tytön otsaa ja ohimoita kylmällä vedellä.

Kului muutamia minuutteja. Rouva Paulina Barnett tai Madge ei uskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. Molemmat odottivat jännittyneinä, sillä se vähäinen elämänkipinä, joka eskimonaisessa vielä oli jäljellä, saattoi minä hetkenä tahansa sammua.

Mutta kevyt huoahdus nousi Kaluman rinnasta. Hän liikutteli heikosti käsiään ja ennen kuin hän vielä oli saanut silmiään auki eikä siis voinut tuntea hoivaajaansa, hän mutisi:

– Rouva Paulina, rouva Paulina!

Rouva hämmästyi kuullessaan nimeään lausuttavan tällaisissa oloissa. Oliko Kaluma siis vapaaehtoisesti tullut ajelehtivalle saarelle, ja tiesikö hän siellä tapaavansa sen eurooppalaisen naisen, jonka hyväntahtoisuus oli säilynyt hänen mielessään? Mutta kuinka hän olisi voinut sitä tietää, ja kuinka hän oli voinut päästä Viktorian saarelle, sellaisen matkan päähän kaikesta maasta? Ja vihdoin, kuinka hän oli arvannut, että jäälautta kuljetti mukanaan kauaksi mantereesta rouva Paulina Barnettia ja kaikkia Fort Esperancen ihmisiä? Ne olivat tosiaan selittämättömiä asioita.

– Hän elää, hän virkoaa henkiin! sanoi Madge, joka kätensä alla tunsi lämmön ja elinvoiman palaavan runneltuun ruumisraukkaan.

– Lapsiparka! rouva Paulina Barnett mutisi heltyneenä. – Ja minun nimeni, minun nimeni hänellä oli huulillaan vielä kuoleman partaallakin!

Mutta silloin Kaluma raotti silmiään. Hänen katseensa oli vielä pelästynyt, harhaileva, epämääräinen, mutta äkkiä se vilkastui, sillä se oli kohdannut rouvan. Silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen ajan Kaluma oli nähnyt rouva Paulina Barnettin, mutta se oli ollut kylliksi. Nuori alkuasukas oli tuntenut "hyvän rouvansa", jonka nimi vielä kerran pääsi hänen huuliltaan, samalla kun hänen vähitellen kohonnut kätensä vaipui rouva Paulina Barnettin käteen.

Molempien naisten hoitamana nuori eskimonainen tuota pikaa toipui uupumuksestaan, jota ei aiheuttanut yksinomaan väsymys, vaan myös nälkä. Kuten rouva Paulina vähän myöhemmin sai kuulla, ei Kaluma ollut maistanut ruoan palaakaan kahteen vuorokauteen. Pari viipaletta kylmää lihaa ja pieni viinatilkka palauttivat hänen voimansa siinä määrin, että tunnin kuluttua Kaluma tunsi jaksavansa lähteä liikkeelle kahden ystävänsä kanssa kauppasiirtokuntaa kohti.

Mutta tämän tunnin aikana Kaluma, istuen hiekalla Madgen ja Paulina Barnettin välissä, oli heille runsain määrin osoittanut kiitollisuuttaan ja harrasta kiintymystään. Samalla hän oli kertonut heille vaiheensa. Nuori eskimonainen ei ollut unohtanut Fort Espérancen eurooppalaisia, ja rouva Paulina Barnettin kuva oli aina elävästi säilynyt hänen muistissaan. Eikä suinkaan pelkkä sattuma, niin kuin kohta nähdään, ollut heittänyt häntä puolikuolleena Viktorian saaren rannalle.

Muutamilla sanoilla Kaluma teki rouva Paulina Barnettille selkoa tapahtumista.

Nuori eskimonainen oli antanut ensi kerran käydessään eurooppalaisten luona lupauksen, että hän näet seuraavana vuonna kesällä palaisi tapaamaan ystäviään Fort Espéranceen. Pitkä pohjolan yö loppui vihdoin, ja toukokuussa Kaluma ryhtyi täyttämään lupaustaan. Hän lähti Uuden Georgian siirtolakunnasta, jossa hän oli viettänyt talven, ja erään lankonsa kanssa suuntasi matkansa Viktorian niemeä kohti.

Kuusi viikkoa myöhemmin, puolivälissä kesäkuuta, hän saapui niille tienoille Uutta Britanniaa, jotka ovat Bathurstin niemen naapurissa. Hän tunsi täydellisesti ne tuliperäiset vuoret, joiden kukkulat peittivät taakseen Liverpoolin lahden, ja sieltä noin kolmekymmentä kilometriä kuljettuaan hän saapui Mursulahdelle, jossa hän omaisineen oli niin usein pyydystellyt hylkeitä.

Mutta sen lahden tuolla puolella, pohjoiseen päin, ei ollutkaan enää mitään! Rannikko ulottui suorana viivana kaakkoa kohti. Ei ollut enää Eskimolahtea, ei mitään Bathurstin niemeä! Kaluma ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Joko oli käynyt niin, että koko se alue, joka sittemmin oli muuttunut Viktorian saareksi, oli uponnut meren pohjaan, tai oli lähtenyt ajelehtimaan pitkin aavoja ulapoita!

Kalumalta pääsi itku, kun hän ei enää löytänytkään niitä ihmisiä, joita hän oli niin kaukaa lähtenyt tapaamaan.

Mutta eskimomies, hänen lankonsa, ei ollut näyttänyt kovinkaan hämmästyvän tästä tuhosta. Pohjoisimman Amerikan vaeltavien heimojen kesken oli näet säilynyt jonkinlainen perimätaru, jonka mukaan Bathurstin niemen alue tuhansia vuosisatoja takaperin oli liittynyt mantereeseen ja oikeastaan siis kiinteästi siihen kuulumatta jonakin päivänä luonnon ponnistuksen pakosta irtautuisi siitä. Siinäpä syy, minkä vuoksi eskimot olivat näyttäneet niin ällistyneiltä havaitessaan luutnantti Hobsonin perustaneen siirtolakuntansa Bathurstin niemen viereen. Mutta heidän heimolleen ominainen, tällä kertaa varsin valitettava pidättyväisyys ja ehkäpä myös penseys, joka alkuasukkailla yleensä on maita valloittavaa muukalaista kohtaan, vaikutti niin, etteivät eskimot puhuneet asiasta mitään luutnantti Hobsonille, jonka uudisrakennus silloin oli jo valmiina paikallaan. Ja kun Kaluma ei sattunut tietämään koko tarinasta, joka mihinkään luotettaviin todisteisiin perustumatta oli vain yksi monia peräpohjolan käsityksiä maailman synnystä, eivät Fort Espérancen asukkaat hänenkään kauttaan saaneet varoitusta vaarasta, johon he olivat antautuneet asettuessaan sille seudulle.

Ja varmasti olisi Jasper Hobson, joka muutoinkin oli epäluuloisesti katsellut tämän maaperän outoja erikoisuuksia, eskimoiden ilmoituksen johdosta hakenut kauempaa jonkin toisen alueen, lujan ja järkkymättömän, laskeakseen siihen kauppatoimistonsa perustuksen.

Kun Kaluma oli havainnut Bathurstin niemen kadonneen, hän jatkoi tarkastustaan toiselle puolelle Washburnin lahtea, tapaamatta kuitenkaan mitään jälkeä niistä, joiden luokse hän oli aikeissa mennä, ja silloin hänellä ei ollut enää muuta neuvoa kuin palata länteen, venäläisen Amerikan kalastuspaikoille.

Hänen lankonsa ja hän lähtivät Mursulahdesta viimeisinä päivinä kesäkuuta. He kulkivat rannikkoa myöten, ja heinäkuun lopulla he turhan matkan tehtyään saapuivat Uuden Georgian uudisasunnoille.

Kaluma ei luullut enää koskaan saavansa nähdä rouva Paulina Barnettia tai muita Fort Espérancen ihmisiä. Hän uskoi heidän uponneen arktisen meren syvyyteen.

Sillä kohdalla kertomustaan nuori eskimonainen käänsi kosteat silmänsä rouva Paulina Barnettin puoleen ja puristi mitä sydämellisimmin hänen kättään. Sitten hän mutisi rukouksen, kiittäen Jumalaa, joka oli hänet pelastanut juuri tämän ystävän avulla.

Kaluma oli omaistensa keskuuteen palattuaan ryhtynyt tavallisiin toimiinsa. Hän ahersi heidän kanssaan Jääniemen kalastusasemalla, joka sijaitsi melkein 70. leveysasteella, yli kahdeksansadan kilometrin päässä Bathurstin niemestä.

Elokuun koko ensi puoliskolla ei tapahtunut mitään mainittavaa. Kuun loppupuolella puhkesi ilmi se raju myrsky, joka niin suuresti oli huolestuttanut Jasper Hobsonia ja joka, kuten näytti, oli ulottanut hävityksensä koko napameren yli, vieläpä Beringin salmen tuolle puolelle saakka. Jääniemellä se oli yhtä hurja ja raivosi yhtä rajuna kuin Viktorian saarellakin. Siihen aikaan ajelehtiva saari sijaitsi ainoastaan noin kolmensadan kilometrin päässä rannikosta, kuten luutnantti Jasper Hobson oli mittauksillaan määritellyt.

Kuunnellessaan Kaluman selostusta rouva Paulina Barnett, joka kuten tiedetään oli täysin selvillä tilanteesta, teki ajatuksissaan nopeasti yhteenvedot, joista niiden ohella viimeiset omituiset tapaukset saivat selityksensä, etenkin nuoren eskimonaisen tulo saarelle.

Ensimmäisinä myrskypäivinä Jääniemen eskimot pysyivät majoissaan. He eivät voineet mennä ulos, saati kalastaa. Mutta yöllä elokuun viimeisen ja syyskuun ensimmäisen päivän välillä Kaluma jonkin aavistuksen ajamana tahtoi käydä rannalla. Ja niin hän lähti uhmaamaan ympärillään riehuvaa tuulta ja rankkasadetta ja levottomin silmin tähystelemään kuohuvaa merta, jonka laineet kohoilivat pimeässä vuoren korkuisina.

Jonkin verran puoliyön jälkeen hän äkkiä luuli näkevänsä jotakin myrskyssä ajelehtivaa, mikä kulki verrattain lähellä rantaa. Hänen silmänsä, jotka, kuten kaikkien sikäläisten alkuasukkaiden, olivat äärimmäisen tarkat, arktisen talven pitkinä öinä pimeään tottuneet, eivät voineet pettää. Valtavan iso esine sivuutti rannikkoa noin kolmen kilometrin päässä, eikä se voinut olla valas, laiva tai tähän vuodenaikaan jäävuori.

Mutta Kaluma ei edes miettinyt. Hänen mieleensä nousi eräs ajatus kuin ilmestys. Hänen kiihottuneen mielensä silmien eteen kuvastuivat hänen ystävänsä. Hän näki heidät kaikki, rouva Paulina Barnettin, Madgen, luutnantti Hobsonin, pikku lapsen, jota hän oli hellästi hyväillyt Fort Espérancessa, Niin, tuolla he nyt kaikki kiitivät myrskyssä ajelehtivalla jäälautalla.

Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, ei jäänyt hetkeksikään epäröimään. Hän ajatteli, että nyt oli tarpeellista ilmoittaa haaksirikkoisille, joilla siitä ehkei ollut aavistustakaan, että maa oli lähellä. Hän juoksi majaansa, tempasi, sieltä yhden tappuroista ja pihkasta tehdyistä soihduista, joita eskimot käyttävät yökalastuksillaan, sytytti sen ja kiiti rannalle heiluttamaan sitä Jääniemen harjulla.

Juuri tämän tulen olivat Jasper Hobson ja kersantti Long Michelin niemellä kyyhöttäessään huomanneet keskellä pimeyttä elokuun viimeisen ja syyskuun ensimmäisen päivän välisenä yönä.

Mikä ilo ja liikutus valtasi nuoren eskimonaisen hänen nähdessään merkinantoonsa vastattavan, kun hän huomasi sen roihun, jonka Jasper Hobson sytytti ja joka levitti punakeltaista valoaan Amerikan rannikolle asti, luutnantin kuitenkaan tietämättä sen olleen niin lähellä.

Mutta kaikki sammui pian. Myrsky oli tauonnut pariksi minuutiksi joiden jälkeen nousi uusi puhuri uudella raivolla kaakon puolelta.

Kaluma käsitti, että "hänen saaliinsa" – niin hän sitä nimitti – oli pääsemässä pakoon hänen käsistään, toisin sanoen, ettei saari tulisikaan kiinni mantereeseen. Hän näki saaren, tunsi sen poistuvan yöhön ja jälleen jatkavan retkeään ulapalle.

Se hetki tuntui nuoresta eskimonaisesta kauhealta. Hän ajatteli, että nyt oli millä hinnalla hyvänsä koetettava saada ystäville tieto heidän asemastaan, että heillä ehkä vielä on mahdollisuus pelastautua, että jokainen menetetty hetki veisi heitä kauemmas mantereesta...

Hän ei epäröinyt. Tuossa oli hänen kajakkinsa, heiveröinen vene, jolla hän monet kerrat oli uhmannut arktisen meren myrskyjä. Sen hän työnsi vesille, kuroi vyötärönsä ympärille hylkeennahkaisen, istuma-aukkoon tarkasti sopivan liivitakin ja alkoi meloa pimeää ulappaa kohti.

Kertomuksen tässä kohdassa rouva Paulina Barnett painoi hellästi poveaan vasten nuorta Kalumaa, pelotonta lasta, ja Madge itki liikutuksesta.

Kun Kaluma oli antautunut vihaisten aaltojen valtaan, hän tunsi tuulen enemmän auttavan kuin vastustavan hänen melomistaan jääsaarelle, joka häämötti hänen edessään.

Meren aallot vyöryivät valtavina hänen kajakkinsa yli, mutta eivät voineet mitään uppoamattomalle veneelle, joka kellui ja keikkui laineiden harjalla kuin lastu. Monta kertaa se meni kumoonkin, mutta muutamalla melankäänteellä Kaluma pyöräytti sen taas pystyyn.

Tuntikauden ponnisteltuaan Kaluma viimein erotti ajelehtivan saaren selvemmin. Perille pääsemistään hän ei enää epäillytkään, sillä nyt hänellä ei ollut enää puoltakaan kilometriä jäljellä!

Silloin hän päästi yön pimeään sen huudon, jonka Jasper Hobson ja kersantti Long kuulivat! Mutta silloin Kaluma tunsi, että vastustamaton merivirta, joka kykeni vaikuttamaan hänen kajakkiinsa suhteellisesti enemmän kuin Viktorian saareen, vei häntä länteen päin. Turhaan hän yritti meloa sitä vastaan! Hänen keveä veneensä kiiti kuin nuoli. Hän päästi taas huutoja, joita ei enää kuultu saarelle, sillä se oli jo liian kaukana, ja kun aamunkoitto toi vähän valoa, ei Uuden Georgian maista, jotka hän oli jättänyt, eikä ajelehtivasta saaresta, jota hän ajoi takaa, näkynyt enää muuta kuin kaksi taivaanrannalla epäselvänä häämöttävää massaa.

Joutuiko nuori eskimonainen epätoivoon? Ei. Palaaminen Amerikan mantereelle oli mahdotonta, sillä sieltä puhalsi hirveä vastatuuli, sama tuuli, joka yhdessä merivirran kanssa työnsi saarta ja kuljetti puolessatoista vuorokaudessa hänen venettään noin kolmesataa kilometriä, kun apuna vielä oli merivirta.

Hänellä oli vain yksi keino: pyrkiä ajelehtivalle saarelle pysymällä saman merivirran vietävänä ja samojen aaltojen ajeltavana, jotka saartakin veivät poispäin.

Mutta lapsiparan voimat olivat heikommat kuin hänen rohkeutensa. Pian alkoi nälkä vaivata häntä. Uupumus lamautti hänen käsivartensa, niin ettei melomisesta enää ollut paljon apua.

Hän ponnisteli sentään vielä useita tunteja ja hänestä näytti kuin hän pääsisi lähemmäs saarta, josta häntä kuitenkaan ei voitu huomata, hän kun oli vain pikkuruinen piste äärettömällä ulapalla. Hän taisteli yhä, vaikka hartioita särki ja verille haavautuneet kädet miltei tyyten kieltäytyivät toimimasta. Vihdoin voimat kokonaan loppuivat, ja hän menetti tajuntansa, jolloin hänen hauras kajakkinsa jäi tuulen ja aaltojen heiteltäväksi.

Mitä sitten tapahtui? Sitä hän ei olisi osannut sanoa. Kuinka kauan hän sillä tavoin harhaili tuuliajolla, kuin laivanhylky? Siitä hänellä ei ollut tietoa, sillä hän ei tullut tajuihinsa, ennen kuin hänen kajakkinsa äkkiä jotakin vasten törmäten halkesi hänen altaan. Kaluma upposi kylmään veteen, virkosi siitä tajuihinsa, ja silmänräpäystä myöhemmin iso laine heitti hänet puolikuolleena hiekkarannalle.

Se oli tapahtunut edellisenä yönä melkein päivän valjetessa, siis noin kahden kolmen aikaan aamulla.

Siitä hetkestä, jolloin Kaluma oli istuutunut veneeseensä, siihen asti, kunnes samainen vene oli hänen altaan särkynyt, oli siis kulunut aikaa lähes kolme vuorokautta.

Aalloista pelastunut eskimonainen ei alussa tiennyt, mille rannalle myrsky oli hänet kuljettanut. Oliko hän tullut takaisin mantereelle? Vai oliko hän päinvastoin joutunut sille saarelle, jota hän niin uskaliaasti oli ajanut takaa? Jälkimmäistä hän toivoi. Niin, hän toivoi, että tuuli ja merivirta olivat kaiketikin ajaneet hänet ulapalle päin eivätkä suinkaan takaisin rannikolle.

Se ajatus sai hänet jälleen elpymään. Hän nousi pystyyn ja lähti liikkeelle pitkin rantaa.

Aavistamattaan nuori eskimonainen oli kohtalon sallimasta joutunut siihen osaan Viktorian saarta, joka ennen oli ollut Mursulahden toisena kylkenä. Mutta nykyisissä oloissa hän ei voinut tuntea tätä aaltojen kuluttamaa rantaa niiden muutosten tähden, joita siinä oli kannaksen murtumisen jälkeen tapahtunut.

Kaluma taivalsi eteenpäin ja välillä pysähtyi, kun voimat pettivät; sitten levähdettyään hän taas yritti, mutta matka venyi yhä pitemmäksi, ja tavan takaa hänen täytyi tehdä kaarroksia, kun meri oli vallannut rantaa.

Sillä tavoin ponnistellen, milloin laahustaen eteenpäin, milloin kaatuen ja taas nousten, hän viimein saapui lähelle sitä pientä vesaikkoa, jota rouva Paulina Barnett ja Madge samana aamuna olivat pitäneet pysähdyspaikkanaan. Muistetaanhan että mainitut retkeläiset Eskimoniemeen päin mennessään olivat lähellä vesaikkoa tavanneet jälkiä lumella. Vähän matkan päässä siitä Kaluma-parka oli kaatunut viimeisen kerran.

Siitä lähtien hän lopen uupuneena ja nälissään oli pyrkinyt eteenpäin vain ryömien.

Mutta nyt oli rohkaiseva toivo syttynyt nuoren Kaluman povessa. Hän oli muutamien askelien päässä rannikosta vihdoin tuntenut Eskimoniemen, jonka juurella hän omaisineen oli edellisenä vuonna majaillut. Hän tiesi olevansa ainoastaan kymmenkunnan kilometrin päässä kauppasiirtokunnasta; niinpä piti sinne päästäkseen vain mennä samaa tietä pitkin, jota hän niin usein oli kulkenut käydessään tervehtimässä ystäviään Fort Espérancessa.

Tämä ajatus kannusti häntä. Mutta viimein rannalle saavuttuaan hän oli niin täysin uupunut, että kaatui lumelle ja menetti viimeisen kerran tajuntansa. Ilman rouva Paulina Barnettia hän olisi kuollut siihen paikkaan!

– Mutta, hän sanoi, – minä tiesin, että hyvä rouva tulisi avukseni ja että Jumala pelastaisi minut teidän kauttanne!

Loppu tiedetään. Salaperäinen aavistus oli juuri tänä päivänä pakottanut rouva Paulina Barnettin ja Madgen tutkimaan tätä rannikon osaa, ja eriskummallinen vaisto käski heidän lähteä käymään Eskimoniemellä levähdyksensä jälkeen, ennen palaamistansa siirtokuntaan. Tiedetään myös – ja nuori eskimonainenkin sai sen kuulla rouva Paulina Barnettilta – kuinka jäälautta oli lohjennut ja mitä karhu silloin oli tehnyt.

Kaiken päätteeksi rouva Paulina Barnett lisäsi hymyillen: Lapsukaiseni, sinua en pelastanut minä, vaan kunnon karhu sen teki! Muutoin olisit ollut hukassa, ja jos se karhu vielä osuu tiellemme, pitää sen saada kunnioituksemme ja kiitoksemme!

Kertomuksen kestäessä Kaluma oli uudelleen virkistynyt vahvistavaa ravintoa ja hellää hoitelua saatuaan. Rouva Paulina Barnett ehdotti sitten, että lähdettäisiin heti paluumatkalle, jottei heidän poissaolonsa pitkittyisi liiaksi. Nuori eskimonainen oli kohta valmiina lähtemään.

Rouva Paulina Barnett tahtoi kiireimmiten antaa Jasper Hobsonille tietoja tämän aamun tapahtumista ja etenkin siitä, että saari myrsky-yönä oli aivan läheltä hiponut Amerikan rannikkoa. Mutta hän varoitti Kalumaa hiiskumasta kenellekään mitään näistä asioista, enempää kuin saaren tilasta muutenkaan. Hänen otaksuttaisiin tietenkin tulleen vain täyttämään lupaustaan käydä seuraavana kesänä tervehtimässä ystäviään. Hänen saapumisensa olisikin omiaan vahvistamaan siirtokunnan asukkaita siinä luulossa, ettei mitään muutosta Bathurstin niemen alueella ollut tapahtunut, jos jossakin olisi sen suhteen herännyt epäilyksiä.

Kello oli kolmen vaiheilla, kun rouva Paulina Barnett, nuori eskimonainen hänen käsivarteensa nojautuneena ja uskollinen Madge lähtivät astelemaan itää kohti, ja ennen kello viittä iltapäivällä kaikki kolme saapuivat Fort Espérancen portille.

KAMTSATKAN MERIVIRTA

On helppo kuvailla, minkä vastaanoton nuori Kaluma sai siirtokunnan asukkailta. Heistä tuntui kuin heidän ja muun maailman välinen katkennut side olisi solmittu uudelleen. Rouva MacNap, rouva Rae ja rouva Joliffe oikein tuhlailivat hänelle hyväilyjään. Huomattuaan pikku pojan Kaluma riensi ottamaan hänet syliinsä.

Nuori eskimonainen oli syvästi liikuttunut eurooppalaisten ystäviensä vieraanvaraisuudesta. Kaikki koettivat kilvan palvella häntä ja olivat hyvillään tietäessään hänen jäävän koko talveksi siirtokuntaan, sillä olihan vuodenaika jo liian pitkälle ehtinyt, jotta hän enää voisi palata Uuden Georgian kalastusasemille.

Mutta jos nuoren eskimonaisen saapuminen oli Fort Espérancen asukkaille perin iloinen yllätys, niin minkä vaikutuksen se tekikään Jasper Hobsoniin, kun Kaluma rouva Paulina Barnettin tukemana tuli hänen näkyviinsä? Luutnantti ei voinut uskoa silmiään. Nopea ajatus, joka ei kestänyt kauempaa kuin salaman leimaus, välähti hänen aivojensa läpi – ajatus, että Viktorian saari heidän huomaamattansa ja päivittäisistä paikanmääritysten teosta huolimatta oli ajautunut kiinni johonkin kohtaan Amerikan rannikkoa.

Rouva Paulina Barnett luki luutnantin silmistä tämän paikkansa pitämättömän otaksuman ja pudisti kieltävästi päätään. Siitä Jasper Hobson käsitti, ettei tilanteessa ollut tapahtunut mitään muutosta, ja nyt hän odotti vain rouva Paulina Barnettilta selitystä Kaluman läsnäoloon.

Muutamia minuutteja myöhemmin Jasper Hobson ja rouva olivat kävelemässä Bathurstin niemen juurella, ja luutnantti kuunteli ahnaasti kertomusta Kaluman seikkailuista.

Kaikki Jasper Hobsonin olettamukset olivat siis käyneet toteen. Rajuilman vallitessa oli kaakkoismyrsky työntänyt ajelehtivan saaren pois merivirran uomasta! Sinä hirveänä yönä, elokuun viimeisten päivien välillä, jäälautta oli ajautunut lähemmäksi kuin kilometrin päähän Amerikan mantereesta. Silloin ei ollut laivan tuli eikä haaksirikkoisen huuto samalla kertaa saapunut Jasper Hobsonin silmiin ja korviin! Siellä oli ollut maa, vieläpä aivan lähellä, ja jos tuuli olisi puhaltanut vielä yhden tunnin samalta suunnalta, niin Viktorian saari olisi törmännyt venäläisen Amerikan rantaan.

Mutta tuuli oli kovaksi onneksi kääntynyt, työntäen saaren takaisin ulapalle. Vastustamaton merivirta oli saanut sen uudestaan valtaansa, ja siitä pitäen saari oli tavattomalla nopeudella, jota ei mikään voinut hillitä, ja kaakosta tulevien rajujen puuskien kuljettamana ajautunut taas aavalle merelle, päätyen vaaralliseen paikkaan kahden vastakkaisen vetovoiman väliin, jotka saattoivat syöstä sekä saaren että siellä olevat onnettomat perikatoon.

Lukemattomia kertoja olivat luutnantti ja rouva Paulina Barnett keskustelleet näistä samoista asioista. Jasper Hobson kysyi, oliko mainittavampia muutoksia sattunut Bathurstin niemen ja Mursulahden välisellä alueella.

Rouva Paulina Barnett vastasi, että muutamin paikoin rannikko näytti laskeutuneen ja että aaltoja vyöryi siellä, missä maaperä hiljattain vielä oli niiden ulottumattomissa. Hän kertoi myös, mitä Eskimoniemellä oli tapahtunut ja kuinka siellä oli rannasta lohjennut melkoinen kappale.

Tämä kaikki herätti levottomuutta. Olihan päivänselvää, että suhteellisesti lämpimämmät vedet jäytivät saarta kannattavaa jääkerroksen alapintaa. Se mitä Eskimoniemellä oli jo tapahtunut, voisi minä hetkenä tahansa tulla Bathurstin niemen osaksi. Siirtokunnan rakennukset saattaisivat jonakin päivänä tai yönä syöksyä syvyyteen, ja ainoa mikä estäisi sellaisen kohtalon, olisi talvi kaikkine ankarine pakkasineen, talvi, joka valitettavasti niin kovin viivytteli tuloaan.

Seuraavana päivänä, syyskuun 4:ntenä, luutnantti Hobsonin tekemä paikanmääritys osoitti, ettei Viktorian saaren asema ollut eilispäivästä paljon muuttunut. Saari pysyi liikkumatta vastakkaisten virtojen välissä, ja se oli tavallaan onnellisin tila, missä se saattoi olla.

– Jospa nyt tulisi pakkanen ja meri ympärillämme jäätyisi, Jasper Hobson sanoi, – niin pitäisin pelastustamme varmana! Me emme ole tällä erää kolmensadankaan kilometrin päässä rannikolta, ja me voisimme kovaa jäätä myöten päästä joko venäläiseen Amerikkaan tai Aasian puolelle. Mutta sitä varten talvi, talvi millä hinnalla tahansa, ja pian!

Luutnantin määräysten mukaan tehtiin viimeisiä valmisteluja talvehtimista varten. Parhaillaan koottiin muonaa kotieläimille pohjolan pitkän yön varalle. Koirat olivat hyvässä terveydentilassa, ja joutilaisuus lihotti niitä, mutta eipä mikään huolenpito niistä voinut olla liikaa, sillä juuri niille oli tiedossa kyllin ankaraa työtä, kunhan Fort Espérance oli jätettävä ja pyrittävä mantereelle avaran jääkentän halki. Silloin olisi tärkeätä, että ne pysyisivät mahdollisimman hyvässä kunnossa. Siksi ei säästetty tuoretta lihaa, semminkään poron, koska näitä eläimiä saatiin siirtokunnan lähistöltä tapetuksi mielin määrin.

Mitä kotiporoihin tulee, niin ne menestyivät hyvin. Niillä oli tilava ja mukava navetta ja rehuvaja täynnä heinää ja jäkälää. Porolehmät antoivat yllin kyllin maitoa rouva Joliffelle, joka päivittäin käytti sitä ruoan valmistukseen.

Korpraali ja hänen pikku vaimonsa olivat myös hoidelleet kasvitarhaansa pitkin kesää hyvällä menestyksellä. Maaperä oli ennen lumen tuloa muokattu valmiiksi suolaruohon, kuirimon ja Labradorin teen taimia varten. Näitä kallisarvoisia keripukinlääkkeitä ei saanut koskaan puuttua siirtokunnasta.

Polttopuita varattiin halkovajat täyteen kattoa myöten. Nyt saisi ankara ja jäätävä talvi huoleti tulla ja elohopea mielin määrin jähmettyä putkeensa, mutta sittenkään ei tulisi tarvetta, kuten viimetalvisten kovien pakkasten aikana, polttaa talon huonekaluja tai muuta irtainta. Työmestari MacNap ja hänen miehensä olivat puolestaan myös lisänneet polttoainetta, sillä veneveistämöltä oli saatavana koko joukko jätteitä.

Näihin aikoihin pyydysteltiin jo muutamia talvitamineissaan olevia turkiseläimiäkin, kuten näätiä, kärppiä ja sinikettuja. Marbre ja Sabine olivat luutnantilta saaneet valtuuden kyhätä pyydyshautoja lähiympäristöön. Jasper Hobson ei katsonut olevan syytä evätä heiltä sitä lupaa, peläten kiellon herättävän miesten epäluuloja, hänellä kun ei ollut mitään pätevää tekosyytä, jonka nojalla olisi voinut estää turkistavaroiden kokoamista varastoon. Hän tiesi sen kyllä turhaksi ja kallisarvoisten, viattomien eläinparkojen surmaamisen hyödyttömäksi. Mutta kuitenkin niin tehtiin, ja surmattujen turkiseläinten liha käytettiin koirien ravinnoksi, joten melkoiset määrät poronlihaa saatiin säästetyksi.

Näin varustauduttiin siis talvehtimista varten kaikin puolin ikään kuin Fort Espérance seisoisi vakavallakin perustalla, ja sotamiehet osoittivat työssään harrasta intoa, jota heillä varmaankaan ei olisi ollut, jos he olisivat tienneet, millainen heidän tilanteensa oikeastaan oli.

Seuraavina päivinä mitä huolellisimmin tehdyt havainnot ilmaisivat, ettei Viktorian saaren asemassa ollut tapahtunut mitään nähtävää muutosta. Kun Jasper Hobson sai huomata, ettei saari enää siirtynyt, hän alkoi taas toivoa parasta. Talventulon merkkejä ei tosin ollut vielä luonnossa, sillä lämpömääräkin pysytteli enimmäkseen 9 asteessa jäätymäkohdan yläpuolella, mutta muutamia joutsenia oli jo nähty pakenemassa etelää kohti, lauhkeampaa ilmastoa hakemaan. Niin ikään muita lintuja, kookkaita siivekkäitä, joita ei pelottanut lähteä matkalle laajojen merien yli, alkoi vähitellen kadota saaren rannoilta. Ne tiesivät kyllä, että Amerikan tai Aasian manner, missä ilmasto oli leudompi, alue vieraanvaraisempi, kaikenlaatuiset elinehdot paremmat, ei ollut kaukana ja että niiden siivet jaksaisivat kantaa ne sinne asti. Useita lintuja saatiin elävinä kiinni, ja rouva Paulina Barnetdn neuvoa noudattaen luutnantti kiinnitti niille kaulaan kumikankaisen lapun, johon oli merkitty ajelehtivan saaren asema ja asukkaiden nimet. Sitten ne laskettiin lentoon ja melkeinpä kadehtien katseltiin niiden menoa suoraan etelää kohti, jonne ne ennen pitkää häipyivät silmänkantamattomiin.

Sanomattakin arvaisi, että viestit lähetettiin kaikessa salaisuudessa, ilman muita todistajia kuin rouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma, Jasper Hobson ja kersantti Long.

Mitä saarella oleviin nelijalkaisiin tulee, ne eivät enää voineet eteläisimmiltä seuduilta hakea entisiä talvisijojaan. Tähän vuodenaikaan, syyskuun ensi päivien jälkeen, peurat, napaseudun jänikset, jopa itse sudetkin olisivat jo varmaan lähteneet Bathurstin niemen tienoilta ja siirtyneet Ison-Karhun ja Orjajärven ympäristöille, napapiirin eteläpuolelle. Mutta tällä kertaa meri oli ylipääsemättömänä esteenä, ja eläinten täytyi jäädä odottamaan pakkasen tuloa ja ulapan jäätymistä kovaksi ja kestäväksi, lähteäkseen sitten pyrkimään asuttavammille tienoille. Epäilemättä ne olivat vaistonsa ajamina koettaneet pyrkiä etelään, mutta tultuaan saaren rannalle pysähtyneet ja sitten niin ikään vaistonsa käskystä, palanneet Fort Espérancen lähistölle ihmisten luokse, jotka olivat vankeina niin kuin nekin, samaisten metsästäjien luokse, jotka ennen olivat niiden pelätyimpiä vihollisia.

Syyskuun 5:nnestä 9:nteen päivään mennessä havainnot eivät vieläkään osoittaneet mitään muutosta Viktorian saaren asemassa. Kahden vastakkaisen merivirran välinen laaja pyörre, josta se ei ollut päässyt eroon, piteli sitä alallaan. Vielä pari, korkeintaan kolme viikkoa sellaista tilaa, ja luutnantti voisi uskoa pelastuvansa.

Mutta vastoinkäyminen ei ollut vielä lopussa, ja muita, jopa yli-inhimillisiä koettelemuksia oli Fort Espérancen asukkaille tulossa.

Niinpä syyskuun 10. päivänä tehty havainto totesi Viktorian saaren siirtyneen paikaltaan. Siirtyminen, toistaiseksi kyllä hitaanpuoleinen, kävi pohjoiseen päin.

Jasper Hobsonin mieli masentui. Saari oli lopultakin joutunut Kamtsatkan merivirran vietäväksi! Se oli menossa niitä tuntemattomia tienoita kohti, missä on kiinteä jääkenttä. Se kulki napameren yksinäisiä lakeuksia kohti, joita inhimillinen tutkimus ei tavoita ja joilta ei palata!

Luutnantti Hobson ei peitellyt tätä uutta vaaraa niiltä, jotka tunsivat tilanteen salaisuuden. Rouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma, samoin kuin myös kersantti Long ottivat uuden iskun vastaan tyynesti kohtaloonsa alistuen.

– Ehkäpä saari pysähtyy vielä, rouva sanoi. – Sen liike voi pysyä hitaana. Olkaamme aina hyvässä toivossa... ja odottakaamme! Talvi ei ole kaukana, ja sitä paitsi kuljemme sitä kohti. Muuten tapahtukoon Jumalan tahto!

– Ystävät, luutnantti Hobson kysyi, – luuletteko että minun nyt pitää ilmoittaa tilanne tovereillemme? Te näette, missä tilanteessa olemme ja mikä meitä voi kohdata! Eikö ole liian suuren vastuun ottamista, jos tällä tavoin salaan heiltä ne vaarat, jotka ovat heitä uhkaamassa?

– Minä odottaisin vielä, rouva Paulina Barnett vastasi empimättä. – Niin kauan kuin meiltä eivät ole lopussa kaikki mahdollisuudet, ei tovereitamme sovi saattaa epätoivoon.

– Se on minunkin mielipiteeni, kersantti Long lisäsi koruttomasti.

Jasper Hobson ajatteli samoin ja tunsi mielihyvää saadessaan vahvistuksen omalle ajatukselleen.

Syyskuun 11. ja 12. päivänä siirtyminen pohjoista kohti oli vielä ilmeisempää. Viktorian saari eteni kuuden-, seitsemäntoista kilometrin verran vuorokaudessa. Niin paljon se siis loittoni kaikesta maasta, toisin sanoen kaarsi sangen tuntuvasti Kamtsatkan merivirran mukana yhä pohjoisemmaksi. Piakkoin se ehtisi samaisen 70. leveysasteen yli, joka ennen kulki Bathurstin niemen uloimman kärjen kohdalta ja jonka toisella puolella ei ollut mitään maata pistämässä esiin arktiselle merelle päin.

Jasper Hobson merkitsi kartalle joka päivä, missä oltiin, ja siten hän sai nähdä, mitä rajattomia ulapoita kohti ajelehtiva saari oli kulkemassa. Ainoa hyvä puoli tai ainakin vähemmän huono oli se, että oltiin menossa talvea kohti, kuten rouva Paulina Barnett oli sanonut. Sillä näin yhä pohjoiseen päin ajautuen kohdattaisiin pikemmin pakkanen ja sen mukana jäät, jotka vähitellen patoutuisivat heidän saarensa ympärille yhtenäiseksi jääkentäksi. Mutta jos Fort Espérancen asukkaat voisivatkin silloin toivoa pelastuvansa uppoamasta meren pohjaan, olisi heillä sentään suunnattoman pitkä, ehkäpä mahdoton madta edessä yrittäessään palata mantereelle jäätyneiden napameren syvyyksien yli. Jos rakenteilla oleva alus olisi jo valmistunut, niin luutnantti Hobson olisi vienyt siihen siirtolakuntansa koko henkilökunnan; mutta kaikesta rakennusmestarin uurastuksesta huolimatta se ei ollut ehtinyt valmiiksi eikä ehtisi vielä pitkiin aikoihin, sillä MacNapin oli pakko käyttää kaikki huolensa ja taitonsa sellaisen aluksen rakentamiseen, jonka varaan saattaisi uskoa kahdenkymmenen ihmisen hengen, lisäksi niin peräti vaarallisilla vesillä.

Syyskuun 16. päivänä Viktorian saari oli kulkeutunut jo noin sata kilometriä pohjoiseen siitä paikasta, jossa se oli ollut muutamia vuorokausia liikkumattomana Kamtsatkan ja Beringin salmen merivirtojen välillä. Mutta nyt alkoi yhä useammin näyttäytyä talventulon merkkejä. Lunta satoi tavan takaa, toisinaan hyvinkin kiinteinä hiutaleina. Lämpömittari aleni vähin erin. Keskilämpö oli päivisin vielä kuuden seitsemän asteen vaiheilla, mutta yöllä se painui jo nollapisteeseen saakka. Aurinko teki loivan kaaren taivaanrannan yläpuolelle eikä kohonnut puolipäivän aikaan enää kuin muutaman asteen verran, pysyen vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista yksitoista tuntia näkymättömissä.

Vihdoin, syyskyyn 16. ja 17. päivän välisenä yönä, näkyi ensimmäisiä jäätymisen merkkejä meressä. Ne olivat pieniä erillisiä kiteytymiä, lumihiutaleen näköisiä, joita ikään kuin takertui vedenpintaan. Saattoi huomata, kuten kuuluisa merenkulkija Scoresby oli havainnut, että veden pinnalle ilmestyneet hiutaleet vaimensivat aallonkäyntiä samoin kuin öljy, jota merimiehet samassa tarkoituksessa valavat veteen. Pienet jäähileet näyttivät olevan halukkaita liittymään toisiinsa ja olisivat varmasti niin tehneedcin, ellei aallonkäynti olisi särkenyt niitä ja erottanut toisistaan, heti kun ne olivat liittyneet vähänkin suuremmaksi pinnaksi.

Jasper Hobson katseli äärimmäisen tarkkaavasti nuorten jäähileiden ensi ilmestymistä. Hän tiesi, että yksi vuorokausi riittäisi viiden kuuden sentin paksuisen jääkuoren kehittymiseen, ja sellainen kannattaisi jo miestä. Hän arveli Viktorian saaren ajelehtimisen pohjoista kohti siis ennen pitkää pysähtyvän.

Mutta toistaiseksi päivä turmeli, mitä yö sai tehdyksi, ja vaikka saaren ajautuminen yön aikana jääesteistä hidastui, eivät särkyneet ja sulaneet jäät päivällä haitanneet sen kulkua, joka huomattavan väkevässä virrassa kävikin hyvää vauhtia.

Ja niin siirtyminen pohjoisia seutuja kohti jatkui edelleen, eikä sen pysähdyttämiseksi voitu tehdä mitään.

Syyskuun 21. päivänä, syyspäiväntasauksen aikana, päivä ja yö olivat yhtä pitkät, ja siitä hetkestä alkaen yön tuntien luku kasvoi päivän kustannuksella. Talvi näytti kaikesta päättäen olevan tulossa, mutta ei kiirettä pitävänä eikä ankarana. Näihin aikoihin Viktorian saari oli loitonnut jo melkein koko asteen verran 70. leveyspiirin yli, ja ensi kertaa se alkoi myös kiertää keskuksensa ympäri. Jasper Hobson arvioksi tämän liikkeen noin neljännesympyräksi.

On helppo ymmärtää, kuinka luutnantti Hobson kävi tämän havainnon johdosta levottomaksi. Luonto näet uhkasi paljastaa kaikkein lyhytnäköisimmillekin salaisuuden, jota hän oli suojellut kuin silmäteräänsä. Pyörimisliikkeen tähden olivatkin ilmansuunnat saarella jo muuttuneet. Bathurstin niemi ei ollut enää pohjoisen puolella, vaan idässä päin. Aurinko, kuu ja tähdet eivät enää nousseet ja laskeneet tavallisilla kohdilla taivaanrantaa, ja oli mahdotonta, etteivät sellaiset miehet kuin MacNap, Rae, Marbre ja muut huomaisi niin ilmeistä muutosta.

Mutta Jasper Hobsonin suureksi mielihyväksi nuo kelpo sotamiehet eivät näyttäneet panevan mitään merkille. Ilmansuuntien muutos ei ollut vielä mullistava; toisaalta taas alinomainen sumu ei sallinut havainnoida tarkoin tähtien nousuja ja laskuja.

Joka tapauksessa näytti lisäksi tullut pyörivä liike jouduttavan menoa eteenpäin. Siitä päivästä lähtien Viktorian saari ajautui ainakin kilometrin tunnissa. Se nousi vieläkin ylemmäksi pohjoiseen, poistuen yhä kauemmas mantereesta. Jasper Hobson ei jättäytynyt epätoivoon, sillä sellainen oli vierasta hänen luonteelleen, mutta hän tunsi joutuneensa perikadon omaksi, ja toivoi vain talvea, toisin sanoen pakkasta hinnalla millä hyvänsä.

Sillä välin lämpötila aleni vielä. Lunta satoi runsaasti syyskuun 23. ja 24. päivänä, ja pysähtyen jääkuorelle, jota kylmä jo lujitti minkä ehti, se lisäsi jään paksuutta. Vähitellen valmistui ääretön jäätasanko. Saari murtautui siitä kyllä vielä läpi, vastustuskyky lisääntyi hetki hetkeltä. Meri vetäytyi jäähän yltympäri silmänkantamattomiin saakka.

Vihdoin syyskuun 27. päivän havainto osoitti Viktorian saaren joutuneen vangiksi äärettömän jääaavikon keskelle, eilisestä asti liikkumattomana. Se oli nyt alallaan, ja sen maantieteellinen asema oli 177° 22' pituutta ja 77° 57', leveyttä, siis enemmän kuin kahdeksansadan kilometrin päässä kaikesta mannermaasta!

JASPER HOBSONIN TIEDONANTO

Sellainen oli tilanne. Saari oli "ankkurissa", kersantti Longin sanontatapaa käyttäen; se oli pysähtynyt, jäänyt kiinni paikalleen, kuten siihen aikaan, jolloin kannas piteli sitä Amerikan mantereessa. Mutta kahdeksansadan kilometrin välimatka erotti sen asutuista maista, ja nämä kahdeksansataa kilometriä oli kuljettava reellä meren kovaksi jähmettynyttä pintaa myöten, pakkasen luomien jäävuorten välitse, arktisen talven ankarimpina kuukausina.

Se oli hirvittävä yritys, eikä kumminkaan ollut varaa empiä. Talvi, jota luutnantti Hobson oli mitä hartaimmin toivonut, oli vihdoin saapunut, pysäyttänyt saaren surullisen retken pohjoista kohti ja luonut kahdeksansadan kilometrin pituisen sillan sen ja lähimpien mannermaiden välille. Näitä uusia mahdollisuuksia oli siis käytettävä ja perimmäiseen pohjolaan eksynyt siirtokunta saatettava takaisin kotimaahansa.

Tosiaan, kuten luutnantti Hobson selitti ystävilleen, ei voitu jäädä odottamaan tulevan kevään jäidenlähtöä, toisin sanoen, jättäytyä taas alttiiksi Beringin meren virtojen oikuille. Nyt piti siis vain odottaa, kunnes meri jäätyisi kyllin kestäväksi, toisin sanoen, arviolta noin kolmen tai neljän viikon aika. Tästä lähtien luutnantti Hobson aikoi panna toimeen tiiviitä tutkimuksia saarta ympäröivällä jääkentällä, saadakseen selville, missä määrin se kesti, mitä mahdollisuuksia siellä saattaisi tarjoutua reellä kulkemiselle ja kummalle suunnalle olisi parempi lähteä, Aasianko rannikkoa vai Amerikan mannerta kohti.

– Sanomattakin on selvää, Jasper Hobson lisäsi, keskustellessaan näistä asioista rouva Paulina Barnettin ja kersantti Longin kanssa, – että Uuden Georgian alue eikä Aasian rannikko on meistä mieluisampi, ja että me, molempien tarjotessa yhtä hyviä etuja, suuntaamme venäläistä Amerikkaa kohti.

– Kalumasta meille on silloin paljon hyötyä, rouva Paulina Barnett sanoi, – sillä siellä syntyneenä ja kasvaneena hän tuntee täydellisesti Uuden Georgian seudut.

– Tietysti suurta hyötyä, luutnantti Hobson myönsi, – ja hänen tulonsa meidän luoksemme oli suorastaan kaitselmuksen lahja. Häntä saamme kiittää siitä, että meidän nyt on helppo päästä Fort Michelin siirtokuntaan Nortonin lahdelle tai myös paljon etelämmäksi, Uuteen Arkangeliin, johon jäämme viettämään talvea.

– Fort Espérance parka! rouva Paulina Barnett virkkoi. – Sellaisella vaivalla ja työllä rakennettu, ja teidän, herra Jasper, niin onnellisin entein perustama! Oikein raastaa sydäntä, kun se täytyy jättää tänne saarelle, jääaavikon keskelle, kukaties läpipääsemättömän jääkentän taakse! Kun lähdemme täältä, sydämeni vuotaa verta lausuessani sille jäähyväiset!

– Minä kärsin siitä yhtä paljon kuin te, luutnantti Hobson vastasi, – ja ehkäpä enemmänkin! Se oli elämäni tärkein työ. Olinhan pannut liikkeelle kaiken ymmärrykseni ja tarmoni rakentaessani tätä niin onnettomasti nimitettyä Fort Espérancea, enkä voi toipua, jos siitä on pakko luopua. Entä mitä kaikesta tästä sanoo yhtiö, joka on uskonut minulle tämän yrityksen ja jonka vähäinen asiamies vain olen!

– Se sanoo, herra Jasper, että te olette tehnyt velvollisuutenne, rouva Paulina Barnett huudahti ylevän reippaasti, – se sanoo, että te ette ole vastuussa luonnon oikuista, sillä luonto on kaikkialla ja kaikkina aikoina ihmisen kättä ja järkeä voimakkaampi. Se ymmärtää, että te ette ole voinut ennalta tietää, mitä nyt on tapahtunut, sillä se oli ihmisaavistusten ulkopuolella. Se tietää vielä lopuksi, että teidän älynne ja henkisen jäntevyytenne ansiosta sen ei tarvitse valittaa menettäneensä ainoatakaan huostaanne uskotuista tovereista.

– Kiitos, hyvä rouva, luutnantti vastasi puristaen rouva Paulina Barnettin kättä; – kiitän teitä sanoista, jotka rohkaisevat sydäntäni, mutta tunnen jonkin verran ihmisiä; uskokaa miniia: parempi onnistua kuin epäonnistua.

Tahtoen katkaista luutnantin surulliset mietelmät kersantti Long käänsi keskustelun nykyisiin oloihin ja alkoi puhua valmistuksista lähtöä varten, kysyen muun muassa, aiottiinko jo kertoa tovereille Viktorian saaren todellisesta tilanteesta.

– Odottakaamme vieläkin, Jasper Hobson vastasi; – me olemme vaikenemisellamme tähän asti säästäneet ystäväparkoja suuresta huolesta ja levottomuudesta. Odottakaamme, kunnes lähtöpäivämme on lopullisesti määrätty, ja antakaamme heidän silloin tietää koko totuus!

Se jäi päätökseksi, ja siirtokunnan työt jatkuivat tavallista menoaan vielä muutamia viikkoja.

Millainen oli vuosi sitten Fort Espérancen asukkaiden, silloin niin onnellisten ja tyytyväisten, tilanne?

Vuosi sitten näyttivät talven ensi oireet samanlaisilta kuin nytkin. Rannoille alkoi vähitellen ilmestyä jääriitettä. Järvi, jonka vesi oli tyynempi kuin meren, meni ensiksi jäähän. Lämpötila pysyi päivisin parin asteen verran sulamispisteen yläpuolella ja painui yöllä kolme neljä astetta sen alapuolelle. Jasper Hobson alkoi suositella miehilleen pukeutumista talvitamineisiin, turkkeihin, villavaatteisiin. Talon sisällä järjestettiin tiivisteet kuntoon, samoin ilmasäiliö ja ilmapumput. Paaluaitauksen ympäristölle ja Bathurstin niemen tienoille viritettiin satimia ja ansoja, ja Sabine ja Marbre kehuivat pyydysonneaan. Vihdoin saatiin viimeisetkin jäärakennuksen sisustustyöt loppuun.

Tänä vuonna tämä kelpo väki menetteli samaan tapaan. Vaikka itse asiassa Fort Espérance oli melkoisesti pohjoisempana kuin viime talven alkupuolella, ei erotus näkynyt huomattavana muutoksena keskilämpömäärässä, vaan pikemminkin pakkanen tuntui nyt lievemmältä kuin viime talvikauden alkaessa. Otaksuttavasti tähän oli syynä sekin, että talvehtijat olivat jo tottuneet kovaan ilmastoon.

Kuitenkin on mainittava, että huono vuodenaika ei tullessaan osoittanut tavallista ankaruuttaan. Sää oli kostea, ja ilmassa kiiri joka päivä usvia, jotka muuttuivat milloin vesi-, milloin lumisateeksi. Ainakaan luutnantti Hobsonin mielestä ei ollut tarpeeksi kylmä sää.

Saaren ympärillä meri oli kyllä jäässä, mutta ei säännöllisesti ja jatkuvasti. Laajat mustat läikät siellä täällä osoittivat, että jäälautat olivat vielä heikosti toisissaan kiinni. Kuului alinomaa ryskettä, joka syntyi jääröykkiöiden sortumisesta, kun ne olivat keräytyneet lukemattomista pienistä lohkareista, jotka eivät olleet jäätyneet riittävän lujasti toisiinsa kiinni ja joiden ylempiä liitossaumoja sade liotti erilleen. Ei ollut huomattavissa sitä ankaraa puristusta, joka tavallisesti syntyy silloin, kun jäät kiteytyvät äkkipikaa ankaralla pakkasella ja kasaantuvat päällekkäin. Jäävuoret ja ahtojäätkin olivat harvinaisia, eikä kiinteätä jääkenttää vielä noussut näköpiiriin.

– Tämä on sellaista vuodenaikaa, kersantti Long toisti usein, – joka ei suinkaan olisi pahaksi luoteisväylän tai pohjoisnavan etsijöille, mutta se on erikoisen epäsuotuisa meidän aikomuksillemme ja estää paluumme kotimaahan.

Sää pysyi samanlaisena vielä koko lokakuun, ja Jasper Hobson totesi, että keskilämpö ei sivuuttanut jäätymäpistettä. Tunnettuahan on, että on tarpeen seitsemän, kahdeksan asteen pakkanen useiden vuorokausien aikana, ennen kuin meri menee kiinteään jäähän.

Eräs seikka muuten, joka ei jäänyt huomaamatta rouva Paulina Barnettilta, yhtä vähän kuin luutnantti Hobsoniltakaan, osoitti, ettei jääkenttää pitkin voinut kulkea.

Saarelle vangiksi jääneet turkiseläimet, peurat, sudet ym., olisivat tietenkin paenneet matalemmille leveysasteille, jos pako olisi ollut mahdollinen, toisin sanoen, jos jäätynyt meri olisi suonut varman pääsytien. Mutta niitä oli yhä edelleen runsaasti siirtokunnan ympärillä, ja ne pyrkivät yhä enemmän ihmisen läheisyyteen. Niinpä tuli susiakin pyssynkantaman päähän talon paaluaidan luo, ahdistaakseen näätiä tai napaseudun jäniksiä, jotka olivat niiden ainoana ravintona. Nälkiintyneitä poroja, joilla ei ollut enää ruohoa ja jäkälää pureksittavakseen, liikuskeli laumoittain Bathurstin niemen tienoilla. Muuan karhukin – epäilemättä sama, johon rouva Paulina Barnett ja Kaluma olivat liittyneet kiitollisuuden siteillä – kuljeskeli usein metsikössä, järven rantamilla. No niin, kun siellä oleili kaikenlaisia eläimiä, etenkin märehtijöitä, jotka tarvitsivat yksinomaan kasvisravintoa, ja kun ne pysyivät Viktorian saarella vielä lokakuussakin, se todisti, että ne eivät voineet vieläkään paeta sieltä.

On jo sanottu, että keskilämpö pysyi sulamispisteessä. Mutta kun Jasper Hobson katseli päiväkirjaansa, hän näki, että viime vuonna lämpömittari lokakuussa osoitti kymmenen asteen pakkasta. Mikä ero ja kuinka oikullinen on lämpömäärä napaseuduilla!

Talvehtijat eivät siis kärsineet mitään kylmästä, eikä heidän ollut pakko pysytellä sisällä huoneessa. Sen sijaan kosteuden määrä oli suuri, sillä vettä ja lumiräntää satoi alituisesti, ja ilmapuntari ilmoitti alenemisellaan, että ilmakehä oli vesihöyryjen kyllästämä.

Lokakuun kuluessa Jasper Hobson ja kersantti Long tekivät useita retkiä tutustuakseen saarta ympäröivän jääkentän tilaan. Eräänä päivänä he menivät Michelin niemeen, entisen Mursulahden toiseen kylkeen, haluten ottaa selville, oliko kulku mahdollista joko Amerikan tai Aasian mantereelle ja voisiko lähtöajan jo määrätä.

Mutta jääkentän pinta oli täynnä vesilätäköitä, ja muutamin paikoin oli halkeillut railoja, jotka ehdottomasti estäisivät rekimatkan. Näyttipä siltä, ettei voisi jalkaisinkaan lähteä jääaavikolle, missä oli melkein yhtä paljon sulia kuin koviakin kohtia. Se jääpuikkojen, kiteiden, särmiöiden ja kaikenlaisten monikulmioiden paljous, joka törrötti esiin jääkentän pinnasta, tehden siitä ikään kuin tippukivijähmettymän, osoitti hyvinkin selvästi kuinka riittämätön, epäsäännöllinen ja ajoittainen pakkanen oli ollut. Jääkenttä, vaikka se olisi kestänytkin rekien painon, oli liian rosoinen kulkutieksi.

Luutnantti Hobson ja kersantti Long taivalsivat parin kilometrin matkan etelään päin, mutta kulku oli tavattoman vaikeata ja heiltä meni siihen monta tuntia. He saivat havaita, että vielä oli pakko odottaa, ja he palasivat pettynein toivein Fort Espéranceen.

Sitten tulivat marraskuun ensimmäiset päivät. Lämpötila laski vähän, mutta vain muutamia asteita. Eikä siinä kylliksi. Viktorian saari kietoutui paksuun, kosteaan usvaan. Huoneissa oli pidettävä kaiken päivää lamppuja palamassa. Mutta valaistusmenoja olisi oikeastaan ollut supistettava mahdollisimman vähiin. Sillä öljyvarasto oli hyvin pieni, kun kapteeni Craventyn kuormasto ei ollut saapunut uusimaan siirtokunnan varastoja, ja mursunpyynti oli käynyt mahdottomaksi, kun niitä ei oleskellut ajelehtivan saaren rannikolla. Jos siis talvenvietto sellaisissa olosuhteissa kävisi pitkälliseksi, olisi talvehtijoiden piakkoin rajoituttava käyttämään eläinten rasvaa, jopa kuusenpihkaa, saadakseen itselleen edes jonkin verran valoa. Jo nykyäänkin päivät olivat koko lailla lyhyet, ja aurinko, joka näytti vain kalpealta, lämmöttömältä ja loisteettomalta kiekolta, pysyi enää vain pari tuntia taivaanrannan yläpuolella. Niin, tosin nyt oli talvi sumuinen, vesi- ja lumisateinen, mutta pakkanen pysyi poissa.

Marraskuun 11. päivänä vietettiin Fort Espérancessa juhlaa, mikä näkyi siitä, että rouva Joliffe tarjosi päivälliseksi ylimääräisiä herkkuja. Nyt olikin MacNapin pikku Michelin syntymäpäivä. Poika tuli juuri tänään vuoden vanhaksi. Hän oli terve ja hyvinvoipa miehenalku, jolla oli vaaleat kiharat ja siniset silmät. Hän oli isänsä näköinen, ja siitä rakennusmestari oli kovin ylpeä. Juhlan kunniaksi poikanen punnittiin. Hän oli näkemisen arvoinen rehkiessään ja kirkuessaan vaakalaudalla. Hän painoi totisesti neljätoista kiloa! Sellaisesta saavutuksesta kajahtivat eläköönhuudot ja onnentoivotukset, jotka hyvinkin ansaitsi rouva MacNap imettäjänä ja äitinä. Ei ole juuri helppo käsittää, minkä vuoksi korpraali Joliffe omisti melkoisen osan onnitteluista itselleen. Kasvatusisänä kaiketikin tai kukaties lapsenpiikana! Kunnon korpraali oli niin paljon kanniskellut, hemmotellut ja tuutinut pienokaista, että hän uskoi merkitsevänsä jotakin lapsukaisen painossa.

Seuraavana päivänä, marraskuun 12:ntena, aurinko ei enää näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella. Pitkä napaseudun yö alkoi, jopa yhdeksän päivää aikaisemmin kuin edellisenä talvena Amerikan mantereella, sillä oltiinhan nyt pohjoisemmassa kuin silloin.

Mutta tämä auringon katoaminen ei vaikuttanut muutosta ilmanlaatuun. Lämpötila pysyi sellaisena kuin tähänkin asti, oikullisena, häilyväisenä. Lämpö laski toisena päivänä ja kohosi toisena. Vesi- ja lumisade vuorottelivat. Tuuli oli heikko, eikä vakiintunut pysyväiseksi millekään suunnalle, käväisipä toisinaan samana päivänä kaikissa ilmansuunnissa koko kompassin ympäri. Ilman yhtämittainen kosteus herätti pelkoa, se kun saattoi aiheuttaa talvehtijoille keripukkitaudin. Toisaalta, vaikkakin sitruunamehu ja kalkkipastillit alkoivat olla lopussa, kun luvattu muonalähetys jäi tulematta, oli suolaruoho- ja kuirimosato hyväksi onneksi ollut runsas, ja luutnantti Hobsonin suositusta noudattaen niitä aineita käytettiin joka päivä säännöllisesti.

Mutta viimein oli pantava kaikki peliin, että päästäisiin lähtemään Fort Espérancesta. Nykyisissä olosuhteissa ehdittäisiin tuskin kolmessa kuukaudessa taivaltaa lähimmällekään mantereelle. Ja kun jäämatkalle lähtenyttä retkikuntaa ei voitaisi jättää sellaiseen vaaraan, ettei se ennen jäiden lähtöä vielä olisikaan ehtinyt kiinteälle maalle, piti lähteä matkalle viimeistään marraskuun lopussa.

Se puoli asiaa oli siis selvä. Mutta jos matka kävisi vaikeaksi, vaikka jääkenttä olisikin kaikista paikoin lujaksi jähmettynyt, se uhkaisi näin epävarmoissa oloissa muuttua suorastaan vaaralliseksi.

Marraskuun 13. päivänä Jasper Hobson, rouva Paulina Barnett ja kersantti Long kokoontuivat päättämään lähtöpäivän. Kersantin mielipide oli se, että saarelta oli lähdettävä niin pian kuin suinkin.

– Sillä, hän sanoi, – meidän täytyy ottaa huomioon kaikki mahdolliset viivytykset kahdeksansadan kilometrin matkalla. Ja meidän täytyy ennen maaliskuuta astua maihin mantereelle; muuten saattaa käydä niin, että jäiden lähdön alkaessa joudumme vielä pahempaan tilanteeseen kuin nyt saarellamme.

– Mutta, rouva Paulina Barnett vastasi, – onko meri joka paikasta kylliksi jäätynyt?

– On, kersantti Long selitti, – ja joka päivä jää käy yhä paksummaksi. Sitä paitsi ilmapuntari nousee jo vähitellen. Se tietää lämpömäärän laskemista. No niin, kunnes matkavalmistuksemme on loppuun suoritettu – ja siihen menee viikon päivät, luullakseni – toivon, että pakkanen on lopullisesti vakiintunut.

– Oli miten oli, luutnantti Hobson sanoi, – talvi alkaa huonosti, ja kaikki kääntyy meitä vastaan. Toisinaan on nähty näillä merillä outojakin talviaikoja, sellaisia, että hylkeenpyydystäjät ovat voineet purjehtia siellä, missä toisina vuosina eivät kesälläkään olisi saaneet yhtään senttiä vettä emäpuunsa alle. Mutta sittenkin myönnän, ettei meillä ole aikaa menettää päivääkään. Valitan vain, ettei tälle ilmastolle ominainen lämpömäärä ole tullut avuksemme.

– Kyllä se tulee, rouva Paulina Barnett sanoi. – Joka tapauksessa meidän pitää olla valmiina käyttämään olosuhteita hyväksemme. Miksi ajaksi viimeistään olette aikonut määrätä lähdön, herra Jasper?

– Marraskuun loppu on kaikkein myöhäisin aika, luutnantti Hobson vastasi; – mutta jos viikon perästä, siis kahdennenkymmenennen päivän vaiheilla, lähtövalmistukset on tehty ja kulku mahdollista, pitäisin sitä edullisena, ja me lähtisimme liikkeelle.

– Hyvä on, kersantti Long sanoi. – Siis matkavalmistuksiin viipymättä!

– Silloin, herra Jasper, rouva Paulina Barnett kysyi, – teidän on kai annettava tovereillemme tieto, missä tilanteessa he ovat?

– Niin on, hyvä rouva. Nyt on tullut aika puhua, koska kerran pitää toimia.

– Ja milloin aiotte ilmoittaa heille sen, mitä he eivät vielä tiedä?

– Heti paikalla. – Kersantti Long, Jasper Hobson jatkoi kääntyen aliupseerinsa puoleen, joka kapsahti samassa asentoon, – kootkaa kaikki miehenne isoon pirttiin kuulemaan tiedonantoa.

Kersantti Long teki koneellisen käännöksen ja meni ulos säännöllisin askelin, käsi ohimolle nostettuna.

Muutamiksi minuuteiksi rouva Paulina Barnett ja luutnantti Hobson jäivät kahden kesken. He eivät hiiskuneet sanaakaan.

Kersantti palasi pian ilmoittamaan Jasper Hobsonille, että hänen määräyksensä oli täytetty.

Sitten Jasper Hobson ja rouva menivät isoon pirttiin. Kaikki siirtokunnan asukkaat, miehet ja naiset, olivat koolla lamppujen heikosti valaisemassa huoneessa.

Jasper Hobson astui toveriensa keskelle ja lausui vakavalla äänellä:

– Ystävät, tähän saakka olen uskonut velvollisuudekseni, säästääkseni teitä turhilta huolilta, salata teiltä tilanteen, jossa meidän uudisasuntomme Fort Espérance on... Maanjäristys on erottanut meidät mantereesta... Tämä Bathurstin niemi on irtautunut Amerikan rannikosta... Meidän niememme ei ollut muuta kuin jääsaari, ajelehtiva saari...

Samassa Marbre astui Jasper Hobsonin eteen ja lausui varmalla äänellä:

– Me tiesimme sen, herra luutnantti!

YRITTÄMISEN MAHDOLLISUUS

He tiesivät sen, kelpo miehet! Ja välttääkseen lisäämästä päällikkönsä huolia he olivat tekeytyneet mistään tietämättömiksi ja ahertaneet talvehtimistöissään yhtä innokkaasti kuin ainakin. Liikutuksen kyynelet herahtivat Jasper Hobsonin silmiin. Hän ei koettanutkaan salata tunteitaan, vaan tarttui Marbren ojennettuun käteen ja puristi sitä sydämellisesti.

Niin, kelpo sotilaat olivat selvillä kaikesta, sillä Marbre oli jo aikoja sitten arvannut kaikki. Peurahaudan täyttyminen suolaisella vedellä, Fort Reliancesta odotetun kuormaston jääminen tulematta, päivittäinen pituus- ja leveysastehavaintojen teko, mikä kiinteällä maalla olisi ollut tarpeeton toimenpide, se varovaisuus, jota luutnantti Hobson oli koettanut noudattaa vetäytyessään tekemään näitä havaintojaan muiden näkemättä, ne eläimet, jotka eivät ennen talven tuloa paenneet matkoihinsa, ja vihdoin viime päivinä tapahtunut ilmansuuntien muuttuminen, jonka he kyllä olivat hyvin huomanneet – kaikki nämä seikat yhdessä olivat saaneet Fort Espérancen asukkaat käsittämään tilanteen. Ainoastaan Kaluman tulo saarelle oli heistä tuntunut arvoitukselliselta, eivätkä he selviytyneet siitä muutoin kuin otaksumalla, että – mikä muutoin itse pääasiassa olikin oikein – myrsky oli sattumalta heittänyt nuoren eskimonaisen saaren rannalle.

Marbre, joka ensiksi oli tajunnut tilanteen, oli ilmaissut ajatuksensa rakennusmestari MacNapille ja seppä Raelle. Kaikki kolme katsoivat tilannetta kylmäverisesti silmiin ja olivat yhtä mieltä siitä, että tämä asia oli ilmoitettava, ei ainoastaan miehille, vaan myös naisille. Sitten kaikki olivat sopineet, etteivät he olisi tietävinään mitään, vaan noudattaisivat sokeasti päällikkönsä määräyksiä niin kuin ennenkin.

– Te olette kelpo ihmisiä, hyvät ystävät, sanoi Marbren selityksen kuultuaan rouva Paulina Barnett, jota sellainen hienotunteisuus syvästi liikutti; – te olette kunnioitettavia ja urhoollisia sotamiehiä!

– Ja luutnanttimme, MacNap vastasi, – voi luottaa meihin. – Hän on tehnyt velvollisuutensa, me teemme omamme.

– Niin, rakkaat toverit, taivas ei hylkää meitä, Jasper Hobson sanoi; – mutta meidän tulee itsekin avustaa pelastustamme.

Sitten Jasper Hobson kertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut siitä asti, kun maanjäristys oli murtanut kannaksen ja tehnyt Bathurstin niemen manneralueista saaren. Hän kertoi, kuinka keväällä jäiden lähdettyä merestä, uusi saari oli ajautunut tuntemattoman merivirran viemänä kolmisensataa kilometriä rannasta; kuinka myrsky oli kuljettanut sen takaisin maan näkyville, mutta sitten vienyt sen uudestaan kauaksi yöllä elokuun 31. päivää vasten; kuinka vihdoin uljas Kaluma oli antautunut hengenvaaraan, tullakseen eurooppalaisten ystäviensä avuksi. Hän teki myös selkoa muutoksista saarella, joka lämpimien vesien kuluttamana vähitellen oheni ja rakoili, ja mitä pelkoa hän oli tuntenut sen johdosta, että saari joko saattoi ajautua Tyyneenmereen tai joutua Kamtsatkan merivirran valtaan. Vihdoin hän antoi tovereilleen tiedoksi, että ajelehtiva saari oli lopullisesti pysähtynyt viime syyskuun 27. päivänä.

Lopuksi otettiin esille arktisten vesien kartta, ja Jasper Hobson näytti sen paikankin, missä saari nyt sijaitsi yli kahdeksansadan kilometrin päässä kaikesta maasta.

Hän päätti esityksensä huomauttamalla, että tilanne oli erittäin vaarallinen, että saari ehdottomasti survoutuisi rikki jäidenlähdön rytäkässä ja että mieluummin kuin turvauduttaisiin alukseen, joka ei voisi valmistua käyttökuntoon ennen kuin vasta ensi kesänä, heidän pitäisi käyttää hyväkseen talvea ja pyrkiä Amerikan mantereelle suoraan jäitse.

– Meillä on kuljettavana runsaasti kahdeksansadan kilometrin matka pakkasessa ja pimeässä. Se on kyllä vaikea, hyvät ystävät, mutta te ymmärrätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se ole vältettävissä.

– Heti kun annatte lähtömerkin, herra luutnantti, MacNap vastasi, – seuraamme teitä!

Kun kaikki oli sitä myöten selvää, ryhdyttiin täydellä kiireellä vaarallisen matkan valmistuksiin. Miehet olivat rohkein mielin alistuneet kahdeksansadan kilometrin matkaan sellaisissa olosuhteissa. Kersantti Long johti töitä, samalla kun Jasper Hobson, molemmat metsästäjät ja rouva Paulina Barnett kävivät tuon tuostakin tarkastelemassa jäätikön tilaa. Kaluma oli usein heidän mukanaan, ja hänen kokemukseen perustuvat huomautuksensa saattoivat olla luutnantille suureksi hyödyksi. Lähtö, ellei odottamatonta estettä sattuisi, oli päätetty marraskuun 20. päiväksi, joten ei sopinut hetkeäkään viivytellä.

Kuten Jasper Hobson oli ennustanut, tuuli kääntyi, ja lämpötila laski vähän, niin että elohopeapatsas näytti vähän vaille viisi astetta pakkasta. Viime päivinä tuli lunta veden sijaan, ja se kovettui. Vielä muutama päivä pakkasta, niin olisi jo kelpo rekikeli. Michelin niemen edustalla oli poukama osaksi lumen ja jään peittämä, mutta ei sopinut unohtaa, että sen tyynempi vesi oli jäätynyt herkemmin. Meren selkä ei ollut yhtä tyydyttävässä tilassa.

Tuuli puhalsi melkein herkeämättä melko vinhasti. Aallokko esti jään säännöllistä kiteytymistä, puhumattakaan sen riittävästä vahvistumisesta. Monin paikoin erottivat laajat vesilätäköt jäätiköitä toisistaan, niin että oli mahdoton yrittää kulkua jään poikki.

– Nyt alkaa varmasti pakkasen aika, rouva Paulina Barnett virkkoi, eräänä päivänä luutnantille – se oli 15. päivä marraskuuta, jolloin he olivat ulottaneet retkensä saaren eteläpuolelle asti, – sillä lämpömäärä alenee tuntuvasti, ja sulat paikat jäätyvät ennen pitkää.

– Niin minäkin luulen, Jasper Hobson vastasi, – mutta pahaksi onneksi jäätymistapa on meidän aikeillemme epäsuotuisa. Jäälohkareet ovat kovin pieniä, niiden syrjät rosoisia kyhmyjä täynnä ja koko pintakin säröinen, ja rekiemme olisi hyvin vaikea kulkea siinä.

– Mutta, rouva jatkoi, – ellen erehdy, ei tarvittaisi montakaan päivää, kenties ei varsin monta tuntiakaan kelpo lumisadetta, niin kaikki pinnan epätasaisuudet menisivät peittoon.

– Sepä se, luutnantti vastasi, – mutta jos sataa lunta, niin ilma on lämminnyt, ja jos se lämpenee, niin jääkenttä hajoaa vielä. Siinä on kiperä paikka.

– Mutta täytyyhän todellakin tunnustaa, herra Jasper, rouva Paulina Barnett sanoi, – että meillä olisi erikoisen huonoa onnea, jos meidän tällä kohdalla, missä nyt olemme, keskellä aavaa napamerta, pitäisi kaiken hyvän lisäksi saada leuto talvi ankaran arktisen talven sijasta.

– Sellaista on nähty ennenkin. Muistakaapa, kuinka meilla Amerikan mantereella oli viime vuonna ankara talvi. Mutta kokemuksesta on huomattu olevan harvinaista, että kaksi perättäistä talvea olisi pituudeltaan ja ankaruudeltaan samanlaisia, ja pohjoisilla merillä liikkuvat hylkeenpyytäjät tietävät sen myös. Sepä olisi aika huonoa onnea, hyvä rouva. Kova talvi silloin, kun olisimme olleet hyvin tyytyväisiä leutoon, ja leuto talvi, kun olisimme tarvinneet kovan! Täytyy tunnustaa, ettei meitä tähän asti ole onni suosinut. Ja ajatellessani, että meillä on kuljettavana kahdeksansataa kilometriä, mukanamme naisia ja pieni lapsi...

Ja Jasper Hobson viittasi kädellään etelään, osoittaen silmiensä eteen leviävää ääretöntä aavikkoa laajaa valkoista tasankoa oikullisine mustine juovineen. Surkea näky tuo vaillinaisesti jäätynyt meri, jonka pinta synkästi rouskui! Samea kuu, puolittain uponneena kosteaan usvaan, oli vaivoin noussut parisen astetta himmeän taivaanrannan yläpuolelle ja valaisi tuota kokonaisuutta kelmeällä loistollaan. Puolihämäryys ja lisäksi eräät valontaittumisilmiöt suurensivat kaikki esineet kahta vertaa kookkaammiksi. Muutamat keskikokoiset jäävuoret olivat kuin valtavan suuria möhkäleitä ja näyttivät toisinaan salaperäisiltä hirviöiltä. Lintuja lenteli kovasti suhisevin siivin ohitse, ja pieninkin niistä saattoi mainitun näköhäiriön tähden näyttää isommalta kuin korppikotka. Muutamilla tahoilla jäävuorten keskellä näytti avautuvan valtavan suuria mustia tunneleita, joihin uskaliainkin mies epäröisi tunkeutua. Toisinaan tapahtui äkillisiä liikkeitä, kun jäävuori kääntyi ylösalaisin; vedenalaiselta puolelta oli näet joku kappale lohjennut, jolloin vuori menetti alkuperäisen tasapainonsa ja haki uuden. Silloin kuului kovaa räiskettä, jota valtava kaiku monisteli. Näin vaihteli näyttämö yhä, ikään kuin koristeet jossakin satunäytelmässä. Millaisia kauhuntunteita tällöin heräsikään näitä pelottavia ilmiöitä katselevissa kovaonnisissa talvehtijoissa, joiden pian täytyisi lähteä retkelle sellaisen jääaavikon halki!

Huolimatta rohkeudestaan ja henkisestä tarmostaan rouva Paulina Barnett tunsi kauhistuksen väreitä koko ruumiissaan, ja hänen sielunsakin oli vähällä jäätyä. Hänen teki mieli sulkea silmänsä ja korvansa näkemästä ja kuulemasta. Kun kuu hetkiseksi verhoutui paksumpaan usvaan, kävi napaseudun kaameus yhä ahdistavammaksi, ja hän oli silloin näkevinään jonon miehiä ja naisia taivaltamassa tämän autiuden halki, keskellä kiivasta lumipyryä, myrskyn raivoa, jäävuorten myllerrystä, arktisen yön syvässä pimeydessä.

Mutta sittenkin hän ponnisti näkökykyään. Hän tahtoi totuttaa silmiään näihin ilmiöihin, karaista sieluaan kauhuntunnetta vastaan. Niinpä hän yhä tuijotti ja yhtäkkiä pääsi hänen rinnastaan parahdus, hänen kätensä tarttui kovasti luutnantti Hobsonin käteen, ja hän osoitti sormellansa valtavan kookasta, epämääräisen muotoista esinettä, joka liikkui puolipimeässä tuskin sadan askelen päässä heistä.

Tuo hohtavan valkoinen, jättiläiskokoinen hirviö näytti vähintään viidentoista metrin korkuiselta. Se tallusteli hitaasti irrallisilla jäälohkareilla tehden tavan takaa hirveän loikkauksen toiselta toiselle, omituisesti heilutellen suunnattomia käpäliään, joilla se olisi voinut puristaa syleilyynsä kymmenen tukevaa tammenrunkoa yhdellä kertaa. Se näytti myös haluavan etsiä kulkukelpoista reittiä jäätikön poikki ja paeta tältä turmiolliselta saarelta. Jäälohkareet upposivat hirviön painon alla, ja vasta rimpuiltuaan hyvän aikaa puolelta toiselle sen onnistui jälleen nousta pystyyn, tavattuaan tukevan kohdan.

Hirviö kompuroi sillä tavoin eteenpäin jäätä myöten puolisen kilometriä. Sitten, varmaankin huomattuaan, ettei matkaa voinut jatkaa, se kääntyi takaisin päin ja suuntasi askelensa suoraan sinne, missä luutnantti Hobson ja rouva Paulina Barnett seisoivat rannalla.

Samassa Jasper Hobson tempasi pyssynsä, joka hänellä riippui hihnassa olalla, ja valmistautui ampumaan.

Mutta juuri kun hän jo tähtäsi eläintä, hän laski aseensa ja sanoi puoliääneen:

– Karhu se vain on, tavallinen jääkarhu, jonka mittasuhteet valon taittuminen on niin mahdottomiin suurentanut!

Se oli todellakin jääkarhu, ja myös rouva Paulina Barnett huomasi näköhäiriön tehneen pahan kepposen. Hän veti syvän henkäyksen. Sitten juolahti hänen päähänsä eräs ajatus, ja hän huudahti:

– Se on minun karhuni! Uskollinen kuin New Foundlandin koira! Kaiketi ainoa, joka jäi saarelle. – Mutta mitä se tuolla tekee?

– Se koettaa päästä pois, luutnantti Hobson vastasi päätään pudistaen. – Se tahtoo paeta tältä kirotulta saarelta. Mutta se ei vielä pääse. Niinpä se näyttää myös meille, että tie on samoin meiltäkin tukossa.

Jasper Hobson ei ollut väärässä. Vangiksi joutunut peto oli koettanut lähteä saarelta, päästäksensä johonkin paikkaan mantereelle, mutta kun se ei siinä onnistunut, se kääntyi takaisin. Karhu käänteli päätään ja murahteli puoliääneen tallustaessaan tuskin parinkymmenen askelen päässä luutnantin ja hänen seuralaisensa ohitse. Joko peto ei heitä huomannut tai ei välittänyt heistä, sillä se jatkoi menoaan raskain askelin suunnaten kulkunsa Michelin niemeä kohti ja katosi pian mäen taakse.

Sinä päivänä luutnantti Hobson ja rouva Paulina Barnett palasivat varustukseen vaiteliaina ja apeina. Mutta lähtövalmistukset jatkuivat siirtokunnassa, ikään kuin jääkenttien poikki voisi piankin lähteä liikkeelle. Nyt ei saanut mitään laiminlyödä retkikunnan turvallisuuden kannalta, vaan kaikki oli ennakolta ajateltava valmiiksi ja otettava huomioon sekä pohjolan luonnon hankaluudet ja rasitukset että myös sen oikullisuudet, kun se niin sitkeästi torjuu luotaan ihmisen yritykset tulla tutkimaan sitä.

Vetokoirat olivat saaneet erikoista huolenpitoa. Niiden oli annettu vapaasti juoksennella varustuksen ympärillä, jotta pitkästä levosta kangistuneet jäsenet voimistuisivat. Ne olivatkin nyt varsin tyydyttävissä voimissa ja kykenisivät tekemään pitkän matkan, ellei niitä liiaksi rasitettaisi.

Reet tarkastettiin huolellisesti. Jääkentän rosoinen pinta panisi niiden kestävyyden kovalle koetukselle. Niiden tärkeimpiä osia, kuten jalaksia ja kehiä, vahvennettiin, ja kaiken tämän työn suoritti tietenkin MacNap miehineen, joiden käsissä ajoneuvot tulivat mahdollisimman hyvään kuntoon.

Lisäksi valmistettiin kaksi isokokoista rekeä, toinen ruokavarojen, toinen turkisten kuljettamista varten. Nämä reet oli tarkoitettu kesytettyjen porojen vedettäviksi ja sitä varten erityisesti sovellettu. Turkikset, kuten myönnettiin, olivat tosin ylellisyystavaroita, joita ehkä ei ollut viisasta ottaa vastukseksi. Mutta Jasper Hobson tahtoi mikäli suinkin mahdollista valvoa Hudson Bay Companyn etuja, aikoen kuitenkin jättää turkikset taipaleelle, jos ne alkaisivat käydä haitallisiksi itse retkikunnalle. Eikä siitä tulisi uutta vahinkoa, sillä jos kallisarvoiset turkikset jätettäisiin varastoaittoihinsa, ne menisivät silloinkin varmasti hukkaan.

Mitä muonavaroihin tuli, niitä täytyi olla runsaasti mukana, ja niiden tuli olla helposti kuljetettavassa muodossa. Vähääkään ei voitu luottaa matkan varrella saatavaan riistaan, sillä heti kun pääsy jäätä myöten kävisi mahdolliseksi, livistäisivät syötävät riistaeläimet tiehensä ja ehtisivät ennen pitkää eteläisille seuduille. Sen tähden varustettiin erityiseen rekeen säilykelihaa, jänispiirakoita, kuivattua kalaa, korppuja, jotka ikävä kyllä olivat huvenneet jo kovin vähiin, sekä paljon muuta, myös runsaasti suolaruohoa ja kuirimoa, sekä spriitä lämmittävien juomien kuumentamista varten. Jasper Hobson olisi mielellään halunnut ottaa mukaan myös polttopuuta, sillä kahdeksansadan kilometrin matkalla ei ollut ainoatakaan puuta, pensasta tai sammaltakaan, eikä ollut luottamista hylkypuiden tai meren kuljettamien laivanjätteiden kohtaamiseen. Mutta sellaista lisäkuormaa ei mitenkään voitu sallia, vaan siitä aikeesta oli pakko luopua. Hyväksi onneksi ei lämpimistä vaatteista ollut puutetta; niitä olisi matkan varrella runsaasti, ja lisää voitaisiin tarpeen tullen saada turkiskuormasta.

Mitä Thomas Blackiin tuli, joka vastoinkäymisensä jälkeen oli kokonaan vetäytynyt erilleen muusta maailmasta, karttaen tovereitaan omassa huoneessaan, ottamatta koskaan osaa luutnantin, kersantin ja rouvan neuvotteluihin, niin hän tuli näkyville vasta sen jälkeen kun lähtöpäivä oli lopullisesti määrätty. Mutta silloinkaan hän ei välittänyt muusta kuin siitä reestä, jolla hänen oli määrä kuljettaa omaa persoonaansa, välineitään ja muistiinpanovihkojaan. Hän pysyi mykkänä; häneltä ei voitu saada irti ainoatakaan sanaa. Hän oli unohtanut kaikki, senkin, että hän oli tiedemies, ja siitä lähtien kun hän oli pettynyt "oman" pimennyksensä tutkimisessa, kun protuberanssien ratkaisu oli päässyt häneltä ohi silmien, hän ei ollut näyttänyt enää välittävän korkeille leveysasteille ominaisista luonnonilmiöistä, kuten revontulista tai muista.

Viime päivät oli jokainen niin uutterasti ja innokkaasti puuhannut, että marraskuun 18. päivän aamuna oltiin lähtövalmiina.

Pahaksi onneksi jääkenttä ei ollut vieläkään kuljettavassa kunnossa. Vaikka lämpötila oli jonkin verran laskeutunut, ei pakkanen vielä ollut kyennyt tekemään meren pintaa joka paikasta kestäväksi. Luntakaan, kovin hienoa muuten, ei satanut tasaisesti ja yhtä mittaa. Jasper Hobson, Marbre ja Sabine olivat joka päivä samonneet saaren rannikkoa pitkin Michelin niemestä entisen Mursulahden polvekkeeseen asti. Olivatpa he edenneet jäätiköllekin parin kilometrin päähän rannasta ja saaneet silloin ikäväkseen huomata kaikkialla railoja, rakoja ja halkeamia. Ei siinä kyllin, ettei olisi voinut lähteä matkaan reellä, vaan jalkamiehenkin, joka sentään saattoi liikkua vapaammin, olisi ollut liian vaarallista poistua kauas rannasta. Luutnantti Hobson ja hänen molemmat toverinsa olivat lyhyillä retkillään saaneet kestää kovaa rasitusta, ja he luulivat monesti siellä epävakaisilla paikoilla keskellä vielä irtonaisia jäälohkareita kulkiessaan, etteivät he voisikaan enää päästä takaisin Viktorian saarelle.

Näytti tosiaan siltä kuin luonto olisi saaliinhimoisesti iskenyt onnettomien talvehtijoiden kimppuun. Marraskuun 18. ja 19. päivän kuluessa lämpötila kohosi, samalla kun ilmapuntari vuorostaan laski. Sellaisesta ilmaston muutoksesta olisi varmaankin tuhoisat seuraukset, sillä pakkasen lauhtuessa taivas tuli täyteen usvaa. Lämpömittarin osoittaessa hiukan yli yhden asteen lämmintä ei taivaasta satava aine ollut enää lunta, vaan silkkaa vettä, ja sitä tuli kuin saavista kaataen. Sellaiset saderyöpyt, suhteellisesti lämmintä vettä, sulattivat valkoisen lumipeitteen monin paikoin täysin. Helppo on arvata, mitä taivaasta tulvivat vedet vaikuttivat jääkenttään. Se alkoi tietenkin hajota rikki. Olisi voinut luulla, että jäidenlähtö oli tulossa. Luutnantti Hobson, joka kauheasta säästä huolimatta usein kävi saaren eteläpuolella, palasi sieltä eräänä päivänä epätoivoissaan.

Marraskuun 20. päivänä nousi myrsky, likipitäen yhtä raju kuin se, joka oli raivonnut saarella pari kuukautta sitten. Talvehtijat eivät voineet astua ulos huoneesta, vaan olivat viiden vuorokauden ajaksi suljetut Fort Espérancen seinien sisälle.

JÄÄTIKÖN POIKKI

Marraskuun 22. päivänä sää alkoi vihdoin jonkin verran asettua. Muutamissa tunneissa oli myrsky kovin tyyntynyt. Tuuli kääntyi pohjoiseen, ja lämpötila laski monta astetta. Joitakin pitkämatkaisia lintuja lensi seudun yli, ja hävisi kaukaisuuteen. Ehkäpä vihdoinkin saattoi toivoa ilman muuttuvan semmoiseksi kuin sen tähän vuodenaikaan näin korkealla leveysasteella piti olla. Talvehtijat olivat tosiaan kovaonnisia siinä, ettei pakkanen ollut sellainen kuin viime talvena, jolloin lämpömittarin väkiviinapatsas laskeutui viiteenkymmeneenviiteen miinusasteeseen.

Jasper Hobson päätti, ettei lähtöä Viktorian saarelta enää sopinut lykätä pitemmälle ja 22. päivän aamuna pieni siirtokunta oli valmiina jättämään Fort Espérancen ja koko saaren, joka nyt oli yhtä kappaletta ympäröivän meren jään kanssa, mutta samalla kahdeksansadan kilometrin päässä Amerikan mantereesta.

Kello puoli kahdentoista aikaan päivällä, jolloin ilma oli harmahtava mutta tyyni, ja valtavan kauniit revontulet parhaillaan leimusivat näköpiiristä keskitaivaalle asti, luutnantti Hobson antoi lähtömerkin. Koirat oli valjastettu rekien eteen. Kolme paria kotiporoja veti isompia rekiä, ja niin lähdettiin äänettöminä liikkeelle Michelin niemeen päin – siihen paikkaan, jossa saari lopullisesti jätettäisiin selän taakse ja siirryttäisiin jäälle.

Karavaani kulki aluksi Barnettin järven itäpuolella olevan metsäisen mäen rinnettä pitkin, mutta juuri kun piti laskeutua harjulta, kääntyi vielä jokainen luomaan viimeisen katseen Bathurstin niemeen, joka nyt oli ainiaaksi jätettävä. Muutamia lumesta esiinpistäviä särmiä piirtyi revontulten valoa vasten, ja pari kolme valkoista viivaa oli osoittamassa siirtokunnan paaluaidan piirteitä. Jokin harmahtava kuvajainen, uuninpiipusta nouseva savu, viimeinen henkäys liedestä, joka pian iäksi sammuisi – sellaisena kajasti viimeinen kuva Fort Espérancesta, sellaisena se asumus, joka oli maksanut niin paljon nyttemmin hyödytöntä työtä ja vaivaa!

– Jää hyvästi, jää hyvästi, meidän pohjoinen kotiparkamme! rouva Paulina Barnett huudahti, huiskuttaen kädellään vielä viimeisen kerran.

Ja kätkien mieleensä tämän muiston he kääntyivät alakuloisina ja äänettöminä jatkamaan paluumatkaansa.

Tunnin kuluttua he olivat ehtineet Michelin niemeen, kierrettyään sulan paikan, jota leuto talvi ei ollut kyennyt jäädyttämään umpeen. Tähän saakka eivät vaikeudet olleet vielä olleet suuret, sillä Viktorian saaren kamara oli verrattain tasainen. Mutta aivan toisin oli laita jäätiköllä. Pohjoisesta päin ahtautuneiden lohkareiden suunnaton paino oli työntänyt jäitä kasaan, muodostetaan korkeita röykkiöitä ja jäävuoria, joiden välitse oli mitä suurimmilla ponnistuksilla ja väsyttävällä etsiskelemisellä löydettävä kulkukelpoisia solia, jos halusi päästä askeltakaan eteenpäin.

Sen päivän iltaan mennessä oli saatu taivalletuksi jäätikköä muutamia kilometrejä. Sitten piti ryhtyä toimiin yösijan laatimiseksi. Siinä meneteltiin eskimoiden ja Pohjois-Amerikan intiaanien tapaan kaivaen lumimajoja jäälohkareisiin. Jäätuurat tekivät tehtävänsä niin hyvin, että kello kahdeksan tienoissa koko siirtokunnan henkilökunta, syötyään illalliseksi kuivaa lihaa, oli kömpinyt koloihinsa, joissa oli lämpimämpi kuin olisi voinut uskoakaan.

Mutta ennen nukkumista rouva Paulina Barnett oli kysynyt luutnantilta, kuinka pitkäksi saattoi arvioida matkan Fort Espérancesta leiriytymispaikalle.

– Arvelen, ettemme ole kulkeneet enempää kuin kaksitoista kilometriä, Jasper Hobson vastasi.

– Kaksitoista kahdeksastasadasta! rouva virkkoi. – Sen mukaan meiltä menee kolme kuukautta matkaan, ennen kuin pääsemme Amerikan mantereelle.

– Kolme kuukautta, ehkä enemmänkin, Jasper Hobson myönsi, – mutta joutuisammin emme voi kulkea. Tämä reitti ei ole samanlainen kuin matkamme viime vuonna jäätasankoja myöten Fort Reliancesta Bathurstin niemelle, vaan nyt meidän on taivallettava pitkin ahtojään rosoista pintaa, mikä tulee olemaan kaikkea muuta kun helppoa. Odotan yrityksemme kohtaavan suuriakin vaikeuksia. Jospa vain jaksaisimme voittaa ne! Joka tapauksessa, tärkeintä ei ole se, että pääsemme perille pian, vaan että pysymme hyvässä kunnossa, ja suureksi onnekseni katson, jos Fort Relianceen palatessamme ei ketään tovereistamme puutu joukosta. Suokoon taivas, että kolmen kuukauden perästä jalkamme polkee jotakin paikkaa Amerikan rannikolla, hyvä rouva, ja siitä saamme ilmaista hartaan kiitoksemme Korkeimmalle!

Yö kului rauhallisesti, mutta pitkän unettomuutensa aikana Jasper Hobson luuli tuntevansa siinä perustassa, jolle he olivat yösijansa järjestäneet, pahaenteisiä vavahduksia, jotka ilmaisivat jääkentän eri osien olevan vailla lujaa keskinäistä yhteyttä. Hänestä näytti ilmeiseltä, että ääretöntä jäätikköä monin paikoin halkoivat railot, mikä oli perin ikävä seikka, koska pääsy kiinteälle maaperälle kävi niin ollen hyvinkin epävarmaksi. Hän oli muuten ennen lähtöä tehnyt sen huomion, etteivät turkiseläimet enempää kuin pedotkaan olleet poistuneet siirtokunnan läheltä, eivätkä pyrkineet talveksi eteläisemmille seuduille lauhkeampaan ilmastoon, minkä hän arvasi johtuvan vain siitä yksinkertaisesta seikasta, että ne tiesivät kohtaavansa matkalla esteitä, jotka vaisto oli niille ilmoittanut. Mutta Jasper Hobson oli sentään tehnyt järkevästi ryhtyessään yritykseen viedä pienen siirtokuntansa takaisin mantereelle ja lähtiessään siinä tarkoituksessa pyrkimään jääaavikon halki. Sillä olihan täysi syy ennen jäidenlähdön aikaa edes yrittää jopa senkin uhalla, että yritys menisi myttyyn ja täytyisi kääntyä takaisin, joten hän jättäessään siirtokuntansa ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa.

Seuraavana päivänä, marraskuun 23:ntena, retkikunta ei jaksanut tehdä edes niin pitkää taivalta kuin eilen, sillä vaikeudet olivat kasvaneet tavattomasti. Jääkenttä oli entistä epätasaisempi ja muutamista valtavista kerrostumista voitiin havaita, että useita ajojääkerroksia oli kasautunut päällekkäin, varmaankin siksi, että napameren kiintojää oli ne työntänyt tieltään. Siitä oli seurauksena jäälohkareiden törmäämistä vastatusten ja jäävuorten yhteensulloutumista, ikään kuin joku voimattomaksi uupunut käsi olisi paiskannut vuorijonon alas tälle kohdalle rikkoutumaan sikin sokin kappaleiksi.

Silminnähtävää oli, ettei reki- ja valjakkojono voisi päästä lohkareiden päällitse, ja yhtä selvää oli, ettei kirveiden ja tuurien avulla voitaisi murtautua sellaisten röykkiöiden lävitse. Muutamat jäävuorista olivat mitä erikoisimman muotoisia, ja niiden rykelmä näytti maahan luhistuneelta kaupungilta. Useiden jäävuorten korkeus oli reilut sata metriä, ja niiden huipuille oli kasautunut valtavia irrallisia kappaleita, jotka tekivät niiden tasapainossa pysymisen niin epävakaiseksi, etteivät ne oduttaneet muuta kuin pientä sysäystä, tuskinpa muuta kuin ilman värähdystä, syöksyäkseen kumoon.

Niinpä jäävuoria sivuutettaessa piti noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Oli annettu määräys, ettei sellaisissa vaarallisissa kulkupaikoissa saanut korottaa ääntään eikä piiskan läimäyksillä kiihottaa valjakoita. Nämä varotoimet eivät olleet ensinkään liioiteltuja; vähinkin ajattelemattomuus olisi saattanut aiheuttaa pahoja seurauksia.

Mutta vaaranpaikkojen kiertämisellä ja kulkukelpoisten kohtien hakemisella hukattiin rajattomasti aikaa, ponnistettiin voimia uuvuksiin asti, eikä kaikella tällä vaivannäöllä paljonkaan edistytty haluttuun suuntaan, kun täytyi kaartaa kymmenenkin kilometriä päästäkseen edes yhden kilometrin sinnepäin, minne oikeastaan oli matka. Jalkojen alla oli sentään vielä luja pohja.

Mutta 24. päivänä ilmestyi toisia esteitä, joita Jasper Hobsonilla oli täysi syy pelätä voittamattomiksi. Taivallettuaan ensimmäisen jääkentän poikki, noin kolmekymmentä kilometriä Viktorian saaresta, retkikunta oli saapunut paljon tasaisemmalle jäätikölle, jonka ei nähtävästi ollut tarvinnut olla kovassa puristuksessa. Kaiketikin merivirtojen suunta oli sellainen, ettei niiden vaikutus ollut kohdistunut tähän osaan jääkenttää. Mutta pian Jasper Hobson tovereineen sen sijaan huomasi, että leveät, vielä sulat railot katkaisivat heiltä pääsyn eteenpäin. Lämpötila oli verrattain korkea, mittari osoitti keskimäärin pari astetta lämmintä. Mutta suolainen vesi pysyy sulana paremmin kuin suolaton eikä jäädy ennen kuin vasta muutamien asteiden pakkasessa; niin ollen meri ei ollut voinut mennä jäähän. Kaikki kiinteät osat jääkenttää olivat tulleet pohjoisemmilta leveysasteilta, ne pysyivät koossa toistensa avulla ja niin sanoaksemme elättivät itseään omalla kylmyydellään; mutta arktisen meren eteläpuoli ei ollut samalla tavoin jäätynyt, ja lisäksi tuli lämmin vesisade, joka toi mukanaan uusia jäänsulatusaineita.

Mainittuna päivänä karavaani pakostakin pysähtyi railon eteen, joka oli täynnä jäänsekaista läikehtivää vettä; halkeama oli vain noin kolmenkymmenen metrin levyinen, mutta pituutta sillä oli useita kilometrejä.

Kaksi tuntia kuljettiin railon reunaa pitkin siinä toivossa, että siitä tulisi loppu ja päästäisiin jatkamaan matkaa varsinaiseen suuntaan, mutta turhaan: ei auttanut muu kuin pysähtyä ja asettua leiriin.

Jasper Hobson lähti kersantti Longin kanssa vielä puolisen kilometriä eteenpäin pitkin railon vartta, mutta se ei ottanut päättyäkseen. He sadattelivat talven lauhkeutta, joka aiheutti heille niin suurta haittaa.

– Täytyy sittenkin kulkea eteenpäin, kersantti Long sanoi, – sillä emmehän voi tännekään jäädä.

– Tietysti, luutnantti Hobson myönsi; – kun menemme railoa pitkin suuntaan tai toiseen, sen kiertäminen onnistuu kai lopulta. Mutta kun tästä on päästy, ilmestyy tietenkin toisia railoja, ja niin jatkuu samaa menoa yhä ehkä satoja kilometrejä, niin kauan kuin tätä epävakaista ja surkeaa lämpötilaa kestää!

– Sepä se, herra luutnantti, mutta siitä on otettava selko ennen kuin matkaa jatketaan, kersantti sanoi.

– Aivan oikein, se on tarpeen, Jasper Hobson vastasi päättävästi, – muuten saattaa tapahtua, että tehtyämme kaiken maailman mutkia ja koukeroita kahdeksan-yhdeksän sataa kilometriä emme ole vielä ehtineet puoltakaan siitä matkasta, joka erottaa meidät Amerikan mantereesta. Ennen kuin siis lähdemme edemmäksi, pitää tarkastaa jääkentän pintaa, ja niin minä nyt aionkin tehdä.

Sitten Jasper Hobson sanaakaan lisäämättä riisuutui, syöksyi jääkylmään veteen ja vankkana uimarina saavutti piankin railon toisen reunan. Sieltä hän katosi pimeään keskelle jäävuoria.

Muutamia tunteja myöhemmin Jasper Hobson palasi uupuneena yöpymispaikkaan, jonne kersantti jo etukäteen oli saapunut. Hän vei kersantin syrjään ja ilmoitti hänelle ja myös rouva Paulina Barnettille, että jäätikköä pitkin oli mahdotonta kulkea.

– Kukaties onnistuisi, hän sanoi, – yksinäisen miehen ilman rekeä ja kuormaa liikkua siellä, mutta useamman hengen karavaani ei voi. Railot lisääntyvät edempänä, ja Amerikan mantereelle pyrkiessä meillä olisi enemmän hyötyä veneestä kuin reestä.

– No niin, kersantti vastasi, – jos siellä voi yrittää yksinäinen mies, niin eikö yhden meistä ole lähdettävä koettamaan tehdä se matka ja mentävä noutamaan apua?

– Olen ajatellutkin lähteä... Jasper Hobson vastasi.

– Tekö, herra Jasper?

– Te, herra luutnantti?

Nämä kaksi yhtaikaa tehtyä kysymystä todistivat, kuinka odottamaton Jasper Hobsonin ehdotus oli ja kuinka huonosti se näytti käyvän laatuun. Hänkö, retkikunnan johtaja lähtisi? Ja jättäisi oman onnensa varaan ne, jotka oli uskottu hänen haltuunsa, vaikkapa se tapahtuisikin mitä suurimpien vaarojen torjumiseksi ja heidän etunsa vuoksi! Ei, se oli mahdotonta. Eikä Jasper Hobson pysynytkään itsepäisesti ehdotuksessaan.

– Onhan se niinkin, hyvät ystävät, hän sanoi sitten, – enkä saa lähteä luotanne. Mutta hyödytöntä on myös kenenkään muun yrittää. Hän ei todellakaan onnistuisi siinä, vaan menehtyisi taipaleelle, menettäisi henkensä, ja kun sitten jäätikkö sulaisi, ei hänen ruumiillaan olisi muuta hautaa kuin kuilu, joka ammottaa jalkojemme alla. Mitäpä sitä paitsi hyödyttäisi, vaikka hänen onnistuisi päästä Uuteen Arkangeliin? Kuinka sieltä tultaisiin avuksemme? Varustettaisiinko laiva meitä etsimään? Mutta eihän laiva voisi lähteä liikkeelle, ennen kuin jäät sulavat. Ja kuka voi tietää, minne Viktorian saari jäiden lähdettyä on ajautunut, napamereenkö vai Beringin salmeen?

– Olette oikeassa, herra luutnantti, kersantti Long vastasi. – Pysykäämme yhdessä, ja jos meidän pitää pelastua laivalla, niin onhan MacNapin alus vielä Bathurstin niemellä, eikä sitä ainakaan tarvitse odottaa!

Rouva Paulina Barnett oli kuunnellut keskustelua hiiskumatta sanaakaan. Hän ymmärsi hyvin, että kun jääkenttää oli mahdoton kulkea, ei ollut muuta neuvoa kuin turvautua rakennusmestarin laivaan ja odottaa rohkeasti jäidenlähtöä.

– Mitä siis aiotte, herra Jasper? hän kysyi.

– Palata Viktorian saarelle.

– Palatkaamme siis, ja taivas suokoon siihen apunsa!

Siirtokunnan henkilökunta kutsuttiin kokoon, ja sille ilmoitettiin paluuehdotuksesta.

Ensi vaikutus, jonka luutnantti Hobsonin ilmoitus teki, oli huono. Ihmisparat luottivat niin varmasti siihen, että he jäitse piankin pääsisivät mannermaalle, ja heidän pettymyksensä oli melkein epätoivoa. Mutta he vapautuivat siitä pian ja vakuuttivat olevansa valmiit tottelemaan.

Jasper Hobson teki heille silloin selkoa äskeisen tutkimusretkensä tuloksista. Hän ilmoitti, että esteet lisääntyivät edempänä ja että oli täysin mahdotonta kulkea koko kuormaston kanssa, mutta kuormasto oli kuitenkin välttämätön useita kuukausia kestävällä matkalla.

– Tällä erää, hän lisäsi, – olemme eristettyjä kaikesta yhteydestä Amerikan rannikkoon, ja jatkamalla kulkuamme yhä etelään tai kaakkoon, suunnattomien rasituksienkin uhalla me lisäksi saatamme itsemme siihen vaaraan, ettemme pääsekään enää takaisin saareemme, viimeiseen ja ainoaan pakopaikkaamme. Sillä jos jäiden lähtiessä olemme vielä täällä jäätiköllä, niin olemme hukassa. En ole tahtonut salata teiltä tätä totuutta, ystäväni, mutta toisaalta en ole lainkaan huolissani. Tiedän puhuvani tarmokkaille ihmisille, jotka puolestaan tietävät minusta, etten vähästä syystä peräydy. Toistan sanani: me seisomme tällä erää mahdottomuuden edessä!

Sotamiehillä oli ehdoton luottamus päällikköönsä. He tunsivat hänen rohkeutensa ja tarmonsa, ja jos hän sanoi, ettei voitu päästä eteenpäin, niin silloin eteneminen todellakin oli mahdotonta.

Paluumatkalle Fort Espéranceen päätettiin siis lähteä huomispäivänä. Se aloitettiin mitä kurjimmissa oloissa. Sää oli kauhea. Kovat vihurit puhalsivat pitkin jääkenttää. Sade virtasi tulvanaan. Ajateltakoon, kuinka vaikeata oli puskea eteenpäin keskellä syvää pimeyttä sellaisessa jäävuorten sokkelossa.

Retkikunta tarvitsi jopa neljä päivää ja neljä yötä katkaistakseen taipaleen, joka erotti sen saaresta. Useita rekiä valjakkoineen syöksyi avantoihin. Luutnantti Hobsonilla oli sentään älykkyytensä ja varovaisuutensa myötä se onni, ettei kukaan hänen joukostaan joutunut tapaturman uhriksi. Mutta mitä rasituksia, koettelemuksia ja vaaroja ja mikä tulevaisuus olikaan tarjona noille onnettomille, joilla oli edessään uusi talvenvietto ajelehtivalla saarella!

TALVIKUUKAUDET

Luutnantti Hobson ja hänen karavaaninsa palasivat Fort Espéranceen vasta 28. päivänä, kestettyään erittäin rasittavan matkan vaivat ja vaiheet. Nyt heillä oli enää ainoana pelastuksen toivona aluksensa, joka kuitenkaan ei ollut käytettävissä ennen kuin kuuden kuukauden kuluttua, toisin sanoen vasta meren auettua.

Niinpä nyt alkoi talvenvietto. Reet tyhjennettiin kuormistaan, elintarvikkeet vietiin varastopaikkoihinsa ja vaatteet, aseet, tarvekalusto, turkikset aittoihinsa. Koirat suljettiin tarhaansa ja porot navettaansa.

Thomas Blackin oli pakko samoin laittaa taas kaikki välineensä kuntoon, mutta minkä epätoivon vallassa hän sen tekikään! Onneton tähtitieteilijä kantoi kaikki tavaransa, kirjansa ja vihkonsa omaan huoneeseensa, ja "kovan onnen vainoamisesta" entistään ärtyneempänä hän eristäytyi taas kaikesta, mitä siirtokunnassa tapahtui.

Yhdessä päivässä oli kaikki saatu entiseen kuntoon, ja sitten alkoi uudestaan talvehtijoiden tavallinen elämä ja olo, jossa ei ollut paljonkaan vaihtelua ja jota suuren kaupungin elämään tottunut pitäisi tietenkin kauhean yksitoikkoisena. Ompelutyöt, vaatteiden paikkaamiset ja parsimiset, turkisten hoito ja kunnossapito, niistä kun ehkä kallisarvoisimmat voitiin pelastaa, lisäksi säähavainnot, jäätikön silmälläpito ja vihdoin lueskelu, siinäpä jokapäiväiset työt ja virkistykset olivatkin. Rouva Paulina Barnett oli kaikessa päähenkilönä ja hänen vaikutuksensa näkyi kaikkialla. Jos toisinaan sattui jotakin pientä kahinaa sotamiesten kesken, he kun nykyisestä tilastaan hermostuneina ja tulevasta kohtalostaan levottomina joutuivat joskus ärtyisälle päälle, niin se hälveni kuin tuhka tuuleen heti kun rouva Paulina Barnett virkkoi heille sanasen. Rouvalla oli tähän pieneen seurakuntaan suuri vaikutus, jota hän ei koskaan käyttänyt muutoin kuin kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Kaluma oli häneen yhä enemmän kiintynyt. Kaikki muutkin pitivät nuoresta eskimonaisesta, joka oli niin hyvänluontoinen, kiltti ja palveluhaluinen. Rouva Paulina Barnett oli alkanut antaa hänelle opetustakin ja onnistui tehtävässään hyvin, sillä oppilas oli todella älykäs ja tiedonhaluinen. Ensimmäinen tehtävä oli täydentää hänen taitoaan englannin kielessä ja opettaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Kalumalla oli muuten tarjolla kymmenkunta opettajaa, jotka kilpailivat huvista saada istuttaa häneen tiedon ja taidon alkeita, sillä sotamiehistä, jotka olivat saaneet kasvatuksensa Englannissa tai sen alusmaissa, ei ollut ainoatakaan luku-, kirjoitus- tai laskutaidotonta.

Laivan rakentamista joudutettiin uutterasti, ja sen piti olla laitoineen kansineen valmiina ennen kuukauden loppua. Keskellä silloista kaamosaikaa MacNap ja hänen miehensä työskentelivät yhtä mittaa väsymättömästi soihtujen valossa, toisten valmistellessa purjeistoa ja köysistöä siirtokunnan varastoaitoissa. Vaikka talven aika oli jo pitkälle ehtinyt, sää pysyi yhä epävakaisena. Pakkanen, joskus kireäkin, lauhtui tuota pikaa – mikä nähtävästi johtui ainaisista länsituulista.

Koko joulukuu kului tällaisissa oloissa: vesi- ja lumisateita vuorotellen, lämpötilan vaihdellessa kolmen asteen pakkasesta yhden asteen lämpimään. Polttopuiden menekki oli vähäinen, vaikka säästelemiseen ei olisi ollut mitään syytä, halkovarastot kun olivat runsaat. Mutta ikävä kyllä, valaistusaineiden laita ei ollut samoin. Öljy näet uhkasi loppua kesken, niin että Jasper Hobsonin oli pakko kieltää käyttämästä lamppuvaloa enempää kuin pari tuntia päivässä. Koetettiin kyllä käyttää valaistuksena poronrasvaa, mutta sen haju oli niin sietämätöntä, että ennemmin oltiin pimeässä. Työt täytyi sen tähden keskeyttää, ja joutilaisuudessa vietetyt hetket tuntuivat kovin pitkiltä.

Usein näkyi taivaalla revontulia, täydenkuun aikaan pari kolme kuunkehääkin. Thomas Blackille tarjoutui näin ollen tilaisuus mainittujen taivaanilmiöiden hyvinkin tarkkaan havainnointiin, mutta hänpä ei hievahtanutkaan kammiostaan. Hän oli kerrassaan mennyt tolaltaan.

Joulukuun 30. päivänä saattoi kuun loisteessa erottaa pitkän jäävuorijonon, joka sulki koko taivaanrannan saaren pohjois- ja itäpuolella. Se oli toistensa päälle kasautuneiden jäämöhkäleiden kenttä. Sen korkeus oli arviolta sata metriä. Moinen valtava muuri ympäröi saarta kahden kolmasosan pituudelta, ja pelättävissä oli, että se yhä siitäkin jatkuisi.

Taivas oli tammikuun ensimmäisellä viikolla täysin pilvetön. Uusi vuosi – 1861 – oli alkanut hyvällä pakkasella; elohopea laskeutui 14 asteeseen saakka. Se olikin toistaiseksi tämän omituisen talven matalin lämpömäärä, mutta sittenkin sangen vähäinen lämmön aleneminen niin korkealla leveysasteella.

Luutnantti Hobson piti tarpeellisena vieläkin kerran määritellä, tähtihavaintoihin perustuen, saaren leveys- ja pituusasteen ja sai silloin täyden varmuuden, ettei saari ollut hiventäkään siirtynyt paikaltaan.

Näihin aikoihin oli polttoöljy kaikesta säästäväisyydestä huolimatta loppumassa. Eikä sillä leveysasteella aurinko näyttäytyisi ennen helmikuun alkupäiviä. Siihen oli siis vielä kuukausi aikaa, ja talvehtijoita oli siten uhkaamassa täydellinen pimeys, kun nuoren eskimonaisen avulla lamppuöljyvarasto saatiin uusituksi.

Oli tammikuun 3. päivä. Kaluma oli lähtenyt jalan Bathurstin niemeen tarkastelemaan jäiden tilaa. Niillä paikoin, samoin kuin koko pohjoisessa osassa saarta, jäätikkö oli tiiviimpää. Jäälohkareet olivat paremmin liittyneet yhteen, niin ettei eri osien väliin jäänyt sulia paikkoja. Pinta oli tosin hyvin rosoinen, mutta joka kohdasta kiinteä mikä varmaankin johtui siitä, että se oli joutunut puristuksiin pohjoista kohti ajautuvan kiintojään ja Viktorian saaren väliin.

Mutta railojen sijasta nuori eskimonainen huomasi jäässä useita pyöreitä sileäreunaisia avantoja, joiden merkityksen hän varsin hyvin tunsi. Ne olivat näet hylkeiden tekemiä reikiä, joita ne eivät päästäneet jäätymään umpeen, noustakseen niiden kautta jäänalaisesta vankilastaan vetämään ilmaa keuhkoihinsa ja samalla hakemaan rannikolta lumen alta sammalia.

Kaluma tiesi, että karhuilla on tapana talvella istua kököttää kärsivällisesti tällaisten avantojen ääressä väijymässä hylkeiden nousua ja odotetun hetken tultua siepata hylje käpäliinsä, kuristaa se ja viedä saalis mukanaan. Hän tiesi myös eskimoiden yhtä kärsivällisesti vaanivan niitä ja hylkeen ilmestyessä aukolle heittävän surmansilmukan sen kaulaan, jolloin saalis oli helposti vedettävissä kuiville.

No niin, mitä karhut ja eskimot onnistuivat tekemään, siihen kai ketterät metsästäjätkin pystyivät, ja koska kerran oli avantoja, oli tietysti hylkeitäkin, jotka niitä käyttivät. Ja hylkeet vuorostaan olivat öljyä, toisin sanoen valoa, jota juuri siirtokunnassa parhaillaan kaivattiin.

Kaluma riensi takaisin siirtokuntaan ilmoittamaan havaintonsa Jasper Hobsonille, joka antoi siitä tiedon Marbrelle ja Sabinelle. Nuori alkuasukas selitti, millä tapaa eskimot talvisaikaan pyydystävät hylkeitä, ja kehotti heitä koettamaan samaa keinoa.

Tuskin oli Kaluma saanut viimeisen sanansa sanotuksi, kun Marbrella oli jo surmansilmukka valmiina köyden päässä.

Luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Kaluma, metsästäjät ja pari kolme muuta sotamiestä lähtivät Bathurstin niemelle, ja miehet ryömivät nelinkontin osoitettuja avantoja kohti, naisten jäädessä rannalla. He asettuivat silmukkaköysineen kukin avannolleen.

Odotusta kesti hyvän aikaa. Kului tunti. Ei merkkiäkään hylkeiden lähestymisestä. Mutta vihdoin eräässä avannossa – sitä tarkkaili Marbre – vesi alkoi poreilla. Näkyviin ilmestyi pää pitkine torahampaineen. Se oli mursun pää. Marbre lennätti taitavasti silmukan ja piti lujasti köydestä kiinni. Toverit kiiruhtivat apuun, ja jättiläiskokoisen mursun vastustelu loppui lyhyeen; se kiskottiin avannosta jäälle, jossa se kirveeniskuilla mukiloitiin kuoliaaksi.

Temppu menestyi siis mainiosti. Ja Fort Espérancen väki innostui kovasti tähän uuteen urheiluun. Saatiin sillä tavoin lisää mursuja ja niistä runsaasti öljyä – tosin öljyä, joka oli eläimellistä eikä kasvillista alkuperää – mutta sitä riitti lamppujen käyttöön, eikä niin ollen valoa puuttunut yhteistuvassa askaroivilta miehiltä ja naisilta.

Mutta ilman lämpötila pysyi ennallaan; pakkanen ei ottanut kiristyäkseen. Jos talvehtijat olisivat olleet lujalla maaperällä, he olisivat iloinneet niin lauhkeasta säästä. Heillä oli muuten korkea kiintojää hyvänä suojana pohjois- ja länsituulia vastaan, joten he säästyivät niiden vaikutuksilta. Tammikuu jatkui loppuaan kohti, eikä lämpömittari osoittanut vielä kuin muutamia asteita kylmää.

Mutta sään lauhkeudesta täytyi kun täytyikin olla seurauksena, ettei Viktorian saarta ympäröivä meri liene ollut yltäänsä jäässä. Samoin oli selvää, ettei jäätikkö ollut koko laajuudessaan yhtä kappaletta, vaan että siinä oli suurempia tai pienempiä repeämiä, joiden takia oli mahdotonta poistua saarelta, koska märehtijät, yhtä vähän kuin turkiseläimetkään, eivät olleet lähteneet tiehensä. Ne olivat sen sijaan käyneet kovin kesyiksi ja säyseiksi ja näyttivät talon kotieläimistöön kuuluvilta.

Luutnantti Hobsonin määräyksen mukaan annettiin eläinten olla rauhassa, sillä niiden surmaaminen olisi ollut hyödytöntä. Poroja joskus otettiin hengiltä, kun teki mieli tuoretta lihaa ja vaihtelua tavalliseen ruokajärjestykseen. Mutta varustuksen lähettyvillä arastelematta liikuskelevia kärppiä, näätiä, ilveksiä, myskirottia, majavia, kettuja jne., ei lainkaan ahdisteltu, eipä edes silloinkaan, kun niitä tunkeutui paaluaidar sisäpuolelle, vaan ne saivat olla täysin rauhassa. Suurenmoisen kauniita olivat näädät ja ketut talviturkeissaan; etenkin muutamista olisi saanut hyvin kalliin hinnan. Näin leutona talvena oli jyrsijöillä ohuen ja pehmeän lumen alta helposti saatavissa kasviravintoa, eikä niiden siis tarvinnut ollenkaan käyttää siirtokunnan varastoja.

Odoteltiin vain talven loppumista, tosin hieman levottomina, mutta kuitenkin, sillä olo ja elämä aikoi päivä päivältä tuntua yhä ikävämmältä, vaikka rouva Paulina Barnett koetti kaikin keinoin virkistää tovereitaan.

Eräs tapaus tuotti tammikuulla paljon huolta ja surua. Työmestari MacNapin pienokainen sairastui näet kovaan kuumeeseen. Ankara päänsärky, polttava jano, vilunväristykset ja vuoroin tuskallinen kuumuus saattoivat lapsiparan surkeaan tilaan. Mihin epätoivon tuskaan joutuivatkaan äiti ja mestari MacNap ystävineen! Eikä tiedetty mitä tehdä, sillä taudin laadusta ei päästy perille. Madge oli ainoa, joka pysyi rauhallisena ja oli näihin asioihin vähän perehtynytkin, ja hän määräsi virkistäviä rohtoja, hauteita ja muuta sentapaista, minkä lisäksi Kaluma otti omalle osalleen moninkertaisen vaivannäön ja valvoi yötä päivää lapsen vuoteen ääressä, eikä häntä voitu millään taivuttaa suomaan itselleen hetkenkään lepoa.

Mutta kolmannella vuorokaudella selvisi taudin laatu. Tuttu ihottuma, joka oli levinnyt pienokaisen koko ruumiin yli, osoitti taudin olevan vaikealaatuista tulirokkoa.

Harvoin sattuu, että vain vuoden vanhat lapset saavat tämän vaarallisen taudin, vieläpä niin rajussa muodossa, mutta toisinaan kuitenkin niin tapahtuu. Siirtokunnan lääkevarasto oli pahaksi onneksi melko puutteellinen. Mutta Madge, joka oli aikoinaan hoitanut useita tulirokkoisia, tunsi belladonnaliuoksen tehokkuuden. Sitä hän antoi pikku potilaalle pari tippaa päivässä, ja äärimmäisen tarkkaa huolta pidettiin siitä, ettei sairas joutuisi kosketukseen ulkoilman kanssa.

Lasta hoidettiin vanhempiensa huoneessa. Ennen pitkää olivat rokot kehittyneet täyteen voimaan; niinpä ilmaantui pieniä punaisia täpliä kieleen ja huuliin, jopa silmiinkin. Mutta kahden vuorokauden perästä ihotäplät alkoivat muuttua sinerviksi, sitten valkoisiksi, ja sen jälkeen iho hilseili.

Silloin piti noudattaa yhä suurempaa varovaisuutta, ettei tulisi vaikealaatuisia jälkitauteja. Mitään ei laiminlyöty, päinvastoin voi sanoa, että pienokaisen hoito oli kaikin puolin erinomaista. Ja niinpä tammikuun lopulla, kaksitoista vuorokautta tulirokon ilmestymisestä, voitiin pitää varmana, että tauti oli voitettu ja lapsi pelastuisi.

Silloin oli siirtokunnassa ilon päivä. Pienokainen oli koko siirtokunnan lapsi, koko joukkueen, koko rykmentin lapsi! Se oli syntynyt ankarassa ilmastossa, näiden kelpo ihmisten keskuudessa. He pitivät tätä poikasta koettelemustensa varalle annettuna panttina, jota taivas ei voisi heiltä riistää. Huoleti voidaan uskoa, että Kaluma olisi varmasti kuollut, jos tämä lapsi ei olisi jäänyt eloon; mutta pikku Michel toipui, ja sitä mukaa kuin hän parani, vahvistui koko siirtokunnan väestössä yhteisen pelastumisen toivo.

Näin oltiin suuren levottomuuden ohella päästy tammikuun 23. päivään. Viktorian saaren tilassa ei ollut tapahtunut muutosta. Yhtämittainen yö peitti vielä koko napameren. Muutamina päivinä satoi vahvasti lunta, peittäen saaren ja jääkentän reilun puolen metrin paksuudelta.

Sitten 27. päivänä siirtokunta sai melko odottamattoman vieraan. Sotamiehet Belcher ja Pen, ollessaan vahdissa aitauksen edustalla, huomasivat aamulla jättiläiskarhun, joka rauhallisesti tallusteli varustusta kohti. He tulivat ilmoittamaan rouva Paulina Barnettille, että heitä lähestyi vaarallinen peto.

– Se ei voi olla muu kuin meidän karhu! rouva Paulina Barnett sanoi Jasper Hobsonille, ja he molemmat sekä kersantti, Sabine ja muutamat pyssyillä varustetut sotamiehet lähtivät portille.

Karhu oli parin sadan askeleen päässä ja astuskeli rauhallisesti ja empimättä ikään kuin varta vasten tehdyn suunnitelman mukaan.

– Minä tunnen sen, rouva Paulina Barnett huudahti. – Se on sinun karhusi, Kaluma, sinun pelastajasi!

– Voi, älkää tappako minun karhuani! nuori eskimonainen huusi.

– Ei sitä tapetakaan, luutnantti Hobson vastasi. – Ystävät, älkää tehkö sille mitään pahaa; luultavasti se menee samaa tietä kuin on tullutkin.

– Mutta jos se yrittää tunkeutua pihaan... sanoi kersantti Long, joka ei oikein luottanut jääkarhujen ystävällisiin tunteisiin.

– Antakaa sen tulla, kersantti, rouva Paulina Barnett vastasi. – Se on menettänyt pedonluonnon. Se on vankina niin kuin mekin, ja tehän tiedätte, etteivät vangit...

– Toisiaan syö! Jasper Hobson jatkoi; – se on kyllä totta, joskin sillä ehdolla, että ne ovat samaan sukuun kuuluvia. Mutta oli miten oli, tuo saa olla rauhassa teidän suosituksestanne. Me emme rupea puolustautumaan, ellei se ensin hyökkää. Kuitenkin luulen viisaimmaksi vetäytyä sisälle rakennukseen. Ei ole syytä johdattaa petoa liiaksi kiusaukseen!

Tämä neuvo oli hyvä. Jokainen meni sisälle. Ovet suljettiin, mutta ikkunaluukkuja ei vedetty kiinni.

Ruutujen läpi voitiin siis pitää silmällä vierailijan liikkeitä. Karhu tuli portille, joka oli jätetty sulkematta, työnsi sitä hiljaa raolleen, pisti päänsä siitä sisäpuolelle, tarkasteli pihaa ja tuli lähemmäs. Päästyään keskelle pihaa se katseli ympäröiviä rakennuksia, suuntasi askelensa navetalle ja koiratarhan puolelle, kuunteli hetken koirien murinaa, jotka olivat tunteneet, mikä siellä lähestyi, porojen mölähtelemistä, jotka olivat käyneet levottomiksi, jatkoi sitten tarkasteluaan pitkin aitauksen vierustaa, saapui päärakennuksen luo ja vihdoin kohotti valtavan päänsä erästä tuvan ikkunaa vasten.

Totta puhuen, kaikki sisälläolijat vetäytyivät taaksepäin, muutamat sotamiehet tarttuivat pyssyihinsä, ja Jasper Hobson alkoi pelätä antaneensa leikin mennä liian pidcälle.

Mutta Kaluma meni ja painoi hennot kasvonsa ohutta lasiruutua vasten. Karhu näytti tuntevan hänet – niin ainakin eskimonainen luuli – ja varmaankin tyytyväisenä näkemäänsä vetäytyi murahtaen pois, tallusti portille päin ja, kuten Jasper Hobson oli sanonut, meni samaa tietä kuin oli tullutkin.

Sellainen oli tapaus kaikessa yksinkertaisuudessaan, eikä se uudistunut, ja elämä jatkui varustuksessa taas entiseen tapaansa.

Sillä välin pienokaisen paraneminen edistyi hyvää vauhtia, ja kuukauden loppupäivistä lähtien Michel oli jälleen pyöreäposkinen ja pirteän näköinen.

Helmikuun 3. päivänä näkyi keskipäivän aikaan etelän taivaalla tunnin verran vaaleata kajastusta näköpiirin reunalla. Hetkiseksi pilkahti esiin kellertävän kiekon syrjä. Se oli aurinko, joka ensi kertaa näyttäytyi pohjolan pitkän yön jälkeen.

VIIMEINEN TUTKIMUSRETKI

Siitä lähtien aurinko nousi päivä päivältä yhä ylemmäksi taivaanrannasta. Mutta vaikka yö muutamaksi tunniksi keskeytyi, niin pakkanen kiristyi, kuten helmikuulla usein käy, ja lämpömittari näytti jopa 17 astetta. Se olikin matalin lämpötila tänä outona talvena.

– Mihin aikaan jäidenlähtö näillä merillä tapahtuu? kysyi eräänä päivänä rouva Jasper Hobsonilta.

– Tavallisina vuosina, luutnantti vastasi, – jäät alkavat lähteä vasta ensi päivinä toukokuuta, mutta tämä talvi on ollut niin leuto, että ellei kovia pakkasia tule, ne voivat lähteä jo huhtikuun alussa – niin ainakin otaksun.

– Olisiko meillä siis vielä kaksi kuukautta odotusaikaa? rouva Paulina Barnett kysyi.

– Vielä kaksi kuukautta, hyvä rouva, sillä viisainta on, ettei alustamme lasketa liian aikaisin vesille keskelle jäitä, ja luulenpa, että meillä on kaikki onnistumisen mahdollisuudet puolellamme, varsinkin jos voimme odottaa, kunnes saaremme on joutunut Beringin salmen ahtaimmalle kohdalle, joka on enintään kaksisataa kilometriä leveä.

– Mitä sanottekaan, herra Jasper? rouva Paulina Barnett virkkoi, melko hämmästyneenä luutnantin vastauksesta. Unohdatteko siis, että pohjoista kohti kulkeva Kamtsatkan merivirta on kuljettanut meidät tänne, missä nyt olemme ja että jäiden lähdettyä samainen virta voi uudestaan ottaa meidän mukaansa ja lähteä kuljettamaan yhä kauemmaksi?

– Sitä en luule, luutnantti Hobson vastasi, – ja uskallan vakuuttaa, ettei niin käy. Jäidenlähtö tapahtuu aina pohjoisesta etelään, kääntyköönpä Kamtsatkan virta päinvastaiseen suuntaan, tai kulkekoot jäät Beringin virran mukana, tai olkoonpa siihen jokin muu, minulle tuntematon syy. Mutta niin on laita, että jäävuoret ajautuvat poikkeuksetta Tyynellemerelle päin, ja siellä lämpöisissä vesissä ne sulavat. Kysykää Kalumalta. Hän tuntee niitä seutuja ja sanoo teille kuten minäkin, että jäidenlähtö tapahtuu pohjoisesta etelään.

Kalumalta kysyttiin, ja hän vahvisti luutnantin väitteen todeksi. Näytti siis todennäköiseltä, että saari lähdettyään huhtikuun ensimmäisinä päivinä liikkeelle ajautuisi valtavana jäälauttana etelään, siis Beringin salmeen, jossa kesäaikaan oleskelee Uuden Arkangelin kalastajia, luotseja ja muuta rannikon väkeä. Mutta ottaen huomioon kaikki mahdolliset viivytykset ja tietysti myös lähtöajan voi olettaa, ettei ollut toivoa mantereelle pääsystä ennen toukokuuta. Lisäksi, vaikka pakkanen ei ollutkaan yltynyt, oli Viktorian saari varmasti käynyt lujemmaksi, nimittäin siten, että jääperustan paksuus oli pakostakin kasvanut, ja sen vuoksi voi pitää koko lailla varmana, että se kestäisi vielä useita kuukausia.

Talvehtijoiden tuli siis varautua kärsivälliseen odotukseen, yhä vain odotukseen.

Pikku pojan toipuminen edistyi hyvin. Helmikuun 20. päivänä hän pääsi ensimmäisen kerran ulos nelikymmenpäiväisen sairastamisensa jälkeen. Tällä tarkoitetaan, että hänet siirrettiin kamarista tupaan, missä kaikki hyväilivät häntä. Äiti oli aikonut vieroittaa hänet vuoden vanhana, mutta Madgen neuvosta imettämistä jatkettiin vielä, ja äidinmaito, toisinaan poronmaidon kanssa vuorotellen, palautti pienokaisen pian voimiinsa. Hän löysi pirtistä lukemattomia pikku leluja, joita hänen ystävänsä, sotamiehet, olivat hänen sairautensa aikana valmistelleet, ja on helppo arvata, että hän oli maailman onnellisin lapsi.

Helmikuun viimeinen viikko oli kovin sateinen ja luminen. Kävi navakka luodetuuli. Muutamina päivinä lämpötila laski melkoisesti, ja lunta tuli oikein kosolti. Mutta tuulen voima ei siitä taittunut. Bathurstin niemen ja kiintojään suunnalta kuului korviahuumaava pauhina ja ryske. Jäävuoria paukahteli vastakkain, luhistuen sellaisella jymyllä, että olisi luullut ukkosen käyvän. Pohjoisen jäissä syntyi niin kova puristus, että korkeita röykkiöitä nousi saaren rannikolle. Oli pelättävissä, että itse niemi – joka oikeastaan ei ollut muuta kuin jonkinlainen mullan ja soran peittämä jäävuori – sortuisi. Muutamia isoja jäämöhkäleitä kulkeutui painavuudestaan huolimatta paaluaidan viereen saakka. Siirtokunnan onneksi niemi sentään pysyi koossa, ja rakennukset säästyivät murskautumasta.

On hyvin ymmärrettävää, että Viktorian saaren asema ahtaan merensalmen suulla, johon jatkuvasti työntyi ja kasautui jäitä, oli äärimmäisen vaarallinen. Sen saattoi, niin sanoaksemme, pyyhkäistä olemattomiin jokin ulapalta syöksyvä jäävyöry; jäät voivat rutistaa sen alleen jo ennen kuin se ehtisi upota aaltoihin.

Siinä oli uusi vaara monien entisten lisäksi. Nähdessään, mikä ääretön voima ulapan paineella oli ja kuinka vastustamattoman väkivaltainen oli se rajuus, jolla jäälohkareet sulloutuivat yhteen, rouva Paulina Barnett käsitti hyvin sen uuden vaaran, joka uhkasi saarta piakkoin tapahtuvan jäänlähdön aikana. Monesti hän ryhtyi puhumaan siitä luutnantti Hobsohille, mutta tämä pudisti vain päätään, kuten ainakin se, jolla ei ole mitä vastata.

Tuulen vimma taukosi maaliskuun alkupäivinä, ja silloin näkyi, missä määrin jääkenttä oli muuttunut. Näytti siltä kuin kiintojää jollakin tavoin jääkenttää pitkin liukuen olisi lähestynyt Viktorian saarta. Muutamissa paikoin se ei ollut siitä kolmea kilometriä kauempana; se näytti paikoiltaan siirtyvältä jäätiköltä. Kiintojään korkean reunan ja saaren rannikon välinen jäätikkö oli käynyt kovin rosoiseksi ja törröttäväksi; siinä näkyi ruhjoutuneiden jäävuorten huippuja, kaatuneita jääpatsaita ja kaikenlaista ryteikköä, ikään kuin ankaran myrskyn myllertämä meri olisi äkkiä jähmettynyt kovaksi kappaleeksi, niin että se näytti kovin sekasortoiselta. Lähimmin sitä olisi voinut verrata suunnattoman ison kaupungin raunioihin, missä ei ainoakaan patsas enää seisonut kunnollisesti pystyssä. Ja korkea kiintojään reuna omituisine piirteineen, taivasta kohti pistävine eriskummallisine huippuineen, kartioineen, pallomaisine kumpuineen, terävine kärkineen, oikullisine töyhtöineen, harjoineen, helttoineen oli komeana kehyksenä tälle kummalliselle sekasorrolle.

Näihin aikoihin saatiin laivanrakennustyö vihdoin valmiiksi. Alus oli kyllä, kuten saattoi odottaakin, vähän kömpelöä tekoa, mutta se tuotti sentään kunniaa MacNapille, ja keulan erikoinen muoto teki sen edulliseksi vastustamaan jäiden törmäystä. Se muistutti varsin paljon niitä hollantilaisia parkkilaivoja, joita liikuskelee pohjoisilla vesillä. Sen taklaukseen, joka myös oli jo valmiina, kuului isopurje ja keulapurje saman maston varassa. Purjeihin oli käytetty siirtokunnan telttakankaat.

Alukseen saattoi hyvin mahtua koko Viktorian saaren asujaimisto, ja selvää oli, että jos saari ajautuisi Beringin salmeen, kuten oli toivottavaa, aluksella voitaisiin helposti purjehtia Amerikan rannikolle, vaikka välimatka sinne olisi hyvinkin pitkä. Ei siis muuta kuin odottaa jäiden lähtöä.

Luutnantti Hobsonin mieleen tuli ajatus tehdä vielä riittävän pitkä retki kaakkoon päin ottamaan selkoa senpuoleisen jäätikön tilasta ja tarkastamaan, näkyisikö siellä pian tapahtuvan sulamisen merkkejä; piti myös tutkia kiintojäätä ja päätellä, oliko meren nykyisellään ollessa kaikki pääsy Amerikan mantereelle vielä tukossa. Saattoihan ennen jäidenlähtöä ja meren vapautumista sattua tapauksia, joiden varalta oli tärkeää tuntea jääkenttä tarkoin, ja siinä mielessä oli aiottua retkeä pidettävä kaikin puolin hyvin harkittuna toimenpiteenä.

Niinpä päätettiin lähteä liikkeelle maaliskuun 7. päivänä. Pikku retkikuntaan kuuluivat luutnantti, rouva Barnett, Kaluma, Marbre ja Sabine. Tehtiin sellainen sopimus, että jos kulku näyttäisi mahdolliselta, etsittäisiin reittiä kiintojään poikki, mutta rouva Paulina Barnett tovereineen ei missään tapauksessa viipyisi siirtokunnasta poissa kahta vuorokautta kauempaa.

Eväät laitettiin kuntoon, ja kaiken varalta hyvin varustautunut matkue lähti Fort Espérancesta maaliskuun 7. päivän aamuna suunnaten kulkunsa Michelin niemeä kohti.

Lämpömittari osoitti silloin nollaa. Ilma oli hieman sumuinen, mutta tyyni. Aurinko viipyi taivaanrannan yläpuolella jo seitsemän kahdeksan tuntia päivässä, ja sen vinot säteet valaisivat riittävästi jäävuoristoa.

Kello yhdeksän aikaan, lyhyen pysähdyksen jälkeen, retkikunta laskeutui Michelin niemen rinnettä alas jäälle, ja sitten lähdettiin pitkin jääkenttää kaakkoon päin. Siihen suuntaan ei kiintojäälle ollut matkaa yli viittä kilometriä.

Kulku sujui tietenkin melko hitaasti. Tavan takaa oli tehtävä kierros, milloin leveän railon, milloin ylipääsemättömän ahtojääröykkiön takia. Nähtävästi ei mikään reki olisi voinut liukua näin hankalaa latua pitkin. Siinä oli kasautuneina kaikenkokoisia ja -muotoisia jääkimpaleita, joista muutamat ikään kuin ihmeen kautta pysyivät pystyssä ja toiset näyttivät juuri äsken sortuneilta, päätellen niiden terävistä kulmista ja särmistä. Mutta kaiken tämän sekasorron keskellä ei ollut jälkeäkään, josta olisi ilmennyt, että ihminen tai eläin olisi käynyt siellä. Ei ainoatakaan elävää olentoa koko tuossa suuressa yksinäisyydessä, jonka linnutkin olivat jättäneet!

Rouva Paulina Barnett kummasteli, kuinka olisi voitu kulkea moista jääryteikköä myöten, jos olisi joulukuussa lähdetty liikkeelle, mutta luutnantti Hobson huomautti, ettei jääkenttä siihen aikaan ollutkaan sennäköinen. Ääretön kiintojään puserrus ei ollut vielä silloin tapahtunut, ja kenttä olisi ollut verrattain tasainen. Ainoana esteenä oli silloin se, ettei merenselkä ollut tarpeeksi jäätynyt, muuta ei. Nyt oli kulku jääkentän rosoisuuden vuoksi kylläkin mahdotonta; mutta alkutalvella ei tätä haittaa ollut olemassa.

Sitten lähestyttiin korkeata jäärinnettä. Melkein koko ajan asteli Kaluma pikku joukon etunenässä. Ketterä ja kevyt eskimotyttö liikkui varmoin askelin keskellä jäälohkareita, kuin vuorikauris alppikallioilla. Oli merkillistä nähdä hänen hyppelevän siellä empimättä, erehtymättä ja löytävän niin sanoaksemme vaistomaisesti parhaita uria jäävuorten sokkelossa. Hän meni, tuli ja kutsui toisia seuraamaan, ja hänen opastukseensa saattoi huoleti luottaa.

Puolenpäivän tienoissa oli saavuttu kiintojään reunaan, ja niin oli viiden kilometrin matkaan mennyt kokonaista kolme tuntia.

Mikä mahtava suojamuuri pelkkiä jäävuoria, joiden huiput toisin paikoin kohosivat arviolta sadankahdenkymmenen metrin korkeuteen jääkentästä laskien! Eri kerrostumat olivat siinä selväpiirteisinä näkyvissä. Jääpinnat välähtelivät monin erilaisin, tenhoavin värivivahduksin, milloin sateenkaaren lailla, milloin jaspisjuovaisina, ja kaikkialla näkyi ikään kuin emaloituja arabeskeja ja metallikiilteisiä valotäpliä. Ei mikään rantalouhikko, olkoonpa se kuinka tahansa myllerretty, voisi antaa käsitystä tästä jääpengermästä, joka oli välistä himmeää, välistä läpikuultavaa ja jossa valot ja varjot leikittelivät mitä ihmeellisimmin.

Mutta ei ollut hyvä mennä liian lähelle uhkaavan kopeita lohkareita, joiden pystyssä pysymistä hyvinkin sopi epäillä. Sisemmältä päin kuului alinomaista ryskettä ja romahtelua. Siellä tehtiin kauheaa hajoitustyötä. Siellä paukahteli halki jään sisään sulkeutuneita ilmakuplia, ja kaikesta näkyi, kuinka hauras ja särkyvä oli koko tuo pakkasen pystyttämä rakennus, joka ei kestänyt pohjolan talvea pitemmälti, vaan oli tuomittu sulamaan auringon säteissä vedeksi, jopa kokonaisiksi virroiksi!

Luutnantti Hobsonin täytyi varoitella tovereitaan luhistumien ja lohkeamien vaaroista, kun näet joka hetki, milloin siellä, milloin täällä, taittui ja sortui jäähuippuja. Sen tähden pikku retkikunta pysyikin tarpeellisen matkan päässä jääpenkerestä. Ja syytä olikin varoa, sillä kello kahden tienoissa eräässä matalammassa kohdassa jonka halki rouva Paulina Barnett ja hänen toverinsa juuri aikoivat mennä, irtautui kauhean iso, ainakin sata tonnia painava jäämöhkäle ja syöksyi huumaavasti ryskyen penkereen harjalta alas jääkenttään. Sen painosta murtui jäähän iso aukko, josta vettä roiskahti korkealle ilmaan. Onneksi eivät jääkappaleet osuneet kehenkään möhkäleen paukahtaessa kuin pommi palasiksi.

Kello kahdesta viiteen asti taivallettiin kiintojäähän syntynyttä ahdasta, mutkittelevaa laaksoa pitkin. Ulottuiko se koko avaran jääkentän halki? Sitä ei kukaan voinut tietää. Mutta matkan varrella saatiin näin tilaisuus tutkia korkean suojamuurin sisäistä rakennetta. Lohkareet, joista se oli kokoonpantu, olivat järjestyneet paljon sopusuhtaisemmin kuin päällimmäinen kerros. Useissa paikoissa näkyi puunrunkoja jään sisällä, ei napaseutujen, vaan kuuman vyöhykkeen puulajeja. Nähtävästi Golf-virta oli kuljettanut niitä arktisille seuduille, missä ne takertuivat kiinni jäihin, ollen nyt niiden kanssa paluumatkalla valtamereen. Niiden ohella näkyi myös hylkytavaraa, emäpuiden jätteitä ja laivanpirstaleita.

Kello viiden ajoissa pimeä keskeytti tutkimustyön. Oli samottu noin kolmen kilometrin matka laaksoa myöten kaikenlaisten vastusten uhalla, mutta kuinka kauas oli päästy suoraan suuntaan, ei mutkittelun vuoksi voitu arvioida.

Jasper Hobson antoi silloin pysähdysmerkin. Puolessa tunnissa Marbre ja Sabine olivat tuurillaan kovertaneet jääseinämään luolan. Sinne kömmittiin sisälle, syötiin illallinen, ja väsyneinä nukuttiin melkein heti.

Seuraavana aamuna oltiin jalkeilla kello kahdeksalta, ja Jasper Hobson eteni vielä puolentoista kilometrin verran, nähdäkseen jatkuiko laakso koko kiintojään halki. Auringon asemasta päättäen matkan suunta näytti kääntyneen koillisen sijasta kaakkoon.

Kello yhdentoista aikaan luutnantti Hobson ja hänen seuralaisensa päätyivät kiintojään vastakkaiselle puolelle. Siis tie sen läpi oli olemassa, kuten olikin epäilty.

Koko tämä itäinen puoli jääkenttää oli samannäköinen kuin läntinenkin. Samoja jääröykkiöitä, samoja törröttäviä lohkareita. Jäävuoria ja ahtojäätä silmänkantamattomiin, välillä joitakin tasankoja, mutta ei laajoja, ja niissä railoja ja halkeamia, joiden reunat olivat jo hajoamistilassa. Sama yksinäisyys ja autius vallitsi sielläkin. Ei ainoatakaan elävää olentoa, ei lintuakaan.

Rouva Paulina Barnett nousi eräälle ahtojääkummulle ja jäi siihen tuntikaudeksi katselemaan ympäröivää napaseudun surunvoittoista näköalaa. Hänen mieleensä tuli itsestään se lähtöyritys, joka tehtiin viisi kuukautta sitten. Hänen silmiensä eteen kuvastui koko siirtokunnan henkilökunta, koko se surkea jono, joka keskellä yötä ja jäistä yksinäisyyttä oli pyrkimässä tuollaisten esteiden ja vaarojen kautta Amerikan mantereelle.

Luutnantti Hobson keskeytti viimein hänen kuvitelmansa.

– Rouva, hän sanoi, – nyt on kulunut yli vuorokausi siitä, kun lähdimme varustuksesta. Tiedämme jo kiintojään paksuuden, ja kun olemme luvanneet, ettemme jatkaisi poissaoloamme kahta vuorokautta pitempään, meidän lienee nyt jo aika kääntyä paluumatkalle.

Rouva Paulina Barnett hyväksyi tämän huomautuksen. Tutkimusretken tarkoitus oli saavutettu. Jää oli vain keskinkertaisen paksua ja sulaisi kai ennen pitkää, tehdäkseen meren kulkukelpoiseksi MacNapin alukselle. Eipä siis muuta kuin lähteä takaisin siirtokuntaan, sillä sääkin saattoi muuttua ja lumituisku vaikeuttaa kulkua jääkentän halki polveilevan laakson läpi.

Syötiin aamiaista, ja sitten noin kello yhden aikaan päivällä alkoi paluumatka. Kello viiden tienoissa leiriydyttiin jääluolaan, niin kuin edellisenä päivänä. Yö kului kaikessa rauhassa ja seuraavana aamuna, maaliskuun 9. päivänä, luutnantti Hobson antoi kello kahdeksan aikaan lähtömerkin.

Sää oli kaunis. Aurinko valaisi jo jääkenttää ja heitti muutamia säteitä laakson läpi. Retkeläiset olivat siihen selin, sillä he marssivat länttä kohti, mutta heidän silmänsä näkivät sen säteiden loiston heijastuvan jääseinämistä, joita oli heidän edellään mikä missäkin viistoasennossa.

Rouva Paulina Barnett ja Kaluma tulivat vähän jäljempänä puhellen, katsellen ja ahtaiden solien läpi pujotellen, Sabinen ja Marbren opastaessa. Toivottiin, että keskipäiväksi ehdittäisiin takaisin kiintojään toiselle puolelle, ja ne viisi kilometriä, jotka sitten olivat jäljellä Viktorian saarelle, taivallettaisiin tunnissa, ainakin kahdessa. Sillä tavoin retkeilijät arvelivat olevansa ennen auringonlaskua perillä. Tosin he silloin myöhästyisivät muutaman tunnin määräajastaan, mutta se tuskin herättäisi sanottavaa levottomuutta kotiinjääneissä.

Näin suunniteltaessa jäi kuitenkin ottamatta lukuun eräs mahdollisuus, jota tosin ei mikään inhimillinen tarkkanäköisyys olisikaan pystynyt arvaamaan.

Kello oli kymmenen vaiheilla, kun Marbre ja Sabine, jotka marssivat parikymmentä askelta edellä, pysähtyivät. He näyttivät keskustelevan. Kun luutnantti, rouva Paulina Barnett ja eskimotyttö saavuttivat heidät, he näkivät Sabinen pitävän kompassia kädessään ja osoittavan sitä kumppanilleen, joka katseli sitä hämmästyneenä.

– Merkillistä! hän huudahti kääntyen Jasper Hobsonin puoleen. – Herra luutnantti, sanokaapa minnepäin saaremme on kiintojäästä katsoen? Onko se itään vai länteen?

– Länteen, Jasper Hobson vastasi kummastuneena kysymyksestä, – senhän, Marbre, tiedätte kysymättäkin.

– Tiedän kyllä! Marbre vastasi päätään ravistaen. – Mutta jos se on länteen päin, niin me kuljemme väärään suuntaan ja olemme loittonemassa saaresta!

– Kuinka? Loittonemassako? luutnantti huudahti perin ihmeissään metsästäjän varmasta äänensävystä.

– Epäilemättä, herra luutnantti, Marbre vakuutti; – katsokaahan kompassiin, ja menköön vaikka nimeni, ellei se näytä, että me marssimme itään emmekä länteen!

– Se ei ole mahdollista! rouva sanoi.

– Katsokaa, hyvä rouva, Sabine vastasi.

Todellakin kompassineula osoitti pohjoisen olevan päinvastäisellä puolella kuin hän oli otaksunut. Jasper Hobson mietti eikä sanonut mitään.

– Me olemme varmaan erehtyneet tänä aamuna jääluolasta lähtiessämme, Sabine sanoi. – Me olemme lähteneet vasemmalle, kun olisi pitänyt lähteä oikealle.

– Ei, se ei ole mahdollista! rouva Paulina Barnett sanoi. – Me emme ole erehtyneet!

– Mutta... Marbre väitti.

– Katsokaa aurinkoa! Eikö se enää nousekaan idästä, vai mitä? Kun siis olemme pitäneet sitä selkämme takana aamusta asti ja kun selkämme vieläkin on sinnepäin, olemme tietysti menossa länttä kohti, ja kun saari on lännen puolella, joudumme sinne kulkemalla solaa myöten kiintojään läntiselle puolelle.

Marbre vaikeni tämän selityksen nujertamana, jota hän ei voinut kumota, ja jäi seisomaan käsivarret ristissä.

– Olkoon niin, Sabine myönsi, – mutta silloin ovat kompassi ja aurinko ristiriidassa keskenään.

– Niin tällä erää ainakin, Jasper Hobson vastasi, – ja siihen on syynä vain eräs ilmiö: korkeilla pohjoisilla leveysasteilla magneettisen navan läheisyydessä tapahtuu toisinaan, että kompassit joutuvat päästään pyörälle ja näyttävät päin mäntyä.

– Hyvä, Marbre sanoi; – onko meidän siis jatkettava matkaamme edelleen selkä aurinkoon päin?

– Tietysti, luutnantti vastasi. – Kun on valittava kompassin ja auringon välillä, ei ole mitään epäilemistä. Aurinko ei mene päästään sekaisin, siitä saa olla huoleti!

Niinpä jatkettiin marssia selin aurinkoon, ja kieltämätöntä on, ettei Jasper Hobsonin todisteluun, joka perustui auringon asemaan, ollut mitään vastaanväittämistä.

Pieni retkikunta kulki siis eteenpäin laaksossa, mutta matkkaa kesti kauemmin kuin oli ennakolta arvioitu. Jasper Hobson laski päästävän läpi ennen puoltapäivää, ja kello oli jo yli kahden, ennen kuin vihdoin saavuttiin ahtaan solan päähän.

Tämä varsin omituinen myöhästyminen ei ollut herättämättä hänessä levottomuutta, mutta ajateltakoon hänen ja toisten suunnatonta hämmästystä, kun he astuessaan solasta ulos jäätikölle eivät enää nähneetkään Viktorian saarta, jonka olisi pitänyt olla heidän edessään!

Saarta, vaikka se oli niin helppo tuntea Michelin niemellä kasvavista puista, ei näkynyt ollenkaan. Sen sijaan silmien eteen levisi suunnaton jääkenttä, jota sen päällitse kimaltelevat auringonsäteet valaisivat silmänkantamattomiin asti.

Luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Kaluma ja molemmat metsästäjät katselivat vuoroin jäätikölle, vuoroin toisiaan.

– Saaren pitäisi olla tuolla! Sabine huudahti.

– Mutta eipä vain ole! Marbre vastasi. – Jopa nyt jotakin, minne se saari on joutunut, herra luutnantti?

Rouva Paulina Barnett ei hämmästykseltään osannut sanoa mitään. Yhtä vähän Jasper Hobson sai sanaa suustaan.

Sillä hetkellä Kaluma lähestyi luutnantti Hobsonia, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:

– Me olemme eksyneet laaksossa ja joutuneet samaan paikkaan, jossa olimme eilen, kun ensi kerran menimme kiintojään halki. Tulkaa, tulkaa!

Ja luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Marbre ja Sabine, luottaen nuoren eskimotytön vaistoon, antautuivat hänen opastettavikseen ja palasivat ahtaaseen solaan, pitkin entisiä jälkiään. Ja kuitenkin kaikki todennäköisyys oli Kalumaa vastaan, päätellen auringon asemasta.

Mutta Kaluma sen enempää selittämättä, mutisi vain marssiessaan:

– Rientäkäämme! Pian, pian!

Retkeläiset olivat perin uuvuksissa ja töin tuskin jaksoivat laahustaa eteenpäin, kun he viimein yön tullessa, kolmen tunnin ponnistelun jälkeen, saapuivat taas kiintojään toiseen laitaan. Pimeys esti heitä näkemästä, oliko saari siellä, mutta heidän ei tarvinnut jäädä pitkäksi aikaa epätietoisiksi. Sillä muutamien satojen askelten päässä nähtiin joka haaralla palavia tervassoihtuja ja kuultiin pyssynlaukauksia. Heitä etsittiin.

Pieni retkikunta vastasi tähän hälytykseen ja pian heidän luonaan olivat kersantti Long ja Thomas Black, jonka vihdoin levottomuus toverien kohtalosta oli saanut vedetyksi ulos pesästään, sekä muutamia muita. Ja he olivatkin kaikki tunteneet suurta levottomuutta, koska heillä oli täysi syy otaksua, että Jasper Hobson ja hänen toverinsa olivat saarelle takaisin pyrkiessään eksyneet, kuten olikin käynyt.

Mutta mistä syystä Fort Espéranceen jääneet olivat niin otaksuneet? Mistä syystä he luulivat luutnantin ja hänen pienen joukkonsa palatessaan eksyvän väärään suuntaan? Siitä omituisesta syystä, että vuorokautta aikaisemmin suunnaton jääkenttä ja saari sen mukana oli alkanut siirtyä, tehden puolipyörähdyksen keskuksensa ympäri. Niinpä retkikunnan ei ollut enää etsittävä saartaan kiintojään länsi-, vaan itäpuolelta!

JÄIDENLÄHTÖ

Kahden tunnin kuluttua oltiin jälleen Fort Espérancessa. Seuraavana päivänä, maaliskuun 10:ntenä, aurinko valaisi ensiksi sitä rannikkoa, joka ennen oli ollut saaren länsipuolena. Bathurstin niemi pisti nyt etelään päin eikä pohjoiseen, kuten ennen. Nuori Kaluma, jolle se ei ollut mikään outo ilmiö, oli ollut oikeassa, ja vaikka aurinko ei ollut erehtynyt, niin eipä kompassikaan.

Näin olivat siis Viktorian saaren ilmansuunnat vielä kerran muuttuneet, jopa entistä perinpohjaisemmin. Siitä lähtien, kun saari oli irtautunut Amerikan mantereesta, se oli tehnyt puolipyörähdyksen itsensä ympäri, eikä vain saari, vaan koko se avara jääkenttä, joka oli kahlinnut sen. Kääntyminen keskuksensa ympäri todisti, ettei jääkenttä enää ollut maassa kiinni, että se oli irtautunut rannikosta ja että siis jäidenlähtö ei ollut enää kaukana.

– Joka tapauksessa, luutnantti sanoi rouva Paulina Barnettille, – tämä rintaman muutos ei voi olla muuta kuin hyvä meille. Bathurstin niemi ja Fort Espérance ovat kääntyneet etelän puolelle, toisin sanoen, sinnepäin, missä mannermaa on lähinnä, ja kiintojää, joka olisi aluksellemme suonut vain ahtaan ja vaikeakulkuisen väylän, ei nyt olekaan enää Amerikan ja meidän välillämme.

– Onko siis kaikki kääntynyt meidän parhaaksemme? rouva Paulina Barnett kysyi hymyillen.

– Kaikki parhaaksemme, hyvä rouva, vastasi Jasper Hobson, joka oli oikein arvioinut seuraukset saaren ilmansuuntien muutoksesta.

Maaliskuun 10. ja 21. päivän välillä ei tapahtunut mitään huomattavampaa, mutta nyt saattoi aavistaa uuden vuodenajan olevan lähestymässä. Lämpömäärä pysytteli 6 ja 10 lämpöasteen välimailla. Sulamisen vaikutuksesta jäidenlähtö näytti käyvän nopeasti. Syntyi uusia railoja ja vapautunutta vettä levisi pitkin jääkentän pintaa. Halkeamat olivat, hylkeenpyytäjien sanontatapaa käyttäen, haavoja, joista jääkenttä "vuoti verta". Jäälohkareiden murtuminen muistutti tykinpamauksia. Melko lämmin sade, jota kesti muutamia päiviä, ei voinut olla yhä nopeuttamatta meren jähmettyneen pinnan hajoamista.

Linnut, jodca talven tultua olivat lähteneet ajelehtivalta saarelta, palasivat suurin joukoin; nähtiin jo riekkoja, riskilöitä, lunneja, sorsia y.m. Marbre ja Sabine surmasivat niitä jonkin verran, ja joillakuilla oli vielä tallella se lappu, jonka luutnantti ja matkustajarouva olivat muutamia kuukausia sitten kiinnittäneet niiden kaulaan. Valkojoutsenten parvia näkyi niin ikään, ja niiden raikuvat toitotukset kajahtelivat ilmassa. Nelijalkaiset, yhtä hyvin jyrsijät kuin pedot, oleskelivat edelleen tapansa mukaan siirtokunnan lähistössä kuin kotieläimet konsanaan.

Melkein joka päivä, kun taivas oli selkeä, luutnantti otti leveysastemitan. Toisinaan rouva Paulina Barnett, josta oli tullut varsin taitava sekstantin käyttäjä, avusti häntä tai hänen sijastaan teki koko mittauksen. Tärkeää todella olikin tarkata pienimmätkin muutokset, mitä kulloinkin saattoi saaren asemassa tapahtua.

Molempia merivirtoja koskeva paha pulma oli yhä ratkaisematta; niinpä Jasper Hobsonin ja rouva Paulina Barnettin ajatukset olivat kiinnittyneet ennen kaikkea siihen, alettaisiinko jäiden lähdettyä ajautua etelään vai pohjoiseen.

Täytyy sanoa, että rohkea nainen osoitti aina ja kaikessa sukupuoleensa nähden erinomaista tarmoa. Hänen toverinsa näkivät hänen joka päivä uhmaavan rasituksia, huonoja säitä, vesi- ja lumisateita, tekevän havaintoretkiään saaren eri osiin, jopa uskaltautuvan puolittain sulamistilassa olevalle jäällekin ja sellaiselta retkeltä palattuaan olevan taas valmiina käymään käsiksi siirtokunnan sisäisten olojen järjestelyyn, jakamaan neuvojaan ja huolenpitoaan kaikkialle, uskollisen Madgen avustaessa.

Hän oli rohkeasti katsonut tulevaisuutta silmiin, ja jos hän toisinaan tunsikin pelkoa tai pahoja aavistuksia, joita ei voinut karkottaa mielestään, ei hän koskaan antanut muiden nähdä sitä. Hän oli alati sama tulevaisuuteen luottava, muita rohkaiseva nainen, jollaiseksi hänet tunnettiin, eikä kukaan olisi voinut arvata hänen tasaisen, levollisen olemuksensa takana piilevän niitä huolia, jotka hänen mieltään painoivat. Jasper Hobson ihaili häntä syvästi.

Samoin oli luutnantilla täysi luottamus Kalumaan; useinkin hän antautui nuoren eskimotytön luontaisen vaiston johdettavaksi, niin kuin metsästäjä panee luottamuksensa koiransa vaistoon. Kaluma, joka oli muutoinkin älykäs, tunsi kaikki napaseutujen asiat ja ilmiöt kuin viisi sormeaan. Valaanpyyntilaivassa hän olisi varmasti hyvällä menestyksellä toiminut "jäämestarina", kuten nimitetään luotsia, jonka haltuun laivan ohjaaminen keskellä jäitä on uskottu. Joka päivä Kaluma kävi tarkastamassa jääkentän tilaa, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kuulla kaukaista jäiden ryskettä arvatakseen, millä asteella sulaminen miiloinkin oli. Eikä koskaan ole varmempaa jalkaa kuin hänen astellut jäälohkareilla. Vaistollaan hän tunsi, oliko "altapäin mädänneellä" jäällä vielä jotakin kestävää kohtaa vai ei, ja hän saattoi kävellä vähintäkään empimättä jään poikki, joka oli täynnä rakoja ja avantoja.

Maaliskuun 20. ja 30. päivän välisenä aikana sulaminen edistyi nopeasti. Vettä satoi runsaasti, ja se kulutti jäätä silminnähden. Saattoi toivoa jääkentän ennen pitkää hajoavan, ja kukaties tuskin enää kahtakaan viikkoa ehtisi mennä, ennen kuin luutnantti Hobson, avovettä hyväkseen käyttäen, voisi työntää laivansa teloiltaan ja lähteä sillä jäiden sekaan. Siihen yritykseen hän oli empimättä valmis, sillä oli pelättävää, että saari lähtisi ajautumaan pohjoista kohti, jos Kamtsatkan merivirta saisi voiton Beringin merivirrasta.

– Mutta, Kaluma toisti usein, – siitähän ei ole pelkoa. Jäidenlähtö ei liiku pohjoiseen päin, vaan etelään, ja siinäpä vaara onkin! hän sanoi viitaten etelään päin, jossa levisi ääretön Tyynimeri.

Nuori eskimotyttö oli täysin varma asiastaan. Luutnantti Hobson tunsi hänen tässä täysin vakiintuneen mielipiteensä ja oli levollinen, sillä hän ei pitänyt heille minään vaarana saaren katoamista Tyynenmeren vesiin. Olisihan näet siirtokunnan henkilökunta sitä ennen sijoitettu alukseen, eikä kuljettava matka kummankaan mantereen rantaan voinut olla pitkä, koska salmi Aasian puoleisen Itäniemen ja Amerikan puoleisen Walesin Prinssin niemen välillä oli todellinen merenkurkku.

Hyvin ymmärrettävää siis on, että pienimpiäkin saaren liikkeitä tuli pitää tarkoin silmällä. Paikanmääritys oli tehtävä milloin vain taivaan selkeys antoi siihen tilaisuuden, ja luutnantti Hobson tovereineen ryhtyi kaikkiin varotoimiin lähestyvän ja ehkä hyvinkin äkkipikaa suoritettavan laivaanmenon varalta.

Kuten on helppo käsittää, oli kauppa-aseman varsinaiset toimet ja työt, metsästäminen, pyydysten vireissäpito ja muut semmoiset, jätetty kaikki silleen. Varastoaitat olivat täpösen täynnä turkiksia, suurimmalta osaltaan tietenkin hukkaan joutuvia. Metsästäjät ja pyydystäjät viettivät aikaansa joutilaina. Rakennusmestari ja hänen miehensä olivat suorittaneet laivanrakennustyönsä loppuun ja odotellessaan tilaisuutta meren auettua saada laskea aluksensa telakalta askaroivat siirtokunnan päärakennuksen vahventamistyössä, sillä jäiden lähtiessä saattoi käydä niin, että se joutuisi ankaraan puserrukseen, ellei Bathurstin niemestä olisi jäille riittävää estettä. Lujitustyöt saatiin päätökseen huhtikuun alkupäivinä, ja pian saatiin todeta niiden hyöty ja myös tarkoituksenmukaisuus.

Uuden vuodenajan oireet kävivät päivä päivältä selvemmiksi. Kevät oli erikoisen aikainen, sillä se seurasi talvea, joka oli ollut napaseutujen talveksi tavattoman leuto. Puissa alkoi näkyä silmukoita. Koivujen, pajujen, sianpuolanvarsien kuori alkoi monin paikoin paisua sulaneesta mäihästä. Aurinkoisilla paikoilla alkoi sammal vihertää, mutta varustuksen lähistöön keräytyneet jyrsijät olivat niin ahneita syömään sitä, että tuskin malttoivat antaa sen työntyä maasta esiin.

Jos kukaan oli silloin onneton, niin kieltämättä kelpo korpraalimme. Rouva Joliffen puoliso, kuten muistetaan, toimi keväisin vaimonsa kylvömaiden vartijana. Tavallisissa oloissa hänellä ei olisi ollut varjeltavana kuirimo- ja suolaruohokylvöksiä muilta kuin siivekkäiltä ryöstäjiltä, kuten riskilöiltä ja sentapaisilta. Siihen olisi riittänyt tavallinen linnunpelätti tai ainakin itse korpraali omassa persoonassaan. Mutta tällä kertaa lintujen puolelle liittyivät kaikki arktisen eläimistön jyrsijät ja märehtijät. Talvi ei ollut karkottanut niitä seudulta; vaaran aavistus piti niitä siirtokunnan läheisyydessä, ja näin ollen peurat, napaseudun jänikset, myskirotat, päästäiset, näädät ym. uhmasivat kaikkia korpraalin uhkauksia ja pelottelua. Miesparka ei voinut riittää kaikkialle. Kun hän torjui vihollista peltonsa toiselta puolelta, oli niitä jo vahingonteossa toisella puolella. Varmaan olisi ollut viisaampaa jättää noille lukuisille vihollisille koko sato, josta ei kuitenkaan saataisi itse nauttia, koska siirtokunnasta oli ennen pitkää luovuttava. Sen neuvon rouva Paulina Barnett olikin itsepäiselle korpraalille antanut, kun tämä kaksikymmentä kertaa päivässä kävi väsyttämässä häntä valituksillaan; mutta korpraali Joliffe oli kuuro kaikille neuvoille.

– Niinkö suuri vaiva kaikki hukkaan! hän jankutti. – Jättää tällainen viljelys juuri kun se alkaisi jotakin tuottaa! Uhrata rouva Joliffen ja minun niin huolellisesti tekemät kylvökset! Voi, hyvä rouva! Toisinaan minut valtaa halu antaa teidän mennä, teidän ja kaikkien muiden, ja jäädä tänne vaimoni kanssa! Olen varma siitä, että yhtiö suostuisi luovuttamaan koko tämän saaren meille omaksi...

Tälle hullunkuriselle aikeelle rouva Paulina Barnett ei voinut olla nauramatta, ja hän lähetti korpraalin takaisin pikku vaimonsa luokse, joka puolestaan oli jo ammoin sitten luopunut kuirimoistaan, suolaheinästään ja muista keripukilta suojelevista lääkekasveistaan, koska niillä ei enää ollut mitään virkaa.

Tässä sopii muuten lisätä, että talvehtijoiden terveys, miesten ja naisten, oli erinomainen. He olivat säästyneet ainakin kaikilta taudeilta. Pienokainen oli kokonaan parantunut ja mekasteli iloisesti kevään ensi säteiden loisteessa.

Huhtikuun 2, 3, 4. ja 5. päivänä sulaminen jatkui ripeästi. Lämpö oli melkoinen, mutta sää pilvinen. Usein satoi vettä suurina pisaroina. Tuuli puhalsi lounaasta, tuoden tullessaan mantereen hellettä. Mutta niin sumuisilla säillä oli mahdoton tehdä ainoatakaan havaintoa. Himmeän esiripun takaa ei näkynyt aurinkoa, kuuta eikä tähtiä. Tilanne oli ikävä, kun juuri näihin aikoihin olisi ollut niin tärkeätä saada tarkkailla Viktorian saaren pienimpiäkin liikkeitä.

Yöllä huhtikuun 7. ja 8. päivien välillä jäidenlähtö alkoi täydellä todella. Aamulla luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Kaluma ja kersantti Long menivät Bathurstin niemen harjanteelle ja saivat havaita kiintojäässä tapahtuneen erään muutoksen. Valtava reunamuuri oli jakaantunut melkein keskeltä kahtia, ja näytti siltä kuin toinen osa parhaillaan pyrkisi pohjoista kohti.

Johtuikohan se Kamtsatkan merivirran vaikutuksesta? Lähtisikö harhaileva saari ajautumaan samaan suuntaan? On helppo käsittää luutnantin ja hänen tovereidensa pelot ja aavistukset. Heidän kohtalonsa saattoi tulla ratkaistuksi muutamissa tunneissa, sillä jos kova onni ajaisi heitä vielä muutamia satoja kilometrejä pohjoiseen päin, niin heidän tuskin olisi mahdollista päästä mantereelle niin pienellä aluksella kuin heillä oli.

Pahaksi onneksi ei talvehtijoilla ollut mitään keinoa arvioida siirtymisen määrää jä suuntaa. Sen verran oli kuitenkin havaittavissa, ettei itse saari vielä ollut liikkeessä – ei ainakaan kiintojään kulkusuuntaan, koska jälkimmäisen liikkuminen oli tuntuvissa. Näytti kuitenkin otaksuttavalta, että osa jääkenttää oli eronnut ja ajautui pohjoiseen, samalla kun saarta ympäröivä osa oli vielä alallaan.

Jään korkean reunamuurin siirtyminen ei ollut vähintäkään muuttanut nuoren eskimotytön mielipiteitä. Kaluma pysyi yhä väitteessään, että jäidenlähtö kulki etelään päin ja että itse kiintojääkin pian sai kokea Beringin merivirran vaikutusta. Kaluma piirsi pienellä kepakolla hiekkaan salmen piirteet, että häntä paremmin ymmärrettäisiin, ja osoitti, että saari hänen vetämänsä suuntaviivan mukaan ajautui Amerikan rannikkoa kohti. Mikään vastaväite ei voinut horjuttaa hänen ajatustaan siinä kohden ja älykkään alkuasukkaan vakuuttava selitys vaikutti kuulijoihin todella melkein rauhoittavasti.

Mutta huhtikuun 8, 9. ja 10. päivänä alkoi näyttää siltä kuin Kaluma sittenkin olisi väärässä. Kiintojään pohjoinen osa poistui yhä edemmäs pohjoiseen päin. Jäidenlähtö tapahtui suurella rymyllä ja laajassa mittakaavassa. Jää lohkeili joka puolella rannikkoa paukkuen niin, että korvia huumasi. Oli mahdotonta kuulla toistensa puhetta ulkosalla. Kilometrin päässä rannasta, koko sillä alueella, joka levisi Bathurstin niemen puolella, jäälohkareet alkoivat jo kasautua toistensa päälle. Kiintojää oli silloin särkynyt lukemattomiksi kappaleiksi, jotka ryhmittyivät jäävuoriksi ja olivat liikkeessä pohjoiseen. Ainakin näennäisesti jäävuorten liike oli sensuuntainen. Luutnantti Hobsonin levottomuus, josta hän ei sentään hiiskunut, kävi yhä pahemmaksi, eikä Kaluman vakuuttelu saanut häntä rauhoittumaan. Hän teki vastaväitteitä, joita Kaluma itsepäisesti torjui.

Vihdoin, huhtikuun 11. päivän aamuna, Jasper Hobson osoitti Kalumalle viimeisiä pohjoiseen päin katoavia jäävuoria ja ahdisti häntä vielä kerran todisteilla, jotka näyttivät kumoamattomilta.

– Vaikka niin, mutta se ei merkitse mitään, Kaluma vastasi purkaen esille sielunsa lujinta vakaumusta. – Ei, kiintojää ei ole menossa pohjoiseen, vaan meidän saaremme on menossa etelään!

Kaluma oli kenties sittenkin oikeassa. Jasper Hobson hämmästyi näin vakuuttavasta vastauksesta. Olihan tosiaan mahdollista, että kiintojään siirtyminen oli vain näennäistä, ja että Viktorian saari päinvastoin jääkentän mukana kulki salmea kohti. Mutta tätä siirtymistä, jos se todella tapahtui, ei voitu todeta, ei voitu arvioida, kun ei ollut tilaisuutta määritellä saaren asemaa.

Syynä tähän vastaukseen ei ollut ainoastaan se, että sää pysyi pilvisenä ja havainnoille epäsuotuisana, vaan pahaksi onneksi eräs napaseuduille ominainen ilmiö vielä lisäsi hämärää ja sulki näköpiirin.

Juuri jäidenlähdön kestäessä lämpötila laski useita asteita. Silloin tuli pian paksu sumu täyttämään arktisen meren kaikki seudut, mutta se ei suinkaan ollut tavallista sumua. Maan pinta peittyi valkoiseen kuoreen ikään kuin jäähän – se ei ollut muuta kuin laskeutuessaan jäätynyttä vesihöyryä. Se takertui puihin ja pensaisiin, rakennusten seinämiin, jokaiseen esiinpistävään kohtaan, ja tuokion perästä niihin kertyi paksu päällys, josta törrötti esiin särmäisiä neulasia, kärkien suuntautuessa tuulen mukaan.

Jasper Hobson tunsi silloin ilmiön, josta hylkeenpyytäjät ja talvehtijat ovat usein maininneet ja joka keväisin esiintyy napaseuduissa.

– Se ei ole sumua, hän sanoi tovereilleen, – vaan huurretta, jäätynyttä usvaa, tiivistä vesihöyryä, joka pysyy täydellisessä jäätymistilassa.

Mutta olkoonpa se sumua tai jäätynyttä vesihöyryä, se oli joka tapauksessa perin ikävää, sillä sitä oli ainakin kolmenkymmenen metrin korkeuteen asti meren pinnan yläpuolelle, ja niin läpinäkymätöntä se oli, että jos kaksi henkilöä oli toisistaan kolmen askelen päässä, niin he eivät nähneet toisiaan.

Talvehtijat olivat perin apealla mielellä. Näytti siltä kuin luonto ei tahtoisi säästää heitä miltään vaivoilta. Tämän kaiken piti tapahtua juuri jäidenlähdön hetkellä, kun harhaileva saari oli pääsemässä vapaaksi kahleistaan, jotka olivat sitä pitäneet vankina niin monta kuukautta, sillä hetkellä, jolloin sen liikkeitä olisi ollut mitä tarkimmin pidettävä silmällä, mutta silloin tuli sumu estämään kaiken havainnonteon!

Ja sitä kesti neljä päivää! Huuru ei hälvennyt ennen kuin huhtikuun 15. päivän aamuna, jolloin etelästä noussut vinha viima särki ja hajotti sen.

Aurinko paistoi täydeltä terältä. Luutnantti Hobson tarttui mittausvälineisiinsä ja teki paikanmäärityksen, laskelmien tulos osoitti saaren aseman tällaiseksi: leveysaste 69° 57' ja pituusaste 179° 33'.

Kaluma oli ollut oikeassa. Viktorian saari ajautui Beringin merivirran viemänä etelää kohti.

VYÖRY

Talvehtijat alkoivat siis nyt vihdoin lähestyä Beringinmeren vilkasliikkeisempiä seutuja. Heillä ei enää ollut mitään pelkoa pohjoiseen päin työntymisestä. Nyt heidän oli vain pidettävä silmällä saaren ajautumista, arvioitava kulun nopeutta, joka esteiden tähden oli tietysti hyvin vaihteleva. Siitä kaikesta Jasper Hobson nyt piti mitä tarkinta huolta, mittaillen vuoroin auringon, vuoroin tähtien korkeutta. Niinpä hän jo seuraavana päivänä, huhtikuun 16:ntena, saattoi havaintonsa perusteella laskea, että jos nopeus pysyisi tasaisena, Viktorian saari saapuisi toukokuun alussa napapiirille, jonne nykyiseltä leveysasteelta oli enää vain neljän asteen verran matkaa.

Oli luultavaa, että jouduttuaan salmen ahtaimmalle kohdalle saari silloin pysyisi alallaan, kunnes jäidenlähtö päästäisi sen menemään edelleen. Ja silloin olisi tullut hetki, jolloin alus oli laskettava vesille ja lähdettävä purjehtimaan Amerikan mannerta kohti.

Kuten tiedetään, kaikki oli niin varustettu, että oltiin heti valmiit purjehdusmatkalle.

Saaren asukkaat odottivat siis kärsivällisemmin ja luottavaisemmin kuin koskaan ennen. Kovia kokeneet ihmisparat tunsivat lähestyvänsä loppuratkaisua ja sivuuttavansa jommankumman rannikon niin läheltä, ettei mikään voisi estää heitä pääsemästä muutamissa päivissä maihin.

Sellaisen toivon elähdyttäminä talvehtijat saivat takaisin luontaisen iloisuutensa, joka kovissa koettelemuksissa oli heidän mielistään kauan sitten paennut. Ateriat olivat jälleen hauskoja tilaisuuksia, semminkin kun ruoasta ei suinkaan ollut puutetta eikä uusi suunnitelma vaatinut niitä säästelemään. Lisäksi oli kevään tuntu ilmeinen, ja jokainen hengitti hurmautuneena sen tuomaa leudompaa ilmaa.

Seuraavina päivinä tehtiin useita retkiä saaren sisäosiin. Turkiseläimet, märehtijät ja pedot eivät olleet yrittäneetkään lähteä saarelta, kun ympäröivä jääkenttä, joka sitä piti vankinaan, oli Amerikan rannikosta erillään eikä niin ollen suonut niille tilaisuutta karata minnekään.

Mitään muutosta ei ollut saarella tapahtunut, ei Eskimoniemessä, Michelin niemessä tai millään muullakaan kohdalla. Suuri halkeama, jonka myrsky oli tehnyt Michelin niemen tienoille, oli talven varrella kokonaan mennyt umpeen, eikä mitään muutakaan rakoa ollut näkyvissä.

Näillä vaellusretkllä tavattiin saaren eri osissa liikuskelevia susilaumoja. Ne olivat sikäläisessä eläimistössä ainoat pedot, joita yhteisen vaaran tunto ei ollut kesyttänyt.

Monta kertaa nähtiin Kaluman pelastaja. Kelpo karhu tallusteli alakuloisena autioilla kentillä ja seisahtui nähdessään retkeilijät. Se lähti toisinaan liikkeelle heidän perässäänkin varustukselle asti, hyvin tietäen, ettei sillä ollut mitään pahaa pelättävänä.

Huhtikuun 20. päivänä luutnantti Hobson totesi, ettei harhaileva saari ollut lakannut ajautumasta etelää kohti. Ja mitä kiintojäästä oli vielä jäljellä, nimittäin eteläisen osan jäävuoret, ne kulkivat saaren mukana.

Jasper Hobson tutkitutti maaperää muutamista kohdista, etenkin Bathurstin niemen juurelta ja järven rantamilta, saadakseen tietää, kuinka suuri mullanalaisen jääkerroksen paksuus oli. Silloin kävi selville, ettei jääperusta ollut talven kuluessa käynyt yhtään paksummaksi ja ettei saaren yleistaso näyttänyt kohonneen. Siitä tehtiin johtopäätös, ettei olisi suinkaan liian aikaista päästä pois tältä hauraalta perustalta, joka jouduttuaan Tyynenmeren lämpimiin vesiin sulaisi nopeasti.

Siihen aikaan, huhtikuun 25. päivänä, saaren ilmansuunnat taaskin kerran muuttuivat. Jääkenttä teki kolme kahdeksasosaa ympyrän kehästä käsittävän pyörähdyksen idästä länteen. Bathurstin niemi osoitti sen jälkeen suoraan luodetta kohti. Viimeiset kiintojään tähteet sulkivat pohjoisen taivaanrannan. Käännähdys osoitti selvästi, että jääkenttä liikkui vapaana salmessa eikä tarttunut kiinni kumpaankaan rannikkoon.

Kohtalokas hetki lähestyi. Jokapäiväiset tai -öiset havainnot osoittivat tarkoin saaren ja siis myös jääkentän aseman. Huhtikuun 30. päivänä olivat molemmat ajautumassa Kotzebuen merenlahden, sen laajan, kolmionmuotoisen kaarteen läpi, joka on pureutunut syvälle Amerikan rannikkoon. Sen eteläpuolella on pitkä ja leveähkö Walesin Prinssin niemi, joka ehkä pysähdyttäisi harhailevan saaren, ellei se osuisi kulkemaan juuri keskeltä ahdasta salmea.

Sää oli silloin jokseenkin kaunis, ja lämpömittari näytti kymmenen astetta lämmintä. Talvehtijat olivat jo viikkoja sitten luopuneet talvivaatteistaan. He olivat joka hetki valmiit lähtemään. Tähtitieteilijä Thomas Black oli jo vienyt alukseen koko tieteellisen irtaimistonsa, välineensä, kirjansa. Määrätty määrä ruokavaroja oli myös jo laivassa, samoin kuin kaikkein kallisarvoisimpia turkiksia.

Toukokuun 2. päivänä tehty erittäin tarkka havainto osoitti, että Viktorian saari oli alkanut siirtyä itää kohti, siis Amerikan rannikolle päin. Se oli onnellinen seikka, sillä Kamtsatkan virta, kuten tiedetään, sivuaa Aasian rantaa, eikä siis ollut pelkoa joutumisesta sen valtaan. Asiat näyttivät siis kääntyvän talvehtijoille kaikin puolin hyvin päin.

– Luulen, että kova onni on vihdoin kyllästynyt meihin, kersantti Long sanoi rouva Paulina Barnettille. – Olemme päässeet vastoinkäymistemme loppuun, ja arvelen, ettei meillä enää ole mitään pelättävänä.

– Niin totta, rouva Paulina Barnett vastasi; – luulen samoin kuin te, kersantti Long, ja epäilemättä oli onneksi, että meidän muutamia kuukausia sitten täytyi luopua matkasta jäätikön poikki. Kaitselmus varjeli meitä tekemällä jääkentän mahdottomaksi kulkea!

Rouva Paulina Barnett oli niin sanoessaan epäilemättä oikeassa. Todellakin, mitä vaaroja, mitä vastuksia täynnä olikaan sellainen talvivaellus, mitä vaikeuksia keskellä pitkää arktista yötä ja kahdeksansadan kilometrin päässä rannikolta!

Toukokuun 5. päivänä Jasper Hobson ilmoitti tovereilleen, että Viktorian saari oli juuri kulkenut napapiirin poikki. Se oli vihdoinkin palannut siihen maapallon vyöhykkeeseen, jota aurinko ei yhtenäkään vuorokautena hylkää. Kaikilla tämän kelpo joukon jäsenillä oli se tunne, että nyt oltiin taas asutussa maailmassa.

Päivää vietettiin iloisesti ja melkein samantapaisin juhlamenoin kuin ensi kertaa mentäessä päiväntasaajan poikki.

Tästä lähtien ei tarvinnut muuta kuin odottaa hetkeä, jolloin jäät pirstoutuneina ja sulaneina jättäisivät kulkutien vapaaksi alukselle, jonka oli määrä viedä koko siirtokunta saarelta maihin.

Toukokuun 7. päivänä saari teki vielä neljännespyörähdyksen keskuksensa ympäri. Bathurstin niemi kääntyi silloin suoraan pohjoista kohti, saaden edustalleen ne jääröykkiöt, jotka olivat vielä jäljellä vanhasta kiintojäästä. Nyt se oli lopulta tullut takaisin samaan ilmansuuntaan, joka sillä oli maantieteellisillä kartoilla siihen aikaan kun se oli Amerikan mantereessa kiinni. Saari oli tehnyt täydellisen kierroksen keskuksensa ympäri, ja nouseva aurinko oli siis luonut ensimmäiset säteensä vuoroin kuhunkin kohtaan sen rannikolla.

Toukokuun 8. päivän havainto osoitti, että saari pysyi liikkumatta melkein keskellä väylää, noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Walesin Prinssin niemestä. Siispä oli maata jo verrattain lähellä, ja kaikkien pelastus näytti varmalta.

Illalla syötiin juhla-ateria tuvassa. Esitettiin maljoja rouva Paulina Barnettille ja luutnantti Hobsonille.

Vielä samana iltana luutnantti päätti mennä tutkimaan, mitä muutoksia ehkä oli tapahtunut etelänpuoleisessa jääkentässä ja oliko siellä kukaties jo auennut kulkukelpoinen väylä.

Rouva Paulina Barnett halusi lähteä mukaan tälle retkelle, mutta luutnantti sai hänet taivutetuksi jäämään kotiin ja menemään levolle. Sen sijaan hän otti mukaansa kersantti Longin. Rouva Paulina Barnett noudatti luutnantin pyyntöä ja meni Madgen ja Kaluman kanssa sisälle päärakennukseen. Sotamiehet ja vaimot puolestaan olivat asettuneet tavallisille makuusijoilleen sivurakennukseen.

Ilta oli kaunis. Kun ei ollut kuutamoa, tuikkivat tähdet erityisen kirkkaasti. Omituinen jääkentän heijastama hajaantunut valo häämötti ilmassa ja salli nähdä kauaksi etäisyyteen. Luutnantti ja kersantti lähtivät varustuksesta kello yhdeksän aikaan ja suuntasivat askelensa Barnettin valkaman ja Michelin niemen väliselle rannikolle.

Tarkastelijat etenivät rantaa pitkin kolmen neljän kilometrin verran. Mutta mikä näky kohtasikaan heitä kaikkialla! Siellä oli röykkiöitä ja sekasortoa määrättömästi, ikään kuin meri olisi äkkiä jähmettynyt keskellä myrskyn myllerrystä. Eikä jäiden välissä vielä minkäänlaista kulkuväyläksi kelpaavaa, joten sinne ei ollut aluksella yrittämistäkään.

Hobson ja Long viipyivät rannikolla puoleen yöhön. Katseltiin ja tuumailtiin puoleen jos toiseenkin, mutta kun siellä näytti kaikki pysyvän ennallaan, miksikään muuttumatta, päätettiin palata Fort Espéranceen hetkiseksi lepäämään.

Kun he olivat marssineet satakunnan askelta ja saapuneet Paulinajoen kuivuneelle uomalle, heidät pysähdytti odottamaton ääni. Se oli kuin kaukainen jyminä, joka kuului jääkentän pohjoiselta puolelta. Jokin valtava luonnonmullistus oli varmaankin tapahtunut siellä päin, ja mikä ei suinkaan tuntunut rauhoittavalta – luutnantti Hobson tunsi maan vapisevan jalkainsa alla.

– Tuo jyminä tulee kiintojään puolelta! kersantti Long sanoi. – Mitähän siellä tapahtuu?

Jasper Hobson ei vastannut, ja äärimmäisen levottomana hän tarttui toveriinsa huudahtaen:

– Takaisin varustukseen! Ehkä siellä jääkenttä on paukahtanut halki, ja nyt voimme laskea aluksemme vesille!

Ja samalla molemmat hengästyksiin asti juosten riensivät lyhyintä tietä Fort Espérancea kohti.

Tuhansia ajatuksia risteili heidän mielessään. Mikä uusi tapahtuma oli odottamattoman jyminän syynä? Olivatko nukkuvat siirtokunnan asukkaat siitä tietoisia? Varmaankin, sillä joka hetki yhä ankarammiksi käyvät jymähdykset olisivat riittäneet herättämään kuolleetkin unestaan, kuten on tapana sanoa.

Kahdessakymmenessä minuutissa Jasper Hobson ja kersantti Long olivat juosseet sen kolmen kilometrin taipaleen, joka heidät erotti Fort Espérancesta. Mutta jo ennen kuin he olivat ehtineet paaluaitauksen sisällekään, he näkivät kuinka toverit, sekä miehet että naiset, mielettömiksi säikähtyneinä juoksivat pakoon minkä jaksoivat, epätoivoissaan huutaen ja parkuen.

Työmestari MacNap tuli luutnantin luokse, kantaen käsivarrellaan pikku poikaansa.

– Katsokaa, herra Hobson, hän sanoi luutnantille, vetäen hänet käsipuolesta muutamien askelien päässä paaluaitauksesta olevalle kummulle.

Jasper Hobson katsoi.

Kiintojään viimeiset tähteet, jotka heidän lähtiessään olivat vielä olleet kolmen kilometrin päässä, olivat syöksyneet valtavana vyörynä rannikolle. Bathurstin niemeä ei enää ollut olemassa, ja jäävuorten lakaisema multa ja hiekka peitti siirtokunnan aitauksen kokonaan. Päärakennus ja pohjoiset sivurakennukset olivat kadonneet vyöryn alle. Keskellä hirveätä ryskettä nähtiin jäälohkareiden kasautuvan toistensa päälle ja taas sortuvan, murskaten kaikki, mitä tielle sattui. Näytti kuin jäälohkareet olisivat väkirynnäköllä kulkeneet saaren yli.

Mitä niemen juurella rakennettuun alukseen tuli, niin se oli täysin tuhoutunut. Onnettomien talvehtijoiden viimeinen pelastuskeino oli kadonnut kuin tina tuhkaan!

Tällä hetkellä sotamiesten ja vaimojen asuma sivurakennus, josta he ajoissa olivat ehtineet pakoon, luhistui hirveän ison jäälohkareen alle. Onnettomat päästivät sitä katsellessaan epätoivon parahduksen.

– Entä toiset! Missä toiset toverit? luutnantti huusi mitä hirveimmässä tuskassa.

– Tuolla! MacNap vastasi, osoittaen hiekka-, multa- ja jääkasaa, jonka alle päärakennus oli kadonnut.

Niin, sellaisen sekasorron alle oli hautautunut rouva Paulina Barnett ja hänen mukanaan Madge, Kaluma ja Thomas Black, jotka vyöry oli yllättänyt heidän nukkuessaan!

KAIKKI TYÖHÖN

Kauhea mullistus oli tapahtunut. Kiintojää oli syöksynyt ajelehtivan saaren päälle. Upoksissa syvällä vedenpinnan alla, viisi kertaa vedenpäällistä osaansa syvemmällä, se ei ollut voinut kestää merivirtojen vedenalaista rynnistystä. Avattuaan itselleen tien erillisten jäälauttojen halki se oli valtavana käynyt saaren kimppuun, joka valtavan voiman työntämänä ajautui nopeasti etelää kohti.

Ensi hetkessä olivat MacNap ja hänen toverinsa, kuultuaan jyminää, kun vyöry murskasi koiravajan, navetan ja päärakennuksen, päässeet pakoon uhatusta asunnostaan. Mutta sitten oli hävitystyö jatkunut loppuun asti. Heidän asumuksistaan ei ollut enää jälkeäkään. Ja nyt saari oli asukkaineen menossa valtameren syvyyksiin. Mutta kukaties vyöryn sekasorron alla olivat vielä elossa heidän urhea toverinsa Paulina Barnett, Madge, nuori eskimotyttö ja tähtitieteilijä? Heidän luokseen oli päästävä, vaikka ei löydettäisi enää muuta kuin heidän ruumiinsa.

Luutnantti Hobson pelästyi aluksi, mutta sai pian kylmäverisyytensä takaisin ja huusi:

– Lapiot ja rautaseipäät esiin! Rakennus oli vankka! Sen on täytynyt kestää. Työhön!

Työkaluja ei puuttunut. Mutta sillä hetkellä ei voitu mennä aitauksen sisäpuolelle. Siellä vierähteli lohkareita jäävuorten päältä, joista toisten huiput kohosivat vielä viitisenkymmentä metriä saaren pintaa ylemmäksi. Voi kuvitella, mitä ryskettä lähti sellaisten jääjoukkojen sortuessa, ja millaisia vuoria näytti pohjoinen olevan täynnä. Koko rannikko entisen Bathurstin niemen tienoilta Eskimoniemeen asti oli pelkkää yhtämittaista, liikkuvaa jäävuorijoukkoa. Vastustamattomasti eteenpäin työntyneinä ne olivat enää vain puolen kilometrin päässä rannasta. Alinomainen maaperän vavahtelu ja kova pauke kertoivat, että taas jokin jäämöhkäle oli romahtanut. Oli odotettavissa kauheat seuraukset, kun täytyi pelätä, että saari uppoaisi näin suuresta lisätaakasta. Hyvin tuntuva painuminen ilmaisi, että koko se osa rantaa oli vajoamassa, ja tulva nousi jo pitkälle järven lähistölle.

Talvehtijoiden tilanne oli hirvittävä, ja voimatta ryhtyä mihinkään toimiin toveriensa pelastamiseksi, jäävyöryjen estäessä heitä menemästä edes aitauksen sisälle, kykenemättä taisteluun moista rynnistystä vastaan tai sitä mitenkään estämään, heidän täytyi toistaiseksi vain odottaa mitä tuskallisimman epätoivon vallassa.

Vihdoin valkeni päivä. Ja miltä nyt näyttivät Bathurstin niemen seudut! Minne silmä erotti, oli koko taivaanranta jäämuurin sulkema. Mutta valloitus näytti olevan pysähdyksissä, ainakin hetkellisesti. Kuitenkin romahteli siellä täällä vielä muutamia huojahtelevia möhkäleitä kelluvien jäävuorten huipuilta. Mutta niiden koko massa, joka pohjapuoleltaan ulottui syvälle mereen, antoi nyt saarelle tavattoman liikevoiman, jota se ammensi syvältä merivirrasta, ja saari ajautui melkoisella vauhdilla etelään päin, toisin sanoen tuhoa kohti.

Ne, joita se kuljetti mukanaan, eivät kuitenkaan kiinnittäneet tähän menoon mitään huomiota. Heidän ainoana ajatuksenaan oli pelastaa onnettomuuden uhrit, näiden joukossa se rohkea ja rakastettu nainen, jonka puolesta jokainen oli valmis antamaan vaikka henkensä. Toiminnan hetki oli tullut. Aitauksen sisälle voitiin nyt mennä. Silmänräpäystäkään ei ollut hukattava. Jo kuusi tuntia olivat onnettomat olleet hautautuneina vyöryn alle.

Kuten sanottu, Bathurstin niemeä ei ollut enää olemassa. Valtavan jäävuoren sysäämänä se oli luhistunut linnavarustuksen päälle, särkien aluksen, peittäen sitten koiravajan ja navetan, jotka se oli murskannut sisällä olevine eläimineen. Sitten oli päärakennus vuorostaan kadonnut hiekan ja mullan peittoon, ja päälle oli lisäksi kasautunut jäälohkareita viidentoista, kahdenkymmenen metrin paksuudelta. Varustuksen piha oli yhtenä ainoana röykkiönä. Paaluaidasta ei näkynyt ainoatakaan pylvästä. Sekin oli jäiden, mullan ja hiekan alla, ja oli edessä hirvittävästi työtä, jos mieli saada uhrit kaivetuiksi päivänvaloon.

Ennen työhön ryhtymistä luutnantti Hobson kutsui puheilleen rakennusmestarin.

– MacNap, luutnantti sanoi hänelle, – luuletteko, että rakennus on voinut kestää vyöryn painon?

– Luulen, herra luutnantti, MacNap vastasi, – ja olisin melkein halukas vannomaan, että se on totta. Mehän vahvistimme taloa, kuten tiedätte. Katto on nyt luja, ja lattian ja laipion väliin pystytettyjen tukipölkkyjen on täytynyt kestää. Ottakaa myös huomioon, että rakennus ensin joutui hiekan ja mullan peittoon, joka on lieventänyt kiintojään harjalta syöksyvien lohkareiden iskua.

– Jumala suokoon teidän olevan oikeassa, Hobson vastasi, – ja säästäköön hän meidät niin suurelta surulta!

Sitten hän kutsui luokseen rouva JolifFen. – Rouva, hän kysyi, – jäikö taloon elintarvikkeita?

– Jäi, rouva Joliffe vastasi, – ruokasäiliöissä ja keittiössä oli vielä jonkin verran säilykkeitä.

– Entä vettä?

– Myös vettä ja paloviinaa.

– Hyvä, luutnantti sanoi. – He eivät siis kuole nälkään eikä janoon. Mutta voisikohan heille tulla puute ilmasta?

Siihen kysymykseen ei rakennusmestari voinut vastata. Jos rakennus oli kestänyt, kuten hän luuli, niin ilman puute oli silloin suurin vaara, joka neljää onnettomuuden uhria uhkasi. Mutta se vaara voitiin torjua nopealla pelastustoimella tai ensi hätään kaivamalla niin kiireesti kuin mahdollista aukko hautautuneen talon ja ulko-ilman välille.

Kaikki, niin miehet kuin naiset, olivat ryhtyneet työhön lapioin, kuokin ja tuurin. Kaikki olivat kiivenneet multa- ja jääröykkiön päälle, senkin uhalla, että siitä aiheutuisi uusia romahduksia. MacNap oli ottanut työnjohdon käsiinsä ja toimikin järjestelmällisesti.

Hän katsoi asianmukaisimmaksi käydä röykkiön kimppuun sen harjalta. Sieltä saattoi vierittää päällekkäin sulloutuneita jäämöhkäleitä rinnettä pitkin alas. Kuokkien ja kankien avulla suoriuduttiin helposti keskikokoisista lohkareista, mutta isommat kappaleet täytyi kirveiden ja tuurien iskuilla särkeä pienemmiksi. Muutamia erittäin isoja möhkäleitä oli pakko sulattaa tulella, jota pidettiin voimassa pihkaisilla haloilla. Kaikkia näitä keinoja käytettiin yhtä aikaa, että saataisiin mahdollisimman vähällä ajan hukalla jäät pois tieltä.

Mutta kasa oli äärettömän suuri, niin että vaikka urheat työmiehet olivat ahertaneet hellittämättä ja lepäämättä enempää kuin mitä tarvittiin aterioita varten, röykkiö näytti auringonlaskun aikaan tuskin sanottavasti pienemmältä. Sen korkein harja alkoi sentään jo käydä tasaisemmaksi. Siksi päätettiin jatkaa tasaamistyötä koko yö; sitten kun oli päästy niin pitkälle, ettei tarvinnut enää pelätä luhistumista, alkoi työmestari kaivaa massan lävitse pystysuoran kaivon, joten päästäisiin suorinta tietäjä nopeimmin tavoitteeseen ja saataisiin raitista ilmaa hautautuneen talon sisälle.

Niinpä luutnantti Hobson ja hänen toverinsa ahersivat raivaustyössä koko yön. Tuli ja rauta tuhosi herkeämättä jäälohkareiden haurasta ainetta. Miehet heiluivat kuokkineen ja kankineen, naiset pitivät vireillä tulia. Kaikilla oli vain yksi ajatus ja päämäärä: saada pelastetuksi rouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma ja Thomas Black.

Mutta kun aamu valkeni, oli tavoite vielä saavuttamatta; onnettomat olivat jo kolmekymmentä tuntia olleet hautautuneina, ja ilma oli tiheän kerroksen alla arvatenkin kovasti ohentunut.

Yön kuluessa suoritetun työn jälkeen mestari MacNapin aikomus oli ryhtyä kaivamaan kaivoa, jonka oli määrä ulottua rakennuksen harjalle saakka. Hänen laskujensa mukaan kaivon täytyisi olla vähintään viisitoista metriä syvä. Murtautuminen jääkerroksen läpi, siis noin kuuden metrin verran, kävisi kai verrattain helposti; mutta sitten vaikeudet lisääntyisivät, kun jouduttaisiin multa- ja sorakerrokseen, joka kaiketi oli hyvin murea, niin että kaivon seinämiä olisi pönkitettävä vähintään yhdeksän metrin syvyydeltä. Sitä varten valmistettiin jo ennakolta pitkiä hirsiä käyttökuntoon, ja sitten ryhdyttiin itse kaivon kaivamiseen. Kolme miestä mahtui kerrallaan tähän työhön. Sotamiehet saattoivat siis vuorotella, ja niin voitiin toivoa kaivamisen käyvän joutuisasti.

Kuten yleensä tällaisissa kauheissa tilanteissa, samoin tässäkin ihmisparat saivat kokea kaikki toivon ja epätoivon vaihtelut. Kun esiintyi joku viivytystä aiheuttava vaikeus, kun yllätti joku vieremä, hävittäen ja tehden turhaksi osan jo suoritettua työtä, silloin heidät valtasi masennus, ja työmestari sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa ja reippautensa jälleen rohkaistakseen heitä. Sillä aikaa kun miehet kukin vuorollaan kaivoivat, odottivat sotamiesten vaimot pienen kummun juurella miltei sanaakaan hiiskahtamatta, paitsi milloin rukoilivat. Heillä ei ollut muuta tekemistä kuin valmistaa ruokaa miesten syötäväksi lepohetkinä. Kaivo syveni ilman suuria vastuksia; jää oli kuitenkin tavattoman kovaa, joten työ ei edistynyt varsin joutuisasti. Päivän lopulla MacNap oli päässyt vasta multa- ja hiekkakerrokseen asti, eikä ollut toivoakaan saada sitä kokonaan puhki ennen huomista iltaa.

Tuli yö. Kaivamista ei voinut keskeyttää. Päätettiin jatkaa työtä sointujen valossa. Kaivettiin häthätää rannikon jäätöyryyn jonkinlainen tilapäinen maja suojaksi vaimoille ja pikku lapselle. Tuuli oli kääntynyt lounaaseen, ja alkoi kylmä sade, johon toisinaan yhtyi kovia puuskia. Luutnantti tai hänen toverinsa eivät silti ajatelleetkaan keskeyttää työtään.

Mutta nyt alkoivat suuret vaikeudet. Pehmeää multakerrosta ei, kuten ennalta oli arvattukin, voitu kaivaa sellaisenaan. Kävi välttämättömäksi kyhätä jonkinlainen puukehikko, joka estäisi seinämiä sortumasta. Sitten, kuten kaivoa kaivettaessa ainakin, toiset miehet nostivat köyteen ripustetulla sangolla pohjasta multaa, jota toiset siellä kaivoivat irti. Mutta sellainen työ ei tietenkään voinut käydä joutuisasti. Sitä paitsi oli sortuminen aina uhkaamassa ja mitä huolellisimmat varotoimet olivat tarpeen, etteivät kaivajat vuorostaan hautautuisi.

Useimmiten työmestari itse oli kaivoksen pohjalla johtaen työtä ja tuon tuostakin tutkien pitkällä seipäällä maata. Mutta seiväs ei kohdannut mitään, mikä olisi ilmaissut sen ulottuneen kattoon.

Aamun tullessa oli vasta kolme metriä maata saatu poistetuksi, ja vielä oli jäljellä kuusi metriä, ennen kuin päästäisiin katonharjan tasalle, mikäli vyöry ei ollut sitä luhistanut.

Nyt olivat rouva Paulina Barnett ja toiset kaksi naista sekä tähtitieteilijä olleet jo viisikymmentäneljä tuntia haudattuina!

Monta kertaa luutnantti ja MacNap tuumailivat, eivätkö hautautuneet olleet puolestaan myös koettaneet pyrkiä ulkoilman yhteyteen. Varmana saattoi pitää, että niin peloton ja kylmäverinen ihminen kuin rouva Paulina Barnett, jos hänellä vain oli liikkumisvapautta, oli yrittänyt raivata tietä ulos. Muutamia työkaluja oli jäänyt taloon sisälle, ja eräs rakennusmestarin miehistä, Kellet, muisti nimenomaan itseltään jääneen kuokka keittiöön. Eivätkö vangiksi jääneet olleet ehkä murtaneet jotakin ovea ja alkaneet kaivaa käytävää multakerroksen läpi? Mutta sitä käytävää he eivät olisi saattaneet johtaa muuhun suuntaan kuin ylöspäin, ja siinä heillä oli ainakin yhtä pitkä ja vaivalloinen tyo kuin MacNapilla kaivon kaivamisessa; sillä vyöryn muodostama röykkiö ei ollut korkeudeltaan kuin vajaan parikymmentä metriä, mutta laajuutta sillä oli enemmän kuin sataviisikymmentä metriä läpimitaltaan. Tätä seikkaa hautautuneet eivät kuitenkaan voineet tietää, ja vaikka olisikin otaksuttu heidän pystyvän kaivamaan itselleen vaakasuoraan käytävän, he eivät olisi voineet murtaa viimeistä jääkuorta ainakaan vähemmässä kuin viikossa. Ja siihen mennessä heiltä olisi ainakin ilma kokonaan loppunut.

Kuitenkin Jasper Hobson tutki siltä varalta kaikkia röykkiön kohtia kuunnellen, ilmaisisiko jyske tai töminä maanalaisen työn olevan käynnissä. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Miehet olivat päivän valjettua ryhtyneet uudella vauhdilla kovaan työhönsä. Multaa ja hiekkaa nousi lakkaamatta kaivosta joka sitä mukaa kävi syvemmäksi. Tukeva kehikko pidätti seinämien mureaa ainetta sortumasta. Muutamia yrityksiä tähän suuntaan tosin tapahtui, mutta ne ehkäistiin aina ajoissa, eikä koko päivänä sattunut mitään onnettomuutta. Sotamies Garry haavoittui kyllä päähän erään lohkareen pudotessa, mutta haava ei ollut paha, eikä hän tahtonut edes jättää työtään.

Kello neljän aikaan kaivo oli kaikkiaan viidentoista metrin syvyinen, siitä kuusi metriä jään läpi ja yhdeksän mullan ja hiekan puhki.

Tämän syvyyden MacNap oli laskenut riittävän ulottumaan katonharjaan, jos se oli kestänyt vyöryn painon.

Hän oli itse sillä hetkellä kaivossa. Voi kuvitella hänen pettymystään ja epätoivoaan, kun syvälle pistetty seiväs ei tavannut mitään vastusta.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan käsivarret ristissä rinnallaan ja katsomaan Sabineen, joka oli siellä hänen kanssaan.

– Eikö mitään? metsästäjä kysyi.

– Ei mitään, työmestari vastasi. – Ei kerrassaan mitään. Jatkakaamme. Vesikatto on voinut antaa periksi, mutta on mahdotonta, ettei ullakon lattia olisi kestänyt. Ennen kolmea metriä meidän täytyy tavoittaa itse lattia, laipio nimittäin... tai...

Mutta MacNap ei sanonut loppuun ajatustaan. Sabinen avuksi hän tarttui epätoivon kiihkolla taas työhönsä.

Iltaan kello kuuteen mennessä oli saavutettu uusi, kolmen tai kolmen ja puolen metrin syvyys.

MacNap tutki uudestaan seipäällään. Ei mitään vieläkään. Hänen seipäänsä meni yhä pehmeään multaan.

Työmestari heitti silloin työaseen kädestään ja tarttui molemmin kourin päähänsä.

– Onnettomat! hän mutisi.

Sitten hän nousi kehikon tukipuita myöten kaivon suulle.

Siellä hän tapasi luutnantti Hobsonin ja kersantin tuskaisempina kuin milloinkaan ja vietyään heidät syrjään, ilmoitti äskeisen kauhean pettymyksensä.

– Mutta silloin, Jasper Hobson sanoi, – silloinhan talo on luhistunut vyöryn painosta ja onnettomat...

– Ei, työmestari vastasi järkähtämätöntä vakaumusta ilmaisevalla äänellä. – Ei, talo ei ole luhistunut. Sen täytyy kestää, niin vankaksi se lujitettiin. Ei, se ei ole luhistunut. Se ei ole mahdollista!

– Mutta mitä sitten on tapahtunut, MacNap? kysyi luutnantti.

– Nähtävästi on asia tällä tavalla, rakennusmestari vastasi. – Talo on kestänyt, mutta perusta, jolle se on rakennettu, on vaipunut. Talo on vajonnut kokonaisena syvyyteen. Se on pudonnut sen jääkerroksen läpi, jolle koko saari perustuu. Se ei ole luhistunut, vaan meri on niellyt sen. Ja onnettomat uhrit...

– Hukkuneet, niinkö? kersantti huudahti.

– Niin, kersantti, hukkuneet, ehtimättä hievahtaakaan! Hukkuneet, kuten matkustajat laivassa, joka pulahtaa upoksiin!

Hetkisen aikaa nuo kolme miestä seisoivat sanattomina. MacNapin oletus tuntui varsin totuudenmukaiselta. Mikäpä luonnollisempaa kuin olettaa saaren perustan rikkoutuneen sellaisen painon alla ja rakennuksen, jota laipion ja permannon väliin pystytetyt pölkyt estivät luhistumasta, vajonneen aukosta syvyyteen!

– No niin, MacNap, luutnantti sanoi, – ellemme voi löytää heitä elossa...

– Niin, rakennusmestari jatkoi, – meidän on löydettävä heidät kuolleina!

Sen sanottuaan MacNap, ilmoittamatta kauheasta otaksumastaan työtovereilleen mitään, laskeutui kaivon pohjaan jatkamaan keskeytynyttä työtänsä. Luutnantti Hobson seurasi mukana.

Koko yö jatkettiin kaivamista, vaihtaen vuoroa joka tunti; mutta koko sen ajan, kun kaksi sotamiestä kaivoi multaa ja hiekkaa, MacNap ja Jasper Hobson pysyttelivät heidän yläpuolellaan eräällä niistä poikkipuista, joilla kaivon seinämiä oli toisin paikoin pönkitetty.

Kello kolmen aikaan aamulla Kelletin seiväs törmäsi äkkiä jotakin kovaa esinettä vasten, niin että hieman kolahti.

– Nyt ollaan perillä! sotamies huudahti. – Pelastetut!

– Vaiti, jatka työtä, luutnantti Hobson komensi puoliääneen.

Tänä hetkenä oli lähes seitsemänkymmentäkuusi tuntia kulunut siitä, kun vyöry hautasi talon.

Kellet ja hänen toverinsa, sotamies Pond, olivat ryhtyneet uudestaan työhön. Kaivon pohjan piti olla jo melkein meren pinnan tasalla, joten MacNapilla ei ollut enää mitään toivoa.

Vähemmässä kuin kahdessakymmenessä minuutissa oltiin selvillä siitä kovasta esineestä, johon seiväs oli törmännyt. Se oli eräs katon vuoliaisista. Rakennusmestari kiiruhti kaivon pohjalle, tempasi kuokan ja repi sillä rikki kattoruoteita. Hetken perästä oli kattoon syntynyt laaja aukko...

Siihen ilmestyi ihmishahmo, jota kuitenkin pimeässä oli vaikea tuntea.

Se oli Kaluma!

– Tänne, tänne! eskimotyttö pyysi tuskin kuuluvasti.

Jasper Hobson luisui aukosta sisään. Hän tunsi samassa jotakin kylmää. Hän oli joutunut polvia myöten veteen. Vastoin luuloa katto ei ollut musertunut, mutta kuten MacNap oli otaksunut, talo oli kokonaisena vajonnut jääperustan läpi, ja siellä oli vettä. Mutta vesi ei kokonaan täyttänyt ullakkoa, vaan oli noussut ainoastaan muutaman kymmenen sentin verran ullakon lattialle. Oli siis vielä toivoa!

Luutnantti kohtasi pimeässä hapuillessaan liikkumattoman ruumiin. Hän veti sen kattoaukolle, josta Pond ja Kellet ottivat sen haltuunsa ja veivät ylös. Se oli Thomas Black.

Samoin vietiin toinen ruumis. Se oli Madge. Köysiä oli laskettu kaivon suulta alas pohjaan. Thomas Black ja Madge palasivat ulkoilmassa vähitellen tajuihinsa, toverien nostettua heidät kaivosta.

Pelastamatta oli vielä rouva Paulina Barnett. Jasper Hobson oli Kaluman opastamana voinut tunkeutua ullakon perälle, ja sieltä hän vihdoin löysi etsittävänsä, joka makasi liikkumattomana, pää hädin tuskin vedenpinnan yläpuolella. Rouva oli kuin kuollut. Luutnantti Hobson otti hänet syliinsä, kantoi hänet aukolle, ja hetkistä myöhemmin he sekä Kaluma ja MacNap ilmestyivät kaivon suulle.

Epätoivoisina, sanaakaan virkkamatta katselivat siinä urheaa naista kaikki hänen toverinsa. Nuori eskimotyttö, niin heikossa tilassa kuin olikin, heittäytyi syleilemään ystävänsä ruumista.

Rouva Paulina Barnett hengitti vielä, ja hänen sydämensä tykytti. Raikas aamuilma pääsi keuhkoihin ja virkisti hänet vähitellen tajuihinsa. Hän avasi vihdoin silmänsä.

Ilon huudahdus kuului jokaisen rinnasta, kiitollisuuden huudahdus, joka kohosi taivasta kohti ja varmaan siellä kuultiin! Samassa hetkessä nousi aurinko taivaanrannalle.

Rouva Paulina Barnett ponnistautui pystyyn. Vyöryn tekemän kukkulan päältä, joka oli nyt korkein paikka koko saarella, hän katseli ympärilleen ja lausui oudolla äänellä:

– Ah, meri, meri!

Ja tosiaan meri oli sekä idässä että lännessä jäistä vapaa ja lainehti ajelehtivan saaren joka puolella!

BERINGIN MERI

Niinpä saari oli kiintojään työntämänä ajautunut erittäin nopeasti Beringin merelle asti, pujahdettuaan ahtaan salmen kautta tarttumatta kiinni kumpaankaan rannikkoon. Se kulki edelleen sen vastustamattoman jäämuurin työntämänä, joka sai voimansa syvyyksissä liikkuvasta merenalaisesta virrasta. Kiintojää työnsi sitä yhä lämpimämpiä vesiä kohtia, jotka piankin tekisivät lopun siitä. Ja murskautunut alus olisi käyttökelvoton.

Kun rouva Paulina Barnett oli toipunut tajuihinsa, hän kykeni muutamin sanoin tekemään selkoa yli kolme vuorokautta kestäneestä olostaan rakennuksessa, jonka meri oli ahmaissut kitaansa. Thomas Black, Madge ja eskimotyttö olivat äkillisen vyöryn yllättäminä syöksyneet suin päin ovelle ja ikkunoihin. Ei mistään pääsyä ulos! Talon peitti kokonaan multa- ja sorakerros, joka vielä hetkeä ennen oli ollut nimeltään Bathurstin niemi. Melkein kohta sen jälkeen saattoivat vangiksi jääneet kuulla valtavien jäälohkareiden kovalla ryskeellä ja paukkeella kasautuvan siirtolarakennuksen päälle.

Ei ollut vielä neljännestuntiakaan kulunut, kun rouva Paulina Barnett ja hänen onnettomuustoverinsa tunsivat, kuinka rakennus, joka jaksoi pitää puoliansa tuota ääretöntä painoa vastaan, äkkiä vaipui maan sisään. Jääpohja oli mennyt puhki, ja merivettä syöksyi tulvana huoneeseen. Kiireesti siepattiin ruokasäiliöstä ruokaa mukaan ja paettiin ullakolle. Tämä kaikki tapahtui hätääntyneen vaiston käskystä. Saattoiko onnettomilla silti olla toivon kipinääkään? Mutta ullakko ainakin tuntui kestävän, ja luultavasti oli ensi rytäkässä käynyt niin, että kaksi jäälohkaretta oli sattunut asettumaan harjan kohdalle toisiaan vasten nojalleen, ja olivat siten suojana, joka esti ullakon murtumasta.

Ollessaan vankina ullakolla he kuulivat yläpuolellaan jäälohkareiden lakkaamatonta myllerrystä. Ja alapuolella vesi yhä nousi. Kohtalona oli siis joko musertua tai hukkua!

Mutta ihmeen kautta, muuta ei voi sanoa, rakennuksen katto vankkoine kannattimineen kesti painon, ja itse rakennus, upottuaan määrättyyn syvyyteen, pysähtyi vaipumasta lisää, sitten kun vesi oli noussut välikaton yli noin parinkymmenen sentin verran.

Rouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma ja Thomas Black olivat pakon edessä hakeneet turvaa katonkannattamien risteyksistä. Siellä he viettivät koko tuon monikymmentuntisen ajan. Uskollinen Kaluma oli toiminut kaikkien palvelijana ja vedessä kahlaten kuljettanut syötävää kullekin. Pelastumisen hyväksi ei siellä ollut mitään tehtävää. Apu saattoi tulla vain ulkoapäin.

Kamala tilanne. Hengittäminen oli vaivalloista puserretussa ilmassa, jonka happimäärä nopeasti väheni, mutta hiilihappo sitä mukaa lisääntyi, niin että se vähitellen muuttui melkein mahdottomaksi hengittää. Vielä pari tuntia lisää sellaista vankeutta ja ahtautta, ja luutnantti Hobson olisi sieltä löytänyt vain hengettömät ruumiit.

Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi sitä paitsi henkinen tuska. Rouva Paulina Barnett oli suurin piirtein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän oli arvannut kiintojään syöksyneen saarelle ja tajusi rakennuksen alta kuuluvasta porinasta ja kuohahtelusta, että saari ajautui vastustamattomalla vauhdilla etelää kohti. Senpä tähden hän heti toinnuttuaan ja silmänsä avattuaan katseli ympärilleen ja virkkoi nuo sanat, jotka aluksen mentyä murskaksi saivat tässä tilanteessa niin kolkon soinnun:

– Meri, meri!

Mutta kellään häntä ympäröivistä henkilöistä ei sillä erää ollut halua kääntää huomiotaan tai ajatustaan muuhun kuin siihen ainoaan seikkaan, että se, jonka puolesta he olisivat olleet valmiit antamaan henkensä, oli nyt pelastettu ja hänen kanssaan Madge, Thomas Black ja Kaluma. Lisäksi on huomattava, että kaikista koettelemuksista ja vaaroista huolimatta ei tähän päivään asti vielä puuttunut yhtään ainoaa niistä, jotka luutnantti Jasper Hobson oli ottanut tälle kovan onnen retkelle mukaan.

Nyt tilanne oli kuitenkin muuttumassa vaikeammaksi kuin koskaan, eikä ollut vähintäkään epäilystä siitä, että joutuisin askelin lähestyi lopullinen tuho, joka ei voinut enää olla kaukana.

Luutnantti Hobsonin ensimmäisenä huolena tänään oli määritellä saaren asema. Täältä he eivät enää pääse poistumaan, koska laiva oli murskana eikä avoinna lainehtiva meri tarjonnut ainoatakaan tukipistettä. Niinpä jäävuorista ei pohjoispuolella ollut jäljellä muuta kuin ne kiintojään jäänteet, joiden harja oli juuri tuhonnut Bathurstin niemen ja jonka syvälle uponnut vedenalainen osa työnsi saarta etelään.

Tuhoutuneen päärakennuksen ullakkoa tarkasteltaessa löydettiin tähtitieteilijän varusteet ja kartat, jotka hän tuhonkin hetkellä oli muistanut viedä mukanaan sinne, ja ne olivat säilyneet hyväksi onneksi eheinä. Taivas oli pilvessä, mutta ajoittain aurinko pistäytyi näkyviin, niin että luutnantti sai korkeuden mitatuksi oikeaan aikaan ja riittävän tarkasti.

Mittauksesta kävi ilmi, että puolenpäivän aikaan tänä samaisena päivänä, toukokuun 12:ntena, Viktorian saaren asema oli seuraava: pituusaste 168° 12' länteen Greenwichin puolipäiväpiiristä ja leveysaste 63° 27'. Olinpaikka merkittiin kartalle, ja sen huomattiin olevan Nortonin lahden kohdalla, Aasian puolisen Tshaplinin kärjen ja Amerikan puolisen Stephensin niemen välillä, mutta yli puolentoista sadan kilometrin päässä kummastakin rannikosta.

– On siis luovuttava ajatuksesta päästä mantereelle? sanoi silloin rouva Paulina Barnett.

– Niin, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, – se toivo on kokonaan mennyttä. Merivirta kuljettaa meitä ulapalle tavatonta vauhtia, emmekä voi toivoa muuta kuin että kohtaamme valaanpyyntilaivan niin läheltä, että saaremme huomattaisiin.

– Mutta, rouva sanoi, – jos emme voi laskea mantereen rantaan, miksi ei merivirta voisi heittää meitä johonkin Beringin meren saareen?

Siinä oli vielä heikko toivonkipinä, ja epätoivoiset tarttuivat siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Niillä tienoin Beringin merta ei olekaan saarista puutetta. Siellä ovat Saint-Laurent, Saint-Mathie, Nouniwak, Saint-Paul, Georges jne. Nyt juuri ei ajelehtiva saari ollut kovin kaukana Saint-Laurentista, joka on melko laaja, pienten luotojen ympäröimänä, ja jollei sinne päästäisi, olisi jäljellä se toivo, että Aleuttien saariryhmä, joka sulkee Beringin meren etelän puolelta, pysähdyttäisi heidän kulkunsa.

Niin, epäilemättä! Saint-Laurentin saari voisi olla talvehtijoiden pelastus. Jos se sivuutettaisiin, voisi heidän kulkuväylälleen osua Saint-Mathien ja koko se saaristo, jonka keskuksena se oli. Mutta Aleutteja, jotka olivat heistä enemmän kuin tuhannen kilometrin päässä, he eivät voineet toivoa saavuttavansa. Sitä ennen, jo paljonkin ennen, Viktorian saari olisi huvennut lämpöisiin vesiin ja auringon sulattaviin säteisiin, uponnut meren syvyyteen!

Se oli hyvinkin todennäköistä. Välimatka, jonka päähän jäät lähestyivät päiväntasaajaa, on erittäin vaihteleva. Se on lyhyempi eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Toisinaan on tavattu jäitä Hyväntoivonniemen kohdalla, noin 36. leveyspiirin tienoilla, sen sijaan että pohjoiselta jäämereltä päin tulevat jäävuoret eivät koskaan ole tunkeutuneet 40. leveysastetta etelämmäksi. Mutta jäiden sulamisraja riippuu ilmeisesti lämpömäärän tilasta ja se vuorostaan ilmastollisista seikoista. Pitkään jatkuvina talvina jäät kestävät sulamatta verrattain matalille leveysasteille saakka, aikaisina keväinä taas päinvastoin.

Niinpä juuri tämän vuoden, 1861, varhainen kevät varmaan aiheuttaisi Viktorian saaren nopean sulamisen. Beringin meren vedet olivat jo vihreänvivahteiset eivätkä enää sinertävät, jollaiset ne ovat jäävuorten lähestyessä, kuten merenkulkija Hudson kertoo havainneensa. Täytyi siis joka hetki pelätä tuhoa.

Sitä välttääkseen niin hyvin kuin oli mahdollista Jasper Hobson päätti rakennuttaa lautan, joka olisi riittävän laaja kantamaan koko pikku siirtokunnan ja siten varustettu, että sitä voitaisiin joten kuten ohjata maihin. Toisaalta piti sitoa lautan osat niin lujasti yhteen, ettei se joutuisi merenkäynnissä hajoamisen vaaraan. Ja lisäksi oli yhä jäljellä mahdollisuus kohdata joku laiva, koska valaanpyytäjät juuri näihin aikoihin alkoivat pyrkiä pohjoisille vesille. MacNap sai siis toimekseen rakentaa avaran lujatekoisen lautan, joka jäisi kellumaan pinnalle silloin, kun Viktorian saari painuisi meren kitaan.

Mutta ennen rakennustyöhön ryhtymistä oli tarpeen kyhätä jonkinlainen suoja saaren kovaosaisille asukkaille. Yksinkertaisimmalta näytti raivata siihen tarkoitukseen esille vanha sotamiesten asunto, sivurakennus, jonka seinät olivat vielä kelvolliset. Ryhdyttiin ripeästi toimeen, ja muutamien päivien kuluttua saatiin taas olla turvassa oikullisen ilmanalan jyrkiltä muutoksilta, kylmiltä viimoilta ja alinomaisilta sadekuuroilta.

Kun kaivettiin päärakennuksen jätteissä, tavattiin upoksissa olevista huoneista kaikenlaista tavaraa, työkaluja, aseita, makuuvaatteita, huonekaluja, ilmapumppu, ilmasäiliö ym.

Ensimmäisestä toivosta, että näet ajauduttaisiin Saint-Laurentin saarelle, heidän täytyi pian luopua. Paikanmäärityksen tulos osoitti Viktorian saaren kulkevan kaukaa mainitun saaren itäpuolitse, ja niinhän onkin asianlaita, että merivirrat yleensä karttavat luonnollisia esteitä. Ne kääntyvät syrjään jo ennemmin, ja luutnantti Hobson käsitti, etteivät he voineet toivoa pääsevänsä sillä tavoin maihin. Ainoan mahdollisuuden siihen saattoivat tarjota Aleuttien saaret, ne kun ovat laajat, useita asteita käsittävä puolikaari, johon ajelehtiva saari ehkä voisi pysähtyä, mutta olisiko luultavaa, että tätä kulkua kestäisi sinne asti? Tosin nyt mentiin aika vauhtia eteenpäin, mutta eikö ollut syytä pelätä, että vauhti vähenisi melkoisesti, kun pohjolan jäävuoret, jotka sitä työnsivät eteenpäin, jostakin syystä vetäytyisivät erilleen tai sulaisivat, niitä kun ei suojellut mikään multakerros auringon säteiltä?

Luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, kersantti Long ja työmestari puhelivat usein näistä asioista, ja perusteellisen harkinnan jälkeen he tulivat siihen vakaumukseen, ettei saari missään tapauksessa ehtisi Aleuttien saariryhmään asti, koska sen kulkuvauhti loppuisi tai se joutuisi syrjään Beringin merivirrasta tai vihdoin lämpimien vesien ja auringonpaisteen yhteisvaikutuksesta hupenisi tyhjiin.

Toukokuun 14. päivänä mestari MacNap ja hänen miehensä olivat käyneet käsiksi työhön ja ruvenneet rakentamaan isoa lauttaa, joka oli saatava kellumaan vedessä niin korkealla kuin mahdollista, etteivät aallot pääsisi sitä huuhtelemaan. Lautanteko oli suuritöinen, mutta tekijöiden into oli vielä suurempi. Onneksi oli seppä Rae löytänyt asunnon viereisestä varastoaitasta suuren joukon Fort Reliancesta tuotuja rautapultteja, jotka nyt olivat hyvään tarpeeseen lautan eri osia liitettäessä yhteen.

Paikka, johon lautta rakennettiin, ansaitsee tässä maininnan. MacNap menetteli rakennustyössään luutnantti Hobsonin suunnitelman mukaan seuraavalla tavalla. Parruja ja palkkeja ei koottu lautaksi maalla, vaan ne laskettiin irralleen lampeen. Erinäiset valmistavat työt, kuten kairaukset ja tapit ja sentapaiset, toimitettiin kyllä kuivalla, mutta sitten työnnettiin rakennuspuut erillään veteen, jossa ne helposti liitettiin yhteen. Tästä menettelytavasta oli kaksi etua: rakentaja saattoi heti nähdä, kuinka lautta tulisi vedessä kellumaan ja tasapaino oli parhaiten saavutettavissa ja kun tulisi Viktorian saaren uppoamishetki, olisi lautta jo valmiina kellumassa eikä tarvitsisi pelätä kallistumista tai sysäyksiä, joita muutoin olisi uhkaamassa, jos lautta tehtäisiin maalla.

Tähän aikaan Jasper Hobson teki milloin yksin, milloin rouva Paulina Barnettin kanssa retkiä rannikolla. Hän tarkasteli meren tilaa ja rannan koukeroita, jotka muuttivat muotoaan sitä mukaa kuin vesi jäyti ja sulatti saaren reunoja. Hänen katseensa harhaili pitkin autiota näköpiiriä. Pohjoisessa ei ollut havaittavissa enää ainoatakaan jäävuorta pistämässä esille taivaanrannasta. Turhaan hän, kuten kaikki haaksirikkoiset, tähysteli "laivaa, jota ei milloinkaan näy". Valtameren autiutta ei häirinnyt muu kuin jotkut suihkueläimet, joita silloin kohosi näkyviin vihertävistä vesistä, missä kiehui ja kuhisi ääretön paljous mikroskooppisia eliöitä, niiden ainoaa ravintoa. Siellä uiskenteli myös ajopuita, kaikenlaisia kuumilta vyöhykkeiltä kulkeutuneita lajeja, joita maapallon suuret merivirrat ajavat näille seuduille asti.

Eräänä päivänä, toukokuun 16:ntena, rouva Paulina Barnett ja Madge kävelivät kahden kesken siinä osassa saarta, joka ennen oli Bathurstin niemen ja vanhan valkaman välillä. Ilma oli kaunis ja lämmin. Pitkään aikaan ei saaren pinnalla ollut näkynyt jälkeäkään lumesta. Ainoastaan pohjoispuoleiset jäät, jotka aikoinaan olivat sinne kasautuneet, muistuttivat napaseudun ilmastosta. Mutta jäälohkareet sulivat minkä ennättivät, ja joka päivä ilmaantui uusia vesipuroja jäävuorten kupeille. Varmaankin jaksaisi aurinko ennen pitkää sulattaa viimeisetkin kylmän kasaamat jääjoukot.

Viktorian saari tarjosi omituista nähtävää. Vähemmän surulliset silmät olisivat sitä katselleet hyvinkin mielellään. Kevät esiintyi siellä tavattoman elinvoimaisena. Lämpimimmille leveysasteille siirtynyt maaperä uhkui runsasta kasvielämää. Sammalet, pienet kukkaset, rouva Joliffen kylvökset, sanalla sanoen kaikki kasvit rehottivat suurenmoisesti. Maan kasvuvoima, päästyään ankaran ilmanalan kourista, paisui valtavaksi, luoden ylenpalttisen rehevyyden ja väririkkauden. Kukat eivät olleet enää kalpeita ja raukeita, vaan komeilivat kirkkain, loistavin värein, ollen täysin sen auringon arvon mukaisia, joka niille nyt niin runsain määrin tuhlaili valoaan. Pensaat ja puut, kuten sianpuolanvarret, pajut, petäjät, koivut verhoutuivat tummanvihreään vaippaan, ja niiden silmikot paisuivat ja aukenivat paahteessa, joka kahdenkymmenen asteen voimalla lämmitti niiden mahlaa monta tuntia päivässä.

Mutta rouva Paulina Barnett ei halunnut panna merkille näitä luonnon ilmiöitä. Saattoiko hän mitenkään muuttaa katoamaan tuomitun alueensa tilaa? Saattoiko hän kytkeä tätä ajelehtivaa saarta maapallon kiinteään kuoreen? Ei, ja hänen mieleensä hiipi kauhean loppunäytöksen tunne. Hänellä, niin kuin sadoilla eläimillä, joita siirtokunnan tienoilla kuhisi, oli siitä vaistomainen aavistus. Nuo ketut, näädät, kärpät, ilvekset, majavat, myskirotat, yksinpä sudetkin, joilta lähestyvä väistämätön vaara vaimensi raateluhalun, kaikki nuo metsäneläimet lähentelivät entisiä vihollisiansa ihmisiä, ikään kuin odottaen heiltä pelastusta. Siinä ilmeni jonkinlainen äänetön, vaistomainen ihmisen ylemmyyden tunnustus, juuri tässä tilanteessa, jossa ylemmyys oli avuton.

Ei, rouva Paulina Barnett ei tahtonut nähdä muuta kuin säälittömän, äärettömän meren, jolla ei ollut muuta rajaa kuin hämärä yhtymäkohta sen ja taivaan välillä.

– Madge parka, hän sanoi eräänä päivänä, – minä vedin sinut mukaani tähän onnettomuuteen, sinut, joka olet seurannut minua kaikkialle, sinut, jonka alttius ja uskollinen ystävyys olisi ansainnut paremman kohtalon. Annatko minulle anteeksi?

– Ei ole kuin yksi asia, jota en olisi antanut sinulle anteeksi, rakas tyttäreni, Madge vastasi, – nimittäin se, etten olisi saanut kuolla sinun kanssasi!

– Madge, Madge, jos minun henkeni voisi pelastaa kaikkien näiden kovaosaisten hengen, niin empimättä sen antaisin!

– Ystäväni, Madge vastasi, – eikö sinulla ole enää mitään toivoa?

– Ei! rouva Paulina Barnett kuiskasi peittäen päänsä ystävänsä syliin.

Sillä hetkellä pääsi tuossa miehekkäässä olennossa taas voitolle nainen. Mutta olihan moinen hetkellinen heikkous sellaisissa koettelemuksissa varsin ymmärrettävä.

Rouva Paulina Barnett nyyhkytti. Hänen sydämensä tulvi äyräidensä yli. Kyynelet vuotivat hänen silmistään.

– Madge, Madge! hän sanoi päätään kohottaen, – älä suinkaan sano toisille mitään siitä, että olen itkenyt!

– En suinkaan, Madge vastasi. – Sitä paitsi he eivät uskoisikaan. Se oli vain pieni heikkouden puuska. Rohkaise mielesi, hyvä hengettäremme!

– Mutta toivotko sinä vielä pelastuvamme? huudahti rouva Paulina Barnett, katsoen uskollista toveriaan silmiin.

– Toivon aina! Madge vastasi yksinkertaisesti.

Mutta olisiko vielä saattanut olla hituistakaan toivoa, kun muutamia päiviä myöhemmin ajelehtiva saari puski ulapalle Saint-Mathieun saariston ohitse eikä sillä enää ollut koko Beringin merellä kiinteätä maata, johon se olisi voinut tarrata kiinni!

ULAPALLE!

Viktorian saari kellui parhaillaan Beringin meren laajimmalla ulapalla, vielä noin yhdeksänsadan kilometrin päässä ensimmäisistä Aleuttien saarista ja yli kolmensadan kilometrin päässä lähimmästä idänpuoleisesta rannasta. Sen ajautuminen tapahtui edelleen verrattain hyvällä vauhdilla. Mutta olettaen, ettei se hidastuisi, kuluisi ainakin kolme viikkoa, ennen kuin se ehtisi sinne Beringin meren eteläiselle sululle saakka.

Jaksaisiko saari kestää niin kauan, vaikka sen jääperusta oheni joka päivä vedessä, jonka keskilämpö oli noussut jo 10 asteeseen? Eikö jääkerros voisi minä hetkenä tahansa haljeta? Luutnantti Hobson kiirehti lautan rakentamista, ja sen aluskehikko kellui jo lammen pinnalla. MacNap tahtoi tehdä kulkuneuvosta mahdollisimman vankan, että se voisi kestää kauemminkin meren vellomista, jos olisi tarpeen. Todella olikin otaksuttavaa, että ellei Beringin meressä tavattaisi jotakin valaanpyyntilaivaa, lautta ajautuisi Aleuttien saarille asti, ja siinä tapauksessa merimatka olisi pitkä.

Mutta Viktorian saari ei vielä ollut yleiseen muotoonsa nähden kärsinyt mitään merkittävämpää vauriota. Joka päivä tehtiin tarkastuksia, uskaltamatta enää muutoin kuin erittäin varovaisesti lähteä sellaisille retkille, sillä milloin tahansa saattoi syntyä halkeamia ja saari jakautua eri osiin, jolloin retkeilijä olisi voinut jäädä erilleen yhteisestä olinpaikasta. Kun jotkut poistuivat vähänkin kauemmaksi, oli aina pelättävissä, ettei heitä sen koommin enää nähtäisi.

Michelin niemen lähistöllä oleva syvä halkeama, jonka talvipakkanen oli jäätänyt umpeen, oli vähitellen taas auennut. Rako eteni nyt toista kilometriä sisemmälle päin, ulottuen kuivuneen joen uomalle saakka. Täytyi siis pelätä, että se kulkisi uomaa myöten, jonka kohdalla jääperusta oli melkoista ohuempi, ja lohkaisisi koko sen osan, joka oli Michelinniemen ja Barnettin valkaman välillä, pinta-alaltaan kymmeniä neliökilometrejä. Luutnantti Hobson kielsi siis tovereitaan ilman välttämätöntä syytä menemästä sinnepäin, sillä kovemmanpuolinen merenkäynti riittäisi erottamaan tämän tärkeän osan irti saaren alueesta.

Monesta paikasta tutkittiin jääperustan paksuutta, jotta saataisiin selville, mitkä kohdat olivat paksuutensa puolesta lujimmat kestämään sulamista. Silloin huomattiin, että paksuus oli suurin Bathurstin niemen tienoila, siellä, missä tuhoutunut asuinrakennus oli sijainnut – nimittäin jäisen alustan paksuus, ei multa- ja sorakerroksen, josta ei tosin ollutkaan apua. Puhkaistut aukot antoivat tilaisuuden joka päivä tarkkailla minkä verran jääperusta oli ohentunut. Tosin tämä ohentuminen edistyi hitaasti, mutta aina huomattiin siinä jonkin verran eroa. Arvioitiin saaren voivan kestää enää korkeintaan kolme viikkoa, sillä lukuun oli otettava myös se ikävä seikka, että saari oli yhtä mittaa kulkemassa vesille, joita aurinko, sikäli kuin matka edistyi, paahtoi yhä kuumemmin.

Tällä viikolla, toukokuun 19-25 p:nä, sää oli perin kehno. Kävi melko ankara myrsky. Taivaalla välähteli salamoita ja kuului kovaa ukonjyrinää. Vankan luoteistuulen kuohuttama meri kävi korkeissa laineissa, jotka järkyttivät saarta pahasti. Hyökyaallot antoivat sille muutamia varsin huolestuttavia iskuja. Koko pieni siirtokunta oli varuillaan, valmiina kiirehtimään lautalle, joka oli jo melkein täydessä kunnossa. Sinne kannettiin jonkin verran ruokavaroja ja suolatonta vettä kaikkien mahdollisuuksien varalle.

Myrskyn aikana satoi runsaasti, ja rankan sateen lämpimät, suuret pisarat tunkeutuivat syvälle maaperään; varmaankin niiden tuhoisa vaikutus ulottui jääkerrokseen asti. Se näet alkoi toisin paikoin sulaa yläpinnaltaan, ja seurauksena oli, että ilmestyi arveluttavia kuoppia. Muutamien pienoiskukkulain rinteillä paljastui maakerrokseen päiviä, joista näkyi itse jääkuori. Sellaisia kohtia riennettiin peittämään ja täyttämään taas mullalla, ettei ulkolämpö pääsisi vaikuttamaan jääperustaan. Ilman sellaista varokeinoa maaperä olisi piankin ollut reikiä täynnä kuin seula.

Myrsky teki myös korjaamattomia vahinkoja lammen länsirantaa reunustaville metsäisille harjuille. Hiekka ja multa vieri runsaan sadeveden mukana tiehensä, ja kun puiden juuret siten jäivät ilman tukea ja turvaa, kaatui niitä joukottain. Yhden ainoan yön kuluessa muuttui lammen ja Barnettin valkaman välinen osa saarta toisen näköiseksi. Siihen oli jäänyt tuskin montakaan koivua, ja vain muutamat erillään kasvavat kuuset olivat kestäneet tuulen tuiverruksen. Kaikki nämä ilmiöt olivat selviä lähestyvän hajoamisen merkkejä, mutta mitäpä ihmisäly olisi voinut sen estämiseksi tehdä! Luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, kersantti, kaikki näkivät jo, että heidän hauraan saarensa hetket olivat luetut, kaikki sen huomasivat ja tunsivat – paitsi kukaties ei synkkä, äänetön Thomas Black, joka ei näyttänyt enää kuuluvan tähän maailmaan.

Myrskyn aikana, toukokuun 23. päivänä, metsästäjä Sabine, joka oli lähtenyt aamuvarhain paksussa sumussa jonnekin retkilleen, oli vähällä päästä hengestään, pudottuaan laajaan, yöllä repeytyneeseen aukkoon siinä paikassa, missä päärakennus oli ennen seisonut.

Tähän asti oli mullan ja hiekan alle haudattu jo kolmen neljänneksen verran veteen uponnut rakennus, kuten tiedetään, näyttänyt olevan saaren jääkuoressa kiinni. Mutta meren aaltoilu oli varmaankin ravistanut sen irti avannon reunoista, samalla suurentaen itse aukonkin, ja silloin rakennus oli sen suunnattoman multakasan painamana, joka oli ennen ollut Bathurstin niemenä, uponnut meren syvyyteen. Multa ja hiekka katosivat samaan aukkoon, ja siinä läikkyi nyt meren vesi.

Sabinen toverit juoksivat hätähuudon kuultuaan apuun, ja heidän onnistui vetää mies kuiville avannosta, jonka liukkaissa seinämissä hän oli pysytellyt kiinni, ja näin hän suoriutui odottamattomasta kylvystä, joka olisi saattanut päättyä huonomminkin.

Myöhemmin nähtiin saaren alta soluneita parruja ja lankkuja uiskentelemassa pitkin rantoja kuin haaksirikkoutuneen laivan jätteitä. Ne olivat irtautuneet upoksiin menneestä asuinrakennuksesta. Siinä oli myrskyn viimeisen hävitystyön jälkiä todistamassa saaren olevan perin hauraan, koska laineet jo pääsivät kalvamaan sitä sisältä päin.

Toukokuun 25. päivän kuluessa tuuli siirtyi koilliseen. Vihuripuuskat olivat enää vain tavallista paremmanpuoleista tuulta, sade lakkasi, ja meri alkoi tyyntyä. Yö kului rauhallisesti, ja kun aamulla aurinko tuli näkyviin, saattoi Jasper Hobson tehdä hyvät havainnot paikanmääritystä varten.

Sinä päivänä puolipäivän aikaan, saatiin auringon korkeuden perusteella seuraava tulos: leveysaste 56° 13' ja pituusaste 170° 23'.

Saaren kulkunopeus oli siis vallan tavaton, koska se oli ajautunut lähes tuhannen kaksisataa kilometriä siitä paikasta, missä se oli ollut kaksi kuukautta takaperin Beringin salmessa jäidenlähdön aikana.

Sellainen nopeus antoi Jasper Hobsonille jonkin verran toivoa.

– Ystävät, hän sanoi tovereilleen, näyttäen heille Beringin meren karttaa, – näettekö noita Aleuttien saaria? Ne eivät ole enää kuin kolmensadan kilometrin päässä meistä. Viikossa voisimme ehkä ehtiä sinne!

– Jo viikon päästä! kersantti Long huomautti ravistaen päätään. – Se on pitkä aika, seitsemän päivää!

– Voin lisätä, luutnantti Hobson jatkoi, – että jos saaremme olisi kulussaan noudattanut 168. puolipäiväpiiriä, se olisi jo ehtinyt Aleuttien leveysasteelle. Mutta nähtävästi se poikkeaa lounaaseen päin Beringin merivirran vuoksi.

Tämä havainto oli oikea. Merivirta pyrki työntämään Viktorian saarta aavalle merelle kauas maista, ehkä Aleuttien saartenkin ulkopuolitse, jotka eivät ulotu kuin 170. puolipäiväpiirin tienoille.

Rouva Paulina Barnett silmäili karttaa äänettömänä. Hän katseli sitä lyijykynällä tehtyä merkkiä, joka osoitti saaren nykyistä asemaa. Tällä isoon mittakaavaan tehdyllä kartalla saattoi merkkiä vaivoin huomata, niin äärettömältä näytti Beringin meri. Hän mittasi sitten talvehtimispaikasta lähtien kuljettua matkaa, jonka kohtalo tai pikemmin merivirtojen muuttumaton suunta oli ohjannut niin monen saaren ohitse, kahden mantereen välitse, koskettamatta kuitenkaan kumpaakaan niistä, ja nyt oli saarella edessään Tyynen valtameren ääretön ulappa.

Tätä hän mietti, mutta viimein vapauduttuaan kolkoista aavistuksista hän sanoi:

– Eikö saarta voikaan ohjata? Viikko tällaista vauhtia vielä, niin voisimme ehkä päästä Aleuttien äärimmäiselle saarelle!

– Ne päivät ovat Jumalan kädessä! luutnantti Hobson vastasi vakavalla äänellä. – Tahtooko hän antaa ne meille? Sanon teille peittelemättä, ettei pelastusta tule meille muualta kuin taivaasta.

– Ajattelen samoin kuin te, herra Jasper, myönsi rouva Paulina Barnett, – mutta Luoja tarkoittaa, että on itsekin autettava itseään, jos tahtoo ansaita hänen suojeluksensa. Onko siis vielä yritettävä jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?

Jasper Hobson pudisti päätään neuvottoman näköisenä. Hänen mielestään ei ollut enää muuta pelastuskeinoa jäljellä kuin lautta; mutta oliko nyt heti siirryttävä lautalle, kyhättävä siihen joitakin purjeen tapaisia, lakanoita, peitteitä tai muuta, ja pyrittävä lähimpään rantaan?

Hän neuvotteli kersantin ja MacNapin kanssa, joihin hänellä tällaisissa asioissa oli suuri luottamus, ja kysyi myös seppä Raen ja metsästäjien Sabinen ja Marbren mielipidettä. Punnittuaan asiaa puoleen ja toiseen kaikki tulivat siitä yksimielisiksi, ettei saarelta saanut lähteä ennen välttämätöntä pakkoa. Sillä olihan lauttaa todella pidettävä vain viimeisenä hätäkeinona; aallot huuhtelisivat sitä lakkaamatta, eikä sillä myöskään olisi sellaista nopeutta kuin saarella, jota uiskentelevat jäävuoret työnsivät etelää kohti. Tuuli sitä vastoin puhalsi tavallisimmin idästä, joten se ajaisi lauttaa vain ulapalle päin, kauaksi kaikesta maasta.

Niinpä oli pakko pysyä odottavalla kannalla, koska saari kerran oli menossa hyvää vauhtia Aleuttien saaria kohti. Kunhan jouduttaisiin lähemmäksi saariryhmää, voitaisiin miettiä, mitä olisi tehtävä.

Se oli epäilemättä viisain päätös, ja jollei kulkunopeus vähenisi, niin saari viikon päästä varmaan joko tarttuisi kiinni Beringin meren eteläiseen sulkuun, taikka ajautuisi lounaaseen ja siis Tyynenmeren vesiin, joutuen silloin auttamattomasti hukkaan.

Mutta kohtalo, joka oli niin paljon ja niin kauan vainonnut talvehtijoita, valmisti heille parhaillaan uutta iskua. Tuo kulkunopeus, johon he panivat turvansa, riistettiin heiltä piankin.

Toukokuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä Viktorian saari näet vielä kerran muutti ilmansuuntiaan, ja siitä oli erittäin pahat seuraukset. Se teki puolikierroksen keskuksensa ympäri. Jäävuoret, viimeiset kiintojään tähteet, jotka olivat sen pohjoisena suojana, siirtyivät nyt etelän puolelle.

Aamulla haaksirikkoiset – eikö heitä voi siten nimittää – näkivät auringon nousevan Eskimoniemen puolelta eikä enää Barnettin valkaman kohdalta.

Mitähän tästä muutoksesta seuraisi? Eivätkö jäävuoret erkanisi saaresta?

Jokainen aavisti uutta onnettomuutta ja käsitti, mitä sotamies Kellet tarkoitti huudahtaessaan:

– Ennen iltaa olemme menettäneet potkurimme!

Kellet tahtoi näet sillä sanoa, että jäävuoret, kun ne eivät enää olleet saaren takana, vaan edessä, tuota pikaa vetäytyisivät siitä eroon. Nehän antoivat saarelle sen suuren vauhdin, joka sillä oli, koska joka senttiä kohti, jonka ne kohosivat meren pinnan yli, niillä oli kuusi tai seitsemän senttiä jäätä upoksissa veden alla. Kun ne merenalaisessa virrassa uivat siis syvemmällä kuin saari, ne olivat myös suuremmassa määrässä virran vaikutuksen alaisina, ja nyt oli siis pelättävissä, että virta erottaisi jäät ja saaren toisistaan, kun niillä ei ollut yhdyssidettä keskenään.

Kellet oli kylläkin oikeassa. Olisihan saari silloin kuin purjeensa menettänyt alus tai kuin laiva, jonka potkuri oli mennyt rikki!

Kukaan ei ollut vastannut hänen huomautukseensa. Mutta neljännestuntikaan ei ollut vielä kulunut, kun korvia huumasi hirvittävä ryske. Jäävuorten huiput horjuivat, ja vuorijoukko erkani saaresta, joka jäi taaksepäin, sen sijaan että jäävuoret merenalaisen vastustamattoman virran vieminä ajautuivat nopeasti etelää kohti.

SAARESTA TULEE LUOTO

Kolme tuntia sen jälkeen olivat jäävuorten viimeisetkin rippeet kadonneet taivaanrannan alle. Tämä katoaminen osoitti saaren jääneen melkein alalleen. Sillä merivirran koko voima sijaitsee alemmissa kerroksissa eikä pinnalla.

Puolipäivän aikaan tehtiin paikanmääritys ja saatiin tarkka tulos. Vuorokauden perästä tehtiin uudestaan paikanmääritys, ja silloin nähtiin, ettei saari ollut kulkenut kuin kilometrin verran.

Nyt oli siis enää jäljellä vain yksi pelastuksen mahdollisuus, yksi ainoa: että joku hylkeenpyyntilaiva osuisi niille vesille ja ottaisi haltuunsa haaksirikkoiset saareltaan tai lautaltaan, jos saarta ei silloin enää olisi.

Saaren olinpaikka oli seuraava: leveysaste 54° 33', pituusaste 177° 19', joten se sijaitsi monen sadan kilometrin päässä lähimmästä maasta, toisin sanoen Aleuttien saarista.

Luutnantti Hobson kokosi toverinsa yhteen ja tiedusti viimeisen kerran, mitä heidän mielestään olisi tehtävä.

Kaikilla oli sama ajatus: viipyä saarella niin kauan kuin se pysyisi uppoamatta, sillä se oli vielä niin suuri, ettei se tiennyt mitään aallonkäynnistä; vasta sitten, kun se uhkaisi lopullisesti sulaa, siirrettäisiin koko siiirtokunta lautalle ja jäätäisiin odottamaan.

Odottamaan!

Lautta oli valmis. MacNap oli rakentanut siihen tilavan majan, jossa koko siirtokunnan henkilökunta voi saada suojaa. Myös oli varustettu masto, joka tarvittaessa voitiin pystyttää, ja kauan sitten olivat purjeetkin valmiina. Tämä kulkuväline oli luja, ja jos tuuli puhaltaisi hyvältä suunnalta eikä meri muuttuisi kovin häijyksi, niin tämä hirsi- ja lankkulaite kenties pelastaisi koko siirtolaväen.

– Ei mikään, rouva Paulina Barnett sanoi, – ei mikään ole mahdotonta sille, joka hallitsee tuulia ja aaltoja!

Jasper Hobson oli tarkastanut elintarvikevarastoa. Se ei ollut kovinkaan runsas, sillä vyöryn aikaansaamat vauriot olivat tuntuvasti vähentäneet sitä, mutta eipä puuttunut märehtijöitä ja jyrsijöitä, joille saari vihreydessään ja rehevyydessään tarjosi yltäkyllin ravintoa. Näytti tarpeelliselta lisätä lihavarastoja, ja metsästäjät teurastivat poroja ja jäniksiä.

Siirtolaisten terveys oli säilynyt kaiken aikaa hyvänä. He olivat varsin vähän kärsineet kuluneesta talvesta, se kun oli ollut niin leuto, eivätkä henkiset kärsimykset ainakaan vielä olleet vahingoittaneet heidän ruumiillista hyvinvointiaan. Mutta täytyy sanoa, etteivät he suinkaan ilman pelkoa ja synkkiä aavistuksia ajatelleet sitä hetkeä, jolloin he hylkäisivät saarensa, tai asianmukaisemmin sanoen, jolloin saari hylkäisi heidät. Heitä kammoksutti se ajatus, että he jäisivät kellumaan pienellä lautallaan äärettömän meren pinnalle, alttiina kaikille merenkäynnin oikuille. Jo keskinkertaisillakin tuulilla siihen löisi laineita sisälle, tehden olon perin tuskalliseksi. Otettakoon myös lukuun, etteivät he olleet oikeita merimiehiä, jollaisia ei pelottaisi antautua muutamien lankkujen varaan, vaan he olivat sotamiehiä, jotka olivat tottuneet kovaan maaperään. Heidän saarensa oli hauras, se lepäsi vain ohuella jääkentällä, mutta olihan tällä jäätiköllä yllään maakerros ja siinä vihertävä kasvillisuus, pensaita ja puita; eläimet asuivat siinä heidän kanssaan, se ei tuntenu merenkäyntiä ja sitä saattoi luulla järkkymättömäksi. Niinpä he rakastivat tätä saartaan, jolla he olivat asuneet ja eläneet jo lähe kaksi vuotta, tätä saarta, jota he niin usein olivat samoilleet ristiin rastiin, pitkin ja poikin, jota he olivat niin sanoaksemme kyntäneet ja kylväneet ja joka sentään oli tähän asti kestänyt niin monta mullistusta. He eivät voisi luopua siitä ilman kaipausta, eivätkä he sitä tekisikään ennen kuin sillä hetkellä, jolloin se vajoaisi syvyyteen heidän jalkojensa alta.

Heidän lauttansa oli yhdeksän metriä kumpaankin suuntaan, joten sen pinta-ala oli kahdeksantoista neliömetriä. Sen lattia kohosi puolisen metriä vedenpinnasta, ja yltympäri kulkeva reunus suojeli sitä pieniltä laineilta, mutta päivänselvää oli, että vähänkin kovempi hyökylaine vyöryisi niin riittämättömän suojalaidan yli. Keskelle, kuten jo on mainittu, työmestari oli rakentanut oikean majan, johon mahtui parikymmentä henkeä. Sen ympärillä oli isoja laatikoita ruokatavaroiden ja vesiastioiden varalle, ja muuten maja oli kiinnitetty lautan pohjaan rautapulteilla. Masto, yhdeksisen metriä korkea, oli pystytetty majan seinän varaan ja varustettu kiinnitysköysillä, joiden toiset päät oli vedetty lautan kuhunkin neljään kulmaan kiinni. Sen tarkoituksena oli kannattaa nelikulmaista purjetta, jota tietenkin aiottiin käyttää vain myötätuulessa. Minkään muunlainen purjeisto ei olisikaan soveltunut sellaiseen kulkuneuvoon. Olipa siinä jonkinlainen peräsinkin, tietysti jokseenkin vajavainen.

Sellainen oli rakennusmestarin lautta, turvapaikka kahdellekymmenelle hengelle, joiden lisänä oli MacNapin pikku poika. Lautta kellui rauhallisesti lammen pinnalla, vankalla köydellä kytkettynä rantaan. Varmaa on, että se oli huolellisemmin rakennettu kuin koskaan niiden haaksirikkoisten, joilta yllättänyt myrsky on äkkiä särkenyt laivan; se oli lujempi ja paremmin varustettu, mutta joka tapauksessa kuitenkin vain lautta.

Kesäkuun 1. päivänä sattui uusi vahinko. Sotamies Hope oli mennyt noutamaan vettä lammesta keittiön tarpeeksi. Maisteltuaan sitä rouva Joliffe huomasi sen olevan suolaista. Hän kutsui Hopen luoksensa ja sanoi pyytäneensä suolatonta vettä eikä merivettä.

Hope vastasi ammentaneensa sitä lammesta. Siitä sukeutuneeseen keskusteluun tuli kolmanneksi luutnantti. Kuultuaan sotamies Hopen vakuutuksen hän kalpeni ja lähti kiireimmän kaupalla lammelle...

Vesi oli siinä todella suolaista. Nähtävästi lammen pohja oli mennyt puhki ja meri tunkeutunut sinne.

Kun tämä ilmiö tuli tunnetuksi, valtasi sama pelästys kaikkien mielet.

– Suolaton vesi lopussa! ihmisparat huusivat. Tosiaankin, ensin oli mennyt Paulinajoki, nyt oli tullut Barnettin lammen vuoro.

Mutta luutnantti Hobson kiiruhti rauhoittamaan tovereitaan sillä tiedolla, ettei juomavedestä silti suinkaan tulisi puutetta.

– Meillähän on jäätä kuinka paljon tahansa, hyvät ystävät, hän sanoi. – Älkää siis hätäilkö. Sulattakaamme muutamia kappaleita omasta saarestamme, sillähän asia on autettu. Ja uskonpa, ettemme sentään juo koko saartamme, hän lisäsi koettaen laskea leikkiä.

Asia onkin niin, että suolainen vesi haihtuessaan tai jäätyessään luovuttaa itsestään kaiken siinä liuonneena olevan suolan. Näin ollen voi lohkoa "maan alta" jääkimpaleita ja sulattaa ne; silloin oli saatavissa vettä sekä jokapäiväiseksi tarpeeksi että varastoonkin pantavaksi.

Mutta kaiken tämän ohessa ei luonnon uutta varoitusta voinut jättää huomaamatta. Saaren pohjakerros oli näet kaikesta päättäen hajoamistilassa; meren tunkeutuminen lammen pohjan kautta oli siitä liiankin selvänä todisteena. Maaperä saattoi minä hetkenä tahansa pettää, eikä Jasper Hobson sallinut miestensä enää poistua ulommalle, sillä heillä oli vaara tarjona joutua joukosta erilleen ulapalle.

Näytti myös kuin eläimetkin olisivat aavistaneet vaaran olevan hyvin lähellä. Ne keräytyivät entisen siirtokunnan ympärille. Suolattoman veden kadottua niiden nähtiin nuoleksivan maasta kaivettuja jääkappaleita. Ne näyttivät hyvin levottomilta, muutamat jopa hullaantuneiltakin, etenkin sudet, joiden hurjistuneet parvet milloin tulivat näkyville, milloin katosivat päästäen käheitä ulvahduksia. Turkiseläimet pysyttelivät ahtautuneina pyöreän kaivon ympärille, nimittäin sen aukon, johon päärakennus oli vajonnut.

Niitä oli sadottain, useita eri lajeja. Karhu tallusteli lähistöllä vaarattomana eläimille tai ihmisille. Se oli nähtävästi hyvin levoton ja olisi mielellään pyytänyt suojaa vaaraa vastaan, jonka se vaistomaisesti aavisti lähestyvän, mutta samalla tuntien olevansa voimaton sitä torjumaan.

Linnut, joita siihen asti oli ollut hyvin runsaasti, näyttivät huomattavasti vähenevän. Melkoisen suuria parvia isoja siivekkäitä, kuten joutsenia, jotka voimakkaine siipineen kykenevät lentämään pitkiäkin taipaleita, muutti näinä päivinä etelään, missä niillä oli tiedossa Aleutit ensimmäisenä varmana turvapaikkana.

Rouva Paulina Barnett ja Madge, jotka sattuivat sillä erää kävelemään rannikolla, huomasivat niiden muuton. He pitivät sitä pahana enteenä.

– Nuo linnut löytävät tällä saarella riittävästi ravintoa, rouva Paulina Barnett sanoi, – ja kumminkin lentävät tiehensä. Sillä on varmaankin syynsä, Madge parka!

– Niin, Madge vastasi, – niitä kai johtaa oman edun tunne. Mutta jos ne kerran varoittavat meitä, niin meidän on käytettävä varoitusta hyväksemme. Minusta näyttää myös kuin muutkin eläimet täällä olisivat tavallista levottomampia.

Samana päivänä Jasper Hobson päätti siirtää lautalle suurimman osan ruokavaroista sekä leiriytymistarpeet. Päätettiin myös, että koko henkilökunta muuttaisi lautalle.

Mutta silloin oli kovanlainen merenkäynti, ja pikku sisäjärvellä, jossa nyttemmin oli samaa vettä kuin Beringin meressä, tuntuivat kaikki hyökyaaltojen liikkeet, vieläpä järven pienuuden tähden suhteellisesti hyvin ankarina, aaltojen rynnistäessä raivokkaina ja murtuessa rantoja vastaan. Täysi myrsky riehui järvellä, joka nyt oli samaa pohjatonta syvyyttä kuin itse ympäröivä meri. Se reutoi lauttaa pahasti, ja lakkaamatta sitä huuhtelivat valtavat laineet. Täytyi keskeyttää koko lastaustyö.

Hyvin ymmärrettävästi ei luutnantti Hobson sellaisessa tilanteessa pitänyt kiinni aikeestaan vastoin toveriensa mieltä. Vietettäisiin siis vielä yksi yö saarella. Sitten huomispäivänä, jos meri tyyntyisi, jatkettaisiin muuttoa lautalle.

Siksi jätettiin vielä ehdottamatta sotamiehille ja naisille, että he lähtisivät asunnostaan ja samalla saareltakin – sillä mitäpä lautalle meno itse asiassa muuta oli kuin saarelta lähtemistä! Yö oli muuten parempi kuin oli odotettu. Tuuli hiljeni, ja meri tyyntyi vähitellen. Se oli ollut vain pian taukoava tuulenpuuska. Kello kahdeksan aikaan illalla merenkäynti oli melkein täysin lopussa, ja aallot loiskuivat hiljalleen lammessa.

Varmaa oli, ettei saari voinut välttää uhkaavaa sulamista, mutta parempi sittenkin oli, että se vähitellen sulaisi kuin hajoaisi myrskyssä kappaleiksi, kuten milloin hyvänsä saattoi tapahtua meren kohotessa vuorenkorkuisina aaltoina sen ympärillä.

Rajuilmaa oli seurannut ohut sumu, joka uhkasi käydä yön mittaan paksummaksi. Se tuli pohjoisesta päin, joten se saaren äskeisen kääntymisen vuoksi peitti suurimman osan siitä.

Ennen nukkumaan menoa Jasper Hobson tarkasti lautan kiinnitysköydet, jotka oli sidottu vankkoihin koivunrunkoihin. Tosin pahin, mitä saattoi tapahtua, oli se, että lautta irtautuisi ja pääsisi ajelehtimaan lammella, mutta tämä ei ollut niin laaja, että lautta olisi joutunut vaaraan hävitä sille tielleen.

NELJÄ SEURAAVAA PÄIVÄÄ

Yö, toisin sanoen tuskin tunnin kestävä illanhämyn ja aamunkoiton välinen aika, oli tyyni ja rauhallinen. Luutnantti Hobson nousi makuulta ja aikeessa toteuttaa siirtokunnan muuton tänä päivänä, suuntasi askeleensa lammelle.

Sumua oli vielä paksulti; mutta sen yläpuolella oli jo auringon säteiden kajastusta. Eilispäiväinen rajuilma oli lakaissut taivaan puhtaaksi, ja päivästä lupasi tulla helteinen.

Kun hän saapui lammen rannalle, hän ei voinut erottaa sen pintaa, joka vielä oli paksun usvan peitossa.

Samassa saapui rantaan myös rouva Paulina Barnett, Madge ja muutamia muita.

Sumu alkoi silloin nousta. Se siirtyi samalla lammen perälle, ja vedenpinta paljastui sitä mukaa näkyviin. Mutta lauttaa ei vielä näkynyt.

Viimein tuulenhenki karkotti sumun kokonaan... Lauttaa ei ollut missään! Eikä ollut lampeakaan! Silmien eteen levisi ääretön meri.

Luutnantti Hobson teki tahtomattaan epätoivoa ilmaisevan kädenliikkeen, ja kun hän ja toverit kääntyivät toisaalle päin ja loivat tähystelevät katseensa pitkin näköpiiriä, pääsi heidän rinnastaan hämmästyksen huudahdus! Heidän saarensa oli entiseen verraten enää vain pieni luoto.

Yön aikana oli kuusi seitsemättä osaa vanhasta Bathurstin niemen alueesta aaltojen jäytämänä solunut meren pohjaan, ääneti ja vastustelematta, ja lautta, jolle samalla tarjoutui hyvä väylä, oli ajautunut ulapalle. Ne, jotka olivat panneet siihen viimeisen toivonsa ja turvansa, eivät voineet sitä enää nähdä autiolta valtameren selältä.

Onnettomat, joiden alla väijyi syvyys valmiina nielaisemaan heidät ja joilta puuttui viimeinenkin pelastuskeino, joutuivat perinpohjaiseen epätoivoon. Jotkut sotamiehet käyttäytyivät kuin järkensä menettäneet, aikoen syöksyä suinpäin mereen. Rouva Paulina Barnett kiiruhti heitä vastaan, niin että heidän oli pakko peräytyä. Muutamat itkivät.

Siitä kaikesta näkyy, millainen oli haaksirikkoisten mielentila ja kuinka vähissä heidän toivonsa.

Ajateltakoon myös luutnantin asemaa keskellä suunniltaan joutuneita onnettomia. Kaksikymmentäyksi ihmistä pienellä jääluodolla, joka myös pian hajoaisi heidän jalkojensa alta. Laajan, vajonneen saarenosan mukana olivat menneet metsikkömäetkin. Ei ainoatakaan puuta ollut enää jäljellä, lukuunottamatta niitä muutamia rakennuslankkuja, jotka olivat jääneet tähteeksi, mutta jotka olivat täysin riittämättömiä uuden lautan tekoon, ainakaan sellaisen, joka kantaisi siirtokunnan henkilökuntaa. Haaksirikkoisten elämä oli siis rajoitettu saarenkappaleen kestämisaikaan, toisin sanoen korkeintaan muutamaan päivään, sillä nyt oltiin kesäkuussa ja lämpömäärä oli keskimäärin 20 astetta.

Päivän kuluessa luutnantti Hobson katsoi olevan tarpeellista vielä tutkia tätä pientä luotoa. Olisiko ehkä löydettävissä toinen paikka, missä jääkerros olisi paksumpi ja kestäisi kauemmin? Rouva Paulina Barnett ja Madge lähtivät retkelle mukaan.

– Toivotko yhä vieläkin? rouva Paulina Barnett kysyi uskolliselta toveriltaan.

– Aina vain! Madge vastasi.

Rouva Paulina Barnett ei sanonut siihen mitään. Jasper Hobson ja hän etenivät nopein askelin pitkin rantaa. Koko ranta Bathurstin niemestä Eskimolahteen oli jäänyt koskemattomaksi, siis noin kahdentoista kilometrin matka. Vasta Eskimolahdessa oli halkeaminen tapahtunut, jatkuen kaaressa, joka tapasi jälleen lammen uloimman, saaren sisälle päin suuntautuvan kärjen. Siitä kohdasta lähtien oli uusi ranta entistä lammen rantaa, jota nyt huuhteli aava meri. Sisäosaan päin lähti toinen halkeama, ulottuen Bathurstin niemen ja vanhan Barnettin valkaman väliseen osaan asti. Nykyinen luoto oli siis pitkänomainen kaistale, leveydeltään noin puolitoista kilometriä.

Entisestä monien satojen neliökilometrien laajuisesta saaresta oli siis enää jäljellä muutaman kymmenen neliökilometrin alue.

Luutnantti Hobson tutki erittäin tarkasti uuden saaren rakennetta ja teki sen huomion, että paksuin kohta sittenkin oli entisen kauppasiirtolan seutu. Hänestä näytti siis parhaalta pysyä paikallaan, ja saman olivat eläimetkin vaistonsa varassa huomanneet parhaaksi. Kuitenkin havaittiin, että melkoinen märehtijöiden ja jyrsijöiden paljous, samoin kuin suurin osa koiria, joiden oli tapana kuljeksia saarella siellä täällä, oli hävinnyt saaren isoimman osan mukana. Mutta vieläkin oli eläimiä melkoinen joukko, etenkin jyrsijöitä. Suunniltaan joutunut karhu harhaili saarella, kiertäen sitä lakkaamatta kuin häkkiin suljettu peto.

Kello viiden tienoilla iltapäivällä luutnantti Hobson ja hänen molemmat toverinsa olivat jälleen leiripaikalla. Siellä miehet ja naiset kyyhöttivät kaikki yhdessä, äänettöminä, haluamatta nähdä tai kuulla mitään. Rouva Joliffe valmisti parhaillaan iltaruokaa. Metsästäjä Sabine, vähemmän masentunut kuin hänen toverinsa, hääräili lähitienoilla hankkimassa vähän tuoretta lihaa ateriaksi. Tähtitieteilijä oli istahtanut erilleen muista ja katseli harhailevin, miltei välinpitämättömin silmin merelle päin. Näytti kuin mikään ei voisi hämmästyttää häntä.

Jasper Hobson ilmoitti tovereilleen retkeilyn tulokset. Hän sanoi heille, että nykyinen olinpaikka oli varmin koko saarella, ja neuvoi välttämään poistumista minnekään, sillä lähestyvän sortumisen merkkejä näkyi jo puolitiessä Eskimoniemelle päin mennessä. Oli siis uskottavaa, että saaripahasen päivät olivat luetut. Eikä mitään, ei niin mitään ollut tehtävissä.

Päivä oli todella helteinen. Jäät, joita oli kaivettu maasta juomaveden saantia varten, sulivat itsestään, tulella sulattamatta. Rantaäyräillä jää putoili ohuina säleinä mereen. Selvästi oli nähtävissä, että saaren keskitaso oli painunut matalammaksi. Haalea vesi kulutti lakkaamatta jääperustaa ohuemmaksi.

Seuraavaa yötä ei nukuttu enää sisällä asunnossa. Kukapa olisi juuri saanutkaan unta ajatellessaan, että milloin tahansa syvyys saattoi avautua – paitsi pikku lapsi, joka hymyili äidilleen ja jota äiti ei enää hetkiseksikään päästänyt sylistään.

Seuraavana päivänä, kesäkuun 4:ntenä, aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Mitään muutosta ei ollut saaren tilassa yön aikana tapahtunut.

Sinä päivänä muuan pelästynyt sinikettu pakeni ihmisten asuntoon, eikä halunnut enää lähteä sieltä pois. Entisen siirtokunnan tienoilla vilisi näätiä, kärppiä, napaseudun jäniksiä, myskirottia, majavia. Ne olivat kuin kesyjä kotieläimiä. Susilaumat sen sijaan olivat poissa tästä napaseudun eläimistöstä. Ne olivat sattuneet toiselle puolelle saarta sortumisen aikana ja tietenkin uponneet sen mukana syvyyteen. Pahaa aavistaen ei karhu enää loitonnut minnekään, ja turkiseläimet olivat liian huolestuneita huomatakseen sen läsnäoloa. Haaksirikkoisetkaan eivät enää välittäneet pedosta, vaan antoivat sen tulla ja mennä. Yhteinen vaara, kaikkien aavistama, oli tasoittanut vaiston ja älyn eron.

Hetkistä ennen puoltapäivää haaksirikkoiset saivat kokea suurta riemua, joka kuitenkin päättyi pettymykseen.

Metsästäjä Sabine, joka oli noussut saaren korkeimmalle nyppylälle ja katseli sieltä hetken aikaa merta, päästi äkkiä huudon:

– Laiva, laiva!

Kaikki hypähtivät kuin sähköiskun saaneina ja lähtivät juoksemaan metsästäjää kohti. Luutnantti loi häneen kysyvän silmäyksen.

Sabine osoitti idässä päin näkyvää valkoista höyryä, joka kohosi taivaanrannalla. Jokainen katsoi sitä, uskaltamatta hiiskahtaa sanaakaan, ja näki laivan, jonka piirteet alkoivat yhä enemmän piirtyä näkyviin. Laiva se oli kun olikin, epäilemättä valaanpyyntialus. Siitä ei voinut erehtyä, ja tunnin kuluttua sen runko tuli näkyviin.

Onnettomuudeksi laiva näkyi idässä, siis vastakkaisella suunnalla siihen verrattuna, minne päin lautta kaiketi oli ajautunut. Valaanpyyntilaivan oli sattuma tuonut näille vesille, ja kun se ei ollut joutunut mihinkään kosketukseen lautan kanssa, ei voitu otaksua sen olevan etsiskelemässä haaksirikkoisia tai epäilevän, että täällä olikaan mitään hätää.

Mutta nähtiinkö laivasta heidän saartaan, joka oli niin vähän koholla vedenpinnasta? Oliko laivan suunta heihin päin? Voitiinko siellä huomata niitä merkkejä, joita saarelta annettaisiin? Keskellä kirkasta päivää auringon paistaessa se tuskin oli luultavaa. Yöllä olisi voitu pitkältäkin matkalta tehdä itsensä huomatuksi sytyttämällä tuleen muutamia lautoja. Mutta eikö laiva ennättäisi jo näkymättömiin ennen yötä, johon oli vielä pitkä aika? Joka tapauksessa annettiin merkkejä, ja pyssyjäkin paukuteltiin.

Sillä välin alus läheni. Se näkyi olevan pitkä kolmimastolaiva, nähtävästi Uudesta Arkangelista tuleva valaanpyyntialus, joka kierrettyään Alaskanniemen purjehti Beringin salmea kohti. Se oli tuulen puolella, ja purjeiden asennosta saattoi päättää sen puskevan pohjoista kohti. Merimies olisi heti havainnut, ettei se ollut tulossa saareen päin. Mutta entä jos sieltä sentään huomattaisiin.

– Jos sieltä huomataan, luutnantti Hobson mutisi kersantti Longin korvaan, – jos sieltä huomataan, niin laiva kääntyy poispäin!

Laivat näet eivät pelkää näillä vesillä mitään niin pahasti kuin jäävuorten ja jääsaarten läheisyyttä. Nämä ovat harhailevia kareja, joihin laivat pelkäävät törmäävänsä rikki, etenkin öisin. Niinpä ne kiireesti muuttavat suuntaansa, jos sellainen vaara huomataan. Eikö tuokin laiva tekisi samoin, saatuaan pikku jääsaaren näkyviinsä? Se oli hyvin luultavaa.

Kuinka haaksirikkoiset häilyivät toivon ja epätoivon vaiheilla, sitä ei osaisi kuvata. Kello kahteen asti iltapäivällä he vielä jaksoivat uskoa, että kaitselmuksen vihdoin tuli sääli heitä, että heille oli tulossa apua. Laiva oli yhä lähestynyt viistossa suunnassa. Se ei ollut saaresta enää kuin kahdeksan yhdeksän kilometrin päässä. Merkinantoa tihennettiin, pyssyjä paukuteltiin, tehtiinpä rakennuslaudoista iso kokkokin...

Kaikki turhaa. Joko ei laiva nähnyt, tai se saaren havaittuaan kiiruhti pakoon.

Puoli kolmen aikaan se luovasi hieman ylätuuleen ja poistui koilliseen päin.

Vielä tunti lisää, ja laiva näkyi enää vain valkoisena sumutäplänä kadoten pian kokonaan. Eräs sotamiehistä, Kellet, purskahti silloin täyttä kurkkua nauramaan. Sitten hän alkoi kieriskellä maassa. Hän näytti täysin menettäneen järkensä.

Rouva Paulina Barnett oli kääntänyt katseensa Madgeen, suoraan hänen silmiinsä, ikään kuin kysyäkseen, vieläkö hän toivoi.

Madge oli kääntänyt päänsä toisaanne. Tämän onnettoman päivän iltana kuului kova ryskähdys: suurin osa saarta irtautui ja vajosi pohjaan. Eläimet päästivät hirveän kiljahduksen. Saaresta oli jäljellä vain se pieni osa, joka ulottui entisen asuinrakennuksen paikalta Bathurstin niemeen. Nyt se oli enää vain jäälohkare!

JÄÄLOHKAREELLA

Jäälohkare! Epäsäännöllisen kolmion muotoinen jäälohkare, pituudeltaan noin 30 metriä, pisimmältä sivultaan tuskin 45 metriä! Ja sellaiselle jäälautalle kaksikymmentäyksi ihmisolentoa, satakunta turkiseläintä, muutamia koiria, jättiläiskarhu lyyhistyneenä lohkareen äärimmäiseen kärkeen!

Niin, kaikki haaksirikkoiset olivat siellä. Heistä ei vielä yksikään ollut joutunut meren saaliiksi. Lohkeaminen oli tapahtunut hetkellä, jolloin he sattuivat olemaan kaikki koolla asunnossaan. Sattuma oli heidät vielä pelastanut, tahtoen kaiketi, että he hukkuisivat yhdessä.

Mutta mikä tilanne! Ei puhuttu. Ei hiiskahdettukaan. Kenties vähäisinkin liike, pieninkin sysäys riittäisi murtamaan jääpohjan.

Kuivaan lihakappaleeseen, jonka rouva Joliffe kullekin jakoi, ei kukaan halunnut koskeakaan. Mitä se olisi hyödyttänyt? Useimmat onnettomista viettivät yönsä ulkosalla. He pitivät parempana hukkua vapaina kuin suljettuina ahtaalle neljän seinän sisään.

Seuraavana päivänä, kesäkuun 5:ntenä, aurinko nousi loistavan kirkkaana valaisemaan epätoivoisten joukkoa. He eivät puhuneet keskenään, vaan koettivat vältellä toisiaan. Muutamat katselivat sumein silmin taivaanrannan kehää, jonka keskipisteenä oli tämä surkea jäälohkare.

Meri oli autio. Ei ainoatakaan purjetta, ei edes jääsaarta, ei suurta eikä pientä. Tämä jäälohkare oli varmaankin ainoa ja viimeinen, joka kellui Beringin merellä.

Lämpömäärä nousi yhä. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Kamala rauhallisuus vallitsi ilmassa. Laajat mainingit keinuttivat hiljalleen viimeistä maa- ja jääkappaletta, joka enää oli tähteenä Viktorian saaresta. Se nousi ja laski paikallaan, siirtymättä mihinkään, kuin merihylky, eikä se todella muuta ollutkaan.

Mutta merihylky, laivan jäännös, maston runko, murtunut märssy, muutamat palkit, kaikki sellainen pysyy koossa, kelluu pinnalla voimatta upota! Sitä vastoin jääpalanen, vedestä kiinteäksi jähmettynyt, sulaa auringon säteissä olemattomiin!

Tämä jäälohkare – siinäpä selitys, miksi se oli tähän asti kestänyt – oli paksuin osa entisestä saaresta. Sitä peitti maakerros ynnä vihreä kasvillisuus, ja varsin otaksuttavaa oli, että jääkerros oli vieläkin paksu. Napameren pitkät pakkaset olivat sitä varmaan ruokkineet jäällä toisin sanoen kasvattaneet kerrokseen lisäpaksuutta, kun Bathurstin niemi pitkien aikakausien kuluessa oli Amerikan mantereesta pisimmälle pistävä kärki.

Tällä hetkellä jäälohkare kohosi vielä vedenpinnasta keskimäärin vajaat kaksi metriä korkealle. Voitiin siinä tapauksessa otaksua pääpohjan olevan melkein yhtä paksun. Ellei se vesien pysyessä rauhallisina olisikaan murtumisen vaarassa, täytyi sen kumminkin vähitellen muuttua vedeksi. Sen huomattiinkin reunoiltaan kuluvan nopeasti pitkien aaltojen niitä nuoleskellessa, ja melkein myötäänsä vierähteli multakappaleita vihertävine kasvillisuuksineen aaltojen helmaan.

Niinpä samana päivänä kello yhden tienoissa iltapäivällä tapahtui senlaatuinen murtuminen ihan asunnon paikalla, se kun olikin jo melkein jäälohkareen laidassa. Onneksi oli asumus tyhjänä, mutta siitä ei voitu pelastaa muuta kuin joitakin lankkuja, joista se oli tehty, ja pari kolme kattopalkkia. Suurin osa työkaluista ynnä tähtitieteelliset kojeet menivät meren pohjaan. Koko väen täytyi silloin paeta korkeimmalle paikalle, missä ei ollut vähääkään suojaa raakaa tuulta vastaan.

Siellä heillä oli vielä muutamia työkaluja, pumput ja ilmasäiliö, jota viime mainittua Hobson käytti siten, että hän kokosi siihen joitakin astiallisia sadevettä, jota tulvi taivaalta runsaasti. Juomaveden hankinta jäätä sulattamalla täytyi näet lopettaa, kun jääkerros oli jo niin vähiin huvennut, ettei ollut enää varaa uhrata siitä pientä palastakaan.

Kello neljän aikaan iltapäivällä sotamies Kellet, sama, joka oli jo osoittanut hulluuden merkkejä, tuli rouva Paulina Barnettin luo ja sanoi levollisella äänellä:

– Rouva, minä menen nyt hukuttamaan itseni.

– Kellet! huudahti rouva.

– Minä sanon teille vain, että minä nyt menen hukuttamaan itseni, sotamies toisti. – Olen tarkoin harkinnut tätä asiaa. Siitä ei pääse mihinkään. Minusta on mieluisampaa kuolla vapaaehtoisesti.

– Kellet, rouva Paulina Barnett vastasi, tarttuen kädestä sotamiestä, jonka silmistä loisti oudon kirkas katse, – Kellet, te ette saa tehdä niin!

– Kyllä, hyvä rouva, ja kun te olette aina ollut niin hyvä meille, en tahtonut kuolla sanomatta teille jäähyväisiä. Hyvästi, rouva!

Ja Kellet suuntasi askelensa lohkareen reunaa kohti. Rouva Paulina Barnett hämmästyi ja tarttui häneen taas kiinni. Jasper Hobson ja kersantti juoksivat paikalle kuultuaan rouvan huudon. He koettivat hänen kanssaan yhdessä taivuttaa Kelletiä luopumaan aikeestaan. Mutta onneton, joka kerran oli saanut siitä päähänpinttymän, pudisti kieltävästi päätään.

Voitiinko häntä sellaisessa mielentilassa saattaa järkiinsä. Eikö mielettömän hukuttautujan esimerkki voisi tarttua? Kuka tietää, eivätkö jotkut Kelletin tovereista äärimmilleen lannistuneina seuraisi häntä itsemurhaan? Onneton täytyi siis hinnalla millä hyvänsä estää teostaan.

– Kellet, rouva Paulina Barnett sanoi silloin, puhuen hänelle hellästi, melkein hymyillen, – teillä on hyvä ja luja ystävyys minua kohtaan, eikö olekm?

– On, hyvä rouva, Kellet vastasi tyynesti.

– No niin, Kellet, jos tahdotte, niin kuolkaamme yhdessä... mutta ei tänään.

– Rouva!

– Ei, kunnon Kellet, minä en ole vielä valmis... vasta huomenna... huomenna, suostutteko?

Sotamies katsoi uljasta rouvaa silmiin terävämmin kuin koskaan. Hän näytti hetkisen epäröivän, loi hurjaa mielitekoa ilmaisevan silmäyksen säteilevään mereen, painoi sitten kämmenensä silmilleen ja sanoi:

– Huomenna!

Ja sitten, tämän ainoan sanan sanottuaan, hän meni rauhallisin askelin paikalleen toveriensa joukkoon.

– Onneton raukka! rouva Paulina Barnett mutisi. – Olen pyytänyt häntä odottamaan huomiseen, ja siihen mennessä, kukapa tietää, emmekö kaikki ole meren pohjassa!

Jasper Hobson, joka ei tahtonut langeta epätoivoon, koetti keksiä, eikö olisi mitään keinoa hidastuttaa jäälohkareen sulamista, niin että se kestäisi siihen asti, kunnes tulisi jotakin maata näkyviin.

Rouva Paulina Barnett ja Madge eivät enää hetkeksikään jättäneet toisiaan. Kaluma makasi kuin uskollinen koira emäntänsä vierellä, koettaen häntä lämmittää. Rouva MacNap, kääriytyneenä muutamiin turkiksiin, Fort Espérancen rikkaan varaston jäännöksiin, oli nukahtanut pienokainen povellaan.

Muut haaksirikkoiset, hajautuneina sinne tänne, eivät puhuneet enempää kuin jos olisivat jo olleet merihylyllä viruvia vainajia. Ei mikään melu häirinnyt heidän hirvittävää lepoaan. Ei kuulunut muuta kuin jäätä hivuttavan veden hiljaista loisketta ja lohkeavien kappaleiden molskahduksia, jotka ilmaisivat murenemisen yhtämittaista jatkumista.

Toisinaan kersantti Long nousi pystyyn, katsahti ympärilleen ja loi silmäyksen merelle; hetkisen perästä hän vetäytyi entiseen asentoonsa pitkälleen. Jäälohkareen kärjessä makasi karhu kuin suuri valkoinen lumipallo liikkumatta.

Jonkin aikaa vallitsi pimeys. Ei mitään tapahtunut, mikä olisi muuttanut tilannetta! Idässä päin näkyi sitten matalalla kiiriskelevää aamusumua, hieman kellertävää. Taivaanlaella väikkyi muutamia pilviä, ja pian värähteli auringon säteitä vesillä.

Luutnantin ensimmäinen toimenpide oli tutkia jäälohkaretta. Sen ala oli yhä pienentynyt, mutta arveluttavampi seikka oli se, että samalla oltiin myös painuttu lähemmäksi meren pintaa. Aaltoilu, niin heikkoa kuin se olikin, pääsi jo osittain huuhtelemaan lohkareen pintaa. Ainoastaan mäennyppylä sai vielä olla rauhassa sen ulottuvilta.

Kersantti Long oli myös havainnut, mitä muutoksia oli eilispäivästä lähtien tapahtunut. Sulaminen oli siihen määrään edistynyt, ettei hänelle jäänyt enää toivon hiventäkään.

Rouva Paulina Barnett siirtyi tapaamaan luutnantti Hobsonia.

– Tänäänkö siis? hän kysyi luutnantilta.

– Niin, hyvä rouva, luutnantti vastasi, – ja te pidätte Kelletille antamanne lupauksen!

– Herra Jasper, rouva sanoi vakaalla äänellä, – olemmeko tehneet kaikki, mitä piti tehdä?

– Olemme, hyvä rouva.

– No niin, tapahtukoon Jumalan tahto!

Kuitenkin oli tänään vielä koetettava viimeistä epätoivoista keinoa. Ulapalla oli noussut sievoinen tuuli, joka puhalsi kaakkoa kohti, siis juuri sinne päin, missä Aleuttien lähimmät saaret olivat. Kuinka kaukana? Sitä ei voitu tietää, sillä paikanmääritystä ei kyetty enää sen koommin tekemään kun havaintokojeet olivat menneet hukkaan. Mutta hyvin kauas tämä saarenjäännös varmaankaan ei ollut kulkenut entisestä paikastaan, ellei mikään merivirta ollut sitä vienyt mukanaan, sillä tuuli ei saanut siitä otetta, kun se oli niin pieni ja matala.

Mutta kuitenkin siinä oli tilaa oletuksille. Olisiko esimerkiksi mahdotonta, että jäälohkare olikin lähempänä maata kuin haaksirikkoiset aavistivatkaan! Kukaties jokin merivirta oli kuljettanut heitä ikävöityjen Aleuttien läheisyyteen. Tuuli kävi nyt sinnepäin ja voisi antaa jäälohkareelle vauhtia, jos pääsisi siihen tuntuvammin käsiksi. Vaikka enää olisi jäljellä vain muutamia tunteja kellumisen aikaa, niin saattaisihan näissä muutamissa tunneissa tulla maata näkyviin, tai ellei sitäkään, niin ehkäpä joku niistä rannikko- tai kalastuslaivoista, jotka eivät koskaan lähde kauemmaksi ulapalle.

Eräs aluksi hämärä ajatus selkeni luutnantin mielessä pian erityisen kiinteään muotoon. Mikä estäisi pystyttämästä purjetta jäälohkareelle yhtä hyvin kuin tavalliselle lautalle? Ei juuri mikään.

Jasper Hobson ilmaisi ajatuksensa rakennusmestarille.

– Olette oikeassa, herra luutnantti, MacNap vastasi. – Kaikki purjeet pystyyn!

Tämä suunnitelma, niin vähän kuin sillä olikin onnistumisen mahdollisuutta, rohkaisi onnettomia. Kuinkapa muutoin voisikaan olla asian laita? Eikö ollut tarrattava kiinni kaikkeen, mikä näytti antavan edes hitusen toivoa?

Kaikki kävivät työhön käsiksi, jopa Kelletkin, joka ei ollut vielä muistuttanut rouva Paulina Barnettille, mitä eilen luvattiin.

Ohut hirsi, joka ennen oli ollut sotamiesten asuinrakennuksen harjahirtenä, pystytettiin sorakummulle ja lujitettiin kiinnitysköysillä tukevasti. Vankkaan riukuun, joka toimitti tavallisen raakapuun virkaa, kiinnitettiin viimeisistä makuulavoista otetut lakanat ja peitteet purjeeksi, ja koko laite kiskottiin sitten korkealle mastoon. Purje tai pikemmin lakanayhdistelmä paisui sopivasti asetettuna suotuisassa tuulessa pullolleen, ja vaosta, joka takana näytti uraa, nähtiin piankin, että jäälohkare oli hyvässä liikkeessä kaakkoon päin.

Hyvä alku siis. Masentuneisiin mieliin virisi pirteyttä ja eloa. Nyt ei oltu enää paikallaan, vaan oltiin liikkeessä, ja he hurmaantuivat vauhdista, niin keskinkertainen kuin se todellisuudessa olikin. Etenkin työmestari oli tulokseen tyytyväinen. Kaikki rupesivat tähystäjiksi ja tuijottivat pitkin taivaanrantaa, ja jos heille olisi sanottu, että oli turhaa odotella sieltä maata näkyviin, eivät he olisi ottaneet sitä uskoakseen!

Mutta kuinka kävikään?

Kolme tuntia jäälautta kulki jokseenkin hyvää vauhtia eteenpäin. Se ei tehnyt vastusta tuulelle eikä aalloille, päinvastoin molemmat veivät sitä mukanaan esteettömästi. Mutta taivaanranta pysyi yhtenäisenä ympyräviivana, josta ei mikään kohta alkanut kohota. Onnettomat toivoivat kuitenkin edelleen.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä luutnantti Hobson veti kersantti Longin syrjään ja sanoi hänelle:

– Me kuljemme eteenpäin, mutta saaremme kestävyyden kustannuksella.

– Mitä tarkoitatte, herra luutnantti?

– Tarkoitan, että kulkunopeus lisää veden syöpymistä ja jäälohkare kuluu entistä nopeammin. Se rakoilee ja lohkeilee, ja siitä asti kun purje nostettiin, jää on vähentynyt kolmanneksen verran.

– Oletteko siitä varma?

– Täysin varma, Long. Jäälohkare hupenee ihan silminnähden. Katsokaa! Meri on enää vain kolmen metrin päässä sorakummusta.

Luutnantti puhui totta, eikä lohkareen laita voinutkaan olla toisin.

– Kersantti, Jasper Hobson kysyi, – oletteko sitä mieltä, että kulku on keskeytettävä?

– Minun mielestäni, kersantti Long vastasi vähän aikaa mietittyään, – meidän pitää neuvotella toverien kanssa. Nyt olemme kaikki yhteisesti vastuussa päätöksistä.

Luutnantti teki myöntävän liikkeen kädellään. Sitten molemmat palasivat paikalleen sorakummulle, ja Jasper Hobson teki siellä toisille selkoa tilanteesta.

– Tämä vauhti, hän sanoi, – kuluttaa nopeasti jäälohkaretta, jolla kuljemme. Se jouduttaa ehkä muutamia tunteja sitä loppunäytöstä, joka ei ole vältettävissä. Päättäkää, ystävät. Haluatteko jatkaa menoa eteenpäin?

– Eteenpäin!

Sen sanan lausuivat kaikki onnettomat yhteen ääneen.

Purjehdusta siis jatkettiin, ja tällä haaksirikkoisten päätöksellä olikin arvaamattomat seuraukset. Kuuden aikaan illalla Madge nousi seisaalle ja osoittaen sormellaan erästä kohtaa kaakossa päin sanoi:

– Maata!

Kaikki hyppäsivät pystyyn kuin sähköiskusta. Todellakin kohosi näkyviin jokin maa kaakossa, tuskin parinkymmenen kilometrin päässä heistä.

– Lisää purjetta, lisää purjetta! huusi luutnantti Hobson.

Ja purjetta laajennettiin. Köysiin kiinnitettiin vaatteita, turkiksia, kaikkea, mihin tuuli saattoi tarttua.

Vauhti lisääntyi, semminkin kun tuuli yhä kiihtyi. Mutta jäälohkare suli joka puolelta minkä ennätti. Se tuntui vapisevan. Se saattoi haljeta minä hetkenä tahansa.

Mutta sitä ei välitetty ajatella. Toivo sai vallan. Pelastus oli tuolla, tuolla kiinteällä maankamaralla! Sitä huudettiin avuksi, sille annettiin merkkejä. Oltiin hurmoksissa.

Puoli kahdeksan aikaan jäälohkare oli tuntuvasti lähestynyt rantaa. Mutta se suli yhä pahemmin, vaipui syvemmälle; se oli vihdoin vedenpinnan tasalla, ja aallot huuhtelivat sitä vieden vähitellen mukanaan pelosta hullautuneita eläimiä. Joka hetki täytyi pelätä jäälohkareen vaipuvan aaltojen alle. Sitä piti keventää kuin vuotavaa laivaa. Se jäännös multaa ja hiekkaa, joka vielä oli jään pinnalla, leviteltiin etenkin reunoille, niiden suojaamiseksi auringon polttavilta säteiltä. Samoin käytettiin turkisnahkojakin, jotka ovat luonnostaan huonoja johtamaan lämpöä. Sanalla sanoen, tarmokkaat miehet turvautuivat kaikkiin mahdollisiin keinoihin viivyttääkseen äärimmäistä tuhoa. Mutta sekään ei riittänyt. Jäälohkareen sisällä rouskui ja halkeamia ilmestyi pinnalle. Muutamat ryhtyivät melomaan laudoilla. Mutta jo tunkeutui vesi lohkareen puhki, ja ranta oli vielä viiden kuuden kilometrin päässä.

– Merkkiä antamaan! luutnantti Hobson huusi sankarillisen tarmon terästämänä. – Ehkä meidät huomataan!

Kaikki mitä oli palavaa jäljellä, pari kolme lautaa, joku ohut hirsi ja muuta sen tapaista, koottiin rovioksi ja sytytettiin palamaan. Valtava liekki kohosi hauraalta merihylyltä ilmaan.

Mutta jäälautta suli yhä ja samalla painui alemmas. Pian ei siinä ollut vedenpinnan yllä muuta kuin sorakumpu. Kaikki olivat paenneet kauhuissaan sinne ja heidän mukanaan se pieni eläinjoukko, jota meri ei vielä ollut niellyt. Karhu mörähteli hirveästi.

Vesi nousi lakkaamatta. Eikä mistään voinut päättää, että haaksirikkoisia olisi huomattu. Varmaan ei kuluisi enää neljännestuntiakaan, ennen kuin he olisivat upoksissa...

Eikö siis ollut enää mitään keinoa, jolla jäälautan kestämistä voitaisiin pitkittää? Kolme tuntia, ei enempää kuin kolme tuntia lisää, niin päästäisiin ehkä maihin, jonne oli matkaa enää tuskin viittä kilometriä! Mutta mitä tehdä?

– Ah! Jasper Hobson huusi, – antaisin henkeni keinosta, jolla jäälohkare voitaisiin estää sulamasta!

Silloin joku lausui:

– Yksi keino on!

Ne sanat olivat lähteneet Thomas Blackin suusta. Tähtitieteilijä, joka ei enää pitkiin aikoihin ollut puhunut mitään eikä kaikkien näiden kuolemantuomittujen joukossa näyttänyt kuuluvan elossaoleviin. Jo ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, sisälsivät tämän ajatuksen: – On olemassa vielä yksi keino, jolla estetään jäälohkare uppoamasta! Vielä yksi pelastuskeino!

Jasper Hobson syöksyi Thomas Blackin luo. Kaikki suuntasivat tähtitieteilijään kysyvän katseen. He luulivat kuulleensa väärin.

– Mikä keino? luutnantti Hobson kysyi.

– Pumppaaminen! kuului Thomas Blackin lyhyt vastaus.

Oliko Thomas Black tullut hulluksi? Pitikö hän jäälauttaa laivana, jolla oli kolme metriä vettä lastiruumassa?

Tosin heillä vielä oli tallella ilmapumput ja ilmasäiliö, jota nykyään käytettiin juomaveden sammiona. Mutta mitä niillä nyt tehtäisiin? Kuinka niillä voitaisiin saada kovettumaan uppoamistilassa olevan jäälohkareen särmät.

– Hän on hullu! kersantti Long sanoi.

– Pumppaaminen! tähtitieteilijä toisti. – Täyttäkää säiliö ilmalla!

– Tehkää, mitä hän sanoo! rouva Paulina Barnett huusi.

Pumput kiinnitettiin säiliöön, jonka kansi nopeasti suljettiin, ja sitten sinne ahdettiin ilmaa monen ilmakehän paineella. Thomas Black otti haltuunsa nahkaisen letkun, jonka kautta voitiin hanaa kääntämällä päästää puristettua ilmaa säiliöstä ulos, ja liikutteli letkun suuta niillä kohdilla, missä sulaminen oli pahimmillaan.

Kaikkien hämmästykseksi tällä toimeenpiteellä oli ihmeellinen vaikutus. Joka paikassa, missä tähtitieteilijä piteli letkua, sulaminen taukosi, ja halkeamat jäätyivät uudestaan umpeen.

– Hurraa, hurraa! kaikki onnettomat huusivat.

Pumppujen pitäminen käynnissä oli väsyttävää, mutta käsivarsista ei ollut puutetta. Ponnisteltiin eri vuoroissa. Rakojen syrjät kovettuivat lujiksi ikään kuin kovan pakkasen käsissä.

– Te pelastatte meidät, herra Black! Jasper Hobson sanoi.

– Mutta tämähän on perin yksinkertaista, vastasi tähtitieteilijä koruttomasti.

Ei mikään todella ollut luonnollisempaa, kunhan vain tietää, kuinka luonto tällöin vaikutti.

Uudestaan jäätyminen tapahtui kahdesta syystä: ensiksikin kovan ilmanpaineen alaisena jään pinnalta haihtuva vesi sai aikaan ankaran pakkasen, ja toiseksi vei puristettu ilma laajentuessaan sulaneelta pinnalta lämmön. Joka paikassa, minne syntyi halkeama, jääti ilman laajenemisesta johtunut kylmyys saumat yhteen, ja tällä viimeisellä keinolla jäälohkare sai vähitellen takaisin entisen kiinteytensä.

Ja se pysyi siinä tilassa monta tuntia. Haaksirikkoiset, joita jälleen elähdytti toivo, työskentelivät niin pontevasti, ettei mikään olisi heitä uuvuttanut.

Lähestyttiin maata.

Kun oltiin enää vain vajaan puolen kilometrin päässä rannasta, hyppäsi karhu uimaan, pääsi tuota pikaa maihin ja katosi.

Hetkistä myöhemmin jäälohkare tarttui matalikolle. Ne harvat eläimet, joita vielä oli mukana, puikkivat pakoon. Sitten haaksirikkoiset astuivat maihin, laskeutuivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan.

LOPPU

Fort Espérancen henkilökunta oli joutunut Beringin meren laidalle, Aleuttien viimeiseen, Blesinik-nimiseen saareen, kuljettuaan kaksi ja puoli tuhatta kilometriä siitä lähtien, kun jäidenlähtö alkoi. Aleuttien saarten kalastajat, joita oli rientänyt heidän avukseen, ottivat heidät vieraanvaraisesti vastaan. Pian luutnantti Hobson pääsi myös kosketukseen mantereen puolella toimivien englantilaisten asiamiesten kanssa, jotka olivat Hudson Bay Companyn palveluksessa.

Tarpeetonta on tämän seikkaperäisen kertomuksen jälkeen käydä enää korostamaan päällikkönsä arvoisen kelpo joukon rohkeutta ja sitä tarmoa, jota he olivat osoittaneet koettelemusten pitkän sarjan kestäessä. Uljuutta ei ollut puuttunut miehiltä eikä naisilta, joille uljas Paulina Barnett oli aina ollut tarmokkaisuuden esikuvana hädässä ja ahdistuksessa sekä Korkeimman tahtoon alistumisessa. Kaikki olivat taistelleet loppuun asti, antamatta epätoivon kukistaa itseään silloinkaan, kun he näkivät, että manner, johon he olivat kauppasiirtolansa Fort Espérancen perustaneet, muuttui ajelehtivaksi saareksi, joka vähin erin mureni yhä pienemmäksi, supistuen vihdoin vain jäälohkareeksi, tai kun jäälohkare lämpöisten vesien ja auringon paahtavien säteiden yhteisvaikutuksesta suli uhaten joka hetki vaipua syvyyteen. Vaikka yhtiön hyödyksi tarkoitetun yrityksen onnistuminen siirtyi tuleviin aikoihin ja vaikka jo valmis linnavarustus joutui tuhon omaksi, ei kukaan sentään voi syyttää siitä Jasper Hobsonia ja hänen tovereitaan, sillä he olivat joutuneet ihmisjärjelle ennalta arvaamattomien tapahtumien uhreiksi. Mutta yhdeksästätoista henkilöstä, jotka lähtiessä oli uskottu luutnantti Hobsonin haltuun, ei palatessa puuttunut ainoatakaan; päinvastoin pieni siirtokunta oli saanut kaksi uuttakin jäsentä, nimittäin nuoren eskimotytön Kaluman ja työmestari MacNapin pienokaisen, rouva Paulina Barnettin kummipojan.

Kuusi päivää pelastumisen jälkeen haaksirikkoiset saapuivat Uuteen Arkangeliin, Venäjän Amerikan pääkaupunkiin.

Siellä kaikki nämä yhteisten vaarojen niin kiinteästi yhteenliittämät ystävät erosivat, kukaties ainiaaksi. Jasper Hobsonin ja hänen seuralaistensa oli palattava Fort Relianceen yhtiön alueiden kautta, jota vastoin rouva Paulina Barnett ja hänestä eroamaton Kaluma ja Madge sekä Thomas Black aikoivat palata Eurooppaan San Franciscon ja Yhdysvaltojen kautta. Mutta ennen eroamista luutnantti Hobson, kaikkien toveriensa ollessa koossa lausui rouvalle seuraavat sanat:

– Kunnioitettu rouva! Me siunaamme teitä kaikesta siitä hyvästä, mitä olette tehnyt meidän joukossamme. Te olette ollut meidän uskomme, lohdutuksemme, meidän pikku maailmamme sielu! Minä kiitän teitä kaikkien meidän puolesta!

Kolminkertainen eläköön-huuto kajahti rouva Paulina Barnettin kunniaksi. Sitten kukin sotamies tahtoi puristaa uljaan rouvan kättä. Jokainen nainen syleili häntä liikuttuneena.

Luutnantti Hobson, joka oli niin syvästi kiintynyt rouva Paulina Barnettiin, ojensi haikein mielin hänelle kättä.

– Käyköhän sitten niin, ettemme koskaan enää tapaa toisiamme? hän virkkoi.

– Ei, Jasper Hobson, rouva vastasi, – niin ei saa käydä! Ellette tule Eurooppaan, tulen minä jälleen tapaamaan teitä joko täällä tai siinä uudessa kauppasiirtolassa, jonka te varmasti perustatte jonnekin...

Samassa Thomas Black, joka astuttuaan kovalle maankamaralle oli ruvennut taas käyttämään puhelahjaansa, tuli esille ja lausui:

– Niin, me tapaamme toisemme kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua! Hänen kasvonsa osoittivat mitä varminta vakaumusta ja hän lisäsi: – Hyvät ystävät, olen menettänyt viime vuoden pimennyksen, mutta en suinkaan laiminlyö sitä pimennystä, joka tapahtuu samoissa tähtitieteellisissä oloissa ja samoilla seuduilla vuonna 1886. Siis, kahdenkymmenenviiden vuoden perästä tapaan teidät jälleen, hyvä rouva, ja teidät, kelpo luutnantti, napameren äärillä.