[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1OzqP6vFVeXqiYxfX67VZzA23N23XvAYCcym__GqCJ4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1077,"Ajelehtiva saari","Verne, Jules",1828,1905,"1077-verne-jules-ajelehtiva-saari","1077__Verne_Jules__Ajelehtiva_saari",null,"romaani",[],[],"fi",1873,1928,49769,330752,true,[],[],[],"Jatko-osa romaanille Turkiksien maassa kertoo napameren äärellä sijaitsevan niemen irtoamisesta mantereesta maanjäristyksen seurauksena. Jasper Hobson ja linnoituksen asukkaat joutuvat selviytymään ajelehtivalla saarella, joka kuljettaa heitä kohti tuntematonta arktisella valtamerellä.","Jules Vernen 'Ajelehtiva saari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1077.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AJELEHTIVA SAARI\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomentanut P. J. Hannikainen\n\nTeos on jatkoa romaanille Turkiksien maassa\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kelluva varustus.\n Missä ollaan?\n Kävelyretki saaren ympäri.\n Yömaja.\n Muutamia kesäviikkoja.\n Kymmenen myrskypäivää.\n Tuli ja huuto.\n Rouva Barnett lähtee retkelle.\n Kaluman seikkailut.\n Kamtsatkan merivirta.\n Jasper Hobsonin tiedonanto.\n Yrittämisen mahdollisuus.\n Jäätikön poikki.\n Talvikuukaudet.\n Viimeinen tutkimusretki.\n Jäidenlähtö.\n Vyöry.\n Kaikki työhön.\n Beringin meri.\n Ulapalle!\n Saaresta tulee luoto.\n Neljä seuraavaa päivää.\n Jäälohkareella.\n Loppu.\n\n\n\n\nKELLUVA VARUSTUS\n\n\nFort Espérancen varustus, jonka luutnantti Jasper Hobson oli perustanut \nnapameren äärelle, oli lähtenyt ajelehtimaan. Oliko Hudson Bay Companyn \nrohkea asiamies jotenkin syypää siihen? Ei. Kuka muu tahansa olisi \npettynyt samoin kuin hän. Eihän yksikään ihminen olisi osannut aavistaa \nsellaista voivan tapahtua. Hän oli luullut rakentaneensa kalliolle eikä \nollut rakentanut edes hiekalle! Viktorianniemen alue, jonka mitä \ntarkimmat englantilaisen Amerikan kartat osoittivat olevan kiinni \nAmerikassa oli äkkiä irtautunut mantereesta. Niemi olikin oikeastaan \nvain suunnaton jäämöhkäle, noin neljänsadan neliökilometrin laajuinen, \nsen pinnalle olivat monet peräkkäiset tulvat tuoneet kerroksittain \nliejua ja mutaa, niin että se näytti olevan kiinteää maata, jolta ei \npuuttunut ruokamultaa eikä kasvillisuutta. Oltuaan satojatuhansia \nvuosia kiinni rannikossa se oli kaiketi tammikuun 3. päivänä \ntapahtuneessa maanjäristyksessä repeytynyt irti, ja näin oli niemi \nyhtäkkiä muuttunut saareksi, mutta ei kiinteäksi, vaan irrallaan \nkelluvaksi saareksi, joka merivirtojen kuljettamana oli jo kolme \nkuukautta ajelehtinut arktisella valtamerellä!\n\nNiin, irrallaan kelluva jäälohkare oli siis viemässä mukanaan Fort \nEspérancea ja sen asukkaita! Jasper Hobson oli heti käsittänyt, ettei \nleveysasteen muuttumista ollut muulla tavoin selitettävissä. Kannas, \ntoisin sanoen se maankieleke, joka yhdisti Viktorianiemen mantereeseen, \noli nähtävästi repeytynyt irti tulivuoren purkauksesta johtuneessa \nmaanalaisessa järistyksessä muutamia kuukausia sitten. Niin kauan kuin \ntalvea kesti, niin kauan kuin meri oli kovan pakkasen jääkahleissa, ei \ntämä murtuma aiheuttanut mitään muutosta niemen maantieteellisessä \nasemassa. Mutta kun kevään tullen aurinko lämpöisillä säteillään \nsulatteli jäätä, kun jäätikkö ulapalle ajautuneena oli vetäytynyt \nnäköpiirin taakse, kun meri vihdoin aaltoili vapaana, silloin \njääperustallaan lepäävä maa-alue metsineen, rantapenkereineen, \nvuoriniemineen, sisäjärvineen, rannikkoineen lähti liikkeelle jonkin \ntuntemattoman merivirran kuljettamana. Ja niin se nyt oli jo muutamia \nkuukausia ajelehtinut, talvehtijoiden lainkaan huomaamatta sen \nliikkumista, he kun metsästys- ja pyyntiretkillään olivat kaiken aikaa \npysytelleet Fort Espérancen lähettyvillä. Sitä paitsi sumu peitti \nnäköalan jo muutaman kilometrin päässä, joten mistään ei voitu päätellä \nmaaperän olevan liikkeessä, eikä niin ollen mikään ilmaissut luutnantti \nHobsonille tai hänen tovereilleen kiinteän mantereen muuttuneen \nirralliseksi saareksi. Merkillistä kyllä, niemi ei muuttunut \nilmansuunniltaan, vaikka se oli liikkeessä. Tämä seikka johtui kai \nalueen melkoisesta laajuudesta sekä siitä, että saarta kuljettavan \nmerivirran liike oli suorasuuntainen. Tosiaankin, jos ilmansuunnat \nBathurstin niemeen nähden olisivat muuttuneet, jos saari olisi alkanut \nkiertää keskustaansa, jos aurinko ja kuu olisivat nousseet ja laskeneet \ntoisten ilmansuuntien mukaan, niin Jasper Hobson, Thomas Black, rouva \nPaulina Barnett tai kuka hyvänsä olisi silloin käsittänyt, mitä oli \ntapahtunut. Mutta, kuten sanottu, syystä tai toisesta jäälautta oli \nsiihen saakka ajautunut pitkin samaa leveyspiiriä, ja vaikka sen vauhti \noli ollut melkoinen, ei liikkumista ollut huomattu.\n\nJasper Hobson ei tosin ollenkaan epäillyt toveriensa rohkeutta, \nkylmäverisyyttä, henkistä tarmoa, mutta hän ei kuitenkaan halunnut \nkertoa heille, kuinka asian laita oli. Olisihan, hän tuumi, vielä aikaa \ntehdä heille selkoa uudesta tilanteesta, kunhan se ensin kaikin puolin \ntutkittaisiin. Hyväksi onneksi sotilailla ja työmiehillä oli varsin \nvähän käsitystä tähtitieteellisistä havainnoista tai pituus- ja \nleveysasteita koskevista seikoista, joten niemimaan tilassa muutamia \nkuukausia sitten tapahtunut perinpohjainen muutos ei heille merkinnyt \nmitään, sen sijaan että se syystä kyllä piti Jasper Hobsonin ajatuksia \njatkuvasti työssä.\n\nLuutnantti päätti siis pysyä vaiti ja mikäli mahdollista pitää salassa \ntilanteen, joka ei nykyisin ollut mitenkään autettavissa, ja ponnisti \nsiinä mielessä kaiken tarmonsa. Rouva Paulina Barnett huomasi silti \njotakin väkinäistä siinä tavassa, kuinka Hobson lohdutti onnetonta \nThomas Blackia, joka vaikeroi ja repi tukkaansa. Sillä tähtitieteilijä \nei mitenkään osannut aavistaa sitä ilmiötä, jonka uhriksi hän nyt oli \njoutunut. Hän ei ollut, kuten luutnantti, tarkkaillut tämän alueen \noutouksia, eikä siis voinut ajatella tai kuvitella mitään, paitsi sitä \nkovaonnista sattumaa, ettei kuu ollut määrättynä päivänä ja hetkenä \npeittänytkään aurinkoa täysin. Mitä hänen luonnollisesti olisi tullut \najatella? Sitäpä tietenkin, että observatorioiden laskelmat -- häpeä \nkyllä -- olivat väärät, joten hänen hartaasti odottamansa pimennys, \nhänen oma pimennyksensä, hänen, Thomas Blackin, joka niin monen vaivan \nja vastuksen halki oli varta vasten saapunut näin kaukaisille \nperukoille, ei olisikaan \"täydellinen\" tällä maapallon kulmalla, 70. \nleveysasteella! Mutta sellaistako olisi otaksunut Thomas Black! Ei \nkoskaan! Siksipä hänen pettymyksensä olikin niin suuri kuin sen täytyi \nolla. Mutta ennen pitkää Thomas Black sai tietää totuuden.\n\nSillä välin Jasper Hobson uskotteli tovereilleen, että epäonnistunut \npimennysjuttu koski vain tähtitieteilijää eikä ollenkaan muita, ja \nkehotti heitä ryhtymään tavallisiin askareihinsa, kuten he aikoivatkin. \nMutta juuri heidän lähtiessään Bathurstin niemen harjanteelta \nasuinrakennukseensa korpraali Joliffe äkkiä pysähtyi ja nostaen kätensä \nohimolle virkkoi:\n\n-- Herra luutnantti, saisinko tehdä pienen kysymyksen?\n\n-- Kyllä, tietysti, Jasper Hobson vastasi, olematta lainkaan selvillä, \nmihin hänen alaisensa tähtäsi. -- Puhukaa vain suunne puhtaaksi!\n\nMutta korpraali vaikeni. Hän epäröi. Hänen pikku vaimonsa tuuppasi \nhäntä kylkeen.\n\n-- Niin, tuota, herra luutnantti, korpraali aloitti, -- minä vain siitä \n70. leveysasteesta, että, tuota noin... jos olenkin oikein ymmärtänyt \nasian, niin me emme olekaan siinä paikassa, missä te luulitte meidän \nolevan...\n\nLuutnantti rypisti kulmiaan.\n\n-- Totta kyllä, hän vastasi vältellen, -- erehdyimme vähän \nlaskuissamme... ensimmäinen havaintomme oli hieman väärä. Mutta \nmiksi... mitä se asia teitä liikuttaa?\n\n-- No, ei muutoin kuin sen palkanmaksun tähden, herra luutnantti, \nkorpraali vastasi, tyytymätön ilme kasvoillaan. -- Tiedättehän, yhtiö \non luvannut kaksinkertaisen palkan, jos...\n\nJasper Hobson huoahti helpotuksesta. Juuri niin, hänen miehilleen oli \nluvassa korotettu palkka, jos heidän onnistuisi päästä 70. \nleveysasteelle tai sen yläpuolelle. Aina hyötyään katsova korpraali \nJoliffe oli pitänyt tässä silmällä pelkkää rahallista puolta ja saattoi \nsiis pelätä, ettei lisäpalkkiosta ollutkaan vielä täyttä varmuutta.\n\n-- Olkaa huoleti, korpraali, Jasper Hobson vastasi hymyillen, -- ja \nrauhoittakaa kelpo tovereitannekin. Erehdyksemme, joka on todella \nselittämätön, ei onneksi vahingoita teitä ollenkaan. Me emme ole 70. \nleveyspiirin ala-, vaan yläpuolella, ja siis teillä on kun onkin \nkaksinkertainen palkka.\n\n-- Kiitos, herra luutnantti, korpraali sanoi riemastuneena, -- kiitos. \nEihän tässä rahasta kiinni pidettäisi, mutta se kirottu raha itse pitää \nmeistä kiinni kynsin hampain.\n\nTämän mietelmän jälkeen Joliffe tovereineen vetäytyi pois, tulematta \nvähääkään epäluuloiseksi siitä kamalasta ja eriskummaisesta \nmuutoksesta, joka luonnossa ja varsinkin tämän maaalueen olotilassa oli \ntapahtunut.\n\nKersantti Long teki myös lähtöä, mutta Jasper Hobson pidätti hänet \nsanoen:\n\n-- Jääkäähän vähän tänne, Long.\n\nAliupseeri teki puolikäännöksen kantapäällään ja jäi odottamaan, mitä \nluutnantilla olisi hänelle sanottavaa.\n\nAinoat vielä harjulle jääneet henkilöt olivat rouva Paulina Barnett, \nMadge, Thomas Black, luutnantti ja kersantti.\n\nPimennyksen tarkkailemisesta lähtien rouva Barnett ei ollut puhunut \nsanaakaan. Hän katsoi joskus kysyvästi Jasper Hobsoniin, mutta tämä ei \nollut huomaavinaan. Rohkean naisen kasvoilla ilmeni pikemmin \nhämmästystä kuin levottomuutta. Oliko hän ymmärtänyt? Oliko huomannut \ntilanteen kuten luutnantti Hobson? Vetikö hänen käytännöllinen älynsä \nsiitä johtopäätökset? Miten lienee ollutkaan, mutta hän pysyi vaiti ja \nseisoi nojaten Madgeen, jonka käsivarsi oli hänen vyötäröllään.\n\nMitä tähtitieteilijään tuli, niin hän käveli edestakaisin eikä \nmalttanut pysyä alallaan. Hänen hiuksensa törröttivät pystyssä. Hän \nviittilöi käsillään, löi yhteen kämmeniään tai vuoroin iaski \nkäsivartensa alas. Epätoivon huudahduksia pääsi hänen huuliltaan. Hän \npui nyrkkiä auringolle ja tuijotti sitä vasten naamaa, välittämättä \nyhtään, vaikka silmät olisivat sokaistuneet.\n\nVihdoin, muutamien minuuttien perästä, hän rauhoittui. Hän tunsi \nvoivansa puhua, ja käsivarret ristissä, säihkyvin silmin, vihasta \npuhkuen, otsa uhkaavissa rypyissä hän seisahtui tanakkaan asentoon \nluutnantti Hobsonin eteen.\n\n-- Nyt meidän kahden välit selviksi! hän huudahti, -- välit selviksi, \nsanon minä teille, Hudson Bay Companyn herra asiamies!\n\nSepä jo kuulosti koko lailla taisteluhaasteelta. Jasper Hobson ei siitä \nsentään suuresti välittänyt, katselihan vain miespoloista, kylläkin \nkäsittäen hänen suunnattoman pettymyksensä.\n\n-- Herra Hobson, Thomas Black jatkoi huonosti hillityllä äänensävyllä, \n-- sanokaapa, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Onko tämä pilkantekoa \nteidän puoleltanne, vai mitä? Jos niin on, saatte vielä kylliksenne \nkatua, ymmärrättekö, saattepa kun saattekin katua, kuuletteko!\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra Black? Jasper Hobson kysyi tyynesti.\n\n-- Minä tarkoitan, että te otitte johtaaksenne retkikuntanne 70. \nleveysasteen rajalle...\n\n-- Tai sen toiselle puolelle, lisäsi Jasper Hobson.\n\n-- Toiselle puolelle, Thomas Black ärähti. -- Äh, mitä minulla oli \ntoisella puolella tekemistä? Saadakseni nähdä auringonpimennyksen \ntäydellisenä minun tuli pysyä sen ympyrävarjon piirissä, joka tässä \nosassa englantilaista Amerikkaa lankesi 70. leveysasteelle, ja nyt me \nolemmekin kolmea astetta ylempänä!\n\n-- Juuri niin, herra Black, Jasper Hobson vastasi mitä levollisimmalla \näänellä, -- me olemme erehtyneet, siinä kaikki.\n\n-- Vai siinä kaikki, kiljaisi tähtitieteilijä, jota luutnantin \nlevollisuus ärsytti.\n\n-- Pyydän muuten huomauttaa, Jasper Hobson jatkoi, -- että jos olenkin \nerehtynyt, niin te, herra Black, olette osallinen samaan erehdykseen, \nsillä kun tulimme Bathurstin niemelle, me teimme yhdessä, te omilla \nvälineillänne ja minä omillani, leveysastemittauksen, ja saimme saman \ntuloksen. Te ette siis voi panna minun niskoilleni havaintovirhettä, \njonka te puolestanne myös olette tehnyt!\n\nTämä vastaus nolasi Thomas Blackin täysin, niin että hän, huolimatta \nsyvästä suuttumuksestaan, jäi sanattomaksi. Jos havainto oli ollut \nvirheellinen, niin hänkin oli syyllinen. Ja mitä oppineessa Euroopassa, \nGreenwichin observatoriossa ajateltaisiin niin tökeröstä astronomista, \njoka erehtyy mitatessaan leveysastetta? Thomas Blackin tapainen mieskö \nerehtyy kolme astetta auringon korkeutta määrätessään, entä millaisissa \nolosuhteissa? Täsmällinen leveyspiirin määrääminen olisi hankkinut \nhänelle tilaisuuden tarkkailla täydellistä auringonpimennystä, \njollaista tilaisuutta ei pitkään aikaan olisi uudestaan tarjolla! \nThomas Blackin maine tiedemiehenä oli mennyttä.\n\n-- Mutta miten, hän huusi vieläkin kerran tukkaansa repien, -- miten \nihmeessä minä olen voinut sillä tavoin erehtyä? Sittenhän minä en enää \nosaa käsitellä sekstanttia? Enkä enää pysty laskemaan kulmaa. Johan \nminä olen vallan umpisokea. Jos näin on laita, niin mitä tässä muuta \nkuin hypätä pää edellä täältä harjanteelta alas!\n\n-- Herra Black, Jasper Hobson sanoi silloin vakavalla äänellä, -- älkää \nsyytelkö itseänne, te ette ole tehnyt vähäisintäkään havaintovirhettä, \neikä teillä ole hivenenkään vertaa aihetta soimata itseänne!\n\n-- Te siis yksin...\n\n-- Minä en ole syyllisempi kuin tekään, herra Black. Suvaitkaahan \nkuulla minua, ja te myös, hyvä rouva, hän lisäsi kääntyen rouva Paulina \nBarnettin puoleen, -- sekä te, Madge, ja te, kersantti Long. Minä en \npyydä teiltä muuta kuin yhtä asiaa, nimittäin ettette hiiskahda \nkenellekään siitä, mitä nyt aion teille kertoa. On näet turhaa \nsäikähdyttää talvehtimistovereitamme, ehkäpä saattaa heidät \nepätoivoonkin.\n\nRouva Paulina Barnett, hänen seuraneitinsä, kersantti ja Thomas Black \nolivat siirtyneet lähelle luutnanttia. He eivät vastanneet mitään, \nmutta ikään kuin yhteisestä sopimuksesta he kaikessa hiljaisuudessa \npäättivät pitää salassa sen paljastuksen, joka heille nyt aiottiin \ntehdä.\n\n-- Ystävät, Jasper Hobson sanoi, -- kun vuosi sitten saavuimme tähän \nenglantilaisen Amerikan kolkkaan ja asetuimme Bathurstin niemelle, oli \ntämä niemi tarkalleen 70. leveysasteella, ja kun se nyt on paria, jopa \nlähes kolmeakin leveysastetta pohjoisempana, tämä johtuu siitä, että \nmaa-alue on siirtynyt paikaltaan.\n\n-- Siirtynyt -- paikaltaan! Thomas Black huudahti. -- Mitä joutavia \ntuollainen puhe on! Milloin on mikään niemi siirtynyt paikaltaan?\n\n-- Niin on nyt kumminkin käynyt, herra Black, luutnantti Hobson vastasi \nvakavasti, -- koko tämä Viktorian niemimaa on vain pelkkä jääkimpale. \nMaanjäristys on sen irrottanut Amerikan rannikosta, ja nyt joku suuri \narktinen merivirta kuljettaa sitä mukanaan!\n\n-- Minne? kersantti Long kysyi.\n\n-- Minne Jumala hyväksi näkee! Jasper Hobson vastasi.\n\nLuutnantin toverit seisoivat äänettöminä. Heidän katseensa \nsuuntautuivat etelään päin, toiselle puolelle laajoja lakeuksia, \nsinnepäin, missä kannas oli katkennut, mutta siltä paikalta, missä he \nseisoivat, he eivät, lukuunottamatta pohjoispuolta, voineet nähdä merta \nmissään, vaikka se nyt ympäröi heitä joka taholla. Jos Bathurstin niemi \nolisi ollut muutamankaan kymmenen metriä ylempänä valtameren pintaa, \nniin heidän alueensa piiri olisi selvästi tullut näkyviin, ja he \nolisivat huomanneet sen muuttuneen saareksi.\n\nAnkara liikutus kouristi heidän sydäntään, kun he havaitsivat Fort \nEspérancen asukkaineen joutuneen ulapalle, kauas kaikesta kiinteästä \nmaasta, tuulien ja aaltojen leikkikaluksi.\n\n-- Siitäkö, herra Hobson, rouva Paulina Barnett sanoi sitten, -- \nsiitäkö saavat selityksensä kaikki ne selittämättömät kummallisuudet, \njoita te olette tällä alueella huomannut?\n\n-- Niin, luutantti vastasi, -- siitä kaikki selviää. Tämä Viktorian \nniemimaa, nykyinen saari, jonka uskoimme järkkymättömästi olevan osa \nmannerta, ei ollutkaan muuta kuin suuri jäälohkare, joka oli \narvaamattomia aikoja ollut kiinni Amerkan mantereessa. Vähitellen oli \ntuuli lennätellyt siihen multaa ja hiekkaa ja kylvänyt siemeniä, joista \nnousi metsä ja muu täällä näkyvä kasvillisuus. Pilvet ovat tänne \nsataneet makeavetisen pikku järven ja joen. Kasvillisuus on muuten \ntehnyt tämän kaiken eksyttävästi kiinteän maan näköiseksi. Mutta \ntodellisuudessa on järven ja mullan ja hiekan ja meidän jalkojemme alla \njäätikkö, joka kelluu meressä, koska se on vettä keveämpi. Niin, \njäälohkare kannattaa meitä, ja sillä me kuljemme, ja siinä syy, minkä \nvuoksi emme siitä saakka kun tänne tulimme ole sen pinnalla tavanneet \nainoatakaan kivenmukulaa tai edes sirpaletta. Samaisesta syystä johtuu \nrantojen äkkijyrkkyyskin, kuten sekin seikka, että hirven pyydyshautaa \nkaivaessamme tapasimme parin metrin syvyydessä maan sisällä jäätä, ja \nsiksi oli myös vuoroveden vaihtelu rannikolla tuntumaton, sillä\nnousu-ja laskuvesi nosti ja laski koko niemialuetta mukanaan!\n\n-- Todellakin, kaikki käy nyt selville, herra Hobson, rouva Paulina \nBarnett puuttui puheeseen, -- eivätkä teidän aavistuksenne ole teitä \npettäneet. Mutta yhtä seikkaa minun kuitenkin täytyy kysyä: minkä \nvuoksi ne vuoroveden vaihtelut, joita sittemmin ei tuntunut ollenkaan, \nalussa meidän tultuamme Bathurstin niemelle olivat kuitenkin jonkin \nverran tuntuvissa?\n\n-- Sekin on selvää, hyvä rouva, luutnantti Hobson vastasi. -- \nTullessamme oli näet niemen ja mantereen välinen kannas notkumisestaan \nhuolimatta siinä määrin jäykkä, että se vielä jonkin verran kykeni \nvastustamaan niemen kohoamista nousuveden mukana, joten veden pinta \nsaattoi rannikolla kohota metrin verran niiden reilun viiden metrin \nsijasta, jotka vesi olisi noussut alimmasta tasostaan, jos niemi olisi \nollut todellista kiinteää mannerta. Mutta heti kun maanjäristys oli \nmurtanut kannaksen ja vapauttanut niemimaan irralleen mantereesta ja \npäästänyt sen esteettömästi nousemaan ja laskemaan nousu- ja laskuveden \nmukana, hävisi vuoroveden vaihtelu tuntumattomiin, kuten yhdessä saimme \ntodeta muutamia päiviä sitten uudenkuun aikana, jolloin veden olisi \npitänyt nousta!\n\nThomas Black oli hyvin ymmärrettävästä epätoivostaan huolimatta mitä \nhartaimmin kuunnellut Jasper Hobsonin selityksiä. Luutnantin \njohtopäätökset olivat hänenkin mielestään täysin oikeat; mutta \nkimmastuneena siitä, että mokoma tapaus, niin harvinainen, niin \nodottamaton ja niin \"mieletön\" -- juuri sitä sanaa hän käytti --\noli tullut ikään kuin varta vasten tekemään tyhjäksi hänen \npimennyshavaintonsa, hän ei sanonut puoltakaan sanaa, murjotti vain ja \noli kovin häpeissään.\n\n-- Herra Black parka! rouva Paulina Barnett lausui silloin säälitellen, \n-- täytyypä todella myöntää, ettei kenenkään tähtitieteilijän ole \nmaailman alusta saakka tarvinnut kokea moista vastoinkäymistä!\n\n-- Missään tapauksessa, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, -- tämä ei \nsuinkaan ole meidän vikamme! Luonto yksin saa siitä syyn. Maanjäristys \non katkaissut sen siteen, joka liitti niemen mannermaahan, ja nyt me \nolemme kun olemmekin ajelehtivalla saarella, harhailemassa pitkin meren \naavoja ulapoita. Ja siitä selviää myös, miksi turkis- ja muita eläimiä, \njotka ovat jääneet vangiksi tälle alueelle niin kuin mekin, on \nvarustuksemme seutuvilla niin ylettömästi.\n\n-- Ja minkä vuoksi, Madge lisäsi, -- meillä kesän tultua ei ole ollut \nsitä kilpailijan vierailukäyntiä, jota te, luutnantti Hobson, sanoitte \npelkäävänne!\n\n-- Ja minkä vuoksi, kersantti lisäsi puolestaan, -- kapteeni Craventyn \nlähettämä retkikunta ei ole voinut päästä Barthurstin niemelle asti.\n\n-- Ja minkä vuoksi, vihdoin rouva Paulina Barnett sanoi, luoden \nkatseensa luutnanttiin, -- minun on luovuttava toivosta ainakaan tänä \nvuonna päästä palaamaan Eurooppaan!\n\nRouva Barnett oli lausunut viimeisen mietelmänsä äänellä, joka ilmaisi \nhänen mukautuvan kohtaloonsa paljon alistuvaisemmin kuin olisi osattu \narvata. Hän näytti äkkiä tyytyvän tähän eriskummaiseen tilanteeseen, \njoka varmaankin tarjoisi hänelle sarjan mielenkiintoisia kokemuksia ja \nhuomioita. Muutoin, mitäpä apua siitä olisi ollut, vaikka hän olisikin \nvaipunut epätoivoon ja kaikki onnettomuustoverit olisivat valitelleet, \nvaikeroineet ja syytelleet? Olisivatko he voineet pysähdyttää \najelehtivaa saarta? Olisivatko he jollakin ohjauslaitteella voineet \nsuunnata sen takaisin mantereeseen kiinni? Eivätpä suinkaan. Jumala \nyksin piti käsissään Fort Espérancen tulevaa kohtaloa. Hänen tahtoonsa \ntäytyi siis alistua.\n\n\n\n\nMISSÄ OLLAAN?\n\n\nUusi, odottamaton tilanne, johon turkisyhtiön asiamiehet olivat \njoutuneet, oli mitä huolellisimmin tutkittava, ja siihen tehtävään \nJasper Hobson karttoineen nyt kiiruhti käymään käsiksi. Mutta piti \nodottaa huomispäivää, jotta Viktorian saari -- kuten sitä tästä lähtien \nalettiin nimittää -- voitaisiin määrätä pituusasteeltaan, kuten sen \nleveysaste jo oli saatu määrätyksi. Sen laskelman tekoon tarvittiin \nnäet kaksi auringon korkeuden määritystä, toinen aamu-, toinen \niltapäivällä, ja niiden perusteella täytyi mitata kaksi tuntikulmaa.\n\nKello kaksi iltapäivällä luutnantti Hobson ja Thomas Black \nmäärittelivät sekstantilla, kuinka korkealla aurinko silloin oli \ntaivaanrannasta. Huomenna kello kymmenen aikaan aamupäivällä tehtäisiin \nsama mittaus, ja näistä kahdesta korkeudesta johdettaisiin saaren \nnykyinen pituusaste, ja näin saataisiin selville, missä paikassa \nnapamerta nyt oltiin.\n\nMutta he eivät palanneet vielä suoraan varustukseen, vaan keskustelu \njatkui Jasper Hobsonin, tähtitieteilijän, kersantin, rouva Paulina \nBarnettin ja Madgen välillä vielä hyvän aikaa. Viime mainittu oli \nantautunut kokonaan kaitselmuksen huomaan eikä lainkaan ollut levoton \nitsensä puolesta, vaan emäntäänsä, \"Pauliina-tytärtään\", hän sitä \nvastoin ei voinut katsella liikutuksetta, ajatellessaan niitä \nkoettelemuksia ja ehkäpä onnettomuuksia, joita tulevaisuus oli hänen \nvaralleen säilyttänyt.\n\nMadge oli valmis antamaan vaikka henkensä Paulinansa puolesta, mutta \nkoituisiko se uhri pelastukseksi sille, jota hän rakasti enemmän kuin \nmitään muuta maailmassa? Missään tapauksessa, siitä hän oli varma, \nrouva Paulina Barnett ei hevillä menettäisi rohkeuttaan. Uljas sielu \nkatseli jo pelotta tulevaisuutta kohti, eikä hänelle oikeastaan ollut \nvielä sattunut aihetta epätoivoon.\n\nMitään uhkaavaa vaaraa ei Fort Espérancen asukkailla ollut, ja kaikesta \npäättäen oli varsin uskottavaa, että pahin onnettomuus oli \nvältettävissä. Sen Jasper Hobson selitti tovereillensa hyvin \nvalaisevasti:\n\nKaksi vaaraa oli uhkaamassa kelluvaa saarta Amerikan mantereen \nulkovesillä, ainoastaan kaksi: joko se ajautuisi merivirtojen mukana \nniille korkeille napaseudun asteille saakka, mistä ei koskaan palata, \ntai merivirrat kuljettaisivat sitä etelään, ehkäpä Beringin salmen läpi \nTyynellemerelle asti.\n\nEdellisessä tapauksessa, läpipääsemättömien jääröykkiöiden taakse \nteljettyinä ja vailla kaikkea mahdollisuutta päästä muiden ihmisten \nyhteyteen, talvehtijat kuolisivat autioilla pohjan perillä viluun ja \nnälkään.\n\nJälkimmäisessä tapauksessa Viktorian saari ajautuisi merivirtojen \nviemänä Tyynenmeren lämpimiin vesiin saakka ja niiden sulattamana \nmenettäisi vähitellen jääperustansa ja vaipuisi asukkaineen päivineen \nsyvyyteen.\n\nKumpi olettamus hyvänsä toteutuisi, niin varma tuho odottaisi \nluutnantti Jasper Hobsonia, kaikkia hänen tovereitaan ja niin suurella \nvaivalla pystytettyä kauppasiirtokuntaa.\n\nMutta toteutuisiko niistä kumpikaan? Ei, ainakaan se ei ollut \nluultavaa.\n\nOlihan kesä jo pitkällä. Ennen kolmea kuukautta muuttuisi meri \nensimmäisten napaseudun pakkasten kourissa jääkentäksi, jota myöten \nkoiravaljakoiden vetämät reet kuljettaisivat koko retkikunnan \nlähimmälle mannermaalle, joko venäläiseen Amerikkaan, jos saari pysyisi \nidän puolella, tai Aasian rannikolle, jos se päinvastoin kulkeutuisi \nlänteen päin.\n\n-- Sillä, Jasper Hobson lisäsi, -- me emme lainkaan voi hallita \nkelluvaa saartamme. Kun meillä ei ole purjeita kuljettaaksemme \nlauttaamme kuin laivaa, emme voi sitä ohjata haluamaamme suuntaan. \nMeidän täytyy mennä, minne se vie.\n\nLuutnantti Hobsonin päivänselvä ja täysin perusteltu todistelu \nhyväksyttiin ilman vastaväitteitä. Varmastihan talven ankara pakkanen \nuittaisi Viktorian saaren kiinni laajaan jäävyöhykkeeseen, ja \notaksuttavaa oli sekin, ettei saari ajautuisi liiaksi pohjoiseen eikä \netelään. Mitäpä siis muutamien satojen kilometrien taivaltaminen \njääkenttää myöten merkitsisi rohkeille, päättäväisille ihmisille, jotka \nolivat tottuneet napaseudun ilmastoon ja pitkiin matkoihin arktisissa \nolosuhteissa. Tosin Fort Espérancesta olisi silloin luovuttava, \nturvapaikka, johon kaikki heidän tähänastinen huolenpitonsa oli \nkohdistunut, piti silloin jättää, hylätä suurella työllä ja vaivalla \nsaavutetut edut, mutta mikäpä siinä auttoi? Toisekseen, eihän Hudson \nBay Companyllä voinut olla mitään hyötyä liikkuvalle paikalle \nrakennetusta kauppatoimistosta, semminkin kun kerran tulisi sekin \npäivä, jolloin saari vajotessaan vetäisi koko siirtokunnan mukanaan \nvaltameren syvyyteen. Oli siis parasta hyvän sään aikaan lähteä sieltä \ntiehensä.\n\nAinoa epäsuotuisa käänne -- sitä seikkaa luutnantti oikein erityisesti \npainotti -- olisi, jos Viktorian saari niinä kahdeksana tai yhdeksänä \nviikkona, minkä ajan arktinen meri vielä pysyisi sulana, ehtisi \nvetäytyä liiaksi pohjoiseen tai etelään. Talvehtijoiden kertomuksista \nonkin todella nähtävissä esimerkkejä hyvin pitkälle ulottuneista \najautumisista, joita ei mitenkään voitu estää.\n\nKaikki siis jäisi niiden tuntemattomien merivirtojen varaan, joita \nliikkui Beringin salmen suulla, ja sen vuoksi oli tärkeätä arktisen \nmeren kartalta erityisen tarkoin panna merkille, mihin suuntaan mikin \nniistä kulki. Jasper Hobsonilla oli hallussaan sellainen kartta, ja \nsitä tutkimaan huoneeseensa hän pyysi rouva Paulina Barnettin, Madgen, \ntähtitieteilijän ja kersantin; mutta ennen lähtöä Bathurstin niemen \nharjulta hän vieläkin teroitti heille, että tilanne oli pidettävä \nmuilta täysin salassa.\n\n-- Tilanne ei ole epätoivoinen, ei likimainkaan, hän lisäsi, -- ja sen \ntähden pidän tarpeettomana tehdä tovereitamme levottomiksi, he kun ehkä \neivät meidän tavoin ottaisi lukuun hyviä ja huonoja mahdollisuuksia.\n\n-- Eikö olisi viisasta, rouva Paulina Barnett huomautti, -- ruveta \nrakentamaan niin suurta alusta, joka kantaisi meidät kaikki ja joka \nvoisi kestää merenkäyntiä muutamien satojen kilometrien matkalla?\n\n-- Se olisi todellakin viisasta, luutnantti vastasi, -- ja me \nrupeammekin siihen työhön. Keksin jonkin tekosyyn, jonka nojalla siihen \nvoidaan heti ryhtyä, ja annan siis rakennusmestarille määräyksen ruveta \nrakentamaan lujaa alusta. Mutta omasta puolestani pidän kyllä \nsentapaista kulkuneuvoa vain viimeisenä hätäkeinona. Tärkeintä on \npäästä pois saarelta silloin, kun jäät muuttavat asentoaan, tai meidän \ntulee tehdä kaikkemme ehtiäksemme mantereelle, kun talvi on vetänyt \nmeren kiinteään jäähän.\n\nSe oli tietenkin kaikkein paras menettelytapa. Kuluisi näet ainakin \nkolme kuukautta, ennen kuin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden \ntonnin vetoinen alus olisi valmis, mutta silloin sitä ei enää voisi \nkäyttää, sillä meri ei olisi enää auki. Jos luutnantti sen sijaan voisi \nsilloin kuljettaa pienen siirtokuntansa jääkentän halki mantereelle \nasti, niin tilanne saisi onnellisen ratkaisun, sillä koko retkikunnan \nlaivaaminen jäiden lähdön aikana olisi kovin vaarallinen yritys. Jasper \nHobson piti niin muodoin ehdotettua alusta viimeisenä hätävarana, ja \nsamaa mieltä olivat kaikki muutkin.\n\nUudestaan annettiin salassapidon lupaus luutnantti Hobsonille, joka \nymmärsi tilanteen parhaiten, ja lähdettyään Bathurstin niemeltä \nmolemmat naiset ja kolme miestä asettuivat Fort Espérancen isoon \ntupaan, jossa nyt ei ollut ketään muita, sillä jokainen oli ulkotöissä.\n\nLuutnantti otti esille erinomaisen ilma- ja merivirtojen kartan, ja nyt \nryhdyttiin yhdessä tarkasti tutkimaan sitä jäämeren osaa, joka ulottuu \nBathurstin niemestä Beringin salmelle.\n\nKaksi päävirtaa tavataan näillä vaarallisilla seuduilla napapiirin ja \nsen vähän tunnetun vyöhykkeen välillä, jota MacCluren rohkean \nlöytöretken jälkeen nimitetään \"luoteisväyläksi\" -- ainakaan \nhydrografiset havainnot eivät mainitse muista.\n\nToisen nimi on Kamtsatkan merivirta. Saatuaan alkunsa samannimisen \nniemimaan ulkovesiltä se noudattaa Aasian rannikkoa ja kulkee sitten \nBeringin salmen poikki, sivuuttaen Itäniemen, joka on Tsuktssien \nniemimaan pisimmälle pistävä kärki. Pääsuunnaltaan etelästä pohjoiseen \nkulkien se noin yhdeksänsadan kilometrin päässä salmen toisella \npuolella tekee äkkimutkan, kääntyen suoraan itää kohti, ja jatkuen \nmelkein yhtä suuntaa MacCluren väylän kanssa, jonka se epäilemättä \ntekee kulkukelpoiseksi muutamina lämpimän vuodenajan kuukausina.\n\nToinen, nimeltään Beringin merivirta, kulkee päinvastaiseen suuntaan. \nVirrattuaan pitkin Amerikan rannikkoa idästä länteen ja enintään \npuolentoista sadan kilometrin päässä rannikosta, se tavallaan puskee \nKamtsatkan merivirtaa vastaan salmen suulla ja sitten kääntyen etelään \nja lähestyen (entisen) venäläisen Amerikan rannikkoa lopuksi murtautuu \nBeringin meren poikki ja särkyy keskimmäistä, suojapadon tapaista \nAleuttien saariryhmää vasten.\n\nKartta antoi hyvin tarkan kokonaiskuvan näitä merialueita koskevista \nuusimmista tutkimuksista ja havainnoista, joten oli syytä luottaa \nsiihen. Jasper Hobson tutkisteli sitä huolellisesti ennen kuin virkkoi \nmitään. Sitten hän, pyyhkäistyään kädellään otsaansa ikään kuin \nkarkottaakseen jonkin pahan aavistuksen mielestään, sanoi:\n\n-- Täytyy toivoa, hyvät ystävät, ettei kohtalo kuljeta meitä noille \nkaukaisille vesille. Meidän harhaileva saaremme voisi joutua vaaraan \njäädä sille tielleen ikipäiviksi.\n\n-- Kuinka niin, herra Hobson? rouva Paulina Barnett kysyi vilkkaasti.\n\n-- Kuinkako niin, rouva? luutnantti vastasi. -- Silmätkääpä vähän tätä \nosaa arktisesta valtamerestä, niin käsitätte sen helposti. Kaksi meille \nvaarallista merivirtaa juoksee siellä vastakkaisiin suuntiin. Niiden \nkohtauspaikassa saari pysyisi pakostakin liikkumatta ja kaikesta maasta \nhyvin kaukana. Siihen paikkaan se jäisi talveksi ja jäiden lähtiessä se \njoko kulkeutuisi Kamtsatkan merivirran viemänä luoteeseen, keskelle \nsikäläisiä yksinäisiä seutuja, tai se joutuisi Beringin merivirran \nvaltaan ja ajautuisi Tyynellemerelle, upotakseen sen syvyyksiin.\n\n-- Niin ei saa käydä, herra luutnantti, Madge sanoi lujaa uskoa \nilmaisevalla äänellä; -- Jumala ei sitä ikinä salli.\n\n-- Mutta, rouva Paulina Barnett puuttui puheeseen, -- minä en ole \nselvillä, millä tienoin napamerta me juuri tällä hetkellä kellumme, \nsillä minä näen Bathurstin niemen ulapalla vain Kamtsatkan vaarallisen \nmerivirran, joka vie suoraan luoteista ilmansuuntaa kohti. Eikö ole \nsyytä pelätä, että se tempaa meidät mukaansa ja kuljettaa meidät \npohjoisen Georgian maita kohti?\n\n-- Se ei tunnu todennäköiseltä, Jasper Hobson vastasi hetkisen \nmietittyään.\n\n-- Miksi ei niin voisi käydä?\n\n-- Siksi että virta on nopeakulkuinen, ja jos olisimme nämä kolme \nkuukautta olleet sen kuljetettavina, niin meillä olisi jo jotakin \nrannikkoa näkyvissä, mutta niin ei ole asian laita.\n\n-- Missä otaksutte meidän siis olevan? rouva kysyi.\n\n-- Kaiketi Kamtsatkan merivirran ja rannikon välillä, Jasper Hobson \nvastasi, -- hyvin uskottavasti jossakin laajassa virranpyörteessä, joka \nvarmaankin on rannikon puolella.\n\n-- Niin asia ei voi olla, herra Hobson, rouva Paulina Barnett vastasi \nvilkkaasti.\n\n-- Ei voi olla? luutnantti kertasi. -- Miksi ei, hyvä rouva?\n\n-- Sen tähden että Viktorian saari pyörteeseen joutuneena ja siis ilman \nmäärättyä suuntaa liikkuen varmaankin noudattaisi jotakin pyörivää \nliikettä. Mutta eiväthän sen ilmansuunnat ole kolmessa kuukaudessa \nyhtään muuttuneet.\n\n-- Oikeassa olette, Jasper Hobson vastasi. -- Te ymmärrätte mainiosti \nnäitä asioita, eikä minulla ole mitään muistuttamista teidän \nhuomiotanne vastaan -- ellei sentään, että saattaisi ehkä olla olemassa \ntuntematon merivirta, jota ei vielä ole kartallamme. Tämä epätietoisuus \njuuri onkin niin kauhea. Toivoisin, että olisi jo huomispäivä, \nsaadakseni lopullisesti saaren aseman määritetyksi.\n\n-- Huomispäivä kyllä tulee, Madge vastasi.\n\nEipä siis muuta kuin jäädä sitä odottamaan. Kukin ryhtyi tavallisiin \npuuhiinsa. Kersantti Long ilmoitti tovereilleen, ettei huomispäiväksi \nmäärätystä Fort Relianceen lähdöstä tulisi mitään. Syyksi hän sanoi, \nettä tarkemmin ajatellen vuodenaika oli jo liian pitkälle kulunut, \njotta enää ehdittäisiin kauppa-asemalle ennen kovia pakkasia, ja että \ntähtitieteilijä oli päättänyt alistua vielä uuteen talvenviettoon, \ntäydentääksensä meteorologiset havaintonsa, ja myös, että Fort \nEspérancen varustaminen elintarvikkeilla sieltäpäin ei ollut \nvälttämätöntä, jne., -- kaikki asioita, joista nuo kelpo ihmiset varsin \nvähän välittivät.\n\nErikoisen kehotuksen luutnantti Hobson antoi metsästäjille, sen \nnimittäin, että tästä lähtien säästettäisiin turkiseläimiä, joilla ei \nnyt mitään tehtäisi, mutta sen sijaan piti hankkia syötäväksi kelpaavaa \nriistaa siirtokunnan ruokavarastojen uusimiseksi. Hän kielsi myös \netenemästä kolmea kilometriä kauemmaksi varustuksesta, sillä hän ei \ntahtonut, että Marbre ja Sabine tai muut metsämiehet joutuisivat \naavistamattaan näkemään edessään meren ääriviivan siellä, missä vielä \npari kolme kuukautta sitten oli kannas, joka yhdisti Viktorian \nniemimaan Amerikan mantereeseen. Tuon kapean maataipaleen katoaminen \nolisi tietenkin paljastanut koko tilanteen.\n\nTämä päivä tuntui luutnantista loppumattomalta. Hän kävi useamman \nkerran Bathurstin niemen harjulla, joko yksinään tai rouva Paulina \nBarnettin seurassa. Rouva, karaistunut, voimakas nainen, ei ollut \nlainkaan peloissaan. Tulevaisuus ei hänestä näyttänyt synkältä. Hän \nlaski leikkiäkin ja sanoi Jasper Hobsonille, että tämä liikkuva saari, \njolla he nyt olivat, kukaties olikin juuri oikea kulkuneuvo \npohjoisnavalle. Miksipä ei suotuisan merivirran mukana päästäisi sinne \nmaapallon muutoin niin saavuttamattomalle paikalle?\n\nLuutnantti Hobson pudisti päätään kuunnellessaan naistoverinsa \nkehittävän sellaista ajatusta, mutta ei kääntänyt katsettaan \nnäköpiiristä; ne tähystelivät, eikö jotakin maata, tuttua tai \ntuntematonta, ilmestyisi kaukaa näkyviin. Mutta taivas ja vesi \nliittyivät toisiinsa sileänä tasaisena viivana, jossa ei ollut mitään \nrosoista, ja siitä Jasper Hobson sai vahvistuksen ajatukselleen, että \nViktorian saari ajautui pikemmin länttä kohti kuin mihinkään muuhun \nsuuntaan.\n\n-- Herra Hobson, rouva Paulina Barnett kysyi, -- ettekö aio tehdä \nkierrosta saaremme ympäri niin pian kuin mahdollista?\n\n-- Aionpa todellakin, luutnantti vastasi. -- Kunhan olen saanut \ntehdyksi paikanmääräyksen, aion ottaa selvää saaremme muodosta ja \nlaajuudesta. Se on välttämätöntä jos vastaisuudessa aiomme arvioida \nniitä seikkoja ja muutoksia, joita voi tapahtua. Mutta on hyvin \notaksuttavaa, että murtuma on tapahtunut juuri itse kannaksessa ja että \nsiis niemimaa kokonaisuudessaan on murtuman takia muuttunut saareksi.\n\n-- Omituinen kohtalo tämä meidän, herra Hobson! huomautti rouva Paulina \nBarnett. -- Muut palaavat matkoiltaan, lisättyään uusia maita \nmaantieteelliseen pääomaan! Me sitä vastoin olemme sitä vähentäneet ja \nraaputamme pois kartalta Viktorian niemimaan, tehtyämme siitä vain \nsaaren!\n\nSeuraavana päivänä, heinäkuun 18:ntena, kello kymmenen aamupäivällä, \ntaivaan ollessa selkeä, Jasper Hobson teki auringonkorkeuden \nmittauksen. Sitten, käyttäen laskelman perusteena eilen saamaansa ja \ntämänpäiväistä mittausta, hän määritteli matemaattisesti paikan \npituusasteen.\n\nKoko havainnonteon ja laskutoimituksen aikana ei tähtitieteilijä \nnäyttäytynyt lainkaan. Hän vain istua jurotti huoneessaan.\n\nSaari sijaitsi nyt kohdalla, jonka pituusaste oli 157° 37' länteen \nGreenwichin puolipäiväpiiristä. Eilisen pimennyksen jälkeen puolipäivän \naikaan saatu leveysaste oli 73° 7' 20\".\n\nOlinpaikka merkittiin kartalle pisteellä rouva Paulina Barnettin ja \nkersantti Longin läsnäollessa.\n\nHetki oli äärimmäisen jännittävä ja tällainen oli määrityksen tulos:\n\nKuten luutnantti Hobson oli arvannut, oli harhaileva saari tällä \nhetkellä ajautumassa länteen, mutta joku tuntematon kartalle \nmerkitsemätön merivirta kuljetti sitä nähtävästi Beringin salmea kohti. \nKaikki Jasper Hobsonin ennustamat vaarat olivat siis uhkaamassa, ellei \nViktoria saari ennen talvea pääsisi kiinni rannikkoon.\n\n-- Mutta kuinka kaukana, tarkalleen sanottuna, me olemme Amerikan \nmantereesta? rouva kysyi. -- Se olisi nyt tärkeä tietää.\n\nJasper Hobson otti kompassinsa ja mittasi huolellisesti, kuinka pitkä \nkapeimmalta kohdalta rannikon ja 70. leveyspiirin väli oli kartalla.\n\n-- Olemme noin neljänsadan kilometrin päässä Barrowin kärjestä, joka on \nvenäläisen Amerikan pohjoisimmassa kolkassa.\n\n-- Sitten olisi vielä tarpeen tietää, kuinka monta kilometriä saari on \najautunut siitä paikasta, jossa Bathurstin niemi alkuaan sijaitsi? \nkersantti Long sanoi.\n\n-- Vähintään tuhat kilometriä, Jasper Hobson vastasi, tähysteltyään \ntoistamiseen karttaa.\n\n-- Ja milloin suunnilleen ajautumisen on otaksuttava alkaneen?\n\n-- Epäilemättä huhtikuun lopulla, luutnantti Hobson vastasi. -- Niihin \naikoihin todella jäätikkö on särkynyt, ja ne jäät, joita aurinko ei \nsulattanut, ovat ajautuneet pohjoiseen päin. On siis otaksuttavaa, että \nViktorian saari rannikonmukaisen merivirran työntämänä on jo kolmen \nkuukauden ajan ollut menossa länttä kohti, joten sen vauhti on \nkeskimäärin kaksitoista tai viisitoista kilometriä päivässä.\n\n-- Mutta eikö se ole melkoinen vauhti? rouva Paulina Barnett kysyi.\n\n-- Todella melkoinen, Jasper Hobson vastasi, -- ja te voitte päätellä, \nminne asti ehdimme vielä niinä kahtena kesäkuukautena, jotka tämä osa \narktista valtamerta aaltoilee vapaana!\n\nLuutnantti, rouva Paulina Barnett ja kersantti Long olivat muutaman \nminuutin vaiti. He tuijottivat niiden napaseutujen karttaa, jotka niin \nitsepäisesti puolustautuivat kaikkia ihmisen tutkimishaluja vastaan ja \njoita kohti he tunsivat vastustamattomasti ajautuvansa.\n\n-- Eikö meillä tässä tilanteessa ole mahdollisuutta tehdä tai yrittää \nmitään? rouva kysyi.\n\n-- Ei mitään, hyvä rouva, luutnantti Hobson vastasi, -- ei mitään. \nPitää vain odottaa ja mitä hartaimmin toivoa arktista talvea, jota \nmuutoin merenkulkijat niin yleisesti ja niin täydellä syyllä \nkammoksuvat, mutta joka meille voi olla ainoa pelastus. Talvi on samaa \nkuin jää, ja jää on meidän pelastusankkurimme surkeudessamme, ainoa, \nmikä voi pysähdyttää ajelehtivan saaremme.\n\n\n\n\nKÄVELYRETKI SAAREN YMPÄRI\n\n\nSiitä päivästä lähtien päätettiin tehdä pituus- ja leveysasteen \nmääritys, mikäli se tämän liikkeessä olevan laivan kannelta käsin kävi \npäinsä, joka kerta kun sää salli sellaisen toimenpiteen. Eikö Viktorian \nsaari nyttemmin ollutkin varuksensa menettänyt, purjeeton, peräsimetön, \ntuuliajolle joutunut laiva?\n\nSeuraavana päivänä, ennen mainitun leveys- ja pituusastemäärityksen \njälkeen, Jasper Hobson totesi, että saari oli leveysastettaan \nmuuttamatta ajautunut vielä useita kilometrejä lännemmäksi. \nRakennusmestari MacNapille annettiin käsky ruveta rakentamaan leveää \nalusta. Jasper Hobson keksi tekosyyksi, että hän halusi tulevana kesänä \ntutkia rannikkoa venäläiseen Amerikkaan asti. Sen enempää kysymättä \nrakennusmestari ryhtyi valikoimaan sopivia puita ja sijoitti \nveistämönsä Bathurstin niemen kyljessä olevalle hiekkarannalle, josta \nalus olisi helposti työnnettävissä veteen.\n\nSamana päivänä luutnantti Hobson olisi halunnut toteuttaa myös aikeensa \nlähteä tarkastamaan aluetta, jolla hän tovereineen nyt oli vangittuna. \nVeden vaihtelevan lämmön vaikutuksille alttiin jääsaaren muodossa \nsaattoi tapahtua melkoisia muutoksia, siksi oli tärkeätä määritellä sen \nnykyinen muoto, pinta-ala ja muutamista paikoin myös paksuus. \nMurrospaikka, luultavimmin kannas, oli huolellisesti tutkittava, ja \nehkäpä tuoreessa lohkeamassa vielä voisi nähdä ne jää- ja \nmaakerrostumat, joista saari oli kokoonpantu.\n\nMutta sinä päivänä ilma äkkiä sumeni, ja iltapäivällä nousi ankara \nmyrsky, jota seurasi ohut sumu. Sitten meni taivas pilveen, ja pian \nsade valui virtanaan. Samassa alkoi suuria rakeita rapista rakennuksen \nkatolle, ja kuului muutamia kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä, mikä ilmiö \noli aniharvoin havaittu niin korkeilla leveysasteilla.\n\nLuutnantti Hobsonin oli lykättävä lähtönsä tuonnemmaksi ja jäätävä \nodottamaan rajuilman taukoamista. Mutta heinäkuun 20., 21. ja 22. \npäivien kuluessa sää ei vielä asettunut. Myrsky kävi rajummaksi, taivas \nvetäytyi paksuun pilveen, ja aallot pieksivät rannikkoa niin, että \npauhina huumasi korvia.\n\nMahtavat vyöryt puskivat Bathurstin niemeä niin kiivaasti, että oli \nsyytä pelätä sen kestävyyttä, kun nyttemmin tiedettiin tämän alueen \nolevan vain jään päälle kerrostunutta multaa ja hiekkaa, vailla \nkiinteää pohjaa. Niin kauheassa tuulessa olisivat laivat merellä olleet \nsurkuteltavia, mutta ajelehtiva saari ei ollut milläänkään aaltojen \nrynnistyksestä, eikä sen suunnaton massa piitannut vähääkään valtameren \nvihanpuuskista.\n\nYöllä heinäkuun 23. päivää vasten myrsky äkkiä taukosi, Kova \nkoillistuuli karkotti viimeisetkin pilvet. Ilmapuntari oli hiukan \nkohonnut, ja sääolosuhteet näyttivät luutnantin matkayritykselle \nsuotuisilta.\n\nRouva Paulina Barnett ja kersantti Long lähtisivät tarkastusretkelle \nmukaan. Aiottiin viipyä pari päivää poissa, mikä ei kauppatoimiston \nasukkaissa herättäisi oudoksumista, ja varustettiin siis matkaeväiksi \nvähän kuivattua lihaa, korppuja ja pari pulloa viinaa, mikä kaikki ei \nliiaksi painaisi retkeilijöiden repussa. Päivät olivat hyvin pitkiä \nsiihen aikaan, sillä aurinko ei viipynyt taivaanrannan alla kuin \nparisen tuntia.\n\nMitään vaarallisen pedon kohtaamista ei kaiketikaan tarvinnut pelätä. \nKarhut näyttivät vaistonsa ohjaamina lähteneen tiehensä Viktorian \nsaarelta jo silloin, kun se vielä oli niemi. Jasper Hobson, kersantti \nja rouva Paulina Barnett varustautuivat varmuuden vuoksi kuitenkin \nampuma-aseilla. Sitä paitsi luutnantti ja aliupseeri ottivat mukaansa \nkirveen ja tuuran, joita ilman napaseuduilla ei koskaan lähdetä \nretkille.\n\nLuutnantti Hobsonin ja kersantti Longin poissaollessa siirtyi \nvarustuksen päällikkyys arvojärjestyksen mukaan korpraali Joliffelle, \ntoisin sanoen hänen pikku vaimolleen, johon Jasper Hobson tiesi kyllä \nvoivansa luottaa. Thomas Blackia ei enää voinut ottaa lukuun, ei edes \nkun oli puhe tutkimusretkeilijöihin liittymisestä. Joka tapauksessa \ntähtitieteilijä lupasi huolellisesti tarkata pohjoisia vesialueita \nluutnantin poissaollessa ja merkitä kaikki mahdollisesti tapahtuvat \nmuutokset, jotka koskivat merta tai saaren ilmansuuntia.\n\nRouva Paulina Barnett oli kyllä koettanut taivuttaa tiedemiesparkaa \nlähtemään mukaan, mutta tämä ei ollut suostunut; Hän katsoi, syystä \nkyllä, luonnon pitäneen häntä pilkkanaan eikä hän antaisi koskaan \nmokomaa ilvehtimistä anteeksi.\n\nKun oli jäähyväisiksi puristettu kättä, lähtivät rouva Paulina Barnett \nja hänen molemmat matkatoverinsa linnan pihasta ja portin läpi \npäästyään käänsivät kulkunsa länttä kohti, pitkin sitä pitkänomaisen \nkaaren muotoista rantaa, joka ulottui Bathurstin niemestä \nEskimoniemeen.\n\nKello oli kahdeksan aamulla. Auringon vinosti paistavat punakeltaiset \nsäteet antoivat eloa rannikolle. Viimeiset meren mainingit raukesivat \nvähitellen. Myrskyn karkottamat linnut, riekot, riskilät, lunnit, \nmyrskypääskyset olivat jo tuhatlukuisina palanneet pesäpaikoilleen. \nSorsaparvet kiiruhtivat Barnettin järven rantamille, ehättäen \ntietämättään rouva Joliffen lihapataa kohti. Muutamia napaseudun \njäniksiä, näätiä, myskirottia, kärppiä hypähteli pakoon retkeilijöiden \nedestä, mutta erityisempää kiirettä niillä ei näyttänyt olevan. Otukset \ntunsivat nähtävästi tarvetta hakea ihmisten seuraa, aavistaen, että \nheitä kaikkia uhkasi yhteinen vaara.\n\n-- Ne ymmärtävät olevansa joka puolelta meren ympäröiminä, Jasper \nHobson sanoi, -- niin etteivät pääse tältä saarelta pois.\n\n-- Eivätkö jyrsijät, kuten jänikset ja muut, rouva Paulina Barnett \nkysyi, -- tavallisesti ennen talventuloa pyri etelän muhkeampaan \nilmanalaan?\n\n-- Niin tekevät, Jasper Hobson vastasi, -- mutta tällä kertaa niiden \ntäytyy jäädä tänne vangiksi niin kuin meidänkin, ja elleivät ne pakene \njääkenttiä pitkin, kuolevat talvella useimmat niistä kylmään ja \nnälkään.\n\n-- Haluaisin uskoa, kersantti Long sanoi, -- että nuo otukset tekevät \nmeille vielä oivan palveluksen elättämällä meitä, ja mainio onni \nsiirtokunnalle, ettei niillä ole ollut vaistoa paeta tiehensä ennen \nkannaksen katkeamista.\n\n-- Mutta kyllä kai linnut jättävät meidät? rouva Paulina Barnett kysyi.\n\n-- Varmasti, Jasper Hobson vastasi. -- Kaikki nuo siivekkää pakenevat \nensimmäisten pakkasten tullessa. Ne voivat väsymätti kulkea pitkiä \nmatkoja ja meitä onnellisempina päästä helpost kiinteälle pohjalle.\n\n-- No niin, miksi emme käyttäisi niitä sanansaattajinamme? rouva \nhuomautti.\n\n-- Siinäpä ajatus, hyvä rouva, vallan erinomainen ajatus, luutnantti \nHobson sanoi. -- Mikään ei estä meitä ottamasta kiinni noita lintuja \nmuutamia satoja ja sitomasta niiden kaulaan paperipalaa, jossa meidän \ntilanteemme on selvitetty. Johan vuonna 1848 John Ross koetti \nsamanlaisella keinolla antaa Franklinin retkikunnan jäännöksille tiedon \nlaivojensa _Enterprisen_ ja _Investigatorin_ saapumisesta napavesille. \nHän pyydysti pauloilla pari sataa valkoista kettua, kytki niille \nkaulaan kuparisen kaularenkaan, johon oli kaiverrettu tarpeelliset \ntiedonannot, ja päästi sitten otukset irralleen, karkottaen ne kaikkiin \nilmansuuntiin.\n\n-- Ehkäpä jotkut niistä sanantuojista joutuivat haaksirikkoisten \nkäsiin? rouva Paulina Barnett lausui.\n\n-- Kenties, Jasper Hobson myönsi. -- Joka tapauksessa muistuu mieleeni, \nettä yhden niistä ketuista, jo vanhan, sai käsiinsä kapteeni Hatteras \n[päähenkilö Vernen saman nimisessä romaanissa] löytöretkellään ja \nketulla oli vielä kaularengas. Mitä meihin tulee, emme tosin voi \nlähettiläiksemme käyttää nelijalkaisia, mutta voimmehan käyttää \nlintuja.\n\nSillä tavoin jutellen ja tulevaisuutta varten suunnitellen, molemmat \ntutkimusretkeilijät ja heidän kumppaninsa etenivät pitkin saaren \nrantaa. He eivät huomanneet sen mitenkään muuttuneen. Yhä edelleen \nsamanlaista äkkijyrkkää, mullan ja hiekan peittämää rannikkoa, mutta ei \nmissään paikassa tuoretta murtumaa, josta olisi voinut päätellä saaren \nympäryksen äskettäin muuttuneen. Joka tapauksessa oli pelättävissä, \nettä suunnattoman laaja jäälohkare kulkiessaan lämpimämmissä \nmerivirroissa kuluisi pohjapuoleltaan ja sen paksuus ohenisi, mikä \nsyystä kyllä oli omiaan huolestuttamaan Jasper Hobsonia.\n\nKello yhteentoista mennessä aamupäivällä tutkimusretkeilijät olivat \nkulkeneet ne kaksitoista kilometriä, jotka erottivat Bathurstin niemen \nEskimoniemestä. Siellä he tapasivat vielä jälkiä leiristä, jossa \nKaluman eskimoperhe oli asustanut. Igluista ei tietenkään ollut enää \nmitään jäljellä; mutta kylmennyt tuhka ja hylkeenluut olivat vielä \ntodistamassa eskimoiden oleskelleen siellä.\n\nRouva Paulina Barnett, Jasper Hobson ja kersantti Long pysähtyivät \nsinne, mutta heidän aikomuksenaan oli viettää lyhyt pohjolan kesäyö \nMursulahdessa, jonne he arvelivat ehtivänsä muutamia tunteja myöhemmin. \nHe asettuivat istumaan pienelle laihaa ja harvaa ruohoa kasvavalle \nkummulle ja ryhtyivät syömään aamiaista. Heidän silmiensä eteen levisi \nkaunis meren horisontti sileänä, tasaisena viivana. Ei yhtään purjetta, \nei yhtään jäävuorta ollut vilkastuttamassa ääretöntä vesiaavikkoa.\n\n-- Tuskinpa teitä, herra Hobson, kovin hämmästyttäisi, rouva Paulina \nBarnett kysyi, -- jos joku laiva tällä hetkellä ilmaantuisi näkyviimme?\n\n-- Eipä kovinkaan, luutnantti Hobson vastasi, -- mutta tunnustan \nsuoraan, että se olisi tällä kertaa tervetullut näky. Kauniina \nvuodenaikana ei ole harvinaista, että Beringin valaanpyytäjät ulottavat \nmatkansa tälle leveysasteelle saakka, semminkin kun arktisesta merestä \non tullut potovalaiden ja muiden valaiden kalasäiliö. Mutta nythän on \njo heinäkuun 23. päivä, ja kesä on kulunut pitkälle. Koko \npyyntilaivasto on tähän aikaan varmaankin Kotzebuen lahdessa Beringin \nsalmen suulla. Valaanpyytäjät näet karttavat täydellä syyllä arktisen \nmeren yllätyksiä. He pelkäävät jäitä ja koettavat pitää varansa, \netteivät joutuisi niiden sulkemiksi. Ja kumminkin, juuri niitä \njäävuoria, jäälauttoja, jääkenttiä, joita he pelkäävät, niitä me mitä \nhartaimmin kutsumme tulemaan.\n\n-- Kyllä ne tulevat, herra luutnantti, olkaa huoleti, kersantti Long \nvastasi; -- kärsivällisyyttä vain, ja ennen kahta kuukautta lakkaavat \nulapan aallot pieksemästä Eskimoniemen rantoja.\n\n-- Eskimoniemen! rouva Paulina Barnett toisti hymyillen; -- mutta tuo \nnimi, samoin kuin kaikki ne muut, joita olemme antaneet tämän niemimaan \npoukamille ja niemille, ovat kenties jossakin määrin niille vaaraksi. \nOlemmehan jo kadottaneet Barnettin valkaman ja Paulinajoen: kuka \ntietää, vaikka Eskimoniemi ja Mursulahti nekin vuorostaan häviäisivät?\n\n-- Ne häviävätkin, Jasper Hobson myönsi, -- ja niiden jälkeen Viktorian \nsaari kokonaan, kun ei mikään enää yhdistä sitä mantereeseen ja kun \nkohtalo on sen tuominnut turmioon! Se lopputulos ei ole välttämätön, ja \nme olemme turhaan vaivanneet päätämme maantieteellisen nimistön vuoksi! \nMutta meidän antamiamme nimiä kuninkaallinen maantieteellinen seura ei \nolekaan vielä hyväksynyt, eikä arvoisalle Roderick Murchisonilla tule \nniin muodoin olemaan yhtään nimeä kartoiltaan poispyyhittävänä.\n\n-- Onpa sentään yksi! kersantti sanoi.\n\n-- Mikä? Jasper Hobson kysyi.\n\n-- Bathurstin niemi, kersantti vastasi.\n\n-- Todellakin, te olette oikeassa, kersantti, Bathurstin niemen saa nyt \nnapaseudun kartalta raaputtaa pois!\n\nKahden tunnin levähdys oli ollut retkeilijöille kylliksi. Kello yhden \naikaan iltapäivällä he ryhtyivät jatkamaan matkaansa.\n\nLähtöhetkellä Jasper Hobson loi Eskimoniemen mäeltä viimeisen \nsilmäyksen merelle päin. Kun mitään erityisempää ei ollut nähtävänä, \nhän laskeutui sieltä ja tuli rouva Paulina Barnettin luokse, joka \nodotti häntä kersantin kanssa.\n\n-- Hyvä rouva, hän sanoi, -- ette kai ole unohtanut sitä \neskimoperhettä, jonka tapasimme juuri tässä paikassa jokin aika ennen \ntalven loppua?\n\n-- En suinkaan, herra Hobson, rouva vastasi; -- olen säilyttänyt hyvän \npikku Kaluman lämpimässä muistossa. Ja hän lupasi tulla meitä uudestaan \ntervehtimään Fort Espéranceen, mutta sitä lupausta on nyt mahdoton \ntäyttää. Miksi muuten teette minulle tämän kysymyksen?\n\n-- Muistanpahan vain erään seikan, jolle en silloin pannut kylliksi \nmerkitystä, mutta joka nyt muistuu uudestaan mieleeni.\n\n-- Mikä se oli?\n\n-- Muistattehan sen omituisen, levottoman hämmästyksen, joka kuvastui \neskimoiden kasvoilla, kun he näkivät, että olimme perustaneet \nkauppatoimiston Bathurstin niemen juurelle?\n\n-- Muistan hyvinkin, herra Hobson.\n\n-- Muistatte siis myös, että koetin kaikin tavoin päästä selville, mitä \nhe ajattelivat mutta ettei se onnistunut?\n\n-- Se on totta.\n\n-- No niin, luutnantti Hobson sanoi, -- nyt käsitän heidän \npäänpudistuksensa kyllin hyvin. Perimätiedon, kokemuksen tai jonkin \nmuun seikan nojalla eskimot tunsivat Viktorian niemen luonnon ja \nalkuperän. He tiesivät, ettemme ole rakentaneet lujalle pohjalle. Mutta \nkun olosuhteet olivat sellaisina kestäneet jo vuosisatoja, he eivät \ntietenkään uskoneet vaaran olevan niin uhkaavan, ja siinä syy, miksi he \neivät sen paremmin tehneet selkoa siitä, mitä asiasta tiesivät.\n\n-- Hyvinkin mahdollista, herra Hobson, rouva Paulina Barnett vastasi,\n-- mutta varmaa on, ettei Kaluma tiennyt mitään tovereidensa \nepäilyksistä, sillä jos lapsiparka olisi ollut niistä perillä, hän ei \nolisi vähintäkään empinyt saattamasta niitä meidän tietoomme.\n\nSiitä luutnantti Hobson oli samaa mieltä rouva Paulina Barnettin \nkanssa.\n\n-- Täytyy tunnustaa, että oli kovin onneton sattuma, kersantti sanoi \nsilloin, -- että meidän piti asettua tälle niemimaalle juuri siihen \naikaan, jolloin sen oli määrä pian irtautua mannermaasta ja lähteä \nvesiajolle! Sillä kaiketi, herra luutnantti, asiat tällä niemellä \nolivat jo kauan aikaa, hyvinkin kauan aikaa olleet tällä kannalla. Ehkä \nvuosisatoja.\n\n-- Voitte huoleti sanoa tuhansia, moniakin tuhansia vuosia, kersantti \nLong, Jasper Hobson oikaisi. -- Ajatelkaapa, että väkimulta ja hiekka, \njota tällä hetkellä poljemme, on pienissä erin, hiukkasittain tuulen \ntuomana lentänyt tänne, ja ajatelkaa, kuinka paljon aikaa nuo kuusen, \npetäjän, koivun, sianpuolukan siemenet ovat tarvinneet kasvaakseen ja \nlisääntyäkseen, niin että on tullut pensaita, puita ja metsiäkin. \nKukaties tämä meitä nyt kannattava ja kuljettava jäätikkö on saanut \nalkunsa ja yhtynyt mantereeseen jo aikoja ennen kuin ihminen vielä oli \nmaapallolle ilmestynyt!\n\n-- No niin, kersantti Long huudahti, -- sitten se kyllä olisi yksin \ntein saanut odottaa vielä muutamia vuosisatoja, ennen kuin lähti \najelehtimaan, mokoma oikullinen jäälohkare! Silloin olisimme säästyneet \nkaikelta tältä levottomuudelta ja kenties vaaroiltakin.\n\nTämä kersantti Longin oikea ajatus jäi keskustelun päätökseksi, ja nyt \nlähdettiin jatkamaan matkaa.\n\nEskimoniemeltä Mursulahteen jatkui rannikko melkein pohjois-etelä\n-suunnassa, 127:nnen puolipäiväpiirin kohdalla. Taempana näkyi kuuden, \nseitsemän kilometrin päässä järven suippo pää, joka välkkyi auringon \npaisteessa, ja vähän edempänä viimeiset metsäiset rinteet, joiden \nvihreys oli veden sopivana kehyksenä. Muutamia viheltäjäkotkia leijaili \nilmassa, räpytellen kovasti siipiään. Joukko turkiseläimiä, kuten \nnäätiä, kärppiä, katseli kulkijoita lymyten hiekkapengerten takana tai \npiileskellen ohuiden sianpuola- ja pajupensaiden suojassa. Ne näyttivät \nymmärtävän, ettei ollut pelkoa ampumisesta. Jasper Hobson näki \nvilahdukselta myös joitakin majavia, jotka näyttivät harhailevan \numpimähkään ja ikään kuin eksyneinä oikeilta asuinsijoiltaan, tietenkin \nsiitä saakka kun pikku joki oli hävinnyt. Vailla onkaloita, joihin \nvoisivat vetäytyä suojaan, vailla virtaavaa vettä, jonka varrelle \nvoisivat rakentaa kyliään, ne olivat tuomitut menehtymään kylmästä \nkohta kun kovat pakkaset alkaisivat. Kersantti Long huomasi niin ikään \nlauman susia, jotka juosta jolkuttivat tasangon yli.\n\nOlisi siis voinut luulla kaikkien napaseudun eläinten joutuneen \nvangiksi kelluvalle saarelle, ja syytä oli pelätä, että pedot, sitten \nkun talvi oli ne nälkiinnyttänyt -- niillä ei ollut tilaisuutta päästä \nhakemaan ravintoaan leudoimmilta seuduilta -- tulisivat Fort Espérancen \nasukkaille perin vaarallisiksi naapureiksi.\n\nAinoat -- eikä siinä suinkaan ollut valittamista -- joita saaren \neläimistöstä näytti puuttuvan, olivat jääkarhut. Kuitenkin kersantti \nluuli epäselvästi nähneensä koivikon läpi jonkin suuren valkoisen \nmöhkäleen, joka oli hitaassa liikkeessä, mutta tarkemmin tutkittuaan \nhän päätteli, että se oli erehdys.\n\nMursulahden puoleinen rannikon osa oli yleensä varsin vähän ylempänä \nmeren pintaa. Muutamat kohdat olivat vedenpinnan tasallakin, ja \nviimeiset aaltojen vyöryt juoksivat vaahdoten maanpintaa myöten, \nhajaantuen pitkin hietikkoa. Oli syytä pelätä, että siinä osassa saarta \nmaaperä äskettäin oli laskeutunut, mutta rannassa ei ollut ennen \nasetettua merkkipuikkoa, josta olisi saanut nähdä ja määritellä \nmuutoksen suuruuden. Jasper Hobson pahoitteli, ettei hän ennen lähtöään \nollut sijoittanut Bathurstin niemen rannoille vedenkorkeusmittareita, \nsaadakseen niistä havaita rannikon painumisen eri kohdilla. Tämän \nlaiminlyönnin hän aikoi palattuaan korjata.\n\nOn helppo arvata, että tarkastustoimi ei sallinut luutnantin, kersantin \nja rouvan kulkea joutuisasti. Usein pysähdyttiin, tutkittiin maaperää, \ntarkasteltiin, olisiko rannikolle ilmaantunut jotakin uhkaavaa \nhalkeamaa, ja toisinaan tarkastusmatkalaisten täytyi edetä kilometrin \nverran saaren sisäosiinkin päin. Muutamiin paikkoihin kersantti \nvarovaisuuden vuoksi pystytti koivu- tai pajuviittoja vastaisen \nvaralle, etenkin syvemmälle vajonneisiin kohtiin, joiden kestävyys \nnäytti epäilyttävältä. Niistä oli hyvä panna merkille muutokset, joita \nsiellä sattuisi.\n\nNäin kuljettiin yhä eteenpäin, ja kolmen seuduilla iltapäivällä \nMursulahti oli enää vain noin viiden kilometrin päässä etelän puolella. \nJasper Hobson saattoi jo osoittaa rouva Paulina Barnettille, minkä \nmuutoksen kannaksen murros oli saanut aikaan, hyvin tärkeän muutoksen \ntodellakin.\n\nEnnen sulki lounaisen näköpiirin pitkä, hieman kaarenmuotoinen \nrantatöyry, joka kaarsi laajaa Liverpoolin lahtea. Nyt huomattiin \nsamassa näköpiirissä vain taivaan ja veden välinen rajaviiva. Manner \noli kadonnut. Viktorian saari päättyi jyrkkään kulmaan juuri siinä \npaikassa, missä murros oli tapahtunut. Saattoi jo aavistaa, että kulman \ntakaa leviäisi silmien eteen aava meri, huuhtoen saaren etelänpuolista \nsivua, siis sitä osaa, joka ennen kiinteänä mantereena ulottui \nMursulahdesta Washburnin lahteen.\n\nRouva Paulina Barnett ei voinut liikuttumatta ajatella tätä uutta \nnäköalaa. Hän odotti sitä kyllä, mutta siltikin hänen sydämensä \njyskytti kiivaasti. Pian hän joutuisi katseillaan hakemaan mannerta, \njoka puuttui näköpiiristä ja joka oli jäänyt ainakin kolmensadan \nkilometrin päähän, ja hän tunsi selvästi, ettei hänen jalkansa enää \npolkenut Amerikkaa. On turhaa koettaa lähemmin kuvata sitä tunnetta, \nsillä herkkäsieluinen ihminen käsittää sen ilmankin; lisättäköön vain, \nettä myös Jasper Hobson ja kersantti tunsivat samaa liikutusta kuin \nheidän seuralaisensa.\n\nKaikki kolme kiiruhtivat eteenpäin, ehtiäkseen sen jyrkän kulman \ntoiselle puolelle, joka heiltä sulki eteläisen näköpiirin. Maa kohosi \njonkin verran siltä kohdalta rannikkoa. Multa- ja hiekkakerros oli \npaksumpi, mikä tietenkin johtui siitä, että juuri se kohta oli ennen \nollut todellisessa mantereessa kiinni. Liitoskohdan jää- ja \nmaakerroksen paksuus, joka luultavasti vuosisatojen mittaan oli yhä \nkasvanut, osoitti selvästi, minkä vuoksi kannas oli voinut kestää niin \nkauan kuin mikään geologinen mullistus ei ollut sitä järkyttänyt. \nTammikuun 8. päivän maanjäristys oli tapahtunut vain Amerikan \nmantereella, mutta tärinä oli riittänyt murtamaan erilleen niemimaan, \njoka sitten jäi alttiiksi valtameren kaikille oikuille.\n\nVihdoin kello neljän aikaan päästiin saaren kärkeen. Mursulahti, joka \noli kiinteään maahan muodostunut poukama, oli näkymättömissä. Se oli \njäänyt mantereeseen.\n\n-- Totisesti, hyvä rouva, kersantti Long sanoi vakavasti, -- olipa onni \nteille, ettemme ristineet sitä Paulina Barnettin lahdeksi!\n\n-- Se on totta, rouva Paulina Barnett vastasi, -- ja alan jo uskoa, \nettei minusta ole kummiksi, kun maantieteellisille paikoille annetaan \nnimiä.\n\n\n\n\nYÖMAJA\n\n\nJasper Hobson ei siis ollut erehtynyt päätellessään, että murros oli \ntapahtunut kannaksessa, joka oli maantärähdyksen voimasta katkennut. Ei \nnäkynyt enää jälkeäkään Amerikan mantereesta tai rantakallioista ja \nniistä tulivuoristakaan, jotka olivat olleet niemestä länteen päin. \nMeri joka taholla.\n\nJääsaaren lounaispuolelle lohkeamishetkenä muodostunut kulma esiintyi \nnyt suippokärkisenä niemensuikaleena, joka lämpimämpien vesien ja \nkaikkien törmäysten vaikutuksille alttiina ei tietenkään voisi välttyä \njoutumasta ennen pitkää tuhon omaksi.\n\nTarkastelijat lähtivät jatkamaan matkaansa pitkin murrosviivaa, joka \nkulki melkein suorana lännestä itään. Lohkeama oli sileä kuin veitsellä \nviilletty. Muutamissa paikoissa saattoi erottaa maaperän eri kerrokset. \nRantatörmä, puolittain jäätä, puolittain multaa ja hiekkaa, kohosi noin \nkolmisen metriä vedenpinnasta. Reuna oli äkkijyrkkä, ei ensinkään \nkalteva, ja muutamat kohdat, muutamat tuoreet leikkauspinnat todistivat \nlohkeaman tapahtuneen äskettäin. Kersantti Long osoittikin paria kolmea \npientä, rannasta erkaantunutta jäälohkaretta, jotka olivat sulamassa \nloppuun ulapalla. Saattoi hyvin arvata, että lämmin vesi aaltoillessaan \nkuluttaisi paljoa helpommin tuoreita reunamia, joita aika ei vielä \nollut päällystänyt jonkinlaisella lumesta ja hiekasta muodostuneella \nlaastilla, kuten se oli tehnyt muulle osalle rannikkoa. Se oli kaikkea \nmuuta kuin rauhoittavaa.\n\nRouva Paulina Barnett, luutnantti Hobson ja kersantti Long halusivat \nennen levolle asettumista lopullisesti tutkia saaren eteläisen \nmurtosärmän. Aurinko painui sangen loivassa kaaressa eikä menisi \nmailleen ennen kello yhtätoista, ja päivää olisi siis riittämiin asti. \nAuringon loistava kiekko laahusti hitaasti pitkin läntistä \ntaivaanrantaa ja sen vinosti lankeavat säteet tekivät retkeilijöiden \nvarjot ylettömän pitkiksi. Muutamin hetkin heidän keskustelunsa oli \nvilkasta, mutta toisinaan he kulkivat pitkät ajat äänettöminä, \ntähystellen merta ja mietiskellen tulevaisuuttaan.\n\nJasper Hobsonin aikomus oli yöpyä Washburnin lahden rannalla. Sinne \nasti päästyä, kuten hän arveli, he olisivat tulleet marssineeksi lähes \nkolmekymmentä kilometriä, toisin sanoen, jos otaksumat pitivät \npaikkansa, puolet koko kiertomatkasta. Siellä muutamia tunteja \nlevättyään retkikunta jatkaisi kiertomatkaansa, palaten länsirantaa \npitkin Fort Espéranceen.\n\nMatkalla uutta rannikkoa myöten Mursulahdesta Washburnin lahteen ei \ntapahtunut mitään mainittavaa. Kello seitsemän illalla Jasper Hobson \noli seuralaisineen saapunut valitsemalleen yöpymispaikalle. Sillä \npuolella sama muutos. Washburnin lahdesta ei ollut jäljellä muuta kuin \nsaaren rannan muodostama pitkulainen kaarros, joka ennen oli ollut \nlahden pohjoispuolisena rajana. Se ulottui muuttumattomana siihen \nniemeen asti, jolla oli nimenä Michelin niemi, ja pituudeltaan se oli \nkymmenen kilometriä. Tämä saaren osa ei näyttänyt kärsineen mitään \nvahinkoa kannaksen murtumisesta. Vähän taempana olevat petäjiköt ja \nkoivikot olivat täydessä vihreydessään tähän vuodenaikaan. Näkyipä \nvielä melkoinen joukko turkiseläimiäkin kiitämässä tasangon poikki.\n\nRouva Paulina Barnett ja hänen matkatoverinsa pysähtyivät tälle \npaikalle. Pohjoiseen päin oli heidän näköalansa kyllä rajoitettu, mutta \netelässä avautui heidän katseelleen ainakin puolet taivaarantaa. \nAurinko oli jo niin matalalla, että sen säteet pysähtyivät lännen \npuolella huomattavammin kohoavan maanpinnan taakse eivätkä päässeet \nenää Washburnin lahden rantaan asti. Mutta yötä se ei vielä ollut, ei \nedes hämärääkään, sillä aurinko ei vielä ollut kadonnut taivaanrannan \nalle.\n\n-- Herra luutnantti, kersantti Long sanoi silloin mitä vakavimmalla \näänellä, -- jos tällä hetkellä tapahtuisi se ihme, että kello alkaisi \nsoida, mitähän uskoisitte sen soivan?\n\n-- Illalliselle kai, Jasper Hobson vastasi. -- Vai mitä rouva Barnett \narvelisi?\n\n-- Samaa minäkin, rouva vastasi, -- ja koska meiltä, ruokapöydän \nääressä ollaksemme, ei puutu muuta kuin käydä vain istumaan, niin \nistukaamme. Tässä on sammalmatto -- hieman kulunut tosin -- mutta \nkaitselmushan on sen levittänyt tähän kuin meitä varten.\n\nEväät otettiin esille. Kuivaa lihaa, jänispiirakkaa rouva Joliffen \nleipomosta, jonkin verran korppuja -- siinä se illallisateria olikin.\n\nNeljännestunnissa oli illallinen syöty, minkä jälkeen Jasper Hobson \npalasi jonkin matkaa saaren kaakkoiskulmalle päin, rouva Paulina \nBarnettin jäädessä istumaan puoleksi oksattoman, laihan kuusen juurelle \nja kersantin valmistellessa yösijaa. Luutnantti Hobson halusi tutkia \nsaaren jäätikön rakennetta ja yrittää mikäli mahdollista, saada \nselville, miten se oli syntynyt. Jään lohjetessa oli erääseen kohtaan \ntullut sellainen töyräs, että sitä myöten pääsi laskeutumaan \nmerenpinnan tasalle, ja siitä hän saattoi tarkastella rantatörmän \njyrkkää seinämää. Siinä kohden maaperä nousi tuskin metriä vedenpinnan \nyläpuolelle. Päällimmäisenä oli melko ohut kerros multaa ja soraa sekä \nnäkinkenkien tuhkaa. Alemman osan muodosti tiivis, hyvin kova, \nmetallinkiinteä jää, joka siten oli omiaan kannattamaan saaren \nmaakerrosta.\n\nJääkerrosta näkyi vedenpinnan yläpuolella vain parinkymmenen sentin \nverran. Äskettäin tapahtuneen lohkeaman pinnassa saattoi selvästi \nerottaa ne eri kerrostumat, joihin koko jääkenttä oli yhdenmukaisesti \njakaantunut. Vaakasuorista kerrostumista näytti ilmenevän, että ne \nperättäiset jäätymiset, jotka olivat aikaansaaneet nämä kerrostumat, \nolivat tapahtuneet veden ollessa verrattain rauhallisessa tilassa.\n\nTunnettua on, että jäätyminen tapahtuu nesteiden pinnalla; sitten, jos \nkylmää kestää edelleen, kova kuori paksunee alaspäin. Niin ainakin käy, \njos vesi on hiljaisessa tilassa. Sen sijaan veden virratessa, kuten on \nhuomattu, käy päinvastoin sillä tavoin, että ensin muodostuu \npohjajäitä, jotka sitten kohoavat pintaan.\n\nMutta Viktorian saaren perusjäätiköstä saattoi pitää varmana, että se \noli Amerikan mantereen rannikolla muodostunut tyynessä vedessä. Sillä \njäätyminen oli nähtävästi tapahtunut pinnalta päin, ja selvä \njohdonmukaisuus vaati ehdottomasti otaksumaan, että sulaminen \ntapahtuisi alhaalta päin. Jää ohenisi lämpimien vesien sulattamana, ja \nsaaren yleinen pinta laskeutuisi vastaavassa määrin.\n\nSiinä piili suuri vaara.\n\nJasper Hobson oli, kuten äsken mainittiin, huomannut, ettei saaren \nkiinteä kerros, toisin sanoen, jää ollut enempää kuin parinkymmenen \nsentin verran merenpintaa ylempänä. Toisaalta taas tunnetaan, että \nkelluva jää uppoaa veteen enintään neljä viidesosaa koko paksuudestaan. \nNiinpä jääkenttä tai jäävuori on joka osalta, minkä se nousee \nvedenpinnan yläpuolelle, nelji osaa veden alla. Tämän ohella sopii \nhuomauttaa, että kelluvaa jään tiheys, tai sanoisimmeko ominaispaino, \nvaihtelee ser mukaan, miten jää on muodostunut tai mitä alkuperää se \non. Niinpä merivedestä kiteytyneet jäät, huokoiset, sameat, \nsinivihreävivahteiset -- riippuen siitä, mitä valonsäteitä ne läpäisevä \n-- ovat keveämpiä kuin suolattomasta vedestä syntyneet jäät. Niiden \nnäkyvä osa kohoaa siis vedenpinnasta suhteellisesti hieman enemmän. \nMutta sehän oli varma asia, että tämän saare jääkerros oli muodostunut \nmerivedestä. Tämän seikan kuin myös jäätikköä peittävän kasvi- ja \nkivennäiskerroksen paino huomioon ottaen Jasper Hobson tuli siihen \nloppupäätelmään, että vedenalaisen osan täytyi olla paksuudeltaan \nmetristä puoleentoista metriin. Mitä tulee saaren maaston \nepätasaisuuksiin, mäkiin ja muihin kumpareisiin, niin ne olivat \nnähtävästi vain multa- ja hiekkakerrosten epätasaisia kasautumia, itse \njääperustan ollessa kaikkialla verrattain tasapaksua, ja voitiin siis \nylimalkaisesti laskien olettaa, ettei ajelehtiva saari ollut upoksissa \nenempää kuin puolitoista metriä.\n\nTämä huomio oli Jasper Hobsonille hyvin huolestuttava. Puolitoista \nmetriä vain! Mutta vaikka ei otettaisikaan lukuun sulamisesta koituvaa \nvaaraa, niin eikö ollut pelättävissä, että vähäisinkin törmäys tekisi \nsiihen repeämiä? Eikö kova myrskyaallokko lohkoisi jäälauttaa \nkappaleiksi ja kerrassaan hajoittaisi sitä? Niin, talvi, pakkanen, \nlasiputkeensa jähmettynyt elohopeapatsas -- sitäpä luutnantti nyt \nhartaimmin toivoi! Hirvittävä arktisen talven pakkanen, se ainoastaan \nkykenisi vahventamaan, paksuntamaan saaren pohjaa ja perustaa ja \nsamalla rakentaisi yhdistävän sillan saaren ja mantereen välille.\n\nHobson palasi levähdyspaikalle. Kersantti Long oli parhaillaan \nvalmistamassa sopivaa yösijaa, sillä hän ei aikonut viettää yötä \ntaivasalla, vaikka rouva olisi siihenkin tyytynyt. Kersantti sanoi \nluutnantille aikovansa kaivamalla kyhätä jonkinmoisen jäämajan, joka \nolisi riittävän tilava kolmelle hengelle ja suojaisi heitä yökylmältä.\n\n-- Eskimojen maassa, hän sanoi, -- on viisainta elää eskimoiden \ntavalla.\n\nJasper Hobson myönsi ajatuksen oikeaksi, mutta neuvoi kuitenkin \nkersanttiaan olemaan kaivamatta liian syvälle jäiseen perustaan, joka \nei varmaankaan ollut puoltatoista metriä paksumpi.\n\nKersantti ryhtyi työhönsä. Käyttäen vuoroin kirvestä, vuoroin tuuraa, \nhän tuota pikaa sai kaivetuksi jonkinmoisen loivasti kaltevan käytävän, \njoka päätyi jääkamaraan. Sitten hän kävi työaseineen käsiksi \njääjänkään, joka oli ollut vuosisatoja hiekan ja mullan peitossa, eikä \nkulunut tuntia enempää, kun oli valmiiksi koverrettuna maanalainen \nsuoja tai oikeammin sanoen jääseinäinen luola, joka kykeni sangen hyvin \nsäilyttämään lämpöä ja siten tarjosi varsin hyvän olinpaikan muutamiksi \nyön hetkiksi. Sillä välin kun Long ahersi työmuurahaisen tavoin, piti \nluutnantti Hobson seuraa naistoverilleen, esittäen hänelle saaren \nrakennetta koskevien havaintojensa tuloksia. Hän ei peitellyt vakavia \npelon aiheita, joita tutkimus oli tuonut esiin. Jään ohuus, hän arveli, \nsaattoi ennen pitkää aiheuttaa pinnan rakoilemisia, jotka laajenisivat \nrepeämiksi ja sellaista oli mahdoton ennakolta tietää tai estää. \nAjelehtiva saari saattoi joko ominaispainon muuttuessa vähitellen \nvaipua taikka myös jakautua useammiksi pienoissaariksi, joiden \nolemassaolo päättyisi varsin lyhyeen. Näin ollen Fort Espérancen \nasukkaiden pitäisi mahdollisuuksien mukaan välttää kaikkea poistumista \nsiirtokunnan luota ja pysytellä aina toistensa läheisyydessä, \nvoidakseen yhdessä jakaa kaikki kohtalot ja vaiheet.\n\nSamassa kun Jasper Hobson oli ehtinyt näin pitkälle, kuului huutoja.\n\nRouva Paulina Barnett ja hän nousivat heti katselemaan ympärilleen \nmetsikköön, tasangolle, merelle. Ei missään näkynyt ketään. Huudot \ntoistuivat.\n\n-- Se on kersantti! huudahti Jasper Hobson ja kiiruhti rouva Paulina \nBarnettin seuraamana yösijaa kohti.\n\nPäästyään lumimajan ammottavalle aukolle hän huomasi kersantti Longin \npitelevän molemmin kourin kiinni puukostaan, jonka terän hän oli \niskenyt kahvaa myöten jääseinään. Siinä kersantti nyt huusi apua \nkovalla äänellä, mutta muutoin täysin kylmäverisenä ja hätäilemättä.\n\nHänestä näkyi vain pää ja käsivarret. Hänen kaivaessaan oli jäätikkö \npettänyt hänen jalkojensa alla, ja hän oli vajonnut vyötäisiään myöten \nveteen.\n\nJasper Hobson huudahti vain:\n\n-- Pidelkää lujasti kiinni!\n\nJa heittäytyen pitkälleen aukon reunalle hän ojensi kätensä \nkersantille, joka tarttui siihen varmalla otteella ja kiskaisi itsensä \nluolasta ylös.\n\n-- Hyvä luoja! rouva Paulina Barnett huudahti, -- mitä teille on \ntapahtunut, kersantti?\n\n-- Minulle on tapahtunut sellainen seikka, hyvä rouva, Long vastasi, \npuistellen itseään kuin märkä villakoira, -- että jääpohja petti ja \nminä sain kylmän kylvyn.\n\n-- Mutta, Jasper Hobson kysyi, -- te ette siis noudattanutkaan neuvoani \nolla kaivamatta liian syvälle multakerroksen alle?\n\n-- Anteeksi, herra luutnantti. Voitte itse nähdä, että olen särkenyt \njääpohjan tuskin kolmeakymmentäkään senttiä. Mutta kukaties sillä \nkohdalla oli alapinnassa jonkinlainen koverrus. Jääpohja ei ollut siinä \nkohden vettä vasten, vaan koholla, ja minä putosin kuin murtuvan \nlattiapalkin lävitse. Ellen olisi ehtinyt turvautua pukkooni, olisin \nsolahtunut jään alle, ja se olisi ollut harmillinen juttu, vai mitä, \nrouva?\n\n-- Perin harmillinen, kelpo kersantti! rouva vastasi, ojentaen hänelle \nkättä.\n\nKersantti Longin selitys oli oikea. Syystä tai toisesta oli siihen \nkohtaan jään alle varmaankin syntynyt ilmakupla, ja kun jää sittemmin \npaksuni, siihen muodostui holvi, joten jääkansi jäi siltä kohtaa \nohuemmaksi. Yläpuolelta koverrettaessa se oli piankin mennyt puhki \nkersantin painosta.\n\nSamanlaisia kohopaikkoja saattoi olla monissa muissakin kohdin \njäätikköä, eikä se suinkaan ollut rauhoittavaa. Sillä voisiko missään \nolla varma kestävästä pohjasta? Eikö se voisi missä tahansa murtua \njalan alla? Ja jos ajatteli, että ohuen maa- ja jääkuoren alla \nammottivat valtameren kuilut, niin kenen sydäntä ei olisi kouristanut, \nolkoonpa hän kuinka urhea tahansa!\n\nKersantti Long välitti kumminkin vähät saamastaan kylmästä kylvystä ja \nhalusi ryhtyä kaivamaan luolaansa toiseen kohtaan. Mutta tällä kertaa \nrouva Paulina Barnett pani vastaan. Yhden yön viettäminen taivasalla ei \nolisi asia eikä mikään. Läheisen metsikön suoja riittäisi hänelle yhtä \nhyvin kuin hänen tovereilleenkin, ja hän vastusti jyrkästi sitä, että \nkersantti ryhtyisi uudestaan yömajan tekoon. Kersantin täytyi alistua \nja totella. Yöleiri siirrettiin siis muutaman kymmenen metriä taemmaksi \nrannasta pienelle töyräälle, missä kasvoi muutamia yksinäisiä\npetäjä- ja koivuryhmiä, jotka yhteensä eivät ansainneet metsikön nimeä. \nKuivista oksista sytytettiin nuotiotuli kello kymmenen tienoissa \nillalla, samaan aikaan kuin aurinko hipoi taivaarantaa, jonka alle se \naikoi vaipua, tosin vain muutamaksi tunniksi.\n\nKersantti Longilla oli siinä hyvä tilaisuus kuivailla koipiaan, eikä \nhän sitä jättänytkään tekemättä. Jasper Hobson ja hän puhelivat nuotion \nääressä, kunnes päivä meni mailleen ja tuli hämärä. Rouva Paulina \nBarnett puuttui silloin tällöin myös keskusteluun ja koetti hälventää \nluutnantin synkkiä ajatuksia. Kaunis, tähtikirkas yö, jollaisia \nnapaseutujen yöt ovat, oli muutoin omiaan vaikuttamaan rauhoittavasti \nmieliin. Tuuli humisi kuusten latvoissa. Meri näytti uinahtaneen \nrannikolle. Laaja maininki kohotti joskus hitaasti ja hivenen verran \nsen pintaa ja vaipui sitten äänettömänä saaren kainaloon. Ei linnun \nkirskahdusta ilmassa, ei äännähdystä lakeudella. Nuotiossa loimuavien \npihkaisten näreiden pauke ja rätinä, tulen ääressä istuvien ajoittainen \npuheensorina, joka matkan päässä haihtui kuulumattomaksi -- ne olivat \nainoat äänet yön ylevässä hiljaisuudessa.\n\n-- Kuka voisi uskoa, rouva Paulina Barnett sanoi, -- että meitä \nparhaillaan kuljetetaan pitkin valtameren pintaa? Toden totta, herra \nHobson, minun täytyy oikein ponnistaa ajatuksiani käsittämään sitä, \nsillä tuo meri näyttää meistä liikkumattomalta, ja kuitenkin se \nkuljettaa meitä vastustamattomalla voimalla!\n\n-- Niin tekee, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, -- ja minun täytyy \ntunnustaa, että jos meidän kulkuneuvomme olisi lujatekoinen ja jollei \naluksen vedenalainen osa ennemmin tai myöhemmin pettäisi, jollei sen \nrunko jonakin päivänä revähtäisi halki, ja lopuksi, jos tietäisin minne \nse minua vie, niin olisi melko hauskaa kellua täällä valtameren \nulapalla.\n\n-- Niinpä kyllä, herra Hobson, virkkoi siihen rouva, -- onko mitään \nmiellyttävämpää kulkuneuvoa kuin tämä meidän? Ei tunne kulkevansakaan. \nSaaremme vauhti on juuri sama kuin sitä kuljettavan merivirran. Eikö \ntässä toteudu sama ilmiö kuin ilmapallon liitäessä korkeuksissa? Ja \nkuinka viehättävää onkaan näin kiitää taloineen, puutarhoineen, \nmetsikköineen, jopa koko maa-alueineen! Ajelehtiva saari, nimittäin \nsellainen, joka vajoamatta kelluisi vedessä ja jonka perustus ei \npettäisi -- sepä olisi todella mukavin ja merkillisin kulkuväline, mitä \nvoi ajatella. Onhan, kuten kerrotaan, rakennettu riippuvia puutarhoja\n-- miksi ei jonakin päivänä kuultaisi puhuttavan veden päällä \nkelluvista puutarhoista, jotka kuljettavat ihmisiä kaikkiin maailman \nääriin? Suuren kokonsa takia ne eivät lainkaan tuntisi mitään \nmerenkäyntiä. Eikä niiden siis tarvitsisi lainkaan välittää myrskyistä. \nKukaties niitä voisi suotuisilla tuulilla ohjata purjeinkin? Entäs \nmillä kasvillisuuden ihmetuotteilla ne saattaisivatkaan hämmästyttää \nmatkustajiaan, siirtyessään lauhkeista vyöhykkeistä kuumaan ilmanalaan! \nKuvitelkaa, että tottuneiden, merivirtoja ja niiden liikkeitä hyvin \ntuntevien merimiesten toimesta voitaisiin järjestää saaren oleskelu \nmielen mukaan sellaisille leveysasteille, että saataisiin nauttia \nikuisesta keväästä!\n\nJasper Hobson ei voinut olla hymyilemättä innostuneen Paulina Barnettin \nhaaveiluille ja herttaisille kuvitelmille. Mutta eipä todellakaan olisi \nsyytä valittaa tuota hyvin omituista merenkulkutapaa, jos siihen \ntarjoutuisi tilaisuus -- mutta vain sillä ehdolla, ettei saari, kuten \ntämä nykyinen, uhkaisi joka hetki hajota ja vaipua syvyyteen.\n\nYön kuluessa nukuttiin muutamia tunteja, ja herättyä syötiin aamiainen, \njoka kaikista maistui mainiolta. Risuista viritetty iloinen roihu \nverrytti lämpöisellä hohteellaan matkalaisten jäseniä, jotka yökylmästä \nolivat jonkin verran kohmetuksissa.\n\nKello kuusi aamulla rouva Paulina Barnett, Jasper Hobson ja kersantti \nLong lähtivät taas liikkeelle.\n\nRanta jatkui Michelin niemestä entiseen Barnettin valkamaan asti \nmelkein suoraan etelästä pohjoiseen noin kuudentoista kilometrin \npituisena. Se ei tarjonnut mitään mainitsemisen arvoista eikä näyttänyt \nkärsineen kannaksen murtumisesta. Se oli yleensä matalaa, hieman \nepätasaista. Kersantti Long sijoitti luutnantin käskystä muutamia \nvedenkorkeuden merkkejä rannikon varrelle, että sittemmin saataisiin \nniistä nähdä muutokset. Luutnantti Hobson halusi, syystä kyllä, päästä \nillaksi Fort Espéranceen. Rouva Paulina Barnett puolestaan kaipasi jo \nmyös tovereitaan, ystäviään, eikä nykyisissä olosuhteissa päällikkö \nenää voinut pitkittää poissaoloaan siirtokunnasta.\n\nKäveltiin sen tähden rivakasti, oikaistiin missä suinkin sopi ja \npuolenpäivän tienoissa ehdittiin jo sen niemen taakse, joka ennen \nsuojeli Barnettin valkamaa idän vinhoilta viimoilta.\n\nSiltä paikalta ei voinut olla Fort Espéranceen enempää kuin noin \nkaksitoista kilometriä. Ennen kello neljää oltiin perillä, ja \nretkeilijöiden paluuta tervehti korpraali Joliffe eläköön huudoin.\n\n\n\n\nMUUTAMIA KESÄVIIKKOJA\n\n\nJasper Hobsonin ensimmäisenä huolena varustukseen palattua oli ottaa \nselvää Thomas Blackilta, missä kunnossa pieni siirtokunta oli. Mitään \nmuutosta ei kuluneena vuorokautena ollut tapahtunut. Mutta itse saari \noli, kuten heidän lähtönsä jälkeen tehty havainto näytti, siirtynyt \nyhden leveysasteen verran alemmaksi, toisin sanoen se oli länteen päin \nmennessään ajautunut samalla etelämmäksi. Tällä erää se siis sijaitsi \nJääniemen -- pienen Länsi-Georgiasta pistävän niemenkärjen -- kohdalla, \nnoin kolmensadan kilometrin päässä Amerikan rannikosta. Merivirran \nnopeus niillä seuduin näytti olevan jonkin verran vähäisempi kuin \narktisen meren itäosassa, mutta saari muutti paikkaa herkeämättä ja \nvetäytyi Jasper Hobsonin suureksi mielipahaksi Beringin salmeen päin. \nNyt oli vasta 24. päivä heinäkuuta, ja jos merivirralla oli \njoltinenkaan nopeus, se ehtisi kuljettaa saaren vähemmässä kuin \nkuukaudessa salmen läpi ja Tyynenmeren lämpimiin aaltoihin asti, \njolloin sille tulisi sama kohtalo kuin \"sokeripalalle vesilasissa\".\n\nRouva Barnett teki Madgelle selkoa kaikesta, mitä kiertomatkalla saaren \nympäri oli havaittu ja koettu, ja myös siirtokunnan vaarallisesta \nasemasta. Toisille retkikunnan jäsenille sitä vastoin jäi täydellinen \nturvallisuuden tunne. Hetkeksikään heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että \nFort Espérance oli kellumassa syvyyksien päällä ja että heidän henkensä \noli joka hetki vaarassa. He olivat kaikki hyvissä voimissa. Sää oli \nkaunis, ilmasto terveellinen ja virkistävä. Miehet ja naiset \nkilpailivat hyvässä mielialassa ja voinnissa. Pikku Michel varttui \nmainiosti; hän alkoi jo tepsutella varustuksen piirissä, ja korpraali \nJoliffe, joka oli pojanpalleroon vallan hullaantunut, tahtoi jo ruveta \nopettamaan hänelle kiväärin käyttöä ja sotakoulun ensimmäisiä alkeita. \nJos rouva Joliffe olisi lahjoittanut hänelle sellaisen pojan, minkä \nmainion sotilaan hän olisi siitä tehnyt! Mutta hauska Joliffen perhe ei \nollut lisääntynyt, ja taivas oli ainakin tähän asti siltä kieltänyt sen \nsiunauksen, jota se joka päivä oli hartaasti toivonut.\n\nMitä sotamiehiin tuli, niin heiltä ei työtä puuttunut. MacNap, \nrakennusmestari ja hänen työmiehensä, Petersen, Belcher, Garry, Pond ja \nHope, askaroivat uutterasti aluksen teossa, joka oli pitkällinen ja \nvaivalloinen, useita kuukausia kestävä työ. Mutta kun laivan tarvetta \nei voinut tulla ennen ensikeväistä jäiden lähtöä, ei sen työn vuoksi \nlaiminlyöty tehtäviä, jotka olivat tarpeellisia itse kauppatoimiston \nvarsinaisen tarkoituksen tähden. Jasper Hobson teetti töitä ikään kuin \nvarustuksen pysyväisyys olisi taattu määrättömiksi ajoiksi. Hän pysyi \nitsepintaisesti kiinni aikeessaan pitää väkensä tietämättömänä \ntilanteesta. Monta kertaa tämä vakava kysymys oli ollut pohdittavana \nFort Espérancen \"valtioneuvostossa\". Rouva Paulina Barnett ja Madge \neivät olleet siitä täysin samaa mieltä luutnantin kanssa. Heistä \nnäytti, etteivät heidän tarmokkaat, rohkeat toverinsa olleet epätoivoon \nheittäytyvää väkeä ja että joka tapauksessa isku olisi varmasti \nmusertavampi sitten, kun tilanteen vaara oli kasvanut jo niin suureksi, \nettei sitä enää käynyt heiltä salaaminen. Mutta huolimatta tämän \nperustelun pätevyydestä Jasper Hobson ei antanut periksi, ja \nsanottakoon myös, että tässä asiassa kersantti Long oli hänen \npuolellaan. Ehkäpä sittenkin juuri he olivat oikeassa, sillä heillähän \noli paremmat kokemukset ihmisistä ja asioista.\n\nVarustuksen parantamista ja puolustamista koskevia töitä jatkettiin \nsiis edelleen. Paaluaitausta vahvistettiin uusilla pylväillä ja \nkorotettiin monesta kohden, niin että siitä tuli varsin vankka \npuolustusmuuri; mestari MacNap pani toimeen erään tuumansa, joka \nhänellä oli ollut mitä läheisimmin sydämellään ja jonka myös hänen \npäällikkönsä hyväksyi. Järvenpuoleisiin kulmiin hän rakensi \nkumpaiseenkin suipon pyörötornin, joka täydensi rakennuksen, ja \nkorpraali Joliffe ikävöi jo hetkeä, jolloin hän pääsisi sinne \nvahdinvaihtoon. Tornit antoivat rakennukselle sotilaallisen ulkonäön, \njoka häntä riemastutti.\n\nKun paaluaita oli täysin valmis, rakensi MacNap, muistaen viimetalviset \npakkaset, uuden halkovajan itse päärakennuksen kylkeen, niin että \nsiihen oli pääsy myös asuinrakennuksesta käsin sisäoven kautta, \ntarvitsematta mennä ulos, kun oli noudettava halkoja. Toisella puolella \npäärakennusta työmestari rakensi avaran huoneen sotamiesten asunnoksi, \njoten yhteinen iso tupa tyhjeni sotilasvuoteista. Se sai tästä lähtien \nolla yksinomaan ruokailu-, seurustelu- ja työhuoneena. Uusi puoli \njärjestettiin sillä tavalla, että kolme perhekuntaa sai kukin oman eri \nsuojansa ja muu osa jäi siirtokunnan sotamiesten huostaan. Sitten \ntehtiin vielä erityinen turkisaitta rakennuksen taakse, lähelle \nruutisäiliötä, ja siten vapautuneen ullakon orret ja vuoliaiset \nlujitettiin rautakynsillä kaikkien hyökkäysten varalle.\n\nMacNap oli aikeissa rakentaa myös pienen puukappelin. Se kuului Jasper \nHobsonin alkuperäiseen suunnitelmaan, ja oli aiottu kauppatoimiston \nrakennusryhmän lopulliseksi täydennykseksi. Mutta sen pystyttäminen \npäätettiin jättää tulevaan kesään.\n\nKuinka huolellisesti, innokkaasti ja toimintahaluisesti luutnantti \nennen olisi seurannut kaikkia näitä rakennuksensa yksityiskohtia! Jos \nhän olisi rakentanut lujalle perustalle, kuinka suuresti hän olisikaan \niloinnut nähdessään noiden rakennusten, vajojen, aittojen ja \nsäilytyspaikkojen kohoavan ympärilleen! Ja entä hänen tästedes hyödytön \naikeensa, rakentaa Bathurstin harjulle linnake Fort Espérancen \nturvaksi! Fort Espérance -- kuinka tuo pelkkä nimi jo kouristi hänen \nsydäntään! Bathurstin niemi oli ikipäiviksi jättänyt Amerikan \nmantereen, ja Fort Espérancen oikeampi nimi tästedes olisi\nFort-Sans-Espoir [Toivottomuuden linna. -- _Suom_.].\n\nEdellä kerrotut rakennustyöt vaativat kesän viikot kokonaan, ja yhä \nedelleen käsivarret ahersivat työssä. Laivanrakennustyo edistyi myös \nsäännöllisesti. MacNapin suunnitelman mukaan aluksesta piti tulla \nkolmisenkymmenen tonnin vetoinen, mikä kantavuus olisi riittävä kesän \npalattua kuljettamaan parikymmentä matkustajaa muutamien satojen \nkilometrien matkan. Rakennusmestarin oli onnistunut löytää muutamia \nvääriä puita, joista hän sai ensimmäiset kaaret laivaansa varten, ja \nniinpä seisoikin tuota pikaa Bathurstin niemen kupeella telakalla \nemäpuuhun kiinnitettynä etu- ja peräkeulan vannas pystyssä paikallaan.\n\nSillä välin kun rakennusmiehet kirveineen, sahoineen, kairoineen, \ntalttoineen askaroivat työmaallaan, hankkivat metsämiehet syötävää \nriistaa, ammuskellen poroja ja napaseudun jäniksiä, joita siirtokunnan \ntienoot olivat täynnä. Luutnantti oli muutoin kieltänyt Sabinea ja \nMarbrea poistumasta ulommaksi lähistöltä, esittäen syyksi, ettei hän \ntahtoisi ennen varustuksen täydellistä valmistumista näyttää lähistöllä \nmitään jälkiä, koska saattaisivat houkutella vihamielisiä joukkoja \nheidän kimppuunsa. Oikea syy oli tietysti se, että Jasper Hobson tahtoi \nvain siten estää heitä saamasta vihiä niemimaan tilassa tapahtuneista \nmuutoksista.\n\nEräänä päivänä sattui, että Marbre tuli kysymään, eikö olisi sopiva \nhetki lähteä Mursulahteen ampumaan hylkeitä, joiden ihrasta saataisiin \nmainiota polttoainetta. Silloin Jasper ehätti vastaamaan:\n\n-- Tarpeetonta, Marbre!\n\nLuutnantti Hobson tiesi näet vallan hyvin, että Mursulahti oli jäänyt \nmonen sadan kilometrin päähän etelään ja että hylkeitä ei enää \noleskellut saaren rannoilla.\n\nEi tarvitse luulla, sanottakoon se vieläkin, että Jasper Hobson olisi \npitänyt tilannetta epätoivoisena. Kaukana siitä, ja useamman kerran hän \noli sen suoraan ilmaissutkin, keskustellessaan milloin rouva Paulina \nBarnettin, milloin kersantti Longin kanssa. Hän vakuutti kivenkovaa, \nettä saari kestäisi koossa talvipakkasiin asti, jotka sitten pitäisivät \nhuolen siitä, että jääperusta kävisi paksummaksi ja itse saari \npysähtyisi.\n\nÄskeisellä tutkimusmatkalla Jasper Hobson oli ottanut tarkan\nselon uuden alueensa laajuudesta. Se oli ympärimitaten noin \nviisikymmentäkaksi kilometriä ja siis pinta-alaltaan noin kaksisataa \nneliökilometriä. Aikamoinen jäälautta siis, joka oletetun säännöllisen \nympyrän muotoisena oli noin seitsemäntoista kilometriä pitkä ja leveä. \nSiinäkin tapauksessa, että lautta halkeilisi eri kappaleiksi, voisi \nniistä jokainen jäädä kyllin laajaksi kannattamaan heitä veden päällä \nvielä jonkin aikaa.\n\nRouva Paulina Barnettille, joka kummasteli, että jäälautta voi olla \nniin suuri, luutnantti Hobson vastasi kertomalla napaseuduilla \nkäyneiden merenkulkijoiden omista havainnoista. Ei ollut harvinaista, \nhän sanoi, että Parry, Penny ja Franklin jäämerimatkoillaan tapasivat \njäälauttoja, jotka saattoivat olla jopa satakolmekymmentä kilometriä \npitkiä ja kuusi- tai seitsemänkymmentä kilometriä leveitä. Ja jättipä \nkapteeni Kellet laivansa jääkenttään, joka oli ainakin viisisataa \nneliökilometriä pinta-alaltaan. Mitä tämä saari siihen verraten oli?\n\nSe oli sentään riittävän suuri kestämään lämminvetisten merivirtojen \nliuentavaa vaikutusta siihen asti, kunnes talven pakkaset tulisivat. \nSitä Jasper Hobson ei ensinkään epäillyt eikä ollut masennuksissaan \nmuusta kuin siitä, että hänen täytyi nähdä niin monien vaivojen ja niin \nsuurten ponnistusten raukeavan tyhjiin, suunnitelmiensa luhistuvan ja \njuuri toteutumaisillaan olevan unelmansa menevän myttyyn. On helppo \nymmärtää, ettei häntä voinut kiinnostaa tekeillä olevat työt. Suoraan \nsanoen hän ei välittänyt niistä vähääkään.\n\nRouva Paulina Barnett kesti kohtalonsa uljaalla mielellä, vieläpä \nrohkaisi ja innosti tovereitaan heidän töissään ja otti niihin itsekin \nosaa ikään kuin hänellä olisi tulevaisuus \"toisessa kädessä\". \nNähdessään rouva Joliffen uutterana häärivän kylvöksillään hän autteli \njoka päivä neuvoillaan. Suolaruoho ja kuirimo olivat antaneet oivan \nsadon, ja siitä saatiin kiittää korpraalia, joka vakaana ja \nitsepintaisena kuin variksenpelätti oli puolustanut kasveja \nkaikenlaatuisten tuhatlukuisten lintujen hyökkäyksiä vastaan.\n\nPorojen kesytys oli onnistunut erinomaisesti. Monet porolehmät olivat \nsaaneet vasikoita, ja pikku Micheliä oli osittain ruokittu \nporonmaidolla. Karjan pääluku nousi jo kolmeenkymmeneen. Eläimiä \nkäytettiin laitumella Bathurstin niemen heinäisillä mailla, ja lyhyttä \nkuivaa ruohoa korjattiin talteen talvenkin varalle. Porot, jotka jo \nolivat siirtokunnan ihmisiin hyvin tottuneet, pysyivät asumuksen \nläheisyydessä, ja muutamia niistä käytettiin vetojuhtina halkojen \nkuljetuksessa.\n\nSitä paitsi muutamia niiden villistä sukulaisista, joita liikuskeli \nkauppatoimiston lähettyvillä, saatiin menemään pyydyshautaankin, joka \noli kaivettu puolitiehen varustuksen ja Barnettin valkaman välille. \nSamasta haudasta oli edellisvuonna saatu jättiläismäinen jääkarhukin. \nTänä vuonna siihen pyydykseen meni useasti villiporoja. Niiden liha \nsuolattiin, kuivattiin ja pantiin säilöön tuleviksi tarpeiksi. \nPyydystettiin vähintäänkin kaksikymmentä tällaista märehtijää, jotka \ntalvi, kuten luultiin, piakkoin karkottaisi eteläisemmille seuduille.\n\nMutta eräänä päivänä pyydyshauta kävi maaperän takia \nkäyttökelvottomaksi, ja elokuun 5. päivänä, kun metsästäjä Marbre oli \nkäynyt pyydystä kokemassa, hän meni sieltä palattuaan puhuttelemaan \njasper Hobsonia ja sanoi jokseenkin omituisella äänellä:\n\n-- Kävin katsomassa pyydyshautaa taas tänään, kuten muinakin päivinä, \nherra luutnantti.\n\n-- Vai niin, Jasper Hobson vastasi; -- toivon että teillä tänään oli \nyhtä hyvä onni kuin eilenkin ja että saitte taas jonkin peuraparin \npyydyksestänne?\n\n-- Ei, herra luutnantti... ei... Marbre vastasi vähän kuin hämillään.\n\n-- Mitä? Pyydyksenne ei siis maksanut tavallista veroaan?\n\n-- Ei, ja jos jokin eläin olisi pudonnut hautaan, niin se varmaan olisi \nhukkunut siihen.\n\n-- Hukkunut! luutnantti huudahti, katsellen levottomin silmin \nmetsästäjää.\n\n-- Niin, herra luutnantti, Marbre vastasi, silmäten tarkkaavasti \npäällikköään, -- kuoppa on täynnä vettä.\n\n-- Kas vain, Jasper Hobson vastasi huolettomasti kuin mies, joka ei \npidä kuulemaansa tapausta erikoisena, -- tiedättehän, että kuoppa \nkaivettiin osittain jäähän. Auringon säteet ovat sulattaneet seinämiä, \nja silloin...\n\n-- Pyydän anteeksi, että keskeytän, herra luutnantti, Marbre virkkoi,\n-- mutta se vesi ei ole mitenkään voinut syntyä jään sulamisesta.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että jos se olisi syntynyt jäästä, niin se olisi suolatonta, \nniin kuin aikoinaan olette minulle selittänyt, mutta kuopan vesi on \nsuolaista!\n\nNiin hyvin kuin Jasper Hobson hallitsikin itseään, hän tunsi hieman \nkalpenevansa eikä vastannut mitään.\n\n-- Muutoin, metsästäjä lisäsi, -- minä halusin koettaa kuinka paksulti \nkuopassa on vettä, ja suureksi hämmästyksekseni täytyy teille \ntunnustaa, etten tavannutkaan pohjaa.\n\n-- Entä sitten, Marbre, Jasper Hobson vastasi vilkkaasti, -- mitäs \nsiinä on kummastelemista! Joku maaperän halkeama on saattanut \npyydyskuopan yhteyteen meren kanssa. Semmoistahan tapahtuu toisinaan... \nkovaperäisissäkin maissa niin että älkää siitä huolestuko, kelpo \nmetsästäjäni. Luopukaa toistaiseksi sen kuopan käyttämisestä ja \ntyytykää virittämään pyydyksiänne varustuksen lähelle.\n\nMarbre kohotti kämmenen ohimolleen tervehtimisen merkiksi, teki \nkäännöksen kantapäällään ja poistui luutnantin luota, luoden sitä ennen \nomituisen silmäyksen päällikköönsä.\n\nJasper Hobson jäi pariksi minuutiksi paikalleen mietteisiinsä \nvaipuneena. Olipa se kolkko uutinen, jonka metsästäjä Marbre oli \nhänelle tuonut. Kuopan pohja oli lämpöisen veden vaikutuksesta yhä \nohentuen viimein puhjennut, ja alla oli meren pinta.\n\nJasper Hobson lähti kersantti Longin luokse ja kertoi hänelle \ntapauksen. Molemmat menivät yhdessä toveriensa huomaamatta rantaan \nBathurstin niemen puolelle, siihen paikkaan, minne he olivat \nsijoittaneet merkkejä ja vedenkorkeusmittareita.\n\nNiitä he nyt tarkastelivat.\n\nViime huomionteosta lähtien oli kelluva saari alentunut viisitoista \nsenttimetriä!\n\n-- Me uppoamme vähitellen! kersantti Long mutisi. -- Jääkenttä kuluu \nalhaalta päin!\n\n-- Voi, joudu, talvi! Joudu talvi! huudahti Jasper Hobson, polkaisten \njalallaan kirottua maaperää.\n\nMutta mitkään oireet eivät ilmaisseet kylmän vuodenajan lähenemistä. \nLämpömittari pysyi keskimäärin 15 lämpöasteessa päivisin, eikä lyhyt \nyön aika saanut elohopeaa laskemaan kuin kolme neljä astetta.\n\nValmistuksia lähestyvän talven varalle oli jatkettu hyvin uutterasti. \nEi puuttunut enää juuri mitään, ja vaikka se elintarvikekuormasto, \njonka kapteeni Craventy oli luvannut lähettää Fort Espéranceen, ei \nsaapunutkaan, voitiin siellä turvallisesti odottaa pitkää arktista \nyötä. Ainoastaan ampumatarvikkeita oli säästettävä. Mitä tuli \nväkijuomiin, joita yleensä käytettiin perin vähän, ja laivakorppuihin, \njoiden tilalle ei voitu saada uutta varastoa, niin niitä oli vielä \nmelkoinen määrä. Tuoretta riistaa ja säilykelihaa saatiin yhä lisää, ja \ntämä runsas ja terveellinen ravinto, johon liittyi eräitä keripukkia \nestäviä kasveja, piti siirtokunnan asukkaiden terveyttä erinomaisessa \nkunnossa.\n\nMelkoiset määrät halkoja hakattiin metsässä Barnettin järven \nitäpuolella. Koivuja, petäjiä, kuusia kaatui MacNapin ja hänen \nmiestensä kirveiden iskuista, ja puut kuljetettiin kesyillä poroilla \ntalon halkovajaan. Työmestari ei säästellyt metsää talven tarpeita \nvaratessaan, eikä ollut tarviskaan, sillä tällä saarella -- jota hän \ntosin piti vielä niemimaana -- ei ollut puista puutetta. Michelin \nniemen puoleinen alue olisikin todella rikas eri puulajeista.\n\nNiinpä mestari MacNap monesti onnitteli luutnanttia tämän siunatun \nalueen löytämisestä, jossa uusi siirtokunta ei voinut olla \nmenestymättä. Metsää, syötävää riistaa ja turkiseläimiä, jotka aivan \nkuin itsestään kasautuivat yhtiön varastoaittoihin! Lisäksi järvi, \njossa sopi kalastella ja jonka antimet toivat miellyttävää vaihtelua \npäivän ruokajärjestykseen. Ruohoa eläimille -- ja \"kaksinkertainen \npalkka miehistölle\", olisi korpraali Joliffe kai lisännyt! Eikö tämä \nBathurstin niemi tosiaan ollut etuoikeuksia nauttiva maankulma, jonka \nvertaista ei ollut koko arktisen mantereen alueella? Varmaankin \nluutnantti Hobson oli onnen suosikki, ja tästä kaikesta oli kiittäminen \nkaitselmusta, sillä tällainen alue oli kaiketi ainutlaatuinen koko \nmaailmassa!\n\nAinutlaatuinen maailmassa! Eipä kelpo MacNap aavistanut, kuinka \ntäsmällisiä hänen sanansa olivat, eikä kuinka suuren tuskan hän \nylistyksellään herätti luutnantin sydämessä.\n\nOn helppo ymmärtää, ettei pikku siirtokunnassa myöskään laiminlyöty \ntalvivaatteiden valmistamista. Rouva Paulina Barnett ja Madge, rouva \nRae ja rouva MacNap sekä rouva Joliffe, silloin kun tämä jouti \nkeittopuuhiltaan, työskentelivät uutterasti. Rouva Barnett tiesi, että \nennen pitkää olisi pakko lähteä varustuksesta ja että silloin pitäisi \ntehdä pitkä jäämatka, kun keskellä kovaa talvea oli pyrittävä Amerikan \nmantereelle, ja näin ollen hän halusi, että jokainen olisi \nkunnollisissa ja lämpimissä pukimissa. Täytyisi kestää kauheaa pakkasta \nnapaseudun pitkänä yönä, jopa kauan aikaa, ellei saari pysähtyisi \nliikkumattomaksi ennen kuin vasta hyvin pitkän välimatkan päässä \nrannikosta...Jos haluttiin kulkea satoja kilometrejä sellaisissa \noloissa, ei saanut laiminlyödä vaatetusta ja jalkineita. Niinpä rouva \nBarnett ja Madge kohdistivat kaiken huolenpitonsa vaatteiden tekoon. \nKuten hyvin voidaan arvata, käytettiin tähän tarkoitukseen \nturkistavaroita, joita todennäköisesti olisi mahdoton ottaa mukaan. \nTehtiin kaksinkertaisia turkkeja, joissa oli karva sekä sisä- että \nulkopuolella. Ja varmaa oli, että määrähetkellä sotamiesten vaimot ja \nsotamiehet itse, samoin kuin heidän upseerinsa, olisivat puettuja mitä \nkallisarvoisimpiin turkistamineisiin, joita upporikkaat ladyt tai \nvenäläiset ruhtinattaret olisivat heiltä kadehtineet. Epäilemättä rouva \nRae, rouva MacNap ja rouva Joliffe jonkin verran oudoksuivat sitä \nkäytäntöä, johon yhtiön rikkaudet olivat joutuneet. Mutta luutnantti \nHobsonin käsky oli siinä kohden selvä. Sitä paitsi alueella aivan \nvilisi näätiä, myskirottia, majavia, kettuja ja monia muita \nturkiseläimiä, niin että jos vaatteiden tekoon käytettyjen nahkojen \nsijaan haluttiin uusia, niitä oli varsin helppo saada muutamalla \npyssynlaukauksella tai virittämällä pyydys. Ja kun rouva MacNap näki \nsen ihanan kärpännahkapuvun, jonka Madge oli ommellut hänen \npienokaiselleen, ei hän enää surkeillut turkisten tuhlausta.\n\nNiin kuluivat päivät puoliväliin elokuuta. Sää oli ollut koko ajan \nkaunis, taivas toisinaan kyllä sumuinen, mutta aurinko oli pian imenyt \nkosteuden.\n\nJoka päivä luutnantti Jasper Hobson teki paikanmäärityksen, poistuen \nsitä varten jonkin matkan päähän varustuksesta, ettei alituisilla \nhavainnonteoillaan herättäisi tovereidensa epäluuloja. Hän tarkasteli \nmyös erinäisiä saaren osia ja huomasi, ettei onneksi mitään \nmerkillepantavaa muutosta ollut tapahtunut. Elokuun 16. päivänä \nViktorian saaren asema oli pituusasteeltaan 167° 27' ja \nleveysasteeltaan 70° 49'. Se oli siis siirtynyt jälleen hiukan \netelämmäksi, mutta lähestymättä rannikkoa, joka sillä kohtaa \nkaartuneena oli vielä noin kolmensadan kilometrin päässä kaakossa.\n\nMatka, jonka saari kannaksesta irtauduttuaan tai ainakin viimeisestä \njäidenlähdöstä asti oli kulkenut, voitiin arvioida jo noin tuhanneksi \nkuudeksisadaksi kilometriksi läntiseen suuntaan.\n\nMutta mitä tämä matka vielä oli äärettömän meren laajuuteen verraten? \nOlihan jo ennenkin laivoja ajautunut merivirtojen kuljettamina monia \ntuhansia kilometrejä, kuten esimerkiksi englantilainen _Resolute_, \namerikkalainen priki _Advance_, ja vihdoin _Fox_, jotka useiden \nasteiden välimatkalla toisistaan kulkivat jäälauttojen mukana, kunnes \ntalvi ne pysähdytti!\n\n\n\n\nKYMMENEN MYRSKYPÄIVÄÄ\n\n\nNeljänä päivänä, elokuun 17:nnestä 20:nteen, sää oli yhtä mittaa kaunis \nja lämpömäärä melkoisen korkea. Sumut eivät muuttuneet pilviksi. \nHarvinaista olikin, että ilmakehä säilyi näin puhtaana niin korkealla \nleveysasteella. On helppo ymmärtää, etteivät sellaiset ilmastosuhteet \nvoineet miellyttää luutnantti Hobsonia.\n\nMutta 21. päivänä ilmapuntari ennusti läheistä säänmuutosta. \nElohopeapatsas laski äkkiä useita millimetrejä. Seuraavana päivänä se \ntosin kohosi, mutta sitten taas laski, ja 23. päivästä lähtien \nlaskeminen yhä jatkui.\n\nElokuun 24. päivänä vesihöyryt, joita vähitellen oli keräytynyt \ntaivaalle, eivät ottaneet enää hajautuakseen. Aurinko oli \nkorkeimmillaan paksun sumun peitossa, eikä luutnantti voinut tehdä \npaikanmääritystä. Seuraavana päivänä tuuli kääntyi, alkaen puuskaisena \nkäydä koillisesta; tyynempinä hetkinä satoi runsaasti vettä. Sillä \nvälin lämpömäärä pysyi jokseenkin muuttumattomana, noin kahdentoista \nasteen vaiheilla.\n\nAiotut työt oli hyväksi onneksi jo kaikki suoritettu. MacNap oli myös \nsaanut laivarunkonsa kutakuinkin valmiiksi. Syötävän riistan \nmetsästyskin voitiin haitatta jo katsoa päättyneen, sillä varastot \nolivat täysin riittävät. Ja hyvä olikin, sillä sää kävi pian niin \nkehnoksi, tuuli niin rajuksi, sade niin läpitunkevaksi, sumu niin \nsakeaksi, ettei kenenkään tehnyt enää mieli lähteä varustuksen \naitauksen piiriä ulommaksi.\n\n-- Mitäs arvelette säänmuutoksesta, herra Hobson? rouva Paulina Barnett \nkysyi elokuun 27. päivän aamuna, nähdessään myrskyn raivon hetki \nhetkeltä kasvavan. -- Eiköhän tämä ole meille suotuisa käänne?\n\n-- Enpä tiedä, luutnantti Hobson vastasi, -- sen vain tahtoisin sanoa, \nettä mikä sää hyvänsä on meille parempi kuin tuo iänikuinen kaunis \nilma, jolloin aurinko jatkuvasti lämmittää meren vesiä. Sitä paitsi \ntuuli on näköjään vakiintunut koilliseksi, ja kun se on hyvin raju, ei \nmeidän saaremme, niin suuri kuin onkin, voi olla tuntematta tuulen \npainoa, joten minua ei lainkaan kummastuttaisi, vaikkapa saaremme \nalkaisi lähestyä Amerikan mannerta.\n\n-- Pahaksi onneksi emme voi joka päivä ottaa selville asemaamme, \nkersantti Long sanoi. -- Keskellä tätä sumuista ilmaa ei näy aurinkoa, \nei kuuta eikä tähtiä! Korkeusmittaukset jäävät sikseen mokomissa \noloissa.\n\n-- Niin, kersantti Long, rouva Paulina Barnett vastasi, -- mutta jos \nmaata alkaa näkyä, takaan, että me sen kyllä tunnemme. Ja olkoon se maa \nmikä tahansa, tervetullut se on meille joka tapauksessa. Huomatkaa, \nettei se voi olla muuta kuin jokin osa venäläistä Amerikkaa, \nuskottavimmin Länsi-Georgiaa.\n\n-- Se on todennäköistä, Jasper Hobson lisäsi, -- sillä pahaksi onneksi \nmeille koko siinä osassa arktista merta ei ole ainoatakaan saarta, \nainoatakaan luotoa tai karia, johon voisimme tarttua kiinni!\n\n-- No niin, rouva Paulina Barnett sanoi, -- miksi meidän kulkuneuvomme \nei veisi meitä suoraan Aasian rannikolle? Eikö se voi merivirtojen \nviemänä työntyä Beringin salmen suulle ja törmätä siten johonkin \nkohtaan Aasian rannikkoa?\n\n-- Ei, hyvä rouva, ei, luutnantti Hobson vastasi; -- jäätikkömme \nkohtaisi pian Kamtsatkan merivirran, joka kuljettaisi sen nopeasti \nkoilliseen, mikä olisi perin valitettava asia. Luultavampaa on, että me \ntämän tuulen ajamina lähestymme venäläistä Amerikkaa.\n\n-- Täytyy pitää sitä silmällä, herra Hobson, rouva sanoi, -- ja niin \npaljon kuin mahdollista tunnustella suuntaa.\n\n-- Niin, luutnantti myönsi, -- vaikka tuo paksu sumu kovin rajoittaa \nnäkyvyyttä. Sitä paitsi, jos me ajaudumme rantaa vasten, tapahtuu kova \ntärähdys. Kunpa saari ei samalla murskautuisi palasiksi! Mutta \nsittenpähän nähdään, kuinka käy. Sitä ennen ei ole mitään tehtävissä.\n\nSanomattakin on selvää, ettei näin keskusteltu yhteisessä huoneessa, \nmissä enin osa sotamiehiä ja naisia oleskeli työaikoina. Rouva Paulina \nBarnett puheli näistä asioista yksityishuoneessaan, jonka ikkuna oli \netupihan puolella. Töintuskin jaksoi heikko valo päästä sisälle \nhimmeiden ruutujen läpi. Ulkona pauhasi myrsky valtavan vyöryn lailla. \nHyväksi onneksi oli talo koillispuuskilta Bathurstin niemen suojassa. \nKuitenkin lensi ilmassa niemen harjusta irtautunutta hiekkaa ja multaa, \njota rapisi katolle kuin rakeita.\n\nMacNap oli taaskin levoton uuniensa puolesta, etenkin keittiön uunin \ntähden, jossa täytyi jatkuvasti pitää tulta. Myrskyn mylvimään \nsekoittui kauheaa pauhinaa, joka syntyi aaltojen murtumisesta rannikkoa \nvasten. Rajuilma yltyi hirmumyrskyksi.\n\nHuolimatta sen riehunnasta Jasper Hobson halusi elokuun 28. päivänä \nnousta Bathurstin niemen harjulle katsomaan, miltä meri ja taivas \nsieltä näytti ja näkyisikö taivaanrannalta mitään. Hän pukeutui sillä \ntavoin, ettei kova tuulenviima pystyisi häneen, ja sitten hän työntyi \novesta ulos.\n\nMentyään sisäpihan halki luutnantti pääsi helposti niemen juurelle. \nHiekkaa ja multaa pyrytti hänelle vasten silmiä, mutta jyrkän törmän \nsuojassa hänen ei tarvinnut ponnistella suoraan tuulta vastaan.\n\nVaikeinta oli nousu melkein pystyä rinnettä ylös. Hobsonin onnistui \nkuitenkin tarrautumalla kiinni siellä kasvaviin mättäisiin kiskoa \nitsensä lopultakin harjalle asti. Mutta sielläpä oli hänellä vastassa \nsemmoinen myrsky, ettei hän voinut seistä eikä istua, vaan hänen täytyi \nlaskeutua vatsalleen rinteen suojapuolelle ja pidellä pensaiden tyvistä \nkiinni. Kohottamalla päätään sen verran että tuuli pääsi puhaltamaan \nvain otsaan, luutnantti saattoi katsella vedenpärskeen läpi, jota \nsuihkusi hänen ylleen.\n\nMeri ja taivas olivat todella pelottavan näköiset. Molemmat \nsekoittuivat toisiinsa puolen kilometrin päässä niemestä yhtenäiseksi \nsumuharsoksi. Päänsä yläpuolella Jasper Hobson näki matalalla \nrikkonaisina kiitäviä pilviä, samalla kuin ylhäällä taivaslakea vasten \nhäämötti liikkumattomia, pitkiä, höyrymäisiä siekaleita. Ajoittain oli \nilmassa niin rauhallista, niin ettei kuulunut muuta kuin tyrskyjen \nhuumaava pauhina ja vellovien aaltojen räiske rantaa vasten. Mutta sitä \nkesti vain tuokion, myrsky riehahti taas uuteen, kuvaamattomaan \nraivoon, ja luutnantti tunsi harjun perustuksiaan myöten vapisevan. \nVälillä satoi niin rankasti, että vesisateet kulkivat melkein \nvaakasuoraan tuhansina suihkuina, joita tuuli sinkosi eteenpäin kuin \npyssynsuusta.\n\nSe vasta oli myrskyä, ja se puhalsi kaikkein pahimmalta ilmansuunnalta. \nSillä koillinen saattoi kauan pitää koko ilmakehää myllerryksissä. \nMutta Jasper Hobson ei sitä suinkaan pahoitellut. Sama mies, joka missä \nmuissa olosuhteissa tahansa olisi valittanut sellaisen myrskyn \nonnettomuutta tuottavia vaikutuksia, nyt vain iloitsi siitä! Jos näet \nsaari kestäisi -- ja se oli todennäköistä -- niin se ehdottomasti \najautuisi tällaisen, merivirtoja voimakkaamman tuulen painamana \nlounaaseen, ja siellähän oli mannermaa ja siis pelastus! Niinpä hänen \nja kaikkien hänen toveriensa eduksi myrskyn piti kestää niin kauan, \nkunnes se oli työntänyt heidät rannikolle, yhdentekevää mille. Mikä \nlaivalle olisi ollut perikato, se oli ajelehtivalle saarelle pelastus.\n\nNeljännestunnin ajan Jasper Hobson viipyi myrskyn piestävänä, meriveden \nja sateen huuhtelemana, pidellen kuin hukkuva lujasti kiinni maasta ja \nkoettaen urkkia tietoonsa, mitä pelastuksen toiveita myrsky saattaisi \ntarjota. Sitten hän luisui rinnettä myöten alas ja palasi \nhiekkapilvessä taloon.\n\nHänen ensimmäinen tehtävänsä oli ilmoittaa tovereilleen, ettei myrsky \nnäyttänyt vielä olevan kiivaimmillaan ja että se kaikesta päättäen \njatkuisi muutamia vuorokausia. Mutta hänen äänessään oli erikoinen \nsävy, ikään kuin hän toisi hyvän uutisen, mikä herätti siirtokunnan \nasukkaissa hiljaista kummastelua. Heistä näytti päällikkö ottaneen \ntämän luonnonvoimien kamppailun tervetulleena vastaan.\n\nElokuun 30. päivänä Jasper Hobson lähti vielä kerran uhmaamaan \nvihureita. Tosin hän ei enää mennyt Bathurstin niemen harjulle, vaan \nrannalle. Sieltä katsellen pitkien, vinosti rantaan vyöryvien aaltojen \nrajaan, hän huomasi muutamia pitkiä ruohoja, jotka eivät olleet saaren \nomaan kasvistoon kuuluvia.\n\nNämä ruohot olivat vielä tuoreita. Ne olivat pitkiä merenajokkaan \nkuituja, jotka varmaankin olivat äskettäin tempautuneet irti Amerikan \nmantereen rannasta. Tuo manner ei siis enää ollut kaukana! Koillistuuli \noli siten työntänyt saaren ulos merivirrasta, jonka vallassa se oli \ntähän asti ollut. Kristoffer Kolumbus ei kaiketi tuntenut sydämessään \nsuurempaa iloa tavatessaan ajelehtivaa ruohoa, joka toi hänelle tiedon \nmaan läheisyydestä.\n\nJasper Hobson palasi varustukseen. Löydöstään hän ilmoitti rouva \nPaulina Barnettille ja kersantti Longille. Sillä erää hän tunsi \nkiusausta ilmoittaa kaikki tovereilleen, niin varma hän oli heidän \npelastumisestaan. Mutta muuan aavistus pidätti häntä, ja siksi hän \npysyi vaiti.\n\nNäinä loppumattomina vankeuden päivinä varustuksen asukkaat eivät \nsuinkaan olleet jouten. He askartelivat sisätöissä. Toisinaan he myös \ntyöskentelivät pihamaalla kaivamassa ojia johtaakseen pois \nasuinrakennuksen ja aittojen välille keräytyneitä lätäköitä. MacNap, \nnaula toisessa ja vasara toisessa kädessä, ahersi milloin missäkin \nnurkassa, jotakin korjaillen. Niin oltiin työssä pitkin päivää, \npaljonkaan välittämättä myrskyn riehunnasta. Mutta yön tullen sen raivo \ntuntui yhä yltyvän. Nukkumisesta ei tullut mitään. Puuskat jyskyttivät \nseiniä kuin nuijalla iskien. Toisinaan tuli jonkinlainen vastavirta \nniemen ja varustuksen väliin. Tuntui kuin raju tuulispää olisi \nkieputellut rakennusta. Nurkat natisivat, ja parrut uhkasivat irrota \nliitoksistaan, niin että saattoi pelätä koko rakennuksen hajoavan \nkappaleiksi. Rakennusmestari pelkäsi sitä alituisesti, ja miehille \nannettiin käsky olla jatkuvasti varuillaan. Jasper Hobsonia ei \noikeastaan huolestuttanut, pysyisikö talo koossa, vaan itse perustuksen \nkestävyys. Myrsky kiihtyi niin rajuksi, että oli täysi syy pelätä \njääkentän halkeavan. Näytti mahdottomalta, että niin laaja jäätikkö, \njonka paksuus oli melkoisesti vähentynyt ja jonka pohjapuolta valtameri \nlakkaamatta kulutti, saattaisi enää pitkään vastustaa. Tosin sen \nkannattamat asukkaat eivät tunteneet hyökylaineiden heittelemistä, \nkoska lautta oli niin suuri, mutta epäilemättä se kärsi myrskystä ja \naallokosta melkoisesti. Pysyisikö saari niin kauan koossa, kunnes se \najautuisi kiinni rannikkoon?\n\nEi ollut epäilystäkään, että saari oli vielä eheä. Ja sitä Jasper \nHobson koetti todistella rouva Paulina Barnettillekin. -- Jos, hän \nsanoi, -- sellaisia halkeamia olisi tämän myrskyn aikana syntynyt, että \njäälautta olisi hajautunut kappaleiksi, siis jos saaresta olisi \nsyntynyt joukko pikku saaria, niin Fort Espérancen asukkaat olisivat \nsen varmasti heti huomanneet, sillä se kappale, jolle he olisivat \njääneet, olisi tietenkin alkanut heilahdella merenkäynnissä ja se olisi \ntehnyt saarellaolijoihin saman vaikutuksen kuin laivan kiikkuminen \nmatkustajiin. Mutta niin ei vielä ainakaan ollut laita. Päivittäisiä \nhavaintoja tehdessään luutnantti ei ollut koskaan huomannut mitään \nliikahtelua, vaappumista, vaan saari tuntui yhtä tanakalta ja vakavalta \nkuin ollessaan kannaksensa kautta Amerikan mantereessa kiinni.\n\nMutta särkyminen, jota ei vielä ollut sattunut, saattoi kylläkin \ntapahtua minä hedtenä hyvänsä.\n\nHobsonin hartain halu oli saada tietää, oliko saari merivirrasta \nvapautuneena ja koillistuulen kuljetettavaksi joutuneena lähestymässä \nrannikkoa, sillä sen varassa oli kaikki toivo pelastuksesta. Mutta \neihän ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä mittausvälineistä ollut mitään \nhyötyä, ja niin jäi saaren nykyinen asema saamatta selville. Jos siis \noltaisiinkin lähestymässä maata, se saataisiin tietää vasta sitten, kun \nmaata tulisi näkyviin, minkä vuoksi luutnantin olisi saadakseen asiasta \najoissa selkoa siirryttävä vaarallisen alueensa eteläosaan, sillä \nilmansuunnat eivät olleet saarella huomattavasd muuttuneet. Bathurstin \nniemi oli yhä vielä pohjoisen puolella, kuten siihenkin aikaan, jolloin \nse oli Amerikan mantereesta esiinpistävänä kärkenä. Oli siis selvää, \nettä jos saari laskisi mantereen kylkeen, se tapahtuisi eteläisellä \nosalla, Michelin niemen ja sen kulman välillä, joka ennen oli \nMursulahden kainalona. Toisin sanoen, entinen kannas tulisi taas \nliittymäkohdaksi. Niinpä oli tärkeätä ja hyödyllistä ottaa selvää, \nmillä kannalla asiat sillä puolella olivat.\n\nLuutnantti Hobson päätti siis lähteä käymään Michelin niemellä, niin \nhurja kuin myrsky parhaillaan olikin. Mutta hän päätti myös salata \ntovereiltaan tämän tutkimusmatkansa varsinaisen tarkoituksen. \nAinoastaan kersantd Long saisi lähteä hänen kanssansa rajuilman \nkynsiin.\n\nSinä päivänä, elokuun 31:nä, kello neljän aikaan iltapuolella, Jasper \nHobson, ollakseen kaiken varalle valmiina, käski kersantin tulla \npuheilleen huoneeseensa.\n\n-- Kersantti Long, luutnantti sanoi, -- nyt on tarpeellista saada \nviipymättä määritetyksi saaremme asema tai ainakin ottaa selville, onko \ntämä tuuli, kuten toivon, kuljettanut meitä lähemmäksi Amerikan \nmannerta.\n\n-- Se tosiaan on minustakin tarpeellista, kersantti vastasi, -- ja mitä \npikemmin, sitä parempi.\n\n-- Sen tähden, luutnantti jatkoi, -- meidän on lähdettävä käymään \nsaaren eteläpuolella.\n\n-- Olen valmis, herra luutnantti.\n\n-- Tiedän, kersantti Long, että te aina olette valmis täyttämään \nvelvollisuutenne. Mutta te ette lähde yksin. On näet hyvä, että meitä \non kaksi, sillä jos maata sattuisi olemaan näkyvissä, pitäisi kiireesti \ntoimittaa siitä tieto tovereillemme. Ja sitä paitsi muutoinkin on \ntarpeellista, että minä itse saan nähdä... Niin, lähtekäämme yhdessä.\n\n-- Kuten haluatte, herra luutnantti; ja vaikka heti, jos katsotte \nsopivaksi.\n\n-- Lähdemme tänä iltana kello yhdeksän, sitten kun toiset ovat menneet \nnukkumaan...\n\n-- Tosiaan, muutoin useimmat pyrkisivät mukaan, kersantti Long vastasi, \n-- eikä heidän ole tarpeellista tietää, mitä asiaa meillä on lähteä \nkauaksi kauppatoimistosta.\n\n-- Eipä kylläkään, Jasper Hobson vastasi, -- ja jos kerran voin, niin \nmiksipä en säästäisi heitä levottomuudelta, jota tämä kauhea tilanne \nheissä herättäisi.\n\n-- Se on sovittu, herra luutnantti.\n\n-- Teillä on kai tulukset ja taulaa, että voimme antaa merkin, jos \ntarve vaatii, esimerkiksi siinä tapauksessa, että maata näkyisi \netelässä?\n\n-- On.\n\n-- Retkemme tulee olemaan vaivalloinen.\n\n-- Kyllä kai, mutta mitä sillä väliä? Muuten herra luutnantti, tietääkö \nrouva Barnett...\n\n-- Hänelle en aio puhua mitään, Jasper Hobson keskeytti, -- sillä hän \ntahtoisi tulla mukaan.\n\n-- Ja se on mahdotonta! kersantti sanoi. -- Naisihminen ei jaksaisi \nkamppailla sellaisia puuskia vastaan! Kas kas, kuinka myrsky taas \nyltyy!\n\nTalo vapisikin myrskyn käsissä niin, että saattoi pelätä sen \ntempautuvan irti perustuksistaan.\n\n-- Tuo rohkea, uljas nainen, luutnantti jatkoi, -- ei voi eikä saa \nlähteä mukaan. Mutta tarkemmin ajatellen on parempi sentään ilmoittaa \nhänelle aikeemme. Hänen on hyvä se tietää sen varalta, että meille \nsattuisi jokin onnettomuus matkalla...\n\n-- Niin on, herra luutnantti, kersantti Long myönsi. -- Häneltä ei saa \nmitään salata, ja siinä tapauksessa, ettemme tulisi takaisin...\n\n-- No niin, siis kello yhdeksän, kersantti.\n\n-- Kello yhdeksän!\n\nKersantti Long tervehti sotilaallisesti ja poistui.\n\nVähän myöhemmin Jasper Hobson puheli rouva Paulina Barnettin kanssa ja \nilmoitti aikeensa lähteä rutkimusretkelle. Kuten hän oli arvannut, \nhalusi rohkea nainen kaikin mokomin lähteä mukaan kokemaan myrskyn \nraivoa. Luutnantti ei yrittänytkään kiellellä häntä puhumalla retken \nvaaroista, vaan selitti että hänen poissaollessaan rouva Paulina \nBarnettin läsnäolo varustuksessa oli aivan välttämätön, mikä edes \nhieman rauhoittaisi retkelle lähtevien mieliä. Sillä jos sattuisi \nonnettomuus, olisi lohdullista tietää, että täällä varustuksessa oli \nrohkea ja nerokas rouva Barnett, joka jäisi hoitamaan päällikön \ntehtäviä.\n\nRouva Paulina Barnett käsitti ja myöntyi. Kuitenkin hän pyysi, ettei \nJasper Hobson liian harkitsematta antautuisi vaaroihin, ja muistutti \nmyös, että luutnantti oli kauppasiirtokunnan päällikkö, jonka henki ei \nollut yksin hänelle kuuluva, vaan tarpeellinen kaikkien menestykseksi. \nHobson lupasi olla niin varovainen kuin tilanteet suinkin sallivat, \nmutta oli välttämätöntä, että saaren eteläosa viipymättä \ntarkastettaisiin, kuten hän oi lujasti päättänyt. Seuraavana päivänä \nrouva Paulina Barnett saisi ilmoittaa toisille vain lyhyesti, että \nluutnantti ja kersantti olivat lähteneet tekemään viimeisen \ntarkastusmatkansa ennen talven tuloa.\n\n\n\n\nTULI JA HUUTO\n\n\nLuutnantti ja kersantti Long viettivät iltaa Fort Espérancen isossa \npirtissä nukkumaanmenon hetkeen asti. Kaikki olivat siellä koolla, \npaitsi tähtitieteilijä, joka pysyi yhtämittaisesti ja niin sanoaksemme \nilmanpitävästi huoneessaan. Miehet askaroivat kuka mitäkin, toiset \npuhdistellen aseitaan, toiset korjaillen tai teroitellen työkalujaan. \nRouva MacNap, rouva Rae ja rouva Joliffe tekivät ompelutöitä kiltin \nMadgen johdolla, ja rouva Paulina Barnett luki heille ääneen. Lukeminen \nkeskeytyi vähän väliä, eikä yksistään myrskyn tähden, joka puski seiniä \nkuin pässi, vaan myös pikku pojan huutojen vuoksi. Korpraali Joliffe, \njoka oli pantu palleroisen seuratoveriksi, oli siinä saanut kovan \nurakan. Hänen polvensa, joista oli tehty vikuri \"humma\", eivät pitkään \njaksaneet kestää leikkiä, vaan puutuivat ja kangistuivat, jolloin \nkorpraaliparalla ei ollut muuta neuvoa kuin laskea väsymätön ratsastaja \nisolle pöydälle, ja siinä lapsukainen piehtaroi mielin määrin, kunnes \nNukkumatti tuli ja lopetti kaikki rehkimiset.\n\nKello kahdeksan aikaan luettiin tavanmukainen yhteinen rukous, sitten \nlamput sammutettiin, ja pian oli jokainen vuoteessaan.\n\nKaikkien ollessa jo täydessä unessa luutnantti Hobson ja kersantti Long \nhiipivät hiljaa tyhjän pirtin kautta eteiskäytävään. Siellä he \nkohtasivat rouva Paulina Barnettin, joka tahtoi viimeisen kerran \npuristaa heidän kättään.\n\n-- Näkemiin huomiseksi, hän sanoi luutnantille.\n\n-- Huomiseksi, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, -- niin... \nhuomiseksi... tietystikin...\n\n-- Entä jos viivytte?\n\n-- Meitä pitää odottaa kärsivällisesti, sillä kun olemme tarkastaneet \neteläisen horisontin tänä pimeänä yönä, jonka kuluessa voisi \nmahdollisesti pilkahtaa jostakin tulta -- siinä tapauksessa, \nesimerkiksi, että olisimme joutuneet lähelle Uutta Georgiaa -- haluan \nsitten päivän valjettua päästä selville asemastamme. Tämä tutkimus \ntulee kestämään ehkä vuorokauden. Mutta jos ehdimme Michelin niemeen \nennen puoliyötä, voimme mahdollisesti palata huomisiltana. Siis \nkärsivällisyyttä, vain hyvä rouva, ja uskokaa, ettemme suotta antaudu \nvaaraan.\n\n-- Mutta ellette palaa huomenna, ylihuomenna, kahteen päivään.\n\n-- Niin emme palaa ollenkaan! Jasper Hobson vastasi mutkattomasti.\n\nSitten ovi avautui, ja Jasper Hobson tovereineen pujahti ulos. Rouva \nPaulina Barnett sulki oven heidän jälkeensä ja palasi levottomana, \nmiettiväisenä huoneeseensa, jossa häntä odotti Madge.\n\nJasper Hobson ja kersantti Long menivät sisäpihan poikki keskellä \ntuulenpyörrettä, joka oli kaataa heidät kumoon, mutta he tukivat \ntoisiaan, ja nojaten rautapäisiin sauvoihinsa he astuivat ulos \npääportista ja suuntasivat askeleensa mäkien ja järven itärannan \nväliin.\n\nHämärä kajastus oli levinnyt seudun yli. Kuu, eilisillasta alkaen uusi, \nei nousisi tänään taivaanrannan yläpuolelle, joten yö jäisi pimeäksi, \nmutta tätä ei kestäisi kuin enintään pari tuntia. Tälläkin erää saattoi \nvielä melko hyvin nähdä eteensä.\n\nMikä tuuli ja sade! Luutnantti Hobson ja hänen toverinsa olivat \nvetäneet jalkaansa läpäisemättömät saappaat ja kietoutuneet tiukkoihin, \nvähäkankaisiin viittoihin, pään ollessa kokonaan huppukauluksen \npeitossa silmiä ja suuta myöten. Sillä tavoin suojattuina he riensivät \nnopein askelin, sillä tuuli painoi heitä selkäpuolelta kovalla voimalla \neteenpäin, ja kun puuskat toisinaan oikein yltyivät, sujui heidän \nmatkansa kovempaa vauhtia kuin he itse tahtoivatkaan. Ei ollut \nyrittämistäkään jutella keskenään, sillä myrskyn pauhinassa ei olisi \nvoinut saada ääntään kuuluville.\n\nJasper Hobsonin aikomus ei ollut kulkea pitkin rantaa, jonka mutkittelu \nolisi tarpeettomasti pidentänyt matkaa, ja sitä paitsi he olisivat \nolleet täydellisesti myrskyn pieksettävinä, kun meren puolella ei \ntietenkään ollut mitään suojaa. Hän aikoi niin paljon kuin suinkin \noikaista Bathurstin niemestä Michelin niemeen, ja sitä varten hänellä \noli mukanaan kompassi, jonka avulla hän saattoi pysyä oikeassa \nsuunnassa. Sillä tavoin hänellä ei olisi enempää kuin viisi- tai \nkuusitoista kilometriä kuljettavana päästäkseen tavoitteeseen, ja hän \narveli ehtivänsä sinne jokseenkin niihin aikoihin, jolloin kaikki valo \npariksi tunniksi katoaisi ja yö jäisi sysipimeäksi.\n\nTuulen painamina he astelivat selkä kyyryssä ja pää olkapäiden välissä, \nsauvalla tukien itseään, hyvää vauhtia eteenpäin. Niin kauan kuin he \nolivat järven itärannalla, ei tuuli päässyt heihin käsiksi täydellä \nvoimallaan, eikä heillä siis ollut siitä kovinkaan tuntuvaa haittaa, \nsillä mäet metsäisine harjuineen suojasivat heitä osaksi. Tosin tuuli \nulvoi vimmatusti oksien välitse uhaten repiä puita juurineen maasta tai \nkatkoa ainakin heikompia runkoja, mutta sen voima oli kuitenkin \nheikentynyt tässä urakassa. Sadekaan ei päässyt metsän läpi muutoin \nkuin hienona utuna. Niinpä retkeilijät pääsivät ensimmäiset viisi, \nkuusi kilometriä vähemmillä rasituksilla kuin olivat odottaneet.\n\nSaavuttuaan metsän eteläiseen päähän, missä mäet loppuivat ja maa kävi \ntasaiseksi kuin pöytä, niin ettei siinä ollut ainoatakaan kumparetta \neikä myöskään mitään puiden suojaa, jolloin mereltä puhaltava tuuli \nlakaisi sitä esteettömästi, he pysähtyivät hetkeksi. Heillä oli \nMichelin niemeen matkaa vielä kahdeksan, yhdeksän kilometriä.\n\n-- Tästä taitaa tulla ankaranlainen retki! luutnantti Hobson huusi \nkersantti Longin korvaan.\n\n-- Kyllä kai, kersantti vastasi, -- tuuli ja sade piiskaavat meitä \nyhteisvoimin.\n\n-- Pelkään että ajoittain saamme rakeitakin! Jasper Hobson lisäsi.\n\n-- Se ei sentään ole niin vaarallista kuin luotisade! lohdutti \nkersantti levollisesti. -- Niin, herra luutnantti, onhan meille \nsemmoista sattunut, niin teille kuin minullekin, että olemme saaneet \nrämpiä kuulasateessa. Menkäämme siis eteenpäin tässäkin!\n\n-- Eteenpäin, kelpo soturini!\n\nSilloin oli kello kymmenen. Viimeinenkin valon häivä alkoi himmetä \nikään kuin hukkuisi usvaan tai tuuli ja sade olisi sitä sammutellut.\n\nVielä kuitenkin hivenen verran kajasti. Luutnantti iski tuluksilla \ntulta taulaan ja katsahti sen valossa kompassiinsa; sitten tiukasti \nkietoutuneena viittaansa ja pää silmiä myöten hupussa hän lähti \nkiireesti kersantin kanssa pitkin aavaa, tuulelta suojatonta tasankoa.\n\nAluksi molemmat paiskautuivat tuulen voimasta maahan pitkälleen, mutta \ntaas pystyyn noustuaan ja toisiinsa tarrautuen, kyyryssä kuin vanhat \nukot, he riensivät väkisinkin eteenpäin.\n\nMyrsky oli suurenmoisen ylevä kaikessa kauheudessaan! Repaleiset, \nvaltavat usvanriekaleet, kuin ilmasta ja vedestä kudotut ryysyt, \nlakaisivat maanpintaa. Hiekkaa ja soraa lensi ilmassa kuin raehauleja, \nja huuliin tarttuvasta suolasta luutnantti ja hänen toverinsa tunsivat, \nettä merivettä ryöpsähti vähintään kolmen neljän kilometrin päästä \nutuna sinne asti.\n\nMuutamina lyhyinä ja harvoina tyynempinä hetkinä he pysähtyivät ja \nhenkäisivät. Luutnantti tarkisti suunnan niin hyvin kuin taisi, \narvioiden taivalletun matkan, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle.\n\nMutta yön kuluessa myrsky vielä yltyi. Ilma ja vesi näyttivät \nsekoittuneen yhteen. Niistä tiivistyi alemmissa ilmakerroksissa \nhirvittäviä pyörteitä, jotka kaatavat kumoon taloja ja kiskovat metsiä \njuurineen irti maasta ja joita laivat ampuvat tykeillä, \npuolustautuakseen niitä vastaan. Olisipa melkein voinut luulla \nvaltameren syöksähtäneen esille syvänteestään ja lähteneen vyörymään \najelehtivan saaren yli.\n\nSyystä kylläkin Jasper Hobson alkoi ihmetellä, kuinka jääkenttä \nsellaisen rajuilman kynsiin joutuneena enää saattoi kestää ja kuinka se \nei jo ollut särkynyt tuhanneksi pirstaksi. Meren aaltoilu oli varmaan \nkauhea; luutnantti kuuli sen pauhaavan kaukana. Samassa kersantti Long, \njoka oli jonkin askelen luutnantin edellä, äkkiä pysähtyi; sitten hän \npalasi luutnantin luoja huusi:\n\n-- Ei sinne!\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Meri!\n\n-- Kuinka? Emmehän vielä ole tullut lounaisrannalle?\n\n-- Katsokaa, herra luutnantti!\n\nTosiaan, pimeässä häämötti laaja ulappa, ja rajut aallot heittelivät \nroisketta luutnantin jalkoihin.\n\nJasper Hobson iski toisen kerran tulta ja uuden taulapalasen valossa \ntarkasteli kompassiaan.\n\n-- Ei, hän sanoi, -- meri on enemmän vasemmalle päin. Emme vielä ole \nsivuuttaneet sitä suurta metsää, joka on ennen Michelin niemeä.\n\n-- Mutta sittenhän...\n\n-- Saari on revähtänyt halki, jatkoi luutnantti, jonka oli toverinsa \ntavoin ollut pakko heittäytyä pitkälleen maahan, välttääkseen ankaraa \ntuulenpuuskaa. -- On käynyt joko niin, että suuri osa saarta on \nlohjennut erilleen ja lähtenyt tuuliajolle, tai tässä edessämme on ehkä \nvain pieni poukama, jonka voimme kiertää. Lähdetään!\n\nJasper Hobson ja kersantti Long nousivat taas pystyyn ja lähtivät \noikealle päin pitkin rantaa, joka vaahtosi heidän jalkojensa juuressa. \nHe etenivät siten noin kymmenisen minuuttia, peläten syystä kyllä \nolevansa eristettyjä saaren eteläisestä osasta. Sitten taukosi \nrantatyrskyjen pauhu, joka sekoittui muihin myrskyn ääniin.\n\n-- Se onkin vain poukama, luutnantti huusi kersantin korvaan. -- \nKiertäkäämme!\n\nJa he lähtivät uudestaan etelään. Mutta silloin rohkeat miehet \nantautuivat kauheaan vaaraan, ja sen he kyllä molemmat tiesivät, vaikka \neivät olleet siitä toisilleen puhuneet. Se saaren seutu, johon he nyt \nolivat menossa, oli jo pitkälti lohjennut ja saattoi minä hetkenä \ntahansa irtautua kokonaan. Jos hyöky repisi halkeamaa pitemmälle, niin \nhe joutuisivat ehdottomasti tuuliajolle. Mutta he eivät epäröineet \nhetkeäkään, riensivät vain pimeässä edelleen, kysymättä, olisiko heillä \nenää paluutietä.\n\nMitkä levottomat ajatukset ahdistelivatkaan silloin luutnantti \nHobsonia! Saattoiko hän tästedes enää toivoa saaren kestävän \ntalventuloon asti? Eikö tämä jo ollut lopun alkua? Ellei tuuli \ntyöntäisi jäälauttaa rantaan, niin eikö se siinä tapauksessa ollut \nehdottomasti tuomittu ennen pitkää perikatoon, hajoamaan, uppoamaan? \nMikä kamala tulevaisuus oli jo silmien edessä, ja mitä pelastuksen \ntoivoa jäälautan onnettomilla asukkailla saattoikaan enää olla?\n\nMutta vihaisen myrskyn piiskaamat ja rusikoimat tarmokkaat miehet, \njoita kannusti velvollisuuden täyttämisen into, ponnistivat yhä \neteenpäin. Vihdoin he saapuivat sen laajan metsikön laitaan, joka \nrajoittui Michelin niemeen. Nyt piti mennä sen läpi, jotta päästäisiin \nniin pian kuin suinkin rannalle. He painuivat siis metsän suojaan, \nkeskelle mitä syvintä pimeyttä ja tuulen kohinaa. Joka puolella heidän \nympärillään oli räiskettä. Taittuvat oksat löivät heitä kasvoihin, ja \njoka hetki he olivat vaarassa joutua kaatuvan puun alle ja musertua tai \ntörmäsivät kantoihin, joita pimeässä ei voitu huomata. Mutta he eivät \nenää kulkeneet umpimähkään; meren ääni ohjasi heidän matkaansa metsikön \nläpi. He kuulivat hirvittävää pauhinaa, valtavien vyöryjen murtuessa \nrantaa vasten, ja tunsivat useamman kerran, kuinka maa tutisi heidän \njalkojensa alla, koska saaren jääperusta oli jo käynyt ohueksi. \nPidellen toisiaan kädestä, etteivät eksyisi erilleen, ja nostaen \ntoisiaan, jos jompikumpi sattui kompastumaan johonkin esteeseen, he \nvihdoin saapuivat rannalle metsän toiselle puolelle.\n\nMutta siellä tuulenpuuska erotti heidät. Hurja voima riuhtaisi heidät \nirti toisistaan ja heitti kummankin omalle taholleen maahan.\n\n-- Kersantti, kersantti, missä olette? Jasper Hobson huusa keuhkojensa \nkoko voimalla.\n\n-- Täällä, herra luutnantti, kersantti Long karjui.\n\nSitten he koettivat maata pitkin kömpien päästä toistensa luokse. Mutta \ntuntui kuin joku voimakas käsi olisi naulinnut heidät paikoilleen. \nVihdoin heidän onnistui ankarien ponnistusten jälkeen tavoittaa \ntoisensa, ja estääkseen kaikki vastaiset erkanemiset he sitoivat \nitsensä vyöllä toisiinsa; sitten he etenivät nelinkontin hietikolla, \npyrkien vähäiselle, kuusimetsikön peittämälle kummulle. Vihdoin he \npääsivät sinne, ja saaden hieman suojaa kaivoivat kuopan, jonne \nkyyristyivät lopen uupuneina ja runneltuina. Kello oli silloin puoli \nkaksitoista yöllä.\n\nJasper Hobson ja hänen toverinsa kyyhöttivät sillä tavoin useita \nminuutteja sanomatta sanaakaan. He viruivat paikallaan puolittain \nummessa silmin eivätkä voineet enää hievahtaakaan, ja jonkinlainen \ntylsyys, vastustamaton uneliaisuus sai heidät valtoihinsa, samalla kun \ntuuli heidän päänsä päällä tuiverteli kuusia, jotka sen kourissa \nnaksahtelivat kuin luurangon nivelet. Mutta he vastustivat uneen \nvaipumista, ja muutamat kersantin taskumatista otetut kulaukset \npiristivät heitä tuntuvasti.\n\n-- Kunhan puut eivät repeytyisi juuriltaan! sanoi luutnantti Hobson.\n\n-- Ja kunhan kuoppamme ei menisi niiden mukana! lisäsi kersantti \npainautuen kiinteämmin löyhään hiekkaan.\n\n-- Mutta koska nyt kerran, Jasper Hobson jatkoi, -- olemme vain \nmuutamien askelien päässä Michelin niemestä ja olemme tulleet tänne \nkatselemaan, niin katselkaamme! Nähkääs, kersantti Long, minulla on \nkuin aavistus, ettemme ole kaukana kiinteästä maasta; mutta \ntoistaiseksi se on vain aavistus!\n\nSiitä paikasta, missä he olivat, luutnantti ja hänen toverinsa olisivat \nvoineet nähdä kaksi kolmannesta koko eteläisestä taivaanrannasta, jos \nnäkeminen olisi ollut mahdollista. Mutta pimeys oli sillä erää \ntäydellinen, ja heidän oli pakko, paitsi jos tulta sattuisi \npilkahtamaan, odotella päivää nähdäkseen maata, nimittäin mikäli myrsky \noli ajanut heidät kyllin kauas etelään.\n\nLuutnantti oli pari kertaa tullut maininneeksi rouva Paulina \nBarnettille, etteivät kalastaja-asemat olleet kovinkaan harvinaisia \nsiinä osassa Pohjois-Amerikkaa, jota nimitetään Uudeksi Georgiaksi, ja \nettä näillä rantamilla on myös lukuisia asutuksia, joissa alkuasukkaat \nkokoilevat mammutinhampaita, sillä niillä tienoin on maan kätkössä \nkosolti muinaisten jättiläiseläinten kivettyneitä luurankoja. Muutamia \nasteita alempana on Uusi Arkangeli, hallintokeskus, jonka piiriin \nkuuluu myös koko Aleuttien saaristo ja joka on venäläisen Amerikan \ntärkein kaupunki. Mutta metsästäjät liikuskelevat ahkerammin napameren \nrantamilla, etenkin sen jälkeen, kun Hudson Bay Company on vuokrannut \nne metsästysalueet, joita Venäjä ennen käytti hyväkseen. Tuntematta \nitse maata Jasper Hobson tunsi tavoiltaan ne asiamiehet, joita siellä \nsiihen vuodenaikaan liikuskeli, ja hänellä oli täysi syy uskoa \nkohtaavansa siellä oman maansa miehiä, kukaties virkatovereitaankin tai \nniiden puutteessa ainakin jonkin joukon rannikolla samoilevia \nintiaaneja.\n\nMutta oliko Jasper Hobson oikeassa otaksuessaan Viktorian saaren \najautuneen näitä rantoja kohti?\n\n-- Mikään ei ole sen varmempaa! hän vakuutti kersantille. -- Seitsemän \nvuorokautta on koillinen jo puhaltanut myrskynä. Tiedän kyllä, ettei se \noikein pysty itse saareen, joka on niin matala, mutta onhan saarella \nmäkiä ja metsiä, joihin se puhaltaa kuin purjeisiin. Sitä paitsi meri, \njoka meitä kannattaa, on myös alttiina samaisen myrskytuulen \nvaikutukselle, ja suuret aallot vyöryvät varmasti sitä rannikkoa kohti. \nMinusta tuntuu siis mahdottomalta, ettemme olisi päässeet erillemme \nmerivirrasta, joka kuljetti meitä länteen päin, ja ettei meitä olisi \ntyönnetty etelää kohti. Viimeisen mittauksen mukaan olimme vain noin \nkolmensadan kilometrin päässä kiinteästä maasta, ja seitsemässä \nvuorokaudessa...\n\n-- Kaikki teidän perustelunne ovat oikeat, herra luutnantti, kersantti \nLong vastasi. -- Muutoin, jos meillä on apua tuulesta, niin auttaa myös \nJumala, joka ei tahdo niin monien onnettomuuteen joutuneiden perikatoa, \nja häneen minä panen kaiken toivoni!\n\nKello puoli kahden ajoissa aamuyöllä tuntui myrskyn voima hetkiseksi \ntaukoavan. Mutta meren hirvittävä aallokko jatkoi vielä pauhinaansa. \nValtavat laineet vyöryivät äärimmäisen raivokkaina, ajaen takaa \ntoisiaan, ja murtuivat rantaa vasten.\n\nÄkkiä Jasper Hobson tarttui toverinsa käsivarteen ja huusi:\n\n-- Kersantti, kuuletteko?\n\n-- Mitä?\n\n-- Meren pauhuako se on?\n\n-- Niin on, herra luutnantti, kersantti Long vastasi, kuunnellen \ntarkemmin, ja lisäsi hetkisen perästä: -- Minusta tuntuu, että tuo \nlaineiden loiske...\n\n-- Ei ole enää samaa, vai mitä, kersantti..? Kuunnelkaa... kuulkaa... \nse on kuin tyrskyjen läiskettä... tuntuu kuin aallot iskisivät \nkallioihin!\n\nJasper Hobson ja kersantti Long kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavasti. \nIlmeisesti se ei ollut enää toisiinsa puskevien aaltojen yksitoikkoista \nkohinaa, vaan kovaa kappaletta vastaan ryntäävien vesijoukkojen \nkumahtelevaa vyöryntää, johon vastasi kallioiden kaiku. Mutta eihän \nsaaren rannoilla ollut ainoatakaan kalliota, ei muuta kuin multa- ja \nhiekkatörmiä, joista ei voinut lähteä sellaista ääntä.\n\nEivätkö Jasper Hobson ja hänen toverinsa kuitenkin ollee erehtyneet? \nKersantti koetti kohota pystyyn, kuullaksee paremmin, mutta uusin \nvoimin alkanut tuuli paiskasi häne kohta kumoon. Tyvenen aika oli \nmennyt, ja myrskyn kohina voitti taas merenkin pauhun ja samalla sen \nomituisen kuminan, joka oli kuulunut luutnantin korviin.\n\nAjateltakoon, missä tuskassa molemmat olivat. Rähmällään kuopassa he jo \nmiettivät, eikö olisi viisainta lähteä pois koko paikasta, sillä he \nalkoivat tuntea, kuinka hiekka vieri heidän altaan ja kuusikko uhkasi \nsortua heidän lähellään. Mutta yhä edelleen heidän katseensa oli \ntähdättynä etelään. He keskittivät koko henkensä tähän tuijotukseen, ja \nheidän silmänsä tirkistivät lakkaamatta paksuun pimeyteen, joka \nhälvenisi aamun ensi koitteessa.\n\nÄkkiä, vähän ennen puoli kolmea aamulla, kersantti Long huudahti:\n\n-- Minä näin!\n\n-- Mitä?\n\n-- Tulta!\n\n-- Tultako?\n\n-- Niin... tuolla... tuolla päin!\n\nJa kersantti näytti sormellaan lounaaseen. Oliko hän erehtynyt? Ei, \nsillä myös Jasper Hobson huomasi häilyvää valoa osoitetulla suunnalla.\n\n-- Niin! hän huudahti, -- aivan oikein, kersantti! Tulta! Siellä on \nmaa!\n\n-- Ellei se ole laiva, kersantti Long vastasi.\n\n-- Laivako merellä tällaisella säällä. Se on mahdotonta! Ei, ei, maa \nsiellä on, sen minä sanon; se on vain muutamien kilometrien päässä \nmeistä!\n\n-- No niin, antakaamme merkki!\n\n-- Sen me teemme, kersantti, me vastaamme mantereen tuleen saaremme \ntulella!\n\nHeillä ei ollut soihtua, jonka olisivat voineet sytyttää. Mutta olihan \nheidän lähellään pihkaisia kuusia, joita myrsky raastoi.\n\n-- Tulukset esiin, kersantti! Jasper Hobson sanoi.\n\nKersantti Long iski tulta ja sytytti taulan; sitten hän ryömi hiekkaa \nmyöten metsikön juurelle. Luutnantti seurasi mukana. Kuivaa ryteikköä \noli runsaasti. He kasasivat sitä kuusten juurelle, pistivät sen tuleen, \nja tuuli auttoi heitä, niin että koko metsikkö loimusi pian.\n\n-- Hei! Jasper Hobson huusi, -- koska me olemme nähneet, kai hekin \nnäkevät!\n\nKuuset paloivat kalpealla liekillä ja saivat aikaan suuren nokisen \nroihun, joka oli kuin mikäkin valtava soihtu. Vanhojen runkojen pihka \nkiehui ja rätisi ja paukkuen paloivat kuuset loppuun. Sitten sähähtivät \nviimeiset kipinät, ja koko tulitus oli lopussa.\n\nJasper Hobson ja kersantti Long jäivät katselemaan, vastattaisiinko \njollakin uudella tulella heidän tuleensa...\n\nMutta ei mitään näkynyt. Noin kymmenen minuutin ajan he tirkistelivät, \ntoivoen saavansa nähdä sen valopisteen, joka oli heille hetkisen \ntuikkinut, eikä heillä enää ollut toivoa nähdä minkäänlaista merkkiä, \nkun äkkiä kuului huuto, kimeä kirkaisu, epätoivoinen parahdus, joka \ntuli mereltä.\n\nJasper Hobson ja kersantti Long juoksivat kauhean tuskan valtaamina \nrantaan.\n\nHuuto ei uudistunut.\n\nHetkisen perästä alkoi aamu vähitellen sarastaa. Sitä mukaa kuin päivä \nvalkeni, laimeni myrskyn riehunta. Pian oli niin valoisaa, että saattoi \nkatsella taivaanrantaan asti.\n\nMaata ei ollut näkyvissä, taivaan ja meren väli näköpiirissä oli yhä \nsama hieno rajaviiva.\n\n\n\n\nROUVA BARNETT LÄHTEE RETKELLE\n\n\nKoko aamupäivän Jasper Hobson ja kersantti Long samoilivat tällä osalla \nrannikkoa. Sää oli melkoisesti parantunut. Sade oli melkein kokonaan \ntauonnut, mutta tuuli kääntyi äkkiä kaakkoon ja oli yhä puuskainen ja \nkiivas. Hyvin ikävä seikka, joka tuotti vain lisää levottomuutta Jasper \nHobsonille. Hänen täytyi näet luopua toivosta päästä kiinteän maan \nyhteyteen.\n\nSillä kaakkoistuuli ei tietenkään voinut muuta kuin työntää ajelehtivaa \nsaarta Amerikan mantereesta ulommaksi, takaisin niihin vaarallisiin \nmerivirtoihin, jotka kulkevat arktisen valtameren pohjoisosiin.\n\nMutta kukapa saattoi varmasti sanoa, oliko saari kuluneena hirveänä \nyönä edes lähestynyt mannerta? Eikö tuo kaikki yhtä hyvin voinut olla \nvain luutnantti Hobsonin kuvitelmia, joilla ei ollut todellisuuspohjaa? \nOlihan ilma nyt koko lailla selkeä, niin että silmä näki meren \nkilometrin päähän, eikä kuitenkaan maasta näkynyt merkkiäkään. Eikö \nollut palattava kersantin olettamukseen, että jokin laiva oli yöllä \nkulkenut saaren ohi, että tulen pilkahdus oli näkynyt sieltä ja että \nhuuto oli kuulunut jonkun hätääntyneen merimiehen suusta? Ehkä itse \nlaiva oli myrskyssä uponnut.\n\nKuinka asia lienee ollutkin, ainakaan meressä ei näkynyt mitään hylkyä, \neikä jätteitä ollut ajautunut saaren rantaan. Saatuaan maatuulen \nvastaansa valtameri joutui kovaan myllerrykseen, jossa laiva olisi \nvaivoin pysynyt paikallaan.\n\n-- Mitäpä tässä muuta, herra luutnantti, kersantti Long sanoi, -- kuin \ntyytyä vain kohtaloonsa.\n\n-- Eihän muukaan auta, Jasper Hobson vastasi, pyyhkäisten kämmenellään \notsaansa; -- meidän täytyy jäädä saarellemme, täytyy odottaa talvea! Se \nvain voi meidät pelastaa!\n\nPäivä oli tulossa. Jasper Hobson halusi ennen iltaa ehtiä takaisin Fort \nEspéranceen ja käänsi kulkunsa Bathurstin niemeä kohti. Palatessaankin \nhe saivat apua tuulelta, joka jälleen työnsi heitä selkäpuolelta. He \nolivat kovin levottomia ja arvelivat, syystä kyllä, että saari ehkä oli \nluonnonvoimien mellastaessa revennyt kahtia. Eikö eilen huomattu \nhalkeama kenties ollut jatkunut koko saaren halki, rannasta rantaan? Ja \neivätkö he ehkä olleetkin jo erossa ystävistään? Sitä kaikkea heillä \noli täysi syy pelätä.\n\nHe saapuivat pian siihen metsikköön, jonka lävitse he olivat illalla \nmarssineet. Puita oli suuri joukko maassa pitkällään, toisilta runko \npoikki, toiset juurineen kiskoutuneina irti maasta, jonka ohut kerros \nei ollut niille suonut tarpeeksi lujaa kiinnekohtaa. Tuuli oli riipinyt \nlehdet oksista, jotka nyt harottivat paljaina ja rapsahtelivat \nvastakkain kovassa kaakkoistuulessa.\n\nSamottuaan vielä kolmisen kilometriä he saapuivat sen halkeaman \nreunalle, jonka leveyttä eivät olleet pimeässä voineet arvioida. Nyt he \ntarkastelivat sitä huolellisesti. Se oli noin viisitoista metriä leveä \nrepeämä, leikaten rannikkoa noin puolivälissä Michelin niemen ja \nentisen Barnettin valkaman välillä, jonkinlaisena poukamana, joka \nulottui parisen kilometriä sisämaahan. Kun uusi myrsky nousisi \nmyllertämään merta, repeäisi halkeama yhä leveämmäksi ja pitemmälle.\n\nLuutnantti Hobson näki rantaa lähestyttäessä suunnattoman ison \njääjärkäleen irtautuneen saaresta ja lähteneen tuuliajoille.\n\n-- Kas noin, kersantti mutisi, -- tuossa juuri piilee vaara!\n\nHe riensivät sitten länteen, kiertääkseen poukaman. Kun kaarros oli \ntehty, suunnattiin kulku suoraan Fort Espérancea kohti.\n\nMuuta muutosta he eivät huomanneet koko matkalla. Neljän aikaan \nastuttiin siirtokunnan pääportista sisään ja tavattiin kaikki toverit \nkotosalla tavallisissa askareissaan.\n\nJasper Hobson kertoi miehilleen, että hän oli halunnut vielä viimeisen \nkerran ennen talvea hakea joitakin jälkiä kapteeni Craventyn lupaamasta \nkuormastosta, mutta yritys oli ollut turha.\n\n-- No niin, herra luutnantti, Marbre sanoi, -- luulenpa melkein, että \nmeidän ainakin täksi vuodeksi on kerrassaan luovuttava ajatuksesta \ntavata Fort Reliancen väkeä.\n\n-- Niin luulen minäkin, Marbre, Jasper Hobson vastasi lyhyesi ja meni \nisoon pirttiin.\n\nRouva Paulina Barnett ja Madge saivat heti tietää luutnantin \ntutkimusretken kaksi merkkitapausta: tulen näkymisen ja huudon \nkuulumisen. Jasper Hobson vakuutti, että yhtä vähän kersantti kuin \nhänkään olivat voineet kuvitella turhia. Tuli oli todella näkynyt, \nhuuto oli todella kuulunut. Kypsyneen harkinnan tuloksena oli se \npäätelmä, johon kaikki yhtyivät, että näet joku hädänalainen laiva oli \nkulkenut saaren lähitse mutta ettei saari ollut lähestynyt Amerikan \nmannerta.\n\nSillä välin kaakkoistuuli tuota pikaa lakaisi taivaan puhtaaksi \nsumentavista usvista ja pilvistä. Jasper Hobsonilla oli syytä toivoa, \nettä huomispäivänä onnistuisi paikan määrittäminen.\n\nYö oli kylmempi, satoipa hienoa luntakin, joka peitti koko saaren \nvalkoiseen vaippaan. Seuraavana päivänä Jasper Hobson makuulta \nnoustuaan saattoi tervehtiä tätä talven ensimmäistä merkkiä.\n\nSyyskuun 2. päivänä taivas selkeni yhä lisää. Jo näkyi aurinkokin. Sitä \nluutnantti juuri oli odottanut. Puolenpäivän aikaan hän sai tehdyksi \nhyvän leveyshavainnon, ja kello kahden tienoisa hän laski tuntikulman, \nsaaden siitä pituusasteen.\n\nTulos oli seuraava: leveysaste 70° 57'; pituusaste 170° 30'.\n\nNiinpä vaikka myrsky oli ollut niin kova, saari oli ajelehtiessaan \npysynyt melkein leveyspiirillä. Se oli vain merivirran viemänä \nkulkeutunut länteen. Tällä erää se sijaitsi Beringin salmen kohdalla, \nmutta vähintään viisisataa kilometriä pohjoiseen päin Itäniemestä ja \nWalesin Prinssin niemestä, joiden välillä salmi on kapein.\n\nTämä uusi tilanne oli hyvin arveluttava. Saari lähestyi joka päivä \nKamtsatkan suurta merivirtaa, joka, jos sen nopeakulkuiset vedet \nsaisivat saaren syliinsä, saattaisi kuljettaa sen kauaksi pohjoiseen. \nSillä oli nähtävästi ennen pitkää kaksi ratkaisua edessään: joko se \njäisi liikkumattomana kahden vastakkain kulkevan merivirran välissä \nodottamaan ympäröivän meren jäätymistä tai toisen virran viemänä \nhäipyisi kadoksiin perimmäisen pohjolan tuntemattomaan yksinäisyyteen.\n\nJasper Hobson, joka oli erittäin huolestunut, mutta tahtoi salata \nlevottomuuttaan, vetäytyi huoneeseensa eikä enää tullut sinä\npäivänä näkyviin. Siellä hän, kartat edessään, ponnisti kaiken \nkekseliäisyytensä ja käytännöllisen älynsä, saadakseen tähän pulaan \njonkin ratkaisun.\n\nLämpötila aleni päivän mittaan vielä muutamia asteita, ja sumu, jota \nillalla oli kaakkoiselle taivaalle kohonnut, painui yöllä lumena alas. \nSeuraavana aamuna oli maa viiden sentin paksuudelta lumen peitossa. \nTalvi oli vihdoinkin tulossa.\n\nSinä päivänä, syyskuun 3:ntena, rouva Paulina Barnett päätti lähteä \ntarkastamaan Bathurstin niemen ja Eskimoniemen välistä rannikon osaa \nmuutamien kilometrien pituudelta. Hän halusi nähdä, mitä muutoksia \nmyrsky oli saanut aikaan viime vuorokausina. Jos hän olisi ehdottanut \nluutnantti Hobsonille osanottoa retkeen, olisi pyyntöön varmaan \nsuostuttu. Mutta kun hän ei tahtonut vetää luutnanttia irti muista \ntoimista, hän päätti lähteä yksin, ottaen mukaansa vain Madgen. Muuten \nei enää ollutkaan mitään vaaraa. Ainoat todella pelättävät eläimet, \nkarhut, näyttivät kaikki lähteneen saarelta maanjäristyksen aikoihin. \nKaksi naista saattoi siis huoleti lähteä muutamien tuntien retkeilylle.\n\nMadge suostui rouva Paulina Barnettin ehdotukseen arvelematta, ja \nkenellekään hiiskumatta he kello kahdeksan aamulla, jäätuura kädessä, \ntaskumatti ja eväsreppu sivulla riippumassa, laskeutuivat Bathurstin \nniemen mäkirinnettä rannalle ja suuntasivat askeleensa länttä kohti.\n\nAurinko nousi jo, vaikka hyvin vitkalleen, taivaanrannan yläpuolelle, \nmutta ei ylimmilleenkään päästyään saavuttanut kuin muutaman asteen \nkorkeuden. Mutta sen vinosti paistavat säteet olivat kirkkaat, \nläpitunkevat, ja niiltä paikoin, jotka osuivat niiden suoranaisen \nvaikutuksen alaisiksi, lumi alkoi sulaa.\n\nSuuri määrä lintuja, kuten riskilöitä, riekkoja, lunneja, villihanhia, \nsorsia lenteli parvittain rannoilla, luoden seutuun eloa ja vilkkautta. \nIlma oli täynnä lintujen huutoa ja rääkymistä, niitä kun lakkaamatta \nlenteli järvestä mereen ja päinvastoin, sikäli kuin suolaton tai \nsuolainen vesi houkutteli niitä puoleensa.\n\nRouva Paulina Barnett sai nyt oikein huomata, kuinka lukuisasti \nturkiseläimiä, kuten näätiä, kärppiä, myskirottia, kettuja vilisi Fort \nEspérancen tienoilla. Kauppatoimisto olisi vaivatta voinut täyttää \nvarastoaittansa. Mutta mitäpä hyötyä siitä oli nykyisessä tilanteessa! \nViattomat luontokappaleet näkyivät ymmärtävän, että niiden annettiin \nolla rauhassa, ja ne liikuskelivat arkailematta jopa paaluaitaukselle \nasti ja kävivät yhä kesymmiksi. Epäilemättä vaisto oli niille sanonut, \nettä ne olivat vankina tällä saarella, kuten talon asukkaatkin, ja \nyhteinen kohtalo lähensi heitä toisiinsa. Mutta erään omituisen seikan \noli rouva Paulina Barnett pannut merkille, nimittäin sen, että Marbre \nja Sabine, niin pinttyneitä metsästäjiä kuin olivatkin, nöyrästi \nnoudattivat luutnantin määräystä, että heidän oli kerrassaan \nsäästettävä turkiseläimiä, eivätkä he näyttäneet tuntevan haluakaan \ntervehtiä kallisarvoista riistaa pyssynlaukauksilla. Ketuilla ja muilla \nei tosin vielä ollut talvikarvaa, joten niiden raha-arvo oli melkoista \nvähäisempi, mutta se syy ei ollut riittävä selittämään noiden kahden \nmetsästäjän tavatonta kylmäkiskoisuutta.\n\nPaulina Barnett ja Madge kävelivät ripeästi, puhellen oudosta \ntilanteesta ja tarkastelivat rannan hiekkaäyrästä. Meren viime \nhävitykset olivat hyvin tuntuvat. Äskettäiset lohkeamiset olivat \naiheuttaneet monin paikoin uusia, hyvinkin huomattavia repeämiä. \nEräistä kohdin pahasti syöpynyt hiekkaranta oli lisäksi \nhuolestuttavasti laskeutunut, ja pitkälle ulottuvia laineita vyöryi \nsiellä, missä ennen oli jyrkkä rantapenger niitä vastassa \nylitsepääsemättömänä muurina. Nähtävästi oli muutamia osia saaresta \nvaipunut ainakin merenpinnan tasalle.\n\n-- Madge, rouva Paulina Barnett sanoi, osoittaen avaria rannanosia, \njoita pitkin parhaillaan vyöryi aaltoja, -- meidän tilamme on tuhoisan \nmyrskyn aikana melkoisesti huonontunut. Saari painuu varmasti yhä \nalemmaksi. Pelastuksemme on yksinomaan talventulon varassa. Tuleeko \ntalvi kyllin pian? Kaikki riippuu siitä.\n\n-- Kyllä se tulee, Madge vastasi luottavasti. -- Katsohan, kahtena yönä \non jo satanut lunta. Tuolla yläilmoissa alkaa olla kylmä, ja minä olen \nsiinä vakaassa uskossa, että itse Jumala sen meille lähettää.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Madge, rouva myönsi; -- luottamusta täytyy olla. \nMe naiset, jotka emme etsi asioille luonnonopillisia syitä, emme saa \nmenettää toivoamme siinä, missä miehet kaikkine oppitietoineen \nlankeavat epätoivoon. Paha kyllä, luutnantti ei voi ajatella meidän \ntavallamme. Hän tietää tapausten syyt, harkitsee, tekee laskelmia ja \nmittauksia, kuinka pitkään meillä on vielä aikaa jäljellä, mutta mitä \nhän sillä kaikella voittaa! Minä näen hänen olevan melkein epätoivon \npartaalla!\n\n-- Ja hän on kuitenkin tarmokas, rohkea mies, Madge huomautti.\n\n-- Niin on, rouva Paulina Barnett lisäsi, -- ja hän pelastaa meidät, \njos ylipäänsä pelastuksemme vielä on ihmisen vallassa.\n\nKello yhdeksään mennessä rouva Paulina Barnett ja Madge olivat \nkulkeneet runsaan viiden kilometrin matkan. Monta kertaa heidän täytyi \nluopua rannan suunnasta ja poiketa sisemmälle saarta, karttaaksensa \nliian mataliksi painuneita, jo aaltojen huuhdeltaviksi joutuneita \nalueita. Muutamissa paikoin viimeiset meren jäljet ulottuivat noin \npuolen kilometrin päähän, ja siellä jään paksuus oli varmaan huvennut \nerittäin vähiin. Täytyi siis pelätä, että se monestakin kohden antaisi \nperiksi ja että rannikkoon tulisi murtumien johdosta uusia lahtia ja \npoukamia.\n\nRouva Paulina Barnett huomasi, että sikäli kuin mentiin kauemmaksi Fort \nEspérancesta, turkiseläinten luku väheni huomattavasti. Eläinraukoista \ntuntui nähtävästi turvallisemmalta olla ihmisen läheisyydessä, niin \npaljon kuin ne ennen olivatkin häntä pelänneet; sen tähden ne \nkokoontuivat mieluummin kauppasiirtokunnan lähistölle. Mitä \nvarsinaisiin petoeläimiin tuli, joita vaisto ei ollut \"hyvän sään \naikaan\" ajanut pois vaaralliselta saarelta, ne olivat varsin \nharvalukuisia. Mutta rouva Paulina Barnett ja Madge huomasivat sentään \nmuutamia susia etäällä kuljeskelemassa tasangolla; näihin petoihin ei \nyhteinen vaara näyttänyt vielä vaikuttaneen taltuttavasti. Tosin ne \neivät lähennelleet, vaan päinvastoin hävisivät kohta näkyvistä järven \neteläpuolisten mäkien taakse.\n\n-- Mikähän kohtalo tulee noille eläimille, jotka kuten mekin ovat tällä \nsaarella vankeina, Madge kysyi, -- ja mitä ne sitten tekevät, kun \nniiltä loppuu kaikki ravinto ja talvi tekee ne nälkäisiksi?\n\n-- Nälkäisiksi! Hyvä Madge, rouva Paulina Barnett vastasi, -- usko \nminua, ettei meillä ole niistä mitään pelkoa! Ravinnosta niille ei tule \npuutetta, sillä kaikki näädät, kärpät, napaseudun jänikset ja muut, \njotka meiltä säästyvät, ovat niille varmana saaliina. Ei ole pelkoa, \nettä ne käyvät meidän kimppuumme! Mutta siinä on vaara, että tämä \nhelposti rikkoutuva saari aikoo upota ja voi tehdä sen minä hetkenä \ntahansa. Katsohan, Madge, kuinka tällä kohtaa meri työntyy sisemmälle! \nSe peittää jo osan tätä tasankoa, jota vielä verraten lämmin vesi \nkuluttaa ylä- ja alapuolelta. Jollei pakkanen ehdi tulla estämään, meri \nennen pitkää yhtyy järveen, jonka silloin menetämme, niin kuin tätä \nennen olemme menettäneet valkamamme ja jokemme.\n\n-- Mutta jos niin käy, Madge sanoi, -- niin silloin todella tapahtuu \nkorvaamaton vahinko!\n\n-- Kuinka niin, Madge? rouva Paulina Barnett kysyi, katsoen toveriinsa.\n\n-- No, silloinhan menetämme suolattoman veden! Madge vastasi.\n\n-- Ei, Madge, suolatonta vettä meiltä ei tule puuttumaan. Sade, lumi, \njää, meitä kannattava saaren jääperusta, kaikki sehän on suolatonta \nvettä! Ei sitä vaaraa ei meillä ole.\n\nKello kymmenen aikaan rouva Paulina Barnett ja Madge seisoivat \nEskimoniemen kohdalla, mutta vähintään kolmen kilometrin päässä siitä, \nsillä mahdotonta oli kulkea pitkin rannikkoa, jota meri oli syvälti \nkalvanut. Molemmat naiset olivat hieman uupuneet suuren kaarroksen \npidentämästä matkasta, minkä tähden he päättivät hetkisen levähtää \nennen kuin lähtisivät takaisin Fort Espéranceen. Sillä paikalla kasvoi \nmäentöyräällä pieni metsikkö koivuja ja pensaita. Kellertävän sammalen \npeittämä kumpu, josta auringon säteet, siihen suoraan osuen, olivat \nsulattaneet lumen, tarjosi heille sopivan leposijan.\n\nRouva Paulina Barnett ja Madge istuutuivat vierekkäin maahan pensaston \njuureen; eväsreppu avattiin, ja sisarellisesti jaettiin sen vaatimaton \nsisällys.\n\nPuoli tuntia myöhemmin rouva Paulina Barnett ehdotti, että ennen lähtöä \nkotimatkalle itää kohti käytäisiin rannikolla katsomassa, missä tilassa \nEskimoniemi nykyään oli. Hän halusi tietää, oliko esiinpistävä kärki \nkestänyt myrskyaaltoja. Madge sanoi olevansa valmis seuraamaan häntä, \nminne hän vain halusi mennä, huomauttaen kuitenkin, että he jo nyt \nolivat ainakin kahdentoista kilometrin päässä Bathurstin niemestä ja \nettei pitäisi liian pitkällä poissaololla tehdä luutnantti Hobsonia \nlevottomaksi.\n\nMutta rouva Paulina Barnett, varmaankin jonkin aavistuksen valtaamana, \npiti kiinni aikeestaan, ja se oli hyvä asia, kuten myöhemmin käy \nselville. Mutkasta ei sitä paitsi tulisi viivytystä enempää kuin \npuolisen tuntia.\n\nHe nousivat siis paikoiltaan ja lähtivät liikkeelle Eskimoniemeä kohti. \nMutta tuskin he olivat ehtineet puoltakaan kilometriä, kun rouva äkkiä \npysähtyi ja näytti Madgelle säännöllisiä, varsin selväpiirteisiä jälkiä \nlumella. Ne olivat äskettäin poljettuja, korkeintaan yhdeksän tai \nkymmenen tunnin vanhoja, koska viime yönä satanut lumi ei ollut niitä \npeittänyt.\n\n-- Mikähän eläin siitä on kulkenut? Madge ihmetteli.\n\n-- Ei se ole ollut eläin, rouva Paulina Barnett vastasi kumartuen \nparemmin nähdäkseen. -- Eläimen käpälät jättävät toisenlaisen jäljen. \nKatsohan, Madge, helppoa on nähdä, että ne ovat ihmisjalan jälkiä!\n\n-- Mutta kuka olisi voinut tulla tänne? Madge kysyi. -- Varustuksesta \nei ole lähtenyt ketään, ei yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan naista, ja \nkun tämä on saari, niin... Ei, nyt sinä erehdyt. Mutta vähät siitä, \nseuratkaamme jälkiä, nähdäksemme minne ne johtavat.\n\nRouva Paulina Barnett ja Madge lähtivät taas liikkeelle, pitäen jälkiä \ntarkasti silmällä.\n\nViitisenkymmentä askelta edempänä he pysähtyivät uudestaan.\n\n-- Katsohan nyt, Madge, rouva sanoi pidättäen toveriaan, -- ja sano \nsitten, olenko erehtynyt!\n\nJälkien vieressä, paikalla, missä lumi oli juuri äskettäin kovasti \nsurvoutunut, näkyi selvä käden jälki.\n\n-- Naisen tai lapsen käsi! Madge huudahti.\n\n-- Niin, rouva Paulina Barnett myönsi, -- lapsi tai nainen, joku \nväsynyt, kärsivä, uupunut, on tässä kaatunut... sitten se raukka on \ntaas noussut ja lähtenyt eteenpäin... Katsopa, jäljet jatkuvat \nedelleen... tuonnempana hän on toistamiseen kaatunut!\n\n-- Mutta kuka? Kuka? Madge kysyi.\n\n-- Mistä minä tiedän? Ehkä joku onneton, joka samoin kuin me on jäänyt \nvangiksi tälle saarelle kolme tai neljä kuukautta sitten? Tai joku \nhaaksirikkoinen, jonka myrsky on heittänyt rannalle... Muistathan tulen \nja huudon, josta kersantti Long ja luutnantti Hobson meille puhuivat..! \nTule, tule, Madge, meidän pitää ehkä pelastaa joku onneton!\n\nJa rouva Paulina Barnett veti toveriaan käsipuolesta ja lähti \njuoksujalkaa lumeen poljettuja surullisia jälkiä myöten, joissa pian \nnäkyi veritäpliäkin.\n\nJoku onneton oli hädässä, kuten sääliväinen, rohkea nainen oli sanonut, \nmutta eikö hän silloin muistanut, että tällä puolittain veden \nkuluttamalla saarella, joka oli tuomittu ennemmin tai myöhemmin \nuppoamaan valtameren pohjaan, oli yhtä vähän muille kuin hänellekään \npelastusta?\n\nJäljet suuntautuivat Eskimolahtea kohti. Rouva Paulina Barnett ja Madge \nseurasivat niitä tarkkaavaisina, mutta pian veritäplät lisääntyivät ja \naskelten jäljet katosivat. Ei ollut enää muuta näkyvissä kuin \nepäsäännöllinen polku lumella. Siitä alkaen onnettomalla ei näkynyt \nenää olleen voimia kävellä. Hän oli jatkanut kulkuaan ryömien, kiskoen \nja työntäen itseänsä eteenpäin käsin ja jaloin. Siellä täällä näkyi \nrepeytyneitä vaatetuksen palasia. Ne olivat hylkeen- ja turkisnahan \nkappaleita.\n\n-- Rientäkäämme! hoputti Paulina Barnett, jonka sydän jo muutenkin \njyskytti pakahtuakseen.\n\nMadge kiiruhti perässä. Eskimoniemeen ei ollut enää kuin viisisataa \naskelta. Se näkyi hieman merenpintaa ylemmäksi kohoavana kaistana \ntaivasta vasten. Se oli autio.\n\nNähtävästi heidän seuraamansa jäljet johtivat suoraan niemelle. Rouva \nPaulina Barnett ja Madge, yhä juoksujalkaa rientäen, menivät niitä \nmyöten päähän asti. Mutta vieläkään ei mitään. Niemellä kohoavan töyryn \njuurelta jäljet kääntyivät oikealle, ja polku vei rantaa kohti.\n\nRouva Paulina Barnett syöksyi sinnepäin, mutta juuri kun hän oli ehtiä \nrantaan, tarttui hänen perässään juokseva Madge, luotuaan levottoman \nkatseen ympärillensä, hänen käsivarteensa.\n\n-- Pysähdy! hän huudahti.\n\n-- Ei, Madge, ei! huudahti rouva Paulina Barnett, jota vaisto työnsi \nvastustamattomasti eteenpäin.\n\n-- Pysähdy, ja katso! Madge toisti, pitäen lujemmin kiinni toveristaan.\n\nViidenkymmenen askeleen päässä Eskimoniemen kärjestä, rantaäyräällä, \nliikahti jokin valkoinen möhkäle, samassa ärjyen kauheasti.\n\nSe oli hirveän iso jääkarhu. Molemmat naiset katselivat sitä \nkauhuissaan, hievahtamatta paikaltaan. Jättiläispeto kierteli jotakin \nturkismyttyä, joka virui lumella; sitten peto kohotti sen maasta ja \nantoi sen pudota takaisin, ruveten sitä nuuskimaan. Myttyä olisi voinut \nsiltä etäisyydeltä luulla kuolleeksi mursuksi. Rouva Paulina Barnett ja \nMadge eivät tienneet mitä ajatella, pitäisikö heidän rientää eteenpäin, \nvai paeta, mutta silloin mytty jotenkin liikahti, ja huppupäähine \nvalahti syrjään, jolloin pitkät ruskeat hiukset hulmahtivat näkyviin.\n\n-- Nainen! rouva Paulina Barnett huudahti, aikoen samassa rientää \nonnettoman luokse, nähdäkseen, oliko hän elossa vai kuollut.\n\n-- Pysähdy! Madge käski vieläkin, hellittämättä otettaan. -- Pysähdy! \nSe ei tee hänelle pahaa!\n\nKarhu katselikin todella ruumista, mutta tyytyi vain kierittelemään \nsitä eikä ensinkään näyttänyt aikovan repiä sitä kauheilla kynsillään. \nSitten peto loittoni vähän ja lähestyi uudestaan kuin kahden vaiheilla, \nmitä olisi tehtävä, eikä kaiketi ollut huomannut niitä kahta naista, \njotka hirveässä ahdistuksessa tuijottivat siihen.\n\nÄkkiä tapahtui ankara rusahdus. Koko maaperä tärähti. Olisi voinut \nluulla Eskimoniemen kaikkineen vajonneen syvyyteen.\n\nValtava järkäle oli lohjennut irti saaresta, laaja jäälautta, joka \nominaispainon muuttumisen tähden oli menettänyt tasapainonsa, ja nyt \nlautta erkani tuuliajolle, mukanaan karhu ja naisen ruumis!\n\nRouva Paulina Barnett kirkaisi ja yritti heittäytyä jäälohkareelle, \nennen kuin se ehtisi ajautua ulommaksi.\n\n-- Pysy paikallasi vielä, Madge toisti kylmäverisesti, puristaen häntä \nkouristuksenomaisesti.\n\nJäälohkareen murtumisesta syntyneen rasahduksen kuultuaan karhu äkkiä \nperäytyi taaksepäin; päästäen samalla hirveän mörähdyksen se jätti \nruumiin ja syöksähti rantaäyrästä kohti, josta lohkare oli jo \nirtaantunut kymmenisen metriä; pelästynyt otus juoksenteli ympäri \nlauttaa, tarttui kämmenillään maankamaraan ja sinkautteli ympärilleen \nlunta ja hiekkaa, palaten lopuksi liikkumattoman ruumiin luokse.\n\nSitten, naisten äärettömäksi hämmästykseksi, eläin tarttui\nruumiiseen vaatteista, nosti sen kuonollaan koholle maasta, meni \nrannikonpuoliselle jäälautan reunalle ja syöksyi mereen.\n\nVankkana uimarina, kuten kaikki arktisilla seuduilla asustavat \nheimolaisensa, karhu saavutti muutamilla vedoilla saaren rannan. \nVoimakkaasti ponnistaen peto viskautui vedestä kuivalle ja jätti siihen \nmukanaan tuomansa kantamuksen.\n\nSilloin rouva Paulina Barnett, voimatta enää hillitä itseään ja \najattelematta vaaraa, johon hän antautui asettuessaan vastatusten \nmoisen pedon kanssa, riistäytyi irti Madgen käsistä ja juoksi rannalle.\n\nHänet nähdessään karhu nousi takajaloilleen ja tuli suoraan häntä \nkohti. Kymmenen askeleen päässä peto seisahtui, ravisti valtavaa \npäätään ja sitten, ikään kuin luonnollisen raateluhalunsa menettäneenä, \nsaman kauhuntunteen vaikutuksesta, joka näytti muuttaneen saaren \nmuunkin eläimistön kääntyi takaisin murahtaen ja löntysti rauhallisesti \nsaaren sisäosaan päin, katsahtamattakaan taakseen.\n\nRouva Paulina Barnett kiirehti lumella viruvan ruumiin luokse.\n\nKirkaisu pääsi hänen rinnastaan.\n\n-- Madge! Madge! hän huusi sitten.\n\nMadge tuli lähelle ja näki hengettömän ruumiin.\n\nSe oli nuoren eskimonaisen Kaluman ruumis!\n\n\n\n\nKALUMAN SEIKKAILUT\n\n\nKaluma kelluvalla saarella, kolmensadan kilometrin päässä Amerikan \nmantereesta! Sehän oli uskomatonta!\n\nMutta ennen kaikkea, hengittikö onneton enää? Vieläkö hänet voitaisiin \nvirvoittaa eloon? Rouva Paulina Barnett päästeli auki nuoren \neskimonaisen vaatetusta. Ruumis ei tuntunut vielä kokonaan \nkylmenneeltä. Hän kuunteli sydäntä. Se tykytti heikosti, mutta sentään \ntykytti. Tyttöraukasta oli vuotanut verta, tosin vain kädestä, mutta \nhaava oli syvä. Madge sitoi haavan nenäliinallaan, tukkien verenvuodon.\n\nSillä aikaa rouva Paulina Barnett, polvillaan Kaluman vieressä ja \nkannattaen häntä, oli saanut vähän kohotetuksi hänen päätään ja koetti \nyhteenpuristettujen huulten välitse valuttaa muutamia pisaroita viinaa, \nmikä onnistuikin; sitten hän valeli tytön otsaa ja ohimoita kylmällä \nvedellä.\n\nKului muutamia minuutteja. Rouva Paulina Barnett tai Madge ei \nuskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. Molemmat odottivat jännittyneinä, \nsillä se vähäinen elämänkipinä, joka eskimonaisessa vielä oli jäljellä, \nsaattoi minä hetkenä tahansa sammua.\n\nMutta kevyt huoahdus nousi Kaluman rinnasta. Hän liikutteli heikosti \nkäsiään ja ennen kuin hän vielä oli saanut silmiään auki eikä siis \nvoinut tuntea hoivaajaansa, hän mutisi:\n\n-- Rouva Paulina, rouva Paulina!\n\nRouva hämmästyi kuullessaan nimeään lausuttavan tällaisissa oloissa. \nOliko Kaluma siis vapaaehtoisesti tullut ajelehtivalle saarelle, ja \ntiesikö hän siellä tapaavansa sen eurooppalaisen naisen, jonka \nhyväntahtoisuus oli säilynyt hänen mielessään? Mutta kuinka hän olisi \nvoinut sitä tietää, ja kuinka hän oli voinut päästä Viktorian saarelle, \nsellaisen matkan päähän kaikesta maasta? Ja vihdoin, kuinka hän oli \narvannut, että jäälautta kuljetti mukanaan kauaksi mantereesta rouva \nPaulina Barnettia ja kaikkia Fort Esperancen ihmisiä? Ne olivat tosiaan \nselittämättömiä asioita.\n\n-- Hän elää, hän virkoaa henkiin! sanoi Madge, joka kätensä alla tunsi \nlämmön ja elinvoiman palaavan runneltuun ruumisraukkaan.\n\n-- Lapsiparka! rouva Paulina Barnett mutisi heltyneenä. -- Ja minun \nnimeni, minun nimeni hänellä oli huulillaan vielä kuoleman \npartaallakin!\n\nMutta silloin Kaluma raotti silmiään. Hänen katseensa oli vielä \npelästynyt, harhaileva, epämääräinen, mutta äkkiä se vilkastui, sillä \nse oli kohdannut rouvan. Silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen \najan Kaluma oli nähnyt rouva Paulina Barnettin, mutta se oli ollut \nkylliksi. Nuori alkuasukas oli tuntenut \"hyvän rouvansa\", jonka nimi \nvielä kerran pääsi hänen huuliltaan, samalla kun hänen vähitellen \nkohonnut kätensä vaipui rouva Paulina Barnettin käteen.\n\nMolempien naisten hoitamana nuori eskimonainen tuota pikaa toipui \nuupumuksestaan, jota ei aiheuttanut yksinomaan väsymys, vaan myös \nnälkä. Kuten rouva Paulina vähän myöhemmin sai kuulla, ei Kaluma ollut \nmaistanut ruoan palaakaan kahteen vuorokauteen. Pari viipaletta kylmää \nlihaa ja pieni viinatilkka palauttivat hänen voimansa siinä määrin, \nettä tunnin kuluttua Kaluma tunsi jaksavansa lähteä liikkeelle kahden \nystävänsä kanssa kauppasiirtokuntaa kohti.\n\nMutta tämän tunnin aikana Kaluma, istuen hiekalla Madgen ja\nPaulina Barnettin välissä, oli heille runsain määrin osoittanut \nkiitollisuuttaan ja harrasta kiintymystään. Samalla hän oli kertonut \nheille vaiheensa. Nuori eskimonainen ei ollut unohtanut Fort Espérancen \neurooppalaisia, ja rouva Paulina Barnettin kuva oli aina elävästi \nsäilynyt hänen muistissaan. Eikä suinkaan pelkkä sattuma, niin kuin \nkohta nähdään, ollut heittänyt häntä puolikuolleena Viktorian saaren \nrannalle.\n\nMuutamilla sanoilla Kaluma teki rouva Paulina Barnettille selkoa \ntapahtumista.\n\nNuori eskimonainen oli antanut ensi kerran käydessään eurooppalaisten \nluona lupauksen, että hän näet seuraavana vuonna kesällä palaisi \ntapaamaan ystäviään Fort Espéranceen. Pitkä pohjolan yö loppui vihdoin, \nja toukokuussa Kaluma ryhtyi täyttämään lupaustaan. Hän lähti Uuden \nGeorgian siirtolakunnasta, jossa hän oli viettänyt talven, ja erään \nlankonsa kanssa suuntasi matkansa Viktorian niemeä kohti.\n\nKuusi viikkoa myöhemmin, puolivälissä kesäkuuta, hän saapui niille \ntienoille Uutta Britanniaa, jotka ovat Bathurstin niemen naapurissa. \nHän tunsi täydellisesti ne tuliperäiset vuoret, joiden kukkulat \npeittivät taakseen Liverpoolin lahden, ja sieltä noin kolmekymmentä \nkilometriä kuljettuaan hän saapui Mursulahdelle, jossa hän omaisineen \noli niin usein pyydystellyt hylkeitä.\n\nMutta sen lahden tuolla puolella, pohjoiseen päin, ei ollutkaan enää \nmitään! Rannikko ulottui suorana viivana kaakkoa kohti. Ei ollut enää \nEskimolahtea, ei mitään Bathurstin niemeä! Kaluma ymmärsi, mitä oli \ntapahtunut. Joko oli käynyt niin, että koko se alue, joka sittemmin oli \nmuuttunut Viktorian saareksi, oli uponnut meren pohjaan, tai oli \nlähtenyt ajelehtimaan pitkin aavoja ulapoita!\n\nKalumalta pääsi itku, kun hän ei enää löytänytkään niitä ihmisiä, joita \nhän oli niin kaukaa lähtenyt tapaamaan.\n\nMutta eskimomies, hänen lankonsa, ei ollut näyttänyt kovinkaan \nhämmästyvän tästä tuhosta. Pohjoisimman Amerikan vaeltavien heimojen \nkesken oli näet säilynyt jonkinlainen perimätaru, jonka mukaan \nBathurstin niemen alue tuhansia vuosisatoja takaperin oli liittynyt \nmantereeseen ja oikeastaan siis kiinteästi siihen kuulumatta jonakin \npäivänä luonnon ponnistuksen pakosta irtautuisi siitä. Siinäpä syy, \nminkä vuoksi eskimot olivat näyttäneet niin ällistyneiltä havaitessaan \nluutnantti Hobsonin perustaneen siirtolakuntansa Bathurstin niemen \nviereen. Mutta heidän heimolleen ominainen, tällä kertaa varsin \nvalitettava pidättyväisyys ja ehkäpä myös penseys, joka alkuasukkailla \nyleensä on maita valloittavaa muukalaista kohtaan, vaikutti niin, \netteivät eskimot puhuneet asiasta mitään luutnantti Hobsonille, jonka \nuudisrakennus silloin oli jo valmiina paikallaan. Ja kun Kaluma ei \nsattunut tietämään koko tarinasta, joka mihinkään luotettaviin \ntodisteisiin perustumatta oli vain yksi monia peräpohjolan käsityksiä \nmaailman synnystä, eivät Fort Espérancen asukkaat hänenkään kauttaan \nsaaneet varoitusta vaarasta, johon he olivat antautuneet asettuessaan \nsille seudulle.\n\nJa varmasti olisi Jasper Hobson, joka muutoinkin oli epäluuloisesti \nkatsellut tämän maaperän outoja erikoisuuksia, eskimoiden ilmoituksen \njohdosta hakenut kauempaa jonkin toisen alueen, lujan ja \njärkkymättömän, laskeakseen siihen kauppatoimistonsa perustuksen.\n\nKun Kaluma oli havainnut Bathurstin niemen kadonneen, hän jatkoi \ntarkastustaan toiselle puolelle Washburnin lahtea, tapaamatta \nkuitenkaan mitään jälkeä niistä, joiden luokse hän oli aikeissa mennä, \nja silloin hänellä ei ollut enää muuta neuvoa kuin palata länteen, \nvenäläisen Amerikan kalastuspaikoille.\n\nHänen lankonsa ja hän lähtivät Mursulahdesta viimeisinä päivinä \nkesäkuuta. He kulkivat rannikkoa myöten, ja heinäkuun lopulla he turhan \nmatkan tehtyään saapuivat Uuden Georgian uudisasunnoille.\n\nKaluma ei luullut enää koskaan saavansa nähdä rouva Paulina Barnettia \ntai muita Fort Espérancen ihmisiä. Hän uskoi heidän uponneen arktisen \nmeren syvyyteen.\n\nSillä kohdalla kertomustaan nuori eskimonainen käänsi kosteat silmänsä \nrouva Paulina Barnettin puoleen ja puristi mitä sydämellisimmin hänen \nkättään. Sitten hän mutisi rukouksen, kiittäen Jumalaa, joka oli hänet \npelastanut juuri tämän ystävän avulla.\n\nKaluma oli omaistensa keskuuteen palattuaan ryhtynyt tavallisiin \ntoimiinsa. Hän ahersi heidän kanssaan Jääniemen kalastusasemalla, joka \nsijaitsi melkein 70. leveysasteella, yli kahdeksansadan kilometrin \npäässä Bathurstin niemestä.\n\nElokuun koko ensi puoliskolla ei tapahtunut mitään mainittavaa. Kuun \nloppupuolella puhkesi ilmi se raju myrsky, joka niin suuresti oli \nhuolestuttanut Jasper Hobsonia ja joka, kuten näytti, oli ulottanut \nhävityksensä koko napameren yli, vieläpä Beringin salmen tuolle \npuolelle saakka. Jääniemellä se oli yhtä hurja ja raivosi yhtä rajuna \nkuin Viktorian saarellakin. Siihen aikaan ajelehtiva saari sijaitsi \nainoastaan noin kolmensadan kilometrin päässä rannikosta, kuten \nluutnantti Jasper Hobson oli mittauksillaan määritellyt.\n\nKuunnellessaan Kaluman selostusta rouva Paulina Barnett, joka kuten \ntiedetään oli täysin selvillä tilanteesta, teki ajatuksissaan nopeasti \nyhteenvedot, joista niiden ohella viimeiset omituiset tapaukset saivat \nselityksensä, etenkin nuoren eskimonaisen tulo saarelle.\n\nEnsimmäisinä myrskypäivinä Jääniemen eskimot pysyivät majoissaan. He \neivät voineet mennä ulos, saati kalastaa. Mutta yöllä elokuun viimeisen \nja syyskuun ensimmäisen päivän välillä Kaluma jonkin aavistuksen \najamana tahtoi käydä rannalla. Ja niin hän lähti uhmaamaan ympärillään \nriehuvaa tuulta ja rankkasadetta ja levottomin silmin tähystelemään \nkuohuvaa merta, jonka laineet kohoilivat pimeässä vuoren korkuisina.\n\nJonkin verran puoliyön jälkeen hän äkkiä luuli näkevänsä jotakin \nmyrskyssä ajelehtivaa, mikä kulki verrattain lähellä rantaa. Hänen \nsilmänsä, jotka, kuten kaikkien sikäläisten alkuasukkaiden, olivat \näärimmäisen tarkat, arktisen talven pitkinä öinä pimeään tottuneet, \neivät voineet pettää. Valtavan iso esine sivuutti rannikkoa noin kolmen \nkilometrin päässä, eikä se voinut olla valas, laiva tai tähän \nvuodenaikaan jäävuori.\n\nMutta Kaluma ei edes miettinyt. Hänen mieleensä nousi eräs ajatus kuin \nilmestys. Hänen kiihottuneen mielensä silmien eteen kuvastuivat hänen \nystävänsä. Hän näki heidät kaikki, rouva Paulina Barnettin, Madgen, \nluutnantti Hobsonin, pikku lapsen, jota hän oli hellästi hyväillyt Fort \nEspérancessa, Niin, tuolla he nyt kaikki kiitivät myrskyssä \najelehtivalla jäälautalla.\n\nHän ei epäillyt silmänräpäystäkään, ei jäänyt hetkeksikään epäröimään. \nHän ajatteli, että nyt oli tarpeellista ilmoittaa haaksirikkoisille, \njoilla siitä ehkei ollut aavistustakaan, että maa oli lähellä. Hän \njuoksi majaansa, tempasi, sieltä yhden tappuroista ja pihkasta \ntehdyistä soihduista, joita eskimot käyttävät yökalastuksillaan, \nsytytti sen ja kiiti rannalle heiluttamaan sitä Jääniemen harjulla.\n\nJuuri tämän tulen olivat Jasper Hobson ja kersantti Long Michelin \nniemellä kyyhöttäessään huomanneet keskellä pimeyttä elokuun viimeisen \nja syyskuun ensimmäisen päivän välisenä yönä.\n\nMikä ilo ja liikutus valtasi nuoren eskimonaisen hänen nähdessään \nmerkinantoonsa vastattavan, kun hän huomasi sen roihun, jonka Jasper \nHobson sytytti ja joka levitti punakeltaista valoaan Amerikan \nrannikolle asti, luutnantin kuitenkaan tietämättä sen olleen niin \nlähellä.\n\nMutta kaikki sammui pian. Myrsky oli tauonnut pariksi minuutiksi joiden \njälkeen nousi uusi puhuri uudella raivolla kaakon puolelta.\n\nKaluma käsitti, että \"hänen saaliinsa\" -- niin hän sitä nimitti -- oli \npääsemässä pakoon hänen käsistään, toisin sanoen, ettei saari \ntulisikaan kiinni mantereeseen. Hän näki saaren, tunsi sen poistuvan \nyöhön ja jälleen jatkavan retkeään ulapalle.\n\nSe hetki tuntui nuoresta eskimonaisesta kauhealta. Hän ajatteli, että \nnyt oli millä hinnalla hyvänsä koetettava saada ystäville tieto heidän \nasemastaan, että heillä ehkä vielä on mahdollisuus pelastautua, että \njokainen menetetty hetki veisi heitä kauemmas mantereesta...\n\nHän ei epäröinyt. Tuossa oli hänen kajakkinsa, heiveröinen vene, jolla \nhän monet kerrat oli uhmannut arktisen meren myrskyjä. Sen hän työnsi \nvesille, kuroi vyötärönsä ympärille hylkeennahkaisen, istuma-aukkoon \ntarkasti sopivan liivitakin ja alkoi meloa pimeää ulappaa kohti.\n\nKertomuksen tässä kohdassa rouva Paulina Barnett painoi hellästi \npoveaan vasten nuorta Kalumaa, pelotonta lasta, ja Madge itki \nliikutuksesta.\n\nKun Kaluma oli antautunut vihaisten aaltojen valtaan, hän tunsi tuulen \nenemmän auttavan kuin vastustavan hänen melomistaan jääsaarelle, joka \nhäämötti hänen edessään.\n\nMeren aallot vyöryivät valtavina hänen kajakkinsa yli, mutta eivät \nvoineet mitään uppoamattomalle veneelle, joka kellui ja keikkui \nlaineiden harjalla kuin lastu. Monta kertaa se meni kumoonkin, mutta \nmuutamalla melankäänteellä Kaluma pyöräytti sen taas pystyyn.\n\nTuntikauden ponnisteltuaan Kaluma viimein erotti ajelehtivan saaren \nselvemmin. Perille pääsemistään hän ei enää epäillytkään, sillä nyt \nhänellä ei ollut enää puoltakaan kilometriä jäljellä!\n\nSilloin hän päästi yön pimeään sen huudon, jonka Jasper Hobson ja \nkersantti Long kuulivat! Mutta silloin Kaluma tunsi, että vastustamaton \nmerivirta, joka kykeni vaikuttamaan hänen kajakkiinsa suhteellisesti \nenemmän kuin Viktorian saareen, vei häntä länteen päin. Turhaan hän \nyritti meloa sitä vastaan! Hänen keveä veneensä kiiti kuin nuoli. Hän \npäästi taas huutoja, joita ei enää kuultu saarelle, sillä se oli jo \nliian kaukana, ja kun aamunkoitto toi vähän valoa, ei Uuden Georgian \nmaista, jotka hän oli jättänyt, eikä ajelehtivasta saaresta, jota hän \najoi takaa, näkynyt enää muuta kuin kaksi taivaanrannalla epäselvänä \nhäämöttävää massaa.\n\nJoutuiko nuori eskimonainen epätoivoon? Ei. Palaaminen Amerikan \nmantereelle oli mahdotonta, sillä sieltä puhalsi hirveä vastatuuli, \nsama tuuli, joka yhdessä merivirran kanssa työnsi saarta ja kuljetti \npuolessatoista vuorokaudessa hänen venettään noin kolmesataa \nkilometriä, kun apuna vielä oli merivirta.\n\nHänellä oli vain yksi keino: pyrkiä ajelehtivalle saarelle pysymällä \nsaman merivirran vietävänä ja samojen aaltojen ajeltavana, jotka \nsaartakin veivät poispäin.\n\nMutta lapsiparan voimat olivat heikommat kuin hänen rohkeutensa. Pian \nalkoi nälkä vaivata häntä. Uupumus lamautti hänen käsivartensa, niin \nettei melomisesta enää ollut paljon apua.\n\nHän ponnisteli sentään vielä useita tunteja ja hänestä näytti kuin hän \npääsisi lähemmäs saarta, josta häntä kuitenkaan ei voitu huomata, hän \nkun oli vain pikkuruinen piste äärettömällä ulapalla. Hän taisteli yhä, \nvaikka hartioita särki ja verille haavautuneet kädet miltei tyyten \nkieltäytyivät toimimasta. Vihdoin voimat kokonaan loppuivat, ja hän \nmenetti tajuntansa, jolloin hänen hauras kajakkinsa jäi tuulen ja \naaltojen heiteltäväksi.\n\nMitä sitten tapahtui? Sitä hän ei olisi osannut sanoa. Kuinka kauan hän \nsillä tavoin harhaili tuuliajolla, kuin laivanhylky? Siitä hänellä ei \nollut tietoa, sillä hän ei tullut tajuihinsa, ennen kuin hänen \nkajakkinsa äkkiä jotakin vasten törmäten halkesi hänen altaan. Kaluma \nupposi kylmään veteen, virkosi siitä tajuihinsa, ja silmänräpäystä \nmyöhemmin iso laine heitti hänet puolikuolleena hiekkarannalle.\n\nSe oli tapahtunut edellisenä yönä melkein päivän valjetessa, siis noin \nkahden kolmen aikaan aamulla.\n\nSiitä hetkestä, jolloin Kaluma oli istuutunut veneeseensä, siihen asti, \nkunnes samainen vene oli hänen altaan särkynyt, oli siis kulunut aikaa \nlähes kolme vuorokautta.\n\nAalloista pelastunut eskimonainen ei alussa tiennyt, mille rannalle \nmyrsky oli hänet kuljettanut. Oliko hän tullut takaisin mantereelle? \nVai oliko hän päinvastoin joutunut sille saarelle, jota hän niin \nuskaliaasti oli ajanut takaa? Jälkimmäistä hän toivoi. Niin, hän \ntoivoi, että tuuli ja merivirta olivat kaiketikin ajaneet hänet \nulapalle päin eivätkä suinkaan takaisin rannikolle.\n\nSe ajatus sai hänet jälleen elpymään. Hän nousi pystyyn ja lähti \nliikkeelle pitkin rantaa.\n\nAavistamattaan nuori eskimonainen oli kohtalon sallimasta joutunut \nsiihen osaan Viktorian saarta, joka ennen oli ollut Mursulahden toisena \nkylkenä. Mutta nykyisissä oloissa hän ei voinut tuntea tätä aaltojen \nkuluttamaa rantaa niiden muutosten tähden, joita siinä oli kannaksen \nmurtumisen jälkeen tapahtunut.\n\nKaluma taivalsi eteenpäin ja välillä pysähtyi, kun voimat pettivät; \nsitten levähdettyään hän taas yritti, mutta matka venyi yhä pitemmäksi, \nja tavan takaa hänen täytyi tehdä kaarroksia, kun meri oli vallannut \nrantaa.\n\nSillä tavoin ponnistellen, milloin laahustaen eteenpäin, milloin \nkaatuen ja taas nousten, hän viimein saapui lähelle sitä pientä \nvesaikkoa, jota rouva Paulina Barnett ja Madge samana aamuna olivat \npitäneet pysähdyspaikkanaan. Muistetaanhan että mainitut retkeläiset \nEskimoniemeen päin mennessään olivat lähellä vesaikkoa tavanneet jälkiä \nlumella. Vähän matkan päässä siitä Kaluma-parka oli kaatunut viimeisen \nkerran.\n\nSiitä lähtien hän lopen uupuneena ja nälissään oli pyrkinyt eteenpäin \nvain ryömien.\n\nMutta nyt oli rohkaiseva toivo syttynyt nuoren Kaluman povessa. Hän oli \nmuutamien askelien päässä rannikosta vihdoin tuntenut Eskimoniemen, \njonka juurella hän omaisineen oli edellisenä vuonna majaillut. Hän \ntiesi olevansa ainoastaan kymmenkunnan kilometrin päässä \nkauppasiirtokunnasta; niinpä piti sinne päästäkseen vain mennä samaa \ntietä pitkin, jota hän niin usein oli kulkenut käydessään tervehtimässä \nystäviään Fort Espérancessa.\n\nTämä ajatus kannusti häntä. Mutta viimein rannalle saavuttuaan hän oli \nniin täysin uupunut, että kaatui lumelle ja menetti viimeisen kerran \ntajuntansa. Ilman rouva Paulina Barnettia hän olisi kuollut siihen \npaikkaan!\n\n-- Mutta, hän sanoi, -- minä tiesin, että hyvä rouva tulisi avukseni ja \nettä Jumala pelastaisi minut teidän kauttanne!\n\nLoppu tiedetään. Salaperäinen aavistus oli juuri tänä päivänä \npakottanut rouva Paulina Barnettin ja Madgen tutkimaan tätä rannikon \nosaa, ja eriskummallinen vaisto käski heidän lähteä käymään \nEskimoniemellä levähdyksensä jälkeen, ennen palaamistansa \nsiirtokuntaan. Tiedetään myös -- ja nuori eskimonainenkin sai sen \nkuulla rouva Paulina Barnettilta -- kuinka jäälautta oli lohjennut ja \nmitä karhu silloin oli tehnyt.\n\nKaiken päätteeksi rouva Paulina Barnett lisäsi hymyillen: Lapsukaiseni, \nsinua en pelastanut minä, vaan kunnon karhu sen teki! Muutoin olisit \nollut hukassa, ja jos se karhu vielä osuu tiellemme, pitää sen saada \nkunnioituksemme ja kiitoksemme!\n\nKertomuksen kestäessä Kaluma oli uudelleen virkistynyt vahvistavaa \nravintoa ja hellää hoitelua saatuaan. Rouva Paulina Barnett ehdotti \nsitten, että lähdettäisiin heti paluumatkalle, jottei heidän \npoissaolonsa pitkittyisi liiaksi. Nuori eskimonainen oli kohta valmiina \nlähtemään.\n\nRouva Paulina Barnett tahtoi kiireimmiten antaa Jasper Hobsonille \ntietoja tämän aamun tapahtumista ja etenkin siitä, että saari\nmyrsky-yönä oli aivan läheltä hiponut Amerikan rannikkoa. Mutta hän \nvaroitti Kalumaa hiiskumasta kenellekään mitään näistä asioista, \nenempää kuin saaren tilasta muutenkaan. Hänen otaksuttaisiin tietenkin \ntulleen vain täyttämään lupaustaan käydä seuraavana kesänä \ntervehtimässä ystäviään. Hänen saapumisensa olisikin omiaan \nvahvistamaan siirtokunnan asukkaita siinä luulossa, ettei mitään \nmuutosta Bathurstin niemen alueella ollut tapahtunut, jos jossakin \nolisi sen suhteen herännyt epäilyksiä.\n\nKello oli kolmen vaiheilla, kun rouva Paulina Barnett, nuori \neskimonainen hänen käsivarteensa nojautuneena ja uskollinen Madge \nlähtivät astelemaan itää kohti, ja ennen kello viittä iltapäivällä \nkaikki kolme saapuivat Fort Espérancen portille.\n\n\n\n\nKAMTSATKAN MERIVIRTA\n\n\nOn helppo kuvailla, minkä vastaanoton nuori Kaluma sai siirtokunnan \nasukkailta. Heistä tuntui kuin heidän ja muun maailman välinen \nkatkennut side olisi solmittu uudelleen. Rouva MacNap, rouva Rae ja \nrouva Joliffe oikein tuhlailivat hänelle hyväilyjään. Huomattuaan pikku \npojan Kaluma riensi ottamaan hänet syliinsä.\n\nNuori eskimonainen oli syvästi liikuttunut eurooppalaisten ystäviensä \nvieraanvaraisuudesta. Kaikki koettivat kilvan palvella häntä ja olivat \nhyvillään tietäessään hänen jäävän koko talveksi siirtokuntaan, sillä \nolihan vuodenaika jo liian pitkälle ehtinyt, jotta hän enää voisi \npalata Uuden Georgian kalastusasemille.\n\nMutta jos nuoren eskimonaisen saapuminen oli Fort Espérancen asukkaille \nperin iloinen yllätys, niin minkä vaikutuksen se tekikään Jasper \nHobsoniin, kun Kaluma rouva Paulina Barnettin tukemana tuli hänen \nnäkyviinsä? Luutnantti ei voinut uskoa silmiään. Nopea ajatus, joka ei \nkestänyt kauempaa kuin salaman leimaus, välähti hänen aivojensa läpi -- \najatus, että Viktorian saari heidän huomaamattansa ja päivittäisistä \npaikanmääritysten teosta huolimatta oli ajautunut kiinni johonkin \nkohtaan Amerikan rannikkoa.\n\nRouva Paulina Barnett luki luutnantin silmistä tämän paikkansa \npitämättömän otaksuman ja pudisti kieltävästi päätään. Siitä Jasper \nHobson käsitti, ettei tilanteessa ollut tapahtunut mitään muutosta, ja \nnyt hän odotti vain rouva Paulina Barnettilta selitystä Kaluman \nläsnäoloon.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin Jasper Hobson ja rouva olivat kävelemässä \nBathurstin niemen juurella, ja luutnantti kuunteli ahnaasti kertomusta \nKaluman seikkailuista.\n\nKaikki Jasper Hobsonin olettamukset olivat siis käyneet toteen. \nRajuilman vallitessa oli kaakkoismyrsky työntänyt ajelehtivan saaren \npois merivirran uomasta! Sinä hirveänä yönä, elokuun viimeisten päivien \nvälillä, jäälautta oli ajautunut lähemmäksi kuin kilometrin päähän \nAmerikan mantereesta. Silloin ei ollut laivan tuli eikä haaksirikkoisen \nhuuto samalla kertaa saapunut Jasper Hobsonin silmiin ja korviin! \nSiellä oli ollut maa, vieläpä aivan lähellä, ja jos tuuli olisi \npuhaltanut vielä yhden tunnin samalta suunnalta, niin Viktorian saari \nolisi törmännyt venäläisen Amerikan rantaan.\n\nMutta tuuli oli kovaksi onneksi kääntynyt, työntäen saaren takaisin \nulapalle. Vastustamaton merivirta oli saanut sen uudestaan valtaansa, \nja siitä pitäen saari oli tavattomalla nopeudella, jota ei mikään \nvoinut hillitä, ja kaakosta tulevien rajujen puuskien kuljettamana \najautunut taas aavalle merelle, päätyen vaaralliseen paikkaan kahden \nvastakkaisen vetovoiman väliin, jotka saattoivat syöstä sekä saaren \nettä siellä olevat onnettomat perikatoon.\n\nLukemattomia kertoja olivat luutnantti ja rouva Paulina Barnett \nkeskustelleet näistä samoista asioista. Jasper Hobson kysyi, oliko \nmainittavampia muutoksia sattunut Bathurstin niemen ja Mursulahden \nvälisellä alueella.\n\nRouva Paulina Barnett vastasi, että muutamin paikoin rannikko näytti \nlaskeutuneen ja että aaltoja vyöryi siellä, missä maaperä hiljattain \nvielä oli niiden ulottumattomissa. Hän kertoi myös, mitä Eskimoniemellä \noli tapahtunut ja kuinka siellä oli rannasta lohjennut melkoinen \nkappale.\n\nTämä kaikki herätti levottomuutta. Olihan päivänselvää, että \nsuhteellisesti lämpimämmät vedet jäytivät saarta kannattavaa \njääkerroksen alapintaa. Se mitä Eskimoniemellä oli jo tapahtunut, voisi \nminä hetkenä tahansa tulla Bathurstin niemen osaksi. Siirtokunnan \nrakennukset saattaisivat jonakin päivänä tai yönä syöksyä syvyyteen, ja \nainoa mikä estäisi sellaisen kohtalon, olisi talvi kaikkine ankarine \npakkasineen, talvi, joka valitettavasti niin kovin viivytteli tuloaan.\n\nSeuraavana päivänä, syyskuun 4:ntenä, luutnantti Hobsonin tekemä \npaikanmääritys osoitti, ettei Viktorian saaren asema ollut \neilispäivästä paljon muuttunut. Saari pysyi liikkumatta vastakkaisten \nvirtojen välissä, ja se oli tavallaan onnellisin tila, missä se saattoi \nolla.\n\n-- Jospa nyt tulisi pakkanen ja meri ympärillämme jäätyisi, Jasper \nHobson sanoi, -- niin pitäisin pelastustamme varmana! Me emme ole tällä \nerää kolmensadankaan kilometrin päässä rannikolta, ja me voisimme kovaa \njäätä myöten päästä joko venäläiseen Amerikkaan tai Aasian puolelle. \nMutta sitä varten talvi, talvi millä hinnalla tahansa, ja pian!\n\nLuutnantin määräysten mukaan tehtiin viimeisiä valmisteluja \ntalvehtimista varten. Parhaillaan koottiin muonaa kotieläimille \npohjolan pitkän yön varalle. Koirat olivat hyvässä terveydentilassa, ja \njoutilaisuus lihotti niitä, mutta eipä mikään huolenpito niistä voinut \nolla liikaa, sillä juuri niille oli tiedossa kyllin ankaraa työtä, \nkunhan Fort Espérance oli jätettävä ja pyrittävä mantereelle avaran \njääkentän halki. Silloin olisi tärkeätä, että ne pysyisivät \nmahdollisimman hyvässä kunnossa. Siksi ei säästetty tuoretta lihaa, \nsemminkään poron, koska näitä eläimiä saatiin siirtokunnan lähistöltä \ntapetuksi mielin määrin.\n\nMitä kotiporoihin tulee, niin ne menestyivät hyvin. Niillä oli tilava \nja mukava navetta ja rehuvaja täynnä heinää ja jäkälää. Porolehmät \nantoivat yllin kyllin maitoa rouva Joliffelle, joka päivittäin käytti \nsitä ruoan valmistukseen.\n\nKorpraali ja hänen pikku vaimonsa olivat myös hoidelleet kasvitarhaansa \npitkin kesää hyvällä menestyksellä. Maaperä oli ennen lumen tuloa \nmuokattu valmiiksi suolaruohon, kuirimon ja Labradorin teen taimia \nvarten. Näitä kallisarvoisia keripukinlääkkeitä ei saanut koskaan \npuuttua siirtokunnasta.\n\nPolttopuita varattiin halkovajat täyteen kattoa myöten. Nyt saisi \nankara ja jäätävä talvi huoleti tulla ja elohopea mielin määrin \njähmettyä putkeensa, mutta sittenkään ei tulisi tarvetta, kuten \nviimetalvisten kovien pakkasten aikana, polttaa talon huonekaluja tai \nmuuta irtainta. Työmestari MacNap ja hänen miehensä olivat puolestaan \nmyös lisänneet polttoainetta, sillä veneveistämöltä oli saatavana koko \njoukko jätteitä.\n\nNäihin aikoihin pyydysteltiin jo muutamia talvitamineissaan olevia \nturkiseläimiäkin, kuten näätiä, kärppiä ja sinikettuja. Marbre ja \nSabine olivat luutnantilta saaneet valtuuden kyhätä pyydyshautoja \nlähiympäristöön. Jasper Hobson ei katsonut olevan syytä evätä heiltä \nsitä lupaa, peläten kiellon herättävän miesten epäluuloja, hänellä kun \nei ollut mitään pätevää tekosyytä, jonka nojalla olisi voinut estää \nturkistavaroiden kokoamista varastoon. Hän tiesi sen kyllä turhaksi ja \nkallisarvoisten, viattomien eläinparkojen surmaamisen hyödyttömäksi. \nMutta kuitenkin niin tehtiin, ja surmattujen turkiseläinten liha \nkäytettiin koirien ravinnoksi, joten melkoiset määrät poronlihaa \nsaatiin säästetyksi.\n\nNäin varustauduttiin siis talvehtimista varten kaikin puolin ikään kuin \nFort Espérance seisoisi vakavallakin perustalla, ja sotamiehet \nosoittivat työssään harrasta intoa, jota heillä varmaankaan ei olisi \nollut, jos he olisivat tienneet, millainen heidän tilanteensa \noikeastaan oli.\n\nSeuraavina päivinä mitä huolellisimmin tehdyt havainnot ilmaisivat, \nettei Viktorian saaren asemassa ollut tapahtunut mitään nähtävää \nmuutosta. Kun Jasper Hobson sai huomata, ettei saari enää siirtynyt, \nhän alkoi taas toivoa parasta. Talventulon merkkejä ei tosin ollut \nvielä luonnossa, sillä lämpömääräkin pysytteli enimmäkseen 9 asteessa \njäätymäkohdan yläpuolella, mutta muutamia joutsenia oli jo nähty \npakenemassa etelää kohti, lauhkeampaa ilmastoa hakemaan. Niin ikään \nmuita lintuja, kookkaita siivekkäitä, joita ei pelottanut lähteä \nmatkalle laajojen merien yli, alkoi vähitellen kadota saaren rannoilta. \nNe tiesivät kyllä, että Amerikan tai Aasian manner, missä ilmasto oli \nleudompi, alue vieraanvaraisempi, kaikenlaatuiset elinehdot paremmat, \nei ollut kaukana ja että niiden siivet jaksaisivat kantaa ne sinne \nasti. Useita lintuja saatiin elävinä kiinni, ja rouva Paulina Barnetdn \nneuvoa noudattaen luutnantti kiinnitti niille kaulaan kumikankaisen \nlapun, johon oli merkitty ajelehtivan saaren asema ja asukkaiden nimet. \nSitten ne laskettiin lentoon ja melkeinpä kadehtien katseltiin niiden \nmenoa suoraan etelää kohti, jonne ne ennen pitkää häipyivät \nsilmänkantamattomiin.\n\nSanomattakin arvaisi, että viestit lähetettiin kaikessa salaisuudessa, \nilman muita todistajia kuin rouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma, \nJasper Hobson ja kersantti Long.\n\nMitä saarella oleviin nelijalkaisiin tulee, ne eivät enää voineet \neteläisimmiltä seuduilta hakea entisiä talvisijojaan. Tähän \nvuodenaikaan, syyskuun ensi päivien jälkeen, peurat, napaseudun \njänikset, jopa itse sudetkin olisivat jo varmaan lähteneet Bathurstin \nniemen tienoilta ja siirtyneet Ison-Karhun ja Orjajärven ympäristöille, \nnapapiirin eteläpuolelle. Mutta tällä kertaa meri oli ylipääsemättömänä \nesteenä, ja eläinten täytyi jäädä odottamaan pakkasen tuloa ja ulapan \njäätymistä kovaksi ja kestäväksi, lähteäkseen sitten pyrkimään \nasuttavammille tienoille. Epäilemättä ne olivat vaistonsa ajamina \nkoettaneet pyrkiä etelään, mutta tultuaan saaren rannalle pysähtyneet \nja sitten niin ikään vaistonsa käskystä, palanneet Fort Espérancen \nlähistölle ihmisten luokse, jotka olivat vankeina niin kuin nekin, \nsamaisten metsästäjien luokse, jotka ennen olivat niiden pelätyimpiä \nvihollisia.\n\nSyyskuun 5:nnestä 9:nteen päivään mennessä havainnot eivät vieläkään \nosoittaneet mitään muutosta Viktorian saaren asemassa. Kahden \nvastakkaisen merivirran välinen laaja pyörre, josta se ei ollut päässyt \neroon, piteli sitä alallaan. Vielä pari, korkeintaan kolme viikkoa \nsellaista tilaa, ja luutnantti voisi uskoa pelastuvansa.\n\nMutta vastoinkäyminen ei ollut vielä lopussa, ja muita, jopa\nyli-inhimillisiä koettelemuksia oli Fort Espérancen asukkaille tulossa.\n\nNiinpä syyskuun 10. päivänä tehty havainto totesi Viktorian saaren \nsiirtyneen paikaltaan. Siirtyminen, toistaiseksi kyllä hitaanpuoleinen, \nkävi pohjoiseen päin.\n\nJasper Hobsonin mieli masentui. Saari oli lopultakin joutunut \nKamtsatkan merivirran vietäväksi! Se oli menossa niitä tuntemattomia \ntienoita kohti, missä on kiinteä jääkenttä. Se kulki napameren \nyksinäisiä lakeuksia kohti, joita inhimillinen tutkimus ei tavoita ja \njoilta ei palata!\n\nLuutnantti Hobson ei peitellyt tätä uutta vaaraa niiltä, jotka tunsivat \ntilanteen salaisuuden. Rouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma, samoin \nkuin myös kersantti Long ottivat uuden iskun vastaan tyynesti \nkohtaloonsa alistuen.\n\n-- Ehkäpä saari pysähtyy vielä, rouva sanoi. -- Sen liike voi pysyä \nhitaana. Olkaamme aina hyvässä toivossa... ja odottakaamme! Talvi ei \nole kaukana, ja sitä paitsi kuljemme sitä kohti. Muuten tapahtukoon \nJumalan tahto!\n\n-- Ystävät, luutnantti Hobson kysyi, -- luuletteko että minun nyt pitää \nilmoittaa tilanne tovereillemme? Te näette, missä tilanteessa olemme ja \nmikä meitä voi kohdata! Eikö ole liian suuren vastuun ottamista, jos \ntällä tavoin salaan heiltä ne vaarat, jotka ovat heitä uhkaamassa?\n\n-- Minä odottaisin vielä, rouva Paulina Barnett vastasi empimättä. -- \nNiin kauan kuin meiltä eivät ole lopussa kaikki mahdollisuudet, ei \ntovereitamme sovi saattaa epätoivoon.\n\n-- Se on minunkin mielipiteeni, kersantti Long lisäsi koruttomasti.\n\nJasper Hobson ajatteli samoin ja tunsi mielihyvää saadessaan \nvahvistuksen omalle ajatukselleen.\n\nSyyskuun 11. ja 12. päivänä siirtyminen pohjoista kohti oli vielä \nilmeisempää. Viktorian saari eteni kuuden-, seitsemäntoista kilometrin \nverran vuorokaudessa. Niin paljon se siis loittoni kaikesta maasta, \ntoisin sanoen kaarsi sangen tuntuvasti Kamtsatkan merivirran mukana yhä \npohjoisemmaksi. Piakkoin se ehtisi samaisen 70. leveysasteen yli, joka \nennen kulki Bathurstin niemen uloimman kärjen kohdalta ja jonka \ntoisella puolella ei ollut mitään maata pistämässä esiin arktiselle \nmerelle päin.\n\nJasper Hobson merkitsi kartalle joka päivä, missä oltiin, ja siten hän \nsai nähdä, mitä rajattomia ulapoita kohti ajelehtiva saari oli \nkulkemassa. Ainoa hyvä puoli tai ainakin vähemmän huono oli se, että \noltiin menossa talvea kohti, kuten rouva Paulina Barnett oli sanonut. \nSillä näin yhä pohjoiseen päin ajautuen kohdattaisiin pikemmin pakkanen \nja sen mukana jäät, jotka vähitellen patoutuisivat heidän saarensa \nympärille yhtenäiseksi jääkentäksi. Mutta jos Fort Espérancen asukkaat \nvoisivatkin silloin toivoa pelastuvansa uppoamasta meren pohjaan, olisi \nheillä sentään suunnattoman pitkä, ehkäpä mahdoton madta edessä \nyrittäessään palata mantereelle jäätyneiden napameren syvyyksien yli. \nJos rakenteilla oleva alus olisi jo valmistunut, niin luutnantti Hobson \nolisi vienyt siihen siirtolakuntansa koko henkilökunnan; mutta kaikesta \nrakennusmestarin uurastuksesta huolimatta se ei ollut ehtinyt valmiiksi \neikä ehtisi vielä pitkiin aikoihin, sillä MacNapin oli pakko käyttää \nkaikki huolensa ja taitonsa sellaisen aluksen rakentamiseen, jonka \nvaraan saattaisi uskoa kahdenkymmenen ihmisen hengen, lisäksi niin \nperäti vaarallisilla vesillä.\n\nSyyskuun 16. päivänä Viktorian saari oli kulkeutunut jo noin sata \nkilometriä pohjoiseen siitä paikasta, jossa se oli ollut muutamia \nvuorokausia liikkumattomana Kamtsatkan ja Beringin salmen merivirtojen \nvälillä. Mutta nyt alkoi yhä useammin näyttäytyä talventulon merkkejä. \nLunta satoi tavan takaa, toisinaan hyvinkin kiinteinä hiutaleina. \nLämpömittari aleni vähin erin. Keskilämpö oli päivisin vielä kuuden \nseitsemän asteen vaiheilla, mutta yöllä se painui jo nollapisteeseen \nsaakka. Aurinko teki loivan kaaren taivaanrannan yläpuolelle eikä \nkohonnut puolipäivän aikaan enää kuin muutaman asteen verran, pysyen \nvuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista yksitoista tuntia \nnäkymättömissä.\n\nVihdoin, syyskyyn 16. ja 17. päivän välisenä yönä, näkyi ensimmäisiä \njäätymisen merkkejä meressä. Ne olivat pieniä erillisiä kiteytymiä, \nlumihiutaleen näköisiä, joita ikään kuin takertui vedenpintaan. Saattoi \nhuomata, kuten kuuluisa merenkulkija Scoresby oli havainnut, että veden \npinnalle ilmestyneet hiutaleet vaimensivat aallonkäyntiä samoin kuin \nöljy, jota merimiehet samassa tarkoituksessa valavat veteen. Pienet \njäähileet näyttivät olevan halukkaita liittymään toisiinsa ja olisivat \nvarmasti niin tehneedcin, ellei aallonkäynti olisi särkenyt niitä ja \nerottanut toisistaan, heti kun ne olivat liittyneet vähänkin \nsuuremmaksi pinnaksi.\n\nJasper Hobson katseli äärimmäisen tarkkaavasti nuorten jäähileiden ensi \nilmestymistä. Hän tiesi, että yksi vuorokausi riittäisi viiden kuuden \nsentin paksuisen jääkuoren kehittymiseen, ja sellainen kannattaisi jo \nmiestä. Hän arveli Viktorian saaren ajelehtimisen pohjoista kohti siis \nennen pitkää pysähtyvän.\n\nMutta toistaiseksi päivä turmeli, mitä yö sai tehdyksi, ja vaikka \nsaaren ajautuminen yön aikana jääesteistä hidastui, eivät särkyneet ja \nsulaneet jäät päivällä haitanneet sen kulkua, joka huomattavan \nväkevässä virrassa kävikin hyvää vauhtia.\n\nJa niin siirtyminen pohjoisia seutuja kohti jatkui edelleen, eikä sen \npysähdyttämiseksi voitu tehdä mitään.\n\nSyyskuun 21. päivänä, syyspäiväntasauksen aikana, päivä ja yö olivat \nyhtä pitkät, ja siitä hetkestä alkaen yön tuntien luku kasvoi päivän \nkustannuksella. Talvi näytti kaikesta päättäen olevan tulossa, mutta ei \nkiirettä pitävänä eikä ankarana. Näihin aikoihin Viktorian saari oli \nloitonnut jo melkein koko asteen verran 70. leveyspiirin yli, ja ensi \nkertaa se alkoi myös kiertää keskuksensa ympäri. Jasper Hobson arvioksi \ntämän liikkeen noin neljännesympyräksi.\n\nOn helppo ymmärtää, kuinka luutnantti Hobson kävi tämän havainnon \njohdosta levottomaksi. Luonto näet uhkasi paljastaa kaikkein \nlyhytnäköisimmillekin salaisuuden, jota hän oli suojellut kuin \nsilmäteräänsä. Pyörimisliikkeen tähden olivatkin ilmansuunnat saarella \njo muuttuneet. Bathurstin niemi ei ollut enää pohjoisen puolella, vaan \nidässä päin. Aurinko, kuu ja tähdet eivät enää nousseet ja laskeneet \ntavallisilla kohdilla taivaanrantaa, ja oli mahdotonta, etteivät \nsellaiset miehet kuin MacNap, Rae, Marbre ja muut huomaisi niin \nilmeistä muutosta.\n\nMutta Jasper Hobsonin suureksi mielihyväksi nuo kelpo sotamiehet eivät \nnäyttäneet panevan mitään merkille. Ilmansuuntien muutos ei ollut vielä \nmullistava; toisaalta taas alinomainen sumu ei sallinut havainnoida \ntarkoin tähtien nousuja ja laskuja.\n\nJoka tapauksessa näytti lisäksi tullut pyörivä liike jouduttavan menoa \neteenpäin. Siitä päivästä lähtien Viktorian saari ajautui ainakin \nkilometrin tunnissa. Se nousi vieläkin ylemmäksi pohjoiseen, poistuen \nyhä kauemmas mantereesta. Jasper Hobson ei jättäytynyt epätoivoon, \nsillä sellainen oli vierasta hänen luonteelleen, mutta hän tunsi \njoutuneensa perikadon omaksi, ja toivoi vain talvea, toisin sanoen \npakkasta hinnalla millä hyvänsä.\n\nSillä välin lämpötila aleni vielä. Lunta satoi runsaasti syyskuun 23. \nja 24. päivänä, ja pysähtyen jääkuorelle, jota kylmä jo lujitti minkä \nehti, se lisäsi jään paksuutta. Vähitellen valmistui ääretön \njäätasanko. Saari murtautui siitä kyllä vielä läpi, vastustuskyky \nlisääntyi hetki hetkeltä. Meri vetäytyi jäähän yltympäri \nsilmänkantamattomiin saakka.\n\nVihdoin syyskuun 27. päivän havainto osoitti Viktorian saaren\njoutuneen vangiksi äärettömän jääaavikon keskelle, eilisestä asti \nliikkumattomana. Se oli nyt alallaan, ja sen maantieteellinen asema oli \n177° 22' pituutta ja 77° 57', leveyttä, siis enemmän kuin \nkahdeksansadan kilometrin päässä kaikesta mannermaasta!\n\n\n\n\nJASPER HOBSONIN TIEDONANTO\n\n\nSellainen oli tilanne. Saari oli \"ankkurissa\", kersantti Longin \nsanontatapaa käyttäen; se oli pysähtynyt, jäänyt kiinni paikalleen, \nkuten siihen aikaan, jolloin kannas piteli sitä Amerikan mantereessa. \nMutta kahdeksansadan kilometrin välimatka erotti sen asutuista maista, \nja nämä kahdeksansataa kilometriä oli kuljettava reellä meren kovaksi \njähmettynyttä pintaa myöten, pakkasen luomien jäävuorten välitse, \narktisen talven ankarimpina kuukausina.\n\nSe oli hirvittävä yritys, eikä kumminkaan ollut varaa empiä. Talvi, \njota luutnantti Hobson oli mitä hartaimmin toivonut, oli vihdoin \nsaapunut, pysäyttänyt saaren surullisen retken pohjoista kohti ja \nluonut kahdeksansadan kilometrin pituisen sillan sen ja lähimpien \nmannermaiden välille. Näitä uusia mahdollisuuksia oli siis käytettävä \nja perimmäiseen pohjolaan eksynyt siirtokunta saatettava takaisin \nkotimaahansa.\n\nTosiaan, kuten luutnantti Hobson selitti ystävilleen, ei voitu jäädä \nodottamaan tulevan kevään jäidenlähtöä, toisin sanoen, jättäytyä taas \nalttiiksi Beringin meren virtojen oikuille. Nyt piti siis vain odottaa, \nkunnes meri jäätyisi kyllin kestäväksi, toisin sanoen, arviolta noin \nkolmen tai neljän viikon aika. Tästä lähtien luutnantti Hobson aikoi \npanna toimeen tiiviitä tutkimuksia saarta ympäröivällä jääkentällä, \nsaadakseen selville, missä määrin se kesti, mitä mahdollisuuksia siellä \nsaattaisi tarjoutua reellä kulkemiselle ja kummalle suunnalle olisi \nparempi lähteä, Aasianko rannikkoa vai Amerikan mannerta kohti.\n\n-- Sanomattakin on selvää, Jasper Hobson lisäsi, keskustellessaan \nnäistä asioista rouva Paulina Barnettin ja kersantti Longin kanssa, -- \nettä Uuden Georgian alue eikä Aasian rannikko on meistä mieluisampi, ja \nettä me, molempien tarjotessa yhtä hyviä etuja, suuntaamme venäläistä \nAmerikkaa kohti.\n\n-- Kalumasta meille on silloin paljon hyötyä, rouva Paulina Barnett \nsanoi, -- sillä siellä syntyneenä ja kasvaneena hän tuntee \ntäydellisesti Uuden Georgian seudut.\n\n-- Tietysti suurta hyötyä, luutnantti Hobson myönsi, -- ja hänen \ntulonsa meidän luoksemme oli suorastaan kaitselmuksen lahja. Häntä \nsaamme kiittää siitä, että meidän nyt on helppo päästä Fort Michelin \nsiirtokuntaan Nortonin lahdelle tai myös paljon etelämmäksi, Uuteen \nArkangeliin, johon jäämme viettämään talvea.\n\n-- Fort Espérance parka! rouva Paulina Barnett virkkoi. -- Sellaisella \nvaivalla ja työllä rakennettu, ja teidän, herra Jasper, niin onnellisin \nentein perustama! Oikein raastaa sydäntä, kun se täytyy jättää tänne \nsaarelle, jääaavikon keskelle, kukaties läpipääsemättömän jääkentän \ntaakse! Kun lähdemme täältä, sydämeni vuotaa verta lausuessani sille \njäähyväiset!\n\n-- Minä kärsin siitä yhtä paljon kuin te, luutnantti Hobson vastasi, --\nja ehkäpä enemmänkin! Se oli elämäni tärkein työ. Olinhan pannut \nliikkeelle kaiken ymmärrykseni ja tarmoni rakentaessani tätä niin \nonnettomasti nimitettyä Fort Espérancea, enkä voi toipua, jos siitä on \npakko luopua. Entä mitä kaikesta tästä sanoo yhtiö, joka on uskonut \nminulle tämän yrityksen ja jonka vähäinen asiamies vain olen!\n\n-- Se sanoo, herra Jasper, että te olette tehnyt velvollisuutenne, \nrouva Paulina Barnett huudahti ylevän reippaasti, -- se sanoo, että te \nette ole vastuussa luonnon oikuista, sillä luonto on kaikkialla ja \nkaikkina aikoina ihmisen kättä ja järkeä voimakkaampi. Se ymmärtää, \nettä te ette ole voinut ennalta tietää, mitä nyt on tapahtunut, sillä \nse oli ihmisaavistusten ulkopuolella. Se tietää vielä lopuksi, että \nteidän älynne ja henkisen jäntevyytenne ansiosta sen ei tarvitse \nvalittaa menettäneensä ainoatakaan huostaanne uskotuista tovereista.\n\n-- Kiitos, hyvä rouva, luutnantti vastasi puristaen rouva Paulina \nBarnettin kättä; -- kiitän teitä sanoista, jotka rohkaisevat sydäntäni, \nmutta tunnen jonkin verran ihmisiä; uskokaa miniia: parempi onnistua \nkuin epäonnistua.\n\nTahtoen katkaista luutnantin surulliset mietelmät kersantti Long käänsi \nkeskustelun nykyisiin oloihin ja alkoi puhua valmistuksista lähtöä \nvarten, kysyen muun muassa, aiottiinko jo kertoa tovereille Viktorian \nsaaren todellisesta tilanteesta.\n\n-- Odottakaamme vieläkin, Jasper Hobson vastasi; -- me olemme \nvaikenemisellamme tähän asti säästäneet ystäväparkoja suuresta huolesta \nja levottomuudesta. Odottakaamme, kunnes lähtöpäivämme on lopullisesti \nmäärätty, ja antakaamme heidän silloin tietää koko totuus!\n\nSe jäi päätökseksi, ja siirtokunnan työt jatkuivat tavallista menoaan \nvielä muutamia viikkoja.\n\nMillainen oli vuosi sitten Fort Espérancen asukkaiden, silloin niin \nonnellisten ja tyytyväisten, tilanne?\n\nVuosi sitten näyttivät talven ensi oireet samanlaisilta kuin nytkin. \nRannoille alkoi vähitellen ilmestyä jääriitettä. Järvi, jonka vesi oli \ntyynempi kuin meren, meni ensiksi jäähän. Lämpötila pysyi päivisin \nparin asteen verran sulamispisteen yläpuolella ja painui yöllä kolme \nneljä astetta sen alapuolelle. Jasper Hobson alkoi suositella \nmiehilleen pukeutumista talvitamineisiin, turkkeihin, villavaatteisiin. \nTalon sisällä järjestettiin tiivisteet kuntoon, samoin ilmasäiliö ja \nilmapumput. Paaluaitauksen ympäristölle ja Bathurstin niemen tienoille \nviritettiin satimia ja ansoja, ja Sabine ja Marbre kehuivat \npyydysonneaan. Vihdoin saatiin viimeisetkin jäärakennuksen sisustustyöt \nloppuun.\n\nTänä vuonna tämä kelpo väki menetteli samaan tapaan. Vaikka itse \nasiassa Fort Espérance oli melkoisesti pohjoisempana kuin viime\ntalven alkupuolella, ei erotus näkynyt huomattavana muutoksena \nkeskilämpömäärässä, vaan pikemminkin pakkanen tuntui nyt lievemmältä \nkuin viime talvikauden alkaessa. Otaksuttavasti tähän oli syynä sekin, \nettä talvehtijat olivat jo tottuneet kovaan ilmastoon.\n\nKuitenkin on mainittava, että huono vuodenaika ei tullessaan osoittanut \ntavallista ankaruuttaan. Sää oli kostea, ja ilmassa kiiri joka päivä \nusvia, jotka muuttuivat milloin vesi-, milloin lumisateeksi. Ainakaan \nluutnantti Hobsonin mielestä ei ollut tarpeeksi kylmä sää.\n\nSaaren ympärillä meri oli kyllä jäässä, mutta ei säännöllisesti ja \njatkuvasti. Laajat mustat läikät siellä täällä osoittivat, että \njäälautat olivat vielä heikosti toisissaan kiinni. Kuului alinomaa \nryskettä, joka syntyi jääröykkiöiden sortumisesta, kun ne olivat \nkeräytyneet lukemattomista pienistä lohkareista, jotka eivät olleet \njäätyneet riittävän lujasti toisiinsa kiinni ja joiden ylempiä \nliitossaumoja sade liotti erilleen. Ei ollut huomattavissa sitä ankaraa \npuristusta, joka tavallisesti syntyy silloin, kun jäät kiteytyvät \näkkipikaa ankaralla pakkasella ja kasaantuvat päällekkäin. Jäävuoret ja \nahtojäätkin olivat harvinaisia, eikä kiinteätä jääkenttää vielä noussut \nnäköpiiriin.\n\n-- Tämä on sellaista vuodenaikaa, kersantti Long toisti usein, -- joka \nei suinkaan olisi pahaksi luoteisväylän tai pohjoisnavan etsijöille, \nmutta se on erikoisen epäsuotuisa meidän aikomuksillemme ja estää \npaluumme kotimaahan.\n\nSää pysyi samanlaisena vielä koko lokakuun, ja Jasper Hobson totesi, \nettä keskilämpö ei sivuuttanut jäätymäpistettä. Tunnettuahan on, että \non tarpeen seitsemän, kahdeksan asteen pakkanen useiden vuorokausien \naikana, ennen kuin meri menee kiinteään jäähän.\n\nEräs seikka muuten, joka ei jäänyt huomaamatta rouva Paulina \nBarnettilta, yhtä vähän kuin luutnantti Hobsoniltakaan, osoitti, ettei \njääkenttää pitkin voinut kulkea.\n\nSaarelle vangiksi jääneet turkiseläimet, peurat, sudet ym., olisivat \ntietenkin paenneet matalemmille leveysasteille, jos pako olisi ollut \nmahdollinen, toisin sanoen, jos jäätynyt meri olisi suonut varman \npääsytien. Mutta niitä oli yhä edelleen runsaasti siirtokunnan \nympärillä, ja ne pyrkivät yhä enemmän ihmisen läheisyyteen. Niinpä tuli \nsusiakin pyssynkantaman päähän talon paaluaidan luo, ahdistaakseen \nnäätiä tai napaseudun jäniksiä, jotka olivat niiden ainoana ravintona. \nNälkiintyneitä poroja, joilla ei ollut enää ruohoa ja jäkälää \npureksittavakseen, liikuskeli laumoittain Bathurstin niemen tienoilla. \nMuuan karhukin -- epäilemättä sama, johon rouva Paulina Barnett ja \nKaluma olivat liittyneet kiitollisuuden siteillä -- kuljeskeli usein \nmetsikössä, järven rantamilla. No niin, kun siellä oleili kaikenlaisia \neläimiä, etenkin märehtijöitä, jotka tarvitsivat yksinomaan \nkasvisravintoa, ja kun ne pysyivät Viktorian saarella vielä \nlokakuussakin, se todisti, että ne eivät voineet vieläkään paeta \nsieltä.\n\nOn jo sanottu, että keskilämpö pysyi sulamispisteessä. Mutta kun Jasper \nHobson katseli päiväkirjaansa, hän näki, että viime vuonna lämpömittari \nlokakuussa osoitti kymmenen asteen pakkasta. Mikä ero ja kuinka \noikullinen on lämpömäärä napaseuduilla!\n\nTalvehtijat eivät siis kärsineet mitään kylmästä, eikä heidän ollut \npakko pysytellä sisällä huoneessa. Sen sijaan kosteuden määrä oli \nsuuri, sillä vettä ja lumiräntää satoi alituisesti, ja ilmapuntari \nilmoitti alenemisellaan, että ilmakehä oli vesihöyryjen kyllästämä.\n\nLokakuun kuluessa Jasper Hobson ja kersantti Long tekivät useita retkiä \ntutustuakseen saarta ympäröivän jääkentän tilaan. Eräänä päivänä he \nmenivät Michelin niemeen, entisen Mursulahden toiseen kylkeen, haluten \nottaa selville, oliko kulku mahdollista joko Amerikan tai Aasian \nmantereelle ja voisiko lähtöajan jo määrätä.\n\nMutta jääkentän pinta oli täynnä vesilätäköitä, ja muutamin paikoin oli \nhalkeillut railoja, jotka ehdottomasti estäisivät rekimatkan. Näyttipä \nsiltä, ettei voisi jalkaisinkaan lähteä jääaavikolle, missä oli melkein \nyhtä paljon sulia kuin koviakin kohtia. Se jääpuikkojen, kiteiden, \nsärmiöiden ja kaikenlaisten monikulmioiden paljous, joka törrötti esiin \njääkentän pinnasta, tehden siitä ikään kuin tippukivijähmettymän, \nosoitti hyvinkin selvästi kuinka riittämätön, epäsäännöllinen ja \najoittainen pakkanen oli ollut. Jääkenttä, vaikka se olisi kestänytkin \nrekien painon, oli liian rosoinen kulkutieksi.\n\nLuutnantti Hobson ja kersantti Long taivalsivat parin kilometrin matkan \netelään päin, mutta kulku oli tavattoman vaikeata ja heiltä meni siihen \nmonta tuntia. He saivat havaita, että vielä oli pakko odottaa, ja he \npalasivat pettynein toivein Fort Espéranceen.\n\nSitten tulivat marraskuun ensimmäiset päivät. Lämpötila laski vähän, \nmutta vain muutamia asteita. Eikä siinä kylliksi. Viktorian saari \nkietoutui paksuun, kosteaan usvaan. Huoneissa oli pidettävä kaiken \npäivää lamppuja palamassa. Mutta valaistusmenoja olisi oikeastaan ollut \nsupistettava mahdollisimman vähiin. Sillä öljyvarasto oli hyvin pieni, \nkun kapteeni Craventyn kuormasto ei ollut saapunut uusimaan \nsiirtokunnan varastoja, ja mursunpyynti oli käynyt mahdottomaksi, kun \nniitä ei oleskellut ajelehtivan saaren rannikolla. Jos siis \ntalvenvietto sellaisissa olosuhteissa kävisi pitkälliseksi, olisi \ntalvehtijoiden piakkoin rajoituttava käyttämään eläinten rasvaa, jopa \nkuusenpihkaa, saadakseen itselleen edes jonkin verran valoa. Jo \nnykyäänkin päivät olivat koko lailla lyhyet, ja aurinko, joka näytti \nvain kalpealta, lämmöttömältä ja loisteettomalta kiekolta, pysyi enää \nvain pari tuntia taivaanrannan yläpuolella. Niin, tosin nyt oli talvi \nsumuinen, vesi- ja lumisateinen, mutta pakkanen pysyi poissa.\n\nMarraskuun 11. päivänä vietettiin Fort Espérancessa juhlaa, mikä näkyi \nsiitä, että rouva Joliffe tarjosi päivälliseksi ylimääräisiä herkkuja. \nNyt olikin MacNapin pikku Michelin syntymäpäivä. Poika tuli juuri \ntänään vuoden vanhaksi. Hän oli terve ja hyvinvoipa miehenalku, jolla \noli vaaleat kiharat ja siniset silmät. Hän oli isänsä näköinen, ja \nsiitä rakennusmestari oli kovin ylpeä. Juhlan kunniaksi poikanen \npunnittiin. Hän oli näkemisen arvoinen rehkiessään ja kirkuessaan \nvaakalaudalla. Hän painoi totisesti neljätoista kiloa! Sellaisesta \nsaavutuksesta kajahtivat eläköönhuudot ja onnentoivotukset, jotka \nhyvinkin ansaitsi rouva MacNap imettäjänä ja äitinä. Ei ole juuri \nhelppo käsittää, minkä vuoksi korpraali Joliffe omisti melkoisen osan \nonnitteluista itselleen. Kasvatusisänä kaiketikin tai kukaties \nlapsenpiikana! Kunnon korpraali oli niin paljon kanniskellut, \nhemmotellut ja tuutinut pienokaista, että hän uskoi merkitsevänsä \njotakin lapsukaisen painossa.\n\nSeuraavana päivänä, marraskuun 12:ntena, aurinko ei enää näyttäytynyt \ntaivaanrannan yläpuolella. Pitkä napaseudun yö alkoi, jopa yhdeksän \npäivää aikaisemmin kuin edellisenä talvena Amerikan mantereella, sillä \noltiinhan nyt pohjoisemmassa kuin silloin.\n\nMutta tämä auringon katoaminen ei vaikuttanut muutosta ilmanlaatuun. \nLämpötila pysyi sellaisena kuin tähänkin asti, oikullisena, \nhäilyväisenä. Lämpö laski toisena päivänä ja kohosi toisena.\nVesi- ja lumisade vuorottelivat. Tuuli oli heikko, eikä vakiintunut \npysyväiseksi millekään suunnalle, käväisipä toisinaan samana päivänä \nkaikissa ilmansuunnissa koko kompassin ympäri. Ilman yhtämittainen \nkosteus herätti pelkoa, se kun saattoi aiheuttaa talvehtijoille \nkeripukkitaudin. Toisaalta, vaikkakin sitruunamehu ja kalkkipastillit \nalkoivat olla lopussa, kun luvattu muonalähetys jäi tulematta, oli \nsuolaruoho- ja kuirimosato hyväksi onneksi ollut runsas, ja luutnantti \nHobsonin suositusta noudattaen niitä aineita käytettiin joka päivä \nsäännöllisesti.\n\nMutta viimein oli pantava kaikki peliin, että päästäisiin lähtemään \nFort Espérancesta. Nykyisissä olosuhteissa ehdittäisiin tuskin kolmessa \nkuukaudessa taivaltaa lähimmällekään mantereelle. Ja kun jäämatkalle \nlähtenyttä retkikuntaa ei voitaisi jättää sellaiseen vaaraan, ettei se \nennen jäiden lähtöä vielä olisikaan ehtinyt kiinteälle maalle, piti \nlähteä matkalle viimeistään marraskuun lopussa.\n\nSe puoli asiaa oli siis selvä. Mutta jos matka kävisi vaikeaksi, vaikka \njääkenttä olisikin kaikista paikoin lujaksi jähmettynyt, se uhkaisi \nnäin epävarmoissa oloissa muuttua suorastaan vaaralliseksi.\n\nMarraskuun 13. päivänä Jasper Hobson, rouva Paulina Barnett ja \nkersantti Long kokoontuivat päättämään lähtöpäivän. Kersantin mielipide \noli se, että saarelta oli lähdettävä niin pian kuin suinkin.\n\n-- Sillä, hän sanoi, -- meidän täytyy ottaa huomioon kaikki mahdolliset \nviivytykset kahdeksansadan kilometrin matkalla. Ja meidän täytyy ennen \nmaaliskuuta astua maihin mantereelle; muuten saattaa käydä niin, että \njäiden lähdön alkaessa joudumme vielä pahempaan tilanteeseen kuin nyt \nsaarellamme.\n\n-- Mutta, rouva Paulina Barnett vastasi, -- onko meri joka paikasta \nkylliksi jäätynyt?\n\n-- On, kersantti Long selitti, -- ja joka päivä jää käy yhä \npaksummaksi. Sitä paitsi ilmapuntari nousee jo vähitellen. Se tietää \nlämpömäärän laskemista. No niin, kunnes matkavalmistuksemme on loppuun \nsuoritettu -- ja siihen menee viikon päivät, luullakseni -- toivon, \nettä pakkanen on lopullisesti vakiintunut.\n\n-- Oli miten oli, luutnantti Hobson sanoi, -- talvi alkaa huonosti, ja \nkaikki kääntyy meitä vastaan. Toisinaan on nähty näillä merillä \noutojakin talviaikoja, sellaisia, että hylkeenpyydystäjät ovat voineet \npurjehtia siellä, missä toisina vuosina eivät kesälläkään olisi saaneet \nyhtään senttiä vettä emäpuunsa alle. Mutta sittenkin myönnän, ettei \nmeillä ole aikaa menettää päivääkään. Valitan vain, ettei tälle \nilmastolle ominainen lämpömäärä ole tullut avuksemme.\n\n-- Kyllä se tulee, rouva Paulina Barnett sanoi. -- Joka tapauksessa \nmeidän pitää olla valmiina käyttämään olosuhteita hyväksemme. Miksi \najaksi viimeistään olette aikonut määrätä lähdön, herra Jasper?\n\n-- Marraskuun loppu on kaikkein myöhäisin aika, luutnantti Hobson \nvastasi; -- mutta jos viikon perästä, siis kahdennenkymmenennen päivän \nvaiheilla, lähtövalmistukset on tehty ja kulku mahdollista, pitäisin \nsitä edullisena, ja me lähtisimme liikkeelle.\n\n-- Hyvä on, kersantti Long sanoi. -- Siis matkavalmistuksiin \nviipymättä!\n\n-- Silloin, herra Jasper, rouva Paulina Barnett kysyi, -- teidän on kai \nannettava tovereillemme tieto, missä tilanteessa he ovat?\n\n-- Niin on, hyvä rouva. Nyt on tullut aika puhua, koska kerran pitää \ntoimia.\n\n-- Ja milloin aiotte ilmoittaa heille sen, mitä he eivät vielä tiedä?\n\n-- Heti paikalla. -- Kersantti Long, Jasper Hobson jatkoi kääntyen \naliupseerinsa puoleen, joka kapsahti samassa asentoon, -- kootkaa \nkaikki miehenne isoon pirttiin kuulemaan tiedonantoa.\n\nKersantti Long teki koneellisen käännöksen ja meni ulos säännöllisin \naskelin, käsi ohimolle nostettuna.\n\nMuutamiksi minuuteiksi rouva Paulina Barnett ja luutnantti Hobson \njäivät kahden kesken. He eivät hiiskuneet sanaakaan.\n\nKersantti palasi pian ilmoittamaan Jasper Hobsonille, että hänen \nmääräyksensä oli täytetty.\n\nSitten Jasper Hobson ja rouva menivät isoon pirttiin. Kaikki \nsiirtokunnan asukkaat, miehet ja naiset, olivat koolla lamppujen \nheikosti valaisemassa huoneessa.\n\nJasper Hobson astui toveriensa keskelle ja lausui vakavalla äänellä:\n\n-- Ystävät, tähän saakka olen uskonut velvollisuudekseni, säästääkseni \nteitä turhilta huolilta, salata teiltä tilanteen, jossa meidän \nuudisasuntomme Fort Espérance on... Maanjäristys on erottanut meidät \nmantereesta... Tämä Bathurstin niemi on irtautunut Amerikan \nrannikosta... Meidän niememme ei ollut muuta kuin jääsaari, ajelehtiva \nsaari...\n\nSamassa Marbre astui Jasper Hobsonin eteen ja lausui varmalla äänellä:\n\n-- Me tiesimme sen, herra luutnantti!\n\n\n\n\nYRITTÄMISEN MAHDOLLISUUS\n\n\nHe tiesivät sen, kelpo miehet! Ja välttääkseen lisäämästä päällikkönsä \nhuolia he olivat tekeytyneet mistään tietämättömiksi ja ahertaneet \ntalvehtimistöissään yhtä innokkaasti kuin ainakin. Liikutuksen kyynelet \nherahtivat Jasper Hobsonin silmiin. Hän ei koettanutkaan salata \ntunteitaan, vaan tarttui Marbren ojennettuun käteen ja puristi sitä \nsydämellisesti.\n\nNiin, kelpo sotilaat olivat selvillä kaikesta, sillä Marbre oli jo \naikoja sitten arvannut kaikki. Peurahaudan täyttyminen suolaisella \nvedellä, Fort Reliancesta odotetun kuormaston jääminen tulematta, \npäivittäinen pituus- ja leveysastehavaintojen teko, mikä kiinteällä \nmaalla olisi ollut tarpeeton toimenpide, se varovaisuus, jota \nluutnantti Hobson oli koettanut noudattaa vetäytyessään tekemään näitä \nhavaintojaan muiden näkemättä, ne eläimet, jotka eivät ennen talven \ntuloa paenneet matkoihinsa, ja vihdoin viime päivinä tapahtunut \nilmansuuntien muuttuminen, jonka he kyllä olivat hyvin huomanneet -- \nkaikki nämä seikat yhdessä olivat saaneet Fort Espérancen asukkaat \nkäsittämään tilanteen. Ainoastaan Kaluman tulo saarelle oli heistä \ntuntunut arvoitukselliselta, eivätkä he selviytyneet siitä muutoin kuin \notaksumalla, että -- mikä muutoin itse pääasiassa olikin oikein -- \nmyrsky oli sattumalta heittänyt nuoren eskimonaisen saaren rannalle.\n\nMarbre, joka ensiksi oli tajunnut tilanteen, oli ilmaissut ajatuksensa \nrakennusmestari MacNapille ja seppä Raelle. Kaikki kolme katsoivat \ntilannetta kylmäverisesti silmiin ja olivat yhtä mieltä siitä, että \ntämä asia oli ilmoitettava, ei ainoastaan miehille, vaan myös naisille. \nSitten kaikki olivat sopineet, etteivät he olisi tietävinään mitään, \nvaan noudattaisivat sokeasti päällikkönsä määräyksiä niin kuin \nennenkin.\n\n-- Te olette kelpo ihmisiä, hyvät ystävät, sanoi Marbren selityksen \nkuultuaan rouva Paulina Barnett, jota sellainen hienotunteisuus syvästi \nliikutti; -- te olette kunnioitettavia ja urhoollisia sotamiehiä!\n\n-- Ja luutnanttimme, MacNap vastasi, -- voi luottaa meihin. -- Hän on \ntehnyt velvollisuutensa, me teemme omamme.\n\n-- Niin, rakkaat toverit, taivas ei hylkää meitä, Jasper Hobson sanoi; \n-- mutta meidän tulee itsekin avustaa pelastustamme.\n\nSitten Jasper Hobson kertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut siitä \nasti, kun maanjäristys oli murtanut kannaksen ja tehnyt Bathurstin \nniemen manneralueista saaren. Hän kertoi, kuinka keväällä jäiden \nlähdettyä merestä, uusi saari oli ajautunut tuntemattoman merivirran \nviemänä kolmisensataa kilometriä rannasta; kuinka myrsky oli \nkuljettanut sen takaisin maan näkyville, mutta sitten vienyt sen \nuudestaan kauaksi yöllä elokuun 31. päivää vasten; kuinka vihdoin uljas \nKaluma oli antautunut hengenvaaraan, tullakseen eurooppalaisten \nystäviensä avuksi. Hän teki myös selkoa muutoksista saarella, joka \nlämpimien vesien kuluttamana vähitellen oheni ja rakoili, ja mitä \npelkoa hän oli tuntenut sen johdosta, että saari joko saattoi ajautua \nTyyneenmereen tai joutua Kamtsatkan merivirran valtaan. Vihdoin hän \nantoi tovereilleen tiedoksi, että ajelehtiva saari oli lopullisesti \npysähtynyt viime syyskuun 27. päivänä.\n\nLopuksi otettiin esille arktisten vesien kartta, ja Jasper Hobson \nnäytti sen paikankin, missä saari nyt sijaitsi yli kahdeksansadan \nkilometrin päässä kaikesta maasta.\n\nHän päätti esityksensä huomauttamalla, että tilanne oli erittäin \nvaarallinen, että saari ehdottomasti survoutuisi rikki jäidenlähdön \nrytäkässä ja että mieluummin kuin turvauduttaisiin alukseen, joka ei \nvoisi valmistua käyttökuntoon ennen kuin vasta ensi kesänä, heidän \npitäisi käyttää hyväkseen talvea ja pyrkiä Amerikan mantereelle suoraan \njäitse.\n\n-- Meillä on kuljettavana runsaasti kahdeksansadan kilometrin matka \npakkasessa ja pimeässä. Se on kyllä vaikea, hyvät ystävät, mutta te \nymmärrätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei se ole vältettävissä.\n\n-- Heti kun annatte lähtömerkin, herra luutnantti, MacNap vastasi, -- \nseuraamme teitä!\n\nKun kaikki oli sitä myöten selvää, ryhdyttiin täydellä kiireellä \nvaarallisen matkan valmistuksiin. Miehet olivat rohkein mielin \nalistuneet kahdeksansadan kilometrin matkaan sellaisissa olosuhteissa. \nKersantti Long johti töitä, samalla kun Jasper Hobson, molemmat \nmetsästäjät ja rouva Paulina Barnett kävivät tuon tuostakin \ntarkastelemassa jäätikön tilaa. Kaluma oli usein heidän mukanaan, ja \nhänen kokemukseen perustuvat huomautuksensa saattoivat olla \nluutnantille suureksi hyödyksi. Lähtö, ellei odottamatonta estettä \nsattuisi, oli päätetty marraskuun 20. päiväksi, joten ei sopinut \nhetkeäkään viivytellä.\n\nKuten Jasper Hobson oli ennustanut, tuuli kääntyi, ja lämpötila laski \nvähän, niin että elohopeapatsas näytti vähän vaille viisi astetta \npakkasta. Viime päivinä tuli lunta veden sijaan, ja se kovettui. Vielä \nmuutama päivä pakkasta, niin olisi jo kelpo rekikeli. Michelin niemen \nedustalla oli poukama osaksi lumen ja jään peittämä, mutta ei sopinut \nunohtaa, että sen tyynempi vesi oli jäätynyt herkemmin. Meren selkä ei \nollut yhtä tyydyttävässä tilassa.\n\nTuuli puhalsi melkein herkeämättä melko vinhasti. Aallokko esti jään \nsäännöllistä kiteytymistä, puhumattakaan sen riittävästä \nvahvistumisesta. Monin paikoin erottivat laajat vesilätäköt jäätiköitä \ntoisistaan, niin että oli mahdoton yrittää kulkua jään poikki.\n\n-- Nyt alkaa varmasti pakkasen aika, rouva Paulina Barnett virkkoi, \neräänä päivänä luutnantille -- se oli 15. päivä marraskuuta, jolloin he \nolivat ulottaneet retkensä saaren eteläpuolelle asti, -- sillä \nlämpömäärä alenee tuntuvasti, ja sulat paikat jäätyvät ennen pitkää.\n\n-- Niin minäkin luulen, Jasper Hobson vastasi, -- mutta pahaksi onneksi \njäätymistapa on meidän aikeillemme epäsuotuisa. Jäälohkareet ovat kovin \npieniä, niiden syrjät rosoisia kyhmyjä täynnä ja koko pintakin \nsäröinen, ja rekiemme olisi hyvin vaikea kulkea siinä.\n\n-- Mutta, rouva jatkoi, -- ellen erehdy, ei tarvittaisi montakaan \npäivää, kenties ei varsin monta tuntiakaan kelpo lumisadetta, niin \nkaikki pinnan epätasaisuudet menisivät peittoon.\n\n-- Sepä se, luutnantti vastasi, -- mutta jos sataa lunta, niin ilma on \nlämminnyt, ja jos se lämpenee, niin jääkenttä hajoaa vielä. Siinä on \nkiperä paikka.\n\n-- Mutta täytyyhän todellakin tunnustaa, herra Jasper, rouva Paulina \nBarnett sanoi, -- että meillä olisi erikoisen huonoa onnea, jos meidän \ntällä kohdalla, missä nyt olemme, keskellä aavaa napamerta, pitäisi \nkaiken hyvän lisäksi saada leuto talvi ankaran arktisen talven sijasta.\n\n-- Sellaista on nähty ennenkin. Muistakaapa, kuinka meilla Amerikan \nmantereella oli viime vuonna ankara talvi. Mutta kokemuksesta on \nhuomattu olevan harvinaista, että kaksi perättäistä talvea olisi \npituudeltaan ja ankaruudeltaan samanlaisia, ja pohjoisilla merillä \nliikkuvat hylkeenpyytäjät tietävät sen myös. Sepä olisi aika huonoa \nonnea, hyvä rouva. Kova talvi silloin, kun olisimme olleet hyvin \ntyytyväisiä leutoon, ja leuto talvi, kun olisimme tarvinneet kovan! \nTäytyy tunnustaa, ettei meitä tähän asti ole onni suosinut. Ja \najatellessani, että meillä on kuljettavana kahdeksansataa kilometriä, \nmukanamme naisia ja pieni lapsi...\n\nJa Jasper Hobson viittasi kädellään etelään, osoittaen silmiensä eteen \nleviävää ääretöntä aavikkoa laajaa valkoista tasankoa oikullisine \nmustine juovineen. Surkea näky tuo vaillinaisesti jäätynyt meri, jonka \npinta synkästi rouskui! Samea kuu, puolittain uponneena kosteaan \nusvaan, oli vaivoin noussut parisen astetta himmeän taivaanrannan \nyläpuolelle ja valaisi tuota kokonaisuutta kelmeällä loistollaan. \nPuolihämäryys ja lisäksi eräät valontaittumisilmiöt suurensivat kaikki \nesineet kahta vertaa kookkaammiksi. Muutamat keskikokoiset jäävuoret \nolivat kuin valtavan suuria möhkäleitä ja näyttivät toisinaan \nsalaperäisiltä hirviöiltä. Lintuja lenteli kovasti suhisevin siivin \nohitse, ja pieninkin niistä saattoi mainitun näköhäiriön tähden näyttää \nisommalta kuin korppikotka. Muutamilla tahoilla jäävuorten keskellä \nnäytti avautuvan valtavan suuria mustia tunneleita, joihin uskaliainkin \nmies epäröisi tunkeutua. Toisinaan tapahtui äkillisiä liikkeitä, kun \njäävuori kääntyi ylösalaisin; vedenalaiselta puolelta oli näet joku \nkappale lohjennut, jolloin vuori menetti alkuperäisen tasapainonsa ja \nhaki uuden. Silloin kuului kovaa räiskettä, jota valtava kaiku \nmonisteli. Näin vaihteli näyttämö yhä, ikään kuin koristeet jossakin \nsatunäytelmässä. Millaisia kauhuntunteita tällöin heräsikään näitä \npelottavia ilmiöitä katselevissa kovaonnisissa talvehtijoissa, joiden \npian täytyisi lähteä retkelle sellaisen jääaavikon halki!\n\nHuolimatta rohkeudestaan ja henkisestä tarmostaan rouva Paulina Barnett \ntunsi kauhistuksen väreitä koko ruumiissaan, ja hänen sielunsakin oli \nvähällä jäätyä. Hänen teki mieli sulkea silmänsä ja korvansa näkemästä \nja kuulemasta. Kun kuu hetkiseksi verhoutui paksumpaan usvaan, kävi \nnapaseudun kaameus yhä ahdistavammaksi, ja hän oli silloin näkevinään \njonon miehiä ja naisia taivaltamassa tämän autiuden halki, keskellä \nkiivasta lumipyryä, myrskyn raivoa, jäävuorten myllerrystä, arktisen \nyön syvässä pimeydessä.\n\nMutta sittenkin hän ponnisti näkökykyään. Hän tahtoi totuttaa silmiään \nnäihin ilmiöihin, karaista sieluaan kauhuntunnetta vastaan. Niinpä hän \nyhä tuijotti ja yhtäkkiä pääsi hänen rinnastaan parahdus, hänen kätensä \ntarttui kovasti luutnantti Hobsonin käteen, ja hän osoitti sormellansa \nvaltavan kookasta, epämääräisen muotoista esinettä, joka liikkui \npuolipimeässä tuskin sadan askelen päässä heistä.\n\nTuo hohtavan valkoinen, jättiläiskokoinen hirviö näytti vähintään \nviidentoista metrin korkuiselta. Se tallusteli hitaasti irrallisilla \njäälohkareilla tehden tavan takaa hirveän loikkauksen toiselta \ntoiselle, omituisesti heilutellen suunnattomia käpäliään, joilla se \nolisi voinut puristaa syleilyynsä kymmenen tukevaa tammenrunkoa yhdellä \nkertaa. Se näytti myös haluavan etsiä kulkukelpoista reittiä jäätikön \npoikki ja paeta tältä turmiolliselta saarelta. Jäälohkareet upposivat \nhirviön painon alla, ja vasta rimpuiltuaan hyvän aikaa puolelta \ntoiselle sen onnistui jälleen nousta pystyyn, tavattuaan tukevan \nkohdan.\n\nHirviö kompuroi sillä tavoin eteenpäin jäätä myöten puolisen \nkilometriä. Sitten, varmaankin huomattuaan, ettei matkaa voinut jatkaa, \nse kääntyi takaisin päin ja suuntasi askelensa suoraan sinne, missä \nluutnantti Hobson ja rouva Paulina Barnett seisoivat rannalla.\n\nSamassa Jasper Hobson tempasi pyssynsä, joka hänellä riippui hihnassa \nolalla, ja valmistautui ampumaan.\n\nMutta juuri kun hän jo tähtäsi eläintä, hän laski aseensa ja sanoi \npuoliääneen:\n\n-- Karhu se vain on, tavallinen jääkarhu, jonka mittasuhteet valon \ntaittuminen on niin mahdottomiin suurentanut!\n\nSe oli todellakin jääkarhu, ja myös rouva Paulina Barnett huomasi \nnäköhäiriön tehneen pahan kepposen. Hän veti syvän henkäyksen. Sitten \njuolahti hänen päähänsä eräs ajatus, ja hän huudahti:\n\n-- Se on minun karhuni! Uskollinen kuin New Foundlandin koira! Kaiketi \nainoa, joka jäi saarelle. -- Mutta mitä se tuolla tekee?\n\n-- Se koettaa päästä pois, luutnantti Hobson vastasi päätään pudistaen. \n-- Se tahtoo paeta tältä kirotulta saarelta. Mutta se ei vielä pääse. \nNiinpä se näyttää myös meille, että tie on samoin meiltäkin tukossa.\n\nJasper Hobson ei ollut väärässä. Vangiksi joutunut peto oli koettanut \nlähteä saarelta, päästäksensä johonkin paikkaan mantereelle, mutta kun \nse ei siinä onnistunut, se kääntyi takaisin. Karhu käänteli päätään ja \nmurahteli puoliääneen tallustaessaan tuskin parinkymmenen askelen \npäässä luutnantin ja hänen seuralaisensa ohitse. Joko peto ei heitä \nhuomannut tai ei välittänyt heistä, sillä se jatkoi menoaan raskain \naskelin suunnaten kulkunsa Michelin niemeä kohti ja katosi pian mäen \ntaakse.\n\nSinä päivänä luutnantti Hobson ja rouva Paulina Barnett palasivat \nvarustukseen vaiteliaina ja apeina. Mutta lähtövalmistukset jatkuivat \nsiirtokunnassa, ikään kuin jääkenttien poikki voisi piankin lähteä \nliikkeelle. Nyt ei saanut mitään laiminlyödä retkikunnan turvallisuuden \nkannalta, vaan kaikki oli ennakolta ajateltava valmiiksi ja otettava \nhuomioon sekä pohjolan luonnon hankaluudet ja rasitukset että myös sen \noikullisuudet, kun se niin sitkeästi torjuu luotaan ihmisen yritykset \ntulla tutkimaan sitä.\n\nVetokoirat olivat saaneet erikoista huolenpitoa. Niiden oli annettu \nvapaasti juoksennella varustuksen ympärillä, jotta pitkästä levosta \nkangistuneet jäsenet voimistuisivat. Ne olivatkin nyt varsin \ntyydyttävissä voimissa ja kykenisivät tekemään pitkän matkan, ellei \nniitä liiaksi rasitettaisi.\n\nReet tarkastettiin huolellisesti. Jääkentän rosoinen pinta panisi \nniiden kestävyyden kovalle koetukselle. Niiden tärkeimpiä osia, kuten \njalaksia ja kehiä, vahvennettiin, ja kaiken tämän työn suoritti \ntietenkin MacNap miehineen, joiden käsissä ajoneuvot tulivat \nmahdollisimman hyvään kuntoon.\n\nLisäksi valmistettiin kaksi isokokoista rekeä, toinen\nruokavarojen, toinen turkisten kuljettamista varten. Nämä reet oli\ntarkoitettu kesytettyjen porojen vedettäviksi ja sitä varten\nerityisesti sovellettu. Turkikset, kuten myönnettiin, olivat tosin \nylellisyystavaroita, joita ehkä ei ollut viisasta ottaa vastukseksi. \nMutta Jasper Hobson tahtoi mikäli suinkin mahdollista valvoa Hudson Bay \nCompanyn etuja, aikoen kuitenkin jättää turkikset taipaleelle, jos ne \nalkaisivat käydä haitallisiksi itse retkikunnalle. Eikä siitä tulisi \nuutta vahinkoa, sillä jos kallisarvoiset turkikset jätettäisiin \nvarastoaittoihinsa, ne menisivät silloinkin varmasti hukkaan.\n\nMitä muonavaroihin tuli, niitä täytyi olla runsaasti mukana, ja niiden \ntuli olla helposti kuljetettavassa muodossa. Vähääkään ei voitu luottaa \nmatkan varrella saatavaan riistaan, sillä heti kun pääsy jäätä myöten \nkävisi mahdolliseksi, livistäisivät syötävät riistaeläimet tiehensä ja \nehtisivät ennen pitkää eteläisille seuduille. Sen tähden varustettiin \nerityiseen rekeen säilykelihaa, jänispiirakoita, kuivattua kalaa, \nkorppuja, jotka ikävä kyllä olivat huvenneet jo kovin vähiin, sekä \npaljon muuta, myös runsaasti suolaruohoa ja kuirimoa, sekä spriitä \nlämmittävien juomien kuumentamista varten. Jasper Hobson olisi \nmielellään halunnut ottaa mukaan myös polttopuuta, sillä kahdeksansadan \nkilometrin matkalla ei ollut ainoatakaan puuta, pensasta tai \nsammaltakaan, eikä ollut luottamista hylkypuiden tai meren kuljettamien \nlaivanjätteiden kohtaamiseen. Mutta sellaista lisäkuormaa ei mitenkään \nvoitu sallia, vaan siitä aikeesta oli pakko luopua. Hyväksi onneksi ei \nlämpimistä vaatteista ollut puutetta; niitä olisi matkan varrella \nrunsaasti, ja lisää voitaisiin tarpeen tullen saada turkiskuormasta.\n\nMitä Thomas Blackiin tuli, joka vastoinkäymisensä jälkeen oli kokonaan \nvetäytynyt erilleen muusta maailmasta, karttaen tovereitaan omassa \nhuoneessaan, ottamatta koskaan osaa luutnantin, kersantin ja rouvan \nneuvotteluihin, niin hän tuli näkyville vasta sen jälkeen kun \nlähtöpäivä oli lopullisesti määrätty. Mutta silloinkaan hän ei \nvälittänyt muusta kuin siitä reestä, jolla hänen oli määrä kuljettaa \nomaa persoonaansa, välineitään ja muistiinpanovihkojaan. Hän pysyi \nmykkänä; häneltä ei voitu saada irti ainoatakaan sanaa. Hän oli \nunohtanut kaikki, senkin, että hän oli tiedemies, ja siitä lähtien kun \nhän oli pettynyt \"oman\" pimennyksensä tutkimisessa, kun protuberanssien \nratkaisu oli päässyt häneltä ohi silmien, hän ei ollut näyttänyt enää \nvälittävän korkeille leveysasteille ominaisista luonnonilmiöistä, kuten \nrevontulista tai muista.\n\nViime päivät oli jokainen niin uutterasti ja innokkaasti puuhannut, \nettä marraskuun 18. päivän aamuna oltiin lähtövalmiina.\n\nPahaksi onneksi jääkenttä ei ollut vieläkään kuljettavassa kunnossa. \nVaikka lämpötila oli jonkin verran laskeutunut, ei pakkanen vielä ollut \nkyennyt tekemään meren pintaa joka paikasta kestäväksi. Luntakaan, \nkovin hienoa muuten, ei satanut tasaisesti ja yhtä mittaa. Jasper \nHobson, Marbre ja Sabine olivat joka päivä samonneet saaren rannikkoa \npitkin Michelin niemestä entisen Mursulahden polvekkeeseen asti. \nOlivatpa he edenneet jäätiköllekin parin kilometrin päähän rannasta ja \nsaaneet silloin ikäväkseen huomata kaikkialla railoja, rakoja ja \nhalkeamia. Ei siinä kyllin, ettei olisi voinut lähteä matkaan reellä, \nvaan jalkamiehenkin, joka sentään saattoi liikkua vapaammin, olisi \nollut liian vaarallista poistua kauas rannasta. Luutnantti Hobson ja \nhänen molemmat toverinsa olivat lyhyillä retkillään saaneet kestää \nkovaa rasitusta, ja he luulivat monesti siellä epävakaisilla paikoilla \nkeskellä vielä irtonaisia jäälohkareita kulkiessaan, etteivät he \nvoisikaan enää päästä takaisin Viktorian saarelle.\n\nNäytti tosiaan siltä kuin luonto olisi saaliinhimoisesti iskenyt \nonnettomien talvehtijoiden kimppuun. Marraskuun 18. ja 19. päivän \nkuluessa lämpötila kohosi, samalla kun ilmapuntari vuorostaan laski. \nSellaisesta ilmaston muutoksesta olisi varmaankin tuhoisat seuraukset, \nsillä pakkasen lauhtuessa taivas tuli täyteen usvaa. Lämpömittarin \nosoittaessa hiukan yli yhden asteen lämmintä ei taivaasta satava aine \nollut enää lunta, vaan silkkaa vettä, ja sitä tuli kuin saavista \nkaataen. Sellaiset saderyöpyt, suhteellisesti lämmintä vettä, \nsulattivat valkoisen lumipeitteen monin paikoin täysin. Helppo on \narvata, mitä taivaasta tulvivat vedet vaikuttivat jääkenttään. Se alkoi \ntietenkin hajota rikki. Olisi voinut luulla, että jäidenlähtö oli \ntulossa. Luutnantti Hobson, joka kauheasta säästä huolimatta usein kävi \nsaaren eteläpuolella, palasi sieltä eräänä päivänä epätoivoissaan.\n\nMarraskuun 20. päivänä nousi myrsky, likipitäen yhtä raju kuin se, joka \noli raivonnut saarella pari kuukautta sitten. Talvehtijat eivät voineet \nastua ulos huoneesta, vaan olivat viiden vuorokauden ajaksi suljetut \nFort Espérancen seinien sisälle.\n\n\n\n\nJÄÄTIKÖN POIKKI\n\n\nMarraskuun 22. päivänä sää alkoi vihdoin jonkin verran asettua. \nMuutamissa tunneissa oli myrsky kovin tyyntynyt. Tuuli kääntyi \npohjoiseen, ja lämpötila laski monta astetta. Joitakin pitkämatkaisia \nlintuja lensi seudun yli, ja hävisi kaukaisuuteen. Ehkäpä vihdoinkin \nsaattoi toivoa ilman muuttuvan semmoiseksi kuin sen tähän vuodenaikaan \nnäin korkealla leveysasteella piti olla. Talvehtijat olivat tosiaan \nkovaonnisia siinä, ettei pakkanen ollut sellainen kuin viime talvena, \njolloin lämpömittarin väkiviinapatsas laskeutui viiteenkymmeneenviiteen \nmiinusasteeseen.\n\nJasper Hobson päätti, ettei lähtöä Viktorian saarelta enää sopinut \nlykätä pitemmälle ja 22. päivän aamuna pieni siirtokunta oli valmiina \njättämään Fort Espérancen ja koko saaren, joka nyt oli yhtä kappaletta \nympäröivän meren jään kanssa, mutta samalla kahdeksansadan kilometrin \npäässä Amerikan mantereesta.\n\nKello puoli kahdentoista aikaan päivällä, jolloin ilma oli harmahtava \nmutta tyyni, ja valtavan kauniit revontulet parhaillaan leimusivat \nnäköpiiristä keskitaivaalle asti, luutnantti Hobson antoi lähtömerkin. \nKoirat oli valjastettu rekien eteen. Kolme paria kotiporoja veti \nisompia rekiä, ja niin lähdettiin äänettöminä liikkeelle Michelin \nniemeen päin -- siihen paikkaan, jossa saari lopullisesti jätettäisiin \nselän taakse ja siirryttäisiin jäälle.\n\nKaravaani kulki aluksi Barnettin järven itäpuolella olevan metsäisen \nmäen rinnettä pitkin, mutta juuri kun piti laskeutua harjulta, kääntyi \nvielä jokainen luomaan viimeisen katseen Bathurstin niemeen, joka nyt \noli ainiaaksi jätettävä. Muutamia lumesta esiinpistäviä särmiä piirtyi \nrevontulten valoa vasten, ja pari kolme valkoista viivaa oli \nosoittamassa siirtokunnan paaluaidan piirteitä. Jokin harmahtava \nkuvajainen, uuninpiipusta nouseva savu, viimeinen henkäys liedestä, \njoka pian iäksi sammuisi -- sellaisena kajasti viimeinen kuva Fort \nEspérancesta, sellaisena se asumus, joka oli maksanut niin paljon \nnyttemmin hyödytöntä työtä ja vaivaa!\n\n-- Jää hyvästi, jää hyvästi, meidän pohjoinen kotiparkamme! rouva \nPaulina Barnett huudahti, huiskuttaen kädellään vielä viimeisen kerran.\n\nJa kätkien mieleensä tämän muiston he kääntyivät alakuloisina ja \näänettöminä jatkamaan paluumatkaansa.\n\nTunnin kuluttua he olivat ehtineet Michelin niemeen, kierrettyään sulan \npaikan, jota leuto talvi ei ollut kyennyt jäädyttämään umpeen. Tähän \nsaakka eivät vaikeudet olleet vielä olleet suuret, sillä Viktorian \nsaaren kamara oli verrattain tasainen. Mutta aivan toisin oli laita \njäätiköllä. Pohjoisesta päin ahtautuneiden lohkareiden suunnaton paino \noli työntänyt jäitä kasaan, muodostetaan korkeita röykkiöitä ja \njäävuoria, joiden välitse oli mitä suurimmilla ponnistuksilla ja \nväsyttävällä etsiskelemisellä löydettävä kulkukelpoisia solia, jos \nhalusi päästä askeltakaan eteenpäin.\n\nSen päivän iltaan mennessä oli saatu taivalletuksi jäätikköä muutamia \nkilometrejä. Sitten piti ryhtyä toimiin yösijan laatimiseksi. Siinä \nmeneteltiin eskimoiden ja Pohjois-Amerikan intiaanien tapaan kaivaen \nlumimajoja jäälohkareisiin. Jäätuurat tekivät tehtävänsä niin hyvin, \nettä kello kahdeksan tienoissa koko siirtokunnan henkilökunta, syötyään \nillalliseksi kuivaa lihaa, oli kömpinyt koloihinsa, joissa oli \nlämpimämpi kuin olisi voinut uskoakaan.\n\nMutta ennen nukkumista rouva Paulina Barnett oli kysynyt luutnantilta, \nkuinka pitkäksi saattoi arvioida matkan Fort Espérancesta \nleiriytymispaikalle.\n\n-- Arvelen, ettemme ole kulkeneet enempää kuin kaksitoista kilometriä, \nJasper Hobson vastasi.\n\n-- Kaksitoista kahdeksastasadasta! rouva virkkoi. -- Sen mukaan meiltä \nmenee kolme kuukautta matkaan, ennen kuin pääsemme Amerikan \nmantereelle.\n\n-- Kolme kuukautta, ehkä enemmänkin, Jasper Hobson myönsi, -- mutta \njoutuisammin emme voi kulkea. Tämä reitti ei ole samanlainen kuin \nmatkamme viime vuonna jäätasankoja myöten Fort Reliancesta Bathurstin \nniemelle, vaan nyt meidän on taivallettava pitkin ahtojään rosoista \npintaa, mikä tulee olemaan kaikkea muuta kun helppoa. Odotan \nyrityksemme kohtaavan suuriakin vaikeuksia. Jospa vain jaksaisimme \nvoittaa ne! Joka tapauksessa, tärkeintä ei ole se, että pääsemme \nperille pian, vaan että pysymme hyvässä kunnossa, ja suureksi onnekseni \nkatson, jos Fort Relianceen palatessamme ei ketään tovereistamme puutu \njoukosta. Suokoon taivas, että kolmen kuukauden perästä jalkamme polkee \njotakin paikkaa Amerikan rannikolla, hyvä rouva, ja siitä saamme \nilmaista hartaan kiitoksemme Korkeimmalle!\n\nYö kului rauhallisesti, mutta pitkän unettomuutensa aikana Jasper \nHobson luuli tuntevansa siinä perustassa, jolle he olivat yösijansa \njärjestäneet, pahaenteisiä vavahduksia, jotka ilmaisivat jääkentän eri \nosien olevan vailla lujaa keskinäistä yhteyttä. Hänestä näytti \nilmeiseltä, että ääretöntä jäätikköä monin paikoin halkoivat railot, \nmikä oli perin ikävä seikka, koska pääsy kiinteälle maaperälle kävi \nniin ollen hyvinkin epävarmaksi. Hän oli muuten ennen lähtöä tehnyt sen \nhuomion, etteivät turkiseläimet enempää kuin pedotkaan olleet \npoistuneet siirtokunnan läheltä, eivätkä pyrkineet talveksi \neteläisemmille seuduille lauhkeampaan ilmastoon, minkä hän arvasi \njohtuvan vain siitä yksinkertaisesta seikasta, että ne tiesivät \nkohtaavansa matkalla esteitä, jotka vaisto oli niille ilmoittanut. \nMutta Jasper Hobson oli sentään tehnyt järkevästi ryhtyessään \nyritykseen viedä pienen siirtokuntansa takaisin mantereelle ja \nlähtiessään siinä tarkoituksessa pyrkimään jääaavikon halki. Sillä \nolihan täysi syy ennen jäidenlähdön aikaa edes yrittää jopa senkin \nuhalla, että yritys menisi myttyyn ja täytyisi kääntyä takaisin, joten \nhän jättäessään siirtokuntansa ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa.\n\nSeuraavana päivänä, marraskuun 23:ntena, retkikunta ei jaksanut tehdä \nedes niin pitkää taivalta kuin eilen, sillä vaikeudet olivat kasvaneet \ntavattomasti. Jääkenttä oli entistä epätasaisempi ja muutamista \nvaltavista kerrostumista voitiin havaita, että useita ajojääkerroksia \noli kasautunut päällekkäin, varmaankin siksi, että napameren kiintojää \noli ne työntänyt tieltään. Siitä oli seurauksena jäälohkareiden \ntörmäämistä vastatusten ja jäävuorten yhteensulloutumista, ikään kuin \njoku voimattomaksi uupunut käsi olisi paiskannut vuorijonon alas tälle \nkohdalle rikkoutumaan sikin sokin kappaleiksi.\n\nSilminnähtävää oli, ettei reki- ja valjakkojono voisi päästä \nlohkareiden päällitse, ja yhtä selvää oli, ettei kirveiden ja tuurien \navulla voitaisi murtautua sellaisten röykkiöiden lävitse. Muutamat \njäävuorista olivat mitä erikoisimman muotoisia, ja niiden rykelmä \nnäytti maahan luhistuneelta kaupungilta. Useiden jäävuorten korkeus oli \nreilut sata metriä, ja niiden huipuille oli kasautunut valtavia \nirrallisia kappaleita, jotka tekivät niiden tasapainossa pysymisen niin \nepävakaiseksi, etteivät ne oduttaneet muuta kuin pientä sysäystä, \ntuskinpa muuta kuin ilman värähdystä, syöksyäkseen kumoon.\n\nNiinpä jäävuoria sivuutettaessa piti noudattaa mitä suurinta \nvarovaisuutta. Oli annettu määräys, ettei sellaisissa vaarallisissa \nkulkupaikoissa saanut korottaa ääntään eikä piiskan läimäyksillä \nkiihottaa valjakoita. Nämä varotoimet eivät olleet ensinkään \nliioiteltuja; vähinkin ajattelemattomuus olisi saattanut aiheuttaa \npahoja seurauksia.\n\nMutta vaaranpaikkojen kiertämisellä ja kulkukelpoisten kohtien \nhakemisella hukattiin rajattomasti aikaa, ponnistettiin voimia \nuuvuksiin asti, eikä kaikella tällä vaivannäöllä paljonkaan edistytty \nhaluttuun suuntaan, kun täytyi kaartaa kymmenenkin kilometriä \npäästäkseen edes yhden kilometrin sinnepäin, minne oikeastaan oli \nmatka. Jalkojen alla oli sentään vielä luja pohja.\n\nMutta 24. päivänä ilmestyi toisia esteitä, joita Jasper Hobsonilla oli \ntäysi syy pelätä voittamattomiksi. Taivallettuaan ensimmäisen jääkentän \npoikki, noin kolmekymmentä kilometriä Viktorian saaresta, retkikunta \noli saapunut paljon tasaisemmalle jäätikölle, jonka ei nähtävästi ollut \ntarvinnut olla kovassa puristuksessa. Kaiketikin merivirtojen suunta \noli sellainen, ettei niiden vaikutus ollut kohdistunut tähän osaan \njääkenttää. Mutta pian Jasper Hobson tovereineen sen sijaan huomasi, \nettä leveät, vielä sulat railot katkaisivat heiltä pääsyn eteenpäin. \nLämpötila oli verrattain korkea, mittari osoitti keskimäärin pari \nastetta lämmintä. Mutta suolainen vesi pysyy sulana paremmin kuin \nsuolaton eikä jäädy ennen kuin vasta muutamien asteiden pakkasessa; \nniin ollen meri ei ollut voinut mennä jäähän. Kaikki kiinteät osat \njääkenttää olivat tulleet pohjoisemmilta leveysasteilta, ne pysyivät \nkoossa toistensa avulla ja niin sanoaksemme elättivät itseään omalla \nkylmyydellään; mutta arktisen meren eteläpuoli ei ollut samalla tavoin \njäätynyt, ja lisäksi tuli lämmin vesisade, joka toi mukanaan uusia \njäänsulatusaineita.\n\nMainittuna päivänä karavaani pakostakin pysähtyi railon eteen, joka oli \ntäynnä jäänsekaista läikehtivää vettä; halkeama oli vain noin \nkolmenkymmenen metrin levyinen, mutta pituutta sillä oli useita \nkilometrejä.\n\nKaksi tuntia kuljettiin railon reunaa pitkin siinä toivossa, että siitä \ntulisi loppu ja päästäisiin jatkamaan matkaa varsinaiseen suuntaan, \nmutta turhaan: ei auttanut muu kuin pysähtyä ja asettua leiriin.\n\nJasper Hobson lähti kersantti Longin kanssa vielä puolisen kilometriä \neteenpäin pitkin railon vartta, mutta se ei ottanut päättyäkseen. He \nsadattelivat talven lauhkeutta, joka aiheutti heille niin suurta \nhaittaa.\n\n-- Täytyy sittenkin kulkea eteenpäin, kersantti Long sanoi, -- sillä \nemmehän voi tännekään jäädä.\n\n-- Tietysti, luutnantti Hobson myönsi; -- kun menemme railoa pitkin \nsuuntaan tai toiseen, sen kiertäminen onnistuu kai lopulta. Mutta kun \ntästä on päästy, ilmestyy tietenkin toisia railoja, ja niin jatkuu \nsamaa menoa yhä ehkä satoja kilometrejä, niin kauan kuin tätä \nepävakaista ja surkeaa lämpötilaa kestää!\n\n-- Sepä se, herra luutnantti, mutta siitä on otettava selko ennen kuin \nmatkaa jatketaan, kersantti sanoi.\n\n-- Aivan oikein, se on tarpeen, Jasper Hobson vastasi päättävästi, -- \nmuuten saattaa tapahtua, että tehtyämme kaiken maailman mutkia ja \nkoukeroita kahdeksan-yhdeksän sataa kilometriä emme ole vielä ehtineet \npuoltakaan siitä matkasta, joka erottaa meidät Amerikan mantereesta. \nEnnen kuin siis lähdemme edemmäksi, pitää tarkastaa jääkentän pintaa, \nja niin minä nyt aionkin tehdä.\n\nSitten Jasper Hobson sanaakaan lisäämättä riisuutui, syöksyi jääkylmään \nveteen ja vankkana uimarina saavutti piankin railon toisen reunan. \nSieltä hän katosi pimeään keskelle jäävuoria.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin Jasper Hobson palasi uupuneena \nyöpymispaikkaan, jonne kersantti jo etukäteen oli saapunut. Hän vei \nkersantin syrjään ja ilmoitti hänelle ja myös rouva Paulina \nBarnettille, että jäätikköä pitkin oli mahdotonta kulkea.\n\n-- Kukaties onnistuisi, hän sanoi, -- yksinäisen miehen ilman rekeä ja \nkuormaa liikkua siellä, mutta useamman hengen karavaani ei voi. Railot \nlisääntyvät edempänä, ja Amerikan mantereelle pyrkiessä meillä olisi \nenemmän hyötyä veneestä kuin reestä.\n\n-- No niin, kersantti vastasi, -- jos siellä voi yrittää yksinäinen \nmies, niin eikö yhden meistä ole lähdettävä koettamaan tehdä se matka \nja mentävä noutamaan apua?\n\n-- Olen ajatellutkin lähteä... Jasper Hobson vastasi.\n\n-- Tekö, herra Jasper?\n\n-- Te, herra luutnantti?\n\nNämä kaksi yhtaikaa tehtyä kysymystä todistivat, kuinka odottamaton \nJasper Hobsonin ehdotus oli ja kuinka huonosti se näytti käyvän \nlaatuun. Hänkö, retkikunnan johtaja lähtisi? Ja jättäisi oman onnensa \nvaraan ne, jotka oli uskottu hänen haltuunsa, vaikkapa se tapahtuisikin \nmitä suurimpien vaarojen torjumiseksi ja heidän etunsa vuoksi! Ei, se \noli mahdotonta. Eikä Jasper Hobson pysynytkään itsepäisesti \nehdotuksessaan.\n\n-- Onhan se niinkin, hyvät ystävät, hän sanoi sitten, -- enkä saa \nlähteä luotanne. Mutta hyödytöntä on myös kenenkään muun yrittää. Hän \nei todellakaan onnistuisi siinä, vaan menehtyisi taipaleelle, \nmenettäisi henkensä, ja kun sitten jäätikkö sulaisi, ei hänen \nruumiillaan olisi muuta hautaa kuin kuilu, joka ammottaa jalkojemme \nalla. Mitäpä sitä paitsi hyödyttäisi, vaikka hänen onnistuisi päästä \nUuteen Arkangeliin? Kuinka sieltä tultaisiin avuksemme? \nVarustettaisiinko laiva meitä etsimään? Mutta eihän laiva voisi lähteä \nliikkeelle, ennen kuin jäät sulavat. Ja kuka voi tietää, minne \nViktorian saari jäiden lähdettyä on ajautunut, napamereenkö vai \nBeringin salmeen?\n\n-- Olette oikeassa, herra luutnantti, kersantti Long vastasi. -- \nPysykäämme yhdessä, ja jos meidän pitää pelastua laivalla, niin onhan \nMacNapin alus vielä Bathurstin niemellä, eikä sitä ainakaan tarvitse \nodottaa!\n\nRouva Paulina Barnett oli kuunnellut keskustelua hiiskumatta sanaakaan. \nHän ymmärsi hyvin, että kun jääkenttää oli mahdoton kulkea, ei ollut \nmuuta neuvoa kuin turvautua rakennusmestarin laivaan ja odottaa \nrohkeasti jäidenlähtöä.\n\n-- Mitä siis aiotte, herra Jasper? hän kysyi.\n\n-- Palata Viktorian saarelle.\n\n-- Palatkaamme siis, ja taivas suokoon siihen apunsa!\n\nSiirtokunnan henkilökunta kutsuttiin kokoon, ja sille ilmoitettiin \npaluuehdotuksesta.\n\nEnsi vaikutus, jonka luutnantti Hobsonin ilmoitus teki, oli huono. \nIhmisparat luottivat niin varmasti siihen, että he jäitse piankin \npääsisivät mannermaalle, ja heidän pettymyksensä oli melkein epätoivoa. \nMutta he vapautuivat siitä pian ja vakuuttivat olevansa valmiit \ntottelemaan.\n\nJasper Hobson teki heille silloin selkoa äskeisen tutkimusretkensä \ntuloksista. Hän ilmoitti, että esteet lisääntyivät edempänä ja että oli \ntäysin mahdotonta kulkea koko kuormaston kanssa, mutta kuormasto oli \nkuitenkin välttämätön useita kuukausia kestävällä matkalla.\n\n-- Tällä erää, hän lisäsi, -- olemme eristettyjä kaikesta yhteydestä \nAmerikan rannikkoon, ja jatkamalla kulkuamme yhä etelään tai kaakkoon, \nsuunnattomien rasituksienkin uhalla me lisäksi saatamme itsemme siihen \nvaaraan, ettemme pääsekään enää takaisin saareemme, viimeiseen ja \nainoaan pakopaikkaamme. Sillä jos jäiden lähtiessä olemme vielä täällä \njäätiköllä, niin olemme hukassa. En ole tahtonut salata teiltä tätä \ntotuutta, ystäväni, mutta toisaalta en ole lainkaan huolissani. Tiedän \npuhuvani tarmokkaille ihmisille, jotka puolestaan tietävät minusta, \netten vähästä syystä peräydy. Toistan sanani: me seisomme tällä erää \nmahdottomuuden edessä!\n\nSotamiehillä oli ehdoton luottamus päällikköönsä. He tunsivat hänen \nrohkeutensa ja tarmonsa, ja jos hän sanoi, ettei voitu päästä \neteenpäin, niin silloin eteneminen todellakin oli mahdotonta.\n\nPaluumatkalle Fort Espéranceen päätettiin siis lähteä huomispäivänä. Se \naloitettiin mitä kurjimmissa oloissa. Sää oli kauhea. Kovat vihurit \npuhalsivat pitkin jääkenttää. Sade virtasi tulvanaan. Ajateltakoon, \nkuinka vaikeata oli puskea eteenpäin keskellä syvää pimeyttä \nsellaisessa jäävuorten sokkelossa.\n\nRetkikunta tarvitsi jopa neljä päivää ja neljä yötä katkaistakseen \ntaipaleen, joka erotti sen saaresta. Useita rekiä valjakkoineen syöksyi \navantoihin. Luutnantti Hobsonilla oli sentään älykkyytensä ja \nvarovaisuutensa myötä se onni, ettei kukaan hänen joukostaan joutunut \ntapaturman uhriksi. Mutta mitä rasituksia, koettelemuksia ja vaaroja ja \nmikä tulevaisuus olikaan tarjona noille onnettomille, joilla oli \nedessään uusi talvenvietto ajelehtivalla saarella!\n\n\n\n\nTALVIKUUKAUDET\n\n\nLuutnantti Hobson ja hänen karavaaninsa palasivat Fort Espéranceen \nvasta 28. päivänä, kestettyään erittäin rasittavan matkan vaivat ja \nvaiheet. Nyt heillä oli enää ainoana pelastuksen toivona aluksensa, \njoka kuitenkaan ei ollut käytettävissä ennen kuin kuuden kuukauden \nkuluttua, toisin sanoen vasta meren auettua.\n\nNiinpä nyt alkoi talvenvietto. Reet tyhjennettiin kuormistaan, \nelintarvikkeet vietiin varastopaikkoihinsa ja vaatteet, aseet, \ntarvekalusto, turkikset aittoihinsa. Koirat suljettiin tarhaansa ja \nporot navettaansa.\n\nThomas Blackin oli pakko samoin laittaa taas kaikki välineensä\nkuntoon, mutta minkä epätoivon vallassa hän sen tekikään! Onneton \ntähtitieteilijä kantoi kaikki tavaransa, kirjansa ja vihkonsa omaan \nhuoneeseensa, ja \"kovan onnen vainoamisesta\" entistään ärtyneempänä hän \neristäytyi taas kaikesta, mitä siirtokunnassa tapahtui.\n\nYhdessä päivässä oli kaikki saatu entiseen kuntoon, ja sitten alkoi \nuudestaan talvehtijoiden tavallinen elämä ja olo, jossa ei ollut \npaljonkaan vaihtelua ja jota suuren kaupungin elämään tottunut pitäisi \ntietenkin kauhean yksitoikkoisena. Ompelutyöt, vaatteiden paikkaamiset \nja parsimiset, turkisten hoito ja kunnossapito, niistä kun ehkä \nkallisarvoisimmat voitiin pelastaa, lisäksi säähavainnot, jäätikön \nsilmälläpito ja vihdoin lueskelu, siinäpä jokapäiväiset työt ja \nvirkistykset olivatkin. Rouva Paulina Barnett oli kaikessa päähenkilönä \nja hänen vaikutuksensa näkyi kaikkialla. Jos toisinaan sattui jotakin \npientä kahinaa sotamiesten kesken, he kun nykyisestä tilastaan \nhermostuneina ja tulevasta kohtalostaan levottomina joutuivat joskus \närtyisälle päälle, niin se hälveni kuin tuhka tuuleen heti kun rouva \nPaulina Barnett virkkoi heille sanasen. Rouvalla oli tähän pieneen \nseurakuntaan suuri vaikutus, jota hän ei koskaan käyttänyt muutoin kuin \nkaikkien yhteiseksi hyväksi.\n\nKaluma oli häneen yhä enemmän kiintynyt. Kaikki muutkin pitivät \nnuoresta eskimonaisesta, joka oli niin hyvänluontoinen, kiltti ja \npalveluhaluinen. Rouva Paulina Barnett oli alkanut antaa hänelle \nopetustakin ja onnistui tehtävässään hyvin, sillä oppilas oli todella \nälykäs ja tiedonhaluinen. Ensimmäinen tehtävä oli täydentää hänen \ntaitoaan englannin kielessä ja opettaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan. \nKalumalla oli muuten tarjolla kymmenkunta opettajaa, jotka kilpailivat \nhuvista saada istuttaa häneen tiedon ja taidon alkeita, sillä \nsotamiehistä, jotka olivat saaneet kasvatuksensa Englannissa tai sen \nalusmaissa, ei ollut ainoatakaan luku-, kirjoitus- tai laskutaidotonta.\n\nLaivan rakentamista joudutettiin uutterasti, ja sen piti olla \nlaitoineen kansineen valmiina ennen kuukauden loppua. Keskellä \nsilloista kaamosaikaa MacNap ja hänen miehensä työskentelivät yhtä \nmittaa väsymättömästi soihtujen valossa, toisten valmistellessa \npurjeistoa ja köysistöä siirtokunnan varastoaitoissa. Vaikka talven \naika oli jo pitkälle ehtinyt, sää pysyi yhä epävakaisena. Pakkanen, \njoskus kireäkin, lauhtui tuota pikaa -- mikä nähtävästi johtui \nainaisista länsituulista.\n\nKoko joulukuu kului tällaisissa oloissa: vesi- ja lumisateita \nvuorotellen, lämpötilan vaihdellessa kolmen asteen pakkasesta yhden \nasteen lämpimään. Polttopuiden menekki oli vähäinen, vaikka \nsäästelemiseen ei olisi ollut mitään syytä, halkovarastot kun olivat \nrunsaat. Mutta ikävä kyllä, valaistusaineiden laita ei ollut samoin. \nÖljy näet uhkasi loppua kesken, niin että Jasper Hobsonin oli pakko \nkieltää käyttämästä lamppuvaloa enempää kuin pari tuntia päivässä. \nKoetettiin kyllä käyttää valaistuksena poronrasvaa, mutta sen haju oli \nniin sietämätöntä, että ennemmin oltiin pimeässä. Työt täytyi sen \ntähden keskeyttää, ja joutilaisuudessa vietetyt hetket tuntuivat kovin \npitkiltä.\n\nUsein näkyi taivaalla revontulia, täydenkuun aikaan pari kolme \nkuunkehääkin. Thomas Blackille tarjoutui näin ollen tilaisuus \nmainittujen taivaanilmiöiden hyvinkin tarkkaan havainnointiin, mutta \nhänpä ei hievahtanutkaan kammiostaan. Hän oli kerrassaan mennyt \ntolaltaan.\n\nJoulukuun 30. päivänä saattoi kuun loisteessa erottaa pitkän \njäävuorijonon, joka sulki koko taivaanrannan saaren pohjois- ja \nitäpuolella. Se oli toistensa päälle kasautuneiden jäämöhkäleiden \nkenttä. Sen korkeus oli arviolta sata metriä. Moinen valtava muuri \nympäröi saarta kahden kolmasosan pituudelta, ja pelättävissä oli, että \nse yhä siitäkin jatkuisi.\n\nTaivas oli tammikuun ensimmäisellä viikolla täysin pilvetön. Uusi vuosi \n-- 1861 -- oli alkanut hyvällä pakkasella; elohopea laskeutui 14 \nasteeseen saakka. Se olikin toistaiseksi tämän omituisen talven matalin \nlämpömäärä, mutta sittenkin sangen vähäinen lämmön aleneminen niin \nkorkealla leveysasteella.\n\nLuutnantti Hobson piti tarpeellisena vieläkin kerran määritellä, \ntähtihavaintoihin perustuen, saaren leveys- ja pituusasteen ja sai \nsilloin täyden varmuuden, ettei saari ollut hiventäkään siirtynyt \npaikaltaan.\n\nNäihin aikoihin oli polttoöljy kaikesta säästäväisyydestä huolimatta \nloppumassa. Eikä sillä leveysasteella aurinko näyttäytyisi ennen \nhelmikuun alkupäiviä. Siihen oli siis vielä kuukausi aikaa, ja \ntalvehtijoita oli siten uhkaamassa täydellinen pimeys, kun nuoren \neskimonaisen avulla lamppuöljyvarasto saatiin uusituksi.\n\nOli tammikuun 3. päivä. Kaluma oli lähtenyt jalan Bathurstin niemeen \ntarkastelemaan jäiden tilaa. Niillä paikoin, samoin kuin koko \npohjoisessa osassa saarta, jäätikkö oli tiiviimpää. Jäälohkareet olivat \nparemmin liittyneet yhteen, niin ettei eri osien väliin jäänyt sulia \npaikkoja. Pinta oli tosin hyvin rosoinen, mutta joka kohdasta kiinteä \nmikä varmaankin johtui siitä, että se oli joutunut puristuksiin \npohjoista kohti ajautuvan kiintojään ja Viktorian saaren väliin.\n\nMutta railojen sijasta nuori eskimonainen huomasi jäässä useita \npyöreitä sileäreunaisia avantoja, joiden merkityksen hän varsin hyvin \ntunsi. Ne olivat näet hylkeiden tekemiä reikiä, joita ne eivät \npäästäneet jäätymään umpeen, noustakseen niiden kautta jäänalaisesta \nvankilastaan vetämään ilmaa keuhkoihinsa ja samalla hakemaan rannikolta \nlumen alta sammalia.\n\nKaluma tiesi, että karhuilla on tapana talvella istua kököttää \nkärsivällisesti tällaisten avantojen ääressä väijymässä hylkeiden \nnousua ja odotetun hetken tultua siepata hylje käpäliinsä, kuristaa\nse ja viedä saalis mukanaan. Hän tiesi myös eskimoiden yhtä \nkärsivällisesti vaanivan niitä ja hylkeen ilmestyessä aukolle heittävän \nsurmansilmukan sen kaulaan, jolloin saalis oli helposti vedettävissä \nkuiville.\n\nNo niin, mitä karhut ja eskimot onnistuivat tekemään, siihen kai \nketterät metsästäjätkin pystyivät, ja koska kerran oli avantoja, oli \ntietysti hylkeitäkin, jotka niitä käyttivät. Ja hylkeet vuorostaan \nolivat öljyä, toisin sanoen valoa, jota juuri siirtokunnassa \nparhaillaan kaivattiin.\n\nKaluma riensi takaisin siirtokuntaan ilmoittamaan havaintonsa Jasper \nHobsonille, joka antoi siitä tiedon Marbrelle ja Sabinelle. Nuori \nalkuasukas selitti, millä tapaa eskimot talvisaikaan pyydystävät \nhylkeitä, ja kehotti heitä koettamaan samaa keinoa.\n\nTuskin oli Kaluma saanut viimeisen sanansa sanotuksi, kun Marbrella oli \njo surmansilmukka valmiina köyden päässä.\n\nLuutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Kaluma, metsästäjät ja pari \nkolme muuta sotamiestä lähtivät Bathurstin niemelle, ja miehet ryömivät \nnelinkontin osoitettuja avantoja kohti, naisten jäädessä rannalla. He \nasettuivat silmukkaköysineen kukin avannolleen.\n\nOdotusta kesti hyvän aikaa. Kului tunti. Ei merkkiäkään hylkeiden \nlähestymisestä. Mutta vihdoin eräässä avannossa -- sitä tarkkaili \nMarbre -- vesi alkoi poreilla. Näkyviin ilmestyi pää pitkine \ntorahampaineen. Se oli mursun pää. Marbre lennätti taitavasti silmukan \nja piti lujasti köydestä kiinni. Toverit kiiruhtivat apuun, ja \njättiläiskokoisen mursun vastustelu loppui lyhyeen; se kiskottiin \navannosta jäälle, jossa se kirveeniskuilla mukiloitiin kuoliaaksi.\n\nTemppu menestyi siis mainiosti. Ja Fort Espérancen väki innostui \nkovasti tähän uuteen urheiluun. Saatiin sillä tavoin lisää mursuja ja \nniistä runsaasti öljyä -- tosin öljyä, joka oli eläimellistä eikä \nkasvillista alkuperää -- mutta sitä riitti lamppujen käyttöön, eikä \nniin ollen valoa puuttunut yhteistuvassa askaroivilta miehiltä ja \nnaisilta.\n\nMutta ilman lämpötila pysyi ennallaan; pakkanen ei ottanut \nkiristyäkseen. Jos talvehtijat olisivat olleet lujalla maaperällä, he \nolisivat iloinneet niin lauhkeasta säästä. Heillä oli muuten korkea \nkiintojää hyvänä suojana pohjois- ja länsituulia vastaan, joten he \nsäästyivät niiden vaikutuksilta. Tammikuu jatkui loppuaan kohti, eikä \nlämpömittari osoittanut vielä kuin muutamia asteita kylmää.\n\nMutta sään lauhkeudesta täytyi kun täytyikin olla seurauksena, ettei \nViktorian saarta ympäröivä meri liene ollut yltäänsä jäässä. Samoin oli \nselvää, ettei jäätikkö ollut koko laajuudessaan yhtä kappaletta, vaan \nettä siinä oli suurempia tai pienempiä repeämiä, joiden takia oli \nmahdotonta poistua saarelta, koska märehtijät, yhtä vähän kuin \nturkiseläimetkään, eivät olleet lähteneet tiehensä. Ne olivat sen \nsijaan käyneet kovin kesyiksi ja säyseiksi ja näyttivät talon \nkotieläimistöön kuuluvilta.\n\nLuutnantti Hobsonin määräyksen mukaan annettiin eläinten olla rauhassa, \nsillä niiden surmaaminen olisi ollut hyödytöntä. Poroja joskus otettiin \nhengiltä, kun teki mieli tuoretta lihaa ja vaihtelua tavalliseen \nruokajärjestykseen. Mutta varustuksen lähettyvillä arastelematta \nliikuskelevia kärppiä, näätiä, ilveksiä, myskirottia, majavia, kettuja \njne., ei lainkaan ahdisteltu, eipä edes silloinkaan, kun niitä tunkeutui \npaaluaidar sisäpuolelle, vaan ne saivat olla täysin rauhassa. \nSuurenmoisen kauniita olivat näädät ja ketut talviturkeissaan; etenkin \nmuutamista olisi saanut hyvin kalliin hinnan. Näin leutona talvena oli \njyrsijöillä ohuen ja pehmeän lumen alta helposti saatavissa \nkasviravintoa, eikä niiden siis tarvinnut ollenkaan käyttää \nsiirtokunnan varastoja.\n\nOdoteltiin vain talven loppumista, tosin hieman levottomina, mutta \nkuitenkin, sillä olo ja elämä aikoi päivä päivältä tuntua yhä \nikävämmältä, vaikka rouva Paulina Barnett koetti kaikin keinoin \nvirkistää tovereitaan.\n\nEräs tapaus tuotti tammikuulla paljon huolta ja surua. Työmestari \nMacNapin pienokainen sairastui näet kovaan kuumeeseen. Ankara \npäänsärky, polttava jano, vilunväristykset ja vuoroin tuskallinen \nkuumuus saattoivat lapsiparan surkeaan tilaan. Mihin epätoivon tuskaan \njoutuivatkaan äiti ja mestari MacNap ystävineen! Eikä tiedetty mitä \ntehdä, sillä taudin laadusta ei päästy perille. Madge oli ainoa, joka \npysyi rauhallisena ja oli näihin asioihin vähän perehtynytkin, ja hän \nmääräsi virkistäviä rohtoja, hauteita ja muuta sentapaista, minkä \nlisäksi Kaluma otti omalle osalleen moninkertaisen vaivannäön ja valvoi \nyötä päivää lapsen vuoteen ääressä, eikä häntä voitu millään taivuttaa \nsuomaan itselleen hetkenkään lepoa.\n\nMutta kolmannella vuorokaudella selvisi taudin laatu. Tuttu ihottuma, \njoka oli levinnyt pienokaisen koko ruumiin yli, osoitti taudin olevan \nvaikealaatuista tulirokkoa.\n\nHarvoin sattuu, että vain vuoden vanhat lapset saavat tämän vaarallisen \ntaudin, vieläpä niin rajussa muodossa, mutta toisinaan kuitenkin niin \ntapahtuu. Siirtokunnan lääkevarasto oli pahaksi onneksi melko \npuutteellinen. Mutta Madge, joka oli aikoinaan hoitanut useita \ntulirokkoisia, tunsi belladonnaliuoksen tehokkuuden. Sitä hän antoi \npikku potilaalle pari tippaa päivässä, ja äärimmäisen tarkkaa huolta \npidettiin siitä, ettei sairas joutuisi kosketukseen ulkoilman kanssa.\n\nLasta hoidettiin vanhempiensa huoneessa. Ennen pitkää olivat rokot \nkehittyneet täyteen voimaan; niinpä ilmaantui pieniä punaisia täpliä \nkieleen ja huuliin, jopa silmiinkin. Mutta kahden vuorokauden perästä \nihotäplät alkoivat muuttua sinerviksi, sitten valkoisiksi, ja sen \njälkeen iho hilseili.\n\nSilloin piti noudattaa yhä suurempaa varovaisuutta, ettei tulisi \nvaikealaatuisia jälkitauteja. Mitään ei laiminlyöty, päinvastoin voi \nsanoa, että pienokaisen hoito oli kaikin puolin erinomaista. Ja niinpä \ntammikuun lopulla, kaksitoista vuorokautta tulirokon ilmestymisestä, \nvoitiin pitää varmana, että tauti oli voitettu ja lapsi pelastuisi.\n\nSilloin oli siirtokunnassa ilon päivä. Pienokainen oli koko \nsiirtokunnan lapsi, koko joukkueen, koko rykmentin lapsi! Se oli \nsyntynyt ankarassa ilmastossa, näiden kelpo ihmisten keskuudessa. He \npitivät tätä poikasta koettelemustensa varalle annettuna panttina, jota \ntaivas ei voisi heiltä riistää. Huoleti voidaan uskoa, että Kaluma \nolisi varmasti kuollut, jos tämä lapsi ei olisi jäänyt eloon; mutta \npikku Michel toipui, ja sitä mukaa kuin hän parani, vahvistui koko \nsiirtokunnan väestössä yhteisen pelastumisen toivo.\n\nNäin oltiin suuren levottomuuden ohella päästy tammikuun 23. päivään. \nViktorian saaren tilassa ei ollut tapahtunut muutosta. Yhtämittainen yö \npeitti vielä koko napameren. Muutamina päivinä satoi vahvasti lunta, \npeittäen saaren ja jääkentän reilun puolen metrin paksuudelta.\n\nSitten 27. päivänä siirtokunta sai melko odottamattoman vieraan. \nSotamiehet Belcher ja Pen, ollessaan vahdissa aitauksen edustalla, \nhuomasivat aamulla jättiläiskarhun, joka rauhallisesti tallusteli \nvarustusta kohti. He tulivat ilmoittamaan rouva Paulina Barnettille, \nettä heitä lähestyi vaarallinen peto.\n\n-- Se ei voi olla muu kuin meidän karhu! rouva Paulina Barnett sanoi \nJasper Hobsonille, ja he molemmat sekä kersantti, Sabine ja muutamat \npyssyillä varustetut sotamiehet lähtivät portille.\n\nKarhu oli parin sadan askeleen päässä ja astuskeli rauhallisesti ja \nempimättä ikään kuin varta vasten tehdyn suunnitelman mukaan.\n\n-- Minä tunnen sen, rouva Paulina Barnett huudahti. -- Se on sinun \nkarhusi, Kaluma, sinun pelastajasi!\n\n-- Voi, älkää tappako minun karhuani! nuori eskimonainen huusi.\n\n-- Ei sitä tapetakaan, luutnantti Hobson vastasi. -- Ystävät, älkää \ntehkö sille mitään pahaa; luultavasti se menee samaa tietä kuin on \ntullutkin.\n\n-- Mutta jos se yrittää tunkeutua pihaan... sanoi kersantti Long, joka \nei oikein luottanut jääkarhujen ystävällisiin tunteisiin.\n\n-- Antakaa sen tulla, kersantti, rouva Paulina Barnett vastasi. -- Se \non menettänyt pedonluonnon. Se on vankina niin kuin mekin, ja tehän \ntiedätte, etteivät vangit...\n\n-- Toisiaan syö! Jasper Hobson jatkoi; -- se on kyllä totta, joskin \nsillä ehdolla, että ne ovat samaan sukuun kuuluvia. Mutta oli miten \noli, tuo saa olla rauhassa teidän suosituksestanne. Me emme rupea \npuolustautumaan, ellei se ensin hyökkää. Kuitenkin luulen viisaimmaksi \nvetäytyä sisälle rakennukseen. Ei ole syytä johdattaa petoa liiaksi \nkiusaukseen!\n\nTämä neuvo oli hyvä. Jokainen meni sisälle. Ovet suljettiin, mutta \nikkunaluukkuja ei vedetty kiinni.\n\nRuutujen läpi voitiin siis pitää silmällä vierailijan liikkeitä. Karhu \ntuli portille, joka oli jätetty sulkematta, työnsi sitä hiljaa \nraolleen, pisti päänsä siitä sisäpuolelle, tarkasteli pihaa ja tuli \nlähemmäs. Päästyään keskelle pihaa se katseli ympäröiviä rakennuksia, \nsuuntasi askelensa navetalle ja koiratarhan puolelle, kuunteli hetken \nkoirien murinaa, jotka olivat tunteneet, mikä siellä lähestyi, porojen \nmölähtelemistä, jotka olivat käyneet levottomiksi, jatkoi sitten \ntarkasteluaan pitkin aitauksen vierustaa, saapui päärakennuksen luo ja \nvihdoin kohotti valtavan päänsä erästä tuvan ikkunaa vasten.\n\nTotta puhuen, kaikki sisälläolijat vetäytyivät taaksepäin, muutamat \nsotamiehet tarttuivat pyssyihinsä, ja Jasper Hobson alkoi pelätä \nantaneensa leikin mennä liian pidcälle.\n\nMutta Kaluma meni ja painoi hennot kasvonsa ohutta lasiruutua vasten. \nKarhu näytti tuntevan hänet -- niin ainakin eskimonainen luuli -- ja \nvarmaankin tyytyväisenä näkemäänsä vetäytyi murahtaen pois, tallusti \nportille päin ja, kuten Jasper Hobson oli sanonut, meni samaa tietä \nkuin oli tullutkin.\n\nSellainen oli tapaus kaikessa yksinkertaisuudessaan, eikä se \nuudistunut, ja elämä jatkui varustuksessa taas entiseen tapaansa.\n\nSillä välin pienokaisen paraneminen edistyi hyvää vauhtia, ja kuukauden \nloppupäivistä lähtien Michel oli jälleen pyöreäposkinen ja pirteän \nnäköinen.\n\nHelmikuun 3. päivänä näkyi keskipäivän aikaan etelän taivaalla tunnin \nverran vaaleata kajastusta näköpiirin reunalla. Hetkiseksi pilkahti \nesiin kellertävän kiekon syrjä. Se oli aurinko, joka ensi kertaa \nnäyttäytyi pohjolan pitkän yön jälkeen.\n\n\n\n\nVIIMEINEN TUTKIMUSRETKI\n\n\nSiitä lähtien aurinko nousi päivä päivältä yhä ylemmäksi \ntaivaanrannasta. Mutta vaikka yö muutamaksi tunniksi keskeytyi, niin \npakkanen kiristyi, kuten helmikuulla usein käy, ja lämpömittari näytti \njopa 17 astetta. Se olikin matalin lämpötila tänä outona talvena.\n\n-- Mihin aikaan jäidenlähtö näillä merillä tapahtuu? kysyi eräänä \npäivänä rouva Jasper Hobsonilta.\n\n-- Tavallisina vuosina, luutnantti vastasi, -- jäät alkavat lähteä \nvasta ensi päivinä toukokuuta, mutta tämä talvi on ollut niin leuto, \nettä ellei kovia pakkasia tule, ne voivat lähteä jo huhtikuun alussa -- \nniin ainakin otaksun.\n\n-- Olisiko meillä siis vielä kaksi kuukautta odotusaikaa? rouva Paulina \nBarnett kysyi.\n\n-- Vielä kaksi kuukautta, hyvä rouva, sillä viisainta on, ettei \nalustamme lasketa liian aikaisin vesille keskelle jäitä, ja luulenpa, \nettä meillä on kaikki onnistumisen mahdollisuudet puolellamme, \nvarsinkin jos voimme odottaa, kunnes saaremme on joutunut Beringin \nsalmen ahtaimmalle kohdalle, joka on enintään kaksisataa kilometriä \nleveä.\n\n-- Mitä sanottekaan, herra Jasper? rouva Paulina Barnett virkkoi, melko \nhämmästyneenä luutnantin vastauksesta. Unohdatteko siis, että pohjoista \nkohti kulkeva Kamtsatkan merivirta on kuljettanut meidät tänne, missä \nnyt olemme ja että jäiden lähdettyä samainen virta voi uudestaan ottaa \nmeidän mukaansa ja lähteä kuljettamaan yhä kauemmaksi?\n\n-- Sitä en luule, luutnantti Hobson vastasi, -- ja uskallan vakuuttaa, \nettei niin käy. Jäidenlähtö tapahtuu aina pohjoisesta etelään, \nkääntyköönpä Kamtsatkan virta päinvastaiseen suuntaan, tai kulkekoot \njäät Beringin virran mukana, tai olkoonpa siihen jokin muu, minulle \ntuntematon syy. Mutta niin on laita, että jäävuoret ajautuvat \npoikkeuksetta Tyynellemerelle päin, ja siellä lämpöisissä vesissä ne \nsulavat. Kysykää Kalumalta. Hän tuntee niitä seutuja ja sanoo teille \nkuten minäkin, että jäidenlähtö tapahtuu pohjoisesta etelään.\n\nKalumalta kysyttiin, ja hän vahvisti luutnantin väitteen todeksi. \nNäytti siis todennäköiseltä, että saari lähdettyään huhtikuun \nensimmäisinä päivinä liikkeelle ajautuisi valtavana jäälauttana \netelään, siis Beringin salmeen, jossa kesäaikaan oleskelee Uuden \nArkangelin kalastajia, luotseja ja muuta rannikon väkeä. Mutta ottaen \nhuomioon kaikki mahdolliset viivytykset ja tietysti myös lähtöajan voi \nolettaa, ettei ollut toivoa mantereelle pääsystä ennen toukokuuta. \nLisäksi, vaikka pakkanen ei ollutkaan yltynyt, oli Viktorian saari \nvarmasti käynyt lujemmaksi, nimittäin siten, että jääperustan paksuus \noli pakostakin kasvanut, ja sen vuoksi voi pitää koko lailla varmana, \nettä se kestäisi vielä useita kuukausia.\n\nTalvehtijoiden tuli siis varautua kärsivälliseen odotukseen, yhä vain \nodotukseen.\n\nPikku pojan toipuminen edistyi hyvin. Helmikuun 20. päivänä hän pääsi \nensimmäisen kerran ulos nelikymmenpäiväisen sairastamisensa jälkeen. \nTällä tarkoitetaan, että hänet siirrettiin kamarista tupaan, missä \nkaikki hyväilivät häntä. Äiti oli aikonut vieroittaa hänet vuoden \nvanhana, mutta Madgen neuvosta imettämistä jatkettiin vielä, ja \näidinmaito, toisinaan poronmaidon kanssa vuorotellen, palautti \npienokaisen pian voimiinsa. Hän löysi pirtistä lukemattomia pikku \nleluja, joita hänen ystävänsä, sotamiehet, olivat hänen sairautensa \naikana valmistelleet, ja on helppo arvata, että hän oli maailman \nonnellisin lapsi.\n\nHelmikuun viimeinen viikko oli kovin sateinen ja luminen. Kävi navakka \nluodetuuli. Muutamina päivinä lämpötila laski melkoisesti, ja lunta \ntuli oikein kosolti. Mutta tuulen voima ei siitä taittunut. Bathurstin \nniemen ja kiintojään suunnalta kuului korviahuumaava pauhina ja ryske. \nJäävuoria paukahteli vastakkain, luhistuen sellaisella jymyllä, että \nolisi luullut ukkosen käyvän. Pohjoisen jäissä syntyi niin kova \npuristus, että korkeita röykkiöitä nousi saaren rannikolle. Oli \npelättävissä, että itse niemi -- joka oikeastaan ei ollut muuta kuin \njonkinlainen mullan ja soran peittämä jäävuori -- sortuisi. Muutamia \nisoja jäämöhkäleitä kulkeutui painavuudestaan huolimatta paaluaidan \nviereen saakka. Siirtokunnan onneksi niemi sentään pysyi koossa, ja \nrakennukset säästyivät murskautumasta.\n\nOn hyvin ymmärrettävää, että Viktorian saaren asema ahtaan merensalmen \nsuulla, johon jatkuvasti työntyi ja kasautui jäitä, oli äärimmäisen \nvaarallinen. Sen saattoi, niin sanoaksemme, pyyhkäistä olemattomiin \njokin ulapalta syöksyvä jäävyöry; jäät voivat rutistaa sen alleen jo \nennen kuin se ehtisi upota aaltoihin.\n\nSiinä oli uusi vaara monien entisten lisäksi. Nähdessään, mikä ääretön \nvoima ulapan paineella oli ja kuinka vastustamattoman väkivaltainen oli \nse rajuus, jolla jäälohkareet sulloutuivat yhteen, rouva Paulina \nBarnett käsitti hyvin sen uuden vaaran, joka uhkasi saarta piakkoin \ntapahtuvan jäänlähdön aikana. Monesti hän ryhtyi puhumaan siitä \nluutnantti Hobsohille, mutta tämä pudisti vain päätään, kuten ainakin \nse, jolla ei ole mitä vastata.\n\nTuulen vimma taukosi maaliskuun alkupäivinä, ja silloin näkyi, missä \nmäärin jääkenttä oli muuttunut. Näytti siltä kuin kiintojää jollakin \ntavoin jääkenttää pitkin liukuen olisi lähestynyt Viktorian saarta. \nMuutamissa paikoin se ei ollut siitä kolmea kilometriä kauempana; se \nnäytti paikoiltaan siirtyvältä jäätiköltä. Kiintojään korkean reunan ja \nsaaren rannikon välinen jäätikkö oli käynyt kovin rosoiseksi ja \ntörröttäväksi; siinä näkyi ruhjoutuneiden jäävuorten huippuja, \nkaatuneita jääpatsaita ja kaikenlaista ryteikköä, ikään kuin ankaran \nmyrskyn myllertämä meri olisi äkkiä jähmettynyt kovaksi kappaleeksi, \nniin että se näytti kovin sekasortoiselta. Lähimmin sitä olisi voinut \nverrata suunnattoman ison kaupungin raunioihin, missä ei ainoakaan \npatsas enää seisonut kunnollisesti pystyssä. Ja korkea kiintojään reuna \nomituisine piirteineen, taivasta kohti pistävine eriskummallisine \nhuippuineen, kartioineen, pallomaisine kumpuineen, terävine kärkineen, \noikullisine töyhtöineen, harjoineen, helttoineen oli komeana kehyksenä \ntälle kummalliselle sekasorrolle.\n\nNäihin aikoihin saatiin laivanrakennustyö vihdoin valmiiksi. Alus oli \nkyllä, kuten saattoi odottaakin, vähän kömpelöä tekoa, mutta se tuotti \nsentään kunniaa MacNapille, ja keulan erikoinen muoto teki sen \nedulliseksi vastustamaan jäiden törmäystä. Se muistutti varsin paljon \nniitä hollantilaisia parkkilaivoja, joita liikuskelee pohjoisilla \nvesillä. Sen taklaukseen, joka myös oli jo valmiina, kuului isopurje ja \nkeulapurje saman maston varassa. Purjeihin oli käytetty siirtokunnan \ntelttakankaat.\n\nAlukseen saattoi hyvin mahtua koko Viktorian saaren asujaimisto, ja \nselvää oli, että jos saari ajautuisi Beringin salmeen, kuten oli \ntoivottavaa, aluksella voitaisiin helposti purjehtia Amerikan \nrannikolle, vaikka välimatka sinne olisi hyvinkin pitkä. Ei siis muuta \nkuin odottaa jäiden lähtöä.\n\nLuutnantti Hobsonin mieleen tuli ajatus tehdä vielä riittävän pitkä \nretki kaakkoon päin ottamaan selkoa senpuoleisen jäätikön tilasta ja \ntarkastamaan, näkyisikö siellä pian tapahtuvan sulamisen merkkejä; piti \nmyös tutkia kiintojäätä ja päätellä, oliko meren nykyisellään ollessa \nkaikki pääsy Amerikan mantereelle vielä tukossa. Saattoihan ennen \njäidenlähtöä ja meren vapautumista sattua tapauksia, joiden varalta oli \ntärkeää tuntea jääkenttä tarkoin, ja siinä mielessä oli aiottua retkeä \npidettävä kaikin puolin hyvin harkittuna toimenpiteenä.\n\nNiinpä päätettiin lähteä liikkeelle maaliskuun 7. päivänä. Pikku \nretkikuntaan kuuluivat luutnantti, rouva Barnett, Kaluma, Marbre ja \nSabine. Tehtiin sellainen sopimus, että jos kulku näyttäisi \nmahdolliselta, etsittäisiin reittiä kiintojään poikki, mutta rouva \nPaulina Barnett tovereineen ei missään tapauksessa viipyisi \nsiirtokunnasta poissa kahta vuorokautta kauempaa.\n\nEväät laitettiin kuntoon, ja kaiken varalta hyvin varustautunut matkue \nlähti Fort Espérancesta maaliskuun 7. päivän aamuna suunnaten kulkunsa \nMichelin niemeä kohti.\n\nLämpömittari osoitti silloin nollaa. Ilma oli hieman sumuinen, mutta \ntyyni. Aurinko viipyi taivaanrannan yläpuolella jo seitsemän kahdeksan \ntuntia päivässä, ja sen vinot säteet valaisivat riittävästi \njäävuoristoa.\n\nKello yhdeksän aikaan, lyhyen pysähdyksen jälkeen, retkikunta laskeutui \nMichelin niemen rinnettä alas jäälle, ja sitten lähdettiin pitkin \njääkenttää kaakkoon päin. Siihen suuntaan ei kiintojäälle ollut matkaa \nyli viittä kilometriä.\n\nKulku sujui tietenkin melko hitaasti. Tavan takaa oli tehtävä kierros, \nmilloin leveän railon, milloin ylipääsemättömän ahtojääröykkiön takia. \nNähtävästi ei mikään reki olisi voinut liukua näin hankalaa latua \npitkin. Siinä oli kasautuneina kaikenkokoisia ja -muotoisia \njääkimpaleita, joista muutamat ikään kuin ihmeen kautta pysyivät \npystyssä ja toiset näyttivät juuri äsken sortuneilta, päätellen niiden \nterävistä kulmista ja särmistä. Mutta kaiken tämän sekasorron keskellä \nei ollut jälkeäkään, josta olisi ilmennyt, että ihminen tai eläin olisi \nkäynyt siellä. Ei ainoatakaan elävää olentoa koko tuossa suuressa \nyksinäisyydessä, jonka linnutkin olivat jättäneet!\n\nRouva Paulina Barnett kummasteli, kuinka olisi voitu kulkea moista \njääryteikköä myöten, jos olisi joulukuussa lähdetty liikkeelle, mutta \nluutnantti Hobson huomautti, ettei jääkenttä siihen aikaan ollutkaan \nsennäköinen. Ääretön kiintojään puserrus ei ollut vielä silloin \ntapahtunut, ja kenttä olisi ollut verrattain tasainen. Ainoana esteenä \noli silloin se, ettei merenselkä ollut tarpeeksi jäätynyt, muuta ei. \nNyt oli kulku jääkentän rosoisuuden vuoksi kylläkin mahdotonta; mutta \nalkutalvella ei tätä haittaa ollut olemassa.\n\nSitten lähestyttiin korkeata jäärinnettä. Melkein koko ajan asteli \nKaluma pikku joukon etunenässä. Ketterä ja kevyt eskimotyttö liikkui \nvarmoin askelin keskellä jäälohkareita, kuin vuorikauris \nalppikallioilla. Oli merkillistä nähdä hänen hyppelevän siellä \nempimättä, erehtymättä ja löytävän niin sanoaksemme vaistomaisesti \nparhaita uria jäävuorten sokkelossa. Hän meni, tuli ja kutsui toisia \nseuraamaan, ja hänen opastukseensa saattoi huoleti luottaa.\n\nPuolenpäivän tienoissa oli saavuttu kiintojään reunaan, ja niin oli \nviiden kilometrin matkaan mennyt kokonaista kolme tuntia.\n\nMikä mahtava suojamuuri pelkkiä jäävuoria, joiden huiput toisin paikoin \nkohosivat arviolta sadankahdenkymmenen metrin korkeuteen jääkentästä \nlaskien! Eri kerrostumat olivat siinä selväpiirteisinä näkyvissä. \nJääpinnat välähtelivät monin erilaisin, tenhoavin värivivahduksin, \nmilloin sateenkaaren lailla, milloin jaspisjuovaisina, ja kaikkialla \nnäkyi ikään kuin emaloituja arabeskeja ja metallikiilteisiä valotäpliä. \nEi mikään rantalouhikko, olkoonpa se kuinka tahansa myllerretty, voisi \nantaa käsitystä tästä jääpengermästä, joka oli välistä himmeää, välistä \nläpikuultavaa ja jossa valot ja varjot leikittelivät mitä \nihmeellisimmin.\n\nMutta ei ollut hyvä mennä liian lähelle uhkaavan kopeita lohkareita, \njoiden pystyssä pysymistä hyvinkin sopi epäillä. Sisemmältä päin kuului \nalinomaista ryskettä ja romahtelua. Siellä tehtiin kauheaa \nhajoitustyötä. Siellä paukahteli halki jään sisään sulkeutuneita \nilmakuplia, ja kaikesta näkyi, kuinka hauras ja särkyvä oli koko tuo \npakkasen pystyttämä rakennus, joka ei kestänyt pohjolan talvea \npitemmälti, vaan oli tuomittu sulamaan auringon säteissä vedeksi, jopa \nkokonaisiksi virroiksi!\n\nLuutnantti Hobsonin täytyi varoitella tovereitaan luhistumien ja \nlohkeamien vaaroista, kun näet joka hetki, milloin siellä, milloin \ntäällä, taittui ja sortui jäähuippuja. Sen tähden pikku retkikunta \npysyikin tarpeellisen matkan päässä jääpenkerestä. Ja syytä olikin \nvaroa, sillä kello kahden tienoissa eräässä matalammassa kohdassa jonka \nhalki rouva Paulina Barnett ja hänen toverinsa juuri aikoivat mennä, \nirtautui kauhean iso, ainakin sata tonnia painava jäämöhkäle ja syöksyi \nhuumaavasti ryskyen penkereen harjalta alas jääkenttään. Sen painosta \nmurtui jäähän iso aukko, josta vettä roiskahti korkealle ilmaan. \nOnneksi eivät jääkappaleet osuneet kehenkään möhkäleen paukahtaessa \nkuin pommi palasiksi.\n\nKello kahdesta viiteen asti taivallettiin kiintojäähän syntynyttä \nahdasta, mutkittelevaa laaksoa pitkin. Ulottuiko se koko avaran \njääkentän halki? Sitä ei kukaan voinut tietää. Mutta matkan varrella \nsaatiin näin tilaisuus tutkia korkean suojamuurin sisäistä rakennetta. \nLohkareet, joista se oli kokoonpantu, olivat järjestyneet paljon \nsopusuhtaisemmin kuin päällimmäinen kerros. Useissa paikoissa näkyi \npuunrunkoja jään sisällä, ei napaseutujen, vaan kuuman vyöhykkeen \npuulajeja. Nähtävästi Golf-virta oli kuljettanut niitä arktisille \nseuduille, missä ne takertuivat kiinni jäihin, ollen nyt niiden kanssa \npaluumatkalla valtamereen. Niiden ohella näkyi myös hylkytavaraa, \nemäpuiden jätteitä ja laivanpirstaleita.\n\nKello viiden ajoissa pimeä keskeytti tutkimustyön. Oli samottu noin \nkolmen kilometrin matka laaksoa myöten kaikenlaisten vastusten uhalla, \nmutta kuinka kauas oli päästy suoraan suuntaan, ei mutkittelun vuoksi \nvoitu arvioida.\n\nJasper Hobson antoi silloin pysähdysmerkin. Puolessa tunnissa Marbre ja \nSabine olivat tuurillaan kovertaneet jääseinämään luolan. Sinne \nkömmittiin sisälle, syötiin illallinen, ja väsyneinä nukuttiin melkein \nheti.\n\nSeuraavana aamuna oltiin jalkeilla kello kahdeksalta, ja Jasper Hobson \neteni vielä puolentoista kilometrin verran, nähdäkseen jatkuiko laakso \nkoko kiintojään halki. Auringon asemasta päättäen matkan suunta näytti \nkääntyneen koillisen sijasta kaakkoon.\n\nKello yhdentoista aikaan luutnantti Hobson ja hänen seuralaisensa \npäätyivät kiintojään vastakkaiselle puolelle. Siis tie sen läpi oli \nolemassa, kuten olikin epäilty.\n\nKoko tämä itäinen puoli jääkenttää oli samannäköinen kuin läntinenkin. \nSamoja jääröykkiöitä, samoja törröttäviä lohkareita. Jäävuoria ja \nahtojäätä silmänkantamattomiin, välillä joitakin tasankoja, mutta ei \nlaajoja, ja niissä railoja ja halkeamia, joiden reunat olivat jo \nhajoamistilassa. Sama yksinäisyys ja autius vallitsi sielläkin. Ei \nainoatakaan elävää olentoa, ei lintuakaan.\n\nRouva Paulina Barnett nousi eräälle ahtojääkummulle ja jäi siihen \ntuntikaudeksi katselemaan ympäröivää napaseudun surunvoittoista \nnäköalaa. Hänen mieleensä tuli itsestään se lähtöyritys, joka tehtiin \nviisi kuukautta sitten. Hänen silmiensä eteen kuvastui koko \nsiirtokunnan henkilökunta, koko se surkea jono, joka keskellä yötä ja \njäistä yksinäisyyttä oli pyrkimässä tuollaisten esteiden ja vaarojen \nkautta Amerikan mantereelle.\n\nLuutnantti Hobson keskeytti viimein hänen kuvitelmansa.\n\n-- Rouva, hän sanoi, -- nyt on kulunut yli vuorokausi siitä, kun \nlähdimme varustuksesta. Tiedämme jo kiintojään paksuuden, ja kun olemme \nluvanneet, ettemme jatkaisi poissaoloamme kahta vuorokautta pitempään, \nmeidän lienee nyt jo aika kääntyä paluumatkalle.\n\nRouva Paulina Barnett hyväksyi tämän huomautuksen. Tutkimusretken \ntarkoitus oli saavutettu. Jää oli vain keskinkertaisen paksua ja \nsulaisi kai ennen pitkää, tehdäkseen meren kulkukelpoiseksi MacNapin \nalukselle. Eipä siis muuta kuin lähteä takaisin siirtokuntaan, sillä \nsääkin saattoi muuttua ja lumituisku vaikeuttaa kulkua jääkentän halki \npolveilevan laakson läpi.\n\nSyötiin aamiaista, ja sitten noin kello yhden aikaan päivällä alkoi \npaluumatka. Kello viiden tienoissa leiriydyttiin jääluolaan, niin kuin \nedellisenä päivänä. Yö kului kaikessa rauhassa ja seuraavana aamuna, \nmaaliskuun 9. päivänä, luutnantti Hobson antoi kello kahdeksan aikaan \nlähtömerkin.\n\nSää oli kaunis. Aurinko valaisi jo jääkenttää ja heitti muutamia \nsäteitä laakson läpi. Retkeläiset olivat siihen selin, sillä he \nmarssivat länttä kohti, mutta heidän silmänsä näkivät sen säteiden \nloiston heijastuvan jääseinämistä, joita oli heidän edellään mikä \nmissäkin viistoasennossa.\n\nRouva Paulina Barnett ja Kaluma tulivat vähän jäljempänä puhellen, \nkatsellen ja ahtaiden solien läpi pujotellen, Sabinen ja Marbren \nopastaessa. Toivottiin, että keskipäiväksi ehdittäisiin takaisin \nkiintojään toiselle puolelle, ja ne viisi kilometriä, jotka sitten \nolivat jäljellä Viktorian saarelle, taivallettaisiin tunnissa, ainakin \nkahdessa. Sillä tavoin retkeilijät arvelivat olevansa ennen \nauringonlaskua perillä. Tosin he silloin myöhästyisivät muutaman tunnin \nmääräajastaan, mutta se tuskin herättäisi sanottavaa levottomuutta \nkotiinjääneissä.\n\nNäin suunniteltaessa jäi kuitenkin ottamatta lukuun eräs mahdollisuus, \njota tosin ei mikään inhimillinen tarkkanäköisyys olisikaan pystynyt \narvaamaan.\n\nKello oli kymmenen vaiheilla, kun Marbre ja Sabine, jotka marssivat \nparikymmentä askelta edellä, pysähtyivät. He näyttivät keskustelevan. \nKun luutnantti, rouva Paulina Barnett ja eskimotyttö saavuttivat \nheidät, he näkivät Sabinen pitävän kompassia kädessään ja osoittavan \nsitä kumppanilleen, joka katseli sitä hämmästyneenä.\n\n-- Merkillistä! hän huudahti kääntyen Jasper Hobsonin puoleen. -- Herra \nluutnantti, sanokaapa minnepäin saaremme on kiintojäästä katsoen? Onko \nse itään vai länteen?\n\n-- Länteen, Jasper Hobson vastasi kummastuneena kysymyksestä, -- \nsenhän, Marbre, tiedätte kysymättäkin.\n\n-- Tiedän kyllä! Marbre vastasi päätään ravistaen. -- Mutta jos se on \nlänteen päin, niin me kuljemme väärään suuntaan ja olemme loittonemassa \nsaaresta!\n\n-- Kuinka? Loittonemassako? luutnantti huudahti perin ihmeissään \nmetsästäjän varmasta äänensävystä.\n\n-- Epäilemättä, herra luutnantti, Marbre vakuutti; -- katsokaahan \nkompassiin, ja menköön vaikka nimeni, ellei se näytä, että me marssimme \nitään emmekä länteen!\n\n-- Se ei ole mahdollista! rouva sanoi.\n\n-- Katsokaa, hyvä rouva, Sabine vastasi.\n\nTodellakin kompassineula osoitti pohjoisen olevan päinvastäisellä \npuolella kuin hän oli otaksunut. Jasper Hobson mietti eikä sanonut \nmitään.\n\n-- Me olemme varmaan erehtyneet tänä aamuna jääluolasta lähtiessämme, \nSabine sanoi. -- Me olemme lähteneet vasemmalle, kun olisi pitänyt \nlähteä oikealle.\n\n-- Ei, se ei ole mahdollista! rouva Paulina Barnett sanoi. -- Me emme \nole erehtyneet!\n\n-- Mutta... Marbre väitti.\n\n-- Katsokaa aurinkoa! Eikö se enää nousekaan idästä, vai mitä? Kun siis \nolemme pitäneet sitä selkämme takana aamusta asti ja kun selkämme \nvieläkin on sinnepäin, olemme tietysti menossa länttä kohti, ja kun \nsaari on lännen puolella, joudumme sinne kulkemalla solaa myöten \nkiintojään läntiselle puolelle.\n\nMarbre vaikeni tämän selityksen nujertamana, jota hän ei voinut kumota, \nja jäi seisomaan käsivarret ristissä.\n\n-- Olkoon niin, Sabine myönsi, -- mutta silloin ovat kompassi ja \naurinko ristiriidassa keskenään.\n\n-- Niin tällä erää ainakin, Jasper Hobson vastasi, -- ja siihen on \nsyynä vain eräs ilmiö: korkeilla pohjoisilla leveysasteilla \nmagneettisen navan läheisyydessä tapahtuu toisinaan, että kompassit \njoutuvat päästään pyörälle ja näyttävät päin mäntyä.\n\n-- Hyvä, Marbre sanoi; -- onko meidän siis jatkettava matkaamme \nedelleen selkä aurinkoon päin?\n\n-- Tietysti, luutnantti vastasi. -- Kun on valittava kompassin ja \nauringon välillä, ei ole mitään epäilemistä. Aurinko ei mene päästään \nsekaisin, siitä saa olla huoleti!\n\nNiinpä jatkettiin marssia selin aurinkoon, ja kieltämätöntä on, ettei \nJasper Hobsonin todisteluun, joka perustui auringon asemaan, ollut \nmitään vastaanväittämistä.\n\nPieni retkikunta kulki siis eteenpäin laaksossa, mutta matkkaa kesti \nkauemmin kuin oli ennakolta arvioitu. Jasper Hobson laski päästävän \nläpi ennen puoltapäivää, ja kello oli jo yli kahden, ennen kuin vihdoin \nsaavuttiin ahtaan solan päähän.\n\nTämä varsin omituinen myöhästyminen ei ollut herättämättä hänessä \nlevottomuutta, mutta ajateltakoon hänen ja toisten suunnatonta \nhämmästystä, kun he astuessaan solasta ulos jäätikölle eivät enää \nnähneetkään Viktorian saarta, jonka olisi pitänyt olla heidän edessään!\n\nSaarta, vaikka se oli niin helppo tuntea Michelin niemellä kasvavista \npuista, ei näkynyt ollenkaan. Sen sijaan silmien eteen levisi suunnaton \njääkenttä, jota sen päällitse kimaltelevat auringonsäteet valaisivat \nsilmänkantamattomiin asti.\n\nLuutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Kaluma ja molemmat \nmetsästäjät katselivat vuoroin jäätikölle, vuoroin toisiaan.\n\n-- Saaren pitäisi olla tuolla! Sabine huudahti.\n\n-- Mutta eipä vain ole! Marbre vastasi. -- Jopa nyt jotakin, minne se \nsaari on joutunut, herra luutnantti?\n\nRouva Paulina Barnett ei hämmästykseltään osannut sanoa mitään. Yhtä \nvähän Jasper Hobson sai sanaa suustaan.\n\nSillä hetkellä Kaluma lähestyi luutnantti Hobsonia, tarttui hänen \nkäsivarteensa ja sanoi:\n\n-- Me olemme eksyneet laaksossa ja joutuneet samaan paikkaan, jossa \nolimme eilen, kun ensi kerran menimme kiintojään halki. Tulkaa, tulkaa!\n\nJa luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Marbre ja Sabine, luottaen \nnuoren eskimotytön vaistoon, antautuivat hänen opastettavikseen ja \npalasivat ahtaaseen solaan, pitkin entisiä jälkiään. Ja kuitenkin \nkaikki todennäköisyys oli Kalumaa vastaan, päätellen auringon asemasta.\n\nMutta Kaluma sen enempää selittämättä, mutisi vain marssiessaan:\n\n-- Rientäkäämme! Pian, pian!\n\nRetkeläiset olivat perin uuvuksissa ja töin tuskin jaksoivat laahustaa \neteenpäin, kun he viimein yön tullessa, kolmen tunnin ponnistelun \njälkeen, saapuivat taas kiintojään toiseen laitaan. Pimeys esti heitä \nnäkemästä, oliko saari siellä, mutta heidän ei tarvinnut jäädä pitkäksi \naikaa epätietoisiksi. Sillä muutamien satojen askelten päässä nähtiin \njoka haaralla palavia tervassoihtuja ja kuultiin pyssynlaukauksia. \nHeitä etsittiin.\n\nPieni retkikunta vastasi tähän hälytykseen ja pian heidän luonaan \nolivat kersantti Long ja Thomas Black, jonka vihdoin levottomuus \ntoverien kohtalosta oli saanut vedetyksi ulos pesästään, sekä muutamia \nmuita. Ja he olivatkin kaikki tunteneet suurta levottomuutta, koska \nheillä oli täysi syy otaksua, että Jasper Hobson ja hänen toverinsa \nolivat saarelle takaisin pyrkiessään eksyneet, kuten olikin käynyt.\n\nMutta mistä syystä Fort Espéranceen jääneet olivat niin otaksuneet? \nMistä syystä he luulivat luutnantin ja hänen pienen joukkonsa \npalatessaan eksyvän väärään suuntaan? Siitä omituisesta syystä, että \nvuorokautta aikaisemmin suunnaton jääkenttä ja saari sen mukana oli \nalkanut siirtyä, tehden puolipyörähdyksen keskuksensa ympäri. Niinpä \nretkikunnan ei ollut enää etsittävä saartaan kiintojään länsi-, vaan \nitäpuolelta!\n\n\n\n\nJÄIDENLÄHTÖ\n\n\nKahden tunnin kuluttua oltiin jälleen Fort Espérancessa. Seuraavana \npäivänä, maaliskuun 10:ntenä, aurinko valaisi ensiksi sitä rannikkoa, \njoka ennen oli ollut saaren länsipuolena. Bathurstin niemi pisti nyt \netelään päin eikä pohjoiseen, kuten ennen. Nuori Kaluma, jolle se ei \nollut mikään outo ilmiö, oli ollut oikeassa, ja vaikka aurinko ei ollut \nerehtynyt, niin eipä kompassikaan.\n\nNäin olivat siis Viktorian saaren ilmansuunnat vielä kerran muuttuneet, \njopa entistä perinpohjaisemmin. Siitä lähtien, kun saari oli irtautunut \nAmerikan mantereesta, se oli tehnyt puolipyörähdyksen itsensä ympäri, \neikä vain saari, vaan koko se avara jääkenttä, joka oli kahlinnut sen. \nKääntyminen keskuksensa ympäri todisti, ettei jääkenttä enää ollut \nmaassa kiinni, että se oli irtautunut rannikosta ja että siis \njäidenlähtö ei ollut enää kaukana.\n\n-- Joka tapauksessa, luutnantti sanoi rouva Paulina Barnettille, -- \ntämä rintaman muutos ei voi olla muuta kuin hyvä meille. Bathurstin \nniemi ja Fort Espérance ovat kääntyneet etelän puolelle, toisin sanoen, \nsinnepäin, missä mannermaa on lähinnä, ja kiintojää, joka olisi \naluksellemme suonut vain ahtaan ja vaikeakulkuisen väylän, ei nyt \nolekaan enää Amerikan ja meidän välillämme.\n\n-- Onko siis kaikki kääntynyt meidän parhaaksemme? rouva Paulina \nBarnett kysyi hymyillen.\n\n-- Kaikki parhaaksemme, hyvä rouva, vastasi Jasper Hobson, joka oli \noikein arvioinut seuraukset saaren ilmansuuntien muutoksesta.\n\nMaaliskuun 10. ja 21. päivän välillä ei tapahtunut mitään \nhuomattavampaa, mutta nyt saattoi aavistaa uuden vuodenajan olevan \nlähestymässä. Lämpömäärä pysytteli 6 ja 10 lämpöasteen välimailla. \nSulamisen vaikutuksesta jäidenlähtö näytti käyvän nopeasti. Syntyi \nuusia railoja ja vapautunutta vettä levisi pitkin jääkentän pintaa. \nHalkeamat olivat, hylkeenpyytäjien sanontatapaa käyttäen, haavoja, \njoista jääkenttä \"vuoti verta\". Jäälohkareiden murtuminen muistutti \ntykinpamauksia. Melko lämmin sade, jota kesti muutamia päiviä, ei \nvoinut olla yhä nopeuttamatta meren jähmettyneen pinnan hajoamista.\n\nLinnut, jodca talven tultua olivat lähteneet ajelehtivalta saarelta, \npalasivat suurin joukoin; nähtiin jo riekkoja, riskilöitä, lunneja, \nsorsia y.m. Marbre ja Sabine surmasivat niitä jonkin verran, ja \njoillakuilla oli vielä tallella se lappu, jonka luutnantti ja \nmatkustajarouva olivat muutamia kuukausia sitten kiinnittäneet niiden \nkaulaan. Valkojoutsenten parvia näkyi niin ikään, ja niiden raikuvat \ntoitotukset kajahtelivat ilmassa. Nelijalkaiset, yhtä hyvin jyrsijät \nkuin pedot, oleskelivat edelleen tapansa mukaan siirtokunnan lähistössä \nkuin kotieläimet konsanaan.\n\nMelkein joka päivä, kun taivas oli selkeä, luutnantti otti \nleveysastemitan. Toisinaan rouva Paulina Barnett, josta oli tullut \nvarsin taitava sekstantin käyttäjä, avusti häntä tai hänen sijastaan \nteki koko mittauksen. Tärkeää todella olikin tarkata pienimmätkin \nmuutokset, mitä kulloinkin saattoi saaren asemassa tapahtua.\n\nMolempia merivirtoja koskeva paha pulma oli yhä ratkaisematta; niinpä \nJasper Hobsonin ja rouva Paulina Barnettin ajatukset olivat \nkiinnittyneet ennen kaikkea siihen, alettaisiinko jäiden lähdettyä \najautua etelään vai pohjoiseen.\n\nTäytyy sanoa, että rohkea nainen osoitti aina ja kaikessa sukupuoleensa \nnähden erinomaista tarmoa. Hänen toverinsa näkivät hänen joka päivä \nuhmaavan rasituksia, huonoja säitä, vesi- ja lumisateita, tekevän \nhavaintoretkiään saaren eri osiin, jopa uskaltautuvan puolittain \nsulamistilassa olevalle jäällekin ja sellaiselta retkeltä palattuaan \nolevan taas valmiina käymään käsiksi siirtokunnan sisäisten olojen \njärjestelyyn, jakamaan neuvojaan ja huolenpitoaan kaikkialle, \nuskollisen Madgen avustaessa.\n\nHän oli rohkeasti katsonut tulevaisuutta silmiin, ja jos hän toisinaan \ntunsikin pelkoa tai pahoja aavistuksia, joita ei voinut karkottaa \nmielestään, ei hän koskaan antanut muiden nähdä sitä. Hän oli alati \nsama tulevaisuuteen luottava, muita rohkaiseva nainen, jollaiseksi \nhänet tunnettiin, eikä kukaan olisi voinut arvata hänen tasaisen, \nlevollisen olemuksensa takana piilevän niitä huolia, jotka hänen \nmieltään painoivat. Jasper Hobson ihaili häntä syvästi.\n\nSamoin oli luutnantilla täysi luottamus Kalumaan; useinkin hän antautui \nnuoren eskimotytön luontaisen vaiston johdettavaksi, niin kuin \nmetsästäjä panee luottamuksensa koiransa vaistoon. Kaluma, joka oli \nmuutoinkin älykäs, tunsi kaikki napaseutujen asiat ja ilmiöt kuin viisi \nsormeaan. Valaanpyyntilaivassa hän olisi varmasti hyvällä menestyksellä \ntoiminut \"jäämestarina\", kuten nimitetään luotsia, jonka haltuun laivan \nohjaaminen keskellä jäitä on uskottu. Joka päivä Kaluma kävi \ntarkastamassa jääkentän tilaa, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kuulla \nkaukaista jäiden ryskettä arvatakseen, millä asteella sulaminen \nmiiloinkin oli. Eikä koskaan ole varmempaa jalkaa kuin hänen astellut \njäälohkareilla. Vaistollaan hän tunsi, oliko \"altapäin mädänneellä\" \njäällä vielä jotakin kestävää kohtaa vai ei, ja hän saattoi kävellä \nvähintäkään empimättä jään poikki, joka oli täynnä rakoja ja avantoja.\n\nMaaliskuun 20. ja 30. päivän välisenä aikana sulaminen edistyi \nnopeasti. Vettä satoi runsaasti, ja se kulutti jäätä silminnähden. \nSaattoi toivoa jääkentän ennen pitkää hajoavan, ja kukaties tuskin enää \nkahtakaan viikkoa ehtisi mennä, ennen kuin luutnantti Hobson, avovettä \nhyväkseen käyttäen, voisi työntää laivansa teloiltaan ja lähteä sillä \njäiden sekaan. Siihen yritykseen hän oli empimättä valmis, sillä oli \npelättävää, että saari lähtisi ajautumaan pohjoista kohti, jos \nKamtsatkan merivirta saisi voiton Beringin merivirrasta.\n\n-- Mutta, Kaluma toisti usein, -- siitähän ei ole pelkoa. Jäidenlähtö \nei liiku pohjoiseen päin, vaan etelään, ja siinäpä vaara onkin! hän \nsanoi viitaten etelään päin, jossa levisi ääretön Tyynimeri.\n\nNuori eskimotyttö oli täysin varma asiastaan. Luutnantti Hobson tunsi \nhänen tässä täysin vakiintuneen mielipiteensä ja oli levollinen, sillä \nhän ei pitänyt heille minään vaarana saaren katoamista Tyynenmeren \nvesiin. Olisihan näet siirtokunnan henkilökunta sitä ennen sijoitettu \nalukseen, eikä kuljettava matka kummankaan mantereen rantaan voinut \nolla pitkä, koska salmi Aasian puoleisen Itäniemen ja Amerikan \npuoleisen Walesin Prinssin niemen välillä oli todellinen merenkurkku.\n\nHyvin ymmärrettävää siis on, että pienimpiäkin saaren liikkeitä tuli \npitää tarkoin silmällä. Paikanmääritys oli tehtävä milloin vain taivaan \nselkeys antoi siihen tilaisuuden, ja luutnantti Hobson tovereineen \nryhtyi kaikkiin varotoimiin lähestyvän ja ehkä hyvinkin äkkipikaa \nsuoritettavan laivaanmenon varalta.\n\nKuten on helppo käsittää, oli kauppa-aseman varsinaiset toimet ja työt, \nmetsästäminen, pyydysten vireissäpito ja muut semmoiset, jätetty kaikki \nsilleen. Varastoaitat olivat täpösen täynnä turkiksia, suurimmalta \nosaltaan tietenkin hukkaan joutuvia. Metsästäjät ja pyydystäjät \nviettivät aikaansa joutilaina. Rakennusmestari ja hänen miehensä olivat \nsuorittaneet laivanrakennustyönsä loppuun ja odotellessaan tilaisuutta \nmeren auettua saada laskea aluksensa telakalta askaroivat siirtokunnan \npäärakennuksen vahventamistyössä, sillä jäiden lähtiessä saattoi käydä \nniin, että se joutuisi ankaraan puserrukseen, ellei Bathurstin niemestä \nolisi jäille riittävää estettä. Lujitustyöt saatiin päätökseen \nhuhtikuun alkupäivinä, ja pian saatiin todeta niiden hyöty ja myös \ntarkoituksenmukaisuus.\n\nUuden vuodenajan oireet kävivät päivä päivältä selvemmiksi. Kevät oli \nerikoisen aikainen, sillä se seurasi talvea, joka oli ollut \nnapaseutujen talveksi tavattoman leuto. Puissa alkoi näkyä silmukoita. \nKoivujen, pajujen, sianpuolanvarsien kuori alkoi monin paikoin paisua \nsulaneesta mäihästä. Aurinkoisilla paikoilla alkoi sammal vihertää, \nmutta varustuksen lähistöön keräytyneet jyrsijät olivat niin ahneita \nsyömään sitä, että tuskin malttoivat antaa sen työntyä maasta esiin.\n\nJos kukaan oli silloin onneton, niin kieltämättä kelpo korpraalimme. \nRouva Joliffen puoliso, kuten muistetaan, toimi keväisin vaimonsa \nkylvömaiden vartijana. Tavallisissa oloissa hänellä ei olisi ollut \nvarjeltavana kuirimo- ja suolaruohokylvöksiä muilta kuin siivekkäiltä \nryöstäjiltä, kuten riskilöiltä ja sentapaisilta. Siihen olisi riittänyt \ntavallinen linnunpelätti tai ainakin itse korpraali omassa \npersoonassaan. Mutta tällä kertaa lintujen puolelle liittyivät kaikki \narktisen eläimistön jyrsijät ja märehtijät. Talvi ei ollut karkottanut \nniitä seudulta; vaaran aavistus piti niitä siirtokunnan läheisyydessä, \nja näin ollen peurat, napaseudun jänikset, myskirotat, päästäiset, \nnäädät ym. uhmasivat kaikkia korpraalin uhkauksia ja pelottelua. \nMiesparka ei voinut riittää kaikkialle. Kun hän torjui vihollista \npeltonsa toiselta puolelta, oli niitä jo vahingonteossa toisella \npuolella. Varmaan olisi ollut viisaampaa jättää noille lukuisille \nvihollisille koko sato, josta ei kuitenkaan saataisi itse nauttia, \nkoska siirtokunnasta oli ennen pitkää luovuttava. Sen neuvon rouva \nPaulina Barnett olikin itsepäiselle korpraalille antanut, kun tämä \nkaksikymmentä kertaa päivässä kävi väsyttämässä häntä valituksillaan; \nmutta korpraali Joliffe oli kuuro kaikille neuvoille.\n\n-- Niinkö suuri vaiva kaikki hukkaan! hän jankutti. -- Jättää tällainen \nviljelys juuri kun se alkaisi jotakin tuottaa! Uhrata rouva Joliffen ja \nminun niin huolellisesti tekemät kylvökset! Voi, hyvä rouva! Toisinaan \nminut valtaa halu antaa teidän mennä, teidän ja kaikkien muiden, ja \njäädä tänne vaimoni kanssa! Olen varma siitä, että yhtiö suostuisi \nluovuttamaan koko tämän saaren meille omaksi...\n\nTälle hullunkuriselle aikeelle rouva Paulina Barnett ei voinut olla \nnauramatta, ja hän lähetti korpraalin takaisin pikku vaimonsa luokse, \njoka puolestaan oli jo ammoin sitten luopunut kuirimoistaan, \nsuolaheinästään ja muista keripukilta suojelevista lääkekasveistaan, \nkoska niillä ei enää ollut mitään virkaa.\n\nTässä sopii muuten lisätä, että talvehtijoiden terveys, miesten ja \nnaisten, oli erinomainen. He olivat säästyneet ainakin kaikilta \ntaudeilta. Pienokainen oli kokonaan parantunut ja mekasteli iloisesti \nkevään ensi säteiden loisteessa.\n\nHuhtikuun 2, 3, 4. ja 5. päivänä sulaminen jatkui ripeästi. Lämpö oli \nmelkoinen, mutta sää pilvinen. Usein satoi vettä suurina pisaroina. \nTuuli puhalsi lounaasta, tuoden tullessaan mantereen hellettä. Mutta \nniin sumuisilla säillä oli mahdoton tehdä ainoatakaan havaintoa. \nHimmeän esiripun takaa ei näkynyt aurinkoa, kuuta eikä tähtiä. Tilanne \noli ikävä, kun juuri näihin aikoihin olisi ollut niin tärkeätä saada \ntarkkailla Viktorian saaren pienimpiäkin liikkeitä.\n\nYöllä huhtikuun 7. ja 8. päivien välillä jäidenlähtö alkoi täydellä \ntodella. Aamulla luutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, Kaluma ja \nkersantti Long menivät Bathurstin niemen harjanteelle ja saivat havaita \nkiintojäässä tapahtuneen erään muutoksen. Valtava reunamuuri oli \njakaantunut melkein keskeltä kahtia, ja näytti siltä kuin toinen osa \nparhaillaan pyrkisi pohjoista kohti.\n\nJohtuikohan se Kamtsatkan merivirran vaikutuksesta? Lähtisikö \nharhaileva saari ajautumaan samaan suuntaan? On helppo käsittää \nluutnantin ja hänen tovereidensa pelot ja aavistukset. Heidän \nkohtalonsa saattoi tulla ratkaistuksi muutamissa tunneissa, sillä jos \nkova onni ajaisi heitä vielä muutamia satoja kilometrejä pohjoiseen \npäin, niin heidän tuskin olisi mahdollista päästä mantereelle niin \npienellä aluksella kuin heillä oli.\n\nPahaksi onneksi ei talvehtijoilla ollut mitään keinoa arvioida \nsiirtymisen määrää jä suuntaa. Sen verran oli kuitenkin havaittavissa, \nettei itse saari vielä ollut liikkeessä -- ei ainakaan kiintojään \nkulkusuuntaan, koska jälkimmäisen liikkuminen oli tuntuvissa. Näytti \nkuitenkin otaksuttavalta, että osa jääkenttää oli eronnut ja ajautui \npohjoiseen, samalla kun saarta ympäröivä osa oli vielä alallaan.\n\nJään korkean reunamuurin siirtyminen ei ollut vähintäkään muuttanut \nnuoren eskimotytön mielipiteitä. Kaluma pysyi yhä väitteessään, että \njäidenlähtö kulki etelään päin ja että itse kiintojääkin pian sai kokea \nBeringin merivirran vaikutusta. Kaluma piirsi pienellä kepakolla \nhiekkaan salmen piirteet, että häntä paremmin ymmärrettäisiin, ja \nosoitti, että saari hänen vetämänsä suuntaviivan mukaan ajautui \nAmerikan rannikkoa kohti. Mikään vastaväite ei voinut horjuttaa hänen \najatustaan siinä kohden ja älykkään alkuasukkaan vakuuttava selitys \nvaikutti kuulijoihin todella melkein rauhoittavasti.\n\nMutta huhtikuun 8, 9. ja 10. päivänä alkoi näyttää siltä kuin Kaluma \nsittenkin olisi väärässä. Kiintojään pohjoinen osa poistui yhä edemmäs \npohjoiseen päin. Jäidenlähtö tapahtui suurella rymyllä ja laajassa \nmittakaavassa. Jää lohkeili joka puolella rannikkoa paukkuen niin, että \nkorvia huumasi. Oli mahdotonta kuulla toistensa puhetta ulkosalla. \nKilometrin päässä rannasta, koko sillä alueella, joka levisi Bathurstin \nniemen puolella, jäälohkareet alkoivat jo kasautua toistensa päälle. \nKiintojää oli silloin särkynyt lukemattomiksi kappaleiksi, jotka \nryhmittyivät jäävuoriksi ja olivat liikkeessä pohjoiseen. Ainakin \nnäennäisesti jäävuorten liike oli sensuuntainen. Luutnantti Hobsonin \nlevottomuus, josta hän ei sentään hiiskunut, kävi yhä pahemmaksi, eikä \nKaluman vakuuttelu saanut häntä rauhoittumaan. Hän teki vastaväitteitä, \njoita Kaluma itsepäisesti torjui.\n\nVihdoin, huhtikuun 11. päivän aamuna, Jasper Hobson osoitti Kalumalle \nviimeisiä pohjoiseen päin katoavia jäävuoria ja ahdisti häntä vielä \nkerran todisteilla, jotka näyttivät kumoamattomilta.\n\n-- Vaikka niin, mutta se ei merkitse mitään, Kaluma vastasi purkaen \nesille sielunsa lujinta vakaumusta. -- Ei, kiintojää ei ole menossa \npohjoiseen, vaan meidän saaremme on menossa etelään!\n\nKaluma oli kenties sittenkin oikeassa. Jasper Hobson hämmästyi näin \nvakuuttavasta vastauksesta. Olihan tosiaan mahdollista, että kiintojään \nsiirtyminen oli vain näennäistä, ja että Viktorian saari päinvastoin \njääkentän mukana kulki salmea kohti. Mutta tätä siirtymistä, jos se \ntodella tapahtui, ei voitu todeta, ei voitu arvioida, kun ei ollut \ntilaisuutta määritellä saaren asemaa.\n\nSyynä tähän vastaukseen ei ollut ainoastaan se, että sää pysyi \npilvisenä ja havainnoille epäsuotuisana, vaan pahaksi onneksi eräs \nnapaseuduille ominainen ilmiö vielä lisäsi hämärää ja sulki näköpiirin.\n\nJuuri jäidenlähdön kestäessä lämpötila laski useita asteita. Silloin \ntuli pian paksu sumu täyttämään arktisen meren kaikki seudut, mutta se \nei suinkaan ollut tavallista sumua. Maan pinta peittyi valkoiseen \nkuoreen ikään kuin jäähän -- se ei ollut muuta kuin laskeutuessaan \njäätynyttä vesihöyryä. Se takertui puihin ja pensaisiin, rakennusten \nseinämiin, jokaiseen esiinpistävään kohtaan, ja tuokion perästä niihin \nkertyi paksu päällys, josta törrötti esiin särmäisiä neulasia, kärkien \nsuuntautuessa tuulen mukaan.\n\nJasper Hobson tunsi silloin ilmiön, josta hylkeenpyytäjät ja \ntalvehtijat ovat usein maininneet ja joka keväisin esiintyy \nnapaseuduissa.\n\n-- Se ei ole sumua, hän sanoi tovereilleen, -- vaan huurretta, \njäätynyttä usvaa, tiivistä vesihöyryä, joka pysyy täydellisessä \njäätymistilassa.\n\nMutta olkoonpa se sumua tai jäätynyttä vesihöyryä, se oli joka \ntapauksessa perin ikävää, sillä sitä oli ainakin kolmenkymmenen metrin \nkorkeuteen asti meren pinnan yläpuolelle, ja niin läpinäkymätöntä se \noli, että jos kaksi henkilöä oli toisistaan kolmen askelen päässä, niin \nhe eivät nähneet toisiaan.\n\nTalvehtijat olivat perin apealla mielellä. Näytti siltä kuin luonto ei \ntahtoisi säästää heitä miltään vaivoilta. Tämän kaiken piti tapahtua \njuuri jäidenlähdön hetkellä, kun harhaileva saari oli pääsemässä \nvapaaksi kahleistaan, jotka olivat sitä pitäneet vankina niin monta \nkuukautta, sillä hetkellä, jolloin sen liikkeitä olisi ollut mitä \ntarkimmin pidettävä silmällä, mutta silloin tuli sumu estämään kaiken \nhavainnonteon!\n\nJa sitä kesti neljä päivää! Huuru ei hälvennyt ennen kuin huhtikuun 15. \npäivän aamuna, jolloin etelästä noussut vinha viima särki ja hajotti \nsen.\n\nAurinko paistoi täydeltä terältä. Luutnantti Hobson tarttui \nmittausvälineisiinsä ja teki paikanmäärityksen, laskelmien tulos \nosoitti saaren aseman tällaiseksi: leveysaste 69° 57' ja pituusaste \n179° 33'.\n\nKaluma oli ollut oikeassa. Viktorian saari ajautui Beringin merivirran \nviemänä etelää kohti.\n\n\n\n\nVYÖRY\n\n\nTalvehtijat alkoivat siis nyt vihdoin lähestyä Beringinmeren \nvilkasliikkeisempiä seutuja. Heillä ei enää ollut mitään pelkoa \npohjoiseen päin työntymisestä. Nyt heidän oli vain pidettävä silmällä \nsaaren ajautumista, arvioitava kulun nopeutta, joka esteiden tähden oli \ntietysti hyvin vaihteleva. Siitä kaikesta Jasper Hobson nyt piti mitä \ntarkinta huolta, mittaillen vuoroin auringon, vuoroin tähtien \nkorkeutta. Niinpä hän jo seuraavana päivänä, huhtikuun 16:ntena, \nsaattoi havaintonsa perusteella laskea, että jos nopeus pysyisi \ntasaisena, Viktorian saari saapuisi toukokuun alussa napapiirille, \njonne nykyiseltä leveysasteelta oli enää vain neljän asteen verran \nmatkaa.\n\nOli luultavaa, että jouduttuaan salmen ahtaimmalle kohdalle saari \nsilloin pysyisi alallaan, kunnes jäidenlähtö päästäisi sen menemään \nedelleen. Ja silloin olisi tullut hetki, jolloin alus oli laskettava \nvesille ja lähdettävä purjehtimaan Amerikan mannerta kohti.\n\nKuten tiedetään, kaikki oli niin varustettu, että oltiin heti valmiit \npurjehdusmatkalle.\n\nSaaren asukkaat odottivat siis kärsivällisemmin ja luottavaisemmin kuin \nkoskaan ennen. Kovia kokeneet ihmisparat tunsivat lähestyvänsä \nloppuratkaisua ja sivuuttavansa jommankumman rannikon niin läheltä, \nettei mikään voisi estää heitä pääsemästä muutamissa päivissä maihin.\n\nSellaisen toivon elähdyttäminä talvehtijat saivat takaisin luontaisen \niloisuutensa, joka kovissa koettelemuksissa oli heidän mielistään kauan \nsitten paennut. Ateriat olivat jälleen hauskoja tilaisuuksia, semminkin \nkun ruoasta ei suinkaan ollut puutetta eikä uusi suunnitelma vaatinut \nniitä säästelemään. Lisäksi oli kevään tuntu ilmeinen, ja jokainen \nhengitti hurmautuneena sen tuomaa leudompaa ilmaa.\n\nSeuraavina päivinä tehtiin useita retkiä saaren sisäosiin. \nTurkiseläimet, märehtijät ja pedot eivät olleet yrittäneetkään lähteä \nsaarelta, kun ympäröivä jääkenttä, joka sitä piti vankinaan, oli \nAmerikan rannikosta erillään eikä niin ollen suonut niille tilaisuutta \nkarata minnekään.\n\nMitään muutosta ei ollut saarella tapahtunut, ei Eskimoniemessä, \nMichelin niemessä tai millään muullakaan kohdalla. Suuri halkeama, \njonka myrsky oli tehnyt Michelin niemen tienoille, oli talven varrella \nkokonaan mennyt umpeen, eikä mitään muutakaan rakoa ollut näkyvissä.\n\nNäillä vaellusretkllä tavattiin saaren eri osissa liikuskelevia \nsusilaumoja. Ne olivat sikäläisessä eläimistössä ainoat pedot, joita \nyhteisen vaaran tunto ei ollut kesyttänyt.\n\nMonta kertaa nähtiin Kaluman pelastaja. Kelpo karhu tallusteli \nalakuloisena autioilla kentillä ja seisahtui nähdessään retkeilijät. Se \nlähti toisinaan liikkeelle heidän perässäänkin varustukselle asti, \nhyvin tietäen, ettei sillä ollut mitään pahaa pelättävänä.\n\nHuhtikuun 20. päivänä luutnantti Hobson totesi, ettei harhaileva saari \nollut lakannut ajautumasta etelää kohti. Ja mitä kiintojäästä oli vielä \njäljellä, nimittäin eteläisen osan jäävuoret, ne kulkivat saaren \nmukana.\n\nJasper Hobson tutkitutti maaperää muutamista kohdista, etenkin \nBathurstin niemen juurelta ja järven rantamilta, saadakseen tietää, \nkuinka suuri mullanalaisen jääkerroksen paksuus oli. Silloin kävi \nselville, ettei jääperusta ollut talven kuluessa käynyt yhtään \npaksummaksi ja ettei saaren yleistaso näyttänyt kohonneen. Siitä \ntehtiin johtopäätös, ettei olisi suinkaan liian aikaista päästä pois \ntältä hauraalta perustalta, joka jouduttuaan Tyynenmeren lämpimiin \nvesiin sulaisi nopeasti.\n\nSiihen aikaan, huhtikuun 25. päivänä, saaren ilmansuunnat taaskin \nkerran muuttuivat. Jääkenttä teki kolme kahdeksasosaa ympyrän kehästä \nkäsittävän pyörähdyksen idästä länteen. Bathurstin niemi osoitti sen \njälkeen suoraan luodetta kohti. Viimeiset kiintojään tähteet sulkivat \npohjoisen taivaanrannan. Käännähdys osoitti selvästi, että jääkenttä \nliikkui vapaana salmessa eikä tarttunut kiinni kumpaankaan rannikkoon.\n\nKohtalokas hetki lähestyi. Jokapäiväiset tai -öiset havainnot \nosoittivat tarkoin saaren ja siis myös jääkentän aseman. Huhtikuun 30. \npäivänä olivat molemmat ajautumassa Kotzebuen merenlahden, sen laajan, \nkolmionmuotoisen kaarteen läpi, joka on pureutunut syvälle Amerikan \nrannikkoon. Sen eteläpuolella on pitkä ja leveähkö Walesin Prinssin \nniemi, joka ehkä pysähdyttäisi harhailevan saaren, ellei se osuisi \nkulkemaan juuri keskeltä ahdasta salmea.\n\nSää oli silloin jokseenkin kaunis, ja lämpömittari näytti kymmenen \nastetta lämmintä. Talvehtijat olivat jo viikkoja sitten luopuneet \ntalvivaatteistaan. He olivat joka hetki valmiit lähtemään. \nTähtitieteilijä Thomas Black oli jo vienyt alukseen koko tieteellisen \nirtaimistonsa, välineensä, kirjansa. Määrätty määrä ruokavaroja oli \nmyös jo laivassa, samoin kuin kaikkein kallisarvoisimpia turkiksia.\n\nToukokuun 2. päivänä tehty erittäin tarkka havainto osoitti, että \nViktorian saari oli alkanut siirtyä itää kohti, siis Amerikan \nrannikolle päin. Se oli onnellinen seikka, sillä Kamtsatkan virta, \nkuten tiedetään, sivuaa Aasian rantaa, eikä siis ollut pelkoa \njoutumisesta sen valtaan. Asiat näyttivät siis kääntyvän talvehtijoille \nkaikin puolin hyvin päin.\n\n-- Luulen, että kova onni on vihdoin kyllästynyt meihin, kersantti Long \nsanoi rouva Paulina Barnettille. -- Olemme päässeet vastoinkäymistemme \nloppuun, ja arvelen, ettei meillä enää ole mitään pelättävänä.\n\n-- Niin totta, rouva Paulina Barnett vastasi; -- luulen samoin kuin te, \nkersantti Long, ja epäilemättä oli onneksi, että meidän muutamia \nkuukausia sitten täytyi luopua matkasta jäätikön poikki. Kaitselmus \nvarjeli meitä tekemällä jääkentän mahdottomaksi kulkea!\n\nRouva Paulina Barnett oli niin sanoessaan epäilemättä oikeassa. \nTodellakin, mitä vaaroja, mitä vastuksia täynnä olikaan sellainen \ntalvivaellus, mitä vaikeuksia keskellä pitkää arktista yötä ja \nkahdeksansadan kilometrin päässä rannikolta!\n\nToukokuun 5. päivänä Jasper Hobson ilmoitti tovereilleen, että \nViktorian saari oli juuri kulkenut napapiirin poikki. Se oli vihdoinkin \npalannut siihen maapallon vyöhykkeeseen, jota aurinko ei yhtenäkään \nvuorokautena hylkää. Kaikilla tämän kelpo joukon jäsenillä oli se \ntunne, että nyt oltiin taas asutussa maailmassa.\n\nPäivää vietettiin iloisesti ja melkein samantapaisin juhlamenoin kuin \nensi kertaa mentäessä päiväntasaajan poikki.\n\nTästä lähtien ei tarvinnut muuta kuin odottaa hetkeä, jolloin jäät \npirstoutuneina ja sulaneina jättäisivät kulkutien vapaaksi alukselle, \njonka oli määrä viedä koko siirtokunta saarelta maihin.\n\nToukokuun 7. päivänä saari teki vielä neljännespyörähdyksen keskuksensa \nympäri. Bathurstin niemi kääntyi silloin suoraan pohjoista kohti, \nsaaden edustalleen ne jääröykkiöt, jotka olivat vielä jäljellä vanhasta \nkiintojäästä. Nyt se oli lopulta tullut takaisin samaan ilmansuuntaan, \njoka sillä oli maantieteellisillä kartoilla siihen aikaan kun se oli \nAmerikan mantereessa kiinni. Saari oli tehnyt täydellisen kierroksen \nkeskuksensa ympäri, ja nouseva aurinko oli siis luonut ensimmäiset \nsäteensä vuoroin kuhunkin kohtaan sen rannikolla.\n\nToukokuun 8. päivän havainto osoitti, että saari pysyi liikkumatta \nmelkein keskellä väylää, noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Walesin \nPrinssin niemestä. Siispä oli maata jo verrattain lähellä, ja kaikkien \npelastus näytti varmalta.\n\nIllalla syötiin juhla-ateria tuvassa. Esitettiin maljoja rouva Paulina \nBarnettille ja luutnantti Hobsonille.\n\nVielä samana iltana luutnantti päätti mennä tutkimaan, mitä muutoksia \nehkä oli tapahtunut etelänpuoleisessa jääkentässä ja oliko siellä \nkukaties jo auennut kulkukelpoinen väylä.\n\nRouva Paulina Barnett halusi lähteä mukaan tälle retkelle, mutta \nluutnantti sai hänet taivutetuksi jäämään kotiin ja menemään levolle. \nSen sijaan hän otti mukaansa kersantti Longin. Rouva Paulina Barnett \nnoudatti luutnantin pyyntöä ja meni Madgen ja Kaluman kanssa sisälle \npäärakennukseen. Sotamiehet ja vaimot puolestaan olivat asettuneet \ntavallisille makuusijoilleen sivurakennukseen.\n\nIlta oli kaunis. Kun ei ollut kuutamoa, tuikkivat tähdet erityisen \nkirkkaasti. Omituinen jääkentän heijastama hajaantunut valo häämötti \nilmassa ja salli nähdä kauaksi etäisyyteen. Luutnantti ja kersantti \nlähtivät varustuksesta kello yhdeksän aikaan ja suuntasivat askelensa \nBarnettin valkaman ja Michelin niemen väliselle rannikolle.\n\nTarkastelijat etenivät rantaa pitkin kolmen neljän kilometrin verran. \nMutta mikä näky kohtasikaan heitä kaikkialla! Siellä oli röykkiöitä ja \nsekasortoa määrättömästi, ikään kuin meri olisi äkkiä jähmettynyt \nkeskellä myrskyn myllerrystä. Eikä jäiden välissä vielä minkäänlaista \nkulkuväyläksi kelpaavaa, joten sinne ei ollut aluksella \nyrittämistäkään.\n\nHobson ja Long viipyivät rannikolla puoleen yöhön. Katseltiin ja \ntuumailtiin puoleen jos toiseenkin, mutta kun siellä näytti kaikki \npysyvän ennallaan, miksikään muuttumatta, päätettiin palata Fort \nEspéranceen hetkiseksi lepäämään.\n\nKun he olivat marssineet satakunnan askelta ja saapuneet Paulinajoen \nkuivuneelle uomalle, heidät pysähdytti odottamaton ääni. Se oli kuin \nkaukainen jyminä, joka kuului jääkentän pohjoiselta puolelta. Jokin \nvaltava luonnonmullistus oli varmaankin tapahtunut siellä päin, ja mikä \nei suinkaan tuntunut rauhoittavalta -- luutnantti Hobson tunsi maan \nvapisevan jalkainsa alla.\n\n-- Tuo jyminä tulee kiintojään puolelta! kersantti Long sanoi. -- \nMitähän siellä tapahtuu?\n\nJasper Hobson ei vastannut, ja äärimmäisen levottomana hän tarttui \ntoveriinsa huudahtaen:\n\n-- Takaisin varustukseen! Ehkä siellä jääkenttä on paukahtanut halki, \nja nyt voimme laskea aluksemme vesille!\n\nJa samalla molemmat hengästyksiin asti juosten riensivät lyhyintä tietä \nFort Espérancea kohti.\n\nTuhansia ajatuksia risteili heidän mielessään. Mikä uusi tapahtuma oli \nodottamattoman jyminän syynä? Olivatko nukkuvat siirtokunnan asukkaat \nsiitä tietoisia? Varmaankin, sillä joka hetki yhä ankarammiksi käyvät \njymähdykset olisivat riittäneet herättämään kuolleetkin unestaan, kuten \non tapana sanoa.\n\nKahdessakymmenessä minuutissa Jasper Hobson ja kersantti Long olivat \njuosseet sen kolmen kilometrin taipaleen, joka heidät erotti Fort \nEspérancesta. Mutta jo ennen kuin he olivat ehtineet paaluaitauksen \nsisällekään, he näkivät kuinka toverit, sekä miehet että naiset, \nmielettömiksi säikähtyneinä juoksivat pakoon minkä jaksoivat, \nepätoivoissaan huutaen ja parkuen.\n\nTyömestari MacNap tuli luutnantin luokse, kantaen käsivarrellaan pikku \npoikaansa.\n\n-- Katsokaa, herra Hobson, hän sanoi luutnantille, vetäen hänet \nkäsipuolesta muutamien askelien päässä paaluaitauksesta olevalle \nkummulle.\n\nJasper Hobson katsoi.\n\nKiintojään viimeiset tähteet, jotka heidän lähtiessään olivat vielä \nolleet kolmen kilometrin päässä, olivat syöksyneet valtavana vyörynä \nrannikolle. Bathurstin niemeä ei enää ollut olemassa, ja jäävuorten \nlakaisema multa ja hiekka peitti siirtokunnan aitauksen kokonaan. \nPäärakennus ja pohjoiset sivurakennukset olivat kadonneet vyöryn alle. \nKeskellä hirveätä ryskettä nähtiin jäälohkareiden kasautuvan toistensa \npäälle ja taas sortuvan, murskaten kaikki, mitä tielle sattui. Näytti \nkuin jäälohkareet olisivat väkirynnäköllä kulkeneet saaren yli.\n\nMitä niemen juurella rakennettuun alukseen tuli, niin se oli täysin \ntuhoutunut. Onnettomien talvehtijoiden viimeinen pelastuskeino oli \nkadonnut kuin tina tuhkaan!\n\nTällä hetkellä sotamiesten ja vaimojen asuma sivurakennus, josta he \najoissa olivat ehtineet pakoon, luhistui hirveän ison jäälohkareen \nalle. Onnettomat päästivät sitä katsellessaan epätoivon parahduksen.\n\n-- Entä toiset! Missä toiset toverit? luutnantti huusi mitä \nhirveimmässä tuskassa.\n\n-- Tuolla! MacNap vastasi, osoittaen hiekka-, multa- ja jääkasaa, jonka \nalle päärakennus oli kadonnut.\n\nNiin, sellaisen sekasorron alle oli hautautunut rouva Paulina Barnett \nja hänen mukanaan Madge, Kaluma ja Thomas Black, jotka vyöry oli \nyllättänyt heidän nukkuessaan!\n\n\n\n\nKAIKKI TYÖHÖN\n\n\nKauhea mullistus oli tapahtunut. Kiintojää oli syöksynyt ajelehtivan \nsaaren päälle. Upoksissa syvällä vedenpinnan alla, viisi kertaa \nvedenpäällistä osaansa syvemmällä, se ei ollut voinut kestää \nmerivirtojen vedenalaista rynnistystä. Avattuaan itselleen tien \nerillisten jäälauttojen halki se oli valtavana käynyt saaren kimppuun, \njoka valtavan voiman työntämänä ajautui nopeasti etelää kohti.\n\nEnsi hetkessä olivat MacNap ja hänen toverinsa, kuultuaan jyminää, kun \nvyöry murskasi koiravajan, navetan ja päärakennuksen, päässeet pakoon \nuhatusta asunnostaan. Mutta sitten oli hävitystyö jatkunut loppuun \nasti. Heidän asumuksistaan ei ollut enää jälkeäkään. Ja nyt saari oli \nasukkaineen menossa valtameren syvyyksiin. Mutta kukaties vyöryn \nsekasorron alla olivat vielä elossa heidän urhea toverinsa Paulina \nBarnett, Madge, nuori eskimotyttö ja tähtitieteilijä? Heidän luokseen \noli päästävä, vaikka ei löydettäisi enää muuta kuin heidän ruumiinsa.\n\nLuutnantti Hobson pelästyi aluksi, mutta sai pian kylmäverisyytensä \ntakaisin ja huusi:\n\n-- Lapiot ja rautaseipäät esiin! Rakennus oli vankka! Sen on täytynyt \nkestää. Työhön!\n\nTyökaluja ei puuttunut. Mutta sillä hetkellä ei voitu mennä aitauksen \nsisäpuolelle. Siellä vierähteli lohkareita jäävuorten päältä, joista \ntoisten huiput kohosivat vielä viitisenkymmentä metriä saaren pintaa \nylemmäksi. Voi kuvitella, mitä ryskettä lähti sellaisten jääjoukkojen \nsortuessa, ja millaisia vuoria näytti pohjoinen olevan täynnä. Koko \nrannikko entisen Bathurstin niemen tienoilta Eskimoniemeen asti oli \npelkkää yhtämittaista, liikkuvaa jäävuorijoukkoa. Vastustamattomasti \neteenpäin työntyneinä ne olivat enää vain puolen kilometrin päässä \nrannasta. Alinomainen maaperän vavahtelu ja kova pauke kertoivat, että \ntaas jokin jäämöhkäle oli romahtanut. Oli odotettavissa kauheat \nseuraukset, kun täytyi pelätä, että saari uppoaisi näin suuresta \nlisätaakasta. Hyvin tuntuva painuminen ilmaisi, että koko se osa rantaa \noli vajoamassa, ja tulva nousi jo pitkälle järven lähistölle.\n\nTalvehtijoiden tilanne oli hirvittävä, ja voimatta ryhtyä mihinkään \ntoimiin toveriensa pelastamiseksi, jäävyöryjen estäessä heitä menemästä \nedes aitauksen sisälle, kykenemättä taisteluun moista rynnistystä \nvastaan tai sitä mitenkään estämään, heidän täytyi toistaiseksi vain \nodottaa mitä tuskallisimman epätoivon vallassa.\n\nVihdoin valkeni päivä. Ja miltä nyt näyttivät Bathurstin niemen seudut! \nMinne silmä erotti, oli koko taivaanranta jäämuurin sulkema. Mutta \nvalloitus näytti olevan pysähdyksissä, ainakin hetkellisesti. Kuitenkin \nromahteli siellä täällä vielä muutamia huojahtelevia möhkäleitä \nkelluvien jäävuorten huipuilta. Mutta niiden koko massa, joka \npohjapuoleltaan ulottui syvälle mereen, antoi nyt saarelle tavattoman \nliikevoiman, jota se ammensi syvältä merivirrasta, ja saari ajautui \nmelkoisella vauhdilla etelään päin, toisin sanoen tuhoa kohti.\n\nNe, joita se kuljetti mukanaan, eivät kuitenkaan kiinnittäneet tähän \nmenoon mitään huomiota. Heidän ainoana ajatuksenaan oli pelastaa \nonnettomuuden uhrit, näiden joukossa se rohkea ja rakastettu nainen, \njonka puolesta jokainen oli valmis antamaan vaikka henkensä.\nToiminnan hetki oli tullut. Aitauksen sisälle voitiin nyt mennä. \nSilmänräpäystäkään ei ollut hukattava. Jo kuusi tuntia olivat \nonnettomat olleet hautautuneina vyöryn alle.\n\nKuten sanottu, Bathurstin niemeä ei ollut enää olemassa. Valtavan \njäävuoren sysäämänä se oli luhistunut linnavarustuksen päälle, särkien \naluksen, peittäen sitten koiravajan ja navetan, jotka se oli murskannut \nsisällä olevine eläimineen. Sitten oli päärakennus vuorostaan kadonnut \nhiekan ja mullan peittoon, ja päälle oli lisäksi kasautunut \njäälohkareita viidentoista, kahdenkymmenen metrin paksuudelta. \nVarustuksen piha oli yhtenä ainoana röykkiönä. Paaluaidasta ei näkynyt \nainoatakaan pylvästä. Sekin oli jäiden, mullan ja hiekan alla, ja oli \nedessä hirvittävästi työtä, jos mieli saada uhrit kaivetuiksi \npäivänvaloon.\n\nEnnen työhön ryhtymistä luutnantti Hobson kutsui puheilleen \nrakennusmestarin.\n\n-- MacNap, luutnantti sanoi hänelle, -- luuletteko, että rakennus on \nvoinut kestää vyöryn painon?\n\n-- Luulen, herra luutnantti, MacNap vastasi, -- ja olisin melkein \nhalukas vannomaan, että se on totta. Mehän vahvistimme taloa, kuten \ntiedätte. Katto on nyt luja, ja lattian ja laipion väliin pystytettyjen \ntukipölkkyjen on täytynyt kestää. Ottakaa myös huomioon, että rakennus \nensin joutui hiekan ja mullan peittoon, joka on lieventänyt kiintojään \nharjalta syöksyvien lohkareiden iskua.\n\n-- Jumala suokoon teidän olevan oikeassa, Hobson vastasi, -- ja \nsäästäköön hän meidät niin suurelta surulta!\n\nSitten hän kutsui luokseen rouva JolifFen. -- Rouva, hän kysyi, -- \njäikö taloon elintarvikkeita?\n\n-- Jäi, rouva Joliffe vastasi, -- ruokasäiliöissä ja keittiössä oli \nvielä jonkin verran säilykkeitä.\n\n-- Entä vettä?\n\n-- Myös vettä ja paloviinaa.\n\n-- Hyvä, luutnantti sanoi. -- He eivät siis kuole nälkään eikä janoon. \nMutta voisikohan heille tulla puute ilmasta?\n\nSiihen kysymykseen ei rakennusmestari voinut vastata. Jos rakennus oli \nkestänyt, kuten hän luuli, niin ilman puute oli silloin suurin vaara, \njoka neljää onnettomuuden uhria uhkasi. Mutta se vaara voitiin torjua \nnopealla pelastustoimella tai ensi hätään kaivamalla niin kiireesti \nkuin mahdollista aukko hautautuneen talon ja ulko-ilman välille.\n\nKaikki, niin miehet kuin naiset, olivat ryhtyneet työhön lapioin, \nkuokin ja tuurin. Kaikki olivat kiivenneet multa- ja jääröykkiön \npäälle, senkin uhalla, että siitä aiheutuisi uusia romahduksia. MacNap \noli ottanut työnjohdon käsiinsä ja toimikin järjestelmällisesti.\n\nHän katsoi asianmukaisimmaksi käydä röykkiön kimppuun sen harjalta. \nSieltä saattoi vierittää päällekkäin sulloutuneita jäämöhkäleitä \nrinnettä pitkin alas. Kuokkien ja kankien avulla suoriuduttiin helposti \nkeskikokoisista lohkareista, mutta isommat kappaleet täytyi kirveiden \nja tuurien iskuilla särkeä pienemmiksi. Muutamia erittäin isoja \nmöhkäleitä oli pakko sulattaa tulella, jota pidettiin voimassa \npihkaisilla haloilla. Kaikkia näitä keinoja käytettiin yhtä aikaa, että \nsaataisiin mahdollisimman vähällä ajan hukalla jäät pois tieltä.\n\nMutta kasa oli äärettömän suuri, niin että vaikka urheat työmiehet \nolivat ahertaneet hellittämättä ja lepäämättä enempää kuin mitä \ntarvittiin aterioita varten, röykkiö näytti auringonlaskun aikaan \ntuskin sanottavasti pienemmältä. Sen korkein harja alkoi sentään jo \nkäydä tasaisemmaksi. Siksi päätettiin jatkaa tasaamistyötä koko yö; \nsitten kun oli päästy niin pitkälle, ettei tarvinnut enää pelätä \nluhistumista, alkoi työmestari kaivaa massan lävitse pystysuoran \nkaivon, joten päästäisiin suorinta tietäjä nopeimmin tavoitteeseen ja \nsaataisiin raitista ilmaa hautautuneen talon sisälle.\n\nNiinpä luutnantti Hobson ja hänen toverinsa ahersivat raivaustyössä \nkoko yön. Tuli ja rauta tuhosi herkeämättä jäälohkareiden haurasta \nainetta. Miehet heiluivat kuokkineen ja kankineen, naiset pitivät \nvireillä tulia. Kaikilla oli vain yksi ajatus ja päämäärä: saada \npelastetuksi rouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma ja Thomas Black.\n\nMutta kun aamu valkeni, oli tavoite vielä saavuttamatta; onnettomat \nolivat jo kolmekymmentä tuntia olleet hautautuneina, ja ilma oli tiheän \nkerroksen alla arvatenkin kovasti ohentunut.\n\nYön kuluessa suoritetun työn jälkeen mestari MacNapin aikomus oli \nryhtyä kaivamaan kaivoa, jonka oli määrä ulottua rakennuksen harjalle \nsaakka. Hänen laskujensa mukaan kaivon täytyisi olla vähintään \nviisitoista metriä syvä. Murtautuminen jääkerroksen läpi, siis noin \nkuuden metrin verran, kävisi kai verrattain helposti; mutta sitten \nvaikeudet lisääntyisivät, kun jouduttaisiin multa- ja sorakerrokseen, \njoka kaiketi oli hyvin murea, niin että kaivon seinämiä olisi \npönkitettävä vähintään yhdeksän metrin syvyydeltä. Sitä varten \nvalmistettiin jo ennakolta pitkiä hirsiä käyttökuntoon, ja sitten \nryhdyttiin itse kaivon kaivamiseen. Kolme miestä mahtui kerrallaan \ntähän työhön. Sotamiehet saattoivat siis vuorotella, ja niin voitiin \ntoivoa kaivamisen käyvän joutuisasti.\n\nKuten yleensä tällaisissa kauheissa tilanteissa, samoin tässäkin \nihmisparat saivat kokea kaikki toivon ja epätoivon vaihtelut. Kun \nesiintyi joku viivytystä aiheuttava vaikeus, kun yllätti joku vieremä, \nhävittäen ja tehden turhaksi osan jo suoritettua työtä, silloin heidät \nvaltasi masennus, ja työmestari sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa ja \nreippautensa jälleen rohkaistakseen heitä. Sillä aikaa kun miehet kukin \nvuorollaan kaivoivat, odottivat sotamiesten vaimot pienen kummun \njuurella miltei sanaakaan hiiskahtamatta, paitsi milloin rukoilivat. \nHeillä ei ollut muuta tekemistä kuin valmistaa ruokaa miesten \nsyötäväksi lepohetkinä. Kaivo syveni ilman suuria vastuksia; jää oli \nkuitenkin tavattoman kovaa, joten työ ei edistynyt varsin joutuisasti. \nPäivän lopulla MacNap oli päässyt vasta multa- ja hiekkakerrokseen \nasti, eikä ollut toivoakaan saada sitä kokonaan puhki ennen huomista \niltaa.\n\nTuli yö. Kaivamista ei voinut keskeyttää. Päätettiin jatkaa työtä \nsointujen valossa. Kaivettiin häthätää rannikon jäätöyryyn jonkinlainen \ntilapäinen maja suojaksi vaimoille ja pikku lapselle. Tuuli oli \nkääntynyt lounaaseen, ja alkoi kylmä sade, johon toisinaan yhtyi kovia \npuuskia. Luutnantti tai hänen toverinsa eivät silti ajatelleetkaan \nkeskeyttää työtään.\n\nMutta nyt alkoivat suuret vaikeudet. Pehmeää multakerrosta ei, kuten \nennalta oli arvattukin, voitu kaivaa sellaisenaan. Kävi \nvälttämättömäksi kyhätä jonkinlainen puukehikko, joka estäisi seinämiä \nsortumasta. Sitten, kuten kaivoa kaivettaessa ainakin, toiset miehet \nnostivat köyteen ripustetulla sangolla pohjasta multaa, jota toiset \nsiellä kaivoivat irti. Mutta sellainen työ ei tietenkään voinut käydä \njoutuisasti. Sitä paitsi oli sortuminen aina uhkaamassa ja mitä \nhuolellisimmat varotoimet olivat tarpeen, etteivät kaivajat vuorostaan \nhautautuisi.\n\nUseimmiten työmestari itse oli kaivoksen pohjalla johtaen työtä ja tuon \ntuostakin tutkien pitkällä seipäällä maata. Mutta seiväs ei kohdannut \nmitään, mikä olisi ilmaissut sen ulottuneen kattoon.\n\nAamun tullessa oli vasta kolme metriä maata saatu poistetuksi, ja vielä \noli jäljellä kuusi metriä, ennen kuin päästäisiin katonharjan tasalle, \nmikäli vyöry ei ollut sitä luhistanut.\n\nNyt olivat rouva Paulina Barnett ja toiset kaksi naista sekä \ntähtitieteilijä olleet jo viisikymmentäneljä tuntia haudattuina!\n\nMonta kertaa luutnantti ja MacNap tuumailivat, eivätkö hautautuneet \nolleet puolestaan myös koettaneet pyrkiä ulkoilman yhteyteen. Varmana \nsaattoi pitää, että niin peloton ja kylmäverinen ihminen kuin rouva \nPaulina Barnett, jos hänellä vain oli liikkumisvapautta, oli yrittänyt \nraivata tietä ulos. Muutamia työkaluja oli jäänyt taloon sisälle, ja \neräs rakennusmestarin miehistä, Kellet, muisti nimenomaan itseltään \njääneen kuokka keittiöön. Eivätkö vangiksi jääneet olleet ehkä \nmurtaneet jotakin ovea ja alkaneet kaivaa käytävää multakerroksen läpi? \nMutta sitä käytävää he eivät olisi saattaneet johtaa muuhun suuntaan \nkuin ylöspäin, ja siinä heillä oli ainakin yhtä pitkä ja vaivalloinen \ntyo kuin MacNapilla kaivon kaivamisessa; sillä vyöryn muodostama \nröykkiö ei ollut korkeudeltaan kuin vajaan parikymmentä metriä, mutta \nlaajuutta sillä oli enemmän kuin sataviisikymmentä metriä \nläpimitaltaan. Tätä seikkaa hautautuneet eivät kuitenkaan voineet \ntietää, ja vaikka olisikin otaksuttu heidän pystyvän kaivamaan \nitselleen vaakasuoraan käytävän, he eivät olisi voineet murtaa \nviimeistä jääkuorta ainakaan vähemmässä kuin viikossa. Ja siihen \nmennessä heiltä olisi ainakin ilma kokonaan loppunut.\n\nKuitenkin Jasper Hobson tutki siltä varalta kaikkia röykkiön kohtia \nkuunnellen, ilmaisisiko jyske tai töminä maanalaisen työn olevan \nkäynnissä. Mutta mitään ääntä ei kuulunut.\n\nMiehet olivat päivän valjettua ryhtyneet uudella vauhdilla kovaan \ntyöhönsä. Multaa ja hiekkaa nousi lakkaamatta kaivosta joka sitä mukaa \nkävi syvemmäksi. Tukeva kehikko pidätti seinämien mureaa ainetta \nsortumasta. Muutamia yrityksiä tähän suuntaan tosin tapahtui, mutta ne \nehkäistiin aina ajoissa, eikä koko päivänä sattunut mitään \nonnettomuutta. Sotamies Garry haavoittui kyllä päähän erään lohkareen \npudotessa, mutta haava ei ollut paha, eikä hän tahtonut edes jättää \ntyötään.\n\nKello neljän aikaan kaivo oli kaikkiaan viidentoista metrin syvyinen, \nsiitä kuusi metriä jään läpi ja yhdeksän mullan ja hiekan puhki.\n\nTämän syvyyden MacNap oli laskenut riittävän ulottumaan katonharjaan, \njos se oli kestänyt vyöryn painon.\n\nHän oli itse sillä hetkellä kaivossa. Voi kuvitella hänen pettymystään \nja epätoivoaan, kun syvälle pistetty seiväs ei tavannut mitään \nvastusta.\n\nHän jäi hetkiseksi seisomaan käsivarret ristissä rinnallaan ja \nkatsomaan Sabineen, joka oli siellä hänen kanssaan.\n\n-- Eikö mitään? metsästäjä kysyi.\n\n-- Ei mitään, työmestari vastasi. -- Ei kerrassaan mitään. Jatkakaamme. \nVesikatto on voinut antaa periksi, mutta on mahdotonta, ettei ullakon \nlattia olisi kestänyt. Ennen kolmea metriä meidän täytyy tavoittaa itse \nlattia, laipio nimittäin... tai...\n\nMutta MacNap ei sanonut loppuun ajatustaan. Sabinen avuksi hän tarttui \nepätoivon kiihkolla taas työhönsä.\n\nIltaan kello kuuteen mennessä oli saavutettu uusi, kolmen tai kolmen ja \npuolen metrin syvyys.\n\nMacNap tutki uudestaan seipäällään. Ei mitään vieläkään. Hänen \nseipäänsä meni yhä pehmeään multaan.\n\nTyömestari heitti silloin työaseen kädestään ja tarttui molemmin kourin \npäähänsä.\n\n-- Onnettomat! hän mutisi.\n\nSitten hän nousi kehikon tukipuita myöten kaivon suulle.\n\nSiellä hän tapasi luutnantti Hobsonin ja kersantin tuskaisempina kuin \nmilloinkaan ja vietyään heidät syrjään, ilmoitti äskeisen kauhean \npettymyksensä.\n\n-- Mutta silloin, Jasper Hobson sanoi, -- silloinhan talo on luhistunut \nvyöryn painosta ja onnettomat...\n\n-- Ei, työmestari vastasi järkähtämätöntä vakaumusta ilmaisevalla \näänellä. -- Ei, talo ei ole luhistunut. Sen täytyy kestää, niin \nvankaksi se lujitettiin. Ei, se ei ole luhistunut. Se ei ole \nmahdollista!\n\n-- Mutta mitä sitten on tapahtunut, MacNap? kysyi luutnantti.\n\n-- Nähtävästi on asia tällä tavalla, rakennusmestari vastasi. -- Talo \non kestänyt, mutta perusta, jolle se on rakennettu, on vaipunut. Talo \non vajonnut kokonaisena syvyyteen. Se on pudonnut sen jääkerroksen \nläpi, jolle koko saari perustuu. Se ei ole luhistunut, vaan meri on \nniellyt sen. Ja onnettomat uhrit...\n\n-- Hukkuneet, niinkö? kersantti huudahti.\n\n-- Niin, kersantti, hukkuneet, ehtimättä hievahtaakaan! Hukkuneet, \nkuten matkustajat laivassa, joka pulahtaa upoksiin!\n\nHetkisen aikaa nuo kolme miestä seisoivat sanattomina. MacNapin oletus \ntuntui varsin totuudenmukaiselta. Mikäpä luonnollisempaa kuin olettaa \nsaaren perustan rikkoutuneen sellaisen painon alla ja rakennuksen, jota \nlaipion ja permannon väliin pystytetyt pölkyt estivät luhistumasta, \nvajonneen aukosta syvyyteen!\n\n-- No niin, MacNap, luutnantti sanoi, -- ellemme voi löytää heitä \nelossa...\n\n-- Niin, rakennusmestari jatkoi, -- meidän on löydettävä heidät \nkuolleina!\n\nSen sanottuaan MacNap, ilmoittamatta kauheasta otaksumastaan \ntyötovereilleen mitään, laskeutui kaivon pohjaan jatkamaan \nkeskeytynyttä työtänsä. Luutnantti Hobson seurasi mukana.\n\nKoko yö jatkettiin kaivamista, vaihtaen vuoroa joka tunti; mutta koko \nsen ajan, kun kaksi sotamiestä kaivoi multaa ja hiekkaa, MacNap ja \nJasper Hobson pysyttelivät heidän yläpuolellaan eräällä niistä \npoikkipuista, joilla kaivon seinämiä oli toisin paikoin pönkitetty.\n\nKello kolmen aikaan aamulla Kelletin seiväs törmäsi äkkiä jotakin kovaa \nesinettä vasten, niin että hieman kolahti.\n\n-- Nyt ollaan perillä! sotamies huudahti. -- Pelastetut!\n\n-- Vaiti, jatka työtä, luutnantti Hobson komensi puoliääneen.\n\nTänä hetkenä oli lähes seitsemänkymmentäkuusi tuntia kulunut siitä, kun \nvyöry hautasi talon.\n\nKellet ja hänen toverinsa, sotamies Pond, olivat ryhtyneet uudestaan \ntyöhön. Kaivon pohjan piti olla jo melkein meren pinnan tasalla, joten \nMacNapilla ei ollut enää mitään toivoa.\n\nVähemmässä kuin kahdessakymmenessä minuutissa oltiin selvillä siitä \nkovasta esineestä, johon seiväs oli törmännyt. Se oli eräs katon \nvuoliaisista. Rakennusmestari kiiruhti kaivon pohjalle, tempasi kuokan \nja repi sillä rikki kattoruoteita. Hetken perästä oli kattoon syntynyt \nlaaja aukko...\n\nSiihen ilmestyi ihmishahmo, jota kuitenkin pimeässä oli vaikea tuntea.\n\nSe oli Kaluma!\n\n-- Tänne, tänne! eskimotyttö pyysi tuskin kuuluvasti.\n\nJasper Hobson luisui aukosta sisään. Hän tunsi samassa jotakin kylmää. \nHän oli joutunut polvia myöten veteen. Vastoin luuloa katto ei ollut \nmusertunut, mutta kuten MacNap oli otaksunut, talo oli kokonaisena \nvajonnut jääperustan läpi, ja siellä oli vettä. Mutta vesi ei kokonaan \ntäyttänyt ullakkoa, vaan oli noussut ainoastaan muutaman kymmenen \nsentin verran ullakon lattialle. Oli siis vielä toivoa!\n\nLuutnantti kohtasi pimeässä hapuillessaan liikkumattoman ruumiin. Hän \nveti sen kattoaukolle, josta Pond ja Kellet ottivat sen haltuunsa ja \nveivät ylös. Se oli Thomas Black.\n\nSamoin vietiin toinen ruumis. Se oli Madge. Köysiä oli laskettu kaivon \nsuulta alas pohjaan. Thomas Black ja Madge palasivat ulkoilmassa \nvähitellen tajuihinsa, toverien nostettua heidät kaivosta.\n\nPelastamatta oli vielä rouva Paulina Barnett. Jasper Hobson oli Kaluman \nopastamana voinut tunkeutua ullakon perälle, ja sieltä hän vihdoin \nlöysi etsittävänsä, joka makasi liikkumattomana, pää hädin tuskin \nvedenpinnan yläpuolella. Rouva oli kuin kuollut. Luutnantti Hobson otti \nhänet syliinsä, kantoi hänet aukolle, ja hetkistä myöhemmin he sekä \nKaluma ja MacNap ilmestyivät kaivon suulle.\n\nEpätoivoisina, sanaakaan virkkamatta katselivat siinä urheaa naista \nkaikki hänen toverinsa. Nuori eskimotyttö, niin heikossa tilassa kuin \nolikin, heittäytyi syleilemään ystävänsä ruumista.\n\nRouva Paulina Barnett hengitti vielä, ja hänen sydämensä tykytti. \nRaikas aamuilma pääsi keuhkoihin ja virkisti hänet vähitellen \ntajuihinsa. Hän avasi vihdoin silmänsä.\n\nIlon huudahdus kuului jokaisen rinnasta, kiitollisuuden huudahdus, joka \nkohosi taivasta kohti ja varmaan siellä kuultiin! Samassa hetkessä \nnousi aurinko taivaanrannalle.\n\nRouva Paulina Barnett ponnistautui pystyyn. Vyöryn tekemän kukkulan \npäältä, joka oli nyt korkein paikka koko saarella, hän katseli \nympärilleen ja lausui oudolla äänellä:\n\n-- Ah, meri, meri!\n\nJa tosiaan meri oli sekä idässä että lännessä jäistä vapaa ja lainehti \najelehtivan saaren joka puolella!\n\n\n\n\nBERINGIN MERI\n\n\nNiinpä saari oli kiintojään työntämänä ajautunut erittäin nopeasti \nBeringin merelle asti, pujahdettuaan ahtaan salmen kautta tarttumatta \nkiinni kumpaankaan rannikkoon. Se kulki edelleen sen vastustamattoman \njäämuurin työntämänä, joka sai voimansa syvyyksissä liikkuvasta \nmerenalaisesta virrasta. Kiintojää työnsi sitä yhä lämpimämpiä vesiä \nkohtia, jotka piankin tekisivät lopun siitä. Ja murskautunut alus olisi \nkäyttökelvoton.\n\nKun rouva Paulina Barnett oli toipunut tajuihinsa, hän kykeni muutamin \nsanoin tekemään selkoa yli kolme vuorokautta kestäneestä olostaan \nrakennuksessa, jonka meri oli ahmaissut kitaansa. Thomas Black, Madge \nja eskimotyttö olivat äkillisen vyöryn yllättäminä syöksyneet suin päin \novelle ja ikkunoihin. Ei mistään pääsyä ulos! Talon peitti kokonaan \nmulta- ja sorakerros, joka vielä hetkeä ennen oli ollut nimeltään \nBathurstin niemi. Melkein kohta sen jälkeen saattoivat vangiksi jääneet \nkuulla valtavien jäälohkareiden kovalla ryskeellä ja paukkeella \nkasautuvan siirtolarakennuksen päälle.\n\nEi ollut vielä neljännestuntiakaan kulunut, kun rouva Paulina Barnett \nja hänen onnettomuustoverinsa tunsivat, kuinka rakennus, joka jaksoi \npitää puoliansa tuota ääretöntä painoa vastaan, äkkiä vaipui maan \nsisään. Jääpohja oli mennyt puhki, ja merivettä syöksyi tulvana \nhuoneeseen. Kiireesti siepattiin ruokasäiliöstä ruokaa mukaan ja \npaettiin ullakolle. Tämä kaikki tapahtui hätääntyneen vaiston käskystä. \nSaattoiko onnettomilla silti olla toivon kipinääkään? Mutta ullakko \nainakin tuntui kestävän, ja luultavasti oli ensi rytäkässä käynyt niin, \nettä kaksi jäälohkaretta oli sattunut asettumaan harjan kohdalle \ntoisiaan vasten nojalleen, ja olivat siten suojana, joka esti ullakon \nmurtumasta.\n\nOllessaan vankina ullakolla he kuulivat yläpuolellaan jäälohkareiden \nlakkaamatonta myllerrystä. Ja alapuolella vesi yhä nousi. Kohtalona oli \nsiis joko musertua tai hukkua!\n\nMutta ihmeen kautta, muuta ei voi sanoa, rakennuksen katto vankkoine \nkannattimineen kesti painon, ja itse rakennus, upottuaan määrättyyn \nsyvyyteen, pysähtyi vaipumasta lisää, sitten kun vesi oli noussut \nvälikaton yli noin parinkymmenen sentin verran.\n\nRouva Paulina Barnett, Madge, Kaluma ja Thomas Black olivat pakon \nedessä hakeneet turvaa katonkannattamien risteyksistä. Siellä he \nviettivät koko tuon monikymmentuntisen ajan. Uskollinen Kaluma oli \ntoiminut kaikkien palvelijana ja vedessä kahlaten kuljettanut syötävää \nkullekin. Pelastumisen hyväksi ei siellä ollut mitään tehtävää. Apu \nsaattoi tulla vain ulkoapäin.\n\nKamala tilanne. Hengittäminen oli vaivalloista puserretussa ilmassa, \njonka happimäärä nopeasti väheni, mutta hiilihappo sitä mukaa \nlisääntyi, niin että se vähitellen muuttui melkein mahdottomaksi \nhengittää. Vielä pari tuntia lisää sellaista vankeutta ja ahtautta, ja \nluutnantti Hobson olisi sieltä löytänyt vain hengettömät ruumiit.\n\nRuumiillisiin kärsimyksiin liittyi sitä paitsi henkinen tuska. Rouva \nPaulina Barnett oli suurin piirtein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. \nHän oli arvannut kiintojään syöksyneen saarelle ja tajusi rakennuksen \nalta kuuluvasta porinasta ja kuohahtelusta, että saari ajautui \nvastustamattomalla vauhdilla etelää kohti. Senpä tähden hän heti \ntoinnuttuaan ja silmänsä avattuaan katseli ympärilleen ja virkkoi nuo \nsanat, jotka aluksen mentyä murskaksi saivat tässä tilanteessa niin \nkolkon soinnun:\n\n-- Meri, meri!\n\nMutta kellään häntä ympäröivistä henkilöistä ei sillä erää ollut halua \nkääntää huomiotaan tai ajatustaan muuhun kuin siihen ainoaan seikkaan, \nettä se, jonka puolesta he olisivat olleet valmiit antamaan henkensä, \noli nyt pelastettu ja hänen kanssaan Madge, Thomas Black ja Kaluma. \nLisäksi on huomattava, että kaikista koettelemuksista ja vaaroista \nhuolimatta ei tähän päivään asti vielä puuttunut yhtään ainoaa niistä, \njotka luutnantti Jasper Hobson oli ottanut tälle kovan onnen retkelle \nmukaan.\n\nNyt tilanne oli kuitenkin muuttumassa vaikeammaksi kuin koskaan, eikä \nollut vähintäkään epäilystä siitä, että joutuisin askelin lähestyi \nlopullinen tuho, joka ei voinut enää olla kaukana.\n\nLuutnantti Hobsonin ensimmäisenä huolena tänään oli määritellä saaren \nasema. Täältä he eivät enää pääse poistumaan, koska laiva oli murskana \neikä avoinna lainehtiva meri tarjonnut ainoatakaan tukipistettä. Niinpä \njäävuorista ei pohjoispuolella ollut jäljellä muuta kuin ne kiintojään \njäänteet, joiden harja oli juuri tuhonnut Bathurstin niemen ja jonka \nsyvälle uponnut vedenalainen osa työnsi saarta etelään.\n\nTuhoutuneen päärakennuksen ullakkoa tarkasteltaessa löydettiin \ntähtitieteilijän varusteet ja kartat, jotka hän tuhonkin hetkellä oli \nmuistanut viedä mukanaan sinne, ja ne olivat säilyneet hyväksi onneksi \neheinä. Taivas oli pilvessä, mutta ajoittain aurinko pistäytyi \nnäkyviin, niin että luutnantti sai korkeuden mitatuksi oikeaan aikaan \nja riittävän tarkasti.\n\nMittauksesta kävi ilmi, että puolenpäivän aikaan tänä samaisena \npäivänä, toukokuun 12:ntena, Viktorian saaren asema oli seuraava: \npituusaste 168° 12' länteen Greenwichin puolipäiväpiiristä ja \nleveysaste 63° 27'. Olinpaikka merkittiin kartalle, ja sen huomattiin \nolevan Nortonin lahden kohdalla, Aasian puolisen Tshaplinin kärjen ja \nAmerikan puolisen Stephensin niemen välillä, mutta yli puolentoista \nsadan kilometrin päässä kummastakin rannikosta.\n\n-- On siis luovuttava ajatuksesta päästä mantereelle? sanoi silloin \nrouva Paulina Barnett.\n\n-- Niin, hyvä rouva, Jasper Hobson vastasi, -- se toivo on kokonaan \nmennyttä. Merivirta kuljettaa meitä ulapalle tavatonta vauhtia, emmekä \nvoi toivoa muuta kuin että kohtaamme valaanpyyntilaivan niin läheltä, \nettä saaremme huomattaisiin.\n\n-- Mutta, rouva sanoi, -- jos emme voi laskea mantereen rantaan, miksi \nei merivirta voisi heittää meitä johonkin Beringin meren saareen?\n\nSiinä oli vielä heikko toivonkipinä, ja epätoivoiset tarttuivat siihen \nkuin hukkuva oljenkorteen. Niillä tienoin Beringin merta ei olekaan \nsaarista puutetta. Siellä ovat Saint-Laurent, Saint-Mathie, Nouniwak, \nSaint-Paul, Georges jne. Nyt juuri ei ajelehtiva saari ollut kovin \nkaukana Saint-Laurentista, joka on melko laaja, pienten luotojen \nympäröimänä, ja jollei sinne päästäisi, olisi jäljellä se toivo, että \nAleuttien saariryhmä, joka sulkee Beringin meren etelän puolelta, \npysähdyttäisi heidän kulkunsa.\n\nNiin, epäilemättä! Saint-Laurentin saari voisi olla talvehtijoiden \npelastus. Jos se sivuutettaisiin, voisi heidän kulkuväylälleen osua \nSaint-Mathien ja koko se saaristo, jonka keskuksena se oli. Mutta \nAleutteja, jotka olivat heistä enemmän kuin tuhannen kilometrin päässä, \nhe eivät voineet toivoa saavuttavansa. Sitä ennen, jo paljonkin ennen, \nViktorian saari olisi huvennut lämpöisiin vesiin ja auringon \nsulattaviin säteisiin, uponnut meren syvyyteen!\n\nSe oli hyvinkin todennäköistä. Välimatka, jonka päähän jäät lähestyivät \npäiväntasaajaa, on erittäin vaihteleva. Se on lyhyempi eteläisellä kuin \npohjoisella pallonpuoliskolla. Toisinaan on tavattu jäitä \nHyväntoivonniemen kohdalla, noin 36. leveyspiirin tienoilla, sen sijaan \nettä pohjoiselta jäämereltä päin tulevat jäävuoret eivät koskaan ole \ntunkeutuneet 40. leveysastetta etelämmäksi. Mutta jäiden sulamisraja \nriippuu ilmeisesti lämpömäärän tilasta ja se vuorostaan ilmastollisista \nseikoista. Pitkään jatkuvina talvina jäät kestävät sulamatta verrattain \nmatalille leveysasteille saakka, aikaisina keväinä taas päinvastoin.\n\nNiinpä juuri tämän vuoden, 1861, varhainen kevät varmaan aiheuttaisi \nViktorian saaren nopean sulamisen. Beringin meren vedet olivat jo \nvihreänvivahteiset eivätkä enää sinertävät, jollaiset ne ovat \njäävuorten lähestyessä, kuten merenkulkija Hudson kertoo havainneensa. \nTäytyi siis joka hetki pelätä tuhoa.\n\nSitä välttääkseen niin hyvin kuin oli mahdollista Jasper Hobson päätti \nrakennuttaa lautan, joka olisi riittävän laaja kantamaan koko pikku \nsiirtokunnan ja siten varustettu, että sitä voitaisiin joten kuten \nohjata maihin. Toisaalta piti sitoa lautan osat niin lujasti yhteen, \nettei se joutuisi merenkäynnissä hajoamisen vaaraan. Ja lisäksi oli yhä \njäljellä mahdollisuus kohdata joku laiva, koska valaanpyytäjät juuri \nnäihin aikoihin alkoivat pyrkiä pohjoisille vesille. MacNap sai siis \ntoimekseen rakentaa avaran lujatekoisen lautan, joka jäisi kellumaan \npinnalle silloin, kun Viktorian saari painuisi meren kitaan.\n\nMutta ennen rakennustyöhön ryhtymistä oli tarpeen kyhätä jonkinlainen \nsuoja saaren kovaosaisille asukkaille. Yksinkertaisimmalta näytti \nraivata siihen tarkoitukseen esille vanha sotamiesten asunto, \nsivurakennus, jonka seinät olivat vielä kelvolliset. Ryhdyttiin \nripeästi toimeen, ja muutamien päivien kuluttua saatiin taas olla \nturvassa oikullisen ilmanalan jyrkiltä muutoksilta, kylmiltä viimoilta \nja alinomaisilta sadekuuroilta.\n\nKun kaivettiin päärakennuksen jätteissä, tavattiin upoksissa olevista \nhuoneista kaikenlaista tavaraa, työkaluja, aseita, makuuvaatteita, \nhuonekaluja, ilmapumppu, ilmasäiliö ym.\n\nEnsimmäisestä toivosta, että näet ajauduttaisiin Saint-Laurentin \nsaarelle, heidän täytyi pian luopua. Paikanmäärityksen tulos osoitti \nViktorian saaren kulkevan kaukaa mainitun saaren itäpuolitse, ja \nniinhän onkin asianlaita, että merivirrat yleensä karttavat \nluonnollisia esteitä. Ne kääntyvät syrjään jo ennemmin, ja luutnantti \nHobson käsitti, etteivät he voineet toivoa pääsevänsä sillä tavoin \nmaihin. Ainoan mahdollisuuden siihen saattoivat tarjota Aleuttien \nsaaret, ne kun ovat laajat, useita asteita käsittävä puolikaari, johon \najelehtiva saari ehkä voisi pysähtyä, mutta olisiko luultavaa, että \ntätä kulkua kestäisi sinne asti? Tosin nyt mentiin aika vauhtia \neteenpäin, mutta eikö ollut syytä pelätä, että vauhti vähenisi \nmelkoisesti, kun pohjolan jäävuoret, jotka sitä työnsivät eteenpäin, \njostakin syystä vetäytyisivät erilleen tai sulaisivat, niitä kun ei \nsuojellut mikään multakerros auringon säteiltä?\n\nLuutnantti Hobson, rouva Paulina Barnett, kersantti Long ja työmestari \npuhelivat usein näistä asioista, ja perusteellisen harkinnan jälkeen he \ntulivat siihen vakaumukseen, ettei saari missään tapauksessa ehtisi \nAleuttien saariryhmään asti, koska sen kulkuvauhti loppuisi tai se \njoutuisi syrjään Beringin merivirrasta tai vihdoin lämpimien vesien ja \nauringonpaisteen yhteisvaikutuksesta hupenisi tyhjiin.\n\nToukokuun 14. päivänä mestari MacNap ja hänen miehensä olivat käyneet \nkäsiksi työhön ja ruvenneet rakentamaan isoa lauttaa, joka oli saatava \nkellumaan vedessä niin korkealla kuin mahdollista, etteivät aallot \npääsisi sitä huuhtelemaan. Lautanteko oli suuritöinen, mutta tekijöiden \ninto oli vielä suurempi. Onneksi oli seppä Rae löytänyt asunnon \nviereisestä varastoaitasta suuren joukon Fort Reliancesta tuotuja \nrautapultteja, jotka nyt olivat hyvään tarpeeseen lautan eri osia \nliitettäessä yhteen.\n\nPaikka, johon lautta rakennettiin, ansaitsee tässä maininnan. MacNap \nmenetteli rakennustyössään luutnantti Hobsonin suunnitelman mukaan \nseuraavalla tavalla. Parruja ja palkkeja ei koottu lautaksi maalla, \nvaan ne laskettiin irralleen lampeen. Erinäiset valmistavat työt, kuten \nkairaukset ja tapit ja sentapaiset, toimitettiin kyllä kuivalla, mutta \nsitten työnnettiin rakennuspuut erillään veteen, jossa ne helposti \nliitettiin yhteen. Tästä menettelytavasta oli kaksi etua: rakentaja \nsaattoi heti nähdä, kuinka lautta tulisi vedessä kellumaan ja tasapaino \noli parhaiten saavutettavissa ja kun tulisi Viktorian saaren \nuppoamishetki, olisi lautta jo valmiina kellumassa eikä tarvitsisi \npelätä kallistumista tai sysäyksiä, joita muutoin olisi uhkaamassa, jos \nlautta tehtäisiin maalla.\n\nTähän aikaan Jasper Hobson teki milloin yksin, milloin rouva Paulina \nBarnettin kanssa retkiä rannikolla. Hän tarkasteli meren tilaa ja \nrannan koukeroita, jotka muuttivat muotoaan sitä mukaa kuin vesi jäyti \nja sulatti saaren reunoja. Hänen katseensa harhaili pitkin autiota \nnäköpiiriä. Pohjoisessa ei ollut havaittavissa enää ainoatakaan \njäävuorta pistämässä esille taivaanrannasta. Turhaan hän, kuten kaikki \nhaaksirikkoiset, tähysteli \"laivaa, jota ei milloinkaan näy\". \nValtameren autiutta ei häirinnyt muu kuin jotkut suihkueläimet, joita \nsilloin kohosi näkyviin vihertävistä vesistä, missä kiehui ja kuhisi \nääretön paljous mikroskooppisia eliöitä, niiden ainoaa ravintoa. Siellä \nuiskenteli myös ajopuita, kaikenlaisia kuumilta vyöhykkeiltä \nkulkeutuneita lajeja, joita maapallon suuret merivirrat ajavat näille \nseuduille asti.\n\nEräänä päivänä, toukokuun 16:ntena, rouva Paulina Barnett ja Madge \nkävelivät kahden kesken siinä osassa saarta, joka ennen oli Bathurstin \nniemen ja vanhan valkaman välillä. Ilma oli kaunis ja lämmin. Pitkään \naikaan ei saaren pinnalla ollut näkynyt jälkeäkään lumesta. Ainoastaan \npohjoispuoleiset jäät, jotka aikoinaan olivat sinne kasautuneet, \nmuistuttivat napaseudun ilmastosta. Mutta jäälohkareet sulivat minkä \nennättivät, ja joka päivä ilmaantui uusia vesipuroja jäävuorten \nkupeille. Varmaankin jaksaisi aurinko ennen pitkää sulattaa \nviimeisetkin kylmän kasaamat jääjoukot.\n\nViktorian saari tarjosi omituista nähtävää. Vähemmän surulliset silmät \nolisivat sitä katselleet hyvinkin mielellään. Kevät esiintyi siellä \ntavattoman elinvoimaisena. Lämpimimmille leveysasteille siirtynyt \nmaaperä uhkui runsasta kasvielämää. Sammalet, pienet kukkaset, rouva \nJoliffen kylvökset, sanalla sanoen kaikki kasvit rehottivat \nsuurenmoisesti. Maan kasvuvoima, päästyään ankaran ilmanalan kourista, \npaisui valtavaksi, luoden ylenpalttisen rehevyyden ja väririkkauden. \nKukat eivät olleet enää kalpeita ja raukeita, vaan komeilivat kirkkain, \nloistavin värein, ollen täysin sen auringon arvon mukaisia, joka niille \nnyt niin runsain määrin tuhlaili valoaan. Pensaat ja puut, kuten \nsianpuolanvarret, pajut, petäjät, koivut verhoutuivat tummanvihreään \nvaippaan, ja niiden silmikot paisuivat ja aukenivat paahteessa, joka \nkahdenkymmenen asteen voimalla lämmitti niiden mahlaa monta tuntia \npäivässä.\n\nMutta rouva Paulina Barnett ei halunnut panna merkille näitä luonnon \nilmiöitä. Saattoiko hän mitenkään muuttaa katoamaan tuomitun alueensa \ntilaa? Saattoiko hän kytkeä tätä ajelehtivaa saarta maapallon kiinteään \nkuoreen? Ei, ja hänen mieleensä hiipi kauhean loppunäytöksen tunne. \nHänellä, niin kuin sadoilla eläimillä, joita siirtokunnan tienoilla \nkuhisi, oli siitä vaistomainen aavistus. Nuo ketut, näädät, kärpät, \nilvekset, majavat, myskirotat, yksinpä sudetkin, joilta lähestyvä \nväistämätön vaara vaimensi raateluhalun, kaikki nuo metsäneläimet \nlähentelivät entisiä vihollisiansa ihmisiä, ikään kuin odottaen heiltä \npelastusta. Siinä ilmeni jonkinlainen äänetön, vaistomainen ihmisen \nylemmyyden tunnustus, juuri tässä tilanteessa, jossa ylemmyys oli \navuton.\n\nEi, rouva Paulina Barnett ei tahtonut nähdä muuta kuin säälittömän, \näärettömän meren, jolla ei ollut muuta rajaa kuin hämärä yhtymäkohta \nsen ja taivaan välillä.\n\n-- Madge parka, hän sanoi eräänä päivänä, -- minä vedin sinut mukaani \ntähän onnettomuuteen, sinut, joka olet seurannut minua kaikkialle, \nsinut, jonka alttius ja uskollinen ystävyys olisi ansainnut paremman \nkohtalon. Annatko minulle anteeksi?\n\n-- Ei ole kuin yksi asia, jota en olisi antanut sinulle anteeksi, rakas \ntyttäreni, Madge vastasi, -- nimittäin se, etten olisi saanut kuolla \nsinun kanssasi!\n\n-- Madge, Madge, jos minun henkeni voisi pelastaa kaikkien näiden \nkovaosaisten hengen, niin empimättä sen antaisin!\n\n-- Ystäväni, Madge vastasi, -- eikö sinulla ole enää mitään toivoa?\n\n-- Ei! rouva Paulina Barnett kuiskasi peittäen päänsä ystävänsä syliin.\n\nSillä hetkellä pääsi tuossa miehekkäässä olennossa taas voitolle \nnainen. Mutta olihan moinen hetkellinen heikkous sellaisissa \nkoettelemuksissa varsin ymmärrettävä.\n\nRouva Paulina Barnett nyyhkytti. Hänen sydämensä tulvi äyräidensä yli. \nKyynelet vuotivat hänen silmistään.\n\n-- Madge, Madge! hän sanoi päätään kohottaen, -- älä suinkaan sano \ntoisille mitään siitä, että olen itkenyt!\n\n-- En suinkaan, Madge vastasi. -- Sitä paitsi he eivät uskoisikaan. Se \noli vain pieni heikkouden puuska. Rohkaise mielesi, hyvä hengettäremme!\n\n-- Mutta toivotko sinä vielä pelastuvamme? huudahti rouva Paulina \nBarnett, katsoen uskollista toveriaan silmiin.\n\n-- Toivon aina! Madge vastasi yksinkertaisesti.\n\nMutta olisiko vielä saattanut olla hituistakaan toivoa, kun muutamia \npäiviä myöhemmin ajelehtiva saari puski ulapalle Saint-Mathieun \nsaariston ohitse eikä sillä enää ollut koko Beringin merellä kiinteätä \nmaata, johon se olisi voinut tarrata kiinni!\n\n\n\n\nULAPALLE!\n\n\nViktorian saari kellui parhaillaan Beringin meren laajimmalla\nulapalla, vielä noin yhdeksänsadan kilometrin päässä ensimmäisistä \nAleuttien saarista ja yli kolmensadan kilometrin päässä lähimmästä \nidänpuoleisesta rannasta. Sen ajautuminen tapahtui edelleen verrattain \nhyvällä vauhdilla. Mutta olettaen, ettei se hidastuisi, kuluisi ainakin \nkolme viikkoa, ennen kuin se ehtisi sinne Beringin meren eteläiselle \nsululle saakka.\n\nJaksaisiko saari kestää niin kauan, vaikka sen jääperusta oheni joka \npäivä vedessä, jonka keskilämpö oli noussut jo 10 asteeseen? Eikö \njääkerros voisi minä hetkenä tahansa haljeta? Luutnantti Hobson \nkiirehti lautan rakentamista, ja sen aluskehikko kellui jo lammen \npinnalla. MacNap tahtoi tehdä kulkuneuvosta mahdollisimman vankan, että \nse voisi kestää kauemminkin meren vellomista, jos olisi tarpeen. \nTodella olikin otaksuttavaa, että ellei Beringin meressä tavattaisi \njotakin valaanpyyntilaivaa, lautta ajautuisi Aleuttien saarille asti, \nja siinä tapauksessa merimatka olisi pitkä.\n\nMutta Viktorian saari ei vielä ollut yleiseen muotoonsa nähden kärsinyt \nmitään merkittävämpää vauriota. Joka päivä tehtiin tarkastuksia, \nuskaltamatta enää muutoin kuin erittäin varovaisesti lähteä sellaisille \nretkille, sillä milloin tahansa saattoi syntyä halkeamia ja saari \njakautua eri osiin, jolloin retkeilijä olisi voinut jäädä erilleen \nyhteisestä olinpaikasta. Kun jotkut poistuivat vähänkin kauemmaksi, oli \naina pelättävissä, ettei heitä sen koommin enää nähtäisi.\n\nMichelin niemen lähistöllä oleva syvä halkeama, jonka talvipakkanen oli \njäätänyt umpeen, oli vähitellen taas auennut. Rako eteni nyt toista \nkilometriä sisemmälle päin, ulottuen kuivuneen joen uomalle saakka. \nTäytyi siis pelätä, että se kulkisi uomaa myöten, jonka kohdalla \njääperusta oli melkoista ohuempi, ja lohkaisisi koko sen osan, joka oli \nMichelinniemen ja Barnettin valkaman välillä, pinta-alaltaan kymmeniä \nneliökilometrejä. Luutnantti Hobson kielsi siis tovereitaan ilman \nvälttämätöntä syytä menemästä sinnepäin, sillä kovemmanpuolinen \nmerenkäynti riittäisi erottamaan tämän tärkeän osan irti saaren \nalueesta.\n\nMonesta paikasta tutkittiin jääperustan paksuutta, jotta saataisiin \nselville, mitkä kohdat olivat paksuutensa puolesta lujimmat kestämään \nsulamista. Silloin huomattiin, että paksuus oli suurin Bathurstin \nniemen tienoila, siellä, missä tuhoutunut asuinrakennus oli sijainnut\n-- nimittäin jäisen alustan paksuus, ei multa- ja sorakerroksen, josta \nei tosin ollutkaan apua. Puhkaistut aukot antoivat tilaisuuden joka \npäivä tarkkailla minkä verran jääperusta oli ohentunut. Tosin tämä \nohentuminen edistyi hitaasti, mutta aina huomattiin siinä jonkin verran \neroa. Arvioitiin saaren voivan kestää enää korkeintaan kolme viikkoa, \nsillä lukuun oli otettava myös se ikävä seikka, että saari oli yhtä \nmittaa kulkemassa vesille, joita aurinko, sikäli kuin matka edistyi, \npaahtoi yhä kuumemmin.\n\nTällä viikolla, toukokuun 19-25 p:nä, sää oli perin kehno. Kävi melko \nankara myrsky. Taivaalla välähteli salamoita ja kuului kovaa \nukonjyrinää. Vankan luoteistuulen kuohuttama meri kävi korkeissa \nlaineissa, jotka järkyttivät saarta pahasti. Hyökyaallot antoivat sille \nmuutamia varsin huolestuttavia iskuja. Koko pieni siirtokunta oli \nvaruillaan, valmiina kiirehtimään lautalle, joka oli jo melkein \ntäydessä kunnossa. Sinne kannettiin jonkin verran ruokavaroja ja \nsuolatonta vettä kaikkien mahdollisuuksien varalle.\n\nMyrskyn aikana satoi runsaasti, ja rankan sateen lämpimät, suuret \npisarat tunkeutuivat syvälle maaperään; varmaankin niiden tuhoisa \nvaikutus ulottui jääkerrokseen asti. Se näet alkoi toisin paikoin sulaa \nyläpinnaltaan, ja seurauksena oli, että ilmestyi arveluttavia kuoppia. \nMuutamien pienoiskukkulain rinteillä paljastui maakerrokseen päiviä, \njoista näkyi itse jääkuori. Sellaisia kohtia riennettiin peittämään ja \ntäyttämään taas mullalla, ettei ulkolämpö pääsisi vaikuttamaan \njääperustaan. Ilman sellaista varokeinoa maaperä olisi piankin ollut \nreikiä täynnä kuin seula.\n\nMyrsky teki myös korjaamattomia vahinkoja lammen länsirantaa \nreunustaville metsäisille harjuille. Hiekka ja multa vieri runsaan \nsadeveden mukana tiehensä, ja kun puiden juuret siten jäivät ilman \ntukea ja turvaa, kaatui niitä joukottain. Yhden ainoan yön kuluessa \nmuuttui lammen ja Barnettin valkaman välinen osa saarta toisen \nnäköiseksi. Siihen oli jäänyt tuskin montakaan koivua, ja vain muutamat \nerillään kasvavat kuuset olivat kestäneet tuulen tuiverruksen. Kaikki \nnämä ilmiöt olivat selviä lähestyvän hajoamisen merkkejä, mutta mitäpä \nihmisäly olisi voinut sen estämiseksi tehdä! Luutnantti Hobson, rouva \nPaulina Barnett, kersantti, kaikki näkivät jo, että heidän hauraan \nsaarensa hetket olivat luetut, kaikki sen huomasivat ja tunsivat -- \npaitsi kukaties ei synkkä, äänetön Thomas Black, joka ei näyttänyt enää \nkuuluvan tähän maailmaan.\n\nMyrskyn aikana, toukokuun 23. päivänä, metsästäjä Sabine, joka oli \nlähtenyt aamuvarhain paksussa sumussa jonnekin retkilleen, oli vähällä \npäästä hengestään, pudottuaan laajaan, yöllä repeytyneeseen aukkoon \nsiinä paikassa, missä päärakennus oli ennen seisonut.\n\nTähän asti oli mullan ja hiekan alle haudattu jo kolmen neljänneksen \nverran veteen uponnut rakennus, kuten tiedetään, näyttänyt olevan \nsaaren jääkuoressa kiinni. Mutta meren aaltoilu oli varmaankin \nravistanut sen irti avannon reunoista, samalla suurentaen itse \naukonkin, ja silloin rakennus oli sen suunnattoman multakasan \npainamana, joka oli ennen ollut Bathurstin niemenä, uponnut meren \nsyvyyteen. Multa ja hiekka katosivat samaan aukkoon, ja siinä läikkyi \nnyt meren vesi.\n\nSabinen toverit juoksivat hätähuudon kuultuaan apuun, ja heidän \nonnistui vetää mies kuiville avannosta, jonka liukkaissa seinämissä hän \noli pysytellyt kiinni, ja näin hän suoriutui odottamattomasta kylvystä, \njoka olisi saattanut päättyä huonomminkin.\n\nMyöhemmin nähtiin saaren alta soluneita parruja ja lankkuja \nuiskentelemassa pitkin rantoja kuin haaksirikkoutuneen laivan jätteitä. \nNe olivat irtautuneet upoksiin menneestä asuinrakennuksesta. Siinä oli \nmyrskyn viimeisen hävitystyön jälkiä todistamassa saaren olevan perin \nhauraan, koska laineet jo pääsivät kalvamaan sitä sisältä päin.\n\nToukokuun 25. päivän kuluessa tuuli siirtyi koilliseen. Vihuripuuskat \nolivat enää vain tavallista paremmanpuoleista tuulta, sade lakkasi, ja \nmeri alkoi tyyntyä. Yö kului rauhallisesti, ja kun aamulla aurinko tuli \nnäkyviin, saattoi Jasper Hobson tehdä hyvät havainnot paikanmääritystä \nvarten.\n\nSinä päivänä puolipäivän aikaan, saatiin auringon korkeuden perusteella \nseuraava tulos: leveysaste 56° 13' ja pituusaste 170° 23'.\n\nSaaren kulkunopeus oli siis vallan tavaton, koska se oli ajautunut \nlähes tuhannen kaksisataa kilometriä siitä paikasta, missä se oli ollut \nkaksi kuukautta takaperin Beringin salmessa jäidenlähdön aikana.\n\nSellainen nopeus antoi Jasper Hobsonille jonkin verran toivoa.\n\n-- Ystävät, hän sanoi tovereilleen, näyttäen heille Beringin meren \nkarttaa, -- näettekö noita Aleuttien saaria? Ne eivät ole enää kuin \nkolmensadan kilometrin päässä meistä. Viikossa voisimme ehkä ehtiä \nsinne!\n\n-- Jo viikon päästä! kersantti Long huomautti ravistaen päätään. -- Se \non pitkä aika, seitsemän päivää!\n\n-- Voin lisätä, luutnantti Hobson jatkoi, -- että jos saaremme olisi \nkulussaan noudattanut 168. puolipäiväpiiriä, se olisi jo ehtinyt \nAleuttien leveysasteelle. Mutta nähtävästi se poikkeaa lounaaseen päin \nBeringin merivirran vuoksi.\n\nTämä havainto oli oikea. Merivirta pyrki työntämään Viktorian saarta \naavalle merelle kauas maista, ehkä Aleuttien saartenkin ulkopuolitse, \njotka eivät ulotu kuin 170. puolipäiväpiirin tienoille.\n\nRouva Paulina Barnett silmäili karttaa äänettömänä. Hän katseli sitä \nlyijykynällä tehtyä merkkiä, joka osoitti saaren nykyistä asemaa. Tällä \nisoon mittakaavaan tehdyllä kartalla saattoi merkkiä vaivoin huomata, \nniin äärettömältä näytti Beringin meri. Hän mittasi sitten \ntalvehtimispaikasta lähtien kuljettua matkaa, jonka kohtalo tai \npikemmin merivirtojen muuttumaton suunta oli ohjannut niin monen saaren \nohitse, kahden mantereen välitse, koskettamatta kuitenkaan kumpaakaan \nniistä, ja nyt oli saarella edessään Tyynen valtameren ääretön ulappa.\n\nTätä hän mietti, mutta viimein vapauduttuaan kolkoista aavistuksista \nhän sanoi:\n\n-- Eikö saarta voikaan ohjata? Viikko tällaista vauhtia vielä, niin \nvoisimme ehkä päästä Aleuttien äärimmäiselle saarelle!\n\n-- Ne päivät ovat Jumalan kädessä! luutnantti Hobson vastasi vakavalla \näänellä. -- Tahtooko hän antaa ne meille? Sanon teille peittelemättä, \nettei pelastusta tule meille muualta kuin taivaasta.\n\n-- Ajattelen samoin kuin te, herra Jasper, myönsi rouva Paulina \nBarnett, -- mutta Luoja tarkoittaa, että on itsekin autettava itseään, \njos tahtoo ansaita hänen suojeluksensa. Onko siis vielä yritettävä \njotakin, mistä minulla ei ole tietoa?\n\nJasper Hobson pudisti päätään neuvottoman näköisenä. Hänen mielestään \nei ollut enää muuta pelastuskeinoa jäljellä kuin lautta; mutta oliko \nnyt heti siirryttävä lautalle, kyhättävä siihen joitakin purjeen \ntapaisia, lakanoita, peitteitä tai muuta, ja pyrittävä lähimpään \nrantaan?\n\nHän neuvotteli kersantin ja MacNapin kanssa, joihin hänellä tällaisissa \nasioissa oli suuri luottamus, ja kysyi myös seppä Raen ja metsästäjien \nSabinen ja Marbren mielipidettä. Punnittuaan asiaa puoleen ja toiseen \nkaikki tulivat siitä yksimielisiksi, ettei saarelta saanut lähteä ennen \nvälttämätöntä pakkoa. Sillä olihan lauttaa todella pidettävä vain \nviimeisenä hätäkeinona; aallot huuhtelisivat sitä lakkaamatta, eikä \nsillä myöskään olisi sellaista nopeutta kuin saarella, jota \nuiskentelevat jäävuoret työnsivät etelää kohti. Tuuli sitä vastoin \npuhalsi tavallisimmin idästä, joten se ajaisi lauttaa vain ulapalle \npäin, kauaksi kaikesta maasta.\n\nNiinpä oli pakko pysyä odottavalla kannalla, koska saari kerran oli \nmenossa hyvää vauhtia Aleuttien saaria kohti. Kunhan jouduttaisiin \nlähemmäksi saariryhmää, voitaisiin miettiä, mitä olisi tehtävä.\n\nSe oli epäilemättä viisain päätös, ja jollei kulkunopeus vähenisi, niin \nsaari viikon päästä varmaan joko tarttuisi kiinni Beringin meren \neteläiseen sulkuun, taikka ajautuisi lounaaseen ja siis Tyynenmeren \nvesiin, joutuen silloin auttamattomasti hukkaan.\n\nMutta kohtalo, joka oli niin paljon ja niin kauan vainonnut \ntalvehtijoita, valmisti heille parhaillaan uutta iskua. Tuo \nkulkunopeus, johon he panivat turvansa, riistettiin heiltä piankin.\n\nToukokuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä Viktorian saari näet vielä \nkerran muutti ilmansuuntiaan, ja siitä oli erittäin pahat seuraukset. \nSe teki puolikierroksen keskuksensa ympäri. Jäävuoret, viimeiset \nkiintojään tähteet, jotka olivat sen pohjoisena suojana, siirtyivät nyt \netelän puolelle.\n\nAamulla haaksirikkoiset -- eikö heitä voi siten nimittää -- näkivät \nauringon nousevan Eskimoniemen puolelta eikä enää Barnettin valkaman \nkohdalta.\n\nMitähän tästä muutoksesta seuraisi? Eivätkö jäävuoret erkanisi \nsaaresta?\n\nJokainen aavisti uutta onnettomuutta ja käsitti, mitä sotamies Kellet \ntarkoitti huudahtaessaan:\n\n-- Ennen iltaa olemme menettäneet potkurimme!\n\nKellet tahtoi näet sillä sanoa, että jäävuoret, kun ne eivät enää \nolleet saaren takana, vaan edessä, tuota pikaa vetäytyisivät siitä \neroon. Nehän antoivat saarelle sen suuren vauhdin, joka sillä oli, \nkoska joka senttiä kohti, jonka ne kohosivat meren pinnan yli, niillä \noli kuusi tai seitsemän senttiä jäätä upoksissa veden alla. Kun ne \nmerenalaisessa virrassa uivat siis syvemmällä kuin saari, ne olivat \nmyös suuremmassa määrässä virran vaikutuksen alaisina, ja nyt oli siis \npelättävissä, että virta erottaisi jäät ja saaren toisistaan, kun \nniillä ei ollut yhdyssidettä keskenään.\n\nKellet oli kylläkin oikeassa. Olisihan saari silloin kuin purjeensa \nmenettänyt alus tai kuin laiva, jonka potkuri oli mennyt rikki!\n\nKukaan ei ollut vastannut hänen huomautukseensa. Mutta \nneljännestuntikaan ei ollut vielä kulunut, kun korvia huumasi \nhirvittävä ryske. Jäävuorten huiput horjuivat, ja vuorijoukko erkani \nsaaresta, joka jäi taaksepäin, sen sijaan että jäävuoret merenalaisen \nvastustamattoman virran vieminä ajautuivat nopeasti etelää kohti.\n\n\n\n\nSAARESTA TULEE LUOTO\n\n\nKolme tuntia sen jälkeen olivat jäävuorten viimeisetkin rippeet \nkadonneet taivaanrannan alle. Tämä katoaminen osoitti saaren jääneen \nmelkein alalleen. Sillä merivirran koko voima sijaitsee alemmissa \nkerroksissa eikä pinnalla.\n\nPuolipäivän aikaan tehtiin paikanmääritys ja saatiin tarkka tulos. \nVuorokauden perästä tehtiin uudestaan paikanmääritys, ja silloin \nnähtiin, ettei saari ollut kulkenut kuin kilometrin verran.\n\nNyt oli siis enää jäljellä vain yksi pelastuksen mahdollisuus, yksi \nainoa: että joku hylkeenpyyntilaiva osuisi niille vesille ja ottaisi \nhaltuunsa haaksirikkoiset saareltaan tai lautaltaan, jos saarta ei \nsilloin enää olisi.\n\nSaaren olinpaikka oli seuraava: leveysaste 54° 33', pituusaste 177° \n19', joten se sijaitsi monen sadan kilometrin päässä lähimmästä maasta, \ntoisin sanoen Aleuttien saarista.\n\nLuutnantti Hobson kokosi toverinsa yhteen ja tiedusti viimeisen kerran, \nmitä heidän mielestään olisi tehtävä.\n\nKaikilla oli sama ajatus: viipyä saarella niin kauan kuin se pysyisi \nuppoamatta, sillä se oli vielä niin suuri, ettei se tiennyt mitään \naallonkäynnistä; vasta sitten, kun se uhkaisi lopullisesti sulaa, \nsiirrettäisiin koko siiirtokunta lautalle ja jäätäisiin odottamaan.\n\nOdottamaan!\n\nLautta oli valmis. MacNap oli rakentanut siihen tilavan majan, jossa \nkoko siirtokunnan henkilökunta voi saada suojaa. Myös oli varustettu \nmasto, joka tarvittaessa voitiin pystyttää, ja kauan sitten olivat \npurjeetkin valmiina. Tämä kulkuväline oli luja, ja jos tuuli puhaltaisi \nhyvältä suunnalta eikä meri muuttuisi kovin häijyksi, niin tämä\nhirsi- ja lankkulaite kenties pelastaisi koko siirtolaväen.\n\n-- Ei mikään, rouva Paulina Barnett sanoi, -- ei mikään ole mahdotonta \nsille, joka hallitsee tuulia ja aaltoja!\n\nJasper Hobson oli tarkastanut elintarvikevarastoa. Se ei ollut \nkovinkaan runsas, sillä vyöryn aikaansaamat vauriot olivat tuntuvasti \nvähentäneet sitä, mutta eipä puuttunut märehtijöitä ja jyrsijöitä, \njoille saari vihreydessään ja rehevyydessään tarjosi yltäkyllin \nravintoa. Näytti tarpeelliselta lisätä lihavarastoja, ja metsästäjät \nteurastivat poroja ja jäniksiä.\n\nSiirtolaisten terveys oli säilynyt kaiken aikaa hyvänä. He olivat \nvarsin vähän kärsineet kuluneesta talvesta, se kun oli ollut niin \nleuto, eivätkä henkiset kärsimykset ainakaan vielä olleet \nvahingoittaneet heidän ruumiillista hyvinvointiaan. Mutta täytyy sanoa, \netteivät he suinkaan ilman pelkoa ja synkkiä aavistuksia ajatelleet \nsitä hetkeä, jolloin he hylkäisivät saarensa, tai asianmukaisemmin \nsanoen, jolloin saari hylkäisi heidät. Heitä kammoksutti se\najatus, että he jäisivät kellumaan pienellä lautallaan äärettömän\nmeren pinnalle, alttiina kaikille merenkäynnin oikuille. Jo \nkeskinkertaisillakin tuulilla siihen löisi laineita sisälle, tehden \nolon perin tuskalliseksi. Otettakoon myös lukuun, etteivät he olleet \noikeita merimiehiä, jollaisia ei pelottaisi antautua muutamien \nlankkujen varaan, vaan he olivat sotamiehiä, jotka olivat tottuneet \nkovaan maaperään. Heidän saarensa oli hauras, se lepäsi vain ohuella \njääkentällä, mutta olihan tällä jäätiköllä yllään maakerros ja siinä \nvihertävä kasvillisuus, pensaita ja puita; eläimet asuivat siinä heidän \nkanssaan, se ei tuntenu merenkäyntiä ja sitä saattoi luulla \njärkkymättömäksi. Niinpä he rakastivat tätä saartaan, jolla he olivat \nasuneet ja eläneet jo lähe kaksi vuotta, tätä saarta, jota he niin \nusein olivat samoilleet ristiin rastiin, pitkin ja poikin, jota he \nolivat niin sanoaksemme kyntäneet ja kylväneet ja joka sentään oli \ntähän asti kestänyt niin monta mullistusta. He eivät voisi luopua siitä \nilman kaipausta, eivätkä he sitä tekisikään ennen kuin sillä hetkellä, \njolloin se vajoaisi syvyyteen heidän jalkojensa alta.\n\nHeidän lauttansa oli yhdeksän metriä kumpaankin suuntaan, joten sen \npinta-ala oli kahdeksantoista neliömetriä. Sen lattia kohosi puolisen \nmetriä vedenpinnasta, ja yltympäri kulkeva reunus suojeli sitä pieniltä \nlaineilta, mutta päivänselvää oli, että vähänkin kovempi hyökylaine \nvyöryisi niin riittämättömän suojalaidan yli. Keskelle, kuten jo on \nmainittu, työmestari oli rakentanut oikean majan, johon mahtui \nparikymmentä henkeä. Sen ympärillä oli isoja laatikoita ruokatavaroiden \nja vesiastioiden varalle, ja muuten maja oli kiinnitetty lautan pohjaan \nrautapulteilla. Masto, yhdeksisen metriä korkea, oli pystytetty majan \nseinän varaan ja varustettu kiinnitysköysillä, joiden toiset päät oli \nvedetty lautan kuhunkin neljään kulmaan kiinni. Sen tarkoituksena oli \nkannattaa nelikulmaista purjetta, jota tietenkin aiottiin käyttää vain \nmyötätuulessa. Minkään muunlainen purjeisto ei olisikaan soveltunut \nsellaiseen kulkuneuvoon. Olipa siinä jonkinlainen peräsinkin, tietysti \njokseenkin vajavainen.\n\nSellainen oli rakennusmestarin lautta, turvapaikka kahdellekymmenelle \nhengelle, joiden lisänä oli MacNapin pikku poika. Lautta kellui \nrauhallisesti lammen pinnalla, vankalla köydellä kytkettynä rantaan. \nVarmaa on, että se oli huolellisemmin rakennettu kuin koskaan niiden \nhaaksirikkoisten, joilta yllättänyt myrsky on äkkiä särkenyt laivan; se \noli lujempi ja paremmin varustettu, mutta joka tapauksessa kuitenkin \nvain lautta.\n\nKesäkuun 1. päivänä sattui uusi vahinko. Sotamies Hope oli mennyt \nnoutamaan vettä lammesta keittiön tarpeeksi. Maisteltuaan sitä rouva \nJoliffe huomasi sen olevan suolaista. Hän kutsui Hopen luoksensa ja \nsanoi pyytäneensä suolatonta vettä eikä merivettä.\n\nHope vastasi ammentaneensa sitä lammesta. Siitä sukeutuneeseen \nkeskusteluun tuli kolmanneksi luutnantti. Kuultuaan sotamies Hopen \nvakuutuksen hän kalpeni ja lähti kiireimmän kaupalla lammelle...\n\nVesi oli siinä todella suolaista. Nähtävästi lammen pohja oli mennyt \npuhki ja meri tunkeutunut sinne.\n\nKun tämä ilmiö tuli tunnetuksi, valtasi sama pelästys kaikkien mielet.\n\n-- Suolaton vesi lopussa! ihmisparat huusivat. Tosiaankin, ensin oli \nmennyt Paulinajoki, nyt oli tullut Barnettin lammen vuoro.\n\nMutta luutnantti Hobson kiiruhti rauhoittamaan tovereitaan sillä \ntiedolla, ettei juomavedestä silti suinkaan tulisi puutetta.\n\n-- Meillähän on jäätä kuinka paljon tahansa, hyvät ystävät, hän sanoi. \n-- Älkää siis hätäilkö. Sulattakaamme muutamia kappaleita omasta \nsaarestamme, sillähän asia on autettu. Ja uskonpa, ettemme sentään juo \nkoko saartamme, hän lisäsi koettaen laskea leikkiä.\n\nAsia onkin niin, että suolainen vesi haihtuessaan tai jäätyessään \nluovuttaa itsestään kaiken siinä liuonneena olevan suolan. Näin ollen \nvoi lohkoa \"maan alta\" jääkimpaleita ja sulattaa ne; silloin oli \nsaatavissa vettä sekä jokapäiväiseksi tarpeeksi että varastoonkin \npantavaksi.\n\nMutta kaiken tämän ohessa ei luonnon uutta varoitusta voinut jättää \nhuomaamatta. Saaren pohjakerros oli näet kaikesta päättäen \nhajoamistilassa; meren tunkeutuminen lammen pohjan kautta oli siitä \nliiankin selvänä todisteena. Maaperä saattoi minä hetkenä tahansa \npettää, eikä Jasper Hobson sallinut miestensä enää poistua ulommalle, \nsillä heillä oli vaara tarjona joutua joukosta erilleen ulapalle.\n\nNäytti myös kuin eläimetkin olisivat aavistaneet vaaran olevan hyvin \nlähellä. Ne keräytyivät entisen siirtokunnan ympärille. Suolattoman \nveden kadottua niiden nähtiin nuoleksivan maasta kaivettuja \njääkappaleita. Ne näyttivät hyvin levottomilta, muutamat jopa \nhullaantuneiltakin, etenkin sudet, joiden hurjistuneet parvet milloin \ntulivat näkyville, milloin katosivat päästäen käheitä ulvahduksia. \nTurkiseläimet pysyttelivät ahtautuneina pyöreän kaivon ympärille, \nnimittäin sen aukon, johon päärakennus oli vajonnut.\n\nNiitä oli sadottain, useita eri lajeja. Karhu tallusteli lähistöllä \nvaarattomana eläimille tai ihmisille. Se oli nähtävästi hyvin levoton \nja olisi mielellään pyytänyt suojaa vaaraa vastaan, jonka se \nvaistomaisesti aavisti lähestyvän, mutta samalla tuntien olevansa \nvoimaton sitä torjumaan.\n\nLinnut, joita siihen asti oli ollut hyvin runsaasti, näyttivät \nhuomattavasti vähenevän. Melkoisen suuria parvia isoja siivekkäitä, \nkuten joutsenia, jotka voimakkaine siipineen kykenevät lentämään \npitkiäkin taipaleita, muutti näinä päivinä etelään, missä niillä oli \ntiedossa Aleutit ensimmäisenä varmana turvapaikkana.\n\nRouva Paulina Barnett ja Madge, jotka sattuivat sillä erää kävelemään \nrannikolla, huomasivat niiden muuton. He pitivät sitä pahana enteenä.\n\n-- Nuo linnut löytävät tällä saarella riittävästi ravintoa, rouva \nPaulina Barnett sanoi, -- ja kumminkin lentävät tiehensä. Sillä on \nvarmaankin syynsä, Madge parka!\n\n-- Niin, Madge vastasi, -- niitä kai johtaa oman edun tunne. Mutta jos \nne kerran varoittavat meitä, niin meidän on käytettävä varoitusta \nhyväksemme. Minusta näyttää myös kuin muutkin eläimet täällä olisivat \ntavallista levottomampia.\n\nSamana päivänä Jasper Hobson päätti siirtää lautalle suurimman osan \nruokavaroista sekä leiriytymistarpeet. Päätettiin myös, että koko \nhenkilökunta muuttaisi lautalle.\n\nMutta silloin oli kovanlainen merenkäynti, ja pikku sisäjärvellä, jossa \nnyttemmin oli samaa vettä kuin Beringin meressä, tuntuivat kaikki \nhyökyaaltojen liikkeet, vieläpä järven pienuuden tähden suhteellisesti \nhyvin ankarina, aaltojen rynnistäessä raivokkaina ja murtuessa rantoja \nvastaan. Täysi myrsky riehui järvellä, joka nyt oli samaa pohjatonta \nsyvyyttä kuin itse ympäröivä meri. Se reutoi lauttaa pahasti, ja \nlakkaamatta sitä huuhtelivat valtavat laineet. Täytyi keskeyttää koko \nlastaustyö.\n\nHyvin ymmärrettävästi ei luutnantti Hobson sellaisessa tilanteessa \npitänyt kiinni aikeestaan vastoin toveriensa mieltä. Vietettäisiin siis \nvielä yksi yö saarella. Sitten huomispäivänä, jos meri tyyntyisi, \njatkettaisiin muuttoa lautalle.\n\nSiksi jätettiin vielä ehdottamatta sotamiehille ja naisille, että he \nlähtisivät asunnostaan ja samalla saareltakin -- sillä mitäpä lautalle \nmeno itse asiassa muuta oli kuin saarelta lähtemistä! Yö oli muuten \nparempi kuin oli odotettu. Tuuli hiljeni, ja meri tyyntyi vähitellen. \nSe oli ollut vain pian taukoava tuulenpuuska. Kello kahdeksan aikaan \nillalla merenkäynti oli melkein täysin lopussa, ja aallot loiskuivat \nhiljalleen lammessa.\n\nVarmaa oli, ettei saari voinut välttää uhkaavaa sulamista, mutta \nparempi sittenkin oli, että se vähitellen sulaisi kuin hajoaisi \nmyrskyssä kappaleiksi, kuten milloin hyvänsä saattoi tapahtua meren \nkohotessa vuorenkorkuisina aaltoina sen ympärillä.\n\nRajuilmaa oli seurannut ohut sumu, joka uhkasi käydä yön mittaan \npaksummaksi. Se tuli pohjoisesta päin, joten se saaren äskeisen \nkääntymisen vuoksi peitti suurimman osan siitä.\n\nEnnen nukkumaan menoa Jasper Hobson tarkasti lautan kiinnitysköydet, \njotka oli sidottu vankkoihin koivunrunkoihin. Tosin pahin, mitä saattoi \ntapahtua, oli se, että lautta irtautuisi ja pääsisi ajelehtimaan \nlammella, mutta tämä ei ollut niin laaja, että lautta olisi joutunut \nvaaraan hävitä sille tielleen.\n\n\n\n\nNELJÄ SEURAAVAA PÄIVÄÄ\n\n\nYö, toisin sanoen tuskin tunnin kestävä illanhämyn ja aamunkoiton \nvälinen aika, oli tyyni ja rauhallinen. Luutnantti Hobson nousi \nmakuulta ja aikeessa toteuttaa siirtokunnan muuton tänä päivänä, \nsuuntasi askeleensa lammelle.\n\nSumua oli vielä paksulti; mutta sen yläpuolella oli jo auringon \nsäteiden kajastusta. Eilispäiväinen rajuilma oli lakaissut taivaan \npuhtaaksi, ja päivästä lupasi tulla helteinen.\n\nKun hän saapui lammen rannalle, hän ei voinut erottaa sen pintaa, joka \nvielä oli paksun usvan peitossa.\n\nSamassa saapui rantaan myös rouva Paulina Barnett, Madge ja muutamia \nmuita.\n\nSumu alkoi silloin nousta. Se siirtyi samalla lammen perälle, ja \nvedenpinta paljastui sitä mukaa näkyviin. Mutta lauttaa ei vielä \nnäkynyt.\n\nViimein tuulenhenki karkotti sumun kokonaan... Lauttaa ei ollut \nmissään! Eikä ollut lampeakaan! Silmien eteen levisi ääretön meri.\n\nLuutnantti Hobson teki tahtomattaan epätoivoa ilmaisevan kädenliikkeen, \nja kun hän ja toverit kääntyivät toisaalle päin ja loivat tähystelevät \nkatseensa pitkin näköpiiriä, pääsi heidän rinnastaan hämmästyksen \nhuudahdus! Heidän saarensa oli entiseen verraten enää vain pieni luoto.\n\nYön aikana oli kuusi seitsemättä osaa vanhasta Bathurstin niemen \nalueesta aaltojen jäytämänä solunut meren pohjaan, ääneti ja \nvastustelematta, ja lautta, jolle samalla tarjoutui hyvä väylä, oli \najautunut ulapalle. Ne, jotka olivat panneet siihen viimeisen toivonsa \nja turvansa, eivät voineet sitä enää nähdä autiolta valtameren selältä.\n\nOnnettomat, joiden alla väijyi syvyys valmiina nielaisemaan heidät ja \njoilta puuttui viimeinenkin pelastuskeino, joutuivat perinpohjaiseen \nepätoivoon. Jotkut sotamiehet käyttäytyivät kuin järkensä menettäneet, \naikoen syöksyä suinpäin mereen. Rouva Paulina Barnett kiiruhti heitä \nvastaan, niin että heidän oli pakko peräytyä. Muutamat itkivät.\n\nSiitä kaikesta näkyy, millainen oli haaksirikkoisten mielentila ja \nkuinka vähissä heidän toivonsa.\n\nAjateltakoon myös luutnantin asemaa keskellä suunniltaan joutuneita \nonnettomia. Kaksikymmentäyksi ihmistä pienellä jääluodolla, joka myös \npian hajoaisi heidän jalkojensa alta. Laajan, vajonneen saarenosan \nmukana olivat menneet metsikkömäetkin. Ei ainoatakaan puuta ollut enää \njäljellä, lukuunottamatta niitä muutamia rakennuslankkuja, jotka olivat \njääneet tähteeksi, mutta jotka olivat täysin riittämättömiä uuden \nlautan tekoon, ainakaan sellaisen, joka kantaisi siirtokunnan \nhenkilökuntaa. Haaksirikkoisten elämä oli siis rajoitettu \nsaarenkappaleen kestämisaikaan, toisin sanoen korkeintaan muutamaan \npäivään, sillä nyt oltiin kesäkuussa ja lämpömäärä oli keskimäärin 20 \nastetta.\n\nPäivän kuluessa luutnantti Hobson katsoi olevan tarpeellista vielä \ntutkia tätä pientä luotoa. Olisiko ehkä löydettävissä toinen paikka, \nmissä jääkerros olisi paksumpi ja kestäisi kauemmin? Rouva Paulina \nBarnett ja Madge lähtivät retkelle mukaan.\n\n-- Toivotko yhä vieläkin? rouva Paulina Barnett kysyi uskolliselta \ntoveriltaan.\n\n-- Aina vain! Madge vastasi.\n\nRouva Paulina Barnett ei sanonut siihen mitään. Jasper Hobson ja hän \netenivät nopein askelin pitkin rantaa. Koko ranta Bathurstin niemestä \nEskimolahteen oli jäänyt koskemattomaksi, siis noin kahdentoista \nkilometrin matka. Vasta Eskimolahdessa oli halkeaminen tapahtunut, \njatkuen kaaressa, joka tapasi jälleen lammen uloimman, saaren sisälle \npäin suuntautuvan kärjen. Siitä kohdasta lähtien oli uusi ranta entistä \nlammen rantaa, jota nyt huuhteli aava meri. Sisäosaan päin lähti toinen \nhalkeama, ulottuen Bathurstin niemen ja vanhan Barnettin valkaman \nväliseen osaan asti. Nykyinen luoto oli siis pitkänomainen kaistale, \nleveydeltään noin puolitoista kilometriä.\n\nEntisestä monien satojen neliökilometrien laajuisesta saaresta oli siis \nenää jäljellä muutaman kymmenen neliökilometrin alue.\n\nLuutnantti Hobson tutki erittäin tarkasti uuden saaren rakennetta ja \nteki sen huomion, että paksuin kohta sittenkin oli entisen \nkauppasiirtolan seutu. Hänestä näytti siis parhaalta pysyä paikallaan, \nja saman olivat eläimetkin vaistonsa varassa huomanneet parhaaksi. \nKuitenkin havaittiin, että melkoinen märehtijöiden ja jyrsijöiden \npaljous, samoin kuin suurin osa koiria, joiden oli tapana kuljeksia \nsaarella siellä täällä, oli hävinnyt saaren isoimman osan mukana. Mutta \nvieläkin oli eläimiä melkoinen joukko, etenkin jyrsijöitä. Suunniltaan \njoutunut karhu harhaili saarella, kiertäen sitä lakkaamatta kuin \nhäkkiin suljettu peto.\n\nKello viiden tienoilla iltapäivällä luutnantti Hobson ja hänen molemmat \ntoverinsa olivat jälleen leiripaikalla. Siellä miehet ja naiset \nkyyhöttivät kaikki yhdessä, äänettöminä, haluamatta nähdä tai kuulla \nmitään. Rouva Joliffe valmisti parhaillaan iltaruokaa. Metsästäjä \nSabine, vähemmän masentunut kuin hänen toverinsa, hääräili \nlähitienoilla hankkimassa vähän tuoretta lihaa ateriaksi. \nTähtitieteilijä oli istahtanut erilleen muista ja katseli harhailevin, \nmiltei välinpitämättömin silmin merelle päin. Näytti kuin mikään ei \nvoisi hämmästyttää häntä.\n\nJasper Hobson ilmoitti tovereilleen retkeilyn tulokset. Hän sanoi \nheille, että nykyinen olinpaikka oli varmin koko saarella, ja neuvoi \nvälttämään poistumista minnekään, sillä lähestyvän sortumisen merkkejä \nnäkyi jo puolitiessä Eskimoniemelle päin mennessä. Oli siis uskottavaa, \nettä saaripahasen päivät olivat luetut. Eikä mitään, ei niin mitään \nollut tehtävissä.\n\nPäivä oli todella helteinen. Jäät, joita oli kaivettu maasta juomaveden \nsaantia varten, sulivat itsestään, tulella sulattamatta. Rantaäyräillä \njää putoili ohuina säleinä mereen. Selvästi oli nähtävissä, että saaren \nkeskitaso oli painunut matalammaksi. Haalea vesi kulutti lakkaamatta \njääperustaa ohuemmaksi.\n\nSeuraavaa yötä ei nukuttu enää sisällä asunnossa. Kukapa olisi juuri \nsaanutkaan unta ajatellessaan, että milloin tahansa syvyys saattoi \navautua -- paitsi pikku lapsi, joka hymyili äidilleen ja jota äiti ei \nenää hetkiseksikään päästänyt sylistään.\n\nSeuraavana päivänä, kesäkuun 4:ntenä, aurinko nousi pilvettömälle \ntaivaalle. Mitään muutosta ei ollut saaren tilassa yön aikana \ntapahtunut.\n\nSinä päivänä muuan pelästynyt sinikettu pakeni ihmisten asuntoon, eikä \nhalunnut enää lähteä sieltä pois. Entisen siirtokunnan tienoilla vilisi \nnäätiä, kärppiä, napaseudun jäniksiä, myskirottia, majavia. Ne olivat \nkuin kesyjä kotieläimiä. Susilaumat sen sijaan olivat poissa tästä \nnapaseudun eläimistöstä. Ne olivat sattuneet toiselle puolelle saarta \nsortumisen aikana ja tietenkin uponneet sen mukana syvyyteen. Pahaa \naavistaen ei karhu enää loitonnut minnekään, ja turkiseläimet olivat \nliian huolestuneita huomatakseen sen läsnäoloa. Haaksirikkoisetkaan \neivät enää välittäneet pedosta, vaan antoivat sen tulla ja mennä. \nYhteinen vaara, kaikkien aavistama, oli tasoittanut vaiston ja älyn \neron.\n\nHetkistä ennen puoltapäivää haaksirikkoiset saivat kokea suurta riemua, \njoka kuitenkin päättyi pettymykseen.\n\nMetsästäjä Sabine, joka oli noussut saaren korkeimmalle nyppylälle ja \nkatseli sieltä hetken aikaa merta, päästi äkkiä huudon:\n\n-- Laiva, laiva!\n\nKaikki hypähtivät kuin sähköiskun saaneina ja lähtivät juoksemaan \nmetsästäjää kohti. Luutnantti loi häneen kysyvän silmäyksen.\n\nSabine osoitti idässä päin näkyvää valkoista höyryä, joka kohosi \ntaivaanrannalla. Jokainen katsoi sitä, uskaltamatta hiiskahtaa \nsanaakaan, ja näki laivan, jonka piirteet alkoivat yhä enemmän piirtyä \nnäkyviin. Laiva se oli kun olikin, epäilemättä valaanpyyntialus. Siitä \nei voinut erehtyä, ja tunnin kuluttua sen runko tuli näkyviin.\n\nOnnettomuudeksi laiva näkyi idässä, siis vastakkaisella suunnalla \nsiihen verrattuna, minne päin lautta kaiketi oli ajautunut. \nValaanpyyntilaivan oli sattuma tuonut näille vesille, ja kun se ei \nollut joutunut mihinkään kosketukseen lautan kanssa, ei voitu otaksua \nsen olevan etsiskelemässä haaksirikkoisia tai epäilevän, että täällä \nolikaan mitään hätää.\n\nMutta nähtiinkö laivasta heidän saartaan, joka oli niin vähän koholla \nvedenpinnasta? Oliko laivan suunta heihin päin? Voitiinko siellä \nhuomata niitä merkkejä, joita saarelta annettaisiin? Keskellä kirkasta \npäivää auringon paistaessa se tuskin oli luultavaa. Yöllä olisi voitu \npitkältäkin matkalta tehdä itsensä huomatuksi sytyttämällä tuleen \nmuutamia lautoja. Mutta eikö laiva ennättäisi jo näkymättömiin ennen \nyötä, johon oli vielä pitkä aika? Joka tapauksessa annettiin merkkejä, \nja pyssyjäkin paukuteltiin.\n\nSillä välin alus läheni. Se näkyi olevan pitkä kolmimastolaiva, \nnähtävästi Uudesta Arkangelista tuleva valaanpyyntialus, joka \nkierrettyään Alaskanniemen purjehti Beringin salmea kohti. Se oli \ntuulen puolella, ja purjeiden asennosta saattoi päättää sen puskevan \npohjoista kohti. Merimies olisi heti havainnut, ettei se ollut tulossa \nsaareen päin. Mutta entä jos sieltä sentään huomattaisiin.\n\n-- Jos sieltä huomataan, luutnantti Hobson mutisi kersantti Longin \nkorvaan, -- jos sieltä huomataan, niin laiva kääntyy poispäin!\n\nLaivat näet eivät pelkää näillä vesillä mitään niin pahasti kuin \njäävuorten ja jääsaarten läheisyyttä. Nämä ovat harhailevia kareja, \njoihin laivat pelkäävät törmäävänsä rikki, etenkin öisin. Niinpä ne \nkiireesti muuttavat suuntaansa, jos sellainen vaara huomataan. Eikö \ntuokin laiva tekisi samoin, saatuaan pikku jääsaaren näkyviinsä? Se oli \nhyvin luultavaa.\n\nKuinka haaksirikkoiset häilyivät toivon ja epätoivon vaiheilla, sitä ei \nosaisi kuvata. Kello kahteen asti iltapäivällä he vielä jaksoivat \nuskoa, että kaitselmuksen vihdoin tuli sääli heitä, että heille oli \ntulossa apua. Laiva oli yhä lähestynyt viistossa suunnassa. Se ei ollut \nsaaresta enää kuin kahdeksan yhdeksän kilometrin päässä. Merkinantoa \ntihennettiin, pyssyjä paukuteltiin, tehtiinpä rakennuslaudoista iso \nkokkokin...\n\nKaikki turhaa. Joko ei laiva nähnyt, tai se saaren havaittuaan kiiruhti \npakoon.\n\nPuoli kolmen aikaan se luovasi hieman ylätuuleen ja poistui koilliseen \npäin.\n\nVielä tunti lisää, ja laiva näkyi enää vain valkoisena sumutäplänä \nkadoten pian kokonaan. Eräs sotamiehistä, Kellet, purskahti silloin \ntäyttä kurkkua nauramaan. Sitten hän alkoi kieriskellä maassa. Hän \nnäytti täysin menettäneen järkensä.\n\nRouva Paulina Barnett oli kääntänyt katseensa Madgeen, suoraan hänen \nsilmiinsä, ikään kuin kysyäkseen, vieläkö hän toivoi.\n\nMadge oli kääntänyt päänsä toisaanne. Tämän onnettoman päivän iltana \nkuului kova ryskähdys: suurin osa saarta irtautui ja vajosi pohjaan. \nEläimet päästivät hirveän kiljahduksen. Saaresta oli jäljellä vain se \npieni osa, joka ulottui entisen asuinrakennuksen paikalta Bathurstin \nniemeen. Nyt se oli enää vain jäälohkare!\n\n\n\n\nJÄÄLOHKAREELLA\n\n\nJäälohkare! Epäsäännöllisen kolmion muotoinen jäälohkare, pituudeltaan \nnoin 30 metriä, pisimmältä sivultaan tuskin 45 metriä! Ja sellaiselle \njäälautalle kaksikymmentäyksi ihmisolentoa, satakunta turkiseläintä, \nmuutamia koiria, jättiläiskarhu lyyhistyneenä lohkareen äärimmäiseen \nkärkeen!\n\nNiin, kaikki haaksirikkoiset olivat siellä. Heistä ei vielä yksikään \nollut joutunut meren saaliiksi. Lohkeaminen oli tapahtunut hetkellä, \njolloin he sattuivat olemaan kaikki koolla asunnossaan. Sattuma oli \nheidät vielä pelastanut, tahtoen kaiketi, että he hukkuisivat yhdessä.\n\nMutta mikä tilanne! Ei puhuttu. Ei hiiskahdettukaan. Kenties \nvähäisinkin liike, pieninkin sysäys riittäisi murtamaan jääpohjan.\n\nKuivaan lihakappaleeseen, jonka rouva Joliffe kullekin jakoi, ei kukaan \nhalunnut koskeakaan. Mitä se olisi hyödyttänyt? Useimmat onnettomista \nviettivät yönsä ulkosalla. He pitivät parempana hukkua vapaina kuin \nsuljettuina ahtaalle neljän seinän sisään.\n\nSeuraavana päivänä, kesäkuun 5:ntenä, aurinko nousi loistavan kirkkaana \nvalaisemaan epätoivoisten joukkoa. He eivät puhuneet keskenään, vaan \nkoettivat vältellä toisiaan. Muutamat katselivat sumein silmin \ntaivaanrannan kehää, jonka keskipisteenä oli tämä surkea jäälohkare.\n\nMeri oli autio. Ei ainoatakaan purjetta, ei edes jääsaarta, ei suurta \neikä pientä. Tämä jäälohkare oli varmaankin ainoa ja viimeinen, joka \nkellui Beringin merellä.\n\nLämpömäärä nousi yhä. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Kamala \nrauhallisuus vallitsi ilmassa. Laajat mainingit keinuttivat hiljalleen \nviimeistä maa- ja jääkappaletta, joka enää oli tähteenä Viktorian \nsaaresta. Se nousi ja laski paikallaan, siirtymättä mihinkään, kuin \nmerihylky, eikä se todella muuta ollutkaan.\n\nMutta merihylky, laivan jäännös, maston runko, murtunut märssy, \nmuutamat palkit, kaikki sellainen pysyy koossa, kelluu pinnalla \nvoimatta upota! Sitä vastoin jääpalanen, vedestä kiinteäksi \njähmettynyt, sulaa auringon säteissä olemattomiin!\n\nTämä jäälohkare -- siinäpä selitys, miksi se oli tähän asti kestänyt -- \noli paksuin osa entisestä saaresta. Sitä peitti maakerros ynnä vihreä \nkasvillisuus, ja varsin otaksuttavaa oli, että jääkerros oli vieläkin \npaksu. Napameren pitkät pakkaset olivat sitä varmaan ruokkineet jäällä \ntoisin sanoen kasvattaneet kerrokseen lisäpaksuutta, kun Bathurstin \nniemi pitkien aikakausien kuluessa oli Amerikan mantereesta pisimmälle \npistävä kärki.\n\nTällä hetkellä jäälohkare kohosi vielä vedenpinnasta keskimäärin vajaat \nkaksi metriä korkealle. Voitiin siinä tapauksessa otaksua pääpohjan \nolevan melkein yhtä paksun. Ellei se vesien pysyessä rauhallisina \nolisikaan murtumisen vaarassa, täytyi sen kumminkin vähitellen muuttua \nvedeksi. Sen huomattiinkin reunoiltaan kuluvan nopeasti pitkien \naaltojen niitä nuoleskellessa, ja melkein myötäänsä vierähteli \nmultakappaleita vihertävine kasvillisuuksineen aaltojen helmaan.\n\nNiinpä samana päivänä kello yhden tienoissa iltapäivällä tapahtui \nsenlaatuinen murtuminen ihan asunnon paikalla, se kun olikin jo melkein \njäälohkareen laidassa. Onneksi oli asumus tyhjänä, mutta siitä ei voitu \npelastaa muuta kuin joitakin lankkuja, joista se oli tehty, ja pari \nkolme kattopalkkia. Suurin osa työkaluista ynnä tähtitieteelliset \nkojeet menivät meren pohjaan. Koko väen täytyi silloin paeta \nkorkeimmalle paikalle, missä ei ollut vähääkään suojaa raakaa tuulta \nvastaan.\n\nSiellä heillä oli vielä muutamia työkaluja, pumput ja ilmasäiliö, jota \nviime mainittua Hobson käytti siten, että hän kokosi siihen joitakin \nastiallisia sadevettä, jota tulvi taivaalta runsaasti. Juomaveden \nhankinta jäätä sulattamalla täytyi näet lopettaa, kun jääkerros oli jo \nniin vähiin huvennut, ettei ollut enää varaa uhrata siitä pientä \npalastakaan.\n\nKello neljän aikaan iltapäivällä sotamies Kellet, sama, joka oli jo \nosoittanut hulluuden merkkejä, tuli rouva Paulina Barnettin luo ja \nsanoi levollisella äänellä:\n\n-- Rouva, minä menen nyt hukuttamaan itseni.\n\n-- Kellet! huudahti rouva.\n\n-- Minä sanon teille vain, että minä nyt menen hukuttamaan itseni, \nsotamies toisti. -- Olen tarkoin harkinnut tätä asiaa. Siitä ei pääse \nmihinkään. Minusta on mieluisampaa kuolla vapaaehtoisesti.\n\n-- Kellet, rouva Paulina Barnett vastasi, tarttuen kädestä sotamiestä, \njonka silmistä loisti oudon kirkas katse, -- Kellet, te ette saa tehdä \nniin!\n\n-- Kyllä, hyvä rouva, ja kun te olette aina ollut niin hyvä meille, en \ntahtonut kuolla sanomatta teille jäähyväisiä. Hyvästi, rouva!\n\nJa Kellet suuntasi askelensa lohkareen reunaa kohti. Rouva Paulina \nBarnett hämmästyi ja tarttui häneen taas kiinni. Jasper Hobson ja \nkersantti juoksivat paikalle kuultuaan rouvan huudon. He koettivat \nhänen kanssaan yhdessä taivuttaa Kelletiä luopumaan aikeestaan. Mutta \nonneton, joka kerran oli saanut siitä päähänpinttymän, pudisti \nkieltävästi päätään.\n\nVoitiinko häntä sellaisessa mielentilassa saattaa järkiinsä. Eikö \nmielettömän hukuttautujan esimerkki voisi tarttua? Kuka tietää, eivätkö \njotkut Kelletin tovereista äärimmilleen lannistuneina seuraisi häntä \nitsemurhaan? Onneton täytyi siis hinnalla millä hyvänsä estää teostaan.\n\n-- Kellet, rouva Paulina Barnett sanoi silloin, puhuen hänelle \nhellästi, melkein hymyillen, -- teillä on hyvä ja luja ystävyys minua \nkohtaan, eikö olekm?\n\n-- On, hyvä rouva, Kellet vastasi tyynesti.\n\n-- No niin, Kellet, jos tahdotte, niin kuolkaamme yhdessä... mutta ei \ntänään.\n\n-- Rouva!\n\n-- Ei, kunnon Kellet, minä en ole vielä valmis... vasta huomenna... \nhuomenna, suostutteko?\n\nSotamies katsoi uljasta rouvaa silmiin terävämmin kuin koskaan. Hän \nnäytti hetkisen epäröivän, loi hurjaa mielitekoa ilmaisevan silmäyksen \nsäteilevään mereen, painoi sitten kämmenensä silmilleen ja sanoi:\n\n-- Huomenna!\n\nJa sitten, tämän ainoan sanan sanottuaan, hän meni rauhallisin askelin \npaikalleen toveriensa joukkoon.\n\n-- Onneton raukka! rouva Paulina Barnett mutisi. -- Olen pyytänyt häntä \nodottamaan huomiseen, ja siihen mennessä, kukapa tietää, emmekö kaikki \nole meren pohjassa!\n\nJasper Hobson, joka ei tahtonut langeta epätoivoon, koetti keksiä, eikö \nolisi mitään keinoa hidastuttaa jäälohkareen sulamista, niin että se \nkestäisi siihen asti, kunnes tulisi jotakin maata näkyviin.\n\nRouva Paulina Barnett ja Madge eivät enää hetkeksikään jättäneet \ntoisiaan. Kaluma makasi kuin uskollinen koira emäntänsä vierellä, \nkoettaen häntä lämmittää. Rouva MacNap, kääriytyneenä muutamiin \nturkiksiin, Fort Espérancen rikkaan varaston jäännöksiin, oli \nnukahtanut pienokainen povellaan.\n\nMuut haaksirikkoiset, hajautuneina sinne tänne, eivät puhuneet enempää \nkuin jos olisivat jo olleet merihylyllä viruvia vainajia. Ei mikään \nmelu häirinnyt heidän hirvittävää lepoaan. Ei kuulunut muuta kuin jäätä \nhivuttavan veden hiljaista loisketta ja lohkeavien kappaleiden \nmolskahduksia, jotka ilmaisivat murenemisen yhtämittaista jatkumista.\n\nToisinaan kersantti Long nousi pystyyn, katsahti ympärilleen ja loi \nsilmäyksen merelle; hetkisen perästä hän vetäytyi entiseen asentoonsa \npitkälleen. Jäälohkareen kärjessä makasi karhu kuin suuri valkoinen \nlumipallo liikkumatta.\n\nJonkin aikaa vallitsi pimeys. Ei mitään tapahtunut, mikä olisi \nmuuttanut tilannetta! Idässä päin näkyi sitten matalalla kiiriskelevää \naamusumua, hieman kellertävää. Taivaanlaella väikkyi muutamia pilviä, \nja pian värähteli auringon säteitä vesillä.\n\nLuutnantin ensimmäinen toimenpide oli tutkia jäälohkaretta. Sen ala oli \nyhä pienentynyt, mutta arveluttavampi seikka oli se, että samalla \noltiin myös painuttu lähemmäksi meren pintaa. Aaltoilu, niin heikkoa \nkuin se olikin, pääsi jo osittain huuhtelemaan lohkareen pintaa. \nAinoastaan mäennyppylä sai vielä olla rauhassa sen ulottuvilta.\n\nKersantti Long oli myös havainnut, mitä muutoksia oli eilispäivästä \nlähtien tapahtunut. Sulaminen oli siihen määrään edistynyt, ettei \nhänelle jäänyt enää toivon hiventäkään.\n\nRouva Paulina Barnett siirtyi tapaamaan luutnantti Hobsonia.\n\n-- Tänäänkö siis? hän kysyi luutnantilta.\n\n-- Niin, hyvä rouva, luutnantti vastasi, -- ja te pidätte Kelletille \nantamanne lupauksen!\n\n-- Herra Jasper, rouva sanoi vakaalla äänellä, -- olemmeko tehneet \nkaikki, mitä piti tehdä?\n\n-- Olemme, hyvä rouva.\n\n-- No niin, tapahtukoon Jumalan tahto!\n\nKuitenkin oli tänään vielä koetettava viimeistä epätoivoista keinoa. \nUlapalla oli noussut sievoinen tuuli, joka puhalsi kaakkoa kohti, siis \njuuri sinne päin, missä Aleuttien lähimmät saaret olivat. Kuinka \nkaukana? Sitä ei voitu tietää, sillä paikanmääritystä ei kyetty enää \nsen koommin tekemään kun havaintokojeet olivat menneet hukkaan. Mutta \nhyvin kauas tämä saarenjäännös varmaankaan ei ollut kulkenut entisestä \npaikastaan, ellei mikään merivirta ollut sitä vienyt mukanaan, sillä \ntuuli ei saanut siitä otetta, kun se oli niin pieni ja matala.\n\nMutta kuitenkin siinä oli tilaa oletuksille. Olisiko esimerkiksi \nmahdotonta, että jäälohkare olikin lähempänä maata kuin haaksirikkoiset \naavistivatkaan! Kukaties jokin merivirta oli kuljettanut heitä \nikävöityjen Aleuttien läheisyyteen. Tuuli kävi nyt sinnepäin ja voisi \nantaa jäälohkareelle vauhtia, jos pääsisi siihen tuntuvammin käsiksi. \nVaikka enää olisi jäljellä vain muutamia tunteja kellumisen aikaa,\nniin saattaisihan näissä muutamissa tunneissa tulla maata näkyviin,\ntai ellei sitäkään, niin ehkäpä joku niistä rannikko- tai \nkalastuslaivoista, jotka eivät koskaan lähde kauemmaksi ulapalle.\n\nEräs aluksi hämärä ajatus selkeni luutnantin mielessä pian erityisen \nkiinteään muotoon. Mikä estäisi pystyttämästä purjetta jäälohkareelle \nyhtä hyvin kuin tavalliselle lautalle? Ei juuri mikään.\n\nJasper Hobson ilmaisi ajatuksensa rakennusmestarille.\n\n-- Olette oikeassa, herra luutnantti, MacNap vastasi. -- Kaikki purjeet \npystyyn!\n\nTämä suunnitelma, niin vähän kuin sillä olikin onnistumisen \nmahdollisuutta, rohkaisi onnettomia. Kuinkapa muutoin voisikaan olla \nasian laita? Eikö ollut tarrattava kiinni kaikkeen, mikä näytti antavan \nedes hitusen toivoa?\n\nKaikki kävivät työhön käsiksi, jopa Kelletkin, joka ei ollut vielä \nmuistuttanut rouva Paulina Barnettille, mitä eilen luvattiin.\n\nOhut hirsi, joka ennen oli ollut sotamiesten asuinrakennuksen \nharjahirtenä, pystytettiin sorakummulle ja lujitettiin \nkiinnitysköysillä tukevasti. Vankkaan riukuun, joka toimitti tavallisen \nraakapuun virkaa, kiinnitettiin viimeisistä makuulavoista otetut \nlakanat ja peitteet purjeeksi, ja koko laite kiskottiin sitten \nkorkealle mastoon. Purje tai pikemmin lakanayhdistelmä paisui sopivasti \nasetettuna suotuisassa tuulessa pullolleen, ja vaosta, joka takana \nnäytti uraa, nähtiin piankin, että jäälohkare oli hyvässä liikkeessä \nkaakkoon päin.\n\nHyvä alku siis. Masentuneisiin mieliin virisi pirteyttä ja eloa. Nyt ei \noltu enää paikallaan, vaan oltiin liikkeessä, ja he hurmaantuivat \nvauhdista, niin keskinkertainen kuin se todellisuudessa olikin. Etenkin \ntyömestari oli tulokseen tyytyväinen. Kaikki rupesivat tähystäjiksi ja \ntuijottivat pitkin taivaanrantaa, ja jos heille olisi sanottu, että oli \nturhaa odotella sieltä maata näkyviin, eivät he olisi ottaneet sitä \nuskoakseen!\n\nMutta kuinka kävikään?\n\nKolme tuntia jäälautta kulki jokseenkin hyvää vauhtia eteenpäin. Se ei \ntehnyt vastusta tuulelle eikä aalloille, päinvastoin molemmat veivät \nsitä mukanaan esteettömästi. Mutta taivaanranta pysyi yhtenäisenä \nympyräviivana, josta ei mikään kohta alkanut kohota. Onnettomat \ntoivoivat kuitenkin edelleen.\n\nKello kolmen aikaan iltapäivällä luutnantti Hobson veti kersantti \nLongin syrjään ja sanoi hänelle:\n\n-- Me kuljemme eteenpäin, mutta saaremme kestävyyden kustannuksella.\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra luutnantti?\n\n-- Tarkoitan, että kulkunopeus lisää veden syöpymistä ja jäälohkare \nkuluu entistä nopeammin. Se rakoilee ja lohkeilee, ja siitä asti kun \npurje nostettiin, jää on vähentynyt kolmanneksen verran.\n\n-- Oletteko siitä varma?\n\n-- Täysin varma, Long. Jäälohkare hupenee ihan silminnähden. Katsokaa! \nMeri on enää vain kolmen metrin päässä sorakummusta.\n\nLuutnantti puhui totta, eikä lohkareen laita voinutkaan olla toisin.\n\n-- Kersantti, Jasper Hobson kysyi, -- oletteko sitä mieltä, että kulku \non keskeytettävä?\n\n-- Minun mielestäni, kersantti Long vastasi vähän aikaa mietittyään, -- \nmeidän pitää neuvotella toverien kanssa. Nyt olemme kaikki yhteisesti \nvastuussa päätöksistä.\n\nLuutnantti teki myöntävän liikkeen kädellään. Sitten molemmat palasivat \npaikalleen sorakummulle, ja Jasper Hobson teki siellä toisille selkoa \ntilanteesta.\n\n-- Tämä vauhti, hän sanoi, -- kuluttaa nopeasti jäälohkaretta, jolla \nkuljemme. Se jouduttaa ehkä muutamia tunteja sitä loppunäytöstä, joka \nei ole vältettävissä. Päättäkää, ystävät. Haluatteko jatkaa menoa \neteenpäin?\n\n-- Eteenpäin!\n\nSen sanan lausuivat kaikki onnettomat yhteen ääneen.\n\nPurjehdusta siis jatkettiin, ja tällä haaksirikkoisten päätöksellä \nolikin arvaamattomat seuraukset. Kuuden aikaan illalla Madge nousi \nseisaalle ja osoittaen sormellaan erästä kohtaa kaakossa päin sanoi:\n\n-- Maata!\n\nKaikki hyppäsivät pystyyn kuin sähköiskusta. Todellakin kohosi näkyviin \njokin maa kaakossa, tuskin parinkymmenen kilometrin päässä heistä.\n\n-- Lisää purjetta, lisää purjetta! huusi luutnantti Hobson.\n\nJa purjetta laajennettiin. Köysiin kiinnitettiin vaatteita, turkiksia, \nkaikkea, mihin tuuli saattoi tarttua.\n\nVauhti lisääntyi, semminkin kun tuuli yhä kiihtyi. Mutta jäälohkare \nsuli joka puolelta minkä ennätti. Se tuntui vapisevan. Se saattoi \nhaljeta minä hetkenä tahansa.\n\nMutta sitä ei välitetty ajatella. Toivo sai vallan. Pelastus oli \ntuolla, tuolla kiinteällä maankamaralla! Sitä huudettiin avuksi, sille \nannettiin merkkejä. Oltiin hurmoksissa.\n\nPuoli kahdeksan aikaan jäälohkare oli tuntuvasti lähestynyt rantaa. \nMutta se suli yhä pahemmin, vaipui syvemmälle; se oli vihdoin \nvedenpinnan tasalla, ja aallot huuhtelivat sitä vieden vähitellen \nmukanaan pelosta hullautuneita eläimiä. Joka hetki täytyi pelätä \njäälohkareen vaipuvan aaltojen alle. Sitä piti keventää kuin vuotavaa \nlaivaa. Se jäännös multaa ja hiekkaa, joka vielä oli jään pinnalla, \nleviteltiin etenkin reunoille, niiden suojaamiseksi auringon \npolttavilta säteiltä. Samoin käytettiin turkisnahkojakin, jotka ovat \nluonnostaan huonoja johtamaan lämpöä. Sanalla sanoen, tarmokkaat miehet \nturvautuivat kaikkiin mahdollisiin keinoihin viivyttääkseen äärimmäistä \ntuhoa. Mutta sekään ei riittänyt. Jäälohkareen sisällä rouskui ja \nhalkeamia ilmestyi pinnalle. Muutamat ryhtyivät melomaan laudoilla. \nMutta jo tunkeutui vesi lohkareen puhki, ja ranta oli vielä viiden \nkuuden kilometrin päässä.\n\n-- Merkkiä antamaan! luutnantti Hobson huusi sankarillisen tarmon \nterästämänä. -- Ehkä meidät huomataan!\n\nKaikki mitä oli palavaa jäljellä, pari kolme lautaa, joku ohut hirsi ja \nmuuta sen tapaista, koottiin rovioksi ja sytytettiin palamaan. Valtava \nliekki kohosi hauraalta merihylyltä ilmaan.\n\nMutta jäälautta suli yhä ja samalla painui alemmas. Pian ei siinä ollut \nvedenpinnan yllä muuta kuin sorakumpu. Kaikki olivat paenneet \nkauhuissaan sinne ja heidän mukanaan se pieni eläinjoukko, jota meri ei \nvielä ollut niellyt. Karhu mörähteli hirveästi.\n\nVesi nousi lakkaamatta. Eikä mistään voinut päättää, että \nhaaksirikkoisia olisi huomattu. Varmaan ei kuluisi enää \nneljännestuntiakaan, ennen kuin he olisivat upoksissa...\n\nEikö siis ollut enää mitään keinoa, jolla jäälautan kestämistä \nvoitaisiin pitkittää? Kolme tuntia, ei enempää kuin kolme tuntia lisää, \nniin päästäisiin ehkä maihin, jonne oli matkaa enää tuskin viittä \nkilometriä! Mutta mitä tehdä?\n\n-- Ah! Jasper Hobson huusi, -- antaisin henkeni keinosta, jolla \njäälohkare voitaisiin estää sulamasta!\n\nSilloin joku lausui:\n\n-- Yksi keino on!\n\nNe sanat olivat lähteneet Thomas Blackin suusta. Tähtitieteilijä, joka \nei enää pitkiin aikoihin ollut puhunut mitään eikä kaikkien näiden \nkuolemantuomittujen joukossa näyttänyt kuuluvan elossaoleviin. Jo \nensimmäiset sanat, jotka hän lausui, sisälsivät tämän ajatuksen: -- On \nolemassa vielä yksi keino, jolla estetään jäälohkare uppoamasta! Vielä \nyksi pelastuskeino!\n\nJasper Hobson syöksyi Thomas Blackin luo. Kaikki suuntasivat \ntähtitieteilijään kysyvän katseen. He luulivat kuulleensa väärin.\n\n-- Mikä keino? luutnantti Hobson kysyi.\n\n-- Pumppaaminen! kuului Thomas Blackin lyhyt vastaus.\n\nOliko Thomas Black tullut hulluksi? Pitikö hän jäälauttaa laivana, \njolla oli kolme metriä vettä lastiruumassa?\n\nTosin heillä vielä oli tallella ilmapumput ja ilmasäiliö, jota nykyään \nkäytettiin juomaveden sammiona. Mutta mitä niillä nyt tehtäisiin? \nKuinka niillä voitaisiin saada kovettumaan uppoamistilassa olevan \njäälohkareen särmät.\n\n-- Hän on hullu! kersantti Long sanoi.\n\n-- Pumppaaminen! tähtitieteilijä toisti. -- Täyttäkää säiliö ilmalla!\n\n-- Tehkää, mitä hän sanoo! rouva Paulina Barnett huusi.\n\nPumput kiinnitettiin säiliöön, jonka kansi nopeasti suljettiin, ja \nsitten sinne ahdettiin ilmaa monen ilmakehän paineella. Thomas Black \notti haltuunsa nahkaisen letkun, jonka kautta voitiin hanaa kääntämällä \npäästää puristettua ilmaa säiliöstä ulos, ja liikutteli letkun suuta \nniillä kohdilla, missä sulaminen oli pahimmillaan.\n\nKaikkien hämmästykseksi tällä toimeenpiteellä oli ihmeellinen vaikutus. \nJoka paikassa, missä tähtitieteilijä piteli letkua, sulaminen taukosi, \nja halkeamat jäätyivät uudestaan umpeen.\n\n-- Hurraa, hurraa! kaikki onnettomat huusivat.\n\nPumppujen pitäminen käynnissä oli väsyttävää, mutta käsivarsista ei \nollut puutetta. Ponnisteltiin eri vuoroissa. Rakojen syrjät kovettuivat \nlujiksi ikään kuin kovan pakkasen käsissä.\n\n-- Te pelastatte meidät, herra Black! Jasper Hobson sanoi.\n\n-- Mutta tämähän on perin yksinkertaista, vastasi tähtitieteilijä \nkoruttomasti.\n\nEi mikään todella ollut luonnollisempaa, kunhan vain tietää, kuinka \nluonto tällöin vaikutti.\n\nUudestaan jäätyminen tapahtui kahdesta syystä: ensiksikin kovan \nilmanpaineen alaisena jään pinnalta haihtuva vesi sai aikaan ankaran \npakkasen, ja toiseksi vei puristettu ilma laajentuessaan sulaneelta \npinnalta lämmön. Joka paikassa, minne syntyi halkeama, jääti ilman \nlaajenemisesta johtunut kylmyys saumat yhteen, ja tällä viimeisellä \nkeinolla jäälohkare sai vähitellen takaisin entisen kiinteytensä.\n\nJa se pysyi siinä tilassa monta tuntia. Haaksirikkoiset, joita jälleen \nelähdytti toivo, työskentelivät niin pontevasti, ettei mikään olisi \nheitä uuvuttanut.\n\nLähestyttiin maata.\n\nKun oltiin enää vain vajaan puolen kilometrin päässä rannasta, hyppäsi \nkarhu uimaan, pääsi tuota pikaa maihin ja katosi.\n\nHetkistä myöhemmin jäälohkare tarttui matalikolle. Ne harvat eläimet, \njoita vielä oli mukana, puikkivat pakoon. Sitten haaksirikkoiset \nastuivat maihin, laskeutuivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa \nihmeellisestä pelastuksestaan.\n\n\n\n\nLOPPU\n\n\nFort Espérancen henkilökunta oli joutunut Beringin meren laidalle, \nAleuttien viimeiseen, Blesinik-nimiseen saareen, kuljettuaan kaksi ja \npuoli tuhatta kilometriä siitä lähtien, kun jäidenlähtö alkoi. \nAleuttien saarten kalastajat, joita oli rientänyt heidän avukseen, \nottivat heidät vieraanvaraisesti vastaan. Pian luutnantti Hobson pääsi \nmyös kosketukseen mantereen puolella toimivien englantilaisten \nasiamiesten kanssa, jotka olivat Hudson Bay Companyn palveluksessa.\n\nTarpeetonta on tämän seikkaperäisen kertomuksen jälkeen käydä enää \nkorostamaan päällikkönsä arvoisen kelpo joukon rohkeutta ja sitä \ntarmoa, jota he olivat osoittaneet koettelemusten pitkän sarjan \nkestäessä. Uljuutta ei ollut puuttunut miehiltä eikä naisilta, joille \nuljas Paulina Barnett oli aina ollut tarmokkaisuuden esikuvana hädässä \nja ahdistuksessa sekä Korkeimman tahtoon alistumisessa. Kaikki olivat \ntaistelleet loppuun asti, antamatta epätoivon kukistaa itseään \nsilloinkaan, kun he näkivät, että manner, johon he olivat \nkauppasiirtolansa Fort Espérancen perustaneet, muuttui ajelehtivaksi \nsaareksi, joka vähin erin mureni yhä pienemmäksi, supistuen vihdoin \nvain jäälohkareeksi, tai kun jäälohkare lämpöisten vesien ja auringon \npaahtavien säteiden yhteisvaikutuksesta suli uhaten joka hetki vaipua \nsyvyyteen. Vaikka yhtiön hyödyksi tarkoitetun yrityksen onnistuminen \nsiirtyi tuleviin aikoihin ja vaikka jo valmis linnavarustus joutui \ntuhon omaksi, ei kukaan sentään voi syyttää siitä Jasper Hobsonia ja \nhänen tovereitaan, sillä he olivat joutuneet ihmisjärjelle ennalta \narvaamattomien tapahtumien uhreiksi. Mutta yhdeksästätoista henkilöstä, \njotka lähtiessä oli uskottu luutnantti Hobsonin haltuun, ei palatessa \npuuttunut ainoatakaan; päinvastoin pieni siirtokunta oli saanut kaksi \nuuttakin jäsentä, nimittäin nuoren eskimotytön Kaluman ja työmestari \nMacNapin pienokaisen, rouva Paulina Barnettin kummipojan.\n\nKuusi päivää pelastumisen jälkeen haaksirikkoiset saapuivat Uuteen \nArkangeliin, Venäjän Amerikan pääkaupunkiin.\n\nSiellä kaikki nämä yhteisten vaarojen niin kiinteästi yhteenliittämät \nystävät erosivat, kukaties ainiaaksi. Jasper Hobsonin ja hänen \nseuralaistensa oli palattava Fort Relianceen yhtiön alueiden kautta, \njota vastoin rouva Paulina Barnett ja hänestä eroamaton Kaluma ja Madge \nsekä Thomas Black aikoivat palata Eurooppaan San Franciscon ja \nYhdysvaltojen kautta. Mutta ennen eroamista luutnantti Hobson, kaikkien \ntoveriensa ollessa koossa lausui rouvalle seuraavat sanat:\n\n-- Kunnioitettu rouva! Me siunaamme teitä kaikesta siitä hyvästä, mitä \nolette tehnyt meidän joukossamme. Te olette ollut meidän uskomme, \nlohdutuksemme, meidän pikku maailmamme sielu! Minä kiitän teitä \nkaikkien meidän puolesta!\n\nKolminkertainen eläköön-huuto kajahti rouva Paulina Barnettin \nkunniaksi. Sitten kukin sotamies tahtoi puristaa uljaan rouvan kättä. \nJokainen nainen syleili häntä liikuttuneena.\n\nLuutnantti Hobson, joka oli niin syvästi kiintynyt rouva Paulina \nBarnettiin, ojensi haikein mielin hänelle kättä.\n\n-- Käyköhän sitten niin, ettemme koskaan enää tapaa toisiamme? hän \nvirkkoi.\n\n-- Ei, Jasper Hobson, rouva vastasi, -- niin ei saa käydä! Ellette tule \nEurooppaan, tulen minä jälleen tapaamaan teitä joko täällä tai siinä \nuudessa kauppasiirtolassa, jonka te varmasti perustatte jonnekin...\n\nSamassa Thomas Black, joka astuttuaan kovalle maankamaralle oli \nruvennut taas käyttämään puhelahjaansa, tuli esille ja lausui:\n\n-- Niin, me tapaamme toisemme kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua! \nHänen kasvonsa osoittivat mitä varminta vakaumusta ja hän lisäsi: -- \nHyvät ystävät, olen menettänyt viime vuoden pimennyksen, mutta en \nsuinkaan laiminlyö sitä pimennystä, joka tapahtuu samoissa \ntähtitieteellisissä oloissa ja samoilla seuduilla vuonna 1886. Siis, \nkahdenkymmenenviiden vuoden perästä tapaan teidät jälleen, hyvä rouva, \nja teidät, kelpo luutnantti, napameren äärillä.\n\n\n\n"]