[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQ7eoTasasmB2dm3llqEo44rdkG5gJQE7Vxp8XlrCgg4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1078,"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III: 1845-1852","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1078-rosendal-mauno-suomen-herannaisyyden-historia-xixlla-vuosisadalla-iii-1845-1852","1078__Rosendal_Mauno__Suomen_herännäisyyden_historia_XIXllä_vuosisadalla_III_1845-1852",null,"tietokirja",[],[],"fi",1912,121897,846389,false,49857,[22],"Finland -- Church history",[24,25,26],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Religious","\"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900\" by Mauno Rosendal is a historical account written in the early 20th century. The book explores the Finnish spiritual awakening movement, specifically focusing on its development in the 19th century, particularly between the years 1853 and 1900. It delves into various facets of this movement, highlighting key figures, events, conflicts, and divisions within the faithful community.  The opening of the work discusses the challenging transitional period that the herännäisyys movement faced following pivotal events in the 1850s. It specifically highlights the struggles of N. K. Malmberg, a significant leader within the movement, as he grapples with personal attacks and disputes from both adherents and dissenters. During this time, deeper divisions arose among the followers, particularly between Malmberg's supporters and those who departed from his interpretations. The narrative paints a vivid picture of the tensions within the community, emphasizing the emotional and doctrinal battles that characterized the herännäisyys movement in this era of turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],340,"Laaja historiallinen esitys käsittelee Suomen herännäisyyden vaiheita vuosina 1845–1852. Teos tarkastelee liikkeen sisäisiä oppiriitoja, alueellista leviämistä sekä vaikuttajien, kuten Paavo Ruotsalaisen, toimintaa ja merkitystä herännäisyyden historiassa.","M. Rosendalin 'Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1078. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA III\n\n1845-1852\n\n\nKirj.\n\nM. ROSENDAL\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1912.\nSanomalehtiosuuskunta Liiton I. L. kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\n    -- minulla on sinua vastaan, että olet\n    hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.\n\n                            Ilm. k. 2: 4.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.\n    II. Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.\n   III. Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.\n    IV. Herännäisyyden oppi.\n     V. Heränneitten sielunhoito.\n    VI. Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun\n        loppupuolella.\n   VII. Savon herännäisyys 1845-50.\n  VIII. Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.\n    IX. Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.\n     X. Herännäisyyttä koskevia arvosteluja ja riitakirjoituksia\n        1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.\n    XI. Pohjanmaan herännäisyydessä v. 1852 tapahtuneen suuren\n        jaon enteitä.\n   XII. Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista\n        johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.\n  XIII. Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista.\n        Laguksen suhde heihin.\n   XIV. Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikuisia arvosteluja hänestä\n        ja herännäisyydestä.\n    XV. Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo\n        Ruotsalaisen kuoleman aikana.\n   XVI. Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-52.\n  XVII. Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista\n        vuosina 1850-52.\n XVIII. Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen\n        herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.\n   XIX. Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun\n        alkuvuosina.\n    XX. Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun\n        alkuvuosina.\n   XXI. Jälkikatsahdus.\n        Viiteselitykset.\n\n\n\n\nI.\n\nSanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.\n\n\nPaljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava\naikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia\nkäsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän\nseurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana\nkuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia\nhyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta,\nhäiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän\nuskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on\npäässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei\nkaikkialla.\n\nKesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä\noli _\"Nya Morgonväkter, till de bildade\"_ (Uusia Aamuvartioita,\nsivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot\nsyynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on\nmyöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan\npuoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen\naikaan vireellä olevaa Straussin \"Leben Jesu\" kirjaa koskevaa\nväittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut\n\"Morgonväkter\"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa\nvastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin\npohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J.\nV. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen\nosaa.\n\nVaikka Stenbäck \"Nya Morgonväkter'issa\" seuraa erästä Franz Delitschin\nkysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän\nkirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että\nsitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien\nmielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta\nraamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja\nkilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja\nkehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän\ntuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa\nmieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin\nsiihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa\ntutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy\npaitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä\nviimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet\nesittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään\nparannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi\npäästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman \"vakavaa\ntaistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta\nitsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle\".\nMuulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei\nsen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen\nevankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta\nRuotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat\nuskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että\nKristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan\nvälikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse\nturmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen\navonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta\nluotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi\nsai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän,\nkokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista\nja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää\non, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki.\nAnkarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa\nlausuen: \"Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa\npakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän\nuskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin\ntyöntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan\". Yhtä jyrkästi arvostelee\nkirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä\nsekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin \"Morgonväkter\" edustavat\nherännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman\nja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.\n\nMiten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin,\narvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista\nvastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä \"Pietismi ja\nkatolisuus\"-nimisessä kirjoituksessa, jonka \"Helsingfors Morgonblad\"\nkevätkesällä 1845 julkaisi. \"Katolilaisen kerettiläistuomarin\nauttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean\npietistan\", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän\npaljon tuommoisia \"mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita\" sekä\n\"vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan\". Jo\nkirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin\nheränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten\nsokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä\nsuhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan\nkirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta \"credo, qvia absurdum\nest\". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä\nloukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta\nraamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä -- niin hän arvelee -- oli\njärjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria\nkiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa\nraamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten:\n\"puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi\nihmiseksi\". -- Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi,\nsyyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien\nherännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen\nluottamusta yksinkertaisten piireissä. [\"Nya Morgonväkter\";\nHelsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]\n\nJo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä\nherännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa\nevankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan\nkirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen\nnäitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII,\n373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä\nselvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit\nauttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta\nheidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän\nkirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän\nRuotsissa ilmestyvässä \"Pietisten\"-nimisessä lehdessä kirjoituksen\n\"Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys\". [\"Pietisten\" 1844 n:o 9.]\nSamana vuonna koetti hän Suomessa levittää \"Ääni Siionista\"-nimistä\nvihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos\nilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka\nkaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa\nensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. [\"En röst ifrån Zion\".]\n\nAivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna\n(1845) julkaisi Uumajassa \"evankeliumin vihollisia vastaan\". Sen\notsakkeena oli \"Pietismi ja kristinusko\". Juurta jaksain koettaa hän\ntässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja\nFrancken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi\nvähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta\ntotuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä\narvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu\npaavikirkon teko-oppia vastaan oli \"pelkkää lapsenleikkiä sen valheen\nsyvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli\". [Pietism\noch Kristendom.] Norrlannin pietistailta (\"lukijoilta\") sai \"Pietismi\nja Kristinusko\" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun\nsiihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi\ntyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin\nkirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista.\nSitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama \"Nordisk Kyrkotidning\"\nkirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa,\nkuin hänen oppiansa. [\"Nordisk Kyrkotidning\" 1846, suppl. 5-13.]\nOudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan\nheränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista.\nNorrlannin \"lukijat\" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin\nuusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti\nheidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin\nitsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun\nNorrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin\nantinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita.\n[Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä\nseikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg\nitsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän\nkuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan\nkirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina\nvuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen\nvuodesta 1845 toimittamansa _\"Allmän evangelisk tidning\"_\n(Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli\nkyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi\nkantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä\nvastaan.\n\nJos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan\nherännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen\nystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja\ntuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi.\nSeuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta\n\"Väärän opin kauhistus\" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin\nhän heitä arvosteli: \"Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole\nlihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen\nopetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa\nsynneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin\nluetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan\nkristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole\nsyntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan\n'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko\nparannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen\nharjoitukset\". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin\noudolta kuuluu seuraava arvostelu: \"Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten\ntuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he\nruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad)\nkirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan\nnäistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui\nviimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko\nniiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on\ntämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon\nkiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan\nkäskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa\nleviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt\nluvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa\nniissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi\nsanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän\nkautta on hän _herraudenkin_ eli korkean esivallan armollisine\nasetuksineen _ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata_ (2\nPiet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut\nkorkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret\nsakot\". [Väärän opin kauhistus, s. 30 -- 33.]\n\nPaavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei \"Väärän opin\nkauhistus\" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta\nloppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin\nsyytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut\nhän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui\nviimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin\nväärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken\npuheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan\nturvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento\nvieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen,\nsamoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä\npitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä\nylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet,\nmutta ei raitis hengellinen elämä.\n\nSivumennen vain \"Väärän opin kauhistus\" huomauttaa niistä\neksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran\nseurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen\nhuonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle\nlahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja\nkiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen.\nSuruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu\nhän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä\nvastaan on kirjan kärki tähdätty, _sen_ \"väärän opin kauhistus\" on\nRenqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen\nkuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin\nmilloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: \"Vaikka tämän ukon\nopetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon\nLutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin\npaavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin\nei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan\nihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. -- Joka vähänkään\ntuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa\nJumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista\nviimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus\nmeitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei\ntuntisi sutta sudeksi.\" [\"Väärän opin kauhistus\" s. 24, 23.] Varsinkin\nPaavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan\nkaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja\npiispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan \"näitä villityksiä\",\nkutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja\n\"visusti ottamaan heistä vaari\" ja estämään heitä oppiaan julistamasta\nomissa ja vieraissa seurakunnissa.\n\nKiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä\nlöytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön\nkatkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin\naikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.\n\nTaistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist\nkysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther\nmyöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti\nevankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe\nparannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan\nsyrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi,\nettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti\nseurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä\njossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja\npelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä\nsiihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon\nLutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan\ntuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi.\nSensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä\neronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota\nniihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti\nloukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen\n\"Väärän opin kauhistusta\" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei\nilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin\nennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin\nkannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden\noppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti,\nettä tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä\n\"sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa\".\nVarsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan\nRenqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä\nmiehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan\ntuomitsivat, \"pääasiassa olivat samaa mieltä\". \"Pata kattilaa soimaa\",\nhuudahtaa hän, puhuessaan \"Väärän opin kauhistuksessa\" Paavoa vastaan\ntehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä\nRenqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen,\neikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä\nvastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan\nkunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän\nRenqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän\nkehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen\nkoskeneet. [\"Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta,\njonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana\".]\nTällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee\ntunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien\noppiriitojen aikana oli niin harvinaista.\n\nMitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V.\nSnellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana.\n\"Saima\"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella\n\"Pietististä eriseuraisuutta\". Snellman sanoo tämän kirjoituksen\nlähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli\nkasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet \"luotettavan johtajan\"\n(J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin\n\"Väärän opin kauhistus\", jota Snellman piti \"sekä sisällön että\nkirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä\". Tunnetulla\ntarkkanäköisyydellään oli \"Saiman\" toimittaja sitäpaitsi jo\naikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä \"olisi\nväärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista\nhuomiota\".\n\nHuomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa\npuhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: \"Se on kieltänyt ja\nkieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena\nkuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen\nlutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua\njulkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli\".\nMiten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää,\nettä se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme\nnähneet, oli Renqvist \"Väärän opin kauhistuksessa\" koskenut tähän\nkysymykseen huomauttamalla \"Lutherin opetustavan puutteellisuudesta\".\nEtenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin\nehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä\nkerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään\nlausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa\nsuunnassa \"Saiman\" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli\nkysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.\n\nOikeaan paikkaan osaa \"Saima\" väitteellään, että Hedberg niin\nyksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja\nparannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen\nehtona. \"Ehkä olisi\", lisää lehti, \"tämä mielipide vieläkin jyrkemmin\nmäärättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona,\njosta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä\". Oikea on myöskin\narvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu:\n\"Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta\nuskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen,\nraamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta\".\n\"Saiman\" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että\nmoitetta: \"Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden\njohtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen\nesiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään\nantavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta\nhänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin\nsivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät\nhäneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja\nhengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan\nsiihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista\nelämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten,\nettä hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä\nhän kerran on omakseen ottanut\". Ei sovi kummastella, että \"Saima\",\nnojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin\njuttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa \"Väärän\nopin kauhistuksen\" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi\nkulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin\nkertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista\noudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo\npietistain \"sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta,\nvanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä\",\nväittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta\nlain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman\ntulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa\n\"kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä\nrukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät\nparannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan\nluottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän\nvanhurskautta\".\n\n\"Väärän opin kauhistus\" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen\nRuotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä\nsuurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen\ntehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera\nuskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista\nsairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit\nolleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista\nlaatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä.\nHyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia\nsiitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin\n\"Väärän opin kauhistuksessa\" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J.\nV. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J.\nF. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta\n\"Väärän opin kauhistukseen\". Mutta sekin yritys supistui siihen, että\nBergh, luettuaan \"Saiman\" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta,\nkirjoitti Renqvistille: \"No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen\nkirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi\nkiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen\nkirja\". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan\nkirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää\nsiihen: \"Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman'\ntoimittajan kanssa\". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist.\nseuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] -- Jonkunlainen kyllästyminen\nalituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä\npiireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin\nkanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten\nvaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen\nvaikeneminen oli \"kehnoa\", varsinkin koska monesta muusta syystä\nyhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen.\nVastaukseksi \"Saiman\" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden\nlopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus\notsakkeella \"Mitä on pietismi?\" jossa selvitetään herännäisyyden\nkäsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan\nkuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin\novat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään\ntunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin\nkovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta\nkorjasi \"Saima\" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen\nperustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa\nseuraavilla sanoilla: \"Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät\ntyötä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa\nheidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään\nei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön\nvelvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän\nlaiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on\nkoettanut antaa\". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]\n\nMyöskin K. I. Nordlundin \"Väärän opin kauhistuksen\"\njohdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin \"Saiman\"\narvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta\nsaaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä\nkirjoituksessa esittämänsä arvostelun \"Saiman\" 48 n:ssa 1846. Hän\nlausuu muun ohessa: \"Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen\nsovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä\ntyönä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta\nJumalan armoon. -- Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja\njärjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity\nerikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi\ntulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin\najattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä\nvallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja\nepäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä,\nettä ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu\nainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon\nsillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan\ntekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa\nyksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä,\nvatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on\ntavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta\ntarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä,\nja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin\nmenestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole\nristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta\nkaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen\ntaistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen\nsitä nimittää, elämän pääasiaksi.\" [Snellmans Saml. arbeten IV s.\n264.]\n\nMyöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos\nkohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen\npyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä\najallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi\nkokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi,\nmutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän\nkuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan\n\"Vanhan puutarhurin kirjeisiin\" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut\ntätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta\nheränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin\nsyvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin\noikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka\ntapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä \"Saiman\" toimittaja jo\nsiihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon\nvaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin\nmyöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden\nhuomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen,\nkuin oikeaan osaava lause: \"Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo,\ntodistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan\nmukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä\nvakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän\npäähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota\ntaasen Renqvist innokkaimmin teroittaa\".\n\nTäydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle\noli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin\nSnellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään\nkäsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja\nstilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim.\nkysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin\nyllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: \"Vaikka\nnämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista\nniin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman\nHerran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä\nja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin\nSimsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4\".\n\n\n\n\nII.\n\nJul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.\n\n\nOlemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä\nKuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita.\nJos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa,\njoka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään\nheidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan.\nOlihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan\nherännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen\nkehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.\n\nJo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille.\nKotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen\nja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja\nelävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän\nsisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä\noli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli\nhän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan\ntehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja\nnäitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi\nlaajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on\nmyöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta,\nniin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin\nettä hän eli niinkuin hän opetti.\n\nLuovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh\nheprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti\njatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin\nkandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi\nPorvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana\nhoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta\nperustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa\n1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]\n\nMiten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat\nkaikki jo siitäkin, että paitsi _K. Hämäläisen_ ja ennen (II, 439)\nmainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän\nhuomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin\nkaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät\nBerghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa.\nEtenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo\nRuotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki\nmatkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina\nkokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina\ntavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo\noli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus\nBerghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana\nseurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen\n(Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen\nvälinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi.\nOikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen\narvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä\nsuhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen\nmiettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon\nnerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja\nviimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän,\njonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan\ntarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen\nystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin\nkukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli\ntilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.\n\nSnellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti\nhuomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta\n\"kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli\nviattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin\nvirsiä\". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi\nloppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän\nuuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka\niloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka\ntaitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä\ntehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden\nvaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.]\nEi viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin \"Saimankin\"\npalstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin\nKuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan\ntässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon\nihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin.\nBerghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena\noli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin\nankarasti. Snellman lausuu siitä: \"Osaksi todenmukaisen esityksensä\nuhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka\nyksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna\non kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta\nyhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä\nmielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna\nuskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo\nriippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko\nlaitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan\nuskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa\ntietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt\nvoi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin\nosoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen\nja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa\nvälinpitämättömiä kuulijoita\". \"Saiman\" selostus viittaa siihen,\nettä Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen\nkristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä,\netteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja\nmaailman välistä rajaa. Hän oli puhunut \"siveyden kouluvitsasta,\nyleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan\njäniksenkäpälästä\", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten\npapit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan\nvalistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi\nBerghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä\ntieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden\npäättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: \"Sano\nihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa\nmaallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat\ntehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet\nnaurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi\nainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä\". [Snellmans Saml.\narbeten IV s. 240-241.]\n\nLuultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo\nBerghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä\npuhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta\nkulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole\nsäilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan\nsaarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa\nsaarnaa. Vaatihan \"ajanhenki\" muutosta parempaan ja olihan\nherännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla\nryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli\nvarsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt\nsikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta\nniin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut\nsyntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei \"uskonnollinen\ntietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä\" siinä\nmerkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut \"kehityksessään\npysähtyneestä kirkosta\", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä\npappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta.\nSuomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen\nse elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän\nkysymykseen nähden oli Snellman väärässä.\n\nBergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän\nkummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa\nsuhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen\nystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että\n\"Saima\" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä\nvastaamaan. \"Minusta tuntuu\", kuuluvat hänen sanansa, \"kuin olisi\nkaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut\nniin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi\nherännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus,\njoka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme,\nmeidän oloissamme ja meidän keskuudessamme.\"\n\nLokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta\nKuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa.\nTässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi\npuhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka\npainettiin seuraavana vuonna, koski \"Kirkon suhdetta maailmaan\".\nKuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman \"Saimassa\": \"Olemme kerran\nennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen\nsilloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin\ntunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä,\nminkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme\nvarmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen\nlisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa,\nvoimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta\nesitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi\ntuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta.\"\n\nHuolimatta \"Saiman\" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä\npilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota\nvaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo\nesitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan\nselvittää. Ne kuuluivat: \"Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä\nyhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja\nvääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?\" Tämän ja sitä\nseuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh:\n\"Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki,\njonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus\nsuuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi\nkielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta,\njolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin\nvaromattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja\nheidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille\nilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat\nkirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen,\nniin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan\nsydämessä\". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä\nvaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella,\nnäytti Bergh, miten \"puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä\nsuuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla\ntavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi\nkristitty\". \"Tämä valon ja pimeän sekoitus\", huudahtaa Bergh,\n\"esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin\nhengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi\nhuutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa\", ja\nhän jatkaa: \"Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt\nkuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista\nja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan\näänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta\nonhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen\nsortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä\nkevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan\naineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi\naika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista\nvapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana\nkaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä,\njotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla\ntiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden\naina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. --\nKristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin\njää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin\njoutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä\nraja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se\non siirtynyt ihmisten näköpiiriin.\" -- -- Väitteensä todistaa Bergh\nesittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin\npuolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta\ntoisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa\ntarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä,\nnäyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on\nkutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja\nolemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi.\nNäytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: \"Niinkuin hengen voitto\nlihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi\nmuuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule\ntäydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä\nuusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla\naloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen\ntapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut\nmaailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa\nvastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava\nvihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa\non täydellisesti voitettu. -- Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko\njo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman\nkorkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun\npohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen\nsortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja\nmuodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui\nperinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi\nniin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja\nmaailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti\nitseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies\noli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma\nmurtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis\nmahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton\nkantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut\nkunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan\nvapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan\nei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli\nei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään\npois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu\nvihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa\nhänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille\nmääräämän paikan.\"\n\nYhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä\nvapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi\nvapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy\nSnellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: \"Tämä\nvaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan\nleiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme\nmyöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin\nviehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden\nvoimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon\nmaailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että\njokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin\non tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää\nainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä.\nVaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä.\nEtenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus,\ntieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus\nole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä.\"\n\nTäydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä\nolevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri\nsiihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen\ntutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen\nherännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän\ntunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä\non merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen\nkorkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen\nahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria\nmyönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle\nkatsantotavalle.\n\nBerghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki\nnäiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat\nluottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he\nhyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa\nmielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän\npiirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella\nheistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä\noppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei\nkenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan.\nJos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.\n\nYhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin\nvasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta.\nHän näet sanoo viimemainitun \"vaativan vapautta tieteelle,\ntutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin\najanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne\nsemmoisia ovat\". \"Hän tahtoo\", niin sanoo Snellman, \"että ajan paha\ntietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa\ntosikristilliselle hengelle ja sivistykselle\". Mutta tämä\nkatsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan\nennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas,\nkuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut \"pietismin\ntunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää\".\nKuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä,\nvaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa\nkirkollekin.\n\n\"Saiman\" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee\nkirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein\nsanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten\nvoimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että\nhengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen\ntähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut.\nSamoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa\nsamankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla,\nettä se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli\nmuun ohessa lausunut: \"Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että\nkirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja\nhänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt.\nMutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli\npuhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä,\nmistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on\nsyntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen\nsuhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen\nliikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta\ntahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa\nsaanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen\nuutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana,\njoka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin\nitse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa:\ntuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu\ntuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu\nkorkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan\nhenki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti\nlaitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua!\nKuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki,\njota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä\n(Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon\ntyötä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja\nvaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin\npaperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on\nanastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat\nStrauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton\nhenki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me\nsalaisesti kammoksuen pelkäämme.\"\n\nBerghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen\njohdosta kysyy Snellman: \"Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion\nse täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se\nitseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen\nkansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää\nsen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta\nvalheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma\nmaailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden\naikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden\njoutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus\nhistoriassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa\nvaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen\njoukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan\nviisauteensa?\"\n\nJos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja\nmyöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta\nmerkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista\npäämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina\nsiirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea\nhalveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se\nseikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian\najanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se\nmyötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän\ntunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.\n\nNiinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan\ntoivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen\nelämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja\ntäydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja\ntuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten\nhaikea hänen surunsa \"Siionin vahingosta\" sitten onkin ja miten\nkoristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei\nkoetakaan turvautua \"tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta\",\nvaan tahtoo \"käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle\", sanoen\nettä juuri \"tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle\nhedelmällistä\". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh\nniinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin\nuskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta\nhelluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme.\nTäydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys\nolisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen\nesitelmässä, joka koski \"kirkon suhdetta maailmaan\" ollut\nselitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta\nsiitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat\ntajunneet \"hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden\ntäytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona\". Mutta miten\nsynkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä\nmuualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä\ntoivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: \"Jollei\nHerra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa,\nsillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että\nkaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. -- Miksi\nsiis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato\nJaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain\nsuuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin\n'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen\nopetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin\nhän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen\nvoimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja\nkuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä\nheille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on\nnähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä\npäivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi\ntäyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme\ntuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli\nnähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui\nvaltakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli\nheikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; -- ja mekö\narvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi\njohtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi\nlyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme\ntuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää\nnimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä\nkaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me\npalavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle,\njoka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä\nuskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri\nsulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen\nmenestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on\nvähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se\nlangetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja\nja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä\nvoiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää,\nminä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja\nkuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko\nkirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka\nhänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen\nvälillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen\nkooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja\nkunnialla.\"\n\nSaarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin\nesiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa\ntilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut\nainekseen \"kirkon suhteen maailmaan\", osoittaa, miten elävästi hän\ntunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja\nettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa\nmielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina\nennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan\nkunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä\nkunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan\nlausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet\nilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka\nuskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei\nSuomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä\non nöyrä, rukoileva henki.\n\nBerghin esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa on\nherännäisyyden kauneimpia muistoja. Tätä muistoa ei suinkaan himmennä\nSnellmanin lämmin tunnustus. Huomautamme lopuksi ainoastaan\nseuraavista \"Saiman\" sanoista: \"Bergh puhui tutkimisen vapauden\npuolesta; hänen esityksensä on rohkeata ja voimallista, ja hänen\nsanansa ovat kotoisin lujasta ja lämpösestä mielestä. Vaikka hänen\nmielipiteensä kristillisestä kulttuurista kokonaisuudessaan tuntui\nmeistä yksipuoliselta ja väärältä, sisälsi kuitenkin hänen puheensa\nniin todenmukaisia ja voimakkaita kuvauksia ja arvosteluja erityisistä\naikamme ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen. Ei tahtone\nkukaan kieltää hänen väitettään, että aikamme tietoisuus on särkynyt,\nettä siltä puuttuu luottamusta ja varmuutta. Tuo on ominaista\nmurrosajalle, joka vielä etsii päämääräänsä, hyljäten yhteiskunnan\nentisen tilan sopimatta vielä uudesta, etsien uskonnollista vakaumusta\nsitä vielä omistamatta, ollen tieteessä pakoitettu myönnytyksiin,\njotka julkisesti sotivat sen omaa traditsioonia vastaan, taiteessa\nmatkimisella sidottuna antiikkiin, mutta sisimmässä tietoisuudessaan\ntyytymättömänä sen tuotteisiin, yleisessä yhteiselämässä sidottuna\ntapaan, jota se ylenkatsoo. Erittäin mieltäkiinnittävää oli tuon\nyleisen tyytymättömyyden, tuon puolinaisuuden ja epävarmuuden kuvaus\n-- kuvaus siitä, miten ihminen täten tulee arvoitukseksi itselleen ja\nmuille ja kaikki ujostelematon avomielisyys karkoitetaan\nseuraelämästä. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä rikkaasta\nlähteestä, asettaen vastakohdat mitä vaikuttavimpaan valaistukseen. Ja\nkun hän itse luomiensa synkkien näköalojen tärisyttämänä kehoitti\nuskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, niin\nlöytyi hänen kuulijakunnassaan tuskin ainoatakaan jalosti ajattelevaa\nihmistä, joka ei myöntänyt hänen olleen oikeassa.\" [J. I. Bergh\n\"Försök till framställning af kyrkans förhållande till världen i\nnärvarande tid\"; Snellmans Samlade arbeten IV s. 242-250.]\n\nBerghin puhe ja se tunnustus, minkä se \"Saimassa\" osakseen sai, olivat\nsuuressa määrässä omiaan valmistamaan yleisössä entistä edullisempaa\narvostelua herännäisyydestä. Snellmanin oma mielipide tästä liikkeestä\nmuodostui silminnähtävästi juuri Berghin puheen kautta paljon\nsuopeammaksi, kuin se sitä ennen oli ollut. \"Saimassa\" tapaa silloin\ntällöin muunlaatuisissakin kirjoituksissa muutaman tunnustavan sanan\nherännäisyydestä. Niinpä esim. lausuu lehti, puhuessaan Kuopiossa v.\n1846 kansan lasten alkuopetusta varten syntyneestä tyttökoulusta,\njonka perustamista useat säätyläiset olivat kiivaasti vastustaneet:\n\"Moitetta edustavat etupäässä ne, jotka äänekkäämmin huutavat työväen\nhuonoista tavoista, laiskuudesta y.m. ja jotka pahan estämiseksi\najavat kerjäläisen pois ovensa edestä. Tuo on samaa ihmisrakkautta\nkuin se, joka kiivaimmin taistelee pietistain hartausseuroja vastaan,\nmutta ei puhu sanaakaan kapakoista ja porttoloista.\" [Snellmans\nSamlade arbeten IV, s. 343.] Tärkeä oli Snellmanin kanta\nherännäisyyteen nähden. Miten kiivaasti häntä monelta taholta\nvastustettiinkin, painoi hänen sanansa kaikkien ajattelevien mielestä\npaljon vaa'assa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin olemme maininneet, seurusteli Bergh Kuopioon muutettuaan\npaljon Paavo Ruotsalaisen kanssa. Tämä kävi usein kaupungissa, ja\njoululoman aikana, joskus muulloinkin, matkusti Bergh Nilsiään.\nMonesti oli K. A. Malmberg hänen matkatoverinaan näillä matkoilla,\nsamoinkuin L. J. Niskanen. [Kert. K. A. Malmberg, L. J. Niskasen kirje\nJ. I. Berghille 30/4 1845.]. Niistä Kuopion piiriin kuuluvista\nseuduista, joissa Bergh useimmin kävi, on kuitenkin etupäässä\nSuonenjoki mainittava. Vielä tänään muistavat sikäläiset vanhat\nheränneet hänen voimakkaita saarnojaan ja rippipuheitaan, todistaen\nettä hän oli \"mahoton raataja\". Sikäläisten heränneitten seuroissa\npuhui hän niinikään usein. Liikutukset ja kielillä puhumiset olivat\nnäihin aikoihin hyvinkin tavallisia näissä tilaisuuksissa.\nVoimallisena liikkui Herran henki \"Berghien aikana\" Suonenjoella.\nTämäkin, jos kohta usein sairaloisuutta ilmaiseva ilmiö, oli\ntodistuksena siitä. Taitavasti ja varovaisuudella hoiti varsinkin J.\nI. Bergh näitä hengellisen elämän omituisia purkauksia, koettaen\ntutkia niiden varsinaista luonnetta. Kerran hän esim. kirjoitti\npaperille, mitä kielilläpuhujat sanoivat, koettaen jälestäpäin\nselvittää heidän puhettaan. Korkeana lahjana ei tämä Savon\nherännäisyyden johtomies kielillä puhumista pitänyt. -- Kiivaasti\ntaisteli Bergh, samoinkuin hänen veljensäkin, syntiä vastaan.\nVarsinkin vastustivat he sanoillaan ja esimerkillään juoppoutta. [Kert\nV. Suhonen y.m.]\n\nV. 1844 kuoli Bergh-veljesten vanha isä, joka, niinkuin ennen (I, 320)\non mainittu, jo monta vuotta oli ollut kykenemätön virkaansa\nhoitamaan. Hänen sijaisenaan oli toiminut poikansa N. H. Bergh, jonka\nahkerasta ja siunauksesta rikkaasta työstä niinikään ennen on kerrottu\n(I, 320-322). Hän ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen etevät\nveljensä, joka nähdään siitäkin, että hän vasta v. 1844 sai\npappistutkintonsa arvosanan korotetuksi alimmasta sitä lähinnä\nkorkeampaan arvosanaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Isänsä\nkuoleman jälkeen määrättiin hänet Suonenjoen kappalaiseksi (1845). Ne\ntilaisuudet, jolloin veljensä J. I. Bergh Kuopiosta kävi häntä\ntervehtimässä, olivat hänelle ja sikäläisille heränneille\njuhlatilaisuuksia. Niin suuri kuin suonenjokelaisten luottamus omaan\npappiinsa olikin, kääntyi moni heistä vielä kernaammin hänen veljensä\npuoleen. Johtomiehenä kaikki sikäläiset heränneet viimemainittua\npitivät, varsinkin koska Paavo Ruotsalainenkin neuvoi suurten\nkiusausten alaisia häntä puhuttelemaan. N. H. Bergh ei milloinkaan\nkadehtinut nuorempaa veljeään, eikä tämä menestyksestään ylpeäksi\npaisunut. Herran kasvojen edessä tekivät he työtä hänen viinimäessään,\nmuistaen tilinteon suurta päivää.\n\nKauan näiden veljesten yhteistyötä ei kestänyt. Niilo Henrik\nBergh kuoli jo samana vuonna, kuin hän oli päässyt vakinaiseksi\npapiksi Suonenjoelle, marraskuun 27 p:nä 1845. Jotta kaukaisiakin\nystäviä ehtisi saapua hautajaisiin, siirrettiin tämä tilaisuus\ntammikuun 9 p:ään. J. I. Berghin muutto Kuopioon ja hänen kirjeensä\nPohjanmaalla asuville langoilleen olivat saaneet aikaan ikäänkuin\nuuden liiton näiden toisistaan niin etäisten seutujen heränneitten\nvälille. N. H. Berghin hautajaisiin saapui paljon kaukaisiakin\nvieraita. Näistä mainittakoon paitsi vainajan molempia veljiä, A. V.\nIngman, F. O. Durchman, N. K. Malmberg, A. N. Holmström, K. A.\nColliander, Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen. [F. H. Bergrothin\nalmanakka-muistiinpanot; kert. V. Suhonen.] Ruumissaarnan piti\nMalmberg. Sen vaikutus oli tavattoman valtaava. Vielä nykyään puhutaan\nsiitä Suonenjoella. Kansanrunoilijan Pentti Lyytisen kerrotaan siihen\nniin ihastuneen, että hän tunkeilemiseen asti sakastissa kiitteli\nsaarnaajaa. Malmbergin sanotaan vihdoin suuttuneen ja ärjässeen\nrunolliselle ihailijalleen: \"Etkö tiedä, että minä olen pohjalainen ja\nettä minulla on puukko\". [Kert. V. Suhonen.]\n\nPaitsi Suonenjoelle ja Nilsiään, teki J. I. Bergh näihin aikoihin\nmatkoja Iisalmeenkin. Täälläkin oli hänellä paljon ystäviä, niiden\njoukossa L. J. Niskanen, joka kunnioitti häntä heränneitten johtajana\nja usein kirjoitti hänelle. [Kert. Kusti Niskanen; L.J. Niskasen kirje\nJ. I. Berghille 30/4 45.] Muidenkin Savon huomatuimpien heränneitten\ntalonpoikien kanssa oli Bergh likeisessä tuttavuudessa. Tuon tuostakin\ntapasi hän esim. Kuopion maaseurakunnan heränneitten johtomiehet:\nAatami Taskisen, joka asui Koivusaaren kylässä, Taavetti Väänäsen\nKehvon kylästä, Pietari Puustisen Puutosmäen kylästä sekä Pietari\nKinnosen, joka asui lähellä Kuopiota. [Kert. K. A. Malmberg; A. F.\nGranit y.m.] Kaupungissa kasvamistaan kasvoi hänen maineensa ei\nainoastaan heränneitten johtomiehenä, vaan myöskin etevänä opettajana\nja kansalaisena. Mutta siksi uskollisesti todisti Bergh opillaan ja\nelämällään ristin Herrasta, ja siksi pelkäämätön oli hänen\nesiintymisensä, että hän ennenpitkää sai paljon vihamiehiäkin ja\nkiivaita vastustajia. Vaikea oli hänen asemansa usein lukiossa, vaikea\nmuuallakin. Berghin monipuolinen sivistys, joka jo näihin aikoihin\nvaati häntä harrastamaan tyttökoulunkin perustamista Kuopioon, ei aina\nsaavuttanut ymmärtämystä hänen tuttavapiirissäänkään. Sikäläiset\nheränneet säätyläiset eivät olleet K. K. v. Essenin, Lauri Stenbäckin\ny.m. hänen entisten seuratoveriensa valistuneen katsantotavan\nkannalla. Päinvastoin moni heistä alkoi salaisesti vikoilla häntä,\nsiten tuottaen hänelle monta raskasta hetkeä. Hänellä oli paljon\ntuttavia kaupungissa ja kuitenkin hän tunsi monesti yksinäisyyden\nikävää. Sitä ahkerammin hän tutki raamattuaan sekä laajensi tietojaan.\nJotka myöhään illalla kulkivat hänen asuntonsa ohi, näkivät valoa\nhänen akkunastaan. Vielä yölläkin istui Bergh usein kirjojensa\nääressä. [Kert. V. L. Helander, rehtori G. Marelius y.m.]\n\nJuhla-aikoja olivat Berghille ne, jolloin hän sai tavata vanhimman\nveljensä. Mutta Jaakkimaan oli pitkä matka, jonka vuoksi semmoisia\ntilaisuuksia harvoin oli tarjona. Veljensä kanssa, samoinkuin\nPohjanmaalla asuvien lankojensa ja muiden tuttaviensa kanssa oli hän\nsensijaan vilkkaassa kirjevaihdossa. Usein sai hän varsinkin\nMalmbergin kautta tietoja Suupohjan herännäisyyden vaiheista. Heidän\nvälinen kirjevaihtonsa koski muun ohessa kirjojen levittämistä.\n\nMerkille on pantava, ettei J. I. Bergh, Kuopioon\nsiirryttyään, näy ottaneen osaa hedbergiläiseen oppiriitaan. Eivät\nsaaneet Renqvistinkään hyökkäykset Paavo Ruotsalaista ja tämän\nhengenheimolaisia vastaan häntä kynään tarttumaan. Edellä muita olisi\nhän syvämietteisenä jumaluusoppineena pystynyt kirjallisesti tekemään\nselkoa edustamansa suunnan opista. Mutta hän ei ole siitä mitään\ntyhjentävää selostusta antanut. Syytä on vaikea käsittää, varsinkin\nkoska Snellman herännäisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, niinkuin\nvasta olemme nähneet, oli siihen vaatinut, ja koska Hedbergin ja\nRenqvistin riitakirjatkin kehoittamalla siihen kehoittivat. Ehkä on\noikein selitys se, että Bergh, samoinkuin useat muutkin hedbergiläisen\nriidan alkuvaiheissa olleet heränneet, liika katkerasti olivat surreet\nsitä \"Josefin vahinkoa\", joka näissä riidoissa tuli näkyviin,\ntahtoaksensa siihen sen enempää julkisuudessa puuttua. Siltä ainakin\nnäyttää. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, ettei\nhedbergiläinen oppiriita paljon ensinkään näy häirinneen Savon\nherännäisyyttä sekä että ainoa sikäläisessä liikkeessä tapahtunut jako\non tuo vanha, Renqvistin aiheuttama eripuraisuus.\n\n\n\n\nIII.\n\nPohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.\n\n\nNiinkuin ennen olemme nähneet, oli Suupohja jo 1840-luvun alkuvuosina\nkehittynyt herännäisyyden huomattavimmaksi seuduksi. Muutamia vuosia\nmyöhemmin heränneet eri osissa maata tuskin mihinkään tärkeämpään,\nherännäisyysliikettä vähänkään yleisemmin koskevaan toimenpiteeseen\nryhtyivät kysymättä neuvoa ja hankkimatta lupaa Suupohjan\njohtomiehiltä. Varsinkin Malmbergin sanalla oli ratkaiseva merkitys.\nHedbergiläinen riita ei täällä saanut aikaan mitään hajaannusta;\npäinvastoin näkyy se yhä likemmin toisiinsa yhdistäneen Suupohjan\nheränneiden opettajat ja heidän johtamansa sankat joukot. Opissa ja\nelämäntavoissa vallitsi mitä suurin yhdenmukaisuus, josta poikkeusta\nei sallittu eikä missään yritettykään aikaansaada. Näinä aikoina\njuurtui myöskin ja kehittyi täkäläisissä heränneissä tuo ihmeteltävä\njärjestys, joka vielä tänään painaa leimansa heidän elämäänsä ja\nyhdessä-oloonsa, heti huomauttaen matkustajalle, joka näille seuduille\nsaapuu, että hän liikkuu historiallisella maaperällä. Perustuksen\nlaski Malmberg ja se sukupolvi, joka hänen mahtavan saarnansa ja\nväsymättömän työnsä taivuttamana ja kasvattamana heräsi synnistä\nHerran viinimäen työtä tekemään. Raskasta oli monesti tämä\nperustamistyö; suuria ponnistuksia se kysyi, mutta ravintoa saatiin\nylhäältä, niin että voimat kestivät. Samaa katsantotapaa edustivat\nSuupohjan ruotsinkielistenkin seutujen heränneet. Yhteys näiden ja\nsuomenkielisissä seuduissa vaikuttavien heränneiden pappien välillä\noli likeinen. Varsinkin Malmberg kävi usein heitä tervehtimässä. Hän\nvalvoi myöskin tarkkaan sitä, ettei herännäisyydelle vieraita neuvoja\npääsisi tunkeutumaan heidänkään keskuuteensa. Kun esim. Hedberg\ntoimitti kirjasensa \"Röster från Zion\" (Ääniä Siionista) muutamille\nVaasan kirjakauppiaille myytäviksi, neuvoi Malmberg näitä lähettämään\nkirjat takaisin, kehoittaen heitä ilmoittamaan tekijälle, \"etteivät\nsemmoiset tortut kelpaa pohjalaisille, jotka tarvitsevat puhdasta\nravintoa ja ovat tottuneet syömään leipäänsä otsansa hiessä.\" [N. K.\nMalmbergin kirje J. I. Berghille 15/9 44.]\n\nUusia työvoimia saapui näihin aikoihin yhä enemmän Suupohjan\nherännäisyyden palvelukseen, toiset niistä edustaen tietopuolista\noppiakin. Huomatuin viimemainittuun ryhmään kuuluvista oli ennen (II,\ns. 511 j.s.) mainittu A. V. Ingman. Ahkerasti opintoja harjoitettuaan\nja maisterin arvon saatuaan, vihittiin hänet papiksi 19/12 1844 ja\nmäärättiin kappalaisen sijaiseksi Alahärmään. Ingmanin hyvät tiedot ja\nhänen suuri taipumuksensa tieteelliseen työhön olivat hyvänä apuna\nherännäisyydelle, jonka palvelukseen hän jo aikaisemmin, niinkuin\nolemme nähneet, oli elämänsä vihkinyt. Hänen työtään tukemassa olivat\nharvinaisen lämmin ja hellä sydän sekä palava isänmaanrakkaus. Mitä\nhäneltä käytännölliseen kykyyn nähden puuttui, sen korvasivat ystävien\nneuvot ja heidän alttiisti tarjoamansa apu. Jo Ingmanin Alahärmään\ntullessa oli sikäläisten heränneitten luku suuri. Lähinnä seuraavina\nvuosina se kasvamistaan kasvoi. Paitsi Malmbergiä, jonka kaikki\ntunnustivat liikkeen johtajaksi, liittyi Ingman rakkaudella F. O.\nDurchmaniin, joka, niinkuin hän itsekin, oli lämmin suomenkielen\nystävä. Heti Ingmanin muutettua Alahärmään, rupesivat nämä miehet\ntuumimaan Lutherin postillan suomentamista ja ryhtyivätkin\njo siihen aikaan yhdessä tähän työhön. [Kert. A. O. Törnudd.]\nTähän aikaan siirtyi toinenkin tieteellisiin opintoihin mieltynyt\nherännäisyysliikkeeseen kuuluva nuori pappi, K. K. von Essen,\nSuupohjan työmaille. Hänet näet määrättiin kappalaisenapulaiseksi\nYlihärmään v. 1846. Päästyään vapaaksi hedbergiläisyyden\nvaikutuksesta, palveli tämä teräväpäinen mies monta vuotta\nuskollisesti herännäisyysliikettä. Sitä iloisemmalla mielellä oli hän\nryhtynyt uutta papinvirkaansa hoitamaan, kuin hän jo pari vuotta sitä\nennen hartaasti oli toivonut päästä niistä taloudellisista huolista,\njoita hänelle tuottivat Espoossa omistamansa, ennen (II, s. 409)\nmainitun Nygårdin tilan hoitaminen. Siitä oli hän esim. v. 1845\nkirjoittanut isälleen: \"Erinomaisen hyvä olisi, jos voisin vapautua\nsotkuisista raha-asioistani, maksaa kaikki velkani, päästä vapaaksi\nNygårdista ja saada olla pappina eikä liikemiehenä. Sillä nämä toimet\nminut tappavat. Jos voisin saada hoidettavakseni pienen seurakunnan\nPohjanmaalla, olisin onnellista onnellisempi\". [K. K. von. Essenin\nkirje isälleen 30/4 45.] Sitäpaitsi oli v. Essenillä ollut täysi syy\nepäillä, pääsisikö hän milloinkaan pappina toimimaan rakkailla\nkotiseuduillaan, missä herännäisyys oli päässyt niin suureen valtaan,\nkoska v.t. kenraalikuvernööri Thessleff hänen ystävälleen Lauri\nStenbäckille vielä v. 1844 oli lausunut, että hallitus aikoi\nvoimallisesti ahdistaa herännäisyyttä sekä, \"ettei maisteri v.\nEssenillä ollut mitään loistavaa tulevaisuutta odotettavana\". [K. K.\nvon. Essenin kirje isälleen 17/12 44.]\n\nA. V. Ingman oli naimisissa v. Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen\nkanssa. Vaikka tämä kuoli jo v. 1846, [Sukukirja, Suomen aatelittomia\nsukuja.] lukeutui miehensä edelleen samaan sukulaispiiriin, johon N.\nK. Malmberg, F. O. Durchman y.m. kuuluivat. Sukulaisuussuhteita\npidettiin siihen aikaan paljon suuremmassa arvossa, kuin nykyään, ja\ntämäkin seikka oli omiaan lujittamaan Suupohjan heränneitten\npappisperheitten liittoa ja sitä yhdenmukaisuutta elämäntavoissa ja\nkatsantotavassa, josta vasta olemme huomauttaneet. Jos heränneet\nsäätyläisetkin jo kauan vapaasti olivat käyneet toistensa\nperhejuhlissa silloinkin, kun eivät isäntäväkeä tunteneet,\nlisääntyi sukulaisuussuhteiden kautta lisääntymistään suurten\nperhejuhlien ja niidenkin kautta suurten seurojen luku, sillä Jumalan\nsanan viljelemiselle olivat nämä juhlat pyhitetyt. Verraton\nvieraanvaraisuus, joka ei suurintakaan vierastulvaa säikähtänyt, on\nnähtävä silloisten heränneitten, sekä säätyläisten että talonpoikien,\nkanssakäymisessä. Varsinkin oli Malmbergin koti siitä tunnettu.\nLäheltä ja kaukaa riensi hänen luoksensa ihmisiä sielunsa asioissa\nneuvoa saamaan. Vaikkakaan ei ollut kysymyksessä mikään erityinen\njuhla, saattoi talon kartano olla täynnä vieraitten hevosia.\nKaukamatkaisille annettiin aina ruokaa ja yösijaa. Toiset heistä\nviipyivät monta päivää. Säätyläisvieraille otettiin toinen keittoruoka\nväen padasta, toinen oli niinikään jokapäiväistä, mutta sekin\nravitsevaa ja hyvää laatua. Kun kerran eräs Malmbergin vieras, hieno\nnainen Helsingistä, hieman arastellen maisteli annostaan, lausui\nisäntä: \"niele vain, ei se myrkkyä ole\".\n\nNoin v. 1846 osti Malmberg Kauppilan (katso II, 158) läheisyydessä\nolevan Marielundin tilan. Erinomaisella tarmolla ja taidolla viljeli\nhän näitä maitaan, ollen tässäkin suhteessa tienraivaajana Suupohjan\nkansalle. Palkollistensa töissä nähtiin hänet usein mukana johtamassa\nja neuvomassa ja monesti käänsi hän silloin puheensa hengellisiin\nasioihin. Aikuisin talvisaamuina, ennenkuin kukaan talossa vielä oli\nehtinyt nousta, kuului isännän veisuu tallin yliseltä, minne hän oli\nmennyt heittämään heiniä hevosilleen. [Kert. Sofia Helander, Charlotte\nAchrén, N. G. Arppe, y.m.] Kuvaamaan elämää Malmbergin kodissa\nlainaamme tähän seuraavan hänen renkinsä J. K. Kuljun kirjeen: \"Tulkaa\ntänne renkitupaan illalla katsomaan. Siellä on 12 renkiä. Nuo, jotka\nkenkiä tekee ja kirvesvartta vuolee, ne ulkomuistista veisaileepi\njotakin hengellistä virttä, etkä milloinkaan kuule rivoa sanaa tahi\nturhia jaarituksia heiltä. Mennäänpä talon toiseen päähän. Siellä on 8\npiikaa ja muita vieraita vaimoja. Sielläkään et kuule itkua etkä\nkielen surinaa, siellä kuulet ihanaa veisuuta. Isännän käskystä sai\njokainen, joka tahtoi, klo 8:sta ottaa kirjan käteensä. Sen aikuisia\nkirjoja oli kaikenlaisia väen tuvassa saatavina, talon omia. Niin oli\npalkkaväen asia talossa viikon aikana. Siellä kilvan tehtiin tehtävät.\nNämä kaikki isännän vaikutuksesta. -- Sunnuntaina palkkaväki innolla\nriensi kirkkoon, kun isäntä oli saarnaava omassa kirkossa. Täytyi\nkumminkin käydä lupaa pyytämässä, sillä silloin näet tuli satoja\nhevosia kartanoon, ja hän määräsi kenenkä rengeistä piti jäädä\nihmisten hevosia ruokkimaan ja juottamaan. Entäs piikaparat, jotka\neivät milloinkaan päässeet omaan kirkkoon, kun Malmbergilla oli tapana\nantaa murkinaa sunnuntaisin kaukaisille. Siinä meni piioilta aika\nruoan valmistamiseen. Mutta sittenpä piiat vietiin hevosilla\nkappelikirkoille\". [Elis Bergroth, Suomen kirkko II, s. 733.]\n\nOlemme huomauttaneet heränneitten suurista perhejuhlista. Moni\ntämmöinen tilaisuus, niinkuin esim. \"Venellin häät\" Espoossa (II, s.\n410-420), on saanut historiallisen merkityksen. Malmbergin kodissa\nvietettiin monta semmoista juhlaa. Yksi näistä oli kahden vasta\nvihityn papin, _Alfred Kihlmanin_ ja _Reinhold Helanderin_ häät\nheinäkuun 9 p:nä 1846. Edellinen näistä, myöhemmin tunnettu koulu- ja\nliikemiehenä, oli syntynyt 1825 ja tuli ylioppilaaksi 1843. Yliopiston\nnuorisossa siihen aikaan liikkuva herätys oli vetänyt hänetkin\npuoleensa ja hän antautui jumaluusopilliselle uralle. Saatuaan siihen\nluvan, vaikkei hän vielä ollut määräikää saavuttanut, vihittiin hänet\npapiksi kesäkuun 16 p:nä 1846 ja määrättiin isänsä, Kruununkylän\nkirkkoherran A. K. Kihlmanin apulaiseksi. Kihlman oli teräväpäinen,\nmiettivä ja tarmokas mies ja siihen aikaan sydämestään herännäisyyteen\nmieltynyt. Samana päivänä, kuin hän, vihittiin papiksi myöskin vasta\nmainittu Reinhold Helander, A. Helanderin nuorin poika, joka oli\nsyntynyt 1824. Viimemainitun morsian, Sofia Forsman, oli paljon\noleskellut Malmbergin kodissa, ajoittain asunutkin siellä, jonka\nvuoksi pidettiin hyvinkin luonnollisena, että hänen häänsä vietettiin\nsiellä. Olihan sitäpaitsi hänen sulhasensa Malmbergin läheisen ystävän\nO. H. Helanderin veli ja itsekin tuttu talossa. Kihlman taas oli\nkihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Angelika Fabritiuksen kanssa,\njonka sisaren kanssa Malmbergin lanko F. H. Bergroth oli naimisissa.\n[Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Koska v. Essen vasta oli\nmuuttanut Ylihärmään eikä vielä ollut ehtinyt saada kuntoon sikäläistä\nasuntoaan, päätettiin että Kihlmaninkin häät vietettäisiin Malmbergin\nkodissa. [Kert. Sofia Helander.]\n\nJo aikoja ennen oli Malmberg kutsunut vieraita näihin kaksinkertaisiin\nhäihin. Niitä tulikin ja tuli paljon. Etelästä saapuivat F. H.\nBergroth ja hänen veljensä K. Edvard vaimoineen, joihin matkalla\nliittyi Alavuuden vasta nimitetty kirkkoherra, Lauri Stenbäckin veli\n_K. F. Stenbäck_, joka oli naimisissa K. K. von Essenin sisaren\nkanssa, sekä A. N. Holmström, Jos. Grönberg y.m. Savosta tulivat J. I.\nBergh, Paavo Ruotsalainen ja J. L. Niskanen, Nivalasta Wilh. Niskanen,\nPyhäjärveltä Schwartzberg, pohjoisesta A. Helander. J. M. Stenbäck\ny.m. Miltei kaikki lähiseudun heränneet papit vaimoineen ja suuri\njoukko muita heränneitä, säätyläisiä ja talonpoikia, täyttivät huoneet\nahdinkoon asti. Useat vieraista tulivat jo hääpäivän edellisenä\niltana. Silloin saapui Paavokin. Hän astui rohkeasti saliin, jonka\nlattiaa paraikaa pestiin. Samassa huoneessa soitti joku pianolla\nvirttä. Paavo, joka oli hyvin soitannollinen, alkoi veisata samaa\nvirttä, johon syrjähuoneista tulevat vieraat voimakkaasti yhtyivät.\nVirren vaiettua laskeutui Paavo polvilleen, rukoillen ääneen palavan\nrukouksen. Tuskin oli yksikään silmä kuiva, kun ukko nousi ylös ja\nalkoi tervehtiä isäntäväkeä ja vieraita. Vasta tämän jälkeen saivat\nlattianpesijät jatkaa keskeytettyä työtään.\n\nMalmberg vihki nuoret parikunnat. Kolme päivää viipyivät kaukaiset\nvieraat sekä suuri osa muitakin häätalossa. Aika kului nopeasti\nhartauspuheita kuullessa, veisatessa ja keskusteluissa. Paavo, joka\nviihtyi erinomaisen hyvin, oli koko ajan virkeällä mielellä, piti\nmonta seurapuhetta, toisen toistaan elävämmän. Tuon tuostakin nähtiin\njonkun yksityisesti häntä puhuttelevan. Ja hän oli väsymätön\nneuvomaan, nuhtelemaan, kehoittamaan. Ehkä aavisti hän, että tämä oli\nhänen viimeinen käyntinsä Suupohjassa. -- Joskus kuului\nvinttihuoneesta ja vinniltä, missä useimmat papit asuivat, väittelyä,\njoka pari kertaa yltyi kiivaaksikin. Se koski Lutherin postillan\nsuomennosta, jota F. O. Durchman ja A. V. Ingman paraikaa valmistivat.\nLuettuaan muille muutamia paikkoja käännöksestään, saivat he kuulla\nankaria muistutuksia \"uusien sanojen käyttämisestä, joita ei kansa\nymmärtäisi\". Ingman, joka oli masentuneella mielellä vaimonsa\npari viikkoa sitten tapahtuneen kuoleman johdosta, ei ottanut\npaljon osaa väittelyyn, mutta sitä tulisemmin puolusti Durchman\n\"puhtaan suomenkielen käyttämistä saarnoissa ja uskonnollisessa\nkirjallisuudessa\". Sopua ei tämä väittely kuitenkaan rikkonut, vaikka\nuseimmat olivat tyytymättömät \"Durchmanin uutuuksiin\". Ainoa seikka,\njoka tässä tilaisuudessa loukkasi moniaita vieraita, oli tuo näiden\nmielestä \"ylimielinen varmuus\" ja \"komentava mahtavuus\", millä\nMalmberg, Durchman ja muutamat muutkin Suupohjan heränneitten johtavat\nhenkilöt painoivat alas jokaisen sanan, joka ei ehdottomasti\nmukautunut kaikin puolin kannattamaan vallitsevaa katsantotapaa.\nNiinpä arveltiin, että Kimon tehtaan omistaja Otto von Essen, joka,\nsamoinkuin O. H. Helander, oli taipuvainen vähän toisenkaltaiseen\nkäsitykseen, joutui liika ankaran kohtelun alaiseksi. Mutta\nminkäänlaista hajaannusta ei silti tapahtunut. Päinvastoin puhuvat\nkumpikin lähinnä seuraavina vuosina kirjoittamissaan kirjeissä\nMalmbergista mitä suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä.\n\nMarielundista lähtivät useimmat vieraat Alahärmään saattamaan Ingmanin\npuolisoa haudan lepoon. Siellä jatkettiin yhdessäoloa Jumalan sanan\nviljelemisellä ja veisuulla. Suru-, niinkuin ilojuhlissa noudattivat\nheränneet tätä tapaa. Ilman hartauseuroja ei jaksettu surua kantaa,\nilman niitä ei ollut ilo iloa. Alahärmästä palasivat eteläänpäin\nmatkustavat vieraat parin päivän jälkeen Lapualle. Marielundissa\nnytkin kokoonnuttiin. Siellä pidettiin vielä seuraavana päivänä\nlähtöseurat, jonka jälkeen vieraat lähtivät. Kaikkiaan olivat he\nviipyneet seurapaikoissa 8 päivää, matkoja lukuunottamatta. Ilman\npalavaa rakkautta eivät isäntäväki eivätkä vieraat olisi tällaista\nvierailua kestäneet. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; kert.\nKarolina Bergroth, Jos. Grönberg, Adolfina Kemell o. s. Ottelin, Sofia\nHelander, y.m.; Reinhold Helanderin aikoinaan omistama kirjekokoelma\n(nyt Kirkkohistoriallisen seuran oma).]\n\nLyhytkin silmäys Etelä-Pohjanmaan seurakuntien paimenmuistoihin\n1840-luvun keskivaiheilla vakuuttaa meitä siitä, että heränneitten\npappien luku näillä seuduin oli hyvin suuri. Heidän kauttansa\nleviämistänsä levisi liike. Luettelemme tässä huomattavimmat heistä:\n_J. H. Roos_, synt. 1818, v.t. kappalainen Kristiinankaupungissa\n(1843-45) ja Uuskaarlepyyssä (1845-53), K. F. Stenbäck Alavuudella, A. N.\nHolmström Kuortaneella, O. V. Forsman saarnaajana Pirttikylässä, mistä\nv. 1847 pääsi kappalaiseksi Peräseinäjoelle, _Vilhelm Ingman_, synt.\n1820 ja vihitty papiksi 1842, armovuodensaarnaajana Kauhavalla,\nJ. V. Nybergh kirkkoherranapulaisena Ilmajoella, Jaakko Vegelius ja\nhänen apulaisensa _Jaakko Esaias Vegelius_, synt. 1817 ja vihitty\npapiksi 1840 Maalahdella, O. H. Helander, Munsalassa, _E. J.\nSnellman_ kirkkoherrana Laihialla, Fredrik Östring vuodesta 1845\npitäjänapulaisena Maalahdella, F. O. Durchman Isokyrössä, N. K.\nMalmberg Lapualla, J. R. Hedberg (katso II, s. 423) virka- ja\narmovuodensaarnaajana Vöyrissä, K. V. Lybeck (katso II, s. 463)\nkirkkoherranapulaisena Mustasaarella (1844-1848), _Jaakko\nSimelius_, synt. 1821, vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena\nRaippaluodossa, K. K. von Essen Ylihärmässä, A. V. Ingman\nAlahärmässä, P. V. Sandelin Maksamaalla, E. Svahn Purmossa,\n_Juhana Julius Häggman_, synt. 1823 ja vihitty papiksi 1846,\nkappalaisenapulaisena Terijärvellä vuodesta 1847, _Heikki Moliis_\nkappalaisena Pietarsaaressa, B. H. R. Aspelin (II, s. 445) Vetelissä,\nAlfred Kihlman Kruununkylän kirkkoherran ja kappalaisen apulaisena\n1846-50, _Otto Isak Appelberg_, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1843,\nvälisaarnaajana Kokkolassa vuodesta 1846, _Frans Petter Kemell_,\n(josta vasta enemmän), ylimääräisenä pappina _Lappajärvellä, Kaarle\nAdolf Lilius_ kappalaisena _Kortesjärvellä_, K. Johansson kappalaisena\nVimpelissä ja _Aleksanteri Jaakko Gummerus_, joka, oltuaan\nylimääräisenä pappina Kokkolassa 1831-1846, viimemainittuna vuonna\npääsi Kannuksen kappalaiseksi. Vielä on mainittava etenkin yksi mies,\njoka loistavalla tavalla täydentää niitä suuria lahjoja, joista\nSuupohjan herännäisyys on niin rikas. Tarkoitamme Lauri Stenbäckiä,\nsillä hänenkin tapaamme tähän aikaan näillä tienoin. Hänet oli näet\nnimitetty hoitamaan Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirkaa elokuussa\n1846, ja muutamia viikkoja myöhemmin sai hän vakituisena tämän viran.\n[Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI,\n319.]\n\nSuupohjan herännäisyys oli kasvanut mahdiksi, jonka voittoisaa\nleviämistä ja juurtumista kansaan ei enää voitu estää. Heränneitten\nsuuret kokoukset ja heidän tiheät matkansa pitäjästä toiseen painoivat\nkoko seutuun omituisen leiman. Matkustaja, joka sunnuntaisin aamulla\nmatkusti Etelä-Pohjanmaan lakeudella, pääsi tuskin kulkemaan niiden\nkirkkojen läheisyydessä, missä herännyt pappi saarnasi. Omasta ja\nlähiseurakunnista riensi kaikilla teillä ihmisiä näitä pappeja\nkuulemaan, jättäen oman kirkkonsa tyhjäksi, jollei siinä sinä pyhänä\nherännyt pappi saarnannut. Tienhaaroissa koettivat monesti nimismiehet\npakottaa ihmisiä kääntymään kotikirkolle, mutta se oli turhaa.\nIhmistulva oli liika suuri, se joko jatkoi matkaansa kiellosta\nhuolimatta tahi lähti toista tietä kulkemaan määräpaikkaansa. Turhat\nolivat niinikään kirkkoherrojen ja kontrahtirovastien ehkäisevät\nneuvot ja varoitukset. Ei niistä enää kukaan välittänyt. Kuvaava on\nseuraava kertomus. Vaasan alisen rovastikunnan lääninrovasti J. J.\nEstlander lausui kerran eräässä tilaisuudessa, missä oli koolla paljon\npappeja: \"Kyllä on hyvin ikävää, että tahdotaan kuulla ainoastaan n.s.\nheränneitä pappeja, jätetään oma kirkko tyhjäksi ja kuljetaan pitkät\nmatkat jotakin suosittua saarnamiestä ihailemaan. Täytyyhän meidän\nluonnon valtakunnassakin kuunnella ei ainoastaan satakielen ääntä,\nvaan korpinkin ja vareksen. Näillekin on Luoja antanut luvan laulaa\".\nSanat olivat lausutut lähinnä K. K. von Essenille, joka tässä\ntilaisuudessa oli puolustanut heränneitä pappeja. Tämä vastasi: \"Mutta\nmissä valita voipi, siellä ainakin minä lähden satakieltä kuulemaan.\"\n[Kert. J. V. Nybergh y.m.]\n\nAinoastaan kaksi kirkkoherraa koetti vieläkin turvautua ilmiantoihin\nja pakkokeinoihin. Toinen oli Lappajärven kirkkoherra Jaakko Fellman,\ntoinen Kokkolan kirkkoherra S. V. Appelgren. Edellinen näistä\nvainoista kiinnittää huomiomme vasta mainittuun Frans Petter\nKemelliin. Tämä huomattava mies syntyi v. 1817 Ylivieskassa, missä\nisänsä oli lukkarina. Hänet vihittiin papiksi v. 1842 ja määrättiin\nylimääräiseksi papiksi Lohtajalle. Jo siihen aikaan oli hän herännyt.\nSeurakunnan kirkkoherra K. K. Elfving ei kuulunut heränneisiin, mutta\nhänen ankaran lailliset saarnansa olivat saaneet ihmiset levottomiksi\nsielunsa tilasta. Eikä hän sitäpaitse vastustanutkaan alkavaa\nherännäisyysliikettä, joka virkosi eloon Johannes-luonteisen Kemellin\nsaarnoista ja sielunhoidosta. Lohtajalla ollessaan meni Kemell\nnaimisiin Adolfina Ottelinin kanssa, joka oli maanmittari A. Ottelinin\ntytär. Isä koetti kaikin tavoin estää tytärtänsä liittymästä\nheränneisiin. Niinpä hän esim. lähetti hänet Porvoon piispan luo, joka\noli hänen veljensä. Tämä koetti neuvoa ja varoittaa, jotta ei nuori\n\"eksytetty\" nainen \"saattaisi isäänsä ja setäänsä murheella hautaan\".\nMutta turha oli sekin keino. Adolfina Ottelin pysyi vakaumuksessaan,\nsolmi liittonsa Kemellin kanssa 1846 ja lähti tukemaan häntä hänen\ntaisteluissaan Lappajärvellä, mihin hänet samana vuonna määrättiin\nkirkkoherranapulaiseksi. Täällä oli Jaakko Hemming ollut ylimääräisenä\npappina (1843-45) Ja saanut aikaan huomattavan herätyksen, jota\nseurakunnan kirkkoherra, yllämainittu J. Fellman karsain silmin oli\nkatsellut. Innolla ja lämmöllä jatkoi Kemell Hemmingin työtä.\nLähiseurakunnistakin, varsinkin Evijärveltä ja Kortesjärveltä kävi\nihmisiä häntä kuulemassa. Fellman ei voinut kärsiä sitä, että\nherännäisyysliike kasvamistaan kasvoi. Kun kaiken lisäksi tuli levisi\nhänen omaan kotiinsakin, päätti hän ryhtyä tehokkaisiin\ntoimenpiteisiin. Kaikki, joilta hän luuli voivansa apua saada, pani\nhän liikkeelle. Eräänä päivänä saapui heränneitten seuraan pitäjän\nnimismies, vaatien ihmisiä hajaantumaan. Kemell, jonka puoleen hän\nvaatimuksellaan ensin kääntyi, kehoitti häntä seuraväeltä\ntiedustelemaan, minkä tähden näin lukuisasti oli kokoonnuttu.\nNimismies ryhtyi ottamaan kirjaan tilaisuudessa saapuvilla olevien\nnimet, mutta pitkälle ei hän ehtinyt, ennenkuin tavattoman voimallinen\nveisuu ja kansajoukon vakava käytös estivät häntä jatkamasta.\nMurtuneen näköisenä poistui hän seurapaikasta. Yhtä herkkätuntoinen\nei Fellman ollut. Hän kyllä kohteli Kemelliä kohteliaasti, mutta\nilmoitti syyskuun 2 p:nä 1846 kontrahtirovastilleen J. Höckertille\nkirjoittamassaan virkakirjeessä, että Kemell vastoin hänen kieltoaan\noli pitänyt luvattomia hartauskokouksia, joihin paljon ihmisiä,\nnuoria ja vanhoja, oli kokoontunut. Tämän johdosta lähetti Höckert\nKemellille varoituskirjeen, jossa hän \"koetti selvittää\nviimemainitulle, että senkaltaiset kokoukset turmelevat järjestystä\neivätkä herätä hartautta, vaan synnyttävät eripuraisuutta ja\nselkkauksia\". Kemell vaan jatkoi työtään seurakunnassa niinkuin\nennenkin. Kesäkuun 21 p:nä 1847 lähetti Fellman Höckertille uuden\nsyytöskirjan, missä hän ilmoitti, \"ettei Kemell ollut lakannut eikä\nluvannutkaan lakata luvattomia kokouksia pitämästä\". Höckert\nilmoitti asiasta tuomiokapitulille, joka päätti kutsua syytetyn\nsuullisesti kuulusteltavaksi. Syyskuun 8 p:nä 1847 oli asia esillä\ntuomiokapitulissa. Puheenjohtajan, tuomiorovasti Edmanin kehoittamana\nvastasi Kemell häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Hän lausui, \"ettei\nhän ollut pitänyt mitään luvattomia kokouksia eikä semmoisiin ottanut\nosaa, vaan ainoastaan kutsuttuna papillisiin toimituksiin, kuten\nristiäisissä, häissä tahi maahanpaniaisissa, isäntäväen kehoittamana\nkokoontuneille vieraille lukenut Jumalan sanaa, jonkun saarnan tahi\nmuuta kirjaa sekä antanut veisata muutamia virsiä.\" Edmanin\nmuistutuksen johdosta, että Kemell oli velvollinen noudattamaan\nesimiestensä käskyjä ja varoituksia, kielsi tämä kummastellen\nkysymyksessä olevassa suhteessa milloinkaan saaneensa muistutusta\nrovasti Fellmanilta, joka aina oli kohdellut häntä hyvin\nystävällisesti, \"jonka tähden hän oli luullut toimineensa rovastin\nmielen mukaan neuvomalla seurakunnan jäseniä Jumalan sanassa, etenkin\nkoska heidän heikko lukutaitonsa ja kristinuskontietonsa sitä enemmän\nkaipasivat parantamista, kuin rovasti muun ohessa koko vuoden aikana\noli saarnannut vain yhden kerran ja hyvin harvoin käynyt kinkereissä.\"\nEdmanin selitettyä \"luvattomien ja luvallisten hartausseurojen\neroituksen\", sanoi Kemell niin käsittäneensä virkansa, että \"hänen,\nniin usein kuin tilaisuutta siihen olisi, sanankuulijoittensa kanssa\ntulisi viljellä Jumalan sanaa, varsinkin koska nämä olivat osoittaneet\nsitä haluavansa, kernaammin kuin kuluttaa aikaa turhilla puheilla ja\nsynnillisiin huvituksiin\", vedoten tässä yhteydessä muutamiin\nesivallan käskyihin ja säädöksiin. Myöskin sanoi hän käyneensä\nkontrahtirovasti Höckertin luona saadakseen neuvoja tässä asiassa,\nmutta ei tavanneensa häntä kotona. Lopuksi vaati Kemell, että Fellman,\n\"joka lähinnä oli aiheuttanut hänen pitkän ja kalliin matkansa\nTurkuun\", velvoitettaisiin korvaamaan hänen kustannuksensa.\n-- Tuomiokapituli, joka piti rovasti Fellmanin kontrahtirovasti\nHöckertille lähettämiä virkakirjoituksia syyskuun 2 p:ltä 1846 ja\nheinäkuun 21 p:ltä 1847 täysin luotettavina, tuomitsi Kemellin saamaan\nvaroituksen tuomiokapitulin edessä, \"koska hänen pitämiään\nuskonnonharjoituksia ei voitaisi pitää kotihartautena, vaan semmoisina\nhartauden harjoittamiseksi toimeenpantuina yksityisinä kokouksina,\njotka kun. kirje 1 p:ltä joulukuuta 1713 ja 12 p:ltä tammikuuta 1726\n14 p:nä joulukuuta 1734 tehdyn valtiopäiväpäätöksen vahvistamina\nkonventikkelien nimisinä kieltävät.\" Tietysti vapautettiin Fellman\nsuorittamasta Kemellin matkakustannukset. Viimemainittu ei valittanut\npäätöksestä, vaan alistui vastaanottamaan tuomiokapitulin varoituksen.\nHänen kummankin matkansa Turkuun maksoivat ystävänsä Lappajärvellä\nauliisti. Kemell jatkoi työtänsä Lappajärvellä entiseen tapaan.\nFellman kyllä vielä kerran lienee virallisesti huomauttanut Höckertiä\nasiasta, mutta ilman mitään seurauksia. [Kert. yllämainittu Adolfina\nKemell; Turun tuomiokapitulin päätös Kemellin asiassa jäljennöksenä,\njonka ovat oikeaksi todistaneet R. Helander ja Bernh. Sarlin.]\n\nKokkolan kirkkoherran S. V. Appelgrenin toimenpiteet\nherännäisyyden vastustamiseksi kohdistuivat varsinkin seurakunnan v.t\npitäjänapulaiseen, ennen mainittuun I. O. Appelbergiin. Jo monta\nvuotta oli näillä seuduin liikkunut herätys. Etenkin Appelbergin\ntultua seurakuntaan (1846), oli se päivä päivältä kasvanut. Rovasti\nAppelgren, joka ei ollut heränneitten ystävä, rupesi tuota nuorta\npappia vastustamaan. Kun ei muu auttanut, syytti hän häntä\ntuomiokapitulissa huhtik. 28 p:nä 1847 \"körttien suosijaksi\",\n\"vanhanaikaisesti dogmaattisista saarnoista\", \"kierosta,\nyksipuolisesta opista, jossa ei ollut sisältöä\", sekä siitä, ettei hän\nvalmistanut saarnojaan, \"joista sentähden puuttui järjestystä ja\njoissa samoja asioita toistettiin\". Niin äkänen oli Appelgren,\nettä hän kirjoituksessaan ylönkatseellisesti puhui myöskin\nAppelbergin \"kurjasta lausuntotavasta\". Kirjoituksesta ei tietysti\npuuttunut noita tavallisia moitteita 'loukkaavista hyökkäyksistä',\n'jesuiittalaisuudesta' y.m., mutta varsinaista syytöstä seurojen\npitämisestä hän 'vaikeasti hankittavien todistusten puutteessa' ei\ntehnyt. Valituksen pontena oli pyyntö, että Appelberg siirrettäisiin\ntoiseen seurakuntaan.\n\nSiinä selityksessä, jonka tuomiokapituli vaati syytetyltä, lausuu tämä\nmuun ohessa: \"Rovasti Appelgren perustelee anomustaan minun pois\nsiirtämisestäni sillä, että minä olisin 'körttien lämmin suosija'.\nTämän johdosta saan syvimmässä nöyryydessä ilmoittaa, että, kun\nviimeksi kuluneina 17 vuotena seudullamme on huomattu voimallisempi ja\nyleisempi herätys kristilliseen elämään, niin sielunsa tilaa\nhuolehtimaan ruvenneet ihmiset, totellen Jumalan ääntä sanassa ja\nomassatunnossa, ovat koettaneet luopua ei ainoastaan törkeistä\nsynneistä, vaan myös hienommasta, mutta silti ei vähemmän\nvaarallisesta maailmallisesta elämästä, joka ilmenee myöskin\nturhamaisissa ja ylöllisissä vaatteissa, sekä pukeutuneet\nyksinkertaiseen, siistiin pukuun, niinkuin Jumalan sana vaatii.\nNoudattaen isien tapaa, ovat talonpojat sentähden yksinkertaisuuden\ntakia pukeutuneet körteillä varustettuihin röijyihin sekä siitäkin\nsyystä, että tämä puku oli talonpoikien tavallinen puku, ennenkuin\nnykyajan turhamaisuus pääsi vallalle maassamme. Tullessani Kokkolaan,\nlöytyi täälläkin muutamia, jotka omantunnon tähden olivat ruvenneet\nkäyttämään tätä yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää pukua,\njotapaitse toiset, jotka minun tänne muuttoni jälkeen ovat heränneet,\novat luopuneet entisestä huonosta elämästänsä ja sen kera myöskin\nylöllisistä vaatteista sekä ruvenneet käyttämään vanhaa pukua.\nMilloinkaan pitämättä tätä pukua kristityn tuntomerkkinä ja koskaan\nvaatimatta tämmöistä muutosta vaatteissa, en kuitenkaan ole voinut\nolla hyväksymättä heidän menettelyään, enkä ole uskaltanut astua\nsanankuulijoitteni omiatuntoja liika likelle taistelemalla tätä\nmaailman silmissä, niinkuin tiedän, hyvinkin epämieluista\nvaatemuutosta vastaan. Viha elävän kristillisyyden ilmauksia vastaan\non tällä paikkakunnalla tuottanut sielunsa tilaa huolehtiville\nihmisille pilkkanimen 'körttiläiset'; ja kun nämä ihmiset neuvoa\nkaivaten ovat kääntyneet jonkun sielunpaimenen, minun tahi jonkun muun\npuoleen, on soimaus merkinnyt semmoisen papin nimellä 'körttipappi'.\nSyrjäyttäen pääasian, elävän kristillisyyden ilmauksen, on rovasti\nAppelgrenkin pilkkaavan maailman tavoin nimittänyt minua 'körttien\nlämpöiseksi suosijaksi', 'körttipapiksi' y.m. -- -- Rovasti Appelgren\nsanoo oppiani 'kieroksi'. Vaikeaa olisi ymmärtää, mitä hän tällä\ntarkoittaa, jollei rovasti A. itse selvittäisi asiaa arvostelemalla\nsaarnojani. Hän sanoo niitä muun ohessa 'vanhanaikaisesti\ndogmaattisiksi'. Tämä on siis tuo 'körttejä' seuraava kiero oppi.\nMinua ei syytetä uudesta, evankelis-lutherilaisen seurakunnan uskolle\nja tunnustukselle vieraasta opista, vaan vanhanaikaisesti\ndogmaattisesta esi-isiemme opista. Tätä oppia on rovasti Appelgren\nkunnioittanut nimityksillä 'kiero, yksipuolinen, sisällyksetön'. Tätä\nsyytöstä en voi ryhtyä kumoamaan, koska sen kautta sekaantuisin\ntuomiokapitulin tehtäviin, syytös kun ei ole suunnattu minua, vaan\nseurakunnan oppia vastaan. Saan vain syvimmässä nöyryydessä vakuuttaa,\netten ole opettanut muuta oppia, kuin tuota 'vanhanaikaisesti\ndogmaattista', joka löytyy raamatussa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa.\nTätä oppia tahdon julistaa ja tunnustaa ja olen sitä edelleen\njulistava ja tunnustava, jos sitä leimattaisiinkin vaikka vielä\nhäpeällisemmillä häväistyssanoilla, kuin rovasti Appelgren sille on\nomistanut\". -- Saarnansa muotoa, jota vastaan Appelgren oli tehnyt\nmoittivia muistutuksia, puolustaa Appelberg seuraavin sanoin:\n\"Esitystäni olen koettanut sovittaa seurakunnan mukaan, johon kuuluu\nsekä sivistyneitä että sivistymättömiä. Korutonta totuutta en\nkuitenkaan ole voinut enkä saanutkaan salata. Olen myöskin koettanut\noppia tuota vaikeaa taitoa, joka saa yksinkertaisimmatkin esitystä\nkäsittämään, muistaen Lutherin sanoja: 'Minulla on paljon niitä\nvastaan, jotka saarnoissaan mukaantuvat ylhäisten ja oppineitten\nsanankuulijain vaatimusten mukaan, eivätkä huoli alhaisen kansan\ntoivomuksista. Rehenteleminen korkeilla ja komeilla sanoilla pahentaa\nenemmän, kuin se rakentaa'. Sentähden en ole puhunut 'korkeilla\nsanoilla' enkä 'suurella viisaudella', vaan suurimmassa\nyksinkertaisuudessa. -- -- Rovasti Appelgren väittää minun saarnaavan\n'välttävästi saarnojani valmistamatta', sanoen että esityksestäni\nsentähden puuttuu 'järjestystä' ja että siinä 'toistan yhtä ja samaa'.\nHyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että minä, vaikka minun on\ntäytynytkin saarnata miltei joka pyhä ja vaikka muut virkatoimet\ntuottavat minulle paljon rasitusta, paraan ymmärrykseni mukaan, mikäli\nolen voinut, olen saarnojani valmistanut. Saarnojeni tarkoituksena on\nollut sielujen kääntyminen Jumalan tykö ja tosi hartauden\nherättäminen, eikä oma kunniani. Sentähden en ole tavotellut terävää,\nfilosofisiin määritelmiin haaraantuvaa järjestelmää, jolla tuo\ntarkoitus hyvin pienessä määrässä olisi saavutettavissa, vaan\nsemmoista yksinkertaista, tekstin mukaista ohjetta, jota olen pitänyt\nsanankuulijaini käsityskyvylle sopivimpana. Mutta sekavasta,\n'järjestystä' vailla olevasta esityksestä ei voi sivistyneinkään\nkuulija minua syyttää. Että saarnani taasen olisivat vain 'yhden ja\nsaman matkimista', on niinikään valheellinen syytös; sillä myöntää en\nvoi, että aina selvittäisin vain samaa opinkohtaa syrjäyttämällä\nkristinuskon muita totuuksia. Jos sitä sanotaan 'yhden ja saman\nmatkimiseksi', että olen saarnannut syntisten ehdotonta kääntymistä\nJumalan tykö, samaa langenneille syntisille välttämätöntä\nautuudenjärjestystä, samaa parannusta ja uskoa, joka johtaa Jumalan\ntykö, samaa pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä y.m.,\nniin olen kyllä syyllinen rovasti Appelgrenin syytöksiin, mutta kaikin\npuolin oikein olen tässä kohden menetellyt\". Kummastellen, että juuri\nrovasti Appelgren oli syyttänyt hänen saarnojaan loukkaavista\nlauseista ja huonosta muodosta sekä torjuen muitakin tähän kuuluvia\nmoitteita, pyytää Appelberg, että tuomiokapituli, hylkäämällä\nAppelgrenin kanteet, sallisi hänen jäädä Kokkolaan.\n\nJollei Appelgren ollut valinnut sanoja tehdäkseen Appelbergin\nepäluulonalaiseksi tuomiokapitulissa, niin ei viimemainittukaan\nvastauksessaan ole kohtelias suuttunutta esimiestään kohtaan. Sitä\ntodistaa esim. seuraava kohta hänen selityksessään. \"Hyökkäyksistä\nmuita n.s. körttipappeja vastaan vastatkoon rovasti Appelgren itse. En\ntiedä kunnianarvoisan tuomiokapitulin näihin asti vihkineen\nminkäänlaista pappiskuntaa nimellä 'körttisaarnaajat'. Salaviittaus\nritarikunnasta on vanhastaan tunnettu kavala keino tehdä pyhäin\nihmisten yhteyttä epäluulonalaiseksi valtion silmissä. Ei olisi\nrovasti Appelgrenin pitänyt lähteä tälle häpeälliselle tielle. Rovasti\nAppelgren enentää syytöksensä ilkeyttä lisäämällä 'likeisesti sukua\nIgnatius Loyolan opetuslapsille'. Kun huomaa, että syytös on tähdätty\nainoastaan niitä opettajia vastaan, jotka uskollisesti tahtovat\nseurata Jumalan sanaa ja esivallan käskyjä, ymmärtää helposti, miten\ntörkeä ja kauhea tämä soimaus on. Se on aivan yhtä törkeä kuin jos\njoku väittäisi rovasti Appelgrenin muiden samanmielisten\nsielunpaimenten kera muodostavan munkkikunnan lammasten keritsemistä\nvarten, likeisesti sukua Simon Maguksen opetuslasten kanssa. Semmoinen\nväite, semmoinen solvaus olisi tosiaankin hyvin loukkaava rovasti\nAppelgrenille Sitäpaitsi jätän korkeasti valistuneiden esimiesteni\npäätettäväksi, ketkä ovat läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Ignatius\nLoyolan opetuslapsiin, hiljaisetko maassa vai ne, jotka esiintyvät\nkäyttäen perusteettomia syytöksiä, haukuntanimiä, kavalia\nsalaviittauksia ja mitä muita keinoja tahansa, saavuttaakseen\ntarkoituksensa\".\n\nAppelgrenin valitus ei näy aiheuttaneen mitään toimenpiteitä\ntuomiokapitulin puolelta. Appelberg sai jäädä Kokkolahan, missä hän\ntoimi pappina vielä monta vuotta tämän jälkeen. [I. O. Appelbergin v.\n1847 tuomiokapituliin antaman selityksen jäljennös, jonka ovat\noikeaksi todistaneet Alfred Kihlman ja F. O. Durchman; Paimenmuisto.]\n\nJoskus tapahtui, että nimismiehetkin virkatoimillaan koettivat\nehkäistä herännäisyyden leviämistä. Niinpä esim. Kauhavan nimismies N.\nRahm heinäkuun 24 päivänä 1848 päivätyssä, Lapuan sijaiskirkkoherralle\nVilhelm Ingmanille osoitetussa virkakirjeessä moittien puhuu siitä,\nettei hänen juhannuspäivänä samana vuonna Alahärmän ja Kauhavan\nkirkkoihin lähettämäänsä kuulutusta hartausseuroista ollut luettu\nsanottujen seurakuntien kirkoissa ja ettei Lapuan kirkkoherra J. D.\nAlcenius, joka vielä siihen aikaan hoiti virkaansa, ollut ryhtynyt\nminkäänlaisiin toimenpiteisiin asian johdosta. Rahmin kirjoitus on\ntavattoman sekava, niin että on vaikea saada selville, mitä hän\noikeastaan vaatii. Ikäänkuin uhkauksena hän siihen liittää näin\nkuuluvan, maaliskuun 20 päivänä 1848 päivätyn keisarillisen\njulistuksen; \"Me Nikolai ensimmäinen -- -- -- teemme tiettäväksi, että\narmossa olemme nähneet hyväksi selittää, että tätä ennen armollisesti\nilmoittamamme armollinen kielto kuulumasta salaisiin seuroihin, minkä\nlaatuisia nämä sitten ovatkin, myöskin koskee alamaisiamme Suomessa\nilman poikkeuksetta\". Kirjoituksessaan lausuu Rahm muun muassa: \"En\ntarkoin tiedä, mitä kuulutuksessani mainituissa seuroissa toimitetaan,\npaitsi lukemista ja veisaamista. Olen kyllä kuullut, että niissä\npukataan ja pusketaan, niinkuin pukkien tapana on, syljetään toisiaan\nkasvoihin, jota en kuitenkaan kernaasti tahdo uskoa. Mutta kuka\ntietää, mitä näissä seuroissa salaisuudessa tehdään, sillä salaa kansa\nkokoontuu, enkä minä vielä koskaan ole saanut kutsua tämmöiseen\nkokoukseen\", Tästä virkakirjeestä päättäen oli Ingman tylysti\nvastannut johonkin Rahmin samaa asiaa koskevaan aikaisempaan\nkirjeeseen. Ehkä siitä säikähtyneenä sanoo viimemainittu \"toistaiseksi\njättävänsä asian\". [J. N. Rahmin yllämainittu virkakirje.]\n\nSyksyllä 1846 sattui Marielundissa tapaus, joka, kun se tuli\ntunnetuksi, kaikkialla heränneitten piireissä herätti levottomuutta ja\nsurua. Alfred Kihlman kirjoittaa siitä muutamia päiviä myöhemmin:\n\"---- -- Miltei kovin isku, joka olisi voinut meitä kohdata, on juuri\nnyt ollut meitä uhkaamassa. Marraskuun 6 p:nä tunsi rakas Malmbergimme\nkummallisia värähdyksiä vasemmanpuolisessa silmäluomessa ja\nylähuulessa; pian sen jälkeen alkoi hänen ulkomuotonsa vähitellen\nmuuttua, mutta niin huomaamatta ja vähin erin, ettei edes hänen\nvaimonsa sitä huomannut, ennenkuin suu oli aivan vinossa\". Eräs\nMalmbergin perheessä asuva nainen, Sofia Nordenkraft, lähti heti\nVaasaan lääkäriä puhuttelemaan, mutta tämä vastasi, ettei hän voinut\nmitään sanoa, ennenkuin itse oli potilaan nähnyt. Ajan oloja kuvaavaa\non, että Malmberg tuossa tilassa kelirikon aikana seuraavana päivänä\nvietiin Vaasaan, vaikka, kuten lääkäri sittemmin todisti, hän oli\nsaanut aivoihin kohdistuneen halvauksen. Malmberg itse, hänen\nomaisensa ja Marielundiin kokoontuneet ystävänsä pitivät tätä matkaa\nhänen viimeisenä matkanaan. \"Voit helposti kuvitella\", jatkaa kirjeen\nkirjoittaja, \"millä mielellä olemme olleet\". Muutamia viikkoja\nmyöhemmin kirjoittaa sama ystävä: \"Malmbergin paraneminen edistyi\nnopein askelin 27 päivään asti eli 21:een taudin viimeiseen\nratkaisevaan vuorokauteen. Silloin alkoi tauti jälleen juonitella,\nniin että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Tätä epävarmaa tilaa on\nkestänyt näihin asti. Lääkäri on kuitenkin parasta toivonut, mutta\nMalmberg itse ei ole muuta odottanut kuin kuolemaa. Uskotko, että\ntäältä on kirjeitä kirjoitettu? Taudin alkuaikoina oli täällä,\n(Lapualla) paljon ystäviä, etelästä, idästä, pohjoisesta, ja silloin\noli täällä ikäänkuin ministerein kokous, jonka presidenttinä oli von\nEssen\". [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46,\n(kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).]\n\nMalmbergin voimakas ruumis voitti vähitellen, jos kohta ei milloinkaan\ntäydellisesti, halvauksen tuottamat seuraukset. Ensi aikoina vaati\nlääkärinsä häntä jyrkästi pyytämään virkavapautta pitemmäksi ajaksi,\nvakuuttaen ettei hän voisi kauankaan elää, jollei hän sitä tekisi,\nmutta siihen ei Malmberg ollut taipuvainen. Vasta kun tautinsa,\nniinkuin olemme nähneet, ensimmäisten parannusoireitten jälkeen\nuudelleen alkoi kiihtyä, näkyy hän itsekin ruvenneen apulaista\najattelemaan. Siksi olisi hän tahtonut Reinhold Helanderin, joka oli\nisänsä apulaisena Raahessa, mutta varmaa päätöstä hän ei kuitenkaan\nvielä tehnyt. Malmbergilta lupaa kysymättä kirjoitti Kihlman asiasta\nsalaa Helanderille, jotta tämä tietäisi laittautua valmiiksi siltä\nvaralta, että häntä tarvittaisiin. [Alfr. Kihlmanin kirjeet R.\nHelanderille /11 46, 2/12 46 (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin\nkirjekokoelmaan).] Tarpeeton oli kuitenkin tuo ystävällinen\ntoimenpide, turha lääkärin määräys, turhat ystävien varoitukset ja\nrukoukset. Malmberg päätti ryhtyä itse virkaansa hoitamaan. Alussa oli\nhän kyllä hyvin heikko, mutta hänen henkensä valtava voima pakotti\nruumiin tottelemaan. Tarkoittaen hänen suutansa, jonka muotoa tauti\nvieläkin vähän pilasi, sanoivat kyllä jotkut vihamiehet: \"nythän sen\njo näkeekin, että hän on väärässä\", mutta pyhä pyhältä yhä\nvoimallisempana kaikui kirkoissa suuren saarnaajan ääni, ja moni\npilkkaajakin siitä näinäkin aikoina heräsi.\n\nSuuria herätyksiä tapahtui 1840-luvun loppuaikoina Lapuan\nseurakunnissa. Kun Malmberg eräänä sunnuntaina 1848 oli saarnannut\nYlihärmän kirkossa, nähtiin iltapäivällä noin 130 lasta, vanhimmat 13\nja 14 vuoden ikäisiä, kokoontuvan muutaman talon pirttiin veisaamaan.\nMalmberg meni sinne heidän kanssaan seuroja pitämään. Liikutuksella\nkertoo hän eräässä kirjeessä tästä tilaisuudesta. Tuo joukko oli sitä\nnousevaa sukupolvea, joka oli siunaava hänen muistoaan ja noudattava\nhänen oppiaan vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1849\ntapahtui näillä tienoin vielä suurempia herätyksiä. Siitä kirjoittaa\nMalmberg J. I. Berghille: \"Vanhemmissakin heränneissä on näinä aikoina\nenemmän eloisuutta huomattu. Ortodoksiian sanansaattajat kertovat\nmyöskin hallitukselle, että herännäisyys on huomattavasti kasvamassa\nnäillä seuduin. Mitä tehdä? Herra Jumala toimittaa asiansa, kertokoon\nmaailma siitä mitä tahansa\". Ruotsissakin saatiin kuulla näistä\nsuurista herätyksistä; A. V. Ingman kirjoitti niistä \"Nordisk\nKyrkotidningin\" toimittajalle J. Ternströmille. Että Malmberg, jonka\nterveys ei enää ollut sama kuin ennen, usein kärsi ylön suuren\ntyötaakkansa alla, on selvä. Liikuttavaa on lukea tuon väsymättömän\ntyöntekijän omaa todistusta siitä J. I. Berghille maaliskuussa 1849\nkirjoittamastaan kirjeestä: \"Näinä aikoina olen jälleen potenut\nkolotustautia. Kolmeen viikkoon en ole kyennyt kinkereihin. -- -- Saa\nnähdä, voinko enää tulla terveeksi ja koska. Raskasta on sairastaa\nminun tuimalla luonnollani. Sielu tahtoisi kiivailla, mutta ruumis ei\nenää jaksa seurata mukana, niinkuin ennen.\" [A. V. Ingmanin pitkä\nkirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille\n14/3 1848, 17/3 49 ja 21/11 49.] Mutta yhtä ahkerasti kuin ennenkin\nMalmberg vielä puhui seuroissa, kooten ympärilleen yhä suuremmat\nkansanjoukot ja saavuttaen yhä suuremmassa määrässä ystäviensä ja\nvirkaveljiensä ihailevan rakkauden. Ei sitä suurempaa heränneitten\njuhlaa, ei lähellä eikä etäämmällä, johon ei häntä ensimäisenä\nvieraana pyydetty. Jollei hän saattanut tulla, oli pettymys ja\nmielipaha yleinen -- juhla ei juhlalta tuntunut. Kaikissa tärkeimmissä\nasioissa kysyivät häneltä neuvoa, eivät ainoastaan läheiset tuttavat,\nvaan hänelle aivan tuntemattomatkin. Semmoisetkin kysymykset, joihin\nmuut olivat enemmän perehtyneet kuin hän, niinkuin oppiriitojen\ntieteellinen selvittäminen y.m. jätettiin hänen arvosteltaviksi.\nKilvan työnsivät etenkin Suupohjan heränneet papit kaiken\nmääräämisvallan niin yksityisissä kuin yleisempää laatua olevissa\nasioissa hänelle. Hänen puoleensa neuvottiin kaikkia kääntymään. Ja\nyhä yleisemmin neuvoa noudatettiin. Malmberg oli kuin riihessä aamusta\niltaan. Miltei jumaloiden kunnioittivat varsinkin säätyläiset häntä,\nsokeasti seuraten kaikkia hänen neuvojaan. Usein tapahtui, että\navioliittoon aikovatkin pyysivät lupaa häneltä, ennenkuin uskalsivat\ntoteuttaa aikomuksensa. Jos Malmberg kielsi -- sekin joskus tapahtui\n-- jäi tuuma sikseen. Niin suuren vallan oli hän heidän\nperhe-elämässään saanut, että moni äiti, asettaessaan tottelemattomia\nlapsiaan, pelotti heitä uhkauksella: \"jollette ole kilttejä, niin minä\nsanon Malmbergille\". Täydellä syyllä ovat sen ajan heränneet\ntodistaneet, että harvalla ihmisellä meidän maassamme on ollut niin\nsuuri valta sielujen yli, kuin hänellä näinä aikoina oli. [Kert. Lina\nNybergh, J. V. Nybergh, N. G. Arppe, Charlotte Achrén, y.m.]\n\nEi voi olla kuin yksi ajatus siitä, ettei tämmöistä asemaa saavuteta\ntavallisilla luonnonlahjoilla. Mutta Malmberginkaan luonnonlahjat,\nmiten suuret nämä olivatkin, eivät yksistään olisi riittäneet hänelle\nsemmoista mainetta hankkimaan. Häntä ei ainoastaan peljätty ja toteltu\n-- häntä rakastettiinkin. Joka muuta väittää, hän ei puhu totta.\nKaikki heränneitten kirjeet näiltä ajoilta, [Katso esim. O. H.\nHelanderin kirje R. Helanderille 20/11 46.] samoinkuin kaikki sen ajan\nihmisten kertomukset -- niidenkin, jotka myöhempinä aikoina häntä\nkiivaimmin moittivat, todistavat, että niin oli laita. Kuuliaisuutta\nvoi lahjakas ja voimallinen luonne komentamalla ja käskemällä\nitselleen hankkia, ihailuakin voi hän tällä tavoin osakseen saada --\nrakkaus edellyttää paljon enemmän. Näiden ihmisten onnellisimmat ja\nrikkaimmat muistot, koko heidän uskonnollinen katsantotapansa ja\nelämänsä olivat niin likeisessä suhteessa Malmbergin puheisiin ja\nneuvoihin, että nämä heistä olivat kuin Jumalan sanaa. Yhteiset\ntappiot ja voitot, kärsimykset ja ilot olivat heidät yhdistäneet. Hän\noli kulkenut edellä taistelussa maailmaa vastaan, aina asettuen\nvaarallisimmalle paikalle, aina kestäen miehuullisesti kovimmat iskut.\nKuinka he eivät semmoiseen johtajaan luottaisi? Niinkuin isä poikiaan,\noli hän heitä rakkaudella nuhdellut, neuvonut, opettanut, hellästi\nkuin äiti lapsiaan oli hän heitä päivän helteessä ja yön pimeässä\nhoitanut. Kuinka he eivät häntä rakastaisi? Että hänkin oli heikko,\nsyntinen ihminen, sitä he eivät aina muistaneet eivätkä sitä, että\nsielunvihollinen, jonka valtakunnalle hän niin paljon vahinkoa teki,\nväijyi häntä kiivaammin kuin muita. Kukkuloilla käyvät kovemmat tuulet\nkuin laaksoissa, myötäkäymisen päivät ovat vaarallisemmat, kuin\nvastoinkäymisen. Malmbergin ihailijat unohtivat tämän, ja häneltä\nitseltä salautui se syvä totuus, että kiusausten kavala voima juuri\nvoittojen päivinä ja elämän onnellisimpina ja rikkaimpina hetkinä on\nsuurin. Huonosti käsittävät ne Malmbergin kiusaukset, jotka eivät\nlöydä muita kuin moitteen sanoja arvostellessaan sitä ylimielisyyttä,\njoka hänen käytöksessään kysymyksessä olevina aikoina alkoi tulla\nnäkyviin. He eivät muista, että yksi ainoa vain on nämäkin kiusaukset\naina voittajana luotaan luonut -- hän joka \"itki kaupunkia\", kun sen\nkansa riemuiten otti hänet vastaan hosianna-huudoilla.\n\nJota suuremmiksi Suupohjan heränneitten joukot kasvoivat, sitä enemmän\npuoliheränneitäkin ja sydämessään kääntymättömiä niihin liittyi. Eivät\nvainot enää ketään pelottaneet, eikä maailman pilkkakaan ollut niin\npurevaa kuin ennen. Heränneiden keskuudessa vallitseva rakkaus,\nvieraanvaraisuus, auttavaisuus, heidän vakavat elämäntapansa sekä se\nsuuri maallinenkin siunaus, joka heidän kodeissaan usein oli nähtävänä\n-- kaikki tuokin oli omiaan vetämään semmoisiakin ihmisiä heidän\npuoleensa, joissa ei mitään sisällistä muutosta ollut tapahtunut. Nämä\nrupesivat noudattamaan heränneitten tapoja ja matkimaan heidän\npuheitaan parannuksesta, oman sydämen pohjattomasta turmeluksesta,\nvihollisen kiusauksista y.m., siten tukien sitä penseyden henkeä, joka\nliikkeen tosi-kääntyneissäkin jäsenissä siellä täällä alkoi tulla\nnäkyviin. Tämmöisiä varjopuolia ei suinkaan tule näkyviin ainoastaan\nherännäisyyden historiassa; kaikkien uskonnollisten liikkeiden vaiheet\nosoittavat, että suuria uskonnollisia voittoja seuraa tämmöinen aika.\nSilloin tulevat näkyviin varsinkin ne heikkoudet ja synnit, joita\nvähimmän on pidetty silmällä ja heikoimmin vastustettu. Miten\nvirkistäviä ja siunauksesta rikkaita heränneitten käynnit toistensa\nluona olivatkin, piileili näissä vierailuissa se vaara, mikä\npitopöytien ääressä niin monelle on tarjona. Niinkuin olemme nähneet,\nsaapui semmoisiin tilaisuuksiin paljon vieraita, joita ei isäntäväki\ntuntenutkaan. Että tämä tapa tuotti mukanaan epäkohtiakin, on\nitsestään selvää. Mutta jos joku siitä uskalsi huomauttaa,\narvosteltiin häntä hyvinkin ankarasti. Sehän oli heränneitten tapa,\nsiihen ei saanut vikoillen koskea. Kun esim. Fredrik Östring Edvard\nSvahnin virkaanvihkijäisissä Purmossa vierasjoukolle lausui: \"Nyt on\nsemmoinen aika, että ihmiset suurissa joukoissa kutsumattomina\nmatkustavat pitopaikkoihin rasitukseksi niille, jotka pitoja pitävät;\nmutta tuommoinen kristillisyys on usein pelkkää varjokristillisyyttä\nvain\", paheni moni muistutuksesta. Sensijaan pidettiin erinomaisina\nerään toisen papin Östringin nuhteen johdosta lausumia sanoja: \"Älä\nsano niin, nyt on suuri herätysten aika. Me papit saamme Sakeuksen\ntavoin kiivetä puuhun, kun emme kansan paljouden tähden voi Herraa\nnähdä. Jos hän silloin sanoo meille: astu alas, sillä tänään minun\npitää olla sinun kodissasi, emmekö kernaasti pitoja laittaisi\nkaikille, jotka hänen kanssaan kulkevat?\" [Kert. Gustava Laurell.]\n\nHeränneitten tiheät vierailut toistensa luona vetävät huomiomme\ntoiseen, vielä vakavampaan seikkaan. Ajan tapa oli, että pidoissa\ntarjottiin väkijuomia. Tämä tapa oli niin yleinen, etteivät tavalliset\nvieraskäynnitkään olleet siitä poikkeuksena. Renqvist oli puhunut ja\nkirjoittanut tätä tapaa vastaan, mutta olemme nähneet, miten\ntuomitsevasti ja ylimielisesti heränneitten muut johtomiehet olivat\nhänen kantaansa arvostelleet. Kysymys on siksi tärkeä, että se kaipaa\ntarkempaa selvitystä.\n\nEräänä iltana saapuivat Kalajoen käräjiin haastetut papit Paavo\nRuotsalaisen kera ystävänsä, tervahovininspehtori Roosin luo, tämän\nkera seuraavana päivänä esiintyäkseen oikeudessa. Noudattaen yleistä\ntapaa, tarjosi isäntä vieraillensa totia. Papit, joiden mieliala oli\nhyvin masentunut, eivät tahtoneet mitään juoda, arvellen että heillä\nnyt, jos milloinkaan, oli muuta tekemistä. Paavo suuttui, astui\nrohkeasti pöydän luo, valmisti lasinsa ja lausui: \"Tekopyhyydelläkö te\naiotte sydäntänne vahvistaa?\" [Kert. (1896) Antti Kaakko (Laguksen\nrenki), joka sillä hetkellä tuli huoneeseen.] Österbladhin\nvirkaanasettajaisissa Alavieskassa oli paljon vieraita, niiden\njoukossa Paavo Ruotsalainenkin, joka Lauri Stenbäckin seurassa\nHelsingistä sinne oli saapunut. Seurat olivat hyvin elävät, päättyen\nÖsterbladhin pitämään voimalliseen ja henkevään polvirukoukseen.\nMiltei kuka hyvänsä, ehkä Renqvistkin, olisi ollut altis tunnustamaan\ntänne kokoontuneita ihmisiä todella heränneiksi. Totia juotiin, se on\nkyllä totta, mutta tuo oli ajan tapa, ja joka aikaa on arvosteltava\noman katsantotapansa mukaan. Kaikki noudattivat kohtuullisuutta paitsi\nPaavo, joka joi rohkeasti, von Essen lähestyi häntä, laski kätensä\nhänen olalleen ja kehoitti häntä varovaisuuteen. Kiivaasti ukko\nlausui: \"Mitä se sinuun tulee, jos minä joisin vaikka...?\" [Kertoneet\ntilaisuudessa saapuvilla olleet.] -- Monta tilaisuutta voisi mainita,\njoissa Ruotsalainen esiintyi samaan tapaan, kun väkijuomien käyttö oli\nkysymyksessä. Ei hän juomari ollut, niinkuin moni on väittänyt, se on\nvarma, mutta varma on myöskin, että hän juoppouden syntiin nähden oli\nleväperäisempi kuin muissa kristityn vaellusta koskevissa asioissa. Ei\nkukaan ainakaan ole kertonut, että hän tästä paheesta olisi\nseurapuheissaan puhunut tai siitä ystäviään varoittanut. Se kyllä\ntiedetään, että hän, jossain tilaisuudessa liiaksi juotuaan,\nkatkerasti sitä suri, [Kert. N. G. Arppe, V. L. Helander, Karolina\nBergroth, Charlotte Achrén, Vilh. Suhonen, Antti Kaakko y.m.] mutta\ntämä ei hänen katsantotapaansa muuttanut. Ei hän pelännyt mitään niin\npaljon kuin tekopyhyyttä, ja tämä pelko ohjasi hänen käsitystään ja\nmääräsi hänen esiintymisensä kysymyksessä olevassakin suhteessa.\nNiinpä tiedetään, että hän monta kertaa matkoillaan, kun ihmiset\ntunkeilivat hänen ympärilleen, udellen millainen tuo kuuluisa mies,\njosta niin paljon ristiriitaisia kertomuksia liikkui, oikeastaan oli,\notti esille pullon, joi ja esiintyi päihtyneenä, vaikka oli juonut\npelkkää vettä. Oman maineensa pani hän kernaasti alttiiksi, jotta ei\n\"farisealaisuus\" hänen kauttansa tuetta saisi. Tämmöistä\nmenettelytapaa ei tietysti voi puolustaa, mutta se luo valoa Paavon\nesiintymiseen väkijuomien käyttöön nähden. Ja Paavon kanta sai\npitkäksi ajaksi ratkaisevan merkityksen herännäisyyden vaiheissa.\nHänen auktoriteettinsa oli niin tavattoman suuri, ettei kukaan\nasettunut sitä vastustamaan. Bergh-veljesten ja monen Pohjanmaankin\nherännäisyyden johtomiehen tässäkin suhteessa nuhteettoman arka elämä\noli kyllä vastapainona, mutta se ei riittänyt vapauttamaan\nheränneitten katsantotapaa ajan yleisen tavan orjuudesta. Etenkin\nPohjanmaalla, missä heränneet usein vierailivat toistensa luona, tuli\nväkijuomien käyttö heidän pidoissaan ja kutsuissaan yhä yleisemmäksi.\nKun von Essen eräässä semmoisessa tilaisuudessa otti asian puheeksi,\narvellen heränneitten pappien liika usein viljelevän väkijuomia,\nlausui Malmberg: \"Ei meistä kumminkaan koskaan juomareita tule.\"\n[Kert. A. O. Törnudd.]\n\nHedbergiläisen riidan vaiheissa oli toisin ajattelevien ankara\narvosteleminen ja siitä johtuvat häikäilemättömän jyrkät tuomiot\nkehittyneet huippuunsa. Taistelun helteessä oli varsinkin Lagus\neksynyt kauas rakkauden määräämältä tieltä. Hänkin oli johtomies, eikä\ntiedetä, että kukaan ystävistä olisi häntä tuosta huomauttanut, yhtä\nvähän kuin hän itsekään, niinkuin hänen myöhemmistä kirjeistään ja\nmuista kirjoituksistaan näkyy, luopui senkaltaisesta kirjoitustavasta,\nkun oman kannan puolustaminen oli kysymyksessä. Ja hänen sekä monen\nmuun auktoriteetti painoi leimansa heränneitten lausetapoihin liikkeen\nulkopuolella oleviin nähden. Tuo \"Herran pelvon hengen\" kurissa pitämä\nnöyrä itsetietoisuus, joka vainojen aikana kaiken kiivauden uhallakin\non nähtävänä herännäisyyden johtomiehissä, yltyy voittojen päivinä\nmonesti ylimielisyydeksi ja itsekylläisyydeksi. Kuvaava on esim.\nseuraava F. O. Durchmanin Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittamaan\nkirjeeseen tekemä lisäys: \"Malmberg suree neiti Armfeltia, joka on\nkastettu Hedbergin uskoon nimellä neiti von Glaube. Yksi vapaasukuinen\nneiti enemmän tai vähemmän, se on sama!\" [Jonas Lagus, \"Satans raseri\ni den kristna verlden\"; Malmbergin kirje Jos. Grönbergille --44.] Ja\nsamassa määrässä kuin liike jyrkästi loi luotaan kaikki, mikä tavalla\ntai toisella pienimmässäkin määrässä poikkesi sen antamista\nmääräyksistä, korotti se omat johtomiehensä erehtymättömiksi\nneuvojiksi. Toiset valitsivat toisen, toiset toisen opettajakseen, ja\nnämä taasen pitivät tarkasti huolta siitä, että johdonmukaisuus opissa\nja yhdenkaltaisuus tavoissa säilyi. Pieninkin poikkeus herätti\nepäluuloa ja painettiin heti alas Maailmankaltaisuutta vaatteissa,\nhuonekaluissa y.m.s. nuhdeltiin ankarasti, mutta muissa suhteissa\noltiin vähemmän vaativia, joskus leväperäisiäkin. [Kert. Charlotte\nAchrén y.m.] Lainaamme tähän seuraavat kertomukset todistamaan, miten\ntarkkoja heränneet olivat vaatteisiin nähden: Kerran kun eräs\npapintytär läheisestä seurakunnasta saapui Vaasaan, pidettiin hänen\nmenemistään seuroihin vaaleassa pumpulihameessaan aivan mahdottomana.\nHänelle tarjottiin lainaksi musta hame, mutta hän ei tahtonut esiintyä\nlainatussa puvussa. Seuraus oli, että hänen täytyi jäädä pois\nhartaustilaisuudesta. -- Vielä kuvaavampi on seuraava kertomus.\n\"Eräässä seurassa huomasivat muutamat naiset siniset sormikkaat,\njoiden omistajaa ei näkynyt. Muuan heistä otti sormikkaat käteensä,\nhuomauttaen muille, miten maailmalliset ja turhamaiset ne olivat.\nKaikki olivat heti yksimieliset siitä, että semmoisten sormikkaiden\nkäyttäminen oli moitittavaa -- joko kerrassaan ilman käsineitä tahi\nn.s. 'pussivantut'. Oikein selvästi ilmaistakseen mielipahaansa,\nleikkasivat he pois viattomien vanttujen sormet. Omistaja oli rouva\nG., joka vasta oli ruvennut liittymään heränneisiin. Syvästi koski\nrouvaraukkaan heidän tekonsa ja ankara tuomionsa, hän tuli\nmurheelliseksi ja mietiskeleväiseksi, menettäen kaiken halun käydä\nseuroissa.\" [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 389.]\n\nSuomen pietismin ei tarvitse pelätä totuuden valoa. Yksipuolisuutta,\nvikoja tässäkin liikkeessä löytyi, ja nämä puutteet tulivat sen\nkehittyessä historiallisella välttämättömyydellä näkyviin. Mutta\nnäkyviin tuli myöskin yhä selvemmin se valtava hengellinen voima, mikä\ntässä liikkeessä löytyi, ja se siunauksesta rikas työ, jonka se sai\naikaan. Ylhäältä on tämä voima kotosin, se on ilmeistä, jos siihen\nsitten liittyy inhimillistä heikkouttakin. Tuskin missään lienevät\nihmiset niin yleisesti huolehtineet sielunsa pelastusta ja uhranneet\nniin paljon sen saavuttamiseksi, kuin esim. Suupohjan asukkaat siihen\naikaan. Tuo on Jumalan työtä, jota ei kukaan pysty turhaksi tekemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin jo mainitsimme, tapaamme näinä aikoina Lauri Stenbäckin\nPohjanmaalla. Kesäkuussa 1845 suoritettuaan lisensiaattitutkinnon\njumaluusopillisessa tiedekunnassa, oleskeli hän vielä koko seuraavan\ntalven Helsingissä, epätietoisena mitä hän tekisi, hankkiakseen\nitselleen jonkunmoista toimeentuloa. Turhat olivat hänen pyrintönsä\npäästä yliopiston opettajaksi olleet, turha niinikään hänen toivonsa\nsaada paikkaa Turun lukiossa, missä hän niinikään oli virkaa hakenut.\nKesällä 1846 matkusti hän Pohjanmaalle, sikäläisten ystäviensä kanssa\nneuvotellakseen, mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Oli jo\npäätetty, että hän koettaisi päästä veljensä apulaiseksi Alavuudelle,\nkun Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirka tuli avonaiseksi. Stenbäck\nhaki ja sai, niinkuin jo tiedämme, tämän viran. Vihdoin oli hänellekin\noikeus tapahtunut.\n\nStenbäckin vaikutus kouluopettajana on monessa suhteessa huomattava.\nHänen runollinen, suora ja oikeutta rakastava luonteensa vaikutti\nvoimallisesti oppilaisiin, herättäen heissä kunnioitusta ja rakkautta.\nJoku kyllä loukkaantui hänen kiivaudestaan, joka joskus saattoi johtaa\nhänet ylenmäärin suureenkin ankaruuteen, mutta unohti pian kaikki tuon\nharvinaisen opettajan ja rehtorin jalomielisyyden taivuttamana.\nSeuraavassa tulemme tilaisuuteen vähän laveammin puhumaan Stenbäckistä\nkouluopettajana ja nuorison kasvattajana. Tässä vain huomautettakoon,\nettä hänen kasvatusopilliset periaatteensa, joita hän Vaasan koulun\nrehtorina käytännössä johdonmukaisesti toteutti, olivat sopusoinnussa\nherännäisyyden katsantotavan kanssa, mikäli tämä katsantotapa oli\nvapaa ahdasmielisistä ja pikkumaisista säädöksistä, joihin hän jyrkän\nkantansa uhallakaan ei milloinkaan eksynyt. Stenbäckin elävä\njumalanpelko ja hänen jalo luonteensa tulivat tässäkin hänen työssään\nkaikkialla näkyviin, voimallisesti vaatien nuorisoa vannomaan\nuskollisuutta totuuden lipulle. Alussa varsinkin tuntuu Stenbäck\nolleen tyytyväinen opettajatoimeensa. \"Pojat näkyvät kuuntelevan minua\ntarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta\", kirjoittaa hän\neräälle ystävälleen, lisäten: \"En saata enää valittaa työalan\npuutetta. Suokoon Jumala vain minulle kykyä jotakuinkin täyttämään sen\ntehtävän, minkä hän on minulle antanut\". [Eliel Aspelin, Lars\nStenbäck; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog.]\n\nYhtä tyytyväinen ei Stenbäck näy olleen Vaasan heränneisiin. Syksyllä\n1846 hän kirjoittaa: \"Täällä Vaasassa on niin kuollutta, kuin\nkonsanaan missä hyvänsä. Paljon Jumalan herättämiä ihmisiä täällä\nkyllä löytyy, mutta useimmista näkyy jo aikoja sitten ensimmäinen\nahdistava ja vaativa armo kadonneen, ja harvat näkyvät viitsivän ja\njaksavan etsiä sitä Jumalalta joka päivä ja hetki taistellen, työtä\ntehden ja valistuneella hengellä. Ja missä tämä laiminlyödään, siinä\nei kristinusko ole muuta kuin varjoa vain -- voimattomia sanoja, niin\ntaholla kuin toisella\". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, s. 387.] Jos,\nniinkuin monelta taholta on väitetty, Stenbäckillä oli syytä tähän\nvalitukseen, olisi hänen pitänyt tuntea itsensä velvoitetuksi\nesiintymään tuota penseyttä vastaan ja ryhtymään sytyttämään sammuvaa\ntulta. Olihan hänen kantansa heränneitten oppiin nähden vielä sama\nkuin ennenkin, ja olihan hänen elämäntyönsä päämäärä yhä edelleen\nelävän kristillisyyden herättäminen ja levittäminen. Mutta hän\nvetäytyy syrjään ja vaikenee. Muistaessamme, miten suurella\ninnostuksella Stenbäck nuorena oli liittynyt herännäisyyteen\nja kuinka urhoollisesti hän sittemmin monen vuoden kuluessa oli\ntaistellut tämän liikkeen riveissä, tuntuu oudolta, että hän, Vaasaan\nmuutettuaan, vetäytyy pois sikäläisten heränneitten seuroista ja\nseurustelusta heidän kanssaan, miltei yksinomaan antautuen\npedagogiseen työhönsä ja kirjallisiin toimiin. Näihin toimiin\nhänellä kyllä oli paljon enemmän taipumusta, niihin kun hänen\nluonnonlahjansakin ja monipuolinen sivistyksensä paljon paremmin\nsoveltuivat, mutta juuri hartausseuroissa tykki edelleen voimakkaammin\nkuin muualla herännäisyyden sydän, ja niissä oli hän ennenkin saanut\nniin paljon hyvää. Jos Vaasan heränneet säätyläiset eivät häntä\nmiellyttäneet, niin löytyihän kaupungissa paljon herännyttä kansaa,\njoka kernaasti olisi tahtonut häntä kuulla. Olihan Stenbäck itse vielä\nmaaliskuussa 1847 \"Theologiska Traktater\" I nimisessä julkaisussaan\nlausunut: \"Jumala on tapansa mukaan tehnyt viisaitten viisauden\ntyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä on maailman silmissä pientä ja\nylönkatsottua, ja erinomattain maamme yksinkertaisissa talonpojissa\nsytyttänyt kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävällä\nkokemuksella Pyhän hengen koulussa kasvattaa, ei jumaluusoppineita,\njoiden taitoa ja oppia maailma saattaisi ihailla, mutta kyllä\nKristuksen kirkon tosijäseniä, jotka voivat olla sille valkeutena ja\nsuolana\". Varmaan olisi Stenbäck Vaasassa ja ainakin maaseudulla ollut\ntilaisuudessa lähestymään noita \"yksinkertaisia\", jollei hän tuntenut\nvetoa muihin. Kaupungissa esiintyivät seuroissa hyvin usein Malmberg,\nF. O. Durchman, Östring y.m., mutta silloinkin hän verraten harvoin\nsaapui heränneitten kokouksiin. Vierailleen hän kodissaan kyllä luki\nJumalan sanaa, mutta siihen rajoittuikin hänen työnsä hartauden\nherättämiseksi ja elvyttämiseksi koulun seinien ulkopuolella.\nPuolueettomasti arvostellaksemme tätä Stenbäckin suhdetta Suupohjan\nheränneisiin, on meidän muistaminen, ettei hän ollut mikään etevä\npuhuja eikä Helsingissä eikä muuallakaan ollut esiintynyt varsinaisena\npuhujana. Paljon hän itseltään ja muilta tässäkin suhteessa vaati ja\npääasiallisesti sentähden hän ainoastaan poikkeustiloissa puhui\nseuroissa. Esteenä oli myöskin heikko äänensä ja huono terveytensä.\nVarsinkin Pohjanmaan täyteen ahdetut seurahuoneet tekivät tämän esteen\ntuntuvaksi. Tämän lisäksi on huomattava, että Stenbäckiltä puuttui\ntuota sitkeää kestävyyttä ja väsymätöntä lujuutta, jota herännäisyyden\njohtomiehiltä niin suuressa määrässä kysyttiin. Tavattoman pirteän ja\ninnostuneen luonteensa uhallakin hän tuommoisten vaatimusten edessä\nikäänkuin kyllästyen lannistui. Ja jos toiveet pettivät, jos häntä\nympäröivässä uskonnollisessa elämässä näkyi varjopuolia, joita hänen\nrunollisesti innostunut mielensä ei ollut luullut siinä löytyvän,\ntuntuivat Vaasan heränneitten toivomukset, että hän ryhtyisi johtamaan\nheidän seuraelämäänsä, hänestä vielä enemmän masentavilta, ja\nsentähden pysytteli hän syrjässä. [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Vertaa\nEliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 388 -- 389 ja L. H. Sandelin, Lauri\nStenbäck s. 75 -- 76.] Mutta näiden, ainakin suureksi osaksi hyvinkin\nluonnollisten syiden takana piilee muutakin Niiden läpi kuultaa jo\nsiellä täällä se tuomitsemisen ja hylkäämisen henki, joka muutamia\nvuosia myöhemmin pääsi vallalle herännäisyyden riveissä.\n\nStenbäckin mieluisinta työtä oli kirjallinen toiminta. Varsinkin\nuskonnollisella alalla oli hänen kynänsä harjaantunut. Melkoisessa\nmäärässä oli kyllä hedbergiläinen riita katkeruuksineen ja\nmieskohtaisine hyökkäyksineen laimentanut hänen haluaan ottaa osaa\nuskontoa koskeviin väittelyihin, mutta kun J. V. Snellmankin oli\nalkanut kohdistaa huomionsa herännäisyyteen ja alkanut siitä\nkirjoittaa, tunsi hän uudelleen taipumusta tarttua kynään, varsinkin\nkun ystävät siihen kehottamistaan kehottivat. [Stenbäckin ennen (III\ns. 24) mainittu kirje J. I. Berghille.] Näihin aikoihin heräsi\nsitäpaitsi heränneitten pappien piirissä uuteen voimaan heidän\n\"Evangeliskt Veckobladin\" lakkauttamisen jälkeen monesti tuntemansa\ntoivo saada oma uskonnollinen aikakauslehti jälleen syntymään.\nVarsinkin Östring kehoitti Stenbäckiä tuohon toimeen ryhtymään. [Kert.\n(1896) Ebba Stenbäck; Lauri Stenbäckin kirje J. I. Berghille 23/10\n47.] Neuvoteltuaan asiasta J. I. Berghin kanssa, jota hän\nvälttämättömästi tahtoi avukseen, anoi Stenbäck lupaa _\"Theologisk\nTidskrift för lutheraner\"_ (Jumaluusopillinen aikakauslehti\nlutherilaisille) nimisen aikakauslehden ulosantamiseen. Jo 13 p:nä\njoulukuuta 1846 tiesi \"Vasa Tidning\" siitä kertoa, vaikkei lupaa vielä\nsilloin oltu saatu. Päinvastoin alkoi jo kuulua, ettei senaatti tulisi\nsuostumaan pyyntöön. Että Stenbäck epäröiden oli hankkeeseen ryhtynyt,\nnäkyy siitä, että tämä huhu pikemmin miellytti häntä kuin suretti.\nMutta huhussa ei ollutkaan perää. Kesällä 1847 antoi senaatti luvan\naikakauslehden ulosantamiseen. Vieläkin epäili Stenbäck. Ellei Bergh,\njonka etevään apuun hän kokemuksesta luotti, olisi häntä kehoittanut\nryhtymään toimeen, ei olisi hän luultavasti hyväkseen käyttänyt tuota\nlupaa. Vaikuttaakseen Stenbäckiin, oli Bergh puhunut asiasta Paavo\nRuotsalaiselle sekä kehoittanut häntäkin rohkaisemaan epäröivän\nystävän mieltä. Saatuaan kirjeen kummaltakin, kirjoitti Stenbäck\nBerghille: \"Kirjeesi ukon kirjoituksen kera olen saanut. Paljon\nmietittyäni ja hyvinkin vastahakoisesti tein päätökseni aikakauslehden\nsuhteen, kun sain ukon lausunnon. Olet kait nähnyt, että se on jo\nilmoitettu. En voi sanoa, kuinka perkele on vaivannut minua tämän\nasian tähden. Vielä pelkään ja olen perin levoton, ajatellessani\nhankkeen tärkeyttä ja sitä kuormaa, mikä siten on laskettu minun\npäälleni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin\nkoetan pitää kiinni toivosta, että Jumala antaa voimia, koska asia on\nhänen. Vähän saanen minä, ainakin aluksi, apua muilta. Ainakin on von\nEssen sortunut epätoivoon ja tekee voitavansa pelottamalla minua\nestääksensä. Mutta koska joka tapauksessa peräytyminen nyttemmin on\nmahdoton, täytynee minun koettaa minkä voin, jos kohta työ tuleekin\nsen mukaiseksi\". Hedbergin kanssa ei Stenbäck aio ruveta kiistelemään.\nSiitä hän samassa kirjeessä kirjoittaa: \"Epäilemättä Hedberg toivoo\nsydämellisesti, että antautuisimme taisteluun hänen kanssaan, jotta\nhänen ylpeytensä ja puoluemielensä saisivat uutta ravintoa ja\njännitystä ja hänen sammuva Geistinsä vastaväitteiden kautta pääsisi\nnousemaan. Se sika ei kuitenkaan ymmärrä helmiä arvossa pitää. --\nHänen oppiansa ja puoluettansa täytyy kuitenkin välillisesti\nvastustaa\". [Aspelin. Lars Stenbäck s. 418; Stenbäckin kirjeet J. I.\nBerghille 23/10 47 ja 20/12 47]\n\nStenbäckin aikakauslehden ensimmäisen numeron piti ilmestyä seuraavan\nvuoden alussa. Sitä varten kirjoittamansa kirjoitukset oli hän hyvissä\najoin toimittanut Turun tuomiokapitulin tarkastettaviksi ja\nhyväksyttäviksi. Lähes kaksi kuukautta sai hän odottaa ratkaisua. Jos\nStenbäck ei niin vastahakoisesti olisi ryhtynyt koko tähän\nhankkeeseen, olisi tämä ratkaisu tuntunut hänestä raskaammalta. Nyt\nsitävastoin hän verraten tyyneesti ilmoittaa asiamiehelleen Otto\nHjeltille Helsingissä, että \"pyhät isät\" olivat kieltäneet painoluvan\nmiltei kaikilta hänen lehteä varten lähettämiltään kirjoituksilta.\n\"Kun en pienellä ylijäämällä\", jatkaa hän, \"selvästikään voi mitään\ntehdä, eikä omatuntoni salli minun alituisesti kirjoittaa vain\ntuomiokapitulin kummallisten vaatimusten mukaisesti, niin en voi muuta\nkuin väistyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä.\" [Aspelin,\nLars Stenbäck s. 240.]\n\nPaitsi muutamia sanomalehtikirjoituksia ja erästä 73 sivua käsittävää\nuutta kirkkolakiehdotusta koskevaa julkaisua, johon myöhemmin\npalajamme, ei Stenbäck näinä vuosina julkaissut mitään. Että hänen\nvaitiolonsa tuottaa vahinkoa herännäisyydellekin, jonka historian\naikuisempia lehtiä niin moni hänen hienosta kynästään lähtenyt piirre\nkaunistaa, on itsestään selvää. Tarkoitamme etenkin hänen tuotantoaan\nrunoilijana, joka, oltuaan jo pitkät ajat lamautuneena, näinä vuosina\nmiltei kokonaan loppuu. Runoutta ei Stenbäck aikaisemmin eikä\nmyöhemmin pitänyt vääränä ja vielä vähemmän hän kysymyksessä olevina\nvuosina toisin ajatteli, mutta tosiasia on, että hän lakkasi\nrunoilemasta. Kaikki, mitä maan päällä on jaloa ja kaunista, oli\nsäteillyt hänen sielunsa silmäin edessä ihmeellisessä valossa, mutta\njota kirkkaammaksi tämä valo kävi, sitä selvemmin hän tunsi, että sen\noikea koti oli ylhäällä luona Jumalan. Ja jota paremmin hänen henkensä\nviihtyi siellä, sitä sanomattomampi oli se kauneus, minkä hän silloin\nnäki. Hän ei enää voinut sitä tulkita, ei muukalaisuuden maassa laulaa\nuuden elämän virttä. Mutta taistelutta ei hän laskenut pois\nkanneltaan. Tässä on päinvastoin kysymys uhrauksesta, jonka\nvertaista ei kirjallisuushistoria tiedä monta mainita. Niin\njyrkästi kristilliselle kannalle on tuskin kukaan runoilija, ei\nainakaan meidän maassamme yksikään asettunut. Stenbäckin nimi on\nkirjallisuushistoriamme jaloimpia, mutta oikeassa valossaan hän\nesiintyy runoilijanakin ainoastaan, jos muistamme hänen syvää\nuskonnollista herätystään ja hänen suhdettaan herännäisyyteen.\nParemmin kuin kukaan on hän itse runossaan \"Epiloogi ystävilleni\"\ntulkinnut ne vaikuttimet ja tunteet, jotka saivat hänen kanteleensa\nvaikenemaan. Runo kuuluu:\n\n    \"Oi, halveksien eroa\n    Ei runoilija lyyrystään,\n    Sen luopuin suloriemuista\n    Ja rientäin laulukeväästään\n    Vait' loistovaltaa vailla\n    Pois varjoin kanssa lepäämään.\"\n\n    \"Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,\n    Hän laulun mait' ei tuntenut,\n    Eik' kuvaa puhtaan kauneuden\n    Hän konsaan ole ihaillut.\n    Jos lyyrynsä on vaiti,\n    Ei mitään siinä hukkunut.\"\n\n    \"Ei konsaan rikost' olla voi,\n    Kun runo kaunis, tos' on vaan!\n    Ja lahjaa, jonka Luoja soi,\n    Hän käyttäköhön omanaan;\n    Hän saa ja hänen täytyy\n    Vapaasti laulaa tunteitaan.\"\n\n    \"Mut' yhden paljon suuremman,\n    Kuin runo, tiedän päällä maan,\n    Se suur' on totuus Jumalan,\n    Mi kulkee pyhää kulkuaan\n    Ja tempaa ihmissielut\n    Ja päästää heidät kuolostaan.\"\n\n    \"Maan päällä sen, mi kauneint' on\n    Ja rinnat voittaa sulollaan,\n    Luo runoilija muotohon;\n    Mut' totuus tää jos häll' on vaan,\n    On hänen aatteens', sanans'\n    Sen luomat, suomat kauttaaltaan.\"\n\n    \"Ja jos se pohjaa myötenkin\n    Saa tunkeuda sydämeen,\n    Ei silloin aikaa haaveihin,\n    Todellisuus jää yksikseen,\n    Ja tappio on hälle,\n    Min ennen luuli voitokseen.\"\n\n    \"Jos vihdoin hän saa elämän,\n    Mi kuolossa ei kuolekkaan,\n    Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,\n    Mi liikkuu suurta sielussaan,\n    Hän vaipuu rukoukseen,\n    Mut' sanoja ei löydä vaan.\"\n\n    \"Ei runo puhdas siihen, maan\n    Ei käy se muotoon, määrähän!\n    Viel' sanoiss' soinut konsanaan\n    Ei laulu uuden elämän.\n    Mutt' Herran ystävänä\n    Sen taivaass' saapi laulaa hän.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerännäisyyden huomattavin seutu Keski-Pohjanmaalla oli yhä edelleen\nKalajoen-varsi. Tuntuva muutos tapahtui sikäläisten heränneitten\noloissa, kun Jonas Lagus v. 1845 muutti Ylivieskasta Pyhäjärvelle,\njonka viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hänet kaksi vuotta\naikasemmin oli määrätty. Kyyneleet silmissä jätti hän hyvästi\nrakkaille sanankuulijoilleen, joiden keskuudessa hän lähes kaksi\nvuosikymmentä oli työtä tehnyt, ja ääneen itki heistä monikin,\nnähdessään tuon rakkaan opettajan poistuvan tiellä. Valtavaa kieltään\npuhuivat hänelle ja heille varsinkin nyt eronhetkenä monet kalliit,\nyhteiset muistot ensimmäisen herätysten kihlausajoilta, epätietoiselta\nja kolkolta tuntui tulevaisuus. Varmaankin aavisti moni, että käänne\noli tapahtumassa Kalajoenkin herännäisyyden vaiheissa ja että oli\ntulossa seulomisen aika, eripuraisuuden ja sisällisten riitojen kova\naika.\n\nJo siihen aikaan, jolloin Wilhelm Niskanen vielä asui Ylivieskassa\nLaguksen omistaman Toivola-nimisen talon vuokraajana, tuli näkyviin,\netteivät heidän välinsä aina olleet täysin hyvät. Lähinnä syynä siihen\nlienee ollut se, että Lagus, joka Ylivieskan heränneissä luuli\nhuomaavansa hengellisen valppauden puutetta, alkoi kiristellä Niskasta\nsiitä, ettei tämä kotiväelleen teroittanut jokapäiväisen uudistuksen\ntarpeellisuutta. Hedbergiläisen riidan aikoina oli eksytty\nväittelemään opista, ja kehittyneimmät talonpojistakin olivat alkaneet\nottaa osaa noihin väittelyihin. Sitäpaitsi oli myöskin Lyytikäisen\nhurmahenkisyys, joka, niinkuin olemme nähneet (II, s. 441), pääsi\nvaikuttamaan Kalajoen-varrelle asti, kiihottanut mieliä tuohon\nsuuntaan. Wilhelm Niskanen oli syvällinen luonne ja varsinkin\nuskonnolliseen mietiskelemiseen hyvin taipuvainen. Muutettuaan\nNivalaan, alkoi hän ahkerasti esiintyä puhujana heränneitten\nseuroissa, ja hänen lukuisat sanankuulijansa kysyivät häneltä usein\nneuvoa. Yksi valitti yhtä, toinen toista. Epäluulon henki alkoi\nliikkua Kalajoen-varren heränneissä, eksyttäen heitä vaanimaan väärää\noppia piirissä jos toisessakin. Toiset heistä vaativat sisällisen\nuskonelämän tunnustamista rohkein sanoin niiltä, joissa tätä elämää ei\nlöytynyt tai joissa sen ilmoittaminen raskaan synninsurun tähden ei\nollut mahdollinen; toiset taasen leimasivat \"kiiltopyhyydeksi\"\nrehellisimmätkin puheet \"Kristuksen sisällisestä tuntemisesta\" ja\nvakavimmatkin kehoitukset vaeltamaan pyhityksen tiellä. Rakkaus oli\nmonessa kylmennyt; eripuraisuuden henki teki tuhoavaa työtään näiden\nseutujen heränneissä, jotka ennen olivat olleet \"yksi sydän ja yksi\nsielu\". Ruumiillisesti sairaana ja elämän kovista taisteluista\nväsyneenä sulkeutui Lagus yhä enemmän itseensä syrjäisessä\nseurakunnassaan, likeisemmin seurustellen vain muutamien valittujen\nystävien kanssa, mutta saaden tuon tuostakin kuulla mitä\nkummallisimpia kertomuksia hänen entisillä työmaillaan syntyneistä\neksytyksistä. Valitettavasti hän ei ryhtynyt perin pohjin tutkimaan,\nmitä näissä kertomuksissa oli liioiteltua tai aivan väärää, ja vielä\nvähemmin hän riensi tarmokkaasti oikaisemaan, mitä oikaistavaa oli.\nLaguksen omille seurakuntalaisilleen ja Pyhäjärvelle saapuneille\nvierailleen antamia neuvoja ja opetuksia esittivät juorujen kantajat\nväärin tahi ainakin yksipuolisesti painostamalla muutamia\nlempilauseita. Pääasia hukkui vikoilemisen ja panettelujen tulvaan.\nEikä suinkaan Niskastakaan säästetty. Hänenkin opistaan levitettiin\nmitä kummallisimpia juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän kielsi Pyhän\nhengen sekä kuolleitten ylösnousemisen. Syntymässä on kaksi eri\nsuuntaa Keski-Pohjanmaan heränneissä: _\"Vilhelmiläiset\"_ eli\n_\"Niskaslaiset\"_, joiden johtajana oli Wilhelm Niskanen, ja\n_\"Toistupalaiset\"_, Jolla nimellä Laguksen kannattajia myöhemmin\nnimitettiin. Ensi kerran syntyi julkisesti kysymys näistä asioista\neräässä _Pulkkilan_ heränneitten Pohjan talossa syksyllä 1846\npitämässä hartauskokouksessa. Tilaisuuteen olivat muiden\nulkoseurakuntalaisten kera saapuneet Lagus, hänen apulaisensa\nSchwartzberg, seurakunnan v.t. kappalainen K. J. Engelberg sekä\nWilhelm Niskanen, jota ruvettiin ahdistamaan väärästä opista. Lagus\nlausui: \"Kun sinä kiellät Pyhän hengen työn ihmisessä, niin kiellät\nkai vaikka kuolleitten ylösnousemisenkin\". Niskanen puolusti itseään,\nväittäen vastustajansa toisiinsa sekoittavan Pyhän hengen ja\nomantunnon äänen. Sovussa kuitenkin erottiin. Niinikään kohtelivat\nLagus ja Scwartzberg Niskasta hyvin ystävällisesti, kun tämä\njoulukuussa s.v. Taneli Rauhalan seurassa saapui Pyhäjärven pappilaan.\nVilkas keskustelu, joka joskus yltyi kiivaaksikin, silloin kyllä\nsyntyi samoista asioista kuin Pulkkilassakin, mutta mielipiteet\nnäkyvät lopulta menneen yhteen. Samalla matkalla (sen päämäärä oli\nKajaani) kohtasi Niskanen uutta vastarintaa Kiuruvedellä.\nMatkatoverinsa kera saapui hän eräänä iltana sikäläisten heränneitten\nsilloisen johtomiehen _Olli Kärkkäisen_ tykö. Kuvaava on seuraava,\nerään tilaisuudessa saapuvilla olleen kertomus näiden miesten\nkohtauksesta. Olli: \"Kävin vasta Nilsiässä. Paavo tarjosi ryyppyjä,\npysyi itse selvänä, mutta minä päihdyin. Häpesin kovin, mutta Paavo\nsanoi: ei tämä mitään tee. Esiintyen 'hyvin pyhänä', kysyi Olli\nNiskaselta: 'Sanoppas, mitä tämä merkitsee?' Tämä vastasi: 'Kuinka\nsinun pyhyytesi olisi muuten tullut ilmi?' Olli sytytti kynttilän.\nTuli sitten puhe siitä, että kiuruveteläiset rakastivat toistensa\nvaimoja. Olli, joka itse oli elämässään nuhteeton, kysyi: 'Olisiko tuo\nniin vaarallista, kun veneetkin ovat yhteisiä?' Niskanen: 'Semmoisista\nei saa meidän seassamme puhuakaan.' Olli sytytti toisen kynttilän. Hän\njatkoi: 'Kävin Kalajoella katsomassa sinun opetuslapsiasi. Siellä oli\ntalo, jossa pidettiin seuroja. Tupa oli hyvin suuri, seinät harmaat,\nsavella valkaistut. Ympäri tupaa paljon miehiä. Ne olivat kuin\nsaviukot, kävelivät edes takaisin eivätkä nähneet mitään vaaraa. Sinä\nopetit, ne kuuntelivat vain. Kun lähdin pois, oli suuret reiät\nseinissä, tupa pimeä, yksi kynttilä vain, kulku vaarallinen. Päästyäni\nulos, ajattelin: aurinko näyttää 3:n aikaa -- mistä saan murkinaa? Kun\nastuin kolme rappua ylös, tuotiin ruokaa, jota söin seisaaltani.\nSelitä tämä uni. Mitä se merkitsee?' Niskanen lausui: 'Savi- eli\npuu-ukot eivät näekään niin tarkasti vaaraa, kuin sinä, vaikka\nseisovat sanan päällä. Et saanut puheestani ravintoa, ajattelit,\nvaaran nähdessäsi, miten pääsisit pois. Kun katsoit aurinkoa, näit\nettä oli 3:n aika ja sinulla oli nälkä. Astuit rapun alas, mutta\nastuitkin ylös, samoin toisen ja kolmannen rapun ylös, vaikka luulit\nastuvasi alas. Sillä korkeudella tulit sitten ravituksi, kun perkele\ntoi sinulle ruokaa'. Olli sytytti kynttilän palamaan. Näin sytytettiin\n12 kynttilää, kun kaikki riitakysymykset ratkaistiin.\" [Kert. Wilhelm\nNiskasen poika J. N., joka oli isänsä kyytimiehenä tällä matkalla,\nsekä useat vanhat heränneet Nivalassa, joille V. Niskanen itse tätä on\nkertonut.] -- Iisalmella tapasivat matkustajat L. J. Niskasen.\nPidettiin suuret seurat, joihin saapui ihmisiä Piippolasta asti. Sopu\noli hyvä, erimielisyydestä ei puhettakaan. Kajaanissakin otettiin\nNiskanen ja Rauhala ystävällisesti vastaan, eikä kukaan heitä silloin\nharhaoppisuudesta syyttänyt. [Kert. Vendla Pettersson, Anna\nPikkarainen y.m.]\n\nNäinä aikoina alkoi Niskasta vastaan salaisesti vehkeillä Nivalassa\nasuva _Heikki Sarja_ niminen mies, joka alussa oli ollut hänen\nlikeisimpiä ystäviään. Tämä ei tyytynyt niihin häiriöihin, joita hän\npanettelemalla Niskasen oppia kotipitäjässään sai aikaan, vaan koetti\ntehdä hänet epäluulonalaiseksi muuallakin. Niinpä matkusti hän usein\nKalajoelle, missä muiden kera tervahovininspehtori Roos alkoi\nkallistaa korvansa hänen kertomuksilleen. Seuraukset tulivat pian\nnäkyviin. Niinpä esim. kalajokelaiset muutamissa kesäkuussa v. 1847\nNiemen talossa Tyngän kylässä pidetyissä häissä, joihin Niskanenkin\noli saapunut, kovasti hyökkäsivät viimemainittua vastaan. Miten kireät\nvälit jo alkoivat olla, näkyy varsinkin siitä, että Roos, _Pekka\nLankinen_ y.m. paikkakunnan huomatuimmista heränneistä kaikkien\nkuullen alkoivat julkisesti syyttää Niskasta lahjojen ottamisesta\ny.m., vaikka huoneessa oli paljon suruttomiakin. Viimemainitut, jotka\nkyllä huomasivat, että heränneitten suurin joukko kannatti Niskasta,\nliittyivät täydestä suusta moittijoihin. Opista ei sillä kertaa lie\nollut puhetta ensinkään. Niskanen oli raskaalla mielellä eikä pitkään\naikaan puhunut mitään. Vihdoin hän lausui: \"Tämä Kalajoki menee pian\naivan autioksi, niin ettei jää kiveä kiven päälle.\" [Kert. (1896)\nMaija Niemi Nivalassa (nuorempana asunut Kalajoella) y.m.]\n\nNiinkuin L. J. Niskasen joulukuun 12 p:nä 1846 päivätystä\n\"lähetyskirjastakin\" [Akiander VI s. 169-170.] näkyy, olivat\nhänen ja Wilhelm Niskasen välit vielä näihin aikoihin hyvät. Ei\nRuotsalainenkaan, joka viimemainitun kanssa joulun aikana s.v. teki\nmatkan Kalajoelle [Vasta mainittu kiertokirje; kert. Wilh. Niskasen\npojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.], Vilhelmiä vikoillut.\nSuupohjassakin, missä, niinkuin olemme maininneet (III, 48),\nviimemainittu kesäkuussa 1846 oli käynyt, oli hänen maineensa hyvä.\nNiinpä esim. A. V. Ingman, joka silloin tapasi hänet Lapualla,\nkirjoittaa: \"Wilhelm Niskanen teki minuun hyvän vaikutuksen\nsyvällisellä ja aito suomalaisella persoonallisuudellaan. Minun täytyi\npitää hänestä paljon enemmän kuin L. J. Niskasesta, joka minusta\ntuntui kerskaavalta ja suurisuiselta. Wilhelm Niskanen sitävastoin oli\npintapuolisen serkkunsa täysi vastakohta, sillä hän oli hyvin\nharvapuheinen, mutta siinä vähässä, minkä hän silloin tällöin sanoi,\noli voimaa ja ydintä. Tästä ensimmäisestä yhtymyksestämme asti oli\nminulla jonkunlaista luottamusta hänen luonteeseensa ja myöhemminkin,\nkun hän Pohjanmaan heränneitten johtajana alkoi liikkua seudusta\ntoiseen ja sen suuren arvon takia, jolla häntä näillä seuduin\nhengellisenä isänä kunnioitettiin, pilaantui, tahdoin niin kauan kuin\nsuinkin ajatella hänestä hyvää. Sillä milloinkaan en Niskasessa\nhuomannut tuota raakaa, naurettavaa ja tunkeilevaa esiintymistä, josta\n'talonpoikaispiispat' useimmiten tunnetaan; hänessä tuli päinvastoin\nmyöhemminkin näkyviin jonkunlaista rakastettavaa herttaisuutta ja\nkohteliaisuutta. Hän ilmaisi myöskin suurta tiedonhalua ja taipumusta\njumaluusopillisiin mietiskelyihin ja tarkkaan hän kuunteli, kun\nhänelle kerrottiin kirkkohistoriallisia tapahtumia tahi selvitettiin\ndogmaattisia opinkohtia, jos kohta täytyykin myöntää, ettei hän\nopetuslapsen nöyryydellä näitä puheita seurannut.\" [Akiander VI, s.\n319-320.]\n\nHuomattava on, että Ingman kirjoitti tämän aikana, jolloin hän itse,\nherännäisyydestä eronneena, hyvinkin ankarasti arvosteli tätä\nliikettä. Tämä todistaa, ettei Niskasen ulkonainen esiintyminenkään\nantanut aihetta niihin moitteisiin, joita vastustajat hänestä\nlevittivät. Huomattava on niinikään, että miehen elämä oli\nnuhteetonta. Niinpä oli hän esim. täydellisesti vapaa juomarin\nsynnistä. [Kert. Jaakko Hemming y.m.] Myöntää kyllä täytyy, että\nNiskasen oppi, niinkuin vasta saamme nähdä, monessa kohden oli\nyksipuolista ja harhaan johtavaa, mutta tämä ei ollut eripuraisuuden\nalkusyynä, vaan se vikoileva, oppiriitoihin eksynyt henki, joka näistä\najoista alkaen teki hävitystyötään herännäisyyden riveissä, eroittaen\njohtajat toisistaan sekä luoden heidän sanankuulijoistaan keskenään\ntaistelevia suuntia ja lahkoja.\n\nHerännäisyyden huomattavimmat papit Keski-Pohjanmaalla olivat näinä\naikoina paitsi Lagusta viimemainitun apulainen Schwartzberg sekä\nÖsterbladh Alavieskassa. Niinkuin olemme nähneet, ei Lagus sairautensa\ntakia enää paljon liikkunut. Ainoastaan yhden kerran kävi hän\npoismuuttonsa jälkeen Ylivieskassa, ulottaen silloin matkansa\nAlavieskaan. Ensinmainitussa seurakunnassa oli hänellä paljon\nsaatavia, mutta kun asianomaiset häneltä tiedustelivat rästien maksua,\nvastasi hän: \"Siitä saatte olla varmat, etten niitä hakemukseen pane\".\nSitä vain ylivieskalaiset oudoksuivat, ettei hän tämän jälkeen enää\nkäynyt heitä katsomassa. [Kert. Pekka Nevanperä ja muut vanhat\nheränneet Nivalassa ja Ylivieskassa.] Miten kernaasti he olisivat tuon\nsuoneet, osoittaa sekin, että he lupasivat koota hänelle matkarahat.\nJonkunmoinen henkinenkin väsymys ja ehkä kyllästyminen suuriin\nseuroihin näkyy hänet vallanneen. Kuopiossa hän sitävastoin muutamia\nkertoja kävi. Voimansa päivinä hän oli kulkenut tavattoman nopeasti;\nparaimmatkaan hevoset eivät tahtoneet kestää hänen matkoillaan. Nyt\nsitävastoin ajoi hän hyvin hiljaa. Kun renkinsä kerran, pyryilman\nsattuessa, joudutti hevoista, nykäsi Lagus mitään sanomatta ruoskan\nhänen kädestään. [Kert. Salomon Huttunen (Kiuruvedeltä), Laguksen\nsilloinen renki.] -- Jota vähemmin Lagus liikkui, sitä useammin oli\nSchwartzberg matkoilla. Vielä vanhoilla päivillään oli hän sitä\nmieltä, että heränneitten pappien, kaukamatkaistenkin, ja talonpoikien\nusein tulisi käydä toistensa luona, jotta eivät välit kylmenisi.\n[Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet ja tuomiorovasti J.\nSchwartzberg.]\n\nAlavieskassa jatkoi Österbladh siunauksesta rikasta työtään.\nSikäläinen liike kasvamistaan kasvoi. Seurat olivat hyvin elävät;\njoskus niissä syntyi sairaloisia liikutuksia ja kuultiinpa\nkielilläpuhumistakin, mutta näitä Pohjanmaalla ylimalkaan harvinaisia\nilmiöitä ei suuressakaan arvossa pidetty. Huumaustilaan joutuneet\nkannettiin Österbladhin käskystä ulos. -- Vuosi vuodelta huomattiin\nyhä selvemmin, miten suuren muutoksen Österbladh oli saanut aikaan\nAlavieskan raa'assa seurakunnassa. [Kert. vanhojen heränneitten lapset\nAlavieskassa.] Suruttomatkin sen tunnustivat. Wilhelm Niskasen kanssa\noli Österbladh näihin aikoihin vielä hyvässä sovussa.\n\nKalajoen käräjien sankareista oli moni jo poistunut näyttämöltä. Papit\nelivät vielä, mutta ne olivat kaikki muuttaneet pois näiltä\nnuoruutensa ajan muistorikkailta seuduilta. Laguksen, Malmbergin ja\nDurchmanin elämänvaiheita seurasivat yhä edelleen heidän entiset\nsanankuulijansa Kalajoen-varrella; Jaakko Hemmingistä ja L. H.\nLaurinista puhuttiin vähemmin. Ylitorniolta, missä viimemainittu jo\nkäräjien aikana toimi ylimääräisenä pappina, siirrettiin hänet v. 1842\n_Alakiiminkiin_, jonka seurakunnan kirkossa hänen voimallinen\nsaarnansa kuului kolme vuotta. Mitään varsinaista herätystä hän ei\nkuitenkaan täällä saanut aikaan eikä myöskään _Alatorniolla_, missä\nhän vuosina 1845-1847 viransijaisena hoiti kappalaisenvirkaa.\nKylmempää oli maaperä täällä pohjan perillä, eikä sitäpaitsi Laurin,\nniin voimallinen ja tavallaan etevä saarnaaja kuin hän olikin, näy\nomistaneen niitä ominaisuuksia, joista papin työn kestävä siunaus\npääasiallisesti riippuu. Entisiä ystäviään ja virkakumppaniaan\nKalajoella hän ei myöskään käynyt tapaamassa. Mutta ei hän silti\nherännäisyyden katsantotavasta vieraantunut eikä niiden tapahtumien\nmuistosta, jotka nuoruuden innostuksen aikoina liittivät hänet tuohon\nliikkeeseen. Pietista hän edelleen oli. [Kert. rouva Gustava Laurell;\nSukukirja Suomen aatelittomia sukuja.] -- Likempänä entisiä työmaitaan\njatkoi Jaakko Hemming uskollista työtään herännäisyyden palveluksessa.\nLappajärveltä (katso III, s. 53) siirrettiin hänet näet Reisjärvelle,\njonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli päässyt (1845). Tätä virkaa\nhoiti hän lähes kymmenen vuotta. Ylivieskan ajoilta asti oli hän mitä\nsuurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella liittynyt Lagukseen,\nehdottomasti luottaen jokaiseen hänen sanaansa. Sentähden hän myöskin\nhyvinkin pian asettui Wilhelm Niskasta vastaan. Itseään hän ei minään\npitänyt. Kun tuli puhe Kalajoen käräjistä ja kunnioittaen puhuttiin\nniissä tuomituista papeista, loi hän aina huomion pois itsestään,\nlausuen: \"minä olin käräjissä aina Laguksen ja Malmbergin selän\ntakana.\" [Kert. Jaakko Hemming itse; Paimenmuisto.]\n\nSuurten vainojen aikuisista miehistä on yllämainittujen kera\npohjalaisista muistettava etenkin J. M. Stenbäck, jonka 1840-luvun\nkeski- ja loppuvuosina tapaamme kappalaisena _Iissä_. Jo v. 1843 oli\nhän tähän virkaan astunut. Ollen saarnamiehistä ensimmäisiä sekä\nmuutenkin harvinaisen etevä mies, herätti hän alusta alkaen suurta\nhuomiota uudella työpaikallaan. Hän oli jäykkä, itsepäinen mies, ja\nhänen esiintymisensä oli suoraa, häikäilemätöntä, mutta kun sydämen\nkalliimmat asiat olivat kysymyksessä, kuului hänen puheestaan aina\nhellä sävel, joka veti puoleensa ja herätti rakkautta. Moni vaivattu\nja kiusausten kanssa taisteleva -- ja semmoisia kyllä hänen aikanaan\nIissäkin löytyi -- sai häneltä lohdutusta ja neuvoa, jota ei koskaan\nunohtanut. Stenbäck oli itsekin usein kovien kiusausten alaisena,\njotka häneltä joskus uhkasivat Jumalan armon kokonaan salata.\nSentähden hän osasikin kiusattuja neuvoa. Muun ohessa vaivasi häntä\ntaipumus väkijuomien käyttämiseen, ja hän lankesi joskus\nhuomattavastikin tuohon syntiin. Mutta hän nousi aina jälleen, ja\nsilloin varsinkin olivat hänen saarnansa tavattoman voimalliset ja\nsärkevät. Appensa, Jaakko Vegeliuksen kanssa oli Stenbäck\nkirjevaihdossa ja silloin tällöin kävi hän Iistä häntä tervehtimässä,\nesim. kesäkuussa 1846. [Kert. Gustava Laurell, y.m.]\n\nV. 1847 siirtyi Antti Helander, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli\nollut pappina Raahessa, Munsalaan. [Paimenmuisto.] Tuntuvasti vaikutti\ntämä muutto tuossa hänelle rakkaaksi käyneessä seurakunnassa.\nKaupungissa ja sen ympäristössä oli hän hyvän kylvön toimittanut,\nkylvön, jonka hedelmät vielä tänään näkyvät.\n\nSuuri oli Pohjanmaan heränneitten pappien luku näinä aikoina, ja\nuusiakin työvoimia ilmestyy tuon tuostakin näyttämölle. Semmoisia\nherännäisyyden palvelukseen tarjoomassa esiintyy 1840-luvun alussa\nmuiden kera _Mikael Reinhold Montin_, joka oli syntynyt 1817 ja\nvihittiin papiksi 1840. Koulupoikana ollessaan Oulussa oli hän pyssyä\nvaromattomasti pitelemällä menettänyt toisen silmänsä ja ehkä senkin\ntähden jo nuorena ruvennut Herraa etsimään. Kirjeistään päättäen\nkehittyi hänen seurustelunsa Herran kanssa hyvin lapselliseksi ja\nhänen puheensa huomattavin sävel oli hellä lempeys. Toimittuaan\nylimääräisenä pappina Kalajoella ja Alatorniolla, pääsi hän v. 1845\nAlakiimingin kappalaiseksi, Saaden siellä monta ystävää.\n\nMaan pohjoisimmissakin osissa kaikui siellä täällä heränneitten\npappien ääni. Paitsi L. H. Laurinia teki siellä lyhyen ajan\ntyötä nuori herännyt pappi nimeltä _Sakari Castrén_, hänkin\nmyöhempinä aikoina huomattu heränneissä piireissä. Hän syntyi\nSäräisniemellä 1817, missä isänsä oli pappina, mutta oleskeli\nnuoruutensa ajan Etelä-Suomessa, mihin äitinsä, mentyään uuteen\navioliittoon, muutti. Castrén tuli ylioppilaaksi v. 1839 ja vihittiin\npapiksi 1843. Toimittuaan muutamia kuukausia ylimääräisenä pappina\nsyntymäpitäjässään, saarnasi hän noin vuoden ajan parannusta ensin\nTorniossa ja sitten _Tervolassa_, saaden viimemainitussa seurakunnassa\naikaan jonkunlaista herätystä, joka kuitenkin, hänen sieltä pois\nmuutettuaan, ennen pitkää kokonaan lakkasi. -- 1847 vuoden lopussa\ntapaamme tämän Castrénin Laguksen apulaisena Pyhäjärvellä.\n\nKovana lainsaarnaajana esiintyi näihin aikoihin Perä-Pohjolassa\n_Kaarle Ferdinand Pfaler_, syntynyt 1817 ja vihitty papiksi 1842.\nHänen ansioluettelonsa on merkillinen siitä, että hän lyhyen ajan\nkuluttua aina siirrettiin toiseen paikkakuntaan. Silminnähtävästi\npelkäsivät viranomaiset hänen voimallisella puheellaan saavan\naikaan levottomuutta, jos kauan saisi olla yhdessä paikassa.\nOltuaan ylimääräisenä pappina muunohessa _Perhossa_, toimi hän\nkappalaisenapulaisena ja armovuodensaarnaajana _Turtolassa_ vuosina\n1846-1848. Ainakin muutamia hänen saarnoistaan täälläkin heräsi.\n[Paimenmuisto; Sukukirja; F. F. Lönnrotin kertomuksia.]\n\nMuidenkin heränneitten pappien kautta tapahtui siellä täällä\nherätyksiä, mutta suurempaa liikettä ei herännäisyys siellä saanut\naikaan. [Kert. F. F. Lönnrot.] Niinkuin ennen on mainittu, ei\nPohjois-Suomessa etelämpänäkään mitään varsinaista liikettä syntynyt.\nRajana on Kalajoki. Siitä pohjoiseenpäin ei missään näkynyt noita\nsuuria, körttipukuun puettuja joukkoja, joista muu Pohjanmaa on\ntunnettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja oli\njo vanhoista ajoista Kajaani. Siellä nähtiin usein varsinkin\nmarkkinoiden aikoina Paavo Ruotsalainen ja hänen uskollinen\nmatkatoverinsa L. J. Niskanen, ja sinne saapui silloin vieraita\nmyöskin Kalajoen jokilaaksosta. Heränneitten tavallisimpia\nkäyntipaikkoja kaupungissa olivat apteekkari Malmgrenin sekä _A.\nPikkaraisen_ koti. Edellisen perheessä oli kuitenkin jälleen\nopinhäiriöitä syntynyt. Malmgrenin rouva, joka matkoillaan Ouluun oli\ntutustunut Hedbergiin, alkoi jaon jälkeen kannattaa tämän yhä\nevankelisemmaksi käynyttä oppia. Jonkunmoista kannatusta sai hän\nalussa tälle katsantotavalle Raahen koulun opettajalta, ennen (II,\n447) mainitulta V. L. Helanderilta, joka vasta oli muuttanut\npaikkakunnalle. Tämä vakava nuori mies -- hän oli syntynyt 1822\ntoukokuun 21 p:nä ja vihitty papiksi kesäkuussa 1844 -- oli kyllä\nisältään, Antti Helanderilta, jonka apulaisena hän sitäpaitsi heti\npapiksi tultuaan oli palvellut, saanut varoituksia Hedbergin opin\nsuhteen, mutta armoa etsiessään Herralta, tunsi hän monesti\nmieltymystä siihen, Kajaaniin tultuaan (1845), sai hän rouva\nMalmgrenilta ja muutamilta tämän tuttavilta vielä enemmän kehoitusta\nevankeliseen suuntaan, kunnes hän heränneitten seuroissa tuohon tapaan\nalkoi puhua. Toista mieltä oli sitävastoin Helanderin virkatoveri,\nKajaanin koulun toinen opettaja _Johana Krank_, joka samaan aikaan oli\npaikkakunnalle muuttanut, sekä sikäläisten heränneitten vanhastaan\nsuosittu ystävä, ennen (I, s. 309) mainittu H. Trast. Jonkunlaista\nhäiritsevää levottomuutta nuo toisistaan eroavat mielipiteet saivat\naikaan, mutta varsinaista riitaa ei syntynyt. Olot tuntuivat kuitenkin\npainostavilta, kunnes Krank kesällä 1846 sai Helanderin kanssaan\nlähtemään Paavo Ruotsalaisen luo. Kolmantena matkatoverina oli\nPikkarainen. Paavo ei alussa puhunut heille sanaakaan hengellisistä\nasioista, vaan jätti heidät huoneeseensa tuskittelemaan. Samana iltana\nsaapui Paavon tykö muitakin vieraita. Kun nämä ukolta tiedustelivat,\nkeitä huoneessa oli, vastasi tämä, tahallaan niin kuuluvasti, että\nKrank ja Helander sen kuulivat: \"Kajaanin fiskaali ja Kajaanin\nepäuskon linnan komentantti\". Jo tästä huomasivat murheelliset\nnuorukaiset Paavon tarkoituksen, ja kun tämä myöhemmin illalla ja\nseuraavana päivänä selvitti heidän tilansa, rauhoittui heidän\nsydämensä ja epäilykset poistuivat. Iloisina palasivat he kotia,\nryhtyen yksissä neuvoin työskentelemään Kajaanin herännäisyyden\npalveluksessa. Krank ei puhunut seuroissa, mutta neuvoi sitä\nahkerammin yksityisesti heränneitä. Helander sitävastoin kehittyi jo\nnäinä aikoina hyväksi seurapuhujaksi ja häntä kuulemaan kokoontui jo\ntähän aikaan paljon ihmisiä. Vilkasta oli siihen aikaan liike\nKajaanissa. Muun ohessa näyttää kirkonkirja, että heränneet usein\nnauttivat Herran ehtoollista. [Kert. Anna Pikkarainen, V. L. Helander\ny.m.; Kajaanin kirkonkirja.]\n\nKainuunmaan seurakunnista herättää näinä aikoina ehkä suurinta\nhuomiota Sotkamo. V. 1845 määrättiin tänne kappalaisenapulaiseksi s.v.\npapiksi vihitty nuori mies _Kustaa Reinhold Petterson_. Hän toimi\ntäällä monta vuotta, ja hänen kauttansa tapahtui suuria herätyksiä.\nEräänä helluntaipäivänä esim. puhui hän seuroissa niin voimallisesti,\nettä \"koko seurakunta tuli lyödyksi\". Maaperää kylvölleen oli Herra\nkauan, jos kohta suurimmaksi osaksi salassa, valmistanut, kunnes nyt\nsuuri liike täälläkin, niinkuin samoihin aikoihin muuallakin\nKainuunmaalla, syntyi. Suuressa määrässä olivat sotkamolaisten matkat\nKajaaniin, etenkin markkinoitten aikana, jolloin kaupungissa saatiin\nkuulla Paavo Ruotsalaisen sekä muitten kaukaa tulleitten vieraitten\npuhuvan, valmistaneet tätä aikaa. Tämän lisäksi tulee meidän muistaa,\nettä Nurmeksen heränneitä usein nähtiin Sotkamossa ja Kajaanissa\nmatkalla Ouluun, mistä siihen aikaan haettiin kauppatavaroita\nKarjalaan asti.\n\nVielä tärkeämpänä tekijänä Kainuunmaan suureksi kasvavan\nherännäisyysliikkeen elpymiseen olivat Janson ja Trast. Kummankin\nheistä tapaamme 1840-luvun loppupuolella Sotkamossa. Viimemainittu oli\nnim. saanut jonkunlaisen johtajapaikan Petäjäkosken ruukissa, joka oli\nLaakajärven rannalla ja luultavasti siitä syystä sai nimekseen myöskin\nLaanruuki. Janson asettui asumaan Sotkamon kirkonkylään, missä osti\nUusitalo-nimisen tilan. Matkoillaan Nilsiästä Kajaaniin poikkesi Paavo\nRuotsalainen usein Laanruukiin, joka sopi matkaansa. Sitävastoin ei\nhän koskaan käynyt Sotkamossa, se kun oli syrjässä, noin 50 km.\nLaakajärveltä. Mutta sitä useammin kävivät Sotkamon kirkonkylän\nheränneet Nilsiässä Paavoa tapaamassa ja suurissa joukoissa riensivät\nhe Kajaanin markkinoille häntä kuulemaan. Janson ja Trast tekivät\nyhdessä työtä Herran viinimäessä, eikä päässyt kateuden ja\neripuraisuuden henki heidän sanankuulijoitaankaan toisistaan\nvieroittamaan. Laanruukissa kokoonnuttiin usein, ei ainoastaan\nsilloin, kun Paavoa sinne odotettiin, ja samoin saapuivat sen puolen\nheränneet tuontuostakin Sotkamon kirkonkylään, missä seuroja pidettiin\nUudessatalossa ja sen läheisyydessä olevassa Komulan talossa.\nVarsinaisena seurapuhujana Sotkamossa esiintyi Petterson; Trast ja\nJanson enimmäkseen pienemmissä seuroissa sekä yksityisessä\nsielunhoidossa, jossa toimessa heitä kiitetään hyvin eteviksi.\nMinkätähden V. L. Helander ja Petterson toisinaan kielsivät Jansonia\nseuroissa esiintymästä, on vaikea ymmärtää. Miehen elämässä ei\nlöytynyt mitään moitittavaa, ja sitäpaitsi oli hän nöyrä eikä suinkaan\naltis ylpeilemään johtajatoimestaan. Riitaa ei heidän välillään ollut\n-- päinvastoin, ja kaikki tiesivät, että Paavo Ruotsalainen piti\npaljon Jansonista, sanoen häntä joskus \"paraaksi ystäväkseen\", mutta\ntuon kiellon alaiseksi viimemainittu muutamia kertoja joutui.\nSitävastoin ei tiedetä, että kukaan heränneistä papeista olisi\nkieltänyt Trastia seuroissa esiintymästä. Ehkä pitivät he häntä\nJansonia etevämpänä, niinkuin hän tavallaan olikin. [Kert. F. F.\nLönnrot, Vendla Petterson, V. L. Helander, Anna Pikkarainen, Maria\nPartanen (Sotkamossa) y.m.; K. R. Pettersonin kirje Edvard Svahnille\n9/1 47.]\n\nSuuren herätyksen Suomussalmella sai 1840-luvun loppupuolella\nsyntymään ennen (III, 51) mainittu _Kaarle Adolf Lilius_, jonka muisto\nvieläkin rakkaana elää sikäläisessä kansassa. Hän oli syntynyt 1811,\ntuli ylioppilaaksi 1832 ja vihittiin papiksi 1834. Toimittuaan ensiksi\nsekä isänsä sijaisena että kappalaisena Kortesjärvellä, haki ja sai\nhän kappalaisenviran Suomussalmella v. 1847. Erämaan hiljaisuus ja\nkansan yksinkertainen vakavuus näkyvät sopineen hänen luonteelleen.\nAlusta alkaen pääsi hän kansaa likelle ja osasi puhua niin, että\nsanansa kävivät kohti. Lilius oli nöyrä ja kärsivällinen mies;\norjailematta uskalsi miltei kuka hyvänsä hänelle huolensa ilmaista.\nUsein turvautui hän leikilliseenkin puheeseen, siten paremmin\nvapauttaakseen kiusauksen alaisia epäuskon ansasta. \"Ei hän koskaan\nväsy eikä kyllästy; ei kai hänessä vanhaa aatamia enää olekaan\", oli\nheränneitten tapana sanoa. Seurakuntansa ulkopuolellakin sai Lilius\nystäviä. Niinpä kävi hänen luonaan verraten usein V. L. Helander,\nvaikka Kajaanin ja Suomussalmen välillä siihen aikaan ei ollut\nmaantietäkään. Samoin kävi Jansonkin usein häntä tapaamassa. Heränneet\neivät laskeneet matkan vaivoja, sisällinen tarve veti heitä toistensa\nluo. Paitsi suurten joukkojen sanan viljelyä varten etäämmällä asuvien\nystävien luona tekemistä matkoista tiedetään, että moni aivan yksin\nsaattoi erämaitten läpi lähteä puhuttelemaan ystävää, jonka\nhengelliseen kokemukseen ja valistukseen hän edellä muiden luotti.\nPaitsi Paavon luona Nilsiässä kävivät Kainuunmaan heränneet sekä\njoukottain että yksinään Trastilta, Jansonilta ja Pettersonilta neuvoa\nkysymässä. Moni huokaus on näillä matkoilla sydänmaan hiljaisuudessa\nnoussut Herran puoleen, moni sana, perille päästyä, puhuttu, jonka\nvaikutus ulottui ijankaikkisuuteen. [Sukukirja, Suomen aatelittomia\nsukuja; Paimenmuisto; V. L. Helanderin ja F. F. Lönnrotin\nkertomukset.]\n\n\n\n\nIV.\n\nHerännäisyyden oppi.\n\n\nVaikka Suomen herännäisyys mitä likeisimmin kuuluu pietismin nimellä\ntunnettuun uskonnolliseen suuntaan, kantaa se kuitenkin siksi selvästi\nyksilöllistäkin leimaa, että sen opin määrääminen yksinomaan Spenerin\nja Francken käsitystavan mukaan johtaisi harhaan. Kun tämän lisäksi\notamme huomioon, että Suomen herännäisyyden oppi XIX:llä vuosisadalla\nei suinkaan ole sama liikkeen eri suunnissa sekä että se monesti\nesiintyy dogmaattisesti epämääräisenä ja varsinkin talonpoikaisten\njohtomiesten kirjoituksissa ylimalkaan epäselvänä, on sen\njärjestelmällinen esittäminen hyvin vaikea. On pakko ryhmittää esitys\nniiden henkilöiden eri käsitystavan mukaan, jotka edellä muiden ovat\nvaikuttaneet herännäisyyden opin muodostumiseen, vaikka\noppijärjestelmän dogmaattinen eheys täten tuleekin häirityksi. Mutta\ntämmöistä menettelytapaa puolustaa toiselta puolen se seikka, ettei\nSuomen herännäisyys milloinkaan ole tahtonut luoda lutherilaisen\nkirkon opista eroavaa dogmatiikkaa, jos kohta ei kieltää voi, että\nsille ominainen, opillisissakin eroavaisuuksissa ilmenevä\nuskonnollinen katsantotapa on syntynyt ja kehittynyt sen keskuudessa.\nTämä etu puolellamme ryhdymme ensin tarkastamaan sen miehen oppia,\njoka enemmän kuin yhdestä syystä on pidettävä herännäisyyden\nensimmäisenä edustajana.\n\nPaavo Ruotsalaisen opin ensimmäisenä edellytyksenä on ehdoton\nluottamus siihen, että raamattu on Jumalan sanaa. Tähän nähden on hän\npuhdasoppisuuden ajan kannalla, jos kohta hänen kaavamaisuudesta vapaa\nkatsantotapansa estää häntä teroittamasta käsitystä raamatussa\nvallitsevasta verbaali-inspiratsioonista. Niin monipuolisesti kuin\nsuinkin tahtoi Ruotsalainen viljellä kirjojen kirjaa, [Paavon raamattu\non joka paikasta kulunut; esim. Joh. Ilmestyskirjaa näkyy hän paljon\nlukeneen.] jos kohta Paavalin epistolat ja profeettain kirjoitukset\nolivat hänelle rakkaimmat. [Kert. B. K. Sarlin, K. A. Malmberg y.m.]\nMutta yhtä ahkerasti, ajoittain ahkeramminkin viljeli hän muutamia\nhartauskirjoja, ehdottomasti luottaen niidenkin neuvoihin. Näistä on\nensimmäisenä mainittava Tuomas Vilcocksin \"Hunajanpisarat\" ja tämän\nhänen lempikirjansa kera Freseniuksen rippikirja sekä Vegeliuksen ja\nBjörkqvistin postillat. Varsinkin ensinmainittu näistä kirjoista on\ntuntuvasti vaikuttanut Ruotsalaisen katsantotapaan, etenkin niihin\nopinkohtiin, joihin hän kiinnitti päähuomionsa. Jos kohta tästä ei\nvielä seuraa, että Ruotsalainen noihin lempikirjoihin turvautumalla\nopillisesti olisi vähentänyt yksin raamatulle omistettavaa\nehdotonta auktoriteettia, jää kuitenkin se pääasiaksi hänen\nopinjärjestelmässään, jota Vilcocks ja muut lempikirjailijat etupäässä\nteroittavat. Ja tästä taasen seuraa, että jotkut muut yhtä tärkeät\nraamatun totuudet ainakin osaksi joutuvat varjoon.\n\nJota yksipuolisemmin kuollut puhdasoppisuus rajoitti huomionsa\nkirkon määräämien muotojen ulkonaiseen noudattamiseen ja jota\nyleisemmin uskonnollinen tietoisuus tyytyi suun tunnustukseen ja\ntunnustuskirjojen kaavan mukaiseen oppiin, sitä jyrkemmin teroitti\nherännäisyys sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi\nelämä Jesuksessa Kristuksessa. Tuon totuuden tajuaminen se oli, joka,\nmiten vento vieras tämä tajunta alkuansa olikin kaikille\ndogmaattisille määrittelyille ja oppia koskeville väittelyille,\nasettui oppositiooniin kirkossa vallitsevaa katsantotapaa vastaan.\nOppia oppina ei herännäisyys moittinut, mutta ne henkilöt, jotka\nliikkeeseen liittyivät, huomasivat kauhistuksella, että heidän\ntunnustuksensa ja uskonsa -- koko heidän jumalanpelkonsa ja\njumalanpalveluksensa oli ollut valetta ja kaikki heidän luultu\nturvansa puhtaan opin suojissa unennäköä vain. Huomio kääntyi\nuskonnollisen elämän tunnustuskirjoissa, suun tunnustuksessa,\njulkisessa jumalanpalveluksessa y.m. ulkonaisesti tajuttavista\nilmiöistä muilta salattuun sisälliseen elämään eli käyttääksemme\nheränneitten omaa lausetapaa: aivousko antoi sijaa sydämen uskolle.\nSelvää on, että Paavo Ruotsalainen, joka omasta kokemuksesta tiesi,\nmiten perinpohjainen täten tapahtunut muutos oli, kiinnitti siihen\nmitä suurinta huomiota, ja että se Jumalan armontyö, _herätys_, joka\ntuon muutoksen oli vaikuttanut, sai perustavan sijan siinä\narmonjärjestyksessä, jonka tulkiksi hän rupesi. Ja jota paremmin hän,\nherättyään suruttomuuden ja synnin unesta, sanan valossa oli päässyt\ntuntemaan luontonsa turmeluksen ja Jumalan vanhurskauden, sitä\nsyvemmin perehtyi hän _katumuksen_ ja _synninsurun_ salaisuuteen ja\nniiden merkitykseen kristityn elämän synnylle ja kehitykselle. Se\ntotuus, että Herra riisuu ennenkuin hän pukee, haavoittaa ennenkuin\nhän lääkitsee, esiintyy hyvin selvänä Ruotsalaisen opissa. Vaatimus\nehdottomaan alistumiseen totuuden sanan alle, silloinkin kun tämä sana\nankarimmin synnistä tuomitsee, on tämän opin tärkeimpiä piirteitä.\n\"Eikö tämä ole ahdas portti\", kysyy Ruotsalainen: \"kun syntinen näkee\nJumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä\npitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä kaikkein omantunnon\nnuhteitten alla, seisoa alallansa Herran edessä, kunnes hän\nsisällisesti saapi tuntea, että hänellä on turvattu armo\". Joka ei\ntämän ahtaan portin läpi käy, joka on \"kohta elämän tien alkupäässä\",\nteroittaa Ruotsalainen, vaan omin lupinsa ja vastoin omantuntonsa\ntodistusta sovittaa itseensä jumalan sanan armonlupaukset, hän ei\narmoa todellisuudessa osakseen saa. [Paavo Ruotsalainen, \"Muuan sana\nheränneille talonpojan säädystä.\"] Minkälaista tuo \"ahtaasta portista\nsisälle tuleminen\" Paavo Ruotsalaisen opin mukaan on ja mihin se\njohtaa, siihen saamme selitystä heränneitten kirjevaihdosta ja miltei\nkaikista heidän uskontoa koskevista kirjoituksistaan. Kauniimmin ja\nsyvällisemmin kuin ehkä kukaan muu on J. I. Bergh kirjasessaan\n_\"Kenessä on Pyhä henki?\"_ puhuessaan Jesuksen kuolemasta ristillä,\nseuraavin sanoin ilmaissut tämän opin ytimen: \"Eikö löydy koko\nmaailmassa ainoatakaan, joka tahtoo riippua Jesuksessa ja tunnustaa\nhäntä tuona äärettömän tärkeänä hetkenä, jona hän vuodattaa verensä\nmaailman sovinnoksi? Kiitos Jumalan, että toki yksi on löydetty! Häntä\ntulee ihmiskunnan pitää edustajanaan, asettaen hänet ja hänen\ntunnustuksensa esikuvaksi, jonka kaltaiseksi tulee pyrkiä. Tuo ainoa\non toinen Jesuksen kanssa ristiinnaulituista pahantekijöistä. Hän\nriippuu siinä kuolemantuskissa, mutta hän ei tunne ainoastaan kovia\nruumiillisia tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on\nmenettänyt oikeutensa saada elää, ja tuntien sekä tunnustaen syntinsä,\nantautuu hän nöyrästi siihen rikoksentekijän kuolemaan, minkä tietää\nansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', sanoo hän\nonnettomuuskumppanilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'.\nTuo tyyni, vakaa totuuden katse, millä hän katselee itseään\nsynteineen, velkoineen, se se on, joka avaa hänen silmänsä näkemään\nristiinnaulitun Jesuksen kirkkauden, ja tämä katse antaa hänelle\nJesuksesta tiedon, joka on salattu kaikilta muilta. Hän puhuttelee\nristiinnaulittua ja kirouksen alaista herraksi hetkenä, jolloin Jesus\non Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, tunnustautuen hänen\nijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi ymmärtää, miten\ntunnustuksemme Jesukseen herrana täytyy syntyä, jos se on oleva luja\nja pysyväinen. Samankaltaisella totuutta rakastavalla ja vilpittömällä\nkatseella tulee meidän katsella syntiämme, ei ylimääräisesti vain,\nvaan varmasti, kuni tuo pahantekijä, mutta sitävastoin tyyneesti ja\nnöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, oikeuden mukaisena ja\nkohtuullisena rangaistuksena vastaanottaa kaiken sen pahan, mikä\nosaksemme tulee ja jonka alaisina kärsimme.\" [Jul. Imm. Bergh, Hos\nhvem finnes den Helige Ande? s. 17.]\n\nMutta ahtaasta portista sisälle tulemaan Ruotsalaisen oppi ei vaadi\nainoastaan niitä, jotka, heränneinä synnin unesta, vasta lähtevät\nelämän tietä vaeltamaan, vaan kaikkia, jotka tällä tiellä kulkevat.\nKristuksen armon omistaminen, jota paitsi ei kukaan voi astua\naskeltakaan Herran tiellä, edellyttää tämän opin mukaan uudelleen ja\nuudelleen tuota samaa ahtaan portin läpi kulkemista kuin alussa, sillä\neroituksella vain, että pääsy armonistuimen tykö käypi sitä\nvarmemmaksi, jota useammin, ahtaan portin läpi kilvoiteltua, sinne on\npäästy. Tämäkin näkökohta löytyy J. I. Berghin vasta mainitsemassamme\nkirjasessa, siinä kun muun ohessa tapaamme seuraavat sanat: \"Niin\nusein kuin itsessäsi huomaat jotakin eksyvää ja harhaan johtavaa,\nvoit, jos tahdot, aina uudelleen antaa tuon ajaa itsesi samalla\ntiellä, kuin ensi kerran, Jesuksen luo; mutta siten olet joka kerta\nsuhteessasi häneen saavuttava sen kohdan, missä aina uudelleen, mutta\naina yhä selvemmin saat nähdä ristiinnaulitun kunnian\". [Hos hvem\nfinnes d. Hel. Ande? s. 18-19.]\n\nAhtaan portin läpi käyminen merkitsee Ruotsalaisen opinohjelmassa\nKristuksen tykö tulemista armoa armosta saamaan. Joka väittää tämän\nopin johtavan siihen erehdykseen, että heräämistä, katumista, synnin\nsurua, Herraa odottamista ruvetaan pitämään hyvinä, Jumalan armoa\nansaitsevina töinä, hän käsittää asian aivan väärin. Päinvastoin on\nRuotsalaisen _vanhurskauttamisoppi_ kirkkaan puhdas. Sattuvasti on\njoku lausunut: \"Paavo Ruotsalaisen koko elämä oli vastalausetta\nitsevanhurskautta vastaan.\" Ei pelännyt hän mitään syntiä niin, kuin\ntätä. Olemme ennen huomauttaneet, miten hän monesti pani kerrassaan\nalttiiksi kaiken arvonsa ihmisten silmissä, jotta häntä ei tekopyhäksi\nluultaisi eikä tekopyhyyden julistajana otettaisi vastaan. Silti juuri\nkehoitti hän kaikkia ihmisiä, julki jumalattomia, katumukseensa,\nsynninsuruunsa, pyhitykseensä mieltyneitä, niinkuin vilpittömiäkin\nheränneitä, asettumaan Jumalan kasvojen eteen, että sanan\nkaksiteräinen miekka saisi \"tunkea läpi\" ja sydämestä eroittaa pois\nkaikki, mikä ei ollut Jumalasta. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että,\nkäyttääksemme Vilcocksin sanoja, \"ei mikään maailmassa ole niin\ntyölästä, kuin yksin Kristuksen vanhurskaudeksi vastaan ottaminen,\ns.o. hänen Kristukseksi tunteminen ja omistaminen.\" Juuri\nitsevanhurskaus, jonka muodot ovat lukemattomat, on tässä esteenä.\nMikä asettaa kurjuutensa ja katumuksensa, mikä pyhityksensä ja uskonsa\nVapahtajan rinnalle vanhurskauttamisen toivon perustukseksi eikä ole\naltis tulla riisutuksi niin alastomaksi, että yksin Kristus turvaksi\njäisi. Tuohon tapaan on Ruotsalainen ajatellut ja opettanut. Tarkoin\non tässä huomattava, ettei hän milloinkaan ole kehoittamalla\nkehoittanut katumukseen ja synninsuruun eikä näistä kristityn\nkasvatuksen välikappaleista ylimalkaan paljon puhunutkaan.\n\nMutta sitä useammin on hän teroittanut Jumalan eteen pysähtymistä,\njotta hän saisi sydämessä vaikuttaa, mitä ei kukaan ihminen vaikuttaa\nvoi, siis myöskin katumusta ja synnin surua, joita paitsi ei kukaan\nvielä -- siitä oli Paavo elävästi vakuutettu -- ollut armon ovea\nkolkuttanut. Mutta juuri sentähden, että Ruotsalainen piti noita Pyhän\nhengen armonvaikutuksia Jumalan eikä ihmisten työnä, kielsi hän mitä\njyrkimmin niiden katkaisemisen. Yksin Herralla olisi oikeus määrätä,\nkuinka kauan ja miten katkerasti kulloinkin syntisen tulisi tuntea\nkatumuksen hellettä ja armon ikävää, ennenkuin hän, Kristuksen\nsovintokuolemaan turvaten, saisi kokea vanhurskauttamisen armoa.\n\"Kärsi ja ole luja, älä liehu pimeyden aikana, pahana päivänä: odota\nHerraa! Hänen apunsa hetki tulee ajallansa. _Lymytä itsesi vähäseksi\nsilmänräpäykseksi, siksi kun viha ohitse menee_\" [Akiander VI, 81.]\n(Jes. 26: 20). Tämän neuvon on hän kovissa hengellisissä taisteluissa\noleville antanut. Mutta niille, jotka alkoivat tyytyä tuohon\npimeyteen, pitäen sitä tosi uskon pysyväisenä tuntomerkkinä, lausui\nRuotsalainen empimättä sen tuomion, että he olivat sortuneet\nsuruttomuuteen. Elävän uskon rinnalla kasvaa Paavon käsityksen mukaan\nkasvamistaan synnin tunto. Huomattavat ovat tässä suhteessa hänen\nsanansa: \"Näiden (omatekoisen pyhityksen) välikappalten kautta\nkadotetaan ihmisissä oikea synnin tunto, jota _Jumala rupesi heissä\nalottamaan_.\" Ellei Herra saa tätäkin työtä jatkaa, ei tulla\n\"syntisistä suurimmaksi\" eikä päästä Herran armoa yhä suuremmassa\nmäärässä nauttimaan, vaan päinvastoin johtaa tuo auttamattomasti\npenseyteen ja hengelliseen kuolemaan. Mutta epätoivoon ei elämän tien\nkulkija silti jää. Pyhän hengen synnyttämä ja hoitama usko -- niin\nPaavo opetti -- elää pimeässäkin siitä toivosta, että se on Vapahtajan\nlöytävä, eikä lakkaa kilvoittelemasta, ennenkuin se on saanut kokea,\nkuinka suloinen hän on. Tämä kokeminen taas saattaa Ruotsalaisen opin\nmukaan olla joko pitempiaikaista tahi ainoastaan \"vilaus\", jolloin\nHerra ahdistetulle sielulle lausuu: \"Mikä on hätänä?\" [Muuan sana\nheränneille talonpojan säädystä.]\n\nVaikka Paavo aina neuvoi kiusauksissa ja pimeässä taistelevia\nriippumaan Jumalan sanan horjumattomissa lupauksissa, \"kunnes päivä\njälleen valkenisi ja kointähti koittaisi sydämessä\", ei hän tuota\ntilaa tunnusta armon tilaksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Joka,\nsaamatta kokea \"tuttavaa armoa\", \"Pyhän hengen sisällistä todistusta\",\nyksin sanan lupauksiin ja vakuutuksiin turvaten omistaa itselleen\nJumalan armon ja uskoo olevansa Jumalan lapsi, hänen uskonsa on\nRuotsalaisen opin mukaan luulouskoa, ei muuta. [Kert. N. G. Arppe, K.\nA. Malmberg, V. L. Helander y.m.] On väitetty, että tämä oppi johtaa\nluottamaan tunteisiin, jonka vuoksi Paavo Ruotsalaisen edustamaa\nherännäisyyttä onkin nimitetty katumus- tahi tunne-pietismiksi. Kun\notamme huomioon, miten usein heränneet käyttivät ja yhä edelleen\nkäyttävät sanoja \"tuntuva\" eli \"tuttava-armo\", ei sovi kummastella,\nettä moni arvostelija on tähän johtopäätökseen tullut. Lisää tuetta\ntuolle käsitykselle on moni saanut siitä erehdyksestä, että\nheränneitten monessa osassa maata käyttämää sanaa \"tunto\" on ruotsiksi\nkäännetty sanalla, joka merkitsee samaa kuin suomalainen sana tunne\n(känsla), vaikka he sillä tarkoittavat omaatuntoa. Myönnämme, että\nkysymyksessä oleva kohta on heikoin Paavo Ruotsalaisen opissa, mutta\njos muistamme, missä merkityksessä hän käytti sanaa tunto, poistuu\nainakin osaksi se yksipuolisuus, josta tätä oppia on syytetty. Silloin\nnäet ei jää armon omistaminen tunteitten varaan, vaan omatunto\nratkaisee, onko mieli todella sellainen, kuin Jumalan sana edellyttää\nniillä olevan, joille se Kristuksen tähden julistaa vanhurskauttamisen\narmon, vai eikö. Tästä ei kyllä seuraa, että Ruotsalainen olisi\npitänyt Pyhän hengen \"sisällistä todistusta\" ja omaatuntoa samana\nasiana, ja siitäkin syystä jää kysymyksessä olevaan opinkohtaan\nlopullisestikin jotakin hämärää, vieläpä harhaan johtavaakin varsinkin\nsille, joka etsii tarkkoja, dogmaattisesti määrättyjä käsitteitä ja\nvaatii näiden johdonmukaista selvittämistä tuolta oppimattomalta\ntalonpojalta. Tuo vaatimus on sitä kohtuuttomampi, kun Ruotsalainen ei\nedes itse ole kirjoittanut niitä harvoja kirjoituksia ja kirjeitä,\njoihin hänen oppiaan arvosteltaessa vedotaan. Mutta pääasia on selvä.\nIhmeen syvästi ja monipuolisesti käsitti Ruotsalainen ihmissydämen\npohjattoman turmeluksen ja Jumalan äärettömän armon. Näitten\ntotuuksien esittäminen oli hänen julkisten ja yksityisten puheittensa\npunaisena lankana. Tunnettu on, miten hellästi hän on lohduttanut\nmurheellisia ja vilpittömiä ihmisiä Kristuksen \"avaralla armolla\".\nHeihin nähden on hän asettunut samalle kannalle kuin Jonas Lagus\ntunnetuissa sanoissaan: \"Kuinka paljon vaatii Jumala ihmiseltä,\nennenkuin hän rupeaa häntä armahtamaan? Niin paljon kuin hän Aatamilta\nvaati, tämän paetessa häntä paratiisissa\". Mutta juuri sentähden, että\nJumalan armo Ruotsalaisesta oli niin sanomattoman suuri ja\nylistettävä, piti hän sen väärinkäyttämistä niin vaarallisena.\nSentähden ei sitä myöskään millään ehdolla saisi sovittaa\nmurtumattomaan mieleen ja katumattomaan, omaan vanhurskauteen\ntyytyvään tilaan. Kernaammin mitkä kärsimykset tahansa, mikä\nepäilyksen kuilu hyvänsä, kuin \"aivouskon\" valheellinen rauha.\n\nSyyn siihen, että armoitetunkin ihmisen uudelleen täytyy kulkea ahtaan\nportin läpi, ilmaisee Ruotsalainen seuraavin sanoin: \"Kun ihmiset ovat\nherätetyt pimeydestä valkeuteen, nimittäin synteinsä tuntoon, niin he\novat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunian kirjoittaa: 'koska helvetin\nliekki lyöpi heitä korville, niin he ovat katuvaiset.' -- -- -- Mutta\nkun lain tuomiot tulevat vähemmiksi omassatunnossa, ottavat he,\nniinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaarin, jonka nyt\npitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa. Mutta kun elämän\nvanhurskaus ei menestykään heidän valistuneen tuntonsa mukaan, niin\nosa heistä lankeaa orjalliseen pelkoon, joka synnyttää epäuskon;\ntoiset taas, joilla on viisaampi järki, ovat surullisia kutsumisen ja\nnuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässään kokonaan kevytmieliset\nja suruttomat. -- He lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin\nharjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä\nvälikappaleilla tukehuttavat he jumalisen murheen, vaikka he ovat\nkasteen liiton rikkojat, ja heistä katoaa oikea synnintunto, jota\nJumala rupesi heissä alottamaan\". [Paavo Ruotsalainen, Muuan sana.]\nVielä selvemmin osottavat seuraavat otteet Ruotsalaisen ennen (II s.\n354-55) mainitsemastamme kirjoituksesta \"Oikeista ja eksyvistä\nkristityistä vanhurskauttamisen jälkeen\", miten hän tämän asian\nkäsitti: \"-- -- Kun vanhurskaaksi tehdyt sielut ovat ensi kerran\nsyntinsä anteeksi saaneet, tulee siinä heidän eteensä tienhaara.\n-- -- -- Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden\ntietä, joka tapahtuu sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten\nleipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, -- -- -- niin he omistavat\nuskon itselleen väärällä tavalla, he harjoittavat kiivaasti\njumalisuutta, mutta ilman Kristusta, -- -- -- he eivät enää osaa\nkilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen\ntuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä\non, tekevät he itselleen Kristuksen\". \"Oikea kristitty ei lähde\ntietämätöntä tietä kulkemaan -- --. Kun Herra häneltä on lasten leivän\nottanut pois, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on\nHerra, minun johdattajani? eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea\nyhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa\".\nKysymyksessä olevassa kirjoituksessa löytyy varsinkin yksi lause, joka\nosoittaa, millaisena Ruotsalainen piti \"oikean kristityn\" tilaa\ntuommoisina pimeinä aikoina, jolloin tämä kilvoitellen etsii \"tuttavaa\narmoa\". Sanat kuuluvat: \"Ei hän (kristitty) sentähden ole epäuskoinen,\njos Herra viipyy -- -- --, hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä\npidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään\noikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko\nsuuremmassa tai vähemmässä mitassa\". Nämä sanat ilmaisevat selvästi,\nettei Ruotsalainen kieltänyt pimeässä kilvoittelevan kristityn\narmontilaa, jommoiselta tämä tila Jumalan sanan todistusten kannalta\nnäytti, jos kohta kilvoittelevasta itsestä tuntuikin, kuin olisi hän\nsyntiensä tähden kadotettu, eikä suinkaan armoitettu Jumalan lapsi.\n\"Aivousko\" riistää itselleen armontilan varmuuden, siten syösten\nihmisen yhä suurempaan sokeuteen; tosi usko tyytyy ikävöiden\nodottamaan, kunnes Herra itse tuon kaivatun varmuuden antaa. Jota\nsuurempaa iloa tämä varmuus tuottaa, sitä kuumemman helteen kautta on\nse saavutettu. \"Älä itse itsellesi passia anna\", \"älä koskaan puhu yli\nuskosi\", oli Ruotsalaisella tapana sanoa.\n\nJo sanotusta näkyy, ettei mikään armontilan aste Ruotsalaisen opin\nmukaan pitkällekään ehtineen kristityn elämässä ole päättynyt, vaan se\nuusiutuu alituisesti ja jatkuu. Yhä enemmän tulee oma turmelus\nnäkyviin, ennen tuntemattomat synnit vedetään valkeuteen, jonka tähden\nei pääse valmiiksi se, joka pysyy Pyhän hengen koulussa. _Kääntymisen_\nvaatimus esiintyy joka päivä uutena, vaikka sitä noudattikin, taikka\njuuri sentähden, että sitä noudatti, ja _uusi syntyminen_, joka\nRuotsalaisen opin mukaan käsittää kristityn koko uuden elämän, sen\nsynnyn, kasvamisen ja Kristuksen kaltaiseksi kirkastumisen, päättyy\nvasta uskovaisen voitollisessa kuolemassa.\n\nTäydellä syyllä on muistutettu, että oppi pyhityksestä saa hyvin\nsyrjäisen sijan Ruotsalaisen \"armonjärjestyksessä\". Siksi\nyksipuolisesti kiinnitti hän huomionsa \"sisälliseen elämään\", että\ntodistus tämän elämän näkyvistä hedelmistä useimmiten supistui aivan\nlyhyeksi. Tekopyhyyden pelko ja se johdonmukaisuus, millä hän tätä\nsyntiä vastusti, on tässäkin ollut häntä ohjaamassa. Tästä\njohtuu myöskin se tosiseikka, ettei hän antanut mitään arvoa\n\"luonnon-siivolle\" elämälle, vaan piti törkeintä synnin palvelemista\nparempana, koska julkisiin vikoihin sortunut pikemmin näki onnettoman\ntilansa ja sentähden oli alttiimpi Jumalan kutsumusta noudattamaan.\nEpäilemättä osasi Ruotsalainen oikeaan, esittäen tekopyhyyttä\nsynneistä vaarallisimmaksi. Tässä suhteessa häntä puoltavat Vapahtajan\nankarat nuhteet farisealaisille ja hänen todistuksensa heille:\n\"Publikaanit ja portot menevät ennen teitä taivaan valtakuntaan\",\npuhumatta monista muista raamatunlauseista. Mutta että hän\nyksipuolisesti kiinnitti huomionsa tuohon pahaan, jättäen monet muut\naivan syrjään, sitä ei toiselta puolen myöskään voi kieltää. Oikea on\nPaavon usein lausuma huomautus, että hyvät työt ovat uskon hedelmiä ja\nitsestään syntyvät siitä, mutta koska \"puu tunnetaan hedelmistään\",\novat nämä hedelmät tarkkaan tutkittavat, synti vedettävä esille ja\ntuomittava, missä muodossa se esiintyykin. Yksipuolisemmin, kuin\nsuotavaa olisi ollut, on Ruotsalainen tätä tehnyt, miten syvä hänen\nkäsityksensä synnistä ja ihmissydämen turmeluksesta sitten olikin.\nPyhitys on hänen oppinsa mukaan tuossa uudistuvassa ja jatkuvassa\narmon ikävöimisessä ja vastaanottamisessa Herran kädestä, mutta\nmillaiseksi sen tulee muodostua kristityn elämässä, se jää häneltä\nselvittämättä. Aivan liioteltu ja enemmän kuin yhdessä suhteessa\nväärä on Renqvistin arvostelu Ruotsalaisen ja tämän ystävien\nkannasta kysymyksessä olevaan epäkohtaan nähden, mutta kaikessa\nyksipuolisuudessaan sisältää se totuuden, jota ei sovi syrjäyttää. Hän\nnäet lausuu: \"Heidän jumalattomuutensa ulottuu niin kauas, että he\nraamatustakin hylkäävät ne paikat, joissa puhutaan muista asioista\nkuin sisällisestä jumalisuudesta; niinkuin he esim. ovat sangen\nvihaiset Jaakopin epistolalle, kun siinä sanotaan uskon olevan\nkuolleen ilman töitä. Eikä siinä kyllin, että he hylkäävät Jaakopin\nepistolan; he kohtelevat samoin Jesuksen vuorisaarnaa, josta he eivät\nota muuta kuin sen, minkä Jesus puhuu farisealaisten ulkokullatuista\nrukouksista ja muista harjoituksista, joilla eli joitten varjolla he\ntuomitsevat ja parjaavat oikeitakin ulkonaisia rukouksia ja muita\njumalisuuden harjoituksia, mutta siitä sulkevat pois melkein kaiken\nmuun, etenkin Jesuksen sanat: 'Ei jokainen, joka sanoo minulle: herra,\nherra, pääse taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen\nisäni tahdon'.\" [Henrik Renqvist, Väärän opin kauhistus, s. 145-146.]\n\nRuotsalaisen oppia vastaan on tehty sekin muistutus, ettei siinä löydy\nsakramenttikäsitettä ensinkään. Syyksi on arveltu, että hän niin\nahkerasti luki Vilcocksia, Bunuania y.m. reformerattujen kirjailijain\nkirjoja, että hänen huomionsa johtui muualle. Tämä arvelu ei ole\noikea. Korkeassa arvossa piti Ruotsalainen esim. Herran ehtoollista ja\nviljeli sitä usein, samoinkuin hänen monessa tilaisuudessa ja\nkirjoituksissakin teroittamansa todistus kasteen liiton rikkomisesta\nselvään osoittaa, että hänen käsityksensä tämänkin armonvälikappaleen\nmerkityksestä oli sama. Jos hän harvoin puhui sakramenteista, riippuu\ntuo siitä, että niitä kyllä kirkossa viljeltiin. Ei siis saata olla\nkysymystä muusta, kuin että Ruotsalaisen ehkä olisi pitänyt enemmän\nteroittaa sakramenttien väärinkäyttämistä samoin kuin sitä siunausta,\nmikä niissä ihmisille tarjotaan. Mitään poikkeusta lutherilaisen\nkirkon opista tässä ei ole.\n\nOlemme huomauttaneet, että Ruotsalainen ahkerasti luki profeettain\nkirjoituksia. Itse hän siinäkin suhteessa oli profeetallinen luonne,\nettä hän kernaasti ennustaen puhui tulevista tapahtumista ja monasti\nnäissä puheissa osasi ihmeteltävän oikeaan. Sitä omituisemmalta\ntuntuu, ettei hän ajatuksissaan johtunut esim. tuhatvuotiseen\nvaltakuntaan, vaan tämänkaltaisiinkin kysymyksiin nähden asettui\nvanhan lutherilaisen dogmatiikan kannalle. Tämän yhteydessä sopii\nhuomauttaa siitäkin, että herännäisyyteen kuuluvat papitkin\nnoudattivat samaa katsantotapaa. Ja kuitenkin oli esim. Spener, jota\nhe kaikki oppi-isänään kunnioittivat, oppijärjestelmässään myöntänyt\nsijaa kiliasmillekin. Tämä vaan osoittaa, miten itsenäiselle kannalle\nSuomen herännäisyys asettui. Enemmän kuin kukaan muu on Paavo\nRuotsalainen opillisessakin suhteessa määrännyt tämän kannan, jos\nkohta hän ei olekaan mitään varsinaista opinjärjestelmää luonut.\n\nTärkeä kohta Ruotsalaisen opissa oli vihdoin hänen käsityksensä\nkirkosta. Jo varhain vakaantui hän siinä käsityksessä, että\nsana \"kirkko\" oli saanut aivan väärän merkityksen yleisessä\nkatsantotavassa, sillä kun tarkoitettiin Jumalan valtakuntaa maan\npäällä. Mutta vaikka käsite \"pyhäin yhteys\" hänelle selvisi ja hänen\nopissaan sai oikean merkityksensä ja huomatun sijan, ei hän silti\nkirkkoa halveksinut. Päinvastoin kehoitti hän sanankuulijoitaan sitä\nkunnioittamaan ja sen säädöksiä tarkkaan noudattamaan. Vaikka\nRuotsalaisen oppi vaatikin kaikkia eroamaan maailmasta ja maailman\nihmisten seurasta, ei hän sanallakaan ole antanut aihetta siihen\nkäsitykseen, että herännäisyys pyrkisi eroamaan kirkosta. Ja vaikka\nhän, jos kukaan, opillaan ja elämällään on teroittanut raamatun\ntodistusta kristittyjen yleisestä pappeudesta sekä voimallisemmin kuin\nkukaan muu vaatinut tunnustusta maallikkojen toiminnalle seurakunnan\npalveluksessa, on hän aina kunnioittanut papinvirkaa semmoisenansa\nsekä kehoittanut muita sitä tekemään. Hän ei ole hurmahenkisten ja\nmuiden lahkolaisten kera eksynyt vaatimaan suuria ulkonaisia\nmullistuksia kirkollisen elämän uudistamiseksi, vaan hän on mitä\njohdonmukaisimmin teroittanut, että tähän vaadittava muutos on\nsisällistä laatua. Niin vapaa on hän kaikesta haaveilevasta\nuskonnollisuudesta, ettei hän eksy antamaan kielilläpuhumisen\nlahjallekaan, miten selvästi tämä lahja hänen aikanaan monesti\nosoittautui todellisena armonlahjana, suurempaa merkitystä, kuin\nraamattu sille myöntää. Tässäkin suhteessa oli hänen oppinsa\nerinomaisen raitista.\n\nPaavo Ruotsalaisen oppi tulee paraiten näkyviin niiden pappien\nkirjoituksissa, jotka pysyivät hänelle uskollisina elämänsä loppuun\nasti. He täydensivät tätä oppia monessa kohden sekä vapauttivat sitä\nsiitä puutteellisesta, usein eksyttävästä muodosta, jossa se hänen\nkirjoituksissaan sekä muiden ihmisten kertomusten kautta oli\njälkimaailmalle säilynyt. Mutta pääasia jäi: hänen syvällinen ja\nevankelisesti kirkas oppinsa synnistä ja armosta, ja arvaamattoman\nsuuri on sen merkitys Suomen Siionille ollut. Tämän opin ydintä kuvaa\neräs hänen ystävistään ja opetuslapsistaan seuraavin sanoin: \"Kaikissa\nRuotsalaisen puheissa tuli näkyviin syvä tietoisuus koko ihmiskunnan\npohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan vapaan laupeuden äärettömästä\nsyvyydestä. Ihminen tuli mitättömän pieneksi, Jumala sanomattoman\nsuureksi ja kunnioitettavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen\nkäsityksensä mukaan hyvin vähän tietoa sekä synnin että armon\nsyvyydestä. Kutsuttujenkin ja vilpittömien ihmisten (niiden nim.,\njotka eivät tahdo vaeltaa jaetulla sydämellä tahi tahallisesti\nsäilyttää helmasyntejä) tarvitsi ahkerasti käydä koulua, tavailla\nevankeliumia, kernaasti kärsiä, kieltää itsensä j.n.e., jotta Jumalan\nhenki saisi kaivaa syvempään heissä, perkata pois salaisen\nitsevanhurskauden rikkaruohon ja muita vääriä pyrkimyksiä sekä\njohdattaa heitä yhä syvemmässä hengen köyhyydessä kasvamaan Jumalan ja\nKristuksen oikeassa tuntemisessa.\" [Akiander VI, 86.]\n\nTarkemmin kuin ehkä kukaan muu herännäisyyden huomatuimmista papeista\nseurasi Jonas Lagus opissaan niitä Paavo Ruotsalaisen neuvoja, joihin\ntämä kiinnitti suurimman huomion. Hän on tästä oppi-isästään vielä\nvanhoilla päivillään lausunut sanoja, jotka ilmaisevat mitä\nrajattominta kunnioitusta, vieläpä aivan liikaakin riippuvaisuutta,\n[Kirjeessään J. I. Berghille 31/1 1852 lausuu Lagus: \"Ei kukaan, joka\non luopunut hänestä (Ruotsalaisesta), ole tullut korjatuksi ('blivit\nräddad')] sekä pitänyt hänen oppiaankin niin kaikin puolin oikeana ja\neheänä, ettei hän kärsinyt pienintäkään muistutusta sitä vastaan.\"\n[Laguksen kirje 13/5 52. (\"Evankeliumin ääni\" s. 150.)] Näin ollen ja\nkoska on säilynyt paljon sellaisiakin Laguksen kirjeitä, joissa hän\nkäsittelee opillisia kysymyksiä, on syytä Ruotsalaisen opin yhteydessä\nja sen valaisemiseksi ensin silmäillä tämän hänen uskollisen\nopetuslapsensa kantaa.\n\nIhmisen syvä turmelus ja Jumalan armon rikkaus Kristuksessa on\nLaguksenkin opin pääaiheena. Jumalan _kutsumisen_ tajuamisen\nensimmäisenä edellytyksenä on _herätys_, jota käsitettä heränneet\npapit ylimalkaan, varsinkin Pohjanmaan kuuluisimmat saamamiehet,\nnäkyvät teroittaneen vielä enemmän kuin Ruotsalainen. Lagus puhuu\nsiitä usein kirjeissään. Muun ohessa määrittelee hän sitä seuraavin\nsanoin: \"Herätys on silmien avaaminen näkemään synnin ja Jumalan\nvihan, joka syntiä seuraa, mutta se ei anna voimaa tekemään hyvää.\"\n[Laguksen kirje E. L. Levonille 13/9 53.] Joka tajuaa kutsumisen ja\nkysyy itseltänsä: voinko tulla autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisin?\nsaa -- niin opetti Lagus -- omaltatunnoltaan kieltävän vastauksen.\nTämä vastaus ajaa apua etsimään, _parannusta_ tekemään. Jo tällä\nensimmäisellä asteella olevia kehoittaa Lagus \"kolkuttamaan ahtaan\nportin ovea\" ja \"kadotustuomio päänsä päällä todella pyrkimään\nlapsenoikeuteen\". Vaikeus on siinä, että \"luonto pyrkii salautumaan\nHerralta ja tekemään parannusta omin päin\". Tämän vaaran\nvälttämiseksi, joka johtaa joko epäuskoon ja epätoivoon,\nfarisealaisuuteen taikka suruttomuuteen, neuvoo Lagus, aivan\nRuotsalaisen tapaan, odottamaan, ikävöimään, anoen, kerjäten Jumalalta\npyytämään Jesusta auttajaksi. Tässä sopii huomauttaa, että\nRuotsalainen tavallisesti kehoitti hätääntyneitä rukoilemaan: \"Minä\nolen syntinen, mutta olen kuullut, että sinä olet syntisten Vapahtaja;\nsentähden tulen sinun tykösi\"; Laguksen kirjeissä tapaa joskus saman\nneuvon, mutta useimmiten hän kääntyy Isän puoleen, rukoillen häneltä\nPoikaa vapahtajaksi. Mitään eroavaisuutta opissa tämä tietysti ei\nilmaise, mutta siitä näkyy, miten elävästi hän tunsi, ettei kukaan voi\nomin voimin tulla Jesuksen tykö, vaan että tämä tuleminen riippuu\n\"Isän vetämisestä\". Aivan sama oli Ruotsalaisenkin kokemuksen kautta\nsaavuttama käsitys, vaikkei siihen kirjallisia todistuksia juuri tässä\nmuodossa löydy. -- Palajamme Laguksen opin järjestelmään. \"Jos armoa\nkerjäävä syntinen ei mitään vastausta saa\", hän jatkaa, \"täytyy kärsiä\nHerran kättä, sillä me olemme syntiä tehneet, ja ainoastaan pitkittää\nkerjäämistä, muistaen ettei Jesuksen vapahtajaksi saaminen riipu\nkenenkään ihmisen tahdosta eikä voimasta, vaan yksin Jumalan armosta.\nTässä _autuudenjärjestyksessä_ saan varmaan Jesuksen omakseni, sillä\nJumala ei voi valehdella, ja Jesuksen kanssa on minulla kaikki Mutta\njollen ole tässä järjestyksessä, niin ei Jumala voi minua auttaa, jos\nteen parannusta kuinka paljon tahansa\". Tämä on Laguksen\nautuudenjärjestyksen huomattavin kohta, tahi oikeammin: ainoa\n\"järjestys\", josta hän puhuu. Siihen liittyy mitä likeisimmin hänen\noppinsa _vanhurskauttamisesta_, jota hän kuvaa esim. seuraavin sanoin:\n\"Kun syntien hätyyttämä sielu vain voi malttaa mieltänsä ja\nkirvelevällä sydämellä huoata Jumalan puoleen, kun se vain rukoillen\ntarttuu Herran näkymättömiin jalkoihin, niin Herra sanoo enkeleille,\nniinkuin Elisa Gehasille Sunemin vaimosta: 'antakaa hänen olla, sillä\nhänen sielunsa on murheellinen', -- jollei hänellä ole mitään hyvää\neikä hän ilolla voikaan tulla minun tyköni, kuitenkin, koska hän on\nmasentunut ja lakkaamatta tuskissaan kyyneleillä huutaa minua\navuksensa, niin tahdon armahtaa häntä\". Tässä, niinkuin muissa\nvanhurskauttamista koskevissa kirjoituksissaan, jättää Lagus\nsanomatta, missä määrässä vanhurskautettu itse pääsee vakuutetuksi\nsyntien anteeksisaamisesta. Hän on tässäkin kohden Ruotsalaisen opin\nkannalla. Mutta tästä ei suinkaan saa päättää, että hän piti tuota\nvakuutusta vähäarvoisena asiana, johon ei tarvitsisikaan pyrkiä.\nPäinvastoin teroitti hän, samoinkuin heränneet papit yleensä, sitä\ntotuutta, että jokainen elävä kristitty kilvoitellen etsii varmuutta\narmontilastaan, sanoen sitä ihmistä suruttomaksi, joka ilman tulee\ntoimeen. Tämä oli Ruotsalaisenkin oppi. Ei Laguskaan tahdo tietää\njoutilaista kristityistä, vaan kilvoittelevista, ei valmiista\nparannuksen tekijöistä, vaan \"alimmalla portaalla\" olevista.\nPuhuessaan katumuksesta, parannuksesta, vanhurskauttamisesta, hän\nlausuu: \"Tässä ei kukaan tule valmiiksi, vaan jokaisen täytyy\npitkittää samaa harjoitusta loppuun asti\". Koska tämä opinkohta on\nherännäisyydelle mitä ominaisimpia, kerrottakoon tässä muutamia\nmuitakin sitä koskevia Laguksen lauseita: \"Täytyykö minun sitten aina\nsyntiä tehdä ja aina uudelleen armoa kerjätä ja siitä jälleen eksyä\npois? Semmoiset kysymykset johtuvat epäuskosta ja järjen vehkeistä.\nKyllä olisi ihana asia, jollei asiamme niin usein joutuisi hukkaan,\nemmekä siten antaisi perkeleelle tilaisuutta karata päällemme, mutta\nkun nyt kerran meidän sitä tarkoittamattammekaan niin käy, niin ei\nlöydy muuta keinoa saada asiamme uudestaan harjoitukseen, kuin saman\nläksyn uudestaan oppiminen. Jokapäiväisestä palajamisesta Kristuksen\ntykö eivät useimmat heränneet tahdo paljon ensinkään tietää.\nVanhurskauttamisen jälkeen ryhtyvät he harjoittamaan pyhitystä\npääasiana ja nukkuvat siten. Sentähden Herra sanookin, että ne ovat\nharvat, jotka vaeltavat kapealla tiellä. En tahdo katsella\npyhitystäni, sillä tuo olisi säädytöntä, vaan ainoastaan ikävöidä,\nettä Herra ottaisi minut parannuksen tielle.\" [Otteet lainattu rouva\nVeisellin (Pyhäjärveltä) omistamista Laguksen kirjeitten kopioista v.\n1852-54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52\n(Evankeliumin ääni).] Näissä, samoinkuin muissa tätä asiaa koskevissa\nLaguksen sanoissa, on perusajatuksena, että parannus on alotettava\naivan uudestaan joka päivä. Tälle tielle _pääsemistä_ hän alituisesti\nrukoili ja sitä rukoilemaan hän kehoitti muita. Semmoinen oli hänen\noppinsa parannuksesta. Mutta parannuksella ei hän tarkoittanut\nniinkään paljon armon etsimistä kuin \"Jumalan karitsaa katsomista\",\ntuon tuostakin teroittaen, että yksin hänessä on apu tarjona siinäkin\nmerkityksessä, että \"ikävöiminenkin\" saadaan yksin häneltä. \"Kahta\nherraa palvelevat ne\", hän lausuu, \"jotka kuluttavat aikaansa\npuutteittensa katsomiseen, sitä kun tulisi käyttää yksinomaan\nKristusta katsomiseen.\" [Otteet lainatut rouva Veisellin omistamasta\nLaguksen kirjeitten kopiosta v. 1852 -- 54; vert. Laguksen kirjeeseen\nJaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] \"Älkää tyytykö\nparannukseenne, vaan lähettäkää ikävöivä toivonne elämän Herran tykö,\nrukoillen että hän joka hetki puhdistaisi teidät kaikista synneistänne\nja olisi teille viinipuuna ja elämän leipänä, jotta hän saisi ravita\nteitä ja itse antaa teille nälkää, janoa ja vanhurskautensa\"\nkirjoittaa Lagus muutamille ystävilleen. [Laguksen kirje Leonard ja\nSelma Levonille 18/3 56.] Tuohon ikävöimiseen hän kehoittaa\nsilloinkin, kun varmuus lapsentilasta saadaan; siihen vaatii hänen\nkäsityksensä mukaan ainoastaan kasvava tietoisuus syyllisyydestä\nJumalan edessä. Mutta tuonkin tietoisuuden kasvamisesta puhuu hän vain\nsivumennen, sillä kaikki puhe kasvamisesta on hänestä vaarallista ja\nharhaan johtavaa. \"Yksinkertainen usko asettuu kaikkina hetkinä\nalimmalle portaalle, löytäen itsensä kapealta tieltä eksyneenä. Jos\nelämän Herra ilmoittaa itsensä armahtajana, ja lapseutta pääsemme\nkokemaan, niin ei usko tuohon jää eikä pysy hiljaa alallaan, vaan\npitkittää etsimistään ja ikävöitsee armoihin ottamista.\" [Vasta\nmainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] \"Oikein ja hyvä on, että,\nharrastaen uskon yksinkertaisuutta, tietoisena kadotetusta tilastasi,\nannat henkesi ikävöimisen kilvoitellen pyrkiä Jumalan Pojan,\nKristuksen, tykö, pyytäen häneltä tahtoa, halua, elämää, kaikki. Tätä\ntehdessäsi, älä koeta elää vain tuntuvasta armosta äläkä\nkärsimättömänä halaja armonauringon nousua keskiyön aikana, vaan odota\nhiljaa kointähteä, kunnes päivä valkenee, turvautuen profeetalliseen\nsanaan.\" [Laguksen kirje L. Levonille 2/6 56.] Näin jyrkän\njohdonmukaisesti teroittaa Lagus \"alimmalla portaalla\" pysymistä,\nsanoen että me kuitenkin \"aina Jumalan edessä olemme tuolla asteella\".\n[Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] Yhtä ankarasti\nkuin Ruotsalainen taistellen itsevanhurskautta vastaan, johtaa hän\npääasiallisesti siitä ihmisten tyytymättömyyden ristin tiehen,\nlausuen: \"Kaikki itsevanhurskas valitus lakkaa, kun asetumme alimmalle\nportaalle.\" [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]\n\nLaguksen uskon-käsite on, niinkuin jo sanotustakin näkyy, mitä\njohdonmukaisimmassa sopusoinnussa tämän katsantotavan kanssa.\nOmistavasta, voittoisasta uskosta hän tuskin milloinkaan puhuu, vaan\nkääntää siitä katseensa uskon alottajaan ja päättäjään, Kristukseen.\n\"Minä tiedän, keneen minä uskon\", nämä sanat ilmaisevat sen varmuuden,\njohon hän tyytyy. Varsin kuvaava on tässä suhteessa seuraava Hepr.\n11: 1 liittyvä, määritelmän muotoon pukeutunut lause: \"Usko on luja\nluottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy.\nKäytännössä ja todellisuudessa on usko autuuttaan harrastavan sielun\nKristusta ikävöiminen.\" [Vasta mainittu rouva Veisellin\njäljennyskokoelma.]\n\nMitään opin-järjestelmää ei Laguskaan ole luonut. Siihen ei hänellä\nollut taipumusta eikä halua. Koko hänen uskonnollinen katsantotapansa\nsoti tuota vastaan. Uskonelämän kehitys ei kyllä ollut hänelle\nvierasta, hän puhuu \"lapsista\", \"nuorukaisista\", \"isistä\",\nmutta sivumennen ja joskus vain, kääntäen huomionsa pois\nautuuden-järjestyksen asteista ja Pyhän hengen eri armonvaikutuksista.\nNäitä ei hän toisistaan eroita eikä järjestelmällisesti milloinkaan\nryhmitä. Ne muodostavat hänen katsantotavassaan yhden ainoan\nkokonaisuuden, jonka alku ja loppu sulavat yhteen. Sama käsite saa\nusein eri nimet, riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin tahtoo\npainostaa, ja dogmaattisesti eri käsitteet saman nimen. Sana parannus\nmerkitsee väliin ensimmäistä kääntymistä, väliin käsittää se uuden\nihmisen koko elämää; uudella syntymisellä tarkoittaa hän joskus\nensimmäisessä vanhurskauttamisessa tapahtunutta muutosta, mutta\nuseimmiten jokapäiväisen uudistumisen kautta jatkuvaa tilaa, joka\nsyntyy ja kehittyy \"huomaamatta\". Laguksen oppi on hyvin evankelinen,\n\"katso Jumalan karitsa\" on alusta loppuun sen punasena lankana, mutta\nvanhurskauttamisen armoa ei hän milloinkaan sovita kuin katuvaisiin,\narmoa todella etsiviin ja ikävöiviin syntisiin. Kaikki suruttomat ja\nitsevanhurskaat -- niin hän neuvoi -- katsokoot Jumalan karitsaa,\nkunnes alkavat hänen vanhurskauttaan ikävöidä. Lakia hän kyllä\narmonvälikappaleena teroitti ja käytti, mutta aina \"kurittajana\nKristuksen tykö\".\n\nMiten oikea ja syvä Laguksen oppi pääasiassa oli, ei sovi kieltää,\nettä hän yksipuolisesti teroittamalla tuota \"alimmalla portaalla\"\npysymistä sekä armon \"ikävöimistä\" opissaan syrjäytti ainakin muutamia\nuskonelämän ilmauksia. Varsinkin Hedbergin oppiriidan jälkeen, jonka\nvaiheissa hän yhä jyrkemmin Paavo Ruotsalaisen opin mukaan määräsi\nkantansa, tulee tämä näkyviin. Täydellä syyllä voi kysyä: eikö elävä\nusko milloinkaan saa nauttia häiritsemätöntä rauhaa ja lepoa\nKristuksessa ja onko yksin Jumalan sanan todistukseen turvautuva usko\naina \"aivouskoa\"? Erään Kajaanissa pidetyn hartauskokouksen jälkeen\nvetäytyi Paavo Ruotsalainen syrjähuoneeseen. Autuas ilme katseessaan\npuheli hän hiljaa itsekseen, huomaamatta että ihmisiä oli tullut\nhuoneeseen. \"Hän oli kuin toisessa maailmassa, nauttien suloista\nrauhaa Herrassa\". Vasta pitkän hetkeä kuluttua palasivat hänen\najatuksensa ympäröivään todellisuuteen, ja luoden kysyvän katseen\nhuoneeseen tulleisiin hän lausui: \"Antakaa anteeksi tämä minun\nhetkellinen heikkouteni.\" [Kert. V. L. Helander ja F. F. Lönnrot.]\nTämänkaltaisia täyden uskonrauhan ja levon hetkiä sattui Laguksenkin\nelämässä, eikä aivan harvoinkaan. [Kert. K. A. Malmberg, E. T. F.\nReuter y.m.] Se tiedetään niinikään, että kumpikin \"keskiyönkin\"\naikana ja kiusausten helteessä on, riippuen Jumalan sanan lupauksissa,\nlausunut sanoja, jotka ilmaisevat vakaumusta lapseudesta. [Kert. K. A.\nMalmberg, V. L. Helander, B. K. Sarlin, N. G. Arppe y.m.] Mutta heidän\nopissaan jää tämä puoli syrjään. Niihin määrin he pelkäsivät\n\"aivouskon petosta\".\n\nRuotsalaisen ja Laguksen opin kannalla olivat kaikki Suupohjan\nheränneet papit, kunnes suuri osa heistä, niinkuin vasta saamme nähdä,\nerosi liikkeestä ja liittyi J. T. Beckin oppiin. Malmberg pysyi\nelämänsä loppuun Ruotsalaisen opin kannalla. Akianderin väite, että\nLagus olisi syyttänyt häntä löysästä opista, on ilmeisesti väärä.\nNiissä kirjeissä, joissa hän jälkeen v. 1851 moittien puhuu\nMalmbergista ei löydy viittaustakaan tuohon syytökseen. Heidän oppinsa\noli pääpiirteissään sama. Se huomautus kuitenkin lienee paikallaan,\nettä viimemainittu enemmän edustaa herännäisyyden opin herättävää,\nkristillisesti käytännölliseen yhteiselämään suhtautunutta puolta,\nLagus tässä opissa löytyvää mystillistä ainesta. Ilmeistä on\nsitäpaitsi, että Lutherin postillan suomentaminen ja siihen juuri\ntämän työn kautta likemmin tutustuminen oli omiaan, Hedbergin\nvastustamisen uhallakin, johdattamaan juuri suupohjalaisia\nmonipuolisemmin selvittämään uskon käsitettä. Niin likeisessä\nsuhteessa toisiinsa kuin Pohjanmaan heränneet papit olivatkin ja niin\nhengeltään yhdenkaltainen kuin heidän uskonnollinen katsantotapansa\nolikin, huomaa selvästi eri vivahduksia heidän opissaan. Kysymys\nkoskee varsinkin heidän käsitystään uskon varmuudesta armontilaan\nnähden. Todistukseksi lainaamme tähän otteen eräästä A. Helanderin\nkirjeestä: \"Saat olla aivan varma siitä, että koko sydämestäni siinä\nolen yhtä mieltä kanssasi, että syntinen sydämestään uskossa on puettu\nKristuksen kirkkaudella ja vanhurskaudella ja saa iloita siitä, että\nhän on aivan velaton Jumalan edessä. Niin, kiitetty olkoon Jumala:\ntäällä ei ole mitään surua enään, vaan iloa, voittoa vain, sittenkuin\nkorvani taivaasta kuuli sanoman: katso Jumalan Karitsa, joka kantaa\nmaailman synnin. Kristuksen kuolemassa on syntielämäni kuoletettu, ja\nnyt seison Jumalan edessä, en enään semmoisena kuin turmeluksessani\nolen, vaan Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaisena, vanhurskaana ja\nautuaana. Tämän tiedän ja uskon, en itsestäni enkä kenenkään ihmisen\nkautta, vaan Jumalan hengen todistuksen kautta sanassa. Ja vaikka elän\nsuuressa heikkoudessa ja jokapäiväisessä taistelussa lihaa ja verta\nvastaan, niin tiedän, kuitenkin, että tämä usko on oikea.\" [A.\nHelanderin kirje Reinhold Helanderille (ilman päivämäärää).]\n\nHuomattava on kuitenkin, että tämmöiset, ehdotonta varmuutta\nilmaisevat lausunnot ovat hyvin harvinaisia. Jatkuvana mielialana ne\neivät milloinkaan esiinny herännäisyydessä. Tässä pääeroitus Hedbergin\nja hänen pietistisellä kannalla olevien entisten ystäväinsä opin\nvälillä. \"Ei armonvirta kukkuloilla juokse, vaan laaksoissa\", oli\nheidän tapana sanoa. He palasivat tuolle \"pikku kohdalle\", jolla\nnimityksellä Laguksen neuvoihin yksipuolisesti perustuvat myöhemmän\najan \"toistupalaiset\" nimittivät etsivän uskon kilvoitusta Herran\nedessä.\n\nOlemme ennen huomauttaneet herännäisyyden haaveilusta ja\nsairaloisuudesta ylimalkaan vapaasta hengestä. Paraana todistuksena on\npaitsi Paavo Ruotsalaisen arvostelua kielillä puhujista muiden\njohtomiesten esiintyminen tilaisuuksissa, missä tämä hengellisen\nelämän omituinen ilmaisu tuli näkyviin. Paitsi poikkeustiloissa\nkoetettiin tuommoisia liikutuksia painaa alas ja niihin joutuneita\nhenkilöitä palauttaa normaalitilaan. Tämä hengellistä raittiutta\nharrastava henki kohtaa meitä myöskin herännäisyyden _opissa_.\nLiiallista tunteellisuutta ei sallittu hartauspuheissa eikä uskontoa\nkoskevissa keskusteluissa. Pohjanmaan herännäisyydessä syntyi\nkuitenkin 1840-luvun loppuaikoina suunta, joka kysymyksessä olevassa\nsuhteessa jossain määrin poikkesi yleisestä katsantotavasta. Sen\nedustajista mainittakoon M. R. Montin (III, s. 93) ja _E. L. Levón_.\nAsettuen Laguksen opin kannalle ja kiinnittäen huomionsa varsinkin\nhänen lempilauseisiinsa, mutta teroittaen samalla Vapahtajan rakkautta\nja sen suloiseen osallisuuteen pääsemistä, mainitsivat tähän suuntaan\nkuuluvat julkisissa puheissaankin hyvin usein Jesuksen nimen,\npuhuttelivat häntä lapsellisen tuttavallisesti ja hellästi, mutta\nkäyttäen joskus imeliäkin sanoja tuon pyhän nimen yhteydessä. \"Kulta\nJesus\", \"suloinen Jesus\", \"Jesus leikkii minun kanssani\" y.m.\nsamankaltaisia, 19:en vuosisadan herännäisyydelle vento vieraita\nlausetapoja kuultiin tässä suunnassa usein ja niitä levitettiin\netenkin kirjeiden kautta. Laajemmalle leviämään ei tämä katsantotapa\nkuitenkaan päässyt, sillä herännäisyyden johtomiehet vastustivat sitä.\nNiinpä kirjoitti esim. Lagus, saatuansa kirjeen, missä löytyi lause\n\"Kristus leikkii kanssani\", kirjoittajalle: \"Älä käytä semmoisia\nlausetapoja. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitat, nimittäin että rakas\narmahtaja joskus vähäksi ajaksi kieltäytyy antamasta sinulle tuttavaa\narmoa, ilman että sinun sentähden tarvitsee elää epäuskossa. Tämä\ntapahtuu uskon puhdistamiseksi tunteitten ja tuntemisten kuonasta,\njotta sielu niistä riippumatta eläisi yksin Kristuksesta ja hänen\nkanssansa. Tämän olen tahtonut sanoa, jotta emme käyttäisi\nlausetapoja, jotka tarpeettomasti voisivat pahentaa ihmisiä.\"\n[Laguksen kirje E. L. Levonille 2/6 56; puhe pidetty A. T. Heikelin ja\nMatilda Charlotta Londicerin häissä 28/1 1859.]\n\nHerännäisyyden oppia käsiteltäessä on huomattava sija annettava\nBergh-veljesten muistolle. Miten likeisessä suhteessa kumpikin,\nvarsinkin J. I. Bergh, oli Paavo Ruotsalaiseen, miten suuressa arvossa\nhe häntä pitivätkin ja kuinka syvällisenä ja oikeana hänen\nuskonnollista katsantotapaansa, eivät he orjallisesti noudattaneet\nhänen oppiaan, vaan kehittäen varmensivat siihen kuuluvia käsitteitä\nja poistivat siinä löytyviä puutteita. Eikä ennusta tämä kanta\nherännäisyydestä luopumista, niinkuin esim. monen Suupohjan heränneen\npapin lausunto jo 1840-luvulla, sillä Bergh -- veljekset pysyivät\nherännäisyydelle uskollisina elämänsä loppuun asti, vaan niiden\nhengellisten voimien rikkautta ja monipuolisuutta, jotka ilmaantuivat\ntässä liikkeessä.\n\nOlemme ennen lausuneet, että J. F. Bergh sekä luonteensa laadun että\netenkin uskollisuutensa kautta Pyhän hengen koulussa kehittyi\nherännäisyyden rakkaudenapostoliksi. Hän ei voinut jyrkästi, niinkuin\nuseimmat muut, asettua toisin ajattelevia vastustamaan, vaan koetti\nniin kauan kuin suinkin säilyttää ystävyyttä liikkeestä lohjenneitten\nsuuntien edustajain kanssa. Semmoinen oli hänen mielensä Renqvistiä\nkohtaan vielä niinäkin aikoina, jolloin tämä mitä kiivaimmin hyökkäsi\nherännäisyyttä vastaan, ja ainakin pari kertaa kovimpien riitojen\naikana koetti hän lähestyä Hedbergiä. Jos nämä sovitteluyritykset\neivät olleet vahingoksi Berghille itselleen, niin saattoivat ne\ntuottaa vaaraa muille, ja epäilemättä juuri tähän nähden Paavo\nRuotsalainen häntä niistä pari kertaa ankarasti nuhteli. [Kert. K. A.\nMalmberg, N. G. Arppe y.m.] Mutta toiselta puolen on huomattava, että\nne olivat terveellisenä vastaväitteenä sitä puhdasoppisuuden kiihkoa\nvastaan, joka näinä aikoina teki tuhotöitään herännäisyyden riveissä.\nJa ilmeistä on, että Bergh suuren rakkautensa opastamana pääsi\nnäkemään muutamia tärkeitä kohtia Renqvistin ja Hedbergin opissa,\njotka muilta riidan katkeruudessa salautuivat. Tämä vaikutti, että\nhänen uskonnollinen näköpiirinsä laajeni ja hänen oppinsa kehittyi,\njollei syvemmäksi, niin monipuolisemmaksi kuin esim. Laguksen. Pysyen\nuskollisesti Ruotsalaisen opin kannalla, painostaa hänkin etsivän\nuskon kilvoitusta ja Jumalan armon \"sisällisen tuntemisen\"\nvälttämättömyyttä, mutta teroittaa tämän ohessa selvemmin Kristuksen\nitsetietoisenkin omistamisen tärkeyttä. Ja vaikka hän syvästi tuntee\nihmissydämen turmeluksen ja syntisen kykenemättömyyden kaikkeen\nhyvään, ja vaikkei itsevanhurskaudenkaan vaara suinkaan ole hänelle\nouto, on hänen oppinsa huomattavimpia piirteitä myöskin sen pyhityksen\nteroittaminen, \"jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä\". Paitsi\nBerghin postillaa (II s. 473) todistavat hänen monet säilyneet\nkirjeensä, millainen hänen oppinsa oli. Sitä selostamaan lainaamme\nmuutamia otteita hänen eräälle ystävälle v. 1849 kirjoittamastaan\nkirjeestä: \"Hitautesi ja uneliaisuutesi, joita valitat, eivät ole\nkuolemaksi, koska ne sinusta kuormana tuntuvat ja sinä oikeassa\njärjestyksessä pyrit niistä vapaaksi. Tämä järjestys on uudistuminen,\nkatumuksen, uskon, vanhurskauttamisen, pyhityksen uudistaminen, ei\nlihallisen järkesi laskujen mukaan, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä\nJumala tekee, vaan tahtoo kaikki järjestetyksi oman viisautensa\njälkeen, vaan Jumalan kaikkiviisasten ja meiltä useimmiten salattujen\nteiden mukaan, niin että käyttäydyt kuin kärsivällinen ja nöyrä\npotilas, joka antaa lääkärin määrätä, joko hän tahtoo leikata tahi\nvoidella, haavaan kaataa kirveleviä tahi tuskaa asettavia rohtoja,\nmutta tässä kaikessa käyttäydyt niin, ettei lääkärin hoito menetä\ntarkoitustaan. Valvo, rukoile, viljele sanaa, ei siinä mielessä,\nettä voisimme lohduttaa itseämme sillä, että olisimme tuon\ntehneet niin, että mieltyisimme noihin tekoihimme, joka ei olisi\nmuuta kuin itsevanhurskautta, vaan niin, että kaikessa ilmenevä\npuutteellisuutemme saisi ajaa meitä etsimään ja taistelevalla uskolla\nomistamaan ainoan Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden, joka on\nKristuksen vanhurskaus. Ainoastaan silloin, kun tajuamme, että olemme\nsaaneet tämän vanhurskauden, voimme itsevanhurskauteen sortumatta\nkatsella pyhityksessä kasvamistamme, ja ainoastaan kunnes uusi erehdys\n-- ja kuinka helposti ja nopeasti tämä tapahtuukaan itsepäisyytemme\nkautta, ylpeillessämme toisen hyvästä, Jumalan hyvästä, minkä saimme,\nhuolimattomuuden, itseämme ylistämisen, kanssakristittyjen\nhalveksimisen ja heitä kohtaan osoittamamme kylmäkiskoisuuden kautta\n-- saa pakoittaa meitä rukoilemaan: anna meille meidän syntimme\nanteeksi. Sanon _saa_, sillä juuri tässä tahtoo hengellinen\nvapaapäivän-pitäminen karata päällemme, muistaessamme sitä hyvää,\nmikä meillä oli, mutta joka ei enää ole osanamme, nimittäin\nsyntien-anteeksiantamus, jonka uudistaminen on meille yhtä tärkeä,\nkuin jokapäiväinen leipä. Sana _ja_ yhdistää neljännen ja viidennen\nrukouksen\". -- \"Vanhurskauttaminen on pyhityksen perustus. Ilman sitä\nei löydy mitään pyhitystä. Uudistuminen on pääasiallisesti\njokapäiväistä syntien anteeksisaamista, jonka etsimiseen synnin suru\najaa.\" [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 3/8 49.]\n\nMuutamalta taholta tehty muistutus siitä, että Paavo Ruotsalainen ja\nhänen kauttansa pietistat yleensä olivat enemmän Calvinin kuin\nLutherin opin kannalla, on, niinkuin jo ennen sivumennen olemme\nhuomauttaneet, kerrassaan väärä. Varsinkin muutamat Berghin kirjeissä\nlöytyvät lausunnot osoittavat tämän selvästi. Niinpä kirjoittaa hän\neräälle ystävälle: \"Penseytesi ja kankeutesi vastustamiseksi on\nVapahtaja p. ehtoollisessa antanut sinulle hyvän välikappaleen. Muista\nvain, ettet odota ensin saavasi voimaa oikein ikävöimään sitä. Tämä\nvika on yleinen heränneissäkin. Sentähden: jos saavat tämän ikävän,\nniin eivät mene ehtoolliselle köyhinä, vaan rikkaina; jolleivät sitä\nsaa, niin eivät uskalla mennä tahi menevät orjallisina ja epäuskossa\nja palajavat sitten hyvinä Herran pöydältä. Ei Jesus tätä ateriaa\nasettanut hengellisesti rikkaille, vaan köyhille, hengessä köyhille,\nkaikessa köyhille, ei jotta me sinne jotakin veisimme, vaan että\nsiellä saisimme elämää, armoa, lämpöä, ikävöimistä, kaikki.\" [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto (Berghiltä erään riidan johdosta 13/11 1850\nvaadittu selitys, josta vasta enemmän).]\n\nHuomattava kohta Berghin opissa on hänen selvä käsityksensä raamatun\nauktoriteetista. Hän kyllä monesti vetoaa hyviin hartauskirjoihin ja\nkirkollisen traditsioonin arvon hän tunnustaa, mutta varsinkin\nteroittaa hän raamatun erehtymättömyyttä. Tärkeää on sekin, että Bergh\nkehoittaa lukemaan raamattua \"ei yksipuolisesti ja kiinnittämällä\nhuomiota vain muutamiin seikkoihin, vaan tarkkaan tutkien kaikki ja\nrukoillen Hengen valistusta, jotta tultaisiin sanan tekijöiksi eikä\nvain sen kuulijoiksi\". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9\n1844.]\n\nOlemme huomanneet, että Berghkin käytti sanaa \"järjestys\",\nselittäessään miten syntinen löytää armon Jumalan luona.\nTämä sana sekä samaa tarkoittavat lausetavat \"armonjärjestys\",\n\"autuudenjärjestys\", \"oikea järjestys\" esiintyvät usein pietistain\npuheissa ja kirjoituksissa. Paavo Ruotsalainen käytti niitä usein,\nsamoin Lagus ja Pohjanmaan muut heränneet papit, savolaiset ehkä vielä\nuseammin. Näille sanoille ei kuitenkaan kuin poikkeustilassa vain\nannettu \"armonjärjestyksen\" merkitystä tämän nimityksen tavallisessa\nmielessä, niillä ei tarkoitettu opillista järjestelmää, vaan\nkilvoituksen harjoittamista elämäksi. A. V. Ingmanin Hedbergiä vastaan\nkirjoittamissa riitakirjoissa, joista vasta enemmän, löytyy kyllä\n\"autuudenjärjestyksen\" ja siihen opillisesti kuuluvien käsitteiden,\nesim. \"valmistavan parannuksen\" luokitusta, mutta tämmöiseen\nselostukseen, miten paljon siitä sitten varsinkin muutamissa\nheränneitten käyttämissä hartauskirjoissa puhuttiinkin, eivät\nheränneet papit käytännössä suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun\nHedberg heitä armonjärjestyksen aste asteelta määräämisestä syyttää,\nkohtaa syytös enemmän heidän käyttämiään kirjoja, kuin heidän\nopetustaan saarnoissa ja yksityisessä sielunhoidossa. Niinkauan kuin\noppiriidat eivät häirinneet heränneitten käsitystä autuuden tiestä, ei\nkaivattu mitään opillista selvitystä siitä, mutta jo hedbergiläisen\nriidan vaiheissa, jolloin yhä äänekkäämmin puhuttiin oikeasta ja\nväärästä _opista_, ruvettiin kysymään ohjetta, jonka mukaan oppimaton\nkansakin voisi asiaa arvostella. Sentähden rupesivat muutamat\nSuupohjan papeista kehoittamaan A. V. Ingmania, F. H. Bergrothia, Jos.\nGrönbergiä y.m. suomeksi kääntämään kirkkomme tunnustuskirjat.\nViimemainitun toimesta valmistui käännös v. 1849. Sitä ennen\noli pyydetty J. I. Berghiltä kirjan esipuheeksi kertomus\ntunnustuskirjojamme synnystä y.m. niitä koskevista vaiheista.\nTämmöinen selostus saatiinkin. Tekijän perusteellisuus ja hänen oma\npeloton tunnustuksensa näkyvät siinä kaikkialla. Yleisesti pelättiin,\nettei sille saataisi painolupaa, mutta Turun tuomiokapituli hyväksyi\nkirjan kokonaisuudessaan, suostuen vielä siihenkin kääntäjäin\npyyntöön, että seurakunnat velvoitettaisiin lunastamaan kukin\nkappaleensa tätä teosta [F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille\n29/10 1847 ja 8/5 1849; Carl Gustaf Liliuksen kirje samalle 16/10 49\nja 26/3 50.]\n\nEräässä yllämainittua käännöstyötä koskevassa Jos. Grönbergille\nosoitetussa kirjeessä [29/10 1847.] lausuu F. O. Durchman: \"Odotamme\nkäännöstäsi jännityksellä. -- -- -- Et voi uskoa, kuinka\nsuuriarvoisena pidämme kirjan pikaista ilmestymistä. -- -- -- Kaikin\ntavoin päällemme hyökkäävä ja niin monissa eri muodoissa ja puvuissa\nesiintyvä antikristillisyys vaatii meitä kiirehtimään\". Huomattava on\ntämä kiivaus puhtaan opin puolesta. Herännäisyyden alkuaikoina oli\nhuomio kokonaan kiinnitetty kristityn sisälliseen, Kristuksen kanssa\nJumalassa salattuun elämään, jota ei paraskaan tunnustus voi julki\nlausua. Opista oppina ei ollut kysymystä paitsi niissä tilaisuuksissa,\nkäräjäjutuissa, kirjallisissa väittelyissä y.m., joissa heränneet\nolivat pakoitetut näyttämään toteen, ettei heidän uskonsa sotinut\nkirkon tunnustusta vastaan. Että he, vedoten tunnustuskirjoihin,\nsanoivat olevansa Lutherin opin kannalla, oli kyllä oikein, mutta\njossain määrin rajoitettava on myöskin toiselta puolen tämä myönnytys.\nHerännäisyyden opissa saapi \"katumus\", \"etsivä usko\", \"kilvoitus\",\n\"Kristuksen armon sisällinen tunteminen\" paljon huomatumman sijan,\nkuin kirkkomme tunnustuskirjoissa, ja näiden niin jyrkästi julki\nlausumaa uskon varmuutta vanhurskauttamiseen nähden koskettelee se\narastellen. Tähän nähden on myönnettävä, ettei herännäisyyden oppi\njoka kohdassa kanna aito lutherilaisuuden leimaa. Kun Pohjanmaan papit\nalkavat puuhata tunnustuskirjojen suomentamista ja tätä työtä pitävät\nniin erinomaisen tärkeänä, niin ilmaisee tuo tuuma paljon oikeata\nhuolta Suomen Siionin hyväksi, mutta samalla sitäkin, että jo alettiin\nkylmetä alkuperäisesti pietistiselle katsantotavalle ja tämän\nkatsantotavan elävälle ja syvällisen hellälle, jos kohta jossain\nmäärin yksipuoliselle opille sekä etsimään tarkkaan tunnustuksen\nmuotoon pukeutuvaa, mutta samalla kylmempää, maltillisempaa, miettivän\nharkinnan välittämää uskonjärjestelmää. On merkille pantava, että\najatus tunnustuskirjojen suomentamisesta heräsi juuri niiden miesten\najatuksessa (F. O. Durchman, von Essen, F. H. Bergroth, A. V. Ingman,\nJos. Grönberg), jotka muutamia vuosia myöhemmin erosivat\nherännäisyydestä; Malmberg, Jaakko Vegelius, O. H. Helander, A.\nHelander ja Lagus eivät näy ottaneen osaa näihin puuhiin.\n\nKerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen\nherännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R.\nHelanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään \"autuuden\njärjestystä\" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi\nperusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri\nasteita, olisi lausunut: \"Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan\nkuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti\". Saman kertomuksen\nmukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen:\n\"Sano sinä, hullu Malmberg\", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert.\nvanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin\nnuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen:\n\"Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin\nvihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua\nfilosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? -- -- -- Lue nyt,\nrakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin\nkautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi\ntulisi. -- -- -- Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan\nvaro ettet sitä tee aivouskolla.\" [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I.\nBerghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin\nkirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen \"autuuden tien\nahtautta\", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä\naikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli\nasia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa\nherännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa\noppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa\nRuotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen,\ntavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta\nyhtä asiaa hän ei oivaltanut -- sitä että herännäisyyden tuli\ntäydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä,\nniin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa\nkirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä\nvarsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin\nkysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan\nyksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme\nluule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin\nherännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I.\nBergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin\nselvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin \"aivouskon\"\nansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt\nhänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin\nsyventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen\nopillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde\nhän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän\nkysyy pelvolla itseltään ja muilta: \"Kenessä on Pyhä henki?\" ymmärtäen\nettä paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen\nelämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden\nkorkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: \"Joka\nhengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei\nmitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä,\njonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan\npäällä.\" [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.]\nSydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota\nkäsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena,\n[Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo\nRuotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.]\nhän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa\npannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä\npainostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen\ntunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset\nmietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen\nkirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus,\nmillä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim.\nvanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän\nkysymyksiin kirjoittaa: \"Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta,\nkuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut\nja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra\nJesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän\nkuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa\nkiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut\nluotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi\nsinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse\ntietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus,\njota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään\nvälittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa\nosallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi\ntäydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen\nsaastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten\nsyntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella\nluottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit\narmonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen\nmurheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin\nansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen\narmonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla\nvapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta\nloukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua\nharjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin\nuskovat'.\" [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] --\nMyöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin\nkantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä\nkristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim.\nvaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla\nyleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän\nvastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu\nherännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen\ntavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle\nvastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla\nraamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim.\nseuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: \"Totta on,\nettä niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä\nusein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja\nmaailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta\nja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän\nkieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne\nolosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan\nnoudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo\n'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin\nsinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle\nensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia\nkaikki ja pitää se, mikä hyvä on.\" [J. I. Berghin kirje eräälle\nrouvalle 22/8 1858.]\n\nEpäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle\nkatsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja\nopinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin\njossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki\nPohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei\nliike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten\nympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä\nestämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin\nBergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa\noppinsa.\n\nVarsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä\nkatsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella\nWilhelm Niskasen oppi eli _niskaslaisuus_, jolla nimellä vastustajat\nsitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli\ntämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt\nhenkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista\noppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen\nherännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä\nmyrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä\npapit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä\nvaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se\nsuuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo\nRuotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton\njälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä\nyksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat\nlyhyesti seuraavat:\n\n\"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä\nluomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä\nymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami\nlankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä\npeitteen, kun kuuli Jumalan äänen -- -- ja lymysi emäntinensä Jumalan\nkasvoin edestä.\" [Wilhelm Niskanen, \"Herätetyn ja langenneen ihmisen\ntilasta ja sen armoituksesta\"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö\n1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään \"Jumalan määrättömän viisauden\nja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka\novat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä\nkäsittämätöntä, määräämätöntä syntiä\" [Wilhelm Niskanen, \"Herätetyn ja\nlangenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta\"; painettavaksi\ntoimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2:\n28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä \"kaiken lihan\"\npäälle siinä merkityksessä, että \"liha\" huomaa alastomuutensa ja\nkoettaa \"hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja\nniiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä\" \"Tämä järjen ja\nymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan\nmääräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti,\npääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat.\" [Wilhelm Niskanen,\n\"Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta\";\npainettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista\nnäkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että\nihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät\npyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin\ntästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski\nhänen oppiansa, ei osannut pois. \"Kristuksen sisällistä tuntemistakin\"\nsanoi hän \"hekumaksi\", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että\nse, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, \"hautaa tuon hekuman Kristuksen\nkanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan.\" [Wilh. Niskasen, Muistokirja\nhengellisistä asioista (Akiander VI 299 -- 318.)] Me emme voi käsittää\nKristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän\nkäsittää meidät. Joka ei tunne \"kirottua tilaansa\" eikä tule aivan\n\"tyhjäksi\" Jumalan edessä, hän on \"tekopyhyyden\" ja sen \"kiiltomenon\nsokaisema\". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa\noppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää\ntätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon\ntietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin\nepäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että\nniissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi\nkieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion\ny.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen\ntapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite,\nniinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman\nkäsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta,\njolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista\nkirjoituksistaan. Nämä ovat _\"Muistokirja Hengellisistä asioista\"_,\njoka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on\npainettu Akianderin teoksessa, sekä _\"Herätetyn ja langenneen ihmisen\ntilasta ja sen armoituksesta\"_, jonka J. Heittiö toimitti painoon\n(1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä\nlausuu Niskanen: \"Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan:\nen minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä\nkäsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen\nsanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan\npäällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi\nja puhuttavaksi. Kristus sanoo: _totuuden henki johdattaa kaikkeen\ntotuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee_,\nnimittäin ihmisten puhuvan hänestä, _sitä hänkin puhuu ihmisten\nsydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava,\nhän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille._ (Joh 16: 13-14).\nKristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja\nteoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: _en minä\nanna kunniatani toisille_. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki\nilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä\nPyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät\nkunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja\nautuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa\nJesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä\nmeno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä\najatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se\nsynnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, _joka on\nvastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka\nJumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä\nJumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi._ (2\nThess. 2:4).\"\n\nVielä epäselvempi on kirjanen \"Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta\nja sen armoituksesta\". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin\najatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa\nniiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä\nkirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä:\n\"Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään\nKristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan\n(pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen\npuhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet\ntuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa\nKristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu\ntuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet\njärjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen\ntuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon\nnojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka\novat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole\nastioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa\nmurheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella\nKristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut\ntyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa\nöljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä\nvastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. -- -- -- Autuas on se,\njoka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka\nsaattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja\nvastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa\ntulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon\ntuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä,\nhyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä\nelämään ijankaikkisesti.\" [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen\nihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 -- 11.] Niskasen omituista\noppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa\nkuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: \"Näin kävi\nensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai\nlupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen\npetoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit\npuusta, josta minä sinua kielsin syömästä, -- -- -- kirottu olkoon maa\nsinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä\nseurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen\ntuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille\nkirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta\nKristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla\nelääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi\nuskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja\ntaitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä\nkirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien\nneitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden.\"\n\nNiskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta,\nja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan\nneuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan,\nesitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen\nkouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa.\nRiisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, \"kirotun tilansa\"\ntunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi --\nkaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin\nNiskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen\nkirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman\nitsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin\nilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus\nKristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala\nvoi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten\naikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti\nvaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.\n\nHerännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin\nmainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt\nriitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia\nasioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä\ntulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.\n\nTärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin\nuskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet\nniihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui,\nkun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli\nsuvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä\ntuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu\nhänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta\nRuotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin\nsuunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy\nkuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä\nainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.\n\nSamoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin _herätystä_, teroittaen\nehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä _vaaraa_,\n[Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja\nluulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen\nrehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist\nRuotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän\nkehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja\njatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu\njättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. \"Kirotun tilan näkeminen\" ei\njää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan\nsiitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa\nseuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan\ntarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä\nsisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä\nvälikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi.\nVarsinkin _penseyden_ ja _rakastamattomuuden_ sanoo Renqvist\ntodistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan\nsyntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus\nmuodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: \"Miten voimme päästä\npenseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta,\njoka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki\nja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää\nkaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen\nkirkossa -- ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim.\nuskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että\nannat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden\ntämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen;\nsillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani,\nlukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla\nharjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu\nainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä\ntuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen\nvaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle\nanteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna\nanteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä\n(rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt.\nSentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää,\nsanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä\nmuutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana.\n-- -- -- Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin\nsiunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata\nheittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus,\nrakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! -- -- -- Uskon\nminä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun\nei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan\ntarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy\ntoteen Herran sana _niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä,\njotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat_, nim. antaa palavan\nrakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa,\nkoska hän sanoo: _jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä\nyltäkyllä olisi_.\" Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen:\n\"Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet\nilman öljyä lampussaan\", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa\nRenqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon\nrinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja\nsitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.\n\nSamoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta\nvastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa\nRuotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja\nikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän\nitsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja\nkehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan\nvoittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist\nsitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: \"Tällä tavoin\nkatkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se\nluota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä\nminkään muun tähden\".\n\nSana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko,\ntahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei\nniitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: \"Rakkauden\nkautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka\ntahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon\neli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja\nsyystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein',\nniinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit,\narmahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!\"\n[Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.]\nTeroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein,\nettä \"se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät\npysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa\". [Renqvistin\nkirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin\narmonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa\nsiunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri\nsitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän\narmonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä\nihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa\nvarsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava\nhänen esityksensä elävän uskon luonteesta: \"Elävässä uskossa\npysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit,\nmarttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa\nja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin\nankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis\nheidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa\npysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että\njota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät\nheissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus,\nitsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen\nja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden\ntöiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä\nmeissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden\nvälikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin\nuskonhedelmiin\". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]\n\nVarmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa\nRenqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia\npyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta\ntäydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu\nalituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista\ntehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi.\nValitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä\nHerran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista\nvakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo\nheidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli\nsama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut\nmahdollinen.\n\nEnemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä\nopettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei\ntyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti\ntajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi\nsyvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä\nhän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa\narmonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen,\nmillä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä\nja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.\n\nHuomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä\nsuhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien\nedustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa\nuskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy\ntoinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei\nvetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan\nraamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei\nsiinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille,\nmiten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin.\nOlemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan\nvivahtavista lauseista \"Väärän opin kauhistuksessa\". Eräässä\nRenqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin.\nHän näet lausuu: \"Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni\nkirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani,\nsentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen\nja uskon. -- -- Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka\nhevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan\nauttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther\nenemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi\nhän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani\nkoettanut sekä suullisesti että kirjallisesti\". [Renqvistin kirje\nMonellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei\nRenqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta\ntässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan\nsuomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei\nenää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin\ntulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina\nLutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka\nparemmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta\noppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin\nviljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu\ntunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren\noppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti\nRenqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin\ntehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen,\nkatumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen,\npyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä\ntehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin\nkannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin\ntämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että\nherännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan\nuskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin,\nainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt\nsyrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan\nmuu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen\nkunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista\nharvinaisen vapaa kantansa.\n\nV. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden\nopista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu\ndogmaatikko _A. F. Granfelt_. Verrattuna muihin näihin aikoihin\nSuomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja\nkirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten\npilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu -- sen otsakkeena on _\"Det\nkristliga lifvets vilkor och väsende\"_ (Kristillisen elämän ehdot ja\nolemus) -- erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja\nmaltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen\nedustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa\nparannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat\ntoisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on\nsama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: \"Yhteistä Renqvistille ja\nPaavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten\narmonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta\nja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi\nantautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun\nsisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia\nkiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen\ntavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän\nkilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien\ntöiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan,\npyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään\nyhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan\nosallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden\nehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen\nuskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen\nsisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää\nparannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta\nvaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on\nosallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen\nkiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin\nasetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka\nepäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen\noleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien\npietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat\nsyyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä\ntahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä\npenseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta\ny.m. -- on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat,\nkummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset\".\n[Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende,\nsenare hälftens första stycke, siv. 37-38.] -- Sitävastoin Granfeltin\nväite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat\nsuunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan\ntavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut\ntoisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä\nniihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja\nnäiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen\nalituisesti toistama kehoitus \"alimmalle portaalle\" asettumisesta\ntarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin\nvasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti\nmuutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin\nRenqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta\ntästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen\nolemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän\nopin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä\nihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme\nrinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan\neroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi\narmontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä\nmuodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet.\nEttä he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan\nsekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain\nkatuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.\n\n\n\n\nV.\n\nHeränneitten sielunhoito.\n\n\nMissä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus\nsaanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta\nitseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on\nmaailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan\ntuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. -- Aivan\nväärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien\nsaarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä\nlakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä\npelkokin ahdisti monen kysymään: \"mitä minun pitää tekemän, että\npelastuisin\", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut\nsyntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden\nlipun alle.\n\nJoka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy\ntodellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta.\nTarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla\nlukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka\nvanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri\noli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen\nkärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei\nkaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain\nmerkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja\nMalmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä\npappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua\ntarvitsevia auttamaan ja \"vieraita huoneeseensa ottamaan\",\npuhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra\nyksin on laskenut.\n\nMutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä\nsuhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat.\nHeidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on\nPaavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio,\ntätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.\n\nPanettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja\nmuista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä\nneuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli\nRenqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin \"Väärän opin\nkauhistuksessa\" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla\nväreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen\nhuolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään\njoskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut\nniin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista\nvaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun\njohtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin\nsydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin\nRuotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän\noman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää\njaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen\nluoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut\nkutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa\njoukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta\nkoeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo\neräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin\nhuono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi\nturvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja\nKajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin\npostinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki\nnämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä\npidettiin seuroja -- aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi\npuhua -- ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren\ntuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan,\nmutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa\nmäärässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä\npäivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan,\neniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin\nsilloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon\najatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun\ntämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei\nkunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus\nyksin sen voi.\n\nPaavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän\noli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen\ntarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen\nsielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei\nyliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka\ntodenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan\nherätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon.\nHalki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta\ntuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha\nyrittääkään, \"kun synnit niin kovasti polttivat\". Pari kertaa haki\nhänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä\nlopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko\noli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen,\nmiten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään\ntuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut\nhyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta\nja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi\neikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän\npelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin\nkokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä\nhänen päänsä päälle, lausuen: \"Poika parka, kuinka moneen\npetäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?\" [Kert. Julius Tenhonen\nitse.] -- Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi\nsilmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi\nRuotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän\nlöysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä\nsiteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo\nsana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan\nherättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä\nRuotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä,\nrehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta\nevankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan\nosasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän\nei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli\nsaavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen\nvain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko\nelämänajaksi. \"Venellin häissä\" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen\nkanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen\n-- N. G. Arppe oli hänen nimensä -- jonka katse ja ruumiinliikkeet\nosoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen\npuheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: \"Lähesty aina\nJumalaa _hiljaisella_ mielellä, muista se, _hiljaisella_ mielellä\".\nPikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne\ntuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään\nkoski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: \"Ei\nmikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin\nelämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni\". [Kert. N. G.\nArppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo\nRuotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran\nKajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa\narmoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta\npuolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: \"No hirnuu\nse minun ruunanikin, kun sille kauroja annan.\" [Kert. F. F. Lönnrot.]\nKerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli\nlukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli\nmaailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja\nkysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen:\n\"Vaikea on suruttoman parannusta tehdä\". [Kert. V. L. Helander.] --\n\"Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla\", vastasi Paavo eräälle\nuskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla\ntuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä.\nSaatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne\n\"ukkoa\" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti\nkauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein\nonnistui, kysyi viimemainittu: \"Miksi tänne tulit?\" \"Kristusta\netsimään\", kuului vastaus. \"Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?\"\nkuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin\nkeskusteluaan, muun muassa kysyen: \"Pitääkö minun pukeutua\nkörtteihin?\" \"Täitäkö sinä tulit tappamaan\", tiuskasi Paavo. [Kert. J.\nF. Cajan.] -- Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä\nsanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla,\njonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: \"Täytyy panna\npitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä.\"\n[Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui\nNilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa\nheränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: \"Ketkä herroja sitten\nhelvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi.\" [Kert.\nkirkkoh. F. V. Durchman.]\n\nVarsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen\nalainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan\npuhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka\nsopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille\npiilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran\nepätoivoon sortunutta nuorukaista varten: \"Näin viime yönä ihmeellisen\nunen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle.\nVapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun\nhädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en\nenää pelännyt.\" Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran\ntykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon\nsutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän\nankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen\nsukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.\n\nSuuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli\nsen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä\nlukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin\nkehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan\ntuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun.\nVaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä\nsäilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä\nmuodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain\nmainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut\narvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa\nsydämissä.\n\nMitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän\nseuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen\nneuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan\nihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se\ntosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen\nsamaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää\nuskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen\nhän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella\nkehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti\nkuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että\nRuotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus\nturvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä\nsyyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat\npahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan\nesiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt\nja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten\nvilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi\nasia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A.\nCollianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan\nkanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden\nalla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin\npaikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta\nensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O.\nI. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei\npäättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi\nPaavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä\nasetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi\nkaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan\nruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui\ntämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä\nankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]\n\nTuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat\narvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan\nalhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta,\njoka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin\nkolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa\nherännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön\ntalonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa\nJumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut\nsielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden\nlähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta\nnoita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu\nsalata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua\nsemmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää\nmainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei\nole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla\ntavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan\nkaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään\nsemmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään\naineeseemme.\n\nVanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla\nystävänsä _L. A. Landgrenin_, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen\nkirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut.\nTämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut\nkaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä\nahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän\npäätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän\nkortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. \"Ei minulla ole aikaa\nkuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee\", ärjäsi ukko,\nlisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista.\nMasentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli\ntullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A.\nCollianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin\nlähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. \"Myö musta ja vie\nrahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita\nniin, ettei kukaan saa siitä tietää\", hän käski, kiiruhtaen\nseurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja\nPaavon tytär Liisa.]\n\nJuuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen\njoutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän\nsai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että\nteeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta\nsaapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen\npuheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän\nsitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo\nRuotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan\nvaltakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina\nkilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti.\nJoka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta.\nUsein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse\nehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos\nhän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää,\nkäski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli\nsaapuvilla, \"yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen\nmitään tekisi.\" Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin\nvapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin\ntempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota\nhän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat\nsärkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L.\nHelander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla\nPetterson y.m.]\n\nPaavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin\nhenkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden\njohtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas\nLagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon.\nSentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti\nhänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä\ntoimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka\naivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman\nsielunhoitotapansakin.\n\nPaavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka\nsielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä\nvoima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä\nerehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän\nuhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin\nkaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu\nköyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä\nsielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet\npapit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä\nolivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi\nmoni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä\nole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä\nilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan\nvirallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa\njoukottain ihmisiä neuvottelemassa \"parannuksen asiasta\".\nToimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin\nmuut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä\nhaettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin\nettä usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon\nkysymystä, sillä \"kamaripuheita\" seurojen jälkeen, joita täydestä\nsyystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä\nollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja\njota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja\nviikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa\nviljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa\noli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että\npuhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen\nmuille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen\nhartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin\nosaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön\ntätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat\npuhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka\nvähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea\nsen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä\npäivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa\nvoimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon\nitseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen\nsisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan\nniin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet\npapit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän,\npuhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut\nomin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin\netevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli,\njoka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne\nkiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät\nainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden\nihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.\n\nLikelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein\nvalmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle\nmuiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken\nvaraan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää\ntiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin\nherännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. \"Haudassa on aika\nlevätä\", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset\ntuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten,\nPaavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka\nlyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat\nmuistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta\nmuutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan\nlempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia,\nmiettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät\nkansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken\nkummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin\nsukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi\nviljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava\nääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. \"Pyhäin naurut ovat\nitkuja ja heidän itkunsa naurua\", oli Malmbergin ystävän, heränneissä\npiireissä tunnetun _Sven Topparin_ tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe,\nJos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] -- Pohjanmaan\nheränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja\nkeskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli\ntavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita\nkansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten.\nPari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen,\nhän neuvoi: \"Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys\nsynnin liika suurena pitäminen\". \"Kun kristitty kehittyy, suurenee\nsynti, mutta vika vähenee\", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan\ntutkimiseksi.\n\nPuhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä\nnäyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä,\nsovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin.\nTäydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa\nedessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin\nkiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien\nkunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan\nja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: \"Onhan niin,\nettä itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden\nhorjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun\nkompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen\npyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka\nvielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka\npäästää minut tästä synnin ruumiista?\" [J. F. Berghin ennen mainittu\nkirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit\nnoin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen\nhyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit\nniin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi.\nMutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden\navomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi\nherännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin\nnähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun\ntutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta\nnämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys\njyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin\nse, teroittaen apostolista neuvoa: \"tunnustakaa toinen toisillenne\nsynnit\", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten\nsielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy\nmyöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut\ntunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja\ntoisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään.\nToiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa,\nsanoen: \"emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle\".[Kert. A. O.\nTörnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan\nliiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan\nperusteeton syytös ei ole.\n\nTunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä\nnuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä\nkunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat\nväittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät\nkuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa\npuhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta\nsemmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus,\nkuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he\ntavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä\noli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä\nmaksoi. He eivät tahtoneet sanoa \"rauha, rauha\", \"missä ei rauhaa\nollut\". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti\nystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt\nensinkään olisi heitä ymmärtäneet. \"Mitä kuuluu\", kysyi Österbladh\neräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään.\n\"Sitä samaa viheliäisyyttä\", vastasi tämä. \"Sano kernaammin: sitä\nvanhaa ulkokultaisuutta\", lausui ankara ilme katseessaan tuo\nhellyydestään tunnettu opettaja. \"Kirjoitat ettet joka päivä etsi\narmoa\", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle.\n\"Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta.\nMutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi\nonnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut\ntuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen\ntarttumasta armoon\". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.]\nÖstring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen\nlohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: \"Tuossa\nuskossa sinä menet helvettiin\", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa\nkanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei\nsairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä.\n[Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten\nsielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän\nhuomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa\ntapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia\ntiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa,\nniinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä\nhänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden\npuolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin\nmyönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla\npäivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä\nkirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: \"Niiden monien erehdysten\ntakia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla\ntai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen\nohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan\nJumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut\nestämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä\ntempaisi Jumalan kädestä.\" [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5\n1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla\npäivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme\nnähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin\nhedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen\nsielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin\nheränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen\nvarmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.\n\nOlemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta\nsiitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin\nJumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta\nkylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen\nkuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että\nkärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan\nauttavan häntä taakkaa kantamaan. \"Pysy armahtajan rakkauden\nkahleissa\", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. \"Mitkä kahleet? Nimet\novat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja\ntuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa\naikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka\nKristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti,\nkärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella _alatietä_.\" [Laguksen\nkirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin\npapereissa.]\n\nTämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille\nkristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut\nkohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa\n\"vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt\",\npidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti\nharjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin.\nNiinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: \"Yleisenä vikana heränneissä\non, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka\nei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa\nvetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen\ntuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja\nnähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat\nkokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät\najat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa,\nliikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy.\nOn suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja\nheittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea\nrakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan\nkadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä,\nettä tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa\nsielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa\nsynnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa\neikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja\njolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa,\nparannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.\"\n[Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V.\nÖsterbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] -- Ylpeyden ja\nluulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito\ntahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista\nvaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. \"Että\npuhuttelet Kristusta on oikein\", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle,\n\"mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä.\"\n[Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]\n\nSuurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit\nrippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista\nneuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä\nitse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi\nJ. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi\nitselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen\nesittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka\ntarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen,\nB. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään\ntarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä\nopetussuunnitelmastaan. -- Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut\nvarsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki\nRenqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo\nseuraavaa: \"Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi\nelävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat\nvastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi,\npitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on\nkuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus\noli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä\nvilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset\nvilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää\nuskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on\nmahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan\ntapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta\nharjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla\nilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä,\ntoiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka\npääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa\npysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset?\nHeräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan\nuskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran\nehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa\nkaikki Jumalan sota-aseet.\" Tässä yhteydessä kertoo Renqvist\npuhuneensa myöskin \"anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo:\n_taita isoovalle leipäsi j.n.e._ (Jes. 58: 7-12).\" \"Tästä siis ja\nKorneliuksen esimerkistä näkyy\" -- niin kertoo Renqvist opettaneensa\n-- \"että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se,\njoka niin tekee.\" Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan\nkysymyksen: \"Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin\njumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden\nvuoksi armo annettaisiin?\" Vastaus kuului: \"Emme suinkaan, sillä ilman\nelävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta\njonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan\nanteeksi.\" [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme\nRenqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen\nselostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä\nväärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä\nriippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana\naatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen\n\"pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen.\" Kansan uskonnollisen\ntiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja\nvarsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun\nohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta\nverrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta,\njoka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä.\nViimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille\nrippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon\nteroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on\ntietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa\nuskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain\nheränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin\nsuuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja\ntarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli\nnähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli\nsynnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä;\nniiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta\nylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään,\nvastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän\najatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos\nopettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän\npuutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita.\nKyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli\npitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä\nlisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan\ntyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi\nvuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa\nkristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa\nolivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja\nhuolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V.\nLyra, E. T. F. Reuter, y.m.]\n\nMitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan\nmuutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä\ntehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin\nesim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin\ntaivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa\noli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia\npalautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat\nkehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään\nsynnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on\nheränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat\nheränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset\nsitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että\nviimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta\nlukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät\nlapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät\nsisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi\ntalonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa\nmielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten\nkatsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä\nsäätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen\nhuvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa\neivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä\nsäätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä\nliikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen\nsisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin,\nettä uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan\noli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat\nainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten\njumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet\nmaailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen\nniissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin,\npuhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä,\njonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä\nolosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä\n1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti,\nmuista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko --\ntahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa\n\"Herran kurissa ja nuhteessa\", ja tämä kasvatus on tuottanut\narvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin\nnuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että\nmiltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava\nkasvatusopillinen periaate huomiota.\n\nKauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän\ntarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän\nkirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on\njoutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme\nnäistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla\nja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa.\nSuuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito\nollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen\nhuolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden\nkirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa.\nEniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G.\nHedberg ja J. F. Bergh.\n\nHeränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen\nkehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä\nsaarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota.\n\"Niinkauan\", on eräs herännyt vanhus lausunut, \"tulee kirkossa käydä,\nkun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan.\" \"Älä\nlaiminlyö kirkossa käyntiä\", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle\nystävälleen. \"Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole\nkuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita\nainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn.\" [J. F. Berghin kirje Sofi\nJonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä\ntäällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama\nneuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.\n\nJulkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin\nheränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän\nhellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja.\nSeurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui:\n\"Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme\novat useimmiten salassa\". [Kert. Jaakko Vallenberg.] \"Jos julkiseen\nvikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin,\ntervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin\nkäskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on\nkorjattava\", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat.\nVertaa Niskasen \"Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta.\"] Mitä\nmuutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot\n\"Viinan kauhistuksesta\" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan\nraittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa\nSavon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä\ntunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen\npitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka\ntiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen,\noli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut\nseuraavaan tapaan: \"Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet\nmaistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja\npaastolla.\" [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] -- Maailmankaltaisuutta\nnuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan\nmuista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m.\nnähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat\nkantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa\nsai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun\nsijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut\nvaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan\nsyrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten\nkautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat\ntalonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin\nsäätyläiset. -- Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta\ntarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty.\nTunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka\notti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä\nhuolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä\ntotuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia\naarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä\n1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei\nheidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman\nkieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. \"Ei voi suuria\nmaan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt\nkäsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä\nkallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi\nhänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa\nalhaisuudessa ja alentumisessa\", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den\nHel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan\nneuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita\nkoskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin\nheistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan\nmukainen.\n\nSe henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa,\nkuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi\npitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko\nLamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli\nmahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen\nhänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa.\nHän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän\ntyössä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan\nvastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen\nelähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä\ntoimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä\npäivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on\nsäilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän\nyksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. \"Niin\nneuvoi Paavo äitiäni\", \"niin Malmberg isääni lohdutti\", \"sitä Lagus\nisillemme teroitti\", \"siitä Bergh kanssamme itki\", \"sitä Renqvist\nmeille polvillaan rukoili\" -- tuollaisia lauseita kuulee usein\nheränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia\nopettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus\nvanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa\nja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden\nsäilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan\narmon todistuksena nouseville sukupolville.\n\n\n\n\nVI.\n\nKarjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun\nloppupuolella.\n\n\nPielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi\nherännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa,\nelleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta\nvaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun\nloppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden\nsuurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten,\nuskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten\nseutujen hyväksi.\n\nNiinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli\nhoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan\nsuuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä\nusein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä\nhänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka\neivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat\npapiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys\nsuinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan\npäinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla\nhyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla\nvalmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja\ntaidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan\nvoimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an\nkansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että\nolot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja\ntaipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat\nJaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta\nvaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä\nriippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä\nselvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin\nsuhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella\nväsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin\nrippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä\npäivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista\nhenkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh\nkaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä\nja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan\nkappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät\nauttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei\nhänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen\nvelvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta\nJaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista,\nvarsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että\ntuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti\nheidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin\nahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä,\nrippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki\ntyötä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää\nkantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti\nasianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito\nhyväksi.\n\nOmasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin\njärjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan\nmuutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut\nopettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ\noli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat\nlukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä\npidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi,\njoihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina\nJaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan\npappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä.\nHerätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh\nehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä\nkuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa.\nLauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät\nheränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään,\nrakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli\nkaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone.\nSe sai nimekseen \"heränneitten kirkko\". Tässä rakennuksessa piti Bergh\nuseimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät\nolivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni\nheräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa\nseuraamaan. Eniten levinnyt oli liike _Reuskulan, Kortelan, Huhtervon_\nja varsinkin _Tervajärven_ kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden\npääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan\nmilloinkaan kasvanut.\n\nJaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on\nmerkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen\nsielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme\nsanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat\nJaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten\ntarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2)\nPanetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5)\nKapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9)\nHuolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10)\nTyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän\najan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut;\n13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka\nnämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan\nasetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä\nkohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten\nrääkkääminen.\n\nJo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin\npaimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä\npienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan\ntuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen\nsanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla\nBergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ,\nettä epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina\naikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä\nJaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen\nluonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan\nhuomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari\nKinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä,\npapeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen\nvieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei\nliene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa\nlukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä.\nKuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että\nhäntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa\ntäytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää\nrakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa\nnurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A.\nMalmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. --\nHallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa\nsiunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri\nKasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: \"semmoinen kirkkoherra saa\nenemmän aikaan kuin monta kruununvoutia.\"\n\nMuutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa\nolon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen\nmielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen\n(II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45\nkirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle\nkannalle. Senmielinen oli myöskin _Matti Putkonen_, joka vuodesta 1848\noli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin\nJaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A.\nAlopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin\nuudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin\nahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta\nherännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen\nsotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti\ntehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa\nraamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi\nkirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista\nkirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia\nsynnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten\nkuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että \"ihminen\nlankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan\nleimaa\" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä\napulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin\näkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen\nesimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan.\nMielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa\neripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa\nvalittivat he, että heille \"opetettiin kahdenlaista oppia\", pyytäen\nettä valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan.\nBergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen\npuolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian\nkorjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei\nkuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin\nsovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta\nrippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän\nvihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut\napulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti\nhän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon\nalaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa\nlausuu: \"Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt\nnoudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra\nrovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean\njotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin\nomituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan\nhyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman\nmenettelytavan johdosta\". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa\nlausumiin sanoihin: \"Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt\npeccatores\" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet\nsyntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on\nsaanut \"synnin, eikä perkeleen kuvan\" ja että siis Bergh itse on\nopettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, \"rippikoululasten\npilkaten häntä nauraessa\" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli\nkuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä\ntointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja\nesimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä\nvalituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, \"joka\nei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan\", hyökkää hän sitäkin\nvastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten\nvälillä, sanoen: \"vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee\nautuaaksi, kuka joutuu kadotukseen.\" Valituksensa lopussa huomauttaa\nAlopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa\nBergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen\nkäsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne\nsaapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on\npäivätty marraskuun 13 p:nä 1850.\n\nTuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä\nriidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan\nAlopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut\nviimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän\ntoivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei\nkuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista\nettä rippikoulussa sanonut häntä \"vääräksi profeetaksi\". \"Hän oli\",\nlausuu Bergh edelleen, \"seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella\npainolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta,\nperkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon\nväittelyyn\". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh\nseuraavan selityksen opetuksestaan. \"Olen opettanut ja opetan:\nMillaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän\nsilloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko\nihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin?\nSyntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme\nsöivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin\nlangenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten\nensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä\nja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä\nolivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten\nolemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet\nvanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e.\naina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan\nsijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin\non tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja\ntottelemattomuutensa tähden.\" \"Joutuessani tähän kysymykseen\", jatkaa\nBergh, \"huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että\npelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta\nollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he,\nettä Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja\nettei semmoista oppia löydy raamatussa\". Vedoten raamatun lauseisiin\n\"käärmeen siemen\", \"kyykäärmeiden sikiöt\", \"perkeleen työt\", \"olla\nisästä perkeleestä\", \"kaikki ihmiset ovat valehtelijoita\" -- \"perkele\non valheen isä\", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla\nmyöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen,\nBüchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä\nsiihen, että \"kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin\nomakseen\". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin\nsynnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen\nopetuksessaan, lausuu Bergh: \"Minkä usein olen kokenut, sen nytkin\nhuomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen\nsekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin\nsanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä\nnäennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä\ntoisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa\nsiltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä\nsuurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan\nlapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa\nelämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää\nsortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon,\njoka kaikki johtaa samaan.\"\n\nBerghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua\nsivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun\nvaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun\nohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa\nseurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi\n\"pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan\". Myöskin tähän ja muihin\nkysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin\nvastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä\nsisällä.\n\nAsiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori _G. M.\nVaenerberg_, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta\nuseimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä,\nettä heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi\nmielipidettä. Toisen esitti lehtori _A. Lindfors_, toisen lehtori _S.\nJ. K. Smalén_. Edellinen lausui: \"Koska rovasti Bergh oli mennyt\nvaltaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään\nAlopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian\npitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä\nriitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita,\njotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat\nmenetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa\nläsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille\nvähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä\nvastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä\nmieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja\npuhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta\nesiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta\ntulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos\nniistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat\ntulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus\nopettajiinsa joutua vaaranalaiseksi.\" Tätä mielipidettä kannattivat\npiispa ja Runeberg. -- Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit\nBorenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt\nepäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon\nvälillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja\nosoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja\ntältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että\ntuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin\ntoimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä\nmuistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: \"Mitä\nlausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen\nhyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö.\"\n\nTuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava\n\"papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten\nkäsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta\nhengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä\nsanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa\nrangaistusta\". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti\ntuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä\nAlopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian\nkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia\nkoski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin\nnähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.\n\nSekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka\nkuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti\nvielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.\n\nPaljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä\npääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta\nkauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin\nkipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden,\njota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt\nrepiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden\nväsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan\nJaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja\nhänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan\ntuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä,\nkoettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten\nja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä,\nken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä\nuskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa\nhiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa\ntilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan\nfarisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt\n\"vähäpätöisinä\" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet\nAlopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä\nkiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut\nesimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä\ntuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä\nei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa\npaimentehtävässään.\n\nAlopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä,\nettä Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun\ntilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista\ntodistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon\nsyytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten\npuoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut\nväärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli\nsyytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia\ntodistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään\nhäntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin\ntoimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon\nväärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: \"Tämä\ntapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen\nheränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime\nsunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden,\nettä he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui\nkuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla\neväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja\netenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista\ntällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän\nolen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli\nlaita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina\nolivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa\ntukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He\ntunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä.\"\n\nMonesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja\nkärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa.\nPuhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja\nhänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä\nkirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: \"Kunnalliset epäjumalani vaivaavat\nminua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi,\nruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko\nturha olisi, rukoilee minunkin puolestani.\" Ja vähän myöhemmin hän\nvalittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat\npäätään, \"kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia\". -- -- -- \"Minun\ntäytyy nyt uskoa\", lausuu hän, \"vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan\ntässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin\nrohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä\nkäsittäneensä.\" [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja\nrouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra\ny.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12\n1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848\n(ilman päivämäärää).]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan\nvaltakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä\nvaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla.\nKinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän\ntällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. \"Ei\nsaarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei\nsitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan\njatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä\nkuin saarnaamisella\", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen\nMonellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa\nmahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän\ntuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille\nkristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin\nluona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten\nterveittenkin puoleen, puhutellen heitä \"ei kuitenkaan enemmän kuin\ntunnin ajan\", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi\nhän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa\nsinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen\nhartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo\nRenqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin \"saarnojen kautta\nei ole herännyt kuin joku vuosikausiin\". Syynä siihen, että hän\nsaarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan\nalhaista kantaa, väittäen, että \"he eivät ymmärrä\". Epäilemättä\nsisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin\nseuraava hänen huomautuksensa: \"Jos ihmisiä olisi ennen opetettu\nkatkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä\nkatkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on\npidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään\nnäillä meidän mailla.\" Mutta toiselta puolen on sekin otettava\nhuomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä\n_semmoisena_ voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä\nkristitty kuin hän olikin.\n\nLukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä\nselkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin\njulkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin \"Totisen kristillisyyden\"\nneljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G.\nMonell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli\ntavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta\nniitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen\nopetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla\nviimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he\nhylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut\nsen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen\njoukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin\nmitään muuta uskonnollista kirjaa.\n\nTäytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta\nuskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän\nsalaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa\nkansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa\npaljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli\n\"Viinan kauhistus\", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän\najattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen\ntarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon\nvastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan\n_\"Raamatun ydin eli sisu\"_ nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia\nkirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi\n\"Epäjumalisuuden kauhistus\". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta\njo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan\nhengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen\nuskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.\n\nPaitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja\nTukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden\nmaiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa\nkysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja\nkirjallisuudenkin alalla oli taistellut \"viinan kauhistusta\" vastaan,\nsitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun\nvälttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran\nvuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän\nasian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen\nsekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla\nryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia\nIlomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä\nseuraavin sanoin: \"Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille\nryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko\ntaikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin,\njoita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. -- Ei taida\nolla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä\nei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee\npahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla\njuopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi\nruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet\n-- -- --\". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja\nväkijuomien valmistajia. -- Vielä samana vuonna perusti Renqvist\nSortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä.\nMonell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään\ntoimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: \"Jos\najattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä\nolisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten\npoistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan\". Vedoten\nmuissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa\nRenqvist: \"Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset\nluonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin\npahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman\npahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta\nalkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan\nalkaa itse. -- -- -- Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset\nolisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta\non noussut viinan pahaa vastaan sotaan. -- --\" Kirje osoittaa, miten\nväsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä\nperustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut\nlasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin\nraittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta\nraittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist\nensimmäinen.\n\nSortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät\nhuolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli\nRenqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut\nmikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti\najatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin\npari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka\npitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei\nmyöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja\nlukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan\nylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse\nhalusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja\ntarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä\nuskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että\nharva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.\n\nRenqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee\nmainitsemista varsinkin hänen poikansa _Henrik Renqvist_, joka oli\ntullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä,\nParikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa\ntähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto.\nAsian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846\nentisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies,\njoka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia,\nahdisti häntä matkalla, lähetti hänen \"passittoman\" kyytimiehensä\ntakaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist\nolisi pitänyt \"luvattomia kokouksia\" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri\ntoimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan\nasianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G.\nNorringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa\nselityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia,\nsyyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja\nväkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen\nsopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten\npitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. -- Nuoremman Renqvistin\npaimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista\nhänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei\nkuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä:\nRenqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46,\n21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi\nvaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi\nmainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen\nkevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa\nmonen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike\nsäilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli\nollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja\nLiperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä\nSortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa.\nKiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten\nheränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme\nnähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella\nRenqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa\nahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään\nparannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa,\nsamoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen,\ntiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan\nvain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan\nrukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän\nsuopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi\n1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset\nheränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä,\noli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti;\nluultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi\näitiään hautaamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike.\nValitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää\njaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä\nsiellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat\njohtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan\nkeskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön\nkuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä\nAkianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme\ntietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli\nkalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä\n1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin\nystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä.\nEnnen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo\n\"hengellisesti hullu\", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui.\nHän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies,\nmutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla\npäivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen\ntyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.\n\nPaljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta\ntalonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen\nalkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla\nolevissa seurakunnissa: _Tuomas Piironen_ ja _Peti Tolvanen_.\nEdellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa -- suku\noli kotoisin Kuhmoniemeltä -- omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan\naikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen\nrukouksensa: \"Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta\", kun\nvihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä\nmihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa,\npalasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta\nLeveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä\nMargareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa,\nmuutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli\nPiironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut\nseudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän\npuhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri.\nUsein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin \"Uskon\noppi autuuteen\" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se\ntuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon\nja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen\nNurmeksen nimismiehelle _J. F. Malmbergille_, joka oli herännyt,\npyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä.\nPiironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi\nhän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi\nsiitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä\nliikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä,\njulkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli\netevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. -- Peti\nTolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo\nlapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen.\nHänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli\nPaavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa\nhänelle kerran lausuen: \"Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta\nlihan käsivarsi on vielä kuolettamatta\". Tolvanen ei kuitenkaan\npahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi\nPohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei\nsetänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle,\nsai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen\ntilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten\nheränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja\nja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä\npuhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä\nulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten\nyleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa,\nulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla\nseurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon\naika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä,\nettä Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä\nystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli\npolvirukousta.\n\nMiten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä\nvieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi\nPaavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m.\nseurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla\nkotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja\nvakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen\nseurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys\nrippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan\nheränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas\nVeisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan\nylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha\noli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F.\nBergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat\nNurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J.\nF. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne\nv. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella.\nHänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava,\nniinkuin vasta saamme nähdä. -- Pielisjärven papeista ovat\nherännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell,\njonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka\nsiellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä _Erkki Saurén_.\nViimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on\ntunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä\npappina Pielisjärvellä 1850 -- 52. Paljon vaikeutti kuitenkin\nheidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa\nseurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten\nheränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi\nhengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla\nheränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.\n\nNäiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan\nkeskivaiheilla tapaamme _Juuassa_. Tänne oli se jo aikaisemmin\nlevinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen\nluonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina\nKlas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849,\njolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi\nseurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja\nsikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä\npyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. \"Ei monta löytynyt koko\nseurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi\", kertoi hän\nitse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä \"onnellisinta\naikaansa\". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä\ntervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin.\nNiin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina.\nKielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten\nrakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851,\njolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet\nylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.\n\nKauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos\nkohta harvassa. Semmoinen oli esim. _Eno_. Muutamia Renqvistin\nsuuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli\nRuotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen,\netteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa.\n_Kontiolahden_ herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa.\nYksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin\nPielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja\nviljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria\nHärkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj.\nV. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen):\n\"Savotar\" 1912, n:o 38 ja \"Karjalatar\" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori\nAukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti\nhankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot,\nJaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P.\nJ. F. Brofeldtille 20/8 1851.]\n\nSyvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. \"Ei\nkukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee\". Senpätähden onkin\nKarjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt \"syntyjä syviä\". Loitsut\nja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina.\nSentähden taisteli Bergh \"turmiollisia sananlaskuja\", Renqvist\n\"epäjumalisuuden kauhistusta\" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli\npuhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen\nsalaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven\nrannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nSavon herännäisyys 1845-50.\n\n\nEtelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli\nMikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi\nSäämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo\nGabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli\nliittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen\nlapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta\nsyntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa.\nYlioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan\npidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s.\n410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän\nyksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla\nvuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja\nmäärättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin\napulaiseksi.\n\nSäämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen\nheränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka\npaljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin\nvirkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen\napulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan\nkanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja\nopinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan\nherättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: \"älkää\nuskoko häntä -- hän ajaa teidät elävältä helvettiin\". Hänen\nhyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin\nraakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta,\njoka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin\ntoimenpiteisiin \"körttiläisiä\" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut\nkuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa\nvirkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä\nlukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa.\nSentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen\nkanssa. \"Tahdon kerrankin ratkaista riitanne\", lausui hän eräänä\npäivänä heille. \"Luen teille erään vanhan saarnani\". Tämä oli \"puuta,\nheinää\", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa\nylimalkaan, mutta sen aiheena oli \"niin on uskot, kuin ajat\" ja hän\ntahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa\nuskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta,\npilaansa salaten, lausui: \"olemmehan aivan yksimieliset\", kääntyi\nStråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: \"kuulethan nyt; tästälähin et\nsaa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa\". Tämän jälkeen ei\nKiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin\nvihamielinen kuin hän heille olikin.\n\nSäämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja\nRantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin\nyhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien\nheränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen\nopetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi\nheissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa\nkävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat\nhe aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina.\nKuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle,\ntodistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli\nkokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta,\netenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi\nkomeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen\npäätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi:\n\"mitä asiaa teillä on?\" \"Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa\",\nkuului vastaus. \"Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa\nilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan,\njolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään\". Useat seurassa\nloukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta,\njoka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä\nlausui ukolle: \"Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun\nhätääntyivät suruttomuudestaan\". Aivan tavatonta oli, että kukaan\nrohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut\nvastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: \"Voi,\nveli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä\nkertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen\nvalmiimpaa tullut\".\n\nSäämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli _Antti\nMikonpoika Pesonen_. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo\nRuotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta,\nminkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää\njulkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua\nhyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän\nei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan\nGabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä\npiti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin\npitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys\nehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet\npalautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei\nkuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen\nkanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.\n\nAntti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin\nheränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he\nenemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848\ntapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä\najoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen\njohtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän\nsanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.\n\nEhkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti\nLiukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies\nkerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän\nsydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa\nolisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman\nmäärän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua,\nkielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: \"tyhmyyden teitte,\nkun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos\noikeuteen vedätte\". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut\nsuuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut\nperilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli\nhänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti\nnahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen\ntoimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä\nvaroissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko\nesteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston,\nkaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat\nhyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä\ntästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis\nkodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen\nitsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä\nkunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa\nsanoilla \"ukko Liukko sanoi\". -- Jokaisessa heränneessä kodissa\nSäämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa.\nSeuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin \"Totista\nkristillisyyttä\", Freseniuksen \"Rippikirjaa\" ja \"Hunajan pisaroita\".\nVarsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.\n\nMitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli\nKerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla\nsyntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi\nyltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja\njohon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa\nmäärässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin\nläheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on\nsitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan\nSuonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja\netevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana\nvaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei\nkuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan\nlöytyvistä sanoista: \"Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta,\nsillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon\nväittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan.\"\n\nArppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo\nvuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi _Luumäelle_ ja\nsieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi _Lemiin_, missä hän toimi\nvuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana,\neikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy\nolleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä\nLemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä\nheissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten\nvierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.\n\nSuruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka\nluutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan\nympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin\npapitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu\nkappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut,\nettä hänen poikansa _Aleksanteri Vahlberg_, joka oli koulunopettajana\nHaminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän\nsiitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut\nherätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika,\nvielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan\nharvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä\npapiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen.\nPaljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin\nesim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat\npilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa\nohi.\n\nTämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin\nyksi nimi mainittava: _Otto Henrik Cleve_. Hän oli syntynyt 3 p:nä\nsyyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan\nSortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850,\nmäärättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa\ntoimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi\nveljensä _Fredrik Adolf Cleve_, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844,\noli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta\nmielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa\nkuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon,\nettä hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi\npalvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä\npiireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären\nkanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde\noli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G.\nPesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin\nkirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen\naatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert.\nrouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]\n\nKesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin\ntapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849,\njolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai\nkokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli\npäättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet\nalttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki\nnousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin\njoutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia\nviikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä\nsyrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan\njoutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa,\nettä Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin,\noli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua\ntuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen\nalaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. -- Tuonkaltaiset\nliikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin\nvasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin\ntavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo\nuskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa\nkirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt\nsitä seuraavin sanoin: \"Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista,\non muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman\nettä ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi,\nmaaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden,\njonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä.\nToiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa,\nilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä\". --\nNämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet\nsaaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta\nesiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille\notollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä\ntunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän\nasetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen\nystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ\nKesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän\nsiellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon\nauttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä\nviranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa\nviljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena\nKesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär),\nN. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849;\nPaimenmuisto.]\n\nMikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun\nloppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon\nHäkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin\nRenqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava\non kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä\nKarjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta\nhe kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin \"auta, auta,\nauta\", \"armahda, armahda, armahda\" ja muiden sanojen kaavamaista\ntoistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän\nkokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin\nvakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä\nesim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen\nkanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.\n\nV. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava\nmuutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa\nsiunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä\nsaattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t.\nkappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen\nkirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon\nrukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:\n\n    \"Sun hautas päälle istutamm'\n    Kuolon muistopatsahan,\n    Jonka päällekirjoitus\n    Ystävill' on muistutus,\n    Että olla valmiina\n    Kalliina armonaikana,\n    Lamput olla loistavat\n    Yljän häihin tullessa.\n    -- Ystävämme, jonka nyt\n    Tässä hautaan laskemme,\n    Jätti meille muistutust',\n    Kuin edes seuraa kirjoitus:\n    Aina hän täällä ollessaan,\n    Kuin myös täältä lähteissään,\n    Sulki silmäns' Jesukseen,\n    Nyt jo pääsi taivaiseen;\n    Palkan hän on saanunna,\n    Se oli talteen pantuna,\n    Jesukselt', jota rakasti,\n    Ja muita siihen kehoitti,\n    Teki työtä myös sen pääll',\n    Kuinka aina tulis sääll',\n    Tuossa työss' ei väsynyt,\n    Päivii eik' öitä säästänyt,\n    Suloisesti puheli,\n    Jonka veren voimaksens'\n    Tunsi oikein elääksens'.\"\n\nTäytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien\nkirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä.\nPääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita\nhänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin\neteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että\nhän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.\n\nMargareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon\npuolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike\nedelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin\nverraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä\nomistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun\nAntti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä\ntalossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin\nseurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli.\nTavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-,\npääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita\nvanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein\npäivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin\nsunnuntaisin \"kirkkoajan pitoon\", jolloin päivän saarna luettiin\nNohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin\ntilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että\nniissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin\nhartaushetket päätettiin. Näiden \"kirkkoajan pitojen\" iltapäivätkin\nvietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä\nhengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen\nkoulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita\npidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän,\njoka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle\nerinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli\nkirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja\nSalomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen\nettä muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden\nkeskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin\nheidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä\nkokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä\naikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä\nkirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä\nilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin\nkohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen,\nennustivat: \"nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin\nvierastetaan\". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi\nsiunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi\nyksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina\npysyi pienenä.\n\nMikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen\npalveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia\nihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen\nasemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä\nnäkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman\nseurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran\nA. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49)\nkerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII\ns. 9 -- 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset,\njotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s.\nHoppman.]\n\nPieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin\npuolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta\noli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin\nei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri.\nRiipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään,\njoka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen\nollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle.\nMutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut\nRuotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle\nPieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee\nsaada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon\ntuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F.\nHomén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli \"ystävällinen,\nraitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä\".\nHänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän\nlausunut: \"Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti\ntoisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui\nuskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin\nvanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen\nmukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat\nvakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on\nhäntä kuunneltu.\" Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä\nPieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin:\n\"Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki\nsaapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki\nhänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta\norjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin\nihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja\npuutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo\nhänen puoleensa.\" On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä\nv. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen\ntätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi\n\"ulkokullattujen hirmuista vainoa\", ja että heidän juorunsa olivat\nkääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua\nnoudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan\nsisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa\nhän silloista tilaansa seuraavin sanoin: \"Jo luulin, ettei missään\nenää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa\nmitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi\nläikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten\nkatketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra\nkaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee\nmäärällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti\npuolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli\nniin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja\npirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta\narmahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta\narmoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit.\nAhdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa\nvarmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset\naina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun\nei niissä osaa ollut.\" Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on\nliikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri\n1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme\nhurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. --\nVuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita\nseutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.\n\nMitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta\nsiellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen\ntunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan\nLeppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli\n_Heikki Asikainen_ Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä\nmainitaan lautamiehet _Juhana Ukkonen_ ja _K. Liukkonen_. V. 1845 kävi\nJ. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä\npäättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä\nmatkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut\nPieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella\nvaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat\nkirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas _V. J.\nMajander_. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän\nrohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden\nedustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa\nsemmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan\ntoisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta\nhellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli\nvaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen\nkirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen\nelämäkerta; kert. Helene Tavast.]\n\nRaja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen\nyhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta\ntäydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin \"Väärän opin\nkauhistus\", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri\nnäihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa\nrakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava\n_Albert Ingman_. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi\n1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän\napulaispappina _Heinävedellä_, joka siihen aikaan oli Rantasalmen\nkappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä\npietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja\nHeinävedellä.\n\nVarsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli\nN. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä\nheränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin\njoskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään,\nettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel\nMarkkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle.\nPaikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P.\nKorhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike\nedelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen\nmainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta\nmainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert.\nG. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen\naatelittomia sukuja.]\n\nPohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta\nKuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen\nviimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien\nkeskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti\nmyöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta\nheränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin\naikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina\nKuopiossa vuosina 1848 -- 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843\n-- 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli\nvoimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin\nsäätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista\nsanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt.\nTiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin\nesiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt\nkauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin\nvirkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A.\nMalmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka\nmitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä,\nsamalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden\nvaiheita. Asia oli seuraava.\n\nNuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä,\nsikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti,\npäättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset\nvaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan\nkuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa\nnoudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa\ntilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa\nBerghiltä. Tämä vastasi: \"seuraa omaatuntoasi\". Seurauksena oli, ettei\nrouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut\npukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan.\nMies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen\nuhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen,\npäätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan\noikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin\nhaastettiin todistajaksi.\n\nEräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K.\nJärnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa\nHeikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän\nHevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa\nPaavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan\nja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali\nTuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo\nRuotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki\nHiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa\nRuotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville,\nvaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn\ntoukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli\nomalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. \"Noutamisen\nuhalla\" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion\nkirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet\nheille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina\nsaapuvilla.\n\nJuttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa\npäihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän \"usein ollen\njonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli\ntuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin\".\n\nKolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén,\nBergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu\nkuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti\nolevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.\n\nEnsimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän\njo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo\nsiitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se\nkuului: \"Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime\nvuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän\nKurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen\nmyöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli\nsaapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen\nkorkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja\notti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen\nmukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa\nsekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain\nmuiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä\nvelvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen\nvastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän\nparannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että\nhänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun\nosaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta\nja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni\nmukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite\npäinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta\nja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn\ntakia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui\nRuotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein\nkohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on\nkärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa\ntuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä\nsairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen\ntarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä\nisäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden\ntakia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka\nkotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat\nalkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden\naineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin\nmäärin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei\nollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen\nruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en\nvoi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin\nHänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät\nilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen\nmielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä.\" --\nOikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä\nsiinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä\n\"väkijuomien liikuttama\", vastasi Bergh kieltävästi.\n\nSeuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu\nkihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: \"että todistaja, joka oli\nkysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli\nmennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori\nBerghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä\nRuotsalaisen olevan juovuksissa\". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen,\nraatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka\nei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen\ntautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään\nvai selvä, lausui Antikainen, \"että hän Ruotsalaisen puheesta muiden\nhuoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän\ntodistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti\noli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena\nesiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa\nhuoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita\nviinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla\ntavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa,\njolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt\nviinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen\". Malmbergin uudelleen\ntekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja,\nkertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: \"täytä lasi,\nBergh!\", \"jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla,\ntiputtaen siihen vähän rohtoja\".\n\nLandgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden\nheränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut\nkävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, \"ettei Ruotsalainen\nollut juovuksissa, vaan sairas\". Landgren kuitenkin myönsi, \"ettei hän\nollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena\nyönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä.\"\n\nKun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta\nvuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös\nniinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista,\nettä outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien\ntodistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin\nvälikäräjiin.\n\nPaitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri\nkäräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä\n1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan\nkuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti\nainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta\nLaukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut\npäissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon\nsuuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä\ntodisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies\nK. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä\npidettäviin syyskäräjiin: \"että todistaja oli ollut sanotuissa häissä\nalusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä\nnukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja\nhuomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä\nhänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi\nryyppyä viinaa ja siis ollut selvä.\" Merkille on niinikään pantava,\nettä Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.\n\nTarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla\nsiihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista\nvaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat.\nOdottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim.\nilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta\nsyysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen\njuovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti\nolevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut\nsanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli\nkertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian.\nHaastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta\nhenkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa\nhäissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli\nodottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan\nvaloon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden\nkautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko\ntarkastaa.\n\nHelmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan\ntodistuksen: \"Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo\nKustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle\nantanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka\npidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin\nmikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä,\nnimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana\nsiltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni,\ntietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa\neineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt\nolivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo\nRuotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan\ntalokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko\ntuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin\nhuoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta\nherrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi\nRuotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot\nilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun\nja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä,\nmutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin\nollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua\nhänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut\nsiihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon\nsiistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin\njärjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin\naskareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka\nviety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan\nkamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä\noli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut\nhänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä\nkynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo\nkuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin\nviereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista,\nnostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen.\nSilloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli\njuonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä.\nAjatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti\nHartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi\npiiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen,\nhymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden\nvoin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa\". Todistus oli päivätty\nKuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli \"kertomuksen mukaan\"\nkirjoittanut Kaarle Relander.\n\nMinkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta\nLaukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin\noikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki\nPitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että\nGreetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän\nkysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista\njuovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen\nvuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen\nvakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen.\nSanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.\n\nSairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22\np:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen\nasianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin\ntodistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä\nkäynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa\nmatkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä\ntilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista \"tuomisen uhalla\"\nsaapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä\nettä hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden\naiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin,\nkruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön\ntodistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi.\nNilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa\nasuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus\nviimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin\nesittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian\nriippuvaksi \"kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut,\nettä hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua\".\nTammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka \"otaksui että syytetty jo\noli terve\", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen\nja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä\ntarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin\nsairaana, \"ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään\nhuoneesta toiseen\". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä\nystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: \"minä olen\nvedonnut korkeampaan oikeuteen\". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille\nRuotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg\nvarovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös\njätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka\nvakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden \"se kun ei\nollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään\npannut\".\n\nViimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan\ntodisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän\naikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän\nainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut\nensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä\nvehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada\nRuotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A.\nMalmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan\notettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun\nkirjoituksen:\n\n\"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella\npäätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun\njuoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että\nilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. -- Koska\nsairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt,\npelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin\nhänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa\nkihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana\nkuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain\npäättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos\nolin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden\nlautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas\nvai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään\nlyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella.\nTämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen\nhaastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei\ntarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta\ntuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä\nsuuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä\nheti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut\nvälttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä\npidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton\nnoudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä -- ei suinkaan, vaan päinvastoin\nauttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää\n(kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen\nrovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään\ntarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen\nkuvernöörinvirastolle. -- Olen kyllä kiitollisuudenvelassa\nkuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä\nrovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään\nantamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi\noikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon,\nettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen\nsitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun\ntodistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen\nvarovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa\noikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin,\nsalaisi alkuperäisen todistuksen. -- Ei voi kummastella, että\nsyyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä\npuheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen\non ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen\njuoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus\nGreetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen\nkurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon\nminun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa\ntoivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta\nhenkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. -- -- --. Jos minä,\nniinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut\nlääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä --\nsemmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa\naihetta -- luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan\nehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta.\nSentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen\nsairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska\nsyytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää\nviimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat\nmieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä.\"\n\nOikeus lykkäsi jutun, \"kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi,\nettä hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua\".\nJärnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti\npahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli.\nSiten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu.\nEnemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen\nystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan\nkuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa\nPaavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi,\npuhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän\ntodistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa.\nKuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: \"kun\ntoinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen\nliikuttamana\". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät\nBerghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat\nalttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen\nsilloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi\nainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen\nvastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on\nniin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa.\nMyönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin\nvahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään\nvalaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa\nmuistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen\nmuidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä.\nSe vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot\nja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme\nkatsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin\njutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa\nesiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin\narvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A.\nMalmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nYllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin\nvahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että\nhän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut\ntehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että\npiispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. \"Onko tässä\nkirkossa\", kysyi hän ankaralla äänellä, \"saarnatuolista singoteltu\nhäväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?\" Joku kansanjoukosta\nhuusi vieläkin kovemmin: \"ei\". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu\nraukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee\nollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat\nloukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan.\nYleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama\nlääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo\nRuotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala,\nettä asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään\nBerghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt\ntäytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän\npanetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut\njohtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden.\nParempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla\nveljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: \"Jos\nperheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin\nsanovatkaan hänen perheenväkeään!\"\n\nNäiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta\nhuomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin.\nTarkoitamme Bergh-veljesten sisarta _Maria Elisabet Berghiä_. Hän oli\nsyntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin\noli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F.\nGranit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja;\nAkiander VI, s. 23 -- 24.]\n\nKuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin\nvoimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat\nKuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva _Tuusniemen_ kappeli,\nMaaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan\nheränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän\nhuomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen\nennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30\nvuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla\nmielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen\nnilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia\nvieraita. \"Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu\nheitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole\nöljyä lampuissa\", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa\nseurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli\nennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo\naikuisemmin, v. 1840 -- 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina\nNilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 -- 45 Rautavaaralla, ollen jo\nsiihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen,\nSotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan\nNilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä\nlikeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina,\njolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä.\nEnnen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään\nkirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden\nvaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään\nLandgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen\nasiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli\nNilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia\nvihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman\nhakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun\nviralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana\nsoimaten ja ivaten puhutella tuota \"kahden hiippakunnan piispaa\",\nmutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen\nluopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla\nsanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa\nesim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin\npapinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni\nhän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana\npalasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa.\n\"Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät\", sanoi\nPaavo. \"Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun\npelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi.\"\nKyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen\nkääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen\nterveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä,\nystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee\npaitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija _Adolf\nMöykkynen_, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia\ntietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi\nmieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin\nsemmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut\nilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut\nliikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut\nherännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja\nnämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat\nhäntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset,\ntilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat\nniin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa\nja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v.\n1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa\nkuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti\ntaistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan\npuhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi\nraskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut\nelämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen\nkatseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen\neripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan\nherännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa\nherännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä\nisien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat\nsäälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen.\nSuuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että\nheränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei\nkukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo\nväsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo\nRuotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä\nylpeyteen. Hän odotti sitä \"lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona\".\nIhmisten tuomioista ja kiitoksista \"vetosi hän korkeampaan oikeuteen\".\nSen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki \"kunniassa ja häpeässä,\npahassa maineessa ja hyvässä.\"\n\nOn väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut\nseurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää\nollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa\npäinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto\nedelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin\nitsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi\ntodistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen\nmainitsemaamme kirjoitusta: _\"Muuan sana heränneille talonpojan\nsäädystä\"_. Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli \"lähetyskirja\"\nmuutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä\njoulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa\nsyysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi\n[K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet\nkiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin\nkirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla\nlyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:\n\n\"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle:\nmikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi?\nNämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa,\nminun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen,\nniinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa\nheikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain\nhuolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä\nyksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä\nmuutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. -- Ja nyt tällä\nvälillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset\nrivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa\nanteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää\npikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö\nteidät paatumisen tuomion alle. -- Jää nyt hyvästi, rakastettu\nseurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on\ntäytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman\nsyntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä\nmuistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.\n\n\"Rakkaat Ystävät!\n\n\"Minä tulen teidän tykönne, talonpojan sääty, lyhykäisellä\nkysymyksellä: mikä on syy siihen, etteivät kaikki heränneet tule\nautuaiksi? Minä luulen suurimmaksi syyksi tämän: jos kohta he ovat\nheränneet, eivät ole he ahtaasta portista tulleet sisälle, joka on\nkohta alkupäässä elämän tietä. -- Nyt seuraa kysymys: minkä tähden he\neivät ole tulleet ahtaasta portista sisälle, vaikka he ovat herätetyt?\nSyy siihen on se, että tämä kansa on niskuri-kansa. Näille tapahtuu,\nniinkuin Mooseksen aikana niille, jotka vastoin Jumalan kieltoa\nrupesivat ryykäämään Kaanain maalle ilman Herran johdatusta.\nTalonpojansääty on tänä aikana samaa mieltä. Nyt tulee kysymys: kuinka\nmahtaa tämä heidän seassansa tapahtua? Se tapahtuu tällä tavalla: kun\nhe ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nim. syntiensä tuntoon, niin\nhe ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunyan heistä kirjoittaa:\n'koska helvetin liekki lyöpi heitä ympäri korvia, niin he ovat\nkatuvaiset'. Mikä on syy siihen? Kun lain tuomiot katoavat vähemmiksi\nomassa tunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän\nvanhurskaudesta vaaria, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua\nuskoansa, mutta kun elämän vanhurskaus ei menesty valaistun tunnon\njälkeen, niin osa ihmisistä lankeaa tästä orjalliseen pelkoon, joka\nsynnyttää heissä epäuskon; toinen osa, jolla on viisaampi järki, ovat\nsurulliset kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässä\novat he kokonaan kevytmielisiä ja suruttomia. Minkätähden? Sentähden,\netteivät tulleet ahtaasta portista sisälle, joka, niinkuin sanottiin,\non elämän tien alkupäässä, josta Bunyan paljon puhuu ja Kristus itse\nsanoo: _Monta on, jotka pyytävät ahtaasta portista sisälle mennä\neivätkä taida_ (Luukk. 13: 24). Syy siihen on tuo edellä mainittu,\nettä he lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin\nharjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä\nvälikappaleilla tukahuttavat Jumalan vaikuttaman murheen, vaikka he\novat kasteenliiton rikkojat. Näiden välikappalten kautta kadotetaan\nnyt heissä oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan.\nMutta onhan Suomessa nykyään heränneitä pappeja, eivätkö nämä voi\nheitä ojentaa? Eivät ensinkään, sillä nämä pettävät papit ja tulevat\npapin tykö niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on. He\nvaativat papilta ilahuttavaa ravintoa; herännyt pappi taas on armelias\nsydämestään, hän koettaa heitä lääkitä heidän orjallisessa murheessaan\nevankeliumin rieskalla, mutta sitä ei kauan kestä. Minkätähden ei? He\neivät ole ahtaasta portista sisälle tulleet elämän tielle. -- -- --\nNyt tulee uusi kysymys: mikä on se ahdas portti, josta raamattu niin\npaljon puhuu? Eikö tämä ole ahdas portti: kun syntinen näkee Jumalan\nvihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pidä\nmielellään seisoa Herran edessä kaikkien nuhteitten alla, kunnes hän\nsisällisesti saapi tuta, että hänellä on tuttava armo? Miksi eivät\nheränneet papit heille tätä neuvo? Se on syynä, että heillä on\nfilosofian oppi esteenä. Nämä itse tietävät parhaiten, kuinka suuri\ntyö on alentua ristin tielle, jota Kristuksen valtakunnan meno vaatii.\nMutta minun tarkoitukseni ei ole puhua filosofeille eikä korkeasti\noppineille; he tietävät itse parhaiten tiensä, onko se suora vai\nväärä. -- -- Mutta nyt tulee taas tässä uusi kysymys: tokko niille\nenää on ensinkään armoa, jotka ovat joutuneet edellämainittuihin\nerehdyksiin? Tähän vastaan: on suuri armo Herran oman lupauksen\njälkeen. Jos he palajavat Herran tykö kaikesta sydämestä, niin Herra\ntodistaa itse: _jona päivänä tuo suurin syntinen tulee hänen tykönsä,\nei pidä hänen ylitsekäymisiään muistettaman_. Vapahtaja itse näytti\nlempeytensä ryövärille ristin päällä ja tuhlaajapojalle, kaikille\npelkureille rohkaistukseksi. -- -- -- Nyt sinä tahdot tietää\nyksinkertaista autuudenjärjestystä, sinä talonpojansääty, mutta minä\nvastaan sinulle lyhyesti: sinun pitää hankkia oikea tieto Jumalan\nsanasta tämän suuren valkeuden aikana, missä järjestyksessä Jumala\ntahtoo suurimmankin syntisen vanhurskaaksi tehdä; sinun pitää oppia\ntuntemaan Kristuksen lunastamisen syyt. Tästä lunastuksesta papit\nsaarnata pauhaavat, mutta eivät sano koskaan oikeata alkua\nyksinkertaiselle talonpojansäädylle. Jos tahdomme oikean tiedon saada,\ntäytyy meidän palata raamatun historiaan, jossa sanat kuuluvat: _jona\npäivänä sinä syöt_ kielletyn puun hedelmästä, _pitää sinun kuolemalla\nkuoleman_. Kuinka kävi? Ihminen rikkoi eikä peljännyt Jumalan\nvanhurskasta vihaa. Sinä tahdot taas Jumalasta tietää, kun\nkirjoitetaan: Hän on laupias, eikö Hän samassa saattanut antaa\nAatamille anteeksi hänen rikostaan? Ei Hän saattanut millään tavalla,\nrikkomatta omaa pyhyyttään. No, nyt Herra armahti Aatamia; vielä nyt\nluvattiin Kristus, joka maksoi vanhurskaan Jumalan edessä Aatamin\nvian. Nyt tulee kysymys: minkälainen on Kristus? Tämän olet, hyvä\nystävä, jo hamasta lapsuudesta tietänyt ja rippikoulussa sitten\noppinut. Kaikkivaltias itse antoi oman Poikansa, jonka piti kärsiä ja\nkuolla. Miksikä ei taitanut tätä paljas pyhä ihminen toimittaa? Velka\noli niin suuri, niinkuin tiedät katkismuksesta. Tässä on nyt syy ja\nvika, jonkatähden ei meidän vanhurskautemme kelpaa Herran edessä:\nkoska Aatamin vikaa ei kelvannut paljas ihminen maksamaan, niin ei\nkelpaa meidän pyhyytemme ensinkään ilman uutta syntymistä. Mutta tämän\ntiedon sinä pidät halpana, vaikka papit siitä niin paljon saarnata\npauhaavat. -- -- -- Nyt mahdat taas kysyä: mikä uusi syntyminen on?\nEnsimmäinen askel uuteen syntymiseen on tämänkaltainen: niin pian kuin\ntunnet omassatunnossasi, joko suuremmassa tahi vähemmässä mitassa: en\nminä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä, että tämä on Jumalan\nkutsuminen. Anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta millä tavalla sinä,\njoka olet hengellisesti kuollut, taidat sille kunnian antaa? Aseta\nJumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmäin eteen; sinä et tunne\nhäntä, mutta hän tuntee sinut. Ja jos et taida rukoilla niin, kuin\nsana vaatii, niin ikävöitse että Herra katsoisi armossa sinun\npuoleesi. Älä tässä luikertele sinne tänne, jos et mitään vastausta\nsaa, vaan pitkitä niin kauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat\nsisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajakseni,\nvaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, jota raamatussa\nsanotaan _lapsen oikeudeksi_. Ja jos Herra sitten näkee hyväksi antaa\nsinun pitemmältä viipyä murhehuoneessa, niin on sinulle tarpeellista,\nettä alussa jo tulet perin pohjin tuntemaan turmeluksesi. Tästä\nmurheesta sanoo Vapahtaja: _autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat\nhengellisesti vaivaiset_ (Math. 5: 3, 4). -- Mutta miksi olet niin\nkärsimätön? Kun et mieltäsi myöten saa lohdutusta ja virvoitusta, niin\nlankeat kohta orjalliseen pelkoon, joka sitten synnyttää sinussa\nepäuskon. Ja tässä tilassa juokset apua etsimään ihmisiltä, etkä\nyksinkertaisuutta Vapahtajalta, vaikka yksinkertaisen tien jo olet\nalusta tiennyt. Sinä luettelet nyt oppineille kaikki omantuntosi\nkanteet ja petolliset juonet siinä tarkoituksessa, että sinun pitäisi\nheiltä sielun lepoa ja rauhaa saada, mutta nämä ovat yksin\nkaikkinäkevälle Vapahtajalle lueteltavat eikä ihmisille. Mutta te\nolette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne\nitsellenne epäjumalaksi. Jos sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä\najatuksia, silloin on teillä uskallusta Vapahtajan puoleen, mutta jos\nsiitä nousee pahoja ajatuksia, niinkuin sydän on kaiken pahuuden pesä,\nniin tässä tilassa te piilottelette Herralta, niinkuin Aatami\nparatiisissa. Tässä tilassa te enemmän etsitte apua ihmisiltä kuin\nJumalalta, niinkuin äsken sanottiin. Noh, neuvovathan oppineet teitä\nKristuksen tykö; minkätähden se neuvo ei teitä auta? Se ei auta, ja\nsyy siihen on se, että sen murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen,\nteet epäuskoksi. Sentähden ei sinua virvoita, jos sata Vapahtajaa\nsinulle luvattaisiin. Lue apostolein kirjoituksia, joissa on näin\nkirjoitettu: _että te olitte Jumalan mielen jälkeen murheelliset, niin\nkatsokaa, kuinka suuren ahkeruuden se on teissä vaikuttanut_ (2 Kor.\n7: 11). -- -- -- Nyt käännyn minä, rakkaat ystävät, suuressa\nheikkoudessa teidän puoleenne. Minua vaivaavat kaikki nämä kiusaukset,\njoista minä teitä nuhtelin, mutta minä en ole ruvennut näitten\nkiusausten orjaksi. Minä olen katsonut vanhain pyhäin esimerkkiä,\njoita Herran on täytynyt kurittaa lihan kuolettamiseksi. He ovat\nharjoittaneet uskoa Jumalan puoleen ja ovat kirjoittaneet\ntämänkaltaisen todistuksen: _vaikka Herra minut tappaisi, enkö minä\nvielä sittenkin toivoisi_ (Job 13: 15). Tämä on heidän todistuksensa.\nMinä soisin sen yltävilleni, että te kernaammin julkisesti menisitte\nmaailman puoleen, koska ette tyydy ristin tiehen. Näitä rivejä en ole\ntahtonut, rakkaat ystävät, teille millään tavalla loukkaukseksi\nkirjoittaa, vaan näyttääkseni teille myötäsyntynyttä hitauttanne ja\nkuinka vähän te tahdotte rakastaa hengellisiä kirjoja, joissa on\nmeille kaikille yksinkertainen tie kirjoitettu, niinkuin\nFresenius-vainajankin kirjoissa on kaikki, mitä kristityn tarvitsee\ntietää. Ja nyt sanon minä lopuksi teille: nöyryyttäkää itsenne Jumalan\nvoimallisen käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi, niinkuin\nhän luvannut on. Jääkää hyvästi, rakkaat kanssaveljet, sen Herran\nhaltuun, joka teidät on herättänyt\".\n\nNiinkuin ennen olemme huomauttaneet, ei Ruotsalainen voinut\nkirjoittajalleen niin ajatuksiansa sanella, kuin hän vapaasti\npuhuessaan ne julki lausui. Mutta jos ylläolevan kirjoituksen muoto\nsiitäkin syystä on puutteellinen, sisältää se siksi paljon syviä\ntotuuksia, että olemme tahtoneet sen kokonaisuudessaan tähän ottaa.\nSitäpaitsi on tämän kirjoituksen historiallinen merkitys siksi suuri,\nettä se siitäkin syystä ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Samalla\nkuvaa se Ruotsalaisen suhdetta heränneisiin, selvään osoittaen, miten\ntottunut hän oli pitämään itseään heränneitten johtajana. Oppineisiin\nystäviinsäkin nähden esiintyi hän yhtä varmana neuvonantajana,\npeittelemättä sanoen heille ajatuksensa. Niinpä kirjoitti hän esim.\nvielä v. 1848 ystävälleen J. I. Berghille, joka jonkun sairauden\naikana oli joutunut sisällisiin ahdistuksiin ja pyysi häneltä neuvoa:\n\"-- -- -- Kun järjen viisaus on korkeimmilleen harjoitettu, niin se on\nKristuksen pahin vihollinen. Miksikä, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut\nvastoin raamattua filosofian viisaudella tukkia sitä yksinkertaista\ntietä. -- -- -- Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan pyhää raamattua,\njossa sanat kuuluvat: _joka_ opin kautta _on viisas, tulkoon ensin\ntyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi_. -- Ja nyt, rakas ystävä,\nHerra teille näytti sairautenne aikana, kuinka teidän saatu\nviisautenne on vienyt teidät moneen tarpeettomaan asiaan, joita ei\nteidän uskonne ja kristillisyytenne olisi ollenkaan kestänyt\".\n\nLoppuun asti oli Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti tavattoman suuri.\nSentähden sai hän miltei vastustamatta arvostella semmoisiakin asioita\nystäviensä elämässä, joita hän ei ymmärtänyt. Tuo ei ollut hyödyksi\nhänelle eikä hänen ystävilleen. Mutta pelastuksen Jumala ei laskenut\ntätä suurta asettaan ylpeyden kukkuloilla hukkumaan, vaan painoi hänet\nulkonaisten ja sisällisten kärsimysten kautta itsekieltämisen ja\nnöyryyden laaksoon, siellä harjoittaakseen hänen uskoaan viimeistä\nvoittoaan voittamaan. Suuren merkityksensä herännäisyyden historiassa\nsäilytti vielä näinäkin aikoina Iisalmi. Tärkeämpi kuin ehkä\nmilloinkaan ennen oli nyttemmin, kun Paavo ei enää jaksanut\nläheisimmissäkään seurakunnissa käydä, L. J. Niskasen tehtävä\nPohjois-Savon heränneitten johtamisessa. Sekä Iisalmessa että siihen\nkuuluvissa Lapinlahden ja Kiuruveden kappeliseurakunnissa oli heidän\nlukunsa suuri, mutta, niinkuin jo tiedämme, olivat he vanhoista\najoista uskonnollisuudessaan hieman huikenteleviakin, jonka tähden\njohtajan asema heidän keskuudessaan ei suinkaan ollut helppoa.\nTunnustettava on myöskin, ettei L. J. Niskanen kaiken lahjakkuutensa\nuhallakaan aina pystynyt arvoaan ylläpitämään, varsinkaan ei silloin,\nkun hänen täytyi ominpäin toimia. Apumiehekseen sai hän näinä aikoina\nJuhana Poikosen, joka noin v. 1846 muutti Kerimäeltä Iisalmeen. Mitään\nerimielisyyttä hänen ja Niskasen välillä ei enää näy syntyneen, eikä\nRuotsalainenkaan häntä näinä aikoina moittinut. Näyttää, kuin olisivat\nRuotsalaisen ja Niskasen epäluulot Poikosesta aiheutuneet\nviimemainitun kadehtijain juoruista. Muutoin on huomattava, ettei\nmikään eripuraisuus 1840-luvun viime vuosina eikä seuraavankaan\nvuosikymmenen alussa häirinnyt Pohjois-Savon herännäisyyttä. Tästä\nsanoo esim. Poikonen muistokirjassaan: \"Silloin olivat kaikki\nheränneet niissä seurakunnissa yksimieliset, niinkauan kuin ukko Paavo\neli\". -- Juhlahetkiä Iisalmen heränneille olivat ne ajat, jolloin J.\nI. Bergh Kuopiosta kävi heitä tervehtimässä. Vieläkin muistavat\nsilloisten heränneitten lapset kuulleensa kertomuksia Berghin\nkäynneistä täällä. Varsinkin yksi semmoinen kertomus on säilynyt. Se\nkuuluu: \"Kuopion Bergh kulki täällä kerran kesällä jalan salojen\npoikki seuratalosta toiseen. Suuri kansanjoukko seurasi häntä. Tie\nkulki harjun yli. Kun sille noustiin, sanoi Bergh: rukoillaan täällä.\nHän polvistui ja kansa hänen kanssaan, ja niin voimallinen oli hänen\nrukouksensa, että koko harju liikkui\". [Paimenmuisto; Kuopion\ntuomiokunnan pöytäkirjat (1848 -- 50); Kertoneet K. A. Malmberg, B. K.\nSarlin, Albertina Nenonen, Kusti Niskanen; Poikosen elämäkerta; K. R.\nPetterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847; Paavo Ruotsalaisen kirje\nJ. I. Berghille 27/10 1848 (käsialasta päättäen Landgrenin\nkirjoittama, painettu Akiander VI s. 141-142).]\n\nTosi hyvän ja luotettavan johtajan saivat näiden seutujen heränneet,\nkun J. J. Rahm v. 1849 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Niinkuin\ntiedämme (katso II, 422), oli hän jo nuorena pappina voittanut\nHelsingin heränneitten sydämet. Palveltuaan sittemmin 7 vuotta\nverrattain kylmillä seuduilla (Rautalammella ja Korpilahdella), pääsi\nhän yllämainittuna vuonna papiksi seurakuntaan, joka oivalsi, minkä\nhengen lapsi hän oli, ja kätki kiitollisiin sydämiin hänen hyvät\nopetuksensa. Rahm oli vilpitön, hiljainen ja tasapuolinen, mutta\nsamalla luja vakaumuksen mies. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että\nhänellä oli hyvät tiedot, paremmat kuin useimmilla muilla sen ajan\nheränneillä papeilla. Mutta yksinkertaista oli hänen saarnansa. Sen\npääneuvona oli, miten syntisen tulee kääntyä Kristuksen tykö apua\nsaadakseen. Rahmin ääntä ei kuultu semmoisissa suurissa seuroissa,\nmissä muita puhujia esiintyi. Hän oli siksi nöyrä, että hän aina\nluovutti puhevuoron muille. Ehkä oli siihen syynä sekin, että hän\nosasi suomea verrattain huonosti. Paremmin kuin useimmat muut\nheränneetkin käsitti hän Paavo Ruotsalaisen syvällisen luonteen ja\nhänen rikkaat, Pyhän hengen koulussa saavuttamansa kokemukset, ollen\naina hänen vilpittömimpiä ystäviään, ja kävi, Kiuruvedelle\nmuutettuaan, usein hänen luonaan. Paavo puolestaan piti häntä suuressa\narvossa. Muihinkin Savon-puolen johtomiehiin oli Rahm likeisissä\nsuhteissa. Niinpä kävi hän usein Lagusta tervehtimässä, vaikka hänen\njalan täytyi hänen luoksensa kulkea, maantietä kun siihen aikaan ei\nvielä löytynyt Kiuruveden ja Pyhäjärven välillä. -- Muitakin\nSavon-puolen heränneitä tapaamme näinä aikoina Laguksen vieraina\nPyhäjärvellä. Yksi näitä oli L. J. Niskanen. Mutta niin usein kuin\nennen eivät Savon herännäisyyden merkkimiehet enää Pohjanmaalla\nkäyneet. [Paimenmuisto; Paavo Ruotsalainen, Muuan sana; kert.\nKiuruveden vanhat heränneet, Kusti Niskanen, J. Schwartzberg y.m.; L.\nJ. Niskasen kirje J. f. Berghille 30/4 1845.]\n\n\n\n\nVIII.\n\nSilmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.\n\n\nLaajalle levinnyt oli Keski-Suomessa se Renqvistin hengen leimaa\nkantava herännäisyys, jonka vaikutusta Etelä-Savon kansaan vasta\nolemme silmäilleet. Mutta jota enemmän Mikkelin ja Joutsan seuduilta\nsiirrymme länteen päin, sitä pienemmissä ryhmissä tämä liike esiintyy.\nNiin Laukaassa, Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä y.m. Yhteisiä\nkokouksia nämä hiljaiset heränneet kyllä pitivät jonkun samanmielisen\nystävän kodissa, mutta kokouspaikkoja oli harvassa ja niihin\nkokoontuneiden luku siksi pieni, että tuommoisetkin tilaisuudet\npikemmin kantoivat kotihartauden, kuin varsinaisten hartausseurojen\nleimaa. Vilkas kirjeenvaihto Renqvistin kanssa osoittaa, että häntä\npidettiin hengellisenä isänä. Että kuitenkin pietismin tunnettu\n\"ecclesiola in ecclesia\"-aate näissäkin yksinään olevissa heränneissä\nsaavutti täyden tunnustuksen, näkyy siitäkin, että he tiesivät, missä\nheidän hengenheimolaisiaan eri osissa maata löytyi, sekä matkoillaan\netsivät näiden seuraa. Niinpä esim. vastamainittujen Koillis-Hämeen\npitäjien rukoilijat käydessään Tampereella ahkeraan seurustelivat\nsikäläisten renqvistiläisten kanssa, samoinkuin he mennen tullen\nmatkalla poikkesivat niihin taloihin, joissa samanmielisiä ystäviä\nlöytyi. Helposti ymmärrettävistä syistä ei ero muun herännäisyyden ja\nrenqvistiläisyyden välillä täällä ollut läheskään niin jyrkkä, kuin\nesim. Savossa. Niinpä esim. ennen (II, 427) mainitun Simo Lindströmin\nkotiin Orivedellä matkalla Tampereelle poikkesi kumpaankin suuntaan\nkuuluvia heränneitä Keski-Hämeestä sekä Pohjan puolelta, mutta heidän\nvälillään ei mitään riitoja syntynyt. Pohjanmaan herännäisyys näkyy\nkuitenkin siellä saavuttaneen enemmän kannatusta kuin tuo toinen\nsuunta. Liikkeen sikäläisistä edustajista oli eniten tunnettu\ntalollinen _Emanuel Juhonpoika Saarikko_, jonka kodissa seuroja usein\npidettiin. Näitä hänen toimeenpanemiaan hartauskokouksia viranomaiset\nkoettivat kiellettyinä estää, jonka vuoksi Saarikon ystävät alkoivat\npitää niitä ainoastaan perhejuhlien yhteydessä.\n\nKeski-Hämeen herännäisyyden ehkä huomattavin paikka oli ennen (II,\n430) mainitun Humalojan _Humaloja_-niminen metsätorppa Pälkäneellä\nlähellä Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten rajaa. Sinne\nkokoontuivat näiden seutujen heränneet 1840-luvulta alkaen seuroja\npitämään. Humalojan apumiehenä esiintyi seuroissa hänen naapurinsa\ntorppari _Paavali Urkko_ sekä myöhempinä aikoina _Jeremias Ahtiainen_.\nNiihin aikoihin, jolloin Renqvist kirjoitti \"Väärän opin\nkauhistus\"-kirjansa, asettui Humaloja jyrkästi hänen kannalleen. Tätä\nkatsantotapaa hänessä ja hänen seuroissaan käyneissä vahvisti\nTampereen läheisyys, he kun usein tapasivat siellä asuvia\nrenqvistiläisiä. Näistä oli kyllä esim. neiti _Katariina Ekblom_\n1840-luvun alussa vielä ollut ystävällisessä kirjeenvaihdossa esim.\nBergroth-veljesten kanssa kirjojen levittämisestä y.m., mutta hän,\nsamoinkuin tehtaanjohtaja _Ferd. Uhde_ y.m. heidän ystävänsä olivat\nniinikään yhä jyrkemmin eronneet Jos. Grönbergistä ja muista\nPohjanmaalta tulleen herännäisyyden kannattajista ja he olivat hyvin\nahkerassa kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa, jonka vuoksi kummankin\nsuunnan välinen juopa näillä seuduin väkisinkin alkoi näkyä. Usein\nkävi Tampereella myöskin Lounais-Suomen rukoilijoita, joiden\nvastenmielisyys Ruotsalaista ja hänen hengenheimolaisiaan kohtaan jo\nvarhaisempina aikoinakin oli suuri. Molemminpuolinen vikoileminen esti\nherännäisyysliikkeen elpymistä Tampereen tienoilla, jotapaitsi on\nhuomattava, että hedbergiläinenkin suunta samaan aikaan alkoi voittaa\nalaa näilläkin seuduilla, vetäen lippunsa alle kaikki heränneetkin,\njoilla ei ollut vakaata pietististä pohjaa. Huomattava on, että\nRenqvistin hengenheimolaisissa Keski-Hämeessä siellä täällä alkaa\nnäkyä siksi paljon evankelisen suunnan sukulaisuutta, että\nherännäisyyden leima heissä paikoin käypi hyvinkin epäselväksi.\n\nEteläänpäin ei Humalojan edustama liike lie päässyt paljon leviämään.\n_Hämeenlinnassa_ löytyi 1840-luvun loppupuolella heränneitä, mutta\nnämä olivat liittyneet varsinaiseen pietismiin. Ahkeraan tekivät he\nmatkoja _Kalvolaan_, missä herätyksiä siihen aikaan tapahtui parin\nRuotsalaisen suuntaan kuuluvan papin kautta. Toinen, näistä oli _Lauri\nKustaa Vilhelm Törnvall_, joka oli kirkkoherransijaisena\nviimemainitussa seurakunnassa v. 1846-1851, toinen, joka kuitenkin\nvaikutti täällä vain muutamia kuukausia, Pohjanmaan herännäisyyden\nvaiheissa tunnettu _Antti Oskar Törnudd_. Mitään suurempaa ja\npysyväistä liikettä viimemainituissa seurakunnissa ei tapahtunut.\nSitävastoin löytyi \"körttiläisiä\" verraten paljon _Lammilla_ ja\n_Koskella_.\n\nAsemansa puolesta olisi Tampere hyvin sopinut Hämeen ja Itä-Satakunnan\nherännäisyyden keskustaksi. Siksi ei tämä kaupunki kuitenkaan koskaan\npäässyt ja vielä vähemmin Hämeenlinna. Puhumatta siitä, että näiden\nseutujen heränneet jakaantuivat kahteen, toisistaan vuosi vuodelta yhä\neroaviin suuntiin, ei täkäläinen liike päässyt kasvamaan niin suureksi\neikä niin ryhmittymään, että mistään varsinaisesta keskustasta voisi\ntulla kysymystäkään. Kaikkialla muualla on herännäisyydellä tuommoisia\nhuomattavia yhtymäpaikkoja -- Sortavala, Mikkeli-Joutsa, Kuopio,\nIisalmi, Kajaani, Ylivieska-Nivala, Lapua, Eurajoki -- täällä ei.\nHämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyys oli pienempää ja heikompaa kuin\nmuualla. Mutta tarkkaan näkyvät viranomaiset sitäkin pitäneen silmällä\nja koettaneen sen leviämistä estää. Kuvaava on esim. seuraava\ntoimenpide.\n\nBergroth-veljesten ja Niklas Durchmanin vaikutuksesta Keuruulla,\nPihlajavedellä ja Ätsärissä oli herännäisyys saanut jalansijaa\nRuovedelläkin. Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m.\nviimemainitun seurakunnan kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan\nperillisten käynnit siellä omistamassaan Peskan talossa, olivat\nsikäläistä liikettä paljon elvyttäneet. Että paikkakunnan heränneitten\nluku oli jokseenkin iso, näkyy siitä, että nämä ylimääräiseksi\npitäjänapulaiseksi sinne v. 1847 pyysivät ennen (II, 389) mainittua\nherännyttä pappia N. J. Juseliusta, joka vuodesta 1843 yllämainittuun\nvuoteen asti oli hoitanut vakituisen pitäjänapulaisen virkaa. Niinkuin\nviranomaisten toimenpiteistä tämän anomuksen johdosta näkyy, oli tieto\nnäiden seutujen herännäisyysliikkeestä levinnyt kauas. Juseliuksen\nasian käsittelystä tiedetään nim. seuraavaa: Kysymys oli esillä\nRuovedellä elokuun 25 p:nä 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa, missä\nolivat saapuvilla asianomainen v.t. kontrahtirovasti, Keuruun ennen\n(II, 385) mainittu kirkkoherra K. G. Calamnius sekä Turun ja Porin\nläänin kuvernöörin määräämänä Tampereen pormestari F. A. Sacklén.\nJuselius oli vähän aikaisemmin siirretty ylimääräiseksi papiksi\nSääksmäelle. Sacklénin mainitulle kuvernöörille lähettämä selostus\nkysymyksessä olevasta pitäjänkokouksesta kuuluu: \"-- -- -- Useimmat\nniistä Ruoveden pitäjän maanomistajista, jotka kunnian-arvoisalta\ntuomiokapitulilta olivat anoneet Sääksmäen kirkkoherranapulaisen N. J.\nJuseliuksen määräämistä seurakuntansa pitäjänapulaiseksi, pysyivät\nlujasti anomuksessaan, mutta toiset katuivat, peruuttaen\npalkanmaksusitoumuksensa, jota vastoin ensinmainitut korottivat\nsitoumuksiaan, toiset luvaten 4:llä, toiset 5:llä tynnyrillä ottaa\nosaa apulaisen Juseliuksen palkkaamiseen. Useimmat seurakunnan\njäsenistä lausuivat, että apulainen Juselius sen lyhyen ajan kuluessa,\njona hän oli palvellut Ruovedellä, oli muodostanut eri yhdyskunnan\nseurakunnassa n.s. körttiröijyistä ja siten saanut aikaan\neripuraisuutta ja riitoja seurakunnan jäsenissä, jonka vuoksi he mitä\njyrkimmin vastustivat Juseliuksen ottamista papiksi seurakuntaan,\nkieltäytyen vähimmässäkään määrässä ottamasta osaa hänen\npalkkaamiseensa. Näin ollen ja koska apulaispapin Juseliuksen\nottaminen papiksi Ruovedelle siellä ilmeisesti herättäisi suurtakin\ntyytymättömyyttä useimmissa sekä entistä suurempi eripuraisuus\nseurakunnan jäsenissä tuottaisi kirkkoherralle ylen suurta vaivaa\njärjestyksen ylläpitämisessä hengellisessä suhteessa, pidin\nvelvollisuutenani pikemmin estää kuin puolustaa hänen määräämistään\npapiksi seurakuntaan.\"\n\nJuselius jäi Sääksmäelle, missä hän toimi ylimääräisenä pappina vuoden\najan. Koska Ruoveden pitäjänapulainen R. A. Polviander, jonka\napulaisena hän oli ollut, ei vielä hänen muuttaessaan Sääksmäelle\nkyennyt virkaansa hoitamaan, vaan tarvitsi ja muutamia kuukausia\nmyöhemmin saikin apulaisen, näkyy selvästi, että viranomaiset todella\nkoettivat estää sikäläisen herännäisyyden leviämistä. Mutta tämän\nuhallakin saivat Ruoveden heränneet mieleisensä papin. Tämä mies oli\nvasta mainittu _A. O. Törnudd_, joka heti papiksivihkimisensä (1847)\njälkeen määrättiin yllämainitun Polvianderin sijaiseksi. Törnudd, joka\noli syntynyt joulukuun 19 p:nä 1824, oli kykenevä ja tunnollinen mies\nsekä siihen aikaan altis tunnustautumaan heränneitten ystäväksi.\nTuntuva oli hänen vaikutuksensa Ruovedellä, mutta vielä huomattavampi\n_Multiassa_, missä hän oli armovuodensaarnaajana vuosina 1849-1851.\nNiklas Durchmanin ajoilta löytyi täällä paljon heränneitä, ja\nTörnuddin aikana tapahtui uusia herätyksiä. Niin elävää oli sikäläinen\nliike, että moni niistäkin palkollisista, jotka eivät siihen\njulkisesti olleet liittyneet, palkkasivat sijaisen päästäksensä\nkirkkoon niinäkin pyhinä, jolloin heillä ei ollut kirkkovuoroa.\n\nVerraten hiljaista, mutta kuitenkin huomattavaa oli edelleen\nherännäisyysliike Ätsärissä, missä K. E. Bergroth oli kappalaisena.\nHänen veljensä F. H. Bergrothin seurakunnassa, Pihlajavedellä,\ntapahtui siksi paljon herätyksiä, että _Saarijärveltä_ asti saapui\nsinne ihmisiä Jumalan ihmeitä näkemään ja kuulemaan, niin esim.\nelokuun 3 p. 1845, jolloin monta heistä tuli todelliseen herätykseen.\nUsein kävivät Bergrothin sukulaiset Pohjanmaalta häntä tervehtimässä.\nVarsinkin yksi tämmöinen vierailu jäi näiden seutujen heränneitten\nmuistoon: Malmbergin ja F. O. Durchmanin y.m. heränneitten pappien\nkäynti näillä seuduilla lokakuussa 1845, jolloin viimemainittu piti\nrippipuheen ja edellinen saarnasi Pihlajaveden kirkossa. Kuuluisain\nsaarnaajain puheet koskivat syvästi kansaan, ehkä sentähdenkin,\nettä moniaita viikkoja aikaisemmin 26 henkilöä oli hukkunut\nkovassa myrskyssä Keuruunselällä. -- Oltuaan lähes vuoden ajan\ntehtaansaarnaajana Tampereella, kutsuttiin F. H. Bergroth\nylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi Keuruulle 1847, johon virkaan hän\nastui huhtikuussa s.v. Ehkä vielä useammin kävivät häntä täällä\ntervehtimässä paitsi Malmbergiä ja Durchmania, muutkin ystävät\nPohjanmaalta, v. Essen, Ingman, Holmström y.m. Selvää on, että\ntämmöiset vierailut, joiden lisäksi J. I. Berghin matkat Kuopiosta\nKeuruun kautta Lapualle ja Isoonkyröön ovat mainittavat, olivat omiaan\ntukemaan ja virkistämään Pohjois-Hämeen herännäisyyttä ja liittämään\nsitä likempään yhteyteen Suupohjan suureen liikkeeseen. Sentähden\nkantaakin tämä Hämeen herännäisyyden ala paljon virkeämpää leimaa kuin\nmuualla. Kuitenkin täytynee myöntää, ettei herännyt kansa itse,\nniinkuin varsinkin Pohjanmaalla, pystynyt liikettä niin hoitamaan ja\nkurissa pitämään, että jo ulkonainen järjestyskin olisi ollut omiaan\nturvaamaan sitä perintöä, minkä se näinä aikoina sai. Vielä selvemmin\ntuli tämä puute näkyviin etelämpänä olevissa seurakunnissa. Sentähden\nesim. silloisten herännäisyysliikkeen ulkopuolella olevien pappien\nnäistä heränneistä usein lausumia ankaria arvosteluja ei suinkaan aina\nsaa pitää ainoastaan vihan ja vainoamishalun purkauksina, vaan joskus\nainakin osaksi oikeutettuinakin. Tältä kannalta tekisi mieli\narvostella esim. Längelmäen kirkkoherran I. J. Velleniuksen eräälle\nheränneelle papille v. 1849 kirjoittamaa ystävällistä kirjettä, jossa\nhän seuraavin sanoin puhuu seurakuntansa ja siihen tähän aikaan\nkuuluvan _Kuoreveden_ kappelin heränneistä: \"-- -- -- En tahdo olla\nfilosofi enkä teologi, vaan kristitty. Mihin toimenpiteisiin tulee\nminun seurakunnassani ryhtyä, siihen kun on sulkeutunut pieni\nseurakunta, joka ei oikein ole käsittänyt perustajiensa mielipiteitä\nja hyviä tarkoituksia, joita totisesti ei suinkaan saa kieltää?\nYleensä tuo pieni seurakunta täällä luottaa ulkonaiseen omituiseen\npukuun; he ovat ylpeitä, ylönkatsovat ja tuomitsevat kaikkia muita,\njotka eivät kuulu tähän joukkioon, saavat aikaan pahennusta pyhissä\ntoimituksissa ja Jumalan huoneessa sopimattomalla käytöksellään,\nirvistelyllään ja toisilleen kuiskaamalla, aiheettomalla juoksemisella\nedestakaisin Herran huoneessa y.m. säädyttömällä esiintymisellään,\npitävät käyttämiään kirjoja raamattua ja käytettäväksi hyväksyttyä\nkatkismusta parempina, repivät rikki pyhimmät siteet lasten ja\nvanhempain välillä, sanalla sanoen tahtovat poiketa vanhasta, tavaksi\ntulleesta kirkollisesta järjestyksestä, valittavat toisten penseyttä\nja hengen puutetta, vaikka heiltä itseltä juuri puuttuu, mitä he\nmuissa kaipaavat.\" [Akiander VII, 29, 247; J. V. Vallinheimo,\nKuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntien kristillis-siveellisistä\noloista IV (Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat IX); Katarina\nEkblomin kirje K. E. Bergrothille 27/9 1839; F. H. Bergrothin\nalmanakkamuistiinpanot; Paimenmuisto; Sukukirja; pormestari F. A.\nSacklenin kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille 18/9 47; Jos.\nGrönbergin, J. V. Nyberghin ja A. O. Törnuddin kertomukset; J. I.\nVelleniuksen kirje Jos. Grönbergille 4/9 1849; Suometar 1849 n:o 6.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, muodostivat Lounais-Suomen\nrukoilijat renqvistiläisen suunnan suurimman ja johdonmukaisimmin\njärjestetyn liikkeen. Varsinkin hedbergiläisen riidan jälkeen,\njolloin miltei kaikki näiden seutujen heränneet papit erosivat\nherännäisyydestä, kehittyi kysymyksessä oleva liike yhä jyrkemmäksi\nei ainoastaan evankelisen, vaan kaikkien muidenkin suuntien\nvastustajaksi. Renqvist, johon nämäkin rukoilijat sokeasti\nluottivat ja jonka kirjoja he ahkerasti lukivat, piti kyllä\nriitakirjoituksillaan huolta siitä, että kaikki sopu vähänkin toisin\najattelevien kanssa kävi yhä mahdottomammaksi. Mutta myönnettävä on\nmyöskin toiselta puolen, että evankelisen suunnan papisto yhtä\nyksipuolisesti ja monesti hyvinkin ylimielisesti arvosteli ja kohteli\nnäitä heränneitä, siten pakoittamalla pakoittaen heitä pitemmälle,\nkuin he ehkä muutoin olisivat menneetkään.\n\nLounais-Suomen rukoilijain johtajista oli lahjakkaimpia, vaikka\nverraten vähän huomattu, ennen (II, 343) mainittu Kustaa Heinikkala.\nIsänsä kuollessa (1837), jolloin hän ryhtyi Laitilan heränneitä\njohtamaan, oli hän vasta 28 vuoden ikäinen, mutta arvokas\nesiintymisensä ja vilpitön jumalanpelkonsa takasivat hänelle alusta\nalkaen menestystä. Lahjakkaisuutensa uhallakin kehittyi hän kuitenkin\njo hedbergiläisen riidan aikana kovin yksipuoliseksi, kun oli\nkysymyksessä muiden uskonsuuntien, uusien kirjojen y.m.\narvosteleminen. Heinikkalan kuulijakunta oli melko iso. Toinen johtava\nhenkilö Laitilassa oli talollinen _Mikko Kauppi_, joka asui Kodisjoen\nkylässä. Hän piti paljon seuroja kotipitäjänsä ulkopuolellakin. Pari\nkertaa matkusti hän Sortavalaan asti, vieden Renqvistille rahoja\nkirjojen kustantamista varten. [Kert. rehtori K. V. F. Rancken\n(Raumalla), Kustaa Heinikkala, rovasti N. Helenius y. m (Laitilassa);\nLaitilan kirkonarkisto.]\n\nLiike Eurajoella oli ehkä eniten levinnyt Sydänmaan kylässä, missä\nAtanasius Dahlberg asui. Huomattava on kuitenkin, että heränneitten\nluku muissa kylissä toisinaan oli vieläkin suurempi. Atanasius\nDahlberg oli hiljainen mies eikä mikään erinomainen puhuja, mutta hän\nvaikutti paljon hyvää yksityisen sielunhoidon alalla. Oman\nseurakuntansa ulkopuolella ei hän juuri käynyt; Luvialla, missä\nhänellä oli muutamia hyvin likeisiä ystäviä, piti hän kuitenkin joskus\nseurojakin. -- Veljeänsä paljon lahjakkaampi oli Daniel Dahlberg (II,\n343). Hän asui Euran pitäjään kuuluvan Kiukkaisten kappelin Panelian\nkylässä, sieltä johtaen miltei koko Lounais-Suomen rukoilijain\nliikettä. Daniel Dahlberg oli lahjakas puhuja ja selväjärkinen mies\nsekä erinomaisen ystävällinen luonne. Hänen elävä kristillisyytensä\noli kaikille tunnettu. Hän oli ikäänkuin luotu siihen johtajanasemaan,\nminkä hän kuuluisan isänsä kuoleman jälkeen sai. Rukoilijat rakastivat\nhäntä ja kunnioittivat hengellisenä isänään, ja evankeliseenkin\nsuuntaan kuuluvat pitivät häntä suuressa arvossa. Dahlberg piti\nseuroja sunnuntaisin, jolloin hänen puheensa lähtökohtana ja aiheena\ntavallisesti oli kirkossa kuultu saarna, sekä usein arkipäivinäkin.\nEnimmäkseen esiintyi hän paitsi Kiukkaisissa ja Eurassa, Eurajoella,\nmutta ulotti usein matkansa etäämmällekin. Kuljeksijan intoa hänellä\nei ollut, eikä hän ominpäin lähtenytkään kotipitäjänsä rajojen\nulkopuolelle, mutta kun häntä läheltä ja kaukaa pyydettiin\nhartauskokouksia johtamaan, ei hän kieltäytynyt matkustamastakaan. Oma\nraadollisuus, katumus, parannus, usko Jesukseen -- nämä näkökohdat\nolivat Dahlbergin puheen ohjeena; niiden selvittämiseen ja\nsoveltamiseen käytti hän etevät puhelahjansa. Rukousta hän paljon\nteroitti, mutta tämän ohessa myöskin, ettei sitä saa minäkään ansiona\npitää. Sen harjoittamisessa oli hän vapaammalla kannalla kuin useimmat\nmuut Lounais-Suomen heränneitten johtomiehistä, hänen seuroissansa kun\nei aina rukoiltu polvillaan, vaan seisoaltaankin. Varsinkin\nkotipitäjässään, mutta muillakin Lounais-Suomen rukoilijain\nmerkkipaikoilla vaikutti Daniel Dahlberg suurella siunauksella\nkristillisen opin ja elämän hyväksi. Hänen, samoinkuin hänen veljensä\nAtanasius Dahlbergin, tapaamme vielä monta vuotta 1840 -- 50-luvun\njälkeen toimittamassa suuriarvoista paimentyötään näiden seutujen\nheränneitten keskuudessa.\n\nRauman rukoilijain luotettava ystävä, sikäläisen seurakunnan\nkappalainen Kustaa Ilvan (1,22:) oli v. 1841 siirtynyt Herran lepoon.\nHerännäisyyden opin hengessä, mutta ulkonaisesti hiljaisella ja\nsävyisällä tavalla oli hän saarnoissaan ja seurapuheissaan varoittaen\npuhunut syntiä vastaan. Elävä synnintunto olikin vielä hänen\nkuolemansakin jälkeen Rauman heränneitten huomattavimpia\ntuntomerkkejä, ja sentähden kannattivat he semmoista kirjallisuutta,\njoka tätä teroitti. [Kustaa Malon kertomukset; I. L. Roosin\npastoraalitutkintoa varten 1888 kirjoittama \"Uskonnollisista\npuolueista Satakunnan lounaisimmissa seurakunnissa\"; kert. K. V. E.\nRancken y.m. vanhat heränneet Raumalla.] -- Paljon kiihkoisampaa\nleimaa alkoi näiden seutujen herännäisyys kantaa kun talollinen\n_Kustaa Sjöros_ 1840-luvulla alkoi esiintyä seurapuhujana. Hänen\npuheensa oli ankaran kovaa, liikkeensä kiihottavia ja hermostuttavia.\nMutta \"hengen vaikutukset\", itku, rukoilemishalu, harras osanotto\nveisuun lisääntyivät.\n\nRenqvistin innokkaimpia ihailijoita Lounais-Suomessa oli _E. G. Ilvan_\nAhlaisten kappelissa. Setänsä ennen (I, 221) mainitun Rauman kauppiaan\nJ. M. Ilvanin kautta oli hän päässyt rukoilijain kuuluisan johtajan\ntuttavuuteen ja tämän kirjojen levittäjäksi. Usein kirjoitti hän\nRenqvistille. Jo niihin aikoihin, jolloin viimemainitun ja\nRuotsalaisen välinen riita ensin tuli tunnetuksi Lounais-Suomessa, oli\nhän asettunut hyvin jyrkälle kannalle kaikkiin nähden, jotka eivät\ntaipuneet sortavalalaisen oppi-isän oppia ja neuvoja noudattamaan. Kun\nsitten hedbergiläinen riita alkoi synnyttää häiriöitä Satakunnan\nrukoilijoissa, kehittyi tämä hänen uskonnollinen katsantotapansa vielä\njyrkemmäksi. Seuraten herännäisyydessä syntyneitä oppiriitoja, suosi\nhän lämpymästi Renqvistin riitakirjoituksia, koettaen niitä levittää\nAhlaisissa ja muuallakin. Seuraava ote hänen tuolle \"rakkaalle\nisälleen\" v. 1845 kirjoittamastaan kirjeestä osoittaa, miten\nsuuriarvoisena hän tämän taistelua opin puolesta piti: \"Halulliset\novat käyneet minulta kysymässä 'Väärän opin kirjaa', mutta minä olen\nsanonut: odottakaa, kyllä se tulee. Aika näkyy tulevan odottajille\nliian pitkäksi. Jospa Herra soisi armonaikaa ja Hengen voimaa teille\nalkamaan 'Väärän opin kauhistuksen' toista osaa ja valmistaisi sillä\ntietä näkemään valkeutta monelle horjuvalle sielulle, joka ei ole\ntullut vakuutukseen, voidakseen eroittaa valhetta totuudesta. Sillä\npaljon on niitä ihmisiä, jotka seisovat niin sanoakseni kahden tien\nhaarassa, neuvottomina kumpiko niistä mahtaa olla oikea tie.\"\nAnkarasti arvosteli Ilvan varsinkin evankeliseen suuntaan\nantautuneita. Samassa kirjeessä lausuu hän heistä: \"-- -- -- Kun\ntämänlaiset kuulevat olevan mielestänsä soveliaamman polun autuuteen,\nniin ei ole ihme, että lähtevät sitä etsimään, päästäksensä\nhelpommalla uuden opin järjettömyydessä autuaiksi, hylkäävät sanan ja\nsanan mukana sopivat kirjat ja ovat niin hävyttömät, että uuteen\noppiin tultuansa sanovat pyhän raamatunkin vääräksi, apostolein ja\nkoko marttyyrein joukon menneen helvettiin ynnä koko joukon muita\nkristillisiä opettajia ja kristityitä hamaan tähän aikaan asti ja nyt\nvasta oikean järjestyksen ja tien löytyneen. Kun kuulevat vaan uskoa\ntarvittavan, niin saavat heti oman järjestyksensä voimalla uskonsa\nvalmiiksi ja niin luulevat he uskovansa, vaikkei heidän uskonsa\nsuinkaan ole Pyhän hengen sanan kautta vaikuttama usko, vaan otettu ja\ntehty usko, josta uskon elämä on eroitettu. Sanotaan: usko vaan ja elä\nniinkuin muutkin, älä näytä sitä muille sillä tuo on omaa\nvanhurskautta, usko vaan niinkuin kristitty ja elä niinkuin muutkin,\nsyö, juo, huvittele, älä rukoile, sillä se on antikristuksen työ, älä\npane käsiäsi ristiin, älä notkista polviasi, älä huokaa. Näin hirveän\npedon kuvan he tekevät kristillisyydestä.\"\n\nTuskin missään tuli eroitus herännäisyyden ja evankelisen suunnan\nvälillä niin jyrkäksi, kuin Lounais-Suomessa. Täällä ryntäsivät\nkummankin suunnan edustajat joka seurakunnassa toisiaan vastaan, ja\ntäällä lukivat rukoilijat yleisemmin kuin missään muualla Renqvistin\nriitakirjoituksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että sikäläinen\nherännäisyysliike itseensä sulkeutuen kehittyi yksipuolisemmaksi kuin\nesim. Mikkelin puolen rukoilijain liitto, jonka taistelu Ruotsalaisen\nhengenheimolaisia vastaan tuskin ensinkään koski opillisia\neroavaisuuksia. [Paimenmuisto; rehtori K. V. E. Ranckenin y.m.\nkertomukset; E. G. Ilvanin kirje Renqvistille 2/8 1845 (Akiander VII,\n236)].\n\nYllämainitussa kirjeessään Renqvistille puhuu Ilvan ihastuksella\nsiitä, että Lutherin huonepostillan suomennosta paraikaa painettiin,\nlausuen sen toivomuksen, että suomentaja olisi \"heimolaisuudessa sen\nhengen kanssa, joka aikoinaan Lutherissa vaikutti\". Tuntuu, kuin\nolisivat heränneet kaikkialla näinä oppiriitojen eksyttävinä aikoina\nkaivanneet suuren uskonpuhdistajan neuvoa. Tiedämme, että Suupohjan\nheränneet papit ahkeraan olivat tehneet työtä, voidakseen kansallemme\nantaa Lutherin huomattavimmat kirjat Suomen kielellä. Ilolla\nvastaanotettiin tämä lahja kaikkialla, missä uskonnollista harrastusta\nlöytyi. Varsinkin Lounais-Suomen rukoilijoissa oli ilo niiden\nilmestymisestä suuri. Todistuksena ovat muun ohessa seuraavat säkeet\nMatti Paavolan (II, 344) v. 1850 tämän johdosta sepittämästä runosta:\n\n    \"En tuot' toivoo voinut\n    Enkä myös olettaa tainnut,\n    Vaikk' juur' halusin\n    Lutheruksen saarnoi\n    Aivan kalleit', jaloi\n    Sielulleni\n    Virvoitukseks'\n    Uskon kiistoss', työss'.\"\n\n    \"Suomen lapset,\n    Suomen lapset,\n    Herrall' kiitosta\n    Veisatkaa nyt hartaast'\n    Sydämestänn' tarkast',\n    Ett' on suotu\n    Meille tuotu\n    Uusi valo juur'.\"\n\n    \"Lutherus nyt saarnaa\n    Suomen kansan maassa\n    Lunastuksen kalliist' valost'\n    Sieluin autuudeks'.\"\n\nKovia oli Paavolan lähinnä edellisinä vuosina täytynyt kokea. Hän ei\nollut voinut kaikin puolin hyväksyä ystäviensä oppia ja uskonnollista\nelämää. Se oli hänestä liika kaavamaista, varsinkin mikäli asia koski\ntuota alituista vaatimusta polvirukoukseen. Muutamat muutkin\nrukoilevaisten kaavamaiseen elämään pakoittavat tavat olivat häntä\nloukanneet. Hän oli kylliksi valistunut taipuakseen kaikkiin heidän\nvaatimuksiinsa. Kun esim. miehet käyttivät pitkää partaa, \"sentähden\nettei Jesuskaan ollut partaansa ajanut\", löysi hän raamatusta tuetta\nvapaammalle käsitykselle tämänkin asian suhteen. Eikä voinut hän\nkärsiä sitä puoluehengen synnyttämää uskonnollista kiihkoa, joka\nhedbergiläisen riidan ajoilta oli ruvennut riehumaan rukoilevaistenkin\npiireissä. Siitä hän kirjoittaa: \"Ennenkuin Lutherin postillat\nkäännettiin suomeksi, oli Satakunnan pitäjissä kauheat riidat;\neripuraisuudet, parjaukset ja toistensa tuomitsemiset olivat nousseet\nsanomattomaan määrään, niin ettei kaikkia niitä surkeuksia jumalisten\nkesken voi mainitakaan. -- -- -- Suruttoman kansan pahennukset eivät\nkoskaan nousseet niin korkealle, kuin rukoilevaisen kansan, joka ei\nollenkaan havainnut itsessään mitään puutetta juuri silloin, kun siltä\npuuttui kalliimmat lahjat: usko ja rakkaus\". Seurauksena tästä\nPaavolan itsenäisestä katsantotavasta olikin, että hänen arvonsa\nrukoilijain silmissä vähenemistään väheni. Niin kävi hänen omassa\nseurakunnassaan, Nakkilassa, niin muuallakin. Hän oli liika jyrkästi\nväitellyt rukoilijain kanssa \"epäuskosta ja ulkokullattujen\npahuudesta\" sekä \"itseensä uskaltamisesta ja omaa pyhyyttä vaativasta\nhengestä\". Tätä riitaa oli Paavolan oman kertomuksen mukaan kestänyt\nvuodesta 1817 vuoteen 1846 asti. Köyhyyskin liittyi tuon yhä\nyksinäisempään asemaan jääneen matkamiehen vaivoja lisäämään. V. 1847,\njolloin hänen toinen vaimonsa kuoli, myytiin huutokaupalla myöskin\nhänen vanhat rakkaat kirjansa. Se seikka, ettei hän saanut apua edes\nniiden lunastamiseen, osoittaa, jos mikään, kuinka vähän ystäviä\nhänellä enää oli. -- V. 1848 sairastui Paavola kovaan tautiin. Samana\nvuonna kirjoitti hän syvällisiä mietteitä, muun muassa lausuen:\n\"Jollet sinä, Herra, armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän\nrukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella\nhurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä\npitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin\ntunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko\nelämä olkoon tämmöistä rippiä, niin että hän taukoamatta\nylistää Jumalan armoa ja häpee omaa elämäänsä.\" [K. Hallion\npastoraalitutkintoa varten kirjoittama kirjoitus \"Katsaus hengellisen\nkirjallisuutemme vaiheisiin\"; Akiander VII, 502 -- 510; kert. K. V. E.\nRancken y.m.]\n\nPaitsi yllämainituissa Lounais-Suomen seurakunnissa löytyi näitä\nRenqvistin opetuslapsia 19 vuosisadan keskipalkoilla vielä Lapissa\nsekä vähän Säkylässä, Kokemäellä ja Yläneellä. Viimemainitussa\nseurakunnassa oli tunnetuin Yläneen-kartanon omistaja _J. R. A.\nJägerhorn_, joka oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa ja hänelle\nlähetti kotipitäjänsä \"pienen joukon\" tervehdykset. [Akiander VII, 253\n-- 254.]\n\n\n\n\nIX.\n\nHeränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.\n\n\nOlemme nähneet, miten suuressa määrässä herännäisyys herätti kansamme\nlukuhalua ja kehitti sen lukutaitoa. Missä vanhempi herännäisyys oli\npäässyt vaikuttamaan kansaan, siellä löytyi 19 vuosisadan alussa\n\"vanhojen kristittyjen\" kodeissa jonkun verran uskonnollista\nkirjallisuutta. Mutta kaikkialla muualla näkivät myöhemmän\nherännäisyyden tienraivaajat tässäkin suhteessa vain erämaan köyhyyttä\nja erämaan raakuutta edessään. Vähän löytyi vanhemmilta ajoilta\nsuomenkielistä hartauskirjallisuutta kipeimmän tarpeen poistamiseksi.\nUusia painoksia vanhoista kirjoista täytyi saada, uusia käännöksiä ja,\nmikäli mahdollista, uusia alkuteoksia toimittaa, jos maassa alkanut\nherätys oli jatkuva ja pääsevä syventymään kansaan. Tämän oivalsivat\nheränneet papit ja ryhtyivät hankkimaan sekä levittämään hyvää\nuskonnollista kirjallisuutta heräjäville ja heränneille\nsanankuulijoilleen. Moni heistä on tässäkin suhteessa tehnyt paljon,\nmutta tätä heidän työtään arvosteltaessa on kunniasija annettava\nRenqvistille. On todella suuremmoinen se ahkeruus, jota tämä\nuskollinen Herran palvelija tälläkin alalla on osoittanut.\n\nRenqvistin kirjailijatoimesta hänen herätyksensä alkuaikoina sekä\nhänen Svartholman linnansaarnaajana ollessaan on ennen (I, 246-251)\nkerrottu. Hänen näinä aikoina painoon toimittamiaan kirjoja ei\nkuitenkaan vuosisadan keskivälissä läheskään kaikkia enää yleisemmin\nviljelty. Rukoilijain piireissä olivat vieläkin käytännössä \"Viinan\nkauhistus\", josta uusi painos ilmestyi Sortavalassa 1848, \"Lyhykäinen\ntutkinto rukouksen tarpeellisuudesta\" sekä \"Itsekoettelemus ja\nparannuksen neuvo\". Miten yleisesti varsinkin viimemainittua kirjaa\nrukoilijain mailla luettiin, näkyy siitä, että siitä lyhyen ajan\nkuluessa ilmestyi neljä uutta painosta: Kuopiossa 1845 ja 1855,\nSortavalassa 1848 sekä Vaasassa 1852. Miltei ainoa Renqvistin\nvanhemmista kirjoista, jota Savon ja Pohjanmaan heränneetkin\nyleisemmin viljelivät, oli \"Pieni Kempi\". Kahden aikuisemman painoksen\nlisäksi ilmestyi siitä uusia: Sortavalassa 1849 ja Helsingissä 1851.\n\nTärkein kaikista Renqvistin painoon toimittamista kirjoista oli Juhana\nArndtin \"Totisesta kristillisyydestä\" nimisen kuuluisan kirjan\nsuomennos. Tämän suomennoksen oli hän jo v. 1827 saanut valmiiksi,\nmutta Turun palossa oli käsikirjoituskin, niinkuin ennen (I, 248) on\nkerrottu, joutunut liekkien uhriksi, jonka vuoksi tuo väsymätön\ntyöntekijä ryhtyi uutta käännöstä toimittamaan. Itse käänsi hän\nuudestaan teoksen kolme ensimmäistä kirjaa, joista ensimmäinen\npainettiin Porvoossa 1832, Turussa 1834, Helsingissä 1837 ja\nHämeenlinnassa 1849, toinen Helsingissä 1835 ja 1843, kolmas Kuopiossa\n1843. Neljännen kirjan käännöksen suoritti, niinkuin tiedämme,\nRenqvistin ystävä G. Monell. Se valmistui v. 1846 ja painettiin\nSortavalassa 1847 sekä uudestaan 1850. Suurella ilolla otettiin tämä\nkirja vastaan eri osissa maata. Lukuunottamatta muutamia seurakuntia\nKuopion tienoilla, joissa Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin\nopetuslapset aikuisemmin olivat kiivaimmin törmänneet yhteen ja joissa\nensinmainitun suunnan edustajat eivät sentähden tahtoneet näitä\nkirjoja lukea, että Renqvist oli ne suomentanut, viljelivät heränneet\nsitä paljon. Myöntää kuitenkin täytyy, ettei kirja Pohjanmaalla ollut\nläheskään niin levinnyt kuin monessa Savon seurakunnassa,\npuhumattakaan niistä seuduista, joissa Renqvistin edustama suunta oli\nvallalla. Arndtin verrattomat rukoukset olisivat varsinkin ansainneet\ntulla yleisemmin tunnetuiksi Pohjanmaallakin.\n\nSiihen aikaan, jolloin Renqvist kehoitti Monellia kirjoittamaan\n\"Epäjumalisuuden kauhistuksesta\", oli hän itse ryhtynyt valmistamaan\nkirjaa, jolle hän aikoi antaa nimeksi \"Pyhän raamatun ydin eli sisu\".\nTästä aikomuksestaan kirjoitti hän Monellille: \"Aion ottaa sen\n(mainitun kirjan) sanasta sanaan raamatun ensimmäisestä rekisteristä\npaitsi muistutuksia (viivan) alla, siten kumotakseni kaikenlaiset\nharhaopit, mitä laatua nämä sitten ovatkin. Semmoinen kirja olisi\nkumoamaton, niinkauan kuin itse raamattu olisi semmoinen, niin että\nsemmoisen kirjan jättäminen toimittamatta olisi syntiä\". Kirja\nilmestyi Viipurissa v. 1852 nimellä _\"Ilmoitus, minkälainen pyhän\nraamatun ydinkirja on, joka sanasta sanaan on otettu piplian\nrekisteristä\"_ sekä seuraavana vuonna vähän muutetulla nimellä. Jo\nennenkuin tämä kirja ilmestyi, odotettiin sitä hartaasti\nrukoilijoitten piireissä, sillä Renqvist oli jo pari vuotta\naikaisemmin ystävilleen ilmoittanut aikovansa toimittaa tämmöisen\nkirjan. Ruotsalaisen hengenheimolaisista se ei lukijoita saanut.\n\nV 1851 ilmestyi niinikään Viipurissa Renqvistin kirjoittama\n_\"Tutkistelemus, jossa osoitetaan pyhän raamatun olevan Jumalan sana\neikä ihmisten sana, niinkuin pilkkaajat ja toimettomat ihmiset\nsanovat\"_. Se oli rukoilijainkin piireissä vähemmin levinnyt kuin\nuseimmat muut Renqvistin kirjoista; ani harva muista heränneistä\nlienee siitä kuullut puhuttavankaan.\n\nKaikkiaan toimitti Renqvist painoon noin 60 kirjaa. Suuri osa hänen\ntoimestaan julaistuista käännöksistä on kuitenkin kokonaan muiden\nvalmistamia, Renqvistillä kun näiden suhteen ei ole muuta tointa ollut\nkuin uusien painosten toimittaminen. Niin esim. Murrayn ja J. Ph.\nFreseniuksen kirjat, jonka viimemainitun kirjailijan suomeksi\nilmestyneistä kirjoista ainoastaan _\"Neuvojille ja neuvottaville\"_ on\nhänen suomentamansa. Toisia muiden toimittamia käännöksiä, joita hän\nei hyväksynyt, hän korjasi usein aivan perinpohjin. Semmoinen oli\nesim. Jean de Bernières Louvignyn \"Salattu elämä Kristuksen kanssa\nJumalassa\", jonka hän jo v. 1834 itse oli kääntänyt ja täten v. 1851\ntoimitti parempaan kieliasuun. Parannetussa suomenkielisessä asussa\nilmestyivät näinä aikoina myöskin Gerhard Terstegenin \"Monen hurskaan\nsielun puuttuvainen kristillisyys\" (1844 ja 1855) ja \"Kristuksen\nrakkaus vaatii meitä\" (1849). Kun muistamme, miten vaikeissa\nolosuhteissa Renqvist työskenteli, on hänen kirjailijatoimensa tulos\ntodella hämmästyttävä. Ja jos moni hänen kirjoittamistaan tahi\nkääntämistään hartauskirjoista saikin vain pienemmän lukijakunnan tahi\njo aikuisin joutui aivan unohduksiinkin, pääsivät toiset sitä\nlaajemmissa piireissä ja sitä pitemmäksi ajaksi puhumaan vakavaa ja\nkorutonta totuuttaan kansallemme.\n\nKirjansa painatti Renqvist omalla kustannuksellaan. Jos hän monien\nystäviensä kautta Karjalassa, Etelä-Savossa ja Lounais-Suomessa y.m.\nylimalkaan näkyykin saaneen niitä hyvin leviämään, on selvä, että\ntämäkin toimi tuotti hänelle ylenmäärin suurta huolta ja vaivaa.\nElleivät ystävänsä kovimpina aikoina olisi koonneet hänelle apua,\nolisi hän monesti joutunut kovin ahtaalle. -- Renqvist aikoi\nSortavalassa perustaa ja ylläpitää oman kirjapainon, mutta tämän\ntehtävän hän kuitenkin luovutti K. V. Holmströmille, joka vuosina\n1846-1850 viimemainitussa kaupungissa painoi hänen kirjojaan ja\nsenjälkeen Viipurissa jatkoi samaa tointaan.\n\nHeränneitten ehkä yleisimmin käyttämät kirjat olivat vanhastaan Antti\nAchréniuksen \"Halullisten sieluin hengelliset laulut\" sekä Elias\nLaguksen v. 1790 ensin suomentamat \"Siionin virret\". Nämä\nherännäisyyden alkuaikoina lehtisinä painetut laulut esiintyivät jo\nkysymyksessä olevina aikoina sidottuina kirjoina. Kummastakin\nvirsikokoelmasta ilmestyi tuon tuostakin uusia painoksia. Seuraavat\neri painoksia ilmaisevat numerot kysymyksessä olevalta ajalta\nosoittavat, kuinka paljon niitä viljeltiin: Hengelliset laulut: 14\npainosta Turussa 1790 -- 1854, 2 Vaasassa 1801 -- 1828, 3 Oulussa 1832\n-- 1849; Siionin virret: (paitsi vanhempia) 3 painosta Turussa 1822 --\n1841, 2 Helsingissä 1829 -- 1849, 5 Oulussa 1829 -- 1848.\n\nKaksi arvokasta suomenkielistä postillaa oli 19 vuosisadan\nherännäisyys saanut perinnöksi edelliseltä ajalta: Juhana Vegeliuksen\n\"Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä\nelämässä\" sekä Antti Björkqvistin \"Uskon harjoitus autuuteen\". Vaikka\nverraten harvat voivat itselleen hankkia ensinmainittua kirjaa, se kun\nkäsittää yli 2,000 sivua, tuli se jo verraten aikaisin tutuksi\nheränneille, sillä opettajat ja muut johtajat lukivat sitä seuroissa.\nPaavo Ruotsalainen piti sitä erinomaisen hyvänä kirjana, ja tuskin\nlöytyi sitä herännyttä pappia, joka ei olisi sitä omaksi\nhartaudekseenkin viljellyt. Vähimmin tunnustusta näkyy se saaneen\nosakseen Renqvistiltä, mutta hänkin sanoi sitä \"jokseenkin hyväksi\".\nSyynä siihen, ettei hän kirjaa ystävilleen suositellut, oli sen\nlaajuus. Mutta paljon siitä Renqvistin ystävät eri osissa maata\npitivät. Niinkuin olemme nähneet, käyttivät Mikkelin puolen heränneet\nsitä yleisesti seurakirjana. Samoin myöskin heidän hengenheimolaisensa\nLounais-Suomessa. \"Vegeliuksen postilla on kristinuskon tuki\nSuomessa\", lausui Kustaa Ilvan vielä kuolinvuoteellaan. Koko\nPohjanmaalla pidettiin kirjaa erittäin suuressa arvossa. Sen toinen\npainos oli ilmestynyt Turussa v. 1836 -- 1838 ja kolmas Suupohjan\nheränneitten pappien toimesta N. K. Malmbergin kustannuksella Vaasassa\n1848, jolloin se ilmoitettiin tilattavaksi \"vahvoissa kansissa\" 2\nruplasta molemmat osat. -- Vielä suuremman merkityksen kuin\nVegeliuksen postilla sai Björkqvistin \"Uskon harjoitus autuuteen\".\nVarsinkin Pohjanmaan heränneet sitä rakastivat. L. J. Achrén käänsi\nsen ruotsiksi, ja v. 1841 ja 1849 ilmestyi se uusina suomenkielisinä\npainoksina Vaasassa, viimemainittuna vuonna N. K. Malmbergin\nkustannuksella.\n\nPaljon rikastuttivat Suupohjan heränneet papit\npostillakirjallisuuttamme, kääntämällä Lutherin saarnoja suomeksi. Jo\nv. 1846 oli K. I. Nordlund ruvennut kääntämään Lutherin\n_Kirkkopostillan_ evankeliumi-osaa, mutta hän luopui hankkeestaan,\njulkaistuaan painosta ainoastaan pienen osan. Luultavasti oli hän\nsaanut tietää, että F. O. Durchman ja A. V. Ingman, joiden\nsuomenkielentaito oli laajalti tunnettu, olivat ryhtyneet tähän\ntyöhön. V. 1848 oli heidän toimittamansa käännös käsikirjoituksena\nvalmiina ja jo samana vuonna alkoi painattaminen. Tilaajat, joita\nilmestyi kaikkialta koko maassa, tietysti verrattomasti suurin osa\nheränneitten piireistä, saivat kirjan vihottain, kunnes se v. 1851\nkokonaisuudessaan valmistui. Postillan \"Talvipuoli\" painettiin\nTurussa, \"Suvipuoli\" Helsingissä C. J. Frenckell ja Pojan\nkirjapainossa, A. V. Ingmanin kustannuksella.\n\nEpäilemättä paras kaikista Pohjoismaissa käytetyistä postilloista\noli ruotsalaisen _Antti Nohrborgin_ \"Den fallna menniskans\nsalighetsordning\" (Langenneen ihmisen autuudenjärjestys). Sekin\nilmestyi näinä aikoina suomenkielisessä asussa. Tämänkin käännöksen\ntoimitti herännyt pappi, F. O. Durchmanin vanhempi veli _Josef\nVilhelm Durchman_, joka, toimittuaan pappina eri seurakunnissa\nPohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa, v. 1847 oli nimitetty Ylistaron\nkappalaiseksi. Jo sitä ennen oli hän sanotun veljensä y.m. ystävien\nkehoituksesta ryhtynyt tätä suurta käännöstyötä toimittamaan ja saanut\nsen valmiiksi. Se ilmestyi painosta v. 1848 eli samana vuonna, jolloin\nkääntäjä muutti Ylistaroon. Painattamisesta, jonka toimitti\nheränneisiin lukeutuva kirjakauppias _P. F. M. Lundberg_ Vaasassa, oli\nF. O. Durchman pitänyt huolta.\n\nSiis neljä postillaa, joiden sivumäärä yhteenlaskettuna teki yli 5,000\nsivua, neljän vuoden kuluessa! Painosten suuruutta ei tarkkaan voitane\narvioida, mutta päättäen Suupohjan heränneitten pappien\nkirjeenvaihdosta näiltä ajoilta, saattaa erehtymättä väittää, etteivät\nne olleet pieniä. Ja kun tämän lisäksi muistamme, että Björkqvistin,\nVegeliuksen ja Nohrborgin postilloja luettiin yksinomaan heränneissä\npiireissä, täytyy todella ihmetellä sitä lukuhalua, jonka herännäisyys\noli kansassa herättänyt. Tuskin koskaan muulloin, ei aikaisemmin eikä\nmyöhemmin, olisi kannattanut koettaakaan yhtaikaa toimittaa\nkirjamarkkinoille neljää näin suurta postillaa. Kuinka tuo silloin\nonnistui, se on 1840-luvun herännäisyyden salaisuus.\n\nEikä siinä kyllin, että postillat näin tavattoman suuressa määrässä\nsaivat lukijoita. Paljon muuta samaan aikaan heränneitten pappien\ntoimesta ilmestynyttä hartauskirjallisuutta levisi, niinkuin tiedämme,\nyhtä helposti heränneessä kansassa. Varsinkin muutamien pienempien\nlempikirjojen menekki oli hämmästyttävän suuri. Kun esim. Vilcocksin\n\"Hunajan pisarat\", jota kirjaa sitä ennen oli suomeksi ilmestynyt\nseitsemän eri painosta, v. 1849 painettiin uudestaan (Oulussa), loppui\npainos jo parin vuoden perästä, vaikka sitä sitäennen, niinkuin\nMalmberg v. 1848 J. I. Berghille kirjoittamassaan kirjeessä lausuu,\n\"aikaisemmin oli myyty tavattomat määrät\". Viimemainitun toimesta ja\nhänen kustannuksellaan ilmestyi tämä Paavo Ruotsalaisen lempikirja\nuudelleen Kuopiossa v. 1852. Eikä sekään riittänyt. Kolme vuotta\nmyöhemmin painettiin viimemainitussa kaupungissa vieläkin yksi painos.\nEsimerkin vuoksi mainittakoon niinikään, että yksin Malmberg tilasi\nJ.I. Berghin v. 1847 kääntämää O. J. Hoofin saarnaa \"Kymmenestä\nneitseestä\" 800 kappaletta ja 300 kappaletta Arndtin \"Totisen\nkristillisyyden\" kolmatta osaa. Berghille lähetti hän seuraavana\nvuonna 300 kpl. Björkqvistin postillaa, jota määrää hän piti\nkohtuullisena Kuopion seudun heränneille. -- Muista heränneissä\npiireissä yleisemmin luetuista kirjoista ansaitsee mainitsemista\netenkin Lutherin \"Isä meidän selitys\", jonka N. K. Malmberg v. 1841\ntoimitti entistä parempaan kieliasuun. Tämä käännös painettiin\nuudestaan Oulussa, missä edellinenkin oli ilmestynyt, v. 1854. --\nHuomattava on myöskin, että heränneetkin ostivat niitä Lutherin muiden\nkirjojen suomennoksia, joita evankelisen suunnan miehet samaan aikaan\ntoimittivat kirjamarkkinoille.\n\nHeränneitten käyttämään hartauskirjallisuuteen sopii tavallaan lukea\nmyöskin kirkkomme Tunnustuskirjat, jotka, niinkuin ennen on mainittu,\nJos. Grönberg alkukielestä käänsi suomeksi. Käännökseen liitettiin,\nniinkuin niinikään ennen on mainittu, J. I. Berghin kirjoittama\n\"Lyhykäinen johdatus tunnustuskirjoihin\" sekä \"Upsalan kokouksen\npäätös\". Teos ilmestyi Vaasassa P. F. M. Lundbergin kirjapainossa.\nKustantajana oli Jos. Grönberg. Emme tässä yhteydessä olisi puhuneet\n\"Tunnustuskirjoista\", ellei herännäisyyden oppiriitoihin eksynyt henki\nolisi saanut aikaan, että niistä siellä täällä ruvettiin etsimään\ntyydytystä sielun puhtaasti uskonnollisillekin tarpeille. Niinpä esim.\nWilhelm Niskanen hyvin ahkerasti luki näitä kirjoja. Samoin jotkut\nmuutkin liikkeen johtomiehistä. Suurten joukkojen kirjaksi teos\ntietysti ei päässyt.\n\nYhtä rikas kuin tämän ajan suomenkielinen hartauskirjallisuus on\nkäännöksistä, yhtä köyhä on se alkuperäisistä teoksista. Renqvistiä\nlukuunottamatta, eivät heränneet papit kysymyksessä olevalla\naikakaudella mitään omaa julkaisseet, jota sopisi lukea\nhartauskirjallisuuteen kuuluvaksi. Tämä on puute, jota emme saa jättää\nmainitsematta. Kynämiehiä, vieläpä eteviäkin, heränneitten joukossa\nkyllä löytyi, mutta he käyttivät kykyään riitakirjoitusten\nkirjoittamiseen.\n\nRaamattua, varsinkin Uutta Testamenttia levitettiin kaikissa\nheränneissä piireissä. Että kirjojen kirja on ainoa ehdottomasti oikea\nautuudenohje, sen kaikki tiesivät ja tunnustivat. Mutta myöntää\ntäytyy, ettei se käytännössä aina päässyt yksin semmoisena\nesiintymään. Sitä ei viljelty niin ahkerasti, kuin muita\nhartauskirjoja. Niinpä sitä ei missään seurakirjana käytetty;\ntämän oikeuden olivat postillat ja jotkut muut hartauskirjat\nitselleen anastaneet. Samoin oli kotihartaudenkin, vieläpä sanan\nyksinäisyydessäkin viljelemisen laita. Useimmin nähtiin moni herännyt\npappikin postillansa, kuin raamatun ääressä. Kansassa oli tämä\ntietysti paljon yleisempää. Kun tämän lisäksi muistamme, että toisilla\npaikkakunnilla yksi, toisilla toinen postilla tahi muu hartauskirja\noli eniten käytännössä, syntyi helposti yksipuolisuutta\nuskonnollisessa katsantotavassa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme,\nettä herännäisyydessä ilmenevät hajoittavat riidat ainakin jossain\nmäärin johtuivat juuri tästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä,\nettä juuri hartauskirjat ovat tuottaneet tälle liikkeelle niin paljon\nsiunausta, että niiden merkitystä sen synnyttämisessä ja\nkehittämisessä tuskin voitaneen liika suureksi sanoa. [K. Hallio,\nKatsaus hengelliseen kirjallisuuteemme; Valfrid Vasenius, Suomalainen\nkirjallisuus 1544 -- 1877; Renqvistin kirje Monellille 29/6 1848;\nJonas Laguksen kirje N. K. Malmbergille 12/10 1849; A. Kihlmanin kirje\nR. Helanderille 2/11 1846; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3\n1848, 21/11 1849, 11/2 1850; K. V. E. Ranckenin, Kustaa Malon, J.\nVallenbergin, Paavo Niskasen, J. Hirvelän, A. O. Törnuddin y.m.\nvanhojen heränneitten kertomukset; A. V. Ingmanin kirjekonsepti J.\nTernströmille.] Merkille on myöskin pantava, etteivät heränneet papit\nniin yksipuolisesti arvostelleet-kansan tarvetta hengelliseen\nkirjallisuuteen nähden ja tätä kirjallisuutta semmoisenaan, että\nolisivat pitäneet mitään hartauskirjaa riittävänä yksin ohjaamaan\nketään autuuden tielle ja sillä tiellä johtamaan. Suruttomalle\nannettiin hänen tilaansa sopiva kirja, vasta heränneelle toinen,\nhengellisesti kokeneempia neuvottiin syvempiä uskonelämän salaisuuksia\nkäsitteleviä kirjoja itselleen hankkimaan. Asiaa valaiseva on seuraava\note A. V. Ingmanin J. Ternströmille v. 1849 kirjoittamasta kirjeestä:\n\n\"Jolleivät heränneet heti huomaa lukea oppi-isäsi Schartaun hyvin\narvokkaita kirjoja, vaan ensi hädässään turvautuvat esim. täällä\nvanhastaan tavallisiin 'Huutavan ääneen', 'Autuuden järjestykseen',\n'Sanaan syntisille', 'Siionin virsiin' y.m., niin syytät heitä\nhuolimattoman hengellisen opin sekoittamisesta Jumalan puhtaaseen ja\nväärentämättömään sanaan y.m. Vieläpä näyt teräväpäisen Schartaun\nesimerkkiä noudattaen arvelevan, etteivät mainitut kirjat voi\ntyydyttää muita kuin lahkolaismielisiä sieluja. Myönnän kyllä,\netteivät nämä kirjat ajanpitkään voi ylläpitää hengellistä elämää,\nmutta sen tiedän kokemuksesta myöskin, että ne ovat kantaneet\nsiunauksesta rikkaita hedelmiä synnin unesta herättämiseksi. Tuolla\nsinun halveksimallasi roskalla on Kristus meidänkin maassamme avannut\nmonen tuhannen silmät, varsinkin 'Huutavan äänellä', 'Sanalla\nsyntisille' ja 'Autuuden järjestyksellä'. Raamattu, Luther,\nBjörkqvist, Vegelius, Freseniuksen rippikirja sisältävät liika\nvoimallista ravintoa vastaheränneille: he tarvitsevat vielä maitoa.\nMutta anna heidän Jumalan oman johdatuksen alaisina päästä syvempään\nhengellisen ravinnon tarpeeseen, niin he jättävät lapsenruuan, ja\nraamattu, Luther, Björkqvist, Fresenius y.m. tulevat heidän ainoiksi\nopettajikseen. Niin ainakin on aivan asianhaarojen pakosta täällä\nSuomessa käynyt. 'Siionin virsiä', tahi oikeammin muutamia siinä\nlöytyviä virsiä veisasi alussa vastaherännyt kansa syvällä lämmöllä,\nheidän vielä hekumoidessaan tuntuvamman armon helmassa s.o.\ntuntuvammassa synninsurussa ja tuntuvammissa evankeliumin\nvirvoituksissa, jota Jumala alussa antaa kaikille heränneille\nsieluille, mutta nyttemmin on syvästi hengellinen vanha virsikirjamme\nainakin vanhempien heränneitten rakkain lukukirja\".\n\n\n\n\nX.\n\nHerännäisyyttä koskena arvosteluja ja riitakirjoituksia 1840-luvun\nloppupuolella ja 1850-luvun alussa.\n\n\n\"Väärän opin kauhistus\" ei ollut Renqvistin viimeinen riitakirja.\nEnnen mainitsemamme (III, 10-11) K. I. Nordlundin sitä vastaan\nkirjoittama vastalause antoi hänelle aihetta jälleen tarttumaan\nkynään. V. 1848 julkaisi hän _\"Vastauskirjan sille kirjalle, joka\nVäärän opin kauhistus-kirjaa vastaan on Turussa painettu v. 1846,\njolla nimenä on Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin\npuolustuksesta.\"_ Esipuheessa huomautettuaan, \"monen oikeankin opin\nnoudattajan mielipiteestä, ettei pitäisi kirjoittaa taistelukirjoja\nvillihenkiä vastaan, jotta ei sielun asia joutuisi taistelunaineeksi\",\npuolustaa hän esiintymistään sillä, että villihenget kuitenkin\nkirjoittaisivat \"sekä entisiä että nykyisiä oikeita jumalisia kirjoja\nvastaan\" ja siten eksyttäisivät ihmisiä pitämään vääriä kirjoja\noikeina ja oikeita väärinä, ellei kukaan kirjoittaisi heitä vastaan.\nPainavin syy Renqvistin esiintymiseen oli seuraava. Nordlund oli\nvarustanut kirjasensa otsakkeella: \"Väärän opin kauhistuksesta ja\noikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R.\nv. 1844, muutama sana.\" Viimeiset sanat \"muutama sana\" ovat painetut\npienemmillä kirjasimilla, niin että lukija tuskin huomaa ne. Täydellä\nsyyllä huomauttaa Renqvist uudessa kirjassaan, että moni lukija on\nluullut hänen kirjoittaneen tuon toisenkin riitakirjan ja siten\nkerrassaan eksyneen itse asiaankin nähden, lisäten: \"Kun kirjan\ntekijällä on ollut mielessä sellainen koiruus, niin hän on ajatellut:\nnuo jatkosanat (muutama sana) ovat niin pantavat, ettei lukijat niitä\nhuomaisi, vaan luulisivat tämänkin kirjan H. Renqvistin tekemäksi.\nMutta sellaisen koiruutensa kautta on hän pudonnut omaan kuoppaansa,\nsillä ihmiset ovat hänestä joutuneet ajattelemaan: kaikenlaisia\nihmisiä ja villihenkiä pitää maailmassa viimeisillä ajoilla oleman\nkuin sekin mies on, joka on mokoman valhekirjansa kirjoittanut ja\nollut niin häpeämätön, että on pannut sen toisen työksi.\"\n\nVaikea on otaksua, että Nordlund olisi tarkoittanut tuollaista\npetosta, mutta jos niinkin oli, ei Renqvistkään kysymyksessä olevassa\nvastauksessaan esiinny hyvinkään edullisessa valossa. Hänen naiivisen\nitsetietoista, kiivasta polemiikkiansa kuvaamaan lainaamme tähän\ntoisenkin otteen samasta kirjasta: \"Jumalan sanan vääntelemisellä ja\nmuilla valheilla ja kavalilla juonilla on hän (Nordlund) kirjansa\ntäyttänyt ja kehdannut panna sen sen miehen (Renqvistin) työksi, jolla\nei sinä ikänä ole ollut yritystäkään sellaisen valhekirjan\nkirjoittamiseen, sitä vähemmin olisi hän niitä kirjoittanut, jonka\nyltäkyllin osoittavat ne monet hyvät kirjat, joita H. R. osittain\nkääntämisellä muista kielistä, osittain suoraan kirjoittamisella on\nSuomen kieleksi toimittanut. Tämänkin koiruutensa kautta 'Väärän opin\nkauhistus'-kirjan moittija yllinkyllin osoittaa, minkälainen kristitty\nhän on, nimittäin ettei hänellä ole ihmistenkään häpyä, sitä vähemmän\nJumalan pelkoa. Mutta vaikka hän sellainen on, kerskaa hän kuitenkin\nkylkiänsä sangen valkeiksi ja puhtaiksi, jonka hän ilmoittaa, kun\nsanoo mustan kylen olevan kummallakin, sekä sillä mainiolla ukolla\n(Ruotsalaisella), jota 'Väärän opin kauhistus'-kirjassa moititaan,\nettä itse moittijallakin. Sillä senkautta tulee hän näin kerskaamaan:\nminä olen kolmas, jolla on hyvin valkea kylki, en ole mustakylkinen,\nniinkuin he ovat. Kuinka hurskas ja viisas minä olen, sen voitte\nymmärtää siitäkin, että minä kirjalleni osasin panna niin sukkelan\nnimen, että jokainen luulee sen sen miehen kirjoittamaksi, jota\nvastaan minä kirjani kirjoitin, ja osasin sen sisältäpäinkin niin\nviisaasti valheella ja väärillä mutkilla täyttää, etteivät viisaatkaan\nja oppineet huomaa niitä. Siitä myöskin voisitte havaita, kuinka\nvahvauskoinen minä olen, jonka vahvan uskon minä olen saanut, kun olen\nhyljännyt parannuksen opetuksen ja noudattanut vaan evankeliumiin\nuskomista. Niin tekin saisitte kun lähtisitte minun rekeeni\nminun opetustani ja esimerkkiäni noudattamaan, tulisitte niin\nvalkeakylkisiksi ja taitaviksi, kuin minä olen, polkemaan kirjoja ja\nopetuksia, vaikka ne kuinka jumaliset ja raamatun kanssa yhtäpitävät\nolisivat.\"\n\nMutta asiallisiakin muistutuksia sisältää Renqvistin kirja. Nordlund\noli lausunut: \"'Väärän opin kauhistus'-kirjassa on sekin asia väärin,\nkun siinä sanotaan hädän vaativan herännyttä ihmistä rukoilemaan ja\npahasta pois luopumaan sekä hyvään suostumaan, vaikka raamattu sen\nasian uskolle omistaa\". Tämä antoi Renqvistille aihetta kirjoittaa\nniistä opinkohdista, joissa evankelinen suunta ja herännäisyys\njyrkimmin erosivat toisistaan. Huomauttaen, ettei Davidkaan\nsano _\"uskossani\"_, vaan \"_hädässäni_ huudan Herraa\", sekä\nnäyttäen muillakin raamatun esittämillä esimerkeillä, miten\nhätä ensin ajaa ihmistä Jumalaa rukoilemaan, puolustaa hän oppiaan\nmuun ohessa seuraavin sanoin: \"Kuinka hädälläkin hämmästykseen\nsaattamisellansa ilman uskoakin on erinomainen voima muuttamaan\nihmistä toisenmieliseksi, kuin hän ennen hätään joutumistansa oli, sen\nosoittaa luonnollinenkin hätä, koska sekin, vaikkei sillä ole uskoa\nvoimana, saattaa ihmisen luopumaan siitäkin, jota hän eniten rakastaa,\nja sensijaan suostumaan siihen, jota hän ennen hätään joutumistaan\nenimmin vihasi. Esimerkiksi: vaikka kuinka ahne ja tavaroitaan\nrakastava ihminen olisi ja joutuisi järveen eli muuhun hätään, niin\nhän sydämen pohjasta luopuisi rikkaudestaan, vaikka hän sitä hyvin\nrakasti, ja suostuisi köyhyyteen, jota hän ennen hyvin vihasi. Ja se\nmieli hänellä on, niinkauan kuin hätää kestää. Mutta koko sitä hänen\nmenoansa ei luettaisi muuksi kuin hädän vaikutukseksi; sillä siitä\nsanottaisiin: hätänsä vaati ja pakotti häntä sitä tekemään. Ja niin\nonkin sen asian laita. Sentähden olisi toimeton se, joka puhuisi sitä\nvastaan. Näin toimeton on sekin teko, joka kieltää hädän vaikutuksen\neli hämmästykseen saattamisen hengellisissä asioissa, niinkuin 'Väärän\nopin kauhistus'-kirjan moittija tekee\". Väärin olisi syyttää\nRenqvistiä siitä, ettei hän tarkkaan eroittaisi luonnollisen ihmisen\nhätää uskosta, lakia evankeliumista. Ei hän uskoa kiellä, mutta hän\nteroittaa tarkkaan, ettei luulousko ole uskoa. Kirjassa on monta hyvää\npaikkaa; vahinko vain että niitä kaikkialla pilaavat tekijän tavaton\nkiivaus ja katkeruus vastustajaansa kohtaan. Miltei koomillisen\nvaikutuksen tekee alituinen palajaminen viimemainitun kirjan\notsakkeessa ilmenevään \"koiruuteen\". Paremman vaikutuksen saa\nsitävastoin kirjan loppusanoista. Ne kuuluvat: \"Jollei Jumalan kunnia\nja sielujen autuus olisi kysymyksessä -- -- --, niin en kaiketi olisi\nottanut kynää käteeni paperin pilaamiseksi vihamiehiäni vastaan. Mutta\nkun niin verrattomat asiat ovat kysymyksessä, niin en saanut yhtään\nrauhaa, ennenkuin kirjoitin tämän heikon kirjoitukseni. Mutta rakas\ntaivaallinen Isä, rakkaan Poikansa Jesuksen tähden, laittakoon niin,\nettä tämäkin heikko työni tulisi vähänkin auttamaan sitä asiaa, jota\nsillä suuressa heikkoudessani olen vilpittömästi tarkoittanut,\nnimittäin hänen valtakuntansa levittämistä ja saatanan vallan\nkukistamista\".\n\nNiinkuin olemme nähneet, (III, 5-6) ilmestyi Ruotsissa näinä aikoina\n\"Nordisk Kyrkotidning\" ja \"Pietisten\" nimiset uskonnolliset\naikakauslehdet. Ensinmainittu, jota J. Ternström toimitti, oli jo\nKalajoen käräjien aikoina, jolloin L. H. Laurin siinä julkasi\nkertomuksia Suomen herännäisyyden silloisista vaiheista, suosittu\nmeidänkin maamme heränneissä piireissä, jotavastoin viimemainittua\nkarsain silmin seurattiin, se kun oli K. O. Roseniuksen\näänenkannattaja. Ennenpitkää tuli kuitenkin näkyviin, ettei\nedellisenkään ystävyyteen ollut paljon luottamista. Liioittelematta\nsaattaa sanoa, ettei Suomen herännäisyyttä Ruotsissa milloinkaan ole\nymmärretty. Sitävastoin sai, niinkuin tiedämme, Hedberg paljon\nkannatusta sikäläisissä uskonnollisissa piireissä. Varsinkin vuodesta\n1846, jolloin hän kävi hengenheimolaisiaan Ruotsissa tervehtimässä,\noli esim. hänen suhteensa Roseniukseen käynyt hyvin likeiseksi.\n\nSyyskuussa 1847 luettiin Hengstenbergin \"Evangelische\nKirchenzeitungissa\" pitkänlainen selostus Suomessa syntyneistä\nhengellisistä liikkeistä, etenkin Savon herännäisyyden synnystä,\nkehityksestä ja luonteesta. \"Nordisk Kyrkotidning\", joka otti tämän\nkertomuksen palstoillensa, lausui siitä johdatuksessaan muun ohessa:\n\"Joka ei yksityiskohdissa tunne olosuhteita, ei helposti voi päästä\ntietämään kirjoittajan omaa kantaa ja mitä hengellisyyttä hän\nedustaa.\" Kirjoitus ei ollut varustettu nimimerkillä. \"Nordisk\nKyrkotidningin\" arvelun mukaan oli se \"tilattu\". Missä hengessä\nkirjoitus oli kirjoitettu, näkyy seuraavista sen loppusanoista:\n\"Kaikille niille, jotka sydämestään pitävät Jumalan armoa ja syntien\nanteeksisaamista kalliina, täytyy tärkeimmän kysymyksen olla: _saako\nihminen, niinkuin Kristus, apostolit ja Luther opettavat, tuntuvan\narmon puutteessa, yksin Jumalan pyhään sanaan ja lupauksiin turvaten,\nuskoa hänen armoonsa_, vai niinkö on, _ettei hän tässä tilassa,\nniinkuin Paavo opettaa, saa pitää itseään kristittynä, vaan että hänen\ntäytyy yöt päivät murheella taistellen alituisesti rukoilla Kristuksen\narmoa, kunnes tämä tuntuvasti havaitaan sydämessä_. Koko sisällisen\nelämän suunnan täytyy riippua siitä, kumpaako näistä kahdesta opista\nkuolemaan saakka tahtoo seurata; sillä nehän ovat selvästikin toisiaan\nvastaan. Ja jos saan itsestäni jotakin sanoa ja päättää kirjoitukseni\navomielisellä tunnustuksella, niin on Paavon erehdys juuri tähän\nopinkohtaan nähden vaikuttanut, että minä monen muun kera mitä\njyrkimmästi olen eronnut hänestä ja hyljännyt hänen oppinsa, vaikka\nminä jonkun ajan kuluessa, niin monien maallikkojen ja pappien\nesimerkin eksyttämänä, juuri siinä luulin löytäväni korkeimman\nhengellisen totuuden ja todellisen elämän salatun aarteen.\"\n\n\"Nordisk Kyrkotidningin\" suomalaisten lukijain ei ollut vaikea arvata,\nkenen kynästä tuo kertomus Suomen herännäisyydestä oli lähtenyt.\nOudoksuen, että Ternström, jota he olivat pitäneet ystävänään, oli\nottanut kirjoituksen lehteensä, kirjoitti A. V. Ingman hänelle 1848\ntämän johdosta pitkän kirjeen, jossa hän vastustaa tässä ja muissa\n\"Nordisk Kyrkotidningissä\" niinä aikoina Suomen herännäisyyttä vastaan\njulaistuja kirjoituksia. Tässä kirjeessä hän muun ohessa lausuu:\n\"-- -- -- Minä jo kernaasti jättäisin sinut rauhaan, jollet lehteesi\ntänäkin vuonna olisi ottanut aivan itse F. G. Hedbergin kirjoittamaa\nkieroa ja meitä Suomen heränneitä raukkoja alentavaa kirjoitusta.\nToivoimme olevasi vilpitön veljemme. Olisit J. I. Berghin, L.\nStenbäckin ja K. K. von Essenin kirjoista nähnyt, minkälainen henkemme\nja minkälaiset sydämemme ajatukset ovat, jos olisit kysynyt\nkirjallisia lähteitä meiltäkin (tiedänhän, että ihastuksella olet\nlukenut heidän kirjojaan). Sinähän olit erään ystävämme kautta saanut\nsuullisia tietoja suomalaisista oloistamme; kuulit häneltä, että tuo\nylönkatsottu talonpoika P. Ruotsalainen on Suomen heränneitten, siis\nmyöskin J. Berghin ja muiden kokenut johtaja, tiesit että pidimme\nBjörkqvistin ruotsiksikin käännettyä ja Tukholmassa saatavana olevaa\npostillaa mitä suurimmassa arvossa. Kaiken tämän uhalla otat lehteesi\nkirjoituksen, jossa pahasisuinen vääristely tekee P. Ruotsalaisesta ja\nBjörkqvist-vainajasta lahkolaisia ja tunnekristittyjä. Täytyyhän tämän\nsyvästi meitä loukata. Kirjallisesti emme nyt enää saa omassa\nmaassamme puolustaa itseämme kirkkoruhtinaitamme ja tuomareitamme\nvastaan -- tietänet kai, että Stenbäckin täytyi lakkauttaa\njumaluusopillinen aikakauslehtensä? Hedberg saa kyllä oksentaa\nsappensa meidän n.s. 'lahkoamme' vastaan, mutta että hän sinunkin\nlehdessäsi saapi esiintyä tuomarinamme, tuo meistä on katkerinta.\nAjattelepas, kuinka Hedberg itse nyt mahtaakaan sokeuttasi nauraa. Se\nmeitä suuresti ihmetyttää, ettet tuossa kirjoituksessa ole voinut\nhuomata Hedbergin henkeä. Hänhän tekee niin selvän uskontunnustuksen\nväitellessään Björkqvistiä vastaan ja puhuessaan P. Ruotsalaisesta.\nMutta sinä selvästikin kuuntelet kaikkea, joka on meitä vastaan. Jos\nsinulla olisi ollut hengelliset silmät, niin olisi sinun\nkirjoituksessasi löytyvistä, muutamia P. Ruotsalaisen ihmeellisiä\nkokemuksia kuvaavista kohdista pitänyt huomata, kuinka puhdashenkinen\nhän on -- puhumattakaan Björkqvistin postillasta, joka raamatun\njälkeen on Savon ja Pohjanmaan heränneitten pääkirja. Mutta oletko\nlukenut tätä postillaa? Ethän milloinkaan puhu sanaakaan tästä\nkirjasta\". Kerrottuaan Savon herännäisyyden alkuvaiheista, joiden\npunaisena lankana Hedberg kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan oli\nesittänyt kielillä-puhumiset ja muut samankaltaiset ilmiöt, jatkaa\nIngman: \"Tämä herätys levisi kuni kulovalkea laajalle, sytyttäen\ntuleen monta tuhatta sielua. Kun sitten nuo voimalliset herätyksen\ntuulet olivat asettuneet, ovat heränneet nöyrtyneessä hengessä\nluovuttaneet ratkaisevan tuomio-oikeuden kaikissa asioissa yksin\nJumalan sanalle. Heillä on nyttemmin suuri hengellinen kokemus, jonka\nmonivuotisissa kovissa sisällisissä koetuksissa ovat koonneet yksin\nraamatun puhtaasta sanasta, jonka mukaan he tuomitsevat kaikki asiat\nhengellisesti. Mainittuja ekstatisia liikutuksia he eivät pidä missään\narvossa, jos kohta he eivät uskalla niitä kokonaan kieltää (1 Kor. 14:\n22), vaan päinvastoin pelkäävät he saatanan kavaluutta tässäkin, sillä\nhän osaa mestarillisesti matkia kaikkia Jumalan hengen lahjoja,\netenkin liikkuu hän kernaasti yliluonnollisissa näyissä, unissa y.m.\nTiedämmehän kirkkohistoriasta hänen kepposensa Petersenin perheessä\nSpenerin aikana. Kaiken tämän tietävät savolaisemme aivan hyvin ja\nluottavat sentähden näinä eksytysten aikoina ainoastaan siihen sanaan,\njoka ei katoa. Hedbergin puhe tuossa kirjoituksessa Savon heränneitten\nvaatteista lienee sinua pahoin loukannut. Herätysten Savossa ensin\nsyntyessä, käytti jokainen Suomen talonpoika siistiä, alkuperäistä\nkansallispukuaan. Mutta sittemmin, varsinkin vuoden 1809 jälkeen, on\ntalonpoikiemme nuorempi sukupolvi luopunut tästä esi-isien kauniista\npuvusta. Synnillisestä turhamaisuudesta he nyt pukeutuvat pukuihin yli\nsäätynsä. Näkee talollisten poikien ja renkien, jos vähänkään vaativat\nitselleen huomiota, käyttävän simusetteja, valkeita hansikkaita,\nranskalaisia bonjoureja, lankkinahkaisia saappaita, sanalla sanoen\naivan niinkuin herrasmiehemmekin. Talonpoikaisnaiset taasen ovat\nvaihtaneet entisen siistin körttiröijynsä leveähihaisiin kirjaviin\nhameisiin ja venäläisiin päällysnuttuihin, he käyttävät loistavia\nvöitä, kalliita ulkomaan huiveja, kulta- ja hopeasormuksia y.m\nturhuutta. Ainoastaan vanha kansa sekä kaikki heränneet Savossa ja\nPohjanmaalla säilyttävät vielä alkuperäisen talonpoikaispukunsa Sefan.\n1:8 mukaan (katso alkutekstiä ja Starken selitystä). Mutta luopunut\nHedberg kehittyi evankelisessa mielessään vapaamieliseksi ajan\nlapseksi myöskin ylöllisyyteen ja muuhun ranskalaiseen turhamaisuuteen\nnähden. Nähtiin heti noitten hauskojen uskonsankarien sydämellisen\navomielisesti seurustelevan Helsingin ritarillisten keikarien kanssa\nja kävelevän heidän kanssaan valkoisissa, tupsuilla varustetuissa\nhatuissa. He näyttivät kaikki niin kadehdittavan oppineilta\nkiiltävissä silmälaseissaan, heidän toriprofeettansa käyttivät\nranskalaisia päällystakkeja, ja heidän naisensa sulkivat raamatusta\npois Jes. 3: 16-24 ja ovat nyt mitä kehittyneimpiä maailmannukkeja.\nKummako sitten, että evankelisen Hedbergin suruttoman maailman kera\ntäytyy sanoa kristillistä yksinkertaisuutta lainalaiseksi\nfarisealaisuudeksi\".\n\nNiinkuin mainitsimme, käsittelee Ingman muitakin \"Nordisk\nKyrkotidningissä\" löytyneitä, herännäisyyttä koskevia moittivia\narvosteluja. Eräässä semmoisessa kirjoituksessa (v. 1846) oli\nTernström, silminnähtävästi tarkoittaen Suomen heränneitä, moittinut\nhartausseuroja, sanoen niiden synnyttävän lahkolaisuutta,\nteeskentelyä y.m. Ei käy kieltäminen, että kirjoituksessa löytyy\nvarteenotettaviakin kohtia, niinkuin esim.: \"pidetään itseään\nheränneinä; muutkin heistä niin ajattelevat; ollaan iloisia ja\ntyytyväisiä tuosta muiden antamasta tunnustuksesta, puhutaan heidän\ntapaansa ja matkitaan heidän sanojaan ja esiintymistään, ja kaikki\ntämä tulee tavaksi, mutta tämän ohessa palaa sisällinen herätys\nhiiliksi ja tuhaksi, jättäen jälkeensä tyhjän varjon, 'teeskentelyä'\nvain\". Myöntäen huomautuksen monessa suhteessa oikeaksi, vastaa\nIngman: \"Jokaisen täytyy kokemuksesta tietää, miten useimpain\nkutsuttujen sielujen sisällinen herätys ja heidän alussa niin arka\nomatuntonsa vähitellen jähtyvät hyytyneeksi, hengettömäksi\nkristillisyydeksi, jossa ilmenee hengellistä lavertelemista vain,\npaljon hengellistä tietoa päässä, joka paisuttaa, toisten esiintymisen\nja liikkeiden matkimista, mutta öljyä, salattua jumalanpelkoa ei enää\nole loistavassa, kirkkaaksi kiillotetussa lampussa. Mutta\", lisää\nhän, \"tässä kirjoituksessa on pimeyttäkin ja valhetta. _Valhetta_,\nettä rakennamme kristinuskon tunteitten perustukselle, emme kadotuksen\ntuntemiseen emmekä, evankelisen salaisuuden nauttimiseen. Me\npäinvastoin vihaamme kaikkea tunteitten hemmoittelemista. Mutta aivan\ntoista on tämä: missä ei löydy hengellisen köyhyyden tarvetta sekä\nsuuressa että jokapäiväisessä parannuksessa, siellä ei myöskään ole\ntodellista, elävää Kristusta, ei elävää uskoa, vaan ulkokullattua\nitseään pettämistä, josta Kristus nuhteli Laodikean seurakunnan\nenkeliä: sinä olet rikas, olet rikastunut etkä mitään tarvitse. Ja\naivan toista, kuin valmistavan armon suloisuus, on se hengen todistus,\njota me raamatun, Freseniusten, Nohrborgin, Schartaun y.m. mukaan\nvaadimme uskon todistamiseksi Jumalan elävästä sanasta, jota paitsi\ntaisteleva usko ei voi rauhoittua, sillä se ei lähde pois Herran\nluota, ennenkuin Herra itse on muuttanut sen tuomion ja kirouksen,\njosta se suuressa pelvossa taistellen pyrkii vapautumaan,\narmahtamiseksi ja siunaukseksi. _Pimeyttä_ jälleen on se, ettet\nensinkään voi käsittää noita viattomia sanoja 'Herra, löytyykö vielä\narmoa? Herra, tässä olen, ravitse minua tahi tapa', jotka,\ntuommoisesta ahdistetun uskon taistelusta ja kestävästä Jumalan omista\nlupauksista rippuvasta mielestä kun lähtevät, eivät luovu Herrasta,\nhän tehköön sitten mitä hän tahtoo, joko heittäköön vanhurskaassa\nankaruudessaan helvettiin tahi ottakoon suuresta laupeudestaan\nlapsekseen. -- Herraa vain ei semmoinen sielu tahdo jättää. Ja se on\npimeyttä, kun kerrassaan hedbergiläisten ja suruttoman maailman tavoin\nmääräät vain sanan kirjaimen ainoaksi todistajaksi. Aivan niin\nopettavat hedbergiläiset, ei pidä taistella, ei ikävöiden etsiä, vaan\nturvautua yksin sanaan ja uskoa itsensä Jumalan lapseksi. Juuri tämä\non hedbergiläisyyden pääkohta, jonka kera se seisoo tahi kaatuu.\"\nKysymys heränneitten hartausseuroista, joita, niinkuin mainitsimme,\nTernström niinikään oli moittien arvostellut, oli heränneille\nerinomaisen tärkeä, sillä konventikkeliplakaatin säilyttäminen\ntahi kumoaminen oli juuri niinä aikoina kiivaan keskustelun ja\nmonipuolisen harkinnan alaisena ei ainoastaan Ruotsissa, vaan\nSuomessakin. Siitä lausuu Ingman kysymyksessäolevassa kirjeessään:\n\"Että näitä hartauskokouksia voidaan väärinkäyttää ja että\nmuutamat niitä väärinkäyttävätkin hengelliseksi ontumiseksi ja\nitsevanhurskauden tukeeksi sekä ettei valistunut Schartaukaan (jos\nkohta silminnähtävästi ihmispelosta ja kerrassaan vastoin oppiansa)\nniitä hyväksy, vaan päinvastoin kerrassaan ne hylkää, sen tiedän aivan\nhyvin. Mutta Jumalan sana pysyy kuitenkin, näiden väärinkäytösten\nuhallakin, lujana ja horjumattomana ja se vaatii Jesuksen\nopetuslapsia, missä ikinä heitä löytyy, yksimieliseen ja\ntuttavalliseen keskinäiseen seurusteluun, määrää, että Kristuksen sana\nrunsaasti on asuva heidän keskuudessaan, käskee heitä neuvomaan ja\nopettamaan toisiaan kaikella viisaudella (tässä siis ei tarkoiteta\nyleistä jumalanpalvelusta) 'psalmin, kiitosvirsin ja hengellisin\nlauluin.' Tästä veljien yhteydestä ei kukaan pääse, niinkauan kuin hän\ntahtoo uskoa kaikkeen Jumalan sanaan ja olla Kristuksen tosi\nopetuslapsi. Sanoohan Kristus selvästi: 'Siitä kaikki ymmärtävät, että\nte olette minun opetuslapseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte'.\"\n\nPaljon Suomen heränneet kuitenkin vielä Ternströmistä toivoivat,\nainakin jos saisivat hänet tekemään matkan tänne. Tätä toivoi\nMalmbergkin, vaikka hän siihen aikaan näkyy olleen hyvin tyytymätön\nhäneen. Ingmanin yllämainittu kirje päättyy monen puolesta esitettyyn\nystävälliseen kutsuun. Sopivan tilaisuuden tarjosivat heistä J. V.\nDurchmanin virkaanasettajaiset Ylistarossa 2 p:nä heinäkuuta 1848,\njohon tilaisuuteen odotettiin paljon heränneitä pappeja, niiden seassa\nJ. I. Berghiä. Ternströmin tulosta Suomeen ei kuitenkaan näy mitään\ntulleen.\n\nHedbergin ennen (III, 5) mainittu kirjanen \"Pietismi ja kristinusko\"\noli aiottu laajaperäisen teoksen ensimmäiseksi sarjaksi, jonka\ntarkoituksena olisi näyttää, miten teko-opin edustajat eri aikoina\nolivat taistelleet elävää uskoa ja sen tunnustajia vastaan. Tuosta\naikomuksestaan perinpohjin selittää kirkkohistoriallisten aatteiden\ntaistelua maailmassa hän kuitenkin suureksi osaksi luopui. Kuitenkin\njulkaisi hän vuosina 1847 Ja 1848 kaksi osaa aikomastaan teoksesta,\nantaen niille nimeksi _Verklärans vederläggning och evankelii försvar_\n(Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Selitettyään\nevankeliumin käsitettä ja luotuaan silmäyksen Vapahtajan taisteluun\nfarisealaisia vastaan, kuvaa Hedberg edellisessä osassa muutamia\nilmiöitä vanhan kirkon vaiheista, perustuen A. Neanderin\nhistoriaan kristillisen kirkon perustamisesta sekä hänen yleiseen\nkirkkohistoriaansa. Niinpä puhuu hän Vähässä-Aasiassa jo Paavalin\naikana ilmestyneistä haaveiluihin ja itsensäkiduttamiseen eksyneistä\nlahkoista, gnostikoista, Origineksesta, areiolaisista y.m.\nevankeliumin yksinkertaisesta opista hairahtuneista uskonsuunnista.\nVarsinkin montanismiin kiinnittää hän huomionsa, huomauttaen miten sen\nedustajat eksyivät luottamaan tunteisiinsa ja luultuihin ilmoituksiin\nenemmän, kuin Jumalan sanaan. Sitävastoin ei Hedbergin tarkoitukseen\nsovellu tunnustaa esim. viimemainitun lahkon suurta herätystyötä,\njoka, niinkuin tunnettu on, kaiken siihen liittyneen erehdyksen\nuhallakin vaikutti niin paljon hyvää silloisessa kristikunnassa. --\nYhtä yksipuolisesti kuvaa Hedberg seuraavassa osassa Augustinuksen\nopin taistelua sitä vastustavia suuntia vastaan, koettaen tunnetuilla\nkirkkohistoriallisilla tosiasioilla mitä johdonmukaisimmin puolustaa\nvapaata evankeliumia, oman aikansa uskonnolliset taistelut Suomessa ja\nRuotsissa aina taustana.\n\nPaitsi ihailijoiltaan Suomessa sai Hedberg Ruotsissakin paljon\nkiitosta näistä julkaisuistaan. Huomattavin näistä kiittävistä\narvosteluista on K. O. Roseniuksen. Saatuaan pari ensimmäistä vihkoa\nkysymyksessä olevasta Hedbergin kirjasta, kirjoitti hän\nviimemainitulle: \"Mitä 'Teko-opin kumoamiseen' tulee, olemme siitä\nhyvin iloisia ja pidämme sitä hyvin tärkeänä ja huomattavana kirjana,\njos kohta toiset meistä, niiden joukossa minäkin, olemme pitäneet\nmuutamia lausuntoja liika ankaroina\". Mutta huomiota ansaitsee\ntoiselta puolen myöskin seuraava samassa kirjeessä löytyvä muistutus:\n\"Kirjoittaessasi tätä teosta, joka on joutuva niin ankaran kritiikin\nalaiseksi, anna selvästi tulla näkyviin, että eroitat ne kirjoitukset,\njotka sisältävät ainoastaan lakia, niistä, jotka väittävät\nilmoittavansa kaiken Jumalan neuvon autuudestamme, mutta vääntelevät\nKristuksen evankeliumia. Ei ole sanottu, että jokainen kirja, joka ei\nkykene antamaan elämää Kristuksessa, silti on hyljättävä. Jos siinä on\nainoastaan kirjain, joka kuolettaa, niin se kuitenkin on hyvä kirja.\n-- -- -- Tämän asian selvittäminen, evankeliumin väärentäjäin\neroittaminen niistä lakikirjojen kirjoittajista ja lainsaarnaajista,\njoille Johanneksen parannuskaste on uskottu, on tärkeä asia.\"\n\nYhtä puolueettomasti kuin A. F. Granfelt kirjassaan \"Kristillisen\nelämän ehdot ja olemus\" oli arvostellut herännäisyyttä, yhtä\npuolueettomasti oli hän samassa kirjassaan käsitellyt myöskin\nevankelista suuntaa. Kirja näkyy tehneen syvän vaikutuksen Hedbergiin,\nniin syvän, että hän lähestyi Lagusta, ehdottaen sovintoa hänen ja\nmuiden entisten ystäviensä välille. Tunnustaen taistelun kiivaudessa\nyksipuolisesti teroittaneensa evankeliumia ja viitaten \"Teko-opin\nkumoamisessa\" esittämäänsä entistä tarkempaan opin selostukseen,\nkirjoittaa hän muun ohessa: \"Sentähden ajattelen, että meidän pitäisi\nvoida yhtyä ja sopia totuuden pohjalla. Saarnatkaamme yhteisin voimin\nsitä parannusta, joka on Jumalaan ja uskoa Herraamme Jesukseen\nKristukseen. Jo kauan on maailma vahingoniloisena iloinnut\neripuraisuudestamme; se on vielä enemmän ihmettelevä sovintoamme ja\n(jos mahdollista) siitä taipuva totuutta kunnioittamaan.\" Ei tiedetä,\nsaiko Lagus milloinkaan tätä kirjettä, mutta se tiedetään, ettei hän\npuolestaan sovintoa ajatellutkaan. Hänen mielestään oli herännäisyyden\nja evankelisen suunnan välinen juopa siksi suuri, että sovittelu oli\nmahdoton. Ja yhtä jyrkällä kannalla olivat miltei kaikki heränneet\npapit, varsinkin Pohjanmaalla. Sitä paremman vaikutuksen tekee\nHedbergin sovinnonyritys, jos kohta toiselta puolen täytyykin\nkummastella, ettei hän näy käsittäneen, miten suuri eroitus kummankin\nsuunnan koko katsantotavan välillä itse teossa yhä edelleen oli.\n\nPian tuli julkisuudessa näkyviin, mitä Suomen pietistat ajattelivat\nHedbergin \"Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta\". V.\n1850 julkasi A. V. Ingman kirjan nimellä _Hedbergska verklärans\nvederläggning och evangelii försvar_ (Hedbergin teko-opin kumoaminen\nja evankeliumin puolustus). Innolla ja lämmöllä kuvattuaan Savon\nherännäisyyden syntyä ja leviämistä sekä sitä suurta muutosta, minkä\ntämä mahtava liike sai aikaan myöskin Pohjanmaalla, lausuu hän\nesipuheessa muun ohessa seuraavaa: \"Sekä yhteinen hätä että kaikille\nrunsaasti Jumalalta valuva Jesuksen rakkauden voima liittivät tämän\nheränneen joukon yhteen yksimieliseen veljeysliittoon: iloittiin\nyhdessä ylhäältä saadusta voimasta, siitä puhuttiin, veisattiin ja\nluettiin yhdessä. Oli kuin olisi sapatin rauha laskeutunut alas ennen\nniin rauhattomiin ja sekasortoisiin koteihin. Totisesti, autuaita\nolivat nuo ihmiset silloin. Niiden joukossa oli myöskin nuori,\ntoivorikas pappi F. G. Hedberg. Herännyt kansa rakasti häntä\nsydämestään, sillä hänen harrastustaan Jumalan asian puolesta\npidettiin suurena, jotapaitsi hänen jo nöyrällä ja mielistelevällä\nluonteellaan onnistui saada osakseen monen ystävyys. Mutta niinkuin on\nkirjoitettu, että puolueitakin täytyy syntyä, jotta kävisi ilmi, kutka\nkoetuksen kestäisivät, niin on täälläkin käynyt. Tästä F. G.\nHedbergistä, joka oli paisunut siitä marttyyrikunniasta, minkä hän\nPietari-innollaan kristikunnassa oli saavuttanut, ja siitä\nhengellisestä valosta, jota hän Kristuksen evankeliumista ajoittain\nehkä oli saanut kokea, tuli luopio, ja hän on nyt julkisena\nvihollisena esiintynyt ei ainoastaan entisiä veljiään, vaan raamatun\nja koko lutherilaisen kirkon autuudenjärjestystä vastaan.\"\nHuomautettuaan \"Nordisk Kyrkotidningin\" häntä vastaan tähdätyistä\nkirjoituksista, mainitsee Ingman, etteivät hänen entiset ystävänsä\nalussa olleet tahtoneet julkisesti esiintyä häntä vastaan, kun he\nolivat toivoneet \"hänen vielä heräjävän mielenmalttiin ja palajavan\ntotuuteen\", kunnes he nyt vihdoin olivat pakoitetut sitä tekemään. Jo\nesipuhe todistaa siis selvästi, etteivät heränneet tahtoneet\ntietääkään mistään sovinnosta Hedbergin kanssa.\n\nTeroittaen vanhurskauttamisen objektiivista puolta, Kristusta _meidän\nedestämme_, huomauttaa Ingman kirjansa alussa, että elävä usko, jonka\nkautta Kristus elää _meissä_, on autuutemme välttämätön ehto. \"Kaikkia\npuolueita ja lahkoja vastaan\", hän lausuu, \"ylistää lutherilaisuus\noppiansa koko Kristuksesta\", \"toisistaan tarkoin eroittaen _ansaitun_\nja _sovelletun_ armon.\" -- Käsiteltyään ensin muutamia Hedbergin\nhengenheimolaisten herännäisyyttä vastaan samaan aikaan kirjoittamia\njulkaisuja, siirtyy tekijä tarkastamaan Hedbergin kirjoja \"Teko-opin\nkumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta.\" Yhtä asiallinen kuin\nsattuva on hänen huomautuksensa farisealaisen ja publikaanin\nrukouksesta temppelissä. \"Edellisen järjestys\", hän lausuu, \"alkaa\nheti Jumalan kiitoksella ja ylistyksellä. Hän on omissa silmissään\noman uskonsa mukaan jo Jumalan lapsi -- -- -- hän on ympärileikkauksen\nsakramentin kautta uudesti syntynyt Jumalan lapsi, lujasti uskoen eikä\nepäillen, että hän jo on vanhurskautettu. -- -- -- Tämä autuas uskon\nmies ei siis ole noita 'katumusvaivaisia isiä', joiden, monien\nomantunnon kauhujen, suuren epäilyksen ja epäuskon kautta valittaen ja\nHerraa avuksi huutaen, kadotettuina syntisinä täytyy taistellen pyrkiä\nJumalan armonistuimelle. Tuommoinen sisällinen työ, semmoinen\nsureminen ja sydämen ikävöivä pyrkiminen Jumalan armon turviin,\nsemmoinen rukoileminen ja etsiminen ovat hänestä pelkkää\nlankkivoidetta. Tämän farisealaisen kuvassa esittää siis Kristus itse\nmeille mitä räikeimmillä väreillä hedbergiläisen uskontien\".\n\"Publikaani raukka\", niin jatkaa Ingman, \"seisoo kaukana, s.o. näkee\nkauhistuksella, kuinka kaukana hän on elävästä kanssakäymisestä\nJumalan kanssa, ja tuo hämmästyttää häntä niin, ettei hän tahdo nostaa\nsilmiään taivasta kohti. Hänellä ei siis ole mitään järjelle näkyvää\nuskon luottamusta. -- -- -- Hän ei tiedä rukouksestaan, ei\nastumisestaan Herran eteen, sentähden hän ei myöskään uskovana Jumalan\nlapsena uskalla luoda katsettaan taivaaseen, vaan lyö katuen\nrintaansa, siten ilmaisten sitä sydämensä raskasta surua, joka häntä\nsyntiensä tähden painaa. Siis näkyy tuossa publikaanin taulussa yötä,\npimeyttä vain, epäuskoa ja toivottomuutta. Mutta, huomaa, kaikki tämä\npakottaa häntä vihdoinkin huutamaan: Jumala, armahda minua syntistä.\nKamalimman pimeyden ja toivottomuuden läpi tunkeutuu hän kuitenkin\nJumalan armonistuimelle, kurjana ja hyljättynä rukoilee ja huutaa hän\nhartaasti armoa ja sääliväisyyttä luvatun Messiaan tähden. -- Näin\nsynkillä väreillä kuvaa Herra Kristus tämän publikaanin esimerkillä\nmeille sitä määrättyä autuudenjärjestystä, jossa syntinen aina ja\nhorjumattoman varmasti voi saada Jumalan armon vanhurskauttamiseksi.\nNäin pimeään ja rumaan tauluun ei siis pilkkaava järki voi muuta kuin\nsylkeä: ratsionalistiselle silmälle on publikaani raukka sietämättömän\nikävä 'katumusvaivainen isä', häväisty epäuskon pukki' ja pysyy sille\nsemmoisena. Mutta Jumala antaa kuitenkin toisen todistuksen, sanoen\nettä tämä publikaani meni vanhurskautettuna pois temppelistä, sillä\njoka itsensä alentaa se ylennetään.\"\n\nSamankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta.\nTeroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut\nsiksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman\nmahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon\nenemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän \"autuuden\njärjestystä\" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa,\nvarsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri\n\"asteet\", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä\nsyytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei\ntuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa\nmuuta kuin \"valmistavaa suloisuutta\" kokea ja että hän yhä edelleenkin\non \"katumusvaivainen\", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta\nvastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään\nsinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että\ntuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää\nsanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat \"tee\nminut yhden palkkalaisesi vertaiseksi\", ilmaise toivoa ja uskoakin.\nTeroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu:\n\"Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan\nja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää\nisänsydäntä Kristuksessa\". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen\nyksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi\nmennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella\nteroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä\narmon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: \"Armonjärjestys\nautuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen\". Viitaten\ntuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: \"Tästä näemme siis raamatun tuomion\nmukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se\nvanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan\nautuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja\".\n\nTärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin,\nkirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan\nseuraaviin Sovintokaavan sanoihin: \"Tarkoin on huomattava, jos muutoin\ntahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta,\nettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka\non sen seurauksena. -- -- -- Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä\nja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi\nkääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. -- -- -- Sentähden ei niissä\nole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta\nja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä\nvilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on\nniissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta\". Tätä ja\nmuita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman\nHedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he \"koko\nsuruttoman maailman kera\" sanovat parannusta, synninsurua,\nsynninvihaa, koko autuudenjärjestystä \"paavilaisiksi säädöksiksi\". Hän\nväittää heidän kieltävän varsinkin \"valmistavan parannuksen, jonka\nkestäessä usko syntyy\". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat\narmon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei\nlukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten\nesimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan\nhuomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: \"Ennenkuin Jesus\nsaattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi\nhänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) _valmistaa_\nhänen tietänsä.\" Hän esiintyy \"tehkää parannus, sillä taivaan\nvaltakunta on lähestynyt\" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti,\neikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy\nh:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja.\nEi tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi\nvalittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia\naatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: \"te\nkyykäärmeitten sikiöt\" ja sanoo heille: \"kuka on teille neuvonut\npakenemaan tulevaista vihaa?\" Tässä puheessa ei kuulu meidän\nuudenaikaisia \"rakkaat ystävät\", \"arvoisat kristityt\", \"aviopuolisojen\nautuas kohtaus taivaan ilossa\", vaan \"kyykäärmeitten sikiöt\",\n\"tulevainen viha\", \"ijankaikkinen tuli\". Kovalla äänellä hän huutaa\nkaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: \"Jo on kirves pantuna\npuiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan\npois ja heitetään tuleen\". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut\nkaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on\nankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta,\netenkin suruttomille, \"uskoville\" teeskentelijöille, jotka \"aivan\ntosissaan\" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella \"uskovat\"\nolevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan\nitsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman\nHedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: \"Kuka\npietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?\"\n\nSyyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta\nkäsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon\nahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, \"ajatuksen tyhjäksi,\nplatonilaiseksi luuloksi\", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen\nitseänsä vastaan \"Teko-opin kumoamisensa\". Hän sanoo tätä \"surkeaksi\nja naurettavaksi\".\n\nNiinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan\ntotena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän\nhänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin\nehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan\nkäsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään,\nniin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän\nyhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg \"Allmän evangelisk\ntidning'issään\", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä\nv. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä\njulistettavaksi ehtoollisvieraille. \"Hedbergiläisyyden oppi siitä,\nettä rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa\", lausuu hän, \"on juuri\npaavilaisuuden oppia -- sakramentti muka vaikuttaa myöskin\n(hengellisesti) kuolleitten hyväksi\".\n\nNämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä\nkirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää\non, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan,\nvalitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen\nkäsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä,\netsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden\nopin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin\npuhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta\nylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän\nedellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä\nasia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa\nnäyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen\nkannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden\nlempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on\nmuistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin\nkaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua\npolemiikkaa.\n\nKuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia,\nosoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta.\nHuomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: \"miten\nvoi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko\", lausuu hän esim.: \"Tuo\nsofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen\nväärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä\nparannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen,\nniinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman\npuutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä,\nnöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen\nkautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy\". Syvällinen ja\npietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin\nsanoihin liittyvä miete: \"Tosi ja vanhurskauttava usko voi\nsyntyä _ainoastaan_ ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon\nitsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän\ntodellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei\ntämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin\nviirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat\nharjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää\nluonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy\nniin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään\nulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää\nhänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä\nunessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa\npilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa,\nkuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä\nmieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri\nsentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat\nne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti\nomasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki\ntodellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen\nnöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman\narmon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa,\njoka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille\".\n\nMutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan\nparannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen\nvihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten\ntässäkin passiivista laatuaan, \"aktiivisesti negatiivisella\" tavalla.\nSitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä\nkertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen\nihmisen elämässä.\n\nItsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta\nhäntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä\ntähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy\nepävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi\nvastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä\npuhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle\ntuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan\ntunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.\n\nSamana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi \"Teko-opin kumoaminen ja\nevankeliumin puolustus\"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi\nkirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat\nevankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat\ntehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden\nnimenä oli \"Flickan på Inderskär\" (Inderskärin tyttö) ja\n\"Tvillingsbarnen\" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään,\noli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa\nIngmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin\ntuntuvasti.\n\nA. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen\naikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan.\nHän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä \"omaksi filosofoimiseksi\", siinä\nkun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan\neroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes\njotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle\nesitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä\nsiitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.\n\nHedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851\njulkaisi hän sen \"Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin\npuolustuksesta\"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka\notsakkeena oli: _\"Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin\npuolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan\"_. Edellisissä\nvihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa\nselostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä,\njota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa \"rakkaille\nvanhemmilleen\", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan\nherännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.\n\nViitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg,\n\"ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu,\nmilloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä\nkiitosta, kuin uskon laki ja oppi\". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan\nollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja\nherännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee\noikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849\nkuulleensa \"pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan\"\nsaarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä,\nmutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin\nsynti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin\nsyytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa\nHedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista\ntodistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että\npyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin\nlauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti\ntaistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg:\n\"Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä\nkokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä\netteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja\nhengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja\nkaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että\nevankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman\nHerran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut\nota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja\nikävöitsevät tätä armoa\". Eroitus on vain siinä, että pietismi\njyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa\nmurtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei\nsemmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan\nhän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen\nitseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään\nJumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin\nkristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi\nsanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen\noppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä,\nvarsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella\nnauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy\nsiinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on\nJumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen\nuskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen,\njossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon\nvarmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on\nkysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon\npuhuu. Sanoen herännäisyyden \"ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen\nperustuvaa uskoa kohtaan\" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman\nsuuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän\nkysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa\nkirjoituksessaan \"Muuan sana Suomen talonpojan säädylle\". Varsinkin\nseuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: \"Kun\nsyntinen näkee Jumalan vihan päällänsä -- -- -- eikö hänen pitäisi\nmielellänsä seisoa Herran edessä -- -- -- kunnes hän saapi\nsisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo\". Myöntäen oikeaksi,\nettä syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä\nhiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää\nhän: \"Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa\nsaisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla,\njonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan\narmon odottaminen\", lisää Hedberg, \"estää ja hävittää uskon, joka on\nluja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan\nvastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat\ntuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi.\nNiinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta\n'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan\nhorjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi\nhavainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla\nsaavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa.\nVäittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua,\ntuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että\nheränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja\nettä he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa\nvastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä,\njoka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi\nheränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon\npetokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen\nmyönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja\nopetuksessa.\"\n\nViimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin\nja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä\nsiitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin\nmolemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat.\nYksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä,\nsamoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin\ntoinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä\nsitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden\nmerkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön\nsuorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti\nkarkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten\njälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä\nsuurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy\ntoiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin\nkohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin\naiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain.\nPaavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan \"Muuan sana heränneille\" muun\nohessa lausunut: \"-- pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin\nsaat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi,\nvaikka olisin kuinka suuri syntinen\". Näiden sanojen johdosta lausuu\nHedberg: \"Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään\nole kysymystä\", ja hän huudahtaa: \"omistaa Kristus _auttajaksi_,\nhuomaa! ei edes _vapahtajaksi_.\" Semmoinen on sanansaivartelua,\nvarsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin\nPaavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.\n\nVielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen,\nsanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille\nlausuen: \"Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia\nvastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan\nvoiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja\ntotuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat\nkuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka\nyksin voi heidän sielunsa pelastaa\". Mutta näihin hänen kirjansa\nloppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen\nherännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen,\nkuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei\nmikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu\njättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa:\n\"Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän\nkanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan\nsamankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei\nmeidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman\nmaailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten\nautuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki\nkärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme\novat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa,\nvaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja\nrukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne\nkäsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa\nsalatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja\nsydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman\nuskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko\ntulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on\nsaarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) -- ottakoon se, joka\nottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan\nsynny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä\nsamassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä\nperustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää\nKristuksen\".\n\nValitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin \"Teko-opin kumoamisen ja\nevankeliumin puolustuksen\" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja\nankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä,\nvaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja\npäättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden\nedustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka\njyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten\nryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G.\nHedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja\nyksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei\nansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän\nmuistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista\non heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista,\nkuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen\nhengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen\nalalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus\non, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee\nherännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu\noudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta\nkuulu apostolin todistusta: \"me ymmärrämme puolittain\". Epäilemättä\nmoni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut.\nJa tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden\nriveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta\nkertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin\nolivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden\nedustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan\nkirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään\nollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja\n1852 nimellä \"Hedbergianismen\" (Hedbergiläisyys).\n\nNiinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen\nviimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen.\nTämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat\nnäissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen\nnähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on\nhuomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä\nkirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti\nkysymyksessäolevan selostuksensa \"Hedbergiläisyydestä\" ja sen opista.\nNe tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä\nedelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos\nkohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin\nselvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin\nraamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja\nluonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin \"Teko-opin kumoaminen ja\nevankeliumin puolustus\"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa,\nkääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin\nkirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa\nkantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen\nkoskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi\nlyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.\n\nSe ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa\nmeitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu:\n\"Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa\nhistoriallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies\noikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin,\nkoska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla\naseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen\nhistorioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset,\nsekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. -- --\nEmme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti\nantaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei\nkristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten\nkautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle:\nsen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti\ntarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa.\"\n\nMitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa\ntodistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan\nansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä\ntodistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä\nkehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon\nselvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää\nkuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen\nkesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on,\nmiten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia\nliikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa\nkoettaessaan kumota \"teko-oppia\" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea\non arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen\nkuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa,\nettä hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta\nyhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä\nilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen.\nSiten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti\nvähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään,\nvarsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja\njohtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin\nitsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen\nkirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja\nparemmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä,\nettä Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa\noli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän\nollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on\nIngmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin\nankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista\nhengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin\npaljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee\ntässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja\nseikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja\nsen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi\nselittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista\nilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat\nsaavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui\ntunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen\ntodistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt,\nmiten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise\nyksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran\nläsnäoloa.\n\nMontanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka\novat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa\nherännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon\ntunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys\ntietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa\nTertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen\nnähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän\najatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m.\nkristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa,\nhuomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: \"Kristinuskon\nensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä,\njotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan\nvaltakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon\nkalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat\nvilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien\nanteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä\nparannusta.\"\n\nVarsin kiittävä on Ingmanin arvostelu myöskin Tertullianuksen\nopetuslapsesta Kyprianuksesta. Hänenkin jyrkkää kantaansa kuvaa hän\nmielihyvällä. Siitä hän tarkastuksensa lopputuloksena lausuu:\n\"Kuolemisen kaikista lihan ja maailman pahoista himoista\nteeskentelemättömässä parannuksessa tuli Kyprianuksen dogmatiikan\nmukaan käydä uskon edellä -- -- -- sekä uskon kera olla uskon\ntodellisuuden kieltämättömimpänä todistuksena. Semmoinen oli piispa\nKyprianuksen oppi kristillisestä parannuksesta! Mutta silloinkin\nlöytyi muutamia hänen kanssaan tässä kohden eri mieltä olevia\nkristittyjä, jotka kasteen ja ehtoollisen kautta ex opere operato\nluulivat pääsevänsä tuosta vaikeasta parannuksesta.\"\n\nTietysti Ingman ei jätä mainitsematta sitä tosiseikkaa, että sekä\nTertullianus että Kyprianus voimallisesti ovat teroittaneet uskoa\nKristukseen, sitä totuutta, että \"meille ei anneta armoa minkään\nansiomme tähden, vaan jos jotakin olemme, niin tuo on Jumalan lahja\".\nNiinikään puhuu hän laveasti näiden kirkkoisien monista kehoituksista\npyhitykseen, yleensä koko heidän kristillisestä katsantotavastaan ja\njalosta elämästään, sanoen Hedbergin esitystä koko siitä vanhan kirkon\nsuunnasta, jonka huomattavimmat edustajat sanotut kirkkoisät ovat,\nanteeksiantamattoman puolueelliseksi. Mutta jos Ingmanilla olikin\nsyytä tehdä tuo vakava muistutus vastustajansa yksipuolisesta\nesityksestä kysymyksessä olevista kirkkohistoriallisista henkilöistä,\nei mitenkään voi puolustaa sitä ylimielistä ivaa, johon tämä muistutus\nhänet johtaa. Hän näet lausuu seuraavan johtopäätöksen Hedbergin\nesityksestä: \"Näin puhuu historia. Mutta miksi on hra Hedberg\n'Teko-opin kumoamisessa' kerrassaan syrjäyttänyt nämä opit, tämän\nensimmäisen kirkon autuudenjärjestyksen, nämä sen ihanat todistukset\nelävästä parannuksesta, voittoisasta uskosta ja vakavasta pyhityksestä\nJumalan pelvossa? Emme mitenkään voi uskoa, että hra H. miltei\nselittämättömästä tietämättömyydestä olisi tehnyt itsensä syypääksi\ntähän puolueellisuuteen -- sillä kertovathan lyhyimmätkin\nkirkkohistoriat näistä asioista. Mutta kuinka sen selittäisimme?\nRakkauden vaatimusten mukaan tulisi meidän virkaveljestämme ajatella\nniin vähän pahaa kuin suinkin ja siis sanoa, että syynä on ollut\nviaton tietämättömyys. Mutta tämäkin olettamus olisi loukkaava\noppineelle kirjailijalle. Ja silloin ei jää jälelle muuta, kuin tuo\nikävä epäluulo, että Hedberg tahallaan on syrjäyttänyt nämä opit.\nHänen menettelyään voi psykologisesti selittää ainoastaan siten, ettei\nhän ole tahtonut väitellä itseään vastaan.\"\n\nPuhumatta siitä, ettei Ingmaninkaan esitys mainittujen kirkkoisien\nopista aina ole oikea, hän kun esim. ei mainitse mitään Kyprianuksen\nepäevankelisesta käsityksestä hyvien töiden merkityksestä kristityn\nelämässä, ei hänen selostuksensa Augustinuksestakaan ja\nsemipelagialaisuudesta aina ole omiaan tukemaan sitä jyrkästi\nlutherilaista kantaa, jolla hän sanoo seisovansa. Ja luultavasti on\nIngman ainoa Hedbergin vastustajista, joka hänen opissaan\non vaaninut taipumusta kannattamaan viimemainitun kirkkoisän\npredestinatsionioppia. On oppiriitojen aika, ja tämä näkyy selvästi\nkysymyksessä olevissa kirjoissakin. Herännyttä kansaa koetetaan vetää\nnäihin riitoihin. Hämmennys on sitä suurempi, kuin useat Suupohjan\nheränneistä papeista, niiden joukossa Ingmankin, niinkuin vasta saamme\nnähdä, valmistavat eroa herännäisyydestä. \"Hedbergiläisyys\"-nimisen\nkirjan ensimmäinen osa oli jo valmis, ennenkuin Hedbergin \"Tunnustus\nja evankeliumin puolustus\" painosta ilmestyi, ja toinen osa oli\nvalmistumaisillaan. Lokakuussa 1851 kirjoittaa Ingman siitä eräälle\nystävälleen: \"Olen jo Porvooseen lähettänyt toisen kirjani\nhistoriallisen osan. Dogmaattista osaa korjailen paraikaa.\nTarkoitukseni on julaista tämä _samaan aikaan_, kuin Hedbergin\nvastaväite ilmestyy, jotta hra Hedberg ja hänen joukkonsa eivät saisi\nniin paljon iloita, vaan päinvastoin olisivat pakoitetut uudelleen\npukeutumaan surupukuun, niin -- jotta uskovaiset (niinkuin eräässä\nlehdessään ovat kirjoittaneet), jotka levottomuudella ovat odottaneet\nHedbergin kirjaa, johdatettaisiin vielä suurempaan kiusaukseen. Minä\nolen tässä asiassa aivan tyyni ja positiivinen. Heti kun Hedbergin\nvastaväite on ilmestynyt, julkaisen toisen osan, johon minulla on jo\nainekset koottuina, niin että se tammikuussa voi ehtiä kirjakauppaan.\"\nKirje on osoitettu Jos. Grönbergille, jota Ingman pyytää suomentamaan\nkirjaansa. Tämä ryhtyikin heti työhön, mutta hankkeesta ei kuitenkaan\ntullut mitään. Ehkä hämmästyi Ingman itsekin sitä hävitystä, jonka\noppiriidat ja herännäisyydessä siihen aikaan tapahtunut jako olivat\nsaaneet aikaan heränneessä kansassa, niin ettei hän tuumaa siitäkään\nsyystä toteuttanut. Huomattavaa on myöskin, että J. I. Bergh, jolle\nhän oli lähettänyt kirjansa toisen osan tarkastettavaksi, ei sitä\nhyväksynyt. Asemaa kuvaa kirje, jonka Ingman vuotta myöhemmin\nkirjoitti Grönbergille ja jossa hän muun ohessa lausuu: \"Mitä siitä\najattelet, etten ole sinulle mitään vastannut minulle lähettämäsi\nHedbergiä vastaan kirjoittamani kirjan käännöksen johdosta? Mutta olen\nnyt itse sellaisessa labyrintissa, etten tiedä, olisiko se nykyisissä\noloissa painettava. Sillä mitä siitä sanot, että J. I. Bergh pitää\ntätä viimeistä kirjoitusta papistisena, sanoen sen asettavan\npapistisia vaatimuksia uskonharjoituksessa niille, joilla on todella\nherännyt omatunto? Kirjani ensimmäinen osa sitävastoin oli hänelle\nmieliksi. Niin, rakas veli, en tiedä, mitä kaikesta tästä tulee\najatella. Arveletko siis, että heti julkaisisimme suomennoksen? Eikö\nolisi syytä odottaa, kunnes pulma on mennyt ohi? Jätän tämän asian\nsinun ratkaistavaksesi.\" -- Epäilemättä huomasi Ingman sitäpaitsi,\nettä muutamat muutkin heränneet, joiden arvostelulle hän antoi arvoa,\neivät hyväksyneet hänen kirjaansa. Yksi näistä oli J. J. Rahm, joka\nhyvin moittivasti eräässä J. F. Berghille v. 1852 kirjoittamassaan\nkirjeessä puhuu Ingmanin esiintymisestä, sekä, niinkuin vasta saamme\nnähdä, Jonas Laguskin. -- Myöhemmin Ingman vielä kirjoitti\nhedbergiläistä riitaa koskevan kirjoituksen, mutta sikseen jäivät\nkäännökset. Alkuperäisessä muodossaan näitä hänen riitakirjojaan\nsitävastoin ahkerasti levitettiin ei ainoastaan Suomessa, vaan\nRuotsissakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelvää on, ettei herännäisyys tänäkään aikana saattanut välttää\nsanomalehtien arvostelua. Paitsi ennen (III, 11-14) mainitsemiamme\nSaimassa ilmestyneitä kirjoituksia, tuli muissakin lehdissä\ntuontuostakin näkyviin, että herännäisyyden vaiheita kaikkialla\nSuomessa yhä edelleen tarkasti pidettiin silmällä. Mutta\nSnellmanin asialliseen ja maltilliseen kritiikkiin ei muita\nsanomalehtiarvosteluja voi verrata, jotapaitsi semmoisiakin\nkirjoituksia ilmestyi, joille ei sovi tätä nimeä antaa, ne kun\nsisältävät vaan moitetta ja halpaa ivaa.\n\nJo \"Suomettaren\" ensimmäisessä vuosikerrassa v. 1847 tavataan moitetta\nherännäisyyttä vastaan, lehdessä kun muun ohessa kummastellaan\n\"heränneitten eli körttiläisten uskoa, he kun pelkäävät ymmärryksen,\nmaallisen viisauden sekä opin olevan uskolle esteenä\". V. 1849\nilmestyi lehdessä useita herännäisyyttä koskevia kirjoituksia.\nHuomattavan katkera ja yksipuolinen on varsinkin kirjoitus\n\"Heränneistä Savossa\". Valitettuaan, että niin vähän julkisuudessa oli\nkirjoitettu maassa ilmestyneistä uskonnollisista liikkeistä, mainitsee\nlehti kiitoksella Snellmanin ja A. F. Granfeltin kirjoitukset, sanoen,\nettä eri uskonnollisten puolueitten riitakirjoitukset ovat\ninhoittaneet jokaista, joka on tahtonut näiden lahkokuntain omien\nkirjallisten tunnustusten kautta tulla tuntemaan heidän sisintä\ntarkoitustaan. Tämän lyhyen johdatuksen jälkeen julkaisee lehti\nIisalmesta lähetetyn, sikäläistä liikettä kuvaavan kirjoituksen, jossa\nmuun ohessa sanotaan: \"Mitä tähän jumalanpalvelusseuraan tulee, niin\nsiitä paljon puhutaan, sekä kiitetään että laitetaan, ja kumpaakin se\nansaitsee. Se on, ehkä useammassa suhteessa kuin luullaankaan,\nverrattava paavinuskoiseen jesuiittaseuraan: sillä on sen sekä pahat\nettä hyvät puolet ja sen täytyy siis kantaa sekä moitteet että\nkiitokset. Tälläkin seuralla on paavinsa, joka heidän silmissään on\nvirheetön, joskin suruttomat raukat sokeudessaan löytävät hänessä\nmustilaisenkin tapoja. Tämä paavi hallitsee seurakuntaansa piispojen\nja kardinaalien kautta, ja myötäänsä juoksee hänelle tietoja seuran\njoka jäsenen tilasta, jotka tiedot hän sangen helposti saakin, koska\nhän on asettanut toisen toista vartioimaan. Jos joku seuran\nasetuksia vastaan rikkoo, jos rohkenee hiukankaan epäillä paavin\nvirheettömyyttä, vähän luulla ei ainoastaan seuran jäsenillä, vaan\nehkä joillakuilla muillakin ihmisillä olevan toivoa autuaiksi kerran\npäästä, jos rupeaa kanssakäymistä pitämään suruttomien kanssa, jos\nniitten pidoissa käypi, erinomattain yksinänsä j.n.e. niin eipä viivy\nkauan, ennenkuin paavin kirouksen palava nuoli sattuu tuohon\nonnettomaan langenneeseen ja eroittaa hänet seurakunnan yhteydestä,\njulistaen hänet peljättäväksi ja vihattavaksi vielä enemmän kuin\nsuruttomat. Jos tämä kirottu ei kohtsillään joudu paavin luo kohtaansa\nselittämään, erhetystänsä katumaan ja armoa kerjäämään, ehkä\nantimiakin kantamaan, niin hän tosiaan on sangen onneton ihminen,\nsillä seura vainoo häntä pahemmin kuin metsän petoa\". Edelleen väittää\nkirjoitus heränneitten olevan pyhäkouluja vastaan, koska \"he ehkä\npelkäävät, että niissä opetetaan jumalattomuutta ja että oppi ojaan\nkaataa\", kuvaa kielilläpuhumista hyvin yleiseksi ja erittäin\nsuosituksi \"erinomaiseksi armontilaksi\", sanoo heränneitten pitävän\nomituista pukua välttämättömänä ja miltei ainoana autuudenehtona sekä\nmonen ajattelevan: \"jota likasempi ihminen on ruumiin ja vaatteiden\npuolesta, sitä puhtaampi on hän hengen puolesta\". Pilkaten ja\nylimielisesti ivaten, arvostelee kirjoittaja heränneitten puhetta\nitsensäkieltämisestä sekä siitä \"vainosta, jonka alaisina he sanovat\nolevansa\". Mutta hyviäkin puolia sanoo kirjoittaja heränneissä\nlöytyvän. \"Aina on into\", lausuu hän, \"suruttomuutta parempi\", ja\ntunnustaen \"tämän seuran parannuksen menestyksen tulevan siitä, että\nse vetää luoksensa kaikki ne, joissa joku parannuksen halu on\nherännyt\", myöntää hän, ettei muissa tämmöistä pyrkimystä huomaa.\nMutta toiselta puolen väittää kirjoittaja, että heränneet jonkun aikaa\nkuuluttuaan liikkeeseen, joutuvat niihin synteihin, joita hän\nkirjoituksensa alkuosassa kuvaa. Ainoastaan vasta heränneitä, joiden\nlukua hän, kumma kyllä, sanoo muiden heränneitten lukua suuremmaksi,\nkiittää hän -- muut saavat osakseen moitetta vain. Kirjoitus päättyy\nseuraavin sanoin: \"Jos joku uusi Luther nousisi heidän seastaan ja\nsaisi perkatuksi pois nimitetyt ja ehkä muut salaisemmat erehdykset,\nniin tällä seuralla olisi muutoin puhdas ja palava lutherilainen usko,\neikähän tuo sitten enää eriseura olisikaan\". -- \"Suometar\" kiittää\nkirjoitusta, sanoen että \"se ei ole liiallinen\", omasta puolestaan\nlisäten: \"Heidän käytöksessään muita ihmisiä kohtaan tekee tämän\nRuotsalaisen puolueen karvaammaksi, kuin muut puolueet ovat, jotka\nmielipiteeltään ja sentähden käytöksessäänkin ovat lauhkeammat ja\ntoisinkin uskovia kohtaan suvaitsevammat.\" Lehden loppuarvostelu\nkuuluu: \"Olisi kokonaan väärin, jos tahtoisi katsoa niin tätä kuin\nkahta muutakin lahkokuntaa petoksen alaiseksi kujeeksi, niinkuin moni\ntekee. Heränneitten kokonaan kalventuneet kasvot ja koko muussakin\nruumiinolossa nähtävä muutos todistaa jo, että tämä herätys on kaikkea\nmuuta, vaan ei petosta.\"\n\nPari kuukautta myöhemmin lähetti nimimerkki \"herännyt\" samaan lehteen\nherännäisyyttä koskevan kirjoituksen. Moitittuaan Suomessa vallitsevia\nuskonnollisia riitoja sekä niitä pakkokeinoja, joilla oli koetettu ja\nyhä koetettiin tukehuttaa hengellisiä liikkeitä, lausuu kirjoittaja:\n\"Niin pian kuin jollekin asialle voidaan saada vainon ja kärsimyksen\nleima, on sillä joukottain puoltajia ja seuraajia. Missä kovuus,\nyleinen ylenkatse ja irvistely on kohdannut näitä hengellisiä\nliikkeitä, siellä on niiden joukko kasvanut mahdottomasti. Missä taas\nniiden tulva on saanut vapaasti ja vastuksetta lainehtia mielissä,\nmissä niillä on itse seurakuntain johdattajissakin ollut edusmiehiä ja\nauttajia, siellä on tämä tulva aikansa lainehtinut ja sitten\ntasaisesti valunut. Aika ja kokemus kaikki tasoittaa. Olen nähnyt\ntämmöisiä seurakuntia, olen ihastuksella kummastellut sitä\nhedelmällistä vaikutusta, jonka tämä tulva on niissä tuottanut, ja\nharvoin olen muuta voinut kuin siunauksella ajatella sitä hetkeä,\njolloin semmoinen hengellinen liike kohtaisi jok'ainoata\nseurakuntaa maassamme samalla viisaalla kohtauksella ja samalla\nvaikutuksella. Ihmisen sydämen ja järjen vainio, joka tavallisessa\ntilassaan, erittäinkin niin eristetyssä maassa kuin Suomi on, on\najattelemattomuuden ja tyhmyyden kesantona jopa ketona, tulee\nherätyksen kiivaan kynnön kautta juurtajaksain pehmitetyksi ja\nmuokatuksi ja kasvaa kynnön perästä tunnon ja ajatuksen kirkkaita ja\nraikkaita kukkasia, mutta missä sitävastoin tämmöinen herätys on\nkohdannut joko ylimielistä ylenkatsetta tahi vainoa, siellä se on\nkostanut itsensä: siellä ilmaantuu kahta lajia ihmisiä, 'suruttomia'\nja 'kerettiläisiä', jotka seisovat vastatusten; kerettiläisiä\n(heränneitä) lisääntyy päivä päivältä, sentähden että he kantavat\nvainottujen (marttyyrien) pukua, mutta kun he kerran pääsevät valtaan,\nalkavat he puoleltaan vainota, niinkuin heitä vainottiin\". Kirjoittaja\nvalittaa sitä, että herännäisyyden johtajat pitävät tietonsa sen\nvaiheista salassa, heidän säilyttämänsä käsikirjoituksensa kun\nkiertävät vain liikkeen omassa keskuudessa. \"Niistä tulisi kokonaisia\nkirjoja\", hän sanoo, \"ja aika on tuleva, jolloin niitä kerätään\nkalliina Suomen kirkko- ja uskonhistorian pylväinä\".\n\nSamaan aikaan (1848) oli \"Maanmiehen Ystävässäkin\" luettavina\nkirjoituksia herännäisyydestä. Ensimmäinen näistä, jonka alla on\nnimimerkki S--l--s, puhuu Rautavaaran herännäisyyden synnystä,\narvellen syyksi sitä, että sikäläinen kansa, jolla ei ollut kirkkoa,\nlähti saamaan neuvoa hengellisissä asioissa milloin minnekin sekä\njohdatuksen puutteessa eksyi haaveiluihinkin, samoinkuin Kajaaninkin\nseuduilla samaan aikaan syntynyt samanhenkinen liike. Jokseenkin\nepäselvä kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: \"Sen minä tästä\ntoivoisin näkyvän, että ihminen tarvitsee viisasta neuvojaa aikanansa,\njotta hän ei omamielisesti selitellen pyhän sanan syvempiä paikkoja\njoutuisi ylpeyteen ja liikanaiseen omaan rakkauteen, joka pian\neksyttää entistä synkempään pimeyteen\". Seuraavana vuonna kiittää\nnimimerkki E--s samassa lehdessä A. F. Granfeltin ennen mainittua\n\"Kristillisen elämän ehdot ja olemus\" nimisessä kirjassa löytyvää\narvostelua herännäisyyden eri suunnista, lyhyesti tehden selkoa\nsanotun kirjoituksen pääkohdista. \"Suomettaressa\" ollutta\nyllämainittua kirjoitusta \"Heränneitä Savossa\" hän sitävastoin sanoo\nkerrassaan puolueelliseksi. E--s arvelee, että noiden kolmen suurten\nuskonnollisten suuntien, joista varsinkin P. Ruotsalaisen edustama\nlahko hänestä \"suosii vain munkillista maailman hylkäämistä ja pyytää\njonkunlaista erinomaista jumalista _makua_ mielessään säilyttää\",\ntulisi Granfeltin kirjaan tutustumalla luopua yksipuolisuudestaan,\nkoska \"aika jo olisi tasoittaa ja yhdistää ristinopin eriseurat\nSuomessa, varsinkin pohjoispuolessa sisämailla\". Hän lausuu: \"Ei vielä\nyhteiseen vaikutukseen vaativa elämä ole vienyt, niin että siellä\ntyhjyyden suojassa herännäisyyskin pääsee elämään. Mutta alkaa jo\nsielläkin tarvis vaatia, kun estelevät pyhäkouluja ja kirjastojen\nperustamista. -- -- -- Kyllä vielä näinäkin vuosina ovat painattaneet\nsaarnoja, joissa muinaisten munkkien oppia vetävät esiin, niinkuin:\n'varo monta luvallista asiaa, niin voit paremmin karttaa\nluvattomatkin'. Tarvitaanko enää pehmeämpää tyynyä toimettoman pään\nalle. Suotavaa olisi, että jo meidänkin maassa sellaisten saarnojen\npäivät pakenisivat eivätkä suomalaiset yhtään heille tarjottua\nleiviskää pyytäisi kaivaa maahan\".\n\nEivät pelänneet heränneet esim. J. F. Berghin, sunnuntaikoulujen\nperustajan, kansan hyväksi suunnittelemia sivistyspyrinnöitä, mutta\nsitä he pelkäsivät, että maailmanmieliset opettajat sekä uskonnolle\nvieraat sanomalehdet ja kirjat vieroittaisivat heidän lapsensa ja\nheidät itse ijankaikkisen elämän lähteiltä, joista he olivat paraan\nravintonsa saaneet. Tämänkin kysymyksen tahtoivat he itse Jumalan\nkasvojen edessä ratkaista. Jos ratkaisu viipyi, ja he sentähdenkin\nmonta vuotta edelleen saivat moitetta osakseen, niin oli se kerran\njoutuva.\n\n\"Maanmiehen Ystävässäkin\" kohtaamme noita pilkkaavia mielenpurkauksia,\njoilla tämän ajan sanomalehdet tuon tuostakin koettivat taivuttaa\nihmisiä halveksimaan herännäisyyttä. Lokakuussa 1849 julkaisi lehti\npitkän \"Runon kereteistä\", joka lauserakennuksesta ja muusta tyylistä\npäättäen on koulusivistyksen saaneen kirjoittama. Näytteeksi lainaamme\ntähän muutamia säkeitä:\n\n    \"Nämät tarkoin tunnetahan\n    Kereteiksi kutsuttavat\n    Varsin vuoksi vaattehensa:\n    Niill' on pitkät körttiröijyt,\n    Körtin liepehet leveät,\n    Lerkut körtin liepehessä.\n    Se on puku poikasilla\n    Mikä uljailla ukoilla,\n    Sama tyyli tyttärillä,\n    Mikä muoreilla mokoma.\n    Tämä on _Paavolta_ pakotus,\n    Varoitus ukon vakainen,\n    Että puku pitää olla\n    Ennen muuta muutettuna:\n    Hame nauhoilla nivottu\n    Tahi vyöllä vyötettynä.\"\n\n    \"Vaikka ovat olevinansa\n    Muita paljoa paremmat,\n    Puhtahammat ja pyhemmät,\n    Ovat kuitenkin samassa\n    Pahemmat Phariseukset.\n    Julki temppelissä Jumalan\n    Vielä muita mullisten\n    Karsahasti katselevat.\"\n\nKirjoitus, joka on \"lähetetty\", päättyy kuuteen suorasanaisesti\nesitettyyn kysymykseen, joiden tarkoituksena on tehdä turhiksi,\nvieläpä moitittaviksi leimata kaikki heränneitten pyrinnöt ja riennot.\nKysymykset kuuluvat: 1) \"Minkätähden kokoontuvat kerettiläiset senkin\nseitsemästä pitäjästä, kuka kutsuttuna, kuka kutsumatta toisiinsa\nhäihin, ristiäisiin, maahan paniaisiin; onko se itse toimituksen\ntähden, taikka eikö ennemmin tahdota toimituksen nimellä ja varjolla\nesivallan kieltoa semmoisista kokouksista kavaluudella kiertää?\" 2)\n\"Minkätähden on _pyhä raamattu_ harvoin, jos milloinkaan,\nkerettiläisten kokouksissa nähtävänä; luullaanko _'Siionin virren',\n'Armon järjestyksen'_ ja vanhain postillain tekijöiden taitavan\nparemmin neuvoa ihmistä autuuden tielle, kuin Jumala itse sanassaan on\ntehnyt, vai olisiko se syynä, että mainituissa kerettiläisten\nkirjoissa vedettäisiin ihmistä raamatun osoittamalta tieltä sille\nharhapolulle, jota kerettiläisten päämiehet pitävät oikeana?\" 3)\n\"Mistä on useimmilla kerettiläisten päämiehillä todistus siihen, että\nhe ovat kutsutut toisia ihmisiä autuudenasioissa johdattamaan, ja eikö\nitse ruma henki voisi samallaisia todistuksia, kuin hekin,\nkutsumuksestansa tässä asiassa antaa?\" 4) \"Ymmärretäänkö Jumalan\nsanassa _maailmalla_ kaikkea pahaa, mitä maailmassa tapahtuu, vai\nkaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kerettiläisten joukkoon?\" 5)\n\"Kumpi on parempi, käydä tavallisissa maallisissa seuroissa ja\nhuvituksissa eikä sentähden pitää itseänsä muita niissä käymättömiä\nihmisiä parempana, ennemmin huonompana, jos jotakin tärkeätä aikaa\nniissä kului hukkaan, taikka ajasta ja töiden kiiruusta huolimatta\njuosta kerettiläisten seuroissa lukemassa, veisaamassa, maailmaa\npanettelemassa ja tuomitsemassa ja luulla itseänsä sentähden paljonkin\nmuita ihmisiä paremmaksi?\" 6) \"Kumpi on oikeampi: kohdella kaikkia\nihmisiä kuin veljiä ja sisaria, taikka lyöttäytyä johonkuhun\neriseuraan eikä muista siihen kuulumattomista ihmisistä pitää suuresti\nmuuta lukua, kuin suoda heidätkin seuraansa taikka voittaa jotakin\nomaa etua heidän kauttansa, se on, pitää heitä oman maallisen elämänsä\nvälikappaleina?\"\n\nSenkin, mikä näissä huomautuksissa olisi ollut omiaan huomauttamaan\nheränneille muutamia heidän piireissään vallitsevia epäkohtia, teki\ntietysti kirjoituksen kauttaaltaan maailmanmielisen ja vikoilevan\nhengen tähden aivan vastakkaisen vaikutuksen varsinkin heränneeseen\nkansaan. \"Semmoinen on maailma\", sanottiin täydellä syyllä, ja ainakin\nulkonainen ero siitä tuli yhä jyrkemmäksi varsinkin niillä seuduin,\nmissä heränneitten luku oli suuri.\n\nHedbergin vuodesta 1850 toimittamassa \"Kristillisiä Sanomia\"-nimisessä\nlehdessä olleiden kirjoitusten johdosta ilmestyi muissa lehdissä\narvosteluja, jotka, samalla kuin ne moittivat evankelista suuntaa,\nsisälsivät syytöksiä herännäisyyttäkin vastaan, jolla yhteisellä\nnimellä siihen aikaan vielä kumpaakin suuntaa sekä Renqvistin\nedustamaa liikettä nimitettiin. Semmoisia kirjoituksia näkyi\n\"Suomettaressa\" vuosina 1850 ja 1851 muun ohessa lähetystoimen\njohdosta, johon kysymykseen nähden heränneitä syytettiin\nleväperäisyydestä. Tuo tavallinen syytös heränneitten eristetystä\nasemasta heidän sivistymättömyydestään ja opinhalun puutteesta ei\nnäistäkään kirjoituksista puutu. Niinpä sanotaan esim. (1851 n:o 32):\n\"Ei Jesuskaan hyväksynyt sitä fariseusten oppia, ettei samarialaisten,\npublikaanien ja syntisten kanssa saa pitää kanssakäymistä. -- -- -- --\nKuta enemmän hengellisen ja maallisen valistuksen valkeus levenee,\nsitä enemmän hälvenee herännäisyys tyhjään ja kestää viimeksi\nainoastaan niiden joukossa, joita valistus ei vielä ole hellyttänyt.\"\nMiten vapaamielinen tämänkin kirjoituksen sepittäjä tahtoo olla, näkyy\nsiitäkin, että hän on vihoissaan \"Kristillisten sanomain\" hylkäävästä\narvostelusta lutherilaisten ja reformeerattujen unioonista v. 1830.\nPari viikkoa aikaisemmin kirjoittaa muuan \"Suomettaren ystävä\" samassa\nlehdessä heränneitten puvusta, jota hän moittii. Kysymykseensä, minkä\ntähden he välttävät \"koreita vaatteita\", kertoo hän saaneensa sen\nvastauksen, että \"koreiden vaatteiden sisällä ei voi asua puhdas ja\nvirheetön sydän, vaan ainoastaan ylpeys, häijyys, himo, halu, y.m.s.\"\nTämän johdosta lausuu kirjoittaja: \"Tähän eivät vaatteet voi olla\nsyypäät, sillä silloinhan kauniit kukkasetkin olisivat syylliset,\njoita kasvaa niin heränneiden kuin suruttomainkin ikkunoilla ja\nniityillä.\"\n\nOlemme nähneet, että herännäisyyttä oli ruvettu käsittelemään myöskin\nkaunokirjallisissa julkaisuissa. Edellisten lisäksi mainittakoon vielä\nnäinä aikoina ilmestyneet \"En finnes fantasier\" (Suomalaisen\nmielikuvituksia) ja \"Pietisterne\" (Pietistat). Ensinmainitun julkaisun\njohdosta, jota Snellmanin \"Litteraturblad\" heränneille verrattain\nmyötätuntoisessa kirjoituksessa oli ilmoittanut, sai \"Åbo\nUnderrättelser'issä\" ankaran arvostelun osakseen. Kirjoituksessa, joka\non \"lähetetty\", sanotaan muun ohessa: \"Se joka ryhtyy kuvaamaan\npietistoja, on velvollinen tarkastamaan heidän uskoansa ja tarkoin\ntutkimaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa periaatteita ja hänen\ntulee koettaa oppia tuntemaan heidän keskinäistä elämäänsä\".\nHuomauttaen, miten sokeasti moni kiittää ajan valistusta näkemättä,\nkuinka vähän ihmiset yleensä käsittävät syvempää uskonnollisuutta,\nsekä tunnustaen muutamia pietismin \"varjopuolia\", (\"muiden\ntuomitseminen\", \"riippuvaisuus toisistaan\", \"tieteen ja taiteen\nhalveksiminen\", \"tiheät matkustukset\", \"omituiset vaatteet\" y.m.),\njatkaa lähettäjä: \"Olemmeko sentähden oikeutetut tuomiten hylkäämään\nheitä? Emme voi pitää sitä muuna kuin pelkkänä loruna, kun heistä\nkoetetaan tehdä mitä paatuneimpia ihmisiä, joille kristinusko on vain\nnaamari alhaisten vaikuttimien salaamiseksi. Tiedämmehän, että\npietistain joukossa löytyy monta, jotka ylenkatsovat sitäkin arvoa,\nminkä nero ja tiedot heille olisivat voineet suoda.\" Kirjoitus, joka\non harvinaisen myötätuntoinen heränneille, on silminnähtävästi\nlähtenyt jonkun liikkeen ulkopuolella olevan kynästä. -- Myös\n\"Pietisterne\" saa sanomalehdissä osakseen moitettakin, miten suurella\nvahingonilolla moni herännäisyyden vastustaja kirjaa sitten lukikin.\nNiinpä lausuu siitä Morgonbladet 14/5 1849: \"Tekijä on käyttänyt\nsuuren osan mielikuvituksestaan kuvaamaan ei pietismiä, vaan sen\nväärinkäytöksiä\".\n\nNäemme siis, että sanomalehdistökin, miten vieras se miltei\npoikkeuksetta oli pietismin hengelle ja heränneitten koko\nkatsantotavalle, siellä täällä alkoi tunnustaa tämän liikkeen suurta\nmerkitystä kansamme siveelliselle ja henkiselle kehitykselle.\nMutta suuri yleisö luki tietysti paljon kernaammin niitä moittivia\nkirjoja ja kirjoituksia, joilla koetettiin mustata liikettä ja sen\nedustajia. Tämmöiset julkaisut saivat monessa paikoin aikaan mitä\nhurjimpia syytöksiä pietistoja vastaan. Niinpä soimattiin v. 1850\nJaakkimassa J. F. Berghiä ja hänen omaisiaan kirjeiden avaamisesta,\npostimerkkien anastamisesta y.m. silminnähtävästi vasta ilmestyneen\n\"Pietisterne\"-novellin kiihottavien kuvausten johdosta.\n\nVuonna 1851 ilmestyi Falunissa näytelmän muodossa kirjoitettu kirjanen\n_\"Satans raseri i den kristna verlden\"_ (Saatanan vimma kristityssä\nmaailmassa). Esipuheena ovat aluksi muutamat Lutherin sanat saatanan\nja hänen tahtoaan noudattavien pahojen henkien hävitystyöstä\nmaailmassa. Näihin sanoihin liittyen selittää tekijä lyhyesti, miksi\nhän on pukenut herätyshuutonsa tuohon omituiseen muotoon. Hän lausuu:\n\"Koska Aatamin lapset eivät tahdo uskoa niitä ääniä, jotka taivaasta\nja maan päällä puhuvat, kuulkoot he vielä kerran, jos kohta turhaan,\ntotuuden sielujemme vihollisen suusta; sillä hän tuntee autuuden\njärjestyksen paremmin kuin filosofimme ja korkeasti oppineet miehemme,\nvaikka hän käyttää tiedon ihmisten vahingoksi\". Itse näytelmän sisältö\nja tarkoitus näkyvät jo alkunäytöksestä, jossa pimeyden ruhtinas,\npalvelevia henkiään ja näiden ihmiselämästä tuotavia tietoja,\nodottaen, itsekseen puhuu:\n\n\"Että toki pitää löytyä yksi, joka on minua väkevämpi, korkea ja pyhä.\nMinä vihaan häntä, mutta minun täytyy kuitenkin hänen edessään vavista\nja peljätä, ja minun lähes kuusituhatta vuotta kestäneen vaivani\ntäytyy vielä lisääntyä. Tosin olen nyt astunut alas maan päälle\nsuurella kiukulla, sillä minun aikani on lyhyt; mutta jos voisin\nkukistaa luojani hänen herruudestansa ja surmata ylösnousseen\nKristuksen ja tyhjäksi tehdä Jumalan hengen armonvaikutukset sanan ja\nsakramenttien kautta -- -- -- mutta, kirottu ijankaikkisesti, minä\ntahdon kuitenkin tehdä minkä voin, kostaakseni. Pimeys, kapina, uni,\nväärä oppi ja eripuraisuus, nämä aseet eivät ole pettäneet ja ne ovat\nparaikaa toimimassa. Pimeys, sillä ihmiset eivät usko, tunne ja\ntottele raamattua. -- -- -- Kapina; minä tiedän että se, joka ei\ntottele laillista esivaltaansa, ei tottele eikä palvele\nkaikkivaltiasta. Uni, sinä hiljainen ase! Sinä hivelet piispojen\nohimoita, seuraat pappia kirkkoon ja levität viileän, liehtovan\nsiipesi hiljaa lunastettujen sielujen yli, jotka luulevat heillä\nolevan öljyä sammuneissa lampuissa. Kernaasti veisatkoon kristikunta:\n'O Jumal', sinua kiitäm'. Kernaasti uskokoot ihmiset, että minä ja\nminun valtakuntani ovat voimattomat ja toimettomat: minä pilkkaan\nheitä kaikkia ja kysyn heiltä: miksi tulette tänne ikuiseen\nhelvettiin, kuka käski teidän totella minua? Uni ja penseys! Te olette\ntuoneet useimmat verellä ostetut minun tyköni. Kun joku minun\nvihollisistani maan päällä julkisesti puhuu ja saarnaa tästä, niin\npitävät oppineet hengelliset hallitsijat häntä eriseuraisena,\nsivistymättömänä ja vimmattuna; he tutkivat hänen puhettansa järjen ja\nrunouden kannalta ja minun puolestani panevat papin pois viralta.\nHyvä! Väärä oppi; kun minä valmistan helpotusta parannuksen tiellä\npetokseni kautta tahi viekottelen kansan pois Jumalan sanasta, niin\nminä kylvän hiekkaa heidän silmiinsä, ja he alkavat, vaikka hyvän\nvarjon alla, uudelleen minua palvella. Eripuraisuus: tämä ase on\nkelvoton, niinkauan kuin elävän parannuksen tuli hehkuu ihmisten\nsydämissä; mutta niinpian kuin minä huomaan, että se on väsähtänyt,\nsaavun heti paikalle ja avaan kansan silmät ulospäin näkemään\ntoistensa vikoja ja ivaten toisiaan panettelemaan\".\n\nNäytelmä kuvaa tämän jälkeen, miten pahat henget tuovat ruhtinaalleen\ntietoja, mikä Kalajoen käräjiltä, mikä Paavo Ruotsalaista vastaan\nTuusniemen käräjissä nostetusta syytöksestä, mikä Turun\npappeinkokouksesta, mikä Hedbergin ja Renqvistin oppiriitojen\nvaiheista, mikä Euroopassa siihen aikaan liikkuvan kapinanhengen\ntuhotöistä, mikä pimeyden valtojen Suomen herännäisyydessä syntyvän\nuneliaisuuden, panettelemisen ja hajaantumisen aikaansaamista\ntuhotöistä y.m. Kirja tarjoaa lukijalle varsin huomattavia kuvauksia\nsilloisista uskonnollisista oloista sekä monta hyvää opetusta, mutta\nkokonaisvaikutus on sangen vastenmielinen. Paitsi esityksen monesta\nsyystä sopimatonta muotoa ja tekijän ylen rohkeaa kuvailemisintoa\naloilla, joilla ei Jumalan sanan valo, vaan oma mielikuvitus saa häntä\nopastaa, loukkaa ehdottomasti jokaista vähänkään puolueetonta lukijaa\nne häikäilemättömät, ijankaikkisen kadotuksen kuilua tavottelevat\ntuomiot, joista näytelmä on täynnä. Kirja, jonka nimilehdellä ei ole\ntekijän nimeä eikä muutakaan nimimerkkiä, on, niinkuin jo tyylikin\nselvään osoittaa, todistettavasti Jonas Laguksen kirjoittama. Siitäkin\nsyystä ansaitsee se huomiota, jos kohta arvostelu ei voi koitua\ntekijälle kunniaksi. Mutta historiallisena asiakirjana ja\nherännäisyyden vaiheita kuvaavana todistuskappaleena on se, niinkuin\njo olemme nähneet ja vasta saamme nähdä, tärkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevoton oli aika; kaikkialla eripuraisuutta aatteiden maailmassa,\ntaistelua, veren vuodatusta valtiollisen elämän alalla. 1848 vuoden\nvallankumous oli voimallisesti järisyttänyt vallitsevien olojen\nperustuksia, uhaten hävittää kaiken vanhan. \"Vapaus, vapaus\",\ntuo oli ihmisten tunnussanana, vapaus kaikista vanhoista\nsiteistä, kaikista auktoriteeteista, jumalallisista niinkuin\ninhimillisistäkin. Eikä tuntunut tämä huumaus yksin siellä, missä\nihmiset julkisesti tunnustautuivat uusien aatteiden kannattajiksi,\nvaan uskonnollisissakin piireissä. Jotka rohkenivat rakentaa salpoja\ntuolle ajanhengen tulvalle ja vaatia uutta hengellistä herätystä sen\ntuhotöiden estämiseksi, joutui vainon ja sorron alaiseksi. Niin kävi\nesim. Ruotsissa, missä viha elävää kristinuskoa vastaan meni niin\npitkälle, että Tukholman teaatterissa näyteltiin \"Läsarepresten\"\n(Lukijapappi) nimistä näytelmäkappaletta, jossa ivattiin Roseniusta ja\nRuotsin heränneitä. Yleisö oli niin halukas tätä kappaletta katsomaan,\nettä sitä täytyi näyttää aamupäivilläkin. Mutta herätyksiäkin siellä\nsamaan aikaan tapahtui. Niinpä liittyi esim. kuuluisa laulajatar Jenny\nLind heränneisiin, jyrkästi kieltäytyen enää esiintymästä näyttämöllä.\nKun muistamme, miten tarkkaan Suomen ruotsinkielinen sivistynyt luokka\nsiihen aikaan vielä seurasi vanhan emämaan vaiheita, ei ole vaikea\nymmärtää, miksi siellä vallitseva levottomuus vaikutti meidänkin\noloihin. Ilmeisesti sai Suomen säätyläisissä herännäisyyttä vastaan\njuuri näinä aikoina ilmenevä vihamielisyys lisävoimaa Ruotsista\ntulleista tiedoista. Varmaan tiedetään, että esim. kertomukset Jenny\nLindin kääntymisestä täälläkin herättivät kiihkoa useissa\nherännäisyyttä vastustavissa piireissä. Ja kun sitäpaitsi levoton,\nkaikki vanhat siteet rikkirepivä ajanhenki yhä nähtävämmin alkoi\nvaikuttaa heränneitten omassa keskuudessa, tunsivat kaikki ajattelevat\nihmiset, että oli jouduttu murrosaikaan, jonka vaiheita ei kukaan\nvoinut ennakolta tietää. Siitä tuo omituinen levottomuus ja\nepämääräinen kiihko, joka 1840-luvun lopussa ja seuraavan\nvuosikymmenen alussa on nähtävänä herännäisyyttä koskevassa\nkirjallisuudessa täällä Suomessakin. [Lähteitä: C. O. Rosenius lif och\nverksamhet s. 129, 152, 171; Nordisk Kyrkotidning 1848 n:o 1-2 ja\n1846, 5 supl.; A. V. Ingmanin ennen mainittu kirjekonsepti J.\nTernströmille; Malmbergin kirje J. I. Berghille 14/3 48; Vennerström,\nFredr. G. Hedberg, s. 197, 203-204; Granfelt, Det kristliga lifvets\nvilkor och väsende; F. G. Hedberg, Verklärans vederläggning och\nevangelii försvar; A. V. Ingman, Hedbergianismen I ja II; A. V.\nIngmanin kirjeet Jos. Grönbergille 13/10 51, 24/1 52, 13/10 52; J. J.\nRahmin kirje J. F. Berghille 1852; Suometar 1847, 1849 n:o 20 ja 29,\n1850 n:o 18 ja 19, 1851 n:o 17, 31 ja 32; Maanmiehen ystävä 1848 n:o\n4, 1849 n:o 28 ja 48; Kusti Niskasen, N. G. Arppen, V. L. Helanderin\ny.m. kertomukset; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus\n1544-1877; Åbo Underrättelser 1847 n:o 8; Morgonbladet 1849 n:o 37; J.\nF. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 50; \"Satans raseri i den kristna\nverlden\"; Liina ja J. V. Nyberghin y.m. kertomukset.]\n\n\n\n\nXI.\n\nPohjanmaan herännäisyydessä y. 1852 tapahtuneen suuren jaon enteitä.\n\n\nEnnen (III, 83-93) olemme viitanneet niihin erimielisyyden\nsynnyttämiin häiriöihin, joita Jonas Laguksen muuton jälkeen\nYlivieskasta Pyhäjärvelle oli alkanut ilmaantua Kalajoen heränneitten\nkeskuudessa. Miten vähäpätöiseltä tämä erimielisyys, jonka arveltiin\nkoskevan vain muutamia kohtia Wilhelm Niskasen opissa, alussa\nnäyttikin, piileili siinä vaara, jonka kauas ulottuvia seurauksia ei\nkukaan siihen aikaan voinut aavistaakaan. Eikä siinä kyllin. Sama\nvaara uhkasi Suupohjankin herännäisyyttä, ennustaen sillekin kovaa\nkoetuksen aikaa. Pohjanmaan herännäisyysliikkeen lupaavia\nviljavainioita lähestyy jälkitalvi, jonka hyiset tuulet juuria myöten\nkoettelevat kasvua, paljaiksi hävittäen laajat alat.\n\nEripuraisuuden ensimmäiset oireet tulivat näkyviin Kalajoen-varrella.\nAlkusyynä oli kylmentyneen rakkauden yhä kasvava taipumus etsimään\nvikoja veljissä ja siihen liittyvä liiallinen riippuvaisuus\njohtomiehistä sekä näiden välillä siitä syystä syntyvä kateellisuus.\nWilhelm Niskasen ympärille kokoontuivat yhä suuremmat kansanjoukot,\njotka tunnustivat hänet johtajakseen ja semmoisena häntä\nkunnioittivat. On huomattava, että Kalajoen-varren heränneisiin juuri\nnäinä aikoina liittyi paljon \"maailmalta heränneitä\", joten sikäläinen\nherännäisyysliike saavutti yhä valtavamman ulkomuodon. Toiselta puolen\non myönnettävä, että parannus hyvin monen kohdalta jäi puolitekoiseksi\nja että moni vanhoista heränneistä unohti jokapäiväisen kilvoituksen\nvälttämättömyyden, siten antaen moittijille tilaa. Ja näitä\nvikoilijoita löytyi kaikkialla, alussa salassa, ennenpitkää\njulkisuudessakin. Moni heistä huolehti rehellisestä sydämestä\nkasvavien seurajoukkojen usein huolimatonta parannusta, vielä useammat\nlankesivat ilmeisesti \"vanhemman veljen\" syntiin, joka esti heitä\nnäkemästä, että juuri noissa vasta heränneissä oli paljon\nvilpittömiäkin. Heränneitten seudusta toiseen suurissa joukoissa\ntekemät matkat, joilla Niskaselle ja tämän arvokkaimmille ystäville\nvalmistettiin vieraanvaraisia pitoja, lisäsivät loitommalla pysyvien,\nkatsomisessa olevien heränneitten tyytymättömyyttä. Samassa määrässä\nkuin tuon uuden johtomiehen maine kasvoi, lisääntyi vikoilemishalukin.\nVarsinkin kun huomattiin hänen tiheät matkansa Suupohjaan ja saatiin\ntietää, että hän siellä vuosi vuodelta sai yhä enemmän tunnustusta ei\nvain heränneeltä kansalta, vaan sikäläisen liikkeen kuuluisalta\njohtajalta, N. K. Malmbergiltakin, ruvettiin häntä moittien\ntuomitsemaan. Että Hedbergin riidan aikana syntynyt, opillisiin\nriitakysymyksiin taipuisa mieli, joka oli päässyt leviämään\nKalajoen-varren heränneeseen kansaankin, väleen oli kohdistuva\nNiskasta ja hänen puoluettaan vastaan, ei ole kummallista, varsinkin\nkun otamme huomioon, ettei hänen oppinsa, kuten ennen (III, 138-142)\nolemme nähneet, ollut vapaa yksipuolisuudesta. Samoinkuin\nRuotsalainen, oli Lagus Ylivieskassa ollessaan teroittanut\njokapäiväisen kilvoituksen tarpeellisuutta, sanoen suruttomaksi\njokaista, jolta tämä kilvoitus, Kristusta ikävöiminen, lakkaa. Tuo oli\nhänen pyhitysoppinsa ydinkohta, mutta juuri sitä hänen uskollisimmat\nystävänsä Kalajoen-varrella kaipasivat Niskasen esityksestä. He\nalkoivat nyt paljon puhua Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta ja\nlailliseen tapaan vaatia sitä itseltään ja muilta. Niskanen taas sanoi\ntuota tunnekristillisyydeksi ja tekopyhyydeksi, eksyen siten\nhalventamaan kristillisen elämän ulkonaisiakin tunnusmerkkejä. Kun\nPaavo Ruotsalaisen kiivas taistelu tekopyhyyden ilmauksia vastaan\nvanhoista ajoista oli Kalajoen heränneille tuttu, sai tuo katsantotapa\nhelposti kannatusta heidän keskuudessaan. Muuttonsa jälkeen\nPyhäjärvelle ei Lagus enää liikkunut näillä seuduin, eikä Paavo\nRuotsalainen, jonka auktoriteetti täällä, samoinkuin herännäisyyden\nmailla yleensä, loppuun asti oli muuttumaton, sairautensa takia\nsaattanut käydä heränneitten sotkuisia asioita itse tarkastamassa ja\njärjestämässä. Lauri Juhana Niskanen kyllä joskus tuli katsomaan\nserkkunsa Wilhelm Niskasen työmaita, mutta hänellä ei ollut kykyä\nestää yhä kasvavan eripuraisuuden tuhoja. Päinvastoin näyttävät hänen\nkäyntinsä lisänneen, häiriötä ja vuosi vuodelta vähentäneen sitä\nluottamusta, jota hän menneinä aikoina oli saanut osakseen Kalajoen\nheränneiltä. Tyytymättömänä hän aina palasi näiltä matkoiltaan, tuoden\nLagukselle ja Paavo Ruotsalaiselle tietoja Wilhelm Niskasen\ntoiminnasta. Eikä ollut L. J. Niskanen ainoa, joka näinä aikoina\nLagukselle ja Ruotsalaiselle moittien puhui Kalajoen-varren\nheränneistä ja heidän johtajastaan. Joukottain ilmestyi ennenpitkää\ntuommoisten viestien viejiä, mikä vikoillen yhtä, mikä toista.\n\nTällä kannalla olivat asiat jo v. 1848, vaikka Kalajoenvarren\nheränneet siihen aikaan vielä ulkonaisesti muodostivat suuren\njakamattoman joukon, jonka korvissa sana jako olisi kuulunut ylitä\nuskomattomalta kuin rumaltakin. Kuitenkin näkyy Paavo Ruotsalainen jo\nsiihen aikaan alkaneen epäillä Wilhelm Niskasen menettelytapaa ja\nopetusta, vaikka hän vielä pitikin häntä ystävällään. Todistuksena\novat seuraavat hänen viimemainitulle kesäkuussa v. 1848 kirjoittamansa\nsanat: -- \"Sen minä, hyvä ystävä, muistutan sinulle: älä käy\nherännyttä kansaa vastaan. Sinä olet jo kauvan tietänyt salaisen\nviisauden Kristuksessa, niin katso nyt tarkasti eteesi, että (sitä)\ntaidolla harjoitat vastaheränneelle kansalle yhteiseksi hyväksi, äläkä\netsi omaa parastasi, vaan katso tarkasti surulla ja murheella, mitä\nyhteiseksi hyväksi heikkojen holhoomisessa tarvitaan. Pysy Kristuksen\nopissa liikkumattomana, ei kaunistetuissa sanoissa ihmisten mielen\njälkeen, niinkuin lihallinen viisaus tahtoisi aina opettaa. Kun\nheikoille jotakin puhut, niin tiedä tarkasti, kenen edessä puhut, ja\njos pelkäät heikkouttasi, niin muista, mitä apostoli sanoo: Hänen\nvoimansa on heikossa väkevä. Tämä puhe ei salli keveämielisyyttä\nvähääkään. -- Valvo, rakas ystävä, sisällistä elämääsi, että olisit\nsovelias heikoille kanssaveljille yksinkertaista tietä ilmoittamaan.\nÄlä loukkaa itseäsi ulkokultaisiin, joita olet nähnyt kaiken\nelinaikanasi\". [Paavo Ruotsalaisen kirje Wilhelm Niskaselle 29/6 48\n(Akiander VI, 111).]\n\nVielä samana vuonna rikkoontui kokonaan Ruotsalaisen luottamus Wilhelm\nNiskaseen. Samaan aikaan alkoi hän epäillä Malmbergiakin. Kuka tai\nketkä tästä Suupohjan herännäisyyden kuuluisasta johtajasta, jonka\nsuhde sikäläisen liikkeen pappeihin ja kansaan ainakin ulkonaisesti\nvielä oli yhtä rikkoontumaton, kuin ennenkin, oli toimittanut\nepäluuloa herättäviä tietoja Nilsiään, siitä eivät näiltä ajoilta\nsäilyneet kirjalliset todistukset tiedä kertoa. Oli miten oli,\nRuotsalainen kirjoitti Malmbergille kirjeen, joka selvään ilmaisee\nhänen tulleen siilien käsitykseen, että Suupohjan liike, jonka\nyhteyteen Kalajoen heränneet W. Niskasen kautta paraikaa yhä\nlikeisemmin liittyivät, oli eksymässä väärälle uralle. Kirje kuuluu:\n\n\"-- -- Teidän omatuntonne todistaa, että niinkauvan kuin olette\nSuomessa olleet, olen minä ollut rakkaimpia ystäviänne, enkä nytkään\nole vielä unhottanut keskinäistä ystävyyttämme. Mutta, rakas ystävä,\nse on minulla teitä vastaan, että rakastatte Nikolaittain teitä ja\ntöitä. No, te mahdatte minulta kysyä: kuinka tämä on tapahtunut? Se on\ntapahtunut juuri niin, kuin Paavalin aikana Galatalaisille: maallisen\nmyötäkäymisen alla ette muista jokapäiväisessä parannuksessa mennä\nristiinnaulitun Kristuksen eteen koettelemaan uskoanne. Ja nyt tässä\ntilassa, hyvä ystävä, paljon eksyitte ja valitsitte itsellenne väärän\nprofeetan, joka teille saarnasi perustamatonta rauhaa. Ja vielä\nannoitte sille profeetalle vapaan passin saarnata virkaveljillenne, ja\nkaikki virkaveljesi ovat sen profeetan vastaanottaneet, ja sen\nprofeetan nimi on Wilhelm Niskanen. Mikä oli syy, rakas ystävä,\nettette pysyneet Pyhän raamatun ja Kristuksen sanoissa: _kavahtakaa\nteitänne vääristä profeetoista, jotka teidän tykönne tulevat lammasten\nvaatteissa?_ Miksi kadotit salaisen viisauden sisällisen tunnon, jonka\nHerra antoi sinulle monta kertaa? Tässä nyt on tuntomerkki, että\nkadotit sisällisen Jumalan tunnon: kun et joutanut maallisilta\nhimoiltasi jokapäiväisessä parannuksessa tarkasti pysymään etkä\nalentanut itseäsi Herran edessä, niin tässä oli sinulle tarpeellinen\nväärän rauhan saarnaaja. Ja sinun nimessäsi ottivat hänen kaikki papit\nvastaan niinkuin Jumalan enkelin. Teille näkyi hyvin kovaksi\njokapäiväinen lihan ristiinnaulitseminen, jota pitää uskon\nsäilyttämiseksi joka päivä tehdä. Ja siinä kovin paljon eksyitte, että\nhänelle annoitte vapaan passin muissakin seurakunnissa sitä väärää\nvalkeutta levittää. En minä tahdo kenenkään tuomari olla, mutta kaiken\nentisen rakkauden tähden näitä muistutan teille. Koetelkaa nyt oikein\nPyhän raamatun ojennusnuoran jälkeen: jos minä olen sattunut väärin\npuhumaan, niin tunnustakaa se vääräksi, mutta jos puhe on oikia, niin\ntehkää pikainen parannus. Ole, rakas ystävä, niin hyvä ja anna minulle\ntieto, onko tämä kirjoitus sinulle sovelias vai ei. Pyydä niin paljo\nkuin mahdollista on ne ihmiset, jotka tämä profeetta on pettänyt,\nsuuresti nöyryyttämisellä takaisin palajamaan. Sillä petos ei ole\nhänen yksinänsä, vaan sinunkin\". [Paavo Ruotsalaisen lähetyskirja N.\nK. Malmbergille (Akiander VI, 112-113) ilman päivämäärää.]\n\nNiinkuin ennen (III, 47-50) on kerrottu, kävi Ruotsalainen heinäkuussa\nv. 1846 viimeisen kerran Lapualla. Miten kehoittava tämä hänen\nmatkansa monessa suhteessa olikin ei vain Suupohjan heränneille, vaan\nhänelle itselleenkin, näkyy se jättäneen häneen jonkunlaista\ntyytymättömyyttä ja pelkoakin sikäläisen liikkeen tulevaisuuteen\nnähden. Hänen epäluulojaan lisäämään saapui Nilsiään lähinnä\nseuraavina vuosina kaikenkaltaisten juorujen tuojia, jotka kilvan\nsoimasivat sekä Malmbergiä että W. Niskasta väärästä opista,\nmaailmanmielisyydestä, hekumallisesta elämästä y.m. Muistokirjassaan\n\"Hengellisistä asioista\" (III, 139) kertoo viimemainittu tästä\nseuraavin sanoin:\n\n\"Herännyt kansa rakasti Malmbergiä ja Niskasta ja pitivät heitä kuin\nJumalan enkeleinä ja niinkuin Jesuksen Kristuksen, ei persoonainsa\npuolesta, vaan sen puhtaan Kristuksen opin tähden, kuin he kuulivat;\nsillä he kaikessa lihan heikkoudessa ja suuressa kärsivällisyydessä\nilmoittivat Kristuksen evankeliumia kaikille kiusatuille ja\nvaivatuille. Tätäpä nyt ei kateuden henki sietänyt, jolla on aina\nkiukku totuutta vastaan näissä tekopyhyyden ja kiiltomenon\nopettajissa, jotka perustavat uskon lihalliseen mieleen ja ajatuksen\nvoimiin Kristuksen elävän tuntemisen ja käsittämisen. Niin nämä nyt,\nkun eivät voineet sitä viisautta vastaan olla, jota Malmberg ja\nNiskanen puhuivat, kokosivat tuumansa yhteen kaikilla kavalilla\nvalheen petoksilla. Näistä Lagus oli paras ja niinkuin päämies. He\nmenivät Nilsiään kuuluisan, uskossa harjaantuneen ja heränneiltä\nuskotun Ruotsalaisen luokse, kun hän ei jaksanut enää liikkua\nkotoansa, ja sanoivat: nyt ovat heränneet suuressa vaarassa sekä\npohjan että etelän seurakunnissa.\"\n\nKuinka väritetty tämä Niskasen kertomus onkin, ilmaisee se syyn, minkä\ntähden Ruotsalainen juuri näinä aikoina kirjoitti yllämainitun\nkirjeensä Malmbergille ja miksi hän ei kauemmin tahtonut salata niitä\nepäilyksiä, jotka Suupohjassa käyntinsä aikana v. 1846 olivat\nsyntyneet hänen mielessään. V. 1848 kirjoitti hän tunnetun\nlähetyskirjansa Lapuan heränneille, joka monesta syystä on varsin\ntärkeä. Kirje kuuluu:\n\n\"Paljon terveisiä teille, rakastetut ystävät Lapuan seurakunnassa ja\nteidän hengelliselle isällenne Malmbergille ensimäiseksi ja\nerinomattain. Nuhdellen teiltä kysyn: miksi hän sallii teidän\njumalisuuden nimellä pitää jumalisia kokouksia? Toissa kesänä\nreisutessani teidän seassanne näin minä teillä silloin olleen\nkiivauden Jumalan puoleen, vaan se ei ollut taidon jälkeen. Syy\nsiihen, ettei se ollut taidon jälkeen, oli se, että te panitte\nsuuremman arvon huvitteluun ystäväin kanssakäymisessä ja\nläsnäolemisessa sillä palavuudella, jonka Herra teille herätyksessä\nantoi, mutta näissä huvituksissa menitte ohi Kristuksen. Te kysytte:\nmillä tavalla menimme sivu? Teillä oli aivoissa ja ymmärryksessä\nKristuksen tunto, mutta ette osanneetkaan Vapahtajaamme omistaa\nainoaksi auttajaksi itse kukin erittäin; vaan Kristus yksinänsä pitää\nteidän oppia omistamaan auttajaksenne, joka ei tapahdu muutoin kuin\nristin koulussa. Mutta hengellisissä huvituksissa tämä asia teiltä\njääpi kaikki tuntemattomuuteen sen syyn tähden, että te aivojen eli\njärjen uskolla, jonka te Hengen kautta olette saaneet, omistatte\nKristuksen auttajaksenne ja siitä syystä nyt ette saa Hengen\ntodistusta uskollenne. Nyt alatte itsekin nähdä tämän heikon uskonne\nhedelmät, tahi oikein sanoen, väärän uskonne. Te nyt kysytte: missä\ntilassa ja kuinka se nyt olisi mahtanut tapahtua? Se tapahtuu tällä\ntavoin: kun te vanhan tavan jälkeen tulette yhteen hengellisten\nkokousten nimellä, niin teillä nyt ei enää ole kristillistä rakkautta\ntoinen toistenne kärsimisessä; te alatte punnita toistenne lahjoja,\nkuinka suuret ne ovat, ja niin teillä ei ole valoa eikä voimaa\nauttamaan Kristuksen hengellisen ruumiin katkenneita jäseniä\nevankeliumin armolla sijalleen jälleen, niinkuin apostoli käskee; vaan\nte olette mielessänne kiivenneet ylemmäksi kuin uskonne luonto myöntää\nettekä ole totelleet apostoli Jaakopin neuvoa, joka sanoo: älkää,\nrakkaat veljet, pyytäkö jokainen opettajana olla. No, te tahtoisitte\ntaas minulta kysyä: mikä tässä nyt on tehtävä, koska ei entinen auta?\nMinä vastaan, hyvät ystävät, suuressa rakkaudessa lyhykäisesti, mitä\napostoli kirjottaa muutamalle seurakunnalle: koetelkaa itseänne,\noletteko uskossa, kokekaa itseänne: taikka ettekö tunne itseänne, että\nJesus Kristus on teissä? Jos nyt teistä joku luulisi itseänsä toisia\noppineemmaksi, niin koetelkoon itseänsä kaikkinäkevän Vapahtajan\nedessä: onko minulla lapsen oikeutta vai ei sen Herran tykönä? Ja jos\njoku koetellessaan sen luulisi olevan itsellänsä ymmärryksen uskon\nkautta, niin tietäköön, että Jumalan järjestys vaatii tässä kohdassa\nPyhän hengen todistusta, että tuo nyt on tosi; josta apostoli sanoo:\njolla ei ole Kristuksen henkeä, ei se ole hänen omansa. Jos nyt\ntahdotte vaaraa välttää, niin jättäkää pois pikaisesti suuret\nkokoukset tällä vaarallisella ajalla. Siinä on kyllä kokousten sijaan,\njos menette likimmäisen lähimmäisen tykö itsekukin, joka on kiusattu.\nJa jos silloin sattuisi useampikin tulemaan yhteen, niin ei se olisi\nniin vahingollista. --. Jos tämä neuvo ei teille kelpaa, niin\nnäyttäkää hyvällä suosiolla erehdykseni. Ja se erehdys pitää teidän\nPyhän raamatun sanoilla vahvistaman, muutoin en minä tottele\".\n\nPersoonallista kristillisyyttä oli herännäisyys kutsuttu Suomen\nSiionissa julistamaan, joukkojen ylimalkaiseen jumalisuuteen se ei\nsaanut tyytyä. Jos kukaan, oli Paavo Ruotsalainen asettunut tälle\nkannalle. Sille katsantotavalle pysyi hän uskollisena loppuun asti.\nSitä hän tässäkin kirjeessä painostamalla painostaa. Herännäisyys\nolisi poikkeuksena kaikista elävähenkisistä uskonnollisista\nliikkeistä, jollei penseyden vaara olisi ollut sitä väijymässä\nmyötäkäymisen päivinä. Nämä päivät olivat nyt sille joutuneet. Moni\nunohti Pyhän hengen sisällisen todistuksen etsimistä omalle\nkohdalleen, tyytyen ennen saamiinsa armonlahjoihin ja siihen, että hän\nkuului heränneitten joukkoon ja sai sen kera ihailla etevien\njohtomiesten voimallisia seurapuheita. Iloittiin veljesrakkaudesta,\njoka varsinkin suurissa, tiheään uudistuvissa pidoissa esiintyi niin\nnähtävässä, maailmankin huomiota herättävässä muodossa, eikä\nkäytännössä aina muistettu, että veljesrakkauden säilymisen ja\nlisääntymisen ehtona on elämänyhteys Kristuksen kanssa. Kaipuulla\nmuisteli moni vakava herännyt menneiden aikojen elävää synnintuntoa ja\nsitä Herran pelvon henkeä, joka silloin oli nähtävänä heränneitten\nsekä julkisessa että yksityisessä elämässä, mutta oman sydämen\nkylmentynyt rakkaus esti korjaamasta Josefin vahinkoa. Vallalle pääsi\nvikoilemisen ja tuomitsemisen henki. Ei ryhdytä korjaamaan ja\nrakentamaan, vaan repimään ja hävittämään. Seisomme herännäisyyden\nhistorian kovimman murrosajan kynnyksellä, hämmästyen kysyen: onko\nmahdollista, että muutama vuosi vain on voinut kaikki muuttaa?\n\nHeinäkuun 6 p:nä v. 1849 kokoontui Nivalan Niskakosken taloon paljon\nheränneitä. Vietettiin talon vanhimman pojan häitä, [Nivalan\nkirkonarkisto.] ja tähän tilaisuuteen oli Wilhelm Niskanen kutsunut\nvieraita ei vain lähiseuduilta, vaan Suupohjastakin ja Savosta.\nSaapuneista merkkivieraista mainittakoon Kimon tehtaan omistaja Otto\nv. Essen, Antti Helander Munsalasta, N. K. Malmberg, W. Österbladh, F.\nP. Kemell Lappajärveltä. Niin kauas oli Wilhelm Niskasen maine\npohjoiseenkin levinnyt, että vieraita tuli Oulusta, Torniosta vieläpä\nLapistakin. Sitä suurempaa huomiota herättää se, ettei Lagus, L. J.\nNiskanen eikä kukaan muukaan Savon puolen heränneistä ollut kutsua\nnoudattanut. Merkille on niinikään pantava, etteivät esim. K. J.\nEngelberg lähelläolevasta Pulkkilasta eikä H. Schwartzberg, jota ei\noltu totuttu kaipaamaan heränneitten merkkikokouksista ja joka vielä\npari vuotta aikasemmin oli näiden seutujen heränneitten ehkä eniten\nsuosittu pappi, ollut tässä tilaisuudessa saapuvilla. Viimemainittu\noli kyllä v. 1847 [Paimenmuisto.] muuttanut Säräisniemelle, mutta\nmatkan pituus ei estänyt häntä tulemasta, vaan aivan toiset syyt.\nSamoinkuin Engelberg ja Lagus, oli Schwartzbergkin niihin määrin\nloukkaantunut Niskaseen, että hänkin pysytteli kotona. Samasta syystä\nei L. J. Niskanenkaan eivätkä muut savolaiset saapuneet tilaisuuteen.\nJaon hengen tuhotöitä näkyy jo selvästi, vaikkei asiasta vielä\nyleisemmin puhuta. Mitä Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen\nherännäisyyteen tulee, oli kysymyksessä oleva perhejuhla W. Niskasen\nkodissa viimeinen tilaisuus, jossa heränneet jakamattomana joukkona\nolivat koossa. Ei tiedetä, että etäämmältä saapuneet vieraatkaan\nolisivat olleet tyytymättömiä Niskasen sanankuulijoihin. Juhlaa kesti\npari päivää. Seurat pidettiin taivasalla. Puhujina esiintyivät\nuseimmin Malmberg ja A. Helander. Tilaisuudessa vallitsi hyvä sopu,\njos kohta raskas mieliala muutamissa seurapuheissa ilmaisi ainakin\npappien tunteneen, ettei kaikki ollut, niinkuin ennen. [Kert. Wilh.\nNiskasen pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.]\n\nJos Lagus, samoinkuin Schwartzbergkin, olikin loukkaantunut Niskaseen,\najatteli hän ystävyydellä Malmbergiä. Turhaan odotettuaan tätä vanhaa\nasetoveriaan luoksensa Niskakosken häistä, kirjoitti hän hänelle kaksi\nkirjettä saamatta niihin vastausta. Näihin aikoihin, elok. 6 p:nä,\nkuoli Laguksen toinen vaimo, sairastettuaan kovaa ja tuskallista\ntautia. Malmbergin vaitiolo koski häneen sentähden sitä raskaammin.\nLokakuussa 1849 kirjoitti Lagus kolmannen kirjeen, jossa hän,\nkerrottuaan vaimonsa kuolemasta, muun ohessa lausuu:\n\n\"Olen sairas, sairaina ovat lapseni ja sitäpaitsi painavat minua\nmonivuotiset, sotkuset raha-asiani, niin että voit ymmärtää, millainen\nasemani on. Koska olet tosi ystäväni, joka kaukaisista ajoista asti\nolet kokenut kanssani yhteistä iloa ja surua, et voi muuta kuin iloita\nsiitä ristin runsaudesta, minkä minun kohdallani huomaat, ja\nvarmaankin toivot sydämestäsi näiden kärsimysten pakottavan minua\nsuurempaan huolellisuuteen alituisessa taistelussa Jumalan\nijankaikkisen valtakunnan puolesta. Olen kuitenkin jo aikoja sitten\nitseeni nähden huomannut, että kaikki välikappaleet, jotka Armahtaja\non käyttänyt pitääkseen minut elämän kaltaisella tiellä\nkevytmielisyyteni ja ulkonaisten, hyvinkin vähäpätöisten tapahtumain\nkautta, käyvät turhiksi eivätkä auta, jollen harjoita koko\nparannusasiani alituista uudistamista enkä polje aatamiani jalkojeni\nalle, tarkkaan huomaten penseyden ruosteen, joka tahtoo imeä kaiken\nelämän sielustani. Olen kokenut, että puuttuva uskollisuus tässä\nsuhteessa huomaamatta johtaa tuohon hienoon suruttomuuteen, joka\nhäpeemättä toimii hengellisissä asioissa, vaikka todellinen elämä\nonkin sammunut. Tämä sivumennen. Et voi uskoa, kuinka suurella\nkaipuulla odotin sinua tänne, saatuani kuulla, että olit Nivalassa.\nUsein istuin porstuassani, katsellen tiellepäin ja lapsen tavoin\nodottaen saavani nähdä sinun tulevan. Kallis olisi tulosi tänne\nsilloisissa kärsimyksissäni ollut, ja hyvin kipeästi koski minuun, kun\nen enää voinut sinua odottaakaan. -- Kaikissa ulkonaisissa ja\nsisällisissä kärsimyksissäni olen iloinnut sitä, ettei perkele ole\nsaanut sydämeeni istutetuksi mitään karvasta juurta niitä vastaan,\njotka vilpittömästi rakastavat Herraa, vaikka paljon hajoittamisen\nhenkeä näinä aikoina on liikkeellä. Toivon päinvastoin, että minulle\nsuotaisiin tilaisuutta tulla sinua ja muita ystäviä tervehtimään,\nmutta terveyteni kun on niin vaihteleva, en vielä voi tässä asiassa\nmitään varmuudella luvata. Jos voit, niin tule sinä tänne. Siinä\ntapauksessa saattaisin sinut takaisin ja tekisin hyvästijättömatkan\nnoille rakkaille seuduille. Jos kirjevaihtomme jälleen pääsisi alkuun,\nsaattaisimme tästä kirjallisesti sopia. Mutta kylläpä on sinun kynäsi\ntarttunut mustepulloon, jos minunkin. Mutta elävä veljenrakkaus\nsydämissämme todistakoon Jumalan, ihmisten ja perkeleitten edessä,\nettä janoomme Herran Kristuksen verta ja että olemme _hänen_\nopetuslapsensa, joka on antanut meille rakkauden käskyn. -- -- Muista,\nettä tämä on kolmas kirje, jonka olen sinulle kirjoittanut vastausta\nsaamatta. Älä sentähden anna perkeleen kauan minua lyödä (sillä hän\nelää), vaan kirjoita edes muutama rivi\".\n\nLaguksen kirje on päivätty lokakuun 12 p:nä. Malmberg vastasi siihen\nheti. Tehtyään lyhyesti selkoa muutamasta kirjalähetyksestä, hän\nkirjoittaa: \"Mikä on syynä tähän kestävään salamurhaan meidän\nvälillämme? Toinen tieto toisensa perästä saapuu sieltä sinulta ja\nSchwartzbergilta järjellisyydestämme, maailmankaltaisuudestamme,\nhekumallisuudestamme, maailmanrakkaudestamme, itsevanhurskaudestamme,\njokapäiväisen parannuksen puutteesta y.m., y.m. Hyvä olisi saada\ntietää, oletteko ulkoa- vai sisältäpäin saaneet tämän tiedon meistä.\nEttehän ole vaivanneet itseänne tulemalla tänne meitä puhuttelemaan ja\ntutkimaan oppiamme ja elämäämme. Olette vain tavanneet muutamia maita\nkiertäviä juoruakkoja täältä, joita olette pitäneet koko seutumme\nedustajina. He ovat täällä saaneet nimensä niinkuin teiltäkin; mutta\nmiksei saa se, joka tekee syntiä, yksin kuolla? Täytyykö koko seudun\nkansan, jonka Herra on kutsunut parannukseen ja uskoon,\nkaikenkaltaisten syytösten kautta, joita tehdään vaitiolon\nlupauksella, sortua epäilyksiin, orjuuteen ja epäuskoon? Rakkaat\nystävät! Oletteko jo niin voimallisia kristittyjä, että vuosikausia\nsaatatte huutaa eksyneestä veljestä kuuntelematta, mitä hän itse sanoo\nviastansa? Ja jos me olemme ohdakkeita, niin antakaa rikkaruohon\nkasvaa elonpäivään. Kernaasti olisin aikoja sitten käynyt luonasi,\nmutta minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen. Kuitenkin voin sinulle\nnyt tunnustaa, että meillä yltäkyllin on kaikkia niitä tavaroita,\njoista meitä syytätte. Tämän tunnemme ja tiedämme kyllä kokemuksesta,\nvaikkemme pääsuuntaan nähden vielä ole ruvenneet niiden orjiksi emmekä\nilolla ja mieltymyksellä, emme vastenmielisyydelläkään tahallamme\nantaneet niiden estää meitä käymästä armonistuimella. Emme ole\nkoonneet itsellemme suuria varastoja, emme sieltä emmekä täältä, niin\nettä kyllä jaksamme suoda kenelle hyvänsä etuoikeutta Jumalan\nvaltakuntaan. Mutta älkää kuitenkaan maailman tavoin tuomitko\ntutkimatta älkääkä yksityisten asiain tähden arvostelko kokonaisuutta.\nVeli Lagus, jos saatte armon, tulette pelastetuiksi, jos ette saa,\njoudutte hukkaan. Niin mekin. Lakatkaamme sentähden ajoissa\nriitelemästä matkalla. Sinä ja minä olemme olleet ystäviä, likeisiä ja\ntodellisia ystäviä. Olemme sitä vieläkin, jos kohta emme tunne\ntoisiamme. Tiedän, että ystävyytemme näinä aikoina on kuin\nhuorintekijän ja porton, jotka kauvan ovat tehneet parannusta ja\nepäilleet toinen toistaan niistä näistä, ollessaan erillään\ntoisistaan, mutta jotka tavatessaan toisensa, jälleen lankeevat\nentisiin synteihinsä. Niin mekin, jos tavattaisiin, olisimme samat\nystävät kuin ennenkin. Sinuakin haitannee epäusko tässä kohden, joka\nei ole kummallista. Mutta synnyttäkööt ennakkoluulot ukkosta\ntavatessamme. Tiedämmehän ukkosen aina tuottavan enemmän hyötyä kuin\nvahinkoa; se tavallisesti puhdistaa ilman. Toivon, ettei ukkonen minun\npuoleltani kauan kestä, sillä minä en jaksa tahtoa selvittää järkeni\nkaikkea roskaa. Jääköön kaikki, mikä ollut on, Jumalan väkevän käden\nalle. Hän nöyryyttää meitä ja on meitä aikanansa ylentävä\".\n[Yllämainitut Laguksen ja Malmbergin kirjeet, 12/10 49 ja 17/10 49,\nomistaa Wilh. Malmivaara.]\n\nIlmeistä on, että Malmberg samaan aikaan, kuin hän sai Laguksen\nkirjeen ja siihen vastasi, oli saanut uusia todistuksia niistä\n\"salamurhayrityksistä\", joiden esineenä heidän ystävyytensä ja\nheränneitten veljesrakkaus yleensä oli. Juorujen ja panettelujen\nviejien luku lisääntymistään lisääntyi, epäluulon siemeniä\nkylvämistään kylvettiin. Ja hämmästyttävän nopeasti itivät nämä\nsiemenet kaikkialla. Ei kukaan estänyt, tahi oikeammin: ei kukaan\nnäytä sitä yrittäneenkään. Valitettavasti jäivät Laguksen ja\nMalmbergin tuumat tavata toisensa sikseen, ja vielä vähemmän näkyvät\nmuut ajatelleen veljellistä neuvottelua uhkaavan eripuraisuuden\nehkäisemiseksi. Sensijaan tapahtui siellä täällä yksityisiä\nväittelyjä, joiden kautta välit Niskasen suunnan edustajain ja muiden\nheränneitten välillä vain pahenivat. Niinpä esim. Schwartzberg, joka\nnäihin aikoihin Säräisniemeltä kävi entisiä työmaitaan tervehtimässä,\nkiivaasti kävi Niskasen kimppuun Sievin Kiviniemessä pidetyissä\nsuurissa ristiäisissä, jossa tilaisuudessa paljon herännyttä kansaa\noli koolla. Huomatuimmat vieraat sekä kummit söivät eri huoneessa.\nTäällä lausui Schwartzberg Niskaselle: \"Sinulla ei ole puhdas oppi,\nsinä kiellät kolmannen uskonkappaleen. Vedät ihmisiä puoleesi. Ei\nJohannes niin tehnyt, vaan hän veti heitä Kristuksen tykö. Saarnaa\nsinäkin ihmiset pois luotasi Kristuksen tykö\". Sitäpaitsi nuhteli hän\nNiskasta tämän \"komeasta ajamisesta maalatuissa kärryissä\", sanoen\nhänen kansalta vaativan \"kunnioittavaa palvelusta sekä pitopaikoissa\nherkullista ruokaa\". Varsinkin Sievissä oli Schwartzbergin maine\nsuuri. Sikäläinen herännyt kansa, jota hän oli ollut erinomaisen\nlikellä, rakasti häntä ja piti häntä suuressa arvossa. Niskanen tiesi\nsen eikä siitä syystä ruvennut väittelemään. Hän vain lausui: \"Et\nvohlaakaan antanut minulle iloitakseni ystävieni kanssa\". Nämä sanat\ntekivät etenkin vastaheränneisiin lähtemättömän vaikutuksen. Selitys\non seuraava.\n\nNiinkuin ennen on huomautettu, olivat Lagus, Schwartzberg y.m.\nloukkaantuneet siitä huolimattomasta, kansan silloisen alhaisen\nsivistyksen tähden monesti raaoissa tavoissa ilmenevästä\nesiintymisestä, joka heränneitten suurissa joukoissa siellä täällä\ntuli näkyviin. Vainojen aikoina olivat maailman viha ja siitä johtuvat\nahdingot painaneet heihin ulkonaisenkin nöyryyden ja hiljaisen\nkärsivällisyyden leiman. Ulkonaiset olosuhteet eivät enää olleet\npakottamassa tuohon varovaiseen arkuuteen, jonka alituisena huolena\noli, ollut, ettei laittajille moitteen syytä annettaisi. Heränneitten\nkäytös tuli vapaammaksi, rohkeammaksi samassa määrässä, kuin heidän\njoukkonsa kasvoivat. Että tuon rakkauden takana usein piileili\nylimielisyyttä ja suruttomuuttakin, on siksi inhimillistä, ettei se\nselitystä kaipaa. Mutta varma on toiselta puolen myöskin, että juuri\nnoissa vasta heränneissä löytyi paljon Herran työtä, jota ei kukaan\nkarkean ulkomuodon takia ollut oikeutettu halveksien arvostelemaan. Ei\npuutteellinen uskonnollinen tieto eikä vaillinainen hengellinen\nkokemus saaneet sulkea heitä pois sen Herran opetuslapsista, joka\nkäskee \"heikkouskoista korjaamaan\". He olivat kasvatettavat\n\"kurituksessa ja Herran nuhteessa\", se on totta, mutta samalla sillä\n\"rakkaudella, joka kaikki uskoo, kaikki toivoo, kaikki kärsii\". Jos\nNiskanen ei tarpeeksi teroittanut tuon Jumalan sanan ensimainittua\nkohtaa, niin salautui veljesrakkauden kylmetessä hänen vastustajiltaan\nsaman Jumalan sanan viimemainittu vaatimus. \"Vanhemman veljen\"\nsanoilla \"et antanut minulle vohlaakaan iloitakseni ystävieni kanssa\"\ntarkoitti Niskanen monessa vallalle päässyttä taipumusta ylimielisesti\narvostella heikkojen ja vikoihin sortuneitten tilaa. Hänen sanansa\nmerkitsevät: se oli teidän tunnuslauseenne. Toiselta puolen sisälsivät\nSchwartzbergin Niskaselle lausumat sanat paljon oikeutettua ja tärkeää\nvaroitusta ja varteenotettavaa neuvoa. Mutta kummankin huomautukset\nkärjistyivät moitteeksi, joka ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan,\nvaan päinvastoin. Erimielisyys vain lisääntyi ja kävi vuosi vuodelta\nyhä katkerammaksi. [Kert. Kaisa Liisa Ruuttila v. m. Sievissä.]\n\nMissä määrässä Malmberg jo 1840-luvun viime vuosina oli Niskasen\nvastustajien epäluulon esineenä, on vaikea sanoa. Hänen maineensa oli\nsiksi suuri ja henkinen voimansa siksi valtaava, ettei kukaan\nuskaltanut hänestä moittien puhua kuin kuiskaten vain, vielä vähemmän\nasettua häntä vastustamaan. Mutta varma on, että ainakin muutamat\nhänen virkaveljistään jo tähän aikaan keskenään häntä salaa\nmoittienkin arvostelivat. Eikä käy kieltäminen, että Malmberg\nvarsinkin yhdessä suhteessa itse antoi siihen syytä. Tarkoitamme hänen\nyhä rohkeammaksi käynyttä väkijuomien käyttöä. Olemme monesti ennen\nhuomauttaneet Paavo Ruotsalaisen katsantotavasta sekä heränneitten\nhänen tavattoman auktoriteettinsa vaikuttamasta leväperäisyydestä\ntähän syntiin nähden. Teroitamme sitä vieläkin, huomauttamalla että\nMalmbergin niskoille on laskettu milt'ei kaikki, mitä herännäisyys\ntässä suhteessa on rikkonut. Puolueettomaan arvosteluun kuuluu\nniinikään, että tuo kaikkien miltei jumaloima johtaja edellä muiden\noli kiusattu ylimielisyyteen ja siihen varomattomaan varmuuteen, johon\nsielunvihollinen aina tulisimmat nuolensa tähtää. Asian valaisemiseksi\nlainaamme tähän seuraavat erään sen ajan heränneen papin [J. J. Rahm\n(kert. J. Schwartzberg).] sanat: \"Suurista seuroista tultuani, missä\nharras kuulijakunta tuhansin silmin riippui huulissani, tunsin monesti\nhalua aika ryypyllä rauhoittaa hermostoani. Mitä kiusauksia mahtoikaan\nMalmberg tässä suhteessa tuntea, hän kun oli kuin riihessä aamusta\niltaan?\" Suuren miehen viat näkyvät kauvemmas kuin tavallisten\nihmisten. Historia ei saa niitä salata eikä lieventäen vähentää. Mutta\njos esityksestä puuttuu se ymmärtämys ja myötätuntoisuus, jota\nsemmoisen miehen muisto on oikeutettu osakseen saamaan, ei se ole\nhistoriaa, vaan halpaa vikoilemista. Tätä on Malmberg niin suuressa\nmäärässä osakseen saanut, että on aika historian valossa tarkastaa\nsitäkin puolta hänen elämästään. On synkkiä varjoja tuossa hänen\nelämänsä varhain joutuneessa syysajassa, mutta näiden varjojenkin läpi\nkuultaa sen Herran armo, jonka julistamiselle tuo saarnaaja suuri\nvoimansa ja lahjansa uhrasi.\n\nTammikuussa 1849 saapuivat Malmberg, F. O. Durchman, Lauri Stenbäck,\nA. O. Törnudd, Alfr. Kihlman, Jos. Grönberg, K. K. von Essen y.m.\nperheineen F. H. Bergrothin luo Keuruulle, sieltä jatkaaksensa matkaa\nKuopion markkinoille. Tavallisuuden mukaan tarjottiin vieraille totia.\nSyntyi väittelyä, joka lasien ääressä kiihtyi kiivaaksi. Malmberg joi\nliiaksi ja kiivastui. Seurauksena oli, ettei hän seurannutkaan\nmatkakumppaniaan Kuopioon, vaan jäi Keuruulle, vaikka hänen\nvaimonsakin jatkoi matkaa määräpaikkaan. Paavon luona Nilsiässä\nmatkustajat silminnähtävästi eivät käyneet, sillä he viipyivät\nmatkallaan kaikkiaan vain 9 päivää. Varma on myöskin, etteivät he\nhäntä Kuopiossakaan tavanneet, ukko kun oli sairaana eikä siihen\naikaan enää kotoa mihinkään matkustanut. J. I. Berghin kanssa\nneuvottelivat matkustajat sen sijaan Wilhelm Niskasen vaikutuksesta,\neikä Malmbergkaan jäänyt moitteesta osattomaksi. [F. H. Bergrothin\nalmanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd y.m.] Ettei tämä matka\nkuitenkaan saanut aikaan suurempaa häiriötä herännäisyyden vaiheissa,\nsen huomaamme Malmbergin vastauksesta Berghin hänelle pari kuukautta\nmyöhemmin kirjoittamaan kirjeeseen, jonka mukana viimemainittu oli\nlähettänyt ystävällisen kirjeen Ruotsalaiseltakin. Malmberg kirjoitti:\n\"Viime kirjeesi, jonka mukana oli ukon kirje sekä tieto hänen\nsairaudestaan, sain viime postissa. Kipeästi koski meihin täällä tieto\nsiitä, että tuo enemmän kuin paljon rakastamamme ukko pian jättää\nmeidät, ehkä jo onkin jättänyt. Hyvä on, että hän on saanut elää näin\nkauan. Olemme kuulleet niin monesta Herran ihmeestä hänen kauttansa,\nettä syy on kokonaan meidän, jollemme tahdo pyrkiä Herran eteen. Aika\non näyttävä, millainen ukon, tuon suuren Jumalan aseen oppilas\nitsekukin meistä on ollut. Oppikaamme jokapäiväisen sisällisen ristin\nkoulussa nöyrtymään, jotta ei Jumalan tarvitsisi kutsumustamme katua.\nSiten voimme myöskin veljellisesti aina pestä toistemme jalkoja. Jos\nHerra Kristus pysyy meille tuttuna, niin me kyllä joka päivä kannamme\nristiämme ja seuraamme Häntä. Olitte markkinoilla paljon puhuneet\nitsevanhurskautemme hommista. Totta kyllä on, että meillä on paljon\nsitäkin tavaraa, mutta ei se meille huvitusta tuota emmekä koeta\nketään sinnepäin neuvoa. Siihen kokemukseen olen tullut, etten enää\nvoi pitää itseäni varmaan turvattuna ainoaltakaan synniltä; mutta sen\norjaksi en kuitenkaan aijo sortua. Niin on myöskin laita\nitsevanhurskauteni hommiin nähden. Sentähden uskon myös, että te\nsiellä ja me täällä aivan hyvästi voimme olla veljiä. Onhan meillä\nsamat kärsimykset ja sama armo omistettavana. -- Tervehdi sikäläisiä\nystäviä. Jos ukko vielä elää, niin tervehdi häntä minun puolestani\nsanomattomasti. Herra armahtakoon meitä tänä levottomana aikana!\"\n[Malmbergin kirje J. I. Berghille 17/3 49, omistaa Wilh. Malmivaara.]\n\nMitään sanottavia häiriöitä Malmbergin ja hänen lankonsa F. H.\nBergrothin välillä ei edellisen yllämainittu käynti Keuruulla\ntammikuussa 1849 näy aikaan saaneen. Kaikki Suupohjan heränneet papit\nolivat niinikään, ainakin ulkonaisesti, samassa suhteessa Malmbergiin,\nkuin ennenkin. Suuria kokouksia pidettiin Suupohjassa yhä edelleen\nja yhtä usein kuin ennenkin saapuivat näihin tilaisuuksiin\nF. H. Bergroth ja hänen veljensä B. K. Bergroth sekä muita heränneitä\npappeja etelästä. Semmoinen tilaisuus olivat esim. v. Essenin\nvirkaanasettajaiset Ylihärmässä heinäkuun 1 p:nä 1849. Malmberg, A. O.\nTörnudd, Alfr. Kihlman y.m. kävivät Keuruulla elokuussa; vuoden\nlopussa saapui J. I. Bergh perheineen, F. H. Bergrothin y.m. seurassa\nSuupohjaan, oleskellen paljon Malmbergin kodissa. Yksi asiakirja tältä\nvuodelta kuitenkin löytyy, joka selvästi todistaa, että Suupohjasta\noli Paavo Ruotsalaiselle lähetetty epäedullisia tietoja Malmbergista.\nSe seikka, että tämä asiakirjan kopia on löydetty J. F. Berghin\nkirjekokoelmasta ja että sen alkuansa on omistanut luutnantti K. A.\nColliander Valkealassa, näkyy viittaavan siihen, että siinä käsitelty\nasia oli puheenaineena laajoissa piireissä. Tarkoitamme Ruotsalaisen\nMalmbergille kirjoittamaa, joulukuun 9 p:nä päivättyä kirjettä. Se\nkuuluu: \"Paljon terveisiä rakastettu ystävä Herrassa, kirkkoherra\nLapualla Malmberg! Muistan muinaiset ajat, koska Herran hengestä olit\nsyntynyt niinkuin lapsi. Silloin Herra teitä nöyryytti voimallisella,\nväkevällä käsivarrellaan. Nyt en ole moneen aikaan saanut selvää\ntietoa, kuinka nyt voitte sielun ja ruumiin puolesta, vaikken olisi\nvelkapää halvan säätyni tähden sitä vaatimaankaan. Vaan se entinen\nystävyys sitä vaatii minulta. Nyt tahtoisin minä, rakas ystävä, teiltä\nsuurimmassa alamaisuudessa kysyä, oletteko jo opin kautta epäuskon\npauloista irti päässyt? Nyt teen minä kohta toisen kysymyksen teidän\nomantuntonne päälle. Te olette vanhin kristitty säädyssänne sillä\npuolen. Oletko nyt siveyden hengellä koetellut niitä, jotka ovat teitä\nheikommat, kuinka he voivat, joiden nimet tiedät itse? Oletko tarkasti\nkatsonut kanssaveljistäsi raamatun jälkeen, ettei joku karvas juuri\nheistä kasvaisi, ettei heistä joku erehtyisi ja eripuraisuus saisi\nteidän virkaveljienne välillä sijaa. Muista, rakas ystävä, vapahtajan\nsanoja: joka teidän seassanne tahtoo olla suurin, se olkoon niinkuin\nnuorin, joka muita palvelee. Älä, rakas ystävä, heikkoutesi tähden\nsekoita itseäsi orjuuden ikeeseen, joka epäuskon synnyttää. Ja niin\npaljon kuin mahdollista on varoita heikkoa rouvaasi, ettei hän enää\nepäuskon pauloihin tulisi kiedotuksi niin kovasti kuin ennen. Ja sitä\npyytäisin minä nyt, rakas ystävä, että heikoilta virkaveljiltäsi\nkysyisit rohkeasti evankeliumin vapaudessa, mitä he voivat; sillä\nsaatanalla on suuri kateus teidän säätyänne vastaan, niin ettei hän\nsoisi teitä kahta ihmistä yksimielisiksi. -- Heikkouteni nyt käypi\nkovasti päälleni; minulla taitaa maailmassa olla kuka tiesi viimeiset\nhetket, vaikkei Herra viisaudessaan ole hyväksi nähnyt antaa vuosia ja\nhetkiä tietää, koska se tapahtuu. En ole minä, rakas ystävä,\nuskonsankari, vaan siitä on minulla vissi tieto, että minun\nlunastajani vielä elää. Ole nyt, rakas ystävä, hyvä ja sano paljon\nterveisiä heikon vanhuuteni ijän puolesta kaikille ystävilleni joka\nsäädystä. Jää hyvästi nyt tällä kertaa.\" [Ruotsalaisen yllämainittu\nkirje Malmbergille 9/12 49 (J. F. Berghin kirjekokoelmaan kuuluva\nkopia, jonka reunaan tämä on kirjoittanut \"omistaa K. A.\nColliander.\")]\n\nVarsinkin kun ottaa huomioon, että tämä kirje ilmeisesti johtui\nRuotsalaiselle Malmbergiä vastaan tuoduista kanteista, näkee selvästi,\nkuinka likeiset heidän välinsä olivat olleet. Suurta huomiota\nansaitsee myöskin se, että Ruotsalainen kaikkien tätä hänen ystäväänsä\nvastaan tehtyjen syytösten uhalla kaukaakin näki, että nämä syytökset\nsuureksi osaksi aiheutuivat kateudesta. Mutta ainakin ulkonaisesti\nsäilyi vielä sopu Malmbergin ja Suupohjan muiden pappien välillä.\nNiinpä esim. lokakuussa 1850 vietettiin Keuruulla F. H. Bergrothin\npalvelijan häitä, ja tähän tilaisuuteen kutsui viimemainittu hän sanoo\nsitä \"hyvin hupaiseksi\" -- paitsi F. O. Durchmania, A. W. Ingmania\ny.m. Myöskin Malmbergin sekä \"suuren joukon talonpoikia\" Suupohjasta.\n[F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.] Wilhelm Niskasen suhde\nKeski- ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Savon puolen pappeihin, samoinkuin\nL. J. Niskaseen ja Paavo Ruotsalaiseen kävi sitävastoin yhä\nhuonommaksi. Helmikuussa 1850 kirjoittaa Malmberg tämän johdosta J. T.\nBerghille:\n\n\"Wilhelm Niskasesta kirjoitat kummallisesti. Sanot hänen kieltävän\nkuolleitten ylösnousemisen ja viimeisen yleisen tuomion sekä väität\nukko Paavon ja koko Pohjois-Pohjanmaan sentähden pitävän häntä vääränä\nprofeettana. Mitä tuohon hänen kieltämiseensä tulee, niin tiedän sen\nolevan ilmeisen valheen. Olen kyllä kuullut hänen kummalliset tuumansa\nnäistä asioista, mutta olen ne jättänyt hänen omaksi asiakseen,\netenkin koska ne eivät vähimmässäkään määrässä järkytä uskon\nperustusta eivätkä uskoa ja sen harjoitusta. En luullut saavani seuloa\nhyttysiä ja aikaansaada häiriötä semmoisesta, joka ei ole oleellisen\ntärkeää. Tuo väitteesi, että koko Pohjois-Pohjanmaa pitää häntä\nvääränä profeettana, on niinikään kummallinen. Jos Lagus,\nSchwartzberg, Engelberg ja joku seppä niillä seuduilla sekä muut\ntuonkaltaiset järjelliset kerettiläis-mestarit pitävät häntä\nsemmoisena, niin tahtoisin tietää, ovatko he sitten Jumalan\nseurakunta. Ratkaistakoon tämä kaikki julkisessa kokouksessa eikä\nsyrjäiskuilla ja miestä kuulematta. Että ukko (Ruotsalainen), joka\ntuntee kavalan ihmissydämen syvyydet sekä kuulee toisen kertomuksen\ntoisensa perästä, epäilee Wilhelmiä, ennenkuin hän jälleen hänet\ntapaa, ei ole kummallista. Suureksi osaksi olette te sielläpäin\nminusta kolmannen ja neljännen vuosisatojen kristittyjen kaltaisia,\njoista elämä poistui ja jotka vain riitelivät opista. Sanalla\n'sielläpäin' en tarkoita muita, kuin Lagusta, Schwartzbergia,\nEngelbergiä, Juhana Niskasta ja muuatta Arosta Kiuruvedellä, jotka\novat erinomaisen alttiita toimittamaan tietoja ukolle. Kyllä minusta\nmeidän jokaisen jo olisi aika alkaa pestä toistemme jalkoja. Jollemme\nsitä tee, käy auttamattomasti hullusti\". -- Malmbergiä ei Paavo tähän\naikaan näy epäilleen. Sitä todistavat yllämainitun kirjeen loppusanat:\n\"Ukko Paavon hellä rakkaus tuottaa minulle ylenmäärin suurta iloa. Hän\non tehnyt minulle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi\ntoiselle tehdä. Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä\nuskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. Tästä on hän\npalkan saava. Jos hänet vielä täällä armonajassa tapaan, pidän sitä\nsuurimpana juhlanani, mutta jollen häntä tapaa, koetan muistaa häntä,\njoka on minulle Jumalan sanaa saarnannut, sekä seurata hänen uskoaan\".\n[Malmbergin kirje J. I. Berghille 11/2 50 (omistaa Wilh. Malmivaara.)]\n\nWilhelm Niskasen kiivain vastustaja näinä aikoina oli Lagus. Pysyen\nedelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla ja terottaen ehkä\nvielä useammin kuin tämä kristityn sisällisen elämän tuntomerkkejä,\narveli hän heränneitten vieraantumistaan vieraantuvan tästä\nkatsantotavasta ja siten syöksyvän mitä suurimpaan vaaraan. Nyt,\nsamoinkuin hedbergiläisenkin riidan aikana, esiintyi hän\nsuvaitsemattoman kiivaasti kaikkia toisinajattelevia vastaan, ja tämä\nhänen puhdasoppisuuden intonsa tekee hänet kykenemättömäksi estämään\nsitä hajoittamistyötä, jota sielunvihollinen oli alottanut Pohjanmaan\nherännäisyyden riveissä. Inhimillisesti puhuen ei voi kyllin\nsurkutella sitä, että Lagus ja Malmberg, jotka loppuun asti pysyivät\nherännäisyydelle uskollisina, vieraantumistaan vieraantuivat\ntoisistansa. Toisiaan täydentämään olivat he kutsutut, ja\nherännäisyyden aikaisempi historia sekä kummankin rakkaus menneiden\naikojen muistoihin takaavat, että he vieläkin olisivat saaneet suuria\naikaan, jos olisivat käsi kädessä kulkeneet. Mutta he asettuivat\ntoisiaan vastaan, Lagus teroittaen yhtä puolta Ruotsalaisen opissa,\nkilvoitusta ja sisällistä elämää, Malmberg toista, tekopyhyyden\nvaaraa. Todistukseksi ja viimemainitun yllämainittuihin kirjeisiin\nverrattavaksi lainaamme tähän otteen muutamasta edellisen näinä\naikoina kirjoittamasta kirjeestä:\n\n\"Niin kauan kuin elän en laske teitä uneliaassa ja sumuisessa tilassa\nsyöksymään helvettiin, vaan huudan tällä kynälläni korviinne, jotta\nsekä te että minä joka hetki ottaisimme lihallemme katkeran ristin\npäällemme valvoen sekä pelvolla ja vavistuksella laittaen, että\nautuaiksi tulisimme. Jos te tämän tiedätte ja jos paremmin kuin minä\ntiedätte, miten välttämätöntä tämä on, niin eihän tuo sittenkään ole\nteille vahingoksi. Ystävät, vaaramme ja hätämme jatkuvat yhä ja\nalituisesti. Jota enemmän huolehdimme sisällistä kristillisyyttä, sitä\nparemmin huomaamme, kuinka uskomattoman helposti tuo kallis asia\nluiskahtaa käsistämme, kuinka Jumalan mielen mukainen suru\nhuomaamatta, vastoin parasta tarkoitustamme, muuttuu salaiseksi,\nlihalliseksi tylsyydeksi, ja me jälleen olemme liukkaalla pinnalla,\njolla kaikista maan ääristä tulevat tuulet heittelevät meitä sinne\ntänne. Jos silloin heti tulemme murheellisiksi sydämissämme,\nheittäydymme kohta syntisistä jumalattomimpina, kaikkensa menettäneinä\nArmahtajan jalkojen juureen ja silloin taistelemme uskollisesti ja\nlakkaamatta, kunnes tuo Jumalan mielen mukainen suru palajaa meihin,\nsillä tämä suruhan on se pohja, johon jokahetkinen parannus perustuu.\nMutta tämä suru on Jumalan meille antama lahja, jonka tähden emme\nsuinkaan saa ristissä käsin odottaa sen satunnaista palajamista, vaan\nmeidän tulee kilvoitellen etsiä sitä häneltä, jolta kaikki hyvä ja\ntäydellinen lahja tulee. En paheksu sitä, että jälleen kirjoitan\nteille tätä yhtä ja samaa, josta ennenkin olen kirjoittanut, sillä\nautuas on se, joka valvoo, varjelee vaatteensa ja joka hetki pesee ne\npuhtaiksi Karitsan veressä. Miten hyökkäävätkään myötäsyntynyt hitaus\nja penseys kuin tuliset käärmeet päällemme, tahtoen niellä ja kokonaan\ntyhjäksi tehdä Herraa ikävöimisemme, alituisen käyntimme\narmonistuimella ja salaiset puheemme hänen kanssaan! Eikö tämä anna\nmeille aihetta kaukaakin huutamaan toisillemme: heräjä sinä joka\nnukut? Hyljätkäämme, kiroten hyljätkäämme tuo petollinen\njärkeiskristillisyys, joka elää pinnalla kuni hanhi, veden päällä, ja\njoka tyhjää muodollisuutta noudattaen tekee, mitä pään tieto käskee,\ntietämättä mitään elävästä vaarasta, jokahetkisestä hädästä ja\nsyvyydestä huutamisesta. Tämä petollinen kristillisyys on hyvin\nyleinen nykyajan heränneissä. Pois se. Kerjätkäämme ja huutakaamme\nyötä ja päivää elämän Herraa, rukoillen että hän laupeutensa tähden\nkatsoisi hätäämme ja pelastaisi meidät sekä asettaisi kurjan tilamme\nniin elävästi silmiemme eteen, että kaikki lihallinen ja luultu usko\nkatoaisi. Antakaa minulle tieto, olemmeko tässä kohden samaa mieltä,\nonko lapseuden ikävä todellisen pyrkimyksemme esineenä ja täytyykö\nmeidän joka päivä pelvolla Herralle valittaa hätäämme ja huutaa kurjan\ntilamme tähden. Oi, ken voi tässä asiassa olla kyllin ahkera ja\nuskollinen? En ainakaan minä\". [Laguksen kirje J. Wegeliuksen\nperheelle (jäljennös) 23/2 49.]\n\nMalmbergin ja Laguksen toisistaan vieraantuminen ei ollut ainoa\nvahinko, joka herännäisyyden tänä levottomana aikana täytyi kokea.\nVarsinkin toinen, ehkä vielä tuntuvampi on merkille pantava tätä aikaa\narvosteltaessa. Tarkoitamme Paavo Ruotsalaisen korkeaa ikää ja hänen\nkovaa tautiansa, jotka estivät häntä omin silmin tutkimasta ja omin\nkorvin kuulemasta, mitä tekeillä oli. Tämä vahinko on sitä\nhuomattavampi, kun kaikki tunnustivat hänet herännäisyyden isäksi ja\nsilminnähtävästi olisivat taipuneet hänen johdatettavikseen. Sensijaan\nsai hän nyt vain liioiteltujen, puoluehengen värittämien kertomusten\nja halpojen juorujen kautta, joiden puimia sekavia lankoja ei\nhänenkään valtava neronsa riittänyt selvittämään, syrjästä kuulla\nniistä vaarallisista kareista, joita herännäisyyden laiva\nlikenemistään likeni ja joilla se ennenpitkää oli särkyvä\npirstaleiksi.\n\nToukokuussa v. 1850 muutti Antti Helander Munsalasta Haapajärvelle,\njonka seurakunnan kirkkoherraksi hän pari vuotta aikasemmin oli\nvalittu. Tunnettu on, että hän opissa edusti evankeelista\nherännäisyyttä. On huomattava, että hänen ja Wilhelm Niskasen välit\nvielä pari vuotta myöhemminkin olivat hyvät. Merkille on niinikään\npantava, ettei hänen ja Laguksen välillä likempää suhdetta syntynyt,\nvaikka he vanhoista ajoista asti olivat tuttuja ja nyt toimivat\npappeina naapuriseurakunnissa. Tämä seikka todistaa huomattavalla\ntavalla, että Niskanen oli parempi kuin hänen maineensa, ja hänen\noppinsa käytännössä puhtaampi, kuin hänen vastustajansa ovat\nväittäneet ja hänen omista, muodoltaan usein hyvinkin sekavista\nkirjoituksistaan saattaa päättää. Helander oli vilpitön vakaumuksen\nmies eikä alentunut ulkonaisen rauhan takia rakentamaan sovintoa\nsiinä, missä sydämensä ei ollut mukana. Ja jos hän tuon yleisesti\nliikkuvan vikoilevan hengen kiusaamana joskus olikin taipuvainen\nNiskasta monien muiden kera tuomiten arvostelemaan, koetti hän\nmuodostaa itselleen itsenäisen, oleellisiin syihin perustuvan\nvakaumuksen asemasta, siten vapautuen puoluehengen ansoista. Niinpä\nhän esim. kesällä v. 1850 ennen (III, 87) mainitun Heikki Sarjan ja\nniinikään Nivalan Sarjan kylässä asuvan _Efraim Kaarlenkosken_ kera\nmatkusti Nilsiään Paavon kanssa asiasta neuvottelemaan. Pari viikkoa\naikasemmin oli sama Heikki Sarja, Niskasen vanha ystävä, tämän kanssa\nkäynyt Ruotsalaista puhuttelemassa. Näiden matkojen tuloksena oli\nPaavon pannakirja, jonka Sarja toi Niskaselle Helanderin kanssa\npalatessaan myöhemmältä matkaltaan. Tämä pannakirja, jonka alkuosan\nHelanderin ja loppuosan Landgrenin ukon sanelun mukaan kerrotaan\nkirjoittaneen, on hukkunut. Niskasen muistokirjan lyhyen kertomuksen\nmukaan, sisälsi se muun ohessa seuraavat sanat: \"Kun et koskaan ole\nsalattua viisautta saanut tuta ja olet vääränä profeettana ruvennut\nopettamaan, niin sinä olet paatunut ja soennut, että jos heräisit,\nniin hirttäisit itsesi kuin Iskariot\". Niinikään kertoo Niskanen tämän\npannakirjan sulkeneen hänet heränneitten yhteydestä. Jos siinä\nkertomuksessa onkin perää, että Helander oli kirjoittanut osan tästä\nkirjoituksesta, tiedetään varmaan, ettei hän näinä aikoina vielä\nlopullisesti pahentunut. Niskasen ja Paavon välit sitävastoin\nnäyttävät tästä alkaen olleen auttamattomasti rikki. [Kert. Wilhelm.\nNiskasen pojat; W. Niskasen muistokirja; W. Niskasen kirje\nMalmbergille, 5/3 52 (tästä kirjeestä vasta enemmän).] Niskanen sai\nPaavon pannakirjan paraikaa seuroja pitäessään. Hän luki sen ääneen\nseurakunnalle, senkin paikan siitä, joka syytti häntä komeilevasta\nelämästä, sanoi hänen poikansa naineen suruttomien lapsia sekä ennusti\nperikatoa hänen talolleen kolmen vuoden perästä. Ainoa lieventävä\nlause, mikä pannakirjassa oli, kuului: \"jos olet syytön, niin lankee\nsyytös kantajan päälle\". Luettuaan pannakirjan, lausui Niskanen,\nasetettuaan seuraväen huutoa \"Sarja on ollut posteljoonina:\" \"Tämä on\nJumalan tuomio, niin käypi, sen saatte nähdä\". Sitten kääntyi hän\nSarjan puoleen, sanoen: \"Heikki, Heikki, miksi lähdit tätä kirjaa\nnoutamaan?\" Sarja vastasi: \"En lähtenyt noutamaan, vaan sinne viemään\nHelanderia, jotta hän pysyisi ystävänänne\". Niskanen: \"Et ymmärrä,\nmikä se oli, joka pani sinua sitä hakemaan\". Poislähtiessään lausui\nSarja: \"En moiti oppianne, mutta olette liika vanha hoitamaan tätä\nkansaa, ettekä näe, miten he kahta puolta tietä menevät\". Tämän\njälkeen erosi Sarja julkisesti Niskasesta ja hänen ystävistään. [Kert.\nWilh. Niskasen pojat, Kaisa Liisa Oja y.m. Nivalan, vanhat heränneet.]\n\nSyksyllä samana vuonna sai Niskanen toisen pannakirjan Ruotsalaiselta.\nSe on kirjoitettu tottumattomalla käsialalla ja tuntuu muistakin\nsyistä hieman epäiltävältä. Luultavaa on kuitenkin, että joku Niskasen\nvihamiehistä on sen Paavon luona tämän sanelun mukaan kirjoittanut.\nKirje kuuluu: \"Kuinka sinä rohkenit omasta persoonastasi opettajaksi\nruveta niin suuren Herran seurakunnan ylitse, jonka Herra herätti? Ja\nnyt on julkinen Jumalan kirous sinun huoneessasi, koska poikasi sallit\nhuorilapsia pyytää. Minä vanha ystäväsi rohkenen sanoa passisi. Sinä\net ole lähetetty opetusvirkaan kuin isältä perkeleeltä. Ole nyt niin\nhyvä ja kysy kunniasi perään, miksi minä sinua näin puhuttelen. Vaan\nasia on sitä luontoa: miksi rupesit omin lupis opetusvirkaaan. Nyt\nminä näytän sinun hedelmäsi. Miksi joulun pyhinä veit akkasi itsellesi\nlapualaisten viattomia akkoja viettelemään, joilla on semmoisia\npentuja, jotka huoruudella saavat toisia pentuja, kuin sinun poikasi?\nJää nyt hyvästi, ystäväni, ja peijaa ihmisiä niin paljon kuin lystää.\nHyvästi, sen herran haltuun, jonka jälissä olet juoksennellut. Lue\nkoko seurakunnan edessä passisi\". [Kirjeen, joka on päivätty \"Saaresta\nse 5 p. marraskuuta 1850\", omistaa Paavo Niskanen, W. Niskasen poika.]\n\nMillä mielellä Niskanen näinä aikoina oli, näkyy seuraavista hänen\nMalmbergille kirjoittamistaan sanoista: \"Olen ollut suuresti\nahdistettu näinä aikoina, mutta sinun kiivautesi ja rohkeutesi on\nminua ilahuttanut. Jumala, joka nöyriä lohduttaa, lohdutti minua\nniiden miesten kautta, jotka lähetit luokseni. Nämä puhuvat, mitä\nminulle on tapahtunut ukon luona ja koko reissusta. -- -- Olen\ntäydellisesti vakuutettu, että Kristus asuu uskon kautta seassanne ja\nettä tunnet sen hengen, joka on Kristusta vastaan ja joka on\nantikristuksen henki. Se on paraallaan meidän seassamme salaisesti\nvaikuttamassa ja nyt julki ilmestynyt monilla merkeillä ja ihmeillä.\nMonesta seurakunnasta on täällä Pohjan puolella jo sammunut\nensimmäinen rakkaus ja kiivaus\".\n\nPohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien näihin aikoihin\nalkava tyytymättömyys Malmbergiin näkyy saaneen paljon tukea hänen\nystävällisestä suhteestaan Wilhelm Niskaseen, joka usein kävi Lapualla\nja sielläkin sai paljon ystäviä. Mutta ennenpitkää alkoivat he,\nsamoinkuin muutamat virkaveljensä Suupohjassa, epäillen tarkata hänen\nelämäänsä, josta alkoi liikkua moittivia huhuja. Raja-aikana näkyy\nolleen 1850 vuoden kesä. Silloin kuoli Isossakyrössä F. O. Durchmanin\nvaimo Evelina Bergroth, ja paljon vainajan sukulaisia sekä muita\nvieraita saapui hautajaisiin. Viimemainittujen joukossa oli myös Iin\nkappalainen J. M. Stenbäck. Vieraat viipyivät pari viikkoa. Suuria\nseuroja pidettiin Lapualla, Isossakyrössä, Ala- ja Ylihärmässä y.m.\nStenbäck, jonka sisaren kanssa Schwartzberg oli naimisissa, oli\nvarmaankin jo aikuisemmin viimemainitun kautta tullut johdatetuksi\nvikoilemaan Wilhelm Niskasta ja ehkä Malmbergiakin. Lapualla\nkäydessään näkyy hän saaneen uutta aihetta näihin epäluuloihin, joko\nomista näkemistään tahi muiden puheiden kautta. Malmbergin sukulaiset\nsitävastoin tuntuvat olleentäysin tyytyväisiä matkaansa. Todistuksena\non muun ohessa seuraava F. H. Bergrothin vaimon eräälle ystävälleen\nseuraavana talvena kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote: \"Frans (F.\nH, Bergroth) pyytää minua kieltämään sinua sanomasta mitään\nStenbäckille siitä, mitä minulle kesällä puhuit Schwartzbergista.\nSielunvihollinen se on, joka sinua tuommoisilla kiusaa estääksensä\nsinua pääasiassa. Meitä kummastuttaa, että Stenbäckin epäluulot vain\nlisääntyivät hänen matkallaan, sillä juuri hänen ollessaan\nEtelä-Pohjanmaalla oli siellä hyvin hupaista; jokainen sai ikäänkuin\nuuden voimallisen kutsumuksen parannukseen. Mutta niin käy, kun ei\ntulla yksinkertaisessa tarkoituksessa, vaan arvostelemaan ja\nmuistutuksia tekemään. Silloin ei voi olla hyötyä voimallisimmastakaan\nja elävimmästä Jumalan sanasta. Malmberg piti monta hartausseuraa\nmeidän Pohjanmaalla ollessamme. Ne olivat niin ihmeen eläviä. Jos\njokainen huolehtisi omaa autuuttaan, niin ei varmaankaan\nehdittäisi niin paljon pitää muita silmällä\". [F. H. Bergrothin\nalmanakka-muistiinpanot; Hilda Bergrothin kirje Agnes Calamniukselle\n(Iissä) 1851.]\n\nSaman ajan vaiheista on A. W. Ingman antanut seuraavan todistuksen:\n\"Noin v. 1850 syntyi suuria herätyksiä Alahärmän kappelin Hakolan\"\nkylässä. Herätyksensä ensimmäisessä innostuksessa pelkäsivät nämä\nheränneet kovin syntiä. Usein tulivat he luokseni, minä kun olin\nheidän sielunpaimenensa, rukoillen monesti polvillaankin,\nyksinkertaisesti puhuen minulle sisällisestä lapsellisesta suhteestaan\nJumalaan. En tietenkään muuta voinut kuin heissä ylläpitää tuota\nsynnin pelkoa ja siihen liittyvää lapsellista, yksinkertaisen\nrukoushengen elähyttämää luottamusta Jumalaan Kristuksessa. Tietäen\nmiten helposti he eksyneitten vanhempien heränneitten kautta voisivat\njoutua pois itse Jumalan heille osoittamalta tieltä, neuvoin heitä\npysyttelemään erillään joukoista. Mutta pian huomasi joku likellä\nasuva hengellinen isä näiden nuorempien heränneitten luullun\neksytyksen, 'repien maahan' heidän 'korkean kristillisyytensä'. Nuo\nvastaheränneet raukat joutuivat täten epäilyksiin ja pyysivät minulta\nneuvoa, miten heidän tulisi käyttäytyä. Toistin ennen heille antamani\nneuvot. Myöskin nuhtelin heidän ahdistajaansa, jonka nimi oli\nKonstantin Liinamaa, siitä että hän oli pahentanut näitä pieniä, jotka\njo uskoivat Kristukseen. Mutta hän ei tyytynyt tähän, vaan lähti\npitäjänapulaisen Malmbergin tykö, joka oli samaa mieltä W. Niskasen\nkanssa. Liinamaan Lapualla Malmbergin luona käynnin seurauksena oli,\nettä Malmberg väleen saapui Alahärmään, missä hän julkisessa\nkokouksessa kuvasi minua \"perkeleen hallitsemaksi laki-opettajaksi\".\nTämän kautta nuo vasta-alkavat kerrassaan hämmästyivät kristinuskon\nharjoituksessa (sillä Malmbergiä pidettiin näillä seuduin vielä\nelävänä kristittynä), heidän sisällinen elämänsä keskeytyi ja he\nsortuivat ennenpitkää jälleen todelliseen aatamilaiseen tilaansa, joka\nLapuan pitäjässä monesti on hyvinkin raakaa. Saman kohtalon alaiseksi\njoutui myöskin Isonkyrön pitäjänapulainen F. O. Durchman; sillä\njulkisessa kokouksessa, missä Malmberg oli saapuvilla, esiintyivät\nuseimmat Durchmanin heränneistä sanankuulijoista sillä syytöksellä,\nettä \"Durchman heille saarnasi pelkkää pyhyyttä\", ja päätöksen julisti\nMalmberg, johon Isonkyrön heränneet olivat vedonneet pappiansa\nvastaan, siten että Durchmanin opissa olisi \"hienon tekopyhyyden\nansa\". [A. W. Ingmanin kertomus Wilh. Niskasesta ja Suupohjan\nherännäisyyden vaiheista 1850-52 (Akiander VI, 323-24).]\n\nMalmbergin esiintymisestä toisessa tilaisuudessa samana kesänä ovat\nsiinä läsnäolleet henkilöt kertoneet seuraavasti: \"Oli ristiäiset\nLuoman talossa Lapualla. Paitsi Malmbergiä olivat siellä F. O.\nDurchman ja A. W. Ingman. Seurat pidettiin ensin sisällä, mutta kun\nkansaa kokoontui paljon, siirryttiin pihalle. Malmberg puhui, lausuen\nmuun ohessa: 'Onko täällä niitä, jotka ovat tiellä haavoitettuja ja\njoiden ohi papit ja leviitat menivät?' Näiden sanojen johdosta sanoi\nDurchman seurapuheen päätyttyä: 'Ei tämä ole kuin vasta ennättävä ja\nperkkaava armo'. Malmberg: 'Miksi niin? Joka kerran on haavoitettu ja\nmakaa tien vieressä -- kuka tulee auttamaan, kun eivät papit ja\nleviitat sitä tee, -- Jesus Kristus'. Durchman: 'No sittekö saavat\nkaikki vialliset syöneissään elää'? Malmberg: Jos synnit meitä\nahdistavat, niinhän auttaa; ne ahdistavat, kun me itseltämme velomme\nsynnin tuntoa. Joka tämmöisenä hetkenä tulee elämän Herran eteen,\nhänelle tapahtuu laupeus. Te raukat Untamalassa olette kuivaneet\nsentähden, että olette velkomassa itseltänne ja toinen toiseltanne'.\nIngman ei puhunut mitään, mutta kun Durchman samassa tilaisuudessa\nmuutamalle epäuskoaan valittavalle vaimolle kahdesti hyvin jyrkästi\nlausui: 'sinun pitää uskoa', sanoi Ingman: 'Kuule Durchman, et saa\nuskosta lakia tehdä\". [Kert. Maria Hanhikoski, Susanna Peräsarka,\nEsaias Untamala y.m.]\n\nTammikuussa 1851 sattui tapaus, joka ratkaisevalla tavalla järkytti\nluottoa Malmbergiin ja ilmituleen puhalsi sen tyytymättömyyden liekin,\njonka sekä hänen varomattoman käytöksensä ja yhä ilmeisemmäksi\nkäyneiden vikojensa aiheuttama mielipaha että kateus, vikoilemisen\nhalu ja vieraantuminen herännäisyyden suurelle tehtävälle olivat\nsytyttäneet hänen mainettaan hävittämään. Kruununkylään kokoontui\nsuuri joukko heränneitä pappeja läheltä ja kaukaa saattamaan haudan\nlepoon sikäläisen kirkkoherranapulaisen Alfr. Kihlmanin vaimoa\nAngelika Fabritiusta. Tilaisuus oli valtaavan juhlallinen.\nRuumissaarnan, jota kiitettiin erinomaisen hyväksi, niin että siitä\nmyöhemminkin heränneitten piireissä usein puhuttiin ja kirjoitettiin,\npiti Fredr. Östring, elävähenkisiä seurapuheita Malmberg y.m. Illalla\ntarjottiin tavallisuuden mukaan: totia, ja lasien ääressä syntyi\nväittelyjä heränneitten pappien keskuudessa jo jonkun aikaa vireellä\nolleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen\njatkui tätä väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi\ntotia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, von\nEssenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja. Väittelyä\njatkui ja sen kestäessä joi Malmberg sen ajankin käsityksen mukaan\nylenmäärin paljon. Etteivät kertomukset siitä ole liioiteltuja, sen\ntodistaa se seikka, että hän itsekin muutamassa vuotta myöhemmin\nkirjoittamassaan kirjeessä tunnustaa: \"Nähdessäni ystävieni alituisen\npyrkimisen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin\nrouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet\npaljastetuiksi\". [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Hilda\nBergrothin ennen mainittu kirje Agnes Calamniukselle; A. O. Törnuddin\nkertomus; Malmbergin kirje Reinhold Helanderille 11/10 52 (omistaa\nSuomen Kirkkohist. Seura).]\n\nEttä tämä tilaisuus suuressa määrässä lisäsi sitä vikoilemisen tulvaa,\njonka häväistäväksi Malmbergin maine oli joutunut, on sanomattakin\nselvää. Kuinka paljon siinä yleisesti tunnetussa väitteessä, että hän\nmonesti muulloinkin nähtiin päihtyneenä sekä että hän lankesi\nhaureudenkin syntiin, on perää, sitä on vaikea, tahi oikeammin\nmahdoton sanoa. Perättömiä eivät monien luotettavien henkilöiden\nvakuutukset tästä sydäntäsärkevästä asiasta voi olla, mutta että\npanettelut ja valheet niihin ovat paljon olematontakin lisänneet, se\non toiselta puolen varma, ja sen ovat samat henkilöt miltei\nyksimielisesti myöntäneetkin. Näin ollen on selitettävissä, miksi\nMalmberg itse on väittänyt useimmat häntä vastaan tässä suhteessa\ntehdyt syytökset valeiksi. Kenelle olisi hän sitäpaitsi tämän vaikean\ntunnustuksen tehnyt? Niillekö, jotka vielä pari vuotta aikasemmin\nepäjumaloiden olivat hänet kunnian huimaavalle kukkulalle nostaneet ja\nhäntä nöyrästi kumartaneet, mutta nyt keskenään salaa neuvottelivat,\nmiten tästä riippuvaisuudesta päästäisiin ja heränneelle kansalle\nsaataisiin selvitetyksi, että hän oli langennut mies? Ei ollut se\nhiipivien epäilemisten ja salassa liikkuvien moitteiden lisäämä\ntavaton nöyryytys, jonka alaisena Malmberg näinä aikoina oli, omiaan\nkehottamaan häntä veljelliseen avomielisyyteen. Taudin murtama oli\nhänen ruumiinsa, hermostonsa monesti äärimmäisiin asti jännitetty,\nepätoivon ja muiden kovien kiusausten repimä hänen mielensä -- ken\nkäsittäisi hänen tilansa, ken sitä sääliväisyydellä arvostelisi?\nMalmbergin täytyi sitäpaitsi huomata, ettei kysymyksessä ollut vain\nhänen persoonansa, vaan sen suuren uskonnollisen liikkeen pirstominen,\njohon hän sydänjuuristaan oli kasvanut kiinni. Tämäkin seikka tietysti\nsuuressa määrässä lisäsi hänen asemansa vaikeutta, estäen häntä\navaamasta sydäntään herännäisyydestä vieraantuville ystävilleen. Ja\nken on mitannut ne kiusaukset ylpeyteen, jonka alaisena Malmberg oli\nollut ja edelleen, kaiken nöyryytyksen uhallakin, vieläkin oli? Tämä\nei ole sanottu miehen vikojen vähentämiseksi, mutta puolueeton\narvostelu ei saa syrjäyttää tätäkään näkökohtaa. Eivät ole tässä\nkysymyksessä pikkuihmisten kärsimykset, vaan kiusausten helle, jota ei\nsaa mitata tavallisella mitalla. Muutamassa v. 1853 kirjoittamassaan\nkirjeessä on Malmberg itse asemastaan tänä aikana lausunut: \"Olin mitä\nkauheimmassa epätoivossa. En luullut koko avarassa maailmassa löytyvän\nainoatakaan ihmistä, joka minua ystävällisesti ajattelisi\".\n[Malmbergin kirje J. I. Berghille 12/10 53 (omistaa Wilh.\nMalmivaara).]\n\nEttä Pohjanmaan herännäisyydessä alkanut hajaannus ei ollut tuntematon\nSavon heränneitten huomatuimmille kansanmiehillekään, näkyy\nseuraavasta, Pentti Korhosen Malmbergille ja hänen ystävilleen\nsyksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä:\n\n\"Suurimmalla ikävällä, rakas veljeni, olisin suonut teitä näkeväni,\nmutta aika ei myönnä ja esteet ovat niin suuret, etten voi kohdata\nteitä tällä kertaa. Mutta hyvin iloinen olen siitä, että teillä,\nrakkaat ystävät, on kiusaukset yhteiset minun ja muiden ystävien\nkanssa, koska minä olen saanut tietää, että olette ukko Paavolta\nnuhdeltu hempeästä mielestä ja maallisesta myötäkäymisestä. Niin,\nrakas veljeni, älä pahastu, älä Jumalan tähden, että minä olisin\nparempi sinua eli oppineempi missään asiassa enemmän kuin ystävät niin\nhyvin Ingman kuin Essenkään, mutta minä, rakkaat ystävät, muistutan\nteitä, että etsisitte valkeutta ja salattua viisautta Herralta tällä\nvaarallisella ajalla, joka nyt on heränneillä. En minä pyri teitä\nopettamaan nyt enkä vasta, vaan ystävyydellä muistutan teitä että,\nminä niinkuin tekin, olemme moninaisten kiusausten alle annetut\nHerralta lihan kuolettamiseksi, että henki eläväksi tekisi meitä\nraukkoja, jonka kyllä ymmärrätte paremmin kuin minä. En minä, hyvät\nystävät, pyri teitä enemmän nuhdella kuin opettaakaan, jonka luulen\nkyllä ymmärtävänne näistä sanoistani, jotka minä heikon veljeni ukko\nGabrielin (Markkasen) kanssa viidestä mielestä olemme aikoneet teille\nkirjoittaa. -- Jos asiat myöntävät, olen aikonut ukko Gabrielin kanssa\njoulun tienoissa olla Lapualla, emme opettaaksemme teitä emmekä\nmyöskään maallista apua kerjätäksemme, niinkuin luulen arvaavanne,\nvaan ainoastaan saadaksemme kohdella ja keskustella kanssanne\nniinhyvin ruumiin kuin sielun tarpeista. Voikaa hyvin, niin paljon\nkuin mahdollista on, niinkuin Kristuksen lujat sotamiehet, ensin itse\njokapäiväisen elämän alla kuin myös sanankuulijoittenne holhoomisessa,\njosta teidän pitää tehdä tili vanhurskaan tuomarin edessä, jonka itse\nymmärrätte paremmin kuin minä, omasta virkanne velvollisuudesta\".\n[\"Ukko Gabrielin ja Pentti Korhosen\" kirje 17/9 51 (omistaa Wilh.\nMalmivaara).]\n\nTästäkin kirjeestä päättäen, tuntuu kuin olisivat heränneet talonpojat\nkoettaneet tehdä voitavansa sen hajaannuksen estämiseksi, jonka\nenteitä yhä selvemmin alkaa näkyä herännäisyyden riveissä. Useat\nMalmbergin läheisyydessä toimivat papit sitävastoin valmistautuvat\neroamaan hänestä ja koko liikkeestä. Samaan aikaan, kuin Malmberg sai\nKorhosen yllämainitun kirjeen, kirjoittaa esim. A. W. Ingman Jos.\nGrönbergille: \"Minäkin olen näinä aikoina ollut lamautunut sielun ja\nruumiin puolesta, pääasiallisesti siitä syystä, että kaikki\ninhimilliset oppi-isämme sekä Savossa että täällä ovat minun\nsilmissäni aivan auttamattomasti langenneita. Asianlaita on se, että\nolen tullut huomaamaan heissä mitä kamalinta nikolaittisuutta. Olen\nkoettanut teeskennellä ja peittää tuota sodomilaista ilkeyttä, mutta\nyhä vain se pistää esiin enkä voi sitä itseltäni salata. Seurauksena\nonkin ollut, että minä D(urchmanin), E(ssenin), Favorinin, Roosin ja\nuseimpien muiden täkäläisten nuorten pappien kera olen lakannut\nkaikesta auktoriteetteihin katsomisesta turvautuakseni yksin Jumalan\nsanaan ja vanhoihin hyviin uskonpuhdistajiin Lutheriin, Arndtiin sekä\nSpeneriin ja muihin hallelaisiin, ja me olemme huomanneet olevamme\nkaukana heidän opistaan, ainakin käytännössä. Olen nyt alkanut\nrukoilla ahkerammin ja huutaa Jumalan armoa osakseni, toivoen ettei\nhän voi minua jättää. Varsinkin on J. Arndt ollut minua kehoittamassa,\nvaikka kirjani [Riitakirjoitus Hedbergiä vastaan.] julkaiseminen\npaljon estelee minua. Minkäänlaisiksi puoluejohtajiksi emme pyri\nemmekä aio julistaa mielipiteitämme muille kuin lähimmille\nystävillemme. Minulla olisi paljo sinulle sanottavaa, mutta en voi\nsitä kirjallisesti tehdä. -- -- -- Luotan täydellisesti veljelliseen\nuskollisuuteesi, niin että tämä jää sinun ja minun välille. Niin ovat\nasiat. Herra auttakoon meitä. Amanda (Malmbergin vaimo) sairastaa\nheikkona kuumetautia. Itse toivoo hän kuolemaa. Minä toivon hänelle\nsamaa, jos hän vain otollisella hetkellä pääsisi pois tästä murheen\nlaaksosta. Älä milloinkaan näistä tiedoistani mitään Malmbergille\nilmaise\". [A. W. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille 13/10 51 (omistaa\nkirkkoh. J. Bergroth.)]\n\nJo tämä kirje osoittaa, miten salaperäisellä tavalla Malmbergin\nheränneet virkaveljet Pohjanmaalla valmistautuivat eroamaan hänestä ja\nsiitä liikkeestä, jonka yksimielisesti tunnustettuna johtajana hän\nnäihin asti oli ollut. Silminnähtävästi johtui tuo pelonalainen\nsalaperäisyys siitä orjamielisestä riippuvaisuudesta, johon he häneen\nnähden olivat joutuneet. Syynä oli miehen tavaton henkinen voima ja se\njohtaja-asema, johon hän vuosien kuluessa oli kohonnut. Väärin olisi\nsyyttää yksin häntä tuon aseman saavuttamisesta, sillä he itse olivat\nhäntä hallitsijaksi kasvattamalla kasvattaneet. Sitä huonomman\nvaikutuksen tekee sentähden tuo heidän salassa hiipivä, pimeässä\nvähitellen kypsyvä vastarintansa. Se esti kaiken suoran ja miehekkään\nesiintymisen ja siihen hukkui kaikki vilpitön veljesrakkaus, joka ehkä\nvieläkin olisi voinut asiat korjata. Että tämä oli Malmberginkin\nkehitykselle vaarallista, on itsestään selvää.\n\nRajuilma likenemistään likenee. Ei mikään mahti enää voi sitä estää.\n\n\n\n\nXII.\n\nLisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista johtomiehistä\njaon lähinnä edellisinä vuosina.\n\n\nSyynä Wilhelm Niskasen johtaja-arvon nopeaan vakaantumiseen\nKalajoen-varrella oli, niinkuin ennen on huomautettu, paitsi miehen\nkyky ja se väsymätön into, jota hän osoitti järjestäessään\nheränneitten hartausseuroja ja heidän yhdyselämäänsä, Jonas Laguksen\nsiirtyminen sikäläisen liikkeen huomatuimmasta seurakunnasta,\nYlivieskasta, syrjäiselle Pyhäjärvelle, mistä hän ei paljon mihinkään\nliikkunut. Kalajoenvarren herännäisyys, jota näihin asti miltei\nyksinomaan papit olivat johtaneet, jäi tästä alkaen melkein kokonaan\nNiskasen hoidettavaksi. Huomattava on nim. että Schwartzbergkin, joka\nSievissä ollessaan sekä vielä Pyhäjärveltäkin, missä hän, niinkuin\nennen on mainittu, vuosina 1842-47 toimi ylimääräisenä pappina, usein\noli esiintynyt Ylivieskan ja Nivalan heränneitten seuroissa,\nviimemainittuna vuonna oli muuttanut Säräisniemelle eikä siis enää\nhänkään voinut johtaa liikettä. Menneiden aikojen huomattavimmista\nheränneistä papeista oli jälellä ainoastaan Österbladh, mutta miten\netevä saarnamies ja harras sielunpaimen hän olikin, ei näy hän\ntunteneen taipumusta laajemmalle ulottuvaan johtajatoimeen, vaan\nrajoitti toimintansa omaan seurakuntaansa. Alavieskan kirkkoon tuli\nkyllä Ylivieskan, Nivalan y.m. lähiseutujen heränneitä häntä\nkuulemaan, käyden näillä matkoilla hänen pappilassaankin, mutta tähän\nsupistui hänen vaikutuksensa Kalajoen-varren suureen liikkeeseen.\nSamaan suhteeseen siihen asettuvat myöskin Jaakko Hemming Reisjärvellä\nja Engelberg Pulkkilassa, jotka viimemainitut sitäpaitsi Wilhelm\nNiskaseen nähden alusta alkaen ovat jyrkästi vastustavalla kannalla ja\nsiitäkin syystä pysyvät suuresta liikkeestä syrjässä, tässäkin kohden\ntarkkaan noudattaen oppi-isänsä Jonas Laguksen katsantotapaa ja\nesimerkkiä. Näin ollen solui Kalajoen herännäisyyden yleisjohto\nikäänkuin itsestään tuon yhä suurempaa mainetta saavuttaneen, lähellä\nja etäämmällä asuvien heränneitten keskuudessa ahkeraan liikkuvan\ntalonpojan käsiin, hänen kun sitäpaitsi monesta syystä oli helpompi\nkuin pappien päästä kansaa likelle. Ettei Niskanen ollut vapaa siitä\nylpeyteen kiihottavasta itsetietoisuudesta, joka niin selvästi tähän\naikaan näkyy heränneitten ylenmäärin kunnioittamissa johtomiehissä, ei\nole kummallista. Jos mikään, oli juuri hänen oma, puoluehengen repimä\naikansa omiaan tuohon eksyttämään. Mutta Kalajoen-varren myöhemmän\nherännäisyyden vaiheet näyttävät selvään, että koko sikäläinen liike\nolisi mennyt pirstaleiksi ja ennenpitkää kuollut sukupuuttoon, ellei\nhän olisi ryhtynyt kokoamaan sen hajoavia rivejä ja niihin pyrkiviä\nuusia aineksia. Tästä riippuu miehen suuri merkitys. Ainoastaan se,\njoka väittää, että herännäisyys jo oli tehtävänsä suorittanut eikä\nsiis enää ollut oikeutettu saamaan sijaa Suomen Siionissa, on altis\ntätä merkitystä halventaen arvostelemaan.\n\nNiskasen ystävistä ja apumiehistä on huomattavin ennen (II, 369)\nmainittu Taneli Rauhala. Jo niinä aikoina, jolloin ensinmainittu hänen\nkehoituksestansa muutti Ylivieskasta Nivalaan, oli hän laajalti\ntunnettu ja suosittu heränneitten piireissä, ei ainoastaan\nkotiseudullaan, vaan muuallakin. Heränneitten säätyläisten\nkirjeenvaihdossa tapaa usein hänen nimensä, aina kunnioituksella\nmainittuna. Rauhala oli sydämellisempi ja paljon vähemmän itsepäinen\nluonne kuin Niskanen. Oppiin nähden oli hän evankelisempi ja uskossaan\nlapsellisempi ja välittömämpi, kuin tuo hänen opillisiin\nväittelykysymyksiin taipuva, olemukseltaan jyrkempi asetoverinsa. Jos\nhän olisi etsinyt omaa kunniaansa, ei olisi hänen ollut vaikea\nitselleen joukkoa koota, varsinkin koska hän oli lahjakas puhuja sekä\nharvinaisen ystävällisellä käytöksellään kaikkialla, missä hän\nliikkui, sai paljon ystäviä. Ainakin niinä aikoina, jolloin\nRuotsalainen julisti Niskasen vääräksi profeetaksi, olisi hänen ollut\nhelppo tämän kustannuksella kohota pääjohtajaksi. Mutta tuohon hän ei\neksynyt eikä hän näy kiusaustakaan siihen tunteneen. Hän päinvastoin\nkoetti kaikin tavoin tukea heränneen kansan luottamusta Niskaseen,\nesiintyi puhujana seuroissa hänen kanssaan, asetteli syntyviä riitoja,\nsovitteli ja tasoitti, kun johtajan jyrkkyys ja itsepintaisuus olivat\nsuistamassa kehitystä harhaan. Tämä näkyy varsinkin Rauhalan suhteesta\nNiskasen oppiin, jota hän täydentää ja jonka yksipuolisuutta hän\nevankelisuudellaan estelee.\n\nMuista ystävistään ja työtovereistaan mainitsee Niskanen itse\nMuistokirjassaan seuraavat: _Heikki Kytölän_ Pulkkilasta, _Matti\nNisulan_ Ylivieskasta, _Emanuel Wahtolan_ Sievistä sekä _Erkki\nJunttilan_. Varsinkin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti\ntuomionsa Niskaselle, ja suuret joukot erosivat tästä, oli Rauhalan ja\nviimemainittujen miesten ystävyys hänelle suuriarvoinen. He eivät\nkyllä aina hänen menettelytapaansa heränneitten johtajana täysin\nhyväksyneet, mutta koettivat neuvoa häntä, ystävällisesti puutteista\nhuomauttaen. Ainakin Rauhala on tehnyt paljon jaon uhkaavien tuhojen\nestämiseksi ja rajoittamiseksi. Ja niidenkin joukossa, jotka jo\nvalmistautuivat eroon Niskasesta, oli henkilöitä, jotka ystävällisesti\nkoettivat ohjata hänen huomiotaan heränneissä vallalle päässeeseen\nhuolimattomaan elämään, sekä vaatia häntä suurempaan huolellisuuteen\ntässä suhteessa. Niinpä esim. Sievin kirkkoväärti Jaakko Wahtola,\npalattuaan Ruotsalaisen luota, jonka kanssa hän oli käynyt asiasta\nneuvottelemassa, lausui Niskaselle: \"En _sinua_ moiti, mutta et voi\nkaikkea nähdä, mitä ystäväsi tekevät, et tiedä miten elävät. Et\ntarkkaan pidä silmällä heidän elämäänsä\". [Kert. kirkkoh. A. Haikola,\njolle Wahtola itse tästä puhunut.]\n\nMiltei ainoat Keski-Pohjanmaan papeista, jotka vielä jaon jälkeenkin\npysyivät Niskasen ystävinä, olivat Reinhold Helander ja tämän isä A.\nHelander. V. 1848 tapaamme edellisen ylimääräisenä pappina\n_Kempeleessä_, missä hänen aikanaan syntyi herätys. Pelottomalla ja\njyrkällä esiintymisellään herätti hän ennenpitkää mielipahaa\nesimiehessään A. K. Borgissa, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana\nLimingassa. Maaliskuun 6 p:nä 1848 päivätyssä kirjeessä ilmoitti tämä\ntuomiokapitulille Helanderin Kempeleessä pitämistä hartausseuroista\nsekä muutamista rajoittavista määräyksistä, joita hän niiden\nehkäisemiseksi oli viimemainitulle antanut. Tuomiokapituli, joka ei\npitänyt Borgin menettelyä laillisena, vaati häntä maaliskuun 29 p:nä\npäivätyssä kirjelmässä kieltämään Helanderia \"toimeenpanemasta ja\njohtamasta yksityisiä hartauskokouksia muille kuin omalle\ntalonväelleen sekä ottamasta osaa semmoisiin kokouksiin\". Tämän\nnojalla kielsi hän toukokuun 7 p:nä päivätyssä virkakirjeessä\nviimemainittua hartausseuroja pitämästä. Helander kysyi neuvoa\nisältään. Tämän puolesta, vastasi kirjeeseen O. H. Helander, joka\nsiihen aikaan oli isänsä apulaisena Munsalassa: \"Ei ole helppo tietää,\nmitä sinun pitäisi tehdä. Melkein pelkään siitä ajatustani lausua,\nsillä tämä saattaa helposti olla lihasta kotoisin. Lausun sen\nkuitenkin. Arvelen, että sinun nykyisissä oloissa pitäisi totella,\nainakin ajaksi, jos mahdollista kääntääksesi vainonhaluisen maailman\nkatseet, jotka nyt niin tarkkaan ovat sinuun luodut, pois itsestäsi.\nNiin Malmbergkin tuumi\". Myöskin kehoittaa Helander veljeään Wilhelm\nNiskasen kanssa neuvottelemaan, olisiko ehkä syytä tehdä valitus\nBorgin toimenpiteiden johdosta. Kirjeen lopussa löytyvät seuraavat,\nveljellistä rakkautta ja elävää kristillisyyttä uhkuvat sanat: \"Rakas\nReinhold! Lihassasi saatat kyllä kärsiä näiden ahdinkojen tähden,\nmutta ole vakuutettu siitä, että minä, miten lihani pelkääkin tulla\nhäirityksi mukavuudessaan ja rauhassaan, iloitsisin, jos saisin olla\nosallisena sinun kärsimyksissäsi. Pitäisin sitä autuaana ilona, jos\nolisin siihen, mahdollinen. Sentähden en ensinkään tahdo sinua\nsurkutella, vaan kehoitan sinua virkistymään siitä lohdutuksesta, mikä\non valmistettu niille, jotka Kristuksen tähden saavat osakseen\nmaailman uhkauksia ja vainoa. Siis onnea vain, jos sinun ensimmäisenä\nmeistä täytyisikin uhrata ajallinen menestyksesi Kristuksen\nvaltakunnan tähden\". -- Jonkun ajan kuluttua näkyy kuitenkin Borg\nkatuneen tekoaan. Tammikuussa 1849 kirjoitti hän Helanderille:\n\"Vakaumukseni, että herra armovuodensaarnaaja, nöyrästi noudattaen,\nesivallan säädöksiä, vilpittömästi on tahtonut voimiensa mukaan tehdä\ntyötä Kristuksen valtakunnan hyväksi, on minussa vähitellen\nsynnyttänyt katkeraa katumusta ajattelemattoman virkaintoni johdosta.\nPeruutan sentähden toukokuun 7 p:nä antamani määräykset, jättäen\nkaikki riippumaan Turun tuomiokapitulin sananmukaisesta ja\nepämääräisestä lausunnosta maaliskuun 29 p:ltä 1848\". [Paimenmuisto;\nA. K. Borgin kirje 14/1 49 ja Q. H. Helanderin kirje 1/8 48 Reinhold\nHelanderille (kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]\n\nLiikuttavaa on lukea Helander-veljesten toisilleen kirjoittamia\nkirjeitä. Ne ovat erinomaisen avomielisiä ja uhkuvat mitä hellintä\nveljesrakkautta. Ne ilmaisevat sitäpaitsi elävää kristillisyyttä ja\nvilpitöntä rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin. Kevättalvella\nv. 1848 kävi O. H. Helander Nilsiässä Ruotsalaista tapaamassa. Tästä\nkäynnistään hän kirjoittaa: \"En voi mitenkään yhteen kertomukseen\nkoota kaikkea hyvää, jota siellä sain kuulla. Ukko oli minulle sekä\nhyvin hellä että tämän ohessa hyvin suolainenkin. En ole milloinkaan\nollut niin ahtaalla, kuin hänen luonaan viimeistä yötä ollessani. Jos\nvain en tuhlaisi minkä sain selkäsaunana ja kehoitukseksi. Pääasiana\nteroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi\nilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen\netsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan vapahtajaksi, jos olisimme\nkuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon\nsaamme. Ilman tätä -- niin hän sanoi -- on kaikki turhaa, sillä lahjat\neivät tee ketään autuaaksi. Tämän laiminlyömisestä riippuu hänen\nopetuksensa mukaan se, että niin moni meidän maassamme nykyään pieksee\ntuulta vain\". Kesällä s.v. kävi myöskin Reinhold Helander Nilsiässä.\n[O. H. Helanderin vasta mainittu kirje R. Helanderille 1/8 48.]\n\nYhtä ystävällisesti puhuu O. H. Helander tässä sekä muissa näinä\naikoina kirjoittamissaan kirjeissä W. Niskasestakin, kertoen hänen\nmatkoistaan Suupohjaan, Ruovedelle, niissä Malmberg viimemainittuna\nkesänä oleskeli terveyttään hoitamassa, y.m. Tämä ystävyys vain\nvahvistui, kun Helander-veljesten isä, A. Helander, v. 1850 muutti\nHaapajärvelle ja poikansa Reinhold pääsi hänen apulaisekseen. Niinkuin\njo ennen on mainittu, kesti tätä ystävyyttä vielä varsinaisen jaon\nkovana vuotenakin. Tämä on sitä huomattavampaa, kuin O. H.\nHelanderkin, joka edelleen oli ahkerassa kirjeenvaihdossa isänsä ja\nveljensä kanssa ja heidän kauttansa sai tietoja Keski-Pohjanmaan\nsekavista oloista, niinkuin vasta saamme nähdä, jo aikuisemmin oli\nalkanut horjua mielipiteissään.\n\nJo siirtyessään Pyhäjärveltä Säräisniemelle, oli Schwartzberg Wilhelm\nNiskaseen nähden asettunut jyrkästi vastustavalle kannalle. Hänen\ntyötään viimemainitussa seurakunnassa, mihin jaonhengen hävitykset\neivät ulottuneet, ei tämä suhde häirinnyt, mutta hänen vikoileva\nvaikutuksensa useaan herännäisyyden johtomieheen ei silti tullut\nehkäistyksi. Näistä mainittakoon edellä muiden veljekset Stenbäck,\njoiden sisaren kanssa hän oli naimisissa. Miltei varmuudella voi\nolettaa, että esim. Lauri Stenbäck, joka kesällä 1849 kolme viikkoa\nvieraili lankonsa luona Säräisniemellä, hänen kauttansa sai\nvahvistusta niille epäilyksille Niskaseen nähden, joille Suupohjan\nheränneet papit jo siihen aikaan alkoivat kallistaa korvansa.\nHerännäisyysliikkeestä ei hän vielä siihen aikaan aikonut luopua,\nmutta ei hän tämän jälkeen enää siitä sillä innostuksella puhu, kuin\nennen. L. J. Niskasen kanssa, joka samaan aikaan tuli Schwartzbergia\ntervehtimään, kävi hän samalla matkalla Kajaanin kautta Nilsiässäkin,\nmutta ettei tämäkään käynti voinut hänessä sytyttää uutta rakkautta\nherännäisyyteen, se näkyy niinikään, jos kohta hän lieneekin ollut\nverraten tyytyväinen Paavon puheisiin. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck\ns. 432.] Schwartzberg sitävastoin teki Säräisniemellä uskollisesti\ntyötä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan ja\nKeski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä\nvikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa\nkäynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat\nhartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta.\nSeurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden\nkantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja\nheränneet pukeutuivat körttipukuun. Tätä pukua oli siellä kuitenkin jo\nennen Schwartzbergin aikoja vähin käytetty ainakin Manamansalon\nsaarella, jonka asukkaat olivat käyneet Kajaanissa Paavoa kuulemassa\nja siellä siihen mieltyneet. Kielilläpuhujiakin Säräisniemellä\nSchwartzbergin aikana löytyi. [Kert. Jaakko Karppinen Säräisniemeltä\ny.m.]\n\nMuutkin etäällä herännäisyyden varsinaisista seuduista elävät\nheränneet papit olivat siksi riippuvaisia Laguksesta ja hänen\nkatsantotavastaan, ettei muuta sovi odottaakaan, kuin että he\nasettuivat Wilhelm Niskasta vastaan. Jolleivät he muualta olisikaan\nkuulleet herännäisyyden kehityksestä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla,\nniin saivat he hänen kirjeittensä kautta tietää, millä kannalla asiat\nolivat. Seurauksena oli, että niskaslaisuus, jolla nimellä jo tähän\naikaan Wilhelm Niskasen edustamaa suuntaa alettiin nimittää, koko\nPohjois-Suomessa alusta alkaen joutui huonoon maineeseen sikäläisissä\nheränneissä piireissäkin. Maailma tietysti iloitsi, arvellen\nettä vihdoinkin oli herännäisyyden painajaisesta päästy,\n\"toistupalais\"-suunta kun alusta alkaen ilmaisi heikkouden oireita\neikä missään saanut aikaan suurempaa herätystä. On kyllä totta, että\nPohjois-Suomen karut maat ja sen kylmä ilmanala eivät aikuisemminkaan\nolleet näyttäytyneet soveliaiksi herännäisyyden kylvölle, mutta hyvin\nluultavaa on myöskin, että sikäläisten heränneitten vikoileva mieli ja\nitseensä sulkeutuminen eivät olleet omiaan vetämään puoleensa\nniitäkään heränneitten ryhmien ulkopuolella olevia arkoja omiatuntoja,\njoihin Herran kutsuva armo oli koskenut. Nimi toistupalaiset, jolla\njaon aikana ruvettiin nimittämään niitä, jotka 'Niskasen\nsanankuulijoita tuomiten ja heistä eroten' alkoivat pitää eri seuroja,\non kuvaava ja selittää puolestaan sekin asiaa. Että tämä suunta vaati\njyrkkää eroa maailmasta, oli kyllä oikein ja aivan herännäisyyden\nalusta alkaen julistaman opin mukaista, mutta missä tähän vaatimukseen\nliittyi heräjävien tahi vasta heränneitten epäileminen ja\nitsekylläinen arvosteleminen, siinä eivät vaatijat enää muistaneet\nHerran käskyä: heikkouskoista korjatkaa. Ja väärin olisi kieltää, että\njuuri tämä henki pääsi toistupalaisissa vallalle. Pieneksi jäi senkin\ntähden Pulkkilan herännäisyys, vaikka Engelberg siellä teki ahkeraa\ntyötä, pieneksi J. M. Stenbäckin voimallisten saarnojen uhalla liike\nlissäkin, samoinkuin myöskin Kiimingissä, missä M. R. Montin oli\npappina. Paljon enemmän sai sensijaan Reinhold Helander aikaan\nKempeleessä, vaikka hän oli siellä vain lyhyen ajan.\n\nJota pohjoisempaan siirrymme, sitä heikompana esiintyy herännäisyys,\nja se vähäkin, joka siellä tämän liikkeen vaikutuksesta näkyy, väistyy\nennenpitkää voimatonna Lapissa syntyneen ja yhä leviävän\nlaestadiolaisuuden tieltä. Tämän liikkeen suhteen tunsi itsensä aivan\nneuvottomaksi esim. ennen (III, 125) mainittu E. L. Levón, joka,\noltuaan pari vuotta ylimääräisenä pappina Siikajoella, toukokuussa v.\n1852, niinkuin vasta saamme nähdä, siirrettiin Rovaniemelle.\nKesäkuussa s.v. kirjoitti hänelle Lagus: \"Ei kai Rovaniemikään ole\nvapaa Lapin perkeleen-kristityistä? Tuo on herätyksen irvikuva, ja\nvarmana pidän, ettei mikään perinpohjainen itsensä ja synnin\ntunteminen ole tapahtunut niissä, jotka näyttelevät semmoista\nkoiranäytelmää, josta olen kuullut puhuttavan. Missä armon työ\ntodellisesti ensin tapahtuu sielussa, siinä antaa pelastumisen huoli\ntarpeeksi työtä, niin ettei rikkaruoho pääse vallalle, vaikka perkele\nsitä kylvääkin nisun sekaan. Mutta näinä viimeisinä aikoina saa kai\nvarustautua näkemään ja kuulemaan mitä tahansa. Autuas sentähden se,\njoka sydämen luottamuksella ja kaipuulla katselee Jumalan Karitsaa,\njoka on kantanut syntimme, ja tahtoo elää ainoastaan hänestä ja hänen\nkanssansa. Ei ole meillä opettajilla aikaa takertua epäuskoon,\nitsevanhurskauteen ja lain orjuuteen. Evankeliumin julistajat\nravitkoot myöskin itseään evankeliumilla\". [Paimenmuisto; Laguksen\nkirje E. L. Levónille 1/6 52 (omistaa rehtori E. Levón).]\n\nNiinkuin tästä ja Laguksen muista näinä aikoina kirjoittamista\nkirjeistä näkyy, piti hän asemaa ylimalkaan hyvin toivottomana, nähden\nkaikkialla viimeisten aikojen merkkejä. Tiedetään, että hänen yhä\nlisääntyvä alakuloisuutensa suureksi osaksi johtui hänen\nsairaloisuudestaan, mutta syynä oli myöskin, että hän kaikkialla\nkaipasi elävän, ristin Herran koulussa pitkälle kehittyneen\nkristillisyyden tuntomerkkejä, sitä elämää, jota hän piti valvomisen\nja jatkuvan kilvoituksen välttämättömänä hedelmänä. Ei pysty kukaan\nperusteellisilla syillä väittämään, ettei Lagus itse tätä elämää\nelänyt, eikä sitä, että hän siitä olisi ylpeillyt, sillä elävä\nsynnintunto on loppuun asti hänen uskonnollisen katsantotapansa\nhuomattavimpia piirteitä, mutta hän oli, varsinkin Pyhäjärvellä\nyksinäisyydessä taistellessaan heränneen taistelua, niihin määrin\npiintynyt siihen käsitykseen, että kaikkien muidenkin heränneiden\nelämä muodostuisi juuri samankaltaiseksi, että hän vaani luopumista\nvain ja suruttomuutta kaikkialla, missä kehitys ei kulkenut juuri\nsamaa uraa kuin hänen omalla kohdallaan. Ainoastaan ne, jotka\npuheissaan ja käytöksessään asettuivat juuri tälle kannalle, olivat\nhänestä heränneitä, muut eivät. Tämä katsantotapa jäi perintönä\nniille, jotka tunnustivat hänet oppi-isäkseen, sillä eroituksella\nkumminkin, että tämä kanta monen kohdalla ilmaisee vain kuollutta\nkaavaa, jolla ei voinut olla historiallista tulevaisuutta. Lagus oli\nsiksi valtaava persoonallisuus, hänen osuutensa herännäisyyden\ntaistelussa maailmaa vastaan oli siksi suuri, hänen kristillisyytensä\nsiksi syvällistä laatua ja hänen loppuun asti muuttumaton suhteensa\nRuotsalaiseen niin yleisesti tunnettu, että heränneiden pappien\nluottamus häneen ei saata ketään kummastuttaa. Että tämä luottamus\nmonen kohdalla kehittyi liialliseksi riippuvaisuudeksi aikana, jolloin\nihmisauktoriteetti heränneitten piireissä niin paljon vaa'assa painoi\nja alkanut hajaannus vaati jokaista kantaansa määräämään, on niinikään\nselitettävissä. Mutta puoluehengen hajoittavaa voimaa tämä kaikki mitä\nsuurimmassa määrässä lisäsi.\n\nPaitsi A. Helanderin määräystä Haapajärven kirkkoherraksi on\nEtelä-Pohjanmaan heränneitten pappien majanmuuttoon nähden huomattava\nA. N. Holmströmin siirto Kuortaneelta Kuhmoniemelle (1849).\nEnsinmainitussa seurakunnassa oli paljo heränneitä, ja Suupohjan\nheränneet papit olivat siellä usein käyneet. Monet rakkaat muistot\nyhdistivät heidät sikäläiseen vieraanvaraiseen pappilaan. Holmströmin\npoismuutto oli siihenkin nähden tuntuva vahinko näiden seutujen\nherännäisyydelle, että hänen vakava, miehekäs luonteensa olisi ollut\nhyödyksi syntyviä riitoja ratkaistaessa. O. H. Helanderin muutto\nMunsalasta _Kortesjärvelle_ (1849) ei Suupohjan heränneitten pappien\nväleissä vaikuttanut muuta muutosta, kuin että hän täällä tuli enemmän\ntekemisiin v. Essenin ja Ingmanin kanssa. Aavistaen kovia aikoja ja\npeläten uuden esimiehensä, Lappajärven kirkkoherran J. Fellmanin\ntunnettua vihamielisyyttä herännäisyyttä vastaan, kirjoittaa hän vähän\nennen muuttoaan: \"Tuntuu kuin vietäisiin minut miltei kuolemaan\", ja\nmuutamia kuukausia myöhemmin: \"Tuntuu kuin olisin kutsumattomana\nvieraana tunkeutunut tänne Lappajärven pitäjään, roistona\nkunniallisten ihmisten joukkoon\". Että Helander jo tähän aikaan\nhuomasi veljesrakkauden Suupohjan heränneitten pappien piirissä olevan\nkylmenemässä ja että hän siitä paljon kärsi, näkyy seuraavasta hänen\nOtto von Essenille huhtikuussa v. 1850 kirjoittamastaan kirjeestä:\n\"Iloitsen että Reinhold (veljensä) on käynyt Lapualla. Olisin toivonut\nsaavani olla siellä; mutta nyt en talvikelillä enää taida sinne\npäästä. On outoa olla niin likellä ihmisiä ja kuitenkin heistä\neroitettuna. Epäluuloinen ja tyhmiin mietteisiin hyvin taipuisa\nsydämeni vaatii edellä kaiken muun saada olla veljellisessä\nkanssakäymisessä samanmielisten ihmisten kanssa, sillä muutoin\npelkään, että käy hullusti. Et usko, mikä lohdutus minulla on siitä,\nkun minulle joskus osoitetaan veljellistä mieltä. Iloitsen sentähden\nsiitä, että saan uskoa ainakin muutamien tuttavieni tuntevan\nveljellistä hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Niistä olet sinä yksi. On\nkauheata ajatella olevansa hyljätty. Mutta ehkä johtuu tämä tuska\nsiitä, etten ole hyljännyt itseäni. En sano enempää, sillä en tiedä,\nmihin tyhmiin mietteisiin tämä voisikaan minut johtaa\". [O. H.\nHelanderin kirjeet Reinhold Helanderille 3/3 49 ja 9/5 49 sekä saman\nkirje Otto von Essenille 9/4 50. (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist.\nSeura).]\n\nNäissä kirjeissä huokailee vilpitön veljesrakkaus uhkaavan jaonhengen\nahdistamana. Niissä kuvastuva mieliala on rakkauden vaistomainen\nvastalause niitä soimaavia epäluuloja ja salaperäisiä tuumia vastaan,\njotka yhä johdonmukaisemmin kokoavat voimansa hajoittamaan Pohjanmaan\nherännäisyyden rivejä. Jos tämä valitus onkin voimaton estämään\nonnettomuutta, ei ole se sentähden arvoton. Se on kallis perintö\ntuleville ajoille, paljon kalliimpi kuin kaikki ne katkerat\ntuomion-sanat, joita näihin aikoihin kylmäkiskoisesti ja\nitsekylläisessä mielessä lausuttiin herännäisyyden vahingon\nkorjaamiseksi.\n\nMerkille on kuitenkin pantava, että Helander piti Suupohjan\nherännäisyydessä vielä tähän aikaan säilynyttä ulkonaista sopua\nonnellisempana Keski-Pohjanmaan herännäisyyden tilaa, missä\neripuraisuus jo oli kaikkien nähtävänä. Paitsi kirjeiden kautta\nisältään ja veljeltään sai Helander omin silmin nähdä, miten surkealla\nkannalla viimemainitun seudun asiat olivat. Kesällä v. 1850 kävi hän\nniin. Haapajärvellä, paluumatkalla poiketen muunohessa Österbladhin\nluo Alavieskaan. Siellä sai hän kuulla, että Laguksen apulainen Sakari\nCastrén, joka vasta oli käynyt Suupohjassa, oli kertonut, että\nsikäläistenkin heränneitten sopu oli kerrassaan rikkoontunut. Kaikesta\npäättäen oli hän syyksi sanonut Malmbergin ystävällistä suhdetta W.\nNiskaseen. Kirjeessään kertoo Helander niinikään, ettei hän päässyt\nlikempään keskusteluun Österbladhin kanssa sekä että tämä esteli häntä\npuhuttelemasta hänen vaimoaankin. \"Palasin kotia, en tyytymättömänä,\nmutta en oikein tyytyväisenäkään\", kirjoittaa Helander kysymyksessä\nolevassa kirjeessään, lisäten: \"Nuo monet tuumat riitaisuuksista y.m.\nvaikuttivat minuun kummallisen masentavasti. Minusta on nykyinen aika\nkauheaa aikaa, jolloin perkele näyttää voittavan tarkoituksensa\nhajoittamalla, puremalla ja syömällä. Onnellinen se, joka tänä aikana\nherää työskentelemään oman huonon asiansa korjaamiseksi. Siihen olen\naina johtunut, miettiessäni näitä asioita. Ei niin, että itse\ntietäisin tuohon vakavasti ryhtyneeni. Tarkoitan vain, että se olisi\nainoa keino. Kotia tultuani en ole ketään ystävistä tavannut, vaan\nolen saanut olla yksin mietteilleni, epäuskoilleni ja huonoine\nominetuntoineni. Suoraan sanoen: suuri levottomuus siitä, mitä minun\nnyt tulisi tehdä, on minua vaivannut. Olen koettanut pääasiassa pitää\nkiinni siitä, että minun pitäisi kaikkineni astua Kristuksen eteen.\nMutta sitten tulee: sinähän et mitään tiedä, sinähän et ymmärrä oikeaa\noppia, sinä et voi eroittaa opinerehdyksiä, muiden uhratessa elämänsä\nja kaikkensa päästäksensä totuuden puolelle ja taistellen\nvoimallisesti näyttääksensä, että ovat oikeassa. Seisot siinä kuni\nsokea raukka, et käsitä etkä ymmärrä syvyyksiä, et voi mitään\ntaistelua suorittaa, vaan omatuntosi ja elämäsi ovat epäpuhtaat. Olen\nkyllä muistanut, että juuri tässä Kristus olisi minulle tarpeellinen,\nolen päättänyt rohjeta astua hänen eteensä ja tahdon vastakin niin\ntehdä, mutta paljon on kaikki, johon tässä olen viitannut, ajatuksiani\nhämmentänyt. Syynä siihen ei mahda olla mikään muu, kuin että näihin\nasti olen turvautunut lihan käsivarteen, ja kun nyt täytyy ruveta\nhuomaamaan, että 'kaikki liha on ruohoa', niin on niin vaikeaa ja\noutoa ilman kaikkea lihallista tuetta uskoa Herraan, että hän vieläkin\non syntisten ainoa tuki ja turva. Sinulle, Reinhold, olen tahtonut\nsuoraan tämän sanoa, jotta tietäisit, minkälaisissa ajatuksissa teistä\nerosin. Joka vain voisi ja tahtoisi taipua hengen köyhyydessä\ntyöskentelemään oman kurjuutensa kanssa ja siinä oppia uskomaan\nKristukseen!\"\n\nHuomattavampaa eripuraisuutta ei Suupohjassa kuitenkaan vielä näy\nolleen, vaikka tuli kytikin tuhan alla. Vielä v. 1850 lopussa\nkirjoitti Helander veljelleen Haapajärvelle: \"Meidän kesken vallitsee\nyksimielisyys, emmekä voi tätä Jumalan meille osoittamaa laupeutta\nkyllin suureksi arvata. Siellä seuloo perkele ilmeisesti. Kun vain\nemme mekin joutuisi saman seulomisen alaisiksi\". Tämän, samoinkuin\nedellisen kirjeen lopussa löytyvä tervehdys W. Niskaselle, osoittaa,\nettei O. H. Helanderkaan häntä moittinut sekä ettei hän vikoillut\nMalmbergin ystävällistä suhdetta häneen. Tämäkin seikka todistaa, että\njako alkoi Keski-Pohjanmaalla eikä Suupohjassa. [O. H. Helanderin\nkirjeet R. Helanderille 31/7 50 ja 15/12 50 (Kirjeet omistaa Suomen\nKirkkohist. Seura).]\n\nEtelä-Pohjanmaan heränneitten pappien riviin jäi huomattava aukko, kun\nPurmon kappalainen Edvard Svahn tammikuun 18 p:nä 1849 ummisti\nsilmänsä viimeiseen lepoon. Hän oli ollut vaatimaton ja uskollinen\nsielunpaimen, ja kaipuulla muisteltiin häntä kauan heränneissä\npiireissä. Hänen kuolemansa johdosta kirjoitti O. H. Helander\nveljelleen: \"Tulen juuri Purmosta ja lähetän nyt terveisiä sieltä.\nViiltää sydäntä, kun täytyy sanoa, että tämä on viimeinen tervehdys\nrakastamaltamme ja kunnioittamaltamme ystävältä Svahnilta. Eilen\nillalla näimme hänen hengittävän viimeisen huokauksensa. Minusta\ntuntuu kuin olisi hänen kuolemansa kautta luu riistetty pois\nveljesruumiista\". Lagus ilmaisi osanottonsa Svahnin apen J.\nWegeliuksen perheen suruun seuraavin sanoin: \"Olen kyllä kuullut\nSvahnin taudista, mutta en hänen asemastaan kuolinhetkellä, josta\nkaikki riippuu. Ei mitään syytä ole minulla epäilykseen, ettei hän\nolisi tullut hyvästi korjatuksi. Tunnustan paljon kadehtivani häntä,\njonka ei tarvinnut kokea sitä koetuksen tulta, mikä meitä luultavasti\nodottaa, tahi oikeammin niitä, jotka vielä jonkun aikaa elävät\".\nTammikuun 30 p:nä saapui Purmoon paljon kaukamatkaisiakin ystäviä,\njotka kaipuulla saattoivat Svahnin hautaan. [O. H. Helanderin kirje R.\nHelanderille 19/1 49; Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle 23/2\n49.] Useimmat Pohjanmaan heränneistä papeista toimivat kysymyksenä\nolevina vuosina samoissa seurakunnissa tahi ainakin samalla seudulla,\nkuin edellisinäkin. Ennen mainittujen muutosten lisäksi mainittakoon\nvielä seuraavat: J. H. Roosin apumiehenä herännäisyyden taisteluissa\nUuskaarlepyyssä toimi vuosina 1849-52 _A. A. Favorin_, joka sitäennen\noli ollut pappina Kauhavalla; v. 1852 kuoli Laihian kirkkoherra E. J.\nSnellman; viimemainittuna v. siirrettiin J. R. Hedberg Närpiöstä\nKruununkylään; Kauhavalta muutti Wilhelm Ingman Temmekselle ja sieltä\nPiippolaan sekä v. 1848 Lapualle, missä hän toimi sijaiskirkkoherrana\nsekä armovuodensaarnaajana toukokuuhun 1852, jolloin hän määrättiin\nkappalaisensijaiseksi Kuortaneelle; v. 1848 muutti K. A. Lilius\nKortesjärveltä Suomussalmelle, missä hän sitten, niinkuin ennen (III,\n98) on mainittu, monta vuotta siunauksella vaikutti Kainuunmaan\nherännäisyyden hyväksi; Edvard Svahnin apulaisena ja hänen kuolemansa\njälkeen v.t. kappalaisena työskenteli Purmossa K. V. Lybeck vuosina\n1848-52; vuosina 1849-53 oli Jaakko Simelius ylimääräisenä pappina\nLuodossa; v. 1850 siirrettiin F. P. Kemell, Lappajärvellä neljä vuotta\ntaisteltuaan jaloa taistelua herännäisyyden puolesta, ensi\nPyhäjoelle sekä (1852) Oulaisiin; v. 1851-55 oli J. J. Häggman\nkappalaisenapulaisena Ähtävällä; H. Moliis, joka vuoteen 1851 oli\nkappalaisena Pietarsaaressa, pääsi viimemainittuna vuonna\nkappalaiseksi Mustasaarelle; J. E. Wegelius oli vuosina 1850-53\nkappalaisena Bergössä; _N. R. Lagus_ oli ylimääräisenä pappina\nVähässäkyrössä; _S. U. Gallenius_, joka vuosina 1848-50 oli ollut\nylimääräisenä pappina Haapajärvellä, oli kappalaisena Sulvassa; _E. W.\nSnellman_ oli ylim. pappina Laihialla, sittemmin Korsnäsissä, mistä\nhän (1853) pääsi Kortesjärven kappalaiseksi; Peräseinäjoelta muutti O.\nW. Forsman v. 1851 Pihlajavedelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän\noli vuoteen 1856; Alfr. Kihlman oleskeli vuosina 1851-52 ulkomailla.\n\nSopisi olettaa, että maailma, samassa suhteessa kuin herännäisyys\nvoitti sijaa ihmisten sydämissä, huomaisi miten turhat kaikki\npakkokeinot sen ehkäisemiseksi olivat. Olivathan kaikki tuohon\nsuuntaan tehdyt yritykset osoittautuneet voimattomiksi, niin että\najanhengen vaatimuksen tässä suhteessa olisi pitänyt olla jokaiselle\nselvä. Mutta vieläkin koettivat viranomaiset rakentaa salpoja\nherännäisyyden leviämiselle. Tekisi melkein mieli olettaa, että kirkon\nhallitusmiehet alkoivat huomata, että heränneitten omassa keskuudessa\noli syntymässä suunta, joka ennenpitkää oli tarjoava heille kättä\nliikkeen vastustamisessa. Oli miten oli, siihen aikaan, jolloin Turun\ntuomiokapituli A. K. Borgin alotteesta antoi määräyksensä Reinhold\nHelanderin Kempeleessä pitämien hartausseurojen ehkäisemisestä,\nhuomasivat heränneet papit muuallakin, että viranomaiset uudelleen\naikoivat ryhtyä pakkokeinoihin liikkeen edustajia vastaan. Niinpä\nkirjoittaa O. H. Helander ennenmainitussa kirjeessään 1848 veljelleen:\n\"Malmberg arvelee, että he lopulta pakoittavat meidät pelkkiin\ntupakka-seuroihin\", kun nim. koetettiin estää suurten seurojen\npitämistä. Asia on sitä huomattavampi, kuin Ruotsissakin näihin\naikoihin alettiin yhä selvemmin käsittää, että konventikkeliplakaatti\nsoti sekä uskonnon että ajanhengen oikeutettuja vaatimuksia vastaan.\nSuomessa sitävastoin tuli v. 1846 ilmestyneessä kirkkolakikomitean\nehdotuksessa näkyviin aivan vastakkainen käsitys asiasta. Uusi\nkirkkolakiehdotus ei kyllä sen pitemmälle johtanut, mutta\nsemmoisenakin on se surkeana todistuksena maamme kirkollisten\nluottamusmiesten korkeakirkollisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Näin\nollen on luonnollista, että varsinkin heränneet, joita sen ehkäisevät\nmääräykset niin likeisesti koskivat, esiintyivät sitä vastaan,\nsemminkin kun sanomalehdetkin vaativat samaa. V. 1847 ilmestyi\nVaasassa K. K. von Essenin kirjoittama \"Anmärkningar vid\nkyrkolagsförslaget\", ja samaan aikaan julkaisi Lauri Stenbäck\nsanomalehtikirjoituksia asiasta, jotka kirjoitukset täydennettyinä\nseuraavana vuonna ilmestyivät eri vihkosena nimellä \"Teologiska\ntraktater, II\". Varsinkin ensinmainittu julkaisu on asiallinen ja\nperusteellinen. Sen huomattavin osa koskee konventikkelikieltoa, jonka\nmääräyksiä komitea tahtoi säilyttää. Siitä lausuu von Essen muun\nohessa: \"Vanha konventikkeliplakaatti esiintyy siis jälleen tässä --\nkaiken sen sopimattomuutta todistavan katkeran kokemuksen uhallakin ja\nikäänkuin uhmaillen kaikkia niitä ääniä, jotka uskonsuvaitsevaisuuden\npuolesta viimekuluneina vuosikymmeninä ovat lausutut sitä\nvastaan -- uudistetussa ja sen pahempi vielä pahemmassa ja vielä\nsuvaitsemattomammassa muodossa, kuin toistasataa vuotta sitten.\n-- -- -- Konventikkelikiellon perustukseksi vetää komitea etupäässä\nGangran kirkolliskokouksen (neljännellä vuosisadalla), 'joka kirkosta\npoissulkemisella rankaisi ne, jotka ilman piispan lupaa kodeissaan\npitivät yksityisiä hartauskokouksia ja ylenkatsoivat Herran huonetta'.\nJo sanat 'Herran huoneen halveksijat' ilmaisevat, että ne, joita\nvastaan päätös tehtiin, olivat vääräoppisia. Mutta kun tähän tulee\nlisäksi, että tämä ylönkatse riippui puhtaasti dogmaattisista\nerehdyksistä ja tarkoitti täydellistä eroa kirkollisesta yhteydestä,\nniin näkyy selvästi, että kirkosta-sulkemistuomio kohdistui kirkon\nhalveksimiseen eikä yksityisiin hartausseuroihin. Gangran\nkirkolliskokous ei ensinkään asetu viimeksimainittuja seuroja vastaan,\nkun niitä pidetään julkisen jumalanpalveluksen _kera_ ja kirkollisessa\nhengessä. Sen päätöksellä ei sentähden milloinkaan järkiperäisillä\nsyillä voida tukea konventikkelikieltoja. Neljännellä vuosisadalla\neivät apostolisen aikakauden kristittyjen tavat mitenkään olleet\nsaattaneet joutua niin kokonaan unohduksiin, että olisi voitu unohtaa,\nmiten ensimmäiset kristityt suuremmissa tai pienemmissä joukoissa\nusein kokoontuivat yhteistä hartautta varten paitsi julkiseen\njumalanpalvelukseen myöskin muihin tilaisuuksiin. Ja historia\ntodistaa, että tuo oli kristittyjen yleisenä tapana juuri siihenkin\naikaan, jolloin komitean konventikkelikiellon tukeeksi esiintuoma\nGangran kirkolliskokouksen päätös tehtiin. Ensimmäiset kristityt\netsivät yhteistä rakennusta Jumalan sanan viljelemisestä, veisusta ja\nkristillisistä keskusteluista kaikissa niissä tilaisuuksissa,\nkotijuhlissa y.m., joita nykyajan kristityt esteettömästi käyttävät\nmeluaviin huvituksiin, juomiseen, tanssiin j.n.e. -- -- -- Myönnettävä\non myöskin, ettei 'yhteys jumalanpalveluksessa' tahi kristillisessä\nelämässä yleensä eikä kristillinen yhteishenki voi syntyä nykyisen\njulkisen jumalanpalveluksen tarkkaan määrätyissä jäykissä muodoissa,\njos kaikki jumalisuuden harjoitus pakotetaan kirkon ja kodin seinien\nsisään, mutta on kielletty seuraelämässä. Ilman keskinäistä aatteiden\nvaihtoa, ilman keskinäistä innostuttavaa kehoitusta, yksityisiä\nneuvotteluja y.m. sammuu ja kuolee herännyt innostus ennemmin tai\nmyöhemmin. Tämä kokemus se on, joka on muodostanut kaikki nuo\ntieteelliset, kansalliset y.m. yhdistykset, joista aikamme toivoo niin\npaljon. Yksin kristillinen harrastusko, kristillinen uskonelämä, joka\nsyttyy ylhäältä ja jota paitsi koko kirkko ei ole kuin ulkonainen,\nkuollut ja tyhjään muodollisuuteen jähmettynyt laitos, yksinkö se\nolisi poikkeuksena tästä säännöstä? Eikö ole kirkon oman edun\nmukaista, että tämä elämä on herätettävä, ylläpidettävä ja\nedistettävä? Mutta ylläpitää ja edistää sitä ei tosiaankaan voida tuon\nluonnottoman, kaikkea yhteistä kehoitusta ehkäisevän pakon\nkautta, jolla heränneitä ahdistetaan\". -- Huomautettuaan, että\nkonventikkelikieltojen määräykset alkuansa olivat olleet tähdätyt\nmaallikoita vastaan, joilla, \"he kun eivät ole osallisina\npapiksivihkimisen sakramentista, ei voi olla Pyhän hengen voitelua\neivätkä siis voi keskenänsä puhua kristinuskosta joutumatta\nerehdyksiin\" sekä näytettyään, miten epäjohdonmukainen sekin komitean\nehdotus oli, joka määräsi, että maallikko vasta viisi kertaa otettuaan\nosaa hartausseuroihin oli rangaistava, mutta pappi heti ensimmäisen\nkerran jälkeen oli vedettävä edesvastuuseen, lausuu v. Essen sen\ntoivomuksen, että \"Suomen kirkon jäsenet yhä yleisemmin korottavat\näänensä konventikkelisäädöksen säilyttämistä ja sen yhä jyrkempää\nteroittamista vastaan, koska tämä laki ei koskaan ole vaikuttanut eikä\nvoi vaikuttaa muuta kuin pahaa\". Väitteitään tukemaan lainaa\nkirjoittaja otteita konventikkelikieltoa koskevista kirjoituksista\nSaksan jumaluusopillisissa aikakauslehdissä sekä Ruotsin\nvaltiopäivämiesten lausunnoista tätä kysymystä pohdittaessa.\n\nSamoja näkökohtia kuin von Essen esittää Stenbäck yllämainituissa,\nkomitean mietintöä koskevissa kirjoituksissaan. Asettuen ehkä vieläkin\njyrkemmin herännäisyyden kannalle, lausuu hän muun ohessa: \"Jokainen\nhistoriaan perehtynyt tietää, että, kun n.s. episkopalijärjestelmän\nkovimpana aikana papiston hierarkkinen valta oli saavuttanut\nhuippunsa, ja hengelliset, joiden olisi pitänyt olla kirkon\npalvelijoita, puhdasoppisuuden väärin käytetyn nimen turvissa\nesiintyivät yksinomaan sen herroina ja holhoojina, pitäen sitä uudessa\nbabylonisessa vankeudessa, niin rupesivat tätä surmaavaa ijestä\nvastustamaan useat vapaamieliset miehet. Etenkin koettivat hurskas\nSpener ja hänen seuraajansa herättää jähmettynyttä kirkkoa\nitsetietoisuuteen ja elämään antamalla kristilliselle yhteishengelle\nsille kuuluvan oikeuden ja uudistamalla kristittyjen raamatunmukaisen\nhengellisen pappeuden. Siunaus seurasi Spenerin jaloja pyrintöjä;\nkaikkialla huomattiin voimallisia elonmerkkejä, elävä jumalanpelko\nheräsi eri tahoilla protestanttisessa, kristikunnassa, ja hänen\naikanaan ja sitä seuraavina esiintyvät lutherilaisessa kirkossa sen\njaloimmat ja henkevimmät opettajat ja teologit. Mutta tätä vastaan\nasettui hierarkkien ammattikunta mitä kiivaimmin, kääntyi hädässään\nmaallisen vallan puoleen, saaden siten aikaan niin sanotun\nkonventikkelielämän onnettomat kiellot. Nämä kiellot, jotka siis ovat\nloukatun pappisarvon ja vallanhimon sikiöitä, ovat siitä alkaen\nvihamielisyyden kädessä olleet tervetulleena ja kernaasti käytettynä\naseena tekemään elävää kristillisyyttä epäluulon alaiseksi ja\nnostamaan vainoa sitä vastaan; niin pian kuin sitä on alkanut näkyä.\n-- -- -- Emmekö itse ole syypäät siihen, että kansa vakaantuu\nsuruttomuudessa, siveettömyydessä sekä Jumalan sanan ja jumalisuuden\nylönkatsomisessa, jos heti vaanimme turmiollista epäjärjestystä\nsiellä, missä muutamat ihmiset tuntevat halua yhteisesti lukea\nraamattua, rukoilla ja veisata, sekä suoraan sanomme tuota lain\nrikkomiseksi? Meidänhän tulisi ilolla kehoittaa heitä siihen eikä\nkohdella heitä ankarammin, kuin niitä, jotka elävät julkisissa\nsynneissä ja maailman turhuudessa, eikä uhkaamalla vankeudella ja\nkahleilla estää heitä tyydyttämästä sielunsa tarvetta. Pitäisihän\nmeidän käsittää, että kirkko on autettavissa ainoastaan sen kautta,\nettä sen jäsenet tulevat eläviksi, ja että ensimmäinen elonmerkki on\nveljellinen rakkaus, joka halajaa keskinäistä yhteyttä\".\n\nMuutamia vuosia myöhemmin v. Essen ja Stenbäck tuskin olisivat\ntarttuneet kynään hartausseuroja puollustaaksensa, eivät ainakaan niin\nlämpimästi kirjoittaneet, kuin mainituissa kirjoituksissaan. Mutta\ntämän uhallakin pysyvät nämä heidän vastalauseensa kauniina,\nherännäisyyden riveistä lähteneenä todistuksena siitä tietä\nraivaavasta tehtävästä, joka tällä liikkeellä tässäkin suhteessa on\nollut Suomen kirkossa.\n\nPaitsi vastalauseita konventikkelikiellon säilyttämistä vastaan\nsisältävät kysymyksessä olevat julkaisut ansiokkaita huomautuksia\nkirkon tunnustuskirjojen tärkeydestä, jota näkökohtaa komitea oli\nkäsitellyt hyvin pintapuolisesti. Uusi kirkkolakiehdotus oli näet\nmiltei kokonaan syrjäyttänyt lutherilaisen kirkon muut tunnustukset\npaitsi muuttamatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen\npäätöstä. Tämän johdosta lausuu von Essen: \"Olisi odottanut, että näin\nperinpohjaista muutosta ainakin olisi asiallisesti perusteltu. Mutta\nkomitea suoriutuu asiasta muutamilla riveillä, joilla ilmoitetaan:\n1:ksi että 'jo Upsalan kokouksen päätös v. 1593 määrää nuo kolme\npääsymbolaa opin perustukseksi' sekä 2:ksi että 'kirkko ei milloinkaan\nole pitänyt muita niin sanottuja tunnustuskirjoja absolutisina\ndogmeina, vaan ainoastaan interpretatsiooneina'. -- -- -- Kieltää ei\nvoi, että ne todellakin ovat interpretatsiooneja. Mutta ne eivät ole\nainoastaan interpretatsiooneja. Ne ovat paljon enemmän. Ne ovat\njatkuvaa opin kehittämistä, totuuden sekä käsittämisen että\njulkilausumisen yhä selvempää ilmaisua\". Teroitettuaan kirkkomme eri\ntunnustusten merkitystä, lausuu v. Essen: \"Jos nyt, halveksien näitä\ntunnustuskirjoja, säilyttäisimme vain Augsburgin tunnustuksen, niin\nmenettäisimme muiden tunnustusten ohjeet ja määräykset ja olisimme\nehkä piankin valmiit liittymään Rooman paaviin. Ja minkä näköinen\nolisi evankelis-lutherilainen dogmatiikka, jos sillä ei olisi näitä\nlähteitä?\"\n\nSamaan tapaan arvostelee Stenbäck komitean kysymyksessä olevaa\nmenettelyä. Hän muun ohessa lausuu: \"Niinkauan kuin kristillinen\nkirkko on olemassa, ei voi se surmaamatta itseään uhrata\ntunnustuskirjojaan, nämä kun julkilausuvat ei vaan muutamien\nyksilöiden yksityisiä mielipiteitä, vaan tukevat Pyhän hengen\nvaikuttamaa kaikkien uskollisten yhteistä uskoa. Jos katsantotapa ei\nole niiden mukainen, niin tämä ei ole tunnustuskirjojen syy, vaan vika\non siinä, että puuttuu kristillistä uskoa. Sillä jos sitä löytyisi,\nniin tämä usko kirkon tunnustuksessa ja tunnustuskirjoissa tuntisi\noman itsensä eikä mitään muuta. Mutta tätä harvoin muistetaan; ei\ntahdota mukaantua tunnustuskirjojen mukaan, vaan tunnustuskirjojen\ntulisi mukaantua meidän mukaan, eli toisin sanoen: Jumalan totuuden\npitäisi riippua meidän syntisestä mielestäni me ja käsityksestämme.\nSentähden on epäusko kaikkina aikoina koettanut saada kirkon oppia\nniin yleiseksi ja epämääräiseksi kuin suinkin, jotta subjektiviset\nihmistuumat ja päähänpisto! saisivat tulkita sitä aivan\nmielensä mukaan. Surulla ja hämmästyksellä täytyy huomata, että\nkirkkolakiehdotus tukee tätä pyrkimystä; mutta mahdotonta on, että\nkirkko voisi tätä hyväksyä, niinkauan kuin siinä on vähänkään eloa,\nniinkauan kuin se ei tahdo hyljätä itseänsä eikä, ylönkatsoen\napostolien ohjetta, että sen tulee olla 'totuuden pylväänä ja\nperustuksena', joutua vaihtelevien ihmistuumien ja mielipiteiden\nkoekentäksi. Se kauhea levottomuus ja sekasorto, joka nykyään\nvallitsee Saksan protestanttisessa kirkossa ja joka tuottaa niin\npaljon surua ei vaan kristinuskon, vaan myöskin yhteiskunnallisen\nrauhan ja järjestyksen ystäville, johtuu pääasiallisesti epäuskon\npitkällisestä, yhä häikäilemättömämmäksi käyneestä pyrkimyksestä\nJumalasta luopuneen niin sanotun tieteen avulla hävittää ja pala\npalalta rikkirepiä kirkon puhdasta oppia; niinkuin vielä tänään\nepäuskon sokea viha on tähdätty tunnustuskirjojen pätevyyttä ja\nolemassaoloa vastaan. Sillä se tietää helposti voivansa suoriutua\nraamatusta ja sitä mielensä mukaan voivansa väärentää, jos se vain\nsaisi ne ja niiden kera kirkon poistetuksi\".\n\nPietismiä on syytetty puhtaan, tunnustuskirjoissa määrätyn opin\nhalveksimisesta. Ettei ainakaan Suomen herännäisyys ole tätä moitetta\nansainnut, sen osoittavat selvästi viimeksi kerrotut sanat.\nSuuremmalla syyllä voisi päinvastoin sanoa, että liikettä ainakin nyt\nkysymyksessä olevina vuosina vaivasi liiallinen puhdasoppisuuden into.\nTätä arvosteluamme tukee myöskin se tavaton kiire, jolla, niinkuin\nennen on kerrottu, useat heränneet papit jouduttivat kirkkomme\ntunnustuskirjojen kääntämistä suomeksi ja niiden tarjoomista kansan\nluettaviksi.\n\nMitä muutoin pietistain kirjallisiin toimiin 1840-luvun lopussa\nja seuraavan vuosikymmenen alussa tulee, niin supistuvat ne\npostilla- ja muita käännöksiä lukuunottamatta, vastamainittuihin\nvastalauseisiin sekä Ingmanin Hedbergiä vastaan julkaisemiin\nriitakirjoituksiin, joista viimemainituista aikaisemmin olemme tehneet\nselkoa. Stenbäckkään ei julkaissut muuta kuin muutamia lyhyitä\nkirjailmoituksia [Ilmarinen 1851 N:o 4-5.] sekä pienen vihkosen\nnimellä \"Ur det fördolda lifvet\" (Salatusta elämästä), joka\nviimemainittukaan ei sisällä mitään varsinaisesti uutta, siinä kun\ntapaamme vain hänen \"Evangeliskt Veckobladissa\" jo ennen julkaistuja\nmietelmiään, jos kohta paikoin vähän täydennettyinä.\n\nOlemme monesti ennen huomauttaneet siitä kieltämättömästä tosiasiasta,\nettä Suomen herännäisyys on luonut monta jaloa luonnetta. Miten vähän\nheränneitten omassa keskuudessa yleiskasvatusopillisia näkökohtia\nyleensä pohdittiinkin, näkyy monesta seikasta, ettei heidän\nuskonnollinen katsantotapansa ollut vieras sille käsitykselle, että\nelävä kristillisyys synnyttää jaloja luonteitakin. Varsinkin Lauri\nStenbäck on monessa tilaisuudessa julkilausunut tämän ajatuksen ja\npedagoogina on hän esimerkillään ja kasvatusopillisella menettelyllään\netevällä tavalla tulkinnut, miten tärkeänä tekijänä kasvattajan\npersoonallisuus kasvatuksessa on. Käsitellessämme Pohjanmaan\nheränneitten pappien toimintaa näinä aikoina, emme saa syrjäyttää\nStenbäckin työtä Suomen koulun hyväksi. Tämä oli sitä huomattavampaa\nsiitäkin syystä, ettei kukaan pysty syyttämään häntä siitä\nkaavamaisesta, määrättyjen muotojen orjallisesta noudattamisesta,\njosta herännäisyyden edustajia niin monesti syyllä ja syyttä on\nmoitittu. Todistuksena kerrottakoon esim. seuraavat hänen Vaasan\nkoulussa v. 1846 erään opettajan virkaanasettajaisissa lausumansa\nsanat: \"Jos opetussuunnitelma ja opetuksen sisällys ovatkin tarkkaan\nmäärätyt, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole käymään pantu kello,\njoka koneellisesti suorittaa tehtävänsä. Vaaditaan elävä voima\nvuodattamaan eloa opetukseen, jotta tämä tulisi hedelmälliseksi ja\ntodeksi, siemeneksi, joka kerran voisi kehittyä todelliseksi hyödyksi\nmeille itselle ja muille. Vaaditaan elävä innostus herättämään\nnuorisossa todellisen sivistyksen, tiedon ja siveyden halua, vaaditaan\ntuo korkea keskinäinen henkevyys, jotapaitsi oppilaitos kasvattaa joko\npelkkiä kuivia ja ahdasmielisiä pedantteja tahi pintapuolisia,\nitsekkäitä onnenonkijoita, joiden pyrkimykset tarkoittavat heidän omaa\npersoonaansa vain ja sen hyvinvointia. Opettajasta tulee tämän elävän\nvoiman lähteä. Hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi\nkasvatuslaitokseksi, jossa nuorisoa kasvatetaan ei vain tietoon ja\ntaitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen.\nSentähden riippuu opettajan persoonasta, varsinkin koulussa, niin\näärettömän paljon\".\n\nEpäilemättä oli Stenbäck hyvä pedagoogi tämän sanan tavallisimmassakin\nmerkityksessä, s.o. hän sai oppilaat oppimaan. Niinpä saavuttivat he\nhänen tunneillaan niin hyvät tiedot esim. hepreankielessä, ettei\nheillä tässä aineessa lukiossa ollut työtä paljon ensinkään.\nHepreankielen opetuksessa, samoinkuin klassillisten kirjailijain\nteosten lukemisessa, johdatti hän sitäpaitsi paljon suuremmassa\nmäärässä, kuin siihen aikaan oli tavallista, oppilaitaan käsittämään\nluetun sisältöä sekä opetti heitä pukemaan käännöksensä huolelliseen\nja kauniiseen kieliasuun. Valistunutta kasvatusopillista\nkantaa osoittaa sekin, että Stenbäck harjoitti oppilaitaan\nainekirjoituksessa, jota ainetta, kuten tunnettu on, ei siihen aikaan\nkouluissa paljon ensinkään opetettu. Merkille on myöskin pantava, että\nhän tässä, samoinkuin muussa opetuksessaan, koetti istuttaa\noppilaisiinsa isänmaallista henkeä, rakkautta omaan maahan ja sen\nkansaan. Innostuksella kertoi moni näistä oppilaista vielä vanhoilla\npäivillään niistä juhlahetkistä, jolloin Stenbäck heille säteilevin\nsilmin ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä luki Vänrikki Stoolin\ntarinoita. Tuskin on missään koulussa tätä runokuninkaamme\nmestariteosta niin suurella lämmöllä ja ymmärtämyksellä tulkittu, kuin\nVaasan koulussa Stenbäckin aikana.\n\nKuinka tärkeää tämä kaikki, samoinkuin moni muu Stenbäckin etevyyttä\npedagoogina todistava seikka onkin, jää kuitenkin pääasiaksi häntä\nsemmoisena arvosteltaessa hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja hänen\nsiihen perustuva persoonallinen vaikutuksensa oppilaisiinsa.\nSilloinkin kun hän kiivaudessa erehtyi käyttämään liika ankaroita\nsanoja ja rangaistuksia, tulivat oppilaat pian huomaamaan, että hän\noli niitä harvoja opettajia, jotka todella Jumalan edessä tekevät\ntiliä työstään ja hänelle tunnustavat syntinsä. Kun hän heiltäkin\njoskus pyysi vihanpurkauksensa anteeksi, lisäsi tämmöinen tunnustus\nvain heidän kunnioitustaan häntä kohtaan, sillä hän veti heidät\nJumalan kasvojen eteen, missä kaikki ilveily käy mahdottomaksi. Miten\ntärkeänä Stenbäck piti opettajan persoonallista vaikutusta\noppilaisiinsa ja mihin hänen vakaumuksensa mukaan tämän vaikutuksen\ntodellista siunausta tuottava voima perustuu, sen on hän muun ohessa\nvirkaanasettajaisissaan v. 1850 pitämässään puheessa seuraavin sanoin\njulkilausutut: \"Oppilasten likeinen suhde opettajaan vaikuttaa, että\nse henki, joka elää viimemainitussa, hänen sisällinen hengellinen\ntilansa ja elämänsä välttämättömästi, tietämättäkin ja välittömästi\nvaikuttaa oppilaisiin ja enemmän kuin mikään muu määrää heidän\nkasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa muodostumisen, se kun\nalituisesti astuu heidän avonaisen nuoren mielensä eteen, innostuttaen\ntahi vastenmielisyyttä herättäen, elähyttäen tahi saastuttaen.\nLuultavasti ei missään säädyssä tämä persoonallisuuden sisällinen\nlaatu ole niin tärkeä, niin vaikuttava ja ratkaiseva, kuin\nopettajatoimessa, missä kaikki pääasiallisesti riippuu hengen\nvälittömästä vaikutuksesta henkeen, inhimillisen persoonallisuuden\nelävästä voimasta ja vaikutuksesta. Se seikka, ettei koulun tule pitää\nhuolta ainoastaan oppilasten älyn ja ajallisten voimien kehityksestä,\nvaan myöskin heidän hengellisestä ja ijankaikkisesta hyvästään, että\nsen tulee kasvattaa ei vain valtiota, vaan kirkkoakin varten ja itse\non likeisenä, syvään vaikuttavana yhdyssiteenä kummankin välillä; että\nopettajan persoonassaan tulee yhdistää isän ja kasvattajan tehtävät --\njuuri tuo se on, joka tekee hänen virkansa niin äärettömän vaikeaksi,\nmutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Mutta tehtävän vaikeus ei\nsuinkaan vapauta häntä hänen velvollisuudestaan, jos nimittäin hän\ntunnottomasti ei tahdo aikaansaada ainoastaan arvaamatonta vahinkoa.\nMutta tätä pyhää velvollisuuttaan hän ei mitenkään voi täyttää, jollei\nhän itse omista ei vain sitä tietopuolista etevyyttä, tyyntä\nitsensähallitsemiskykyä, jotka tekevät hänet kykeneväksi opetusta\nhoitamaan, vaan etenkin ja ensiksi myöskin uutta hengellistä mieltä,\njota ei kenelläkään ihmisellä luonnosta ole, mutta jonka jokainen voi\nsaada todellisen parannuksen ja uskon elävän ja jokapäiväisen\nharjoituksen kautta, niin että hänen oman elämänsä päämääräksi ja\nhorjumattomaksi päätarkoitukseksi on tullut se, joka on kaiken\ninhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin menetetyn jumalankuvan\nuudistaminen pyhyydessä, viisaudessa ja vanhurskaudessa kaikissa\nlangenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä riippuu koulun ja kirkon\nlikeinen yhteys sekä papin ja koulunopettajan tehtävien läheinen\nsukulaisuus\".\n\nOlemme maininneet, että Stenbäck koetti herättää isänmaanrakkautta\noppilaissaan. Puhuen heille kansamme menneistä vaiheista, sen\nkulttuurielämän orastavista vainioista, istutti hän moneen\nnuorukaiseen sitä itsetietoista kansallishenkeä, joka seuraavina\nvuosikymmeninä niin elävänä ja voimallisena tuli näkyviini varsinkin\npohjalaisessa ylioppilasosakunnassa. Etenkin on huomattava hänen\nharrastuksensa suomenkieleen nähden. Virkaanasettajaisissaan\npitämässään puheessa hän esim. siitä lausui: \"Löytyy kieli, jonka\nperusteellinen ja ahkera opettaminen itsessään on mitä tärkeintä ja\nsitäpaitsi erinomaisen hyvästi soveltuu siihen sivistykseen, jota\nkoulussa annetaan. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka kielenä on\ntäysin omintakeisella ja kansallisella pohjalla ja sitäpaitsi on\nnuoruutensa kehityksessä. Sentähden tarjoo se sekä muodollisia että\nmuita etuja suuremmassa määrässä kuin mikään muu kieli. Jollemme tässä\notakaan huomioon sen täydellä syyllä huomautettua merkitystä ja\nvälttämättömyyttä kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen\nherättämiseksi ja kehittämiseksi, niin on se jo kielenäkin muotojensa\nrikkauden ja eloisuutensa kautta siksi etevä, että se oivallisesti\ntäydentää klassillisten kielten valmista plastillista täydellisyyttä\".\nJos monesta syystä täytyykin olettaa, että J. W. Snellmanin taistelu\nsuomalaisen kansallishengen herättämiseksi ja elvyttämiseksi oli\nsynnyttänyt vastakaikua Stenbäckin kaikille oikeutetuille ja jaloille\naatteille avonaisessa sydämessä, todistaa viimemainitun koko\naikuisempi kehitys, että herännäisyys oli laskenut tämän hänen\nkatsantotapansa perustuksen. Sitä oudompaa on se seikka, ettei hän\njulkisissa tilaisuuksissa koulussaan eikä opetustunneillaankaan\noppilailleen milloinkaan lie puhunut siitä valtaavasta uskonnollisesta\nliikkeestä, joka juuri siihen aikaan niin voimallisena esiintyi koko\nmaassa ja joka niin tuntuvasti oli vaikuttanut hänen omaan\nkehitykseensä. Selvästi näkyy tässäkin sen suuren hajaannuksen\nenteitä, jonka alaiseksi Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina on\njoutumaisillaan. [J. A. Cederberg, Historiallisia kokoelmia; V. T.\nRosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;\nL. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. Kert. Z. Yrjö-Koskinen y.m.]\n\nJa näitä enteitä näkyy kaikkialla. Yhä selvemmin alkavat\nherännäisyyden edustajat niitä huomata. Jos suuri osa heränneistä\npapeista, mitään surua siitä ilmaisematta, miltei kylmällä\nvälinpitämättömyydellä seurasikin liikkeen kehitystä tuohon suuntaan,\nlöytyi paljon niitäkin, joista muuttuneet olot ja yhä lisääntyvä\nerimielisyys raskaasti painoivat. Näistä mainittakoon edellä muiden\nherännäisyyden monissa myrskyissä koeteltu sotavanhus Jaakko Wegelius.\nKuinka likeinen ystävä hän olikin Lagukselle, ei voinut hän mitenkään\nhyväksyä sitä tuomitsevaa hylkäämistä, joka vieroittamistaan\nvieroitti viimemainittua Suupohjan Wilhelm Niskaseen liittyvästä\nherännäisyydestä, eikä sitä uskonveljiä vikoilevaa katsantotapaa, joka\nleviämistään levisi kaikkialla Pohjanmaalla. Miten syvään pelko\nviimemainitun ja hänen ystäviensä harhaoppisuudesta ja vioista oli\njuurtunut Laguksen kannattajiin, näkyy seuraavista muutamasta Jaakko\nWegeliuksen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä lainatuista\nsanoista: \"Niiden Pyhäjärven miesten esiintyminen, jotka viime keväänä\nseurasivat Leontine Castrénia (Laguksen apulaisen Sakari Castrénin\nvaimo) Kimon tehtaalle, oli vähintäin naurettava. Peläten joutuvansa\ntekemisiin ja keskusteluihin tämän seudun heränneitten kanssa, he\ntuskin näiden läsnäollessa uskalsivat suutansa avata ja pakenivat\nkaikkia, jotka heitä lähestyivät\". [Sukukirja Suomen aatelittomia\nsukuja; kert. Rosa Qvickström, V. L. Helander y.m.; Jaakko Wegeliuksen\nkirje Vendla ja K. R. Pettersonillle 12/8 51.]\n\nPäätämme tämän silmäyksen Pohjanmaan heränneitten kasvavaan\neripuraisuuteen seuraavilla viimemainitusta Jaakko Wegeliuksen\nkirjeestä lainatuilla sanoilla. Ne puhuvat rakkauden ja\nsovinnollisuuden kieltä riitojen yltyessä, ollen kauniina\nvastalauseena niille repiville tuomioille, joita Pohjanmaan heränneet\nnäinä aikoina sinkauttavat toisiaan vastaan, ja samalla kauniina\ntodistuksena nöyrästä, omaa itseään tuomitsevasta, yksin Herraan\nturvautuvasta mielestä, josta niin moni herännyt niinä aikoina\nvieraantumistaan vieraantui:\n\n\"-- -- -- Minun pitäisi kernaimmin puhua itsestäni ja antaa teidän\nkuulla jotakin kehottavaa tilastani. Mutta minua hävettää sanoa,\nmillainen olen, kun tahdon tuoda esille suoran ja vilpittömän\ntunnustuksen. Uskon kyllä varmaan käsittäneeni ainoan oikean,\nyksinkertaisen ja elämään johtavan tien, mutta tällä tiellä joka päivä\nkulkemisessa ja alituisessa pelvossa ja varovaisuudessa vaeltamisessa\n-- siinä olen hyvin huolimaton. Olen kyllä jokseenkin voinut hyljätä\nvieraat jumalat, tietäen ettei kenessäkään muussa, kuin Jesuksessa\nKristuksessa löydy armoa ja autuutta; mutta huikentelevaisuudestani ja\nkevytmielisyydestäni en ole voinut luopua. Olen siis samassa vaarassa\nkuin ennenkin, sillä kun edelleen kuljen eteenpäin vanhat paheet ja\nintohimot povessani, niin olen aina ja kaikkialla ahdingossa. Senkin\ntiedän, kenen puoleen minun tulisi kääntyä, voidakseni hallita näitä\nhimoja ja synnillisiä pyyteitä, mutta kun ne ovat minulle niin\nrakkaita ja mieluisia, niin olen haluton kääntymään hänen puoleensa,\njoka niin kernaasti tahtoo minua auttaa, aina keksien kauniita\nverukkeita niillä itseäni turvatakseni, kun omantunnon nuhteet minua\nSyyttävät. Herran Jesuksen armon kautta olen päässyt vapaaksi siitä\norjuudesta, jossa ennen niin usein olin, niin etten nyttemmin helposti\nenää anna vangita itseäni orjuuden ikeen alaiseksi. Pikemmin olen\naltis käyttämään Kristuksessa saamaani vapautta pahuuden peitteeksi,\nmonesti sallien vapauden antaa tilaisuutta lihalle. Aina tunkeutuu\nturmeluksestani jotakin esille, ja niin kai käynee loppuun asti. Herra\nsuokoon meille sentähden armoa valvomaan, rukoilemaan ja sotimaan ja\nvarjelkoon meitä ennenkaikkea parannusharjoituksessamme seisomasta\nmuulla pohjalla, kuin tuolla lujalla Kristus-kalliolla. Silloin ja\nainoastaan silloin voimme voitolla päästä taistelusta\".\n\n\"-- -- -- Heikkouskoista korjatkaa älkääkä omaatuntoa vaivatko, sanoo\nvanha Paavo-vainaja, ja samaan kehoittanee meidänkin vielä elossa\noleva Paavomme. On surkeaa ja enemmän kuin valitettavaa, että saatana\nsaa niin julkisesti raivota ja synnyttää erimielisyyttä ja puolueita\nniissä, joita on pidetty veljinä ja vieläkin voisivat olla veljiä,\njolleivät epäluulot ja epäilykset, vaan avomielisyys, rakkaus,\nkeskinäinen hiljamielisyys ja tuttavallisuus saisivat hallita kaikkia,\njotka tunnustavat, todella tunnustavat Jesuksen herraksensa. Paavali\nnuhteli ankarasti Korintilaisia siitä, että toiset heistä sanoivat\nolevansa paavalilaisia, toiset apollolaisia, toiset kefaslaisia,\ntoiset Kristuksen omia, kysyen: onko Kristus jaettu? Mitä mahtaisi\nPaavali nykyisenä aikana sanoa meistä\"?\n\n\n\n\nXIII.\n\nPohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista. Laguksen suhde\nheihin.\n\n\nMarraskuun 21 p:nä 1851 kuoli Marielundin tilalla Lapualla Malmbergin\nvaimo Amanda Bergroth, moniaita viikkoja sairastettuaan kovaa\nkuumetautia. Kolme päivää myöhemmin saapui Lapualle vainajan veli F.\nH. Bergroth, käyden samalla matkalla v. Essenin ja Ingmanin luona\nHärmässä. Luultavasti koski tämä käynti viimemainittujen luona\nhautajaisia, Amanda Malmberg kun kuolinvuoteellaan oli lausunut sen\ntoivomuksen, että hänen viimeinen leposijansa valmistettaisiin\nYlihärmän kirkkomaalla, mutta ettei Bergroth noilta ystäviltään saanut\nilahuttavia tietoja sisarensa viime päivistä, se varmaan tiedetään.\nEhkä jo aikuisemmin, mutta ainakin edellisenä kesänä oli hän varsinkin\nSofia Nordenkraftin kautta, joka paljon oli oleskellut Malmbergin\nkodissa ja elokuussa 1851 vieraili Keuruulla, saanut kuulla raskaita\nsyytöksiä viimemainittua vastaan. Mainittu Sofia Nordenkraft, joka oli\nhoitanut vainajaa, tämän sairastaessa viimeistä tautiaan, ei nytkään\nsyytöksiään vähentänyt, niin että Bergroth tuli vakuutetuksi\nMalmbergin syyllisyydestä. [Sukukirja; F. H. Bergrothin\nalmanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd, Lydia Hällfors y.m.]\n\nJotta etäälläkin asuvat sukulaiset ehtisivät saapua hautajaisiin,\npidettiin nämä vasta joulukuun 19 p:nä. Tilaisuudessa nähtiin muiden\nkera myöskin J. I. Bergh. Hän oli masentunut eikä paljon ensinkään\nantautunut keskusteluihin muiden kanssa. Jos hän olikin vakuutettu\nMalmbergin lankeemuksesta, arvosteli hän sitä toisessa mielessä kuin\nuseimmat tilaisuuteen saapuneet vainajan sukulaiset ja muut vanhat\nystävät. Hän suri ennenkaikkea herännäisyyden vahinkoa. Jo matkalla\nLapualle oli hän muutamassa kievarissa, missä Bergroth-veljekset ja\nmuut heihin liittyneet hautajaisvieraat syöttivät hevosiaan,\nkuullessaan Malmbergista lausuttavan mitä kovimpia hylkäämistuomioita,\nsanonut: \"Onko sitten koko se suuri työ, minkä Malmberg on tehnyt,\nunohdettava ja hyljättävä sen pahan tähden, joka hänestä nyt kuuluu\"?\nTämä on tietääksemme ainoa jälkimaailmalle säilynyt ystävämielinen\narvostelu, minkä Malmberg vaimonsa kuoleman aikoina entisiltä\nlikeisiltä Ystäviltään osakseen sai. Tuomioita kyllä kuului, yhä\nankarampia ja yhä julkisemmin lausuttuja -- sääliväisyyden ja\nmyötätuntoisuuden sovittavia sanoja ei. [Kert. Karolina Amalia\nBergroth y.m.]\n\nKertomukset Malmbergin onnettomuudesta levisivät nopeasti seudusta\nseutuun. Tiedetään, että hän jo kesällä 1851 itse selvästi oli\nhuomannut, että entiset ystävänsä valmistautuivat eroamaan hänestä.\nRaamattunsa kansilehdellä olevaan, F. O. Durchmanin alottamaan\nelämäkertaansa on hän näet itse, puhuttuaan johtamansa liikkeen\nonnellisista ajoista, lisännyt: \"Tätä yksimielisyyttä ja elämää jatkui\nMalmbergin rouvan Sofia Amanda Karolina Bergrothin kuolemaan asti\nsyksyllä 1851. Kapinan tuli kyti kyllä tuhan alla melkein koko\nedellisen kesän aikana, mutta ei leimahtanut ilmituleen ennenkuin\nrouvan kuoleman jälkeen\". Syyksi arvelee hän ainakin osaksi vaimonsa\n\"kiusaukset ja varomattomuuden\", tarkoittaen tällä hänen\nmustasukkaisuuttaan, joka, niinkuin moni Malmbergin vakoilijoistakin\non myöntänyt, usein aivan aiheettomastikin sai hänet ystävilleen\nepäilyksiään ilmaisemaan. Kun tiedetään, miten tyytymätön moni näistä\njo näihin aikoihin muistakin syistä oli ei vain Malmbergin\njohtajatoimeen, vaan koko herännäisyysliikkeeseen, on sanomattakin\nselvää, että rouvan epäilyksiä pikemmin uskottiin ja niiden syitä\nsuurennettiin, kuin päinvastoin. Muutamassa K. O. Roseniukselle v.\n1860 kirjoittamassaan kirjeessä on von Essen väittänyt, että\nMalmbergiä monesti koetettiin veljellisesti varoittaa, mutta että nämä\nyritykset osoittautuivat turhiksi. Mutta tässä kirjeessä kuvaa\nkirjoittaja siksi yksipuolisesti ja niin ilmeisen vastenmielisyyden\nohjaamana koko herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, että\nkysymyksessä oleva tiedonantokin tuntuu epäluotettavalta, ainakin\nmikäli kysymys koskee sitä \"veljellistä\" mieltä, joka muka oli\nvaroitusten vaikuttimena. Emme luule erehtyvämme, jos päinvastoin\nväitämme, ettei Malmbergin entisten ystävien käytös ollut omiaan häntä\noikaisemaan, vaan että se painoi hänet toivottomuuteen ja siitä\njohtuviin uusiin kiusauksiin. [K. K. von Essenin kirje E. O.\nRoseniukselle 1860-luvulla, josta vasta enemmän; kert A. O. Törnudd,\nJ. W. Nybergh, V. L. Helander v. m.]\n\nPalattuaan kotia yllämainitulta matkaltaan, kirjoitti J. I. Bergh\nLagukselle, mitä hän Suupohjassa käydessään oli kuullut Malmbergista.\nLaguksen vastaus tähän kirjeeseen ilmaisee kaikessa ankarassa\nvakavuudessaan siksi paljon vilpitöntä surua ja sääliä, että se\nansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:\n\n\"Surullinen, mutta ei aivan odottamatonkaan oli tieto yhteisestä\nystävästämme, parannuksen alkuaikoina hellästi rakastamastani\nMalmbergista. Mutta vanhurskas Jumala ei anna itseään pilkata, ja\nmiten kavalasti babylonialainen portto, perisynti, koettaakin salata\nmaalatut kasvonsa, täytyy kuitenkin sen alastomuuden hävyn tulla\njulkisesti nähtäväksi, jos vaikka sadoilla loimilla koettaisimme sitä\npeittää parannuksen tiellä. Malmberg käsitti elävän Jumalan hengen ja\ntämä henki käsitti hänet. Hän totteli ja seurasi sitä jonkun aikaa\ntämän maailman halveksimisessa ja ankarana itseänsä ja muita kohtaan\nkäsitti hän, miten vaarallinen sen ulkonaisesti ja sisällisesti\nalhaisen aseman hylkääminen oli, johon Jumala hänet ensimmäisen\nrakkauden päivinä asetti. Mutta evankelisen vapauden nimessä, sekä\nvälttääksensä tekopyhyyttä ja teeskentelyä, tuli hän rohkeammaksi, ei\nollut enää niin huolellinen sisällisen elämänsä suhteen eikä\nkuuliaisuudessa Jumalan hengelle, ja alituinen ammentaminen elämän\nijankaikkisesta lähteestä lakkasi. Häntä kunnioittavien heränneitten\nkasvava luku varasti hänen sisällisen elämänsä pelvon yhä suuremmassa\nmäärässä, ja se valoisa katse, jolla hän monesti täydellä syyllä\nnuhteli minua erehdyksistäni tämän maailman hyvän nauttimisessa,\nhimmeni ja sammui. Yksinkertaisesta Kauppilasta, missä hän alussa\nsiunauksella teki työtä, kasvoi siten kuuluisa Marielund, jota en\nkoskaan ole nähnyt. Nyt seisoo tuo onneton mies varoittavana Lothin\nvaimona tien vieressä ja on luultavasti jo kauan ollut pakoitettu\ntekemään syntejä, joita hän vielä luopumisensa alussa kauhistuen\nkammosi. Tarvitsematta jäädä ällistyen katselemaan tätä\ntotuudenmukaista ja sydäntä viiltävää kuvaa, voimme, jos tahdomme\nastua itsekieltämisen tielle, oppia näkemään, mistä sinä ja minä\nolemme langenneet, ja pyrkiä elämän Herralta saamaan sekä tahtoa että\nkykyä tekemään ensimmäisiä töitä. Jos todella tähän pääsemme, niin\nvoimme vielä pelastua, mutta minä mies-raukka toivon voivani elää\npelvossa, sillä ikuisen hukkumisen vaara käypi minun kohdallani\nsuuremmaksi ja suuremmaksi. Malmberg hylkäsi Paavo-ukon neuvon, eikä\nkukaan, joka hänen on hyljännyt, ole tullut korjatuksi. Älä oudoksu,\nrakas veli, että olen avannut sydämeni sinulle ja avomielisesti\nlausunut vakaumukseni. Ystävien luku vähenee, mutta ei ystävien\nomistamisen tarve. -- -- Jos mahdollista, tulen talvella Kuopioon, kun\nen voi toivoa muuten saavani sinua tavata. Mutta jos tapaamme toisemme\ntahi emme, niin varoittakaamme toisiamme, jotta emme hukkuisi, emme\nheränneitten emmekä maailman esimerkin kautta. Lunastajamme Herra\nKristus elää, ja ainoastaan jos elämme hänen kanssansa, voimme tulla\npelastetuiksi.\" [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 52.]\n\nMalmbergin kiivaimmat vastustajat Suupohjassa olivat von Essen ja F.\nO. Durchman. Talvella 1852 alkoivat jo talonpojatkin huomata, että\nheidän ja ensinmainitun välit olivat auttamattomasti rikkoutuneet.\nKerran esim. kun Durchman ja Malmberg samaan aikaan eräänä iltana\nsaapuivat Ylihärmän pappilaan, riisuttiin ensinmainitun hevonen heti\nvaljaista, mutta viimemainitun kyytimiestä ei kehoitettu sitä\ntekemään. Malmberg meni kuitenkin sisälle, mutta palasi lyhyen hetken\nperästä. Muassaan oli hänellä pari lastansa. Istuessaan rekeen, jossa\noli vähän tilaa, lausui hän näille: \"ei isällä nyt ole sijaa paljo\nmissään\", ja käski renkinsä ajaa yöksi lähellä olevaan Keskisen\ntaloon. Talollinen Matti Kiikka, joka oli kyydinnyt Durchmania ja\nvasta nyt huomasi, miten asiat olivat, itki katkerasti kuultuaan\nMalmbergin sanat ja nähdessään hänen poistuvan pappilasta, missä häntä\nvielä joku aika aikuisemmin aina oli otettu vastaan ystävänä ja eniten\nhuomattuna vieraana. [Kert. Erkki Viitasalo y.m.]\n\nTämänkaltaisia kertomuksia on näiltä ajoilta säilynyt Suupohjan\nheränneen kansan muistossa siksi monta ja siksi luotettavien\nhenkilöiden kertomina, ettei sovi epäillä Malmbergista eroa tekevien\nheränneitten pappien jo tähän aikaan keskenään sopineen niin selvästi\nkuin suinkin sanankuulijoilleen näyttää, etteivät tahtoneet olla\nmissään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkin seuraava tapahtuma,\njosta heränneitten pappien lopullinen ero Malmbergista on luettava,\nkuvaa räikeällä tavalla, miten armottomasti he kohtelivat tuota vielä\npari vuotta aikuisemmin niin orjamaisella kuuliaisuudella\nkunnioittamaansa ja ihailemaansa johtajaa.\n\nVietettiin häitä Kosken talossa Ylistarossa. Malmberg oli kutsuttu\ntoimitusmieheksi. Tilaisuuteen saapuivat kutsumattomina F. O. Durchman\n[Ensimmäisen vaimonsa Evelina Bergrothin kuoltua (1850) oli E. O.\nDurchman s.v. mennyt avioliittoon Hällforsin tyttären Vendla\nHällforsin kanssa.] ja hänen lankonsa _A. J. Lilius_, joka oli heidän\nappensa Isonkyrön kirkkoherran K. E. Hällforsin apulaisena, sekä\nensinmainitun veli, Ylistaron kappalainen J. W. Durchman. Kaikki\naavistivat, että papeilla oli pahaa mielessä, ja sentähden veisattiin\nruoalle ruvettaessa: \"Rauhan heidän pitää meille suoda, vaikk' ovatkin\nkiukuss'.\" Ennenkuin oli ruvettu seuroja valmistamaan, lausui Malmberg\nlähellä olevan Hanhikosken talon miniälle Maria Hanhikoskelle: \"Laita\nitsesi kotia ja sano emännälle, että minä heti tulen sinne\". Käskyn\nsaaneen kummastelevaan kysymykseen: \"miksi pastori jättää häätalon\"?\nlausui tämä jyrkästi: \"tulen heti\". Suurin osa hääväestä seurasi\nMalmbergiä Hanhikoskelle. Ehtooyöstä tulivat sinne, pappien\nlähettäminä, S. Knuutila ja I. Punkari tiedustelemaan, miksi Malmberg\noli lähtenyt pois häätalosta. Tämä vastasi: \"Tämä talo on minulle\nvapaa, jäihän sinnekin herroja ja sainhan minä tulla tänne lepäämään\".\nMiehet jatkoivat: \"Aiotteko ruveta tekemään todellisempaa parannusta\",\nsanoen itse aikovansa, \"koska Jumala sitä vaatii\". Malmberg vastasi:\n\"Miehet, te aiotte astua tosi askeleet elämän tiellä ja tehdä\nkelvollista parannusta, mutta ilman Kristusta. -- En anna teille\nparempaa neuvoa, kuin vanhan sananlaskun: hullu pökkelöä hakkaa,\npökkelö hullun tappaa\". Miettivän näköisinä istuivat miehet, jotka\nkumpikin olivat paljaspäisiä, penkillä akkunan vieressä, jonka läpi\nkirkas kuu loisti tupaan. Hetken kuluttua lausui Malmberg\nsuruvoittoisella äänellä: \"Millainen sää nyt mahtaa tulla, kun loistaa\nkolme kuuta\"? Ei kukaan nauranut, sillä kaikki ymmärsivät, että nuo\nnäennäisesti leikilliset sanat ilmaisivat raskasta mieltä, ja vakavina\npoistuivat pappien lähettiläät. Aamupuoleen meni Malmberg levähtämään\ntalon pieneen, tuvan viereiseen huoneeseen. Varhain aamulla, ennenkuin\nhän vielä oli ehtinyt valmiiksi pukeutua, ajoivat Durchmanit ja Lilius\npihalle. Ennen mainittu talon miniä tuli siitä ilmoittamaan, pyytäen\nsaada ottaa kamarin avaimen pois suulta. Malmberg säpsähti, mutta\nvastasi: \"Ei Maija, käsihin minun pitää joutua\". F. O. Durchman astui\nhuoneeseen. Tervehdittyään ja lausuttuaan muutamia sanoja ruotsiksi,\nlähti hän tupaan, missä hän nopein askelin ja mitään puhumatta hetken\naikaa käveli edes takaisin lattialla, kunnes Malmbergkin sinne tuli.\nPaitsi heitä ja noita kahta muuta pappia oli huoneessa melkoinen\njoukko kansaa, miehiä ja naisia. Malmberg istui penkille pöydän\npäähän, Durchman vastapäätä lavitsalle. Kului muutamia jännittäviä\nhetkiä. Tuvassa vallitsi tuskallinen äänettömyys. Vihdoin lausui\nDurchman Malmbergille kovalla äänellä: \"Minä otan eron sinusta. Löysän\noppisi ja sikamaisen elämäsi tähden en saata pitää kanssakäymistä\nkanssasi. Vuosia olen odottanut parannusta, mutta en enää jaksa\".\nMalmberg ei sanallakaan itseään puolustanut; hän vain raskaasti\nhuoaten ainakin kolme kertaa painolla lausui: \"Jos _sinä_ tahdot\nminä en tahdo eroa\". Durchmanin jatkaessa syytöksiään, esiintyi\nJaakko Herttua, kiivaasti lausuen: \"Minä en tiedä, kummanko\nelämän-vanhurskaus, Durchmaninko vai Malmbergin, painaa enemmän\nJumalan vaalia, mutta sen tiedän ja olen kauan tietänyt, että kateuden\nperkele on Durchmanin sydämessä pystyttänyt itselleen valtaistuimen\".\nToinen talonpoika -- -- Iisakki Koskela -- -- kiivastui niin, että löi\nnyrkkinsä pöytään Durchmanin eteen ja lausui: \"Viime seurassa, jonka\nte piditti, ei päässyt yksikään sanankuulija omaantuntoonsa\". Durchman\nkalpeni, mutta vakuutti yhtä päättävästi kuin ennenkin: \"Eron minä\nkuitenkin otan\". Malmberg vastasi: \"Jos nyt niin pitää oleman, niin\nhyvästi Durchman, mutta Jumala on sillä tiellä sinua vastaan\". -- Jo\ntuvassa oli Durchman mitä säälimättömimmin kaikkien kuullen häväissyt\nMalmbergiä, muun ohessa lausuen: \"Varokaa miehet vaimojanne ja\ntyttäriänne Malmbergilta, hän raiskaa ne\". Porstuaan tultuaan, puhui\nhän sinne kokoontuneille, ääneen itkeville naisille käsittämättömän\nraaoilla sanoilla samasta asiasta. Hänen ja hänen seurassaan olevien\npappien poistuttua lausui Malmberg: \"Hartioiltani on pudonnut\nikäänkuin kivikuorma; luulin olevani yksinäni enkä ollutkaan\".\nMyöhemmin sanoi hän muutamille tässä tilaisuudessa olleille: \"Se oli\nminulle tarpeellista, olisin muutoin ihmiskiitokseen hukkunut\". [Kert.\n(1896) Maria Hanhikoski, Maria Ojala, Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.]\n\nNiinkuin tästä täysin luotettavasta kertomuksesta näkyy, sai Malmberg\nKosken häihin kokoontuneelta kansalta enemmän kannatusta, kuin\nDurchman. Mutta vaikka viimemainitun esiintyminen herättikin yleistä\npaheksumista, vaikutti tieto siitä, mikä oli tapahtunut, kovin\nlamauttavasti koko seudun heränneisiin, ei vain säätyläisiin, vaan\nitse kansaankin. Niinpä saapui Malmbergin ensi kerran tämän jälkeen\nMarielundissa pitämiin seuroihin ainoastaan muutamia harvoja ihmisiä.\n\nKovasti koski tämä aika Malmbergiin. Hän koetti kantaa kuormaansa,\nmutta monesti oli hän nääntyä sen painon alle. Kerran esim. kun hänen\npalvelijansa aamulla toi hänelle kahvia, tapasi tämä hänet aivan\nmurtuneena pää käteen painettuna ja katkerasti itkevänä sekä kuuli\nhänen valittavan: \"Olen niin kovasti ahdistettu, että jos saisin\nvaihtaa kohtaloa minkä orjan kanssa tahansa, niin olisi tuo suuri\nhelpotus. Mutta se on mahdotonta\". [Kert. Kaisa Lepistö itse.] Ehkä\nvaikein hetki kaikista oli hänelle se, jolloin hänen ensi kerran tuon\njulkisen, kaikille tunnetun häväistyksen jälkeen tuli saarnata. Paljon\nkansaa oli kokoontunut kirkkoon. Malmberg tiesi monen tulleen\nuteliaisuudesta ja vielä useampien pahassa mielessä. Hitaasti ja\nraskain askelin astui hän saarnatuoliin, seisoi siinä pitkän hetken\näänetönnä, vihdoin masentuneella äänellä lausuen: \"Auta sinä Herra,\nsillä ihmisten apu on turha\". Mutta teksti tempasi hänet mukaansa,\nJumalan sanan voima vapautti hänet ihmisorjuuden ja hänen oman raskaan\nmielensä siteistä, saarna kasvamistaan kasvoi Niilo Kustaa Malmbergin\nsaarnaksi, murtaen sydämet niinkuin ennenkin ja särkien vikoilevatkin\nmielet. Kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, arvostelivat he saarnaajaa\nja hänen saarnaansa seuraavin sanoin: \"Jos se mies menee helvettiin,\nniin menemme mekin\".\n\nMutta jos herännyt kansa ei jaksanutkaan tuomiten arvostella\nMalmbergiä, vaan vähitellen ja yhä suuremmissa joukoissa palasi häntä\nkuulemaan, niin jaksoivat kyllä hänen heränneet virkaveljensä. Niinä\naikoina, jolloin he Hanhikoskella F. O. Durchmanin kautta\nsanankuulijoilleen ilmoittivat, että olivat luopuneet Malmbergista,\nkokoontuivat muutamat heistä von Essenin luo suunnittelemaan ohjelmaa\ntulevalle toiminnalleen. Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen\npöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien\nsamanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Tämä\nkirje, josta käy selväksi, ettei kysymyksessä ollut ainoastaan\nMalmbergista, vaan koko herännäisyysliikkeestä luopuminen, on\nosoitettu F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka tilaisuuteen\nolivat lähettäneet kirjallisen mietinnön siinä käsiteltävistä\nkysymyksistä. Paitsi von Esseniä ottivat osaa keskusteluun seuraavat\npapit: Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman,\nWilhelm Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman (katso\nviimemainituista III, 386). Kysymyksessä oleva kirje kuuluu:\n\n\"Kokous alkoi lähettämänne mietinnön lukemisella, ja tämä mietintö\ntuli siten ikäänkuin keskustelujen ohjeeksi. Olimme kaikki\nyksimieliset siitä, että jokainen, jos hän omalta kohdaltaan kysyy\npintapuolisen ja velton hengellisen elämänsä syitä, epäilemättä on\nhuomaava niiden olevan samat, kuin te mainitsette, sekä tarkemmin\nnäitä syitä tutkien on pääsevä näidenkin syiden perille. Mutta koska\nei ainoastaan jokainen yksityisesti itsessään huomaa tätä velttoutta,\nvaan tämän ohessa ei voida salata, että juuri tämä tila on tavallinen\nkoko heränneessä joukossa, niin saapi kysymys yleisen luonteen. Tähän\ntäytyy löytyä yleinen syy. Lähinnä johtuu mieleen tämän syyn etsiminen\npapeista, jotka ovat kansan johtajia (qvalis rex, talis grex\n[Mimmoinen kuningas, semmoinen joukkokin.]). Mutta jos tämä tila on\nvallitsevana tilana myöskin useimmissa papeissa? Silloin täytyy\ntarkastaa, eikö joku yleinen eksytys tahi väärä suunta ole syynä\nsiihen. Siis ensiksi: miten on opin laita? Olimme yksimieliset siitä,\nettä tämä on ollut hyvinkin löysää, ettei tarpeeksi ole teroitettu\nehdotonta kuuliaisuutta _kaikelle_ Jumalan sanalle, ettemme yleensä\ntodella ole etsineet ja ottaneet oppia Jumalan omasta sanasta, vaan\npäinvastoin muodostellet sitä vallitsevan kaavan ja inhimillisten\nauktoriteettien mukaan. Mitä nämä ovat pitäneet tärkeänä, sitä\nmekin; mitä he ovat syrjäyttäneet ja jonka teroittamista he ovat\npitäneet vähemmän tärkeänä, se ei meistäkään ole ollut tärkeää.\nOpetuksemme on siis enemmän perustunut ihmisten kuin Jumalan sanaan.\nMimmoisena me paaviemme suusta olemme kuulleet opin, semmoisena\nolemme siitä pitäneet kiinni ja sitä julistaneet, jokseenkin\nvälinpitämättöminä siitä, onko se kaikessa ollut Jumalan sanan\nmukaista. Paitsi siitä, että oppi _pyhityksestä_ siten on tullut\nkokonaan syrjäytetyksi, olimme yksimieliset siitäkin, että itse\nperusoppi, _vanhurskauttamisoppi_ on ollut löysä ja hatara. Uskoa\nolemme kyllä olleet saarnaavinamme sekä kerskaten puhuneet\nKristuksesta, syntisten vapahtajasta, mutta tavallisesti on näitä\nmolempia asetettu niin kauas toisistaan, etteivät koskaan ole toisiaan\nsaavuttaneet tahi tulleet yhteen. Usko on pysähtynyt kaukaiseen\nikävöimiseen ja odottamiseen: tuossa pimeässä taustassa on\nse räpistellyt, sen esineen, Kristuksen, seisoessa kaukana\nsaavuttamattomassa valkeudessa, ikäänkuin alttaritauluun maalattuna,\nkädet avautuneina syntiselle, joka ei kuitenkaan milloinkaan voi tulla\nsuljetuksi tuohon tyhjään syliin. Toisin sanoen: uskon _perustusta_,\nKristuksen täydellistä ja ijankaikkisesti riittävää sovintoa ei ole\noikein esitetty ja teroitettu. _Armonlupausten_, joihin uskon tulee\nturvautua ja jotka ovat horjumattomia ja täysin luotettavia, koska\nJumala ei saata valehdella, on täytynyt väistyä tuon epämääräisen\nikävöimisen tieltä. Sentähden ei ole mikään todellinen, Jumalan sanaan\nja sovinnon ijankaikkisesti riittävään voimaan perustuva uskon varmuus\nvoinut syntyä, ja siitä syystä on myöskin lapseuden henki jäänyt\ntuntemattomaksi ja lapsenoikeus Jumalan luona jäänyt käyttämättä.\nJohdonmukaisesti on sentähden myöskin oppi armontilasta, armossa\nkasvamisesta ja pyhityksestä tullut syrjäytetyksi. Jokapäiväistä\nparannusta, jonka tulee tapahtua uskon voimassa ja ilmetä uskon\nuudistuksessa, ei sentähden myöskään ole eroitettu ensimmäisestä\nparannuksesta. Siitä johtuu myöskin tuo laiminlyöty aikeellisten ja\nheikkouden syntien toisistaan eroittaminen, jota eroitusta me pidämme\npaljon tärkeämpänä kuin te. Tässä kohdassa erosi kokous kokonaan\nteidän lausumastanne mielipiteestä. Luulemme myöskin, että tekin\nsaatte toisen valon asiassa likemmin ja puolueettomammin tutkimalla\nJumalan sanaa (katso esim. Joh. 1 epist.) Tämä teidän oppinne on\nmyöskin kokonaan järjestelmänne ulkopuolella, jommoisena tämä muutoin\nlausunnossanne esiintyy\".\n\n\"Sitten otettiin esille kysymys lahkolaisuudesta. Olimme pakoitetut\nmyöntämään, että olimme kuuluneet lahkoon, että kaikki olimme olleet\ntakertuneina lahkolaisuuden lankoihin, niinkuin kärpänen hämmähäkin\nverkkoon. Todistuksena siitä on jo tuo ennen mainittu surullinen\ntosiasia, että olemme tyytyneet ihmisten emmekä Jumalan sanaan. Vielä:\ntuo vimmattu hääräileminen, mitä tulee vaatteisiin, väreihin,\nmalleihin y.m. aivan loppumattomiin, joka kaikki on tapahtunut\nkaikkein korkeimmasta käskystä, ei Jumalan käskystä eikä omantunnon,\nvaan kunnian seppelöimien ihmisten käskystä. Tämä poikkeukseton\nyhdenkaltaisuus kaikessa, puhetavassakin, on ehdottomasti leimannut\nmeidät lahkoksi. Uskollisesti olemme noudattaneet sitä isiltä saatua\noppia, että meidän tulisi pysyä kiinni toisissamme, kuni langat\nköydessä -- ei uskon ja rakkauden siteen yhdistäminä (sillä _uskoa_ ei\nole kukaan uskaltanut omistaa, ja _rakkautta_ on pidetty miltei\nvilppinä) vaan tuon yhteisen pyrkimisen kautta, jonka päämääränä on\nollut huonon asiamme ylläpitäminen ja sen puolustaminen maailman\nedessä. Jos sentähden joku puolueeseen kuuluva, varsinkin jos häntä on\npidetty arvossa, on tehnyt minkä tyhmyyden tahansa, niin on hänen\ntekonsa puolustaminen ja millä tavoin hyvänsä kaunistaminen\nmaailman edessä kuulunut asiaan. Siitä tuo laajalle levinnyt\nvalehtelijaohjelma, jonka mukaan, niinkuin on väitetty, 'ei olla\nvelkapäät puhumaan totta perkeleelle'. Esimiesten harhaan\njohdattamista niin paljon kuin suinkin on sentähden pidetty hyvinkin\nkiitettävänä asiana. On hiivitty pimeässä ja röyhkeästi uhrattu\nvalheen alttarilla -- ja kuitenkin on tahdottu olla totuuden miehiä,\njoita koko maailman tulisi uskoa ja kuulla. Nämä ja muut senkaltaiset\ntuntomerkit osoittavat, että olemme kuuluneet miltei saatanan\nsynagogaan, vaikka olemmekin luulleet olevamme Jumalan huone. Jumalan\ntyötä emme silti hylkää emmekä heitä pois sitä hyvää, minkä Herra\nsuuren sokeutemme uhallakin vielä on antanut meille omaksi, vaan\nkiitämme Jumalaa siitä. Mutta muutos on välttämätön. Eikä saa tämä\ntulla _ulkoapäin_, ei alkaa kuoren korjaamisella; vaan _sisältäpäin_\ntäytyy muutoksen tulla. Meidän täytyy kumartua tomuun Jumalan edessä\nja tehdä parannus tomussa ja tuhassa. Ennenkaikkea tulee meidän ruveta\nentistä suuremmalla kunnioituksella viljelemään Jumalan sanaa,\nehdottomasti tottelemaan ja vastaanottamaan kaikkea Jumalan sanaa,\nsensijaan että ennen olemme sitä lahkolaisten tavoin valikoimalla\nkäyttäneet, ja huolehtia sitä, että se meissä tulisi eläväksi. Mitään\nsuurta melua emme ulkonaisesti saa herättää, emme saa ryhtyä mihinkään\nlaajaperäiseen lähetystoimeen uuden valomme levittämiseksi, vaan\nhiljaisuudessa ja hiljaisessa hengessä tulee meidän tehdä työtä,\nkunkin siinä piirissä, joka on hänelle uskottu, etsien siihen voimaa\nja viisautta Jumalalta, mutta muutoin jättää päähuoli hänelle\".\n\n\"Tämmöiset olivat, lyhyesti kerrottuina, mietteemme veljellisessä\nkokouksessamme. Ihana yksimielisyys vallitsi seurassamme. Olimme\njokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin; ja moni\ntunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei\nuskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistamisen tähden. Nyt,\nkun ihmisjumaloimisen siteet ovat katkaistut, saattoi jokainen\nvapaammin hengittää ja pelvotta avata sydämensä veljelleen. Erosimme\nenemmän veljestyneinä, kuin konsanaan ennen\".\n\nKirje on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1852. Niinkuin ennen (III, 386) on\nmainittu, oleskeli Alfr. Kihlman siihen aikaan ulkomailla, tutustuen\nTübingenissä J. T. Beckin oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan.\nMasentuneena vaimonsa kuolemasta, jota mielialaa eivät Suupohjan\nherännäisyydessä samaan aikaan syntyneet levottomuudet suinkaan\nolleet omiaan tyynnyttäen asettamaan, oli hän tuon syvällisen\njumaluusoppineen oppilaana saanut tilaisuutta tyydyttää tiedonhaluaan\nsekä suurta taipumustaan kriitilliseen mietiskelyyn ja uskonnollisten\nopinkysymysten pohtimiseen. Varsinkin tekivät häneen syvän vaikutuksen\nBeckin raamatunselitykset, joiden silmämääränä oli kaikkeen\nraamatunsanaan syventyminen. Usein kirjoitti Kihlman Pohjanmaalla ja\nmuualla asuville ystävilleen, selvittäen heille sitä uutta\nuskonnollista katsantotapaa, johon hän Tübingenissä perehtymistään\nperehtyi, sekä lähetti heille oppi-isänsä kirjoittamia kirjoja. Ei käy\nkieltäminen, että toiset hänen esittämistään näkökohdista olivat\nomiaan huomauttamaan yksipuolisuuksista, joihin Suomen herännäisyys\nainakin muutamissa kohden oli joutunut. Teroittaessaan herätystä,\nkatumusta, synnin surua, parannusta sekä näihin käsitteisiin lähinnä\nliittyviä opinkohtia, oli varsinkin Wilhelm Niskasen edustama suunta\nsyrjäyttänyt raamatun todistusta armon omistamisesta, uudesta\nsyntymisestä, armossa kasvamisesta, pyhityksestä y.m. hengellisen\nelämän edellytyksiä ja ilmauksia, kiinnittäen huomiota pääasiallisesti\nsemmoisiin raamatunlauseisiin, jotka olivat omiaan tukemaan täten\nkehittynyttä uskonnollista katsontatapaa, ja jättäen monet muut\ntutkimatta ja käyttämättä. Kehoitus raamatun monipuolisempaan\nkäyttämiseen oli sentähden yhtä hyvä kuin tarpeellinen neuvo, ja sitä\nteroitti Kihlman kirjeissään. Tämä puoli Ylihärmän pappilassa\ntehdyssä, vasta kertomassamme pöytäkirjassa on, mikäli kysymys koskee\nasiaa semmoisenaan, täysin oikeutettu. Että vikoilemis- ja\ntuomitsemishalu senkin kohdan turmelee, on toinen seikka, jota ei voi\nkyllin surkutella. Niin on muidenkin pöytäkirjassa esitettyjen,\nitsessään oikeutettujen lausuntojen laita.\n\nBeckiä ei suinkaan saa syyttää niistä katkeroista ja ylimielisistä\nmielenpurkauksista, joita kysymyksessä oleva asiakirja alusta loppuun\non täynnä. Kun hän esim. puhuu uskonelämän kehityksestä, ei eksy hän\nväittämään ensimmäistä parannusta tuoksi kehittyneen kristityn\nelämässä miltei täydellisesti voitetuksi kannaksi, jota vain\nvasta-alkavat saavat kokea, vaan hän myöntää henkikasteenkin saaneiden\nkiusausten helteessä joutuvan taistelemaan ensimmäisen parannuksen\nkaltaisia taisteluja. On kyllä totta, että eroitus Beckin ja\nherännäisyyden opin välillä juuri tässä kohden on huomattava,\nviimemainittu kun ohjaa jokaisen parannusta tekevän, armon turviin\nantautuvan ihmisen katuvaisen publikaanin paikalle, antamatta\nensinkään sijaa muille näkökohdille, mutta pöytäkirjan tässä suhteessa\nesittämät määritelmät tekevät tuon eroituksen vielä suuremmaksi. Nuo\njäykät tuomiot viittaavat kaikkialla täydelliseen pesäjakoon. Kuvaava\non esim. seuraava Ylihärmän pöytäkirjan kannalle asettuneen papin\nvastaus muutamalle törkeään synnintekoon sortuneelle ja siitä\nlevottomalle sanankuulijalleen: \"Älä ole toivoton; et ole korkealta\npudonnut\". [Kert. A. O. Törnudd itse.]\n\nPöytäkirjan allekirjoittajat sanovat empimättä herännäisyyttä\nlahkoksi, vetäen tämän väitteensä todistukseksi heränneitten\nyhdenmukaisuuden vaatteissa, puhetavoissa y.m. ja koettaen kaikin\ntavoin halventaa heidän muodostamaansa seurakuntaa. Niin pitkälle\nmoittimishalu heidät vie, että he väittävät heränneitten itsekin\npitävän todistusta heidän keskuudessaan vallitsevasta veljellisestä\nrakkaudesta vilppinä. Tunnettu on, että Beck niihin määrin painostaa\nyksilön suhdetta Kristukseen, että seurakuntakäsite tämän sanan\ntavallisessa merkityksessä jää syrjään, esiintyen hänen\njärjestelmässään miltei yksinomaan silloin vain, kun on kysymys\nhenkiseurakunnasta. Pyrkien erilleen herännäisyyden sankoista\njoukoista, joiden voimana kaiken yllämainitun moittivan arvostelun\nuhallakin juuri veljellinen rakkaus oli ja tulevaisuudessa oli oleva,\nsaivat pöytäkirjan allekirjoittajat näennäistä tuetta hankkeelleen\nkuuluisan tübingeniläisen jumaluusoppineen kysymyksessä olevasta\nkatsantotavasta. He vain menivät paljon pitemmälle kuin hän,\narvostellessaan niitä ulkonaisesti sitovia muotoja, joihin\nheränneitten yhteiselämä oli pukeutunut, haikailematta nimittäen sitä\nsuurta uskonnollista liikettä, johon he monta vuotta oli kuuluneet,\n\"saatanan synagogaksi\". Sensijaan että he olisivat voineet rikastuttaa\nherännäisyyttä Beckin syvämietteisillä ajatuksilla, jos niitä\nitse nöyrässä mielessä olisivat omistaneet ja rakkaudessa\nsanankuulijoilleen tarjonneet, kaivoivat he itsensä ja entisten\nystäviensä välille juovan, joka ainaiseksi ajaksi vieroitti heidät\nheränneistä ja esti heitä näkemästä, miten kallis se perintö oli, jota\nnämä olivat kutsutut säilyttämään ja siunaukseksi nouseville\nsukupolville kartuttamaan. Omasta kokemuksestaan olisi heidän\nsitäpaitsi pitänyt tietää, miten oudolta Beckin oppi monesta syystä\nheränneistä tuntuisi, ja siihenkin nähden hellävaraisesti esittää\nainakin niitä oppia koskevia muistutuksia, joita he pitivät\nvälttämättöminä. Mutta \"uuden valonsa\" häikäiseminä he eivät saaneet\ntätäkään nähdyksi. Eikä sitäpaitsi rakentaminen ja kokoaminen olekaan\nkysymyksessä, vaan särkeminen, hajoittaminen. Ja tähän toimeen\nryhtyivät Ylihärmän pappilassa huhtikuun 13 p:nä 1852 tehdyn\npöytäkirjan allekirjoittajat rohkeasti, vaikka moni heidän likeisistä\nystävistään epäili sitä suuntaa, joka nyt syntyi herännäisyyden\nentisten edustajain keskuudessa. Että epäilijöitä löytyi, näkyy esim.\nseuraavista Hilda Bergrothin [F. H. Bergrothin vaimo.] äidilleen, von\nEssenin vaimolle, kirjoittamista sanoista: \"Miten surullista olikaan\nkuulla, että Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä.\nMutta saattoihan tuota melkein odottaakin. Voi jos Jumala häntä vielä\netsisi eikä jättäisi häntä, ennenkuin hän on hänet väsyttänyt ja\nriistänyt häneltä kaikki muut neuvot paitsi syntisen armoa armosta\netsimistä\". [Hilda Bergrothin kirje Sofia Fabritiukselle 6/12 51.]\n\nMiltei kaikkien heränneitten pappien hylkäämänä taisteli Malmberg\nnöyryyttävää taisteluaan. Ei siinä kyllin, että Suupohjan heränneet\npapit hänestä tuomiten luopuivat -- etäälläkin asuvat ystävät, nekin\njotka eivät eronneet herännäisyydestä, asettuivat vieraalle kannalle\nhäneen nähden. Kun esim. J. I. Bergh suupohjalaisille ilmoitti Paavo\nRuotsalaisen kuolemasta ja tämän omaisten puolesta kutsui heidät\nhautajaisiin, ei kirjoittanut hän, niinkuin tapanaan kaikissa\ntärkeimmissä kysymyksissä ennen oli ollut, Malmbergille, vaan osoitti\nkirjeensä F. O. Durchmanille. Syyn ilmaisee hän seuraavin sanoin:\n\"Syystä, jonka selityksittäkin kyllä ymmärrät, en käänny tällä\nilmoituksella Malmbergin puoleen, ja kun minulla ei ole aikaa\nkirjoittaa monta kirjettä, osoitan kutsun sinulle pyynnöllä, että\ntoimittaisit siitä tiedon ainakin von Essenille ja Antero Ingmanille\nsekä sitäpaitsi niille, joille itse haluat\". [J. I. Berghin kirje F.\nO. Durchmanille 7/2 52.] Luultavaa on, ettei Malmbergille koko asiasta\nmitään ilmoitettu, ja kuitenkin voi varmuudella sanoa, ettei kukaan\nSuupohjan papeista uskollisemmalla rakkaudella kuin hän muistanut\nherännäisyyden suurta oppi-isää. Mutta tämä aika oli hänelle\nnöyryytyksen aikaa, kovaa nöyryytyksen aikaa. Jos Bergh olisi tiennyt,\nmitä Ingman jo silloin ajatteli Ruotsalaisesta ja miten von Essen\ntulevaisuudessa oli häntä arvosteleva, ei olisi hän edellä muiden\nkutsunut juuri heitä hautajaisiin. Ja jos hän olisi tiennyt, että\njuuri Malmbergin johtama herännäisyysliike ainoana oli säilyvä\nkaukaisessa tulevaisuudessa todistamaan, miten voimallinen Paavon oppi\non ollut vetämään ihmisiä parannuksen tielle ja kokoamaan heitä hänen\nneuvojensa mukaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, niin olisi hän\nvarmaankin osoittanut kirjeensä Malmbergille.\n\nTieto Ylihärmän pappilassa laaditusta pöytäkirjasta levisi nopeasti\nseudusta toiseen. Varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneisiin pappeihin\nnäkyy se tehneen huonon vaikutuksen. Lagus kirjoitti siitä O. H.\nHelanderille: \"Älä pelkää äläkä epäile, jos nuo hullut ja sokeat\nprofeetat, jotka nyt lammasten vaatteisiin puettuina kaikkialla\nliikkuvat, pettävätkin monta. Nämä kurjat teeskentelijät, jotka\nolivat sokkosilla Malmbergin selän takana niinkauan, kuin eivät\nhänestä vielä villiytyneessäkin tilassa lähtevän voiman tähden\nuskaltaneet liikahtaa, ovat nukkuessaan ja keitettyään valmiiksi\nvanhurskauttamisen viheriöivän luulouskon jokapäiväisenä ravintona\nkerta kaikkiaan nautittavaksi, keksineet kaikkien tekopyhien\ntavallisen luvun pyhityksestä. Hedbergin (he seisovat toisella jalalla\nHedbergin, toisella Renqvistin kannalla) ja hänen vahinkonsa\nopettamina, menettelevät he saatanallisemmin ja hiljemmin, kuin hän.\nHe eivät vielä tahdo esiintyä puoluejohtajina, vaan nukuttavat\nhiljaisuudessa horjuvia, neuvottomia sieluja, siten turmellen Herran\nkalliin istutuksen, jonka hän verellään on itselleen voittanut. Mutta\nvanhurskas Jumala ei nuku, eikä viivy hänen rangaistuksensa. Hän tulee\nnäiden nukkuvien pettäjien tykö, lisäten heidän sokeuttaan ja niitä\nrikkaita lahjoja, joilla he täällä ajassa saavat turmelevaa työtään\ntoimittaa, sillä he ovat saatanan palvelijoita; ijankaikkisuudessa\ntulee hän tulella ja liekeillä. Mutta minun nimeäni he eivät saa\nhuutaa helvetissä, sillä minä olen sanonut heille totuuden -- en\nheille enää mitään sano, sillä he eivät kuule eivätkä ymmärrä. Pian he\nsaanevat solmia liiton nukkuvan puhdasoppisuuden kanssa. Vai niin että\nPaavo Ruotsalainen ei päässyt vanhurskauttamista etemmäs. Tässä täytyy\nääneen nauraa. Jos uudet valomme olisivat käsittäneet hänen oppinsa,\nkiittäisivät he Kristusta siitä armosta, että joka hetki saamme\nuudistaa koko asiamme. Kun nyt jokapäiväinen todellinen pyhitys, joka\nainoastaan tällä tavoin voi syntyä, on hyljätty, olisi hupaista\ntietää, miten uusi-syntyminen saattaa tapahtua, se kun ainoastaan\nalituisen sisällisen seurustelun kautta Kristuksen kanssa voi alkaa ja\njatkua, tarvitsematta siihen saksalaisten kirjojen mukaan valita eri\nlukua, jos kohta se opissa onkin esitettävä eri osastossa. Täytyy\nkuorsata niin syvään, että tuo kuuluu Vaasasta Nordkapiin, voidaksensa\nväittää, että jokapäiväinen uudistus antaa vapautta synnille. Ja nämä\nharjoittivat kuitenkin jokapäiväistä katumusta ja parannusta, johon\nvanha ihminen oli upotettava, mutta uudistunut suruttomuus on nyt\nlöytänyt niin syvän lammen, johon kerta kaikkiaan ovat upottaneet\nvanhan aatamin, että nyt saa ilmoittaa, että hän jo on kuollut.\nTämmöistä tapahtuu ja täytyy tapahtua näinä viimeisinä aikoina. Autuas\non se, joka pitää mitä hänellä on, jotta ei kukaan hänen kruunuaan\nottaisi. Vielä istuu armonistuimella elävä kuninkaamme, armahtaen\nkaikkia, jotka tulevat hänen tykönsä. Hän on elämän leipä, uskollinen\npaimen, joka ruokkii laumansa, ja tämä on kaikkina aikoina ollut pieni\nja pilkattu -- niin nytkin. Ole hyvässä turvassa, uskollinen veljeni,\näläkä antaudu minkäänlaiseen heidän ja heidän puolueensa orjuuteen.\nVirkistytä henkeäsi Herran loppumattomalla voimalla, joka on\nvoimallinen heikkoudessasi, ja anna noiden sokeiden pyhimysten,\nperkeleitten salaisen ivanaurun saattamina, kulkea luultua\nautuudentietään helvettiin. Ole pelkäämätön kaikessa murheessasi; se\nahdistaa meitä lyhyen ajan vain. Kylliksi jo, enemmän kuin kylliksi\".\n[Laguksen kirje O. H. Helanderille 13/5 52. (Löytyy Laguksen, K. A.\nMalmbergin aikanaan omistamassa kirje-konseptikirjassa sekä\njäljennöksenä usealla henkilöllä.)]\n\nNiinkuin tästä kirjeestäkin näkyy, oli Lagus aikuisemmin varoittanut\nSuupohjan herännäisyydestä erilleen pyrkiviä heränneitä pappeja\nluopumasta Paavo Ruotsalaisen opista. Hän oli kirjoittanut asiasta von\nEssenille suorasti ja häikäilemättömän ankarasti, niinkuin hänen\ntapansa oli. Tämä kirje oli vastaus viimemainitun Lagukselle\nlähettämään selostukseen herännäisyyden silloisesta tilasta. [Kert. A.\nO. Törnudd.] Ei kumpikaan näistä kirjeistä ole jälkimaailmalle\nsäilynyt, mutta ilman niitäkin voi selvään nähdä, miten kaukana Lagus\noli von Essenin ja hänen hengenheimolaistensa kannasta. Hän pysyi\nhorjumattoman uskollisena Paavo Ruotsalaisen opille, viimemainitut\nsitä vastoin eivät herännäisyyden oppi-isässäkään enää saaneet\nnähdyksi kuin erehdystä ja vikoja vain. Kiireestä kantapäähän pysyi\nhän pietistana loppuun asti, he sitävastoin poistumistaan poistuivat\nherännäisyydestä. Kaikesta huomaa, että tämä liike on hänelle yhtä\nrakas, kuin ennenkin. Siitä tuo hillitsemätön kiivaus, jolla hän\narvostelee varsinkin kaikkia niitä, jotka asettuvat sitä vastaan. Ja\nsamalle kannalle von Esseniin ja hänen hengenheimolaisiinsa nähden\nasettuivat myöskin miltei kaikki Keski- ja Pohjois-Suomen heränneet\npapit. Niin esim. kirjoittaa J. M. Stenbäck muutamille ystävilleen:\n\"Malmbergin lankeemuksen tiedätte. Hänellä on sen uhallakin\npuolueensa. Mutta nyt raivoaa perkele vielä vapaammin. Sielläpäin\nparaina pidetyt, von Essen, Antero Ingman y.m., ovat saaneet semmoisen\nvalon, että he jo täydellisesti ovat käsittäneet Kristuksen, ja että\nnyt on kysymys vain armotilasta ja pyhityksestä. Heidän ei enää\ntarvitse syntisinä Aatamin lapsina Kristukselta uskon kautta etsiä\narmoa, elämää, kaikkea -- ei, heillä on kaikki valmiina, ja nyt on\nkysymyksessä vain Jumalan lasten tekojen tekeminen, pyhitystä\nharjoittaminen ja siinä alituisesti kasvaminen. -- -- -- Sentähden\novat nuo sokeat pyhimys-pappiraukat kirjoittamassaan pöytäkirjassa,\njossa ovat suunnitelleet pyhityksen tien, nimittäneet sitä oppia, jota\nPaavo, Lagus ja me täälläpäin pidämme oikeana, 'saatanan synagogaksi'.\nVoi minkälaiset pidot saatana tällä tavoin itselleen valmistaa ja\nminkälaisen sotkun hän siitä laittaa! Ei voi muuta kuin kirvelevällä\nsydämellä sitä ajatella\". -- Kirjeessään mainitsee Stenbäck surulla,\nettä lankonsa, Bergön kappalainen J. E. Wegelius, joka vasta oli\nkäynyt häntä tervehtimässä, kallistui \"eteläläisten loistavaan\npyhitys-pimeään\", samoin kuin muutamat säätyläiset Lohtajalla. [J. M.\nStenbäckin kirje E. L. Levonille 15/9 52.] Kovin raskaana piti\nStenbäck etenkin veljensä, Lauri Stenbäckin liittymistä uuteen\nsuuntaan. Hän kirjoittaa siitä sisarelleen: \"Muistakaa toki, että\nLuther sanoo: 'täällä pitää kristillisyyden alkaa' -- niin alkaa joka\npäivä -- mutta emme koskaan täällä tule täydellisiksi -- niin että\nvoisimme pitää itseämme kristittyinä. Jos Aatamin perkeleenturmelus\ntulee meille oudoksi, niin mitä me sitten tosiaankaan tarvitsemme\nJesusta. Eihän hän ole ottanut päällensä vanhurskaita eikä hän tahdo\nolla missään tekemisessä heidän kanssaan. Voi sitä Lassea. Luin äsken\nhänen ensi heräyksen aikana kirjottamiansa kirjeitä. Niistä loisti\nniin suloisesti Jumalan käsi hänen johdatuksessaan. Voi, että saatana\nnyt näin saa hänet niellä. Voi, voi! Jumala olkoon kanssanne ja\npitäköön teitä valveilla\". [J. M. Stenbäckin kirje sisarelleen (L. H.\nSandelin, Lauri Stenbäck s. 79).]\n\nKovin näkyy varsinkin Lagus pelänneen tätä uutta suuntaa. Niinpä\nkirjoittaa hän esim. J. I. Berghille: \"Pitkämielinen armahtaja\nasettakoon tämän asian elävillä tulikirjaimilla niin selvään silmiemme\neteen, että saisimme elämää ja voimaa korjaamaan syntiset\nsieluraukkamme pois siitä yleisestä hävityksestä, joka nyt liikkuu yli\nmaailman\". [Laguksen kirje J. I. Berghille 12/8 52.] Näyttää kuin\nolisi Lagus pelännyt, että hänen vanha uskollinen ystävänsä Jaakko\nWegeliuskin kallistaisi korvansa uuden suunnan edustajien opille.\nAinakin olisi hän odottanut, että tuo herännäisyyden koeteltu\nsotavanhus jyrkemmin olisi näitä vastustanut. Hän kirjoitti asiasta\nWegeliukselle. Tämän selitys kyllä häntä osaksi rauhoitti, mutta\nLaguksen vastaus ilmaisee kuitenkin, ettei selitys häntä täysin\ntyydyttänyt. Hän kirjoitti: \"Jos tahtomattani viimeisessä kirjeessäni\nsinut saatoin levottomaksi, niin en sitä sure, sillä sen kautta olet\nvain saanut suuremman huolen tarkastaa, millainen tilasi on. Tietysti\npidän sinut heränneitten joukkoon kuuluvana, niinkauan kuin sinussa\ntuommoinen pyrkimys on. -- -- -- Pyyntösi mukaan tahdon kirjoittaa\nmuutamia rivejä heränneistä papeista. Hekin huolehtivat kerran\nsielunsa autuutta, mutta he eivät antautuneet raamatun järjestykseen\nja sentähden ovat he kaikki nukkuneet. -- -- Ei saa muka aina pureksia\nsamaa läksyä ja etsiä Kristusta ja uutta armoa hänessä. Tämä oli\nainoastaan ukko Paavon oppia; hän kun eli hallitsevissa synneissä,\nniin ei sen pitemmälle muka päässyt. Jotka Kristuksen ovat\nkäsittäneet, he eivät tätä harjoitusta muka enää tarvitse. On kerran\npäästy armoitetun tilaan, jota uskon hedelmät seuraavat. Ei saa\narmontilaansa epäillä, kun kerran uskon kautta on käsittänyt\nKristuksen. Näihin asti on oppi pyhityksestä muka unohdettu. Kun\nalinomaan pyritään uudistumaan uskossa ja armon omistamisessa, niin\npyhitys laiminlyödään! Huomaa nyt, millainen evankeliumi on vallalla\nVaasan läänissä. Tunnen tämän näkemistäni ja kuulemistani. Näin\nrupattavat nuo pappiraukat unissaan ja tekevät aina elävästä uskosta\nvaivaistukin, joka yksistään ottaa vastaan, mitä siihen pannaan. Mieti\nnyt ja arvostele, olenko sopimattomassa kiihkossa hyökännyt näitä\nJesuksen vihollisia vastaan, jotka pimittävät elämän kaidan tien,\nestävät syntisraukkoja Kristuksen tykö tulemasta ja surmaavat kaiken\ntodellisen hengellisen elämän. En mainitse ketään nimeltä. Olen jo\nennen nähnyt, miten turhaa on veljellisesti varoittaa nukkuneita\npetollisia veljiä. Olen myöskin suoraan sanonut totuuden muutamille\nnäistä papeista, mutta ilman tuloksia. Miksi et edes tahdo uskoa\nminua, kun kuvasin tilan ympärilläsi olevan tämmöisen? Tämä on\nkuitenkin totta\".\n\nEttä Lagus itsekin pelkäsi liiaksi takertuvansa niihin oppiriitoihin,\njotka siihen aikaan repivät herännäisyyden rivejä, näkyy seuraavista\nkauniista sanoista, joilla hän päättää tämän kirjeen: \"En ryhdy\nturhiin oppiriitoihin. Minusta on parasta meille molemmille painaa\nvaalenneet päämme niin likelle kuin suinkin Vapahtajamme\narmonistuinta, jotta hän varjelisi sielumme ijankaikkiseen elämään ja\nantaisi meille raukoille armoa alituisesti etsimään häntä.\nPiiloutukaamme hänen syliinsä, kunnes lunastuksen päivä koittaa, ja\nsinä ja minä (David ja Jonathan) pääsemme hänen iloonsa. Hän elää. Hän\non sen tekevä. Hän johdattaa meitä neuvonsa mukaan. Amen\". [Laguksen\nkirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52. (\"Evankeliumin ääni kutsutuille\nsieluille\", 1907).]\n\nSydäntä särkevää on nähdä, miten Malmberg, joka vielä pari vuotta\naikaisemmin päätä muita korkeampana oli johtanut Suupohjan suurta\nherännäisyysliikettä, virkaveljiensä hylkäämällä yksinänsä kärsii.\nMiltei kaikissa tältä ajalta säilyneissä kirjeissäkin mainitaan hänen\nnimensä aniharvoin, eikä silloinkaan myötätuntoisuudella, ei edes\nsääliväisyydellä. Ja kuitenkin huomasi jokainen, joka hänet näki tai\nkuuli hänen puhuvan, että raskas suru painoi häntä. Mutta tuosta eivät\nnäy huolineen muut, kuin ne talonpojat, jotka, moitteista ja\nhalveksivista tuomioista välittämättä, yhä suuremmissa joukoissa\npalasivat häntä kuulemaan ja häneltä neuvoa pyytämään. Jos nämä joukot\nvirkistivätkin hänen mieltänsä, on itsestään selvää, että hänen\nmuuttunut yksinäinen asemansa ja ne ankarat arvostelut, joiden\nalaisena hän tiesi olevansa, tuottivat hänelle paljon tuskaa. Sitä\nlisäämään tulivat kiusausten helle ja omantunnon nuhteet. Kuvatkoon\nseuraava todenmukainen kertomus hänen silloista mielialaansa.\nMuutamana kesäpäivänä 1852 istui Malmberg Marielundin kartanolla\nolevalla kivellä, lyöden kepillään kiekkoa pihan toisella puolella\nolevalle poikaselle, joka riemuiten katseli kiertävää leikkikalua ja\nheitti sen takaisin saadakseen jälleen ihailla sen vauhtia. Pojan\näiti, joka kulki pihan vii, huomasi että Malmberg katkerasti itki.\nKysymykseensä \"mitä pastori itkee\"? sai hän vastaukseksi: \"Jos tuo\nlapsi tietäisi, millainen tämä maailma on, niin se paikalle kuolisi\".\n[Kert. Kaisa Autio.]\n\nLöytyi sitäpaitsi paljon talonpoikiakin, jotka kilvan moittivat\nMalmbergiä. Yksi näistä oli talollinen Gabriel Keisala Lapualla. Tämä\noli edellisinä vuosina ollut Malmbergin likeinen ystävä ja hyvin usein\nollut hänen matkatoverinaan seurapaikkoihin. Toiset ystävät kyllä\nhäntä epäilivät, Malmberg ei. Niinpä lausui kerran ennen mainittu Sven\nToppari viimemainitulle: \"Varokaa, ettei Keisala vielä istu kiesissä\nja te takaistuimella\". Jaon aikana tuli näkyviin, ettei varoitus ollut\naiheeton. Keisala liittyi uuteen suuntaan, kaikin tavoin koettaen\ntehdä Malmbergiä epäluulon alaiseksi hänen ystäviensä silmissä sekä\nvalmistaen hyökkäystä häntä vastaan Lapualla väleen pidettävässä\npiispantarkastuksessa. Vihdoin kirjoitti hän Malmbergille kirjeen. Se\nei ole säilynyt, mutta Malmbergin vastaus siihen ilmaisee sen\nsisällyksen. Ei sovi kummastella, että tämä vastaus on kiivas. Se on\npäivätty 12 p:nä maaliskuuta 1852 ja kuuluu: \"Rakas Kaappo! Kirjeesi\nolen saanut ja ihmettelen enkä lakkaa ihmettelemästä, kuinka ihminen\nvähässä ajassa saattaa niin sokeasti soeta, kuin sinä olet soennut.\nSinä puhua loperoitset opista ja uskosta etkä itsekään tiedä, mikä\nkumpikaan on. Sinä ruokoton, joka et vielä ikinä ole omaa nokkaasi\nniistänyt, kehtaat ja hirveät Jumalan herättämää kansaa valheillasi,\nparjaamisillasi, oikean asian väärään mieleen kääntämisilläsi ja\nmuilla kavaluuksillasi vimmata ja vietellä pois totuuden tunnosta.\nKotielämäsi, kylänjuoksusi ja varsinkin tekosi siellä ovat selvä\ntodistus siitä, mikä sinä olet. Farisealainen vainonhenkesi näkyy\nmyöskin kirjoituksessasi. Sanot asettuvasi minua vastaan joka paikassa\nja sanot sotaplassisi olevan lain edessä ja piispantutkinnossa. Joko\nsinä olet niin tuiki sokea, ettet enää näe mitä tuommoinen puhe on?\nMikä saatana sinun tuolla tavalla sokaisi? Sinä elät ehdollisissa\nsynneissä, sinä rikot kaikki jälkimmäisen taulun käskyt. Sinä asetut\nJumalan ja esivallan antamaa opettajaasi ja isääsi vastaan ja pidät\nsen, joka on julkisesti Jumalan sanaa vastaan, oikeana, vieläpä\nJumalan palvelemisena. Sitten valitset sotaplassiksesi maailman\ntavalliset sotaplassit, oikeudenkäynnit ja piispantutkinnot, joissa\nmaailma ennenkin on Kristuksen hengiltä poissortanut. Mutta tee nyt\nmitä teet, ole mukana eli vastaan. Minä saan myös sanoa, että minä\nolen, en Aatamista, vaan tunnon ja virkani puolesta joka paikassa\nperkelettä ja sinua vastaan; liikkukaapa millä kaapulla tahansa, niin\nminä Jumalan hengen valossa teidät aion tuntea enkä liioin pelkää\nniitä, jotka ruumiin tappavat, vaan pelkään ainoastaan sitä, joka voi\nsekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Voi sinua, sokea\nfariseus, joka kuljet merta ja mannerta tehdäksesi uutta herännyttä.\nKun sen tehnyt olet, niin siitä tulee kahta vertaa enemmän helvetin\nlapsi, kuin hän ennen ikään olikaan. Sinä häpeemätön sika, jonka eteen\nminä päärlyni heitin, tallaat niitä jaloillasi, käännät itseäsi,\nrepelet nyt minua ja suljet taivaan oven ihmisten edestä. Ja sika sinä\noletkin, sillä siat eivät ikään laita itselleen vainioita, vaan\nmenevät muitten vainioon, tonkivat ja haaskaavat sitä. Sinulla ei\nliioin ole vainiota, vaan menet toisen vainioon muka perkkaamisen\nnimellä ja perkkaat sitä kuin siat perunamaata. Voi sentähden sinua\nKaappo! Armahda toki vielä, jos mahdollista, sieluasi! Tiedä, että se\nHerra, jota vainoot, ei anna nimeänsä turhaan lausua eikä häväistä.\nÄlä mene ummessa silmin helvettiin. Herää edes partaalla, ennenkuin\nsinne humahdat. Voi toki, jos Jumala sinua onnetonta vielä saisi\narmahtaa! Kerta olet herännyt. Herää vielä toinen kerta! Ei, Kaappo,\nyhdellä hyppäämisellä taivaaseen tulla. Herra sinua vielä\narmahtakoon!\"\n\nYstävälleen Reinhold Helanderille kirjoitti Malmberg muutamia\nkuukausia myöhemmin: \"Mitä täkäläiseen uuteen seuraan tulee, ovat he\nentisellä kannallaan. He eivät itsekään tiedä, mitä ajatella ja mitä\nuskoa. Toiset heräävät ja poistuvat heidän joukostaan, toiset\nhaluaisivat tulla, jos vain kehtaisivat ja uskaltaisivat. Siellä\nvallitsee hämmennys yli kaikkien rajojen. Kaikki halajavat he nyt\nsovintoa ja ystävyyttä, mutta me olemme jäykkiä. Me vaadimme heitä\nnöyrtyen tunnustamaan, että ovat olleet väärässä. He taas väittävät,\nettä meidän tulee tunnustaa olevamme väärässä, mutta minä olen\nsanonut, etten voi sitä myöntää, vaikka minulta nahka nyljettäisiin.\nAuttakoon Herra kuitenkin kaikki jälleen oikealle kannalle. Tänään\naamulla kävi Essen luonani. Kyyneleet silmissä sanoi hän jo kauan\ntoivoneensa avomielistä keskustelua minun kanssani. Vastasin: nythän\non tilaisuus siihen, sekä lisäsin: te olette niin perkeleellisellä\ntavalla käyttäytyneet minua vastaan, että olette kiihoittaneet vihaan\nkylmimmänkin veripisarani. Hän tahtoi kieltää olleensa mukana noita\nminua murhaavia kertomuksia sepitettäessä, mutta vedin esille niin\nsitovia todistuksia, ettei hän mihinkään päässyt. Myöntäen joka\ntapauksessa rikkoneensa, sanoi hän toivovansa vasta saada likemmin\npuhua kanssani\".\n\nNiinkuin olemme nähneet, olivat Helander-veljekset sekä heidän\nisänsä Malmbergin likeisimpiä ystäviä. Jo heidän suoruutensa esti\nheitä ottamasta osaa niihin salaperäisiin hankkeisiin häntä\nvastaan, joihin niin moni hänen entisistä ihailijoistaan turvautui,\nennenkuin uskallettiin julkisesti asettua häntä vastaan. Mutta\npääsyynä siihen, etteivät he liittyneet uuden suunnan miehiin, oli\nheidän pietismin koulussa syntynyt ja vakaantunut uskonnollinen\nkatsantotapansa. Ja tämä katsantotapa sai jaon aikana tuetta Laguksen\njyrkästä esiintymisestä Ylihärmän pappilassa tehdyn pöytäkirjan\nallekirjoittajia ja näiden hengenheimolaisia vastaan. Varsinkin O. H.\nHelander näkyy pitäneen viimemainitun oppia ehdottomasti oikeana ja\nhäntä itseään todella elävänä kristittynä. Eikä epäillyt hän\nMalmberginkaan oppia, mutta hän paheni niistä yhä äänekkäämmistä,\nviimemainitun elämää koskevista huhuista ja kertomuksista, joita hän\ntahtomattansakin oli pakotettu kuulemaan. Seurauksena oli, että hän ja\nlikeinen ystävänsä Otto von Essen toistaiseksi vetäytyivät syrjään.\nNiin teki moni muukin. Tämänmielisiä heränneitä arvostelee Malmberg\nyllämainitussa Reinhold Helanderille kirjoittamassaan kirjeessä\nseuraavin sanoin: \"He näkevät, että tuo toinen kapinoiva joukko\nsyöksyy suruttomuuteen, ja sentähden he eivät uskalla heihin liittyä.\nMeidän he taas luulevat elävän synneissä eivätkä sentähden uskalla\nkääntyä meidän puoleemme. He nyt kurkistellen tarkastavat, kumpiko\npuolue voittaa liittyäkseen sitten siihen. Oi hulluutta, oi\njärjellisyyttä\". Uudesta puolueesta ja suhteestaan siilien kuuluviin\nhenkilöihin kirjoittaa Malmberg: \"Koko uusi puolue on nyt pahemmassa\nkuin pulassa. He toivovat siitä puoluetta, mutta me emme jaksa sietää\nheitä, elleivät nöyrry. Meikäläiset ovat tässä vilkkaassa sinussa\npaljon kiivaampia kuin minä. Kernaasti tahtoisin minä antaa\nlähimmäiseni synnit anteeksi, mutta he eivät jaksa kärsiä heitä ilman\nnäkyvää katumusta. Sentähden on jännitys meidän puolellamme vielä\nhyvin suuri. Minä en kuitenkaan halaja muuta rauhattomuutta, kuin että\nsaan puhua suuni puhtaaksi\".\n\nJos johtajan ylimielisyys siellä täällä tässä kirjeessä tuleekin\nnäkyviin, osoittaa sen loppuosa sitä suurempaa nöyryyttä ja syvää\nitsensätuntemista. Malmberg näet kirjoittaa: \"Olen kärsinyt niin\nkauheasti, etten sitä kuvata voi. Vasta nyt alan jaksaa käsittää\nnäiden hirveiden ja kauheain asiain hyödyn. Ylpeyteni on rajaton,\nsuurempi kuin kenenkään muun ihmisen koko maailmassa. Sentähden täytyy\nminun painua alas jollei muutoin, niin likaisimpien välineiden kautta.\nJota likaisemmat välineet ovat, sitä syvempään täytyy minun nöyrtyä.\nKaikki tämä, sen näen jo nyt, on Jumalan puhtainta ja suurinta\nrakkautta. Tuosta tavattomasta myötäkäymisestä, kun koko maailma\nheräsi ja kysyi minulta neuvoa kaikissa asioissa, paisuin niin\nhirveästi, etten nahkaani mahtunut. Nyt olen menettänyt kaikki. Poissa\non herännyt maailma, suruttoman olen itse hyljännyt. Ei ole minulla\nlohdutusta ihmisistä -- jumalattomuus, jos kohta ei muiden mielen\njälkeen, niin ainakin omantuntoni todistuksen mukaan on osani, niin\nettä olen ijankaikkisesti kadotettu, jollei Herra auta. Jos et olisi\nse, kuin olet, et olisi koskaan minulta saanut tätä kirjettä. Jollet\nsinä olisi minulle säästynyt tässä sekasorrossa, olisin kuollut\nsynteihini taikka itsevanhurskauteeni, enkä olisi minä kenellekään\nihmiselle koko maailmassa tilaani ilmaissut. Iloitse, rakas Reinhold,\nettä kysyit neuvoa omaltatunnoltasi etkä järjeltäsi. Sillä tavoin\ntulee asiani korjatuksi ja minä itsekin autetuksi. Siis edes joku\nkäsittää Jumalan käsittämättömät tiet\".\n\nMalmberg näkyy jo tähän aikaan toivoneen, että Suupohjan rikkirevitty\nherännäisyysliike pääsisi uudelleen nousemaan, \"kun ensimmäinen\nsekasorto olisi ohi\". Hän kyllä lausuu, että \"ihmisiä ei ensinkään\nherää\", mutta iloitsee siitä, ettei suruton maailma luottanut\n\"uusi-uskoisten tuumiin\", jos kohta sekin näiden kautta oli eksynyt\n\"järjen mietiskelyihin\" eikä siitä syystä \"vielä jaksanut herätä\".\nMyöhempi aika oli näyttävä, ettei tuo hänen toivonsa ollut turha.\nSitävastoin alkoi heti jaon jälkeen näkyä, että ne joukot, jotka,\nliittyen Malmbergin vastustajiin hänestä luopuivat, sortuivat yhä\nilmeisempään suruttomuuteen. Todistukset kuuluvat myöhempään aikaan,\njonka vuoksi jätämme niiden esittämisen toistaiseksi. Tässä vain\nmainittakoon, etteivät suinkaan yksin herännäisyyden uskolliset\nystävät Suupohjassa, niinkuin esim. O. H. Helander, Otto von Essen\ny.m. tätä tosiseikkaa huomanneet, vaan uuden suunnan miehetkin. Niinpä\nlausui esim. F. O. Durchman, nähdessään minkälaiseksi hänen joukkonsa\nalkoi muodostua, muutamille heränneille: \"väärin tehtiin, rupeavat\nelämään ehdollisissa synneissä\". Varmin asiastaan tuntuu von Essen\nolleen, samoin kuin hän silminnähtävästi oli Malmbergiä vastaan\nnousseen taistelun varsinainen johtaja, jos kohta hän ei tahtonut\nsemmoisena näkyä. Jaon aikana koetti hän heränneille varsinkin\nteroittaa, että \"Kristus yksin on johtaja, eikä saa ketään muuta siksi\nitselleen valita\". Miten oikea neuvo itsessään olikin, ei ollut se\nomiaan herännäisyyden vahinkoa korjaamaan. Se ei koonnut heränneitä\nKristuksen tykö, vaan hajoitti heidät maailmaan.\n\nMiltei ainoana kaikista papeista, joka pysyi Malmbergin tosi ystävänä\njaon kovina aikoina, oli, niinkuin viimeksi mainitusta kirjeestäkin\nvoi päättää, Reinhold Helander. Hänen vastauksensa tuohon kirjeeseen\nei ole säilynyt, mutta kaikesta päättäen oli se erittäin ystävällinen.\nMuun ohessa näkyy hän siinä kehottaneen Malmbergiä edelleenkin\npysymään erillään herännäisyydestä eronneista. Viimemainittu näet\nkirjoittaa hänelle marraskuussa s.v.: \"Viimeinen kirjeesi antoi\nminulle paljon kehoitusta; minun täytyi lukea se kaikille, jotka\ntäällä ystävyydellä ajattelevat sinua ja minua. Älä usko, että suostun\nminkäänlaisiin sovitteluihin. Ei -- maailma on aikoja sitten ollut\nminulle maailmaa. Joka siellä on ja siellä pysyy taikka synnin tai\npyhyyden kautta sinne palajaa, hän olkoon maailmaa! En tahdo vaeltaa\njumalattomien neuvossa, en astua syntisten tielle enkä istua, kussa\npilkkaajat istuvat. Heidän kaltaisensa kyllä olen ja heidän tuomionsa\nalaiseksi täytyy minunkin alistua, mutta yhdessä neuvossa heidän\nkanssaan en tahdo olla\".\n\nLisää tuetta mielipiteilleen saivat uuden suunnan edustajat, kun Alfr.\nKihlman lokakuussa 1852 palasi kotia ulkomaamatkaltaan. Malmbergin\ntykö hän ei poikennut, mutta tämä tapasi hänet Lapuan pappilassa.\n\"Puhuimme Saksan asioista\", kirjoittaa Malmberg, \"mutta hyvin vähän\nSuomesta\". Alahärmästä kirjoitti Kihlman viimemainitulle, vaatien\nhäneltä velkakirjaa ja siihen merkittyä sitoumusta 5 prosentin koron\nsuorittamisesta muutamasta aikuisemmasta niihin asti korottomasta\nlainasta. Tämän johdosta kirjoittaa Malmberg: \"Melkein kaikki siihen\njoukkoon kuuluvat, joilla on minulta saatavaa, ahdistavat minua. Olen\nhyvin ahtaalla senkin tähden\". Asian valaisemiseksi mainittakoon,\nettei heränneillä ollut tapana ottaa toisiltaan korkoa sekä että\nKihlmanin isä, joka oli varakas, muutamia kuukausia aikaisemmin oli\nkuollut. Mutta jos Malmbergin entiset ystävät säätyläisissä tässäkin\nsuhteessa säälimättä saattoivat hänet ahdinkoon, esiintyy heränneitten\ntalonpoikien rakkaus häneen sitä kauniimpana. Todistukseksi\nkerrottakoon seuraava tapaus.\n\nMuutamana päivänä talvella 1852 saapui Sven Toppari Malmbergin tykö.\nHän huomasi heti, että joku erityinen huoli painoi paljon kärsineen\nopettajan mieltä. Kysyen syytä siihen, sai hän vastaukseksi: \"Mitä\nsinä minun murheistani huolit?\" \"Kyllä murheet meillä vieläkin\nyhteisiä ovat\", vastasi Toppari, pyytämällä pyytäen Malmbergiä\nsanomaan, mistä hän oli huolissaan. Vihdoin kertoi tämä, että muuan\nkauppias Vaasassa, jonka heränneessä kodissa hän usein oli ollut\nvieraana ja jolle hän oli velassa, oli pannut saatavansa hakemukseen.\n\"Eiköhän semmoinen asia tule korjatuksi\", lausui Toppari ja poistui.\nMuutaman päivän kuluttua toi hän tarvittavat rahat Malmbergille. Hän\noli näet heti lähtenyt ystäviensä luo asiasta neuvottelemaan, ja nämä\nolivat valjastaneet hevosensa ja pitkässä jonossa lähteneet viemään\njyväkuormia Vaasaan, siten hankkiaksensa rahat rakkaan opettajansa\nvelan maksamiseksi. Täydellä syyllä sopii kysyä: oliko tämäkin tuota\nheränneitten halveksittavaa veljesrakkautta, josta Ylihärmän\npöytäkirjan allekirjoittajat niin ylimielisesti olivat puhuneet?\n[Lähteitä: Malmbergin kirjeet Reinhold Helanderille 11/10 ja 17/11 52\n(omistaa Suomen Kirkkohist. Seura); Malmbergin kirje Gabriel\nKeisalalle 12/3 52 (omistaa piispa Juho Koskimies); Kert. Esaias\nUntamala, Hedvig Paavolainen, Juho Hani, Susanna Peräsarka, A. O.\nTörnudd, Charlotte Achrén, J. W. Nybergh, Liina Nybergh, kirkkoh. E.\nPesonen, jolle Sven Toppari kertonut Malmbergille hankitusta\nraha-avusta ja Gabriel Keisalan vehkeistä Malmbergiä vastaan.]\n\nSen surunäytelmän täydentämiseksi, jota tänä jaon surkuteltavana\nhävityksen aikana näytellään Suupohjan heränneitten toisiaan vastaan\ntaistelevissa joukoissa, on tunnustettava, että Malmberginkin ystävät\nvastustajiinsa nähden monesti eksyivät kauas rakkauden tieltä. Niinpä\nkirjoittaa F. O. Durchman heistä F. H. Bergrothille: \"Jos jollakulla\non pienempi tahi isompi saatava, hakevat he sen heti laillista tietä,\nkun vaan huomaavat, että velallinen arvelee Malmbergin olevan\nväärässä\". Näin menettelemään sanoo hän varsinkin ennen mainitun\nHerttuan ystäviään neuvoneen. Durchman kehoittaa Bergrothia, jolle\nHerttua oli velassa, siirtämään saatavansa toiselle henkilölle, joka\nsitten pitäisi huolta velan uloshakemisesta. [F. O. Durchmanin kirje\nE. H. Bergrothille 24/5 52.] Jos ehdotuksen vaikuttimena osaksi olikin\nhuoli siitä, että lainanantaja saatavineen jäisi puille paljaille,\nHerttua kun Durchmanin tiedonannon mukaan aikoi kiinnittää talonsa,\nniin ilmaisee tämäkin tuuma selvästi, kuinka katkera mieliala oli.\nEhdotuksensa tueksi mainitsee Durchman, että \"Ingman ja muut tässä\nasiassa olivat samaa mieltä kuin hän\". On vaikea uskoa, että tämä on\nsama Suupohjan herännäisyysliike, jonka yksimielisyys ja veljellinen\nrakkaus vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat kuuluisat koko\nmaassa.\n\n\n\n\nXIV.\n\nPaavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikaisia arvosteluja hänestä ja\nherännäisyydestä.\n\n\nPaavo Ruotsalaisen maallinen elämä likeni loppuaan. Jo siihen aikaan,\njolloin hän vielä oli verrattain hyvissä voimissa ja liikkui muilla\nseuduilla, puhui hän usein kuolemastaan, toisinaan hartaasti toivoen\nsen pian joutuvan. Taloudellisetkin asiansa järjesti hän monta vuotta\naikuisemmin valmiiksi, tehden muun muassa testamenttinsa jo v. 1839,\n\"koska sekä hän että hänen vaimonsa olivat korkeaan ikään ehtineet\"\nsekä \"estääksensä riitaisuuksien syntymistä perillisten välillä\".\nKaiken omaisuutensa määräsi Paavo oman ja vaimonsa kuoleman jälkeen\nvävylleen Juhana Markkaselle ja tämän vaimolle Liisa Ruotsalaiselle\n\"palkinnoksi siitä kunnioituksesta, jota he hänelle olivat\nosoittaneet, sekä heidän ahkeruudestaan talon hoidossa\". V. 1845\nmuutti hän tämän testamentin siten, että toinenkin vävy Aatami\nLaitinen sekä tämän vaimo Briitta Ruotsalainen saisivat\nensinmainittujen perillisten kanssa jakaa kaiken omaisuuden. Kumpikin\ntestamentti on oikeudessa vahvistettu. Paavon luonteelle kuvaavaa on\nsekin, että hän huolellisuudella ja taidolla oli hoitanut pientä\nomaisuuttaan, niin että hän loppuijällään aineellisessakin suhteessa\ntuli verraten hyvin toimeen. Vuorisen rannalla, missä Paavo\nensiaikoina asui, on vielä tänään käyttökunnossa oleva, hänen itsensä\nrakentama aitta, jonka lukossa on vuosiluku 1803. Yhtä lujaa tekoa on\nhänen Markkalan saarella v. 1843 laittamansa pajapale, joka sekin\nvielä, vaikkei sitäkään sittemmin ole korjattu, on käyttökunnossa.\nNimi \"Löyhkä Paavo\", jonka Ruotsalaisen vastustajat hänen nuoruutensa\naikana olivat hänelle antaneet, oli vuosien kuluessa maallisiin\nasioihinkin nähden osoittautunut yhä sopimattomammaksi, vaikka niitä\nkyllä löytyi, jotka hänen kuolinvuoteensakin ääreen toimittivat\ntietoja tuon soimauksen jälkikaiusta ja sen maailman vihasta, jonka\nkavalia voimia vastaan hän niin kauan oli taistellut.\n\nYllämainittujen rakkaitten omaistensa hoitamana sairasti Paavo\nRuotsalainen pitkällistä ja kovaa tautiaan. Jo siihen aikaan, jolloin\npuoluehengen nostamat riidat alkoivat hävitystyötään Pohjanmaan\nherännäisyyden mailla, oli hän niin heikko, ettei hän kyennyt ryhtyä\ntuhoa estämään. Niinkuin ennen on mainittu, oli hän jo 1840-luvun\nviimeisinä vuosina enimmäkseen vuoteen omana, ja vuodesta 1850 alkaen\nkiihtyi hänen tautinsa niin kovaksi, ettei hän kodissaankaan paljon\nensinkään jaksanut omin voimin liikkua. Hengenahdistus ja siihen\nliittyvät tuskat heikensivät tuon tuostakin hänen voimansa niihin\nmäärin, että omaisensa ja ne lukuisat ystävät, jotka kävivät häntä\ntervehtimässä, usein luulivat, että loppu oli hyvinkin likellä. Mutta\nhän eli vielä koko seuraavan vuoden, jaksaen joskus pitemmältäkin\npuhutella omaisiaan ja vieraitaan, vieläpä sanella kirjeitäkin\noikaisuksi ja ohjeeksi herännäisyyden taisteleville johtomiehille sekä\nsielunsa tilasta häneltä neuvoa kysyville. Monesti kääntyivät hänen\npuoleensa hänelle persoonallisesti tuntemattomatkin henkilöt. On\nsäilynyt jälkimaailmalle Paavon tämmöisiin tiedusteluihin vielä hänen\nelämänsä viimeisenä vuotena sanelemia kirjallisia vastauksia.\nSemmoinen on esim. hänen kirjeensä \"Tuntemattomalle, rakkaalle Olov\nHelanderin rouvalle\", jota hän varoittaa \"pyrkimästä lain kautta\nvanhurskaaksi\" sekä kehoittaa \"uskossa harjoittamaan sisällistä\nikävää, kunnes Kristus armossa katsoisi hänen puoleensa\".\n\nIhmeteltävällä kärsivällisyydellä kesti vanhus kovat ruumiilliset\ntuskansa; ani harvoin kuului hänen suustansa valitusta,\nkärsimättömyyden purkauksia tuskin koskaan. Kun tuommoinen kova\nkohtaus meni ohi, ja hän sai vähän lievennystä, kehoitti hän omaisiaan\ntai vieraitaan, jos niitä talossa oli, kiittämään Herraa, usein\nmääräten veisattavaksi lempivirtensä \"Oi Herra, ilo suuri\".\n\nKovaa hengellistä taistelua taisteli Paavo monesti kuolinvuoteellaan.\nHänen paraikaa vireellä oleva oikeusjuttunsa ei näy suuremmassa\nmäärässä hänen mieltään painaneen. Tässä asiassa oli hän, niinkuin\nennen on mainittu, turvallisesti \"vedonnut korkeampaan oikeuteen\".\nSensijaan painoi toinen huoli hänen mieltään, tuottaen hänelle usein\nmitä kovimpia kiusauksia. Olemme monesti ennen maininneet, että kyky\ntutkia henkiä Ruotsalaisen vastustajainkin todistuksen mukaan oli\nhänen huomattavimpia lahjojaan. Jos hän joskus itsekin ystäviensä\nkiittävien tunnustusten houkuttelemana tyytyväisenä oli laskenut\najatuksensa tuohon suuntaan, ei hän kuoleman kynnyksellä sitä enää\ntehnyt. Monesti kuultiin hänen valittavan: \"Mitä minä tilinteon\npäivänä vastaan, kun usein olen lohduttanut, missä olisi pitänyt\nnuhdella, ja nuhdellut, kun olisi pitänyt lohduttaa\". Niin ahtaalle\njoutui hän joskus tämän kiusauksen ahdistaessa, että Jumalan armo\nhäneltä miltei kokonaan salautui. Kerran kun muuan ystävä, jota hän ei\nensinkään tiennyt odottaa, tuommoisena hetkenä saapui hänen luoksensa,\nlausui Paavo: \"Hyvä että tulit, olisin muutoin epäuskoon aivan\nhukkunut\". Mutta oli kiusauksensa, tuskansa mikä hyvänsä, ja koetteli\nHerra hänen uskoaan jos kuinka kuumassa tulessa, ei eksynyt hän\nJumalan \"armolle määriä panemaan\", ei silloinkaan kun häntä neuvottiin\nturvallisesti katsomaan vain Jumalan Karitsaa, vaan lausui: \"Antakaa\nHerran toimittaa asiansa; tämä on minun osani\". Hän odotti Jumalan\ntodistusta ja kilvoitteli, kunnes hän sen sai. Näin saarnasi Paavo\nRuotsalainen vielä kuolinvuoteellaankin omalla esimerkillään sitä\noppia, jota hän pitkän elämänsä aikana oli ihmisille julistanut.\n\nKovia aikoja ennusti Paavo kuolinvuoteellaan herännäisyydelle ja koko\nSuomen kirkolle. Niinpä hän esim. muutamille, hänelle hyvästiä\njättämään saapuneille ystäville pari viikkoa ennen kuolemaansa lausui:\n\"Minä pääsen pois, mutta voi teitä, jotka tänne jäätte -- teille tulee\nsuuri eksytyksen henki\". Epäilemättä tarkoitti hän näillä sanoilla\nalkaneen jaon tuottamaa onnettomuutta ja sitä seuraavaa hengellisen\nkuoleman valtaa monella herännäisyyden merkkipaikalla, mutta puhuipa\nhän sitäpaitsi toisestakin vaarasta, joka eksyttäisi suomalaisia\n\"palvelemaan käsillä tehtyjä jumalia\". Huomiota ansaitsee niinikään\nPaavon Nilsiän herännäisyydestä jo ennen lausuma ja kuolinvuoteellaan\nuudistama ennustus: \"Täällä ei herää ihmisiä, ennenkuin kolmenkymmenen\nvuoden perästä\".\n\nNiistä henkilöistä, jotka Ruotsalaisen viime aikoina kävivät häntä\ntervehtimässä ja hänelle hyvästinsä jättämässä, ovat seuraavat eniten\ntunnetut: L. J. Niskanen, K. A. Malmberg, J. I. Bergh, P. J. F.\nBrofeldt ja B. K. Sarlin. Viimemainittu, joka siihen aikaan oli\nylimääräisenä pappina Nilsiässä, antoi hänelle kahdesti Herran\nehtoollista, 1851 vuoden lopussa ja seuraavan tammikuun alussa.\nViimemainitulla kerralla hänellä ei ollut muassaan ehtoollisaineita.\nPaavon kysymykseen: \"Onko sinulla välikappaleet muassa?\" vastasi\nSarlin: \"Kyllä ne saadaan\", valmisti tuvassa itse öylätin sekä viinin\ntiputtamalla pullon pohjassa löytyvän viinitilkan veden sekaiseen\nviinaan. Paavo kyllä huomasi, että ehtoollisaineet olivat talossa\nvalmistetut, mutta tuo ei vähimmässäkään määrässä häntä häirinnyt --\nhän nautti ehtoollisen kiittäen ja ylistäen, hetken kuluttua riemuiten\nlausuen: \"nyt on vihollinen voitettu\".\n\nKului vielä pari viikkoa, ennenkuin Paavo Ruotsalaisen vapautumisen\nhetki joutui. Tämä aika oli kuitenkin lähinnä edelliseen verrattuna\npaljon helpompaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Usein pyysi\nsairas, että hänelle luettaisiin tai veisattaisiin, usein rukoili hän\nhiljaa itsekseen pitkät hetket. Poistumistaan poistuivat kiusaukset,\nautuuden päivän koitto sarasti hänen toivonsa nähtävänä. Lopun\nlähetessä, kysyivät hänen omaisensa, arvellen että tuo kyllä oli\nhänelle \"sanottu\", milloin hän oli pääsevä pois. \"Kyllä Herra aikansa\ntietää\", vastasi Paavo tyytyväisesti. He odottivat erinomaisempaa\ntodistusta hänen huuliltaan, mutta hänen uskonsa oli viimeiseen asti\netsivää ja kilvoittelevaa uskoa. Vielä odotti häntä kovakin taistelu.\nTammikuun 26 p:nä illalla heräsi Paavo, hetken nukuttuaan, koviin\nruumiinvaivoihin. Niihin liittyivät pian vielä kovemmat hengelliset\ntuskat, joita kesti aamuun asti. Kun talonväki huomasi, että sairas\ntahtoi olla yksin, pysyttelivät he oven takana, silloin tällöin vain\ntiedustellen, mitä hän tarvitsisi. Pari kertaa pyysi Paavo heitä\nveisaamaan, mutta ei näkynyt sekään hänelle lievennystä tuottavan.\nVasta aamulla palasi Herran rauha kilvoittelevan matkamiehen sydämeen\nsiitä ei enää poistuakseen. Hiljaisella, mutta voiton riemua\nilmaisevalla äänellä lausui Paavo silloin: \"Saatana sai luvan seuloa,\nniinkuin nisuja seulotaan, mutta sain toki voiton. En osaa minä sinua\nHerra kiittää, niinkuin tahtoisin, mutta ole sinä Jesus Kristus minun\nkiitoksena Jumalan edessä.\" Kello 5 aamulla seuraavana päivänä,\ntammikuun 27, sammui hiljaa Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä.\n\nAholansaarelta toimitettiin heti tieto tästä tapahtumasta Kuopioon,\nKarjalaan, Ouluun-päin, Keski-Pohjanmaalle, mistä kutsuttiin vieraita\nmaahanpanijaisiin. Paavon kuolemaa oli jo niin kauan odotettu, ettei\nuutinen tullut minäkään yllätyksenä. Mutta syvän vaikutuksen se\nkaikkialla teki. Tietoisuus siitä, että se mies oli kaatunut, joka\nvoimallisilla hartioillaan oli kantanut yhdeksännentoista vuosisadan\nherännäisyysliikettä, järkytti kaikkien tosiheränneitten mieltä.\nTuntui kuin koko tuo suuri uskonnollinen aikakausi, joka oli kuin\npersonoituna hänessä, olisi hänen kuolemassaan särkynyt pirstaleiksi.\n\"Kuka nyt neuvoo?\" kysyttiin epäröiden, peläten. Paavon pitkän\nsairauden aikana oli etäisimpiinkin seutuihin tuon tuostakin saatu\njoku oikaiseva tahi kehottava tervehdys Syvärin saarelta -- nyt oli\nsuuren opettajan ääni ainaiseksi vaiennut. Oli niin vaikea elää sen\nneuvon turvissa, jonka Paavo kuolinvuoteellaan oli antanut muutamalle\nhänen poislähtöään valittavalle ystävälle: \"Jos teillä on tosi tarve\nkuulla, niin kivetkin teille saarnaavat\".\n\nPaavon omaiset toivoivat, että hautajaisiin saapuisi niin paljon\nystäviä kuin suinkin. Sentähden lykättiin tämä tilaisuus maaliskuun 8\npäivään. Jaon aiheuttamat riidat vaikuttivat kuitenkin, että vierasten\nluku oli paljon pienempi, kuin olisi ollut syytä olettaa. Oulun\npuolelta ei tullut ketään, Suupohjasta vain Gabriel Keisala ja Y.\nLuoma, kumpikin Malmbergin kiivaimpia vastustajia, ja Keski-Pohjanmaan\nheränneitä edustamassa oli vain Wilhelm Niskanen. Ainoastaan muutamia\nharvoja pappeja, ulkoseurakunnista kaikkiaan viisi, otti osaa\nruumissaattoon. Näistä mainittakoon J. F. Bergh, J. I. Bergh, L. A.\nLandgren ja P. J. F. Brofeldt. Paavon muista huomatuista etäällä\nasuvista ystävistä nähtiin tilaisuudessa ainoastaan K. A. Malmberg ja\nK. A. Colliander; sairauden estämänä jäi L. J. Niskanen kotia.\nHautajaisten edellisenä päivänä pidettiin suuret seurat vainajan\nkodissa. Surusaatossa, joka maaliskuun 8 p:nä aamulla lähti\nSyvärijärven kuuluisalta saarelta Nilsiän kirkolle, oli noin tuhat\nhenkeä; hevoisten luku laskettiin 300. Jos Paavo olisi kuollut pari\nvuotta aikaisemmin, olisivat hänen hautajaisensakin saaneet vielä\njuhlallisemman leiman. Niin lamauttavasti olivat herännäisyydessä\nsyntyneet riidat vaikuttaneet pappeihinkin, että he, peläten\nyhteentörmäyksiä, pysyivät kotona.\n\nKun ruumissaatto oli saapunut Rissasen, kirkon läheisyydessä olevaan\ntaloon, johon vieraita oli pyydetty kokoontumaan, saatiin tietää, että\nseurakunnan kirkkoherra A. F. Hjelmman kieltäytyi antamasta kirkkoa\nhautajaisten yhteydessä ajan tavan mukaan aiotun ruumissaarnan\npitämistä varten. Uudistettuunkin pyyntöön saatiin yhtä jyrkkä\nkieltävä vastaus. Collianderin ja K. A. Malmbergin seuraamana\nlähti J. I. Bergh pappilaan. Kuopion piispa R. V. Fosterisi oli\ntarkastusmatkoilla, ja tuomiorovasti M. Ingman nautti virkavapautta.\nBergh oli tuomiokapitulin vanhin jäsen, mutta hän ei tahtonut\nvaltaansa vedota, vaan kehoitti ystävällisesti, vaikka hyvin vakavin\nsanoin, Hjelmmania pyyntöön suostumaan, ilmoittaen samalla, että hän\nvarmuuden vuoksi oli ottanut todistajat mukaansa, jotta, jos sitä\nvaadittaisiin, voitaisiin näyttää toteen, ettei kirkkoon\nväkivaltaisesti oltu rynnätty, vaan ruumissaarna pidetty seurakunnan\nkirkkoherran suostumuksella. Monta kertaa Berghillekin annettuaan\nkieltävän vastauksen, suostui Hjelmman vihdoin antamaan kirkon\navaimet, sillä ehdolla, ettei ruumissaarna saisi olla pitkä. Merkille\non pantava, että Ruotsalaisen omaiset jo ennen olivat pyytäneet tätä\nhänen kiivasta vastustajaansa siunaamaan ruumista haudan lepoon.\n\nRuumissaarnan piti J. F. Bergh. Alkulauseeksi oli hän valinnut\nIlmestyskirjan sanat: \"Katso, minä tulen niinkuin varas; autuas on se,\njoka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana,\neikä hänen häpeätänsä nähtäisi\". Saarnatekstinä oli Luukk. 12: 37:\n\"Autuaat ovat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa\nvalvomasta; totisesti sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät\naterioitsemaan ja menee ja palvelee heitä\". Saarnan aiheena oli:\n\"Varsinkin nykyaikana tarpeellinen valvominen\". Tyytymättömän ja äreän\nnäköisenä seurasi Hjelmman, kuorissa istuen, puhetta, vaikka se oli\ntavallinen ruumissaarna. Mitään erityisempää Paavon ylistystäkään se\nei sisältänyt. Sen vain saarnaaja mainitsi, että vainaja oli ollut\nhänenkin opettajansa.\n\nKun ruumis oli laskettu hautaan ja Hjelmman tarttui lapioon\nalottaakseen toimituksen, sattui omituinen kohtaus, joka moneen teki\nsyvän vaikutuksen. Kirkonavaimet näet putosivat suntion, Paavon\nystävän A. Möykkäsen kädestä kirstun kannelle, kolisten sitä vastaan\nniin kuuluvasti, että kaikki lähellä seisovat sen huomasivat. Vasta\ntoimituksen päätyttyä otettiin ne ylös. \"Hän vei kirkon avaimet\nmuassaan\", kuului hämmästyneen kansanjoukon keskuudesta.\n\nOsa hautajaisvieraista kutsuttiin puoliselle Rissaseen.\nViimemainittujen joukossa oli Hjelmmankin. Ruokapöydässä istui hän\nBergh-veljesten keskellä. Ivallisesti hän tämän johdosta lausui:\n\"miten minä kestän kahden vuoren välissä?\" \"Eiköhän kilpi\n[Ruotsalainen sana _berg_ on suomeksi vuori, sana _hjelm_ merkitsee\nkilpeä.] kestä\", vastasi siihen painolla J. I. Bergh. Joitakuita\nmuitakin pistonsanoja kuultiin tuon herännäisyyden katkeramielisen\nvastustajan suusta, mutta pian hänestä päästiin, sillä heti aterian\njälkeen hän lähti pois. -- Vieraat palasivat Aholansaareen, missä\nvielä pidettiin seurat. Puhujina esiintyivät Bergh-veljekset sekä\nluutnantti Colliander. He puhuivat voimallisesti ja pyhien muistojen\nvaltaamina erinomaisen hellästi. Illemmalla oli liikutus yleinen, eikä\nviipynyt kauan, ennenkuin kielilläpuhujatkin alkoivat saarnata.\nSemmoisina huomattiin edellä muiden Bergh-veljesten sisar, ennen (III,\n237), mainittu Lisette Bergh sekä kielilläpuhujana niinikään tunnettu\n_Kaisa Kajanus_. Heidän kiivaat, salaperäiset puheensa eivät olleet\nomiaan rauhaa rakentamaan, niistä kun tuon tuostakin kuului\ntuomitsevia sanoja W. Niskasesta, joka, niinkuin olemme maininneet,\nitse oli tilaisuudessa saapuvilla. Miten käsittämättömiä heidän\ntunteenpurkauksensa suurimmaksi osaksi olivatkin, olivat tuo puoli\npuheista ja siihen liittyvät tuomitsevat ennustukset kiusallisen\nselviä. N. K. Malmbergille muutamia päiviä myöhemmin kirjoittamassaan\nkirjeessä, jossa hän kertoo Ruotsalaisen hautajaisista, lausuu\nNiskanen: \"Minua tuomitsivat ennustajat eli kielilläpuhujat, mutta\nminä sanoin heille: en usko teitä, saatanat\". Muutoin tunnustaa hän,\nettä \"muut eivät mitään puhuneet, eivät oppineet eivätkä oppimattomat,\nvaan antoivat hyvän rauhan ja pitivät maahanpaniaisvieraana\". Haikein\nsydämin palasivat heränneet Paavo Ruotsalaisen hautajaisista. Ei\nkaipuu vain täyttänyt heidän mieliään surulla; heitä painoi se raskas,\ntämänkin tilaisuuden vahvistama tunne, että aika oli muuttunut ja koko\nherännäisyyden tulevaisuus pimeään peittynyt. Yllämainitussa\nkirjeessään kirjoittaa Wilhelm Niskanen: \"Juhana Niskanen ei jaksanut\ntulla maahanpaniaisiin; hänet on viina heikontanut. Surkea on asia.\nAuta Herra, pyhät ovat vähentyneet\". Surulla mainitsee hän niinikään,\nettä J. I. Bergh \"oli kauheassa sapessa\" Malmbergiä vastaan sekä että\n\"kaikki uskoivat todeksi\", mitä viimemainitusta puhuttiin. \"Voi, hyvä\nJumala, tätä vimmaa, mikä nyt on maailmassa\", huudahtaa Niskanen\nkirjeessään. Ei sekään lyhyt selostus, jonka J. F. Bergh muutamassa\nsamaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä antaa Paavon hautajaisista,\nole omiaan rauhaa ennustamaan, hän kun siinä moittivasti puhuu Wilhelm\nNiskasesta. Kaikkialla epäluuloa, riitaa, hajaannusta. Ei Paavo\nRuotsalaisen vasta täytetty hautakaan eivätkä Syvärin saaren hongat,\njotka talvisessa juhlapuvussaan vartioivat hänen kotinsa suuria\nmuistoja, olleet voineet taivuttaa heränneitten mieliä ensimmäisen\nrakkauden aikoja oikeassa hengessä muistamaan ja Jumalan voimalla\npalauttamaan. [Lähteitä: Paavo Ruotsalaisen v. 1839 ja 1845 tekemät,\nasianomaisessa oikeudessa vahvistetut testamentit, jotka kirkkoh.\nKleofas Hymander, joka nyk. omistaa Aholansaaren, on Paavon säiliöistä\nlöytänyt ja hyväntahtoisesti minulle lähettänyt; Paavon kirje\nCharlotta Helanderille 19/1 51 (omistaa pastorinrouva Anna Arvonen).\nKert. Albertina Nenonen, joka hoiti Paavo Ruotsalaista hänen\nkuolinvuoteellaan, K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Julius Tenhonen, P.\nRuotsalainen (Paavon sukulainen), Liisa Markkanen (Paavon tytär) y.m.;\nJ. I. Berghin kirjeet F. O. Durchmanille 7/2 52 ja 8/5 52; J. F.\nBerghin kirje Otto Hjeltille 16/4 52; Wilhelm Niskasen kirje N. K.\nMalmbergille 15/3 52; Litteraturbladet 1852 N:o 24; Aukusti Oravala,\nPaavo Ruotsalainen.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja\nPaavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin\nsaarelta saapuneen surusanoman johdosta: \"Ukko on vihdoinkin\nvoitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut\nvihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein\nkäyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä\nsuhteessa olemme oppineet\". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin\nheränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien\nuuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset\nmielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän\nkatsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J.\nI. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14\np:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun\ntiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:\n\n\"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten\nsaanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon\nhautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin\nolisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka\nsaatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan\nsula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne\ntulostasi? -- Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt\npois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen\ntuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta\nvoimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla\nmenestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme?\nOlen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan\nvastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus,\njollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen\nihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko\nmeidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa\nja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista\nhengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen\nhierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen\njoukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä\naiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on\nraskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin\nvoimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan\nharhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa\ntuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja\nkuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko\nrakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään\nriiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset\nei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle\nmaassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia.\nToisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan\nenemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja\nkiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat\nviljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän\nselitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää\ntahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä\nkaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat\nomilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden\nainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja\nsiten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän\n'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut\nsuuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti\npidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö\ntämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta\nihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta\n-- epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun\nvakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman\nmuutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa\nja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi\nja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen\nlyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja\nmahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen\nsyntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti\ntulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa\nkuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi -- niinkauan kuin\nJumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi\najaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän\nijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska\nkuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille\nlohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa\nmeitä _kaikkeen_ totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset\npuoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden,\nrakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se\ntodellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen\nyhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta\nhänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se\nkatkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän\nmääräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika.\nSuoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli\nsamaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet\nhengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion\nkautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun\nei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta\nrehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta\ntäytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut\nmonen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja\nsuuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos\noppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on\nsokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee\nolla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun\nsitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään\nvanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan -- tuo on oppi,\njonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on\nainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää\nsamaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten\nkieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa.\nSiinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se -- niinkuin\nsanakin opettaa ja sen luonne vaatii -- tuo mukanaan rauhan Jumalan\nkanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus\nsielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin\ntämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun\nalas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään\nrauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan:\njumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka\nhierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä\nyhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta\nmitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita\nminulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen\najatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla\ntoisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella\ntoisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja\nvakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen\nitseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää\nsaa tapahtua meidän välillämme\".\n\n\"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset\nvaroitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan\nerehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä\nsuurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan\npuoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita\nsikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän,\nettä sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin)\nkanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia.\nOlen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten\nunohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella\nvieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä\nhyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä\nsaanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa.\"\n\nKuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon\nmyöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän\nesim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä:\n\"Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan\nLuther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka\neivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri\nhengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on\nherännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän\nVaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka\nsiellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta\". Silloin\noli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja\nhylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.\n\nOn kuitenkin olemassa eroitus Stenbäckin ja uuden suunnan muiden\nedustajain katsantotavan välillä. Hän tunnustaa menneiden aikojen\nherännäisyyden arvon Suomen Siionin vaiheissa, kun sitävastoin muut\npuhuvat siitä sivumennen vain, miltei vastahakoisesti. Mutta toiselta\npuolelta on eroitus hänen ja Berghin kannan välillä silminnähtävästi\nvielä suurempi. Kyllästyneenä Malmbergin hallitsevaan asemaan ja\nsiihen monesti loukkaavaankin määräämisvaltaan, jonka tämä\ntavattomalla henkisellä voimallaan oli itselleen anastanut, eksyy hän\nyksipuolisesti ja liika ankarasti arvostelemaan johtomiesten\nmerkitystä siinä hengellisessä liikkeessä, johon hän näihin asti on\nkuulunut. Hän tuomitsee heidän toimensa ja kaikki, mitä siihen kuuluu,\nkerrassaan Jumalan sanan vastaiseksi, arvellen, että herännäisyyden\ntulevaisuus suureksi osaksi riippuisi sen täydellisestä poistamisesta.\nSentähden hän pitää Paavo Ruotsalaisen kuolemaakin miltei onnena. Jos\ntäytyykin myöntää, että heränneet liika suuressa määrässä olivat\nluottaneet johtajiinsa ja, syrjäyttäen Jumalan sanan auktoriteettia,\norjallisesti olivat muodostaneet uskonnollisen katsantotapansa heidän\nopetustensa ja neuvojensa mukaiseksi, niin ei tuosta seurannut, että\nse yksinomaan yksilön suhteesta Jumalaan riippuva kristillisyys, josta\nStenbäck puhuu ja jonka hän toivoo voivan palauttaa liikkeen\nalkuaikojen elävän hengellisyyden, oli ainoa oikea ja tosi\nherännäisyyden kehitykselle välttämätön. Jos kerran Spenerin ja\nFrancken \"ecclesiola in ecclesia\"-aate on oikeutettu -- eikä Stenbäck\nole sitä milloinkaan kieltänyt -- niin olihan herännäisyys vieläkin\nkaikkien erehdystensä ja yksipuolisuuksiensa uhallakin oikeutettu\nkoettamaan ylläpitää tätä aatetta ja sen lipun alla säilyttämään ja\nkartuttamaan isien perintöä. Tähän perintöön kuuluivat myöskin nuo\nliikkeelle ominaiset muodot, joihin heränneen kansan uskonnollinen\nelämä vuosien kuluessa oli pukeutunut ja joissa se oli ryhmittynyt ja\nvakaantunut juuri siksi uskonnolliseksi liikkeeksi, jona se on\ntunnettu. Mikä näissä muodoissa ja niissä vaikuttavassa hengessä oli\nerehdyttävää, se oli poistettava, mutta ei muu. Ja tuo poistaminenkin\noli toimitettava sillä rakkaudella, joka \"kaikki toivoo, kaikki\nkärsii, kaikki peittää\", eikä ylimielisellä hylkäämisellä, joka,\nväkivaltaisesti ja yhdellä iskulla katkaisten kaiken historiallisen\nkehityksen, tahtoo luoda uutta hylkäämällä miltei kaiken vanhan. Jos\nStenbäck enemmän olisi seurustellut heränneen kansan kanssa, olisi hän\nepäilemättä huomannut, kuinka paljon hyvää juuri nuo tuomitsemansa\njohtomiehet ja näiden suunnittelema järjestys olivat aikaansaaneet,\nsekä ymmärtänyt, että kaiken tämän hylkääminen tiesi koko liikkeen\nkuolemaa.\n\nStenbäckin kirjeen tasapuoliseen arvosteluun kuuluu myöskin, että\nhänen ja hänen hengenheimolaistensa orjallinen kuuliaisuus Malmbergin\nsäädöksiin ja määräyksiin nähden ei suinkaan ollut yksinomaan\nviimemainitun, vaan paljon enemmän heidän oma syynsä. Tähän soveltuu\ntuo tunnettu lause \"ei tiranni itse, vaan orjat hänet synnyttävät\".\nMiksi olivat he niin kauan, käyttääksemme Laguksen ennen kerrottuja\nsanoja, \"olleet sokkosilla Malmbergin selän takana\"?\n\nMitä Stenbäckin Malmbergin ja samalla koko herännäisyyden oppia\nvastaan tekemiin muistutuksiin tulee, niin ovat ne siksi liioiteltuja,\nettä sekin, mikä niissä on oikeutettua, tässä yhteydessä menettää\nsuuren osan arvostaan. Ei ole oikein sanoa, että herännäisyys on\nvetänyt Jumalan armon synnin peitteeksi. Lukemattomia todistuksia\nlöytyy siitä, ettei esim. Malmberg niin saarnannut eikä neuvonut. Mitä\nhän omassa elämässään on rikkonut, on toinen asia. On väärin tästä\njohtaa se johtopäätös, että hän tuosta syystä olisi julistanut\nevankeliumia tahallisissa synneissä eläville ihmisille. Tämä\nolettaminen oli kyllä monen mielestä psykologisesti oikea, mutta sille\nei saada historiallista todistusta. Sen ovat useat täysin luotettavat\nhenkilöt, moni niistäkin, jotka erosivat hänestä, vakuuttaneet.\n\nBerghin vastaus Stenbäckin kysymyksessä olevaan kirjeeseen ei\nvalitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Varmuudella tiedetään\nkuitenkin, ettei hän hyväksynyt vanhan ystävänsä muuttunutta\nkatsantotapaa. Stenbäck ei näykään olleen oikein tyytyväinen Berghin\nselitykseen, vaan päinvastoin panneen pahakseen muutamia siinä olleita\nlausuntoja. Hän vastasi:\n\n\"Yhdyn täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat minua\nloukkasivatkin. Niinpä tuntui minusta oudolta, että sinä, vaikka,\nniinkuin kirjoitit, kauan olet huomannut useita epäkohtia ja\nerehdyksiä, varsinkin ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden ihmisistä,\nkuitenkin olet vaiennut etkä asettunut sitä vastaan. Minusta näyttää,\nettä tämä olisi ollut kristillinen velvollisuutesi. Mutta yleensä\nnäkyy, että edelleenkin väärin käsität ja epäilet sitä itsenäistä\nsuuntaa, joka täällä monessa vaikuttaa, sitä hengellistä kehitystä,\njoka, johtuen Jumalan sanasta ja sen valosta, tahtoo repiä poikki\nkaikki muut siteet tehdäkseen Herran siteen lujaksi, likeiseksi ja\nainoaksi. -- -- Nykyinen suunta on minusta välttämätöntä palajamista\nJumalan maassamme synnyttämän armontyön alkuun, joka aamuruskon tavoin\nennusti raitista ja ihanaa päivää Suomen kirkolle, kunnes\nlahkolaismieliset puoluehenget hämmensivät ja turmelivat tämän alun ja\nse oli joutua halvaksi puolueasiaksi. Ne jotka eivät tahdo eivätkä voi\nkatkaista ihmisten määräämiä siteitä ja hyljätä heidän säätämiään\nsääntöjä antaakseen yksin Jumalan loppuun kehittää tuon hyvän työn,\njääkööt jälkeen ja pysähtykööt hiljaa vanhalle kannalle. Sitä ei voi\nauttaa, mutta muut tulevat tämän uhallakin edistymään ja yhä enemmän\npuhdistumaan, pelastuen Jumalan hengen johdattamina kaikkeen totuuteen\nkuolettavan pysähtymisen jähmettymisestä ja levosta\".\n\nPaavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen alkoivat Savon papit tuumia hänen\nelämäkertansa kirjoittamista. Bergh-veljesten kirjeenvaihdosta näkyy,\nettä varsinkin nämä \"ukon\" likeiset ystävät pitivät tuommoisen\nkirjasen ilmestymistä suotavana. Myöskin L. J. Niskanen aikoi ryhtyä\nsemmoista kirjoittamaan, mutta valitettavasti oli hän, niinkuin olemme\nnähneet, niinä aikoina väkijuomien turmelema ja siksi heikko, ettei\nhän siihen pystynyt. Sovittiin, että J. I. Bergh pitäisi ruumissaarnan\nja kirjoittaisi sen niin, että siitä myöhemmin lisäyksiä siihen\ntekemällä saataisiin Paavon elämäkerta. Tästä tuumasta ei kuitenkaan\nmitään tullut, silminnähtävästi siitä syystä, ettei Bergh saanut\ntarpeeksi lähteitä. Hän pyysi muunmuassa Stenbäckiä Suupohjassa\ntiedustelemaan Paavon kirjeitä, mutta sai vastaukseksi, että se\nhenkilö -- F. P. Kemell -- jolla oli näitä kirjeitä, muuttaessaan s.v.\nOulaisiin, oli ne sijoittanut muistamatta mihin eikä hakemallakaan\nollut niitä löytänyt. Ehkä vaikutti myöskin ensinmainitun selvin\nsanoin ilmaisema vastenmielisyys koko tuumaan nähden lamauttavasti\nBerghiin, niin että hän siitäkin syystä luopui aikeestaan. Stenbäckin,\nmielipidettä asiasta hän ei silti kannattanut, vaan päinvastoin. Bergh\nnäet käsitti Paavo Ruotsalaisen suuren merkityksen historiallisena\nhenkilönä, ja herännäisyyden muistot olivat hänelle siksi kalliit,\netteivät vanhan ystävänkään ajatukset asiasta, jos menivätkin aivan\nvastakkaiseen suuntaan, voineet hänen mielipiteitään järkyttää. Mutta\nselvä on, etteivät ne olleet omiaan kehoittamaan häntä ryhtymään\ntuohon työhön, joka sitäpaitsi hänen likeiseen suhteeseensa nähden\nPaavo Ruotsalaiseen sekä herännäisyydessä syntyneen eripuraisuuden\ntähden oli vaikea. Vahinko tämä joka tapauksessa on, sillä siten on\nvarmaankin moni tärkeä tieto joutunut hukkaan. -- -- Mitä Stenbäckin\nkäsitykseen tästä asiasta tulee, niin ei ole se hänelle eduksi.\nViimemainitussa kirjeessään hän näet kirjoittaa: \"Jos saan lausua\najatukseni, jota sitäpaitsi useat muutkin kannattavat, niin en pidä\nukon elämäkerran kirjoittamista ja julkaisemista viisaana enkä\nhyödyllisenä. Jos tahdotaan esiintuoda hänen hyviä puoliaan, niin\nsyntyy siitä vain yksipuolinen panegyrika ilman totuutta ja\ntunnollisuutta; jos taasen tämän ohessa tahdotaan esittää\nvarjopuoletkin, niin ovat nämä semmoisia, että näyttää paraalta ja\noikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittaviksi ja antaa niiden jäädä\nunholan pimeään. Joka tapauksessa, niin ajattelen, tulisi hänen\nelämäkertansa vain lisäämään hämmennystä ja antamaan aihetta uuteen\neripuraisuuteen. Ukon sokea epäjumaloiminen on ainakin näillä seuduin\nkärsinyt auttamattoman tappion -- sitä suuremmalla syyllä kuin\nmuutamat tosiseikat ovat liiaksi räikeitä\".\n\nEi saata kummastella, että Stenbäckin vastaus kipeästi koski Berghiin,\neikä sitäkään, että hän muutamin paikoin katkerinkin sanoin torjui\nsiinä löytyviä hyökkäyksiä. Hän kirjoitti: \"Elokuun 30 p:nä päivätyn,\nyhtä monimutkaisen kuin surullisen kirjeesi olen saanut ja tahdon sen\njohdosta muutamin sanoin tervehtiä sinua, vanhaa, viime aikoina\nkärtyiseksi käynyttä ystävääni. Jätän omaan arvoonsa kirjeesi katkerat\nja purevat purkaukset, jotka minusta aiheutuivat osaksi (luultavasti)\nsavolaisten ja minun lahkolaisuudesta, osaksi siitä väärinkäsityksestä\nja niistä epäluuloista, jotka arvelusi mukaan olisivat johtaneet minua\narvostellessani teidän itsenäistä suuntaanne. Tahdon vain mainita,\netten ole johtanut johtopäätöksiäni sanottuun suuntaan nähden huhuista\nja epäluotettavista tiedoista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, etten\nole ollut vapaa pelosta, ehken epäilyksistäkään tuon suunnan laatuun\nnähden. Mutta nämä epäilykset eivät johdu juoruista eivätkä huhuista,\nvaan lyhyesti puhuakseni 1:ksi siitä omaan kokemukseeni perustuvasta\nja -- olkoonpa niinkin -- tutkimusten kautta saavuttamastani tiedosta,\nettä jyrkät käänteet silloin, kun ne katkaisevat historiallisen\nkehityksen, tavallisesti sortuvat rabulismiin ja muihin kuoppiin,\n2:ksi siitä katkerasta hengestä, jota olen ollut huomaavinani\nkirjeissäsi, 3:ksi niistä puutteista ja erehdyttävistä kohdista\nopissa, joita todellisella mielipahalla olen huomannut A. W. Ingmanin\nviimeksi julkaisemassa kirjassa (Hedbergiläisyys II, 1), jossa minun\nkäsitykseni mukaan 'itsenäisemmän suunnan' johdanto s.o. alku on\ntehty, josta asiasta jo olen Ingmannille lyhyesti kirjoittanut. Jos\ntätä vastaan tahtoisit huomauttaa, että juuri tämä kirja vielä\nmuistuttaa siitä hapatuksesta, jota vastaan te kiivailette, niin on\ntuo kaikki hyvä; mutta siihen minä vain tahtoisin sanoa, ettei\nainakaan tämä hapatus ole kotoisin Savosta. Mutta olkoon tämän asian\nlaita miten tahansa; tahdon kernaasti luopua kaikista epäilyksistäni\nteidän pyrintöihinne nähden, toivoen että Herra on johdattava kaikki\nasiat hyvään, ja tämän teen vaatimatta sinua luopumaan epäilemästä\nminua ja minun suhteitani. Ei sekään minua raskauta, että sinä a\npriori 25 vuotta kestäneen suhteeni jälkeen Savon 'lahkolaisuuteen'\n(jos niin tahdot) pidät minua kykenemättömänä huomaamaan siinä olevaa\nvikaa sekä etten ymmärrä, mikä se siinä ilmenevä subjektivismi eli\nspiritualismi, jota siinä olen ollut näkevinäni, oikeastaan on.\nAinoastaan kaksi seikkaa tahdon meidän välisiin suhteisiin nähden\nsinulle mainita. Toinen näistä on, että pidän sitä, mitä Savossa olen\noppinut jokapäiväisestä uudistuksesta, sen tarpeellisuudesta ja\nlaadusta, niin puhtaana ja kalliina oppina, ettei minulla ole mitään\nhalua vaihtaa sitä kaiken maailman itsenäisiin suuntiin, en\n'kirkolliseenkaan suuntaan', jota muutoin pidän suuressa arvossa, jos\nsiltä tämä elämän aines puuttuu. Tuo toinen asia on, että kaikesta\nsydämestäni halajaisin vielä kerta, jos kohta en useammin, saada sinun\nja muiden ystävien kanssa suullisesti neuvotella näistä asioista,\njoista näkyy olevan riitaa sinun ja minun välillä, en tiedä onko tuo\nsitten todellista vai leikkiäkö. Mutta kuinka tämä voi tapahtua? Minun\ntäytyy suoraan tunnustaa pelkääväni, että sinä olet liika _korkea_\nmatkustaaksesi tänne luokseni, ja minä liiaksi _sidottu_ päästäkseni\nsinne sinun ja teidän muiden tykö\".\n\nMalmbergista ja Paavo Ruotsalaisesta, joista Stenbäck oli lausunut\nniin häikäilemättömät tuomiot, ei Bergh kirjeessään puhu\nsanaakaan. Liika hyvin käsitti hän näiden miesten merkityksen\nherännäisyysliikkeen vaiheissa ja liika rakas oli tämä liike hänelle\nsalliakseen hänen väitellä niin puolueellisen arvostelijan kanssa,\nkuin viimemainittu kysymyksessä olevissa kirjeissään oli osoittanut\nolevansa. Puhumattakaan siitä, että muutamat henkilökohtaiset seikat\nestävät Stenbäckiä käsittämästä herännäisyyden ja sen huomatuimpien\nmerkkimiesten historiallista arvoa, oli Berghillä täysi syy\nloukkaantua ystävänsä arvostelusta hänen suhteestaan Savon\nherännäisyyteen. Muistettava on näet, että Stenbäck tiesi hyvin vähän\nviimemainitusta liikkeestä, jonka Bergh sitävastoin pitkän ajan\nkuluessa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Tähänkin nähden täyty\nkummastella Stenbäckin häikäilemättömän varmoja tuomioita. Jollei\nkirjoittajani välillä vallinnut vanha ystävyys olisi sitä estänyt,\nolisi Bergh epäilemättä paljon jyrkemmin näitä hyökkäyksiä torjunut.\n\nNiiden hylkäävien lausuntojen rinnalla, joita tähän aikaan\nherännäisyydestä ja sen vasta haudan lepoon saatetusta ensimmäisestä\nsuurmiehestä kuului liikkeestä eroavien ryhmästä, esiintyvät\nsanomalehtien arvostelut hyvinkin edullisessa valossa. Ilman\nhäiritseviä lisäyksiä julkaisi esim. \"Suometar\" maaliskuussa 1852\nNilsiästä lähetetyn myötätuntoisen ja varsin ystävällisen kertomuksen\nPaavo Ruotsalaisen kuolemasta ja hänen hautajaisistaan, ja samaan\naikaan kirjoitti \"Helsingfors Tidning\" otsakkeella \"En märkvärdig man\"\n(Merkillinen mies): \"Nilsiästä kerrotaan, että Savon herännäisyyden\npäämiehenä historiallisesti merkillinen Paavo Ruotsalainen siellä joku\naika sitten on kuollut. Arvosteltakoon hänen hengellistä toimintaansa\nmiltä kannalta tahansa, niin ei kukaan kieltäne, että Paavo\nRuotsalainen enemmän kuin yhdessä suhteessa oli rikaslahjainen ja\nharvinainen henkilö. Taitavan käden tekemänä olisi hänen elämäkertansa\nepäilemättä mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen\". Samassa\nhengessä kertoivat useat muutkin lehdet Syvärin saarelta saapuneesta\nkuolonsanomasta. Huomiota ansaitsee varsinkin \"Litteraturbladetin\"\nkirjoitus, etenkin siitä syystä, että siinä tunnustetaan\nherännäisyyden historiallinen merkitys. Lehti näet lausuu: \"Mies, joka\non ollut tärkeä Suomen kirkon historialle, nykyisen varsinaisen\nherännäisyyden päämies Paavo Ruotsalainen on helmikuun 2 p:nä\n[Niinkuin olemme nähneet, ei ole päivämäärä oikea.] kuollut Nilsiässä.\nNiinkuin kaikki puoluejohtajat, on hän ollut sekä ylenmäärin suuren\nkiitoksen että katkeran moitteen esineenä. Pietismin kannattajat\nPohjanmaalla ja Savossa ovat tehneet toivioretkiä hänen luoksensa\netäisistä seuduista ja kunnioittaneet häntä auktoriteettina, jonka\norakelivastauksista ei vetoaminen ole ollut mahdollista. Häntä\npidettiin hengen miehenä, jolle omistettiin jonkunlainen profetallinen\narvo. Pastori Renqvist taasen on kirjoituksissaan mitä kiivaimmin\nmoittinut sekä hänen oppiansa että hänen elämäänsä; kirja 'Väärän opin\nkauhistus' on suurimmaksi osaksi tähdätty Ruotsalaista vastaan.\nHedbergkin, joka kerran lähetti uskonveljen pyytämään Ruotsalaiselta\nneuvoa uuden, uskoa ja evankeliumin voimaa koskevan käsityksen\nsuhteen, esiintyi hiljattain julkaisemassaan kirjassa häntä vastaan,\nvaikka jonkunlaisella varovaisuudella. Historiallisen tasapuolisuuden\ntakia ovat kummankin puolen lausunnot otettavat huomioon, ja ehkä\npääsemme totuutta likelle, jos sanomme, että hän oli rikaslahjainen\npuoluemies, jolla oli tavaton viisaus ja vaikutuskyky ja joka\nsitäpaitsi oli hyvin perehtynyt uskonnon-asioihin sekä todella hurskas\nmies, jos kohta hän inhimillisestä heikkoudesta toisinaan törkeällä\ntavalla elämässään erehtyi. Hänen suuri vaikutuksensa 20 vuoden aikana\nlukuisiin henkilöihin, joista viimeksi h:ra A. W. Ingman on\nkunnostanut itsensä kirjallisuuden alalla, tekevät hänet joka\ntapauksessa huomattavaksi henkilöksi, etenkin koska hän oli vain\noppimaton talonpoika\". [Lähteitä: J. I. Berghin ennen mainittu kirje\nF. O. Durchmanille 7/2 52; Lauri Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille\n14/2 52 ja 30/8 52 (ennen julkaissut Eliel Aspelin teoksessaan \"Lars\nStenbäck\"); J. I. Berghin kirje Stenbäckille 21/9 52 (löytyy\nyliopiston kirjastossa); kert B. K. Sarlin, Kusti Niskanen y.m.;\nSuometar n:o 12, 1852; Helsingfors Tidningar n:o 23, 1852;\nLitteraturbladet n:o 2, 1852.]\n\n\n\n\nXV.\n\nWilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo Ruotsalaisen\nkuoleman aikana.\n\n\nToukokuussa 1852 teki Wilhelm Niskanen matkan Suupohjaan, missä\nhänellä oli paljon kannattajia ja ystäviä, hän kun näet Malmbergin\nkehottamana siellä jo edellisinä vuosina monesti oli seurapuhujanakin\nesiintynyt. Riita Malmbergin ja hänestä luopuneiden pappien välillä\noli kiivaimmillaan. Kuinka uuden suunnan miehet asemaa arvostelivat,\nnäkyy seuraavasta F. O. Durchmanin kirjeestä Jos. Grönbergille\nlainatusta otteesta: \"Heränneet täällä ovat jakauneet eri joukkoihin.\nToiset noudattavat Malmbergiä ja innoitetaan häneltä hyvin riivatuiksi\nja tulisiksi. Eivät ne meitä muiksi sano kuin perkeleiksi,\nfariseuksiksi, tekopyhiksi, villihengiksi ja pimitetyiksi. Me emme ole\ntietävinämmekään heistä, vaan elämme niinkuin ennenkin -- se vain\neroituksena, että välttelevät meitä ja seuranpitoa meidän kanssamme,\nniinkuin myrkkyä ja kuolemaa. He nauravat ja ilakoitsevat meidän\nsaarnoillemme; heikompi puoli heistä ei käy kirkoissa muualla kuin\nLapualla vain. Voi kuitenkin, minkä sotkun saatana sai aikaan! Kuinka\nkauan tätä ilvenäytelmää kestänee? Jotka muinen resu-parannuksensa\ntähden, juopumuksensa, ahneutensa, epärehellisyytensä ja jaetun\nmielensä tähden olivat hylkyinä, ovat nyt hyviä parannuksen tekijöitä\nsiinä puolikunnassa. Heidän profeettansa antaa heille palavalla\nkiivaudella lihan makeata evankeliumia, ja se aina nepsäyttää,\ntuoreuttaa ja kiehuttaa heitä hyvään intoon. Et usko kuinka väkevä ja\ninnotteleva se henki on, joka heidät täyttää. Nyt kuitenkin, kun\nkovasti olemme neuvoneet ja varoittaneet meikäläisiä rupeamasta heitä\nvastaan väittelemään, riitelemään ja hasailemaan, vaan olemaan ääneti\nja vaikenemaan, näkyy sen puolikunnan into vähitellen rupeavan\nhaihtumaan, höröstymään ja masentumaan. Lapualla ei ole päämiehellä\npaljon puoluetta; sentähden hänen täytyy matkustella Ylihärmässä ja\nYlistarossa väkeä keräämässä ja värväämässä. Näissä seurakunnissa\nhänellä onkin paras joukko lahkoansa\". -- Ei ollut helppo semmoisissa\noloissa joukkoja johtaa. Jos Malmbergin asema, niinkuin hänen\nvastustajainsakin, oli vaikea, ei ollut Niskasenkaan helppo.\n\nMainitulla matkallaan tapasi Niskanen Ylihärmässä A. W. Ingmanin ja\nkeskusteli hänen kanssaan. Niinkuin ennen (III, 88) on mainittu, näkyy\nhän silloin, samoinkuin edellisilläkin matkoillaan Suupohjassa,\ntehneen viimemainittuun verraten edullisen vaikutuksen, jos kohta ei\nyksimielisyyttä heidän välillään syntynyt, vaan päinvastoin. Ingman\nkuvaa heidän yhdessäoloaan seuraavin sanoin: \"Kysyin häneltä suoraan,\nmitä hän nyt ajatteli Ruotsalaisesta, joka hänet oli synagogastaan\nsulkenut. Hän vastasi: 'En ole milloinkaan jumaloinut Paavoa ihmisenä,\nenkä myöskään ajattelevana ihmisenä ole voinut sitä tehdä, koska hänen\nvaelluksensa ulkonaisessa suhteessa ei ole ollut semmoinen, että lihan\njälkeen olisin voinut häneen mieltyä. Luottamukseni Paavoon ei siis\nole perustunut inhimillisen auktoriteetin vaatimuksiin, mutta se\ntotuuden sana, jota Paavo puhui, on syvään tunkeutunut sydämeeni.\nSiihen täytyy minun luottaa, jos kohta tuo pian sen jälkeen kuollut\nheikko mies, vihollisteni, Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa\neksyttämällä, loppuijällään minut hylkäsikin. Olen kuitenkin Paavo\nRuotsalaisen vilpitön ystävä ja opetuslapsi ja semmoisena pysyn.\nNäihin asti en ollut milloinkaan selvin sanoin ilmaissut Niskaselle,\nmitä hänen suhteestaan Jumalaan ajattelin. Sentähden olin nyt\npakotettu rehellisesti varoittamaan häntä ja kehoittamaan häntä, joka\njo oli vanha mies, kääntymään pois eksytystensä tieltä. Mutta tämä\npuhe ei miellyttänyt tuota paisunutta ja kaikkien Pohjanmaan\nheränneitten siihen asti suuresti kunnioittamaa hengellistä isää; hän\nsuuttui siitä silmittömästi, lausuen: onko saatana sinunkin sovaissut?\nErosin silloin haikein sydämin 60-vuotiaasta ukosta; surulla huomasin,\nettä tämä luonnon puolesta tavallaan rakastettava ja erinomaisen\nlahjakas mies niihin määrin oli lahkolaishengen turmelema, ettei hän\nenää voinut päästä tosi kristilliseen vakaumukseen.\"\n\nVaikea on uskoa todeksi sitä Ingmanin samassa kertomuksessa lausumaa\nväitettä, että Lagus olisi pitänyt Niskasen oppia Hedbergin opin\nkaltaisena. Päinvastoin on se arvostelu paljon lähempänä, että hän,\nvastoin edellistä, teroittamalla kirotun tilan tuntemista, pelotti\nsanankuulijoitaan Jumalan armoa Kristuksessa omistamasta. Tähän tapaan\narvosteli ainakin Hedberg itse, niinkuin tiedetään, myöhemmin hänen\noppiaan. Mitä muutoin Laguksen suhteeseen Niskaseen tulee, vastusti\nhän häntä kiivaasti, ja tämä maksoi, niinkuin olemme nähneet,\nsamalla mitalla. Juorut ja panettelut, joiden runsaudesta kummankin\nystävät pitivät huolta ja joiden todenmukaisuuteen nähden he eivät\nsuinkaan olleet arkoja, saivat juovan vielä suuremmaksi.\nNaurettavan vaikutuksen tekisi esim. seuraava todistus Niskasen\nmaailmanmielisyydestä, ellei se samalla osoittaisi, miten suureen\nvaltaan puoluehenki oli päässyt Kalajoenvarren heränneissä. Niskanen\nmatkusti kerran Kalajoelle. Hän oli kimröökillä maalannut kärrynsä\nmustiksi. \"Katsokaa kuinka ylpeäksi ja maailmalliseksi hän on tullut\",\nsanoivat vastapuolueeseen kuuluvat heränneet, \"kun noin komeissa\nkärryissä kulkee\". Niin pitkälle kehittyi viha, että toistupalaiset\nvanhemmat kielsivät lapsiaan Niskasta tervehtimästäkin.\n\nNiskasen siivo ja vakava esiintyminen, hänen melkein ehdoton\nraittiutensa sekä hänen kuntonsa talonsa hoidossa estivät vastustajia\nsyyttämästä häntä niistä vioista, joiden tähden moni hänen ystävänsä\ntäydellä syyllä oli joutunut huonoon maineeseen. Sensijaan moitittiin\nhäntä yhä äänekkäämmin karuudesta, vaikka sekin moite ilmeisesti oli\nperusteeton. Jos täytyneekin myöntää, ettei Niskanen ollut vapaa\nkunnianhimosta ja ylpeydestä sekä että hän mieltyen viihtyi\npitopöytien ääressä, oli hänen luonteessaan siksi paljon puoleensa\nvetävää, ettei ole vaikea huomata, mistä lähteestä hänestä levitetyt\nalentavat kertomukset ainakin suureksi osaksi olivat kokoisin.\n\nMalmbergin kautta ja hänen tukemanaan onnistui Niskasen jaonkin kaikki\nystävyyden-siteet särkevänä vuotena vähitellen saada ystäväpiirinsä\nuudelleen kootuksi ja maineensa turvatuksi Suupohjassakin, varsinkin\nniillä seuduin, missä ensinmainitulla oli eniten kannatusta. Tässä\nsuhteessa huomattavimmat paikkakunnat olivat Ylistaro ja Ylihärmä.\n\"Muistokirjassaan\" mainitsee Niskanen, että nekin henkilöt, jotka,\nuuteen suuntaan mieltyneinä, viimemainituissa seurakunnissa olivat\nluopuneet Malmbergista, hänen kauttansa pääsivät \"käsittämään oikean\nuskon luonnon ja hedelmät\". Huomatuimmat näistä henkilöistä olivat\nennen mainittu Jaakko Herttua Ylistarossa sekä Kustaa Wesiluoma ja\nJuhana Keskinen Ylihärmässä. Muuten näkyy Niskanen kiivaammin kuin\nMalmberg vaatineen jyrkkää eroa uuden suunnan edustajista. Hän kertoo\nitse, että ensinmainittu oli kieltänyt häntä \"tekopyhiä hätyyttämästä\nsekä kehoittanut heidän kanssaan taitavasti menettelemään\". Liika\nitsetietoiselta tuntuu hänen väitteensä, että Malmberg hänen kauttansa\npääsi käsittämään, että oli väärin koettaa sovittaa oikeaa uskoa\n\"tekopyhyyden hengellisyyden kiiltomenon oppiin\", jota tämä, \"peläten\neriseuroja\", oli yrittänyt. Hän lausuu \"Muistokirjassaan\": \"Niskanen\ntunsi sen vaaran; kun susi on lammaslaumassa, niin se tappaa ja repii,\njos ei sitä tapeta tahi hätyytetä pois lammasten seasta. Sitten\nMalmberg itsekin havaitsi, ettei Kristus ja Belial sovi yhteen, eikä\npuhtaan uskon oppi sovi tekopyhäin tunnollisen opin kanssa yhteen,\njonka hän jo alusta tuli ymmärtämään. Sentähden hän alkoi itsekin\nhätyyttää ja selittää hengellistä kiiltomenon vaarallisuutta ja\nselitti oikean uskon luonnon, voiman ja sen hedelmät\". Eikä siinä\nkyllin, että tuo perusteeton selvitys Malmbergin katsantotavan\nriippuvaisuudesta Niskasen neuvoista liika selvästi kuvaa\nviimemainitun itsetietoisuutta -- siitä kuultaa myöskin se\nsuvaitsematon lahkolaishenki, joka, oman puolueen mahtia valvoen ja\nherännäisyyden muiden senaikuisten johtomiesten esimerkkiä seuraten,\ntekee kaikki sovinnonyritykset entisten ystävien kanssa yhä\nmahdottomammiksi.\n\nNiskasen valta Keski-Pohjanmaalla riippui melkoisessa määrässä siitä,\nettä tiedettiin Malmbergin häntä kannattavan. Viimemainitun maine oli\nvanhoista ajoista täälläkin niin suuri, että vastustajienkin oli ylen\nvaikea saada sitä heränneessä kansassa horjumaan. Varsinkin Nivalassa,\nmissä tuo kuuluisa saarnaaja Kalajoen-varren herännäisyyden\nkevätkylvön aikana oli niin suurella menestyksellä ja siunauksella\ntoiminut, painoivat hänen sanansa tavattoman paljon. Kaikki, jotka\ntäältä kävivät Suupohjassa häntä tervehtimässä ja häneltä näinä\nvaikeina aikoina neuvoa kysymässä, tiesivät kertoa, että Malmberg oli\nkehoittanut heitä rakkaudella ja kunnioituksella kohtelemaan Niskasta\nsekä seuraamaan hänen opetustaan. Paavo Ruotsalaisen Niskaselle\nlähettämä pannakirjakin menetti näiden kehoitusten kautta voimansa.\nMutta kyllä tarvitsikin Niskanen tätä tuetta, voidakseen säilyttää\nasemansa, sillä suuri oli vastapuolueen kiihko. Ja monta etevää miestä\nsiinäkin joukossa löytyi, joita ei ollut helppo vastustaa.\nPuhumattakaan Laguksesta, jonka maine Kalajoen-varrella ja laajoissa\npiireissä muuallakin varsinaisessa kansassakin oli miltei yhtä suuri\nkuin Malmbergin, vaikka hän ei enää jaksanut liikkua ja sitäpaitsi\ntahtoi pysyä syrjässä, tuki varsinkin Schwartzberg, joka usein kävi\nentisiä sanankuulijoitaan näillä seuduilla tervehtimässä,\nvoimallisesti vastarintaa Niskasta vastaan, eikä ollut tässä suhteessa\ntoimetonna Jaakko Hemmingkään, joka, niinkuin, ennen on mainittu,\ntähän aikaan oli kappalaisena Reisjärvellä. Samaa suuntaa edustivat\nmyöskin Laguksen apulainen Sakari Castrén, K. J. Engelberg\nPulkkilassa, F. P. Kemell Oulaisissa, J. Simelius Rantsilassa sekä\nuseimmat muut lähiseutujen heränneet papit.\n\nPaitsi pappeja ansaitsee kysymyksessä olevan suunnan edustajista\nhuomiota Laguksen uskollinen opetuslapsi seppä _Adam Tuoriniemi_.\nHän oli syntynyt 1814 ja asui omistamassaan Kärkelä-nimisessä\ntalossa Pyhäjärvellä. Ollen syvästi uskonnollinen sekä hyvin lahjakas,\nnautti hän hengellisenä neuvonantajana paljon luottamusta. On kyllä\ntotta, ettei hän liikkunut kotipitäjänsä rajojen ulkopuolella eikä\nsielläkään esiintynyt puhujana seuroissa, mutta yksityisen\nsielunhoidon alalla toimi hän sitä ahkerammin. Semmoisena vaikutti\nhän paljon seurakuntalaisiinsa ja muihinkin, jotka tulivat\nhäneltä neuvoa kysymään. Varsinkin sairasvuoteitten ääreen kutsuttiin\nhänet usein. Miten suuressa arvossa tätä nöyrää ja vaatimatonta\n\"sisällisen ikävöimisen\" todistajaa pidettiin, näkyy siitäkin, että\nhänen otsakkeella \"Smedens ord\" (Sepän sanoja) ruotsiksi\nkäännepä kirjoitustaan vielä viime aikoinakin paljon on luettu\nsäätyläispiireissä. Muutoin tämä kirjoitus liikkuu alusta loppuun niin\nuskollisesti Laguksen opin ja katsantotavan kannalla, että näitä\n\"sanoja\" suuremmalla syyllä voisi sanoa viimemainitun sanoiksi.\n-- Merkille on pantava, ettei Niskasen oppi saanut jalansijaa\nPyhäjärvellä. Syynä siihen ei ollut ainoastaan Laguksen jyrkkä\nesiintyminen sitä vastaan, vaan Tuoriniemikin, joka uskollisesti, jos\nkohta suurta huomiota herättämättä, teki työtä hänen uskonnollisen\nkatsantotapansa juurruttamiseksi heränneitten sydämissä.\n\nMelkein heti sen jälkeen, kuin Heikki Sarja (katso III, 358) luopui\nNiskasesta, tuli näkyviin, ettei tätä luopumista ollut aiheuttanut\nmikään todellinen ja omintakeinen vakaumus, vaan puoluehengen\nmääräämät ja muut aivan itsekkäät vaikuttimet. Tältä kannalta on\nmyöskin miehen käyntiä Nilsiässä, mistä hän toi Paavo Ruotsalaisen\npannakirjan Niskaselle, arvosteltava. Niinkuin muistamme, oli\nviimemainittu, kokoontuneelle seuraväelle luettuaan tuon kirjoituksen,\nennustanut, että siinä lausuttu tuomio oli lankeeva pannakirjan\nhankkijan päälle, jos tämän Paavolle viemät tiedot eivät olleet\ntodenmukaiset. Hämmästyttävällä tavalla kävi ennustus toteen.\nKerskaten siitä, että \"ei enää tarvinnut ihmisiltä neuvoa pyytää, kun\nsai mennä suoraan Jumalan puheille\", koetti Sarja harjoittaa\njumalisuutta, mutta miltei heti hänen eronsa jälkeen alkoi julkinen\njumalattomuus tulla näkyviin hänen lapsissaan, heränneet eivät enää\nkäyneet hänen talossaan ja ennenpitkää kantoi koko Sarjan kylä\nilmeisesti surutonta leimaa. Kansa piti tätä Jumalan tuomiona --\nluottamus Niskaseen kasvamistaan kasvoi varsinkin Nivalassa ja\nYlivieskassa. Kalajoella sitävastoin, missä \"vilhelmiläisiä\" --\ntätäkin nimeä ruvettiin siihen aikaan käyttämään -- jo jaon ensi\naikana eniten oli soimattu, väheni vähenemistään heränneitten luku.\nSikäläisiin heränneisiin säätyläisiinkin vaikutti seudun kasvava\nsuruttomuus. Niinpä kirjoitti W. Österbladh jo v. 1849 muutamasta\nsikäläisestä herrasmiehestä: \"J. H:sta ei enää ole apua. Kaikesta\npäättäen on hän kokonaan luopunut joukostamme ja antautunut liittoon\nmaailman kanssa. Minun kotini ohi on hän armollisesti kulkenut, niin\nettei minun hänen ystävyyteensä nähden tarvitse erehtyä.\nPidisjärveläisten kanssa, joiden mailla hän tänä kesänä on\ntyöskennellyt, on hän väitellyt, ja hänen puheistaan voi jokseenkin\nvarmaan päättää, millä oksalla hän on. Yksinäisyys ja vikoilemishalu\njohdattivat tuon ennen niin rakkaan veljen sinne. Miten likellä on\nmeitä joka hetki sama luopumisen ja armon kieltämisen siemen. Yljän\nviipymisen aikana tulivat he kaikki -- sekä tyhmät että taitavat --\nuneliaiksi ja nukkuivat. Ja niin käy meidän jokaisen, jollemme valvo\nkukin omaa asiaamme. Joka ei muista omaa pohjatonta voimattomuuttaan,\nvaan alinomaa katsoo syrjään, tarkaten muita ja vähimmin itseänsä, hän\nei huomaa, kuinka likellä olemme sitä kuoppaa, johon J. H. nyt on\nsortunut\". -- Jos tätä neuvoa olisi noudatettu, niin eivät puoluehenki\nja oppiriidat olisi päässeet herännäisyyttä hajoittamaan. Jossain\nmäärin takertui kuitenkin Österbladhkin jaon aikana oppiriitoihin,\nmutta kaikesta päättäen oli hän edelleenkin yksi noista harvoista,\njotka elävän herännäisyyden hengessä katsoivat itseään enemmän kuin\nmuita. Wilhelm Niskasenkin kanssa näkyy hän olleen verraten hyvässä\nsovussa vielä siihen aikaan, jolloin hän (keväällä 1853) muutti pois\nAlavieskasta. Viimemainitussa seurakunnassa olikin Niskasella jaonkin\naikana paljon ystäviä. Österbladh suri katkerasti herännäisyydessä\nkaikkialla syntynyttä eripuraisuutta. Niinpä kirjoittaa hän\nAlavieskasta 1853 vuoden alussa ystävälleen N. A. Holmströmille: \"Se\neripuraisuus, joka näillä seuduin yhden opin puolelta särkee\nheränneitten välit ja joukottain surmaa ihmisiä, on Waasan läänin\npitäjissä toisen opin kannalta saanut aikaan niin kauhean hävityksen,\nettä asia tuskin enää on korjattavissa. Kummallinen epäilevä\nitseensäsulkeutuminen, erikseen muista pyrkivä itseviisaus tulee\nnäkyviin kaikessa heränneitten seurustelussa, ja peittelemättä\njulistetaan jo uskoa, joka ei paljon eroa Hedbergin uskosta. Opin\nevankelinen puoli on minusta niin kokonaan vallanut ihmisten mielet,\nettä liha ja veri vaikeudetta voivat mennä Jumalan valtakuntaan\nsisälle. Puhutaan pysyväisestä vanhurskauttamisesta, niin\nhorjumattomasta, maailman kanssa sovussa olevasta lapseudesta, että\nnäyttää kuin ei julkisesti maailman kaltainen elämäkään voisi kumota\narmontilaa. Voi surkeaa paikkaa! Olli Helander sekä Lybeck Munsalassa\novat ainoat Uuskarlepyyn seudun papeista, jotka yksinkertaisesti\nsaarnaavat uskoa ja parannusta. Siellä täällä löytyy muutamia sieluja,\njotka haikeasta sydämestä valittavat Siionin vahinkoa sekä\nkilvoitellen ja taistellen yksinkertaisesti pyrkivät kalliin\nsovintoarmon elävään osallisuuteen\".\n\nOn säilynyt muitakin Österbladhin näinä aikoina kirjoittamia kirjeitä.\nNiistä näkyy, ettei hän pitänyt Niskasen oppia ja hänen toimintaansa\nläheskään niin vaarallisena, kuin Suupohjassa syntynyttä uutta\nsuuntaa. Tämä oli selvästikin myöskin Laguksen ja muiden hänen\nhengenheimolaistensa käsitys asiasta. Tarkastamalla heidän kirjeitään\ntäytyy tulla siihen johtopäätökseen, että Niskanen itse enemmän, kuin\nhe, oli syynä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden välisen juovan\nsuurenemiseen. Tätä väitettä tukee myöskin \"Muistokirjan\" yllämainittu\narvostelu Malmbergin neuvoista eriseuran välttämiseksi. Kaikesta kyllä\nnäkyy, että Niskasen vastustajat Keski-Pohjanmaan heränneessä kansassa\ntekivät voitavansa saadaksensa hänet epäluulon alaiseksi heränneitten\npappien silmissä, mutta nämä eivät varmaankaan olisi niin ankarasti\nhäntä arvostelleet, jos hän vähänkään olisi ottanut varteen heidänkin\nneuvojaan. Liiaksi luottaen arvostelukykyynsä ja ilmeisesti pyrkien\njohtajan asemaan, vaani hän \"kiiltopyhyyttä\" ja \"tunnekristillisyyttä\"\nkaikkialla, missä hänen oppiaan ei ehdottomasti tunnustettu ainoaksi\noikeaksi. Ellei Taneli Rauhala, jonka oppi oli hänen oppiaan paljon\ntäyteläisempi ja evankelisempi, niin nöyrästi ja taitavasti olisi\nNiskasta kohdellut ja palvellut sekä hänen seuroissaan niin\nuskollisesti käynyt, olisi hänkin epäilemättä pian \"passinsa\" saanut.\nSe on Niskasen kunniaksi tunnustettava, että hän tunnollisesti ja\nitsenäisesti koetti perehtyä siihen oppiin, jota hän heränneelle\nkansalle julisti, mutta ei käy toiselta puolen kieltäminen, että tuo\nhänen itsenäisyytensä monesti johti hänet itsekkäisyyden rajan yli,\nmissä ahdasmielinen puoluehenki monessa oppiakin koskevassa\nkysymyksessä pääsi painamaan leimansa hänen vakaumukseensa. Varsinkin\ntunnustuskirjojen suomenkielisen käännöksen valmistuttua, arveli hän\nsaaneensa oppaan, johon turvaten hän saattoi kaikki muut neuvot\nhyljätä. Muistettakoon kuitenkin, että Niskasen aika oli oppiriitojen\naikaa, jonka yksipuolisesta kuvailemisesta tuskin kukaan silloisen\nherännäisyyden huomatuista henkilöistä oli vapaa.\n\nKuinka paljon arvoa useat heränneet papit antoivat Niskasen sanoille,\nnäkyy siitäkin, että Österbladhin päätös suorittaa pastoraalitutkinto\nehkä suuressakin määrässä riippui tämän kehoituksista. Ensinmainitussa\nkirjeessään tunnustaa hän sen itse, lisäten että Niskanen\nkehoittamalla oli kehoittanut muitakin heränneitä pappeja samaan.\nAsia ansaitsee sitä suurempaa huomiota, kuin tässä on kysymyksessä\njyrkkä käänne heränneitten sielunpaimenten katsantotavassa. Niinpä\nkirjoittaa Österbladh kysymyksessä olevassa kirjeessään: \"Tiedät itse\nja muistat, mitä ennen olen tästä asiasta ajatellut, etten nim.\nmilloinkaan suostuisi astumaan niin kauas tähtäävää askelta, johon\nniin suuret vaarat liittyvät Näin olen vakavasti ajatellut viime\naikoihin asti\". Malmberginkin samaan suuntaan kuin Niskasen menevä,\nentisestä poikkeava katsantotapa lienee vaikuttanut, että heränneet\npapit tähän aikaan alkoivat luopua herännäisyyden traditsiooneista\ntässä suhteessa. Oli tultu huomaamaan, miten ylen vaikea\ntaloudellisista syistä, niistä kiinnipitäminen oli, ja sitäpaitsi oli\nse käsitys tullut yhä yleisemmäksi, että se valta-asemakin, johon\nherännäisyys kirkossa oli kohonnut, vaati samaa. Tämä katsantotapa ei\nainakaan ollut vieras Niskaselle. Että etenkin viimemainitussa\nvaikuttimessa, miten luonnollinen ja oikeutettu muutos monesta syystä\nolikin, piileili suuri vaarakin, on ilmeistä, jos kohta harva sen\nhuomasi. Muuttunut oli aika. Herännäisyys ei enää ollut tuo sorrettu,\nylivoimaa vastaan taisteleva liike, jonka edustajia maailma ja kirkko\nyksissä neuvoin työntämällä työnsivät syrjään, se oli kohonnut valtaan\nja vaati tälle vallalle tunnustusta. Sekä maallikoissa että papeissa\nhuomaa tuota katsantotapaa. Wilhelm Niskanenkin on siinäkin suhteessa\naikansa lapsi. Mutta tuo ajatussuunta oli vieras herännäisyyden\nnöyryyteen vaativalle hengelle ja koko sen olemukselle ylimalkaan, ja\nsenkin tähden oli Herran seulomisen aika tullut.\n\nJota enemmän jaon henki pääsi repimään herännäisyyden rivejä, sitä\nyleisemmin luopuivat heränneet papit Niskasesta ja hänen johtamistaan\nkansanjoukoista. Suupohjassa hänellä 1852 vuoden lopussa ei ollut\nmuita ystävämielisiä pappeja kuin Malmberg, kun näet, niinkuin olemme\nnähneet, O. H. Helanderkin asettui epäilevälle kannalle. Sitä\nsuurempaa huomiota ansaitsee se seikka, että sekä Reinhold Helander\nettä hänen isänsä A. Helander, jotka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan\nkumpikin toimivat pappeina Haapajärvellä, olivat hyvissä väleissä\nhänen kanssaan. Malmbergille näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä\npuhuu Niskanen tästä tunnustuksella ja vielä ennen mainitussa 11/10 52\nkirjoittamassaan kirjeessä pyytää ensinmainittu R. Helanderia\nkertomaan Lapualla vasta pidetystä piispantarkastuksesta ja sen kanssa\nyhteydessä olevista asioista sekä lähettää myöskin Helanderin isälle\nlämpimän tervehdyksen. Todistuksena Nivalan Helanderien ystävällisestä\nsuhteesta Niskaseen ovat muiden kera seuraavat Niskasen Malmbergille\nnäinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: \"Ystävät\nNivalassa ovat, niinkuin ennenkin, yksi sydän ja yksi sielu, paitsi\nSarjan perä. Tämä rauhanside olisi puuttunut, jos eivät kirkkoherran\npapit (A. ja Reinhold Helander) olisi sitä pitäneet\".\n\nSelvä on, että Suupohjan Malmbergista eronneet papit jyrkästi\nasettuivat Niskastakin vastaan. He kielsivät häntä seurakunnissaan\nesiintymästä. Näiden hyljättyjen johtomiesten välinen ystävyys tuli\nsen kautta vain yhä likeisemmäksi. Malmberg kehoitti Niskasta käymään\nLapualla, ja tämä noudatti kutsua. He tekivät yhdessä työtä\nherännäisyyden hajoitettujen joukkojen yhdistämiseksi. Näinä aikoina\nsyntyi ja kehittyi myöskin Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten\nkeskinäinen ystävyys, joka ei sittemmin ole särkynyt. Savon puolen\nherännäisyys sitävastoin jäi Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen\npitkäksi ajaksi erilleen Pohjanmaan uudelleen ryhmittyvästä\nliikkeestä. Ne seudut -- Pyhäjärvi ja Kiuruvesi, -- jotka vielä\nmuutamia vuosia aikuisemmin olivat välittäneet yhteyttä noiden suurten\nherännäisyysryhmien välillä, eivät enää olleet omiaan sitä tekemään.\nVarsinkin Pyhäjärven heränneet hylkäsivät Wilhelm Niskasen ja heidän\nesimerkkinsä sekä Iisalmessa asuvan L. J. Niskasen vikoileva mieli\nvaikuttivat kiuruveteläisiinkin. Savossa ei kyllä ensinmainittua\npaljon tunnettu, mutta kertomukset niistä tuomioista, joiden alaiseksi\nhän Paavon hautajaisissa oli joutunut, levisivät nopeasti. Asiaa\ntutkimatta päättivät savolaiset, joissa sitäpaitsi uskonnollinen\nlamautuminen ennenpitkää yhä selvemmin tuli näkyviin, että \"hän oli\nväärässä.\" [Lähteitä: A. W. Ingmanin kertomus Akiander VI, 320; F. O.\nDurchmanin kirje Jos. Grönbergille 24/5 52; Wilh. Niskasen\nMuistokirja; Paimenmuisto; J. M. Stenbäckin ennen mainittu kirje E. I.\nLevónille 15/9 52; W. Österbladhin kirjeet A. N. Holmströmille 10/11\n49 ja 23/3 53; Wilh. Niskasen ennen mainittu kirje Malmbergille 15/2\n52 sekä eräs toinen samaan aikaan samalle kirjoittamansa kirje, josta\npäivämäärä ja vuosiluku puuttuvat; Malmbergin ennen mainittu kirje R.\nHelanderille 11/10 52; kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet,\nKusti Niskanen, Vendla Petterson, V. L. Helander y.m.]\n\n\n\n\nXVI.\n\nSilmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-1852.\n\n\nK. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin,\njohtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina\nkasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja\nsikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin\njärjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava\nhengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen\nnoista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla\nsiihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä\nseurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden\nluku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että\nhänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä\nseuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast\nahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä\nnäiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin\nkautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina\n(1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina\nRautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet\nensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin\nkodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä\nmatkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat\nosaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat\naina \"uusilla eväillä\" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta\ntyötään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli\nhelläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo\n\"kyntömieheksi\", viimemainittua \"karhimieheksi\", näillä nimillä\nilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti\noikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten\ntässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa\narvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti\nRuotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast,\nkäytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille\nesitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: \"Sanoisin sinulle, mitä\nukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko -- -- sinä ehkä tulisit\nylpeäksi\". \"Sano vaan\", kehoitti Janson, \"minulla on niin monta\npainoa, etten jaksa kohota ylpeäksi\". Hetken mietittyään, lausui\nTrast: \"Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni\".\n\nJo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että\nhän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen,\nentisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin\nsyntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III,\n97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana\nesiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että\nvälit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat\nKainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä\neniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana\npienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen\nJumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan\nkokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi\ntunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan\nomiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka\nvoimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut\nse sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson\nvoimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain\nSotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I,\n301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä\ntienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli\nSuomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen _K. O. Tenlén_ (1849)\nylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson\nhengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja\nKajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli\npaljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui\nristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli\nnoita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden\nsanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen.\nHarvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää\nkansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti\ntehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa\nmerkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan\nkangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa\nHerrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla\ntäydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten\nesimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen\nrakkauden suurta käskyä.\n\nSotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin\nluotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi\nkappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli\nSotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se\nelinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä\nseuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli\npääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana\nKalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen\nkodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja\nhänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä\nhän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan\njulistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä\nkunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan\nherännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim.\nJonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle\nkirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema.\nKoska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin\nluonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme\nsen tähän:\n\n\"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on\ntapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet\njoutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen\ntilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein\ntuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei\ntuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen,\njota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun\neikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja\nkaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada\nliikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua\nviisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset\niskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä,\nmutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa\nluonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä\nyhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa.\nHän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja\nnuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista\nJumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä?\nTässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja\nantaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä\nspitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus,\ntässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme\npäästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa\nolosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen\nkatkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä\nkiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen\najaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset\nkärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei\npitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu\nsydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti\nmyrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään,\njoka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä\nvanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja\nkylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla\nsiihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden\ntoteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta\nvuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia\nkärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta\nkuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen\narmonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä\nturmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin\nkuolemassa. Katso -- -- sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta\nei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi\nopettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan\nulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin\nensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän,\nsaadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne\nkotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään\nniin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät\nijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme\nmeitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas\nystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos\nolisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa\".\n\nEi kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää\nmitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä\nsopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä\nolosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.\n\nTämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli\nmuitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä\najattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa.\nNiinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: \"Ajattelet ehkä joskus, että\nystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä\nSuomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin\nminä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua\ntervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän,\nmiten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä\nrivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat\nminulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden\nsamankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä,\nvaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä\nmiestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on\".\n\nTästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan\noli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin\nalkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut\nsinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen\nalkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys.\nTänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja\nSuupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille\nsielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin\nmonet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa\nherännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen\nrakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään\naikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset\neivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset\nsanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan\nheidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä\ntiedustelu: \"mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?\", joka\nei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen\nväitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti\nhänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen\nherännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen\nopastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.\n\nHolmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti\nKainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä\nuseammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa\nseuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan\nHolmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein\nvoinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun\nhän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia\npappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank,\nhänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle\nlikeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa,\nsamoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.\n\nKainuunmaan herännäisyyden merkkitapahtumista näiltä ajoilta\nansaitsevat edellä muiden mainitsemista Jonas Laguksen Sotkamossa\nelokuussa 1850 viettämät häät. Toisen vaimonsa Albertina Charlotta\nGananderin kuoltua (6/8 1849) oli hän näet mennyt kihloihin serkkunsa\nJohanna Rosalie Laguksen kanssa, jonka isä oli ollut kirkkoherrana\nSotkamossa ja ennen kuolemaansa siellä ostanut talon vaimolleen ja\nlapsilleen, ja jonka veli, herätyssaarnaajana vähän laajemmissakin\npiireissä tunnettu _J. G. Lagus_ oli ollut pappina Ristijärvellä,\nKuhmoniemellä ja Säräisniemellä. Kysymyksessä olevaan tilaisuuteen,\njota vietettiin morsiamen kodissa, saapui näiden seutujen oloihin\nnähden tavattoman paljon herännyttä kansaa sekä monta pappia. Näiden\njoukossa nähtiin paitsi kuuluisaa sulhasta ja hänen lankoaan,\nPetterson, Holmström, Schwartzberg, M. R. Montin, V. L. Helander y.m.\nSeurapuheet olivat toinen toistaan elävämmät ja syvällisemmät, veisuu\nkaikui voimallisena ja särkevänä tuon vasta heränneen kansan suusta,\nja vapaa yhdessäolo todisti sekin puolestaan, että herännäisyyden\ntuulet täälläkin olivat kaataneet maahan säätyeroituksen ja muiden\nennakkoluulojen menneinä aikoina pystyttämät raja-aidat. Jonas\nLaguskin puhui seuroissa, jättäen voimallisilla, sydämiin\ntunkeutuvilla sanoillaan monen mieleen muiston, joka ei koskaan\nunohtunut. Paitsi häntä esiintyivät Petterson, Holmström ja\nSchwartzberg sekä Janson ja Trast. Vielä seuraavana päivänä, jolloin\nhääväki, mikä veneessä mikä hevoisella tai jalan, poistui talosta,\nkaikui järviltä ja vaaroilta heränneitten veisuuta.\n\nKajaanin puolella oli Wilhelm Niskanen tunnettu niiltä ajoilta asti,\njolloin hän vielä asui Iisalmessa. Kalajoen-varrelle muutettuaan,\nlienee hän vain kerran siellä käynyt. Laguksen häissä puhuivat kyllä\npapit keskenään moittivasti hänen opistaan, mutta muu hääväki ei\nsaanut asiasta kuin vähän vihiä vain. Ettei sen puolen herännyt kansa\nvielä päässyt Niskasta vikoilemaan, näkyy siitäkin, että hänen\npoikansa, jotka joulun aikana s.v. kävivät Kajaanissa, saivat osakseen\nhyvin ystävällisen kohtelun. He vierailivat silloin muunmuassa\napteekkari Malmgrenin luona, jolle he jättivät 50 kappaletta\nBjörkqvistin postillaa, josta, niinkuin ennen (III, 272) on mainittu,\nN. K. Malmbergin kustantamana uusi painos edellisenä vuonna oli\nilmestynyt. Kirja meni heti kaupan; vielä enemmän olisi sitä kernaasti\nostettu. Vähän aavistusta siitäkin, että heidän isäänsä näilläkin\nseuduin siellä täällä oli ruvettu epäilemään, saivat Niskasen pojat\nkuitenkin jo tällä matkallakin ja myöhemmillä Kajaanissa käynneillään\nkuulivat he vielä enemmän tuohon viittaavaa puhetta. Huomattavia\nhäiriöitä ei jaonhenki kuitenkaan Kainuunmaalla milloinkaan saanut\naikaan. Sitä estämässä oli paitsi näiden seutujen syrjäinen asema se\nseikka, etteivät sikäläiset heränneet myöhemminkään päässeet\njärjestymään tuoksi valtaavaksi, kauttaaltaan samankaltaiseksi\nkokonaisuudeksi, kuin rantamailla, missä pieninkin poikkeus puheissa\nja tavoissa vakaantuneesta katsantotavasta heti herätti huomiota ja\nantoi aihetta epäilyksiin.\n\nPaavo Ruotsalaisen kuolema herätti haikeaa surua Kainuunmaankin\nheränneissä. Moneen vuoteen hän ei kyllä enää ollut käynyt heitä\nneuvomassa, mutta he olivat sensijaan usein tehneet matkoja Nilsiään\nja sieltä aina tuoneet jonkun kalliin tervehdyksen kilvoitteleville\nystävilleen. Nyt olivat nämäkin matkat loppuneet. Vaiennut oli\nainaiseksi sen miehen ääni, jota täälläkin pidettiin oppi-isänä edellä\nkaikkien muiden. Mutta siitä iloittiin, että näiden seutujen heränneet\npapit uskollisesti julistivat hänen oppiaan ja tekivät työtä hänen\nhengessään. Ja ehkä vielä turvallisempaa oli varsinkin vanhojen\nheränneitten mielestä se seikka, että semmoiset kansanmiehet kuin\nJanson ja Trast valvoivat Paavon perinnön säilyttämistä kansassa.\nUskollisesti ja ahkerasti nämä toimivatkin ja hartaudella heidän\nneuvojaan ja opetuksiaan kuunneltiin. Paavo Ruotsalaisen tapaa\nnoudattaen, kirjoittivat viimemainitut usein kirjeitä etäällä asuville\nystävilleen, sekä talonpojille että säätyläisille. Etenkin Trast oli\nkynämiehenäkin etevä; Jansonin käsiala oli huonompaa, jonka vuoksi hän\nmonesti muilla kirjoitutti kirjeensä. Näytteeksi lainaamme tähän\nalkuperäisessä muodossa muutamia heidän näinä aikoina kirjoittamistaan\nkirjeistä.\n\nV. 1847 kirjoitti Trast Karolina Elfvingille: \"Kirjoituksesi minä sain\nKajaanissa ja olen sen useammasti lukenut läpi. Kuitenkin samat\najatukset mieleeni lankeaa, että olet sen totuuden unohtanut, kun on\nkirjoitettu: 'minä ihmettelen, että te annatte teitänne pois kääntää\nsiitä yksinkertaisuudesta, kuin on Kristuksessa'. -- Jos ei ole\nluvallinen antaa eriseuraisten henkien sitä itsellensä tehdä, kuinka\npaljon vähempi oman pahan sydämensä, joka on aina paha joka aika.\nSillä koska saatana Herran sallimisesta saapi luvan koetella meidän\nuskallustamme, joka useasti tapahtuu ensimäisen armon löytämisen\njälkeen -- eikö meidän pitäisi kuitenkin Herran kunnian tähden\ntoivolla aina Herrassa riippuman, ehkä kaikki armon tunto on pois\nkadonnut ja ei silloin pyrkimän ylemmäksi kun voimme, vaan odottaman\ntoivolla avun aikaa.\"\n\n\"Nyt -- että kuitenkin vastata sinun kirjoitukseesi -- niin sinä\nvalitat kaiken sen yli, että sinulla on paha sydän ja vielä niin\nluulet, että murhees ei ole Jumalan mielen jälkeen; sinulla on\nkuoleman pelko ja tunnet itsesi hitaaksi, kylmäksi, kovaksi j.n.e. --\ntunnet olevasi Jumalan vihan alla, pelkäät olevasi paatunut pahuuden\npaljouden tähden -- tästä tilasta irti päästä et löydä voimaa\ntykönäs.\"\n\n\"Nyt rakas sisar, se on yksi totuus, että moni Herran viisaan\njohdatuksen jälkeen pääsee ensi parannuksessa vähällä, joka heille\nsitten palkitaan jokapäiväisessä parannuksessa. Ja että nyt on asia\nsinun kanssa näin ollut, se on vissi; sillä minä muistan sielus tilan\naina näihin aikoihin asti, jonka tähden täytyy sinun olla tyytyväinen\nja kärsiväinen, koska tämä on suuri armo sinua kohtaan ja ei ensinkään\nmuu kuin tarpeellinen vitsa synnillisiä himoja kuolettamaan. Vaan ei\nniin että Herra on hylännyt -- -- sillä jos kärsivällisyyttä harjoitat\nja toivolla odotat, niin sydämes suurimmaksi iloksi kiität häntä, joka\nniin rakastaa syntistä, että ei idästä länteen asti ole hänen\nvertaista. Hän ei suinkaan sinua hyljää sentähden, että olet niin\nvailla kaikkea hyvää: sitä suitsevaista kynttilän sydäntä ei hän\nsammuta. -- Jos sinä nyt kuinka vähän tunnet halua Kristuksen perään,\nniin ole tyytyväinen kärsimään sen vähän kanssa, jossa minä myös\ntahdon olla osallinen ja kanssas kilvoitella\".\n\nNeiti Augusta Elfvingille kirjoitti Janson v. 1849: \"Niin muodoin kuin\nsinä valitat -- ja se on hyvä, ettäs valituksella tunnet sinun\nsisälliset ja ulkonaiset esteesi ja viipymisen syyt sekä suruttomuutta\nettä hitautta ja niitä oman järkesi ja kavalan sydämesi\njuonittelemista, niin tiedä rakas ystävä, että tämä myrkky on vedetty\nAdamin lankeemisessa sinun ja koko ihmiskunnan päälle. Vaan onhan\nmeillä sitä vastaan tähelliset ja tarpeelliset neuvot Jumalan sanassa\nsekä lain kautta synnillisiä taipumuksia vastaan kovat uhkaukset sekä\nevankeliumin kautta suloiset ja kehoittavaiset lupaukset. Riipu, hyvä\nystävä, Jumalan sanassa toimellisesti äläkä millään muotoa seisahdu\nluontoharjoitukseen ja kuolleeseen menoon, vaan aseta koko sinun\nsielusi surkeus kaikkinäkevän Kristuksen eteen ja harjoita ikävöimistä\npitkittämisellä niinkauan kun käsität sisällisesti armon tunnon\nvakuutuksen. Sinä olet, hyvä ystävä, hiljaisen armon kutsumisen kautta\nherätetty, vaan se on sinulle terveellinen seurata Herran\nkaikkiviisaan neuvon sääntöä. Jos et jätä sielusi asiaa\nperustamattomaksi, niin Jumala henkensä ja sanansa kautta vaikuttaa\nelävän ikävöimisen ja murheellisen isoomisen armon ja vanhurskauden\nkäsittämiseen ja vastaanottamiseen lapsellisella uskon omistamisella.\nNiin tämä on se murhe, joka välttämättömästi tarvitaan valmistavaisen\narmotyön suhteen ja tämä on murhe Jumalan mielen jälkeen, jonka alla\nsyntinen tulee evankeliumin kautta vedetyksi sen omistuksen\nkäsitykseen, että rohkenee omistaa Kristuksen auttajakseen kaikkia\nlain uhkauksia ja omantunnon tuomioita vastaan ja tämän alla\nkäsitetään syntein anteeksi saaminen ja vakuutus lapsen oikeudesta\".\n\nPäätämme tämän silmäyksen Kainuunmaan herännäisyyteen 1850-luvun\nalussa huomauttamalla lopuksi, ettei merkkivuosi 1852 näillä tienoin\nesiinny läheskään niin jyrkkänä rajavuotena kuin Pohjanmaan\nherännäisyyden muilla kotiseuduilla. [Lähteitä: Kert. V. L. Helander,\nVendla Petterson, Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot, Rosa Qvickström\ny.m.; J. Wäyrysen minulle Jansonin omaisilta y.m. kokoamat kirjalliset\ntiedot; Laguksen kirje A. N. Holmströmille 28/9 47; W. Österbladhin\nennen mainittu kirje samalle 10/11 49; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen\naatelittomia sukuja; Trastin kirje Karolina Elfvingille 1847; Jansonin\nkirje Augusta Elfvingille 1849.]\n\n\n\n\nXVII.\n\nPiirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.\n\n\nPaavo Ruotsalaisen vanhuus ja pitkällinen sairaus olivat jo 1840-luvun\nviime vuosina vaikuttaneet, että Savon herännäisyyden johto jäi J. I.\nBerghin huoleksi. Jo se seikka, että hän niin mielellään istui\nkirjojensa ääressä, riittää todistamaan, ettei hän tuohon asemaan\npyrkinyt. Syynä siihen, että hän niin innokkaasti seurasi liikkeen\nkehitystä ei vain Kuopiossa ja Savossa, vaan muuallakin, oli hänen\nvakaumuksensa herännäisyyden suuresta tehtävästä Suomen kirkossa ja\nhänen rakkautensa tähän kirkkoon. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergh\nahkerassa kirjeenvaihdossa Malmbergin, Lauri Stenbäckin ja Suupohjan\nmuiden heränneitten pappien kanssa, Lagus kirjoitti hänelle usein,\nveljensä J. F. Berghin kautta sai hän tietoja Karjalan herännäisyyden\nvaiheista, ja suureksi osaksi hänen kauttansa levisivät tiedot Savon\nliikkeen kehityksestä ja Paavo Ruotsalaisen neuvoista Pohjanmaalle ja\nmuuhun Suomeen.\n\nTarkasti seurasivat viranomaiset Berghin tointa Kuopiossa. Siksi\njyrkästi pietististä oli hänen esiintymisensä, ettei hän voinut\nvälttää heidän vainoaan, varsinkin kun viimemainitussa kaupungissa\nlöytyi monta, jotka heille toimittivat tietoja sikäläisen\nherännäisyyden vaiheista. Piispa Ottelinin maaliskuussa 1850 Kuopiossa\npitämä ennen (III, 236) mainittu tarkastus tarkoitti Berghiä, ja Paavo\nRuotsalaista vastaan samaan aikaan nostettu oikeusjuttu oli pantu\nvireelle hänen häväisemisekseen. Jollei Berghin elämä olisi ollut niin\nnuhteetonta, kuin se oli, ja jolleivät hänen vastustajansakin olisi\nolleet pakoitetut tunnustamaan hänen etevyyttään, olisi hänen\ntoimintaansa herännäisyyden edustajana varmaankin ryhdytty\npakkokeinoilla estämään. Mutta jos semmoisiin ei enää ryhdyttykään,\nsai Bergh jokapäiväisessä elämässään sensijaan yllinkyllin kokea,\nettei elävä kristillisyys ole omiaan saamaan osakseen maailman\nystävyyttä ja kiitosta.\n\nV. 1850 valitsivat Kuopion lukion opettajat Berghin opiston\nrehtoriksi. Millaiset hänen kasvatusopilliset periaatteensa olivat,\nnäkyy ainakin osaksi seuraavista hänen sitä tilaisuutta varten\ntekemistään muistiinpanoista, jolloin hän syyslukukauden avajaisissa\ns.v. astui tähän toimeen. Pitämässään puheessa Bergh muunohessa\nlausui: \"Ensi kerran esiintyessäni tämän minulle rakkaan oppilaitoksen\nrehtorina, tahdon muutamin sanoin pääpiirteissään ilmaista ne\nperiaatteet, joita minä Jumalan avulla aion seurata sitä painavaa\ntehtävää toimittaessani, johon virkaveljieni luottamus on minut\nkutsunut. Tietysti en saa enkä tahdo noudattaa muita periaatteita,\nkuin esivallan laki ja H. Keis. Majesteettinsa määräämä koulujärjestys\nsäätävät ja joita juhlallisesti ja pyhästi olen luvannut seurata,\nmutta yksilöllisen käsityksen lain hengestä sekä koulun tarkoituksesta\nja päämäärästä täytyy jokaisessa opettajassa, semminkin sen\njohtajassa, muodostua jossain määrin erilaiseksi, ja samassa määrässä\ntäytyy myöskin eri henkilöiden toiminnan pääsuunnassa tulla näkyviin\neroavaisuutta. Niinpä oli opiston ensimmäisen rehtorin, arvoisan\nvirkaveljeni, t:ri Fabian Collanin käsitys, että koulun tarkoitus on\nhumaanisen sivistyksen istuttaminen nuorisoon, minun vakaumukseni\nmukaan aivan ilmeinen. Sentähden painoikin kiitettävä pyrkimys\nhumaniteetin kautta nuorisossa herättää tätä tuntoa ja tietojen kautta\nkartuttaa ja edistää sitä, niin että se pääsisi toteutumaan elämässä,\nleimansa hänen väsymättömään toimintaansa. Tämä nuorison luottamuksen\nja harvinaisen työkyvyn kannattama katsantotapa ja kiitettävä\nharrastus eivät ole, niinkuin luulen, ainoastaan saaneet osakseen\nyleisön ansaittua tunnustusta, vaan, niinkuin toivon, myöskin\nkantaneet hyviä hedelmiä. Kunnioittaen huomautan siis tästä\nkatsantotavasta ja tästä harrastuksesta, lisäten että rehtori Collanin\npersoonallisuus, niinkuin hänen toimintansakin, vaikka hän itse\nainaiseksi onkin eronnut meistä, on säilyvä rakkaassa muistossa,\nniinkauan kuin jokukaan hänen aikuisistaan on jälellä ja sama pyrkimys\nsilmämääränään tekee työtä tässä oppilaitoksessa. Olkoon tämä sanottu\ntodistukseksi, etten läheskään kaikissa asioissa, niinkuin moni lienee\najatellut, ole ollut eri mieltä tämän arvoisan ja kunnioitetun\nvirkaveljen kanssa. En kuitenkaan koskaan saata tulla vakuutetuksi\nsiitä, että mainittu mielipide koulun merkityksestä on täysin\nriittävä. Tässä ei minulla kuitenkaan ole tilaisuutta täydellisemmin\nselvittää käsitystäni asiasta. Tahdon ainoastaan huomauttaa siitä,\nniinkuin luulen, jo yleisesti oikeaksi tunnustetusta mielipiteestä,\nettä koulun tulee olla ei vain sivistys-, vaan myöskin kasvatuslaitos,\nsekä julki lausua, että tämä on minunkin mielipiteeni. Mutta\njuuri sentähden, etten minä kristinopin kannalta katsoen\nvoi myöntää humaanisella sivistyksellä olevan tätä voimaa,\npidän koulua tietopuolisen sivistyksen ja uskonnollis-siveellisenä\nkasvatuslaitoksena. Ja tämä koulun korkea päämäärä vaatii opettajilta\nja etenkin johtajalta: 1:ksi tosi ja elävää jumalanpelkoa, 2:ksi\nnuhteetonta elämää, 3:ksi vilpitöntä rakkautta nuorisoon, 4:ksi\nhorjumatonta oikeudentuntoa ja puolueettomuutta sekä 5:ksi vakavaa\njärjestyksen-tunnetta. Rukoilen sentähden tällä hetkellä elävää\nJumalaa, varjelijaamme, auttajaamme, johdattajaamme, että hän oman\nkunniansa tähden ja tämän rakkaan nuorison tähden antaisi minulle nämä\nominaisuudet ja auttaisi minua toiminnassani niitä kartuttamaan\".\nBergh päätti puheensa vetoamalla virkaveljiensä myötävaikutukseen sekä\nlausumalla lukion oppilaille vakavia ja herättäviä kehoitussanoja.\n\nMiten kohteliaasti ja tunnustavasti Bergh tässä avajaispuheessaan\npuhuikin yliopiston palvelukseen siirtyneen edeltäjänsä johtaja\ntoimesta Kuopion lukiossa, niin ei ole vaikea huomata, että hän\nuskonnollisessa suhteessa ei ollut hyväksynyt tämän mielipiteitä ja\nmenettelytapaa nuorison ohjaamisessa. Oppilaitoksessa vallitsikin\nhöllä järjestys, eikä ollut oppilaiden käytös sen ulkopuolellakaan\nkehuttavaa. Tarmolla, vakavuudella, joskus ankaruudellakin, jossa\nkuitenkin rakkauden käskyllä aina oli paljon sananvaltaa, ryhtyi uusi\nrehtori virkaansa hoitamaan. Että suureen vapauteen tottuneet\nlukiolaiset monesti hyvin vastahakoisesti taipuivat hänen määräyksiään\nnoudattamaan, on selvää. Niinpä upottivat he muutamana yönä\nKallaveteen lukion soittokellon, jonka Bergh oli hankkinut opistoon\nlukutuntien tarkasti noudatettavaa aikaa ilmoittamaan. Rehtorin\nuudistetuista kehoituksista ja rangaistuksista huolimatta ei saatu\nasiaa selville. Bergh lausui: \"Saatte nähdä, että Jumalan rangaistus\nvielä kohtaa syyllisiä\". Kertomusten mukaan kävikin näiden elämässä\nmyöhemmin onnettomasti.\n\nJos Berghin ystävä Lauri Stenbäck opettajana ja opiston johtajana\nmuutamissa suhteissa olikin häntä etevämpi, jätti viimemainittu\nkristittynä oppilaisiinsa syvemmän vaikutuksen. Hänen muuttumaton\nsuhteensa herännäisyyteen oli kyllä siksi tunnettu ja niin selvästi\nnäkyvää, että Kuopion lukiolaisetkin keskenään monesti puhuivat hänen\n\"ahdasmielisyydestään\" ja \"yksipuolisesta uskonnollisuudestaan\", mutta\nniidenkin, jotka pysyivät kylminä kristinuskon totuuksille, täytyi\nmyöntää, että hänen todistuksensa synnin ja armon salaisuudesta oli\nkotoisin elävästä vakaumuksesta. Berghin kodissa pidettiin edelleen\nhartausseuroja heränneitten tapaan, ja näissä tilaisuuksissa nähtiin\nusein lukiolaisiakin, jotka hartaudella kuuntelivat vakavan opettajan\npuheita ja ottivat osaa veisuuseen.\n\nErityisellä rakkaudella seurasi Bergh edelleen herännäisyyden vaiheita\nkotipitäjässään Suonenjoella. V. 1846 jälkeen, jolloin L. J. Landgren\nja J. Majander, siellä muutamia kuukausia pappeina toimittuaan,\nsiirrettiin muihin seurakuntiin, kaipasivatkin sikäläiset heränneet\nsuuresti taitavaa johtajaa ja kääntyivät sentähden, Kuopiossa\nkäydessään, usein Berghin puoleen. Suuren työtaakkansa ja monien\ntoimiensa takia tämä ei kuitenkaan saattanut käydä Suonenjoella kuin\nharvoin vain, ja silloinkin täytyi hänen kuluttaa aikaansa\nveli-vainajansa N. H. Berghin taloudellisten asiain selvittämiseen,\nkun nim. viimemainitun leski Katarina Charlotta Fonseliuskin\nv. 1848 oli kuollut. Muutoin muistutti tämä kuolemantapauskin\nsuonenjokelaisille, että Bergh-suvun likeinen suhde heihin, jonka\nmuistot olivat heille niin kalliit ja joka sikäläiselle\nherännäisyydelle oli tuottanut niin paljon siunausta, oli loppumassa.\nPois oli myöskin muuttanut Gabriel Markkanen (III, 221), eikä voinut\nPentti Korhonenkaan, vaikka hän siellä \"veljellisellä käytöksellään\"\noli saanut monta ystävää, enään samalla menestyksellä, kuin ennen,\njatkaa siunauksellista työtään. Hän asui loisena Vaajaniemen talossa,\njonka asukkaat olivat heränneitä, mutta hänen omat perheolonsakin\nnäkyvät olleen esteenä hänen toiminnalleen. Sensijaan alkoivat uudet,\njohtajiksi pyrkivät saamamiehet yhä julkisemmin esiintyä heränneitten\nneuvojina. Paavo Ruotsalaisen kuolema näkyy Suonenjoella, niinkuin\nmuuallakin, antaneen paljon rohkeutta monelle onnenonkijalle.\n\nNiinkuin ennen olemme nähneet, olivat Gabriel Markkanen ja Pentti\nKorhonen tunnetut etäällä olevilla seuduillakin. Heränneitten pappien\nkirjevaihdossa (Bergh-veljesten, F. H. Bergrothin y.m.) näkee usein\nheidän nimensä. Joskus matkustivat he Pohjanmaalle asti, usein\nKeuruulle. Niinä aikoina, jolloin riita Malmbergin ja Suupohjan\nheränneitten pappien välillä oli kiivaimmillaan, näkyvät viimemainitut\nheidän kauttansa koettaneen vaikuttaa sanankuulijoihinsa. Luultavasti\nneuvotteli esim. F. H. Bergroth heidän kanssansa tästä asiasta\nmaaliskuussa 1852, jolloin he olivat hänen vierainaan Keuruulla neljä\npäivää. Suupohjaan asti he tällä matkalla eivät kuitenkaan näy\nmatkustaneen.\n\nNilsiän ja Iisalmen herännäisyydessä alkoi heti Paavo Ruotsalaisen\nkuoleman jälkeen yhä selvemmin näkyä hajaantumista ja lamautumista.\nVielä kuolinvuoteeltaankin oli hän tavattomalla auktoriteetillaan,\njosta joku nuhteen, varoituksen tahi kehoituksen sana joskus\nmuistutti, pitänyt koossa tämän puolen heränneitä ja estänyt\neripuraisuuden siemeniä itämästä. Hämmästyksellä huomasivat kaikki\ntodellisesti heränneet, miten nämä siemenet nyt alkoivat itää.\nHeränneitä pappeja ei näillä seuduin enää ollut, J. I. Bergh ei\nehtinyt kuin joskus vain käydä horjuvia ystäviään herättämässä ja\nneuvomassa, ja ainoa näinä aikoina siellä toimivista johtomiehistä, L.\nJ. Niskanen, oli kykenemätön työtään jatkamaan, hän kun, niinkuin\nennen on mainittu, oli sortunut juoppouden syntiin. Viimemainittu ei\nenää pystynyt unholan pimeästä pelastamaan herännäisyyden\nmuistojakaan, vaikka hän vielä näinä aikoina suunnitteli Paavo\nRuotsalaisen elämäkerran kirjoittamista. J. I. Berghkin lienee häntä\ntähän työhön kehoittanut, mutta turhaan. Luultavasti tarkoitti tämä\nkehoitus lähteiden kokoamista sitä Ruotsalaisen elämäkertaa varten,\njohon Bergh itse aikoi ryhtyä, mutta josta aikomuksesta hän, saatuaan\nLauri Stenbäckin tätä asiaa koskevan, ennen (III, 455), mainitun\nkirjeen, luopui. Aika oli lainautumisen, ei tarmokkaan toiminnan\naikaa. Todistuksena on monen muun herännäisyyden vaiheissa tunnetun\njohtomiehen kera tämän liikkeen muistojen lahjakas kertoja Lauri\nJuhana Niskanen. Hän elää vielä tämän aikakauden lopussa, mutta\nsurkeaa on hänen elämänsä ilta.\n\nKun Iisalmen kirkkoherranvirka v. 1851 tuli avonaiseksi, toivoivat\nPohjois-Savon heränneet vihdoinkin saavansa heränneen papin\npaimenekseen. He kääntyivät J. F. Berghin puoleen, pyytäen häntä\nvirkaa hakemaan. Hanketta kannatti lämpimästi J. I. Bergh, joka jo\nkauan oli toivonut saavansa rakkaan veljensä lähemmäs Kuopiota. Tämä\nsuostuikin, vaikka epäillen ja vastahakoisesti, pyyntöön ja haki sekä\nsai vaalisijan. Mutta tässäkin toivossaan pettyivät, niinkuin vasta\nsaamme nähdä, Iisalmen heränneet.\n\nMuutoin on huomattava, että Kalajoen-varrella syntynyt \"tuvanjako\"\nlamauttavasti vaikutti Iisalmenkin heränneisiin. Jos L. J. Niskanen ei\nollut syytön niihin vikoileviin kertomuksiin serkkunsa opista, joita\ntähän aikaan yhä yleisemmin alkoi kuulua viimemainitussakin\nseurakunnassa, lisäsivät varsinkin Laguksen ja luultavasti myöskin J.\nI. Berghin hylkäävät arvostelut näitä epäluuloja. Sitävastoin ei\ntiedetä, että Kiuruveden kappalainen J. J. Rahm, miten likeinen hän\nolikin ensinmainitulle ja kuinka uskollisesti hän edustikin Paavo\nRuotsalaisen kantaa, olisi koettanut estää sanankuulijoitaan\nseurustelemasta \"vilhelmiläisten\" kanssa. Seurauksena oli kuitenkin,\nettä Pohjois-Savon ja Kalajoen-varren heränneitten välit\nkylmenemistään kylmenivät, vahingoksi kummallekin ryhmälle.\nEnsinmainittujen omassa keskuudessa ei sensijaan, niinkuin jo ennen on\nmainittu, \"toistupalaisuuden\" ja \"niskaslaisuuden\" jaonhenki päässyt\nvallalle. Muussa Savossa tiedettiin siitä vielä vähemmin.\n\nVähän ennen kuolemaansa lausui Paavo Ruotsalainen Rahmista muutamalle\nystävälleen: \"Kiuruvedellä on palava ja loistava kynttilä, mutta häntä\nei minään pidetä\". Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa on tämä\narvostelu oikea. Harvat heränneistä papeista olivat päässeet niin\nselvästi ja monipuolisesti käsittämään herännäisyyden oppi-isän\nsyvimmät ajatukset, harvat julistivat niitä sanankuulijoilleen niin\nyksinkertaisesti ja uskollisesti kuin hän. Niinkuin vasta saamme\nnähdä, ei hän ollut sokea Paavon vikoihin nähden, mutta nämä eivät\nestäneet häntä näkemästä ja tunnustamasta hänen elämäntyönsä suurta\nmerkitystä eikä sitä elävää uskoa, joka kaiken karkeuden ja\ninhimillisen puutteellisuuden uhallakin on hänen vaelluksensa ja\ntoimintansa punaisena lankana. Ei ole Rahmille viaksi luettava, ettei\nhänen äänensä kuulu tämän rikkirevityn aikakauden oppiriidoissa, eikä\nsekään, ettei hän ryhtynyt tehokkaisiin toimiin eripuraisuuden\nestämiseksi. Hän oli hiljainen ja vaatimaton rauhanmies, eivätkä hänen\nlahjansakaan tuohon soveltuneet. Ja kaikkien, vähimmin saa häntä\nsyyttää siitä, että häntä \"ei minään pidetty\". Mutta hänen elävä\nkristillisyytensä sekä hänen uskollisuutensa nuoruutensa paraille\nmuistoille ja herännäisyyden suurelle tehtävälle asettavat hänet tänä\nhajaannuksen aikanakin niiden heränneitten pappien riviin, joihin\njälkimaailma kernaimmin kiinnittää huomionsa.\n\nSamassa tilaisuudessa, jossa Paavo Ruotsalainen lausui yllämainitut\nsanat Rahmista, sanoi hän J. I. Berghistä: \"Berghin pitäisi hakea\ntoinen virka; hänellä on Kuopiossa liika paljon ja liika\nmonenkaltaista työtä\". Oikealta tuntuu tämäkin arvostelu. Miltei\nkaikissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä valittaa Bergh\nsamaa. Hänen etevät lahjansa ja monipuolinen kykynsä olivat syynä\nsiihen, että häneltä niin paljon vaadittiin, ja näille vaatimuksille\ntarjosivat hänen tavaton tarmonsa ja toimintahalunsa kättä. Että\ntuossa piileili vaara hänelle itselleen ja herännäisyydellekin, on\nsanomattakin selvää. Kuopion heränneet alkoivatkin arvella, että \"hän\non liika laajalla\", varsinkin kun yksinäisyyteen yhä enemmän\nvetäytynyt Jonas Lagus, joka verraten usein kävi kaupungissa lääkäriä\npuhuttelemassa, sikäläisille ystävilleen selvitti lempiajatustaan\n\"sisällisestä armon ikävöimisestä\". Näyttääpä siltä, ettei\nviimemainittukaan ollut aivan syytön niihin epäileviin arvosteluihin,\njoita Berghistä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen siellä täällä\nalkoi kuulua. Monet todistukset Laguksen kivuloisuudesta ja hänen\nvuosi vuodelta yhä pessimistisemmäksi kehittyneestä katsantotavastansa\ntukevat tätä koskevien kertomusten luotettavaisuutta. Bergh ei\nmitannut samalla mitalla. Hän oli siksi itsenäinen mies, etteivät\nmuiden arvostelut, eivät kiittävät eivätkä moittivat, voineet\njärkyttää hänen vakaumustaan siitä, että hänen huolellisesti tuli\nsuorittaa tehtävänsä ja että Jumala oli hänelle nämä tehtävät\nmäärännyt. Jälkimaailma arvostelee tätä vakaumusta toisin, kuin\nKuopion silloiset vikoilevat heränneet, ja historia antaa hänestä sen\ntodistuksen, että hän yhtä uskollisesti kuin Rahm, vaikka eri tavalla,\nvielä näinä hajaannuksen aikoinakin edustaa Savon herännäisyyden\nkauneimpia puolia.\n\nNäiden Savon huomatuimpien heränneitten pappien kera ovat näiltä\najoilta edellä muiden muistettavat Albert Ingman (III, 222), joka\nvuosina 1848-53 oli kirkkoherranapulaisena Kuopiossa, Erkki Saurén,\njoka v. 1852 Pielisjärveltä siirrettiin Maaningalle, sekä Pieksämäellä\nedelleen siunauksella toimiva V. J. Majander. Mitään huomattavampaa\nherätystä ei Saurén näy saaneen aikaan, mutta Pieksämäellä oli liike\nkasvamassa, jos kohta se ei sielläkään kehittynyt suureksi. Varsinkin\nmikäli asia koskee Paavo Ruotsalaisen suunnan edustajia, on Savossa\njonkinlainen väsymys huomattavana. Tämä näkyy siitäkin, ettei heidän\nja Renqvistin ystävien välisestä eripuraisuudestakaan, joka menneinä\naikoina oli pitänyt mielet jännityksessä, harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta nyttemmin enää kuulu.\n\nAinoat seudut Etelä-Savossa, missä Paavo Ruotsalaisen ystävät edelleen\nahkerasti viljelevät Jumalan sanaa ja vanhaan, tapaan kokoontuvat\nsuuriin hartausseuroihin, ovat Kesälahti, Kerimäki ja Sääminki.\nEnsinmainitussa seurakunnassa iti ja kasvoi hedelmää Brofeldtin hyvä\nkylvö, ja viimemainitussa jatkoivat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti\nLiukko entiseen tapaansa siunauksellista työtään, jonka vaikutus\nulottui Kerimäellekin.\n\nEnemmän kuin kukaan muu vaikutti kuitenkin näidenkin seutujen\nheränneisiin J. E. Bergh. Sikäläisen liikkeen säilyminen ja sen\nelpyminen riippui vielä näinäkin aikoina hänestä. Matka Jaakkimaan oli\nkyllä verraten pitkä, mutta siitä huolimatta kävivät Säämingin-puolen\nheränneet usein Berghiä puhuttelemassa ja hänen saarnojaan ja\nseurapuheitaan kuulemassa. Jos joku heistä hengellisessä elämässään\njoutui oikein ahtaalle ja hänellä siihen suinkin oli tilaisuutta,\nlähti hän Berghin tykö. Niinpä kirjoitti Säämingin kanttori P. Wenell\nnäinä aikoina hänelle: \"-- -- -- Aion käydä sedän luona. -- -- Aina\ntulee eteeni tämä ajatus: mitenhän käynee kristillisyyteni kanssa?\nKaikki -- elävän kristityn sisällinen olemus on poissa, tyhjä hengetön\nkuori vain jälellä. Suostuminen tahalliseen syntiin ei kyllä ole\nsaanut minussa valtaa, mutta elävän, tosi uskon sisällinen toiminta,\nrukoileminen, kerjääminen ja puhuminen Vapahtajan kanssa on poissa\".\n\nIhmeteltävä on todella J. F. Berghin ahkeruus ja into. Hän teki työtä\nHerran viinimäessä sisällisestä halusta eikä pakosta. Jos kuka hyvänsä\nsuullisesti tai kirjallisesti -- semmoisia kirjeitä kirjoitettiin\nhänelle lukemattomia -- kääntyi hänen puoleensa, oli hän aina valmis\nvastaamaan ja neuvomaan. Väsymystä ei milloinkaan, vielä vähemmin\nkyllästymistä ja välinpitämättömyyttä! Ja ihmeellisesti riitti Berghin\nahkeruus semmoisiinkin toimiin, jotka eivät suoranaisesti koskeneet\nsielunhoitoa. Niinpä hän erinomaisen tarmokkaasti joudutti Jaakkiman\nuuden kirkon rakentamista, vanha kun jo v. 1833 oli määrätty\nhyljättäväksi, ja kun se vihdoin valmistui (1850), tiedusteli hän\nHelsingissä asuvien ystävien kautta kirkonkellojen, ukkosenjohdon y.m.\nhintoja. Jos minkälaisissa asioissa kääntyivät ei vain ystävät, vaan\nmuutkin hänen puoleensa neuvoa ja apua anoen. Mikä pyysi häntä\nhankkimaan Wiipurin läänin kuvernöörin suositusta sukulaiselleen viran\nsaamista varten, mikä kannatusta lukkarinvirkoihin pyrkijöille y.m.\ny.m.\n\nPaitsi tuommoisia jokapäiväisiä, ihmisten avun- ja neuvonpyynnön\naiheuttamia toimia, jotka nekin aivan liiaksi kysyivät Berghin\nJaakkiman seurakunnan hoidossa monesti rasittuneita voimia, vaadittiin\nhäneltä tuon tuostakin paljon vastuunalaisempaa ja suurta tarkkuutta\nkysyvää työtä. Niinpä pyysi esim. Matth. Akiander, joka näinä aikoina\nkokosi aineksia \"Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i\nFinland\" nimistä teostaan varten, tietoja herännäisyydestä. Miten\npaljon vaivaa semmoisten hankkiminen, seulominen ja järjestäminen\ntuotti Berghille, näkyy seuraavasta hänen papereistaan löydetystä, v.\n1852 kirjoittamastaan promemoriasta, jonka mukaan hän ryhtyi näitä\ntietoja eri tahoilta hankkimaan: \"Professori Akianderin historian\noikaisemiseksi ja täytteeksi tarvitaan seuraavat tiedot ja selitykset\nPaavon opista ja elämästä: 1) Armontilasta (mikä eroitus on\nlankeemisen ja katkeamisen välillä?), Hengen todistuksesta ja\npyhityksestä eli uskon hedelmistä, rakkaudesta, joista kahdesta\nviimeisestä ei P:n opissa puhuta; 2) Paavon hengellisestä ylpeydestä,\nvalheen myönnyttämisestä (bristande sanningskärlek), epäluuloista\ntoisia ihmisiä kohtaan (misstroende till andra människor),\nhätävalheesta, joista häntä syytetään; 3) P:n marttyyrikuolemasta ja\nvarjelusenkelistä (Skyddsengel, Karlits); 4) Poikosen opista; 5) P:n\nnuoruudesta ja elämänvaiheista, matkustuksesta Puolaan,\nkivuloisuudesta, juopumuksesta, sen syystä ja laadusta; 6) Sovinnosta\neli erimielisyydestä Pyykkö-vainajan kanssa; missä ja minkäverran he\nolivat erimieliset?; 7) Puheenparsi: _Ei auta kumpainenkaan_, mitä P.\nsillä ymmärsi?; 8) P:n ajatus Renqvististä; eikö P. löytänyt hänessä\nmuuta vikaa, kuin rukouksen suhteessa? -- hyvä, jos löytyisi P:n\nomituinen lause tästä asiasta; 9) Milloin ja missä P:n tuttavuus\nRenqvistin kanssa on alkanut? Näkivätkö he toisensa R:n kouluaikana\nKuopiossa eli muualla?; 10) Rautalampilaisten ja Greta Högmanin oppi\nonko ihan yhtä Renqvistin opin kanssa?; 11) Espoon häistä, varsinkin\nmitä Roseniukseen tulee; 12) L. J. ja Wilh. Niskasen muistokirjat,\nkuin myös Adolf Möykkyseltä tehty P:n elämäkirjat löytyvät ennestään;\nmutta jos muita tietoja, varsinkin P:n omia eli häneltä lausuttuja\n(dikterade) kirjeitä löytyy, niin ne lähetettäköön ynnä edellä\nsanottuin selitysten kanssa minulle aivan kiireesti, että kerkisin\nantaa niistä tiedon Akianderille, joka muutoin painattaa entiset\nosittain puuttuvaiset, osittain ihan väärät mielialat tulevaisten\naikain tiedoksi. Mutta tunnollinen totuus en noudatettava, vaikka\nvielä erimielisiäkin niissä loistaisi. Kyllä minä sitte pyydän imeä\nniistä totuuden, joka sitte tulee olemaan pohjakirjana. P:n erikirjeet\neri ihmisille ovat hyvät; mutta niistä yksinään ei tule täyttä\nselvyyttä; Se näkyy kyllä helsinkiläisten oppineiden lauseista\".\n\nSe seikka, että Bergh kirjoitti tämän promemorian suomeksi, viittaa\nsiihen, että hän pappien ja muiden koulua käyneiden kautta tahtoi\ntalonpojilta tiedustella, mitä he näistä asioista tiesivät. Hyvin\nluultavaa on kuitenkin, että hän suoraan kääntyi kirjoituskykyisten\nkansanmiestenkin puoleen. Että tämä tehtävä, jota hän tapansa mukaan\nsuurella tarkkuudella toimitti, tuotti hänelle paljon työtä ja vaivaa,\non sanomattakin selvää.\n\nRenqvistin kanssa koetti Bergh, mikäli tuo oli mahdollista, olla\nsovussa siihen aikaankin, jolloin tämä kirjoitteli \"Raamatun ydin\"\nkirjaansa, jossa hän suunnitteli uutta hyökkäystä Paavo Ruotsalaista\nvastaan. Niinpä pyytää hän häneltä v. 1852 lainaksi muuatta kirjaa.\nRenqvistin vastaus on ystävällinen. Hän lausuu siinä muunmuassa\nmielihyvänsä Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamien kirjojen\nilmestymisestä, ilmoittaen että Monellkin aikoi jossakin\nsanomalehdessä esiintyä viimemainittua vastaan. Renqvistin\nkatsantotapaa kuvaa hänen naivinen puheensa \"Raamatun ydinkirjan\"\nesipuheesta, jonka hän vasta oli saanut valmiiksi ja jossa hän niin\nkiivaasti hyökkäsi Ruotsalaista vastaan. Tästä hyökkäyksestä\nriidanhaluinen \"kauhistuskirjojen\" väsymätön kirjoittaja ei kyllä\nkirjeessään puhu, mutta Bergh sai piankin sen painettuna lukea. Ei\nsovi kummastella, että hänkin monesti valitti: \"Renqvistin kanssa on\nmahdoton tulla toimeen\".\n\nVoimallisia herätyksiä tapahtui näinä aikoina Jaakkimassa.\nJoulunpyhinä 1851 ja seuraavan vuoden alussa alkoi seuroissa\nekstatisiakin ilmiöitä tulla näkyviin. \"Jumala kääntäköön kaikki\nkunniaksensa\", kirjoittaa tämän johdosta Bergh muutamassa kirjeessä.\nMuissakin suhteissa oli tämä aika hänelle onnellinen. Maaliskuussa\nvihittiin hänen tyttärensä Jaakkiman pappilassa avioliittoon ennen\nmainitun Otto Henrik Cleven kanssa, joka vasta oli suorittanut\npappistutkintonsa ja määrätty Berghin apulaiseksi. Hyvänä apuna\nseurakunnan hoidossa oli hänellä myöskin Matti Putkonen, joka edelleen\noli kappalaisenapulaisena Jaakkimassa. Niin vähän Bergh kuitenkin\nvoimiaan säästi, että hänen hermostonsa keväällä 1852 oli aivan\npilalla, toisinaan ilmaisten arveluttaviakin oireita. Kesällä täytyi\nhänen hakea virkavapautta ja lähteä kylpylaitokseen terveyttään\nhoitamaan. Pian kuitenkin tuli näkyviin, että hänen sairautensa\nriippui yksinomaan liiallisesta rasituksesta, ja syksyllä oli tuo\nväsymätön Herran viinimäen työntekijä jälleen entisissä voimissaan.\n\nPaljon kaipasi Bergh uskollista työtoveriaan ja ystäväänsä Brofeldtia,\nja kaipuulla muisteli tämäkin etäisessä Nurmeksessa entisiä aikoja,\njolloin hän tuon tuostakin saattoi käydä Jaakkimassa. \"Voi veikkonen\",\nkirjoitti viimemainittu syksyllä 1851 rakkaalle ystävälleen; \"kuinka\nolemme kaukana toisistamme. Tänne en saata sinua odottaakaan, mutta\nlaita niin, että talvimarkkinoiksi tulet Kuopioon\". Mitä Brofeldtiin\nmuutoin tulee, niin näkyy hän ainakin alussa huonosti viihtyneen\nNurmeksessa. Ei ollut hän tyytyväinen niihin kansanmiehiinkään, jotka\nsilloin toimivat herännäisyyden johtomiehinä näillä seuduin. Paitsi\nennenmainittua T. Piiraista, näkyvät _Peti Lind_ ja muuan Björkman\njohtamillaan seuroilla herättäneen hänessä epäilystä. Vastamainitussa\nkirjeessään kuvailee hän sikäläisiä oloja synkin värein, m.m. lausuen:\n\"Jota suurempi leipä, sitä enemmän hätää. Kesälahti oli pieni paikka\nja sen silloiset asukkaat huolimattomia, mutta avomielisiä. Täällä on\nkaikki kylmää ja suljettua. Karjalaisten kavaluus ja arasteleva\nvarovaisuus vaivaavat minua. Muutoin ovat he seisalleen nukkuneet,\nPitäjän pohjoispuolinen osa on minun tänne-tuloni jälkeen alkanut\nvähän liikahtaa. Muiden todistusten mukaan on siellä suurimmat\nsyntiset. Ymmärtäväisten suhteen emme ole sen pitemmälle päässeet.\nPari kertaa olemme yrittäneet, mutta päämiehet T. Piirainen, Peti Lind\nja Björkman kiertelevät, kuin kissa kuumaa puuroa. Tietämättäni\npitävät he hyvin usein kokouksia. -- -- -- Mikäli minä yksityisten\nkeskustelujen kautta heidän johdatettavinaan olevien henkilöitten\nkanssa, jotka ovat kutsutuita, mutta eivät ole saaneet rauhaa, olen\nsaattanut käsittää, ovat he jonkunlaisia hedbergiläisiä. Kaikkea, joka\ntekee omantunnon levottomaksi, sanovat he lainalaisuudeksi ja\npäästävät heti siitä. Sisällistä elämää tarkkaavia saarnoja sanovat he\nlaillisiksi, sillä he halajavat kuulla puhetta, joka maistuu hyvältä\nja kutkuttaa. Miehet juovat aikalailla, väittäen parannuksen paremmin\nmenestyvän, kun ollaan humalassa. Tässä asiassa on heillä minussa\npäävihollinen, sillä juuri tuon tähden on minusta tullut\nkiivas raittiussaarnaaja. Paitsi näitä löytyy täällä myöskin\nrakkauden-saarnaajia, täynnä henkeä. He ovat jonkunlaisia\nrenqvistiläisiä, mutta välttävät hänen tapaista ulkonaista rukousta.\nVoi veljeni, miten ahtaalla usein olen! Mutta minä toivon, että Jumala\nvielä tästä kaikesta auttaa. Olen päättänyt, etten antaudu\nkeskusteluun kenenkään kanssa, ennenkuin näen, että hänen silmänsä\navautuvat. Vastaan heille, kun he koettavat saada minut keskusteluun:\nitsehän tiedät, kun niin kauan olet vaeltanut elämän tiellä, onko\nasiasi oikea vai väärä; koettele, tunnetko jokapäiväiset Jumalan vihan\nsyyt. Mutta tuosta asiasta he eivät mitään tiedä\".\n\nTämä kirje todistaa, ettei Brofeldt ollut tullut Nurmekseen joukkoa\nitselleen kokoamaan, vaan Herran työtä tekemään. Siinäkin suhteessa\nnoudatti hän uskollisesti Paavo Ruotsalaisen neuvoja ja Savon\nherännäisyyden traditsiooneja. Epäilemättä oli hän näiden seutujen\netevin pappi. Paitsi hyviä saarnalahjoja ja väsymätöntä, tarmokasta\nahkeruutta, oli hänellä tarkka psykolooginen silmä, joka auttoi häntä\nolosuhteita ja henkilöitä oikein arvostelemaan. Niinpä osoittautui\nhänen arvelunsa, että hedbergiläinen henki oli voittamassa jalansijaa\nPohjois-Karjalan heränneissä, muutamia vuosia myöhemmin aivan\noikeaksi. Paavo Ruotsalaisen eläessä Tuomas Piironen (III, 202) ei\nuskaltanut näyttää taipumustaan tuohon suuntaan, mutta hänen\nkuolemansa jälkeen tuli se vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin.\n\nBrofeldt oli Paavo Ruotsalaisen luotettavimpia ystäviä. Elokuussa 1851\nkävi hän häntä viimeisen kerran tapaamassa, ja oli, niinkuin tiedämme,\nyksi niistä harvoista papeista, jotka saattoivat \"ukkoa\" hänen\nviimeiseen lepoonsa. Ensinmainitulla matkalla kävi hän asioitaan\nKesälahdella selvittämässä, mutta vaikka aikansa silloin oli niin\nvähissä, ettei hän ehtinyt poiketa Jaakkimaankaan, teki hän tuon\nmutkan Nilsiään, \"Halikon kautta Ruotsiin\", niinkuin hän vasta\nmainitsemassamme kirjeessään Berghille kirjoittaa.\n\nPohjois-Karjalan muista heränneistä papeista (Saurén siirrettiin,\nniinkuin olemme maininneet, v. 1852 Maaningalle) ovat muistettavat\nmyöskin Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä L. A. Landgren, joka v.\n1851 Nilsiästä muutti Enon kylmään seurakuntaan, Klas Weisell\nPielisjärvellä sekä N. G. Arppe, jonka Juuan seurakunta, missä\nvoimallinen herätys paraikaa liikkui, v. 1851 oli kutsunut\nylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen. Brofeldtin kykyä ja tarmoa ei\nnäillä elävähenkisillä paimenilla kuitenkaan ollut, vaikka onkin\ntunnustettava, että hekin saivat paljon hyvää aikaan, varsinkin Arppe.\nRaskas oli näiden Pohjois-Karjalan harvaan asutuissa seurakunnissa\ntoimivien heränneitten pappien työtaakka, sillä he tahtoivat toimittaa\nHerran työtä ahkerasti, ja varsinkin herännyt kansa kutsui heidät\nusein seuroja pitämään. Etenkin Brofeldt liikkui ahkerasti\nseurakunnassaan, vaikka hän oli lihava mies ja vaivaloisilla\nmatkoillaan usein tunsi suurta ruumiillista väsymystä. Hän oli\nsitäpaitsi paljon vanhempi, kuin Landgren, Weisell ja Arppe. Mitään\nvainoa muun papiston puolelta ei näiden heränneitten pappien tarvinnut\nkokea. Päinvastoin tarjosi esim. Nurmeksen kelvoton kirkkoherra I. K.\nKroijerus, joka kyllästyneenä tahtoi päästä vapaaksi työstään,\nBrofeldtille pastorintoimen seurakunnassa, luvaten sitäpaitsi pitää\napulaista. Siihen tämä suostuikin, koska hän, niinkuin hän Berghille\nkirjoitti, pelkäsi muussa tapauksessa joutuvansa \"poikanulikkojen ja\ntanssimestarien käsiin\".\n\nSortavalassa jatkoi Henrik Renqvist samalla väsymättömällä\nahkeruudella, kuin ennenkin, työtään. Ystävänsä G. Monellin kautta,\njohon hän apua tarvitessaan aina vetosi, sai hän 1852 apulaisekseen\nFilip Wiitikan. Tuskin olisi tämä suostunut rupeamaan tähän toimeen,\njos olisi tietänyt, mitä Renqvist apulaiseltaan vaati. Alussa koetti\nhän kuitenkin nöyrästi tehtävänsä suorittaa. Minkälaiset nämä olivat\nja kuinka uutterasti Renqvist yhä edelleen virkaansa hoiti, kuvaa\nseuraava viimemainitun v. 1852 Monellille kirjoittamasta kirjeestä\nlainattu ote:\n\n\"Joka aamu ja ilta pidämme vuorotellen kotihartautta rukouksilla,\nlukemisella ja veisaamisella. Lauvantaina illalla kokoontuu\nkirkkoväkeä, jolloin minä tavallisesti opetan heitä kello 6-9 tahi\n8-10. Silloin on myöskin Wiitikka saapuvilla. Kello 9 tahi 10\nsyötyämme, menee Wiitikka jälleen tupaan Uutta testamenttia\nselittämään, tämän ohessa rukoillen ja veisaten kello 10-12 ja 1:teen\nsekä sunnuntaiaamuna klo 8-10, kunnes lähdetään kirkkoon. Sieltä\ntultuamme, joka tavallisesti tapahtuu kello 2 (kello 3 tahi 4, kun on\nlähemmäs 1000 ehtoollisvierasta), syömme puolista, mutta kun ei ole\nsairaiden luona käyntiä, menee Wiitikka heti kirkkoväen kanssa\nlukemaan ja veisaamaan, nämä kun poistuessaan kirkolta poikkeavat\ntupaan. Kello 5-6 tulee pieni joukko kaupungista ja lähellä olevista\ntaloista, jolloin minä menen heille lukemaan jostakin postillasta,\npitäen rukouksen ja veisaten sitä ennen ja sen jälkeen. Silloinkin on\nWiitikka mukana. Tästä seuraa, että hartauden harjoitukset\nsunnuntaisin ja lauvantaina keskeytyvät vain puoliyön ja aterioiden\najaksi\".\n\nTäytyy todella ihmetellä, että Renqvist, joka siihen aikaan jo oli 63\nvuoden ikäinen, vieläkin jaksoi tuolla tavoin työskennellä. Että\nWiitikka piankin kyllästyi, saamme vasta nähdä. Kummallista on, että\nhän aluksikaan jaksoi seurata mukana. On kyllä totta, että moni jo\nkirkossa nukkui, varsinkin Renqvistin väliin monta tuntia kestäviä\nsaarnoja kuunnellessaan, mutta suuret joukot kokoontuivat kuitenkin\nseuratupaan, ja kasvamistaan kasvoi liike. Jo v. 1852 täytyi\nRenqvistin seurahuoneen yhteyteen rakentaa lisärakennus, johon mahtui\n\"monta sataa ihmistä\". Mitä Wiitikkaan tulee, niin kirjoittaa Renqvist\nhänestä samassa kirjeessä, että hän on hedbergiläismielinen ja\nhorjuva, lisäten kuitenkin: \"Opissa hän ei kuitenkaan ole\nhedbergiläinen muussa suhteessa, kuin siinä, ettei hän ole ankara\nlainsaarnaaja. Kuitenkin teroittaa, hän yksityisesti, niinkuin\njulkisuudessakin, katumusta ja parannusta yhtä paljon kuin uskoa\".\nMutta jo seuraavana vuonna oli Renqvist hyvin tyytymätön apulaiseensa,\ntahtoen \"mistä hinnasta tahansa hänestä päästä\".\n\nPapillisten tointensa ohessa hoiti Renqvist kirjallisia tehtäviään.\nAika ei ole häntä vähimmässäkään määrässä muuttanut; hän on tässäkin\nsuhteessa yhtä harras kuin ennenkin ja yhtä kiivas taistelemaan sekä\nHedbergin että Ruotsalaisen oppia vastaan. Todistuksena on varsinkin\n\"Raamatun ydin\", joka suvaitsemattomine esipuheineen valmistui v,\n1852. Yllämainitussa J. F. Berghille s.v. kirjoittamassaan kirjeessä\nvalittaa Renqvist, ettei hän mitenkään ollut ehtinyt kirjoittaa\nsuunnittelemaansa \"Kehoitusta avustukseen pakanain kääntämiseksi\",\nyksin häntä kun pyydettiin sairasten luona, käymään. Ei hän suotta\npäätä kirjettään sanoilla: \"En saa jouten olla\".\n\nPaljon lisätyötä antoi Renqvistille myöskin hänen kirjeenvaihtonsa\nyksityisten henkilöiden kanssa eri osissa maata. Useimmat näistä\nkirjeistä ovat kadonneet, mutta nekin, jotka ovat jälkimaailmalle\nsäilyneet, antavat meidän aavistaa, miten suuri häneltä neuvoa\nkirjallisesti pyytävien luku oli. Semmoisina mainittakoon näiltä\najoilta: Salomon Häkkänen (Mäntyharjulla), Antti Manninen\n(Hirvensalmessa) F. Uhde (Tampereella), Kristina Stenbäck\n(Rautalammella), Heikki Tuovinen (Liperissä), Juho Haapalainen\n(Iisalmessa), Eva Calenius (Pietarissa), J. R. A. Jägerhorn\n(Yläneellä), Iisakki Kattilakoski ja Erkki Takola (Ylikannuksessa),\nAatami Suppanen (Ruskealassa), Gabriel Purri (Jyväskylässä) ja Paavo\nNärvänen (Mikkelissä).\n\nRenqvistin läheisin ystävä oli G. Monell, joka, toimittuaan muutamia\nvuosia Ruokolahdella, v. 1848 siirrettiin Saimaan kanavan\nseurakuntaan, missä hänet tapaamme vielä 1852 vuoden lopussa. Mitään\nhuomattavampaa liikettä hän ei siellä saanut aikaan, vaikka hän\nahkerasti ja tunnollisesti hoiti paimentyötään. Sitä suuremmalla\nmenestyksellä hän käänsi ja levitti Renqvistin, kirjoja, auttaen\nsitäpaitsi oppi-isäänsä riitakirjoitusten kirjoittamisessa. -- Oltuaan\nmuutamia vuosia isänsä apulaisena Sortavalassa (III, 199), pääsi\nHenrik Renqvist nuorempi v. 1849 kappalaiseksi Pukkilaan. Vähän\nhuomattua oli hänen työnsä siellä, niinkuin Sortavalassakin. Muita\nRenqvistin-mielisiä pappeja näinä aikoina tuskin löytyi, ei ainakaan\nketään, jonka julkinen esiintyminen selvästi olisi kantanut hänen\ntoimintansa leimaa. Sitä yksimielisemmin kunnioittivat Sortavalan\nkuuluisan papin opetuslapset Karjalassa ja Lounais-Suomessa häntä ja\nsitä yksipuolisemmaksi muodostui heidän uskonnollinen katsantotapansa.\nAinoastaan Savon rukoilijat asettuivat itsenäisemmälle kannalle.\n\nPohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossakin, missä Ruotsalaisen\nopinsuunta oli vallalla, oli Renqvistillä ystäviä miltei kaikissa\nseurakunnissa. Suuri näiden ystävien luku ei tässä osassa maata\nmissään ollut, mutta nuo pienetkin ryhmät osoittavat, kuinka\nuutterasti niiden oppi-isä oli levittänyt kirjojaan kaikkialle. Joskus\nkoetti hän kirjojensa myyjäinkin kautta juurruttaa oppiaan kansaan.\nNiinpä esiintyi esim. _Heikki Tuovinen_ Liperissä ja _Mikko Hyvärinen_\nTuusniemellä seurapuhujinakin. Varsinkin näkyy ensinmainittu olleen\ninnokas. V. 1849 kirjoittaa hän Renqvistille: \"Jos minä jättäisin pois\nJumalan sanan ilmoituksen muille, jota luonto väliin tahtoo hävetä\ntehdä, niin ei minulla olisi omantunnon lepoa eikä rauhaa yöllä ei\npäivällä sentähden, että se on itselleni neuvoksi ja kehoitukseksi.\nNiin usein kuin minä sen teen, saan aina uuden valkeuden tuta oman\nsydämeni sisällisiä koettelemuksia\". Kysyttyään Renqvistiltä, tulisiko\nhänen seurapuhujana esiintyä vai ei, sai hän tältä neuvon jatkaa,\nmutta varovaisuutta noudattamalla. Samassa kirjeessä kertoo Tuovinen,\nettä Liperin papit olisivat ruvenneet häntä \"vainoomaan\", jollei\nseurakunnan kirkkoherra (A. J. Europaeus) olisi heitä tuosta estänyt.\nJoku heistä oli saarnatuolista kerran huutanut pitäjässä olevan vääriä\nprofeettoja, jotka olivat koulun käymättömiä eivätkä ymmärtäneet\nmitään, mutta kuitenkin neuvoivat ihmisiä. Tuusniemellä löytyi\nTuovisen kertomuksen mukaan siihen aikaan \"noin neljäkymmentä, jotka\ntaipuivat rukoukseen\". Seurakunnan pappikin Y. M. Kiljander näkyy\nkallistuneen tuohon suuntaan. Mutta toiselta puolen ihmettelee\nTuovinen sitä \"suurta voimaa, joka Ruotsalaisen opilla Tuusniemellä ja\nyli Kuopion pitäjän nurkkiaan myöten\" oli, lisäten: \"Kuopion\nvarakirkkoherra (luultavasti tarkoittaa hän Albert Ingmania) oli\nsyksyllä (1848) rippikoulussa sanonut kauheimmalla tavalla, jota ei\nsuruton ihminen ollenkaan ilkeäisi suullensa ottaa, rukousta\nkieltäessään, että perkele on Renqvistin helvetistä oksentanut ja\nRenqvist itse oksentanut H. Tuovisen ja Mikko Hyvärisen, jotka nyt\nviettelevät koko lääniä\". Tuovinen piti Ruotsalaisen oppia mitä\nkauheimpana eksytyksenä. Hän ei ollut suotta lukenut oppi-isänsä\n\"Väärän opin kauhistus\"-kirjaa.\n\nOmituiselta tuntuu, ettei Renqvistin oppi Rautalammella, missä sillä\n1830-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli paljon\nkannattajia, näy menestyneen. Paavo Ruotsalaisen loppuijän aikana\nlöytyi siellä muutaman Renqvistille sieltä annetun tiedon mukaan vain\n\"pieni joukko rukoilevaisia\". Eikä siellä Ruotsalaisen oppikaan\nvoittanut jalansijaa. Toista oli esim. Pieksämäellä, missä\nrukoilevaisten joukko vähenemistään väheni niiden aikojen jälkeen,\njolloin Gabriel Markkanen ja V. J. Majander siellä alkoivat koota\nihmisiä Jumalan sanan ääreen.\n\nRukoilijain huomattavin kotipaikka Savossa oli edelleen Mikkelin\nseutu. Sikäläisen liikkeen etevin johtaja oli Margareetta Högmanin\nkuoleman jälkeen Salomon Häkkänen. Hän ansaitsee siitäkin syystä\nhuomiota, ettei hän orjallisesti seurannut Renqvistin neuvoja\nrukouksesta, vaan päinvastoin vastusti niitä ja niistä johtuvaa\nkaavamaisuutta. Niinpä hän v. 1852 kirjoittaa oppi-isälleen: \"Aina\nrukoileminen sekä sisällisesti että ulkonaisesti ja myöskin\narmahtamista huutaminen yötä ja päivää saa aikaan sen, ettei sydän ole\nvalmis armonvaikutuksia vastaanottamaan eikä antamaan niiden levittää\neikä lievittää ajatuksiansa irti itsestämme ja omista mielemme\npäätöksistä Jumala palveluksen ja opetuksen harjoituksissa. Sillä\nihmisen järki on kavala liehakoitsemaan, sortamaan ja eksyttämään ja\nvähimmäksikin seisahtumaan viivytyspaikkaan, vaikka ihminen ei tahdo\nsitä tuta eikä ymmärtää, kun siinä on jotakin, joka sydäntä\nvirvoittaa, uskallusta vahvistaa, toivoa kirkastaa, mieltä maallisten\nrakkaudesta eroittaa ja monta muuta armotyötä, että on mielestänsä\ntoinen ihminen kuin ennen oli. Niin oli minun mielestäni teidän\nasianne, että olitte johonkin viivytykseen seisahtuneet\".\n\nSe epäselvyys, joka kirjoituksessa tehtyjen korjausten uhallakin --\nHäkkänen oli verraten huono kynämies -- näissä sanoissa pistää\nsilmään, ei estä lukijaa huomaamasta, että tarkoitus on oikea.\nKirjoitus ilmaisee sitäpaitsi kokemusta rukouksen arvosta, joka ei ole\njoka miehen. Renqvist vastasi: \"Minä en ole raamatusta löytänyt\nsellaista paikkaa, joka sanoisi oikean rukouksen ja sitä vähemmän sen\nrukouksen, joka tapahtuisi aina eli yötä ja päivää, saattavan ihmistä\nseisahtumaan johonkin viivytyspaikkaan. Jos raamattu sitä sanoisi,\nniin se tulisi itseänsä vastaan puhumaan, koska se käskee aina\nrukoilemaan, yötä ja päivää huutamaan ja sanoo: olkaa alati\nrukouksissa, rukoilkaa lakkaamatta, joka aika j.n.e. David kahteen\nkertaan väsyksiin asti huokaili ja huusi, niinkuin hän itse\nsanoo: _minä olen väsynyt huokauksista_ (Ps. 6: 7), _minä väsyin\nhuutamisesta_ (Ps. 69: 4), eikä hän kuitenkaan sano senkautta\nseisahtuneensa viivytyspaikkoihin. -- En ole muissakaan kirjoissa\nnähnyt sitä ilmaista kummaa, että rukous, jos se oikea on, saattaisi\nihmisen seisahtumaan juoksustansa, vaan sensijaan sanoo Joh. Arndt\nrukouksen laiminlyömisen sen tekevän\".\n\nEttä Häkkänen oli tarkoittanut sitä tosi hengellisen elämän\n\"seisahtumista\", joka on kaiken kaavamaisen uskonharjoituksen\nseurauksena, näkyy varsinkin siitä, että hän kirjeessään oli puhunut\n\"rukouksesta minuutin jälkeen\". Hän tunnustaa kiivaudessa käyttäneensä\nnoita sanoja, mutta lisää: \"kiivaastikin sanotussa on totuus\".\n\nNiinkuin ennen (III, 218) on mainittu, sulkeutui Mikkelin-puolen\nrukoilijain liike niin yksipuolisesti itseensä, että sen vaikutus\nulospäin supistui hyvinkin pieneksi. Jo rukoilijain vaatetus --\nerityistä kuosia ei vaadittu, mutta värin tuli olla sinisen harmaata\nja mustaa -- eroitti heidät muista ihmisistä. Niin vähän kuin suinkin\nseurustelivat he suruttomien kanssa, ja niin jyrkkää oli ero\nmaailmasta, että yhteiskunnallisia toimiakin pidettiin heränneille\nvaarallisina. Kun esim. Antti Ahvenainen (III, 217) valittiin\nlautamieheksi, sanoivat ystävät: \"nyt mies meni\". Seurauksena oli,\nettei liikkeeseen näinä aikoina enää paljo ensinkään liittynyt uusia\njäseniä. Tämä on sitä valitettavampaa kuin näiden heränneitten elämä\nkaikesta päättäen oli harrasta, vakavaa ja puhdasta. Ei sekään seikka,\nettei papisto heitä vainonnut, ollut omiaan kiinnittämään ihmisten\nhuomiota heihin. Jo näinä aikoina joutuu liike yhä. enemmän siimekseen\nja alkaa semmoisena, siihen kuuluvien elävähenkisten kristittyjen\nuhallakin, ilmaista katoamisen enteitä. Mitä oppiin tulee, oli sekin\nsyvällistä ja puhdasta sekä yksipuolisuuksista vapaampaa kuin Karjalan\nja Lounais-Suomen rukoilijain oppi. Näytteeksi lamaamme tähän\nkielellisesti korjatussa asussa muutaman Salomon Häkkäsen v. 1852\nkirjoittaman kirjeen, jota ei ennen ole painettu:\n\n\"Paljo terveisiä kaikille ystäville, jotka Jesuksessa Kristuksessa\novat, -- -- --. Kyllä olette saanut kauan odottaa vastausta\nkirjeeseenne. Jos lienette kuinkakin toivoton, voin kirjeestänne\nnähdä, että olette tullut tuntemaan ensimmäisen kihlauksen armon, joka\nkutsutaan ensimmäiseksi rakkaudeksi, jonka tuntemisten ja vaikutusten\naikana ihminen kyllä on vapaa maallisista asioista ja menoista sekä\nniiden rakkaudesta. Mutta Jesus ja hänen rakkautensa on kaikkein\nkallein. Sen vaikutukset tekevät sydämen nöyräksi häntä kohtaan sekä\nitsensäkieltämisessä että kaikissa hänen käskyjensä kuuliaisuudessa.\nSillä rakkaudella voipi myöskin helposti voittaa maailman turhan\nmenon. Toisille annetaan näitä tuntemisia enemmän, toisille vähemmän,\ntoisilla niitä kestää pitemmät ajat, toisilla taas vähemmän aikaa,\nmiten Jumalan viisaus näkee hyväksi ja tarpeelliseksi kullekin jakaa.\nMutta tässä tulee kumminkin se aika eteen, jolloin luulee, niinkuin\nkirjeessänne sanotte, että perkele on tullut viisaammaksi, kun ihminen\nnäkee olevan paljon syntejä sydämessänsä, jotka siihen asti vielä ovat\nolleet salassa eli peitettyinä silmien edestä, ja luonnon turmelus\nvielä on ollut tuntematon. Mutta kun ensimmäiset hääpäivät loppuvat\neikä rieskaruokaa aina riitä, vaan täytyy kovempaakin tottua syömään\nja itseänsä elättämään, niin täytyy ruveta uskosta elämään ja uskon\nkautta pyytämään armon Henkeä, joka opettaa vastaanottamaan\nKristuksen, ja voimaa hänen verensä ansion kautta voittamaan oman\ntahtonsa, epäuskoisuutensa, synnin ja maailman rakkauden ja kaiken,\nmikä sotii Jumalan rakkautta vastaan. -- Sanotte kirjeessänne, että\nolette kylmä, sokea, alaston ja ettette tunne itseänne sekä että\nsydäntänne tuosta kirvelee. Johan tämä on itsetuntemisen alkua. Tämän\ntunnon tulee saada kiiruhtaa teitä etsimään sitä johdattajaa, joka\nsitä valaisee ja vahvistaa, sitä Jumalan rakkauden sytyttäjää, joka on\nPyhä henki. Tämä Pyhä henki on vakaa ja ainoa, joka Kristuksen tykö\nvetää ja vahvistaa uskon häneen, sen uskon nim., jossa on voimaa\nkaikkea pahaa vastaan. -- Kysytte lopuksi: mitä meidän pitää tekemän,\nettä me elämän saisimme? Tähän olette kyllä vastauksen lukenut\nPaavalin sanoissa vanginvartijalle: usko Herraan Jesukseen, niin sinä\ntulet autuaaksi. Sen kyllä tiedätte, ettei maailman suruttomuuden\nuskolla kukaan uskalla luulla autuaaksi tulevansa. Sentähden tulee\nmeidän, joita Jumala on ruvennut kutsumaan, ottaa visu vaari siitä,\nettä uskomme olisi elävä ja voimaansa osoittava joka-aikaisessa\nJumalan pelvossa ja rakkaudessa sekä kuuliaisuudessa hänen\nkäskyillensä, jotta sekä uskomme elävyyden että mielemme puolesta\nolisimme eroitetut siitä joukosta, joka laveaa tietä vaeltaa, emmekä\nmissään olisi heidän osaveljensä, vaan olisimme nuhteettomat ja\nlaittamattomat tämän nurjan sukukunnan keskellä, pitäen aina hyvän\nomantunnon sekä Jumalan että ihmisten edessä. -- Lopuksi sanon, että\nmeidän tulee uskoa kaikki, mikä ennen kirjoitettu on sekä laissa ja\nprofeetoissa että evankeliumissa, sillä kaikki on meille opiksi\nkirjoitettu, jotta me sen itsekukin sydämissämme elävän koettelemuksen\nkautta tuntisimme, niin että meillä olisi uskolla omistettu Kristuksen\nvanhurskaus, seisoaksemme ijankaikkisen tuomarin edessä, sekä myöskin\nsiitä vuotava elämän vanhurskauden hedelmä lähimmäistämme kohtaan.\n-- -- Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, vaikka aivan vähäinen ja lyhyt\nsekä heikolla tunnolla ja puuttuvaisilla sanoilla kirjoitettu.\nHeikkouteni tähden en ole ruvennut laveasti kirjoittamaan. Meillä on\nkaikilla Jumalan sana. Joka siitä oikealla tavalla ottaa vaarin ja sen\nvaikutuksille antaa vallan sielussansa ja tunnossansa, hän saa kokea,\nettä se tunkee läpitse siihen asti, kuin se eroittaa ihmisen\nymmärtämään, mikä on sielu ja mikä on henki. Se on ajatusten ja\naivoitusten tuomari, jonka jälkeen meidät sekä kuolemassa että\nviimeisenä päivänä tuomitaan. -- Itsestäni en saata muuta sanoa, kuin\nSamuelin kanssa: tähän asti on Herra auttanut\".\n\nSamoinkuin Mikkelin seudun rukoilijain johtomiehet yleensä, vetosi\nSalomon Häkkänenkin neuvoessaan sanankuulijoitaan sekä selvittäessään\noppiansa miltei yksinomaan raamattuun. Miten ahkerasti he\nviljelivätkin muita hartauskirjoja, eivät päässeet nämä milloinkaan,\neivät julkisesti eivätkä salaisesti, heidän katsantotavassaan kirjojen\nkirjan vertaisiksi. Tässä suhteessa on heidän kantansa jyrkempi ja\nselvempi, kuin muiden herännäisryhmien johtomiesten koko maassa.\nHuomiota herättää myöskin se monipuolinen raamatun tunteminen ja\nkäyttäminen, joka heidän kirjoituksissaan on nähtävänä. Se muiden\nheränneitten liiallinen postilloihin ja muihin suosittuihin\nhartauskirjoihin turvautuminen, josta ennen olemme huomauttaneet,\nalkoi kuitenkin jo tähän aikaan vaatia sikäläisiä johtomiehiä asiaa\nharkitsemaan. Niinkuin olemme nähneet, turmeli jaon henki pohjalaisten\ntuosta aiheutuneet hankkeet asian korjaamiseksi. Savossa sitävastoin\ntehdään Paavo Ruotsalaisen ryhmän piirissä parempi ehdotus muutoksen\naikaansaamiseksi. Tämän ehdotuksen takana ovat Bergh-veljekset. Mitä\nhe asiasta ajattelivat, näkyy esim. seuraavista muutamasta J. I.\nBerghin veljelleen kirjoittamasta kirjeestä lainatuista, enemmän kuin\nyhdessä suhteessa huomiota ansaitsevista sanoista:\n\n\"Kokemukseesi raamatun lukemisesta ja harrastukseesi raamatun\ntutkimisen puolesta yhdyn kaikin puolin ja täydellisesti. Raamatun\nvakavaa tutkimista pidän välttämättömänä armonvälikappaleena\nheränneelle ihmiselle ja siis myöskin ainoana luotettavana keinona\njesuitismia ja kaikkea muuta subjektivismia vastaan, joka usein\nvaarallisesti hävittäen kalvaa heränneitä. Mutta yhtä vähän saa tässä\nsyrjäyttää ehdottoman kuuliaisuuden teroittamista Jumalan sanalle s.o.\nehdottomasti tulee hyväksyä ja totella kaikki, mitä Jumalan sana\nopettaa, koska herännytkin muussa tapauksessa raamatusta hakee ja\nlöytää tuetta subjektivismilleen. Tämän olen jo kauvan huomannut ja\nsitä surkutellut sekä vastustanut itsessäni ja muissa. Etenkin haittaa\ntämä yksipuolisuus Savon herännäisyyttä sekä siitä lähtenyttä\nhengellistä pyrkimystä. Mutta tämänkin yksipuolisuuden vastustamisessa\ntulee noudattaa varovaisuutta, viisautta ja rakkautta, sillä pelkään,\nettä muussa tapauksessa johdutaan täälläkin heittämään lapsikin pois\npesuveden kanssa, niinkun Ingman ja consortes ovat tehneet\".\n[Lähteitä: J. I. Berghin papereista löydetty promemoria Kuopion lukion\navajaisia varten 1850; kert. rehtori D. A. Walle, reht. G. Marelius\ny.m.; J. I. Berghin ennenmainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52;\nkert. W. Suhonen (Suonenjoella); Poikosen muistokirja; F. H.\nBergrothin almanakka-muistiinpanot ja Karolina Bergrothin kertomukset;\nkert. Kusti Niskanen; kert. K. A. Malmberg; kert. Aappo ja Eero Lämsä\n(Kiuruvedellä); \"Suometar\" 1858 n:o 26; P. Wenellin kirje J. F.\nBerghille 5/8 49; Otto Hjeltin kirje J. F. Berghille 21/2 52; Edvard\nWegeliuksen kirje J. F. Berghille 29/4 51; J-F. Berghin promemoria M.\nAkianderille hankittavia tietoja varten, päivätty 26/8 52; Renqvistin\nkirje J. F. Berghille 17/2 52; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 6/1\n52; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 20/8 51; Pastori Aukusti\nOravalan Nurmeksen ja Pielisjärven herännäisyydestä kokoamat tiedot;\n\"Karjalatar\" 1912 n:o 36 O(lli) K(oistinen); Renqvistin kirje\nMonellille 26/10 52 (omistaa Kirkkohist. Seura); Akiander VII, 41-43\nja 242-256; Kert. Sortavalan vanhat heränneet; Wappu Ahvenaisen ennen\n(III, 219) mainitut, minulle lähettämät kirjalliset kertomukset;\nSalomon Häkkäsen kirje jollekin ystävälle 16/8 52 (kuuluu J. F.\nBerghin kirjekokoelmaan); J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 14/12\n53; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPoimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen herännäisyyden\nvaiheista vuosina 1850-52.\n\n\nPohjois-Hämeen herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Keuruu\nja sen etevin pappi F. H. Bergroth, jonka tämä seurakunta, niinkuin\nennen on mainittu, v. 1847 on kutsunut pitäjänapulaisekseen.\nPohjanmaan valtavaan liikkeeseen verrattuna ei sikäläisten\nheränneitten luku kyllä ollut suuri, mutta huomiota se joka\ntapauksessa kumminkin ansaitsee. Ja mitä Bergrothin kotiin tulee, oli\nse, niinkuin tiedämme, Suupohjan heränneitten pappien yhtymäpaikkana,\nheidän näillä seuduilla käydessään. Myöskin J. I. Bergh ja muita Savon\nherännäisyyden johtomiehiä nähtiin siellä usein. Nämä vierailut olivat\ntietysti omiaan suuressa määrässä vilkastuttamaan sikäläistä liikettä\nja lujittamaan sen yhteyttä muun herännäisyyden kanssa. Bergroth oli\nystävällinen ja vieraanvarainen mies, jonka seurassa ei kenelläkään\nollut ikävä. Kun tämän lisäksi tiedetään, että hän täydestä\nsydämestään oli liittynyt herännäisyyteen ja tarkasti sekä\nmielenkiinnolla seurasi sen vaiheita lähellä ja kaukana, niin ei sovi\nkummastella, että hänen omistamansa Lehtiniemen talo, jossa hän asui\nja joka sijaitsee kauniilla paikalla lähellä Keuruun kirkkoa, vielä\nkauan sen jälkeenkin johdatti keuruulaisten ja monen matkustajan\nmieleen kalliita muistoja 1840- ja 1850-luvun ajoilta. Ja\nvoimallisesti kertoi ja kertoo Keuruun vanha kirkkokin, missä niin\nmonien herännäisyyden kuuluisimpien saarnaajien ääni on kaikunut,\nnäistä muistoista.\n\nHyvänä apuna Keuruun törkeisiin synteihin vajonneen väestön\nherättämisessä ja sikäläisten heränneitten hoitamisessa\noli Bergrothille A. O. Törnudd, joka v. 1851 määrättiin\nkirkkoherranapulaiseksi seurakuntaan. Jo aikuisemmin oli hän Multiassa\n(III, 256) tutustunut näiden seutujen kansaan ja jo silloin\nmenestyksellä taistellut sen paheita vastaan. Samalla tarmolla jatkoi\nhän työtään Keuruulla, tullen siellä Bergrothin ja tämän vierasten\nkautta likeiseen tuttavuuteen Pohjanmaankin heränneitten kanssa. Tätä\nystävyyttä ei kuitenkaan, niinkuin tiedämme, kauan kestänyt. Sekä\nTörnudd että Bergroth liittyivät Malmbergista eroaviin pappeihin,\nollen ensimmäisiä, jotka rikkoivat liiton hänen kanssaan. Seuraukset\ntulivat pian näkyviin Keuruullakin. Sen uuden suunnan ohjelmaan, jonka\nkannattajina sekä Törnudd että Bergroth tästä alkaen esiintyivät, ei\nkuulunut herännäisyysliikkeen ylläpitäminen niiden periaatteiden ja\ntapojen mukaan, joita näihin asti oli seurattu sielunsa tilaa\nhuolehtivien ihmisten hoidossa, ja liike semmoisenaan alkoi tästä\nalkaen yhä enemmän kadottaa herännäisyyden leimaa. Niin kävi\nÄtsärissäkin sen pienen joukon, joka siellä oli liikettä edustanut,\njos kohta sikäläinen herännyt pappi K. E. Bergroth ei millään\ntehokkaalla tavalla toiminut Malmbergiä ja hänen edustamaansa suuntaa\nvastaan. Myöskin Ruovedellä kuoli herännäisyys näinä aikoina miltei\nkokonaan sukupuuttoon. F. O. Durchmanin, F. H. Bergrothin ja muiden\nRuoveden kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten siellä\nomistama Peska-niminen perintötilakin, missä herännäisyys oli\nviettänyt niin monta juhlahetkeä, joutui toukokuussa v. 1852 kaupan\nkautta vieraisiin käsiin. Malmbergin osa kauppasummasta teki 1,100\nrupl. Varsinkin näkyy Durchman kaipuulla luopuneen tästä\nmuistorikkaasta paikasta. Väärinkäsityksen välttämiseksi mainittakoon\nmuutoin, ettei Peskan myyminen aiheutunut F. H. Bergrothin eikä muiden\nhänen isänsä perillisten samaan aikaan tapahtuneesta erosta\nMalmbergista. Talon myyntiä oli jo edellisinä vuosina tuumittu.\n\nSe Paavo Ruotsalaisen herännäisyyden leimaa kantava herätys, joka F.\nH. Bergrothin ja varsinkin Jos. Grönbergin toiminnan kautta oli\nsyntynyt Tampereella ja sen ympäristössä, oli jo ennenkuin\nviimemainittu asettui Malmbergiä vastaan saanut tuntuvan iskun\nHedbergin tännekin levinneeltä suunnalta. Grönbergin herännäisyydestä\nyhä vieraantuva kanta ei ollut omiaan sille turvatumpaa tulevaisuutta\ntakaamaan. Seuroja kyllä edelleenkin pidettiin ja ulkonaista eroa\nmaailmasta koetettiin vanhaan tapaan ylläpitää, mutta henki ja\nuudistava voima puuttuivat. Paremmalla menestyksellä toimi\nherännäisyyden hengessä _Frans Emil Lilius_, joka, tultuaan papiksi v.\n1849, Lempäälässä vakavasti julisti Paavo Ruotsalaisen oppia ja piti\nhartausseuroja, joissa luettiin tämän suunnan heränneitten vanhoja\nhartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä.\n\nVäsymystä ilmaisee Hämeen ja Satakunnan herännäisyys niilläkin\ntienoin, missä Renqvistin oppi oli saanut jalansijaa. Tämän suunnan\nehkä huomattavin paikka oli tässä osassa maata Tampere. Varsinaista\nliikettä ei siellä syntynyt, mutta muutamat yksityiset henkilöt,\njoiden kodeissa sekä Hämeenpuolen että Varsinais-Suomen rukoilijat\nmatkoillaan usein kävivät, välittivät ahkerasti Renqvistin kirjojen\nkauppaa, ollen samalla yhdyssiteenä näiden herännäisryhmien välillä.\nPaavo Ruotsalaisen suuntaa nämä heränneet 1850-luvun alkuvuosina eivät\nenää pelänneet, arvellen sen edustajain \"nukkuneen\".\n\nRenqvistin ystävistä Tampereella oli ennen (III, 253) mainittu Ferd.\nUhde huomattavin. Vaikka hän oli muukalainen, seurasi hän tarkasti\nSuomen herännäisyyden vaiheita, koettaen heränneissä piireissä\nmuunmuassa herättää innostusta pakanalähetyksen hyväksi. Koska hän\nRenqvistiltä sai eniten kannatusta ja tämän uskonnollinen katsantotapa\nmuutoinkin eniten häntä miellytti, liittyi hän hänen edustamaansa\nsuuntaan. Näiden miesten välinen kirjeenvaihto ilmaisee mitä suurinta\nymmärtämystä kummaltakin puolen, jos kohta Uhden kirjeissä ei\ntapaakaan Renqvistin monesti kaavamaista rukouksen, uskon y.m.\nkäsitteiden määrittelemistä. Hänkin teroitti ahkeraa rukousta ja\npyhitystä, ja varsinkin tämä seikka vahvisti Renqvistin luottamusta\nhäneen. Muutoin oli Uhde saanut herätyksensä Gossnerin kautta ja oli\nvielä näinä aikoina kirjeenvaihdossa hänenkin kanssaan. Renqvistin\nkirjailijatointa kannatti hän tuntuvilla rahalähetyksilläkin. Koska\nUhden uskonnollinen vakaumus, niinkuin tiedetään, painoi leimansa\nvarsinkin muutamien Tampereella asuvien naisten -- näistä on ehkä\nKatariina Ekblom huomattavin -- ja näiden kautta muiden samanmielisten\nkatsantotapaan, lainaamme tähän otteen muutamasta hänen näinä aikoina\nRenqvistille kirjoittamastaan kirjeestä:\n\n\"Kaikin puolin hyväksyn veljen saarnatavan, josta viime kirjeessäsi\npuhut. Sillä usko ei saa olla luuloa eikä järjen vakaumusta, vaan usko\non elinvoima, joka ei koskaan saata olla toimetonna, vaan aina\nOsoittautuu hedelmissään. Hedelmästä puu tunnetaan, ja siitä syystä ei\nVapahtaja, ennustaessaan viimeisestä tuomiosta, puhu mitään puhtaasta\nopista eikä oikeasta uskosta, vaan hän tuomitsee töiden mukaan. Yhtä\nvarma on myöskin, etteivät ihmiset voi tehdä mitään Jumalan tuomion\nedessä kelpaavia töitä, vaan nämä johtuvat uskon uudestisynnyttämästä\nsydämestä, ja näitä hyviä hedelmiä voi sydän siis tuottaa ainoastaan\nJumalan annosta ja hänen henkensä avulla. Maailmassa löytyy _löysä\nusko_ ja _kuollut usko_. Edellisen tapaa valitettavasti hyvinkin\nyleisesti meidän aikamme heränneissä, viimemainitun puhdasoppineissa.\nToivon, ettei veli käsitä sanojani väärin, vaikka en voikaan ruotsiksi\nkyllin selvästi julkilausua ajatuksiani. En tahdo töitä ilman uskoa\nenkä uskoa ilman töitä. Älköön ihminen eroittako, mitä Jumala on\nyhdistänyt\".\n\nOli oppiriitojen aika. Miten vähän perehtynyt Uhde olikin Paavo\nRuotsalaisen oppiin, jonka kannattajia hän, puhuessaan \"löysästä\nuskosta\" tarkoittaa, niin ei sovi oudoksua, että hänkin\ntähän kysymykseen koski, etenkin kun muistamme, että hän oli\nkirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa sekä että Tampereen heränneitten\nleväperäisyys varmaankin antoi aihetta, epäilyksiin. Omituista on\nmuuten nähdä, miten herännäisyyden oppiinkin nähden jyrkkä ja\nerityisiin kohtiin syventyvä katsantotapa tavallaan kyllä laajenee,\nmutta samalla laimeneekin niissä pienissä joukoissa, jotka eivät ole\nvilkkaassa yhteydessä liikkeen pääryhmien kanssa. Tämä koskee etenkin\nniitä seutuja, missä ihmiset vikoillen tarkastelivat herännäisyyden\noppia tahi muista syistä jäivät syrjään valtateillä kulkevista\nheränneistä. Tätä leimaa kantaa esim. sekä Paavo Ruotsalaisen että\nRenqvistin suuntaa edustava liike Tampereella. \"Ei yksi puu pesässä\npala\", on joku herännäisyyden johtomiehistä lausunut.\n\nNäsijärven länsipuolellakin tapaamme näinä aikoina siellä täällä\nrukoilijoita. Nämä näkyvät kuitenkin kernaammin pyrkineen\nLounais-Suomen heränneitten kuin Tampereen seudun renqvistiläisten\nyhteyteen. Sitäpaitsi näyttävät he muutamien Parkanossa löytyvien\nheränneitten kautta olleen Pohjanmaankin herännäisyyden vaikutuksen\nalaisina. Ikalisista kotoisin oli _Heikki Heikinpoika Ikalin_, joka\n_Walborg Henrikintytär_-nimisen vaimonsa kanssa ensin muutti Poriin ja\nsittemmin asui Kankaanpäässä, missä viimemainittu kuoli (1848).\nLoppuijällään asui \"Ikalin faari\", joka samoinkuin hänen \"Pikku muori\"\nnimellä tunnettu vaimonsakin, laajalti nautti rukoilijain rakkautta ja\nkunnioitusta, Porissa. Varsinkin sikäläisissä piireissä oli heidän\nmaineensa suuri.\n\nYhtä suurena kuin edellisinä vuosina esiintyy 1850-luvun alussa\nLounais-Suomen rukoilijain liike. Sikäläisen hedbergiläiseen suuntaan\nyhä yleisemmin liittyneen papiston vastarinta ei saanut näitä\nvanhoille traditsiooneilleen miltei itsepäisesti uskollisia Renqvistin\nopetuslapsia kirkosta vieraantumaan, mutta toiselta puolen lujittui\nmelkoisessa määrässä juuri papiston tuomitsevan esiintymisen ja\nsortamishalun kautta heidän liittonsa, ilmaisten monessa seurakunnassa\nmurtumatonta elinvoimaa. Miten yksipuoliseen, kaavaan ahdattuun\nmuotoon näiden heränneitten rukouselämä olikin pukeutunut, kätkeytyi\nsiihen mahti, jota ainoastaan pintapuolinen tarkastaja on altis\npieneksi arvostelemaan. Ilmeistä on, että vielä 1850-luvun alussa,\njolloin herännäisyyden kansamme uskonnollista elämää uudistava voima\nniin monessa paikoin lannistuu ja uupuu, paljon siunausta näiden\nheränneitten rukousten kautta kuontuu Suomen kirkolle.\n\nLounais-Suomen rukoilijain tämänaikaisista johtajista oli Daniel\nDahlberg eniten suosittu. Paljon tunnustusta hän ansaitseekin. Vaikka\nhänellä oli etevät puhujalahjat, ei eksynyt hän, niinkuin moni muu\nseurapuhuja, laskemaan näitä lahjojaan sanatulvan turmeltaviksi, vaan\nhillitsi itseään, ollen tilillä Jumalan edessä, ennenkuin hän alkoi\npuheensa, niinkuin johtamiensa hartausseurojen päätyttyäkin. Joskus\ntunsi hän itsensä niin tyhjäksi, ettei saanut sanaakaan suustaan;\ntoisinaan taasen, kun hän oli enemmän puhunut, vetäytyi hän\nyksinäisyyteen Herran edessä tutkimaan, mitä hän oli sanonut. Tässä\nsuhteessa on hänen ja Paavo Ruotsalaisen välillä paljon\nsilmäänpistävää yhtäläisyyttä. Sanatulvaa kumpikin pelkäsi, jättäen\ntämänkin kautta herännäisyydelle perinnön, joka ei ole vähäarvoiseksi\narvosteltava. Ja samoinkuin Ruotsalainen taisteli Dahlbergkin, vaikka\neri tavalla, itsevanhurskautta vastaan, elävästi tajuten, miten\nvaarallinen farisealaisuus ompi. \"Pelkään, että itsekin olen\nitsevanhurskautta opettanut\", kerrotaan hänen sanoneen. On niin paljon\nmuutakin yhteistä kummankin edustamassa suunnassa, ja oppikin on\nainakin pääpiirteissään samaa -- ja kuitenkin seisovat nämä suunnat\nvielä tämän aikakauden lopussakin vastatusten, vieroen ja vikoillen\ntoisiaan. Varsinkin Renqvistin katkerien riitakirjoitusten kautta jäi\ntämä vikoileva mieli perinnöksi ainakin rukoilijain piireissä, joissa\nhänen kirjojaan edelleen ahkerasti luettiin.\n\nDaniel Dahlberg asui edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappelin\nPanelian kylässä, missä hänellä oli paljon ystäviä. Rukoilijoita\nlöytyi sitäpaitsi emäseurakunnassakin. Suuri oli liike myöskin\nEurajoella, missä Atanasius Dahlberg sitä johti. Tämä ei kyllä ollut\nniin kykenevä, kuin hänen veljensä, mutta huomiota ansaitsee kuitenkin\nhänenkin toimintansa. Miltei joka pyhä kokoontuivat Eurajoen\nrukoilijat hänen kotiinsa. Sitäpaitsi esiintyi hän seurapuhujana\nLuvialla ja joskus muuallakin. Lapissa, Säkylässä ja Yläneellä\ntapaamme niinikään vielä näinä aikoina rukoilijoita, jos kohta\nharvemmassa; Laitilassa, missä vanhoillinen, mutta harras ja\nluonteeltaan miellyttävä ennen (III, 259) mainittu Kustaa Heinikkala\njohti seuroja, sekä Honkilahdella, vaikkei täällä johtajaa ollut, oli\nliike melkoisen suuri. Kaikissa näissä piireissä tunnustettiin Daniel\nDahlberg edellä muiden hengelliseksi isäksi. Hänen vaikutuksensa\nulottui Porin seutuihin asti, missä hän usein piti seuroja sekä\nkaupungissa että maaseudulla. Sekä hän että hänen veljensä Atanasius\nDahlberg nähtiin usein myöskin Ilvanin vieraina Ahlaisissa. -- Ulvilan\nja Rauman seudut olivat miltei ainoat Lounais-Suomen herännäisyyden\nkotipaikoista, missä liike ei päässyt kasvamaan.\n\nSilmäillessämme Lounais-Suomen herännäisyyden merkkiseutuja, tapaamme\nmuiden johtomiesten kera ahkerassa työssä sikäläisen liikkeen\npalveluksessa vielä 1850-luvun alussa E. K. Ilvanin. Hän asui\nAhlaisten Ylikylässä, missä hän omisti Tyykilän ja Nygårdin tilat.\nNiinkuin tiedämme (III, 262-63), oli hän Renqvistin mitä\nuskollisimpia ystäviä ja levitti ahkerasti tämän kirjoja. Niiden\nkautta sekä Kristinankaupungin seuduilla asuvien hengenheimolaistensa\nvaikutuksesta oli hän vakautunut siinä käsityksessä, että Paavo\nRuotsalaisen oppi oli yhtä vaarallinen eksytys kuin konsanaan\nHedbergin, ja tätä neuvoi hän ystävilleen, jotka tulivat hänen\nluoksensa kirjoja ostamaan. Etteivät nämäkään neuvot olleet\nomiaan vapauttamaan näiden seutujen rukoilijoita vanhoista\nennakkoluuloista ja heidän uskonnollista katsantotapaansa haittaavista\nyksipuolisuuksista, on itsestään selvää. Eikä edistänyt se muutenkaan\nIlvanin monessa suhteessa tunnollista työtä Lounais-Suomen\nherännäisyyden hyväksi.\n\nMikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen rukoilijain keskuudessa on\nnaisten vaikutus paljon näkyvämpää, kuin muussa herännäisyydessä,\nPaitsi kielilläpuhujia, joita sitäpaitsi, niinkuin tiedämme,\nPohjanmaalla oli hyvin vähän, ei Ruotsalaisen suunnan mailla ainoakaan\nnainen esiintynyt puhujana seuroissa eikä kukaan semmoinen\nhengellisenä neuvonantajanakaan ole yleisemmin tunnettu. Rukoilijain\npiireissä sitävastoin on moni nainen saavuttanut varsin suuren\nmaineen. Verraten harvoin pitivät he varsinaisia seurapuheita, mutta\nesiintyivät sitä useammin seuroissa ääneen rukoilijoina, ja vieläkin\nenemmän tunnettu oli moni heistä hengellisenä neuvonantajana.\nKuuluisimpia Lounais-Suomen rukoilijain naisista 19-vuosisadan\nkeskivaiheilla oli _Ämttöön Esteri_. Hän oli syntynyt 1817.\nParinkymmenen vuoden ikäisenä tultuaan voimalliseen herätykseen, oli\nhän kilvoitellen antautunut armon Herran johdatettavaksi, ja niistä\najoista asti alkoi hänen elävä kristillisyytensä ja hengellinen\nvalonsa herättää yhä suurempaa huomiota. Se ruumiillinen sokeus, jonka\nalaiseksi hän kääntymisensä aikana joutui, ei enemmän kuin muutkaan\nhäntä myöhemmin kohdanneet taudinkohtaukset ja koetukset estänyt häntä\nsyventymästä hengellisen elämän salaisuuksiin; tuo päinvastoin avasi\nhänen hengelliset silmänsä näkemään yhä \"uusia ihmeitä Jumalan\nlaissa\". Ämttöön Esteri asui Ahlaisten kappelissa sijaitsevan\nKellahden sääteriin kuuluvassa Ämttöön torpassa. Tähän vaatimattomaan\nasuntoon kokoontui rukoilijoita lähiseuduilta ja etäämmältäkin,\nEurasta asti, tuota suosittua hengellistä neuvonantajaa kuulemaan.\nKöyhän torpan emännän ei tarvinnut huolehtia vieraittensa\nruumiillisestakaan ravinnosta, eikä omastakaan toimeentulostaan\nväliaikoina; sillä ystävät toivat muassaan ruokatavaroita, kahvia y.m.\nmitä hän tässä suhteessa tarvitsi. Sentähden sanottiinkin, että\nÄmttöön Esterin tuvassa \"aina oli pidot\". Ei tilan ahtauttakaan\nvalitettu; \"tupa venyi\", arvelivat rukoilijat. Paljon seuroja, monesti\nsuuriakin, pidettiin tämän elävähenkisen rukoilijan kodissa. Niitä\nelähyttivät paitsi henkevät puheet ja rukoukset myöskin Esterin kaunis\nveisuu.\n\nToukokuun 22 p:nä 1852 paloi Porin kaupunki. Kirkonvahtimestari\n_Juhana Fagerlundin_ vaimo _Juliana Fagerlund_ riensi kirkkoon,\nrukouksillaan estääksensä sitä syttymästä tuleen, poistuen sieltä\nkuitenkin pian, kun näet sai kuulla, että oma asuntonsa, missä hänellä\noli pieni lapsi, oli tulen vallassa. Kirkon paloa ei hän saanut\nestetyksi ja tuo tuotti hänelle enemmän surua, kuin oman kotinsa tuho,\nmutta sensijaan sai tämä ja koko Porin kaupunkia kohdannut onnettomuus\naikaan voimallisen herätyksen seudun rukoilijoissa. Juliana Fagerlund\noli herännyt jo Juhana Dahlbergin (I, 210) aikana, joka viimemainittu\nusein oli ulottanut toimintansa Poriin asti. V. 1844 oli hän mennyt\nnaimisiin Juhana Fagerlundin kanssa ja heidän kotinsa tuli ennenpitkää\nPorin seudun rukoilijain suosituksi käynti- ja seurapaikaksi.\nVarsinkin ensinmainittu saavutti hengellisenä neuvonantajana suuren\nmaineen.\n\nPorin rukoilijoista oli niinikään laajalti tunnettu _Ulrika Lovisa\nEkman_, jonka kodissa vielä hänen miehensä _Kustaa Ekmanin_\nkuolemankin jälkeen (1849) pidettiin seuroja. Näiden seutujen\nrukoilijanaisista ansaitsee huomiota _Eeva Viberg_, tavallisesti\ntunnettu nimellä _Eeva Takala_ eli _Hyppingin Eeva_. Hän syntyi\nUlvilassa v. 1807 eläen sittemmin Nakkilassa. Nuorena oli hän\nkevytmielinen ja törkeisiinkin synteihin taipuvainen, mutta synnin\nunesta herättyään, kehittyi hän vakavaksi, rukoilijain suosimaksi\nkristityksi. Niinkuin vasta saamme nähdä, hankki hän itselleen\ntunnetun nimen sepittämillään hengellisillä lauluilla.\n\nNakkilan heränneistä alkaa näinä aikoina myöskin _Evert Aleksanteri\nMikonpoika Brander Yrjölä_ tulla tunnetuksi rukoilijain piireissä. Hän\noli syntynyt v. 1823 ja tuli jo rippikoulussa herätykseen, vaikka hän\nvasta myöhemmin rohkeni tunnustaa olevansa herännyt. Yrjölä ei\nesiintynyt seurapuhujana eikä kynämiehenä, mutta hänen varakas kotinsa\noli monen köyhän rukoilijan turvana ja hänen vieraanvaraisuutensa\nlaajalti tunnettu ja tunnustettu. Usein kokoontuivat rukoilijat hänen\ntaloonsa seuroja pitämään. Näissä tilaisuuksissa luki isäntä vakavalla\näänellä saarnan Nohrborgin, Vegeliuksen, Arndtin tai Lutherin\npostilloista ja johti kauniilla äänellään veisuuta. Jyrkkä\nvanhoillinen hänkin oli, samoinkuin miltei kaikki Lounais-Suomen\nheränneet ylimalkaan, mutta haluton väittelyihin sekä esiintymisessään\nhiljainen ja siivo.\n\nEtevin ei ainoastaan Nakkilan, vaan koko Lounais-Suomen herännäisyyden\nedustajista oli Matti Paavola. Vaikka hän edelleen eli verraten\nsyrjässä varsinaisesta liikkeestä, ei paljon matkustanut ja harvemmin\nkuin moni muu puhui seuroissa, esiintyy hän näinäkin aikoina\njohtomiehenä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Jos kukaan,\nedustaa hän Lounais-Suomen rukoilijain uskonnollisen katsantotavan\nparaita puolia. Hänen elämänsä on kristityn elämää, hänen oppinsa\nevankelista, syvällistä ja raamatullista. Suurta hengellistä kokemusta\nilmaisevat samalla hänen kirjoituksensa. Näytteeksi lainaamme tähän\nhänen v. 1850 kirjoittamansa mietteet \"Evankeliumin ja lain\nkristittyjen välillä Satakunnassa\":\n\n\"Evankeliumin kristitty näkee olevansa kokonansa, nahkoinensa\nja karvoinensa, ruumiinensa ja sieluinensa, helvettiin tuomittu\nsyntinen. Toiseksi näkee hän sen, että Jesus Kristus, Jumalan oma\nrakas Poika, on hänen kadotetun ja tuomitun syntisen lunastanut ja\nkaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta vapahtanut ja\npäästänyt, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla\nverellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että minä\nhänen omansa olisin, niinkuin uskontunnustus opettaa ja evankeliumin\nvahva sana todistaa. Tätä todistusta hän lakkaamatta uskoo. Hänen\npäätoimituksensa on ahkeroida uskossa kiinni riippua, että Jesus\nKristus totisesti on hänen autuutensa, vanhurskautensa ja\nlunastuksensa. Ja tähän uskoon hän löytää raamatusta 1:ksi\n_kutsumuksen_: hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin, sanoen:\nkaikki ovat valmistetut, tulkaa häihin (Matth. 22: 3-4); 2:ksi _armon\nlupauksen_: 'minä tahdon heidän pahat tekonsa anteeksi antaa enkä\nikinä enää muistaa heidän syntejänsä' (Jer. 31: 34); 3:ksi _käskyn_:\n'tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen Kristuksen\nnimen päälle uskoisimme' (1 Joh. 3:23); ja 4:ksi _valan_: 'totisesti,\ntotisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, hänellä on\nijankaikkinen elämä' (Joh. 6: 47). Hän tuntee sanomattomat syntinsä ja\nmoninaiset rikoksensa ja rukoilee siis niiden anteeksi saamista. Hän\nkilvoittelee uskossa epäuskon ja perkeleen kiukkua ja oman sydämensä\neksytyksiä vastaan. Epäusko sanoo, ettet saa uskoa armon lupausta,\nvaikka Jumalan ja Kristuksen armosta kuinka saarnattaisiin, ja perkele\nei taida eikä tahdokaan luontoansa muuttaa, vaan kantaa lakkaamatta\nkiukkua Herraa Kristusta vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka\nJesuksen nimen päälle uskovat. Ja kun hän tulee oikein ymmärtämään\nepäuskon erehdyksen, niin hän kaikella jumalisella kiivaudella ja\nevankeliumin sanan voimalla seisoo tätä erehdystä vastaan. Tämä on\n_uskon sota_ epäuskoa vastaan. Ja kun hän näkee lihallisessa hengessä\nsynnin pahuuden, niin hän lakkaamatta ahkeroitsee sitä kuolettaa ja\njumalisesti elää sekä Jumalaa että itseänsä että myös lähimmäistänsä\nkohtaan, niinkuin kasteen sakramentti opettaa vanhan aatamin\nkuolettamisesta ja uuden ihmisen ylösnousemisesta. Tämä on _pyhityksen\nsota_. Ja kun hän havaitsee kasteen liiton rikkoneensa ja syntiin\nlangenneensa, niin hän tunnustaa itsensä kaikkiin synteihin vikapääksi\nJumalaa kohtaan ja rukoilee niiden anteeksi antamista; hän pyytää myös\nlähimmäiseltänsä anteeksi, mitä hän on rikkonut häntä vastaan, ja\nantaa myös hänen rikoksensa anteeksi ja vahvistaa uskonsa, niinkuin\nkuudennen pääkappaleen viimeinen kysymys opettaa. Tämä on\n_ylösnousemus_ synnistä uskoon\".\n\n\"_Lain kristitty_ ei tahdo juuri kokonansa, nahkoillensa ja\nkarvoillensa, olla helvettiin tuomittu syntinen eikä uskoa sitä, että\nJesus Kristus on hänen synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta\npäästänyt, eli että Vapahtajan sovinto kuuluu hänelle koko autuudeksi.\nSe voi kuulua jollekulle muulle, mutta itsellensä ei hän sitä omista.\nHän tuntee itsensä syntiseksi, näkee vaaransa ja pelkää joutuvansa\nkadotukseen; sentähden hän kokee hengellisillä harjoituksilla täyttää\noman sydämensä houkutuksia, tahtoo ensin tulla hyvin pyhäksi ja\nkelvolliseksi, ennenkuin rupeaa uskomaan ja pakenemaan Kristuksen\ntykö. Mutta tämä pyhyys jää häneltä löytämättä ja täyttämättä, pyhäksi\npyrkiminen ei tule ikipäivänä siihen toimeen, että siitä keritään\nJesuksen ansiota uskomaan. Ja niinkauan kuin hän ei pääse synnistä ja\nepäuskosta uskoon, ei hänellä myöskään ole toivoa autuudesta eikä\nturvaa Kristuksessa. Sillä joka etsii omista harjoituksistansa, omasta\npyhyydestänsä ja pyhyytensä tunnoista ja merkeistä turvaa itsellensä,\nvaan ei yksin Vapahtajan Jesuksen ansiosta, hän on eksynyt. Hän on\neksynyt ensiksi siinä, ettei hän pidä itseänsä kokonansa syntisenä ja\ntuomittavana; toiseksi siinä, ettei hän pidä lunastusarmoa itsellensä\nkuuluvana; kolmanneksi siinä, ettei hän pidä epäuskoa sydämessänsä\nniin kauheana syntinä kuin se on; ja neljänneksi vielä siinäkin, ettei\nhän luule omaa pyhyyttä vaativan hengen olevan eksyttäväisen hengen.\nNiinmuodoin ei hän koskaan saa päähänsä, että sielu yksin Jesuksessa\nvoi löytää autuuden, ja senpätähden ei hän sitä Jesuksessa uskon\nkautta etsikään. Sitä ei hän käsitä, että työt kulkevat uskon perästä,\nvaan sekoittaa väkisin omat työnsä uskon vanhurskauteen ja luulee siis\npyhityksen käyvän uskon edellä\".\n\n\"Eroitus ja väliraja evankeliumin kristityn ja lain kristityn välillä\non siis tässä: evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin\nsaarnaa ja sen kutsumista Jesuksen tykö ja rientää kokonansa syntisenä\nJesuksen turvaan. Ja niinkuin hän uskoo 'Jesukselta saavansa\nautuutensa, niin hän myös Jesukselta etsii, rukoilee ja vastaanottaa\nvoimaa jokapäiväiseen pyhitykseen. Sanalla sanoen, hänen uskonsa,\nturvansa, autuutensa ja kaikki hänen työnsä ja harjoituksensa\ntapahtuvat Kristuksessa. Sitävastoin on lain kristitty pyhyytensä ja\ntöittensä kanssa ulkona Kristuksesta ja häneen turvaamisesta. Sillä\nhän lähtee seuraamaan oman sydämensä ääntä ja opettajaa, nimittäin\nepäuskon ja omaa pyhyyttä vaativan hengen yllytystä, hän etsii\nitsestänsä sitä, mitä ainoastaan Pyhä henki voi vaikuttaa, ja\nsentähden hän tahtoo kaikella kiivaudella valmistaa itsensä pyhäksi ja\nsitten vasta uskoa Jesuksen ansioon. Lopuksi sanon, että evankeliumin\nkristitty kuulee ja uskoo evankeliumin sanaa ja tottelee sitä, mutta\nlain kristitty kuulee ja uskoo oman pyhyyden hengen vaatimuksia ja\ntottelee niitä.\"\n\nPaavolan muisto on oikeutettu vaatimaan, ettei hänen oppiaan\narvostella muutamien yhteydestään irroitettujen lauseiden\nperustuksella, vaan hänen oman esityksensä mukaan. Sen tähden olemme\nylläolevankin esityksen kokonaisuudessaan kertoneet. Pintapuolisesti\ntarkastettuna voisi se ehkä antaa aihetta siihen käsitykseen, että hän\noli likempänä Hedbergin kantaa kuin herännäisyyden oppia. Niin ei\nkuitenkaan ollut laita. Huomattava on nimittäin, että \"evankeliumin\nkristityn\" usko on kilvoituksen, sodan panttina. Ilman tätä sotaa ei\nPaavolan käsityksen mukaan uskonelämää löydy. Tämä oli Paavo\nRuotsalaisenkin kanta, miten eri tavalla tämä sitten esittikin\najatuksensa ja kuinka eri nimilläkin hän ilmaisi heränneitten\nerilaista suhdetta lakiin ja evankeliumiin. Opin pääpiirteisiin nähden\non eroitus näennäinen ja katoaa, jos toisiinsa vertaamme Paavolan ja\nesim. Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen Jonas Laguksen\nkirjoituksia. Käsitys pyhityksestäkin on pääasiassa sama, jos Paavolan\nansioksi onkin tunnustettava, että hän selvemmin ja monipuolisemmin\nkuin Ruotsalainen ja Laguskin tätä käsitettä teroittaa.\n\nOppiriitoihin eksymättä ja Renqvistin tavoin hyökkäämättä muiden\nsuuntien katsantokantaa vastaan, seurasi Paavola tarkasti\nherännäisyyden vaiheita Lounais-Suomessa ja käsitti ihmeellisen oikein\nniissä ilmenevän uskonnollisen elämän ilmiöt ja eri vivahdukset. Hyvin\nitsenäiselle kannalle asettui hän siihen suureen liikkeeseen, johon\nhän kuului, toiselta puolen milloinkaan eksymättä sen yksipuolisuuksia\nylimielisesti arvostelemaan ja siitä erilleen pyrkimään. Tässä\nhengessä puhui ja kirjoitti hän myöskin niille, jotka häneltä neuvoa\npyysivät. Hän tahtoo olla vapaa, mutta samalla uskollinen niille\nrukoilijani traditsiooneille, jotka eivät kahlehdi omaatuntoa eivätkä\nsodi raamattua vastaan. Niin vaatteisiin, rukoukseen sekä muuhunkin\nnähden. Niinpä kirjoittaa hän näinä aikoina pojanpojallensa: \"Sinä\nolet siinä aivan oikein tehnyt, että niitä kauhistuksia olet ruvennut\npoijes panemaan. Jos joku sinua siitä haukkuu ja pistelee, niin sano\nrohkeasti heidän eteensä nuo minun kirjoittamani sanat, ja jos se ei\npiisaa, niin käske heitä minun tyköni keskustelemaan niistä asioista.\nMinä koetan Jumalan armon kautta olla valmis antamaan Jumalan sanan\nselityksiä heille vaatettamisenkin asioista, ja jos eivät Jumalan\nsanoihin sitte tyydy, niin seuratkoot sitte perkeleen sanoja. Mutta\nkyllä sinun tulee puhtaasti ja kohtuullisesti käyttäytyä semminkin\nseurakunnan opettajain huoneissa\". Ja neuvottuaan kirjeen\nvastaanottajaa elämään tosi kristillistä, omantunnon mukaista elämää,\nhän lausuu: \"Siten eivät he saa sinua orjanaan pitää eikä omaatuntoasi\npantata\". Tosi hyviä ja tärkeitä neuvoja sisältää toinen Paavolan\nnäinä aikoina kirjoittama kirje, jossa hän muunohessa lausuu: \"-- On\ntarpeellista, että toisinaan hakee yksinäisen paikan, jos vain jonkin\nsaa, ja laske polvillesi ja rukoile Jesuksen nimeen Herralta kaikkia\ntarpeitasi. On sekin suuresti varotettava asia, ettei sielunsa\nsalattuja murheita kaikille sano, sillä ei kaikkien suussa ole liikkua\nja niistä tulee suunnattomat pahennukset. Se on kyllin koeteltu asia\nmaailmassa. On myös suuresti tarpeellista, että, jos joku salainen\nside eli vaiva eli tietämättömyys on omaatuntoa rasittamassa, niistä\nkeskustelee pappien kanssa eli jonkun muun todellisesti harjaantuneen\nkristityn kanssa, jonka suussa on lukku ja joka todesta Jumalan\nsanalla neuvoo sielun asiasta. On se myös suuresti varotettava, ettei\nmillään muotoa pidä hyvyyttä ja pyhyyttä itsestänsä hakeman ja\nlöytämän, vaan kaikkinaista syntiä ja saastaisuutta ja ilkeyttä ja\njuuri kaiken hyvän puutetta ja voimattomuutta kaikkeen hyvään, ja aina\nopetella lakkaamatta kantamaan kaikki synnit ja puutokset Jesuksen\njalkain juureen sanoen: Jumala, armahda minua syntistä. On sekin\nvarotettava, ettei aivan kauan pysy yksinäisyydessä. On se myös\nvarotettava, ettei itseänsä anna aivan suuriin reijaamisiin ja\nkarailemisiin ja kulkemisiin. Kohtuutta on tuossakin paras harjoittaa.\nJumalan sana on paras neuvoja autuuden tiellä -- tuota tahtoisin\nhuutaa yli koko maailman. Mutta kaikkien pyhien päätyönä on ollut\nlakkaamatta tutkistella ja muistaa Jesuksen piinaa ja kuolemaa, sillä\njoka Jesuksen piinaa ja kuolemaa ja haavoja ja verta tutkii ja\nkatselee, hän katselee juuri omaa autuuttaan sanaa myöten\".\n\nEpäilemättä olivat tämmöiset neuvot, joissa paitsi elävää uskoa\nKristukseen kaikkialla tulee näkyviin neuvonantajan kokemus ja viisaus\njohdattaa ihmisiä elämäntien taipaleella, omiaan raitistuttamaan ja\nraamatun sanan kuuliaisuuteen velvoittamaan Lounais-Suomen\nherännäisyysliikettä. Jos kohta moni vanhojen ennakkoluulojen ja oman\nitsekkäisyytensä eksyttämänä käsittikin Paavolan väärin ja siitä\nsyystä häntä vikoili, itivät hänen kylvämänsä siemenet monessa paikoin\nsiunaukseksi hänen oman aikansa rukoilijoille sekä nouseville\nsukupolville. Hän oli todellakin tuommoinen \"hengellinen isä\", joista\nrukoilijat niin usein puhuvat. Varsinkin häneltä oli heillä niinkuin\nmuillakin paljon oppimista. Ja niinkuin vasta saamme nähdä, pysyi\nPaavola periaatteilleen uskollisena loppuun asti.\n\nNiistä seurakunnista, joissa Lounais-Suomen rukoilijat saavuttivat\nulkonaisesti huomatun aseman, mainittakoon edellisten lisäksi:\n_Noormarkku_ sekä Pomarkku, missä varsinkin Marttilan talon emäntä\n_Kustaava Juhontytär_ oli tunnettu kokeneena ja valistuneena\nkristittynä.\n\nSe hurmahenkisyys, joka \"Auvaisten paavin\" ja \"vanhan Dahlbergin\"\naikoina pääsi niin suureen valtaan Lounais-Suomen rukoilijoissa, näkyi\nvielä 1850-luvulla, synnyttäen siellä täällä uusia samanlaatuisia\ntunteitten purkauksia, huutoa, hyppyä y.m. Juhana Dahlbergin, Matti\nPaavolan sekä muiden johtomiesten vaikutus esti kuitenkin tätä\nhurmahenkisyyttä leviämästä ja suuria tuhoja tuottamasta. Huomattavin\nvanhemmilta ajoilta peritty ja varsinkin Renqvistin kirjojen kautta\nuutta voimaa saanut yksipuolisuus, joka seurapidoissa, niinkuin\nkotielämässäkin, yhä enemmän vakaantui, oli polvirukous. Sitä\npidettiin kristillisen elämän huomattavimpana tunnusmerkkinä ja\nautuuden mitä ehdottomimpana ehtona. Jos johtomiehet eivät opissaan\naina sitoneetkaan rukousta juuri tuohon muotoon, jäi tämä yleiseksi\nkäsitykseksi. Täytyy myöntää, että ainoa johtavista henkilöistä, joka\ntässäkin suhteessa edustaa kaavasta vapautunutta katsantotapaa, on\nMatti Paavola. Kaikki muut -- -- Dahlberg-veljekset, Kustaa Heinikkala\nLaitilassa, Evert Yrjölä -- olivat itse teossa samalla kannalla, kuin\nrukoilijat yleensä. \"Hengellisten isien\" ja \"äitien\" neuvot ja\nesimerkit painoivat tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, vaa'assa\nenemmän kuin mikään muu. Sama katsantotapa vakaantui vakaantumistaan\nmyöskin hengellisten kirjojen arvosteluun nähden. Vanhat kirjat vain\nolivat luotettavat, kaikkea uutta peljättiin ja kartettiin kuin\nruttoa. Että tämän uhallakin rukoilijain käsitys opista säilyi niin\npuhtaana ja hengellisen elämän kaikkiin aloihin ulottuvana, riippui\nsiitä, että heillä oli paljon kirjoja -- enemmän kuin muilla\nheränneillä missään osassa Suomea -- sekä että nämä kirjat ylimalkaan\nolivat niin hyviä ja perusteellisia. Eikä niitä hankittu ainoastaan\nnäytteeksi, vaan niitä viljeltiin ahkerasti, ei yhtä tahi kahta vain,\nvaan kaikkia. Koska se sitkeys, jolla Lounais-Suomen rukoilijat\nriippuivat vanhoissa kirjoissa, vielä selvemmin tulee näkyviin\nmyöhempinä aikoina, jätämme niiden luettelemisen toistaiseksi.\n\nVaatetukseen nähden eivät rukoilijat olleet läheskään niin tarkkoja,\nkuin muut heränneet. Lounais-Suomen rukoilija-naiset käyttivät\nyksinkertaista tummaa pukua, vanhat mustaa silkkiä otsalla. Yhtä vähän\nkuin miehetkään noudattivat he mitään erikoista kuosia. Miltei ainoana\nerikoisena tuntomerkkinä oli miesten parta, jonka tuli saada kasvaa\nvapaasti. [Lähteitä: Paimenmuisto; Sukukirja; F. II. Bergrothin\nalmanakka-muistiinpanot; Akiander VII, 208; J. W. Wallinheimo,\n\"Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla\"; A. O. Törnuddin,\nJos. Grönbergin, Matilda Liliuksen, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan,\nSofi Helanderin y.m. kertomukset.]\n\n\n\n\nXIX.\n\nSilmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun alkuvuosina.\n\n\nV. 1851 kirjoitti Helsingissä asuva 15 vuotias koululainen\npäiväkirjaansa, jonka hän muutamia vuosia aikuisemmin oli saanut\nlahjaksi N. K. Malmbergilta: \"Näin viime yönä unta, että olin\nmetsässä, missä oli kylmä ja aivan pimeä. Siellä kävellessäni näin\näkkiä hyvin kirkkaan valon pensaassa. Katselin sitä hetken ja\najattelin: tuo on varmaan se palava pensas, jonka Mooses näki\nkorvessa. Tultuani lähemmäs tunsin, että siellä oli lämmin ja hyvä\nolla. Ajattelin: koska Mooseskin tuolla puhui Jumalan kanssa, niin\nsaattaisin minäkin tehdä niin. Lankesin kasvoilleni ja aloin puhua\nJumalan kanssa. Puhuin paljon jota en muista; sen vain muistan, että\nkysyin Jumalalta, voisinko tulla autuaaksi, johon hän vastasi, että\nkyllä voisin tulla autuaaksi, jos vain harrastaisin sitä asiaa, mutta\njollen sitä tekisi, niin en tulisi autuaaksi. Sitten oli minusta kuin\nolisin tullut kotia ja kertonut tämän isälle ja äidille. Se oli\nmerkillinen uni. Ajattelin sitä kauvan aamulla, pitäen sitä ikäänkuin\nkehoituksena, että todella alkaisin ajatella ja harrastaa ainoaa\ntärkeää\".\n\nKirjoittaja oli Adolf Wegelius, yliopiston kamreerin _Adolf Wilhelm\nWegeliuksen_ ja hänen vaimonsa _Charlotte Mozellin_ poika.\nViimemainittu, joka oli kotoisin Turusta, oli niinkuin miehensäkin\nvielä 1840-luvun alussa suruton maailmanlapsi. V. 1843 sairastui hän\ntuskalliseen tautiin, johon liittyi kova sielunhätä. Wegelius oli\nkuullut, että pietistat kaiken kummallisuutensa uhalla olivat ainoat,\njotka voisivat rauhoittaa sieluntuskiin joutunutta, ja päätti kääntyä\nBergh-veljesten puoleen. Wegeliuksen kodissa tapahtui suuri muutos. J.\nI. Bergh tuli puhuttelemaan sairasta, joka nyt löysi elämän tien.\nMyöskin J. F. Bergh nähtiin näinä aikoina Wegeliuksen kodissa.\nCharlotte Wegelius kuoli, mutta hänen tautivuoteensa ääressä heräsi\nhänen miehensä, vihkien tästä lähtien kotinsa Herralle. Sinne\nkokoontui ennenpitkää heränneitä Helsingistä ja sen ympäristöstä\nJumalan sanaa viljelemään. Kun Wegelius v. 1845 meni avioliittoon\nsamanmielisen _Sofia Wendellin_ kanssa, joka oli kotoisin Tenholasta\nja jonka hän ensi kerran oli tavannut K. K. von Essenin perheessä,\nalkoi hänen kotinsa yhä selvemmin kantaa heränneen kodin leimaa.\nWegelius asui Antin- ja Annankadun kulmassa. Tällä paikalla siihen\naikaan sijaitseva, 7 pientä huonetta käsittävä puurakennus [Tämä\nrakennus revittiin vasta muutamia vuosia sitten.] tuli heränneitten\nsuosituksi seurataloksi, johon ennenpitkää osasivat kaukamatkaisetkin\nystävät. Näiden kautta tulivat Wegelius ja hänen vaimonsa laajalti\ntunnetuiksi myöskin Pohjanmaan ja Savon heränneissä piireissä.\nMillaista Helsingin pietistain seuraelämä siihen aikaan oli, näkyy\nseuraavasta, muutaman Wegeliuksen perheen jäsenen myöhemmin\nkirjoittamasta kertomuksesta:\n\n\"Wegeliuksen koti oli heränneitten kokouspaikka. Seuroja pidettiin\nsiellä joka sunnuntaina iltapäivällä. Olin silloin lapsi enkä\ntarkemmin voi selvittää, minkälaisia hartauskokoukset olivat. Sen vain\nmuistan, että niissä paljo veisattiin, sekä Siionin virsiä että vanhaa\nvirsikirjaa. Sitten luettiin saarna jostakin postillasta, tavallisesti\nBjörkqvististä tahi Nohrborgista, jonka jälkeen taas veisattiin.\nMeidän lasten täytyi olla saapuvilla seuroissa, ja selvästi muistan,\nettä Nohrborgin pitkät saarnat, joista emme käsittäneet mitään, meitä\nhyvin väsyttivät. Odottamalla odotimme amen-sanaa. Semmoista oli sen\najan uskonnollinen kasvatus; lapsen luontoa ei ymmärretty.\nHeränneitten kokouksia pidettiin kristillisen elämän tärkeänä tekijänä\nja kokouksissa käymistä tämän elämän todistuksena, niin että\npitempiaikaisen poissaolon heränneitten seurasta arveltiin todistavan\narmosta luopumista tahi ainakin ensimmäisen rakkauden jähtymistä.\nTämän yhteydessä tahdon mainita muutaman tapahtuman näiltä ajoilta.\nHeränneitten joukkoon kuului pohjalainen ylioppilas H. Tämä oli jonkun\najan ollut poissa kokouksista. Se huomattiin, ilman että siitä\nkuitenkaan johdettiin hänelle epäedullisia johtopäätöksiä. Muutamana\npäivänä kutsui Wegelius heränneet, niiden kera H:nkin, perhejuhlaan.\nHän tulikin, ja jättäessään hyvästi, lausui hän isännälle: 'kiitän,\nettä setä uudelleen on ottanut minut joukkoon'.\"\n\nOlemme ennen maininneet, että seuroihin liittyvät kamaripuheet olivat\nhyvin tavallisia varsinkin Pohjanmaalla. Niitä kaipasivat senpuolen\nheränneet helsinkiläisten ystäviensä seuroissa. Kuvaava on seuraava,\nehkä silloista vikoilemishenkeäkin ilmaiseva, ylläolevan kertomuksen\nloppuosa: \"Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin seuroihimme\ntuli raatimies C. Uuskaarlepyystä. Kaikki olivat kokoontuneet.\nVeisattiin hartaasti ja eloisasti virsi toisensa perästä. Vieras istui\näänetönnä ja tylyn näköisenä. Hänelle tarjottiin veisukirja, mutta hän\nteki poistavan liikkeen kädellään ja pudisti päätään. Kummastelin\nhänen käytöstään, lapsellisuudessani ajatellen, miten hän saattoi olla\nniin jumalaton, ettei hän tahtonut ottaa osaa veisuuseen. Seurojen\npäätyttyä ja miespuolisten osanottajien kokoonnuttua Wegeliuksen\nhuoneeseen, alkoi C. nuhdella heitä siitä, että he aivan\nyksipuolisesti olivat käyttäneet aikaa hengellisiin harjoituksiin,\nunohtaen tärkeämmät asiat. 'Tulin tänne', hän lausui, 'ja täällä oli\nvain veisuuta ja jälleen veisuuta. Minulle tarjottiin kirja, mutta en\njaksanut veisata. Olen aivan uupunut tuosta alituisesta veisaamisesta.\nSoisin että kokouksissa keskusteltaisiin sielunasiasta. Siitä olisi\nvarmaankin paljon siunausta -- se elvyttäisi hengellistä elämää'.\nNöyrästi kuunteli Wegelius tätä muistutusta, mikäli muistan myöntäen,\nettä huomautus oli oikeutettu\". Kertomus on siihenkin nähden\nhuomattava, että se osoittaa, kuinka peittelemättä ja suoraan\nheränneet vieraassakin paikassa ystävilleen lausuivat ajatuksensa.\n\nWegelius oli näinä aikoina jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän\noli näet syntynyt 1799. Hänen toinen vaimonsa oli häntä 23 vuotta\nnuorempi. Paitsi heitä ja ensinmainitun kolmea sisarta oli Helsingissä\nvielä siihen aikaan useita muita heränneitä säätyläisiä sekä melkoinen\njoukko muihin kansanluokkiin kuuluvia ihmisiä. Eniten huomiota näistä\nkaikista ansaitsee Otto Edvard August Hjelt, joka, niinkuin ennen on\nmainittu, jo \"Wenellin häiden\" aikana (II, 410) kuului heränneisiin ja\nlähinnä seuraavina vuosina nähtiin heidän seuroissaan Savossakin ja\nPohjanmaalla. Heinäkuussa v. 1850 meni hän naimisiin _Yolanda Aurora\nThunebergin_ kanssa, ja silloin perustettiin koti, joka myöhemmän\nherännäisyyden historiassa on varsin tärkeä. Yolanda Hjelt,\njoka oli syntynyt v. 1826, oli elävä kristitty ja erinomaisen\nherttainen ihminen. Hän oli paljon oleskellut K. K. von Essenin\nkodissa Ylihärmässä ja siellä tutustunut Suupohjan suureen\nherännäisyysliikkeeseen. Miten kalliina hän piti siellä kuulemiaan\nseurapuheita, saarnoja ja keskusteluja, näkyy siitäkin, että hän\nkirjoitteli niitä muistikirjaansa. Tässä kirjassa löytyy nim. lyhyitä,\njoskus pitempiäkin muistiinpanoja Paavo Ruotsalaisen, O. H.\nHelanderin, Lauri Stenbäckin, Malmbergin, von Essenin, J. I. Berghin,\nÖstringin, Svahnin y.m. puheista, otteita heränneitten ystävien\nkirjeistä j.n.e. Eheää käsitystä niistä puheista, joihin tämä\nmuistikirja viittaa ja joita se osittain kertookin, ei saa, mutta\nkirjoittaja olikin kirjoittanut ne vain itseänsä eikä julkisuutta\nvarten. Hänelle muistiinpanot kyllä riittivät johtamaan mieleen\nkalliita opetuksia ja muistoja.\n\nOtto ja Yolanda Hjeltin koti oli jo 1850-luvun alussa heränneille\nrakas, ja sinne saapui, samoinkuin Wegeliuksen tykö, monesti\nkaukamatkaisiakin vieraita eri osista maata. Usein pidettiin sielläkin\nhartauskokouksia, ja usein saapuivat ystävät muulloinkin sinne\n\"ainoasta tärkeästä\" puhumaan. Etäällä asuvista heränneistä olivat\netenkin Bergh-veljekset ja luutnantti Colliander Valkealasta Hjeltille\nlikeisiä. J. F. Berghin kanssa oli hän vilkkaassa kirjeenvaihdossa.\nJos tämä kirjeenvaihto usein koskikin taloudellisia asioita, Bergh kun\ntuontuostakin vetosi Hjeltin toimellisuuteen ja auttavaisuuteen\nraha-asioissa sekä monenkaltaisissa seurakuntansa hoitoon kuuluvissa\ntaloudellisissa kysymyksissä, ei jäänyt semmoisissakaan kirjeissä\nunohduksiin elämän tie taisteluineen, koetuksineen ja voittoineen.\nTämä oli heidän ajatusvaihtonsa punaisena lankana, johon neuvottelut\njokapäiväisen elämän tehtävistä ja huolista aina liittyivät. Samalla\nalttiudella ja veljellisellä rakkaudella toimitti Hjelt, niinkuin\nusein myöskin Wegelius, Pohjanmaallakin ja Savossa asuvien ystävien\nasioita Helsingissä. Hän oli aina valmis auttamaan, usein suorittaen\ntarvittavat maksutkin etukäteen. Vaikuttimena oli rakkaus, ei oma etu.\n\nSuoritettuaan filosofianlisensiaatti-tutkinnon (1846) ja työskennellen\nyliopiston kirjaston ylimääräisenä amanuenssina, antautui Hjelt\nlääketieteen alalle, valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesäkuussa\n1852 ja määrättiin anatomian dosentiksi lokakuussa samana vuonna.\nKesällä oleskeli hän maalla. Sinne lähtiessään kirjoitti hän J. F.\nBerghille: \"Maanantaina oli minulla tutkinto. Sain kaikilta\nyksimielisesti 'laudatur'. Minun täytyy nyt lähteä maalle, jotta tuuli\nsaisi puhaltaa pois kaikki kiitoslauseet -- ainakin muutamat\".\n\nKolmaskin seurapaikka oli näiden aikojen Helsingin heränneillä:\nlaivanrakennusmestari _L. P. Kjäldströmin_ koti. Sekin vartioksi\nherännäisyyden pääkaupungissa menneinä aikoina syttynyttä tulta,\nosoittaen samalla, että tämä tuli ei vielä ollut sammunut\ntyökansankaan keskuudesta. Samaa todistaa vielä selvemmin se\ntosiseikka, että etenkin Wegeliuksen kodissa pidetyissä seuroissa kävi\nhyvin paljon viimemainittuun kansanluokkaan kuuluvia ihmisiä. Tämä\npääkaupunginkin herännäisyyden kansanvaltainen leima loukkasi kovin\nliikkeeseen kuuluvien säätyläisten kääntymättömiä sukulaisia ja\nentisiä tuttavia. Paljon mielipahaa sai varsinkin Wegelius tämän\njohdosta kokea. Mutta varsinaisen vainon alaiseksi eivät Helsingin\ntämänaikaiset heränneet enää joutuneet. Tuo oli jäänyt niiden osaksi,\njotka 1830- ja 1840-luvulla siellä olivat seuroja johtaneet. Eikä\nnoussut pääkaupungin herännäisyyden liekki enää niin korkealle kuin\nsilloin. Se oli jo laskemassa, eikä vartijain tehtävänä enää ollut\nsaada sitä niin suureksi, että se herättäen valaisisi koko maata. Tämä\ntehtävä oli siirtynyt Pohjois-Suomen heränneen kansan suoritettavaksi.\nMutta Helsingin heränneitten huoleksi jäi siellä syttyneen tulen\nhoitaminen niin, ettei se sammuisi. Ja tämäkin tehtävä oli pyhä\ntehtävä sekä ainakin muutamissa suhteissa vaikeampi, kuin heidän\nedeltäjäinsä keväisen toivon innostuttama työ.\n\nTieto Suupohjan herännäisyydessä tapahtuneesta jaosta koski kipeästi\nHelsingin heränneisiin. Kesällä 1852 kirjoittaa Hjelt J. F. Berghille:\n\"Enemmän kuin surullisia sanomia kuuluu Pohjanmaalta\", sekä muutamia\nkuukausia myöhemmin: \"Luulen että moni Pohjanmaalla sattuneiden\nsurullisten tapahtumain johdosta on tullut siihen luuloon, että vika\non ollut opetustavassa, ja silloin on käänne toisaalle hyvin läheltä\ntarjona. Toivokaamme, että Jumala kärsivällisyydessään vielä\narmahtaisi seurakuntaansa ja ettei hän lakkaisi sitä johtamasta eikä\nväsyisi sen kevytmielisyydestä. Silloin selviäisivät asiat ehkä\nvieläkin. Mutta tämmöisinä aikoina on järjen arkuudella suuret\nvaatimukset.\"\n\nVanhastaan olivat etenkin Nurmijärven heränneet likeisessä yhteydessä\nHelsingin herännäisyysliikkeen kanssa. J. F. Berghin siellä pappina\nollessa nähtiin näet heidän hartauskokouksissaan usein ystäviä\npääkaupungista, ja hänen sanankuulijoitaan saapui yhtä usein\nhelsinkiläisten seuroihin. Silloin olivat hänen valtaava\npersoonallisuutensa ja hänen elävät puheensa joukkoja yhdistämässä ja\nliikettä herättäen vilkastuttamassa. Mutta muutos vastakkaiseen\nsuuntaan tulee heti Berghin Jaakkimaan muuton jälkeen näkyviin\nNurmijärven heränneissä. Vanhat alkavat väsyä, uusia herätyksiä ei\ntapahdu. Eikä siinä kyllin. Tuossa yhä pienenevässä kantajoukossakin,\njoka jalon opettajansa varoituksia ja opetuksia muistaen vanhaan\ntapaan vielä kokoontuu sanan ääreen ja koettaa estää herännäisyyden\ntulta sammumasta, syntyy eripuraisuutta ja hajaannusta. Tämän tiesivät\nHelsinginkin heränneet, joiden puoleen nurmijärveläiset kääntyivät\nneuvoa pyytämään, mutta ei pystynyt kukaan heistä Berghin\njohtajatointa jatkamaan. He olivat kiitollisia siitäkin, että\nyksimielisyys vallitsi heidän omassa keskuudessaan. Virkistäviä hetkiä\nNurmijärven heränneille olivat ne, jolloin luettiin joku Berghiltä\nsaapunut kirje, mutta eivät voineet semmoisetkaan tervehdykset\npalauttaa menneitä aikoja. \"Voi kuitenkin\", kirjoittaa muutama\nnurmijärveläinen tuolle rakkaalle poismuuttaneelle opettajalle, \"kun\nei ole harjaantunutta opettajaa täällä eikä oikein muutakaan miestä.\nKyllä on meillä ylimmäinen opettaja, kaikkivaltias Jumala ja hänen\nsanansa, mutta kuinka monta on, jotka sitä lukevat ja ymmärtävät\noikein. Kukin selittää sitä eri tavalla. Siitä tulee niin ikävä ja\nepäilee pian kaikkia. Täytyy jäädä tyhjänä seisomaan Kaikkitietävän\neteen tuomittavaksi ja opetettavaksi. Mutta toiselta puolen näyttää\nkuitenkin, ettei tule yksin toimeen, kun luonto on niin laiska\nvalvomaan. Näyttää että seurustelu olisi tarpeellista, mutta pelkään\nja olen havainnut, että sekin on vaarallista\". Kirjeen kirjoittaja --\nhänen nimensä on Juhana Maula -- valittaa sitäkin, että\nnurmijärveläisten seuroissa vallitseva ihmisorjuus estää häntä\nvapaasti ajatuksiansa lausumasta sekä että \"järjestys näyttää\nhullulta\". Hän näkyy tarkoittavan evankelisen suunnan oppia, joka\nsielläkin oli saanut jalansijaa. Hyvin tuntuu hän kaipaavan sitä\nvilkasta herännäisyysliikettä, jonka keskuudessa hän Berghin aikoina\noli elänyt. Hakemalla hakee hänen silmänsä semmoista, mutta ei löydä\nsitä lähiseuduiltakaan. Kuvaava on varsinkin seuraava lause hänen\nkirjeessään: \"Tampereella sanovat olevan parannuksenteon hyvin\nvoimassa ja saattaa ollakin\". Näistäkin sanoista voi päättää, miten\npieni Etelä-Suomen herännäisyysliike oli. Maulan kirje on kirjoitettu\njo v. 1849 ja todistaa niinikään, ettei herännäisyys edellisinä\nvuosikymmeninäkään ollut saanut varsinaista jalansijaa tässä osassa\nmaata, vaikka sen nuori voima silloin, niinkuin olemme nähneet, sai\naikaan herätyksiä Uudellamaallakin ja Etelä-Hämeessä. Evankelisen\nsuunnan katsantotavalle sitävastoin osoittautui näiden seutujen kansa\npaljon alttiimmaksi.\n\nPorvoossakin, missä Berghin Nurmijärvellä ollessa löytyi paljonkin\nmyötätuntoisuutta herännäisyydelle, näkyy evankelinen suunta näinä\naikoina päässeen miltei yksinomaan vallitsevaksi uskonnollisissa\npiireissä. Pohjanmaan herännäisyydessä syntynyt erimielisyys antoi\nHedbergille ja hänen ystävilleen aihetta siihen toivoon, että\nvoitaisiin saada aikaan sovinto heidän ja pietismille kylmentyneiden\nheränneitten välillä. Siinä tarkoituksessa käännyttiin sovinnollisesta\nmielestään tunnetun J. F. Berghin puoleen. Niinpä kirjoitti Porvoon\ntuomiokapitulin amanuenssi K. M. Alopaeus tähän tähtääviä kirjeitä\nviimemainitulle. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa,\nettä Hedberg samaan aikaan oli ilmaissut mielipahansa sen johdosta,\nettä hänen kannattajissaan oli syntynyt äärimmäisyys-suunta, joka yhä\nrohkeammin julisti syntien anteeksiantamista upposuruttomille\nihmisille, sekä että moni hänen vakavamielisistä ystävistään niinikään\ntahtoi pysyä erillään sanotun äärimmäisyyden edustajista. Kun Bergh\nkesällä 1852 aikoi lähteä Turun puoleen terveyttään hoitamaan,\nkirjoitti Alopaeus hänelle: \"Jos tapaat vanhan ystävämme Hedbergin,\njoka kunnioituksella ja lämpimällä ystävyydellä muistaa sinua ja\nnyttemmin toisin ajattelevia ystäviään, niin katoaisi sinustakin\nkaikki väärinkäsitys, ja vanha luottamus palajaisi. Suomeksi vasta\njulkaisemansa raamatunrekisterin esipuheessa hengittää ukko Renqvist\nloppumatonta katkeruuttaan poismennyttä Paavo-ukkoa ja Hedbergiä\nvastaan, käsittäen väärin etenkin viimemainittua. Voi, jos herrat\nväittelijät vihdoinkin poistuisivat taistelutantereelta ja ahkerasti\ntarkastaisivat omaa sydäntänsä! Se tuottaisi heille ja kristikunnalle\npaljon enemmän siunausta. Sieltä löydämme julmimman pedon ja oikean\nantikristuksen, joka esteettömästi saa hävitystyötään tehdä niissä,\njotka vaanivat veljiensä vikoja ja säälimättä niistä huutavat. Muuten\nolen huomannut, että Hedberg kirjoissaan monessa paikoin teroittaa\nlain käyttämisen välttämättömyyttä, jota paitsi ei sovi epäilläkään,\nettä hän pitää sitä uskoa, jota ei seuraa parannus, uusi-syntyminen ja\njokapäiväinen uudistus, perkeleen petoksena. Hedbergin ansio edellä\nmonen muun maamme opettajan on vihdoin se, että hän alituisesti\nviittaa raamattuun ja sen keskipisteeseen, ytimeen ja lähteeseen,\nKristukseen. Jos tätä neuvoa noudatamme ja viljelemme raamattua\njokapäiväisenä sielunravintona, niin täytyyhän Kristuksen tulla\nautuutemme ainoaksi perustukseksi, a-ksemme ja o-ksemme,\nvapahtajaksemme ja auttajaksemme. Tarkaten Jumalan sanaa ja kätkien\nsen sydämeensä, antautuu syntisraukka Jumalan johdatettavaksi, antaen\nitseään hallita hänen tahtonsa mukaan. Täten tulee armoa etsivän\nihmisen ravintona olemaan ei ainoastaan evankeliumi, vaan niin\nsanoakseni lakikin. Jolleivät lutherilaiset paavit pitkien aikojen\nkuluessa olisi sortaneet evankeliumia ja salanneet Kristusta, niin ei\nHedbergin synnyttämä reaktsioonikaan olisi ollut tarpeellinen. Jos\nsinä, niinkuin minä, olisit tekemisissä väärän evankeliumin\nsaarnaajien kanssa, miten toisenkaltaiselta kuuluisi korvissasi heidän\npuheensa rehellisen veljemme Hedbergin todistukseen verrattuna!\"\n\nAlopaeuksen näitä asioita koskeva kirjeenvaihto Berghin kanssa näkyy\nosaksi johtuneen siitä mielipahasta, minkä A. W. Ingmanin Hedbergiä\nvastaan kirjoittamat kirjat olivat hänessä herättäneet. Hän valittaa\nsitäkin, että Berghkin oli \"allekirjoittanut sen sotasankari Ingmanin\nja muiden Paavon koulukuntaan kuuluvien kuolemantuomion, jonka\nesineenä oli vanha ystävä ja rakas veli Hedberg\". Jo tästäkin\nlauseesta näkyy, että Bergh edelleen jyrkästi pysyi Paavo Ruotsalaisen\nopin kannalla. Samaa todistavat muutamat muutkin kohdat Alopaeuksen\nkysymyksessä olevissa kirjeissä.\n\nEtelä-Suomen papistossa emme näinä aikoina tapaa ainoatakaan\nvarsinaisen herännäisyyden huomattavampaa edustajaa. Nämä ovat kaikki\netsittävät Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. Väärin olisi kuitenkin\nsanoa, ettei herännäisyyden vaikutusta näkynyt Uudenmaan ja\nEtelä-Hämeenkin papeissa. Moni näidenkin seutujen sielunpaimenista oli\nsuoranaisesti tahi ainakin välillisesti saanut syviä vaikutuksia siitä\nheräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativasta hengestä, joka niin\nvoimallisesti vaikutti herännäisyyden kotiseuduilla. Ja missä ei pappi\nollut altis tämän hengen vaikutuksille, siellä vaati ainakin joku\nsielunsa tilaa huolehtiva sanankuulija häntä asemaansa ajattelemaan\nsekä näkemään, ettei \"vanhan hyvän ajan\" kirkkojumalisuus enää\nriittänyt ihmisiä tyydyttämään. Muuttunut oli yleinen katsantotapa; ei\nmaailmakaan enää sanonut ketä hyvänsä kristityksi eikä sillekään mikä\nsaarna tahansa kelvannut. Tuo on herännäisyyden vaikutusta, ja tämä\nvaikutus on nähtävänä niissäkin osissa maata, missä liike semmoisenaan\nei voittanut alaa.\n\nMiten köyhä herännäisyydelle uskollisista papeista Etelä-Suomi\nylimalkaan onkin, tapaamme siellä kuitenkin vielä 1850-luvun alussa\nmuutamia semmoisia. Näitä oli J. F. Berghin vanha ystävä ja asetoveri\nK. Aspegren (II, 243), joka vuodesta 1835 oli ollut ja vieläkin toimi\nkappalaisena Tuusulassa. Vaikka hän oli sairaloinen ja teki\npaimentyötään sekä hengellisessä että taloudellisessa suhteessa\nahtaissa oloissa, joita sitäpaitsi hänen lastensakin kelvottomuus\nvaikeutti, ei pahentunut hän Herran kuljetukseen eikä herännäisyyden\nristin tielle vaativaan oppiin. Melkoinen joukko heränneitäkin löytyi\nhänen seurakunnassaan, näiden joukossa niitäkin, jotka vielä muistivat\nBerghin paimentyötä näillä seuduin. Varsinkin Aspegrenille oli tämä\nmuisto rakas. Pitkään aikaan hän ei ollut tuosta jalosta ystävästään\npaljonkaan kuullut eikä edes ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.\nVastoinkäymisten lisääntyessä -- hän oli muunohessa turhaan hakenut\nparempia paikkoja tarttui hän vihdoin kynään, kertoen Berghille\nkärsimyksistään, muunohessa kirjoittaen (lokakuussa 1849): \"Epäilen\nsuuresti, haenko enää mitään paikkaa, sillä olen väsynyt\nvaalimatkoihin ja talvella sain kovan ja pitkällisen taudin. Arndtin\n'Totisesta kristillisyydestä', joka nyttemmin on ollut pääravintonani,\nluin Jumalan kaitselmuksesta ja sain siitä mitä suloisimman ja\nlujimman tukeen luottamukselleni Herraan ja hänen isälliseen\nhuolenpitoonsa ja kaikkiviisaaseen johdatukseensa. Sentähden olen\nilolla voinut antautua hänen turviinsa. Voi, kuinka turvallista on,\nkun tuo muutoin niin levoton sydän täydellä varmuudella saa kokea,\nettä meillä on kaikkiviisas, hyvä ja kaikkivoipa isä taivaassa. Kun\nhän pitää perää elämämme haahdessa, niin saa olla tyytyväinen, jos\nulkonainen ihminen ei saakaan kaikkea, mitä se toivoo, sillä hän\ntietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Jos vain voisin oikein\ntehdä hänen työtään! -- Koetukseni jatkuvat, mutta nehän ovat\nvälttämätöntä jokapäiväistä leipää, jotta yhä paremmin oppisin\ntuntemaan kurjuuteni ja turmelukseni ja siten tulisin pakoitetuksi\netsimään voimaa Jesuksessa, voidakseni hänen jäljissään vaeltaa\nmurheen laakson läpi\". Kirjeen lopussa lausuu Aspegren sen\ntoivomuksen, että Bergh kävisi entistä työalaansa tervehtimässä,\nlisäten että \"moni muukin\" toivoi samaa.\n\nPaljon ikävää sai Aspegren kokea kirkkoherraltaan, J. Ihlströmiltä,\njoka kaikesta päättäen oli julki jumalaton mies. Heidän väliset\nriitansa päättyivät vihdoin oikeusjuttuun. Aspegren oli näet tuon\nesimiehensä ollessa poissa seurakunnasta vihkinyt pariskunnan, jonka\navioliiton päättämiselle oli ilmoitettu muutama vähäpätöinen,\nhänelle tuntematon este. Tämän johdosta syytti Ihlström häntä\ntuomiokapitulissa virkavirheestä, vetäen kannekirjassaan esille\nkaikenlaisia muitakin muistutuksia virkaveljeään vastaan. Aspegren,\njoka siihen asti nöyrästi oli koettanut kärsiä esimiehensä\nhävyttömyyttä ja jumalattomuutta, ei enää vaiennut. Tuomiokapitulille\nantamassaan selityksessä ilmoitti hän, että Ihlström monessa\ntilaisuudessa oli pilkannut uskontoa, muunohessa sanonut muutamalle\nheränneelle isännälle, joka kinkerien päätyttyä oli tarjonnut hänelle\nlasin punssia: \"tämäkö on sitten sitä kääntymistä\", nimittänyt\nMöllerin katkismuksen armonjärjestystä \"kestikievarijärjestykseksi\",\nsanonut Murbachin saarnoista: \"koko kirja sisältää paljasta roskaa ja\nolisi senvuoksi poltettava, sillä sen kirjoittaja on ollut hullu,\nniinkuin nekin, jotka sitä lukevat\", antanut koirilleen evankelistaan\nnimiä sekä niiden kuoltua \"passittanut ne vapahtajan tykö\" j.n.e. Asia\nlykättiin kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Aspegrenin selityksessä\nlöytyi kuitenkin yksi syytös Ihlströmiä vastaan, johon nähden\ntuomiokapituli heti teki päätöksen. Jo v. 1845 oli mainittu virasto\nkiertokirjeellä kieltänyt papistoa toimittamasta kantojaan kinkerien\nyhteydessä. Ihlström ei ollut määräystä noudattanut, vaikka piispa\nOttelin v. 1851 seurakunnassa pitämässään tarkastuksessa vakavasti oli\nhäntä siitä muistuttanut. Tästäkin virkavirheestä oli Aspegren\nselityksessään huomauttanut. Seurauksena oli, että tuomiokapituli\nkeväällä 1852 eroitti Ihlströmin virasta puoleksi vuodeksi. Tämä\nvalitti hovioikeuteen, valituskirjassaan väittäen, että \"hänen\nvirkaveljensä monta kertaa oli tehnyt itsensä syypääksi pappisviran\nmenettämiseen\". Muunmuassa syytti hän Aspegrenia liiallisesta\nankaruudesta rippikoululapsia kohtaan, niin että näitä oli täytynyt\n\"piilopaikoistaan rummulla kutsua kouluun\", sanoi että hän\n\"synkkämietteisillä viittauksilla oli saanut aikaan eripuraisuutta ja\npahennusta perhe-elämässä\" sekä ettei hän esimiehelleen ollut\nosoittanut asianomaista kunnioitusta. Hovioikeus vahvisti\ntuomiokapitulin päätöksen, ottamatta huomioon Ihlströmin Aspegrenia\nvastaan tekemiä syytöksiä. Viimemainittu, joka Porvoossa sattumalta\nsai nähdä asiakirjat, pyysi tuomiokapitulia vaatimaan Tuusulan\npitäjänkokouksen lausuntoa Ihlströmin häntä vastaan tekemistä\nsyytöksistä. Että hän oli syytön näihin syytöksiin, näkyy siitä, että\npitäjänkokous todisti ne kerrassaan perättömiksi. Kihlakunnanoikeuden\nkäsiteltäväksi lykätty juttu keskeytyi Ihlströmin talvella 1853\ntapahtuneen kuoleman kautta. Aspegren määrättiin Tuusulan v.t.\nkirkkoherraksi ja vähän myöhemmin vakituisena samaan virkaan.\n\nSilmäillessämme Etelä-Suomen uskonnollisia oloja 1850-luvun\nalkuvuosina ja niitä jälkiä, joita herännäisyys oli sinne jättänyt,\nemme saa unohtaa luutnantti K. A. Collianderin Herralle pyhitettyä\nkotia Valkealassa. Pitäjän ja sitä ympäröivien seutujen suruttomuus ei\nvoinut sammuttaa sitä Jumalan hengen tulta, joka tässä kodissa paloi.\n1850-luvun alussa loisti se yhtä kirkkaana kuin Collianderin ja hänen\npoikansa A. M. Collianderin herätyksen alkuaikoina. Usein kävi\nvarsinkin ensinmainittu etäällä asuvia ystäviä tervehtimässä ja usein\nesiintyi hän puhujanakin heidän seuroissaan. Hänen elävähenkiset,\nlapsellista uskoa Herraan todistavat sanansa ja se syvä kokemus ristin\ntien salaisuuksista, joka näissä sanoissa tuli näkyviin, lähtivät\nsydämestä ja synnyttivät vastakaiun kaikissa tosi heränneissä\nkuulijoissa. Samaa vaikutti hänen kaunis veisuunsakin. Se särki monen\nsuruttomankin mielen. Jaakkimassa kävi Colliander usein Berghiä ja\nmuita sikäläisiä ystäviä tapaamassa. Sieltä kuljettiin kesäisin ensin\nPuhoisiin, mistä matkaa jatkettiin veneellä Savonlinnan ohi Kuopioon.\nMatkalla käytiin maissa etenkin niillä seuduin, missä löytyi\nheränneitä. Moni näillä matkoilla lausuttu sana jäi koko elinajaksi\nmatkustajain ja rannalle jääneiden ystävien mieleen. Kerrottakoon\ntässä yksi semmoinen sana. J. F. Bergh oli saattanut Collianderin, J.\nI. Berghin ja moniaita muita ystäviä Jaakkimasta Puhoisiin. Matkalla\noli puhuttu muutamista Herran lepoon vasta muuttaneista ystävistä.\nVierasten vene oli jo kulkenut vähän matkaa, kun luutnantti Colliander\nhuusi rannalla seisovalle Berghille: \"Jos pääset ennen meitä, niin vie\nterveisiä heille\".\n\nK. A. Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin\nkristillisyyttä kuvaamaan kerrottakoon heidän käytöksensä muutamien\nheitä kohdanneiden taloudellisten vahinkojen johdosta. Eräänä syysyönä\n1847 syttyi Valkealan kartanon asuinrakennus tuleen ja paloi tuhaksi.\nK. A. Colliander oli vierailemassa muutaman ystävänsä luona. Tätä\nystävää pyysi A. M. Colliander tulipalon jälkeisenä päivänä\nkirjoittamassaan kirjeessä isälleen tapahtumasta varovasti\nilmoittamaan. Kertoessaan tulipalosta, irtaimiston pelastamisesta y.m.\nsiihen kuuluvista asioista, ei unohda hän puhua Jumalan armollisesta\nvarjeluksesta ja johdosta, kirjeessään muunmuassa lausuen: \"Mielemme\novat vielä hyvin vähän selvinneet huumaustilastaan. Järjellämme olemme\nkyllä selvästi nähneet Herran oman käden, mutta Herran henki on vähän,\naivan liika vähän saanut laskea tämän sydämillemme, tehdäksensä sen\nmeille hyödylliseksi ja siten täyttääksensä, mitä hän tällä on\ntarkoittanut. Me olemme niin kovasydämisiä ihmisiä, mutta kuitenkin on\nHerra vielä tässä tulipalossa osoittanut meille suurta laupeutta.\n-- -- -- Jumala varjeli pelastustyöhön osaaottaneiden sekä hengen että\nterveyden, vaikka kumpikin monen, ja juuri minunkin kohdalla oli\nsuuressakin vaarassa; hän säästi ruumiini tulipalon liekeiltä ja\nköyhän sieluni helvetin tulelta\". -- Neljä vuotta myöhemmin paloi\nValkealan kartanon uusi päärakennus. Tulipalo alkoi eräänä kesäpäivänä\npuolipäivän aikana. Paljon ihmisiä, niiden joukossa läheisyydessä\nasuvat säätyläiset, jotka aina olivat moittineet talon liiallista\njumalisuutta, oli kokoontunut paikalle. Luutnantti Colliander ei\nsilloinkaan ollut kotona. Hänen paikalle saapuessansa oli rakennus jo\nilmitulessa. Hän heittäytyi poikansa kaulaan, alkaen hetken kuluttua\ntämän kanssa veisata kiitosvirttä. \"Näkee mitä semmoinen kristillisyys\nvaikuttaa\", kuului säätyläisten joukosta, \"sehän tekee ihmiset\nhulluiksi.\" -- -- Asian valaisemiseksi tulee meidän mainita, että\nValkealan kartano oli vakuuttamatta, luutnantti Colliander kun,\nsamoinkuin sen ajan heränneet yleensä, piti palovakuutusta syntinä.\n\nTämmöisiä piirteitä tapaamme paljon vielä tämänkin ajan heränneissä.\nNiissä kuvastuu se tunteitten rikkaus, sydämellisyys ja hellyys, jotka\nkaiken jyrkkyyden ja ulkonaisen karkeuden uhalla painoivat leimansa\nvarsinkin aikuisempien vuosien herännäisyyteen. Oppiriitojenkaan kovat\ntaistelut ja sydämettömät tuomiot eivät saaneet tätä leimaa poistumaan\nniistä, jotka pysyivät uskollisina liikkeen hengelle. Yksi näitä oli,\njos kukaan, Kustaa Adolf Colliander. [Lähteitä: Adolf Wegeliuksen\nmuistikirja; leht. Wilh. Wegeliuksen y. 1912 kirjoittama, past. U.\nWegeliukselle lähettämä kertomus A. W. Wegeliuksen kodista ja\nHelsingin heränneitten seuroista; Otto Hjeltin kirjeet J. F. Berghille\n16/3 52, 22/5 52, 16/6 52, 7/7 52, 23/10 52; E. J. Olinin, Jaakko\nLeanderin, Juhana Maulan (kaikki Nurmijärvellä) kirjeet J. F.\nBerghille 21/2 49, 7/4 49, 25/11 49; K. M. Alopaeuksen kirjeet J. F.\nBerghille 19/6 52 ja 27/5 51; Sukukirja; Paimenmuisto; Kert. Otto\nHjelt, O. I. Colliander y.m.; A. M. Collianderin kirje muutamalle\nystävälle 23/9 47. (Kirjeen on minulle lainannut ja siitä täydentäviä\ntietoja minulle hyväntahtoisesti antanut kunnallisneuvos A. N.\nColliander).]\n\n\n\n\nXX.\n\nSuomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun alkuvuosina.\n\n\nNiistä kirkkomme hallitusmiehistä, jotka vainojen aikana, olivat\nolleet johtamassa tuomiokapitulien toimenpiteitä herännäisyyden\nvastustamiseksi, oli jälellä ainoastaan piispa Ottelin. Niinkuin\nolemme nähneet, oli hän vielä v. 1850 Kuopiossa pitämässään\npiispantarkastuksessa hyvinkin selvästi osoittanut, että esim. J. I.\nBergh oli hänelle vastenmielinen henkilö, sekä mahtipontisella\nesiintymisellään koettanut pelottaa seudun muitakin heränneitä. Tuetta\ntämmöiselle esiintymiselle oli hän silminnähtävästi luullut saavansa\nmuunmuassa Paavo Ruotsalaista vastaan siihen aikaan vireellä olevasta\noikeusjutusta, jonka vaiheista hänelle oli toimitettu tarkat tiedot.\nViimemainittua luuli hän olevansa oikeutettu arvostelemaan jos kuinka\nankarasti ja halveksivasti. Kun esim. B. K. Sarlin toukokuussa v. 1850\npapiksi-vihkimistään varten kävi hänen luonaan, neuvoi hän häntä\npysymään erillään heränneistä, muunmuassa lausuen: \"Paavo Ruotsalainen\non heittiö\". Monesta seikasta päättäen, näkyy Ottelin muutoin\narvelleen, että herännäisyyden aika jo oli loppunut. Tätä hänen\najatustaan tuki voimallisesti etenkin evankelisen suunnan leviäminen\nEtelä-Suomessa. Niinkuin olemme nähneet, esiintyivät tämän suunnan\näärimmäiset edustajat varsinkin Porvoossa niin ilmeisesti maailmaa ja\nmaailmankaltaisuutta suosivina, ettei heidän puheissaan ja\nesiintymisessään herännäisyyden jälkiäkään enää näkynyt, ja mitä\nEtelä-Savon rukoilijoihin tulee, oli heidän toimintansa siksi\nhiljaista ja vähän huomiota herättävää, ettei siltäkään puolen\nnäyttänyt olevan mitään pelättävää. Renqvistkin sai näinä aikoina olla\naivan rauhassa. Ei ole mahdotonta, että hänen kiivaat hyökkäyksensä\nRuotsalaista vastaan olivat tehneet hyvän vaikutuksen Otteliniin.\nOlihan hän \"Väärän opin kauhistus\"-kirjassa huomauttanut, että\nRuotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa olivat tuottaneet\ntuomiokapitulille paljon huolta.\n\nMuutamassa, pari viikkoa Paavo Ruotsalaisen hautajaisten jälkeen\nkirjoittamassaan kirjeessä mainitsee J. F. Bergh, että \"piispa\" oli\ntiedustellut hänen mainitussa tilaisuudessa pitämänsä ruumissaarnan\nsyytä sekä \"vaatinut hänen selitystään\". Vaikka tämä tiedustelu\ntodistettavasti oli yksityistä laatua, Porvoon tuomiokapitulin\nseikkaperäisissä pöytäkirjoissa kun ei löydy mitään todistusta\nasiasta, tiedetään että Bergh Ottelinilta sai sekä kirjalliset että\nsuulliset nuhteet \"laittomasta ja säädyttömästä käytöksestään\".\n[\"För sitt olagliga och otillständiga beteende\" (sekä N. G. Arppe että\nK. B. Sarlin sanoivat varmaan muistavansa nämä sanat).].\n\nTehokkaampiin toimenpiteisiin Paavo Ruotsalaisen edustaman\nuskonsuunnan ehkäisemiseksi ei Ottelin näinä aikoina ryhtynyt. Tämä ei\nkuitenkaan todista, että aika olisi muuttanut hänen mielipiteensä\nherännäisyyden merkityksestä Suomen kirkolle. Varsinkin hänen\nesiintymisestään Bergh-veljeksiä vastaan näkyy selvästi, että hän\ntässä suhteessa \"ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut\".\n\nArkkipiispa Melartin kuoli v. 1847. Hän sai heränneiltäkin sen\ntodistuksen, että hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava mies,\njos kohta hän valtiollisista syistä sekä vanhojen ennakkoluulojen\neksyttämänä olikin ryhtynyt pakkokeinoihin heitä vastaan. Tiedettiin\nniinikään, että hän monelle heränneelle papille kyynelet silmissä oli\npuhunut heidän elävästä kristillisyydestään, vieläpä joskus suoraan\nkehoittanutkin heitä toimimaan herännäisyyden periaatteiden mukaan.\nPaavo Ruotsalaistakin oli hän kohdellut varsin ystävällisesti, kun\ntämä kerran kävi hänen luonansa. Herännäisyyttä koskevista\nasiakirjoistakin voi päättää, että Ottelin olisi asettunut paljon\nsuvaitsemattomammalle kannalle, jos hän olisi ollut tekemisissä\nPohjanmaan heränneitten pappien kanssa.\n\nMelartinin kuoleman jälkeen oli arkkipiispanvirka kolme vuotta\ntäyttämättä. Vaikutusvaltaisin Turun tuomiokapitulin jäsenistä oli\nlukion lehtori _Edvard Bergenheim_. Hän oli aikuisemmin ollut\nhistorian opettajana Haminan kadettikoulussa ja määrättiin luultavasti\nsiitä syystä arkkipiispaksi (1850), vaikka hän ei ollut ensimmäisellä\nvaalisijalla. Bergenheim oli vilkasluontoinen ja sivistynyt mies.\nHistorian opettajana oli hän saavuttanut oikeutettua tunnustusta,\nmutta hänen uskonopilliset tietonsa olivat hyvinkin vaillinaiset.\nArkkipiispana asettui hän jyrkästi hierarkkiselle kannalle ja\nvaltiollisessa suhteessa oli hän arka sekä huolellisen tarkka\ntoimimaan vallitsevan ohjelman mukaisesti. Hänen taitonsa Suomen\nkielessä oli aivan huono ja kansan syvien rivien katsantotavalle ja\nriennoille oli hän vento vieras.\n\nKesäkuun 3 p:nä 1850 ryhtyi Bergenheim arkkipiispanvirkaa\ntoimittamaan. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä koski oppilaitoksia,\njotka siihen aikaan vielä olivat tuomiokapitulien valvonnan alaisina.\nJo syksyllä viimemainittuna vuonna lähti hän tarkastamaan\nhiippakuntansa kouluja. Tarkasti määrätystä matkasuunnitelmasta näkyy,\nettä hän syyskuun 5-8 päivinä matkusti Orihveden ja Längelmäen\nseurakuntien läpi sekä Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin, josta\nviimemainitusta kaupungista hän 9 p:nä saapui Paltamon pappilaan.\nMainitun matkasuunnitelman johdannossa sanotaan, että \"matkaan\nkäytettävissä oleva aika tällä kertaa, yhtä ainoaa poikkeusta\nlukuunottamatta, rajoittuu hiippakunnan koululaitokseen\" sekä itse\nsuunnitelmassa, että \"tulo Paltamon pappilaan, jos Jumala suopi,\ntapahtuu niin varhain, että kokous rovastikunnan sinne saapuneiden\npappien kanssa voidaan pitää 9 p:nä kello 6 i.p.\" Syy tähän\nBergenheimin kysymyksessä olevan rovastikunnan suhteen tekemään\n\"poikkeukseen\" matkasuunnitelman yksinomaan kouluihin kohdistuvasta\nohjelmasta oli seuraava.\n\nEnsimmäisinä vuosina pappina ollessaan, oli K. R. Petterson\nvirkavallan sitä estämättä vapaasti saanut toimittaa sitä herätystyötä\nSotkamossa, josta ennen olemme kertoneet. Seurakunnan silloinen\nkirkkoherra J. R. Appelgren ei häntä estellyt, ja tämän kuoltua (1847)\noli kirkkoherranvirka kaksi vuotta ollut täyttämättä. Mutta jyrkkä\nkäänne tapahtui, kun K. B. Ståhlberg v. 1849 astui tähän virkaan. Jo\nnuorena, jolloin hän isänsä sijaisena ja hänen kuolinpesänsä\narmonvuoden saarnaajana vuosina 1819-23 oli toiminut pappina\nseurakunnassa, oli hän asettunut silloin Kajaanissa ja siellä täällä\nnaapuripitäjissäkin alkavaa herännäisyyttä vastaan, vaikka hänen\nkotipitäjässään kaikki vielä näytti hyvinkin tyyneeltä ja\nrauhalliselta. Oltuan senjälkeen yli kaksikymmentä vuotta kappalaisena\nUtajärvellä, missä liike sai hyvin vähän jalansijaa, hämmästyi hän,\nSotkamoon muutettuaan, nähdessään miten suuri muutos täällä hänen\npoissaolonsa aikana oli tapahtunut. Emäseurakunnan ja siihen\nyhdistetyn Kuhmoniemen kappelin herännäisyysliike, jonka viimemainitun\nseurakunnan kappalainen sitäpaitsi Keis. Majesteetin v. 1841 antaman\nmääräyksen mukaan oli hänen palkattavansa, teki häneen oudon ja\nhäiritsevän vaikutuksen. Hän päätti ryhtyä sitä tarmokkaasti\nvastustamaan. Varsinkin Kuhmoniemen kappalaiseen A. N. Holmströmiin\nkohdistui hänen huomionsa. Turhaan koetettuaan mahtisanoilla saada\nmuutosta aikaan ja nähdessään herännäisyyden vain voittavan yhä\nenemmän alaa seurakunnassa, turvautui hän tehokkaampiin keinoihin.\nSeudun heränneet papit saivat kuulla, että vasta nimitetylle\narkkipiispalle yksityistä tietä oli ilmoitettu heidän pitämistään\nhartausseuroista, ja väleen saivat he kokea, ettei huhu ollut perätön.\nBergenheimin kiertokirje Paltamon pappilassa pidettävästä\nkontrahtikokouksesta vakuutti heille, että herännäisyyden asia oli\nkysymyksessä. Kokous pidettiin määrättynä päivänä. Pöytäkirjaa tässä\ntilaisuudessa silminnähtävästi ei kirjoitettu, koska semmoista ei\nlöydy Turun tuomiokapitulin eikä kysymyksessä olevan rovastikunnan\narkistossa. Sitä arvokkaampi on saapuvilla olleen henkilön, V. L.\nHelanderin, antama kertomus tästä arkkipiispa Bergenheimin Paltamossa\nsyyskuun 9 p:nä pitämästä kontrahtikokouksesta. Se kuuluu:\n\"Kontrahtirovastilta, Paltamon kirkkoherralta K. Aejmelaeukselta,\nBergenheim silminnähtävästi ei ollut saanut tietoja Kajaanin-puolen\nheränneitten seuroista y.m., sillä ensinmainittu oli kohdellut\nheränneitä pappeja ja heidän sanankuulijoitaan ystävällisesti, vaikkei\nhän kuulunutkaan heihin. Tarkastustilaisuudessa tuli selvästi\nnäkyviin, mistä syytös alkuansa oli kotoisin. Ståhlberg esiintyi\nnimittäin syyttäjänä, koettaen saada heränneet niin epäedulliseen\nvaloon kuin suinkin arkkipiispan silmissä. Muunohessa veti hän\nmoittivien arvostelujensa todistukseksi esiin murhan, jonka muuan\nherännyt mies vähän aikuisemmin oli tehnyt. Aejmelaeus sitävastoin\nhuomautti, että rikos oli tehty pikaisuudessa eikä siis mitenkään\nvoinut todistaa, että heränneet siveellisessä suhteessa olivat\nalemmalla kannalla, kuin muu kansa. Varsinkin Holmströmiin ja hänen\ntoimintaansa Kuhmoniemellä kohdisti Ståhlberg syytöksensä. Loistavaan\npiispalliseen pukuun puettuna esiintyi Bergenheim hyvin\nmahtipontisesti, vaatien meiltä selitystä. Holmström vastasi, että hän\nkyllä oli pitänyt hartauskokouksia sekä kodissaan että pitäjällä,\nkoska hän omantuntonsa vaatimana katsoi itsensä velvolliseksi\njokaisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa julistamaan Jumalan\nsanaa sanankuulijoilleen. Huomauttaen että sellaiset kokoukset olivat\nkielletyt, ne kun poikkesivat säädetystä tavallisesta järjestyksestä,\nkäski arkkipiispa jyrkästi Holmströmin lakkaamaan niitä pitämästä.\nViimemainitun asemassa olisi moni herännytkin pappi hämmästynyt tahi\nainakin vaieten kuunnellut mahtavan esimiehen sanoja, mutta Holmström\nei sitä tehnyt. Hän lausui: 'omantuntoni tähden en voi kieltoa\ntotella'. Ståhlbergkin säikähti; semmoinen rohkeus tuntui hänestä\nkerrassaan käsittämättömältä. Bergenheim kiivastui. 'Minä näytän', hän\nliuskasi, 'että käytän koko piispallista mahtiani'. Vakavasti ja\ntyyneesti vastasi Holmström: 'Minä en voi kieltoa totella'. Ei hän\nylimielisyydestä näin jyrkästi esiintynyt korkeaa esimiestään vastaan,\nsillä hän oli nöyrä ja vaatimaton. Mutta hän oli mies tämän sanan\nkauneimmassa merkityksessä -- -- mies jota Jumalan sana ja omatunto\njohdattivat, eikä voinut hän sentähden vaieta. Hänen esiintymisensä\ntässä tilaisuudessa oli kaunis jälkikaiku herännäisyyden vainojen\najoilta ja se tekikin syvän vaikutuksen hänen heränneisiin\nvirkatovereihinsa\".\n\nSiitäkin syystä oli Bergenheimin hyökkäys Kainuunmaan heränneitä\npappeja vastaan kohdistunut etenkin Holmströmiin, että tämä omasta ja\nmuiden puolesta oli vastannut hänen moittiviin arvosteltuihinsa\nheränneistä ja heidän seuranpidostaan ja siten johtunut väittelemään\nhänen kanssaan. Alkuansa koski moite kyllä Krankia, Helanderia,\nPettersonia sekä muita seuroja pitäneitä pappeja. Epätietoista on\nkuitenkin, olisiko arkkipiispa saanut kuulla täysin suoraa\nvastalausetta, jollei Holmström olisi ollut tilaisuudessa läsnä.\n\nSeuraavana päivänä tarkasti Bergenheim Kajaanin alialkeiskoulua, jonka\nopettajina Krank ja Helander olivat. Vaikka hän tiesi, että nämä\nahkerasti olivat pitäneet hartausseuroja kaupungissa, niinkuin\nmaaseudullakin, sekä luultavasti oli kuullut, että he olivat käyneet\nPaavo Ruotsalaisenkin luona, ei hän edellisen päivän keskusteluista\nsilloin enää mitään puhunut. Näyttää vähän kuin olisi hän katunut\njyrkkää esiintymistään Paltamon pappilassa.\n\nKajaanista suuntasi Bergenheim matkansa rantaseuduille ja sieltä\nrantatietä myöten eteläänpäin. Luultavasti sai hän matkalla mielestään\nhuolestuttavia tietoja Pietarsaaren rovastikunnan papistosta, koska\nhän, niukasta ajastaan huolimatta ja matkasuunnitelmastaan poiketen,\ntäälläkin piti kontrahtikokouksen, jossa hän lausui tyytymättömyytensä\nhartausseurojen pitämisen johdosta. Muuta kuin että Bergenheim kaksi\nvuotta myöhemmin Lapualla toimittamassaan piispantarkastuksessa\nviittasi tuohon lausuntoonsa, ei tästä kontrahtikokouksesta tiedetä.\n\nJo syyskuun 27 p:nä tarkasti Bergenheim Waasan lukiota ja seuraavana\npäivänä kaupungin ylialkeiskoulua, jonka rehtorina, niinkuin ennen on\nmainittu, Lauri Stenbäck oli. Jos luultavaa onkin, ettei tämä ollut\nehtinyt saada mitään tietoja Paltamon pappilassa pidetystä\nkontrahtikokouksesta, on miltei mahdoton olettaa, ettei hän olisi\nkuullut arkkipiispan Pietarsaaren papistolle hartausseurojen pitämisen\njohdosta lausumasta mielipahasta ja siihen liittyneestä kiellosta.\nAinakin tiesi hän, ettei uusi arkkipiispa suinkaan ollut\nherännäisyyden ystävä. Näin ollen tuntuu oudolta, että Stenbäck\nBergenheimin juhlallista vastaanottoa varten koulussaan sepitti\ntervehdysrunon, jonka oppilaansa \"Maamme\"-laulun säveleillä tuolle,\n\"tunnetulle ja rakkaalle turvalleen\" sitten esittivät. Miten\nvähäpätöinen asia itsessään onkin, ennustaa sekin selvästi sitä\nhajaannusta, joka siihen aikaan oli syntymässä Suupohjan\nherännäisyydessä. Ei niin, että Stenbäck olisi alentunut turhamaisella\nimartelulla hieromaan sovintoa esimiehensä kanssa -- siitä esti häntä\nhänen aatteellinen katsantotapansa ja hänen miehekäs suoruutensa.\nMutta kieltämätöntä on, että tästä runostakin kuultaa hänen\nherännäisyydestä yhä vieraantuva mielensä, joka ei enää ole altis\narvostelemaan kirkon tätä liikettä vastustavia johtomiehiä yhtä\njyrkästi pietistiseltä kannalta kuin ennen. Jos aika olikin muuttunut\nja heränneittenkin puolelta vaati sovinnollisempaa esiintymistä kirkon\nviranomaisia kohtaan, kuin menneinä häikäilemättömien vainojen päivinä\noli mahdollista, ja jos Stenbäck itse olikin kylmentynyt niille\nkristillisen elämän tavoille ja muodoille, jotka olivat ominaisia\nherännäisyysliikkeelle, on vaikea käsittää, kuinka helposti hän jo\ntähän aikaan näkyy vapautuneen aikuisemmasta kannastaan.\n\nKeväällä 1852 lähti Bergenheim tarkastamaan moniaita Lounais-Suomen\nseurakuntia ja kouluja, ulottaen matkansa Pohjanmaalle asti. Tällä\nmatkalla hän muunohessa vihki Ylistaron kirkon (toukok. 20 p:nä),\njossa tilaisuudessa saarnasi F. O. Durchman. Viimemainitun kutsui hän\nIsonkyrön pappilassa kahdenkeskiseen keskusteluun. Muutamia päiviä\nmyöhemmin kirjoittaa Durchman tästä keskustelusta F. H. Bergrothille:\n\"Arkkipiispa tuntui tietävän kaikki, minkä olemme kuulleet\nMalmbergista sekä kaikki, mitä minun ja Malmbergin välillä on\ntapahtunut. Olin pitkässä kamarikuulustelussa hänen huoneessaan. Hän\nmoitti suuresti esiintymistäni Malmbergiä vastaan, kieltäen minua\nmillään ehdolla perustamasta uusia puolueita y.m. Selitin etten\nmilloinkaan ole ollut taipuvainen sitä tekemään, vaan päinvastoin,\nsekä lausuin, että kaikki mikä saattoi näyttää puolueellisuudelta,\njohtui niistä vainoista, joiden alaisiksi jo Kalajoella jouduimme ja\njoiden tähden minä ja moni minun kanssani olimme tulleet pakoitetuiksi\npitämään koko muuta joukkoa vihamielisenä kaikelle elävähenkiselle\nkristillisyydelle\". Samaan tapaan puhuu Durchman samana päivänä Jos.\nGrönbergillekin kirjoittamassaan kirjeessä.\n\nMiltei varmuudella saattaa olettaa, että Bergenheimille tämän\ntarkastuksen jälkeen toimitettiin lisätietoja Malmhergista. Että suuri\nosa näistä tiedoista oli kotoisin uuden suunnan piiristä, näyttää\nniinikään jokseenkin varmalta. Seurauksena oli, että Bergenheim\nsyyskuussa s.v. piti piispantarkastuksen Lapualla. Että tämä tarkastus\nmiltei yksinomaan koski Malmbergiä, se tuli niinikään pian näkyviin.\nJo ensi päivänä kutsui arkkipiispa hänet kahdenkeskiseen kuulusteluun.\nMalmberg on itse Reinhold Helanderille muutamia viikkoja myöhemmin\nkirjoittamassaan kirjeessä seikkaperäisesti kertonut tästä\nkuulustelusta. Koska kirje on täysin yhtäpitävä tarkastuksessa tehdyn\npöytäkirjan kanssa, lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan, sitä\nsuuremmalla syyllä kuin se on omiaan muissakin suhteissa valaisemaan\nMalmbergin silloista asemaa. Kirje kuuluu:\n\n\"Senjälkeen kuin viimeksi tavattiin on täällä ollut piispantarkastus.\nVastustajani olivat piispalle kertoneet kaikki, minkä kertoa voi. Ei\nlöytynyt niin hullua maailman eikä akkojen juorua, ettei sitä olisi\nhänelle kerrottu. Kaikki mitä sinulle on kerrottu ja sata kertaa\nenemmän oli hän saanut heiltä kuulla, vaikka vaitiolon lupauksella ja\nvakuutuksella, etteivät tahtoneet kantaa päälleni. Täällä-olonsa\nensimmäisenä päivänä kutsui piispa minut kahdenkeskiseen puheluun. Hän\noli hyvin ystävällinen, tahtoi saada minut tunnustukseen, lausuen\nettei hän Suomen arkkipiispana olisi alentunut tämmöiseen\nkahdenkeskiseen puheluun minun kanssani, jollen minä olisi se mies,\nmikä olen, ja jollen niin suurella tarmolla olisi suorittanut työtäni.\nKysyin mitä syntejä minun pitäisi tunnustaa. Hän sanoi: haureutta ja\njuoppoutta. Vastasin: mitä ensinmainittuun syntiin tulee, niin on se\nvaimo-vainajani mustasukkaisuuden kiusaus, jota hän kuolinvuoteellaan\nkatkerasti itki, eikä siis minun, vaan hänen syntinsä, jonka hän\nkatuvaisena jo kauan sitten on saanut anteeksi. Mitä taasen\nviimemainittuun syntiin tulee, niin olen sekä syönyt että juonut ja\naion vastakin niin tehdä. Kun olin nähnyt ystäväin alituisen\npyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin\nrouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salaiset sydämet\njulki. Tätä hän ei tahtonut voida ymmärtää. Kun vetosin Kristuksen\nkäytökseen farisealaisiin nähden, heidän sanoessaan häntä syömäriksi\nja juomariksi, lausui hän: oletteko te sitten Kristus? Vastasin: en,\nmutta hänen seuraajansa ja hänen askeleissaan vaeltaja. Hänen\nlausuttuaan, että kuitenkin olin tehnyt syntiä, tunnustin tämän\nvikani, lausuen että sen takia olin kovasti kärsinyt, mutta että\nJumala oli minut siitä vapauttanut. Hän vaati minua tunnustamaan vielä\nenemmän, mutta kun sanoin tämän olevan mahdotonta, lausui hän: asian\ntäytyy tulla oikeuden eteen. Minä vastasin: tulkoon; jos kaksi vannoo\nminua vastaan, niin vannoo kaksikymmentä edukseni, jos kolme minua\nvastaan, niin kolmekymmentä puolustuksekseni. Tähän asia päättyi.\nJulkisessa tarkastuksessa ei kenelläkään ollut mitään muistuttamista\npapistoa vastaan; vaikka piispa vielä erityisesti kysyi: eikö ketään\nvastaan teillä ole mitään muistuttamista, niin ei kuulunut muuta kuin:\nei. Neuvotellessaan sitten pappien kanssa, kysyi piispa, oliko\nkirkkoherralla [P. K. Chydenius, joka keväällä s.v. oli astunut\nvirkaan.] mitään muistutettavaa pappejansa vastaan, vastasi tämä:\npelkäsin pahaa, mutta olenkin saanut kokea hyvää. Sitten kysyi hän,\noliko meillä mitään muistuttamista kirkkoherraa vastaan, johon\nvastasimme kieltävästi. Edelleen hän tiedusteli, oliko meillä papeilla\nmitään toisiamme vastaan. Silloin rupesi Keckman laulamaan niin\npaksusti ja aito puhdasoppisesti minua vastaan, että kielsin kaikki.\nPiispa lausui sen toivomuksen, ettei tätä otettaisi pöytäkirjaan.\nMinäkin esitin moniaita kanteita Keckmania vastaan, mutta kun tämä\npiispan toivomuksen mukaan peruutti kanteensa, tein minäkin sen. Tämän\njälkeen kysyi piispa vielä, eikö muilla papeilla ollut mitään\nsanottavaa toisiaan vastaan. Essen lausui: kyllä on totta, ettei\nmeidän välimme aina ole ollut yhtä likeinen. Arkkipiispa tahtoi sitten\npöytäkirjaan merkittäväksi: 1:ksi että pitäjänapulainen Malmberg\ntästälähin huolellisesti valvoisi elämäänsä, jotta ei kukaan Jumalan\nseurakunnassa siitä pahenisi, 2:ksi ettei hän tästälähin pitäisi\nkokouksia jumalisuuden harjoittamista varten (huomaa, muut saavat\npitää kokouksiaan) sekä 3:ksi ettei pitäjänapulainen Malmberg saa\npuuttua vierasten seurakuntien sielunhoitoon. Tämä tietää: ei muissa\nkuin Lapuan emäseurakunnassa, missä asun. Tästä asiasta ovat he\nvarmaankin puhuneet piispan kanssa; mutta niinkauan kuin olen Lapuan\npitäjän pitäjänapulainen, aion varmaan pitää huolta koko pitäjän\nsielunhoidosta, syyttäkööt minua sitten, miten tahtovat ja miten\nvoivat\".\n\nYllämainittujen Malmbergin kirjeessä kerrottujen kohtien lisäksi on\ntarkastuksen pöytäkirjaan merkitty, että \"tarkastaja piti\nvelvollisuutenaan huomauttaa kirkkoherraa tarkkaan ja mitä suurimmalla\nhuolellisuudella valvomaan, että yhdenmukaisuus ja yksimielisyys\nvallitsisivat täkäläisen opettajaviran kaikissa toimissa sille uskotun\nlauman siveellisessä valaisemisessa ja sen valmistamisessa siihen\nparempaan elämään, joka ylhäältä on luvattu kaikille uskollisille\nkristityille; ja tahtoi tarkastaja erittäin saada pöytäkirjaan\nmerkityksi, ettei semmoista valaisemista saavuteta näillä tienoin\ntoimeenpantujen suurten kansanjoukkojen hartauskokouksilla, joita\nmaallinen valtakin on pitänyt arveluttavina. Näistä kokouksista ei\nnäihin asti oltu ketään syytetty, koska niitä on pidetty jonkun\nkirkkoherrakunnassa toimivan papin kodissa taikka muualla semmoisen\npapin johtajana ollen, mutta niitä ei voinut tarkastaja hyväksyä,\netenkin sentähden että nämä kokoukset väkisinkin muistuttavat\npaikkakunnalla tavallisia, katkerasti moitittuja kylä- ja yöjuoksuja\nja siis osaltansa välttämättömästä myötävaikuttavat isän- ja\nisäntävallan höllyttämiseksi sekä hiljaisen, rauhallisen ja\nkristillisen perhe-elämän turmelemiseksi, joka kuitenkin on koko\nkirkollisen ja yhteiskunnallisen yhteiskunnan tilan ja tarkoituksen\nmukaisen kehityksen varmin perustus ja vahvin tue. Ja piti tarkastaja\nsentähden itsensä velvoitettuna neuvomaan koko papistoa huolellisesti\nsekä viisaudella ja varovaisuudella vastustamaan sitä monessa\nsuhteessa arveluttavaa käsitystä, että nämä kokoukset, itsetekoiset\nyhdyssiteet ja tuntomerkit muka välttämättömästi kuuluisivat tosi\nkristillisyyteen. Tahtoen tarkastaja, koska on yleisesti tunnettu,\nettä suuret ihmisjoukot vieraistakin seurakunnista, huolimatta\ntarkastajan syksyllä 1850 Pietarsaaren kontrahtikokouksessa lausumasta\ntämmöisten kokousten pitämisen kiellosta, edelleenkin viime viikkoihin\nasti tuon tuostakin ovat kokoontuneet pitäjänapulaisen Malmbergin\ntykö, vakavasti muistuttaa häntä tarkemmin ja tunnollisemmin kuin\nnäihin asti noudattamaan esimiestensä neuvoja ja muistutuksia\".\n\nRovastikunnan muutkin heränneet papit olivat pitäneet ja pitivät\nedelleenkin hartausseuroja, mutta näistä ei arkkipiispa sanaakaan\npuhunut. Näyttää kuin olisi hän aavistanut, ettei niiden aika tulisi\nolemaan pitkä. Merkille on niinikään pantava, että uuden suunnan\nedustajat näyttävät olleen hyvinkin tyytyväiset Bergenheimin käyntiin\nSuupohjassa. F. O. Durchman ei ilmaise minkäänlaista mielipahaa siitä,\nettä arkkipiispa jo saapuessaan Pohjanmaalle näytti \"tietävän kaikki\nMalmbergista\", eikä A. W. Ingmankaan, joka heti tarkastuksen jälkeen\nsiitä kirjoitti Jos. Grönbergille, tiedä siitä muuta sanoa, kuin että\nse \"päättyi varsin hyvin\", lisäten: \"Alahärmä sai osakseen paljon\nkiitosta! Äläpäs mitään!\" Vaikka onkin tunnustettava, että Bergenheim\nkoetti saada aikaan parempaa sopua uuden suunnan edustajain ja\nMalmbergin välillä, on toiselta puolen ilmeistä, että tämä sopu hänen\nkäsityksensä mukaan oli saavutettavissa ainoastaan siten, että\nviimemainittu lakkaisi seuroja pitämästä ja, samoinkuin muut\nolivat tehneet, luopuisi herännäisyyden ohjelmasta. Hän luuli\nvoivansa painaa koko liikkeen kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen\nkorkeakirkollisuuden helmaan, siinä sävyisästi noudattamaan kirkon ja\nvakion yksissä säätämiä määräyksiä. Ei kukaan uuden suunnan\nedustajista sanallakaan vastusta hänen tarkastuksessa lausumiaan\ntuohon suuntaan selvästi tähtääviä sanoja. Päinvastoin näyttää, kuin\nolisivat he hyvinkin tyytyväisinä kuunnelleet hänen mielipiteitään\nuskonnollisen elämän järjestämisestä näillä Suupohjan herännäisyyden\nsydänmailla.\n\nJätämme lukijan ratkaistavaksi, kuinka Malmbergin yllämainittua\nkirjettä Reinhold Helanderille, mikäli se koskee ensinmainitun\nkahdenkeskistä puhelua Bergenheimin kanssa, on arvosteltava.\nHuomautamme ainoastaan, että jos Malmbergin tunnustuksesta jotakin\npuuttuu, niin ei ollut hänen asemansakaan omiaan vapauttamaan häntä\nniistä vaikeuksista, jotka estivät häntä täysin avomielisesti näin\narkaluontoisessa asiassa purkamasta koko sydäntään vieraalle\nesimiehelle, joka hyvin vähän käsitti, mitä kiusauksia tuolla taudin\nmurtamalla, kunnian korkealta kukkulalta häpeän rapakkoon syöstyllä\nmiehellä oli ollut ja edelleenkin oli kestettävinä. Oli miten oli --\nherännäisyyden ainoaksi puollustajaksi tässä tilaisuudessa jää\nMalmberg. Hän on nytkin syytettyjen penkillä, niinkuin Kalajoen\nkäräjillä muinoin, ja syytökset ovat tällä kertaa paljon\nraskauttavammat, vieläpä suureksi osaksi oikeutetutkin, mutta tuolta\npaikalta kutsuu Herra hänet kuitenkin kokoamaan herännäisyyden\npirstotetut rivit ja luomaan niille pysyvää tulevaisuutta Suupohjan\ntasangolla. Uuden suunnan ryhmät sitävastoin, joita vastaan ei\narkkipiispalla ole mitään muistutettavaa, heikkenevät sekä kuolevat,\nmaailmaan hajonneina, ennenpitkää kokonaan sukupuuttoon. Tämä on\nhistorian tuomio. Se painaa vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki ne\nalentavat kertomukset, valheelliset niinkuin todenmukaisetkin, joilla\non koetettu halventaa Niilo Kustaa Malmbergin suurta työtä ja häväistä\nhänen muistoaan.\n\nMaaliskuun 6 p:nä 1850 ja toukokuun 26 p:nä 1851 annettujen keis.\nkäskykirjojen nojalla perustettiin Kuopion hiippakunta, joka ryhtyi\ntoimeensa elokuun 1 p:nä viimemainittuna vuonna. Sen alueeseen tulivat\nsilloin kuulumaan koko Oulun ja Kajaanin lääni sekä Kuopion lääniin\nkuuluvat osat Savon ja Karjalan maakuntia. Uuden hiippakunnan\nensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Iisalmen kirkkoherra _Robert\nValentin Frosterus_. Jo Kalajoella oli tämä isänsä, sikäläisen\nkirkkoherran J. Frosteruksen kodissa (I, 270) asettunut herännäisyyttä\nvastustavalle kannalle ja tällä kannalla oli hän vieläkin.\nTunnustettava on kuitenkin, että hänen julkinen esiintymisensä ei anna\naihetta läheskään niin ankaroihin arvosteluihin, kuin Ottelinin ja\nBergenheimin suhde herännäisyyteen. Hän tunsi tämän liikkeen paljon\nparemmin kuin he, ja sitä paitsi vaativat hänen perusteelliset\njumaluusopilliset tietonsakin häntä puolueettomammin uskonnollisia\nilmiöitä arvostelemaan. Niin paljon tuli kuitenkin jo Frosteruksen\npiispana-olon ensi aikoina näkyviin, ettei hän suosinut herännäisyyttä\nja sen edustajia. Todistuksena mainittakoon seuraava, Kuopion\ntuomiokapitulin lokakuussa 1851 käsittelemä asia.\n\nLauri Stenbäck oli H. Keis. Majesteetilta anonut oikeutta hakea\nKuopion lukiossa avonaiseksi julistettua lehtorinvirkaa p. raamatun\nalkukielissä, säilyttämällä virkaylennysoikeutensa Turun\nhiippakunnassa. Asian ratkaisu riippui hallituksen Kuopion\ntuomiokapitulilta vaatimasta lausunnosta. Ainoastaan Bergh puolsi\nanomuksen hyväksymistä, tuomiokapitulin kaikki muut jäsenet, joihin\nFrosteruskin liittyi, ehdottivat epäävän lausunnon antamista,\nvetoamalla vielä voimassa olevaan n.s. indigenaattioikeuteen\nsekä huomauttaen että Kuopion hiippakunnan harvalukuiset\nkoulunopettajavirat olisivat varattavat oman hiippakunnan miehille.\nTäydellä syyllä huomautti Bergh, ettei hänen tietääksensä omassa\nhiippakunnassa löytynyt ketään, joka pystyisi virkaa hakemaan. Se\nseikka, että Frosterus äänestyksessä kannatti vastakkaista, kahden\ntuomiokapitulin jäsenen (P. A. Aschan luopui Berghiin lausunnon\njälkeen ensin lausumastaan samasta mielipiteestä), vanhentuneeseen\nmääräykseen perustuvaa mielipidettä ja siten äänellään ratkaisi asian\nStenbäckin vahingoksi, viittaa jokseenkin selvästi siilien, ettei hän\ntahtonut viimemainittua Kuopioon. Ja kuitenkin kaipasi Kuopion\ntuomiokapituli, jos mikään, uskonnollisiin kysymyksiin perehtyneitä\nmiehiä. Niinpä olivat esim. viimemainittua asiaa käsitelleet paitsi\nmainittuja henkilöitä, Kuopion koulun rehtori H. G. Perander, joka oli\nmaallikko, sekä roomalaisen kirjallisuuden lehtori K. A. Bygdén, joka\nerikoisvapautuksen nojalla muutamia kuukausia aikaisemmin oli vihitty\npapiksi.\n\nOlemme maininneet, että Frosterus uskonnollisten liikkeiden\narvostelussa osoitti paljon suurempaa ymmärtämystä, kuin maamme muut\nsilloiset piispat. Että niin oli laita, näkyy muunohessa hänen\nsuhteestaan laestadiolaisuuteen, joka näinä aikoina alkoi ilmestyä\nmaan pohjoisissa osissa, esiintyen muutamissa seurakunnissa hyvinkin\nhurjassa muodossa. Tähän liikkeeseen kuuluvat henkilöt nimittivät\nitseään heränneiksi, ja viranomaisetkin näkyvät alussa olleen sitä\nmieltä, että nämäkin poikkeukset \"tavanmukaisesta kristillisyydestä\"\nolivat merkittävät herännäisyyden tiliin.\n\nV. 1851 oli Oulun läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille\nilmoittanut Muonioniskan ja Kittilän seurakunnissa ilmaantuneen\nuskonnollisen liikkeen aiheuttamista häiriöistä, ja viimemainittu\nvirasto oli käskenyt Lapin rovastikunnan kontrahtirovastin, Sodankylän\nkirkkoherran _K. Heickellin_ pitämään tarkastuksen sanotuissa\nseurakunnissa. Syksyllä 1851, jolloin Kuopion tuomiokapituli alkoi\ntoimensa, ilmoitti Turun tuomiokapituli sille kysymyksessä olevista\nhäiriöistä. Viimemainittu virasto päätti kehoittaa Heickelliä tarkasti\nseuraamaan Lapissa ilmaantunutta uskonnollista liikettä sekä sitä\nohjatessaan \"noudattamaan tarpeellista hellyyttä ja varovaisuutta\".\nKun yhä uusia valituksia alkoi kuulua maan pohjoisissa seurakunnissa\nlisääntyvästä hurmahenkisyydestä, päätti Frosterus ensi tilassa lähteä\nniitä tarkastamaan. Oudolta tuntuu, ettei hän apumiehekseen tällä\nmatkalla ottanut Berghiä, joka oli tuomiokapitulin vanhin pappi ja\nainoa sen jäsenistä, joka pystyi uskonnollista liikettä arvostelemaan.\nSensijaan valitsi hän matkakumppanikseen yllämainitun lehtori\nBygdénin. \"Ei sovi panna pukkia puutarhuriksi\", kirjoittaa Bergh tämän\njohdosta muutamalle ystävälleen.\n\nEnsimmäisen tarkastuksensa piti Frosterus Ylitorniolla, maaliskuun\n7-9 p:nä 1852. Jo avauspuheen aikana alkoi kirkossa kuulua outoja,\nkoiran haukkumisen kaltaisia ääniä, jotka, kuulustelun hetken\nkestettyä, yltyivät niin äänekkäiksi, että piispa oli pakoitettu\nkeskeyttämään toimituksen. Neuvotellessaan seurakuntalaisten kanssa\nseurakunnan tilasta, sai tarkastaja tietää, että tuommoisia\nhäiritseviä tunteenpurkauksia usein oli Ylitornion kirkossa kuultu,\nvielä hurjempiakin kuin tässä tarkastustilaisuudessa, sekä ettei\nseurakunnan kirkkoherra A. Heikel ollut koettanutkaan niitä estää,\nvaan että hän päinvastoin saarnoillaan oli aiheuttanut niitä.\nNiinikään valitettiin, että epäjärjestys kinkereillä oli ollut vielä\nsuurempi. Sitävastoin todistettiin, että kappalainen A. J. Nyman, joka\noli pappina Ylitornioon kuuluvassa Turtolan kappelissa, vakavalla\nesiintymisellään oli saanut sielläkin ilmaantuneet samankaltaiset\nhäiriöt suurimmaksi osaksi asettumaan. Vaikkei Heikel voinut puolustaa\nitseään ja vaikka hänen uskonheimolaisensa olivat esiintyneet niin\nhurjasti kirkossa, ei Frosterus kertaakaan kiivastunut. Pöytäkirjaan\nmerkittiin, että \"tarkastaja vakavasti muistutti seurakuntaa pysymään\nJumalan puhtaassa ja autuaaksitekevässä sanassa, varoittaen sitä\nsiirtymästä vii tämän sanan rajojen, sitä väärin selittämästä ja siitä\netsimästä näennäistä tuetta pahan sydämen eksytyksille\".\n\nYlitorniolta matkusti piispa Muonioniskaan, missä hän toimitti\ntarkastuksen maaliskuun 13-16 p:nä. Täällä valitettiin, että\n\"heränneet\" rippiväenkirjoituksissa olivat häiriten ahdistaneet\n\"suruttomia\" sekä että Ruotsin alamaisiakin oli saapunut näihin\ntilaisuuksiin häiriötä lisäämään. Myöskin ilmoitettiin, että\nseurakunnan kirkkoherra _J. F. Liljeblad_ oli pitänyt hartauskokouksia\nja kinkereitä Ruotsin puolellakin. Muutoin on huomattava, että\ntäkäläinen uskonnollinen liike näkyy kantaneen enemmän herännäisyyden\nkuin laestadiolaisuuden leimaa ja että Liljeblad itsekin kuului\nensinmainittuun suuntaan. Myöntäen sielunhoitajana palvelleensa\nlähiseudun Ruotsin-puolistakin kansaa, puolusti viimemainittu\nheränneitten moitittua esiintymistä suruttomia kohtaan, sanoen heidän\ntapanaan olevan keskenään keskustella hengellisistä asioista\nrippikirjoituksissa sekä myöskin tiedustella suruttomilta, millainen\nnäiden sieluntila oli. Täydellä syyllä kielsi Frosterus Liljebladia\nvasta antamasta Herran ehtoollista Ruotsin alamaisille. Paikallaan\nnäkyy niinikään olleen hänen huomautuksensa, että kirkkoherran\nmuutoinkin tulisi valvoa järjestystä rippikirjoituksissa ja muissa\nkirkollisissa toimituksissa.\n\nMaaliskuun 21 ja 22 p:nä tarkasti piispa Sodankylän seurakuntaa, johon\nKittilä siihen aikaan kappelina kuului. Täällä ei löytynyt syytä\nmuistutuksiin. Päinvastoin kiitti piispa seurakuntalaisten\nkristillistä elämää ja heidän keskuudessaan vallitsevaa hyvää\njärjestystä. Kemijärvellä, minne hän sieltä suuntasi matkansa,\nilmoitettiin, että jumalanpalvelusta kyllä aikuisemmin \"heränneitten\"\ntunteenpurkaukset joskus olivat häirinneet, mutta että nämä\nliikutukset sittemmin suurimmaksi osaksi olivat lakanneet. Muutama\ntalonpoika kyllä väitti, että heränneet pitivät tällaisia\nmielenliikutuksia ansiona ja Jumalan erinomaisen armon ilmauksina,\nmutta tutkittuaan asiaa, tuli Frosterus siihen johtopäätökseen, että\nsyytös oli aiheeton. Saatuansa kuulla, että heränneillä oli tapana\nsunnuntai-iltoina kokoontua lukemaan Björkqvistin, Nohrborgin tahi\nWegeliuksen postillaa, lausui Frosterus mielihyvänsä tästä \"hurskaasta\nja kristillisestä\" tavasta. Tarkastuspöytäkirjaan on kuitenkin\nmerkitty, vaikka sittemmin yliviivattu seuraava lisäys piispan\nlausunnosta \"kuitenkin sillä muistutuksella, ettei vieraitten ja\ntuntemattomien henkilöitten sallittaisi olla saapuvilla näissä\ntilaisuuksissa, jotta ei niitä voitaisi pitää luvattomina kokouksina\".\n\nVielä vähemmän syytä muistutuksiin huomasi Frosterus Rovaniemellä,\njota seurakuntaa hän tarkasti maaliskuun 28-30 p:nä. Tilaisuudessa\nsaarnasi kirkkoherranapulainen, ennen mainittu voimallinen\nherätyssaarnaaja K. F. Pfaler, joka näkyy saavuttaneen tarkastajan\nerityisen suosion.\n\nTähän tämä tarkastusmatka päättyi. Kotia palattuaan, esitti Frosterus\ntuomiokapitulissa tarkastusmatkansa tuloksia, huomauttaen varsinkin\nYlitorniolla sattuneista häiriöistä. Asiaa käsiteltiin huhtikuun 14\np:nä, ja pöytäkirjaan merkittiin: \"Koska kirkkoherra A. Heikel ei\nollut kyennyt tyydyttävällä tavalla johtamaan seurakunnassa\nviimeaikoina syntyneitä voimallisia uskonnollisia liikkeitä, jotka\nsentähden olivat saaneet kehittyä arveluttavan häiritseviksi,\npäätettiin että kirkkoherranapulainen K. F. Pfaler, jota herra piispa\nsiihen erinomaisen sopivana ehdotti, olisi määrättävä Ylitorniolle\nauttamaan kirkkoherraa sekä varsinaisessa virantoimituksessa että\nmuissa kirkkoherran tehtäviin kuuluvissa toimissa\". Heikel sai käskyn\nkykynsä mukaan auttaa Pfaleria, jota hän ei saisi estellä\nvirantoimituksissa, epäjärjestyksen poistamiseksi ja hiljaisen\nkristillisen elämän edistämiseksi.\n\nSyyskuussa s.v. ilmoitti Lapin kruununvouti G. Slottsberg Oulun läänin\nkuvernöörille ja tämä Kuopion tuomiokapitulille, että Kittilän\nkappalainen J. Nordberg \"ei ollut tahtonut eikä kyennyt estämään\nherännäisyyttä ('läseriet'), joka Laestadiuksen kirjoitusten kautta\noli saanut uutta vauhtia\". Kirjoituksessaan huomautti mainittu\nkuvernööri tuomiokapitulille siitä vaarasta, mikä uhkaisi Kittilän\nseurakuntaa Norjan Kautokeinon Lapissa valtaan päässeen uskonnollisen\nlahkon kautta, \"ellei ymmärtävää ja voimakasta pappia määrättäisi\nNordbergin avuksi\".\n\nAsiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä, ilmoitti piispa Frosterus, että\nhän myöskin yksityistä tietä oli saanut tietoja Kittilässä leviävästä\nhurmahenkisestä liikkeestä, lausuen että \"liike siellä voisi käydä\nyhtä vaaralliseksi yhteiskunnalliselle järjestykselle kuin tosi\nkristillisyydellekin\". Tämän johdosta hän ehdotti, että Rantsilan\nkappalaisenapulainen J. Simelius heti määrättäisiin avuksi\nNordbergille. Ehdotusta kannattivat kaikki tuomiokapitulin jäsenet,\npaitsi Bergh, huomauttamalla ainoastaan, että tämä toimenpide olisi\npidettävä väliaikaisena. Asiaa pidettiin siksi kiireellisenä, ettei\nehdittäisi vaatia Nordbergin selitystäkään. Tämä tulikin\ntuomiokapitulin päätökseksi. Berghin poikkeava mielipide on enemmän\nkuin yhdessä suhteessa siksi huomattava, että se kannattaa tulla\nyleisemmin tunnetuksi. Hän lausui:\n\n\"Täysin tunnustaen, että jokainen uskonnollinen liike, varsinkin jos\nse on luonteeltaan yksipuolinen ja eksentrinen, vaatii taitavan,\nkokeneen ja siihen sopivan opettajan hellää, varovaista, kristillistä\nja voimallista hoitoa ja johtoa, täytyy minun kuitenkin kysymyksessä\nolevaan asiaan nähden pitää arvoisan herra piispan ehdottamaa\ntoimenpidettä, että kappalaiselle Nordbergille heti määrättäisiin\nsopiva pappi apumieheksi, ehdotuksena, jonka toimeenpaneminen sekä\nvoidaan että tuleekin lykätä toistaiseksi. Herra piispan votum\ndeliberativum perustuu siihen olettamiseen, että Kautokeinosta\nKittilään levinneet liikkeet täällä _mahdollisesti voivat_ käydä yhtä\nhäiritseviksi _yhteiskuntajärjestykselle_ kuin Norjassa, eikä\ntarkempaa selostusta näiden liikkeiden vaarasta yhteiskunnalle\nmyöskään löytyne Oulun läänin kuvernöörin nyt esitetyssä\nkirjoituksessa eikä myöskään herra piispalle yksityisesti annetuissa\ntiedoissa. Mutta pelättyjen vaarojen pelkän mahdollisuuden pohjalla,\nNordbergia kuulematta ja antamatta hänelle tilaisuutta lausuntoon,\nryhtyä toimenpiteeseen, joka yhtä paljon loukkaa Nordbergin\nvirantoimitusta kuin se on hänelle, vähissä varoissa olevalle miehelle\nrasittava, sitä uskallan pitää ei vain ennenaikaisena, vaan myöskin\nvallitsevia oikeusperusteita loukkaavana, etenkin koska kysymyksessä\nolevat liikkeet eivät näihin asti missään Suomen Lapissa ole\nnäyttäytyneet vaarallisiksi yhteiskuntajärjestykselle, vaan\npäinvastoin, jos kohta paikoin ovatkin olleet eksentrisiä, pian\nasettuvia. Myöskin on herra piispa vasta toimittamallaan\ntarkastusmatkalla huomannut niiden aikaansaaneen kristillisyyden\nharjoitusta, estäneen monenkaltaista siveettömyyttä sekä edistäneen\nraittiutta ja vakavaa elämää etenkin juuri Kittilässä\".\n\nNäillä perusteilla ehdotti Bergh, että Nordbergilta vaadittaisiin\nselitys, ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin hänen\nvirkansa hoitoon nähden. Mutta niinkuin jo mainitsimme, hyväksyi\ntuomiokapituli piispan ehdotuksen.\n\nPaitsi Nordbergin oikeuteen kohdisti Bergh päähuomioonsa siihen\nuskonnolliseen tarpeeseen, jota Lapissa syntynyt herätysliike ilmaisi.\nEttä tämä liike varsinkin myöhempinä aikoina ainakin muutamissa kohden\nkehittyi herännäisyyden vastakohdaksi ja että se jo siihen aikaan\nkantoi tätäkin leimaa, ei estänyt häntä sille tunnustusta antamasta.\nMuutoin on huomattava, että Lapin heräävä uskonnollisuus näinä aikoina\nhäälyy herännäisyyden ja laestadiolaisuuden välillä. Vaikea on ainakin\nmuutamiin seurakuntiin nähden sanoa, kumpiko suunta oikeastaan on\nvallalla. Mutta ilmeistä on, että piispa Frosterus oli selvillä siitä,\nettä heränneet papit olivat ainoat, jotka kykenisivät estämään maan\npohjoisissa seurakunnissa syntynyttä hurmahenkisyyttä. Paitsi Pfaleria\nja J. Simeliusta tapaamme täällä näinä aikoina myöskin E. L. Levonin,\njoka v. 1852 määrättiin ensinmainitun sijalle Rovaniemelle. Tämä on\nsuuri tunnustus herännäisyydelle, samalla kuin se todistaa, että\nFrosterus paremmin kuin Suomen muut silloiset piispat oivalsi tämän\nliikkeen arvon. [Lähteitä: Kert. K. B. Sarlin, N. G. Arppe y.m.; J. F.\nBerghin kirje Otto Hjeltille 6/4 52; J. I. Berghin ennen mainittu\nkirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Hornborg, Matrikel; Bergenheimin\nmatkasuunnitelma syksyllä 1850 toimitettavaa tarkastusmatkaa varten;\nKert. V. L. Helander, F. F. Lönnrot; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;\nBergenheimin matkasuunnitelma keväällä 1852 pidettävää tarkastusmatkaa\nvarten; F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille -- 52 ja F. H.\nBergrothille 24/r,52'. A. V. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille --52;\nMalmbergin kirje R. Helanderille 10/11 52; Lapualla syysk. 1852\npidetyn piispantarkastuksen pöytäkirja (Lapuan kirkonarkisto); Oulun\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\n\n\n\nXXI.\n\nJälkikatsahdus.\n\n\nHedbergiläisen riidan jälkeen alkaa herännäisyydelle uusi aikakausi.\nUlkonaisessa suhteessa on tämä aika liikkeen varsinainen\nkukoistusaika. Vuosina 1845-50 on se eniten levinnyt, silloin on\nsiihen kuuluvien pappien luku suurempi kuin milloinkaan ennen tahi\nmyöhemmin, silloin ovat vastustajatkin pakoitetut myöntämään, että se\non mahti, jota ei voida kukistaa. Pakkokeinoihin viranomaiset kyllä\njoskus vieläkin turvautuvat, mutta nämä ovat paljon heikompia kuin\nedellisinä vuosina ja tarkoittavat enemmän yksityisiä henkilöitä kuin\nliikettä semmoisenaan. Huomattava on niinikään, että yliopistossakin\nalettiin antaa herännäisyydelle yhä enemmän tunnustusta. Kirjassaan\n\"Det kristliga lifvets väsen ooh vilkor\" arvosteli A. F. Granfelt sitä\ntavallaan myötätuntoisestikin, ja _Frans Ludvig Schauman_, joka v.\n1847 tuli käytännöllisen teologian professoriksi yliopistoon, osoitti\nmonessa suhteessa kannattavansa sen periaatteita. Muunohessa arvosteli\nviimemainittu keväällä v. 1852 luennoillaan Ingmanin ja Hedbergin\nriitakirjoituksia, pitäen ensinmainitun kantaa paljon oikeampana sekä\narvellen, että \"Ingmanin viimeksi ilmestynyt kirja tulisi\nratkaisevasti vaikuttamaan eri uskonnollisiin mielipiteisiin maassa\".\nPaljon oli yleinen katsantotapakin muuttunut. Jos heränneitten\n\"yksipuolista uskonnollisuutta\" ja heidän \"ahdasmielisyyttään\"\nedelleen halveksivasti arvosteluinkin, niin oli toiselta puolen\nmaailmanihmistenkin käsitys kristinuskon vaatimuksista nyt toinen kuin\nennen. Sanalla sanoen: herännäisyys oli päässyt huomattuun asemaan\nkirkossa, ja sen vaikutus oli nähtävänä miltei kaikkialla.\n\nMutta näiden voittojen kera tulee näkyviin aivan vastakkaisiakin\nilmiöitä. Herännäisyydenkin vaiheissa toteutuu tuo historian,\nsamoinkuin yksityisten ihmisten elämänkokemuksienkin niin monesti\ntodistama totuus, että on helpompi kestää kärsimyksiä ja\nvastoinkäymisiä kuin menestystä. Ylpeys ja vallanhimo karkoittavat\nHerran pelvon hengen monen heränneen sydämestä, rakkaus kylmenee,\nantaen sijaa erimielisyydelle ja vikoilemishalulle; syntyy väittelyä\nniidenkin välillä, jotka ennen omien vikojensa ahdistamina\nyksimielisinä olivat etsineet armoa armonistuimen juurella.\nHedbergiläisen riidan aikana kehittynyt taipumus opinväittelyihin\nhijoo aseitaan omia hengenheimolaisia vastaan käytettäviksi,\nhajoittaen ennenpitkää heränneitten yksimieliset ryhmät toisiaan\nvastaan mitä katkerimmin taisteleviksi puolueiksi. Puoliheränneitten\nliikkeeseen liittyneet suuret joukot lisäävät onnettomuutta, työntäen\nsyrjään monen valvovan veljen ja sisaren, eksyttäen heitä vikoilemaan\nvilpittömiäkin heränneitä ja istuttaen näihinkin tuomitsevaa\nlahkolaismieltä. Seurauksena on se 1850-luvun alussa Kalajoen-varrella\nja Etelä-Pohjanmaalla syntynyt jako, jonka masentavat vaiheet\ntäyttävät niin monta lehteä tämän aikakauden herännäisyyden\nhistoriassa.\n\nMieliä lamauttamassa oli monta vuotta Paavo Ruotsalaisen sairaus ja\nhänen siitä johtuva kykenemättömyytensä vahinkoa korjaamaan. Haikein\nsydämin odotettiin hänen kuolemaansa kaikkialla, missä heränneitten\nisien henki vielä eli, ja kun surusanoma Syvärinsaarelta vihdoin\nsaapui, lisäsi tietoisuus siitä, että johtaja oli poissa, suuressa\nmäärässä sitä levottomuutta herännäisyyden tulevaisuuteen nähden,\njonka oppiriidat ja niihin liittyvät muut onnettomuudet kaikissa\nliikkeen tosi ystävissä olivat synnyttäneet Ei ole vähäpätöinen asia,\nettä Paavo Ruotsalaisen kuolema sattuu juuri siihen aikaan, jolloin\nsisälliset riidat kiivaimmin hajottavat herännäisyyden rivejä. Tämä\ntapahtuma on päinvastoin mitä likeisimmässä yhteydessä niiden syiden\nkanssa, joista uusi aikakausi herännäisyyden historiassa johtuu. On\nmonta pyykkiä ilmaisemassa, missä kulkee raja tämän ja liikkeen nyt\npäättyneen kukoistusajan välillä. Kauas näkyy etenkin se rajamerkki,\njoka ilmoittaa, ettei Paavo Ruotsalainen enää ole joukkoja johtamassa.\n\nMutta tappiosta oli voittoakin. Vaikka Suupohjassa syntyneen uuden\nsuunnan edustajat olivatkin vikoilevassa mielessä asettuneet johtajain\nliiallista kunnioittamista vastaan, avasi tämä heidän muistutuksensa\nmonen silmät näkemään, että tuossa suhteessa oli menty liika pitkälle.\nOppiriitojen pyörteessä tätä erehdystä ei kyllä myönnetä, päinvastoin\nturvautuvat eri puolueet jaon aikana ja myöhemminkin entistä\nyksipuolisemmin johtajiinsa, mutta uskonpuhdistuksen oppi raamatun\nabsoluuttisesta auktoriteetista pääsee kuitenkin vähitellen\noikaisemaan heränneitten katsantotapaa ja vapauttamaan heitä\nihmisauktoriteetin orjuudesta. Samaa vaikuttivat oppiriidatkin. Nekin\nolivat omiaan järkyttämään uskoa ihmisten erehtymättömyydestä.\nLounais-Suomen rukoilijoissa sitävastoin, missä ei synny\neripuraisuutta johtajiin nähden eikä riitoja opista, jää kaiken\neloisuuden uhallakin jyrkkä vanhoillisuus ja kaavaan ahdattu,\norjallinen uskollisuus \"hengellisten isien\" ja \"hengellisten äitien\"\nopetuksille uskonnollista katsantotapaa pienimmissäkin asioissa yhä\nedelleen hallitsemaan. Mitä Pohjanmaan herännäisyyden johtoon Paavo\nRuotsalaisen kuoleman jälkeen tulee, ovat sitä 1850-luvun alussa\nedustamassa Lagus, Malmberg ja Wilhelm Niskanen. Ensinmainittu ei\nkyllä missään liiku eikä millään tavoin pyri hankkimaan itselleen\npuoluetta, mutta hänen henkensä leima on siksi selvästi ja melkein\npoikkeuksetta nähtävänä kaikissa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan\nheränneissä papeissa, että häntä täydellä syyllä voipi sanoa heidän ja\nsamalla koko n.s. toistupalais-suunnan oppi-isäksi. Malmbergin\nhoidettavaksi jää Suupohjan herännäisyys, ja häntä kannattaa\nKalajoen-varren yhä lisääntyvä, Wilhelm Niskasen johtama samanmielinen\nliike. Muutoin on merkille pantava, että koko Pohjanmaan\nherännäisyysliike, se osa siitä nimittäin, jolla on tulevaisuutta,\noltuaan pitkät ajat pappien johdattamana, tästä lähtien\nvuosikymmeniksi jää miltei yksinomaan kansanmiesten hoidettavaksi.\nTässäkin suhteessa muodostaa jaon aika käänteen Pohjanmaan\nherännäisyyden vaiheissa.\n\nRukoilijain ainoana eri osissa maata yleisesti tunnustamana\njohtomiehenä on edelleen Renqvist. Salomon Häkkänen Mäntyharjulla ja\nKustaa Dahlberg Lounais-Suomessa nauttivat kumpikin kotiseudullaan\nsuurta kunnioitusta, mutta muualla he tuskin ovat nimeltäkään\ntunnetut. Mitä tämän suunnan johtaviin henkilöihin muutoin tulee, on\nhuomattava, ettei kukaan heistä pyri omaa puoluetta itselleen\nhankkimaan. Rukoilijain mailla ei näy merkkiäkään siitä\neripuraisuudesta, jonka johtajain välinen erimielisyys Pohjanmaalla,\nsiellä täällä Savossa; vieläpä Pielisenkin seuduilla saa aikaan Paavo\nRuotsalaisen opetuslasten joukoissa. Ja kuitenkin löytyy etenkin\nLounais-Suomessa monta, joiden ympärille rukoilijat kokoontuvat ja\njoita he tunnustavat \"hengellisiksi isiksi\". Jos useimmat eivät\nhyväksykään näillä seuduin siellä täällä ilmaantuvaa hurmahenkisyyteen\neksyvää seuranpitoa, tyytyvät tavalliseen polvirukoukseen eivätkä,\nniinkuin muutamat vaikuttavat henkilöt, vaadi sanankuulijoitaan\npainamaan otsaansakin lattiaan rukouksen aikana, niin ei tämä\nerimielisyys synnytä tuvanjakoa. Matti Paavola ei muodosta eri\npuoluetta, vaikka hän monessa suhteessa on paljon vapaammalla kannalla\nkuin hänen hengenheimolaisensa ja vaikka moni häntä tuosta\nvikoileekin. Salomon Häkkänen vastustaa, niinkuin olemme nähneet,\nRenqvistiä, mutta tämä erimielisyys rajoittuu heidän väliseen\nkirjeenvaihtoon eikä pääse joukkoja hajoittamaan. Jos rukoilijain\ntavattoman johdonmukainen vanhoillisuus, joka ei salli pienintäkään\npoikkeusta vakaantuneesta kaavasta, tuntuvasti onkin estämässä tämän\nliikkeen särkymistä toisiaan vastustaviksi ryhmiksi, on pääsyynä\ntuohon rikkoontumattomaan eheyteen epäilemättä heidän joukossaan\nvallitseva veljellinen rakkaus. Eivät olleet nämä heränneet tätäkään\nhyvää turhaan rukoilleet rakkauden Jumalalta.\n\nMuiden johtomiesten toiminnasta eroaa tuntuvasti J. F. Berghin työ\nherännäisyyden palveluksessa. Sekä ulospäin että hengenheimolaisiaan\nkohtaan esiintyy hän sovinnollisemmin kuin kukaan muu. Läheltä ja\nkaukaa pyydetään häneltä neuvoa ja apua ja hänen arvosteluunsa\nvedotaan laajoissa piireissä miltei kaikissa vaikeissa asioissa. Jos\nkukaan, niin on hän herännäisyyden johtomiehiä. Mutta hän ei käske\neikä määrää, hän neuvoo, tukee ja ohjaa. Ei huomata, että hän on\njohtaja, eikä hän itsekään näy sitä tietävän, mutta laajalti tuntuu\nhänen vaikutuksensa Savossa ja Karjalassa, vieläpä Etelä-Suomessakin.\nJyrkempi ja ehkä enemmän käskeväkin luonne on hänen veljensä J. I.\nBergh. Mutta ei hänenkään johtajatoimensa tarkoita joukkojen\nkokoontumista johtajan ympärille, ollen sekin puoluehengestä hyvin\nvapaata. Ei osoita sitäpaitsi Savon eikä Karjalan herännäisyys\nylimalkaan, niinkuin Pohjanmaan liike, taipumusta ryhmittymään\nulkonaisesti tarkasti järjestetyiksi, muista eroitetuiksi joukoiksi;\nse kantaa siihen nähden enemmän yleiskristillistä kuin erikoisesti\npietististä leimaa. Eroitus ei suinkaan riipu yksinomaan johtajista;\npaljo tärkeämpänä tekijänä on kysymyksessä olevien kansanheimojen\nerilainen luonne.\n\nVerratessamme toisiinsa herännäisyyden eri ryhmiä, pistää muiden\neroavaisuuksien kera sekin silmään, että Renqvistin johtamassa\nliikkeessä on paljon vähemmän säätyläisiä kuin muissa. Hän on\nedustamansa suunnan melkein ainoa pappi ja muutamia harvoja henkilöitä\nlukuunottamatta ovat hänen opetuslapsensa kaikki talonpoikia. Karjalan\nja Savonkin herännäisyyden pappien luku on tuntuvasti pienempi kuin\nPohjanmaan. Sama suhde vallitsee myöskin säätyläisiin ja tietopuolisen\nsivistyksen saaneisiin nähden. Näiden luku on Pohjanmaan heränneitten\njoukoissa monta vertaa suurempi kuin missään muualla, ei ainoastaan\nkaupungeissa, vaan maaseudullakin. Sivistyksen ja tiedon voima\nviimemainitun maakunnan herännäisyysliikkeessä ansaitseekin erityistä\nhuomiota. Se vaikutti muunohessa senkin, että Pohjanmaan herännäisyys\non paljon enemmän tunnettu kuin muiden seutujen. Kansanvaltaista\nluonnettaan ei sikäläinenkään liike senvuoksi kadottanut. Päinvastoin\noli yhdenvertaisuuden aate siellä yhtä ehdottomasti tunnustettu kuin\nmuuallakin. Ei voi liiaksi teroittaa sitä totuutta, että Suomen\nherännäisyys on kansallinen liike. Kansan syvissä riveissä se syntyi,\nkasvoi ja varttui. Historia osoittaakin, että tämä liike on esiintynyt\nvoimallisimpana siellä, missä kansa itse ryhtyi sitä johtamaan. Tämän\ntehtävän on edellä muiden seutujen asukasten Pohjanmaan ja\nLounais-Suomen kansa ottanut suorittaaksensa. Sentähden siirtyykin\nliikkeen painopiste vuosi vuodelta yhä huomattavammin näihin\nmaakuntiin. Jo 1850-luvun alussa alkaa heränneitten luku Karjalassa ja\nSavossa vähentyä, mutta lisääntyy Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa.\nTästä ei suinkaan saa johtaa sitä johtopäätöstä, että pappien merkitys\nherännäisyyden historiassa olisi pieneksi arvattava. Päinvastoin\nsaattaa sitä tuskin liika suureksi sanoa. Mutta se on suuri juuri\nsentähden, että ne papit, jotka taistelevat herännäisyyden riveissä,\nJumalan hengen valaisemina ja tukemina oivaltavat kansan syvimmän\ntarpeen ja itseään säästämättä rupeavat tämän tarpeen tulkeiksi. Tämän\nyhteydessä on niinikään muistettava, että herännäisyys on kauttaaltaan\nkirkollinen liike. Ei kovimpien vainojenkaan aikana missään huomaa\npienintäkään yritystä kirkosta eroamiseen, vielä vähemmin myöhemmin.\nTästä eivät Lounais-Suomen rukoilijatkaan ole poikkeuksena, vaikka\nsikäläinen papisto vielä 19 vuosisadan keskivaiheissa monessa paikoin\non heille varsin nurjamielinen. Paavo Ruotsalainen, Wilhelm Niskanen,\nKustaa Dahlberg, Salomon Häkkänen, sanalla sanoen kaikki liikkeen\nhuomatuimmat maallikotkin käyvät ahkerasti Herran huoneessa, nauttivat\nusein Herran ehtoollista ja noudattavat tarkkaan papiston määräyksiä,\nvakuuttaen etteivät tahdo kirkosta luopua \"niinkauan kuin Isä meidän\nrukousta ja Herran siunausta siellä oikein luetaan\". Ja tätä\nkatsantotapaa teroittavat he usein sanankuulijoilleen. Varsinkin\nherännäisyyden kukoistuksen aika on voimallisesti tukenut kansamme\nvanhoilta ajoilta perittyä rakkautta kirkkoon.\n\nVuosi 1852 on merkkivuosi Suomen historiassa. Se oli rikas tappioista\nja mieliä masentavista tapahtumista. Kevät tuli myöhään ja oli\nharvinaisen kylmä. Kesä oli kyllä hyvin lämmin, mutta niin kuiva, että\nesim. Keski-Suomessa toukokuusta syyskuuhun asti satoi vain pari\nkertaa. Metsäpaloja riehui eri osissa maata, etenkin Pohjanmaalla,\nhävittäen monessa paikoin laajat alat viljelysmaatakin. Jyväskylän\ntienoilla satoi lunta ensi kerran lokakuun 19 p:nä ja tämä lumi jäi\nharvinaisen kylmän alkutalven pohjaksi joulukuuhun asti, jolloin\nluonnottoman kauan kestävät suvi-ilmat sen kokonaan sulattivat.\nKöyhyys oli suuri, ja ruttotauteja ilmaantui monessa paikoin.\nValtiollinen taivas oli synkempi kuin koskaan ennen, tuli hävitti\nPorin ja Vaasan kaupungit, ja maan merkkimiesten rivistä tempasi\nkuolema Y. A. Wallinin ja M. A. Castrénin. Kuinka masentunut mieliala\nmaassa oli, kuvaa valtaavasti J. W. Snellmanin viimemainitun haudalla\npitämä puhe. Tuskin milloinkaan näytti Suomen tulevaisuus tuon suuren\nisänmaanystävän silmissä niin toivottomalta kuin silloin.\n\nNäistä tapahtumista on kaksi, Porin ja Vaasan palo, suoranaisessa\nyhteydessä herännäisyyden historian kanssa. Ensinmainittu sai aikaan\nvoimallisen herätyksen tämän puolen rukoilijoissa. He liittyivät\nlikemmin toisiinsa ja polvistuivat vielä yksimielisemmin ja hartaammin\nkuin ennen vanhurskaan ja armollisen Jumalan edessä, häneltä apua\nrukoillen. Vaasa paloi elokuun 3 p:nä. Raatihuone oli melkein ainoa\nrakennus, joka säilyi tulen hävitykseltä. Sen portailta piti\nMustasaaren kappalainen H. Moliis seuraavana päivänä herättävän ja\nsärkevän puheen kaupungin kodittomille asukkaille. Tilaisuus oli\nvaltaava; ainakin sillä hetkellä nöyrtyi moni katumuksen kyyneleitä\nvuodattamaan. Lauri Stenbäck, joka tulipalon sattuessa oleskeli\nMunsalassa, kirjoitti onnettomuudesta vähän myöhemmin J. I. Berghille:\n\"Olin itse poissa ja tapasin tuhkana koko omaisuuteni melkein\npoikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta ainoastaan vähän arvotonta\nromua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin jokseenkin suuren\nja monen vuoden aikana mahdollisimman suurella huolellisuudella\nkokoamani kirjaston menettäminen, se kun paloi kokonaan. Varmaankin\ntulen kauan ja katkerasti sitä kaipaamaan. Tahtoo tuntua hyvinkin\nraskaalta yhtäkkiä olla puilla paljailla ja olla pakoitettuna alkamaan\nalusta jälleen. Mutta suurempi on yleinen hävitys ja onnettomuus; se\npuhuu äänekkäämmin kuin yksityisen vahinko. En ole koskaan voinut\nkuvitella niin kauheaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on\nJumalan käden isku ja se on varmaankin kauan tuntuva -- suokoon Jumala\nhyväksi ja parannukseksi\". Berghin vastaus tähän kirjeeseen on kaunis\nvastalause niille äänille, jotka siihen aikaan niin monessa paikoin\nhajoittaen särkivät heränneitten rivejä. Hän kirjoitti: \"Surulla otan\nosaa katkeraan vahinkoosi. Olet menettänyt talosi ja omaisuutesi sekä\narvokkaan kirjastosi. Ei olisi sinun tarvinnut sanoa, että eniten\nkaipaat viimemainittua. Jo ennenkuin sain kirjeesi pelkäsin, että olit\nmenettänyt kaikki. Niin epäluotettavaa on kaikki tämän maailman hyvä.\nKuitenkin lienee tälläkin tappiolla ja onnettomuudella hyötynsä, jos\nsitä oikein käytetään. -- Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalien,\nkirjojen, tuhon. Jos nämä minun pikkujumalani olisivat parempia,\ntahtoisin ne kernaasti kanssasi jakaa. Meillä olisi siitä kummallakin\nse etu, että pääsisimme edes muutamista epäjumalista. Mutta minun\nkirjastoni on osaksi ymmärtämättömyydellä koottua, osaksi toisaalle\ntähtäävää, kuin sinun oli. Saattaisi siinä kuitenkin löytyä jotakin\nkelvollistakin. Tahdon sentähden ehdottaa, että, jos vaimoinesi tulet\nmeille jouluksi, itse joululahjaksi ja paloavuksi valitset itsellesi\npuolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain, millä alotat.\nTarjoukseni olisi vilpitön siinäkin tapauksessa, että minulla olisi\nparempaa tarjottavana\".\n\nMitä Vaasan paloon muuten tulee, niin ei näy se jättäneen syvempiä\njälkiä sikäläisten heränneittenkään mieleen. Nämä olivat suureksi\nosaksi säätyläisiä, ja varsinkin heihin näkyy uuden suunnan hajoittava\nhenki vaikuttaneen. Niinkuin olemme nähneet, oli Lauri Stenbäck tämän\nsuunnan kiivaimpia edustajia. Hän julkaisi kyllä heti Vaasan palon\njälkeen kaksi saarnaa, jotka pintapuolisesti arvosteltuina näyttävät\ntodistavan, että hän edelleen oli herännäisyyden opin pohjalla, mutta\njoka niitä likemmin tarkastaa, ei saata olla huomaamatta, että se\nsärkevä sävel, joka on herännäisyydelle niin ominainen ja joka niin\nkuuluvasti kaikuu Stenbäckin aikuisemmissa puheissa ja kirjoituksissa,\non miltei kokonaan vaiennut. Kysymyksessä olevat saarnat -- toisen\notsakkeena on \"Heräämisestä hengellisestä kuolemasta\", toisen \"Siitä\nteeskentelemisestä, joka estää Kristusta kirkastumasta heränneessä\nsielussa\" -- kantavat enemmän ihmisten erilaista hengellistä tilaa\narvostelevien esitelmien, kuin ravitsevien hartauspuheiden leimaa.\nPaljon henkevämpiä ovat esim. Laguksen näinä aikoina kirjoittamat\nkirjeet. Vertailun vuoksi lainaamme tähän otteen Stenbäckin\nviimemainitusta saarnasta sekä muutamasta Laguksen kirjeestä. Kumpikin\ntarkoittaa heränneitä, sillä eroituksella, että viimemainitun sanat\novat lausutut tutulle ystävälle, edellisen kuulijoille kirkossa.\n\nKysymyksessä olevan saarnansa lopussa lausuu Stenbäck: \"Tahdon kysyä\nteiltä, joita Jumalan henki on koskettanut ja jotka olette kokeneet ja\nehkä vieläkin olette kokemassa ennättävän armon vetämisiä: oletteko\ntodella 'vilpittömästi' heränneet? Älkää toki ainakaan itseänne\npettäkö. Tosi, oikea, syvällinen parannus on hyvin harvinainen.\nÄlkäämme aivan äkkiä pitäkö varmana, että se meissä on tapahtunut, jos\nmeitä heränneiksi sanottaisiinkin ja itsekin itseämme semmoisina\npitäisimme. On kuitenkin varma, että moni pitää itseään heränneenä\nsentähden, että ennättävä armo tekee hänessä työtä, vaikkei omatunto\nmilloinkaan ole herännyt niin, että synnin juuri olisi voinut tulla\npaljastetuksi, vaikkei sydän milloinkaan ole tullut särjetyksi ja\nhenki nöyryytetyksi selvästi näkemään ihmisluonnon täydellisen\nturmeluksen. Valitat alituisesti itseäsi, niin yhtä kuin toista\npuutettasi; milloin olet sortunut epätoivoon, milloin puuttuu sinulta\nsynnintunto ja muuta semmoista. Ehkä johtuu tuo juuri siitä, että aina\ntahdot jotakin olla, ettei itsevanhurskas mielesi tahdo taipua Jumalan\nhengen alaiseksi ja antaa hänelle tilaisuutta paljastaa sydämesi\npohjaa ja tehdä sinua köyhäksi Aatamin lapseksi, turmeltuneeksi ja\nkadotetuksi syntiseksi, joka ei enää odota mitään hyvää itseltänsä,\nvaan on pakotettu luomaan silmänsä ja sydämensä ikävän itsestään\ntoiseen, nimittäin vapahtajaan Kristukseen, joka on tullut, jotta\nmeillä, elämä olisi ja yltäkyllin. Ehkä kierrellen vältät Pyhän hengen\nnuhdetta, joko laiminlyömällä armonvälikappaleet tahi olemalla\nsalaisesti suruton kotielämässäsi tahi tekemällä itsevanhurskaita\nyrityksiä, joilla ainoastaan teeskentelijät voivat tyydyttää itseään.\nKun Kristus sanoo: joka ei vihaa omaa henkeänsä, hän ei voi olla minun\nopetuslapseni, niin hän tarkoittaa, ettei meidän tule vihata\nainoastaan syntiämme ja mieltymystämme siihen, vaan myöskin\naatamillista mieltymystä itseemme, omaan luontoomme sekä kaikkeen,\njoka on meidän omaamme. Tarkkaa, onko semmoista vihaa sinussa, onko\nsydämessäsi todella Paavalin huokaus: minä viheliäinen ihminen, kuka\npäästää minut tästä kuoleman ruumiista\".\n\nLagus kirjoittaa: \"Katsot kovin paljon syntiäsi ja heikkouttasi.\nSinä palvelet kahta herraa, lakia ja evankeliumia. Miten tuo\ntapahtuu? Siten, että tuomitset itseäsi ja paljon aikaasi hukkaan\nkulutat katsomalla puutteitasi, kun sinun päinvastoin tulisi käyttää\naikaasi Kristusta katsomiseen. Salaa ja vastoin kaikkea tietoasi\nkoetat kaikin tavoin syntiä tappaa, kun sinun sensijaan tulisi jättää\nkaikki muu sikseen, antaa synnin olla syntinä, niinkuin se on, ja\nainoastaan puhua yksin armonvaltakunnan kuninkaalle, että hän\nottaisi sinut elämän tielle, s.o. että rukoilisit: tulkoon sinun\nvaltakuntasi. Asetu todella omantuntosi eteen ja tarkkaa, mistä\nkaikki nuo itseäsi-tuomitsemiset, nuo valitukset höllyydestäsi,\nhäilyväisyydestäsi j.n.e. tulevat. Eivätkö ne ole kotoisin Siinain\nvuorelta? Hyppääthän joka kerta, kun itseäsi ja kelvottomuuttasi\nvalittelet, sen merkin ja aidan yli, jonka Herra Jumala käski\nMooseksen pystyttää vuoren ympäri, jotteivät ihmiset eivätkä eläimet\nkuolisi. Kun sentähden tuo vanha laulu alkaa kuulua sydämessäsi, niin\najattele: tämä on kyllä totta, mutta ei minulla nyt ole aikaa sitä\nmiettiä; Herralle Kristukselle pitää minun asiani puhua, jotta hän\nminua auttaisi ja tielle ottaisi; en nyt pyhyyttä katso, sillä tuohan\nolisi hulluutta, vaan pyrin ainoastaan päästä parannuksen tielle.\nKaiken muun työnnän syrjään ja annan yksin kerjuurukoukseni ja ikäväni\nlähetyskirjeenäni nousta kuninkaani tykö. Mitä hän tekee ja minkä hän\nantaa, sen otan vastaan, mutta pysyväisyyteni, uskollisuuteni y.m.\nannan mennä menojaan. Ymmärrätkö minua? Sinun ja minun tulee näin\npääasianamme pitää Kristus. Kuinka monet raukat sotkevatkaan koko\nasiansa, heillä kun ei ole ymmärrystä tässä! He pyrkivät tielle, mutta\neivät pääse juuri tämän syyn tähden. Opi käsittämään tämä, rukoillen\nHerraa sinulle sitä opettamaan. Käytä joka silmänräpäys, jonka olet\nkäyttänyt valitukseen ja taisteluun syntiä vastaan, lapsellisesti\npuhutellaksesi Herraa. Et silloin muuta tarvitse, kuin katsella\nJumalan Karitsaa, joka on kantanut syntisi. Ja huomaa, juuri kun näin\nkäyttäydyt, tapahtuu uusi syntyminen sielussasi ilman omia\npyrintöjäsi. Sinä vihaat syntiä ja voitat sen ainoastaan hänen\nkauttansa, joka sanoi: ilman minua ette voi mitään tehdä. Silloin\nmyöskin pyhitys seuraa itsestänsä. Tämä on tie. Kulje sitä, niin et\nerehdy, vaan tulet autuaaksi\".\n\nSuupohjan pappien ero Malmbergista ja heränneitten joukkojen\nkokoamista sekä niiden maailmasta eroittamista vastustavan uuden\nsuunnan synty tarjosi voimallista tuetta sille kirkon hallitusmiesten\nluulolle, että herännäisyyden aika oli loppumassa. Itsetietoisena\nnousee jälleen yleis-kirkollinen valta, tosin hieman muuttuneena,\nmutta pohjaltaan vielä samana kuin ennenkin. Helsingin Nikolainkirkon\njuhlallinen vihkiminen talvella 1852, piispantarkastukset,\npappeinkokoukset, perintöruhtinaan käynti Helsingissä (1852) y.m.\ntilaisuudet tarjoovat tämän vallan edustajille paljon tyydytystä, ja\nsuuri osa herännäisyydenkin miehistä näyttää pyrkivän heidän\nsuosioonsa. Mitä uuden suunnan edustajiin tulee, pitivät he lujasti\nkiinni kannastaan, arvellen sitä ainoaksi, joka nyttemmin voisi luoda\neloa kirkkoon. Niihin määrin oli esim. Stenbäck ihastunut J. T.\nBeckiin, että hän innokkaasti kannatti ehdotusta tämän kutsumisesta\ndogmatiikan professoriksi yliopistoomme. Ja kuitenkin oli omassa\nmaassa niin etevä tiedemies kuin A. F. Granfelt tarjona tähän virkaan.\nBeckin suostumuskin oli jo hankittu, mutta yritys raukesi kuitenkin\nsikseen. Tämäkin hanke osoittaa, että herännäisyys on syrjääntymässä\nsiitä valta-asemasta, johon se oli alkanut kohota. Mennyt oli sen\nloistonaika, mutta sen aatteet ja riennot elivät kukistamattomina\nkansan syvissä riveissä.\n\nHaikein sydämin katselivat herännäisyyden ystävät jaon aikaansaamaa\nhävitystä. Moni ei enää tiennyt, minne kääntyisi ja keneenkä\nluottaisi. \"Ei ole minulla nykyään suoraan sanoen halua matkustaa\nmihinkään\", kirjoittaa Otto von Essen F. O. Durchmanille, joka oli\npyytänyt häntä luoksensa. \"Nykyajan särkevä erimielisyys on riistänyt\nminulta kaiken rohkeuden ja kaiken halun matkustaa. Ehkä onkin parasta\nhiljaisuudessa odottaa, mitä aika tuopi muassaan\". Levottomuutta ja\nraskasta surua tuotti suuresta herännäisyysliikkeestä syrjään\nvetäytyminen lukemattomille. Tulevaisuus tuntui niin epävarmalta ja\nsynkältä. He olivat kaikki saaneet herätyksensä herännäisyydessä,\npietistiseen seuraelämään tottunut katsantotapa oli jälellä,\nyksinäinen elämä ei tyydyttänyt. Raskainta kaikesta oli nähdä,\nmiten monessa maailmankaltaisuus ulkonaisessa elämässä sekä\nmaailmanmielisyyskin sai vallan. \"Paljo tuli luvalliseksi, jota ennen\noli hyvinkin ankarasti arvosteltu\", on muuan herännyt papinrouva näitä\naikoja muistellessaan lausunut. Samoin ajattelivat useat varsinaisesta\nliikkeestä eronneet talonpojatkin. Jo jaon vuotena huomasi moni, että\nheidän hengenheimolaisensa pitkin askelin riensivät maailmaan.\n\nRaskas on huokaus, jonka 1852 vuoden tapahtumat pusertavat\nheränneitten sydämistä. Heidän mielialaansa tulkitsevat elävästi\nseuraavat muutamasta J. I. Berghin samana vuonna kirjoittamasta\nkirjeestä lainatut sanat: \"Herra Jumala yksin voi korjata ja parantaa\nSuomen kirkon surkeat vammat\". [Lähteitä: Hornborg, Matrikel över\nförsamlingarna och presterskapet i Finland; Eliel Aspelin, Lars\nStenbäck; Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland; Lars Stenbäck,\nTvenne Predikningar; Laguksen ennen mainittu kirje Jaakko\nWegeliukselle 15/5 52; Th. Rein, Supplementblad till Johan Wilhelm\nSnellmans Samlade Arbeten, I; Otto von Essenin kirje F. O.\nDurchmanille 9/7 52; Karolina Bergrothin y.m. kertomukset; J. I.\nBerghin kirje F. O. Durchmanille 8/5 52.]\n\n\n\n"]