← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 1079
Pyhä kevät
Tatu Vaaskivi
T. Vaaskiven 'Pyhä kevät' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1079. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Mikkelin digitointi- ja konservointikeskus sekä Projekti Lönnrot.
PYHÄ KEVÄT
Kirj.
T. VAASKIVI
Elämäkerrallisen esipuheen kirjoittanut
ELINA VAARA-VAASKIVI
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1943.
SISÄLLYS:
T. Vaaskivi.
Pyhä kevät.
Pääsiäisen kynnys. Jumalan tamburiini. Varjoruhtinas. Pyhiinvaeltajat. Tapahtui kerran — "Palmujen talo." Jairuksen tytär. Haikarat valkosulat. Kuun alla.
T. VAASKIVI
Kirjoittanut ELINA VAARA-VAASKIVI
T. Vaaskiven lapsuudelle oli ominaista eideettisten näkyjen viehättävä rikkaus, joka niin usein ennustaa mielikuvitusvoimaista ja visuaalisesti etevää taiteilijaa. Hän katseli esim. kerran alle 10-vuotiaana kesäisessä lehdossa suurta, auringossa helottavaa kärpässientä ja näki sen alla punalakkisen tontun, joka oli niin pilan pikkuruinen, että tuskin saattoi todeksi uskoa, mutta elävä ja vilkas, iski silmääkin Tatu pojalle. Hänen mielikuvituksensa kansoitti koko Hietasaaren — lapsuuden kesäpaikan — satuolennoilla, ja sen ympärillä siintävä aava meri keinutti aalloillaan vedenneitoja.
T. Vaaskiven kotiolot muodostuivat alusta asti erikoislaatuisiksi sen vuoksi, että hänen isänsä, nuori lahjakas arkkitehti Georg Wahlsten kuoli jo muutama kuukausi ennen hänen syntymäänsä, joka tapahtui Helsingissä 19. 7. 1912. Poikanen, joka siis ei koskaan nähnyt isäänsä ja jonka äiti oli sidottu toimeensa, joutui Ouluun tätinsä, neiti Lyyli Niskasen, ja vanhan palvelijattaren hoiviin suurimmaksi osaksi lapsuuttaan. Isältään hän lienee saanut paljon nuoren, virkeän hengen käyttämätöntä perintöä, sillä tätä hänet tuntevat henkilöt kuvaavat älykkääksi, kirjallisuutta harrastavaksi, musikaaliseksi (soitti viulua) ja taitavaksi diletanttimaalariksikin. Myös äidin suvussa kerrotaan ilmenneen taiteellisia taipumuksia.
Kirjailijan pienenä ollessa kuollut isoäiti oli hänen mieleensä jäänyt vaikuttavana, puoleksi tarunomaisena hahmona. Kun T. Vaaskivi myöhemmin kuvaa teoksissaan eräitä historiallisia vanhoja naisia, häämöttää näiden muhkeakehyksisten muotokuvien takaa käskevä, vanha, sairasteleva kauppiaanrouva, joka oli ollut hänen lapsensilmillään nähtynä niin kiintoisa, jännittävä olento.
Tatu poika luki osaksi kotona tädin johdolla, osaksi kävi Oulun koulua ja juoksi kesät sievän Hietasaaren kedoilla. Hänen lapsuudenhuveistaan oli mieluisimpia leikkiä pelastusarmeijaa. Kattilankansia yhteen rämisyttäen ja laulaen kaikuvalla äänellä mainitun järjestön marssia hän kulki ympäri Hietasaaren huvilateitä. Hänen rakkautensa kaikkeen juhlavaan ja hiukan pompöösiin ilmeni jo näissä leikeissä. Pienellä ruuhella hän lähti joskus merelle niin kauas, että herätti syvää huolestusta naissukulaisissa — hänen päämääränsä oli ollut etäinen Hailuoto, mutta tuulen noustessa hänen sentään täytyi kääntyä takaisin, ja onni oli mukana, niin että hän sellaisilta huimilta retkiltä aina palasi hengissä kotiin. Kasvien ja perhosten keruu oli hänelle jo varhain rakas harrastus. Vähitellen hänessä yltyi lukuinto siihen määrään, että hän luki kaikki mitä sai käsiinsä, "mm. Oulun kaupungin lainakirjaston", kuten hän itse on leikkisästi sanonut. Hän maalasi hyvin vesiväreillä — aina mielikuvituksesta — ja kirjoitti aluksi suuria historiallisia murhenäytelmiä, esim. "Pariisin verihäät", hurja tuote, sitten romaaneja, esim. pojan mieltä kiehtovista Arabian sheikeistä. Yrittelipä hän joskus runojakin, jotka osoittivat, että hänellä olisi ollut taipumuksia myöskin lyriikan alalle, jollei tavattoman altis, herkistynyt kyky eläytyä maailmanrunouteen olisi tyydyttänyt hänen lyriikannälkäänsä siinä määrin, että omat yritykset vähitellen harvenivat, kunnes jäivät jokseenkin kokonaan pois.
Kasvuiässä T. Vaaskivi niin kuin useat muut kävi läpi uskonnollisen murroksen, joka kuitenkin jätti tavallista syvempiä jälkiä, siksi että hänellä oli jo sielullisessa rakenteessaan jokin aines, jota uskonnollinen hengenalue veti magneettisesti puoleensa. Hänen sekä älynsä että tunteensa syttyivät ylen herkästi kaikesta uskontoa koskevasta. Hän oli syvimmältään mystikko merkillisen intensiivistä laatua. Tämä ominaisuus valoi myöhemmin hänen taiteeseensa sen ollessa parhaimmillaan legendan uneksuvaa lyyrillisyyttä ja Ilmestyskirjan mahtavaa paatosta.
Tiheään toistuvat pienet kuumeet kuuluivat jo T. Vaaskiven kouluiän elämänjärjestykseen. Lääkäri, joka hänet oli lapsena tutkinut, oli sanonut, että tämän poikasen pitäisi koko elämänsä ajaksi päästä jonnekin etelään, esim. Kanarian saarille. Mutta arktinen Oulu oli kuin määrätty hänen kohtalokseen. Yksinäiset sairasvuoteessa vietetyt päivät edistivät varhaiskypsyyttä. Terveenäkin ollessa yhä enemmän huoneilmaan rajoittuva ansarielämä kehitti hermojen liikaherkkyyttä. Vain kirjoissa oli sitä, mitä hän kaipasi. Hän hiutui alituisessa värien ja lämmön ikävässä. Se ei parantunut alppiauringosta.
Keskikoulun käytyään T. Vaaskivi opiskeli pari vuotta Helsingin Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa. Sairastelu se osaksi taas ajoi hänet Ouluun. Häntä vaivasi eräänlainen polvisärky, joka oli saanut alkunsa kaatumisesta lapsena ja myöhemminkin tuotti hänelle ajoittain ikäviä haittoja. Oulussa hän vietti lomat ja oli kesäisin toimittajana "Kaleva" lehdessä. Järjestelmällinen opintojen harjoitus jäi vähään, mutta sen sijaan T. Vaaskiven nuoruudesta kului tuskin päivääkään ilman jonkinluontoista opiskelua. Hän sanoi itse kerran: "Jos olisin aina vain istunut koulun penkillä, mitä silloin olisin ehtinyt oppia? Koulussa poljetaan paikallaan. Kotona ehdin sillä aikaa lukea tuhat kertaa enemmän." Jonkinlainen kontemplatiivinen flegmaattisuus kaikessa jokapäiväistä elämää koskevassa ja tulinen kiire kaikessa henkistä työtä koskevassa kuuluivat T. Vaaskiven olemuksen jyrkkiin vastakohtiin. Hänen itseopiskelunsa oli sähköisen koleerista hengen kiilautumista tuntemattomaan.
Seurasi vuosia täynnä suuria romaanisuunnitelmia. Käsikirjoitus toisensa jälkeen syntyi, mutta kustantajat eivät vielä hyväksyneet niitä julkaistavikseen, vaikka antoivatkin melko hyviä lausuntoja. Nuori kirjailija-alokas ei vain lannistunut yhä toistuvien epäonnistumisten vuoksi, vaan aloitti tulisella sisulla romaanin toisensa jälkeen. Tässä kamppailussa kehittyi se kaunis, lennokas, joustava tyyli, jonka tunnemme ja jonka jo saattoi todeta hänen ensimmäisissä Helsingin lehtien julkaisemissa kirjallisissa artikkeleissaan, noissa mieltä kiehtovissa arvosteluissa ja esseissä, jotka hyvin nopeasti tekivät T. Vaaskivestä tunnetun nimen.
Niihin aikoihin T. Vaaskivi myös tunsi tarvetta pysyvästi asettua asumaan pääkaupunkiin, henkisen elämän polttopisteeseen. Siellä oli paljonkin ravintoa niille moninaisille harrastuksille, jotka askarruttivat hänen älyään ja mielikuvitustaan. Historia, filosofia, luonnontieteet, biologia, sielutiede ja ennen kaikkea maailman jokainen uskonto olivat hänen tutkimushalunsa kohteina, paitsi kaunokirjallisuuden suurta maailmaa, jossa hän suorastaan eli ja hengitti. Antikvariaatit ja kirjakaupat nielivät usein suuren osan päivää. Kahviloissa tapasi kirjailijoita ja nuoria tieteenharjoittajia, joiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia. Monikin muistaa, miten todella loistava keskustelija T. Vaaskivi oli. — Niihin aikoihin vaikutti mm. Uuno Kailas, jonka persoonallisuuteen ja tuotantoon T. Vaaskivellä oli mitä vakavin ja ihailevin mielenkiinto, jossa joskus tuntui kohtalo veljeyden aavistelua. Hänestä T. Vaaskivi kirjoitti yhden syvällisimpiä tutkielmiaan.
V. 1937 T. Vaaskivi sai tehtäväkseen kirjoittaa F. E. Sillanpään
elämäkerran. Aihe oli hänen mielestään hyvin kiintoisa, innostava, ja hän heittäytyi sen kimppuun nuorekkaan rohkeasti. Freudin ja Kretschmerin teoriat olivat silloin hänen harrastuksiaan, ja hänestä oli hauskaa kokeilla niiden soveltamista tarjolla oleviin tapauksiin. F. E. Sillanpään monumentaalisen hahmon tekemä henkilökohtainen vaikutus kuvastuu parhaiten näistä hänen elämäkerrankirjoittajansa koruttomista sanoista: "Joskus saattoi todella hengessään kiittää Sallimusta siitä, että on tullut tuntemaan sellaisen ihmisen."
Kesän 1937 T. Vaaskivi vietti Virossa, Tartossa. Se matka oli hänelle kuin ensimmäinen, tosin hyvin vaatimaton kosketus eteläiseen luontoon, jonka kuumempi poljento, värikkyys ja uhkeus häntä niin suuresti vetivät puoleensa. Mielikuvitus väritti Tarton vehmaan Toomemäen todelliseksi romantiikan kukkulapuutarhaksi. Mielellään hän siellä istui jollakin korkeiden kiviportaiden askelmalla katsellen yli lehtevien puiden latvain ja niiden lomista vilkkuvien pittoreskien kattojen, ja hän sanoi, että olisi halunnut aina elää sellaisessa ympäristössä. — Kahvila Wernerissä hän tutustui prof. Suitsiin ja tämän reippaaseen suomalaiseen rouvaan, joiden kera ei keskustelunaiheista tullut koskaan puutetta. Eräässä muotikahvilassa, johon Viron nuori älymystö kesäkuumallakin kokoontui, vaikka se oli kolea funkiskellari, aivan idyllisen Wernerin vastakohta, T. Vaaskivi tapasi nuoren professori Oraksen, tohtori Annistin ja useita runoilijoita. Professori Oraksen kanssa syntyi lämmintä yhteisymmärrystä lyriikkaa koskevissa keskusteluissa. Onkohan sellaiselle ajatuksenvaihdolle kiitollisempaa ympäristöä kuin Tarton hiljaiset, kesäiltaiset kadut, joiden vierillä korkeat puut, usein kynttiläkukkaiset kastanjat, kuiskivat leudossa tuulenhengessä -? Jokainen mukulaksikin tuossa pienessä kulttuurinkehdossa tuntui mielihyvin yhtyvän puoliujoon haasteluun, jonka pohjalla iloisesti paloi yhteisen innostuksen liekki. Lehmuksenkukkia varisi päitten yli ja savukkeiden päät hehkuivat sinivihertävässä hämärässä. Ilmassa liiteli nimiä sellaisia kuin Shelley, Poe — Goethe — Manninen. Mitä lennokkaita kaaria keskustelu parin kulman välillä kykeneekään tekemään, kun on Tartossa kevätyö ja kukkia varisee puista! —
Virossa, niin kuin aina uusissa ympäristöissä, mihin joutui, T. Vaaskivi heti hartaasti pyrki pääsemään maan ja seudun historian perille ja tutki tarkkaan kasvillisuutta ja hyönteismaailmaa ihastuneena jokaiseen uuteen löytöön. Siinä samalla hänen käsistään syntyi artikkeli toisensa jälkeen kuin yksinpuheluna tai ylitulvivan maljan tuhlaavina läikähdyksinä.
Sinä vuonna kirjallinen yleisömme alkoi hämmästellä T. Vaaskiven harvinaista tuotteliaisuutta. Paitsi Sillanpää-kirjaa ilmestyi myös "Vaistojen kapina" ja seuraavana vuonna tulivat julki "Huomispäivän varjo" ja "Loistava Armfelt" yhtä nopeassa tahdissa. Jälkimmäistä varten oli tehtävä Ruotsin-matka, ensimmäinen niistä kolmesta, jotka T. Vaaskivi olosuhteiden pakosta joutui tekemään. Tukholma ei läheskään yhtä paljon kyennyt viehättämään häntä kuin pieni Tartto ja Tallinnakin hansa-ajan tunnelmineen, vaikkakin Haga ja Drottningholm tekivät parastaan keväisessä vihreydessään ja hänen mielenkiintonsa oli koko ajan käynneillä museoissa ja kokoelmissa vilkkaasti vireillä. Upsala ja Turku — siinä ne kaksi pohjoismaiden kaupunkia, joista hän piti. Hän sanoikin joskus: "Vanha pieni yliopistokaupunki, jonka läpi joki virtaa — miellyttävin paikka, mitä ajatella saattaa."
Mutta etelän ikävä alkoi yhä väkevämmin vaatia tyydytystään, samalla kun T. Vaaskivi paloi halusta päästä käsiksi suuriin romaanisuunnitelmiin, jotka jo kauan olivat olleet kaiken muun työn ja harrastuksen taustalla.
Niiden itämismulta oli jo lapsuudessa. Toinen niistä, "Kristuksen historia", niin kuin hän sitä ujosti kutsui, oli aina ollut hänen unelmiensa korkein päämäärä. Tuntui kuin hän olisi katsonut elävänsäkin sitä suunnitelmaa varten. Äärettömät määrät alaa koskevia kirjoja, jotka hän luki, ja mystilliset unet, joita hän näki, olivat kaikki valmistusta sitä työtä varten. Hänen Raamattunsa alleviivauksineen ja reunamuistutuksineen todistaa myös puolestaan. Mutta niin kuin ihminen varoo särkemästä pyhintään ja tahtoo säilyttää sitä itsellään mahdollisimman kauan, hän odotti kärsivällisesti kehityksessään pääsevänsä siihen kypsyyteen, että uskaltaisi käsin koskea sydämensä aiheeseen.
Toinen oli suunnitelma keisariajan Roomasta: sen hän vasta kuuli hämäränä, suurena sinfoniana. Hän tahtoi päästä Italiaan, mutta — niin kuin hän suunnitteli kaiken hyvin kauas — tuo matka ja tuo sinfoniana soiva aihe olisivat vain kynnys, jolla hän seisahtaisi ennen ratkaisevaa askeltaan Kristus-romaania kohti. Itämaille, ennen kaikkea Palestiinaan hänen mielensä paloi, mutta ne matkahaaveet täytyi jättää tuonnemmas.
Italia oli jotakin, jota uskalsi jo siinä vaiheessa ajatella (1939), ja koko keskitalvi kului matkasuunnittelun merkeissä. Matkatoimistojen värikoreat — ja -kovat — lehtiset ajelehtivat kaikilla pöydillä, ja kirjailija katseli niiden istutettuja palmuja yhtä liikuttavan haltioituneena kuin lapset satukirjan kuvia. Oikeastaan jokaisessa pohjoismaalaisessa piilee sellainen lapsi. Unelma palmusta on jokaiselle meistä pohjolan kuusipuista tuttu asia. — T. Vaaskivi tahtoi nähdä paljon palmuja.
Tätä matkaa varten hän oli varustautunut, voi sanoa, raskaalla tykistöllä. Hän oli niin täynnä jo yksistään historian tietoja, että monet henkilöt kulkivat hänen vanavedessään kuunnellen häntä kuin opasta ainakin. Eikä ollut kuitenkaan kysymys pelkistä tiedoista. Oli kuin hän olisi jokaisessa paikassa ennen elänyt, hyväillyt taiteenrakastajan tavoin jokaisen veistoksen marmoripintaa jo vuosituhat sitten. Hän avasi niille, jotka hänen kanssaan olivat, iäksi lukkoon menneet ovet niin, ettei niitä mikään enää voi heiltä sulkea.
Menomatkalla Italiaan T. Vaaskivi pysähtyi hiukan mm. Müncheniin, missä hukkasi hattunsa ja muutakin omaansa ja istui avuttomana eräällä penkillä "unter den Linden" imien sieluunsa kaupungin vehmasta tunnelmaa. Hänelle sattui helposti kommelluksia matkustaessaan yksin, sillä hän ei ollut tottunut koskaan suoriutumaan käytännöllisistä asioista ilman naisomaistensa apua. Kuitenkin hän joten kuten selviytyi Venetsiaan asti, päässään heleän vihreä tyrolilaishattu sulkineen. Venetsiassa hänellä oli ikävää, sillä sattui olemaan sumuista ja häneltä nähtävästi puuttui tämä romantiikan basilli, vaikka hän olikin lukenut Drachmannin "Venetsian yön" yhtä nuorena kuin kaikki muutkin... Hän valitteli kirjeissään, että joutui pensionissa syömään "ihmeellisen värisiä kalaruokia" (joista ei koskaan pitänyt, ei minkään värisistä), ja lähetti perheelleen ultimatumeja tulla heti jäljestä. — Padovaan ja Veronaan poikkeamiset olivat samaan molliin viritettyjä, ja vasta Firenze oli suuri, aurinkoinen elämys. Ympäristöineen, joissa kevät teki tuloaan ja valkoisilla härillä kynnettiin, se lumosi hänet ensi kohtaamisella. Vuorihyasintteja myytiin San Miniatolla ja korallinauhoja Arnon rantakujilla. Vanhat palatsit katselivat kuin hienot, harmaantuneet kaunottaret kevätautereiseen sineen. — Renessanssi tehosi T. Vaaskiveen väkevästi; se on helppoa ymmärtää, kun ajattelee hänen olemuksensa erästä puolta. Varmaan hänen luovakin mielikuvituksensa olisi hakeutunut vielä myös siihen aikakauteen, jos hän olisi saanut elää. — Firenzestä matka johti Roomaan, joka kuitenkin jaksoi ylittää Firenzen elämyksen pyhällä ennakko-oikeudella.
Seitsemän kukkulan kaupunki: tämähän oli se paikka, johon hänen rakkaimmat hengentiensä olivat johtaneet. T. Vaaskiven hurmio hänen ensimmäisen Palatinuksella ja Forumilla viettämänsä aamun johdosta oli uskonnollisen ekstaasin sukua. Kaupunki oli ehtymätön aarrekaivos, se piti häntä vallassaan viikko viikon jälkeen. Saanen kopioida tähän pienen runon, jonka hänen matkatoverinsa kirjoitti yhteisen tunnelman innoittamana ja jota hän usein toisteli.
ROOMA
Niin kuin malja täys rypäleitä syksyn
kultarikkaimman, mitä soi Pomona,
voimistuttaa sielua Rooman kypsä,
hehkuva ilta.
Henki liitää kuin lasimaalausten
ruskonpuuntavain mehiläinen juomaan
mettä Rosa Mystican, uskon aamun
kastetta nuorta.
Riennät kauemmas — yli marmorin ja
pronssin, ylvään purppuran valtakunnan.
Jostain silmiis sun ihanasti loistaa
aurinko Hellaan.
Kuljet viimein rauniokukkuloilla,
eikä arpeen käy syvä viilto kaipuun;
pinjat synkän vihreät, ehtoopaiste
muurien yllä.T. Vaaskivi olisi helposti voinut unohtua Roomaan loppuiäkseen, jollei äkkiä ajatus, että Sisilian kevät kokonaan karkaa käsistä, olisi saanut lukitsemaan matkalaukkuja ja lähtemään etelää kohti junassa, joka sotaharjoitusten vuoksi oli pimennetty. Aamulla varhain oli Välimeri kuin ihme silmäin edessä. T. Vaaskiven rakkaus tähän ihmeeseen ei koskaan laimentunut. Vielä Suomessakin hän osteli kokoelmaansa troopillisia perhosia, joiden siivissä oli "hiukan Välimeren sineä"... Ihastus meren ja rannikoiden kauneuteen kasvoi kasvamistaan, kunnes matkan päässä, Taorminan ruusupengermillä, kohosi pilviä hipovaksi. Siellä, istuessaan pienen huvilan kattotasanteella vastapäätä Etnan savuavaa kekoa, punahuntuista bougainvilleaa kasvavalla vuoren rinteellä, T. Vaaskivi oli näkevinään silmäinsä edessä, miten kreikkalaiset laivat kerran saapuivat sinne halkoen vasemmalla aukenevia asuurin-hohtoisia ulapoita, ja pienet, tummapintaiset, vilkkaat ja äänekkäät miehet maihin noustuaan huudahtivat: "Tämähän on Kreikka!" Siellä olivat nymfit ja faunit kerran ilakoineet. Siellä oli kenties Sappho käynyt. Sinne oli Empedokles pudottanut tohvelinsa... Siellä oli myös romanttisia saraseenipihoja ja suuri ikivanha kaivo, jolta naiset noutivat vettä, kantaen ruukkuja päänsä päällä aivan kuin Itämailla. Siellä oli...
Myöskin tietoisuus siitä, ettei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä Pyhää maata ja Egyptiä (eräs rakas harrastuksen kohde myös: T. Vaaskivi aikoi mm. Tiberius-romaanin Picus pojan ympärille kehitellä romaanin, jonka tapahtumapaikka olisi ollut Egypti) hedelmöitti hänen mielikuvitustaan ja koskaan lepäämätöntä älyään hänen kaivautuessaan yhä syvemmälle Sisilian pohjattomiin kulttuurikerrostumiin. Syrakusan ulkoilmateatterin näytännöt kuumana Vapun päivänä aidossa ympäristössä, vanhassa amfiteatterissa, Agrigentum "kreikkalaisine laaksoineen" — kaupunki itse kuin Tuhannesta ja yhdestä yöstä mustiin verhottuine naisineen ja tummansinisessä, tarumaisessa pimeydessä kimaltavine lamppuineen — kaikki tuo oli omiaan pitämään fantasiaa jatkuvassa vireessä. Paluu Roomaan: jälleen esikristillisiä kirkkoja, katakombeja, antiikkia... Jälleen tunne, ettei voi sieltä lähteä — vaelluksia Ostiaan, Via Appialle ja eri kukkuloille. Viimein matka pohjoiseen päin: legendanhohtoinen, suurisilmäisen lempeä ja vakava Assisi, kiihoittavan etruskilainen Perugia — vanha Firenze, tällä kertaa kuuma kuin höyryävä kattila, josta ainoa pelastus oli kiivetä ihanalle, tuulien huuhtelemalle, sypressejä kasvavalle Fiesolelle. T. Vaaskivi tekikin pitkän ajeluretken ympäri noita korkeita, metsäisiä, heleän, samettisen sammalen ja köynnösten pehmentämiä seutuja, joille Fiesolen tiet johtavat, tervehtien välillä kaukaa sitäkin maakartanoa, jonka muurein ympäröity puutarha oli kerran kukkinut Decameronen kertomuksia... Sinne oli kerran joukko iloisia, veikeitä ja haaveksivia nuoria ihmisiä vetäytynyt pois ruttoisesta ja melskeisestä kaupungista viettäen aikansa tarinoiden, kitaraa soittaen ja laulaen...
Sienan — tuhannen madonnan kaupungin — ja Pisan — merkillisen kauniin, valkean unikummituksen — kautta matka johti Livornoon, "Anthony Adversen" ja "Kolmen orjan" kaupunkiin, jonka ympäristössä, valkean Välimeren-huvilan yläkerrassa T. Vaaskivi vietti kesän. Uima-asussa hän istui merelle päin antavalla parvekkeella keskipäivän kuumuudessakin kirjoituskoneensa ääressä naputellen "Rooman tietä" ja "Yksinvaltiaan" suunnitelmia. Alkuasukkaat tunsivat pitkästä kokemuksesta sellaisen aurinkokuurin vaarallisuuden hermostolle ja varoittivat häntä monta kertaa, mutta hän vain nauroi kaikille varoituksille ja vetosi van Goghiin, joka hänkin työskenteli hehkuvassa helteessä vapaan taivaan alla. T. Vaaskivi oli omassa elementissään välimeren paahtavan auringon paisteessa, niin kuin salamanterin sanotaan viihtyvän tulessa.
Häikäisevää valoa, hyökyjen kohinaa. T. Vaaskivi keskeyttää koneen naputuksen ja istahtaa parvekkeen kaiteelle, katsellen merelle, josta hän ei koskaan saa kyllikseen. Tuo safiirin, smaragdin ja malakiitin välkkeinen, villin ihana elementti, joka on täynnä julmia salaisuuksia, juottaa hänen janoista ja kiihkeää mielikuvitustaan akti uusilla näyillä. Hän kapuaa korkean rinteen äkkijyrkkiä liuskakiviportaita alas rannalle, varoen tunkeilevia kakatuksenlehtiä, ja kahlailee laakeilla, vedenalaisilla kallioilla, jotka työntävät monenlaista kummaa, velttoa, heleän vihreää kasvillisuutta. Hän pyydystää huvikseen piikkisiilejä vedestä ja tutkii niiden hupaisaa, sarkastista olemusta. Lasten kanssa hän kerran saa kiinni pienen mustekalan poikasen, joka protestiksi ruiskauttaa tuttua kirjallista nestettä ympärilleen...
Kuumaa aurinkoa ja hyökyjen kohinaa, iltaisin säkkipillin räikyviä "säveliä" oleanderien helakoiden kukkapehkojen reunustamalta maantieltä. Ja tuhannet alituisesti tirskuvat, visertävät, pakisevat pääskyset, jotka erottamattomasti kuluvat Quercianellan idylliin. Kylä ei ollutkaan mikään tavallinen, vaan suuren, herkän ja hienon lyyrikon Giovanni Pascolin oma lauluissa ylistetty "hella Quercianella". Joka päivä T. Vaaskivi kulki Pascolin muistokiven ohi tietämättä, aavistamatta, että tässä kohtaamisessa oli mitään enteellistä — ei sitä, että paikka oli pyhitetty sukulaishengelle, joka kantoi sielussaan lapsuudenaikaista traumaa kuin simpukka haavaa, luoden kärsimyksestään kauneuden helmen — eikä sitäkään, että hänen matkatoverilleen nyt Quercianellan kesä tuoksuu vastaan kuin kukkaviestin tuoma lohdutus hänen edessään olevasta Pascolin runosta "Öinen jasmiini":
Ja kukkien aueten yöhön
ovat rakkaani mielessä mulla.
Jo on heisipensaiden vyöhön
yöperhoja ehtinyt tulla.
Häly hälveni tuokio sitten:
vain kuisketta loitommalla.
Pesät nukkuvat räystähitten
kuin silmät luomien alla.
Mua kukista leyhyen kohtaa
lemu mansikan — tunnen sen kyllä.
Valo vierashuoneessa hohtaa.
Oras itää hautojen yllä.
Koko yön näin tuoksua läikkyy
pois häipyen tuulen myötä.
Valo portaissa liikkuu, väikkyy
ja sammuu keskelle yötä.
Koin noustessa herpautuen
kukat yölliset kiinni painuu.
Salauumassa uneksuen
uus, nimetön onni uinuu.Miten paljon T. Vaaskiven kohtaloon vaikuttikaan, että Italian ruhtinaallinen aurinkoelämys — niin henkinen kuin ruumiillinen — rutosti, väkivaltaisesti vaihtui maailmansodan hirmupaineeseen! Jo Suomeen palattaessa elokuussa (hän oli lähtenyt matkalle helmikuussa) Itämeren rannikot olivat täynnä panssarilaivoja kuin harmaita jättiläiskoppakuoriaisia. T. Vaaskivelle sota merkitsi vihlovan sisäisen tragedian alkua, tragedian, jota on kenties turha yrittää selittää, koska hänen tapauksensa on yhtä yksilöllinen kuin hänen sielunrakenteensa oli erikoinen, niin, kipeällä tavalla omituinen. Tavallisena rauhallisena aikana hän olisi elänyt kenties pitkään ikään, välillä hiukan sairastellen, mutta taas toipuen ja henkensä voimalla kaikesta aina lopuksi suoriutuen. Mutta sota oli kuin pirullisen tuhoava kemiallinen liuos, joka syöpyi hänen sielunsa kaikkiin kudoksiin ja hajoitti sen ainekset alkutekijöihin — kunnes negatiiviset, elämää tappavat ainekset pääsivät vaikuttamaan ilman positiivisten lieventävää apua, ja sielun positiiviset voimat etsivät uomansa ainoastaan hänen taiteeseensa, paeten todellisuutta, jättäen hänen ihmiselämänsä vaille turvaa, tuhon saaliiksi.
Tämä aika oli väärä hetki hänelle, hän ei löytänyt siitä muuta pääsyä kuin oman luovan työnsä, joka sekin oli kaksiteräinen miekka: hän ei inspiratiossaan — todellakin inspiratiossaan, hän on niitä ani harvoja, joille se sana kuuluu — lainkaan huomannut voimiensa kulumista mielettömän suurissa työsuorituksissa, vakuutti työn vain tuottavan hänelle suunnatonta nautintoa. Mutta on järkyttävän selvää, ettei niin tuhlaavasti voi itseään kukaan ihminen antaa pois joutumatta siitä kärsimään.
Sotatalven viikot Hyvinkäällä alituisine pommituksineen ja tulipalopakkasineen olivat niin huutavan räikeä vastakohta juuri eletylle Italian unelmalle, ettei ole ihme, että se sai muutenkin herkän, alituisen aktiivisen työvireen rasittaman hermoelämän pois raiteiltaan. Enenevä ruumiillinen heikkous oli tietenkin seurauksena. Matka vei Hyvinkäältä Ouluun ja sieltä viimein Ruotsin puolelle. Pieni Upsala oli ensin tyyssijana, sitten Tukholma. Mutta olo Ruotsissa oli lyhyt verrattuna Suomessa elettyihin sotapäiviin. Rauhan tultua T. Vaaskivi palasi heti Suomeen.
Hän työskenteli ensin jonkin aikaa Helsingissä kodissaan, mutta ei päässyt ensimmäisen pommituspäivän aiheuttamasta jatkuvasta sairaalloisesta järkytyksestä, joka oli päässyt hänessä kehittymään sellaiseen mittaan, että se olisi vaatinut etevän psykiatrin apua. Hän ei kääntynyt lääkärin puoleen, mutta hänen puolestaan käännyttiin, ja neuvo oli, että hänen oli parasta siirtyä sellaiselle seudulle, missä voisi tuntea itsensä rauhallisemmaksi. Hän matkasi vanhaan Ouluun ja heittäytyi kaikin sieluin työhön. Tiberius-romaani kasvoi kasvamistaan Hietasaaren hiljaisen idyllin keskellä. Työssään tarvitsemansa kartat hän maalasi kauniisti vesivärein mitä hellimmällä huolella, ja siinä syntyi kirjoittamisen lomassa myöskin joukko akvarelleja, joihin hänen Italian-ikävänsä purkautui. Ne olivat hehkuvia väreissään ja muutamat sangen kauniita.
Kesällä 1940 T. Vaaskivi oli terveempi henkisesti ja hyvässä kunnossa ruumiillisestikin. Se kesä oli kuin ihmeeksi hänen luomisvoimansa parhaimpia, harmonisimpia aikoja; hän tunsi iloa ja varmuutta työnsä suhteen ja katsoi kirkkaasti tulevaisuuteen. Jo saman vuoden syksynä "Yksinvaltiaan" ensi osa oli valmis, mutta ei ilmestynyt vielä julkisuuteen. Oleskeltuaan välillä jonkin aikaa Helsingissä T. Vaaskivi taas keväällä 1941 palasi Ouluun aikoen hyvää vauhtia kirjoittaa teoksensa toisen osan, johon hänellä jo oli aineksia. Nyt seurasi hyvin traagillinen vaihe: samalla kun hänen henkensä loi kukkiaan suorastaan troopillisella hehkulla ja voimalla, hänen ruumiillinen heikkoutensa taas muistutti itsestään, ja tällä kertaa entistä vakavammin oirein. "Yksinvaltiaan" toinen osa on puhjennut kuin suuri väkeväloistoinen aarnio metsänkukka sairaan puun kyljestä. T. Vaaskivelle itselleen tämä ajatus oli ehkä liian, turmiollisen rakas: kauneuden puhkeaminen lahoamisesta, häviöstä.
Uuden sodan syttymisellä kesän alussa 1941 oli tietysti hänen henkiseen terveyteensä taas hyvin negatiivinen vaikutus. Oikeastaan voi sanoa, ettei hänellä muuta suoranaista sairautta ollut kuin sielullinen: ruumiilliset sairaustilat olivat kaikki vain seurauksia sisäisistä kriiseistä. Ruumiinrakenne oli tosin heikko, mutta se täytti tehtävänsä suuremmitta vaikeuksitta, silloin kun henki pysyi normaalin terveenä.
Kesän T. Vaaskivi vietti Arkkukari-nimisen kylän vaiheilla lähellä Raahea, pienessä yksinäisessä merenrantamökissä, kirjoittaen kuumeisesti ja välillä joutuen vuoteen omaksi, tilanteen näyttäessä jo suorastaan toivottomalta varsinkin sen vuoksi, ettei hän millään ehdolla tai houkuttelulla suostunut lääkärin tai edes sairaanhoitajan avuksi hankkimiseen. T. Vaaskivellä oli niin rajaton vastenmielisyys kaikkea kohtaan, minkä hän pelkäsi vähänkin rajoittavan vapauttaan. Välillä toivuttuaan jonkin verran hän käveli niitylle seurustelemaan rakkaiden kasvien kera, mutta sekin oli usein vaikeaa, sillä nyt, niin kuin aina sielullisfyysillisen sairauden ilmetessä, tuo vanha, kavala polvivaivakin muistutti itsestään.
Syksyllä hän sentään toipui jonkin verran, ja koska sota yhä jatkui, hän palasi Hietasaareen käsikirjoituksineen. Siellä hän oli tällä kertaa joulunkin yli, yhä työhönsä hautautuneena, tahtomatta tietää ulkomaailmasta mitään. Oravat, jotka hyppelivät ikkunan takana lumisten kuusien oksilla, ja Jeppe koira, joka kävi häntä katsomassa vilkkaine ruskeine silmineen ja vipattavine häntätupsuineen, olivat hänen ystäviään, samoin talitiaiset, joille hän olisi tahtonut syöttää koko sota-ajan voiannoksensa, jollei ajoissa olisi tultu järjen myötä väliin. Näissä pienen pienissä vaihteluissa ja työssä sekä intensiivisessä kirjeenvaihdossa kodin kanssa kuluivat päivät, kunnes sairaus jälleen kevätpuolella vaati vuoteeseen asettumista. Vihdoin viimeinkin potilas, tämä itsepäisistä itsepäisin, jolle ainoastaan salaa saattoi hankkia järjellistä lääketieteen apua, suostui lääkärin hoitoon, vieläpä sairaalaankin lähtöön. Siihen hänet tosin sai ainoastaan ajatus, että pääsisi Italiaan vahvistuttuaan jonkin verran — tässä toivossa hän edistyikin toipumisessaan ilmiömäisen nopeasti. Kuukauden kuluttua hän saattoi ajatella matkalle lähtöä.
Mutta Italian-matkasta tuli kuitenkin vain Ruotsin-matka. Rauhan ja paremman ravinnon vuoksi, joita kumpaakin hän kipeästi tarvitsi, lääkäri suositteli hänelle tätä matkaa. Samana keväänä ilmestyi "Yksinvaltiaan" ensimmäinen osa ja toinenkin oli jo valmis; sen tekijänkappaleet hän sai Ruotsiin.
Viimeisestä Ruotsissa vietetystä kesästään T. Vaaskivi kirjoitti kirjeessä: "Siellä oli sentään niin kovin onnellista." Se tarkoittaa: koko ajan oli kova huoli valuutasta, eikä myöskään ajan painostusta pyyhitä suomalaisen sielusta sillä, että hän siirtyy rajan yli rauhallisempaan maahan, olipa syy siihen miten oikeutettu tahansa. Mutta sotasairaat hermot saivat kuitenkin lepoa siellä ja paikka miellytti häntä: kartanon tapainen täysihoitoja kauniine omenapuutarhoineen pienen, idyllisen Södertäljen kaupungin lähistöllä. T. Vaaskivelle oli ominaista ihmeellinen, hellä, vanhuuden herkistymistä muistuttava suhde luontoon tänä viimeisenä kesänä, siinä oli alituista kaihoa, huolimatta siitä, että hän muuten saattoi ajoittain olla hyvinkin hilpeä, vitsikekseliäisyydessään suorastaan vallatonkin. Hän tutkiskeli kasvillisuutta, ja sen suhteellinen runsaus tuotti hänelle mielihyvää, mutta hän iloitsi nyt kaikesta versovasta ja kukkivasta enemmän sen kasvun ja kauneuden vuoksi kuin tehdäkseen uusia löytöjä kokoelmiinsa. Hymyillen hän saattoi ohi kulkiessaan kumartua hyväilemään jotakin kukkaa. Tavallinen kävelykierros kulki pienen "Näsets kaffestugan" kautta, joka oli aivan veden partaalla; sieltä pitkin merenrantaa "auringonlaskujen tielle", joka sai nimensä siitä, että sille tielle näkyivät aaltoavien viljavainioiden yli upeimmat iltavalaistukset. Ajatukset palasivat yhä Italian muistoihin ja uuden sinne aiotun matkan suunnitteluihin ("heti kun sota loppuu!") sekä "Pyhän kevään" maailmaan. Tätä uutta teosta oli Arkkukarin kesänä, sitä edeltäneenä keväänä ja seuraavana talvena salaperäisesti syntynyt parisataa liuskaa muun työn ja sairauden väliaikoina. Hän oli vihdoinkin tavoittanut etsimänsä sävelen ja uneksi kauneimmasta saavutuksestaan, Kristus-romaanista. Kaikkea seurustelua uusien ihmisten kanssa hän vältti.
T. Vaaskiven mielipaikka Södertäljessä oli vanha, ikkunan ääressä oleva nahkanojatuoli, näköalana kapea, sisäjärveä muistuttava merenlahti, joka vilahteli kymmenien hedelmäpuiden ryhmyisten runkojen välistä. Keväällä monihaaraiset oksat ilahduttivat silmää kukkahunnullaan, myöhemmin ne peittyivät mehevään lehdistöön, ja niiden alapuolella levisivät samettiset, silmää hivelevän vihreät nurmikot. Kun sataa tihuutteli lempeää suvisadetta, hän saattoi istua sillä tavoin tuntikaudet yhtään ikävystymättä, lausuen silloin tällöin muististaan jonkin Heidenstamin, Frödingin tai Kaarlo Sarkian säkeistön. Tämän kirjoittaja ei usko löytyvän ketään, joka rakastaisi runoutta sillä tavoin kuin T. Vaaskivi rakasti, sillä hänen suhteensa siihen oli niin epäitsekäs, avara, älykäs, sydämellinen. Ihmeteltävät määrät säkeitä oli lapsuudesta asti painunut hänen muistinsa herkälle vahapinnalle.
Kerran T. Vaaskivi salaperäisen kujeellisesti kertoi löytäneensä metsästä "hyvin ihanan paikan" ja tahtoi sen näyttää. Pujoteltiin pihkalta tuoksuvan mäntymetsän läpi. Paikka osoittautui entiseksi kaatopaikaksi, joka oli uhkean, rehevänä hohtavan, valkokukkaisen convolvuluksen peitossa! Sieltä täältä pisti esiin ruukun kappaleita ja muita inhimillisen arkielämän surkeita jätteitä ihanan kukkaverhon alta. Tuo voimakas vastakohtaisuus hänet silminnähtävästi oli lumonnut. Kun hän siinä seisoi puoleksi ylpeänä, puoleksi poikamaisen ilkamoivana tarkkaillen löytönsä tekemää vaikutusta, tuli mieleen erinäisiä välähdyksiä hänen tavastaan rakentaa tehoavaa taiteellista tyyliään.
T. Vaaskivellä oli omituinen kyky asettaa rinnan ja sulattaa yhteen kaunista ja groteskia jollakin tavalla, joka muutoin yksin sadussa on mahdollinen. Satu olikin yhtä lähellä hänen sydäntään kuin uskonnollinen myytti, hän tajusi hienosti ja syvästi niiden ikuisen alkuyhteyden. Paitsi kansansatuja olivat Andersen ja Hoffmann hänelle hyvin rakkaat. Oikeastaan hänen omassa sielussaankin asui eräs suurisilmäinen satulapsi ja eräs arvoituksellisesti tenhoava, hiukan peloittava, vihlovan irreaalinen hoffmannilainen olento.
Palattuaan Suomeen syksyllä T. Vaaskivi epätoivoisesti koetti päästä työvireeseen, mutta hän oli vielä liian heikko ankaran keväisen sairautensa jälkeen, hänen ei olisi pitänyt ajatellakaan muuta kuin lepäämistä. Lepo kuitenkin hänen sieluntilassaan — hänen omien sanojensa mukaan — oli patojen aukaisemista kaikelle sille pessimismille ja kaikille niille kauhunäyille, joita hänen ajansairautensa synnytti. Hän himoitsi työn huumausta. Kaikki olisi kääntynyt hyvään, jos sota olisi loppunut, mutta sen sijaan hänen rauhaisa työpaikkansakin, jonka tyyneyteen hän luotti, joutui pommitusten uhan alaiseksi. Ei ainoatakaan kolkkaa koko maailmassa hänen työlleen, hiljaiselle, voimalliselle kamppailulleen. Hän ei kestänyt sitä iskua. Rasittunut sydän heikkeni ja tahto taittui. Syysk. 21. p:nä hän aamun tullen ei herännyt enää päivään.
Kuolema ei ollut T. Vaaskiveä koskaan kammottanut, siitä ei hänen sotasairautensa ollut johtunut. Hänen ajatuksensa olivat aina rakkaudella kiertäneet kuoleman ympärillä, hän piti kuolemaa ihmisen todellisena syntymisenä. Se oli hänelle elämän korkein aste. Kun hänen kaunein olemuksensa astui sisään ikuisuuden portista, sitä vastaan ottamassa oli varmasti monta kirkasta hahmoa.
T. Vaaskiven lyhyen elämän vaiheista muodostuu suuressa määrin sairauskertomus — eikä hänellä ollut kuitenkaan edes tuota niin klassilliseksi tullutta keuhkotautia; hänen psykofyysillinen varustuksensa vain ei sopinut sille leveysasteelle ja siihen aikaan, johon hänen elämänsä sattui. Sen tähden hänelle jäi vain yksi tie: kaivautua syvälle — oman henkensä tulihelteiseen etelään, vaiston ja tiedon, älyn ja tunteen labyrintteihin. Hänen hengenkilvoituksensa kiihkeys muistutti varsinkin viimeisinä vuosina jonkun salaista mysteerivihkimystä kohti pyrkivän jännittynyttä vakavuutta. Hänessä oli noviisin nuorta haltioitumista ja profeetan kiukkua, kun oli taiteen arvosta ja oikeuksista kysymys. Hänen ulkonaisen elämänsä tarina on varjomaisen hauras ja käsistä häipyvä, siksi että hän tarvitsi kaikki voimansa sisäiseen elämään. Hänen sisäisen ihmisensä elämäkerta on väkevä kirja täynnä mystillistä hehkua, seikkailun iloa, lempeitä unia, julmuuden ja kuoleman näkyjä, rakkautta kauneuteen ja janoa tietoon, totuuteen.
Eräs kirjoittaja on moittinut T. Vaaskiveä siitä, ettei hän ollut "vapautunut henki". Kuka voisi olla jotakin niin viileän valmista hänen iässään, jos on temperamentti, jonka tuliperäisyys ei liene yksinomaan pahe, ja elämän- ja maailmankatsomus vielä on käymistilassa? Hänellä oli tosin rajoituksensa tästä välttämättömästä syystä, mutta toisaalta hän jo henkisen rakenteensa vuoksi oli epätavallisessa määrässä vapaa monesta pienentävästä ominaisuudesta. Jos T. Vaaskivellä esim. olisi ollut vihamies, joka olisi kirjoittanut hyvän kirjan, niin hän olisi iloinnut tuosta kirjasta enemmän kuin kukaan ja unohtanut persoonalliset seikat. Hän oli taiteen edessä kuin alttarilla, pyhästi tuntien, että se vaati kaiken.
Ensimmäisiä teoksiaan — julkaistujakin — hän piti kuin varsinaisen kirjailijanuransa esivalmistustöinä. Jokainen niistä tuli hänen eteensä kuin tehtävä, joka hänen piti ratkaista, ja hän heittäytyi niihin joka kerta kuin sukeltaja mereen, päättävästi, uteliaana ja nautinnolla. Sama oli jokaisen sanomalehtiartikkelinkin laita, mikä lähti hänen käsistään. Voi sanoa, ettei hän vielä ikinä ehtinyt tehdä innotonta työtä.
Psykoanalyysin ääreen hänet veti ennen kaikkea se tosiasia, että hän itse oli psykoanalyysille paras ajateltavissa oleva työmaa. Hänen sielunkokoomuksensa oli merkillinen rakennuskompleksi sekaisin ilmavan keveää ja massiivisen raskasta tyyliä — pohjalla syvät kellarit uumentoineen. Hänellä oli jatkuvasti jo varhain herännyt tietoisuus siitä, että hän ainoastaan hellittämättömällä itsetutkistelulla saattoi tuota rakennusta hallita ja pysyttää koossa. Tämän itsetarkkailun lävitse, tämän pakottavan tarpeen kannustamana hän katseli ja eritteli myös jokaista eteensä tulevaa kirjallista aihetta.
Mutta jokaisen työn päähän päästyään hän joutui saman tyytymättömyyden valtaan. Hän ei esseistinä tuntenut toteuttavansa syvintä itseään, hänessä kasvoi salassa jotakin, mikä alkoi tukahduttavasi ahdistaa, vaatia vapautustaan. Se oli hänen taiteilijasielunsa genius. Sillanpää-elämäkerta, "Vaistojen kapina" ja "Huomispäivän varjo" olivat kaikki tehtäviä, jotka hän ratkaisi iloiten ja sähköisessä työvireessä, mutta jotka jättivät hänet syvään alakuloisuuteen jouduttuaan pois käsistä.
Kustaa Mauri Armfeltin elämäkertaromaania kirjoittaessaan T. Vaaskivi jo luuli pääsevänsä oikealle ladulle. Oli hyvin kuuma ja kaunis kesä, kun suurin osa tuota teosta syntyi. Aamupäivisin hänen oli tapana rusketuttaa itseään merenrannalla, Hietasaaren aavalla "redillä", ja iltapäivät istua kirjoituskoneensa ääressä avoimen ikkunan luona, josta huokui raikasta kuusen tuoksua huoneeseen. Iltasella hän kernaasti luki kirjoittamansa uudet liuskat pienelle omaispiirille huvilan alakerran kotoisessa arkihuoneessa, höyryävien teekuppien ääressä, yöperhosten sokeasti töytäillessä ruutuja vasten tai liihoitellessa suoraan sisään ikkunoista. Hänen äänensä värisi usein sellaisesta innostuksesta, että saattoi uskoa hänen olevan löytämässä jotakin mieluista ja tyydytystä antavaa. Teos syntyi ihmeteltävän keveästi, aivan kuin menuetin tahtiin. Yhtään kesän iloista ei laiminlyöty — hyvin hupaisia olivat esim. retket Toppilan satamaan, mistä T. Vaaskivi etsi outoja, lastilaivain mukana vierailta rannoilta kulkeutuneita kasveja siirtääkseen ne juurineen muhineen huvilan pihaan omiin kukkapenkkeihinsä. Viimeksi mainittuja hän aina huolellisesti vaali ja iloitsi jokaisesta uudesta nupusta seuraten sen puhkeamista. Kustaa Mauri Armfelt oli sinä kesänä kaikkialla mukana, hänestä haasteltiin kävelyretkillä ja uimarannalla milloin hilpeästi, milloin lyyrillisen surunvoittoisesti.
Kuitenkaan ei T. Vaaskivi ollut tyytyväinen tämänkään kirjan ilmestyttyä — sama tyhjyys ja apatia seurasi kuin sitä edeltäneidenkin teosten jälkeen: kaikki oli taas ollut liian rajoitettua, pientä, pinnallista hänelle, hän oli itse jäänyt janoiseksi ja nälkäiseksi, monien ihaillessa hänen aikaansaannostaan.
Näin tultiin siihen, että niin mielenkiintoisia kuin "Yksinvaltiasta" edeltäneet teokset ovatkin tekijänsä kehityshistorian kannalta, kirjailija itse katsoi varsinaisen uransa alkavan vasta edellä mainitusta suuresta romaanista: vasta sen kumean mahtava kauneus on hänen ominta itseään.
Tämän teoksen luominen oli kuin raskaiden paasien louhimista syvällä monien maakerrosten alla piilevästä musta- ja verenpunajuovaisesta kalliosta. Ei niin, että teos olisi syntynyt hitaasti ja työläästi — tarkoitan siihen padottua voimaa, suorastaan titaanista kangenvääntöä. Työ tapahtui kiihkeän nopeasti, niin kuin T. Vaaskivestä puheen ollen aina, ja kuitenkin "Yksinvaltias" sai muotonsa sisäisesti vaikealla tavalla, niin kuin kaikki, mikä nostetaan hyvin syvältä. Tekijän nautinto kasvoi sitä myöten, mitä painavammat kivijärkäleet siirtyivät hänen käsissään paikoiltaan. Jokaiselta voitetulta paasikuormalta hänen sielunsa tunsi huojennusta, sillä sieluaan juuri hän vapautti kylmän, kaamean taakan alta, otsansa helmeillessä inspiration helteen hiestä. Kuvatessaan jähmettäviä kauhujakin hän tunsi helpotusta, sillä hänen oli saatava nuo kuvat lohkaistuiksi irti itsestään: ne olivat kuin jotakin painajaismaista, ikivanhaa muistoa, jolla hänen tajuntansa pohjakerros oli ollut kuormattu jo syntymässä. Ja kuolemansynkkien, kammottavien ja groteskienkin näkyjen rinnalla hehkuvat "Yksinvaltiaassa" kauneuden upeimmat juhlavärit. T. Vaaskiven, kuuman uneksijan etelänrakkaus viettää triumfia. Vallanhimon korkean pelin arpanappulat kumahtelevat pimeydessä — aistillisen intohimon kylmä koreus maalataan mestarin kädellä ja saa tuomionsa — ja kaiken tämän maailman korskan, juonien ja raffinoidun raakuuden keskellä nuokkuu pienoisessa kolkassaan hellyydenkin hento, orpo kukka. Onko mitään sydäntä riipaisevampaa kuin pikku Plautilla lumikkoineen tai pienen Picuksen liikuttava miehekkyys nähtyinä murharovioiden ja kidutusportaiden taustaa vasten -? Molempien lasten kuvat on piirretty rakkaudella ja herättävät rakkautta.
Eräät "Yksinvaltiaan" II osan jylhimmät luvut, myöskin tuo hellä runo pikku Plautillasta — samoin kuin osa "Pyhän kevään" alkuluvuista, joilta kuolema kielsi jatkon — ovat kirjoitetut Arkkukarin kesänä, tekijän joskus ollessa sairauden peloittavimmilla rajoilla; karun, jyhkeän merenrantaluonnon apokalyptisten valaistusten keskellä. Aurinko laski mustanpuhuvien mäntyjen taakse yhtä säpsähdyttävän punaisena kuin Quercianellan rannalla Romiton linnan taakse. Puiden rungotkin näyttivät loimuavan liekeissä. — Kuutamo kylvi maan aivan kuuran valkoiseksi. Mutta mahtavinta osaa näytteli suuri, hehkuva tähti, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymä, jota T. Vaaskivi myöhäiskesällä katseli yöstä yöhön: hänestä näytti kuin se olisi imenyt itseensä muidenkin tähtien säteilyn; sen "infrapunainen" valo soi tuomiopasuunan äänenä yli sotaa käyvän maapallon. Tämä ei ollut ainoastaan runollinen näkemys. T. Vaaskivellä oli sellaisen ohella melkein aina jotakin faktillista: hän oli tähtitieteellisissä laskelmissaan muka tullut siihen tulokseen, että maapallo muutaman viikon kuluessa oli tuon saman tähden kautta tuhoutuva. Hänellä ei ollut "maailmanloppua" vastaan mitään, päinvastoin hän piti sitä toivottavana: "Silloin pääsisimme tästä huonosta paikasta paremmalle tähdelle". Hän oli hieman pettynyt, kun ei mitään majesteetillista luonnondraamaa tapahtunutkaan. — Toisinaan T. Vaaskivi pyysi tuomaan itselleen lumpeita metsän sisällä olevasta lammesta. Niitä ja tuomion tähteä hän vuoroin katseli kirjoittaessaan synkkää keisarieepostaan tai uneksiessaan passah-juhlista Pyhässä maassa.
(Tuo askartelu tähtitieteen kera oli aina viehättänyt häntä. Olipa hän joskus kyhännyt eräänlaisia alkeellisia kojeitakin, joita öisin pystytti ulos tutkiakseen tähtiä.)
On väitetty, että itse Tiberiuksen luonnekuva jää "Yksinvaltiaassa" ratkaisematta. Kirjailijan oma ajatus oli, ettei selvempi ratkaisu tässä tapauksessa ollut sen enempää mahdollinen kuin tarpeellinenkaan. Mutta onko kylliksi huomattu, miten koko teos sivu sivulta on "yksinvaltiaan" synkän, problemaattisen hengen läpitunkema? Hän on todella tämän teoksen päähenkilö, jos kukaan on päähenkilö jossakin teoksessa; hän on yhtä paljon läsnä niillä sivuilla, joilla häntä ei mainita, kuin niillä, joilla hänet nimetään. "Yksinvaltias" on ennen kaikkea runoutta, suurta runoutta, jolla on omat, itseoikeutetut lakinsa.
T. Vaaskivi sanoi kerran viimeisenä keväänään Tiberius-kirjastaan jotakin niihin lausumiin kuuluvaa, joissa ihminen vaistomaisesti profetoi omaa kohtaloaan. Hän sanoi sen kesken kaiken, juuri suunnitellessaan uusia töitä sairasvuoteelta noustuaan. "Sellaisen kirjan jälkeen ei kirjoiteta mitään muuta", sanoi hän. Kun hänet tunsi, tiesi, ettei ollut kysymys itsetyytyväisyydestä — se sanottiin liian vakavan kaihoisasti. Pohjamerkitys — nyt vasta selvä — oli: sellaisen kirjan jälkeen ei kirjoiteta enää, sellaisen kirjan jälkeen kuollaan. Kun muistaa, millä tavalla T. Vaaskivi joskus puhui Uuno Kailaan viimeisestä teoksesta, "Unesta ja kuolemasta", saa tuon lauseen merkitys yhä uutta valaistusta. Runoilija — sanoi hän — oli peruuttamattomasti tullut sille rajalle, jolla suhde elämään katkeaa; hän oli jo salassa kypsynyt kuolemalle, vihitty tuonpuoleiseen, mistä ei ole paluuta: olisi ollut luonnotonta, että hän olisi kirjoittanut vielä, hänen runoutensa oli jo valmis. Kun ajattelee "Yksinvaltiasta", huomaa, ettei vertaus ole niin kaukainen kuin ensi hetkellä näyttää. "Yksinvaltiaan" kaiken maalauksellisen maanpäällisyyden yllä kaartuu outo, transcendentaalinen ilmakehä rautaisen kylmänä ja tummana; tuon sielunmaiseman maaperästä ei verso kasvia, jolla olisi voimaa jatkuvasti kukkia ja tehdä hedelmää tässä maailmassa. Kaiken nielee tuho. Kaiken yllä on kuoleman sinetti. Kaikki voima on parhaimmillaankin syksyn jylhää mahtia, ei kevään iloista, pursuvaa ja leikkivää elämäntunnetta. Kun sellaisen kirjan on kirjoittanut nuori ihminen, niin täytyy myöntää, että tuon nuoren ihmisen jalka hänen ehkä itse aavistamattaan ja kenenkään tietämättä on jo astunut yli kohtalokkaan piirin, hän katselee, jo elämän näkyjä kuoleman kristallista kuvastuvina. Katselee kuin se, joka on vieras ja irrallinen täällä ja muukalainen vielä sielläkin, minne hän on menevä — kunnes hänet vihitään sen maan omaksi asukkaaksi.
T. Vaaskivi ei kuitenkaan olisi T. Vaaskivi, jollei hänellä viimeiseen asti riittäisi jotakin ihmeen luontoista, jotakin yli odotuksen. Noilla salatuilla rajoilla hänen luovasta hengestään puhkesi toinenkin yrtti kuin "Yksinvaltiaan" synkän uhkea ja mahtava puu. "Yksinvaltias" ei kuitenkaan kaikesta huolimatta ole hänen testamenttinsa, se on "Pyhän kevään" haave. Kun koko edellistä teosta hallitsee kuolema pimeänä, tuhoavana mahtina, niin jälkimmäisen alkuluvuista, jotka meille ovat jääneet, helähtää toisinaan jo tuonpuoleisen iki-ihana sävel — kaihoisana, niin kuin se ainoastaan voidaan kuulla tälle puolen, silloin harvoin kuin kuullaan lainkaan.
"Pyhän kevään" avaus lähtee vyörymään laajoina, värikkäinä freskoina, niin kuin T. Vaaskiven kerronnalle on ominaista. Vaikka hänen kokonaisnäkemyksensä on uneksijan, runoilijan, ei hän kuvatessaan säiky räikeimpiäkään realistisia yksityiskohtia. Joskus detaljien paljous tuntuu raskauttavan liiaksikin hänen tyyliään. Mutta itämainen elämä jyrkkine vastakohtineen, monenkirjavan kansan kuhina hahmottuu silmiemme eteen elävänä panoraamana, ajan historiallisten tosiasiain kehystämänä. Tekijän tarkoituksena oli tässä kirjassa, jonka piti olla esisoittona suuremmalle kokonaisuudelle, mahdollisesti trilogialle, maalata tausta, jota vasten Kristuksen hahmo kohoaisi yksinäisenä, tyynen kiivaana ja lempeänä. Oikeastaan ehdimme Kapernaumin miesten lailla nähdä hänestä vain jotakin, joka on kuin "sinen ja kullan välähdys tiellä, kunnes kalkinvalkoinen pöly nieli senkin". Mutta hänen olemuksensa ylhäinen nöyryys ja orpous häntä piirittävien ihmisten keskellä, joista ei vielä yksikään ole kehittynyt tajuamaan edes aakkosia hänen sanomastaan, jää vaikuttavana mieleen jo tästä katkelmasta. — Teoksen painopiste olisi tietysti tullut olemaan kärsimysviikon kuvauksessa. Siinä vasta Kristuksen hahmo olisi hohtanut hallitsevana, täynnä mystillistä runoutta. Myös olisimme saaneet kuulla enemmän, paitsi opetuslapsista, useista muistakin henkilöistä, jotka askarruttivat tekijän mielikuvitusta, niin kuin Pontius Pilatuksen vaimosta unennäköineen ja Joosef Arimatialaisesta. Nyt meille on jäänyt vain kuin kappale lasimosaiikkia, jossa moniväristen kuvioiden keskellä hehkuu myös tuo sinen ja kullan välähdys — Kristuksen taivaansininen shimla tuleentuvia vainioita vasten hulmuavana. Kuitenkin voimme aavistelukykyämme herkistäen nähdä kuin ikkunasta siihen rikkaiden, tuntemattomien näkyjen maailmaan, minkä tekijä vei ikuisuuteen mukanaan. Ja kun suljemme kirjan, niin mieleemme on jäänyt soimaan eräitä syvän vakavia äänenpainoja, joissa on samaa kipeyttä kuin läppäimen kumahduksessa malmikellon laitaan.
"Pyhän kevään" ajatus kokonaisuudessaan oli T. Vaaskiven kirkkain ja suurisuuntaisin luomus. Kipeän surullista on, ettei se työnä ehtinyt kasvaa täyteen mittaan. Hänen rakkautensa tähän aiheeseen oli yhtä arka ja nöyrä kuin hänen pelkonsa kuvata Kristuksen kasvoja (mistä hän ujon hämmentyneenä kertoi). Vanha, uskovainen palvelijatar, joka oli hoitanut häntä jo lapsena ja vienyt hänet usein mukanaan lestadiolaisten kokouksiin — kauas vaikuttavia järkytyksiä pienelle, varhaiskypsälle pojalle — sanoi hänen kuolemaansa itkiessään: "Sen tähden hänen täytyi kuolla, kun hän tahtoi kuvata Jeesuksen ja sitä ei sallittu, se oli liian pyhää." Tuntuu melkein kuin T. Vaaskivi itsekin olisi voinut yhtyä tuohon lausumaan, niin mystillinen kunnioitus hänellä oli aihettaan kohtaan, jota hän oli kantanut lähes koko elämänsä ajan. Sairauden ja ajoittaisen kuoleman-aavistelun varjossa tämä kallis siemen puhkesi tekemään lehteä aivan kuin korkeana sopraanosävelenä vastaten "Yksinvaltiaan" syvän matalaan, kaikuvaan alttoon. Se alkoi kohota kuin jalo valko- ja kullanhohtoinen lilja yön alhosta. Hän ei kiirehtinyt sen kasvua, ei tahtonut tehdä sille mitään väkivaltaa. Tuntuu kuin se olisi pysynyt hänelle unena edelleenkin, ja sellaiseksi sen täytyi suurimmalta osaltaan jäädä.
Viimeisenä syksynä, kun T. Vaaskivi näki tuohon työhön uppoutumisessa ainoan pakotien kärsimästään ahdistuksesta, se ei tahtonutkaan aueta, vaan jätti hänet avuttomaksi. Ei voida koskaan mitata, miten ratkaisevaa tämä hänelle oli, mutta varmaa on, että juuri sellaiset syyt vaikuttivat hänen sekä sielulliseen että ruumiilliseen vastustuskykyynsä tavattoman paljon. —
Monet muistavat T. Vaaskiven vilkkaana ja välittömänä.
Se oli kuitenkin vain pintaolemusta. Pohjaltaan hän oli perin sulkeutunut ja hitaasti avautuva. Tästä johtuu, ettei kiinteitä ystävyyssuhteita hänen elämässään sanottavan paljon syntynyt. Hän oli loistavan huumorintajuinen ja piti hauskasta seurasta ollessaan siinä virityksessä, mutta se kerrostuma hänen sieluaan, missä esim. "Yksinvaltiaan" luoja piili, oli omituisen iättömän, maailmaa vierovan, miltei juron erakon näkijäsielu. Tämä erakko saattoi olla myös hyvin kiivas. Hän sanoi rakastavansa eläimiä ja kasveja enemmän kuin ihmisiä, joita hän nimitti maapallon tuhohyönteisiksi. Kuitenkin hän rakasti ihmistä, ilmiötä ihminen niin paljon, että varmasti voi sanoa hänen kuuluneen niihin, joille tämän ilmiön perille pääseminen jo lapsesta asti on vakava, itsestäänselvä vaatimus. "On kuin kaikki ihmiskunnan kärsimykset olisivat harteillani", kirjoitti hän viimeisissä kirjeissään. Niin ei kirjoita ihmisvihaaja.
Oli kuin tuona viimeisenä syksynä kaikki pessimismin padot olisivat murtuneet ja hän nähnyt vain mustien syvyyksien tulvivan. Hän valitti, että hänen tajuntansa suunnattomasti paisuttaa kaiken negatiivisen, koko ajan laajentuen ja täyttyen synkillä kauhunäyillä. Ilman työtään hän oli suojaton.
Työ oli hänen suojansa ei ainoastaan ajan painetta, vaan myös hänen omaa itseään vastaan. Hänen sielussaan piili sairauden itu, jonka juuria hän sanoi voivansa seurata lapsuuteen, eritellä sitä tieteellisen tarkkaan, "vaikka mistään sellaisesta ei ole hyötyä". Ainoa lääke sitä vastaan oli hänen kokemuksensa mukaan purkaa, purkaa pois sisäistä, nimetöntä taakkaa. Hetkellä, jolloin hän ei siihen kyennyt, hänessä saattoi kohtalokkaalla tavalla heikentyä itsevarjeluvaisto.
Ihmisten maailman peittyessä häneltä yhä mustempaan pimeyteen T. Vaaskiven suhde kuolemaan hänen viimeisenä aikanaan ihmeellisesti kirkastui ja henkeistyi.
"Ihminen ei kuole kesken työtään", sanoi hän kerran täynnä syvää vakaumusta. Kuka voi tietää, eikö kuolemalla olekin selvyys siitä, milloin ihminen on täyttänyt mittansa ja määränsä? Me ajan rajoittamat katsomme kaikkea himmein, lyhytnäköisin silmin ja näemme vain traagillisuutta siinä, mikä ikuisuudessa kenties oivalletaan kokonaan toisin.
PYHÄ KEVÄT
PÄÄSIÄISEN KYNNYS.
Neljäntenä virkavuotenaan, puolitoista viikkoa ennen kevään uhrijuhlaa, Samarian ja Juudean prokuraattori Pontius Pilatus lähti Välimeren rannalta Kesareasta Jerusalemiin.
Matka syvälle sisämaahan tuotti hänelle synkkiä epäilyksiä ja huolta niin kuin joka kevät. Suolaisen sinisen meren raikkaasta pauhinasta hänen oli kuin olikin lähdettävä seemiläisen uskonkiihkon pesään, kaupunkiin, joka oli yhtä tyly ja synkkä kuin Kesarea oli heleä ja loistokas. Jebus, Urusalim, Jerushalajim-millä nimellä sen asukkaat olivat sitä aikojen vieriessä nimittäneetkin, aina, ammoisista ajoista, se oli kohonnut paahtuneen jodinpunaisen maan ikuisesta kuolemasta kuin luihuuden kasarmi. Pontius oli kauan aikaa levottomasti ajatellut tätä retkeä. Mutta sitähän ei käynyt peruuttaminen. Rooman edustajana hänen oli muodollisesti luovutettava Siionin ylimmäiselle papille virkavaatteet, jotka oli takavarikoitu Antonian linnan kellareihin — kaksinkertaisesta byssoksesta ommellut saumattomat ihokkaat, neljän elementin väriset kasukat, levätit, joiden helmoissa kilisi kultatiukuja, kultaiset otsalehdet, tulipunaiset hiipat, turbaanit ja sinipunaisin kukin kirjaillut olkakääreet. Matkalla oli toinenkin syy... Ei tapahtunut ensi kertaa, että prokuraattori lähti retkelle lisätty sotilasjoukko mukanaan. Nyt kun kaikkialta tulvi pyhiinvaeltajia viettämään pääsiäistä Siionin temppelissä, saattoi hyvinkin odottaa mellakoita. Myrsky uhkasi aina, vaikka ukkospilviä ei näkynytkään.
Tämän ikuisesti muista eristäytyneen kansan kuumassa, tummassa, kuohuvassa pääkaupungissa tuoksui kapinan käry, milloin vain jokin juhla keräsi Jerusalemiin suunnattomia kuhisevia laumoja. Kukistettu ja kuitenkin sisäisesti nujertamaton rotu! Pontius voi hyvin kuvitella mielessään, kuinka tuhannet leiritulet jo kiilsivät Öljymäen rinteillä kuin susiparven silmät, kuinka tiet lainehtivat vyöryvinä ihmisvirtoina. Baabel, Egypti ja Rooma — ne olivat aikojen kuluessa pyyhkäisseet tuhon hyökyinä Melkisedekin ammoisen linnoituksen yli; sen temppeli oli revitty maan tasalle, se oli kerta toisensa jälkeen poltettu ja raiskattu, mutta aina se kohosi savuavasta sorasta uutena ja sitkeän elinkykyisenä. Ja aina, aina Egyptistä-lähdön suuri muistojuhla kehitti Oofelin vuoren kaupunkiin tulenaran ilmapiirin. Sielut olivat siellä kuin rutikuivaa taulaa; mikä tahansa kipinä voi sytyttää kapinan kulovalkean. Valvoa semmoisessa ihmispesässä järjestystä, pitää kahta miljoonaa kiihtynyttä juutalaista kurissa... kautta ukkosen ja salaman, se oli ainakin yhden kerran saanut Pontiuksen toimimaan raivon vallassa ja veren roiskumaan temppelin muuriin!
Prokuraattori istui kullatussa kantotuolissa, jonka eteen ja taakse oli iestetty muulipari.
Poimukkaat purppuraiset auringonverhot loivat hänen jykeville kasvoilleen kevyttä rusotusta — vain hänen otsallaan ja ohimoissaan oli sairaalloinen kelmeys. Se johtui vatsahäiriöistä; ne olivat useinkin ankarasti kiusanneet häntä Italiassa, mutta täällä, Kesarean meri-ilmassa, jonkin verran lieventyneet, niin ettei hänen enää tarvinnut noudattaa samaa ankaran tiukkaa ruokajärjestystä kuin ennen. Hän kokeili tohtori Dioscorideksen kasviuutteilla, yrteillä, Pallas Athenelle pyhitetyn verijuuren hedelmänpohjuksilla, jotka auttavat kaikkiin tauteihin. Silti hän tunsi usein haluttomuutta kaikkeen, oli ikävystynyt ja ärtyisä. Pontiuksen leveän käden sormessa välkkyi roomalaisen ritarin kuunvärinen annulus-sormus; sileitä karvattomia käsivarsia kiersivät ohuet takokultaiset renkaat. Kreikkalainen parturi Kyrenaios oli ajellut hänen leukansa ja poskensa aivan sileiksi, ja vain heikosti sinertävä parransänki ympäröi kuin katkeruuden varjo yhteen nipistettyjä tylyjä huulia. Tie kumisi kahdensadan sotilaan askelista. Tähän rumpumaiseen ääneen yhtyi toinen, vienompi ja heläjävämpi, jonka merituuli tuon tuostakin häivytti miltei kuulumattomiin: vaskisten cassis-kypäröiden helske. Kenturiot ratsastivat mustilla kimoilla viinipunoksiset sauvat tanassa. Ja jonakin hetkenä joukon edelle karautti pitkä, punakka sadanpäällikkö Longinus, jonka sulkamaisen puvun matala lieve häilähteli pronssisuomujen alta. Aurinko iski kirkkaita säkeniä hänen kaularenkaastaan ja sen pyöreistä kunniamitaleista. Miehen pörröistä tukkaa kiersi vaskinen vanne kuin salamoiva valonauha, kuin vaaleasta tulesta taottu seppele.
Armeija marssi säännöttömänä rivistönä. Sotilaat olivat helteen vuoksi riisuneet kypäränsä ja riiputtivat niitä käsissään. Matalat suojuspanssarit, jotka muistuttivat vyötiäisen suomuista nahkaa, heiluivat aivan höllinä, sillä he olivat avanneet cingulum-vyönsä, joiden tupessa hölskyivät lyhyet pistomiekat.
Heti osastojen jäljissä, hulmuavien punaisten sotamanttelien ja tahdikkaan kumun vanavedessä tuli dromedaareja keinuen kuin pitkäkaulaiset laivat aallokossa. Niiden nyrpeät päät notkuivat ylhäisen veltosti, niiden kyttyröiden molemmin puolin oli lastattu muonasäkkejä. Sitten tuli vaunuja jytisten ja täristen pölypilvessä — ne olivat kukkuroillaan savikulhoihin sullottua lihaa ja säilykkeitä, kalaa, maustimia, viiniruukkuja, hajuaine- ja lääkelippaita, arkkuja, joissa säilytettiin Poseidonioksen ja Panaetioksen kirjoja. Maaherratar Claudia Proculan hopeoidut vaunut vierivät aivan keveästi kantotuolin rinnalla välkkyen aamuvalossa kuin maito ja helmiäinen.
Joukon edellä ei kannettu ainoatakaan Rooman sotakotkan kuvaa. Kaikki vaskiset, kullatut standaarit oli jätetty Kesareaan, sillä Pontiuksella oli vielä tuoreessa muistissa, millaisen hälinän noiden kuvien näkeminen oli juutalaisten pääkaupungissa kerran herättänyt.
Kansa, joka Mooseksen lain mukaan kavahti jokaista kuvaa, esittipä se sitten eläintä, jumalaa tai ihmistä, oli hyvin altis tulkitsemaan Valtion liput, viirit, manipelien tangot uskonnon häpäisyksi. Syyrian ylikäskynhaltija Varus oli aikoinaan saanut sen kokea, kun hänen armeijansa marssi pohjoisten vuorten yli Jerusalemiin ja kun Kidronin uomasta temppelivuorelle asti huojui keisarillisten lippujen metsä; rahvaan vihaiset huudot taukosivat vasta, kun kaksituhatta miestä naulittiin käsistä ja jaloista ristiin, niin että koko Öljymäen rinne oli täynnä notkuvia kidutuspuita, joista kohoili ilmaan yhtämittainen hymisevä valitus. Juudean ensimmäisen prokuraattorin Coponiuksen aikana, jolloin maan viimeinen muodollinen kuningas Arkelaos oli ajettu maanpakoon Gallian Viennaan, Syyrian legaatti Sulpicius Quirinus oli ollut vähällä saada aikaan täyden kapinan. Hän määräsi Augustuksen käskyn mukaisesti, että kaikkialla Juudeassa oli toimitettava yleinen väestönlasku ja verotus, niin kuin voimassa oleva valtiosääntö vaati, ja vain silloisen ylimmäisen papin taitava diplomatia sai kansan raivon lauhtumaan. Mutta viha Roomaa ja Rooman edustajia kohtaan levisi kuitenkin kuin tuli orjantappuroissa Suolamerestä Galileaan asti. Sitä lietsoivat kiihkokansalliset farisealaiset, sen johtoon kohosi seloottien puolue, jonka jäsenet hyökkäsivät öisin roomalaisten patrullien tahi virkamiesten kimppuun, ryöstelivät heidän talojaan ja anastivat veronkantajien kassakirstut. Salakähmäistä toimintaa, jonka edessä sotaväki jäi aivan voimattomaksi. Maaherra Coponius saattoi ainoastaan todeta, miten monta alastonta puukotettua roomalaista löydettiin makaamassa milloin minkin syrjätien varrelta. Maksaa veroa joka maapalstasta, jokaisesta vehnä- ja öljysadosta, mitä provinssi tuotti, — sellainen käsky sai liikkeelle tuhansiin nousevat sissijoukot, joita johti Gamalan pikkukaupungissa syntynyt Juudas. Lopulta tämä rosvopäällikkö oli kadonnut kuin maan nielemänä; hänen onnistui kauan aikaa lymyillä hylätyissä suolakaivannoissa, Jerikon autiomaassa, Galilean vuorilla ja gergeseenien alueella, kunnes pieni armeijanosasto miltei sattumalta keksi hänen piilopaikkansa ja hänet naulittiin ristiin. Niin, nämä seemiläiset olivat kuin Tacrafinaan beduiinit. He vihasivat kuria ja järjestystä, heidän vertaan poltti kapinanhalu ja oli ikuisesti polttanut! Pontius ajatteli sitä kantotuolin keinuessa sisämaahan päin. Häntä painosti tunne, että kohtalo ja Tiberius olivat syösseet hänet paluuttomien taipaleiden taakse vihan ja intohimojen kotiseutuun, maahan, jonka vavahteleva kuuma valohuuru iäti sulki kuin vaanivan ukkosen tunnelmaan.
Ja nyt oli tulossa pääsiäinen, passah. Uhrijuhlan lamppuja hangattiin jo kiiltävän kirkkaiksi Siiloan hökkeleissä. Karavaaneja vaelsi kaikkialta Palestiinasta pyhää kaupunkia kohti, Herodeksen temppelistä loimusivat valmistuspäivien tulet. Jonkinlaista tyydytystä maaherralle tuotti sentään tieto, että kahdennentoista legioonan kiliarkki miehitti par'aikaa salassa Jerusalemin kortteleita ja että kymmenen kohorttia oli kilpineen, keihäineen, miekkoineen valmiina ripeästi puuttumaan asioiden kulkuun, jos jotakin tapahtuisi... Kesarean tie kumisi sekin lisäjoukkojen askelista. Kaikesta huolimatta: näin marssi Rooma suoraan Idän sydäntä kohti, veripunaisten manttelien hulmutessa kevätaamun hohteessa.
Pontius Pilatus oli saapunut maahan Tiberiuksen kahdentenatoista hallitusvuotena, jolloin Syyrian yliherruutta hoiti Aelius Lamius; myöhemmin tämä Idän propreettori oli nimitetty Rooman kaupunginprefektiksi, ja hänen entistä virkaansa Antiokian linnassa hoiti keisarin vanha juomaveikko, Marcus Antoniuksen viimeisen elossa olevan tyttären Antonian itsepintainen kosiskelija Pomponius Avilius Flaccus, varsin hyväntuulinen ja elämänhaluinen mies. Ainoa, jolle Pontius oli vastuussa toimenpiteistään, Tiberiusta itseään tietenkin lukuunottamatta... Maaherra muisti erinomaisen hyvin sen hilpeän aamupäivän, jolloin hänen Rooman-kodissaan oli vieraillut idumealainen prinssi Agrippa ja tarjoutunut pientä lainaa vastaan hankkimaan hänelle prokuraattorin puvun. Hän muisti senkin, kuinka hänet aivan odottamatta oli kutsuttu Caesarin puheille alun neljättä vuotta sitten. Hänet temmattiin äkkiä hiljaisesta syrjästäkatsojan elämästä mahtiin ja valtaan, jota hän oli kerran kaivannut.
Kun hän vuonna seitsemänsataa ja seitsemänkymmentäyhdeksän nousi laivaan Puteolin satamassa matkustaakseen ensin Aleksandriaan ja sieltä virkapaikkaansa, hän tiesi olevansa monin verroin mahtavampi herra kuin edeltäjänsä Valerius Gratus. Sillä tähän asti Juudean maaherran tehtävät olivat vain enimmäkseen rajoittuneet kurin ylläpitoon ja verotukseen. Heidän puolustusvartionsa oli ollut hyvin pieni, he eivät saaneet viedä muassaan vaimojaan, heillä ei ollut liktoreita eikä ehdotonta tuomiovaltaa. Luultavasti juuri se, että Pontiuksen vaimo kuului Claudiusten suvun etäiseen sivuhaaraan, oli tehnyt Caesarin mielen niin yllättävän suopeaksi. Niinpä Pontiukselle myönnettiin miltei rajaton herruus aivan kuin Traakian, Noricumin ja Mauretanian maaherroille, Oppiuksen lakia kierrettiin hänen kohdaltaan, jotta Claudia Procula saisi matkustaa hänen mukanaan, hänellä oli korkein lakiasäätävä valta alusmaassaan, niin että hän tosiaan edusti Rooman täyttä majesteettia. Ja sitä ei suinkaan voinut sanoa hänen neljästä edeltäjästään.
Hänen suonissaan virtasi vanhan latinalaisen Teresinus-suvun verta. Kun hänen hautajaisiaan joskus vietettäisiin, kannettaisiin sukunaamioiden joukossa senkin Pontiuksen kultaista naamaria, joka kerran, barbaarien hyökätessä Roomaan, oli ratsastanut suistuvan puusillan yli Tiberin länsirannalle ja tällä teolla pelastanut osan kaupunkia hävityksestä... Nuoruudessaan Pontius oli taitavasti käyttänyt heittokeihästä, pilumia, ja tästä johtui hänen liikanimensä Pilatus. Hän oli ritari, eques, ja virkanimityksen ohessa hänelle myönnettiin arvonimi amicus Caesaris — suosionosoitus, jommoisia Caprin purppurapukuinen herra jakeli vain harvoille valituille.
Niin kuin kaikki tämän alusmaan maaherrat, Coponius ja Marcus Ambivius ja Rufus ja Gratus, hän oli alusta pitäen asettunut asumaan Kesarean palatsiin. Siellä kohosi välkehtivällä marmoriperustallaan sypressistä leikattu prokuraattorin istuin, jonka jalat oli veistetty leijonan käpälien muotoon. Se oli ylhäältä alas asti jalokiviupotteiden kirjailema; sen käsinojissa tuntui vielä maaherra Gratuksen paksujen hikisten kämmenien tahmeus, kun Pontius ensi kerran vajosi sen heleänpunaiselle tyynylle. Herodes Suuren rakennuttamissa avarissa saleissa välkkyi kuulas hunajankeltainen valo. Niiden merelle päin antavat ikkunat oli tehty foinikialaisesta lasista, permannot olivat uskomattoman rikasta mosaiikkityötä, kuin kullasta ja purppurasta nyplättyä kivipitsiä. Ja yhtä runsas kirjailu peitti aulojen, kylpyhuoneiden, makuusalien seiniä. Näytti siltä, kuin tummasta katonrajasta olisi valunut kultaisia filigraaniverkkoja lattiaa kohti; ne verhosivat kiiltävänä seittinä yksin avaran eteishuoneenkin, jonka laipion setriparruihin oli upotettu hopeisia haikarankuvia. Ja kun valjut liekit iltaisin hypähtelivät lampuissa, kun maljatulet sytytettiin, tämä puoleksi barbaarinen kuninkaantalo alkoi salamyhkäisesti elää. Seinien väripeite häilyi ja huojui, kiillejuovat tuikkivat haaveellisesti varjojen harmaudesta. Tummissa kivilaatoissa näytti kytevän ja kulkevan tulisäkeniä kuin hiiltyvässä papyruksessa. Se oli peräti rauhatonta loistoa. Siinä ilmeni Aasian henki, tosin kovin epäselvänä ja ikään kuin sumuun uponneena. Joka tapauksessa, Pontius vaistosi sen ensi hetkestä alkaen.
Itse Kesarea, Herodeksen kukoistavan rikas merikaupunki, oli Rooman käskynhaltijalle mieluinen yllätys. Se kohosi perustaltaan vielä uutuuttaan valkoisena.
Sinisten kuohujen loiske sataman aallonmurtajaa vasten, meren suolantuoksu ja torien vilkas hälinä viehättivät häntä suuresti. Oli kestänyt tasan kaksitoista vuotta, ennen kuin kuninkaan parhaat arkkitehdit olivat saaneet rakennetuksi tämän Piraeuksen kokoisen satamakaupungin kaikkine stadioneineen, julkisine kylpylöineen, kaarihalleineen, temppeleineen. Sen lumivalkoiset korttelit sukelsivat aina siellä täällä palmupuistojen ja puutarhojen vihreyteen. Taivaan ja meren sini näytti siellä syventyvän orvokintummaksi, niin että teatteri, jossa pohjolan atleetit esittivät taitoaan, kuvastui aivan hunajan värisenä pilvetöntä taivasta vasten. Kadut, joita reunustivat kultaseppien, matto-, hajuaine- ja jalokivikauppiaiden basaarit, johtivat alas satamaan, ja niitä leikkasivat suorat, leveät puistokadut. Vaalealla porfyyrilla kivetty kaupungin forum, laaja kilpa-ajorata ympäröivine talleineen ja hevossiittoloineen, sirkus ja Herodeksen insinöörien suunnittelemat maanalaiset tunnelitiet, meren taholle avautuva Dea Roman temppeli ja pienet marmoriset pyhäköt antoivat Kesarealle hiukan samanlaisen ulkonäön kuin Aleksandrialla oli. Itä yhtyi siellä länteen, Euroopan uloin ääri kosketti kevyesti Aasian etuvartiota.
Tai saattoi sanoa, että itä kaukaisimpia tienoitaan myöten aukaisi täällä lukkonsa ja vyörytti aarteittensa virtoja Roomaan päin. Satamassa keinuvien laivojen tummat mastometsät olivat aina yhtä taajat, kauppakorttelien hälinä aina yhtä vilkasta. Manteren puoleisten torien mustista egyptiläisistä obeliskeista aallonmurtajaan saakka itämaiden tuntuun ja tuoksuun yhtyi hyvin voimakas kreikkalaisen hengen tuulahdus. Kun huilut soivat temppeleissä tahi sirkus kumisi melusta, kun asturialaisia oriita juoksutettiin kilparadalla ja pyrrholaiset filosofit vaelsivat oppilaineen puistojen käytävillä, niin, silloin idän läheisyys ikään kuin vieri kaukaisuuteen ja vain länsi ja lännen kulttuuri hallitsivat. Laivojen märssypurjeet lepattivat iloisesti kuin Puteolin satamassa. Välimeren sini hehkui. Vaahto murtui lumenkarvaisena pärskeenä aallonmurtajaan. Rooman tavaranhankkijoiden karavaanit vaelsivat satamaa kohti, mistä päivän kaikkina hetkinä kuului lastauksen hälyä. Tätä tietä ei virrannut ainoastaan läheisen Arabian mausteita ja Damaskon mattoja, vaan myöskin Kiinan silkkipaaleja, Malakan niemen vaaleita iansati-hedelmiä, tuoksuvia mangostaaneja, Intian kultaa ja nahkapusseihin sullottuja helmiä.
Kesarea oli alusta alkaen ollut seemiläiselle rahvaalle ilmetty pahennuksen pesä, johon kukaan oikeauskoinen ympärileikattu ei hevillä astunut. Ja kuitenkin kohtalo sääti, että Pontius Pilatuksen ja juutalaisten ensimmäisen yhteenoton piti tapahtua juuri täällä, vieläpä aivan maaherran palatsin edustalla.
Pontius oli Juudeaan tullessaan joko unohtanut Quirinuksen verollepanoa seuranneen kapinan tai sitten hän väheksyi sitä. Hallituksensa ensi hetkinä hän oli ryhtynyt suurpiirteisiin rakennustöihin — hän lähetti Kesareasta Jerusalemiin kohortin, jonka tarkoituksena oli miehittää vanhan kaupunginmuurin harjat, kadut, torit, Antonian kasarmi, Herodeksen palatsi ja temppelivuoren ympäristö. Legioonat marssivat kaupunkiin sydänyöllä, jotta ei nousisi mitään hälinää; niitä tervehti vain koirien haukunta.
Mutta seuraavana aamuna Urusalimin kuninkaan Abdi Khiban tuhatvuotisessa linnoituksessa välkkyi kaikkialla manipelien tankoja, sotaviirejä ja vaskisia kannatinpuita, joista kohosi metallikäsiä ja Rooman sotakotkia. Leviitat keskeyttivät pyhäkössä aamu-uhrin. Kadulta toiselle levisi pahennuksen hälinä. Kaiken lisäksi temppelistä, joka oli Antonian linnaa vastapäätä, saattoi helposti huomata Tiberiuksen kuvalla koristetut sotilaiden kilvet. Aluksi melske rajoittui Jerusalemiin. Sitten rupesi Kesareaan päin tulvimaan voihkivaa, mylvivää kansaa, kunnes tie kuhisi mustanaan väkijoukkoa. Kokonainen farisealaisen puolueen vedenpaisumus hyrskysi kuutena päivänä maaherran palatsin ympärillä. Valvoipa tai yritti nukkua, Pontius kuuli tuon kansanmeren nyyhkyttävän jyminän, josta erottui jokin yksityinen huuto: "Poista kilvet!
"Adonai siimaa sinua, jos et häpäise Siionia. Anna viedä pois tangot ja kotkankuvat, sillä ne saastuttavat Jaakobin perintöosan...!"
Tätä voihkivaa pauhinaa oli mahdotonta vastustaa. Prokuraattori antoi tulkin huutaa aramean kielellä: "Mutta onhan teidän oman temppelinne päätyyn kuvattu Juudean vaakuna, viinirypäleen oksa. Mikä oikein on pyhää, mikä epäpyhää?"
Äänet kohosivat taas kuin sakea pöly: "Poista kilvet! Me emme tahdo pakanallisia kuvia!"
Viimein, seitsemäntenä päivänä, Pilatus kyllästyi ylen määrin näihin huutoihin. Kohortit määrättiin palaamaan takaisin Kesareaan. Jos melu oli aluksi häntä huvittanut, se ärsytti ja raivostutti häntä nyt; mutta hän ei kuitenkaan halunnut turvautua väkivaltaan, sillä kapinan uhkaan liittyi toinenkin paljon peloittavampi mahdollisuus, se, että Tiberius syyttäisi häntä omavaltaisesta menettelystä. Hän vain kuunteli omituisen ylenkatseellisen kummastuksen vallassa Jerusalemiin palaavien juutalaisten ylistysvirsiä. Niin kuin joukkojen voihke oli yötä päivää kumisuttanut Stratonin muuria, niin vyöryi nyt riemulaulu maaherran linnan reunamilta kauas laitumille. Ihmistulva peräytyi, kimeät psalmit ikään kuin pölysivät kullankirkkaassa ilmassa ja häipyivät tasangon ja vuorten taa -.
Luultavasti, ajatteli Pontius käännähtäessään kantapäillään ja astuessaan saliin riisuakseen yltään epämukavan liinaisen toogan — luultavasti tämä oli onnellisin ratkaisu. Gaulanitilainen Juudas lymyili vielä tuohon aikaan sisseineen Galileassa, sen rikkinäisten kuoppaisten vuorten notkoissa. Quirinuksen aikoina, jolloin verojenkanto ja yleinen väestönlasku sai koko maan Edomista Libanoniin asti kuohumaan, hän oli yht'äkkiä hyökännyt rosvoineen Sepforikseen. Hän oli ryöstänyt kaupungin kasarmista kilvet, säilät, keihäät, kupariset panssarit, jopa suuren määrän sotilaiden vyöhihnoja, ja hävinnyt kuin aave jonnekin Taaborin rotkoihin saalis muassaan; mutta kansa ja farisealainen puolue vain siunasi hartaasti hänen ilkityötään. Milloin tahansa tämä Juudas, joka jo kymmenisen vuotta aikaisemmin oli tehnyt kapinayrityksen, saattoi kiihottaa puolelleen maan rahvaan aina paimenista rähiseviin, tekohurskaisiin perushimeihin asti; olihan hän aikoinaan pitänyt yllä salaista yhteyttä fariseus Saddukin kanssa, miehen, joka oli Jerusalemin taitavin mellakanlietsoja... Ja Pontiuksesta tuntui, kuin juutalaiset olisivat noina seitsemänä päivänä jättäneet kaikkialle Kesareaan vastenmielisen lian, hien ja sielujenkiihkon hajun. Hänen täytyi peseytyä — hän pukeutui välkkyvään pumpulivaippaan ja meni kylpyyn.
Marssiessaan ensi kerran Jerusalemin pääsiäisjuhlille prokuraattori majoitti sotaväkensä Salomon rakennuttamaan ja makkabilaisten ja kuningas Hyrkanuksen laajentamaan Baris-kukkulan garnisoniin, Antonian linnoitukseen. Hän tutki huolellisesti tämän rakennuksen jokaisen marmorisen portaan, sen maanalaiset käytävät, jotka johtivat temppelirahaston kolmeentoista kellariin ja olivat yhteydessä vankiloiden ja kidutushuoneiden kanssa, samoin Herodeksen kaivauttamat, kasarmia ympäröivät sadeveden säiliöt. Kenties hänen mieleensä kohosi prinssi Agrippan neuvo: "Muuta Jerusalem kukoistavaksi!
"Juudea nääntyy ja pysyy kirottuna, koska siinä maassa ei ole juuri muuta vettä kuin mitä Siiloan lammikossa ja Suolameressä on..."
Näin kypsyi Pontiuksen mielessä eräs hanke, suunnitelma, aikomus. Hän ei vielä täysin tuntenut Siionin väkeä oivaltaakseen, että se, mikä hänestä itsestään näytti pelkältä hyvältä työltä, aiotulta siunaukseksi koko maalle, oli israelilaisista miltei yhtä raskas rikos kuin jumalanmurha. Mutta hän alkoi toimia. Herodeksen vesijohdon ylimmät altaat keräsivät ja säilyttivät markesvan-kuun sateita, jotka paisuttavat viinirypäleiden marjat ja tekevät pellot kuohkeiksi ensimmäistä kylvöä varten, ja niisan-kuun sateita, joiden solistessa vehnä kypsyy rinnan luumujen ja granaattiomenain kanssa. Akran nokisista työpajoista juustontekijöiden kortteliin ja temppeliin asti tämä paahtunut, hedelmätön, tomun ja tuhkan värinen kaupunki himoitsi vettä ikuisessa janossaan. Ja kuitenkin sieltä oli vain kolmenkymmenen stadionin matka Salomon lammikoille Eetamin laakson päähän; täällä taas valuivat raikkaat makeavetiset purot mastiksipensaiden ympäröimästä kalliolähteestä. Vilppaat vesihunnut leijuivat viiniköynnösten ja salvioiden ympärillä, ja luonto kukoisti rikkaasti niin kuin ammoisina aikoina, jolloin kaukaisen Sahan kuningatar Balkis oli siellä kohdannut suuren kuninkaan. Vedättää ja muurauttaa vesijohto sieltä Jerusalemiin — niin, se merkitsi, että kuollut janoinen pääkaupunki kuin taikaiskusta ihmeellisesti elpyisi!
Pontius lumoutui tähän ajatukseen. Hän toimi kiihkeän innokkaasti kuin joku Antiokian insinööri. Ennen pitkää Joppesta saapuneet muurarit aloittivat suurisuuntaisen työn. Hietikoiden, kipsinvalkoisten teiden ja metallimaisten harjujen yli vedettiin raskaita kiviputkia; ne liitettiin yhteen roomalaisella sementillä, kun säiliöiden sijoituspaikat ensin oli tarkoin valittu ja johdon kulkusuunnat mitattu. Se puuha maksoi!... Ja sen vuoksi Pontius, joka tunsi kasarmista temppeliin johtavat salakäytävät, antoi eräänä yönä miestensä hiipiä suoraan rahaston pyhiin holveihin ja täyttää nahkalaukut niihin sullotulla kullalla. Vasta seuraavan päivän aamuna hän ymmärsi, mitä oikein oli tehnyt. Oli paraskeve, suuren kevätjuhlan valmistuspäivä — ja kaikkialle Jerusalemiin oli saapunut satatuhantisin laumoin Galilean väkeä. Auringonnousun hetkellä praetoriumin eteen alkoi vyöryä valittavia ihmislaumoja, papit levittivät huhua temppelin ryöstöstä. Jerusalemin muurit tärisivät huudoista ja pauhinasta.
Siinä nyt oli unelma kukoistavasta uudesta kaupungista! Pontiuksen ohimosuonet pullistuivat raivosta ja hänet valtasi rajaton, sokea viha. Aikansa kuunneltuaan huutoja, jotka vain yltyivät, hän antoi hammasta purren käskyn sotilaille. Pieni armeijanosasto piiritti aivan huomaamatta torin. Miehet olivat heittäneet asepukujensa päälle pitkät itämaiset matkaviitat ja vetäneet otsalleen liehuvat päähineliinat, jotta heitä ei heti tunnettaisi. Mutta hiljalleen tämä valepukuisten pyhiinvaeltajien rengas rupesi kiristymään; se yhtyi, muodosti torin ympärille kiinteän saartavan piirin.
Sitten Pontius näyttäytyi ja heilautti kättänsä. Kajahti torven kimeä toitotus. Seuraavassa tuokiossa sitä seurasi ensimmäinen tuskan mylvähdys, ja sitten toinen, ja yhä useampi. Juutalaiset yrittivät sulloutua praetoriumia kohti. Lyhyet pistomiekat purivat kuin hain hampaat. Veri roiskui Herodeksen palatsin alusmuureihin ja revittyjen suolten ja ulostuksen löyhkä kävi vähitellen tympeän painostavaksi. Pontius näki linnan ikkunasta, kuinka maassa viruvien ruumiiden yli sulloutui kompastellen uutta väkeä — kalmankalpeita farisealaisia, joiden rukoustupsut laahasivat verilätäköitä. Kumea voivotus jatkui sitkeän itsepintaisena aina pimeän tuloon, jolloin lepakot alkoivat vikisten lentää soihtujen ympärillä. Ja silloin... niin, silloin Pontiuksen oli pakko taipua. Kyllästyneenä veren löyhkään ja haaskalintujen kirkunaan, pauhaavaan nyyhkytykseen ja ylimalkaan kaikkeen hän lopetti tämän järjettömän teurastuksen. Kolme päivää myöhemmin hän palasi Kesareaan aivot sakeina ylenkatseellisesta vihasta, halveksien Juudean roskaväkeä enemmän kuin ikinä ennen.
Sulkeutuessaan merikaupungin palatsiin hän oli sairas inhosta. Hän tiesi nyt, että hänen ja tämän maan välillä ei voinut olla eikä milloinkaan voisi olla mitään ymmärtämyksen siltaa. Ei mitään sovitteluja. Vain karsas katkeruus puolelta jos toiseltakin. Länsi oli toivottoman kaukana idästä, valkoinen rotu palaamattoman etäällä värillisestä. Sen oli saanut raskaasti kokea juutalaisten verottaja Quirinus. Sen oli kokenut maaherra Valerius Gratus tehdessään sen poliittisen virheen, että erotti aikoinaan ylimmäisen papin Hannaan ja antoi temppelin korkeimman viranhoidon Tabuksen pojalle Ismaelille. Ja nyt oli Pontius Pilatus, maan viides prokuraattori, yllyttänyt vastaansa seemiläisten laumat vain, koska hän oli halunnut jotakin tehdä tämän kirotun seudun hyväksi -!
Hän mietti huulet yhteen nipistettyinä: Mahdanko koskaan oppia käsittämään juutalaisten logiikkaa? Mikä muualla on hyvää ja kaunista, se on täällä iljettävää: kuri, järjestys, teatterit, tanssi ja silmää hivelevät korkokuvat ja patsaat. Ja mikä muualla maailmassa maistuu ihanalta, taateleilla täytetty porsaanpaisti esimerkiksi, on näille saastaista. Sokeata uskonkiihkoa ja ryömivää salakähmäistä piilotoimintaa, siinä heidän mahtinsa! Rehellistä taistelurintamaa he eivät ikinä muodosta. Heidän aseenaan on aina ollut mateleva valitus tai puukon isku niskaan. Niin on laita Danielin ajan assidealaisista rosvoista ja pappi Mattatiaan johtamista hasmonilaisista sisseistä Galilean veitsimiehiin asti. Uppiniskaista joukkoa, jonka vihakin on hiipivän kavalaa. Oikein sanoi Tullius Cicero, että missä juutalaisia on, siellä on parempi hiljentää ääntään, sillä he osaavat kyllä sytyttää roskajoukon sieluissa kiihkon, milloin he katsovat itsensä loukatuiksi. Ja Jerusalem, Jerusalem — kunpa minun ei ikinä tarvitsisi astua porteistasi sisään! Mutta täytyy. On pakko.
Ja niinpä oli tänäkin aamuna lähdetty matkalle Kesareasta. Maaherran kulkue vaelsi kiirettä pitämättä; oli päätetty yöpyä Saaronin lakeudelle, sillä lähimpään rantakaupunkiin Joppeen oli seitsemänkymmenen kilometrin matka. Meren pauhina loittani epäselväksi huminaksi. Ja kun avarat kukkaiset laitumet aukesivat lainehtivana väritulvana Samarian vuoria kohti, Pontius joutui vasten tahtoaankin tämän kauneuden lumoihin.
Oli se aamun hetki, jolloin ruusuinen valo vielä sädehtii taivaan äärillä kuin laulu. Mutta ylhäällä avaruuden kuvussa oli jo syntymässä orvokinvärinen palava tummuus. Vain matalalla liitävien pilvien helmat ruskottivat. Ne näyttivät ambrasta ja lasista ja kultasilkistä tehdyiltä sadun pelikaaneilta, jotka hiljaa lensivät länteen päin aurinkoisista pesistään. Avaruuden hennot valohöytyvät saivat jokaisen kastepisaran ihmeellisesti säihkymään. Niitä kiilsi merililjojen paksuilla lehdillä, joiden suunnattomista ruusukkeista pitkät valkokukkaiset vanat kohoaisivat vasta syksyn tullen. Palmujen varjot notkuivat neilikanmustina tien poikki. Aina kun tuuli kohahti, prokuraattori tunsi sieraimissaan miljoonien keltaisten ja violettien kurjenhemeiden, perhoskukkaisten bikionien, kultanarsissien ja kurjenmiekkojen hunajaisen tuoksun. Valmujen silkinpunaiset teriöt huojuivat kuin hennot maljat, joissa läikkyy heteiden musta neste. Meren suolainen läheisyys tuntui täälläkin — vain Kesarean mausteiden haju haihtui verkkaan aivan kuin kalliin voiteen lemu tyhjästä kulhosta.
Kaiken maan yli, vihreiden pyöreiden kumpujen ja laitumien yli, vaipui vehmaan laihon kuukauden, niisanin aamuloisto. Luoteessa kohosi Karmelin vuori purppuraisten veritammien metsäisenä vyönä, melkein pilvimäisen usvaisena. Kaukana sen tuolla puolen aaltosivat Libanonin lumiset vuoriketjut, ja siniset varjot niiden rinteillä näyttivät paksun läikesilkin rypyiltä. Sen etuvartiona näkyi mahtava Hermon kirkkaine huippuineen — muinaisten siidonilaisten tutkimaton Sirjon ja amorilaisten jumalien kukkula Senir, jonka harjanteilla ylängön kosteus tiivistyi kylmänvälkkyväksi jääksi. Sen alla kirmasivat Galilean valkoiset kylät kuin lampaat itään päin Gennesaretin järvelle ja vielä etäämmäs, Gergeseenien ruusunpunaisten vuorten sumuun. Kaakon puolella Samarian molemmat vuoret, Eebal ja Garissim, yhä keräsivät usvaisten valliensa reunaan sarastuksen valoa. Aamu kumisi läheisistä ja kaukaisista äänistä. Paimenten luikkaukset yhtyivät käsikivien jyrinään. Kaukaa kantautui kreikkalaisen huilun soittoa. Sitten tuuli pyyhkäisi sen aivan kuulumattomiin.
He sivuuttivat kalkittuja maalaistaloja; niitä ympäröivät vielä kasteesta märät seesamia kasvavat pellot. Tie kääntyi sisämaahan päin. Loivat kunnaat nousivat untuvaisten rintojen tavoin kulkueen ympärillä. Niitä peitti sinisten helmililjojen ja veripunaisten vuokkojen läikkyvä kukkamatto. Itse kivi ja kipsikin näytti täällä kukkivan miljoonien yrttien merenä, kun tähkäkuukauden tumma taivas hedelmöitti maan valollaan. Sitten Pontius äkkiä tempautui tästä lumouksesta... Kenturio Longinus ratsasti kantotuolin viereen ja ehdotti, että käännyttäisiin Kesarean virran suunnalle. Prokuraattorin mieli syttyi heti hänen kuullessaan, että sen vedessä yhä asui perimätietojen ikivanha eläinjumala Leviatan, Syyrian vesilisko, jota Herodotos oli nähnyt palveltavan Niilin maassa. Niinpä hän antoi heti käskyn, että vankkurit ja hevoset, kameelit ja kantotuolit oli käännettävä. Hän halusi nähdä —
Seurue tallasi tietä valkoisten kivipaasien yli. Niitä oli hajallaan polulla, niistä hehkui niin pistävä valo, että Claudia Proculan oli pakko omissa vaunuissaan laskea alas auringonverhot.
Siellä täällä, myrskyn pieksemien louhosten rinteillä, kohosi haaraisten kaktusten piikkisiä harmaansinerviä kuvioita jykevän oikukkaina ja juron näköisinä. Mutta meren uho kävi nyt selvästi aistittavaksi. Oli kuin kaukaisilta riutoilta pärskyisi tänne asti pisaroiden kosteutta — nuoret silkkiäispuut ja asfodillien haaraiset kukkasoihdut näyttivät ohuiden vesihuntujen elähyttämiltä. Sitten ilmestyi näkyviin ensimmäisiä tuuheita merellisiä puita, tamariskeja. Niiden oksien vitjat häälyivät ja loivat rauhattomia varjoja rannan ruohoon. Nyt kuulivat kaikki veden jyminän. Nyyhkyttävä virta paiskautui vaahtona kieppuen kallion onkaloon, sen ääni kumisi raskaasti kuin barbaarien körpitsarumpu, niin että sotamiesten äänet tukahtuivat tähän kuohujen jylyyn.
Vihdoin heidän edessään aivan odottamatta avautui tyyni poukama. Vesi värähteli himmeän meripihkan epäselvissä ruskeissa vivahduksissa, se loiskui täällä aivan hiljaa papyrusten runkoja vasten. Virran jykevät äyräät, jotka olivat tuhansien vuosien aikana kasautuneet tulvan kuljettamasta mergelisavesta, nousivat raskaina, kosteina, partamaisen kortteen ja muskotille tuoksuvien vesikasvien peittäminä joen tuolla puolen. Saattoi kuvitella tulleensa kummalliseen temppeliin, jonka seininä oli pullistuneita savikumpuja. Luonnon uhrisoitto jatkui täällä ikuisesti. Kaukaisen putouksen rumpu nyyhkytti ja kumisi, laineet liplattivat poukamassa kuin pikku kellot.
Pontius antoi käskyn leiriytyä. Muulit päästettiin ikeistään, ne talutettiin juottopaikalle. Sitten Claudia Procula laskeutui varovasti vaunuistaan ja kävi istumaan tuuhean eufratinpoppelin alle, maahan levitetylle purppuramatolle. Prokuraattorin kamariherra kiiruhti avaamaan ruokalaukkuja — yhteisvoimin dekurioiden ja kirjurien kanssa hän asetti valkoisille liinoille hopeavadit, säilykkeet, suolalihan ja lumella täytettyihin sankoihin upotetut viiniruukut. Pontius komensi: "Longinus, sata miestä vartioketjuksi! Ja nyt näytä meille vesiliskosi ja jumalasi!"
Hän rupesi kärsimättömästi astelemaan edestakaisin kentällä. Hänen suipot sinipunaiset saappaansa litistivät tuliunikkojen möyheitä sinivihreitä lehtiä, ikään kuin hän olisi halunnut polkaista kuoliaaksi kyyn. Oli sentään hyvä, että kunnon calceus-saappaat ulottuivat säären puoliväliin; pienet vihreät suokäärmeet ja myrkylliset sarvikyyt pystyivät iskemään huumausneulansa vain pohkeisiin, ei sen ylemmäs... Maisemassa vallitseva kummallinen odotuksen tuntu herätti Pontiuksen mielessä erään ilkeän mielikuvan, muiston gaboonilaisesta käärmeestä, jonka kanssa hän oli tehnyt tuttavuutta Teeban pyhäkössä. Hetken aikaa hän katseli melkein uhmaten savivalleja, ja hänestä näytti, kuin maisemassa olisi tapahtunut jokin salainen tuhoa ennustava muutos... Oliko niin, että hän etsi omaa katkeraa epäluuloaan Israelin kukkuloista? Ne olivat sittenkin, syvimmältään, luoksepääsemättömän salattuja aivan kuin tämän rodun sielu; niissä piili mahdollisuuksia, jotka voi vaistota, muttei tajuta. Ja kuitenkin tämän aamun loisto ja kauneus, nuorten vuokkojen purppurasta hamaan siintäviin Samarian vuoriin, lumosi kuin itämainen häälaulu. Vihreä maa antautui nuorena morsiamena paistavalle taivaalle, ja juhlasalin soihtuina paloivat suuret vaaleat liljat.
Pontius pani käsivartensa ristiin. Hänen ilmeensä lauhtui hiukan... hän aikoi huomauttaa jotakin Claudialle. Mutta juuri tällä hetkellä papyruspensaikot kahahtivat aivan kuin vihurin pyyhkäisystä. Tuskin jänistä suurempi sininen antilooppi ponnahti salaman tavoin rannalta ja kiiti himmeänä varjoviiruna tasangolle.
"Muulit!" karjaisi prokuraattori. "Muulit takaisin poukamasta, heti paikalla...! Mudan ja veren jumala tulee!"
Toinen juhdista korskahti, se luimisti korviaan ja lähti äkkiä laukkaamaan seuruetta kohti. Mutta toinen hörppi yhä pitkin siemauksin vettä. Ja nyt tuntui ilmassa pistävää myskin hajua. Pontius, sotilaat ja kirjurit näkivät kahden luukyhmyn verkalleen liukuvan rantaa kohti, ja kaksi pitkää kuohuviiniä sileässä vedenkalvossa ilmaisi, että vesilisko oli tulossa kuin vettynyt jättiläispuun tukki. Sitten vesi pärskähti voimakkaasti. Krokotiili vyöryi raskaan, limaisen, sakaraharjaisen sotavaunun tavoin hietikolle, kääpertäen uskomattoman nopeasti lyhyillä raajoillaan. Muuli yritti pakoon. Liian myöhään! Seuraavassa silmänräpäyksessä sen kupeisiin läimähti pedon pyrstön isku kuin sahalaitaisen viikatteen sivallus, ja se paiskautui kiljahtaen virtaan. Luukyhmyt lipuivat jälleen määrätietoisen päättävästi veden kalvossa. Poukama kuohahti, limaiset rustokilvet, lihan kappaleet ja myskille tuoksahtavat veriset poreet kieppuivat ympäri kuin ratas... Sitten kullanhimmeä kalvo oheni. Vain punaisia kuplia kohoili siellä täällä veden onkalosta.
Maaherra polki raivoissaan jalkaa: "Minä sen kirotun...! Ja kuinka nyt valjastetaan kanto tuoli?" Samassa hän kuuli Claudian äänen: "Pontius, ystäväsi on tulossa... Arimatian mies saapuu tasangon poikki."
Vaikka prokuraattorin silmiä vielä hämärsi kiukun sumu, hän näki tuulen pyyhkimällä lakeudella miehen, joka istui poikittain muulin selässä. Hänen harmaa vaippansa lepatti, ja sama tuhkan ja santelipuun väri oli myös hänen ratsullaan. Palvelijat taluttivat heti hänen jäljissään kahta Togarman lumivalkoista perediä, jotka syntyvät oriaasin ja hevosentamman ristisiitoksina; niillä ratsastavat vain Jerusalemin korkean neuvoston jäsenet. Pontius siristi silmiään. Tuon miehen täytyi tulla Samarian taholta, ja kuinka se oli selitettävissä? Hän, sanhedrinin jäsen, matkalla vihollisseudun halki!
Aluksi muulit, palvelijat ja ratsastaja piirtyivät valoviivan kehystämänä mustana kuviona sädehtivää aamua vasten, mutta nyt saattoi jo nähdä Arimatian miehen vehnänvaalean parran ja kimaltavan kultaisen rintalevyn. Hänen laihat, hienot, iättömät ja omituisen suljetut kasvonsa sukelsivat paisteeseen. Jotakin oudon taikamaista hänen kirkkaissa ja samalla upottavan syvissä silmissään oli — aivan kuin hän tuijottaisi paluuttomien matkojen yli, muille salattuihin kohtalon maisemiin. Häntä ympäröi kuin tuhatvuotisen yksinolon tuntu, josta on vaikeata päätellä, onko se vapautuneen hengen kirkkautta vai pohjatonta varjoa. Ja vaikka tasanko hehkui keväänvihreänä, Arimatian miehen ja maailman välillä värehti tutkimaton himmeä auer, semmoisen ymmärryksen utu, joka syntyy ja saavutetaan vain hyvin lähellä luontoa tai toivottoman kaukana siitä. Vasten tahtoaankin Pontius tunsi olemuksensa pohjissa tuon miehen katseen tenhon. Joosef Arimatialainen oli liitonmerkin kautta joutunut sidotuksi tähän kansaan, mutta tulipa hänen sukunsa sitten kaukaa pohjoisesta tai Baabelista, israelilaista verta hänen suonissaan ei virrannut. Ei, aivan toisenlainen veren ja hengen tuntu hänestä uhosi — jo hänen partansa hieno kullanvaaleus ja käskevä ryhti viittasivat Libanonin tuolle puolen. Ja tästä kenties johtui, että Rooman käskynhaltija oli ensi tapaamisesta asti tuntenut vastahakoista mieltymystä Joosefiin; he olivat molemmat muukalaisia täällä, heitä saarsi vieras maa nyreänä, painostavan torjuvana, tuhansien murtamattomien sinettien sulkemana.
Pontius oli tietysti kuullut tuosta sanhedrinin jäsenestä moniakin arveluja, sen, että hän kuului saddukealaiseen aateliin, pappi Saadokin loiston viimeisiin säilyttäjiin, jotka olivat saaneet vallan kuningatar Aleksandran aikana. He olivat peräti vapaamielisiä, he voivat tutkia Platonia ja lukea Sapphoa pelkäämättä sielunsa saastuvan. Kauneus, luonnon ja ihmiskäsien loihtimat jalot viivat, värien väike ja laulu ja musiikki olivat monille heistä kallisarvoisia asioita, tärkeämpiä kuin rituaaliset pesut. Gilgalissa Jerikon luona, Esdrelonissa ja lähellä Jerusalemia Arimatian mies eleli kukoistavissa puutarhoissaan aivan hiljaa. Joskus keväisin hän lähti pohjoiseen maakuntaan katsomaan, kuinka sinikukkaisen soijapavun nuoret versot kypsyivät hänen siellä olevilla tiluksillaan. Nyt hän ratsasti kuulaassa kosteassa aamuilmassa ja pysäytti sitten muulin.
Kun hän astui maahan, kaikki huomasivat, että hän kouraisi käyräsauvaansa vasemmalla eikä oikealla kädellä. Hänen kirkkaan selvä äänensä kajahti kuin vaskisen kellon lyönti: "Terve, Pontius ja jalo Claudia!" Ja raskasmielinen hymy levisi kuin tumman valon kajastelu hänen kasvoilleen. Hän tuli lähemmäksi, näytti kasvavan.
Pontius kysyi heti: "Arvaan, että tulet Samariasta. Garissimin vaiko Eebalin vuorelta, joista midianilainen Mooses siunasi toisen ja toisen kirosi? Jo pukusi liepeissä on eräänlainen kukkuloiden henkäys, vai erehdynkö?"
Arimatialainen taivutti hiukan päätään. "Tulen Eebalilta, kirouksen vuorelta." Hän myhäili ja jatkoi: Oli aina hyvä luumupuiden kukkiessa ja kevätkylvöjen aikaan hiukan katsastaa, miten vilja kukoisti ja ensimmäinen ohrasato korjattiin; sitä varten hän oli matkalla pohjoiseen maatilalleen Meeromiin. Siellä nukkuivat kallioholveissa suurten opettajien Simeonin, Eleasarin, Jokhananin ja Hillelin ruumiit. Hänen oli siellä kohdattava kuuluisan Hillel Habablin pojanpoika, lempeä Gamaliel, joka oli mennyt toivioretkelle isoisänsä ja opettajansa haudalle.
Kesken kaiken mies vaikeni, tutki miettivästi rantaa, keksi matelijan jäljet. Vaikka Pontius ei ollut aikonut sanallakaan mainita tapauksesta, hän rupesi nyt kertomaan eläinjumalan hyökkäyksestä; se oli saattanut hänet pahaan pulaan, koskapa yksi kantotuolin juhdista oli mennyt sen tien. Saadokilainen ylimys kuunteli vienosti hymyillen. Sitten hän irroitti riimusta toisen lumivalkoisen peredin, antoi palvelijan taluttaa sen seurueen luo ja teki kohteliaan eleen: Lahja lahjasta, Togarman muuli Rooman miehen ystävyydestä! Suokoon Pontius hänelle sen ilon, että iestää tämän oivan juhdan menetetyn tilalle. Kun maaherra vielä puri alahuultaan hiukan kiusaantuneena mutta silti hyvillään, hänen unenselittäjänsä Eurylokhos lähestyi ja kuiskasi: "Kieltäydy. Älä ota vastaan tätä lahjaa. Kirous on ylläsi, jos tuo mies valjastaa kantotuolisi." Silloin Pontius nauraen suostui.
Arimatian mies aikoi juuri hyvästellä, kun maaherra äkillisen ystävyyden puuskassa laski kätensä hänen olalleen. "Me olemme täällä ikuisesti vieraita, Joosef. Kaikkialla vihaa ja uhmaa, ainakin, mitä minuun tulee... Mahdatko sinäkin siitä kärsiä?" Saadokilainen pudisti päätään, vain aivan vähän ja ääneti. Niin, hänellä ei ollut vihollisia, jos kohta hänen ystävänsä olivat ylen harvat. Mihin hän kulkikin, Samariaan tai Juudean alueelle, ihmiset väistyivät, antoivat hänen vaeltaa rauhassa. Kenties se johtui vain siitä, hän lisäsi hiljakseen, että kaikki heidän touhunsa ja hälinänsä ei häntä liikuttanut niin kauan kuin oli olemassa valo, kevät ja tähdet, luonto kaikkineen. Ja noiden rauhallisten, upottavan syvien silmien edessä Pontius tunsi menettävänsä ryhdin ja varmuuden. Hänen äänensäkin oli äsken ollut epätavallisen pehmeä, ja nyt kävi hiljaisuus ilkeän painostavaksi. Kun Arimatian mies yhä oli vaiti omine mietteineen, maaherra virkkoi jotakin sanoakseen: "Vastaa minulle, koituuko tämä sinun lahjasi hyväksi vai pahaksi? Oletko ennustaja niin kuin minun unenselittäjäni?"
"Minä en ole ennustaja", sanoi saadokilainen. "Minä olen vain neuvoston jäsen, totuuden ja oikeuden halpa paimen."
Pontius katseli kauan noita ajattomia viisaita kasvoja, joiden vaaleudesta säteilivät niin oudon kirkkaasti mulperinmarjojen väriset silmät. Oli kuinka oli, niiden kalvon alla paloi varmaan jokin aavistuksen hiillos, himmeä säkene kohtalontiedon tulesta. Vai tunsiko Joosef vain sen juonittelevien suhteiden hienonhienon verkon, jota kudottiin salassa ja joka kulki kaikkien tapahtumien alla? Korkean neuvoston jäsenenä hän kyllä aavisti sanhedrinin aikeet; mitä piilossa kuiskattiin, sen täytyi kuulua hänen korviinsa.
"Ei siksi, että välittäisin erityisesti tietäjien loruista", lisäsi Pontius läimäyttäen hopeanuppisella sauvallaan risiinin vartta. "Mutta Jerusalem on vaarallinen paikka tähän aikaan vuodesta, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä, sinä tunnet papit ja pappien juonet." Hän teki äkillisen kiihkeän liikkeen, ikään kuin viha jälleen olisi saanut hänet valtaansa.
Arimatian mies seisoi siinä vaiteliaana, oudon alakuloisena. Hänen selkänsä oli kääntynyt valoa vasten. Vartalon ääriviiva piirtyi kuin tulikynällä tehostettuna, eikä Pontius oikein selvästi nähnyt hänen kasvojaan. "Kuinka toivoisinkaan, että niin ei olisi", saadokilainen sanoi kaiuttomasti. "Mutta pelkään, ystäväni... pelkään, että ennen kuin kuu on täysi, sinä olet vastoin omaa vakaumustasi tuominnut kuolemaan syyttömän ihmisen."
Hän näki Pontiuksen kavahtavan, astuvan kiivaasti pari askelta taaksepäin. Maaherra naurahti, mutta hänen äänessään ei ollut oikeata luontevaa varmuutta. Vai niin, semmoista siis! Hän kyllä tunsi juutalaisten ylipappien vehkeet! Mutta jos he jonkun miehen verta himoitsivat, kuinka voitiin kuvitella, että hän, Rooman käskynhaltija, ikinä tottelisi sitä roskajoukkoa ummessa silmin? Vai luuliko saadokilainen, ettei Pontius itse kykenisi vastaamaan teoistaan? Ja mitä hän tarkoitti hämärillä sanoilla: "vastoin vakaumustasi"? Puhukoon asiat puhki, luopukoon heti kohta tästä oraakkelikielestä! Pontius kuohahti: "Minä vapautan ja tuomitsen miten oikeudentuntoni sanoo, sitä varten minulla on tuomarin tuolini ja täysi valta evätä väärät pyynnöt! Ja vaikka koko Siionin väki tulisi vaatimaan kuolemaa syyttömälle, he eivät voi vuodattaa veritippaakaan ilman minun suostumustani, olivatpa miten kavalia tahansa. Anna kielesi liikkua, mies! Kuinka siis?"
Saadokilainen sanoi hiljaa: "Salli minun nyt poistua, ystävä. Jos minun tahtoni määräisi tässä, kuinka hartaasti haluaisin, että sanani olisivat vain tyhjää lorua." Hänen silmänsä supistuivat, kunnes niiden valo kävi melkein tuskallisen tummaksi. "Mutta eihän se minusta riipu. Tee niin kuin sanoit, koeta nähdä kirkkaasti ja tuomita tuntosi mukaan, jos jotakin sattuu. Minun on lähdettävä Meeromiin, rabbi Gamaliel on kovin kärsimätön niin kuin aina vanhat ihmiset..."
Sitten hän tervehti. Molemmat palvelijat auttoivat hänet saturnisen harmaan ratsun selkään. Suuren ympyriäisen rintalevyn turmaliinit välähtivät kuin tummat säkenet kultaisissa kehyksissään, kun auringon säteet hetkeksi koskettivat niitä. Pontius näki ratsun ja ratsastajan häipyvän valon huuhtomalle lakeudelle. Hän seisoi käsivarret ristissä, koki hillitä omituista, eriskummaista levottomuuttaan ja puri kiihkeästi huultaan.
Ja nyt, nyt leimahti aurinko häikäisevästi värikkään kukkapeitteen yli! Haihtuiko maisemasta jokin varjo?
Viilentävä henkäys, enteen painajaishämy? Seurasiko se tuon etäisyyteen katoavan ratsastajan jäljissä ja häipyi hänen mukanaan? Mutta narthex-liljojen vielä kukattomat vanat huojuivat niin ihmeen keväänvihreinä aamun tuulessa ja Khalkedonin liljojen täplikkäät ruusunpunaiset kellot nuokkuivat. Näillä tienoin saattoi joskus poimia Välimeren maiden suuren tulililjan, jonka nahkean kiiltävät kukat muistuttivat appelsiinin kuoresta tai hyytyneistä liekeistä tehtyä jättiläistähteä. Elelköön Joosef Arimatialainen omissa puutarhoissaan ja mullatkoon luumupuun vesoja, joita itse Nebukadnessar oli hyötänyt Baabelissa! Mutta turmankorpin osa sille miehelle ei ollenkaan sovi! Vielä hetkisen Pontius kuunteli virran vuolteiden uhrirumpua ja tarkkasi valon sinipunaisia heijastuksia äyräiden valleissa. Sitten hän antoi määräyksen: Oli lähdettävä. Ja kamariherrojen kootessa hopeisia kulhoja, vateja, purppuraisia mattoja ja falernolaisen viinin säilytysruukkuja vaunuihin, kantotuolin aisan vasemmalle puolelle valjastettiin Togarman lumivalkoinen juhta.
Kun he kulkivat jälleen etelään päin, Pontius kutsui luokseen kenturio Longinuksen ja kysäisi hajamielisesti: "Keitä Jerusalemissa on vangittu? Kiliarkki lähetti minulle kyllä tiedot, mutta nimiä en muista." Sadanpäällikkö hapuili sauvansa nuppia. Hänen päivettynyt otsansa vetäytyi kurttuun, hänenkin täytyi kotvasen vaivata aivojaan. "Pari Jerikon rosvoa, Genas ja Gesmas, ellen ole aivan unohtanut... Heidät on viety kasarmin vankilaan — he ryöstivät yksissä tuumin erään aseettoman sotilaan rahat, kun ensin olivat hänet surmanneet. Ja pahin kaikista, Jeesus Barrabbas, jota nämä ihmiset nimittävät Jeshuaksi. Paatunut tikarimies, selootti. Hyökkäsi jossakin Hebronin tienoilla suolakaivantoon, katkoi puukolla rangaistusvankien siteet, tappoi vartijan ja lähti marssimaan Jerusalemia kohti. Ellei muuan patrulli olisi keksinyt hänen lymypaikkaansa ja karannut sen roiston kimppuun, niin -"
Pontius ikään kuin maisteli suussaan tuota nimeä: "Jeesus... Jeesus... Varmasti olen hänestä kuullut. Eikö hän ole sama mies, josta kerrotaan, että Edessan ruhtinas Addai kutsui hänet hovitaikurikseen? Sama, joka nimitti Galilean tetrarkkaa punaiseksi ketuksi?" Longinus naurahti hämillään, niin että hänen hampaansa välkähtivät. "Suo anteeksi, mutta tämä Jeesus, jota tarkoitat, on luultavasti aivan toinen. Ehkä hän on Suolameren erakkojen ylipappi. Sitä nimeä käytetään yleisesti näillä main, se ihan hämmentää muistin."
Maaherra kysyi vielä: "Nuo kolme, jotka viruvat Antonian kellarissa, ovat siis varmasti syypäitä tappoon ja ryöstöön?" Siihen kenturio ei osannut vastata muutoin kuin jurolla hymähdyksellä: "Aivan varmaan. Mutta sinähän sen lopullisesti päätät. Luulenpa, että ennen suurta juhlaa Jerusalemin verimäelle nousee kolme roomalaista ristiä."
JUMALAN TAMBURIINI.
Prokuraattorin seurue jatkoi matkaa merenrannan ja Efraimin vuorten välisen metsäisen seudun halki. Vaunujen oli hyvin vaikeata kulkea; sotilaat saivat tavan takaa työnnellä niitä kapealle polulle, kun pyörät luiskahtivat tien sivuun.
Huojuvien lehväkatosten lävitse siivilöity päivänpaistetta, mutta vain ylen niukasti, kuin kimaltavina kultaseitteinä ja -lankoina. Vallitsi suuren viileän salin hämäryys, jota viheriät lyhdyt näyttävät himmeästi valaisevan. Auringon kirkkaat läikät tanssivat metsän aluskasvillisuudessa, maan kamara näytti huljuvalta matolta, jossa on kullan ja suonsilmien väri. Silloin tällöin kameelien turvat sukelsivat paisteeseen; jokin solki, vaskisen panssarin korkokuva, kantotuolin hela välähti kuin hiipuva säen... Metsä huminoi yksitoikkoisen suruisesti. Maa kumpuili eksyttävästi, vaunut poukkoilivat epätasaisella tiellä. Arbor Judae, pyöreälehtinen syyrialainen pensas, helotti näissä tummissa onkaloissa kuin tulinen lamppu; sen punaiset herneenkukat olivat jo varisemassa. Parilehtisiä terebinttejä, Kaarian viikunapuita, kiiltävän vihreitä pistaasioita, jotka tuoksuivat hartsille. Puiden rungot olivat ylt'yleensä rehevän muratin ja suikertavan sinikukkaisen metsäköynnöksen, "Jupiterin tulen" peitossa. Sotilaat kompastelivat sotkuisiin juuriin. Niitä oli vaikeata erottaa metsän hämyviiruista — he kiroilivat tämän vaelluksen työläyttä.
Ja aivan äkkiä metsä loppui. Seurueen eteen levisivät Saaronin tasangon mehukkaat kukkalakeudet, joiden halki suikersi mukava oikotie. Tuntui, kuin olisi astunut puolittaisesta yöstä auringonjumalan omille laitumille.
Purppuraiset varjot juovittivat etäällä vihreitä kunnaita, joihin Palestiinan peltomyyrät ja kultahamsterit olivat kaivaneet kolojaan. Kuohkea maa kukki vuorten ääriin asti tulvanaan sinisiä hyasintteja ja vaaleita narsisseja. Niiden yläpuolella helottivat kurjenmiekkojen tummasuoniset suuret kukat, sitruunankeltaisina ja sini- tai punapurppuraisina ja väkevän violetteina; ne näyttivät hienosta kuviokkaasta silkistä leikatuilta. Kaukana laitumilla vaelsi lammaslaumoja kuin lumivalkoisia pilviä. Helle sädehti kultaisena, sen halki kajahti silloin tällöin kummallisen soinnukas paanillinen huuto, jolla paimenet kutsuivat laumojaan. "Adonai Elohimin taloudenhoitoa", hymähti Pontius ja viittasi kädellään tasangolle. "Kun temppeli vihittiin, täältä vietiin satakaksikymmentä tuhatta vohlaa ja kaksikolmatta tuhatta sonnia uhrialttarille, mikäli oikein muistan. Seemiläisten jumalanpalvelus tiukkuu rasvaa."
Ja nyt, kevään tummansinisen taivaan alla, maaherra unohti huolensa ja katkeruutensa. Saaronin tasanko oli kuin suunnaton vihreä lautta, joka ammoisista ajoista asti liukui etelän ja pohjolan välillä. Ikuisesti, vuosituhannesta toiseen, nämä kentät vierivät peleshtien rikasta maata ja faaraoiden Egyptiä kohti toisaalla, samoin kuin ne pohjoisessa heijastivat Foinikian loistoa, niiden valkamien henkeä, joista metalliseppien ja kauppamiesten uljaat laivat olivat suunnanneet kultaiset keulakuvansa vielä tuntemattomille merille. Tämä oli sammuneiden tai vielä hiipuvien kulttuurien maata. Täällä ja vain täällä maisemasta haihtui viimeinenkin orjaksi syntyneen kyyryselkäisen rodun jälki. Oli helppoa kuvitella, että Palestiinan kuningas Antiokus Epifanes, joka suuren makedonialaisen valloittajan tavoin kähersi sinisenmustan tukkansa ammonin-sarville, tämän puhtaan kauneuden innoittamana halusi kaksi vuosisataa sitten melkein väkivalloin tehdä Siionista valonjumalan asunnon; että hän määräsi kreikkalaiseen tapaan uhreja Zeulle. Ja Salomo, jota Sahan musta kuningatar saapui tervehtimään, mahtoi linnoissaan ja haaremeissaan nähdä unia näin hedelmällisestä uudesta valtakunnasta!
Prokuraattori huomautti Claudialle, että kenties juuri näillä tienoin, tähän aikaan kevättä, oli ammoin vietetty taivaansinen valtiattaren Ashtarotin juhlaa uhritanssein ja valokulkuein. Naiset olivat leiponeet tähdenmuotoisia kakkuja nisusta ja hunajasta, salsalimit olivat helskyneet ja suitsutus savunnut, kun pääsiäisen kuu nousi taivaalle. Tanssia sinisissä, kultatähkin ja -tähdin kirjailluissa hunnuissa sen jumaluuden kunniaksi, joka hedelmöittää munat ja kuohuttaa vuoroveden... niin, se oli lähempää, hellempää uppoamista kaiken luodun ja luovan mysteeriin kuin ikinä Jerusalemin rasvauhrit. Tämä kansa oli lepyttänyt ukkosenjumalaansa sylilapsien verellä, sen laaksoissa olivat palaneet kammottavat vaskiset polttouunit. Ja yhä edelleen sen papit mairittelivat taivasta, ei kalliilla suitsutuksella vaan suunnattomien hekatombien, satojen tuhansien hiiltyvien lampaansisälmysten hajulla! Ja mitä se merkitsi? Mihin se johti muuhun kuin tuohon maassa ryömivään nöyryyteen, joka oli näköjään niin orjamaista ja kuitenkin täynnä vilpillisiä taka-ajatuksia! Pontiuksen silmät välähtivät.
Heidän jatkaessaan vaellusta Claudia Procula kohotti vaunujen auringonverhoja ja sanoi hiljaa: "Olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet Kesareaan. Täällä on sentään ihmeen kaunista, mutta jos Jerusalemissa jotakin tapahtuisi -"
"Siitä minä pidän huolen", hymähti maaherra. "Kahdestoista legioona on kyllin luja kiristysvitja, minä käsken ja minua totellaan. Vai saiko Arimatian mies pääsi pyörälle? Älä unohda, että minulla on oikeus armahtaa ja teloittaa kuin itsellään Caprin herralla! Pelkäätkö muka jotakin? Kapinaako?" Mutta Claudia vastasi vain hiljaa huokaisten: "Pelko ei ole oikea sana. On olemassa toisenlaista odotusta ja levottomuutta."
Sitten hän vaikeni. Kuinka selittää Pontiukselle tuota kohtalontuntua, joka tihentyi hänen ympärillään yhtä varmasti kuin sydänpäivän helle? Sille ei ollut mitään nimeä, se oli himmeätä ahdistusta, tulevien tapahtumien ennakkohämyä, joka vielä ikään kuin lymyili vuorten kaukaisissa varjoissa tai kukkien juurilla. Mutta sieltä se kohoaisi yhtä varmasti kuin yön pimeys, sen sanoi aavistus, vaisto.
Nojautuessaan vaunujen pieluksiin Claudia Procula muisteli Poseidonioksen ja Panaetioksen ennustuksia, Sibyllan oraakkelien sammaltavan hämäriä sanoja, kaikkia noita kelmeitä tai ruskeita kirjoja, joita yölamput olivat niin usein valaisseet hänen makuuhuoneessaan. Oliko maapallon yli vaipumassa jokin etäisten tähtiaavojen halla, tuhatvuotisen aioonin hirmuinen täyttymys, niin kuin paastojen riuduttama unenselittäjä Eurylokhos väitti? Varmaa oli, että koko Itä kaukaisimpia ääriään myöten odotti uuden jumalan tuloa. Vajaat kolmekymmentä vuotta sitten Jupiter ja Saturnus olivat yhtyneet taivaalla yhdeksi ainoaksi loistavaksi tähdeksi; elämän planeetta lähestyi kuoleman planeettaa kuin solmiakseen kosmillisen avioliiton kaukana eetterissä, josta kohtalo virtasi maata kohti. Baabelin kiertotähden tornissa semmoinen enne olisi ehkä osattu tulkita. Nyt oli tietämisen avain hukkunut.
Hento, kalpea nainen, joka painautui vaunun kultapunoksisia tyynyjä vasten, kuunteli aivan hajamielisesti tuulen huminaa Saaronin tasangolla. Hänen huultensa välistä tunkeutui kuivia yskähdyksiä, hänen täytyi painaa kädellä poveaan. Ja kun hän nosti suulleen pienen liinan ja avasi sen jälleen, siihen oli ilmestynyt syljensekainen punainen täplä.
Claudia Procula oli kauan toivonut tätä matkaa. Hän oli uneksinut siitä Roomassa niin kuin parantumaton sairas uneksii ihmelääkkeestä. Kuinka hohtavin, etsivin silmin hän olikaan alussa katsellut basaarien värienvilinää ja heleitä maisemia! Mutta jos hän oli toivonut, että yksin itämaiden ilmakin tekisi hänet terveeksi, hän huomasi pettyneensä. Kuume tykytti salakavalana hänen suonissaan. Se ei ollut yltynyt mutta ei myöskään lieventynyt tuon päivän jälkeen, jolloin roomalainen laiva saapui Aleksandrian satamaan ja Claudia astui ihan hurmautuneena Kleopatran kaupunkiin. Ja usein sattui vieläkin, että hän näki leveän ja mahtavan padon, Heptastadionin, siltojen kohoavan Onnellisen Paluun sataman itäpuolella, näki Panin pyhäkön seinät, Gymnasiumin pylvässalit ja Auringon portista Kuun portille johtavan leveän valtakadun. Mutta kaikki tämä kuvastui jälkeen päin hänen mielessään puhtaana kuin kaunis unikuva. Aika ja välimatka häivyttivät siitä arjen pölyn. Oli aivan kuin hän katselisi Faroksen sataman lasimaiseen veteen, syvälle korallien ja sinisten merivuokkojen saleihin, delfiinien kotiin, missä kaikki sädehti ja hohti, koska se oli saavuttamattoman syvällä... Mitä tahansa mieli halusi, se oli kaunista vain kaukana. Lokhiaan majakan öinen loisto, Serapiksen suuri valkoinen temppeli ja salattu, ihmeellinen itä, joka aina pakeni kuin kangastus. Todellisuus muistutti näillä seuduin kasvavia sodomanomenia; ne näyttivät makeilta syödä, mutta joka upotti hampaansa niiden lihaan, sai suuhunsa polttavaa happoa. Ja idän salaisuus, sen nukkuva tieto, hengenmahti ja usko, jota länsi vain aavisteli, oli vajotettu tuhansien katkerien makujen nesteeseen. Mutta siellä se oli olemassa kuin basaarien sadunkertojan pullo, johon on suljettu mahtava haltija. Siellä se kimalsi sinetöitynä, syvyyksissä. Se säilyi siellä.
Claudia oli tehnyt jonkin heikon yrityksen herättää Pontiuksen edes hiukan ymmärtämään idän luonnetta. Mutta semmoiset ponnistukset olivat aivan turhat, niistä ei ollut mitään tulosta. Yhtä hyvin voisi hiusneulalla puhkaista kuparisen panssarin!
Kim nainen arasti huomautti, että täällä ei kaikki ollut syvimmältään sitä miltä näytti, että ihmiset ulkonaisesti voivat tuntua Aasian kansojen kuonalta ryysyineen, kummallisine tapoineen ja menoineen, mutta silti elää salatussa sisäisessä tilassaan aivan toista henkisempää elämää, mies väläytti nauraen hampaitaan. Pontius ei sitä ikinä oivaltaisi. Pontius oli miltei karkean terve luonne. Hän oli käytännöllinen niin kuin latinalaisen rodun mies ainakin, joka on lapsesta asti karaistunut Caput Africaen nuorten aatelispoikien koulussa, tottunut kuriin ja täsmällisyyteen ja oppinut vaatimaan sitä muilta. Ilmetty todellisuusihminen, joka mittasi asioiden arvon niiden tuottaman hyödyn mukaan. Hän edusti käskevää, mahdintuntoista Roomaa, länttä. Ja länsimaisen miehen sielu ja tahto on kuin valkopyökin puuydintä, tiheätä, rakoilematonta, raudankovaa, huokoista kylläkin mutta peräti vaikeata leikata. Tai se muistutti Tarsiksen louhoksien paksua vaaleata pronssia; olosuhteiden vasara saattoi takoa siihen pakotuskuvioita, niiden silti ulottumatta pinnan alle. Ja kun maaherra ensimmäisen pääsiäismatkansa aikana rupesi muurauttamaan vesijohtoja ja ryösti temppelin kassan, kun tekoa seurasi tuo yhden päivän kestänyt hirmuinen verilöyly, se oli hänelle vain pelkkä "välikohtaus". Miestä voi harmittaa ja kirveliä, kun hänen suuri hankkeensa hupeni tyhjiin vain sen vuoksi, että hän sattui loukkaamaan seemiläisiä tottumuksia; mutta hänellä ei kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä, oliko hän toiminut oikein. Niin, jälleen törmäsivät yhteen ikuisesti sovittamattomat elementit, lännen toiminnanhalu ja idän kummallinen, ehkä veltto tai kenties salaväkevä aloillaanpysyminen.
Claudia Procula ei vieläkään voinut vapisematta muistella, kuinka Jerusalemin fariseukset paljain päin, kaula kurossa raivasivat tietä verilätäkköjen yli suoraan kuolemaan. Ensi kerran elämässään hän oli silloin vetänyt sieraimiinsa punaisen elämännesteen äitelän makeata hajua, ja häntä kuvotti jälkeenpäin. Hänen kuumeensa ei tuosta pääsiäisestä ollut hellittänyt. Ja yhä kalvavampi oli myös yltyvä levoton halu päästä silmäilemään idän verhojen taakse, siihen kaikkein-pyhimpään, jonka täytyi kätkeytyä auringonnousun maiden outojen uskontojen perimmäiseen perukkaan. Uhrit, rituaalit, säännöstellyt ja kummalliset menot, pasuunain soitto päivän valjetessa, kuvattoman ja nimettömän jumalan pelko, hämärä sielujenodotus johtivat jonnekin, mistä ikuisesti virtasi uskon salaperäistä voimaa. Näin oli laita kaikissa niissä maissa, joiden vuorten takaa sarastus joka aamu ponnahti taivaalle. Käsittämättömät uskonsäännöt, yksinpä pyhän ja saastaisen välillä vallitseva kummallinen yhteys, olivat vain kuin näkymättömän henkipyhäkön eteishalli, jota kauemmaksi ei saanut astua... Löyhkän ja rähinän nesteisiin oli sitten kätketty Salomonin taikapullo. Mutta kuinka syvällä se siellä oli! Miten sen ikinä voisi noutaa olojen rumuuden kaivosta!
Maaherratar vaipui sitä pohtiessaan mietteisiin, jotka suuresti muistuttivat epäilyksiä. Hän oli kuin lapsi, joka kurkottaa kuuta yötaivaalta — sillä näkyyhän kuu, onhan se aina tähtien keskellä eikä käsi siihen kuitenkaan yllä.
Vuodesta toiseen, eläessään vielä Italiassa, viileinä talvina ja ylen kuivina ja kuumina kesinä, jolloin matkustettiin kylpylöihin, hän oli tuntenut olevansa hyvin lähellä miestään. Pontiuksen ja hänen välillä vallitsi ainakin ymmärtämys; he viettivät hiljaista elämää Rooman-kodissaan, jonka impluviumin altaassa kurjenmiekat tuoksuivat ja jossa ei koskaan sattunut mitään erityisen merkillistä. Lasten nauru sitä kotia tosin ei valaissut. Ja Claudian sairauden vuodet merkitsivät, että niin ei myöskään tulevina aikoina tapahtuisi, että se toivo oli hylättävä; he olivat jo kauan sitten tottuneet nukkumaan eri vuoteissa. Mutta Rooman hiljainen, kirjoja lueskeleva ja syrjään vetäytynyt Pontius oli kuin ihmeen kautta muuttunut toiseksi täällä. Vasta idässä hänessä paljastuivat latinalaisen veren kaikki mahdollisuudet, vasta tällä kovalla, paahtuneella, vieraalla kamaralla hän ikään kuin heräsi vaatimattoman oleilun horroksista, Hän alkoi ripeästi toimia, istuipa hän sitten tuomarintuolillaan Kesarean linnassa tai komensi arkkitehtejä ja insinöörejä Etamissa. Pontiuksessa heräsi eloon Teresinusten suvun yritteliäisyys. Se ilmeni jopa siinäkin, että hän, joka oli miltei vierautunut politiikasta ja sota-asioista, kävi lujin käsin täkäläisen kahdennentoista legioonan johtoon. Nuoruudessaan mies oli ylhäisten aatelispoikien tavoin ollut comes ja contubernalis; hän oli kuulunut Augustuksen armeijan esikuntaan, kun pretoriaanien kohortin päämaja aikoinaan pystytettiin Germanian rajalle ja nuoret ratsastavat ritarit saivat hoitaakseen hallinnollisia puuhia, luetteloiden laadintaa, leirin järjestystä ja vartiopalveluksen valvontaa.
Tämä etäinen aika heräsi nyt Juudeassa uudestaan eloon. Pontius antoi käskyjä, hän totutti miehensä kenturioista jokaiseen sotilaaseen asti tiukkaan kuuliaisuuteen. Jerusalemin kreikkalainen kiliarkki, joka yliupseerina oli häntä lähin arvossa, huomasi ennen pitkää saaneensa hyvinkin päättävän esimiehen. Mutta jauhamattomien jyvien jakelut, palkan- ja arvonkorotukset, vartioston tarkastajien, esserariusten, alituisen tärkeät virkamatkat, ensimmäisen kohortin päällikön vierailut Kesareassa, jolloin ovet suljettiin tiukasti, ja dekurioiden ja sadanpäälliköiden kanssa käydyt salaiset neuvottelut syvensivät vain sitä juopaa, joka syntyi miehen ja vaimon välille. Claudia ei koettanut hankkia enää pääsytietä Pontiuksen elämään. He kävivät vieraammiksi toisilleen kuin ennen, vaikka ulkopuolinen katselija ei olisi sitä huomannutkaan. Kun ritari ennen oli mielellään puhunut Kleantheksen tai Zenonin kohtalonkäsityksestä, hän ajatteli nykyisin vain lyömämiekkoja ja säärivaruksien uusimista. Hänen tiukoilta huuliltaan pusertui sanoja, jotka miltei kammottivat Claudiaa: tuolle tai tälle miehelle oli määrättävä exauctoiatio ignominiosa, mikä merkitsi aseista riisumista ja pakkokarkoitusta leiristä, tai oli toimitettava decimatio, jolloin kymmenes arpomalla merkitty järjestyksen rikkoja teloitettiin, taikka sotilaiden piti ottaa huolekseen justuanum ja kepittää syyllinen kuoliaaksi.
Hyvin harvoin oli päiviä, jolloin Pontiuksella oli vapaahetki. Silloin hän saattoi hetkiseksi istahtaa Kesarean palatsin puistoon, afrikkalaisen lootuspuun havisevien sahalaitaisten lehtien varjoon. Hän maisteli sen oranssinruskeita marjoja, jotka tuntuvat kitalakeen yhtä makeilta kuin Egyptin taatelit tai Methymnan vuorten villihunaja. Hän ikään kuin hetkiseksi palasi vanhaan elämäänsä; kasvojen kireät juonteet silisivät hiljalleen ja hän kuunteli suolaisen meren pauhinaa. Tuokioksi, vain tuokioksi maan kauneus otti hänet lumoihinsa, niin ainakin Claudiasta tuntui. Mutta ne hetket olivat sormilla luettavissa. Vaimon taholla ne herättivät himmeätä lähentymisen tarvetta, toivovaa hellyyttä, halua uskoutua miehelle, yhtä luottavasti kuin vuosia sitten. Kuinka se olisi käynyt päinsä? Kylmä, järkevä Pontius, roomalainen ritari, jonka sielu oli upoksiin asti kylpenyt pyrrholaisen epäilyksen vesissä, saattoi korkeintaan maistella idän oppeja niin kuin hän maisteli Sapphon aiolilaisia säkeitä Afroditen kultakirjoisesta istuimesta tai "Faidroksen" myytin kuvakieltä; samalla tavoin herkutellaan vanhan viinin maulla! Ja Claudia sulkeutui yksinäisyyteen. Se oli Italiassa vietetyn hiljaisen elämän jatkoa, mutta nyt polutonta ja ylikulkematonta, niin kuin kuumat, tummat, tiettömät aavikot, joiden hän oli nähnyt leviävän Niilin keitaiden takana, hamaan taivaan ääriin asti.
Claudia Procula, ikivanhan sabinilaisen suvun tytär, kuului sellaisten ihmisten lajiin, joiden suonissa vuosisatojen takaa tuleva veri jo väljähtyy samalla kuin henki herkkenee. Sen vuoksi uni, kangastus oli hänelle todellisuutta todellisempaa. Ja siitä kenties johtui, että hämärä henkisyyden ikävä teki kalvavaa piilotyötään hänen sielussaan aivan kuin kuume hänen ruumiinsa soluissa, valmistaen tietä tämän maailman tosiseikkojen häviölle ja kuoleman tulolle. Uni Aasiasta, joka ulottui kaikkiin aamuruskon maihin Foinikian rannoilta aina Pendshabiin ja Tshandraguptaan ja vielä syvemmäs itään, Taivaanvuorten ja keisari Si-Huangtin valtavan muurin taakse, oli hänen sielunsa kuume.
Neljännen vuosikymmenensä portaalla hän oli koetellut kaikki filosofiat ja idän opit. Hänen henkensä oli kulunut yksinäisissä ponnisteluissa oivaltaa silvotun ja ylösnousevan jumaluuden, Osiriksen, Tammuksen ja Orpheuksen salaisuus. Yksin sekin, mikä Intian kauppiaiden mukana virtasi kuin yhteisen henkisen lähteen purona Hindostanin Kapilasta, jossa mahtava opettaja Buddha Sakjamuni oli viisisataa vuotta sitten löytänyt tiedon ihmelampun, askarrutti häntä kovin. Kesareassa olivat kirjurit hyvin huolellisesti merkinneet muistiin nuo viisauden sirpaleet. Aasia? Hyvin etäällä täältä se kääri uskonsa ylle tiheän hunnun aivan kuin Panduran kaupunki peittyi rehevään viidakkoon ja Tsholamandalamin maan ammoiset, hävinneet temppelit yhä olivat olemassa jossakin Bengalin lahden kuumassa hiekassa. Itä oli maan rajoista riippumatonta. Se ulottui kansasta toiseen, sen varmuuden Claudia oli saavuttanut. Kenties, jos Attan suvun hauras, sairas ja nopeasti vanhentuva tytär olisi voinut nähdä syvälle omaan itseensä, hän olisi säikkyneenä huomannut, että tämä mieltymys ikuisesti vieraaseen merkitsi hänen länsimaisen sielunsa vaarallista rakoilemista. Mutta kukapa lääkäri olisi hänelle selittänyt, että uni tosiaan on kuoleman kaksoisveli?
Ja liljojen kukkiessa Saaronin tasangolla hän näki maan väripeitteen yli hiipivän varjon, joka varmaan ennusti tulossa olevaa maailmanjärkytystä. Kohtalon tuntia, joka oli kaiken muuttava. Uutta uskontoa, Messiasta, jota itä odotti.
Hän ajatteli sitä vielä, kun päivä painui. Yö yllätti heidät humahtavan nopeasti aivan kuin maailman yli olisi pudonnut pimeyden tähditetty huppu. Sitten kuu lipui taivaalle ruusunpunaisella kuolleella tulella palaen, ei vielä aivan täytenä, vaan kuluneen rahan kaltaisena. Sen alla alkoivat loimuta vartioston nuotiot. Kaukaa laitumilta kimalsi paimenten tuikkivia yötulia. Vähitellen koko seurueen leiri hiljentyi uniseksi. Hiiltyvät oksat ritisivät pimeässä, etäällä ulvoivat punaiset arosudet.
Pimeys oli sydänyön hetkelläkin täynnä ohutta henkäilevää tähtivaloa ja kuutamoa. Heti auringon sammuttua sen laskukohdan yläpuolella leimahti palamaan zodiakali-valon himmeä, liikkumaton hiippa, joka näytti riippuvan taivaan holvista. Vihervä hehku kallistui vinosti etelään päin — se ikään kuin osoitti sen radan, jota myöten aurinko oli vuoden vieriessä siirtynyt Eläinradan tähdistöstä toiseen. Hetken aikaa taivaan vastakkaisella äärellä näkyi toinen kajastava valo kuin hohteen kaiku — ja samassa molemmat nopeasti tummuivat.
Kuun vihertävät kirkkaat viirut hiipivät mustassa ruohikossa loistavan maitomaisina. Ne ikään kuin imeytyivät yrttien varjoon siellä, missä nuotiot loivat punaisen lepattavan valon keitaita pimeyden erämaahan. Yö eli omaa kasvimaisen salaista elämäänsä. Se oli täynnä läheisten ja kaukaisten äänten värähtelyä, jota tuulen henkäykset vierittivät hiljaisuuden uomassa. Silloin tällöin sen syvyydestä kajahti saalistavan hyeenan nauru tai miekan kalahdus tupessaan. Jokin pronssinen solki välkähti ja sammui kuin kekäle. Kuutamoisen avaruuden alla leijui kahdensadan sotamiehen hikisen ihon uho ja nukkujien raskas hengitys — se yhtyi epäselvästi kukkien ja rasvatun nahan tuoksuun. Sotilaat makasivat hajallaan. Kuu valaisi heidän ruskeita kasvojaan, yö kuunteli yksitoikkoista sikeätä kuorsaamista. He olivat kääriytyneet vaippoihinsa, sillä ilma kävi heti auringon laskettua koleaksi.
Kolmannen yövartion hetkellä, juuri sydänyöllä, vahdit vaihtuivat. Sarvitorvi puhalsi aivan hiljaisen merkin. Nuotioihin lisättiin kuivia risuja. Kukin uuden vartiokohortin miehistä asettui taholleen, rupesi vielä unisesti hoitamaan tulta, sormet vilusta turtina. Rätisevien oksien epävakainen leimahtelu kiilsi heidän valkoisissa silmämunissaan — useimmat sotilaista olivat idän vasallimaiden apujoukkojen miehiä, jotka oli aikoinaan värvätty Kalkiksen, Iturean, Osroénen, Kilikian alueilla ja liitetty itämaisiin legiooniin.
Tänä yönä hoiti yhtä nuotiotulta myös syyrialainen Luukas, jo vanheneva tummahipiäinen sotilas, joka oli aikoinaan toiminut vakoilijana Gallian metsissä. Hän oli raahautunut Germanicuksen armeijan mukana kauas pohjoiseen, hän oli taistellut legioonan vasemmassa sivustassa, kokenut kaikki kuusi-, kahdeksantuntisten päivänmarssien vaivat Rhonen laaksoissa ja pohjoisten metsien ankarat talvet. Jo ennen sitä aikaa kuin suuri ylipäällikkö kuoli salamurhan uhrina Antiokian Epidafnessa, Luukas siirrettiin eteläisempiin joukkoihin. Hän lähti ilomielin Välimeren yli itää kohti, sillä täällä, Libanonin vuorten takana, kyyhötti hänen pieni kuuma kotikylänsä ruusunpunaisten harjujen kainalossa. Ja niin kuin kerran imiessään oljenkortta Lyonin Porta Decumanan edustalla, hän tunsi suussaan lapsuutensa ohrakakkujen maun. Hän oli näkevinään äitinsä Isebelin kapuavan tummana ja ryppyisenä vuoripolkua, korvarenkaat läpsähdellen ja ruukku pään päällä. Hän tuijotti hiipuviin kekäleisiin ja puhalsi. Liekki leimahti heleästi... Rannaton kivinen ulappa Hermonin lumihuippujen tuolla puolen aina Autioon Arabiaan valmistui juhlimaan kuolevaa ja ylösnousevaa kevättä. Varmaan naiset jo leipoivat uhrisämpylöitä ja pienet lamput valaisivat vihittyjä kukkakoreja. Ja samoin kuin orvokein seppelöity pinja, sen kävyt, pihka ja neulaset, oli pyhitetty Fryygian Attikselle, niin ilmaisi kevään viheriä jumala Adonis eläväksi tekevän kuolemansa ihmeen punaisissa vuokoissa, jotka nousivat kuin uhriveren täyttämät maljat pääsiäisen kuunkehrää kohti.
Suuri tasauksen ja vaihdoksen hetki lähestyi. Bybloksen ja Baalbekin puolivälissä, Afakan vuorikaupungin pyhässä lehdossa humisivat enteellisesti tuuheat Zeun tammet sekä dios balanos-puut, joita roomalaiset nimittivät "Jupiterin loistoksi" ja joiden mahtavat ruskeat pähkinät säilyttivät nelivaiheisen kuun voimaa. Luukas oli yön halki kuulevinaan niiden oraakkelikuiskeen. Juuri siellä, paahteisten louhoksien muodostamassa amfiteatterissa, aivan lähellä vanhaa Astarten temppeliä, jymisivät Adoniksen virran putoukset salatusta lähteestään. Sinä yönä, jolloin aurinko yhtyi Oinaan tähtiin, joen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi aivan kuin veteen sekoittuisi surmatun jumalan verta. Luukas tuijotti kauas pohjoiseen. Nuotio risahteli.
Sitten tumma sotilas kaivoi laukustaan litteän tamburiinin. Hiljaisessa tähdekkäässä yössä, kuun palaessa kirkkaasti, hän kyyristyi lähemmäksi hiiliä ja rupesi hiljalleen naputtamaan.
Hikiset sormenpäät koskettivat velton rytmikkäästi soittimen vuotaa. Pimeys kumisi silti, melkein äänetön rummutus yhtyi palavien oksien rahinaan aivan kuin kastanjetit olisivat napsuneet. Yksitoikkoista, säveletöntä ääntä, joka kihoili tähtiä kohti. Ja vähitellen, silmät puoliummessa, syyrialainen alkoi laulaa, aluksi hiljaa valittaen, viimein äänekkäämmin. Tamburiini napsahteli. Mies kyyrötti pää takakenossa, ruskeat liikkumattomat kasvot kuun paisteen valaisemina. Häilyvän oikukas ja huilumainen joiku virtasi hänen kurkustaan ikään kuin koko hänen ruumiinsa olisi muuttunut uhripilliksi. Vaihtuviin sävelkuvioihin tuli nyt outoa eloa — ja himmeän tulen kajastellessa rummun heloissa äänen poreilusta rupesi erottumaan outoja katkonaisia sanoja:
Maran ata, Maran ata!
Effata, bajtaa demalkaa,
kuum, kuum, Marin, Adon —Eräs sotilaista havahtui ja nykäisi aivan hiljaa toveriaan: "Kuuntele! Pyhä kevät!" Toinen kuiskasi unisesti: "Periköön minut tulinen Moolok, jos ymmärrän tuosta sanaakaan..."
Pieni rumpu naputti kumeasti. Luukas lauloi kolkon yksitoikkoisesti ja silmälaudat ummessa Kyproksen kuninkaan Kinyraksen pojasta, kuun jumalattaren lemmitystä, jonka villikarjun hampaat raatelivat maksaan asti. Hän lauloi harpun ja myrrhapuun lapsesta, pienen imeväisen Adoniksen vaipumisesta alas tuonelaan, lakastuvien peltojen tuskasta ja Idalionin ja Kitionin alkuaikaisesta ruhtinaasta Pumijathonista, jonka mustassa salissa syntyi viheriä pienokainen aivan kuin kevät syntyy talven huoneessa. Sanat tuntuivat nousevan yöhön luonnon omista uumenista. Nuotion hiilet hehkuivat, savu hulmusi. Tamburiinin kalvo jyskytti nyyhkyttäen ruskeiden sormien alla. Ja vähitellen manaava laulu paisui. Veripunaisten naaman-vuokkojen, pyhien punaisten granaattiomenoiden ja punaisen vaahdon kuolonvalitus kasvoi kevään virreksi, joka tervehti pyöristyvää pääsiäisen kuunkehrää.
Luukkaan sormet näppäsivät rumpua yhä villimmin. Näytti kuin tähdet säihkyisivät tuskaisessa poljennossa ja vuoret tanssisivat:
Saavu, saavu! Maran ata!
Koti kuninkaan, aukene,
maan mustat saranat nosta
ja hinkalot elämän.
Verikasteen kautta kasva
kuun nelivaiheisen nimeen
haudasta punaisten kukkain
kohtuun vihreän puun!
Isäs kielien helinä on ja äitisi mirhamin sauhu.
Upotettu, nouse! Korkene, vaipuva!
Maran ata —
Maran ata —Samassa ääni katkesi. Sotilas huomasi nuotion paisteeseen ilmestyneen naisen. Tämä seisoi siinä aivan jäykkänä, silmät kysyvästi tuijottaen. Kesti hetkisen, ennen kuin syyrialainen tunsi Pontiuksen vaimon. Ja sitten Claudia hiljakseen, kovin epävarmoin askelin lähestyi hehkuvia kekäleitä. Hän astui aivan hiilloksen ääreen ja hänen suuret silmänsä hohtivat oudosti kuutamossa. Hän kysyi hengitystään pidättäen: "Mitä tuo oli? Mitä sinä rummutit äsken?"
Luukas hieroi tamburiinin heloja. Hän myhäili hämillään, Vihdoin hän sanoi matalasti murahtaen: "Jumalan tuloa. Sillä jumala on tulossa."
Prokuraattorin leiri purettiin päivän valjetessa. Seurue lähti matkalle kirkkaassa aamuvalossa, joka sai Saaronin laitumet miljoonine kukkineen näyttämään niin ihmeellisen vehmailta. Heidän edessään aukesivat uudet kasteiset tasangot.
Säihkyvää ruohoa tummensivat keltakukkaisten Syyrian kassiapuiden, "intian taatelien" eli tamarindien ja Johanneksen leipäpuiden purppuransiniset varjot. Jokin yksinäinen viikunapuu kohotti siellä täällä koukeroisia oksiaan taivasta vasten. Se oli kuin kummallinen vääntynyt kynttelikkö, sen laajat lehdet muistuttivat hyytynyttä käsienläiskettä. Lukemattomat hernekukkaiset Meedian ruohot ja Vergiliuksen kinsterit uhosivat aamutuuleen makeata siirapintuoksua. Usva himersi kultaisena kaukaisten sinisten vuorten harjoilla. Tuulessa oli jo vahva suolan tuntu — lähestyttiin Välimeren rantaa.
Tasangon hiljaisuuden viimeiset näkymättömät vartiopaikat jäivät nyt taakse. He kuulivat ääniä ja hälyä, aluksi niin etäistä, että sitä tuskin erotti. Mutta se hiveli silti ihanasti Pontiuksen korvaa — hänestä tuntui kuin olisi palattu kotiin, rikkaaseen Välimeren Kesareaan. He marssivat ripeämmin. Kantotuoli notkui joutuisasti ja kameelien horjuva käynti kiihtyi. Ilma oli niin sädehtivän lasimaista, että päivänmatkan takaiset vuoret kohosivat oudon selvinä horisonttia vasten ruusuisessa sinessään. Filistean maan portti, aikojen takaisen Länsi-Euroopan uloin ääri, jonka satamiin pohjolan ruhtinaat olivat vyöryttäneet sotajoukkojaan!
Maaherra nosti kantotuolin verhot ja veti syvälle keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Tiesikö Claudia, että kun Baabel ja Kaldea vielä olivat uutuuttaan nuoret, Gassan, Askelonin ja Asdodin valkamiin purjehtivat Kreetan kuninkaiden laivat? Täällä asuivat ammoisina aikoina kabiirit, "nuo mahtavat", joiden muistokin oli jo häipynyt sen jälkeen kuin heitä oli alettu palvella Lemnos-saaren temppelin salamenoissa. Itse Aurinko kyllästi täällä rypäleitten mehun hunajanmakeaksi. Ja oliko missään seutua, jossa granaattiomenat olisivat hiiluneet niin tulisesti kuin Joppessa? Juuri täällä niiden siemenlohkot muistuttivat helakanpunaisia kekäleitä tai viinillä täytettyjä lasipalloja, niiden oksat ja kukat kimmelsivät kuin liekit.
"Emmekö voi jäädä Joppeen?" kysyi Claudia Procula hiljaa. Miehen sanat tehosivat häneen pakostakin, hän tunsi ilmoilla leijailevan hedelmien tuoksun, ja häntä peloitti Juudean karu sisämaa. Pontius nauroi: "Meillä ei ole mitään kiirettä. Mitä myöhemmin tulemme Jerusalemiin, sitä parempi." Samassa kenturio Longinus, joka oli irroittanut otsavanteensa ja kuivasi hikeä kasvoiltaan, kannusti mustaa kimoaan. Hän ratsasti lähemmäksi: "Tunnetko tuon hajun? Se tulee miljoonista simpukoista, joista tehdään purppuraa niin kuin Tyyrossakin. Nämä Daanin heimon miehet ja naiset ovat meren kansaa, heidän kerrotaan yhä palvelevan Daagonia, kalanpyrstöistä jumalaa -"
Prokuraattori hymyili kylmästi. Mutta hänen hyvä tuulensa oli jälleen palannut. Hänestä miltei tuntui kuin hän olisi nähnyt Egyptin ikivanhan kauppatien, "kullan ja suitsukkeen tien", kiemurtavan hohtavan valkoisena ja laajana pohjoista kohti niin kuin se oli kulkenut Teeban loiston päivinä, kun ensimmäinen Totmes oli levittänyt auringonjumalan kaupungin vallan Nuubiasta aina Eufratin äyräille. Nyt makasivat Niilin kuninkaiden muumiot aivan hiljaisina Kuolemanlaakson kuivan lämpöisissä haudoissa, joissa vain lepakot kahisivat ja harpunsoittajien kuvat koskettivat soimattomia kieliä liikkumattomin sormin... Aika ilvehti silti kuin aron kangastus. Sopi hyvin kuvitella maan kumisevan ruumiillistuneen aurinkojumalan sinikultaisten vaunujen jylystä, nähdä faraon kobrakruunnun välkkyvän ja ratsujen taivaanväristen töyhtöjen huojuvan olemattomalla tiellä.
Puolentoista tuhannen vuoden takaisia näkyjä. Ne vaelsivat ikuisesti, pilven varjojen tavoin, filistealaisten maan yli. Ja kolmannen ja neljännen Amenoriksen ajan kauppamiehet, jotka olivat tulleet summattomien taipaleiden takaa, nimeltä tietämättöminä ja apunaan vain äly ja kalliit lastit, jättivät varmaankin näille hedelmärannoille hivenen yritteliäisyydestään. Silloinkin Joppen satamassa nousivat monisoutujen raakapuut. Sanheribin linnan kirjurit merkitsivät sen savitauluihinsa nuolenkärjen muotoisilla kirjaimilla, ja se hakattiin Egyptin mustiin obeliskeihin.
Pontiuksen karavaani sivuutti lopen uupuneita Damaskon kauppamiehiä. Kameelien loimet olivat aivan likaiset punaisesta tomusta; ne kantoivat raskaita taakkoja, kultaisia filigraanitöitä, pakotuskoristeisia vateja ja kulhoja, rullalle käärittyjä mattoja, joita suojeli virtsalla valeltu parkittu vuota. Säkkipillit soivat. Pienten hirssipeltojen laidalle, lähelle maalaisten kyyhkyslakkoja, oli leiriytynyt muukalaisia, joiden iho oli pääliinan varjossa valkoinen kuin nisunjyvän ydin. He avasivat viinileilejä ja heidän helakan punaiset kreikkalaiset pumpulipukunsa helottivat päivänpaisteessa unikon kukkien lailla. Nuorimmat vartioston sotilaista katselivat uteliaasti valkoviittaisten filosofien joukkoja, ilotyttöjen sinisiksi maalattuja silmänympärystöjä ja kirjavia patalakkeja, Siidonin miesten kultaneuleisia, purppuraisia kupuhattuja, laulajien, näyttelijöiden, käärmeenlumoojien tulvaa. Kaikki nämä laumat ajelehtivat pohjoisesta päin. Ilmassa tuoksahti sakea suitsukkeiden ja ryytien lemu, tuuli huljutteli tiukujen kilinää. Pontius aikoi huomauttaa vaimolleen, että tie Joppesta sisämaahan Lyddaan vielä oli mukiinmenevä, se oli puhtaalla porfyyrilla kivetty eikä Juudean rumia vuoria vielä nähnyt sykomoripuiden takaa, kun Longinus äkkiä viittasi lännen suunnalle: "Meri näkyy! Joppe!"
Sitten he näkivät Salomon ja Serubbaabelin kaupungin kohoavan suoraan edessä. Myyttien utu näytti yhä värehtivän noiden korkeiden ruskeiden tornien vaiheilla, se vaipui tiheisiin viikunametsiin ja kiiltävän tummiin öljypuulehtoihin. Satama välkkyi homeerisen sinisenä. Pitkät, solakat taatelipalmut nostivat lehvähuiskujaan taivasta kohti, notkuen kuin egyptiläiset viuhkat, jotka olivat kerran vilvoittaneet Kleopatran kuumia oliivinvärisiä kasvoja. Valkoisten kupukattojen, muurien, pihkalle tuoksuvien vihreiden puistojen yli kohosi rapautunut kukkula, johon argonauta Kefeuksen ja Kassiopen tytär Andromeda oli alastomana kahlittu, ennen kuin jumalat muuttivat hänet taivaan tähtineidoksi. Uskonnot ja sadut, niin, miltei sadulta tuoksahtava tuhatvuotinen historia, olivat kerta kaikkiaan leimanneet omikseen tämän kaupungin. Miten kauan oli siitä kuin Daanin heimokuningas Hiiram lähetti tänne puunleikkaajansa? Heidän käsissään olivat yksin Salomonin temppelin tummat setriparrutkin muuttuneet hienoiksi kuin taitehikkaasti nyplätty pitsi, kukikkaaksi, kalliiksi palkistoksi, joka tuoksui pihkalle, satuholveiksi ja laipioiksi, jotka olivat kauniit katsella kultaisine rypäleineen ja tähtiketjuineen.
Pontius tähyili kaikkia ikivanhoja, harmaita rakennuksia, posliinin kuultoisia tullihuoneita, joiden katokset olivat aivan märät vesipisaroista, poukamassa keinuvia Tyyron laivoja, niiden luu-upotteisten melojen harvinaista kauneutta ja vankkaa laituria. Sillä laiturilla oli makkabilainen Juudas polttanut sovitusuhreja. Sanirin mustasta kuusipuusta veistetyt laivojen mastot olivat ikään kuin liian kalliit joutumaan myrskyn käsiin. Ja siniset kaakelit läntisessä portissa! Menneisyys eli oudon väkevänä kaupungin jok'ikisessä muurissa, niin että sataman pronssirenkaista makasiineihin kangastui ammoisten tarujen Joppe, jossa räätälit leikkasivat sinistä ja lakanpunaista liinaa ja takojat hakkasivat kabiirien, noiden salaperäisten jumaluuksien, kuvia rautaan, kultaan ja kupariin.
Pontius antoi merkin. Kulkue lähti marssimaan Israelin porttia kohti. Osa majataloista oli jo edeltäkäsin tyhjennetty, ja prokuraattori oli antanut käskyn, että satama piti ennen iltaa puhdistaa, jotta seurue voisi pystyttää leirinsä sinne.
VARJORUHTINAS.
Omasta linnastaan Gennesaretin rannalta lähti miltei samoihin aikoihin liikkeelle tetrarkka Herodes Antipaan koko hovi. Tiberiaan kaupunkiin jätettiin vain välttämätön suojelusvartio. Galilean ja Perean neljännysruhtinas ei milloinkaan lyönyt laimin jokakeväistä pääsiäismatkaa — ja tälläkin kertaa joukon edellä ajettiin teutaroivaa uhrilampaiden katrasta. Niiden paksut rasvahännät oli köytetty pienten rattaiden varaan, tomu tuprusi sakeina pilvinä lauman jäljissä. Ja aina, milloin tämä mäkätys ja kopina lähestyi, maalaiset tiesivät viinitarhoissaan, että Galilean kuningas oli tulossa.
Kulkueen edellä ratsastivat henkivartijat — joukko alastomia traakialaisia jättiläisiä, joiden kasvot ja rinta oli voideltu mönjänpunaisella rasvalla. He löyhkäsivät jo kauas. Antaakseen suurempaa pontta huojuvalle kuninkuudelleen Antipas oli sijoittanut karavaanin eteen ja taakse soittokuntia. Niin kuin Tiberiaan hovi kauttaaltaan, niin nekin olivat sekavan kansainvälisiä; jyske ja kilinä kutoi valoisaan aamuun vihlovan sotkuista sävelmattoa, äänet oikuttelivat kuin Baalbekin temppelin kiviset arabeskit. Ylt'yleensä sitruunankeltaisiin harsoihin pukeutuneet sokeat laulajat hymisivät foinikialaisten sadonleikkaajien ikivanhaa ai ianu-valitusta. Egyptiläiset, joiden päälaki oli ajeltu kiiltävän munansileäksi, kalisuttivat kuun jumalattaren sistrumeja; kupariset patarummut jymisivät ja pillit ulvoivat. Säännötön räikkyvä soitto oli jo Esdrelonissa herättänyt kuopissaan nukkuvat hyppyrotat, niin että tasankojen yli kiiti kuin suunnattomia poukkoilevia kirppulaumoja. Ja nyt saivat Messiaalle pyhitetyt oinaansarvet kaiun kiirimään Samarian kaukaisimpiin vuoriin saakka!
Heti traakialaisten jäljissä vaelsi suuri joukko saadokilaisia ja herodilaisia ylimyksiä; heillä oli liehuvat, tummaviiruiset juutalaiset vaipat, joiden pohjaväri oli okrankellervä, niin että he suuresti muistuttivat takakäpälillään astelevia juovikkaita hyeenoja. Tämä yhtäläisyys oli viime aikoina käynyt sitäkin ilmeisemmäksi, kun useimmat noista juovaviittaisista kuuluivat ruhtinaan uuteen läheiseen seurapiiriin, kolkosti hohottavaan "hymyn ja naurun neuvostoon". He odottivat vain merkkiä puhjetakseen hirnuvaan nauruun; niin kuin kukkuloiden hiipivät nelivarpaiset seboim-kissat he vainusivat saaliin hajun — sen, milloin tetrarkka oli kyllin juopunut siroitellakseen ympärilleen helmiä ja sestertiuksia anteliaasti niin kuin ruhtinas ainakin! Itse hovin juhlapuvuissa ei ilmennyt mitään yhtenäisyyttä. Säkkiin verhoutuneet profeetat riiputtivat käsivarrellaan pukinnahkaviittoja; laihat, hermostuneet palatsivirkailijat olivat kietoutuneet helakan vihreisiin tai tulppaaninpunaisiin harsoihin. Fryygialaisia myssyjä, persialaisia ja baabelilaisia tiaroja ja lepattavia otsahuntuja, joiden varjosta kimalsivat pippurinmarjojen väriset silmäparit.
Sitten tuli taatelinruskeita hinduja, joiden otsaan oli maalattu Shiva Nilakanthan pyhät siniset värijuovat. Heitä seurasi taaja taikauskon papisto — ennustajat, tulennielijät, unenselittäjät, fakiirit, ruhtinaan tähtineuvokset ja manaajat. Sysimustaan ihokkaaseen pukeutunut sahalainen velho Syyraks, jonka oikeata kättä ympäröi baaras-juuresta tehty rannevitja, tulen ja ukkosen rengas, ratsasti ylvään itsetietoisena pienellä täplikkäällä aasintammalla; hänen ovelasti irvistelevät kasvonsa pälyilivät oikealle ja vasemmalle aivan kuin hän olisi joka hetki matkinut herransa rauhattomia eleitä. Hovissa kuiskailtiin yleisesti, että tamma itse asiassa oli hänen noiduttu vaimonsa — mustaa miestä ja pikku ratsua näytti yhdistävän aivan liian hellän kiintymyksen side, joka aavikon poikien tapaan ilmeni itse teossa. Velhon rinnalla kellui pronssinen kotelo, babate-han nejesh; se keräsi ja säilytti kosmillista luomisvoimaa niin kuin rypäle auringonvaloa.
Tämä meluisa, sekavan värikäs kulkue kääntyi Samariaan päin. Antipas oli jo edeltäkäsin määrännyt suunnan — hän oli myöskin lähettänyt kaikkiin matkan varrella oleviin kyliin palkattuja huutajia, joiden tuli heti karavaanin ilmaantuessa kajauttaa: "Meelek, kuningas tulee...!" Rahvaan korvissa tämä sana kylläkin kuului miltei samalta kuin epäjumalan nimi Moolok, mutta se hiveli joka tapauksessa tetrarkan riikinkukkomaista ja kuitenkin niin horjuvaa itsetuntoa. Jollakin tavoin hänen täytyi kohentaa mieltään, tuntea olevansa suuri ja kruunattu...!
Kolme yhteen iestettyä dromedaaria kuljetti mustia santelipuisia naisten kantotuoleja. Toisessa nojaili purppuraisia tyynyjä vasten ruhtinatar Herodias, Antipaan nykyinen puoliso ja samalla hänen velipuolensa tytär. Toinen oli varattu Herodiaan ainoalle lapselle hänen edellisestä avioliitostaan — itäisten erämaiden ruhtinaan Filippuksen nuorelle morsiamelle Salomelle. Kummankin naisen kasvoja väritti tavan takaa selvä ylenkatse. Silloin tällöin ruhtinatar Herodias työnsi kiivain elein sivuun kantotuolin silkkiset verhot ja katseli pilkallisin, tummin, loistavin silmin puoskarien monipäistä jonoa. Häntä ei suinkaan vaivannut se, että hänen miehensä oli ripustanut dromedaarien kaulaan puolikuun muotoisia amuletteja niin kuin aikoinaan midianilaiset ja että hovimiesten viitoissa kimalsi pahalta silmältä varjelevia lasinkappaleita. Ei, pahinta oli, että Antipas oli jo neljä kuukautta sitten kerännyt ympärilleen "hymyn ja naurun neuvoston". Milloin tetrarkka vain tapansa mukaan sanoi jotakin uskomattoman typerää, nämä palkatut käskyläiset purskuivat ja hirnuivat kohteliaasti, löivät reisiinsä, läiskyttivät käsiään ikään kuin he olisivat kuulleet jonkin hullunkurisen kaskun. Ja sitä ajatellessaan ruhtinatar hymyili yhä ivallisemmin... Hän nojautui pieluksiin, ojensi sirot hienot käsivartensa niskan taakse ristiin. Epämääräisen pelon ja tyhmyyden ilmapiiri saarsi häntä kaikkialla, sekä Tiberiaan palatsissa että matkoilla. Ja kuitenkin hän, idumealaisen suurkuninkaan pojantytär, tahtoi nostaa raukkamaisen miehensä suureen valtaan, niin kuin sätkyttelevä mutakala temmataan ylös Jordanista!
Herodias ummisteli silmäluomiaan, jotka oli ohuesti sivelty tummansinisellä maalilla. Hänen kalvaissa kasvoissaan oli jotakin, mikä sai ajattelemaan palavaa lasilamppua. Himmeiden ihoseinämien alla leimahteli vallanhimon lieska ikuisesti tyydyttämättömänä, kuluttavan nälkäisenä. Oli jo monia vuosia siitä päivästä, jolloin hän erosi ensimmäisestä miehestään Filippus Boethuksesta, prinsessa Salomen isästä, joka nykyään vietti hiljaista rikkaan kauppiaan elämää Roomassa. Uusi avioliitto Herodes Antipaan kanssa oli aluksi näyttänyt lupaavan ilmeisiä kuninkuuden etuja; tosin mies oli taikauskoinen narri, mutta sehän ei silti kumonnut mahdollisuutta, että kerran, kerran... Ja ruhtinatar tuijotti ivallisen kirkkain silmin kantotuolin aurinkokatokseen. Tumma santelipuu tuoksui raukaisevasti. Puolikuut kalisivat dromedaarien kauloissa.
Neljännysruhtinas itse ratsasti valkoisella muulilla; se oli ylt'yleensä metallihelyjen peittämä. Hän oli juhlan kunniaksi pukeutunut todella kuninkaalliseen asuun, orvokinväriseen, safiirein koristettuun vaippaan, joka painui aivan kankeana hinteliltä olkapäiltä pullottavan vatsan yli. Hän muistutti elävää vaateripustinta. Jalokivivaipan säihkystä kohosi laiha kaula ja omenanmuotoinen pää, pälyilevät, säikkyneet kasvot, joiden poskiluut ulkonivat leveinä kyhmyinä ja jotka surkastuivat leukaa kohti. Matalan pitkän nenän juuressa kasvoi ohutta viiksenuntuvaa; se vivahti tiilenpunaiselle niin kuin tetrarkan hiuksetkin. Oveluuden ja tylsyyden, pelkäävän mielenhämmingin ja korskeuden kummallinen varjoleikki sai aina nuo ketunkasvot kuvastumaan kuin hiilloksen epävakaisessa hehkussa...
Jokaisella virkamatkallaan, niin, yksin omassa linnassaan, Antipasta seurasi hänen oman lapsuutensa kauhu. Häntä näytti vaivaavan alituinen painajainen, heprealainen ala, kirous, joka periytyi kaukaa varhaisvuosilta: mahtavan ja mielisairaan isän haaremeista, missä murhattujen vaimojen lapset punoivat salajuonia ja porfyyrilattioille roiskui teloitettujen verta. Noiden hirmutekojen epäselvä muisto nakersi hänen elämäänsä sisästä päin niin kuin toukka puuta. Jos hän olikin perinyt Herodes Suurelta intohimoisen, helposti syttyvän veren, isä ei ollut jättänyt hänelle perinnöksi edes heikointa jälkeä mahtavasta sielunvoimastaan. Tetrarkka tuli äitiinsä. Hänellä oli äidin, samarialaisen Malthaken avuttoman nöyrä leuka ja ikuisesti pelokas katse. Kun idumealainen suurkuningas oli aikoinaan mestauttanut lempivaimonsa Mariamnen, sen murhan muisto oli varjostanut sitäkin yötä, jolloin vapiseva samariatar talutettiin Sebasten palatsin häävuoteeseen kuin menetetyn puolison surkeana korvauksena. Ja kun Antipas sitten syntyi tästä varjoaviosta, hänen ympärillään seisoivat pelon ja kauhun näkymättömät kummit. Kaikki jakautui hänen sielussaan yhtä epätasaisesti kuin hänen ulkonäössäänkin: mielenahdistus ja pöyhkeys, kyyristelevä oveluus ja kopeus.
Molemmat naiset — Salome ja Herodias — kuulivat takaapäin muulin kultahelyjen kalinan. Tetrarkan kaikin puolin rujo hahmo kuvastui heidän ajatuksissaan itsepintaisen kiusallisena; sekä äiti että tytär halveksivat häntä sisimmässään, mutta tähän tunteeseen yhtyi vallanhaluisia ja kaukonäköisiä toiveita. Miten kauan hän vielä pysyisi narrina? Miten oli meneteltävä, jotta tuon miehen itsetunto kohoaisi suuremmaksi kuin hänen kyyristelevän hämärä kaikenpelkonsa? Eikö ollut mahdollista, että ruhtinas, joka mielellään salli itseään nimitettävän Galilean kuninkaaksi ja kuitenkin luihusti pelkäsi Rooman käskynhaltijaa, jonakin otollisena hetkenä voisi temmata käsiinsä maan herruuden? Sitä varten Herodias pysytteli hänen lähellään, että tukisi noita saamattomia ranteita, kohottaisi ne kruunua kohti. Vain sitä varten. Ja kuitenkin, ruhtinatar katseli tympeän harmin vallassa miehen levottomasti kääntyilevää päätä, matalaa pullistunutta otsaa, jolla kultainen vanne avuttomasti luiskahteli sinne tänne. Malthaken poika! Lopen säikkyneen Sykarin naisen aikaansaannos, joka ei ollut juuri keskosta parempi! Mies, joka oli siinnyt isän sokeasta itsepetoksesta ja äidin hädästä, Herodes Suuren kahdeksas vaimo Pallas, joka synnytti Jerusalemin palatsin loistovuoteessa prinssi Fasaelin, oli sentään kullatuista paulakengistä otsaripaan asti aito ruhtinatar. Ja satraapin yhdeksäs ja kymmenes puoliso, Roksanen äiti Faidra ja lapsena kuolleen pikku Sulamitin äiti Elpis, olivat balsamoituinakin kristalliarkuissaan ryhdikkäitä kuin prinsessat. Mutta onneton samariatar, joka oli hiipinyt kolkoissa, loistavissa saleissa haamun tavoin ja antanut synnyinlahjaksi pojalleen raukkamaisen luonteensa!
Tuon tuostakin Herodiaan korviin osui moniääninen ilonpurskahdus. Antipas oli tietysti jälleen sanonut jotakin hyvin typerää "hymyn ja naurun neuvostolle"... Vain tetrarkka itse ei nauranut. Hän ratsasti jörön näköisenä muulillaan, punainen suuri pää notkuen laihan kaulan varressa. Hänen hohtavan pukunsa alla, sydäntä vasten, riippui Raakelin velhojuuri dudaim, jonka villi hylkykoira oli kuopinut maasta uudenkuun palaessa ja joka antoi omistajalleen sonnin intohimot. Osaksi velho Syyraksin neuvosta, osaksi oman järkevyytensä ansiosta ruhtinas oli myös antanut ommella pukunsa helmaan suuren joukon Rapisevia leijonankynsiä. Sillä eläinten ominaisuudet kyllästävät niiden jokaista ruumiin osaa aivan kuin maan itämismahti tiivistyy yrteissä. Osa säilyttää kokonaisuuden voiman. Sirpale heijastaa. Ja jotakin Antipaan täytyi tehdä ollakseen uljas, vahva, voimakas kuin nuori leijona!
Herodes Antipas oli elänyt poikavuosinaan Roomassa niin kuin miltei kaikki idumealaisen hallitsijahuoneen prinssit. Ei Herodiaan ensimmäisen miehen tapaan, vaatimattomana syrjässäeläjänä, vaan aitona ruhtinaan lapsena, joka vaelsi suuren orjajoukon hellimänä, itämainen pojantiara päässään, Apollon kirjaston puutarhoissa. Hän ja hänen vanhempi veljensä Arkelaos olivat kumpikin samarialaisen Malthaken poikia; ja hovissa he saivat hienon aateliskasvatuksen niin kuin tuleville vasallikuninkaille sopikin.
Mutta jos Arkelaos oli tulinen, kuohahteleva, raju, vaativan röyhkeä jo lapsesta pitäen, Antipas osoitti vain velttoutta ja pelokasta epäröintiä. Vanhempi pojista tuli enemmän isäänsä kuin äitiin. Näki selvästi, että hän osasi käskeä, että hänen suonissaan tosiaan virtasi idän mahtavan satraapin verta. Maailmankaupungin humu ja loisto tempasi hänet kerrassaan mukaansa — hän sai pienestä pitäen nauttia tiettyä arvovallan ja tärkeyden tunnetta, joka myöhemmin yhä kasvoi. Kun Antipas puolestaan liikkui hovin piirissä, häntä vaivasi aina oma kyyristelevä arkuutensa. Hän tiesi hyvin varhain, ettei milloinkaan oppisi istumaan oikein ryhdikkäänä mustan ratsun selässä eikä koskaan, ei ikinä saamaan osakseen näiden itsetietoisten, ylpeiden ihmisten täyttä kunnioitusta. Päivästä toiseen hän kuunteli orjien supattavan salaperäistä nauruntirskettä; se alkoi aina, milloin hän vain käänsi selkänsä. Hän oli miltei kateellisen kiihkeästi rakastunut ympäröivän muhkean maailman kauneuksiin, sen pukuihin, sen kulta- ja hopeakulhoihin, rikkaaseen ylellisyyteen, lännen vapaamieliseen kulttuuriin, joka kohotti temppeliensä kiviset voluutit yhtä korkealle kuin henkevät filosofiset väittelynsä ja oodinsa.
Plebeijiksi syntyneen luonteen himoa tulla patriisiksi! Katkeraa vieraan omaisuuden nälkää, joka teki hänestä aivan juurettoman ihmisen, niin ettei hän myöhemmin kuulunut enempää itään kuin länteenkään. Ja aina, aina häntä painosti isänkodin muisto.
Ajatellessaan Sebasten tai Beetlehemin tai Jerusalemin palatseja hän hiipi vainotun ketun tavoin puiston salaisimpaan soppeen ja vapisi. Hän säikkyi yksin isän nimen mainitsemista. Kalmanharmaata, kuristavaa kauhua, joka sai veitsen kilahtamaan hänen sormistaan kesken omenan kuorimista. Oli kuin hän olisi kantanut syvällä sielussaan jotakin hirmuista syntymäjärkytystä, jolle ei ole olemassa mitään selvää ilmaisua. Antipaan ja Herodes Suuren välillä oli koko sinisen meren rajaton lakeus, ja kuitenkin pojasta tuntui, että vanha, vanha, purppuraan kääriytynyt, kultakenkäinen ukko, jonka kapeaan otsavanteeseen oli hyytynyt murhattujen lasten verta, oli tulossa hänen luokseen. Unta vaiko kuvittelua...? Isä lähestyi hiipivin askelin mustan veden kalvolla, hän piti ojennetussa vasemmassa kädessään tulipunaista leikkihyrrää, mutta kätki selkänsä taakse hiotun puukon. Hän hymyili maanitellen, halvautunut suupieli kamalasti väännyksissä. Kuu paistoi hänen harvoihin lumivalkoisiin ohimohiuksiinsa, se valaisi hänen suunnattoman isoja, ajettuneita kasvojaan. Poika vapisi kuin horkassa. Hän tiesi, että tämä oli houretta ja pahaa unta, mutta hän ei mahtanut sille mitään eikä ikinä mahtaisi. Isä oli saatana itse!
Vielä sinä päivänä, kun Roomassa levisi tieto, että idän suurkuninkaan pöhöttynyttä ruumista, jonka täit olivat kalvaneet hipiästä munuaisiin asti, kannettiin Beetlehemin kaakkoiskummun suunnattomaan kalliohautaan, Herodeioniin, pojan oli vaikeata uskoa vanhuksen todella kuolleen.
Herodesten suku oli kotoisin Edomista, jota lännessä sanottiin Idumeaksi — Simeonin heimon "punaisesta maasta" Arabian hiekkavallien ja Juudean eteläisten harjujen väliltä. Siellä kohosivat tulenkarvaiset Seirin vuoristot pätsin tavoin hehkuvaan paahteeseen. Alue ulottui hoorilaisten valtakunnan ääriin, kuparinpunaiselle Edom jumalalle vihityistä kallioista etelään ja länteen aina Hebroniin asti. Bosran, Eelatin ja Teemanin kaupungit kyyröttivät synkkinä rapautuvalla hietakiviperustalla; niiden yli tuulahti silloin tällöin Suolameren rikkihuuruja tai kauempaa, Punaiselta mereltä, tuleva kuuma samumin henkäys. Ikivanhoista ajoista täällä olivat hallinneet beduiinien mahtavat heimoruhtinaat. Se oli vaeltavien villien laumojen tienoota. Siellä kukoistivat vain miljoonat piikkikukat ja hienolehtiset akaasiat, joiden sitkeästä vaaleanpunaisesta puuaineksesta oli kerran koverrettu liitonarkki ja jonka kuoren haavoista tippui paksua keltaista kumiliimaa.
Antipaan isoisä Antipater oli syntynyt näillä seuduin. Hän oli nainut arabialaisen prinsessan, joka synnytti hänelle kaksi poikaa, Fasaelin ja Herodeksen, ja yhden tyttären. Julius Caesar nimitti tämän miehen juutalaisten alueen maaherraksi siihen aikaan kuin maata nimellisesti hallitsi neuvoton hasmonilainen ylikuningas Hyrkanus, ja tässä toimessa hän oli kuolemaansa asti. Hän oli aikoinaan ohjannut heikkoa kuningastaan levottomien olojen yli kuin vuotavaa laivaa, jonka reikiä on joka hetki pidettävä silmällä ja tilkittävä. Ja hiljalleen, miltei huomaamatta, pala palalta maaherra anasti itselleen herransa vallan, kunnes hänestä tuli maan todellinen valtias ja kuningas oli pelkkä sätkynukke hänen käsissään. Hän kuoli loiston, mahdin ja suuruuden keskellä johonkin näiden seutujen tuntemattomaan ruttotautiin; molemmille pojilleen hän oli jättänyt perinnöksi säkenen Idumean punaisten vuorten tulesta, tämän aavikkomaan villin ja polttavan hengen, joka sitten aikojen mukana laimentui vanhemmassa pojassa, mutta kasvoi nuoremmassa väkeväksi intohimojen paloksi.
Viisitoistavuotias prinssi Herodes oli tullut pohjoisen Galilean maaherraksi samaan aikaan kuin hänen isänsä nimitettiin Juudean prokuraattoriksi. Alusta alkaen pojassa oli jotakin valtavan kesytöntä, ja sellaisena hän säilyi, kunnes hänen seitsenkymmenvuotinen verestä ja loistosta raskas elämänsä päättyi täitautiin, "Herodeksen vaivaan".
Hyvinkin pian ilmeni, että prinssi oli perinyt sekä isänsä diplomaattisen oveluuden ja loistokkuuden että äitinsä kuohahtavan beduiiniveren. Hän surmautti heti virkaan tullessaan ilman oikeudenkäyntiä joukon Galilean maalaisia, ja hänet kutsuttiin Siionin papillisen raadin eteen vastaamaan tästä rikoksesta. Vielä alaikäinen nuorukainen astui neuvoston eteen niin röyhkeän itsevarmana, että kaikki seitsemänkymmentäkaksi tuomaria epäröivät. Poika oli pukeutunut kultakirjoiseen, purppuraiseen kuninkaalliseen pukuun, häntä ympäröivät aseistetut villit heimosoturit. Ennen kuin tuomiota oli ehditty julistaa, hän lähti pois Jerusalemista ja etsi turvaa Syyrian legaatin Sextuksen hovista. Luultavasti Julius Caesarin käskynhaltija mieltyi prinssin uljuuteen; joka tapauksessa hän nimitti pojan Libanonin ja Antilibanonin välisen laaksomaan käskynhaltijaksi. Tätä aluetta nimitettiin "ontoksi Syyriaksi", sen kautta vaelsi Damaskon kauppiaiden helmikaravaaneja, ja silloin tällöin lumihuippuisilta vuorilta lähti liikkeelle ryöstelevien paimentolaisten laumoja. Noihin aikoihin prinssi Herodes oli nainut nuoren Doris-nimisen tytön, joka synnytti hänelle pojan; hän antoi pienokaiselle isänsä kunniaksi nimen Antipater.
Ilmeisesti tuleva suurkuningas jo aavisteli kasvavaa mahtiaan -; miltei heti lapsen synnyttyä hän hylkäsi vaimonsa ja vietti toiset häänsä ylikuningas Hyrkanuksen tyttärentyttären Mariamnen kanssa. Tämä kaunis, ryhdikäs prinsessa, jonka muistoa Herodes ei milloinkaan lakannut palvomasta, oli perinyt äidiltään Aleksandralta lempeän hellyyden, mutta isältään Hasmonain vanhan ylimyssuvun koko ylpeän uljuuden. Ja tämän liiton kautta nuori ruhtinas sai puolelleen mahtavan hasmonilaisen aatelin kannatuksen, sillä Hyrkanuksen koko huonekunta oli juuri siitä lähtöisin. Kun Julius Caesar sitten kuoli, Herodes vaihtoi kiireesti poliittista väriään ja asettui hänen murhaajiensa puolelle. Juutalaisten varjokuningas sai nyt luopua viimeisestäkin punaisen valtiaanpuvun repaleesta. Samarian Sebasten palatsissa vietetyistä hääjuhlista oli kulunut miltei ummelleen vuosi, oli lokakuu, lehtimajan juhlan kuukausi tisri, jolloin viininpusertimot täyttyvät reunojaan myöten ja ilma on tulvillaan mehiläisten hyrinää, sullotun ja säilöstetyn hunajan, hedelmävasujen ja öljyttyjen telttojen tuoksua. Silloin saapui viesti, että Cassius oli kaatunut ja Brutus tehnyt itsemurhan Filippin taistelussa, että Marcus Antonius oli perin pohjin lyönyt heidän joukkonsa ja oli nyt marssimassa itämaita kohti. Idumealaisen ruhtinaan oli pakko tehdä uusi nopea valtiollinen täyskäännös. Samaan aikaan kuin Egyptin kuningattaren laivasto purjehti Kydnoksen suuhun Kilikiaan ja sieltä virtaa myöten Tarsoksen satamaan, jossa roomalaisella voittajalla oli päämajansa, ruhtinas kiiruhti vannomaan uskollisuuden valan uudelle herralleen. Joitakin aikoja myöhemmin Marcus Antonius luovutti juutalaisen alueen hallinnon molemmille idumealaisille veljeksille Fasadille ja Herodekselle.
Sitten olivat seuranneet melskeiset vuodet. Parthian kuningas Orodes, jonka neuvonantajana toimi muuan roomalainen luopio Labienus, oli jo kauan salassa marssittanut sotavoimiaan länsirajalle; Syyrian legaatin Decimus Saxan pienet joukot lyötiin hajalle, vihollisen hyökyaallot tulvivat äkkiä koillisista erämaista ja levisivät pian idänpuoleisten roomalaisten alueiden yli. Hasmonilainen seikkailija Antigonos, joka oli kuningas Hyrkanuksen veljenpoika, julisti itsensä Jerusalemin valtiaaksi ja lyötätti kultarahoja, joissa oli hänen oma profiilikuvansa kuninkuuden merkkien reunustamana. Onneton Fasael surmasi itsensä vankilassa, ja Hyrkanuksen molemmat korvat silvottiin, jotta hän tulisi ainiaksi sopimattomaksi korkeisiin virkoihin.
Näistä myrskyistä Herodes ja Mariamne olivat pelastuneet kiireesti pakenemalla Aleksandriaan. Nyt, vanhemman veljen kuoltua, idumealainen ruhtinas nimitettiin Juudean ylikuninkaaksi ja Antonius painoi omin käsin hänen päähänsä kultaisen vanteen; niin kauan kuin itä kuohui, se oli tietenkin pelkkä hivelevä muodollisuus. Sen vuoden syksy alkoi kallistua talvea kohti, Antoniuksen jykevät, paksulla kuparilla silatut ja vahvistetut laivat olivat purjehtineet jonnekin Kreikan saaristoon päin. Herodes ja Mariamne puolestaan viettivät hiljaista elämää valkoisessa talossa lähellä Sostratuksen majakkaa; he kuuntelivat odottavan valppaina idästä kantautuvaa taistelun kumua. Kun tuli tieto, että parthien prinssi Pacorus oli surmattu taistelussa, Herodes tunsi jo tulevan mahdin esimakua. Hän uneksi siitä, kuinka hän kerran jättäisi idän kruunun vanhimmalle lapselleen Antipaterille, ja Mariamne taas näki unia omien poikiensa Aristobuloksen ja Aleksanterin herruudesta. Nuo viikot olivat täynnä intohimoista mutta tyventä onnea. Aviopuolisoiden välillä vallitsi hellä rakkaus, niin väkevän lämpöinen, että tuntui kuin tisri-kuukauden tummansininen taivas olisi siunaavana kaartunut tämän ruhtinaskodin yli uutena häätelttana... Herodes oli silloin täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, ja Mariamne oli häntä kymmenisen vuotta nuorempi.
Ja sitten, äkkiä kuin gaboonilaisen kyyn hyökkäys, heitä kohtasi huumaava isku. Syyskuun ensimmäisen päivän pimentyessä Octavianuksen pienet sukkelat ligurialaiset laivat olivat nelituntisen taistelun perästä miltei täysin tuhonneet Egyptin laivaston Actiumin lahdella. Marcus Antoniuksen kaleerit leimusivat tulimerenä, Kleopatran lippulaiva viiletti täysin purjein pakoon, sitä seurasi omassa viisisoudussaan kukistunut päällikkö, joka oli jättänyt koko merivoimansa ja luopunut kaikesta voiton toivosta. Herodes oivalsi heti, että oli pelattava elämän ja kuoleman panoksilla. Hän sai kuulla, että Octavianus oli lähdössä Rhodokseen juhlimaan voittoaan. Syysmyrskyt olivat alkaneet; Välimeren kuohut vyöryivät vaahtoharjaisina, kun idumealainen ruhtinas astui laivaan. Aivan salaisesti hän antoi kanslerilleen määräyksen, että ellei häntä kuuluisi kotiin matkalta, hänen kaunis nuori vaimonsa oli surmattava, sillä ikinä Mariamne ei saisi joutua toisen miehen syliin! Sitten laiva kuohuista välittämättä suuntasi keulansa Kreikkaa kohti. Ruhtinas oli kätkenyt povelleen nahkapussin, jossa oli juutalaisten ylikuninkaiden kruunu ja kobran myrkyllä täytetty pieni neularuisku. Joko tahi, palatsi tai hauta! Muuta mahdollisuutta ei ollut.
Oli käynyt niin, että Herodes meni sisälle Rhodoksen linnaan maattomana seikkailijana ja astui sieltä ulos Juudean kuninkaana. Kaikkialla Roomassa kerrottiin ennen pitkää, mitä oikein oli tapahtunut. Etruskilainen orja Sarmentos kaatoi parhaillaan viiniä Actiumin voittajan pikariin, kun Herodes astui pää pystyssä saliin ja tervehti Octavianusta kuin ainakin vertaistaan. Sitten hän laski kultaisen otsaripansa permannolle, sanoi tulevalle keisarille vasten kasvoja, että oli vihannut häntä, kertoi selkeästi, miltei tulisesti olleensa Antoniuksen totinen ystävä ja nyt, kun onnen ratas oli kääntynyt, olevansa valmis palvelemaan yhtä uskollisesti miestä, jolle jumalat ilmeisesti halusivat antaa maailman astinlaudaksi. Ainoan kerran elämässään Octavianus Augustus tunsi kohtaavansa itsensä veroisen hengen. Ja ainoan kerran Herodes todella oli Herodes Suuri. Sitten roomalainen oli ääneti nostanut lattialta kruunun ja painanut sen tuohon pystyyn päähän. Herodes seurasi uutta herraansa Italiaan; hän oli mukana suuressa voitonjuhlassa, hän viipyi pääkaupungissa kolme vuotta, kunnes senaatti virallisesti julisti hänet idän liittolaiskuninkaaksi. Tasan kaksi vuotta myöhemmin hän valtasi asevoimin Siionin kaupungin ja marssi Rooman sotakotkien välkkyessä, kuninkaan purppurapuku yllään, pyhälle temppelivuorelle.
Vähitellen hänen valtakuntansa laajeni Jordanin takaisista kalliomaista Välimereen asti lännessä ja kauemmas, kunnes pienet pohjoiset kuningaskunnat sulautuivat siihen. Hänen mahtava, pelätty, verinen ja loistokas kuninkuutensa sai maan vapisemaan Libanonilta Idumeaan asti. Salomon aikojen jälkeen ei ollut nähty sellaista uusien kaupunkien ja linnojen muhkeutta kuin nyt; kokonaiset Intiasta tulevat helmi- ja kultakaravaanit tyhjennettiin suurkuninkaan asuntojen sisustamista varten; Moorian vuoren laella jyskyivät hakut ja kirveet, sillä uuden temppelin nelikymmenvuotiset rakennustyöt oli aloitettu.
Mutta jotakin peruuttamattoman hirmuista oli tapahtunut. Luultavasti Mariamne oli saanut tietoonsa, millaisen käskyn mies oli ennen lähtöään antanut kanslerille; joka tapauksessa hänen kaikki entinen hellyytensä oli kuin kuristamalla kuollut. Kuningas sai kerjätä, rukoilla, ryömiä polvillaan maassa, uhata ja raivota, nainen kuunteli häntä viileän pilkallisena. Hän kätki sielunsa tyhjyyden ylenkatseeseen. Muutamia sietämättömiä epäilyksen ja mustasukkaisuuden vuosia kului, ruhtinatar asui poikineen Jerusalemin palatsissa, Mariamne-tomissa, kunnes Herodes äkillisessä vihanpuuskassa ja suureksi osaksi sisarentyttären yllytyksestä antoi mestata hänet. Tuosta kolkosta yöstä lähtien — vielä kun hän vanhuksena vietti viimeiset häänsä Sulamitin äidin Elpiksen kanssa — hän oli ikuisesti, ainiaan tuomittu katkerasti katumaan. Sitä muistoa, sitä veritahraa ei voinut huuhdella pois millään uusien kauhutekojen punaisella kylvyllä! Ruhtinas surmautti kahdeksankymmenvuotiaan entisen ylikuninkaan Hyrkanuksen, hän mestautti Mariamnen veljen, jonka oli aikoinaan nimittänyt Antoniuksen käskystä ylimmäiseksi papiksi, ja vaimo vainajansa äidin Aleksandran; jos hän oli heti suurkuninkaaksi tultuaan tehnyt pikaisen lopun makkabilaisten puolueesta, hän muuttui nyt Hasmonain aatelissuvun raivokkaaksi teurastajaksi. Neljäkymmentäviisi korkeata ylimystä sai hänen käskystään astua kuolemaan. Se oli aasialaista kauhujen aikaa, jolloin maa kärysi unohduksen jumalan verisenä alttarina, jotta Herodeksen murheen raatelema sielu saisi rauhan, jotta hän ei muistaisi vaimo vainajaansa... Hän nai peräkkäin kaksi sisarentytärtään, ja erosi heistä hyvin pian inhoon saakka kyllästyneenä mennäkseen uusiin naimisiin ylimmäisen papin Simonin tyttären kanssa, sillä tämänkin naisen nimi oli Mariamne.
Sen jälkeen oli hän asettunut asumaan Sebasten palatsiin Samariaan, jossa oli kerran, hyvin kauan sitten, onnellisena katsellut hääsoihtujen liekkejä; sinne tuotiin hänen kuudes vaimonsa, arka, värisevä Malthake. Kadotetun onnen sokean epätoivoista takaisinmanausta, yritystä saada tehty tekemättömäksi, vyöryttää takaperin ajan virtaa! Pappi Simonin tytär oli synnyttänyt Herodekselle vain yhden pojan Filippus Boethuksen ja samarialaisen naisen kohdusta tulivat nyt elämään Arkelaos ja Antipas.
Kun Mariamnen kuolemasta oli kulunut puolenneljättä vuosikymmentä, kun idän suurkuninkaan mustaksi pöhöttynyttä ruumista kannettiin Betesdan lammikolta Suolameren kuumille lähteille, hän antoi sihteerinsä kirjoittaa pergamentille testamentin. Valtakunta oli jaettava kolmen elossa olevan prinssin, Arkelaoksen, Antipaan ja jerusalemilaisen Kleopatran pojan Filippuksen kesken. Neljäs perillinen, kahdeksannen vaimon Pallaksen poika Fasael, sai vain rahaa ja pelkän ruhtinaan arvonimen.
Arkelaokselle määrättiin täydet kuninkaalliset valtuudet — ja muutamia kuukausia hän ehti hallita Juudeaa oikuttelevan julmana itsevaltiaana, ennen kuin hänet pantiin viralta pois. Hiljaisen vaatimaton Filippus peri Gennesaretin järven idänpuolella olevat maat — Batanean ja Trakonitiksen ruhtinaskunnat, koilliseen Galileasta leviävän Sanodoroksen punaisen kaktusaavikon, johon oli kohonnut kreikkalaisia ja syyrialaisia kaupunkeja, iturealaisten beduiinien tienoot, Paneaan, Gaulanitiksen ja Auranitiksen sileät laavatasangot järven ja Damaskon välillä, "sinisen iltaruskon maan". Antipas puolestaan sai hallittavakseen Galilean ja Perean alueet. Tämä satraapin viimeinen tahto vahvistettiin Roomassa pienin muutoksin, sillä Arkelaoksen etnarkaatti loppui hyvin lyhyeen. Juudea ja Samaria liitettiin Syyrian legaatin alaisiksi välittömiksi maakunniksi.
Tullessaan Italiasta meren yli kotimaahansa Antipas vetäytyi heti Galileaan. Ovelasti syrjässä pysyen ja hiljaa kuin kettu loukossaan hän näki Karmelin vuoren takaisesta ruhtinaskunnastaan, kuinka Rooman armeija marssi Jerusalemiin ja veljen päästä temmattiin kruunu. Yhtä hiljaa tätä melskettä kuunteli myös Filippus omasta linnastaan Hermonin lumisten huippujen luota. Niin, pohjoisessa oli tyvenen hiljaista. Gergeseenien maan ruusunpunaiset vuoret sulkivat Filippuksen maan kuin suojaverhon taakse, ja ihanassa pakanain Galileassa kuljeskeli aivan rauhallisia patrulleja, joiden saappaiden äänet hävisivät poppelien suhinaan. Ensi kerran eläessään Antipas hengitti täysin keuhkoin vapauden kirkasta ilmaa.
Isänsä haudalla Beetlehemissä hän ei milloinkaan käynyt.
Verisen ja mahtavan Herodeksen, suuren Herodeksen palatsit Jordanin länsipuolella olivat itse asiassa Rooman maaherran omaisuutta. Antipaalle jäi oikeastaan vain hasmonilaisten vanha linna Jerusalemissa ja pari muuta, joihin liittyi verilöylyjen kolkkoja muistoja. Ne olivat aikanaan olleet hienon ylellisiä, mutta eivät enää millään tavoin vapautuneet synkistä varjoista — useimmat ihmiset kulkivat nopeasti niiden tylyjen muurien ohi.
Vain tetrarkaatin maa itsessään, siunattu ja aurinkoinen Galilea kohosi paistavan vihreänä jätti lasilinnana tumman taivaan alla. Sen vilpas sininen järvi heijasteli valoa läpikuultavan lasin tavoin, kalpeiden tahi omenanvihreiden ja ruusuisten aaltoviivojen juovittamana. Rypäleet kypsyivät täällä uhkean raskaiksi tertuiksi; koko seutu lammaslaitumista valkoisiin pikku kyliin näytti viettävän ikuista riemuvuotta. Keväisin paloivat asfodillien kukat kuin morsiussoihdut raikkaassa tuulessa, aivan siroina ja Libanonin lumen värisinä, syksyisin taas leveälehtiset merililjojen mahtavat tuohukset. Saattoi kuvitella elävänsä Sisiliassa. Aluksi tetrarkka tunsi olevansa täysin tyytyväinen, miltei onnellinen. Vaikka hän kadehtikin Rooman maaherroja — olihan isän rakennuttama Kesarea heidän hallussaan, samoin Sebasten linna ja mahtavin kaikista, suunnattoman ylellinen Siionin palatsi! — tuohon vinoon sieluun painui kaikesta huolimatta kauneuden puhdistavan kosketuksen jälki. Tulvapurojen solinan ja vehmaiden laitumien maa avasi joka kevät vihreät aarrearkkunsa niin viehkeän neitomaisesti, että se muistutti vedenkantajattarien kävelyä vuoritiellä, haikaroiden lentoa tummalla taivaalla, vaalean malvanpunaisia aamupilviä, jotka hulmahtivat idästä kuin morsiushunnut. Asua ja elää täällä!
Rakentaa tänne majansa, toisin sanoen, muurauttaa isävainajan tyyliin upea kaupunki, todellinen pikku Rooma, sinisen järven rannalle!
Kaikessa hiljaisuudessa tetrarkka päätti niin tehdä. Ja hän päätti senkin, että kaupunki oli Caesarin kunniaksi nimitettävä Augusteaksi. Hän luuli maanmittareineen löytäneensä juuri sopivan kaupungin paikan Madgalan kyyhkyslakkojen ja Tarikhean kalansuolaamon väliseltä alueelta, läheltä Hammatin kuumia lähteitä, joiden mineraalipitoinen vesi kykeni Estrabonin sanojen mukaan liuentamaan jopa gasellien sarvet ja sorkatkin, saati parantamaan Naemanin sairautta, valkoista hilsetautia. Ellei otettu lukuun vuorilla piileviä sissejä, selootteja — se olikin näiden tienoiden ainoa vitsaus. Nuo Nasaretin lähistöllä hiipivät puukkomiehet, sicarii, niin kuin roomalaiset sanoivat... Kävellessään suuri punainen ketunpää huojuen tärpättipuiden alla tai seuratessaan välähtelevien märkien kilpikonnien liikkeitä, kuinka ne hitaasti matoivat Jordanin liejussa, Antipas kuunteli joskus säikkyen papyrusten risahduksia. Hän halusi elää rauhassa. Hän lymysi nöyrään ja arkaan syrjässäoloon aivan kuin lapsena oli piileksinyt kauhean isänsä painajaiskättä italialaisen vuoteen peiton alle. Hän tahtoi pysyä hyvissä väleissä juutalaisten kanssa ja oli valmis matelemaan roomalaisten edessä. Sacerdotium, tämän maan papillinen sisäinen johto, ja imperium, lännestä tullut sotajoukkojen mahti miekkoineen ja maaherroineen, olivat yhtä kammotuita tetrarkan mielestä.
Ainoa, mikä tuotti hänelle lohtua, oli se seikka, että hänen alusmaansa, hänen Galileansa tosiaan oli ainakin päiväsaikaan pakanain Galilea: siellä yhtyivät idän, etelän ja lännen kauppatiet, ja sen halki virtasi huilunpuhaltajia, jotka matkustivat Joppen satamaan, tomuisia Damaskon karavaaneja matkalla ylelliseen Kesareaan, Foinikian miehiä kevyissä tulpaanin muotoisissa hameissaan, Castabalan atleetteja, joiden pitkät käsivarret huojuivat kuin suurten apinoiden raajat. Ja sitten kilparatojen ja tallien väkeä pohjoisesta seleukiidien loistokaupungista, missä Syyrian legaatit olivat aina asuneet Silpiuksen vuoren länsirinteen linnassa, Jupiterin temppelin alapuolella, tahi etelän tavaranhankkijoita tulossa Arabiasta. Koko tämä väenpaljous vyöryi, tungeksi, hälisi, ajoi jyrisevin rattain ja keinui dromedaarien selässä Libanonin valkoisten harjanteiden valvovan magneettisen korkeuden varjossa. Kaikki kielet sulivat täällä hiveleväksi sorinaksi. Niin, kuka tahansa hedelmiä kaupitteleva poikanen osasi kymmenen, kaksikymmentä kreikkalaista lausepartta, puhumattakaan opettajista, rabbeista! Aivan luontevasti tässä kansan virtojen maakunnassa tuli puhuneeksi Zefyroksesta, kun olisi pitänyt puhua leudosta länsituulesta, ja Notoksesta, pyhän laakeripuun henkäyksestä, milloin etelätuuli puhalsi.
Velipuoli Filippus Boethus — pappi Simonin tyttärenpoika — oli aikoinaan nainut veljentyttärensä Herodiaan ja eleli tämän kanssa Italiassa. Idumean ruhtinaiden avioliitot tahtoivat aina solmiutua egyptiläiseen malliin; olihan isä itse peräkkäin nainut kaksi sisarentytärtään! Kohta ruhtinaaksi tultuaan Antipas kosi nabatealaista prinsessaa, jonka isä oli Suolameren ja Akaban lahden välisten erämaiden mahtava sheikki, kuningas Aretas Neljäs. Joko hän halusi välttää arabialaisten laumojen alituista uhkaavaa liikehtimistä tai juutalaisten inhoamaa sukuavioliittoa; taikka sitten hänen verensä veti kauas Seirin vuorten tuolle puolen, oman suvun alkukotiin, jonka palaneita hietaharjuja siellä täällä varjostivat vain palmukeitaat ja tummapihkaiset, hyvin teräväpiikkiset, hienojen sinisten päivänvalojen näköiset sahalaiset akaasiapuut. Tetrarkka oli saanut myöntävän vastauksen. Hän asui silloin hoveilleen Makairuksen tylyssä, synkässä sotalinnassa, Arabian kirottuja hietameriä vartioivassa erämaan varustuksessa. Sen muurinharjat nousivat ikuisesti kuolleen vuoren perustalta Suolameren takana. Vääntyneitä ja taivaan tulen nuolemia harjanteita, rotkoja, joissa syyrialaiset villiketut piileksivät ja hyeenat nauroivat kolkosti. Ja edessä, etelässä, lainehtiva kuparinvärinen helteen ulappa niin aution elottomana, että leijonainkin kumea mylvintä tukahtui sen hiljaisuuteen.
Ne olivat olleet kaikin tavoin epäsuhtaiset häät. Kyyristelevä punapartainen ja punatukkainen mies, jonka lainehtiva jalokivipuku oli yhtä säteilevä kuin hänen litteät ketunkasvonsa ja pullovatsansa olivat rumat, ja virpimäisen notkea taatelinruskea erämaan tytär. Kaukaa Libanonilta tuotiin roomalaiseen tapaan mahtavia häämanteleita, "Jupiterin loistoa".
Prinsessa saapui lumivalkoisella kimolla huntuineen ja kultahelyineen aavikon takaa, missä purppuransiniset vuorten louhut kätkivät Petran ruusunpunaiseen kaupunkiin johtavan pilkkopimeän solatien. Hänellä oli mukanaan sata beduiinia, neljäsataa pilkutonta kastanjanväristä pientä arabialaista juoksijaa, joiden vauhkot sieraimet värehtivät aivan punaisina; ne tunsi erämaan parhaiksi ratsuiksi leveistä otsistaan, suipon hienoista korvistaan, tumman silkkilangan tapaisista päälaen jouhista ja sääristä, jotka olivat sirojen polvien ja nilkkakarvojen väliltä litteät kuin sennapalko, ylempää solakan pyöreät ja jäntereiset. Makairuksen linnoitus hehkui tuhansista juhlatulista. Symbaalit kumisivat. Sulhanen uhrasi kyyhkysiä juutalaisten Adonai Elohimille ja verta ja hunajaa sekä Baal-Rimmonille että arojen tulipunaiselle Edom jumalalle. Manaajat suitsuttivat pois riivaajahenki Asmodeuksen pahoja huuruja, samoin Abaddonin, kadotuksen kuninkaan, ilkeätä asioihin puuttumista. Se avioliitto ei ollut muodostunut pitkäaikaiseksi. Herodes Antipas ei ikinä tottunut tuon hehkuvan sähköisen laihan naisen syleilyihin. Niistä huokui Petran hietakivien, sen tulisen piilokaupungin näännyttävä jano — mies pelkäsi lähestyä prinsessaa ja samalla himoitsi häntä nöyrän kiihkeästi.
Joitakin aikoja tämän jälkeen tetrarkka lähti matkalle Italiaan, esittäen syyksi sen, että isän testamentista riideltiin yhä ja että senaatti vaati hänen läsnäoloaan. Siihen aikaan hiljainen ja syrjässä pysyttelevä Filippus Boethus oli vaimoineen kokonaan asettunut asumaan taloonsa Tiberin rannalla; hän välitti kaikkein hienoimpia ja kalleimpia silkkejä Rooman tavaranhankkijoille. Tähän juutalaiseen kauppahuoneeseen, velipuolensa kotiin, tetrarkka asettui asumaan. Liiketoimintaa hän ei ollut koskaan itse ajatellut. Hänestä vain tuntui peräti kummalliselta, että syntyperäinen ruhtinas tuolla tavoin eleli rikkaana, osinkoja ja voittoja ja korkoja laskevana kauppaporvarina. Ja Boethuksen kaunis vaimo Herodias, joka oli isältään prinssi Aristobulokselta perinyt idumealaisen suvun tulisen kunnianhimon, oli yhtä tympeytynyt syrjäiseen elämään, vaikka hänen miehensä rikkaudet kasvoivatkin vuosi vuodelta ja liikkeelle oli lunastettu miltei rajaton lastaus- ja hankintaoikeus aina kaukaista Kiinaa myöten. Hän kaipasi valtaa ja näkyvää kunnian loistetta. Kului vain muutamia viikkoja, kun Herodias havahtui oivaltamaan, että juuri tähän päämäärään hän pääsisi liittämällä elämänsä Galilean ja Perean tetrarkan elämään. Sedän tavat ja koko ulkonainen olemus olivat kylläkin hyvin vastenmieliset. Jo hänen punainen tukkansa, hänen litteät, kyräilevät kasvonsa ja heikko leukansa kavalsivat velton luonteen, samarialaisen äidin raukkamaisen avuttomuuden. Mutta toisaalta, muovata tuosta pehmoisesta vahasta todellisen ruhtinaan kuva, käyttää Antipasta vallanhalun aseena... niin, se ajatus oli saanut juutalaisen kauppiaan vaimon tekemään pikaisen ratkaisun! Hän huomasi kyllä hyvin ruhtinaan aran kiihkeät katseet, joissa välkkyi pyytävää ja kerjäävää intohimoa. Aretaan tytär ei ollut mikään vaikea este sen enempää kuin hiljainen Boethuskaan. Ja niin tapahtui, että Herodias jätti aviomiehensä laskemaan rahojaan, otti mukaansa nuoren tyttärensä Salomen, nousi yhdessä tetrarkan kanssa Puteolissa laivaan ja matkusti itään kaunis pää tulvillaan kunnianhimoisia hankkeita, musta tukka hulmuten merituulessa. Hänen ja beduiini-prinsessan kohtaaminen oli muodostunut hyvin lyhyeksi. Idumealainen ruhtinatar astui ylväästi Makairuksen saliin, mittaili ylenkatseellisin silmin kilpailijatarta sandaaleista hiuslaitteeseen ja antoi hänelle läjähtävän korvapuustin. Sitten hän sanoi kirkkaan heleästi: "Kas niin. Ulos. Tiehesi tästä linnasta, senkin arabialainen lutka!"
Aivan vaaleana raivosta, kokoamatta edes tavaroitaan erämaan tytär hävisi valkoisen kimonsa satulassa aavikoille. Myöhemmin tetrarkan korviin osui hajanaisia huhuja, että prinsessa viimein oli lopen uupuneena ratsastanut Petraan ja että hänen isänsä oli puristanut hopeapikarin litteäksi möhkäleeksi, niin että ruskea muskottiviini roiskahti teltan kattoon, sekä vannonut hirmuista kostoa Makairuksen aviorikkojalle. Seitsensiipisen saatanan nimessä, mustan Abaddonin ja Rimmonin nimessä, jättäisikö hän maksamatta tämmöisen laskun, tyttärensä häpäisyn!
Tuo tapaus oli muuan niistä seikoista, jotka johtivat peloittaviin levottomuuksiin. Kuolleen meren suolavuorten etelänpuoleiset aavikot kuhisivat hyökkäävien paimentolaisten laumoja; nabatealaiset ratsumiehet vyöryivät yhä uudestaan Makairusta kohti, ja vaikka etujoukot lyötiin takaisin, sheikin sotaväestä ei näyttänyt tulevan loppua. Oli kuin koko Arabia syviä kuumia uumeniaan myöten olisi kuohunut. Tetrarkka päällikköineen ja hänen uusi vaimonsa sekä Salome olivat vankasti varustaneet Makairuksen. Oli pakko kutsua avuksi Rooman armeijan kohortteja. Taistelut riehuivat kaikkialla Suolameren rannoilla; peloittavinta oli villien ratsastajien äkillinen hyökkäys ja yhtä salamannopea häviäminen noille paahteisille lakeuksille. Voi kulua kuukausia ilman että mitään tapahtui; vain aaltoavat hiekkaulapat hengittivät salamyhkäistä turman aavistusta, yhtä petollisen hiljaisina kuin ilma ennen ukkosmyrskyä. Ja sitten kuningas Aretaan kolmen vuohennahkateltan muodostamasta päämajasta lähti uusi kostonkäsky. Uudet viinin tulistuttamat laumat hyökkäsivät. Näiden vihollisten strategisia liikkeitä ei milloinkaan voinut edeltäpäin arvata. Vaanivaa aron äänettömyyttä ja äkkisyöksyjä, jotka tulivat etelästä vihurin tavoin. Niinä aikoina, jolloin aselepo näytti venyvän kuukausien pituiseksi, Herodes Antipas siirtyi hoveineen hetkiseksi Galileaan lepäämään — mutta hänen täytyi miltei paikalla lähteä takaisin Makairukseen, sillä jollakin kirotun taikamaisella vainulla vihollinen aina tiesi, milloin hän oli poissa. Suolameren puolustussota pitkittyi vuosi vuodelta. Se rupesi vähitellen tuntumaan aivan päättymättömältä. Jos Herodias olisi aavistanut, mihin seurauksiin hänen korvapuustinsa johtaisi, hän olisi ehkä käyttäytynyt leppeämmin tuona kohtalonpäivänä... Vai oliko niin? Eikö ruhtinatar viihtynyt kummallisen hyvin linnoituksessa, jonka ympärillä Mooabin harjanteet lainehtivat ruskeina kalliopoimuina hamaan taivaanrantaan asti? Hän näytti suorastaan kiihkein sieraimin imevän vaaran läheisyydestä värähtelevää kuumaa aroilmaa. Hän katseli aivan ylimielisesti, kuinka tetrarkka suitsutti ja uhrasi taivaan voimille ja itätuulen haltijoille, kuinka Baabelista saapuneet sinipukuiset tähtineuvokset nousivat Makairuksen torniin tutkimaan eläinradan merkkejä ja laatimaan suotuisten päivien luetteloita.
Ainoa, mitä hän karsaasti vihasi, oli Herodes Antipaan uusi pelokkaan taikauskoinen kiintymys, jota mies tunsi melkein villiytynyttä Jordanin nasiiria Johannesta, Sakariaan poikaa kohtaan. Tämän kummallisen erakon, joka pukeutui kameelinvuotaan ja söi vain villihunajaa ja happamesta maidosta, ohrajauhosta ja egyptiläisten heinäsirkkojen reisistä vatkattua pahanhajuista taikinaa, ruhtinas oli väkivalloin tuonut Makairukseen. Mies oli essealaisten veljien tavoin, aluksi viettänyt monia vuosia Juudan erämaassa, paastonnut, kiduttanut lihaansa ja siirtynyt sitten Jordanin suistoon. Hän kastoi siellä nasiireiksi aikovia, pauhasi kuin tuomionpasuuna tulevista vihan vuosista, ennusti juutalaisten Messiaan ilmaantumista ja kirosi seitsenkertaisesti Antipaan ja Herodiaan, sedän ja veljentyttären avioliiton. Häntä olivat aina piirittäneet troglodyyttien näköiset opetuslapset, jotka olivat niin luisevia ja riutuneita, että heidän saattoi kuvitella syövän vain myrkyllisiä kolokvintteja. Kuinka sitten olikin, tällä pauhaavalla erakolla oli kummallinen vetovoima tetrarkan mieleen. Samanlainen vaikutusvalta kuin idän ennustajilla, manaajilla, unenselittäjillä, Baabelin tähtineuvoksilla. Ruhtinas pelkäsi häntä ja kunnioitti häntä. Niin, vaikka nasiiri kerran toisensa jälkeen manasi Adonain kostoa sukurutsaajalle ja huorintekijälle, niin että hänet piti panna asumaan syvään kaivoon, Herodes Antipas hiipi tuon tuostakin häntä salassa kuuntelemaan, puhuttamaan. Vihdoin tämä papyrusvirran profeetta oli teloitettu juuri kun Makairuksessa pelättiin uutta hyökkäystä ja päälliköt, tetrarkka etunenässä, vahvistivat itseään viinillä. Sitä ääntä ruhtinattaren ei enää tarvinnut kuunnella!
Mutta Antipas oli noista ajoista käynyt kovin pelokkaaksi — hän näytti säikkyvän omaa varjoaankin. Hän kavahti ajatusta, jonka hindulaiset tietäjät olivat iskeneet hänen aivoihinsa: että kastaja ei suinkaan ollut todella kuollut, vaan ainoastaan siirtynyt uuteen olomuotoon niin kuin Elia, jonka sielu jatkoi kiertokulkuaan monien ruumiintumisten kautta. Kun Syyrian legaatin lähettämät pienet iskujoukot torjuttiin ja tetrarkka kärsi musertavan tappion, hovi palasi takaisin Galileaan. Kaikkien farisealaisten kiroamana, häpeällisen avion polttomerkillä leimattuna, pikemmin halveksittuna kuin vihattuna! Mitä useampia vuosia kului, sitä hermostuneemmaksi ruhtinas muuttui. Hän näytti kuuntelevan jokaista juoruakin saadakseen tietää, oliko Johanneksen aave näyttäytynyt vai liikkuiko maassa hänen uusi lihaksitulemansa, uusi ennustaja ja nasiiri.
Herodes Antipas oli aikoja sitten ryhtynyt rakennuttamaan sitä kaupunkia, jonka nimeksi oli tuleva Augustea; mutta kun muuraus- ja hakkaustyöt oikein toden teolla alkoivat sisäjärven länsirannalla, hän päätti kiireesti nimittää sen Tiberiaaksi, sillä Augustus oli kuollut ja Tiberius hallitsi.
Kaupunki kohosi häikäisevän valkoisena Hammatin terveyslähteiden pohjoispuolelta; se valmistui niihin aikoihin, jolloin maailman herra vetäytyi hallitushuoliin väsyneenä Caprille. Tetrarkka oli suunnitellut samanlaista viisinkertaista, ala- ja yläkaupunkia yhdistävää kivisiltaa, jollaisen Kallinikhos oli muurauttanut Antiokiaan, ja suurta vallitusta, arkkitehti Ceraeuksen muurin veroista jättiläisluomusta; mutta hän sai tyytyä paljon vähäisempiin mittoihin. Hänen rakennusmestarinsa yrittivät epätoivoisesti noudattaa kaikkia ruhtinaan oikkuja, joten — kun Tiberias vihdoinkin oli valmistunut — se muistutti toisaalta itämaista, toisaalta kreikkalaista tai italialaista kaupunkia. Muodottoman suuri sirkus talleineen, joissa kesytettiin kilpa-ajajien parihevosia. Keilan muotoisten patsaiden koristamat laajat ratsastusradat, joilla jymisi matalia kaksipyöräisiä vaunuja. Niiden yksikomeroiset, kullatut, takaa avoimet poppelin vesoista punotut korit tuotettiin suoraan Kreikasta, ja sieltä virtasi myös ohjaajia ja vierusratsastajia. Tetrarkka tarkasti kuin tuntija ainakin ieshevosten ja ohjashevosten kintereet, tutki yksinkertaiset valjaat, joissa oli vain pelkkä kaulavyö, siihen kiinnitetty vitja, ohjakset ja yksi vetohihna, samoin mustapuiset pyörien rummut. Tänne muurattiin ja kivettiin myös komea stadion, jossa alastomat nuorukaiset saivat harjoittaa kiekon ja keihään heittoa tahi miekkailuleikkejä. Antiokian esikuvan mukaan sirkukseen oli muurattu mahtava holvikaari, jota tetrarkka suurekkaasti nimitti "Porta pompaeaksi"; sen molemmin puolin kohosivat pylväiden kannattamat aitiot ja uljaat marmoriset porrasmaisesti nousevat penkkirivit. Rakennustöissä oli äärimmäisen tiukasti noudatettu olympolaisen stadionin ikivanhaa pyhää mittaa, kahdensadan jalan välimatkoja. Kilpailupäivinä, aurinkokellon osoittimen näyttäessä toisen vartiovuoron loppua, herodilainen hovi vaelsi torvien räikkyessä ja seppeleitä kantaen tähän Circus minimukseen — laulun pauhina sekoittui raudikkojen, harmaiden kreikkalaisten hiirakkojen ja tömistelevien Bysantiumin hevosten hirnuntaan.
Kaupungin verkalleen kasvaessa sinne muutti asumaan äveriäitä ylimysperheitä; he kuuluivat enimmäkseen Pistien, Miarien ja Compsosten sukuihin, joiden kauniit vaaleatiiliset kesähuvilat kuvastuivat järven värehtivään kalvoon tummien sitruunalehtojen ympäröiminä. Mutta alussa Herodes Antipas oli ostanut Tiberiaan sekavan asutuksen palkkaamalla sieltä täältä kokoon haalittuja siirtolaisia. Ja hovi itsessään muistutti sorisevaa karavaaniseraita, jossa majaili sekä hinduja että neekereitä yhdessä kreikkalaisten palvelijoiden ja Siidonin tai Tyyron miesten kanssa. Kirjavan kansainvälinen kaupunki, sotkuinen yhdistelmä barbaarista Aasiaa ja hellenististä länttä! Vähitellen Tiberiaaseen rupesi tulvimaan epälukuisina laumoina manaajia ja velhoja hyvän palkan toivossa. Tiedettiinhän, että jos Galilean ruhtinas olikin kitsas, hänen taikauskonsa oli vieläkin suurempi kuin hänen itaruutensa. Ne olivat seikkoja, jotka muuttivat tetrarkan kotielämän hyvin levottomaksi. Ruhtinatar Herodias polki raivostuneena jalkaa tai vetäytyi katkeran ivallisena omiin huoneisiinsa. Hän välitti vähät miehen pelosta tuon tai tämän ennustuksen, tähtimerkin, varoittavan enteellisen unennäön takia, mutta häntä suututti ja ärsytti se, että Antipaassa ei ollut kuninkuuden hiventäkään, että tallimiehetkin nauroivat hänelle selän takana.
Milloin joku oikeauskoinen juutalainen pakosta tuli Tiberiaaseen, hän kulki ummessa silmin palatsiin, ja sen esihuoneessa häntä odotti pakanuuden kauhistus. Olivathan kaikki seinät veistetyt täyteen hopeaupotteisia korkokuvia, enimmäkseen matelijoiden ja atleettien hahmoja; tämä sekava mieletön kuvaverho jäljitteli Herodes Suuren linnojen ylellistä holvausta, Farisealaisen puolueen miehet saivat suorittaa viikon kestäviä puhdistusmenoja, ennen kuin kuvien saastutus hävisi heistä.
Ei ainoastaan tetrarkan kesäpalatsi, vaan kauppahallit, stadion, sirkus ja teatteri, alue kaikkinensa laajasta muurista kaupungin takana nousevaan louhuiseen tummaan vuoreen asti herätti heissä inhoa. Pahinta kaikesta oli, että kaupungin peruskiviä laskettaessa oli keksitty vanhan hautausmaan jäännöksiä. Se merkitsi leviittojen lain mukaan, että Tiberias oli saastainen, koskapa kerran pohjimmaisen kivikerroksen alla oleva multa oli nukkuneille pyhitetty, ylösnousemuksen herran Adonain omaa omaisuutta. Antipas sai varsin pian huomata olevansa muukalainen isänmaassaan. Kaiken lisäksi hän salli basaareissa kaupattavan sianlihaa, sillä hänen alustalaisensa olivat pakanoita; mikään uskon pakkopykälä ei saanut Foinikian kauppiaita ja Kreikan miehiä kieltäytymään hyvin paahdetusta porsaanpaistista! Tummat intialaiset ennustajat taas vaativat aivan outoja ja barbaarisia aterioita, kaukaisten maiden ryytejä, hedelmiä, säilöttyjä lehtisammakoita, jopa silloin tällöin käristettyä lepakonlihaakin.
Mutta tetrarkkaa tämä ei huolestuttanut. Hän ajatteli kauhunsekaisella katumuksella vain etäistä ab-kuun kymmenettä päivää, sen kolkkoa iltaa, jolloin pyövelin kirves oli välähtänyt Herodiaan käskystä Makairuksen vankilassa ja nainen oli lävistänyt hiusneulalla Jordanin vesiprofeetan kielen. Manata eloon sitä nasiiria, nostattaa hänet haudasta ja lepyttää hänet... niin, missä oli fakiiri, joka siihen pystyisi? Ja oliko Johannes, Sakariaan poika todella kuollut? Eikö hän liikkunut, niin kuin huhuiltiin, täällä, näillä vuorilla, tuon kauniin maiseman ruohoisilla kunnailla?
Matkatessaan tänä pääsiäisen aattoviikkona etelää kohti tetrarkka huomasi kyllä Herodiaan pilkalliset silmäykset ja koetti näyttää jotenkuten ryhdikkäältä. Mutta salassa hän hamuili vapisevin käsin taikakalujaan. Häntä kammottivat aurinkoisten vuorten oudon siniset, syvät varjojuovat. Hän pelkäsi tuulen suhinaa nuorissa terebinteissä. Ja samalla hän tiesi, että vaimo näki hänen pelkonsa pohjaan ja halveksi häntä. Vaimo halveksi "hymyn ja naurun neuvostoa", halveksi räikkyvän sekavaa soittoa ja uhrilampaiden mäkättäviä laumoja, jotka vyöryivät kulkueen edellä kuin Galilean viehkeän paimennäytelmän vino ja väärä irvikuva.
Herodes Antipaan rinnalla ratsasti prinssi Agrippa, murhatun Aristobuloksen ja tämän serkun Bereniken poika, Herodiaan veli, joka suvun tapojen mukaan oli nainut enonsa Fasaelin tyttären Kyproksen.
Hänen sileillä kasvoillaan leikitteli ivallinen hyväntuulisuus; korvalehtien pienet helmet välkkyivät valkoisina niin kuin hänen hampaansakin. Hän nautti kaikesta: soiton rämäjävistä epäsoinnuista, ohi liukuvista kullanvihervistä safloripelloista, valkoisista sonneista, jotka huojahdellen astelivat möyheillä ruskeilla viljelysmailla. Hänen silmissään ei voinut havaita merkkiäkään sisaren katseen vallanhimoisesta palosta. Ne olivat elämännauttijan ja seikkailijan kirkkaat silmät. Agrippan velat olivat tätä nykyä yhtä suuret kuin hänen oivallinen ruokahalunsakin, mutta hän antoi palttua sekä roomalaisille että juutalaisille saamamiehilleen; Kyproksen myötäjäisrahat olivat aikoja sitten huvenneet tyhjiin, hädin tuskin niillä oli kuitattu mahtavat hääkulut. Ei mikään kartano, ei mikään kiinteistö sitonut häntä tänne enempää kuin Italiaankaan. Hän oli tottunut kuninkaallisen klientin osaan, ja ikuisesti levoton veri ajoi häntä maasta toiseen, juhlapöydästä toiseen. Kun hänen isänsä Aristobulos oli aikoinaan teloitettu Samarian palatsin vankilassa, prinssi oli seitsenvuotiaana poikana viety Roomaan, missä hän joutui kasvamaan ja elämään keisarillisessa hovissa. Augustus oli aina hemmotellut häntä — siitäkin huolimatta, että prinssi leikkasi keritsimillä hovifilologi Athenodoroksen parran, kantoi linnan kaivoon sammakoita, kaasi viiniruukkuihin mustetta, maalasi keisarin lempikoiran siniseksi ja voiteli Augustuksen tyttären Julian tekotukan kumiliimalla. Tälläkin hetkellä Agrippan silmät siristyivät vaivoin hillitystä ilkikurisuudesta. Herodes Antipas tähyili häntä yhä jörömmän näköisenä.
"Mitä mietit?" hän kysyi epäluuloisesti.
Prinssi väläytti hampaitaan: "Laadin parhaillaan sukupuuta. Niin kauan kuin olit naimisissa Petran prinsessan kanssa, sinä olit minulle setä ja hän oli tätini, mutta nyt on setäni vaimo oma sisareni ja siskoni mies lankoni."
Hymyn ja naurun neuvosto päästi ilonpurskahduksen, mutta tetrarkka kivahti äreästi: "Siinä ei ole mitään nauramista."
"Se selvittää aivoja", sanoi prinssi. "Isoisäni harrasti aviollisia umpisolmuja, ja sinä puolestasi teet vyyhden niin sotkuiseksi, etten enää tiedä, missä vaimot alkavat ja miehet loppuvat. Ja mitä minuun tulee... odotahan, vaimoni isä Fasael on isoisäni poika niin kuin sinäkin, mutta samalla appeni. Rasittavaa, setä, hyvin rasittavaa!"
Kulkue nousi karavaanien kovaksi polkemalle valtatielle. Samarian vuorten rinteet helottivat kuumassa valossa. Pyhät kukkulat Garissim ja Eebal näyttivät hiljaa liukuvan sinisestä etäisyydestä lähemmäksi... Tetrarkka kääntyili puoleen ja toiseen muulin selässä. Hän katseli äitinsä kotiseutua — kuningas Omrin ikivanhaa ja rikasta maata, viinipuiden peittämiä ylänköjä, joiden yli oli aikojen kuluessa vyörynyt makedonialaisten, makkabilaisten, roomalaisten sotavoimien aaltoja. Garissimia ympäröi hieno hulmuava savuhuuru, polttouhria valmisteltiin parhaillaan. Siellä täällä näiden kukkuloiden huipulla oli vielä jokin nokeentunut alttari muistuttamassa kuningas Ahabin päivistä, jolloin vaskesta valetut nelisiipiset baalit olivat hengittäneet sieraimiinsa palavan ihmislihan katkua ja niiden punaiset kykloopinsilmät olivat katsoneet parkuvien lasten teurastusta... Ammoiselle menneisyydelle pyhitetty maa, jonka juhlamenoissakin jo narisi vuosituhansien harmaa tomu.
Jossakin täällä, tuon vuoren salaisissa uumenissa oli piilossa Israelin kultainen liitonarkki, niin kerrottiin. Ja täällä säilytettiin myös sukupolvesta toiseen vanhaa lampaannahkaa, johon Aaron itse oli kirjoittanut Mooseksen viisi kirjaa. Äkkiä koko herodilaisten hovi tunsi sieraimissaan pistävän makeata lemua. Se kävi aina kylien ja maakartanoiden kohdalla hyvin voimakkaaksi. Se kihoili verellä sivellyistä ovenkamanoista. Pääsiäisaaton täyden kuun noustessa Garissimin ylipappi astuisi paastojen puhdistamana mukulakivistä laadittuun alttarikehään, jossa vesi kiehui suurissa vaskikattiloissa. Auringon koskettaessa taivaanrantaa hän laulaisi Lain kirjasta sen kohdan, jossa kerrotaan lähtö Misraimista, kunnes valo pimenisi ja uhrieläinten kurkut viillettäisiin auki nopealla veitsenliikkeellä seurakunnan riemun kiiriessä aina etäisiin laaksoihin. Sellainen oli polttouhri, "suloisesti tuoksuva uhri Herralle", ja sitä seurasi pääsiäisveren kokoaminen maljaan, veripisaroiden pirskoitus lasten kasvoille, karitsojen rituaalinen nylkeminen ja niiden ruhojen polttaminen maakuoppaan muuratussa uunissa. Nyt, pääsiäisen edellä, Garissimin rinteillä näytti kapuavan tiheitä muurahaisparvia. Toivioretkeläisiä, jotka valmistuivat suureen uhrijuhlaan.
Kumpiko oli todellinen Israel, tämä täällä vaiko Juudan alue etelässä? Kumpaan temppeliin jumala oli asettunut asumaan, vuoren laelleko vai Jerusalemiin? Näiden kahden seudun välillä vallitsi intohimoinen viha, joka jakoi kuin säilän lyönnillä maan kahtia.
Samassa Herodias nykäisi kiivaasti syrjään kantotuolin verhot. Hän osoitti sormellaan violetinruskeiden varjojen merestä nousevan kaupungin torneja:
"Pane tarkasti mieleesi, Antipas! Tuolla isäsi antoi murhata minun isäni. Tuo on Sebaste, siellä äidinäitini Mariamne vietti häänsä, ja siellä tapettiin hänen molemmat poikansa. Minä syljen sitä! Olkoon se kirottu linnan kellaria myöten, jonka kivistä ei ikinä voi pestä veritahroja pois!" Hänen sieraimensa vavahtelivat kalvavan muiston herättämästä raivosta. Antipas jupisi aivan hiljaa: "Minäkin kuulun jollakin tavoin sinne. Sillä juuri siellä on se santelipuinen sänky, jossa minä synnyin..." Hymyn ja naurun neuvosto tirskahti iloisesti, mutta ruhtinatar sanoi vain: "Niin, sinä!" Ja noihin kahteen sanaan oli ladattu semmoinen määrä harmia, ylenkatsetta, pilkallista kiukkua, että se tehosi kuin korvapuusti. Tetrarkka olisi halunnut kyyristyä aivan pieneksi. Vain prinssi Agrippa katseli kirkkain mutta miettivin silmin tuon kaukainen vallituksen torneja, joihin liittyi niin kolkko isän kuoleman muisto. Siellä oli kolmattakymmentä vuotta sitten mestattu myös hänen enonsa Aleksanteri, kauniin isoäidin nuorempi poika. Sitten orvokinvärinen varjo kääri Sebasten muurit huntuunsa; ne hävisivät vuorten taakse, vain korkein torni leimahti auringon säteissä ennen kuin sammui... Se oli epäterveellinen pahan menneisyyden välähdys. Oli ajateltava jotakin muuta, hauskempia asioita.
Agrippa käännähti äkkiä lankonsa puoleen: "Sinähän tiedät, että samarialaisen vehnäkakku on juutalaiselle suurempi kauhistus kuin roomalaisen sianliha?"
"Kuinka niin?" kysyi tetrarkka.
Prinssi nauroi. Oliko Antipas kuullut sofistisen kaskun laupiaasta samarialaisesta? No niin, muuan vaeltava galilealainen profeetta oli joko Kapernaumissa tai Beetsaidassa joutunut väittelyyn shafanilaisen laintulkitsijan kanssa. Kun kirjanoppinut kysyi, mitä edellytyksiä hänellä oli periä iankaikkinen elämä, profeetta esitti vastakysymyksen: "Mitä laissa on kirjoitettu? Kuinka luet -?" Mies luetteli käskyt jumalanpelosta hamaan lähimmäisenrakkauteen, kunnes hänet kerrassaan musersi profeetan hymy: "Tee se, niin saat elää!" — "Ja kuka on lähimmäiseni?" kysyi shafanilainen. Silloin Galilean mies kertoi tarinan kauppiaasta, jonka rosvot olivat jättäneet virumaan puolikuolleena Jerikon tielle; kolme ihmistä vaelsi hänen ohitseen, välinpitämätön pappi, välinpitämätön leviitta ja säälivä samarialainen, joka korjasi hänet majataloon ja kustansi hänen hoitonsa. "Kuka siis näistä kolmesta oli tuon rosvotun miehen lähimmäinen?" kysyi profeetta. Lainoppinut kiemurteli kuin poltteissa ennen kuin sai sanotuksi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta..." Ja silloin galilealainen löi väittelyn lukkoon kuin itse Sokrates: "Siis! mene ja tee sinä samoin!" Tee niin kuin Samarian mies, kasva inhotuimman vihollisesi mittaiseksi! Ja prinssi nauroi hilpeästi.
"Totisesti, tuo sinun galilealaisesi on ylösnoussut sofistien opettaja!" huudahti tetrarkka.
Mutta velho Syyraks, joka oli kuullut tarinan, lähestyi herraansa ja kuiskasi: "Sano mieluummin, että hän on ylösnoussut Johannes, jonka sinä teloitit Makairuksen linnassa. Hän on sama, joka pakeni sinun käsistäsi Filippuksen alueelle, kun tahdoit vangita hänet. Sama, jonka kerrotaan kulkevan veden päällä ja herättävän kuolleita."
Herodes Antipaan silmissä välähti kauhu. "En minä Johannesta mestannut, se veri tulee vaimoni ja Salomen päälle... Eihän ihmistä voida syyttää siitä, mitä hänet pakotetaan tekemään." Vaikka tetrarkan ääni painui matalaksi jupinaksi, kaikki arvasivat, mistä oli kysymys. Vanha taikauskoinen kammo nousi taas haudastaan, ruhtinaan suupielet nytkähtivät, ja hän kouraisi sydänalaansa. Kuinka itsepäisesti kuolleen miehen varjo voikaan vainota elävää! Ja kuinka monta vuotta kuluisi, ennen kuin hän unohtaisi Jordanin nasiirin, joka kylläkin oli häpeällisesti solvannut häntä. Tetrarkka sipaisi leukaansa ikään kuin olisi pyyhkinyt pois sylkeä. Ei — se murha oli ollut Herodiaan ja Salomen työtä. Vaimo ja tytärpuoli olivat yksissä tuumin yllyttäneet häntä veritekoon, vieläpä silloin kun hän oli aivan juovuksissa. Ja kuitenkin, kuitenkin...! Hän oli elävästi näkevinään, kuinka irtihakattua päätä kannettiin kultavadilla ja kuinka finanssimestari Kuusas äkillisessä säälinpuuskassa viskasi sen yli pyyheliinan.
Kaikki ratsastivat nyt äänettöminä. Kun tie kääntyi Sykarin kaupunkiin, henkivartiosto lisäsi vauhtia ja rämisevä soitto paisui. Saattoi nähdä, että kaikilla poluilla vaelsi yhä suurempia ihmislaumoja, mitä etelämmäs tultiin: Dekapoliin kauppiaita matkalla Siionin basaareihin, kultaa, balsamia ja mausteita kuljettavia dromedaareja, kokonaisia muulikuormastoja, jotka tallasivat tietä pölyssä ja hälinässä.
"Oi Jerusalem, milloin näen sinun linnasi, porttisi ja porttosi!" huokasi Agrippa. "Kaipaan kylpyä ja sinun huonoja viinejäsi, eno tai lanko, kuinka vain tahdot. Tämä kirkkaus tekee minut aivan sairaaksi. Ja pöly on paljon läkähdyttävämpää kuin se sipulihillo, jota me söimme Tiberiaassa."
Tetrarkka ei vastannut mitään. Hän ratsasti suuri raskas pää notkuen ja hypisteli amulettejaan. Kuinka vuorten varjot osasivat ollakin noin hiipivän tummia! Ja miksi yksinäinen korppikotka juuri nyt leijaili taivaalla? Puolittain Syyraksiin, puolittain Agrippaan kääntyen hän kysyi: "Kuinka on? Mitä Hyrkanuksen ennustajat sanoivat, kun kuningas vainaja näki näyssä kultasarvisen sonnin astuvan ylimmäisenä pappina Jerusalemin temppeliin? Täällä vallitsee jokin kavala odotuksen haju, minä aivan tunnen sen keuhkoissani. Millaiseksi oikein kuvitellaan tuo salaperäinen tuleva, jota sanotaan Voidelluksi? Olen tutkinut lukujen Kirjaa; Mooses sanoo, että Jaakobista on nouseva tähti ja valtikka -"
Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi.
Agrippa nauroi. "Sitäkö sinä nyt pelkäät? Totta on, että maa Idumeasta kauas pohjoiseen ja taivas tiesi kuinka etäälle, odottaa ennustetun ilmestymistä. Voisit toimittaa lähetystön kysymään asiaa Filonilta; hän on ikänsä kaiken jäytänyt kuin toukka Aleksandrian kirjaston kääröjä, en käsitä, mitä hän ei tietäisi. Ja voithan lukea Psalttarin rukouksen. Se puhuu voimalla vyötetystä kuninkaasta, joka on luvattu ja tuleva, joka musertaa väärämielisten korskeuden kuin savenvalajan astiat rautaisella sauvalla, ja niin edespäin. Sanotaan, että hän syntyisi Beetlehemissä ja olisi jalompi puhuja kuin Gadaran filosofi Theodoros, joka opetti retoriikkaa itselleen Tiberiukselle. Huomaa nyt, lanko ja eno, että äitini Berenike synnytti minut juuri Beetlehemissä! Etkö lainkaan pelästy? Voisit ainakin hätkähtää. 'Sinä Leivän Huone Efrata, joka vähäinen olet Juudan sukujen joukossa, sinusta on minulle tuleva se, joka on hallitseva Israelia...'"
Samassa laiha hindu, joka oli sivusta kuunnellut näitä sanoja, kohotti ruskeat hermostuneet kasvonsa taivasta kohti. Hänen silmänsä paloivat oudosti, hän kuiskasi, aluksi kotimaansa ikivanhalla pyhällä kielellä: "Puspaani vasante prashpotaanti, kukat puhkeavat kevättä kohti, kuu on täyttymässä ja ajan mittari näyttää semmoista, mitä sinä herra, et näe. Tiedä, että ennen kuin yötaivaan valohedelmä on kypsynyt pyöreäksi, maailmanvuosi lyödään umpeen."
Tetrarkka tähyili väristen keväistä maisemaa. Hän tuskin kuuli soiton räminää. Hänen kainalonsa ja koko selkänsä hikoilivat kauheasti paksun ruhtinaanpuvun alla. Hän olisi halunnut komentaa: Selitä tarkemmin, intialainen! En ymmärrä outoa mongerrustasi, mutta johonkin se tähtää, jotakin se tarkoittaa. Kerran sanoit, että Shiva on kohta tanssiva veritanssin, että Vishnu ilmestyy ja rakentaja Vishvakarman uhrataan. Tulkitse se niin kuin Daniel selitti Belsassarin seinän kirjoituskoukerot. Ja miksi, miksi vuorten varjo on niin salaavan sininen...?
— Mutta kun hän kohtasi Herodiaan ivallisen katseen, hän vaikeni eikä puhunut mitään.
Meluisa musiikki vieri etelää kohti. Tuorein lehvin seppelöidyt tyrsossauvat huojuivat, lammaslauma mäkätti ja töytäili jo hyvin kaukana.
PYHIINVAELTAJAT.
Niin kuin kaikkina keväinä, Galileasta lähti sankkoja toivioretkeläisten joukkoja Jerusalemiin viettämään Egyptistä-pääsyn muistojuhlaa ja uhraamaan. Juudeasta oli monta päivää sitten tullut suuren neuvoston, sanhedrinin lähettiläitä kuuluttamaan pääsiäisen alkamista. Ja nyt todistivat tyhjiksi jääneet puutarhat, pölystä ja kivistä: peratut tiet, äsken kalkitut haudat, että aika oli tullut.
Nisan-kuu, tähkäpäiden ja taivaansinen kuukausi, oli tänä vuonna pilvettömämpi, tyvenempi kuin ennen. Päivät olivat tulvillaan värähtelevää valoa. Gennesaretin vedestä tuntui nousevan aivan uudenlainen luova henkäily, joka kosketti hyväillen länsirannan lumivalkoisia kyliä yrttitarhoineen. Oli tullut aika, jolloin mantelit puhkeavat vaaleihin kukkiin, jolloin kreetalaisen glysiinin aromaattinen pihka tuoksuu voimakkaimmin ja ruusuihin kehittyy hunajaa.
Vain kaukana pohjoisessa vallitsi ikuinen talvi. Siellä kohosi tummansinistä taivasta vasten Hermonin lumen peittämä harjanne kuin valkoinen, laskostettu viitta, joka on heitetty maan hartioille. Joka aamu sarastus levisi nopeasti järven itäpuolelta Gergeseenien vuorten yli länteen ikään kuin avaruuteen olisi räiskynyt ruusunpunaisia ja kultaisia valosiipiä, tulihöyheniä, jotka lisääntyvä tumma sini liuensi itseensä. Vuorten halkeamat kävivät orvokinvärisiksi. Mutta länsirannalla alkoivat maatilkut helottaa mehevän vihreinä. Jokainen papupelto, jokainen kynnös huurusi hedelmällistä kosteutta. Pääskyset visersivät. Ne siukoivat nopeasti kuin tummat värttinät sinisessä ilmassa ja näyttivät ompelevan ylenpalttisen valon kultalankoja taivaan kankaaseen. Magdalaa, Kapernaumia, Beetsaida Juliaa ympäröi loppumattoman liverryksen kieppuva ratas, havisevien linnunsiipien hyrrä. Kaukana Juudeassa saattoi vallita uunin korventava kuumuus, mutta täällä, Galileassa, kevät oli suloisen lauhkea — juuri sopivan lämmin, jotta viikunapuiden mehevät raakilot kypsyisivät ja viini versoisi.
Kapernaumin pääsiäiskaravaania johti synagoogan esimies Jairus. Hänen rinnallaan ratsasti aasin selässä esilukija ja liturgi Simon ben Hilkana. Tuttu valkea kaupunki jäi pian heidän taakseen. Vanhojen seljapuiden välistä kuumottivat vielä pyhäkön muurit, vaaleat kiviseinät, joihin oli kuvattu sininen ja kultainen Daavidin kilpi, Aaronin viheriöivä sauva, papilliset granaattiomenat ja tähti. Sitten ne peittyivät humajavien sykomorien varjoon. Talojen ovet oli suljettu telkimillä — suurin osa asunnoista sai nyt jäädä tyhjilleen. Juhtien kavionkopse kohoili aamuilmaan kuin yksitoikkoisen tasainen rummutus ja etääntyi verkalleen Jordanin notkoihin. Järven rannan pienet kaupungit — viinikunnaiden reunustama Magdala, jonka kutomoissa ihokkaiden valmistus oli tauonnut, Beetsaidan valkamat ja Tarikhean suolaamot — eivät kaukaa katsoen olleet juuri kyyhkyslakkoja suuremmat. Kun dromedaarit oli aamuvarhaisella juotettu, kun nahkaleilit oli täytetty raikkaalla vedellä ja eväskorit sidottu satulannuppeihin, Kapernaum oli loiskunut ja kumahdellut lähdön hälinästä. Mutta nyt saattoi sieltä täältä erottaa vain käsikivien hiljaisen jyrinän.
Kameelit astelivat juhlallisen keinuvasti etelään päin. Tie hohti yhtä valkoisena kuin äsken kalkitut haudat. Niisan-kuun taivaan alla levisi tummanvihantia puistoja, joissa kypsyi bergamotteja ja joissa viiniköynnösten kärhet takertuivat riukuihin ja säleristikkoihin. Öljypuiden santelinharmaat ryhmät muistuttivat hyytyneitä savupilviä, jotka ovat jääneet leijailemaan punaruskeille rinteille. Kun Simon ben Hilkana kääntyi, hän erotti vielä järven sinisen väikkeen ja Tiberiaan, jonka tornit, palatsit, temppelit näyttivät vähitellen uppoavan erisävyiseen viheriään. Hän oli syntynyt Magdalassa. Mitä kauemmaksi tuo kutojien ja linnunpyytäjien kaupunki jäi, sitä enemmän hän tunsi kaipaavansa takaisin... Dromedaarien huojuva käynti ja laukkujen hölske satuloissa vaivasivat häntä. Hänellä oli sama tunne kuin peltomiehellä, joka on lähtenyt merimatkalle.
Synagoogan esimies Jairus oli asettunut tukevasti muulin satulaan. Hän oli vanha ja ryppyinen — hänen kasvonsa muistuttivat litteätä viikunaa, joka on halkeillut auringonpaisteessa, tai aivan kuivaa ja rypistynyttä lehteä. Silmäkulmista keltaiseen pukinpartaan asti ulottui kokonainen suurten ja pienten kurttujen seitti. Jairuksen laihassa ranteessa oli pergamenttihihna, johon oli merkitty pyhä siunauslause, ja otsaan, hiusten rajaan, oli taitavasti sidottu pieni ruskea tefillin, peukalonkokoinen rukouskotelo. Hän istui muulin selässä silmäluomet puolittain ummessa. Hän laati vielä kerran mielessään välttämättömien uhrikyyhkysten ja polttopuiden perunkirjoituksen ja ajatteli retken päämäärää, Juudan kuninkaiden mahtavaa kaupunkia, temppeliä... Mutta tuttu ja vieras, kaukainen ja läheinen sekoittuivat hänen mielessään. Hänen ajatuksensa häilyivät Kapernaumin ja Siionin välillä. Hänen sydäntään pusersi omituinen rauhattomuus.
Esimiehen ja liturgin jäljissä tuli soriseva kulkue. Siinä oli naisia, joiden piti suorittaa Moorian vuorella puhdistusuhri; lapsia, jotka olivat vielä vaipuneet sikeään aamu-uneen; suolankuivaajia, pellonperkaajia, Gennesaretin kalastajia, jotka maksoivat ylikulkuveron Antipaan ja Filippuksen maakuntien rajalla, sydämen muotoisista kivistä rakennetulla sillalla, jota roomalaiset nimittivät mensaksi, "pöydäksi". Silloin tällöin ilmoille kajahti laulu:
"Allel! Allel! Ylistäkää häntä, joka on luonut mahtavat valonantajat, auringon ja kuun. Sillä hänen armonsa kestää iankaikkisesti!"
Kameelien turvat olivat kääntyneet etelää kohti. Savikokkareet notkuivat kuin punnukset niiden kylkikarvoissa. Niiden ylenkatseellisen tietävät päät nyökkyivät majesteettisesti. Jossakin tien mutkassa ne lipaisivat alahuulellaan lähteiden ja kaivojen peitteeksi pantuja kiviä, milloin ne tunsivat raikkaan veden tuoksun.
Kun kuumuus sydänpäivällä kävi sietämättömäksi, kun taivas hiilui kuin sininen sulatusuuni, vaellus hidastui jonkin verran -. Tuuli pikemmin lietsoi kuin viillytti hellettä. Se sai esimiehen vaipan hulmuamaan, se puhalsi hietaa turbaanien alle. Miehet yrittivät turhaan kiristää mustista vuohenkarvoista palmikoitua vannetta, joka ympäröi heidän päähineitään. Jordanin rannoilta kajahtelivat pelikaanien huudot. Kuljettiin vuorten ohi, jotka muistuttivat nousevine rinteineen vihreitä amfiteattereita; niiden pengermillä versoi viiniä ja kasvoi omenapuita. Laajat kentät olivat ylt'yleensä nupulle puhkeavien helakankeltaisten kultasaunioiden ja vaalean malvan peitossa, tuon kukkamaton, joka rupesi jo talvipäivänseisauksen jälkeen hiipimään alastoman, kuloutuneen kortteen yli. Siellä täällä oli kuin ohuella pensselillä sivelty sininen väritahra — tummia helmililjoja ja kelloja. Auringon säteet kipinöivät piikiviaidoissa aivan kuin olisivat koskettaneet mustaa kristallia. Laulu kajahti jälleen. Vuoret toistivat sitä, sen kiirivä kaiku häipyi kaukaisuuteen.
Laihonvehmauden ja taivaansinen kuukausi, jota Lakishin neidot olivat vielä Joosian päivinä pakanallisesti juhlineet! Hamasta kastelukanavien multapaakuista, joita pikkutilojen viljelijät aina potkaisivat syrjään, jotta virvoittava vesi iloisesti lirisisi pelloille, kumpujen sinipunaisten salviapensaiden päiviin se vaipui maan päälle siunauksen valona. Heidän matkatessaan maasto vaihteli. Piankin he tunsivat Jordanin läheisyyden — he matkasivat nyt miltei ylellisen vihantien laaksojen pohjaa; himmeästi loistelevat vesiperäiset poukamat olivat tuolla lähellä, niiden miekkaliljojen verhiöiden tupet ruiskuttivat kukkien punaisia, pursuavia, kielekkeisiä liekkejä. Laitumet aaltosivat epätasaisina. Nuori kevään vehmaus muutti ne aivan viheriöiksi, niin että ne näyttivät oudonvärisen silkkikuikan untuvilta. Ja kuin mustat obeliskit, kuin yön pimeyttä säilyttävät pilarit lumivalkoisten kylien ympärillä nousivat metsäsypressien patsaat. Niiden väkevän sinitumma väri leikkasi jyrkästi öljypuu tarhojen hopeaista hämyä. Suikertavien polkujen liitu hehkui kirpaisevana. Maakartanoista kuului jauhinkivien yksitoikkoinen jyrinä.
Keskipäivän jälkeen pyhiinvaeltajat näkivät tiellä paksuja tomupilviä.
Siellä kulki orjuuden maan, Misraimin väkeä, joka saapui merenrannikolta; he kuljettivat Niilin kaloja tai egyptiläisen senna-pensaan litteitä palkoja, "Aleksandrian mehua", sisämaan kauppapaikkoihin. Tämä oli karavaanien maata. Missä asutus tiheni, siellä vaelsi aina ryhmittäin sekavan meluisia joukkoja. Pohjoisesta etelään ja päinvastoin! Painijoita, joiden lihaksikkaat käsivarret kiilsivät öljystä; he matkustivat Gerasaa kohti, sillä sen palestra oli juuri korjattu, tai seleukiidien pohjoisen rantakaupungin suunnattomiin eksedroihin. Damaskosta tuli vatsatanssijattaria sinipunaiset harsot kasvoillaan ja silmäripset mantelinnoella mustattuina. Tässä soluvassa laumassa liikkui kreikkalaisia kilpa-ajajia, joko matkalla Siidoniin ja Askaloniin tahi etelään. Nuorten roomalaisten liehuvat silkkiset puvut hehkuivat sen kilpapuolueen värisinä, jonka puolesta he olivat valmiit panemaan peliin parin talentin vetosumman, viisi, jopa seitsemän yhtä vastaan: omenanvihreiden, kultaisten, punaisten ja mustien ohuiden kankaiden hulmuntaa... Näytti kuin koko Dekapoliksen kreikkalaisten kaupunkien liitto Hippoksesta Gerasaan purkaisi etelän karavaanitielle häliseviä asukkaitaan. Kaikki oli muuttunutta sen turman päivän jälkeen, jolloin Syyrian legaatin alaiset kymmenen kaupunkia omaksuivat Pompeiuksen kalenterin. Missä vuoden tähtilaskut, kuun vaiheiden ammoinen patriarkkojen ajoista periytyvä päivien lukeminen kumottiin, siellä tapahtui elämänmuutos vieraaseen suuntaan. Eikö joka tiellä vallinnut kiihtymyksen ilmapiiri, muukalaisten äänien melu, joka oli Israelille outo? Lännen hurjaa, elämänriemuista iloa värähteli kaikilla poluilla, jotka roomalaisten kiveäminä halkoivat maata. Ei voinut sanoa, että taikauskoisten menojen aikakaudet olisivat nousseet haudoista, ei, paljon pahempi oli kaikkialle hiipivä helleeninen epäilys, näiden pyhien mäkien rinteillä kiirivä nauru!
Esilukijan silmissä leimahti sapekas viha. Voi sinua, Gevurah, mistään piittaamaton Rooma! Eivätkö patrulliesi hihnoitetut saappaat ole jo kyllin kauan häpäisseet maan kamaraa? Eikö jokainen sotilaallinen piirikunta etelän punaisista erämaista Libanonin lumiseen valliin ole Adonai Elohimille kauhistus? Ja kuinka kauan leopardinnahkaan verhotut portot esittävät riettaita joonialaisia tansseja Gerasan teatterissa ja uhrisavu nuolee temppelien siittimen muotoisia pylväitä, niin että vesikourutkin ja katelevyt, kiviset palkistot ja marmoriin hakatut kasvinlehdet ovat aivan siniset epäpyhästä tuprusta! Hänen mustat silmänsä kiiluivat. Mutta hän nipisti huulensa yhteen, oli vaiti.
Kun he vaelsivat virran tulvauomien yli — niiden jyrkänteeltä toiselle kaartui lujasti iskostettuja roomalaisia siltoja — vanhus ja esilukija muistelivat kotiseutua, pohjolaa.
Nasaretin kylän kummut olivat etelän ja pohjoisen välinen ammoinen vartiopaikka, niin iäkkään vanha, että niiden mäet Naabotin viinirinteistä kuningatar Iisebelin kuolinpaikkaan olivat ikään kuin vaipumassa aikojen yöhön. Ja semmoinen oli kanaanilainen Een-Doorin kaupunki pienen Hermoilin pohjoisrinteellä, jossa Kiisin poika puhutti tietäjän haamua. Miten kauan mahtoi olla siitä, kun haalien tulet olivat leimunneet Kannelin pitkällä venyttelehtivällä harjanteella?
Esdrelonin tuolla puolen aukesi Jisreelin lakeus pilvien varjojen pyyhkimänä Gilboan vuorten alla. "Adonain kylvökenttä", Megiddon tasanko solateineen, sen kolmekymmentä sotatannerta, joiden yli oli marssinut voittoisan Baarakin ja Saulin joukkoja. Tämä oli pyhän kirjan keskikohta. Lehti lehden alle peittyneenä maakerros toisensa alla säilytti arvaamattomien etäisyyksien muiston, farao Nekon kultaisten vaunujen jymystä ja kuningas Joosian kuolemasta, niin, aina Gideonin sodista Baabelin haihtuneeseen ylivaltaan asti. Tyhjä lakeus. Ei enää nykyhetkelle, vaan menneille ajoille vihitty.
Ja siitä koilliseen ja itään lainehtivat Galilean kunnaat. Se oli kukoistavien viinimäkien vehmas maakuntapiiri, jonka viljapellot vierivät Taaborilta laaksoihin. Sen kukkivat harjut vaipuivat Tiberiaan lähellä loivan sulavasti lounaiseen ilmansuuntaan. Kymmenen kuukautta sen säleristikoiden köynnökset tuottivat herkeämättä mehuisia rypäleitä. Varjoa rakastavat pähkinäpuut havisivat viuhkapalmujen alla ja niiden norkot huojuivat aivan punaisina. Yksin metsäviikunoiden lehdetkin häälyivät kuin siunaavat kämmenet valkoisten majojen ympärillä. Esilukija ei näitä kuvia muistellut. Mutta esimies, jonka aistit jo herkkenivät niin kuin vanhoilla, sitkeästi omaan kotiseutuunsa kiintyneillä ihmisillä, näki Galilean tutut näyt sitä selvemmin, mitä kauemmas he niistä etääntyivät. Mitäpä muuta mieli janosikaan elämänpäivien lyhetessä, kuin tuttujen maisemien katselemista! Silmä viipyi niissä yhtä mielellään kuin korva kuunteli käsikivien ääntä tahi kasteluveden solinaa taikka aasien kiljuntaa. Niin, ja kaivonrattaan jytyä hiljaisessa aamussa, kun iestetty kameeli kiersi sitä ikuista ympyräänsä tallaten. Vain ne ihmiset, jotka pitivät käsin tehtyjä kalliita kaluja loistokkaampina kuin itse luontoa, saattoivat unohtaa kukat ja järven sinen ajatellessaan meisselillä kaiverrettuja setrikattoja tai Foinikian lasiastioita tai vaikkapa synagoogan kynttilänjalkaa, joka oli taottu täyskultaisista harkoista. Kaukaisten maiden sadat aarteet pakanakotien esineistä Siidonin poimuisiin, tummiin kultanukkakankaisiin olivat vieras maailma. Galilean ikuinen vihannuus oli toinen, läheisempi. Se oli kauneuden itsestään selvää kirjaimellisuutta, niin loihtimattoman ilmeistä, niin tekemättömän jumalaista ja lahjaksi saatua, että aidon talonpojan kuokkakin jymähti multaan melkeinpä hellästi.
Aivan näin syvään esimiehen ajatukset eivät uponneet. Oikeastaan hän tajusi vain tuttujen pikkuseikkojen viehätyksen. Sen, että polut helottivat Galileassa puhtaampina kuin muualla. Että lapset melusivat iloisesti järven poukamassa uittaen leikkilaivoja tai työnnellen pitkällä kepillä kilpikonnia ja hakien niiden munia. Hän muisti vanhan puutarhurin, joka leikkasi Kapernaumissa selja-puiden oksia, jotta ne eivät kokonaan peittäisi järven poukamaan rakennettua synagoogaa. Jollakin penkillä kyyrötti mustapukuisia naisia kuin vanhoja väsyneitä variksia iltapäivän viistossa valossa. Ja jossakin nousi vuoripolkua nuori tyttö päälaellaan myttyyn puristettu pyyheliina ja sen päällä ruskea vesiruukku, astui rytmikkäästi keinuen, korottomat tohvelit läjähdellen tien liituun, yhä ylemmäs lännen ruskoa vasten. Kaikki tämä oli kotimaata. Se oli Galilea itsessään. Maailman vieraissa silmissä se saattoi näyttää vähemmän kauniilta ja ehkä samanlaiselta kuin monet muut seudut, mutta Jairus näki sen kaikesta muusta erotettuna. Hän oli varmaan jo sisäisesti palaamassa takaperin ajassa, kunnes saavuttaisi varhaisten poikavuosien aamut, jolloin ei ollut olemassa mitään selvää tuntien kulkua, vaan vallitsi pelkkä ajaton oleminen. Hän kuunteli ja ihmetteli nykyisyyttä. Uuden ajan olot olivat jääneet hänelle aivan vieraiksi. Se merkitsi vanhuutta, pitkän elämän päivän leima näkyi jo selvästi hänen hauraissa kasvoissaan ja kumarassa varressa.
Itse asiassa, sisimmältään, hänellä ei ollut minkäänlaista suhdetta kaikkeen tuohon, mitä nuorempi polvi vihasi ja kirosi salaa, ei Rooman maaherran joukkoihin eikä vapaakaupunkien huvituksiin. Hän oli, niin kuin Galileassa sanottiin, hiljaa katsellut monina vuosikymmeninä oman viikunapuunsa varjosta, kuinka humu ja loisto vyöryi etelässä ja melskeiden ajat vaihtelivat rauhan aikojen kanssa. Hän oli nähnyt suuren idumealaisen satraapin viimeiset vainovuodet, oli kuullut Quirinuksen joukkojen marssivan pohjoisesta Jerusalemiin pystyttämään ristejä Öljymäelle, oli elänyt Sepforiksen asevarikon ryöstön, gaulanitilaisen sankarin Juudaksen kapinan ja kuoleman vuodet. Mutta viikunapuun, hänen viikunapuunsa lehdet havisivat niin, että kaikki semmoinen häipyi. Aina kypsyvine vihreine hedelmineen puu oli hänelle kotiseudun kuva.
Liturgin olo oli miltei sietämätön, kun hän ajatteli Galileaa. Sitä ei suotta nimitetty pakanain alueeksi! Sieltä ammensivat sadat laskimot vierasta verta maan sydämeen.
Goolanin vuorista luoteisessa Taaborin metsiin ja Gergeseenien ruusunpunaisiin vuoriin idässä se oli kuin suunnaton majatalo. Ihana, kukkiva seutu ehkä. Häpeän poltinmerkillä leimattu seutu. Alue, jonka jo Salomo oli häväissyt lahjoittamalla sen kaksikymmentä kaupunkia foinikialaiselle Hiiramille temppelin koristamistöiden maksuksi ja jonka jokaiseen mulperipuuhun, jokaisen valkopoppelin lehden nukkaan oli sitkeästi tarttunut länsimaiden pölyä. Sitä tomua olivat hurskaan kuningatar Aleksandran kuoltua tupruttaneet paksuina pilvinä ilmoille Pompeiuksen armeijat. Roomalaisen saapasnahan haju, epäpyhät viirit ja saastaiset sotakotkat olivat kerran toisensa jälkeen heittäneet maisemien yli varjon, jota mikään leviitallinen puhdistusvesi ei voinut huuhtoa pois. Vielä vähemmän nykyistä rauhanajan turmelusta! Vuorten valojen ja varjojen halki riensi outojen maiden joukkoja Kapernaumin ohitse. Joka istui lehtimajan juhlan aikana viininpusertimon luona tai poimi syksyn mehuisia keltaisia luumuja, voi kuulla kesken rukoustakin syyrialaisten rumpujen murinan ja pillien luikkaukset. Se oli saastaista soittoa. Fryygialainen duuri helisi pakanallisen iloisesti kirkkaan teräsävelen johtamana; pakanoiden kaupungeista kantautui aina myötätuulella kaislaputkien oikutteleva aiolilainen molli. Hypolyydialaisen musiikin soinnut kaarsivat kuin vihellysten tanssi korkeata pääsäveltä, jota nouseva melodinen pohjasointu johti. Karavaaniteillä paukkuivat symbaalit. Rooman torvet toitottivat, ilma värehti heleiden hihattomien pukujen kirkkaasta punasta.
Eikä siinä kyllin, yksin Jordanin rannallakin asui hajallisia filosofikouluja, joiden opettajat eivät suinkaan essealaisten tapaan kantaneet hiuksillaan ohdakeseppeleitä, vaikka heidän pukunsa olivatkin yhtä valkoiset kuin Suolameren erakkojen viitat. Syntinen Gadaran kaupunki söi porsaanpaistia ja ihaili omaa runoilijaansa Meleagrosta, jonka häpeällisiä pikku lauluja luettiin Tiberiaassa. Kerätä maan sadon ensimmäisiä kevätantimia Adonai Elohimille, kun uskon hapatus laimeni koko Galileassa vieraan sivistyksen tulvan alla... ei, se oli hyvin vaikeata! Sitä oli mahdotonta suorittaa puhtain ja tyynin mielin. Niin kuin persialainen silkkiäispuu oli vähitellen vallannut nämä tienoot, niin juurtui vieras vaikutus kaikkeen, minkä olisi pitänyt jäädä Israelin omaksi! Ja aivan samoin kuin puutarhurit nykyään keräsivät mulperien purppuranmustia marjoja ja vatkasivat ne siirapiksi, samalla tavoin omaksuttiin huomaamatta lännen tottumukset, latinalaisen lännen, joka otti sotilaineen kaiken, omisti maan itselleen. Kreikkalaisen ja foinikialaisen lännen, jonka henki laahautui kauppamiesten jäljissä Jaakobin alueen halki. Jos Samaria asukkaineen oli jokaiselle oikeaoppiselle juutalaiselle kauhistus, kuinka monin verroin enemmän nuo laumat, joita virtasi kaikilta ilmansuunnilta sinisen järven maakuntaan! Esilukija olisi halunnut niiden päivien palaavan, jolloin pikku lamput tuikkivat yön pimeydessä salaisina valomerkkeinä; selootit tiesivät niistä, mihin heidän varalleen oli kätketty leipiä, viiniä, ohraa ja hunajaruukkuja. Mutta Gamalan mies Juudas oli jo vuosikausia sitten naulittu ristiin. Hänen sissinsä olivat hajautuneet. Se, mitä nimitettiin Rooman rauhaksi, vallitsi joka kyläpahaisessa.
Galilea oli kansojen kauttakulkupaikka, notkuvan lukinseitin keskus, jossa kaikki langat yhtyivät ja menivät ristiin. Silta Egyptin ja Baabelin välillä. Hauranin valkoytimisten jyvien kuljetuskohta, josta nahkasäkkejä vietiin foinikialaisen Akkon satamaan — tuon merikaupungin aittoihin, jota roomalaiset sanoivat Ptolemaikseksi; sen rannalta lähtivät kaikkein suurimmat vehnälaivojen parvet kauas Välimerelle ja sieltä taivalsivat sotilasjoukot Gennesaretia kohti, kunnes ne hajautuivat juuri tullirajalla. Sitten ne marssivat Jordanin takaisiin kaupunkeihin ja yhä kauemmas pohjoiseen, Damaskosta aina Kaksoisvirtojen maihin...
Lapsena esilukija oli ihmetellen katsellut noiden sotilaiden jäyhiä, päivän paahtamia, parrattomia kasvoja. Heitä vaelsi aina Kapernaumin tiellä; legioonalaisten ruskeat ja sinipunaiset villaiset iho takit tuoksahtivat hielle, keihäiden päät tuikkivat heleässä valossa. Joskus näyttäytyi maaherran raskasaseista väkeä. Kuparilla vahvistetut miesten nahkakypärät säihkyivät kuin hiilet, niiden punaiset ja mustat jouhihuiskut hulmusivat; sotatakkeja peitti rasvatusta nahasta koverrettu ja rintaraudan ympäröimä haarniska. Kymmenen kilon painoisten kupulakilpien kehät häipyivät kaukaisille vuorille kuin rivi täysikuita, jotka Rooman voimallinen käsi oli poiminut taivaalta. Kyynärän pituiset espanjalaiset miekat helisivät tupessaan. Se oli ankaraa soittoa, se vaati alistumaan, se nujersi jokaisen talonpojan kuuliaiseksi. Mutta enimmäkseen nämä sotilaat olivat kevytaseista joukkoa. Heillä oli vain nahkakypäränsä, pistimensä, joskus keihäät ja toisella olkapäällään painava matkareppu. Tie, joka johti sodan ja viljanlastauksen satamasta Ptolemaiksesta suoraan Jisreelin lakeuden yli ja hetkeksi sukelsi Megiddon solaan ennenkuin jatkui filistealaisten rantaa ja Egyptiä kohti etelässä, oli kesäisin täynnä alituista kumua. Sillä vaelsi karavaaneja, sillä vieri vaunuja ja marssi patrulleja. Rooman kuokat jymisyttivät vanhaa kalliokäytävää; sitä louhittiin ja oikaistiin, sen leventyvää pohjaa kivettiin jykevillä litteillä paasilla. Miesten luikkaukset ja latiumilaisen työlaulun tahdit, jyrinä, melu, moukarien iskut kallioon kiirivät erityisen selvinä Nasaretiin, niin että tuon pienen vuorikylän seinät kaiuttivat alati näitä ääniä.
Yhtä pysyväinen ilmiö olivat kauppakaravaanit. Kun Jordanin yli, melkein täsmälleen kymmenen kilometriä Galilean järvestä etelään, muurattiin vahva harmaanruskea, avarien kaarien tukema holvisilta, jonka täytemuurit tehtiin tiilestä ja lujitettiin piinkovalla vulkaanisella laastilla, idän kauppiaat käyttivät aina sitä. Se oli valtateiden solmu.
Polut haaroivat kuin suikertavat liiketoiminnan rönsyt Taaborille päin vinosti luoteeseen. Ne kaarsivat Nasaretia pohjoisen puolelta ja ojentuivat Akkoa kohti, missä meri jo lähetti suolaisia kutsuvia henkäyksiään. Vaskella lujitettujen helmilippaiden, outojen maustimien, etäisen Aasian hedelmien, silkin, pakotettujen kulta- ja kuparivatien ja Baabelin lohikäärmekuvioisten kankaiden ja mattojen tie! Sen lähellä osasi jokainen galilealainen poikakin murtaa ioine-kieltä, idän kreikkaa. Kameelit astelivat taakkoineen pää nyökkyen ja notkuen tätä teiden yhtymäsiltaa pitkin, joskus väsyneenä likaisena jonona, joskus ruhtinaallisen upeana karavaanina, heleän tulipunaiset aurinkoteltat välkkyen. Öisin, suurten markkinoiden aikaan, Galilean valtapoluilla näytti matavan lyhtyjen tuikkivia valorivejä. Tuuli kantoi etäisen soiton säveliä, niin, saattoipa joskus erottaa noppanappuloiden kalinankin pelaajien pikareissa. Ja jokaisen leimahtavan tulen loiste kimalsi mustassa vedenkalvossa punaisina riimuina ja valokiemuroina, jotka suikersivat kuin kuumalla hiilellä piirretty persialainen kirjoitus. Kellojen kalina häipyi vuorille päin. Sitä seurasivat uusien karavaanien jonot. Kultakirjoisia loimia ja metallilla silattuja satuloita, joissa kyyrötti kiiltäväkasvoisia vaaleita kaupparuhtinaita kuin paksuja barbaarijumalien kuvia. Iestettyjen muulien rivejä matkalla etelästä pohjoiseen ja pohjoisesta etelään tomun ja kiljunnan ympäröiminä.
Nämä liikemiesten joukot levittivät Galilean yli basaarien hälinän. Karavaanien jäljissä raahautui aina porttoja, kerjäläisiä, taudin tärvelemiä mieronkiertäjiä ja almuja mankuvia sokeita ja rampoja, niin että paiseiden ja ryysyjen löyhkä alati sekoittui kalliiden Arabian voiteiden lemuun. Niinpä niin, rikkauden ja äärimmäisen puutteen valtapolku. Sodan, liikevaihdon, ylellisyyden, nälän ja tautien tienhaara. Semmoinen oli pakanain Galilea, jonka hunajantuoksuista ilmaa ei voinut hengittää vetämättä samalla sieraimiinsa muukalaisuuden uhoa. Valkoiset tiet kuhisivat vaeltavista kreikkalaisista teatterikiertueista tahi suippohiippaisten idän ruhtinaiden seurueista; taikka niillä vaelsi keisarillisia lähettejä ja arkkitehtejä, jotka olivat matkalla Dekapolikseen suunnittelemaan uutta kilpa-ajokenttää Antiokian malliin.
Vain ani harvoin — hiljaisina aamun hetkinä- Gennesaretin kalvo ikään kuin hetkiseksi vapautui muukalaisuuden hunnuista. Sitä sopi katsella Kapernaumin valkamasta, kun oli vielä niin varhaista, että viileäntummalla taivaalla kimalsi aamutähti, helel. Silloin järvi ja kaikki mikä sitä ympäröi merkitsi synagoogan esilukijalle omaisuutta, jota vieras käsi ei voinut kahmaista. Syvällä maanalaisen tulen kuumentamassa hautalaaksossa nukkuva ulappa levisi hyvin laajaksi Magdalan kaupungin kohdalla ia häipyi puolikuun muotoisen etelärannan suunnalla hämyyn... Ohranjyvien kypsyessä se paisui Hermonin sulaneista lumipuroista. Se oli aluksi ihan hiljainen, ylhäisen uneksiva, kiilloton, tumma. Länsirannan kunnaalla tuikahtelivat vain kuninkaankaupungin tulet. Nisuaitat lepäsivät mustalla basalttirinteellä kuin raskaat lippaat, savenvalajien pajoista ei vielä kuulunut pyörän hyrinää, vaan kaikki elämän äänet olivat vaienneet. Beetsaida Juliaan suunnalta kajahti joskus suhahtava ääni, kun pientä jokivenettä työnnettiin kaislikkoon. Idän vuoret kyyröttivät sydenkarvaisina, täynnä väijyviä louhuja, uhkaavan kolkkoina kuin joukko suunnattomia leijonia, jotka ovat aamuyön hämyssä hiipineet särpimään järven vettä. Nousi mielikuva, että ne voivat milloin tahansa nostaa vedestä mustat kiviset turpansa ja kumeasti mylvähtää kointähteä kohti. Ketut luskuttivat kaukana lymytessään pesiinsä. Tämä oli kuin maailmanillan ja maailmanaamun viluinen lepotila, jossa aika nukkuu täyttymyksen portaalla, jossa mikään lintu ei viserrä, jossa vallitsee vain hytisyttävä harmaus ja tulevan odotus.
Ja samassa Gergeseenien vuorten yli häilähti vaaleata malvanväriä. Aamuruskon peura nousi talja välkkyen. Sarastus riippui sen sarvien haaroista usvan repaleina, vielä hämyisenä tulinaavana. Idän vuoret leikkasivat pikimustina idän taivaanrantaa. Valo laajeni, leimahteli, kipinöi kuin säkenet taulassa, kulki ylemmäksi ja vyöryi kirmaavan taivaaneläimen jäljissä —
Ja nyt, nyt alkoivat Tiberiaan katot ruskottaa. Kapernaumissa kiekuivat kukot, niihin vastasi Beetsaidan kukkojen soinnukas kuoro. Aamunkoiton kalpea purppura levisi suunnattomana viuhkana länttä kohti. Vielä näkymättömissä leimuava tuli loihti pilvien kuparille välkkyviä palteita. Ne saivat elävien hahmojen ääripiirteet ja lipuivat valtaisina punaisessa taivaan meressä, johon hulmusi miljoonien ruusujen kuultoa. Hajalle lyödyt yön henkivallat pakenivat jo täydellisessä epäjärjestyksessä. Kuin kultaisten haikaroiden, kuin enkelien siipiä avautui ihan äänettömästi havisten, ja niiden sulat siukoivat korkeudessa, joka kumisi Sotajoukkojen Herran tulosta. Hetkisen tässä avaruuden hiilloksessa matoi suikertavia, ojentautuvia valohirviöitä, lohikäärmeitä, hehkuvan tulen valaisemia liskoja, Kebar-virran profeetan näyn nelisiipisiä lintuja ja jylisemättömin pyörin kiitäviä leimauksia. Ne näkyivät syvässä lasisessa purppurassa. Idän vuorten yllä paisui aamun säveletön laulu. Oli kuin pilvien suitsutus olisi hulmunnut keruubien kasvoja kohti... Sitten välähtivät jumalan omat valomiekat. Kointähti sammui. Ajattoman havahtumisen minuutti, jolloin itä solutti kultansa ja ruskonsa pauhinaa länttä kohti. Niin, miltei voi nähdä Vanhaikäisen istuvan aamun tuolilla, vaatteet paistavina kuin lumi ja pään hiukset valkoisina kuin puhdas villa! Aurinko ponnahti vuorten takaa säihkyvänä pallona. Ilma kävi samassa aivan lämpöiseksi, järven vedenselkä muuttui heleän siniseksi.
Ja nyt alkoivat äänet kaikua joka suunnalta; ne olivat ahkeran ihmispuuhan ääniä, työkalujaan keräilevän vielä unisen miehen luikkauksia tahi suolankuivaajien ja kalastajien työlauluja. Palmujen hoikat varjot olivat pitkät ja sinisen usvan tummentamat. Länsirannan rinteiden kaupungit, ennen kaikkea Tiberias, piirtyivät terävästi valaistuina tuulettomaan helteeseen, näyttivät notkahtavan lähemmäksi, aivan kuin ne imeytyisivät purppuraisia vuoria kohti.
Ja Hilkanan poika Simon näki aivan uuden luvatun maan kohoavan järven ja Jordanin usvasta. Se nousi korkeana, pyhitettynä ja tuhattähkäistä nisua kasvavin pelloin, mannaa ja hienoja silkkejä tuottavana aina maitoa valuvaan Karmeliin asti. Hän seisoi sarastuksen punassa ihan hiljaa ja ihmetteli sen maan uhkeutta, joka oli luvattu Israelille. Kukkuloita, jotka tiukkuisivat kultaista hunajaa ja valkoista rasvaa. Viinipuun anteja, jollaisista Joosuan vakoojat eivät uneksineetkaan, koska yksi ainoa rypäle painaisi sata naulaa! Semmoisen ihmeen enteitä hän kuunteli Galilean äänissä, aamuvirkkujen varpusten tirskutuksessa ja airojen narinassa. Seljapuun lehvät kahisivat synagoogan ympärillä hänen selkänsä takana. Eikö viimeinen profeetoista, Maleaki, jonka luottamuksen kynttilää vanha suuri rabbiini Hillel aikomaan oli niin hartaasti vaalinut Betgadan koulussa, ollut sitä aikaa ennustanut? Ja anatotilaisen pappissuvun poika Jirmia, jonka lupauksen sanat kaikuivat lehtien suhinan läpi: "Ne päivät tulevat, sanoo Adonai, jolloin minä herätän Daavidille hurskaan vesan, joka on toimittava oikeuden ja hurskauden maan päälle. Niinä päivinä Juuda vapahdetaan ja Jerusalem on turvassa asuva..." Yksi niistä, jotka lukemattomien muiden mukana vietiin poltetusta, ryöstetystä Siionista kauas Baabelin tähtikaupunkiin, Daanin heimon mies Belsassarin hovissa, oli nähnyt yön näyssä taivaan pilvissä ihmisen pojan, Messiaan. "Ja hänelle suotiin valta, kunnia ja valtakunta, kaikki kansat, sukukunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtakuntansa on iankaikkinen, loputon valta, eikä sitä hävitetä."
Esilukijan uskonkiihkoinen katse näki tällaisina aamuina kaukaisiin maihin. Se näki laajat juutalaisten joukot Persian suurtiloilta lännen satamiin Espanjassa. Hän ajatteli imperiumin pääkaupungin juutalaisia, suunnatonta Jaakobin poikien asutusta, joka ulottui Kreikan saarilta Antiokiaan. Yksistään turmeltuneen Aleksandrian viidestä suuresta korttelista oli kaksi puhtaasti israelilaista; niissä kohosi Adonain temppeli ja suuri joukko kukoistavia synagoogia. Kotiseutunsa surkeudessa, täällä vallitsevassa muukalaisuuden häpeässä esilukija kuvitteli, kuinka sankari pian kokoaisi nuo hiljaiset miljoonat. Hän, Messias, oli tarttuva vieraaseen ikeeseen kunnes se ritisten murtuisi kuin härkien tutkain. Hän oikaisee sen, mikä on vääntynyt ja mennyt vinoon, hän polkee lännen armeijat, ei ihmeen, vaan oman mahtavan sotavoimansa avulla. Laskettakoon asekuntoisten juutalaisten luku kaikissa maissa, seitsemän prosenttia Rooman valtakunnan väestöstä, sen viisi, kuusi miljoonaa ympärileikattua, joita yhdisti verenside ja usko valtaan! Puhdasrotuiset heprealaiset ja proselyytit haja-asutuksen äärettömissä maissa, ne, jotka elivät ahtaissa oloissa nälän, puutteen, kurjuuden vaivaamina, ja ne, joilla oli Aleksandrian äveriään tullinvuokraajan Lysimakhos Aleksanderin valvoma itsehallinto. Yksistään orjuuden maassa Egyptissä jokaista kahdeksaa miljoonaa talonpoikaa kohti oli miljoona juutalaista. Hän, joka oli värväävä nämä uskonveljet, kokoava nämä monen monituiset koston ja pelastuksen legiooniksi, oli tulossa.
Hilkanan poika tunsi kuumaa, autuasta huimausta, kun hän siitä uneksi. Tuulen viritessä Gennesaretin sinessä hän tähyili uhmaten länteen päin, sille taholle, jossa maaherrojen Kesarea oli ja josta alati vyöryi tylyn ylimielisiä patrulleja näille pehmeästi kaartuville ylängöille, niin että seesamviljan siniset kukatkin kalvastuivat saastutuksesta ja viljavainiot näyttivät kyyryssä selin kumartuvan lakoon. Esilukijan mustissa silmäterissä kiilui viha. Mutta siihen yhtyi myös odottavan vahingonilon loimo. Hänen luvattu maansa, Israelin valtakunta, perintö, vapauden ja mahdin kallis aarre oli vielä kätketty. Mutta se nousisi. Sokeassa korskeudessaan Rooma ei aavistanut, että Lähetetyn vahva käsi oli sen nostava.
Sitten usva haihtui. Järvi säteili orvokinvärisenä ja idässä nousivat vuoret punaisine rinteineen; Taabor oli kuin maankamarasta ulkoneva tumma turbaani. Kuuliko hän askelten kaiun — Simon, Hilkanan poika, joka näki saastaisten vaaleanpunaisten pelikaanien kalastavan pyhän virran poukamassa ja erotti jo huilun pakanallisen lurituksen, kun päivä alkoi ja karavaanien tiu'ut alkoivat kilistä! Eikö roomalainen silta jo jymissyt vieraiden ihmislaumojen askelista? Kaikki Mooseksen lain mustat neliömerkit viiruineen ja pisteineen ikään kuin lakastuivat hänen mielessään. Profeettojen kirjojen kullatut nupit sammuivat. Synkän katkera nuorukainen oikaisi selkänsä. Vain sitkeä usko luvattuun kuninkaaseen säilyi; siitä toivosta hän ei saisi luopua!
Tällaisia olivat olleet aamut, jotka päättyivät siihen, että kauppa- ja sotilastiet alkoivat vilkkaasti elää ja Tarikhean kalatynnyreitä sulkevien miesten huudot yhtyivät Magdalan värjäämöjen likavesisankojen kalinaan. Sitten ilmestyi tullilaitoille vihattu rajaveron kokooja Leevi, avasi rahakirstut, niin että vaskiset saranat kitisivät ilkeästi... Publikaani! Vieraan sortajavallan kätyri! Lapsena hän oli viskannut piikiven semmoisen miehen takaraivoon ja lymynnyt hyvin äkkiä kaislikkoon, jossa hän oli maannut hiirenhiljaa kilpikonnan munien seassa, mudassa.
Karavaani sivuutti ruokkoamattomia ja likaisia kyliä, joita sentään ympäröi vehmas vihreys. Valon ja varjon juovat olivat tähän aikaan päivästä jyrkän räikeät kuin viirut hampaattoman maasuden turkissa; kirvelevää liidun hehkua ja melkein nokimustia varjoja, jotka piirtyivät törkyisten kujien yli. Sokeita kerjäläisiä kykkimässä porttiholvien hämyssä. Jollakin keltaisella vainiolla puuhasi joukko naisia kaislannäköisten hirssinvesojen ja ihan matalan, surkastuneen durran ääressä; se oli niin kitukasvuista, että sen isojen jyvien jauhoa tuskin voi kuvitella vatkattavan vehnä- tai ohrataikinaan. Härkäpapujen pitkät palot riippuivat kypsän mehukkaina valkoisiksi rapattujen, alakuloisten rakennusten päivänpuoleisilla seinustoilla. Ilmassa kaikui käsikivien hiljainen jyty, joka oli kuin tuhatvuotisen naisaskareen ikuinen oma ääni, velton alistunut, kukkamaisen itsestään selvä ja kumisevan tylsä. Jossakin tien mutkassa oli vanhuuttaan rapistunut majatalo; sen isoista pimeistä alakerran holveista kuului dromedaarien ääntelyä, yläsalin mustat ja epätasaiset ikkunat tuijottivat kolkosti kuin sokean jättiläisen silmäkuopat. Aivan hoitamattomia ahtaita pihoja. Shakaalin näköinen laiha koira haukkua luskutti ja sen turmaliinin väriset silmät kiilsivät luihusti, mutta sen pää oli painuksissa, ei pystyssä niin kuin arosusilla.
Jonkin talon ristikkoikkunassa vilahtivat hetkeksi litteät naisenkasvot ja hävisivät. Roskakasoilla könötti syöpätautisia vanhuksia leikkien kuin lapset ruukkujen kappaleilla ja rikkinäisillä rievuilla. He eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. He olivat vajonneet toivottoman alistumisen hornaan, semmoiseen mistäänpiittaamattomuuteen, jossa käsi tuskin viitsii hätistää pois tunkiokärpäsiä ja sielu yhä typerästi hamuilee elämää, pysyttelee siinä kiinni. Nuoria tyttöjä kulki vesiruukku päälaellaan sille taholle, mistä kuului solisevaa loisketta. Ikivanhojen talouskalujen tunkka, aikojen kuluessa kasautuneen roskan ja jätteiden, mädäntyvien papujen, askaloninsipulien ja hedelmien ellottava haju ikään kuin sulki nämä pikku kylät ikuisen eristymisen umpitilaan.
Vain haudat helottivat putipuhtaina. Ne oli pääsiäistä varten kalkittu aivan valkoisiksi. Ja saastaisen siivon keskellä hangattiin varmasti kotilamppuja, jotka syttyisivät, kun juhla koittaisi.
Esilukija tähyili otsa rypyssä ympärilleen. Karavaani etääntyi jo, mutta hänen kyömynenänsä sieraimet värähtelivät, hänen huulensa olivat yhä katkerasti supussa. Mustat pistävät silmät tähyilivät sivusta päin Jairuksen kasvoja, aivan kuin naskalinterävä katse olisi kulkenut vanhan miehen ihon jokaista kurttua pitkin.
"Miten kauan meidän pitää nähdä tuollaista!" esilukija sanoi äreästi. Se ei ollut mikään kysymys; ehkä hän ajatteli Kapernaumin aamuja. "Luulen erottavani sotilaiden melua... maaherran joukot matkalla Jerusalemiin, eikö niin? Elävän yliaistillisen Adonain nimessä, olkoot ne kirotut! Huomasitko, että kun me lauloimme kiitoshymniä, pakanoiden torvet sekoittivat tahdin? Kuuleeko taivas meitä lainkaan? Messias? Missä hän on, missä hän piileksii? Jotakin olisi jo pitänyt kuulua, häpeän rutto leviää pian niin laajalle, että maa hukkuu, ellei vain... Miksi hän ei ilmesty? Kansa odottaa joka taholla sen kuninkaan tuloa, mutta enne, taivaanmerkki, välähdys yössä, kuka sen on nähnyt?"
Esimies kohotti ryppyiset kasvonsa. "Eihän ole sanottu, tuleeko hän vai onko jo tullut."
Mutta esilukijan käsi heilahti kiivaasti. "Tullut I Sinä sanot: Tullut! Näytä hänet minulle, etsi hänet, vedä esiin. Tämä mahtava, josta ennustajat puhuivat vielä senkin jälkeen, kun suuret profeetat olivat vaienneet. Jokaisen suitsutusarpomisen edellä papit rukoilivat hänen tuloaan pyhässä temppelissä, eikä Daavidin vesa kuitenkaan näy kasvavan. Ja enkö itse ole satoja kertoja laulanut synagoogan arkun edessä viidennentoista rukouksen säkeet, Messiaan kutsuhuudon? 'Korota hänen sarvensa pelastuksesi voimalla', mutta tapahtukoon se hyvin pian! Kun vain katsonkin noita täinsyömiä tunkioilla kyyristelijöitä, en ollenkaan ymmärrä, mitä Adonai kaikkiviisaudessaan oikein vitkastelee. Tietysti, olkoon hänen nimensä iäti ylistetty, toimikoon vain nopeammin."
Jairus loi esilukijaan nuhtelevan katseen. Vanhan miehen väsyneitä silmiä verhosi himmeä kalvo. Siinä nyökkyessään satulassa hän näytti ylen vanhalta, kaiken raihnauden perikuvalta; hän oli ammoin sitten kuunnellut suurta lempeätä rabbiini Hilleliä, ja hän oli nähnyt rabbi Simeonin ja rabbi Shammain rauhassa kuolevan. Itsekin hän kuului jo enemmän kuolemalle kuin elämälle — olihan hänen koko sisäinen maailmansa heikoin juurin työntynyt menneisyyden peltoon. Hänen äänensä ei ollut juuri seljan lehtien kahinaa voimakkaampi: "Nöyrät ovat siinä onnellisempia kuin ylpeät, että he näkevät turhan ihmistouhun läpi. He elävät ahtaammassa piirissä kuin muut, mutta myöskin lähempänä valoa, Isää. Niin, poika, kirjojen mutkikkaat lauseet eivät ole kaikki, ne ovat laki, mutta eivät elävöittävä henki... Ennemmin tai myöhemmin joku hyvä ihminen valaisee pikku liekillään kaikkeuden sokkelot ihmiskurjuudesta taivaisiin asti. Niin on. Niin täytyy olla. Ehkä kukaan ei sitä ymmärrä, sillä se voi tapahtua pilkkopimeässä. Jotakin tähän suuntaan muistelen suuren Hillel Habablin puhuneen. Ja kun ajattelen Nasaretin lesken poikaa -"
"Häntäkö sinä ajattelet!" huudahti esilukija ja löi kämmenensä läjähtäen reisiin. "Miestä, joka ei kotiväkensä läsnäollessa kyennyt tekemään edes pientä parannusihmettä! Häntä, jota hänen oman kaupunkinsa väki kivitti. Joka asui meidän joukossamme Joonan sukutalossa ja sitten kavalsi uskon ja hävisi kreikkalaisten siirtoloihin. Viimeinen, mitä hänestä kuulin, oli se, että hänen kaikki veljensä olivat aivan pahastuneet häneen ja että hän oli kironnut Korasinin ja Beetsaida Juliaan kalasataman. Muistatko, minä itse ensimmäisenä huomasin hänen käsittämättömän itserakkautensa ja nuhtelin häntä siitä. Nöyryyden hyve häneltä ainakin täysin puuttuu, hänessä on liian paljon ylimielisyyttä, sen sanon. Tuottaa pelkkää pahennusta, se rabbi!"
Esimies sanoi hiljaa: "Etkö nähnyt hänen parantavan sairaan miehen Kapernaumissa?"
"Eivätkö essealaiset tee samoja ihmeitä ja jokainen, joka on tutkinut Salomon lääkekirjaa?" Esilukijan ääni muuttui närkästyksestä kimeäksi. "Ja vastaa minulle, kuinka mies, joka murtaa leipää tullimiesten ja huilunsoittajien pöydässä, mies, joka menee kreikkalaisen metsänjumalan luolaan Filippuksen maassa ja Foinikian lasinsulattimoihin, niin, jopa Samariaankin — kuinka semmoinen mies koskaan nousisi vierasta hallitusta vastaan? Eikö hän pikemmin ystävysty muukalaisten kanssa?"
Mutta vanhus ei vastannut. Hänen silmissään oli viipyvän poissaolon ilme. Hän ei edes kuullut hymnin ja vastalaulun kaikua: "Ylistäkää Adonaita, sillä hän surmasi Misraimin esikoiset ja vapautti Israelin vihollisten käsistä... Sillä hänen armonsa kestää iankaikkisesti!" Jairus ajatteli Kapernaumia. Hän oli vaipunut muistoihinsa.
TAPAHTUI KERRAN —
Eräänä tuulisena ab-kuukauden päivänä kolmisen vuotta sitten oli muuan nuori vaeltaja tullut lännestä päin Kapernaumiin. Sapatin aamu vaikeni. Taivaalla kiitävät myrskypilvet ennustivat sadekuuroa. Vaeltajan sinisessä vaipassa ja paulakengissä oli tien tomua, ja pölyä oli tarttunut myös hänen viittansa rukoustupsuihin.
Synagooga — suorakaiteen muotoinen vanha rakennus, jonka ovi antoi etelään — oli täynnä alkavan myrskyn kelmeätä hämyä. Voi kuulla seljanoksien kolkutuksen sen seiniin. Kahden metrin levyisillä valkeilla lattiapaasilla näkyi sandaalien tahroja. Himmeästä kalkkisälvästä louhitut pylväiköt kohottivat tasaista kattoa, salin pohjoispäässä naisten ristikkoaitausta, ja hävisivät varjojen harmauteen. Markkinoiden aikaan, maanantaisin ja torstaisin, tätä rukoushuonetta käytettiin kouluna tahi oikeussalina, jossa seudun tuomiokunta määräsi raipoilla ruoskimiset sekä karkoitti vialliset synagoogan yhteydestä. Mutta perjantain iltapäivän tummuessa pyhäkön palvelija kapusi rukoushuoneen katolle ja puhalsi järven ja mustien basalttikivien yli lepopäivän lähestymisen merkin. Sitten hän uudelleen nosti jääränsarven huulilleen ja tällä kertaa törinän kaiku pysäytti työt pajoissa, kehruutuvissa, kaupungin leipomoissa; vielä kolmas toitotus kajahti, ja sen vaiettua taloissa alkoivat tuikkia pyhälamppujen kirkkaat pienet tulet.
Tuoreet sypressinoksat ja mintut tuoksuivat synagoogan lattialla. Eteisen lippaat täyttyivät vähitellen uhrirovoista ja naisten aitaus ylhäällä kitisi, kun sen reiälliset portit suljettiin. Vihdoin kymmenen vanhinta olivat saapuneet ja istuneet jäykästi paikoilleen, arvohenkilöt tabernaakkelin portaille, esiripun eteen. Aikanaan myrsky puhkeaisi, nyt oli oudon hiljaista kuin ukkosen edellä, vain pyhän kirjalippaan edessä tuikutti ikuisesti palava lamppu. Hypähtelevä valosydän levitti rauhatonta kajoa seinienkoristekirjailuihin, niin että seitsenhaaraisen uhrikynttilän, mannaruukun ja rypäletertun, viiniköynnöksen lehtien ja Aaronin sauvan kuvat tuon tuostakin sukelsivat pimeään... Himmeätä valonkajoa ja varjojen häilyntää. Tekstinkääntäjän litteät kasvot näyttivät usvan sisällä kelluvan kuulaan keltaisella tulella palaen kuin tyhjyydessä leijuva lasinaamio. Paksun kultaisen kynttilänjalan helat leimahtivat ja sammuivat. Vaikka pienen kaupungin synagooga ei mitenkään vetänyt vertoja tuolle rukoushuoneelle, jonka kreikkalainen käännynnäinen Theodotos, esimies Vettanoksen poika, oli rakennuttanut Jerusalemiin, täällä olivat sentään arkussaan pyhien kirjojen kulta- ja hopeanuppiset kääröt, tosin ajan tummentamina; kirstun metalliset helat kimmelsivät, tabernaakkelin puolikaaren muotoinen pääty välkkyi ja siinäkin samoin kuin mustan lukupulpetin kulmissa, oli hiven puhdasta pakotettua hopeaa.
Jairuksen tullessa myrskyn pauhina kuului jo puolenkolmatta metrin paksuisten seinienkin läpi. Ikkunat olivat käyneet aivan kelmeiksi. Kummallista! Oli myöhäisviikunoiden ja viinikuurnien kuun, lyhteiden leikkaamisen, puinnin ja kypsien rypäleiden kuun ainoa sadepäivä Galileassa; ja että sen piti sattua juuri sapatiksi! Kesän tuleentumisen kuukausi tammus, jonka nimi viittaa silvottuun aasialaiseen jumalaan, oli jo kulunut, eikä kasteettomina aamuina laisinkaan odotettu myrskyä. Maalaiset asuivat päivät pitkät ulkona viinitarhoissa, nuoret tytöt polkivat punaista mehua viikunapuisissa kuumissa. Oliko niin, että Adonai Elohim halusi antaa merkin sille maakunnalle, jonka kuningas oli äsken vanginnut Jordanin vesiprofeetan? Niin, piiskaisivatko rakeet viljan lakoon, koska nasiiri oli vangittu "viiden lähteen suistossa" lähellä Skytopolista? Esimiehen sandaalit lässähtelivät. Hänen jäljessään tuli miltei hiipien nuori liturgi, Hilkanan poika, Simon, maahan luoduin kivihiilen värisin silmin ja päässä sinikeltainen vaate, joka muistutti peltokanan höyhenpukua. Mustat rannenauhat ja otsien siunauskotelot rapisivat seurakunnan noustessa.
Alussa Jairus ei kiinnittänyt mitään erityistä huomiota nuoreen muukalaiseen... Rukouksen hyminä yhtyi tuulen pauhuun. Sitten kaikki kymmenen vanhinta käänsivät pullottavat vatsansa metallihelaista arkkua kohti, selin väentungokseen. Palvelija tassutti korokkeen päällä lepäävän tumman kirstun luo, nosti siitä kuin syvästä hinkalosta profeettojen kirjat. Minttujen, rasvan ja paiseiden hajuun sulautui vanhan pergamentin lemu. Mies veti heloitetusta kotelosta hyvin varovasti raskaan pyylevän rullan. Pyhän lakikäärön sauvat ja kullatut nupit kimalsivat hämyssä. Pikku lamppu tuikki rauhattomasti. Ikkunat kalisivat, niitä pitkin norui jo sadekuuron puroja.
Itseasiassa Jairus tuskin kuunteli liturgiaa. Esilukija kyyrötti peitetyin päin lukupulpetin kourussa, ynisevä rytmikäs ääni nousi ja vaipui hänen huuliltaan, hän luki puolittain laulaen kaksi alkurukousta; se oli kuin poissa pysyttelevän voiman manaamista, ja tämän ylistävän ja vannottavan litanian aikana myrsky ryskytti huoneen seinää. Esimies Jairus muistaa varsin hyvin, ettei synagoogan menoissa tuohon aikaan oltu niin ylen turhantarkkoja. Olihan paljon, mikä myöhempinä vuosina muuttui kiistakapulaksi, sekin, saiko esilukija käydä itse kantamassa pyhän arkun ääressä uhrin, vaikka siihen tehtävään muualla valittiin joku toinen. Lakia ei Kapernaumin lukupulpetilla sinä lauantaina vieritetty rullalta auki. Ehkä luettiin ylhäisen, mutta usein jylisevän ankaran ja kummallisen Baabelin näkyjennäkijän Hesekielin kaikkein ihaninta kohtaa ikuisista kukkuloista, maan laaksoista ja puronuomista, jotka olivat muukalaisille pilkan vihellys, mutta joiden yli taivas kerran vihmoisi armonsa puhdasta vettä. Te Israelin vuoret, tehkää jo lehvänne ja kantakaa hedelmänne! Tahi ei... Kypsänkeltaisten tähkien kuukautena oli sittenkin luettu ensimmäistä kaikista suurista julistajista, papillisen aatelissuvun lapsen Jesjahun kirjaa. Rakas, vanha, vihannoiva lupauksen portti ja sen siunaussanojen riimut -! Jairus voi vieläkin kuulla mustuneen pergamentin nahinan, kun kuningas Hiskian aikaisen kielen, siionilaisen perheenisän ja profeetan ikivanhan kielen humajavat, sointuisat ääntiöt kutoivat kuin luumupuiden kukkivaa oksistoa hämärään synagoogaan ja tulkki käänsi niitä jae jakeelta. Hän kuuli kyllä myrskyn humun. Mutta hän kuunteli myös lukupulpetilta kaikuvia poljentoja, jotka tavallaan vierittivät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin valo leimahtaa sokaistuneen kansan silmiin, kuoleman varjon maa kirkastuu, lisätty ja kutsuttu kansa iloitsee niin kuin elonleikkaajat kypsyneillä vainioilla. Se ei merkitse sodan temmellystä, vaan sanomattoman laupiasta rauhan herruutta, päivää, jona elävän veden kaivo jälleen kuplii. Niin oli Aamoksen perillinen ja naisprofeetan mies luvannut. Hän joka kahdeksan vuosisataa sitten antoi pikku poikansa nimeksi Sear-Jaasub eli "jäännös palajaa".
Saattoi olla, että liturgi luki tekstiä väkinäisen nyreästi ja kuin ulkoläksynä; häneenhän sen kirkas ennustus ei tehonnut. Jairus voi helposti muistaa synagoogan ihan sellaisena kuin se tuona hämyisenä sadepäivänä oli ollut. Valkaistun kiven heikon kuumotuksen lattiassa, katon, joka oli korjauksen tarpeessa, puutteellisen rappauksen, seinän kuluneet koristeaiheet, kääntäjän, joka mursi vahvasti syyriaksi ja jonka litteät hikiset sormenpäät eivät saaneet edes hipaista kirjakäärön nahkaa. Ja kymmenen lihavan Kapernaumin porvarin selät; ne kääntyivät rukousta luettaessa seurakuntaan päin, raskaspoimuiset viitat havisivat tabernaakkelin korokkeella. Sade yltyi. Puuskittaiset vesikuurot olivat ahtaneet koko huoneen pohjoispylväikön täpö täyteen kapisia ja täisiä ryysyläisiä. Tuuli lonkutti ovea, siihen sotkeutui orpolasten itkun tuherrus ja kahden heikkomielisen mölinä, joka sekin hävisi myrskyn ääniin... Heidän rievuistaan uhosi tunkan ja eltaantuneiden kalanpäiden haju. Jairus huomasi senkin, että tuossa joukossa oli muutamia, jotka löyhkäsivät visvalle, ja kaikin puolin kiero ja vääntynyt halvattu niinimatollaan, risaisella krabattohella. Joku nainen, jonka lävistetyistä sieraimista hetkui kuparinen rengas, oli kyyristynyt naisten lehterin aitaa vasten. Hänen tyynesti loistavat, typerät lehmänsilmänsä kiilsivät pelkkänä valkuaisena pienen lampun häälyvässä valossa.
Vesipurot suikersivat ikkunoiden kalvossa. Tuuli lonkutti yhä ovea. Sitten — heti profeetan kirjakäärön lukemisen vaiettua — nuori muukalainen oli pujotellut tummaa pulpettia kohti. Tuikkiva liekki valaisi hänen matkaviittaansa, joka oli tummansininen, mutta kalvakat hienot kasvot jäivät otsavaatteen alle hämyyn... Hän alkoi puhua vapaasti niin kuin rahvaan lapsi. Hänen saarnansa oli värikkäiden kertomusten maustamaa menneiden aikojen kuvailua, "haggadaa", mistä muurarit, sandaalintekijät, järven kalastajat, lampurit, vuohien paimenet, niin, koko pieneläjien joukko kovin piti.
Ja hiljalleen, hiljalleen puhujan kasvot kohosivat. Niille näytti leviävän kuuntelevan vastaanottamisen hurmio. Hänen käsiensä kapeat nahkanauhat tuskin huojahtivat. Vain ääni kasvoi luottavan kirkkaaksi, kun hän vielä kerran lainasi profeetan sanat, ab-kuun sadonkorjuun ja viinin polkemisen, kasteettomien aamujen ja kultaisten hienojen viljanvihneiden sanat: "Herran henki on päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan iloista sanomaa köyhille. Hän on minut lähettänyt saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapaiksi ja julistamaan Herralle otollista vuotta..." Kuinka hitaasti vuosien ratas kiertyikään, koska Jairuksen korvissa yhä säilyi tuon puheen jokainen äänenpaino! Muukalaisen katse oli viipyvän tummana pysähtynyt seurakuntaan. Hän sanoi: "Tänään tämä kirjoitus on käynyt toteen korvainne kuullen! Aika on täyttynyt, taivasten valtakunta on tullut lähelle. Muuttakaa täydellisesti mielenne ja uskokaa iloiseen sanomaan -"
Hän jatkoi voimakkaammin: "Mihin vertaisin taivasten valtakunnan, mitä vertausta siitä käyttäisin? Niin on kuin mies kylväisi siemenen multaan; hän nukkuu ja nousee, öin ja päivin. Ja jyvä orastaa ja versoo, hän ei itse sitä tiedä, miten. Sillä itsestään maa tuottaa viljan, ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään. Mutta kun hedelmä on kypsäksi tuleentunut, mies lähettää kohta sinne sirpin, sillä elonkorjuun aika on käsissä. Tai taivasten valtakunta on siemenen kaltainen, jonka mies kylvää peltoonsa. Ja siemen itää ja kasvaa puuksi, ja taivaan linnut pesivät sen oksille." Hänen katseensa pyyhkäisi ohi mennen idän tavaranhankkijoita, jotka olivat matkalla Damaskosta Akkoon ja nyt viivähtivät synagoogassa tavan vuoksi tai ollakseen suojassa sateelta. Kirkas ääni kehitteli myrskyn huminassa vertauskuvien nauhaa: "Se on kuin kauppias, joka etsi kalliita helmiä, ja löydettyään yhden, kalleimman, meni, möi kaiken muun ja osti sen. Se on peltoon kätketty aarre, jonka mies löysi ja piilotti. Ja siitä riemuissaan hän möi omaisuutensa pois ja osti sen pellon... Sen vuoksi, kerätkää aarteita taivaaseen, missä koi ja ruoste eivät turmele niitä ja missä varkaat eivät murtaudu sisään ja varasta. Sillä missä aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi."
Vihdoin yksi kymmenestä päämiehestä, jotka olivat asettuneet tabernaakkelin portaille, kouraisi paksua silkkivyötään ja keskeytti: "Missä on tämä sinun valtakuntasi? Mistä sen löydän?"
Puhuja katsahti häneen melkein hämmästyneenä. "Ei Jumalan valtakunta tule näkyvällä tavalla, ei siitä voi sanoa, että se olisi täällä taikka tuolla. Sillä se on sisäisesti teissä."
Kun he astuivat ulos synagoogasta, myrsky oli tauonnut. Aurinko leimahti väkevästi. Se valaisi täpötäysiä eloaittoja ja viimeisiä sidottuja keltaisia kuhilaita, viinitarhojen säleristikoita, joissa notkui vielä poimimattomia tummia terttuja; niiden lähellä olivat vartiomiesten pienet kaislakattoiset majat. Jyvienseulojain viskimet, puimaäkeet, hangot, lapiot kinasivat kukin säkenen tästä puolipäivän valosta, ja kalastajien verkot kuivuivat nopeasti katoilla. Siinä hohteessa — vihannuutta ja kultaa vasten — Jairus oli nähnyt muukalaisen sinisen matkaviitan hulmahtavan; sitten mies hävisi väkijoukkoon. Esimiehellä oli muuten tähän aikaan liiankin paljon huolta kaksitoistavuotiaasta tytöstään, jotta hän olisi tarkoin kuunnellut kaikkea, mitä huhuiltiin. Lapsi oli hänen ainoansa, miltei ylikypsän, jo toivosta luopuneen vanhuuden hedelmä; ehkä tyttö sen vuoksi olikin niin hento ja riutui hiljalleen kuumetautiin, ikään kuin olisi verkalleen uppoamistaan uponnut väijyvään syvään uneen.
Mutta tuon päivän iltana Jairus sai kuitenkin tietää, että muukalainen oli tullut edellisenä ehtoona Kapernaumiin. Hän saapui jalkaisin kotikylästään Taaborin pohjoispuolelta, josta oli vain päivän matka. Näillä tienoin häntä sanottiin Jeshuaksi. Hänen isänsä oli aikoja sitten kuollut pitkällisiin sisälmysten poltteisiin ja jättänyt jälkeensä seitsemän lasta. Yhdessä veljiensä Simonin, Juudan, ankaran farisealaisen Jaakobin ja toiseksi vanhimman älykkään Jooseksen kanssa Jeshua oli yhdeksäntoistavuotiaasta pojasta asti elättänyt perhettä tekemällä salvutöitä niin kuin isä vainajansa tai muuraamalla taloja. Hiljainen leski Maria eli Miriam, joka päivät pääksytysten karttasi villaa lehvämajassaan tai isännättömäksi jääneessä Nasaretin pikku kodissa, ei juuri milloinkaan lähtenyt kylän ulkopuolelle; hän oli omissa oloissaan viihtyvä, kovin vaitelias ja surullinen nainen. Vähäisen maapalstan hoidossa häntä auttoivat molemmat tytöt Ruut ja Lyydia. Oliko nuori Nasaretin rakentaja alussa ollut Johanneksen, Sakariaan pojan opetuslapsi, niin kuin kerrottiin? Oliko hän vetäytynyt vuorten yksinäisyyteen ja paastonnut siellä neljäkymmentä vuorokautta essealaisten erakkojen tavoin? Oli kuinka oli, Jairus pani vain ylen hajamielisesti merkille hänen matkavaippansa poimuista tuulahtavan raikkaan tuoksun. Se oli kasteisten kunnaiden ja laitumien, kypsän notkuvan viljan uhoa, vapaan rannattoman ilman ja kauas häipyvien polkujen tuntua.
Esimiehen tajuntaan jäi mielikuva, että Miriamin pojan huoneena oli vihanta maa taivaan siintävään kattoon asti ja kotina tie.
Sitten rakentaja oli häipynyt paikkakunnalta. Puhuttiin, että häntä seurasi joukko Kapernaumin kalastajia, verojenkantaja Leevi ja tuo suurisilmäinen nainen, jonka Jairus oli nähnyt kyyröttävän synagoogan lehterin hämyssä suuri välkkyvä nenärengas huojuen. Mies katosi järven idänpuoleisille Gergeseenien vuorille. Kului päiviä ja viikkoja. Hänestä kantautui epäselviä huhuja, että hän oli tetrarkka Filippuksen alaisessa Gadarassa parantanut saastaisten henkien riivaaman nuorukaisen. Ilmeisesti, mietti esimies, — ilmeisesti tuo opettaja oli löytänyt Sefer Refuolin lääkekirjasta aivan uusia voimallisia loitsuja niin kuin aikoinaan suuri parantaja, rabbiini Abtalion. Eikä hän ajatellut sitä sen enempää. Hänen sydämensä oli raskas. Hän ajatteli ainoata lastaan, pikku tytärtään, joka riutui hiljaiseen kuumeeseen.
Vihdoin oli tullut se aamu, jolloin Nasaretin rakentaja oli saapunut järven rantaa kulkien ja asettunut majailemaan Joonan sukutaloon Kapernaumin pohjoispuolelle. Sinne johtavilla kujilla vallitsi hälisevä tungos. Tuntui melkein siltä, kuin mies olisi halunnut paeta niitä joukkoja, jotka piirittivät häntä, väistyä hiljaisuuteen vaikkapa edes hetkiseksi. Hiiluvan kirkkaassa syysaamussa Jairus astui mieli suruisana Gennesaretin lahteen viettävää polkua, katsellen syksyn uudestisyntynyttä kukkaloistoa himmein, väsynein silmin. Mantelien kypsymisen aika lähestyi, ja niinpä oli koko avara ilma kylläinen mehiläisten unisesta surinasta ja hedelmien hunajantuoksusta. Vasten tahtoaankin esimies säpsähti huomatessaan Miriamin pojan, joka seisoi katselemassa järvelle päin. Jälleen, niin kuin viikkoja aikaisemmin, hänen sininen vaippansa kuvastui aamun kultaa vasten. Hän näytti shimlaan pukeutuneelta kuninkaalta, jokin uusi käskevän kuninkaallinen sävy oli jo hänen ryhdissäänkin. Jairus huomasi, että mies oli muuttunut.
Kirkkaan rantaveden huuhteleman poukaman hiekalla kyyrötti ja kulki tapansa mukaan naisia, jotka huuhtoivat pesuvaatteita. Vaahtoa oli pärskynyt heidän ruskeille kasvoilleen, pisarat noruivat iloisesti kimaltaen neitojen silmäripsistä. Nasaretilaisen tullessa he äkkiä jättivät vaatteet hiekalle, ripeä työskentely taukosi äkkiä, he ympäröivät hänet sankkana parvena, hameenliepeet vielä aivan märkinä äskeisestä puuhasta. Kaksi Gennesaretin kalastajaa, Johanneksen poika Simon ja hänen veljensä Andreas, yrittivät turhaan häätää heitä. Nähtävästi rabbi Jeshua sanoi jotakin hilpeätä näille vaimoille ja tytöille, sillä hetkisen hän oli ilakoivan, huutelevan joukon piirittämä.
Tullessaan lähemmäksi Jairus huomasi, että seurassa ei ollut ainoastaan terveitä ahertajattaria, vaan myöskin jokunen sairas, eräs ihotautinen tyttö ja muuan vaimo, joka oli kauan aikaa potenut verenvuotoa. Juuri tällä hetkellä tapahtui jotakin. Leeviläisen lain saastaiseksi julistama nainen lähestyi takaapäin Miriamin poikaa, kumartui, kouraisi rukousta jupisten hänen vaippansa tupsua. Samassa kajahti Jeshuan ääni kysyvänä, terävänä: "Kuka koski minuun?" Hälinä vaikeni ja poukamassa kävi niin oudon hiljaiseksi, että esimies hyvin voi kuulla Simonin vastauksen: "Mestari, väkihän ihan tunkeilee ja ahdistaa sinua, ja kuitenkin sinä kysyt, kuka sinua kosketti..." Nasaretin mies katseli kuin etsien ympärilleen. Hän toisti: "Joku minuun koski. Sillä minä tunsin voimaa lähtevän itsestäni." Ja nyt, yltyvän paheksuvan nauruntirskeen halki, sairas lähestyi häntä pelosta vavisten, lankesi maahan niin että amuletit kalisivat hänen povellaan ja tunnusti tekonsa. Supattavaa säikkyä, joka paisui kimakaksi huudoksi: "... ja minä tiesin, että kunhan saisin edes vaatettasi koskea, tulisin terveeksi; minä tunsin, tunsin, kuinka vereni lähde paikalla kuivui!" Esimies kuuli tämän äänen, vaimojen ihmettelevän hälinän, tuulen humun yksinäisessä sykomorissa, mutta hän ei kuullut, sanoiko ja vastasiko parantaja jotakin. Sitten hän näki Miriamin pojan kulkevan pois kalastajaveljesten seurassa.
Jairus seisoi kauan siinä ja katseli kiinteän tarkkaavasti miehen jälkeen, nyt ensi kertaa oudon valppaana, samalla syviin mietteisiin vaipuneena. Kotiin palatessaan hän oli vähällä kompastua sileällä tiellä. Ehkä palvelijat panivat merkille hänen hajamielisyytensä, Hän olisi sinä iltana unohtanut kuparisen sukulampun hoidonkin, ellei joku palveluskunnasta olisi erityisesti siitä huomauttanut. Hän sanoi vain: "Niin, tosiaan. Öljy, aivan oikein. En tullut sitä muistaneeksi." Ja istui pitkän aikaa hämärässä, omissa mietteissään.
Sininen sydänliekki tykytti. Jairus asteli koko yön edestakaisin, saamatta silmiinsä unta.
Jälkeenpäin hän oli taipuvainen kuvittelemaan, että kului viikkoja, jopa kuukausia, Nasaretin miehen yhä viipyessä Kapernaumissa. Hän asui kalastajaveljesten Simonin ja Andreaksen talossa. Hän vuoli pitkien säännöttömien jousenkaarien muotoisia auroja, joiden vantaisiin kaupungin seppä takoi rautaisen kotelon; hän toimi apulaisena muuraustöissä, milloin joku rakentaja tuli laastisankoineen Tiberiaasta rappaamaan luhistuvia makasiineja tahi taloja. Auran pysty saarapuu, sen paksu varsi ja pakeneva iesaisa syntyivät hänen käsissään niin kuin ainakin taitavan salvumiehen notkeissa sormissa. Viimeiset kypsät kuhilaat oli jo koottu, ja punaisen mehun värjäämistä viikunapuisista kuumista uhosi raikkaan makeata tuoksua helteiseen syysilmaan, joka värehti kuin kukkien medestä unteloiden kimalaisten siipi. Nämä olivat päiviä, jolloin rusinoita kuivattiin auringonpaisteessa. Jokunen riipimätön tumma rypäle notkui vielä siellä täällä viinimäkien säleiköissä — köynnösten kärhet ja niiden lehtien viheriät kurttuiset kourat kahisivat aamutuulessa. Ilma oli kylläinen paisuvien taatelien lemusta. Ja Gennesaret kuulsi orvokinsinisenä kuin itse syystaivas.
Ellei Jairuksella olisi ollut huolta lapsen sairaudesta, hän olisi täysin siemauksin nauttinut tästä kauneudesta, joka oli niin hymyilevän ihastuttavaa, koska se kukoisti juuri lehtimajanjuhlan kuukautta varten ja ennen talven tuloa. Saattoi miltei nähdä, miten purppurantummat viikunat paisuivat ihan silmissä. Ilmassa siukovien tervapääskyjen kirahdellessa Jairus horjui epäilyksen ja hämärän toivon välimailla. Oli hetkiä, jolloin hän olisi halunnut kutsua luokseen tuon vauhkon naisen, jonka sieraimista riippui ruostunut nenärengas; hän oli kuullut, että Miriamin poika oli ajanut voimasanallaan Asmodeuksen ja kaikki huoruuden seitsemän riivaajaa hänen ruumiistaan, mutta samalla ankarasti vannottanut häntä, että hän ei puhuisi siitä kenellekään. Minkä vuoksi? Jos mies paransi, miksi hän säläsi sen? Saman evästyksen hän oli antanut, niin kerrottiin, Gadaran paimenelle, jonka lihasta hän pakotti saastaiset henget pakenemaan, eikä mies kuitenkaan malttanut olla sitä kertomatta, vaan puhui siitä kaikkialla, mihin menikin...
Esimiehen yhä syvemmäksi kummastukseksi hänelle selvisi tämän pienen ryhmän täydellinen epäsosiaalisuus. Opettaja ei tosiaan näyttänyt valitsevan oppilaitaan. Heidän joukossaan oli monia, joiden korvalehden läpi oli pujotettu orjien hihna. — Ja naisesta, jonka huulia vasten läppäsi halvan päiväpalkkalaisen ruosteinen nenärengas, hän sai kuulla, että tämä aikoinaan oli kirjaillut ihokkaita Magdalassa, mutta sitten, kun hänen olonsa siellä rupesi käymään miesten ahdistelun vuoksi tukalaksi, siirtynyt pohjoiseen. Hän puhui vain ylen harvoin outojen ihmisten kanssa. Hän elätti itseään pesemällä halvasta maksusta Kapernaumin varakkaiden naisten liinapukuja, siveli kultavärillä heidän nilkkavitjojensa onttoja pähkinöitä ja ompeli pyyhinliinoihin tai tummiin päällysvöihin uhrikyyhkysten kuvia. Ne olivat enimmäkseen hyvin kömpelöitä, mutta niitä pidettiin silti arvossa. Ensi aluksi Jairus oli tuntenut syvää vastenmielisyyttä Magdalan tytärtä kohtaan. Näki selvästi, että nainen oli porttojen tavoin kiihoittanut norsunluisella puikolla kulmakarvojensa kasvua, niin että ne riippuivat kuin sysimusta sammal hänen raukeanpaksujen silmälautojensa päällä; puuttui vain syyrialaisen ilotytön patalakki! Ja typerä, vastenmielisen typerä hän oli elottomine valkoisine silmämunineen, joissa vielä kuvasteli lapsensilmien ohut sinerrys ja joiden porsliiniseen hohtoon mustat terät melkein kokonaan hävisivät. Seuratessaan Jeshuaa nainen ei käyttänyt hänestä koskaan muuta nimitystä kuin "rabbuuni" tahi "mestari". Jairus luuli huomaavansa, että myös kalastajaveljekset Andreas ja Simon hädin tuskin sietivät häntä seurassaan, sietivät samoin kuin suvaitaan lempeätä eläintä, vasikkaa, joka on ilman talutusköyttä lähtenyt seuraamaan ihmisryhmää. Esimies ei päässyt tuntemuksesta, että Magdalan naisen olemusta ympäröi, ei kyyhkyslakkojen ja värjäämöjen, vaan läävän uho. Mikä hänen nimensä oli? Kuinka tahansa, hän oli kyyhkyskaupungin entinen lutka, tuon muuratun kaupungin tyttäriä, jonka lähteissä Mooseksen sisar oli parantunut pitalista, mutta joka oli kohta sata vuotta ollut ylen kuuluisa veltoista, tylsistä ilotytöistään.
Tällä välin oli nasaretilainen seurueineen lähtenyt hetkiseksi pohjoiseen päin. Sen sijaan, että hän olisi vaeltanut rikkaaseen viljan säilytyspaikkaan Korasiniin, hän vaelsi eräänä kirkkaan lämpöisenä syysaamuna Jordanin laskua kohti. Järven rantaa pitkin kulki lumivalkoinen luonnon muodostama kävelytie. Pienet laineet solahtelivat sen matalissa poukamissa. Myöhemmin kerrottiin, että Miriamin poika oli siirtynyt joen idänpuolelle ruhtinas Filippuksen alueelle, aivan kuin kerran aikaisemmin, maksanut sekä omasta että kalastajien puolesta rajalaiturin kassaan ylikulkuveron ja käynyt Beetsaida Juliaassa. Pieni valkoinen kaupunki sykomorien suojassa, joka laiskan veltosti kohottausi matalasta lahdesta vuorennyppylän harjalle. Se oli kerran saanut nimensä Augustuksen lempityttären mukaan, mutta Julia oli jo kauan viettänyt kolkkoja päiviä Reggion vankilassa, ja hänen kaikki rakastajansa oli karkotettu mikä mihinkin maahan. Kuplivaa savea, lietemaata, järven koillisen rannan alavia kalastuspaikkoja, vähäpätöinen harmaakivinen teatteri ja ahtaat valoisat kujat, joilla kaikui syyrialainen kreikan kieli yhdessä aramean kielen kanssa. Kaupunkia ympäröivistä sinipunaisista marunakunnaista uhosi autiutta, etäällä häämötti Heptapegonin onkalo vaanivan tummana. Vain meren kalvakan siniset heijastukset loihtivat noihin rapattujen talojen seiniin Jordanin raikkautta, ja virran suistossa havisivat pitkät tupsuiset nuoliruo'ot.
Rauhattoman odotuksen ajamana Jairus kuunteli näinä parina päivänä jokaista viestiä, mikä vain todisti sen seikan puolesta, että Nasaretin rakentajalla oli parantamisen voima; eikä hänen tarvinnut kauan odottaa. Syväksi hämmästyksekseen hän sai kuulla, että Miriamin pojan luo oli Beetsaidan satamassa tullut mies, jonka silmien mykiöt olivat pullistuneet vihreänmustiksi ja jota olivat jo monen kuukauden ajan vaivanneet ankarat tuskat; sokea käytti koukkupäistä sauvaa niin kuin paimenet, sillä kivuiltaan hän ei nähnyt mitään, ei järven helotusta, ei kuplaista savimaata eikä valkoisia taloja. Ensi hetkessä Nasaretin mies oli ollut hyvin haluton auttamaan häntä. Hän sanoi vain: "Tunnusmerkki -? Kun ilta tulee, sanotaan, että koittaa selkeä ilma, koska taivas ruskottaa, ja aamulla puhutaan, että on tulossa rajumyrsky, koska taivaalla jälleen näkyy ruskotusta ja ilma on synkkä... Taivaan merkeistä te teette johtopäätöksenne, mutta aikain merkeistä ette osaa. Ja mitä varten tämä sukupolvi vaatii tunnusmerkkiä? Sanon teille, tälle polvelle ei anneta muuta kuin Joonan merkki!" Simon Keefas sanoi: "Jos tarkoitat sillä parannussaarnaa, kuinka selität, että paransit hulluuden riivaaman Gergeseenien maan paimenen?" Silloin Nasaretin rakentaja astui sairaan luo ja käski: "Tule tänne! Jos vain vannominen olisi sallittua, minä vannottaisin sinua, ettet sanallakaan puhuisi tästä kenellekään ihmiselle..." Mies lähestyi tylsän näköisenä. Hänen pullistuneet sammakonsilmänsä kiilsivät syysvalossa; hän kuuli viittojen kahinasta ja äänestä, millä taholla Kapernaumin miehet olivat.
Äkkiä parantaja pidätti hengitystään ja nieleskeli kotvan aikaa, samalla kun hänen kalvas hieno kätensä puristui sokean ranteen ympärille. Hän keräsi sylkeä, ennen kuin ruiskautti sen noihin ammottaviin silmämuniin, ja samaan aikaan hän laski kämmenensä sairaan otsalle: "Näetkö mitään?" Miehen kasvot kohosivat ylöspäin: "Varmaankin näen ihmisiä, ne liikkuvat ja kävelevät, ne ovat puiden kaltaisia." Vielä kerran Nasaretin mies ojensi kätensä ja peitti kokonaan sokean silmät. Kun hän veti sormensa pois, hän toisti: "Entänyt? Mitä nyt näet?" Mies päästi hurjan parahduksen: "Kaiken! Kaiken! Sinun kasvosi, sinun viittasi tupsut, jokaisen kukan ja lehden, järven ja kaupungin!" Näytti siltä kuin tämä voimateko ei olisi lainkaan tuottanut iloa Miriamin pojalle, sillä hän vaiensi melkein rajulla eleellä kalastajien ihastuneen hyminän. Miehelle hän sanoi ankarasti: "Älä edes poikkea kylään." Sitten hänen taivaansininen matkavaippansa häilähti, ja hän lähti kävelemään pois niin kuin kerran Kapernaumin lahdella, jossa saastainen verenvuoto oli tyrehtynyt hänen tupsunsa kosketuksesta.
Eräänä heleän kirkkaana torstaina Jairus sai tietää, että mies oli venheellä palannut takaisin Kapernaumiin ja että hän majaili puolittain luhistuneessa talossa, jonka katon ruskeat kourutiilet olivat irtautuneet; se kuului kalastaja Simon Keefaksen anopille. Tämä oli päivä, jolloin ankarimmat kansallispuolueen miehet viettivät paastoa; vanhan perintätarun mukaan Mooses oli juuri torstaina kavunnut Siinain kukkulalle hakemaan uusia laintauluja lyötyään entiset pyhän raivon vallassa pirstaleiksi, ja tätä päivää, samoin kuin vuorelta paluun päivää, maanantaita, ankarin rabbiinilaki piti vuoden ympäriinsä erittäin pyhänä. Sakariaan pojan Johanneksen virpimäisen laihat, nääntyneet opetuslapset olivat juuri tuohon aikaan keräytyneet kaupunkiin. Heidän mestaristaan tiedettiin tuskin muuta kuin että "viiden lähteen vesiprofeetta" oli Herodes Antipaan seurueen mukana kadonnut Sodoman-meren itärannalle Makairuksen vuoristolinnaan. Elikö hän siellä yhä, oliko hänet viskattu syvän ja vedettömän kaivon pohjaan, jotta hänen jylisevät herjauksensa eivät häiritsisi hovin jokapäiväistä elämää, vai oliko hänet mestattu ab-kuun kymmenennen päivän iltana, niin kuin eräs huhu tiesi kertoa? Galileassa kaikesta siitä kierteli mitä ristiriitaisimpia tietoja.
Kun Jairus yhdessä esilukijan, kahden kylänvanhimman ja synagoogan koulumestarin kanssa tuona torstaina oli lähestynyt sitruunapuiden ympäröimää vanhaa taloa, häntä oli pakosta loukannut Simonin anopin yläsalista kuuluva huilunsoitto. Olkoon, että se kaikui hänen omissa korvissaan kuin mikä tahansa elämän ääni; hän ei ollut liioin ahdasmielinen, hän väisti milteipä ovelasti rabbiinien lain kolmeakymmentäyhdeksää sapattikieltoa, jos se suinkin kävi päinsä. Mutta säkkipillin, sumponjan, imevät sävelet loukkasivat syvästi paastonviettäjiä. Jo kaukaa Jairus näki, että rakennuksen edustalla tulvi huitovaa väkeä. Siinä ei ollut ainoastaan sairaita ja vetelehtiviä ryysyläisiä, vaan suurin laumoin vesiprofeetan oppilaita, joiden luisevat ruumiit näyttivät vaeltavilta vispilöiltä. Heidän olkapäänsä yli oli heitetty karvainen musta nasiirinviitta. Heidän katseensa loimusi nälkäisen paheksuvasti, pillimäiset jalat tassuttivat tien pölyssä. Kun esimies seuralaisineen astui taloon, pari heistä seurasi häntä, kaksi kuvatusmaisen laihaa hahmoa, joiden kasvot olivat pitkällisestä askeesista riutuneet aivan ryppyisiksi. He olivat saapuneet Kastajan oppilaiden varsinaisesta asuinpaikasta läheltä Jordanin poukamaa. Heidän kurkussaan voi erottaa nahkaruoskan jättämiä ruvettuneita juomuja.
Jairuksen sieraimiin tunkeutui makean viinin tuoksu, kun hän astui seuralaisineen yläsalin holviin.
Aramealaisen säkkipillin kvinttien ja oktaavien matala vuorosoitto vaikeni. Mies, joka oli äsken painellut sen hanurinmuotoisia palkeita, kyyrötti ääneti etukumarassa, ja suuren kameleontin muotoinen säkki torvineen oli hänen jalkansa juuressa permannolla. Tulet tuikahtelivat savilamppujen aukoista. Niiden kajossa välkkyi nuorten tyttöjen liinaisia pukuja, jonkun saddukealaisen vatsalla hehkuivat silkkisen vyön poimut, kultainen rintakoru leimahti vaalean hiilen tavoin. Taljojen peittämillä lavitsoilla nojailivat kalastajaveljekset Simon ja Andreas. Heidän kivulloinen äitinsä, jonka kaulaan oli kiedottu moninkertainen vitja sinisestä lasista tehtyjä amuletteja, kantoi pöytään höyryäviä ruokakulhoja. Synagoogan esimies pani merkille, että tässä seurassa oli myös kyyristelevän arka tulliveron kantaja, Alfeuksen poika Leevi. Tuikkivat liekit valaisivat hänen sitruunanvärisiä kasvojaan, joihin näytti yhä heijastuvan kulta- ja kuparirahojen hehku. Hänen rinnallaan kyyrötti pieni ryhmä tullilaiturin virkailijoita, joita rahvas ei suinkaan katsellut lempein silmin; juuri nämä miehet keräsivät neljännysruhtinaan kassoihin enemmän kuin kaksisataa talenttia vuosittain, he olivat myyneet itsensä herodilaisille ja osasivat kyllä täyttää myös omat rahalippaansa!
Mutta ennen kaikkea Jairuksen huomio kiintyi rabbi Jeshuaan. Tämä hallitsi kuin siniseen viittaan pukeutunut kuningas koko pitopöytää. Hän oli työntänyt liehuvan pääliinansa taaksepäin, niin että rauhaton tulien loimo valaisi hänen nuoria kauniita kasvojaan — ja luultavasti ensi kerran synagoogan esimies selvästi näki hänen loistavan tummat, melkein riemukkaat silmänsä. Niiden ruskeassa tulessa oli tavaton tenhovoima, joka kenties osaksi johtui ihon marmorimaisesta kalpeudesta. Jairuksesta tuntui aivan kuin hän olisi saanut silmätä umpisyvien metsälähteiden kalvoon. Vasten tahtoaankin hän ajatteli: — Tuon näköisiä ovat olleet kuninkaat, tuo ryhti oli varmaan Salomolla, ja vain kultainen vanne puuttuu hänen otsaltaan, jotta hän olisi ruhtinaitten vertainen.
Esilukija kuiskasi matalasti: "Etkö lainkaan huomaa, että he syövät kyyhkysenlihaa, vaikka kaikki muut paastoavat? Huone on aivan tulvillaan paistin käryä..." Esimies sanoi hajamielisesti: "Aivan oikein. Olen sen jo huomannut."
Samassa toinen Johanneksen oppilaista lähestyi kiivaasti viittoillen. Hänen silmänsä leimusivat pahastuksesta: "Sinä istut säkkipillin soittajien ja tullimiesten parissa, rabbi, ja joka oven avaamalla saliin kannetaan ruokaa. Onko tapanasi aterioida syntisten kanssa?" Jeshua hipaisi häntä katseellaan ennen kuin virkkoi: "Eivät terveet parannusta tarvitse, vaan sairaat! En minä hurskaita ole tullut kutsumaan, vaan synnintekijöitä."
Nasiirin kasvot kävivät aivan kelmeiksi raivosta. Aataminomena poukkoili hänen ryppyisen kaulanahkansa alla kiivaasti, hän teki äkäisen liikkeen. "Sinä! Sinä! Taidat kuvitella olevasi hyvinkin korkea. Ja kuitenkin, eivät vain kaikki Johanneksen opetuslapset, vaan jokainen lain mukaan elävä kieltäytyy torstaisin aterioista, korkeintaan siemailee vain pikarillisen vettä. Miksi sinun oppilaasi eivät noudata paastoa?" Siinä seistessään karvaisessa mustassa nasiirinpuvussaan mies muistutti koikkuvaa varista. Hän imi kuin särpien keuhkoihinsa kirisevän paistin lemua.
Miriamin poika viittasi pöydässä istuviin. Hänen äänensä oli yhä täyteläisen rauhallinen, hyvin tyyni ja kirkas, mutta Jairuksen mieleen jäi vaikutelma, että pohjalla oli salainen pilkallinen sointu: "Eiväthän häävieraat voi paastota, kun sulhanen on heidän kanssaan. Niin kauan kuin sulhanen on heidän seurassaan, he eivät kieltäydy nauttimasta..." Ja hän lisäsi: "Eihän kukaan ompele vanhaan vaippaan paikkaa vanuttamattomasta kankaasta; muuten uusi täytetilkku repii palan entisestä viitasta ja reikä tulee vain pahemmaksi. Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin. Viinihän pakahduttaisi silloin leilit ja vuotaisi hukkaan, ja astiat turmeltuisivat; nuori viini on laskettava uusiin leileihin, vai kuinka?"
Nasiiri avasi suunsa vastatakseen. Mutta juuri tällä hetkellä tapahtui jotakin hyvin erikoista. Ylhäältä kuului kolme, neljä kumeata moukarinlyöntiä; harmaa kalkkipöly irtosi katosta ja läsnäolijat heittivät nopeasti savikulhojen päälle liinat. Sitten katon rappaus karisi alas pitkinä liuskoina, jotka murenivat tomuksi. Kaksi punaista kourutiiltä rämähti permannolle, ennen kuin kukaan läsnäolijoista oikein käsitti, mitä oli tekeillä. Kattoa purettiin ripeästi. Heleä valoaukko kävi hetki hetkeltä suuremmaksi. Jairus ajatteli, että siihen ei tosiaan tarvittu erikoisempia käsivoimia, talo kun oli vanhuuttaan sortumaisillaan. Vihdoin kyyhkyspaistin tuoksuun sulautui yhä vahveneva ilkeä haju. Neljän köyden varassa huoneeseen laskettiin löyhkäävää niinimattoa. Sillä makasi esimiehen synagoogassa näkemä halvattu mies. Risainen vuode vaipui hyvin varovasti, nykäyksittäin alemmaksi, kunnes se tukevasti painui lattian paasiin. Sairaan huulilta kohoili jatkuvaa liikutusta. Hän ei valittanut samalla tavoin kuin ihminen, joka kärsii kovia ruumiillisia tuskia, vaan yksitoikkoisesti, melkein veltosti, lopen uupuneena vaivaansa, sillä se oli vuosikausiksi sulkenut hänet kaiken ihmispuuhan ulkopuolelle ja kahlinnut tähän puolentoista metrin mittaiseen risaiseen niinimattoon. Jairus huomasi myös, että hän oli vielä nuori, vaikka hänen kasvonsa olivat epätoivosta saaneet kuihtuneen ja ajattoman ilmeen; hän saattoi olla kolmissakymmenissä tai jo yli neljänkymmenen. Kuolaa valuttavia nytkiviä suupieliä ympäröivät katkeruuden syvät juomut kuin veitsen jäljet pyökin kovassa, kuivassa puunytimessä. Esilukija kuiskasi närkästyneenä: "Hän löyhkää kuin tunkio! Adonai Elohim ei ole rangaissut häntä ainoastaan halvauksella vaan myöskin syöpäläisillä... Minkä vuoksi he repivät irti katon tiilikivet, senkö tähden, että tämä sairas levittäisi hajua saliin!?" Esimies ei vastannut mitään; hän ei edes katsellut mustista rievuista työntyviä pöhöttyneitä raajoja. Hän oli huomannut sairaan miehen silmissä sellaisen eläimellisen tylsän ja palvovan ilmeen, jollaisen voi joskus nähdä kuolevien vetojuhtien silmissä.
Nasaretilainen oli ponnahtanut seisomaan. Hän oli puraissut juuri mehevän mansikanpunaista syysviikunaa. Mutta nyt hän viskasi hedelmän äkkinäisellä liikkeellä pois.
Lamppujen tuliaukoissa sykkäilivät pienet himmeät valosydämet. Miehen kasvoja ei voinut selvästi erottaa, mutta sininen mantteli kimalsi heikosti... Jairus mietti itsekseen: Jos tämä parantaja tosiaan on haluton ihmetöihin, hänen täytyy huomata, kuinka lujasti yksinkertaiset ihmiset häneen luottavat. He repivät murskaksi talon tiilikatonkin, jotta sairas voitaisiin laskea saliin. Ja se merkitsee, että hän tietää purjehtineensa syville vesille. Joko tahi, väkevä tunnusteko tai mitätön säälivä sana, muuta mahdollisuutta en näe! — Juuri tänä hetkenä Miriamin poika lähestyi hitain askelin sairasta. Näytti kuin hänen ylleen olisi kääritty kaistale välkkyvää taivasta, niin heleästi välähtivät nyt sinisen vaipan poimut. Sitten hän lausui selkeän äänekkäästi sanat, jotka saivat jokaisen läsnäolijan aivan jähmettymään: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi."
Hiljaisuus puristui uhkaavan tiiviinä sekä rabbin että halvatun ympärille. Voi kuulla lampunsydämien heikon rasahtelun ja ihmisten hengityksen. Äänettömyys oli niin vihamielisen raskas, että viittojen tupsutkin lakkasivat kahisemasta. Sen katkaisi liturgin, Hilkanan pojan, kimeä huudahdus: "Tuo oli herjaus! Jumala yksin voi antaa synnit anteeksi, et sinä."
Samassa Nasaretin mies käännähti paulakenkiensä koroilla. Hän sanoi hitaan painokkaasti ja Jairuksesta tuntui kuin hänen äänessään jälleen olisi soinnahtanut ihmeellinen kuninkaallisen voiman ja ivallisuuden sävel: "Kumpi on helpompaa, antaako synnit anteeksi vai parantaako?"
Lamput tuikkivat. Kukaan ei vastannut.
Miriamin poika astui krabattoksen luo. "Jotta tietäisitte, että ihmisen pojalla on valta edelliseen, minä sanon tälle sairaalle: Nouse, kääri vuodemattosi ja kävele!" Jokainen salissa oleva oli aivan jähmettynyt. Verojenkokooja Leevi jupisi kuin malariatautinen ruumis ylt'yleensä vavisten: "Semeion! Semeion! Merkki...!"
Silmät ammollaan ja kasvot kummallisesti vääntyneinä halvautunut ponnisti voimansa. Hän ei näyttänyt näkevän mitään muuta kuin Miriamin pojan upottavan käskevän katseen. Ja sitten, otsa likomärkänä noruvista hikikarpaloista, hän vääntäytyi ylös. Hän nousi, astui askelen, kaksi. Hän hoippui ovea kohti. Hänen huuliltaan lähti eläimellinen mölinä, hänen ruumiinsa tärisi sisäisestä itkusta. Kaiken aikaa nasaretilaisen syvät tummat silmät seurasivat häntä pistävän pakottavina ja oudosti loistaen. Johanneksen oppilaat olivat käyneet liidunkalpeiksi. Liturgi tuijotti oven suunnalle kapeat huulet puoliraollaan, ikään kuin tämä tavaton, tämä hirmuinen olisi kerrassaan hänet mykistänyt. Ja vielä vuosia jälkeen päin Jairus muisti, kuinka hän itse puolestaan oli tuntenut salin keinuvan silmissään ja ihmisten kasvojen sulauvan tahmeaan hämyyn. Ovella seisovat väistyivät syrjään. Sairas horjui heidän ohitseen. Hänen jäykät raajansa tapailivat arastellen maata. Sitten hän oli kadonnut huoneesta; vain risaisen paarimaton, pesemättömän ihon ja riepujen löyhkä oli jäänyt leijailemaan hänen jälkeensä, tunkkaisen kirpeänä niin kuin tallin haju. Painostavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin Jeshuan paulakenkien narina, kun hän palasi pöydän ääreen, ja Alfeuksen pojan hermostunut supatus, joka ei tuntunut lainkaan loppuvan: "Hän teki sen...! Ihme! Ihme! Semeion!"
Ja samassa säkkipillin soittaja rupesi painamaan palkeita ja putket alkoivat kumean juhlavasti soida. Synagoogan esimies kuuli vieläkin sumponjan äänen — iäti samat veltot sävelet, jotka jatkuivat yksitoikkoisesti kumeassa kvintissä. Ja sitten tämä vonkuva soitto, samoin kuin kolmen, vuoden takainen torstaipäiväkin, ikään kuin häipyi jonnekin muistojen sumuun.
Oliko halvautunut mies todella kulkenut salin poikki? Oliko vahankalpea pieni tyttö noussut istumaan kuolinvuoteellaan? Muiston ja uneksivan mielikuvituksen raja oli niin hämärän epämääräinen, että Jairus, vanha väsynyt mies, tunsi ajatustensa uupuvan yrittäessään seuloa totta kuvitellusta. Ja hänen ainoa lapsensa, hänen Leeansa, eikö hän levännyt haudan kylmässä onkalossa, syvällä, syvällä kuoleman sikeässä unessa, johon mikään elämän kutsu ei enää yltänyt -? Milloinkaan tuon hennon nukkujan sormet eivät poimisi kasteesta vielä kosteita valmuja! Ei milloinkaan. Ja miten aamut kimaltaisivatkin, niiden vihreät valosalit olivat iäksi suljetut haudatulta.
Toivioretkeläiset yöpyivät Skytopolikseen. Kapernaumista sinne oli ollut seitsemän karavaanitunnin matka.
Ilma värisi vaununpyörien jyrinästä ja joukkojen hälystä — niin kuin Hippos, Filadelfia, vuorinen Gadara, kaukainen Peliä ja Gerasa temppeleineen tämä kullanruskeiden sakaratornien ja obeliskien kaupunki kohotti pakanalliset muurinsa ja pylväänsä iltaruskoa vastaan; se kuului Dekapoliksen vapaakaupunkien liittoon. Auringon painuessa nopeasti länttä kohti pystytettiin teltat. Etelään johtavilla teillä marssi roomalaisia sotilasjoukkoja. Niiden kupariset panssarit hiiluivat iltaruskon pimentyvässä punassa. Kun kameelit oli lujasti kytketty kaupunginmuurin vaskisiin renkaisiin ja tulikärpästen tanssi alkoi tummissa lehdoissa ikään kuin tuhannet vilkkuvat valosäkenet vastaisivat syttyvien tähtien tuikkeeseen, seurue viritti iltahymnin, kasvot Siioniin päin käännettyinä.
Koko tasanko kaukaisiin puutarhoihin asti kimalsi nuotiotulien hohteesta.
"PALMUJEN TALO."
Galilean miehet näkivät jo kaukaa Jerikon.
Tungeksivien naisten joukosta kuului huutoja, joista ei tietänyt, ilmaisivatko ne pelkoa vai ihastusta. Sadat silmäparit olivat nyt tähdätyt lominkaan kaupunkia kohti, pöydän tapaiselle tasangolle, jonka reunalla kohosi Karantalin vihreä kukkula. Simonin täytyi kohottaa leveäpalteisen viittansa reunaa nähdäkseen paremmin... Hän huomautti synagoogan esimiehelle, että jos jo Skytopoliissa oli tuntenut olevansa kuin pakanain esipihassa, täällä näytti vallitsevan tukahduttava markkinamelu. Ja tosiaan! Kreikkalaisten laulavat huudot, paimenten luikkaukset, kerjäläisten surkeat ja piipittävät valitukset sulivat yhteen tuhansien jalkojen töminän ja aramealaisten kurkkuäänien kanssa. Aasit kiljuivat vihlovasti. Pohjoisesta päin oli tulossa sotilasjoukkoja. Heidän panssarinsa kalisivat uhkaavasti.
"Palmujen talo", rikas, laaja Jeriko, levisi kaakkoon viettävällä tasangolla, sen puutarhat huviloineen kapusivat vuoren rinteille tai painuivat notkoihin. Valkoiset kalkitut seinät hehkuivat. Leuto lounaistuuli puhalsi. Ja kaikki täällä, yksin kiillottomat vaaleat haudatkin, näyttivät keräävän ja heijastavan maidonväristä valoa — kaupungin ikivanhan jumaluuden, neitseellisen kuunkehrän, säteitä, aivan kuin ne olisivat yön aikaan imeneet niitä ja nyt sinkoaisivat ne kansantulvan yli. Vain Karantalin suuret palmutarhat ja tärpättiviljelykset helottivat syvän vihreissä väreissä. Vuori, jolta Joosuan vakoilijat kerran olivat etsineet suojaa ja jossa portto Raahab oli heitä ruokkinut ja juottanut, oli hunajankeltaisten läikkien peitossa; kasteluveden kuohkeaksi tekemillä pelloilla viljeltiin keltaista balsamia. Sitä kasvoi myös Een-Gedissä, Suolameren länsirannalla, missä ilman kosteus ja kuumuus saivat sen nopeasti itämään, mutta sen jälkeen kuin Saban kuningatar Balkis oli tuonut Salomolle lahjaksi ensimmäiset opobalsamin taimet, tämän yrtin viljeleminen keskittyi suureksi osaksi Jerikoon. Idumealainen satraappi Herodes oli aikoinaan valtavasti laajentanut näitä peltoja; hänen toimestaan Gileadista oli tuotettu runsain määrin sorii-kasvin versoja, joiden kumihartsia ja tuoksuvaa pihkaa egyptiläiset käyttivät natronin ohessa muumiokääreisiin. Ja nämä vihannat, tummalehtiset, kukkarikkaat pensaikot kyllästivät omituisen voimakkaalla lemullaan koko suurkaupungin ilmapiirin. Tuntui kuin Jeriko olisi uinaillut jättiläismäisen säyseän pedon tavoin tuoksunkylläisessä ilmassa ja sen uuvuttamana — tämä kuun ja taatelipalmujen kaupunki, joka tuntui rannattoman laajalta kuin pieni maakunta, jonka äärimmäisistä mineraalilähteistä Karantalin harjuun asti levisi sama vienonimelä leyhähdys kuin punaisen erämaan piikkipuusta, vaaleanpunapuisesta akaasiapensaasta, oikeasta idumealaisen ruhtinaskunnan pyhästä puusta; senkin puuytimestä valmistivat Misraimin maan talonpojat jokaisen rakennuksen, mikä vain ei ollut kalkkia tai kiveä, ja sen tuoksuva keltainen kumiliima valui kuin itse puunhengen kultainen veri kuoren haavoista kaukana Suolameren tuolla puolen.
Pellot lepäsivät laajan kullanvihervinä ikuisen tuoksuvan hedelmällisyyden unessa. Tällaisena keväänä — maaliskuun jälkeen melkein miespolvi sitten — Marcus Antonius oli yhdessä Egyptin viimeisen kuningattaren Kleopatran kanssa marssinut joukkoineen Zeugmaan kauas Eufrat-virran latvoille, ja kun hän lähti idän sotaretkelle, hänen rakastettunsa, joka sairastuttuaan oli päättänyt palata Egyptiin, saapui Antiokiasta päin Orontes-joen laaksoa myöten ylös Apameaan, hän kulki Arethusan ja Emesan ohi ja tuli seurueineen Antilibanonin jylhien vuorten yli Damaskoon; sieltä kuningatar viimein kulki Galileaan ja Jordania myöten alas Jerikoon, johon suuren roomalaisen seikkailijan vasalli, kruunattu juutalaisten etnarkka Herodes Suuri oli saapunut häntä tapaamaan. Makedoniatar rakastui palmujen humuun, balsamiviljelysten tuoksuun ja kaupungin loistoon enemmän kuin mihinkään pohjoisista tienoista; hänen pienet attikalaiset kultakenkänsä olivat varmaan intohimoisesti naputtaneet neuvottelusalin permantoa, hän oli tämän "jumalaisen tienoon" lumoissa ja kultakeulaisten laivojen odotellessa satamassa hän otti juutalaisten etnarkalta Jerikon niin kuin oli ottanut Kreikan saaret, Kyproksen kuparikaivokset, Foinikian merenrannan, Kreetan vanhoine linnoituksineen, Sisilian kaikkein kauneimmat kaupungit. Jos Herodes Suuri halusi talvisin asua mahtavassa palatsissaan, hänen oli vuokrattava tämä palmustojen, balsamin ja aromaattisten tuoksujen rikas maakartano Ptolemaiosten tyttäreltä, aivan kuin se olisi ollut vierasta omaisuutta! Ja aina viluisen kislev-kuun lähestyessä satraappi maksoi Antoniuksen rakastajattarelle suunnattoman vuokrasumman, kaksisataa täyshopeista talenttia, voidakseen asettua Jerikon linnaan. Kun Kleopatra sitten kulki Juudean sisämaan halki Jerusalemin tietä kotimaahansa Egyptiin — oli liikkeellä huhu, että Herodeksen salamurhaajat väijyivät häntä mutkaisen vuoriston louhuissa, mutta eivät uskaltaneet hyökätä, koska kuningattaren seurue oli niin runsas ja niin lujasti aseistautunut! — hän vei muassaan Heliopolikseen joukon Gileadin opobalsamin taimia, jotka pian alkoivat versoa Auringonkaupungin puutarhoissa, Oonin kuumassa maassa, sen mustan obeliskin ympärillä, jonka farao Sesostris ammoisina aikoina pystytti muistokseen.
Esilukija huomautti Jairukselle, että täällä tosiaan tuntui Ammonin palveluksen hieno mutta pahaenteinen tuulahdus... "Mieluummin vedän sieraimiini nahkaleilien ja kameelin ulostuksen hajua kuin näiden balsamien! En voi olla ajattelematta, että jokaiseen kiveen on painunut sen kultasandaalin jälki, joka tallasi Juudaan maata, kun vielä olin lapsi, tuon nartun, joka yhdessä latiumilaisen avionrikkojan kanssa nautti vuoteen ja juhlapöydän iloista. On autuasta, suloista tietää, että hänet vain vuosia myöhemmin löydettiin huoneestaan, kuolinsalistaan. Ja mitä apua hänellä oli kaikesta loistostaan, mitä auttoivat käärmeenpureman parantajat, kun hän nukkui siinä ikuisesti heräämättä, sulat ja käärmekruunu hiuksillaan, kuin pakanamaan uusi Iisebel. Näen vieläkin Misraimin kruunun käärmeen lipovan kaksihaaraista jalokivikieltään, kun sitä ajattelen."
Jairus sanoi hiljaa: "Tämä nainen, jota orjatytöt seurasivat hautaan, oli sentään vähemmän vaarallinen Jaakobin maalle kuin ruhtinas, joka vuokrasi häneltä nämä balsamitarhat. Miksi ajattelet Oonia? Sen tummaa kivipylvästä, nuorukainen? Ja kukkalavoja, joissa balsamia kerrotaan viljeltävän? Hyvänhajuiset voiteet, liljojen ja kassian mehu ja kahdeksan naulaa tuoretta oliiviöljyä, joka täällä sulatetaan balsamin pihkaan ja veteen, ovat minulle vain muistutus synkistä vihanpäivistä. En varmaan koskaan unohda aikaa, jolloin maa vapisi seitsenkymmenvuotiaan sairaan miehen varjoakin, ennen kuin hänet vietiin Beetlehemin hautaan. Mitä sen rinnalla on kaukaisen maan kuningattaren kruunu tai kultakirjainen päävaate? Jos olisit minun laillani kokenut Herodeksen viimeisen kuolinvaivan ajat, sen kauhun, jolla hän vainosi jokaista ylhäissäätyistä..."
Hilkanan poika Simon ei vastannut mitään. Hän muisteli hämäriä kertomuksia Misraimin maan punatukkaisista rujoista kääpiöistä, jotka täyttivät laajat kuolemankaupungit balsamoiduilla, "lännen maista" hiljaisine katuineen ja elottomine hautasaleineen, joissa vain tuonelan virkamiehet astelivat koukkusauvoineen ylen perehtyneinä syvyyden ja yön mysteereihin, maanalaisen Niilin aurinkopurren matkaan ja silvotun Osiriksen salamenoihin. Niissä lemusivat vain läpikuultavien ruukkujen myrrhaöljyt, merenpihkan värinen hartsi, kukkauutteet, vihvilät ja lumivalkoiset natronipallot ja kimalsivat vahasta ja kipsistä valetut kuolleiden naamarit tai heidän kitalakensa ja silmäinsä kultatäytteet. Se oli maata, jossa Mooses oli kasvanut ja saanut opetusta pappien kouluissa. Häntä vaivasi tämä ajatus niin kuin ilman balsaminhajukin. Oli kuin taivaalla olisi leyhytelty miljoonia egyptiläisiä muumioliinoja. Säilyttävien kääreiden liuos lemusi kuin Bubastiissa, johon Niilin maan miehet hautasivat pyhät kissansa!
Taatelipalmujen viuhkat notkuivat. Niiden suomukkaat ja mullanväriset rungot piirtyivät hyvin jyrkästi taivasta vasten; niistä riippui vuohenkarvan, parran, hämähäkinseitin tapaista paksua takkuista naavaa. Niiden mustat varjot kutoivat Jerikon toreille häilyvää varjosäleikköä, jonka jokainen tuulen hengähdys sai levottomasti hulmuamaan.
Hyvin kaukana täältä, syvää tulvauomaa reunustavien mustansinisten sypressien keskellä kohosi kuin havupilarien saartamana mahtava kivestä hakattu muuri. Jairus ja Simon näkivät Dookin sakaraharjaisen linnan. Vieläkin sen kolkoissa saleissa näytettiin vaeltajille permantoa, jota Modeinin mahtavan papin pojan Simon Makkabilaisen ja hänen kahden lapsensa veri oli tahrannut kesken sefcat-kuukauden juhlapitoja; kolmen urhoollisen ihmisen, vanhan papin ja nuorukaisen veri muodosti yhdessä Een-Gedin tulisen viinin kanssa sen lattioille mustiksi hyytyneitä laikkoja. Niitä olisikin ollut sääli pestä pois, jos mitkään kädet siihen puuhaan enää pystyisivät vajaan parinsadan vuoden vierittyä menoaan. Itse linna — tai ehkä sitä oli sopivampi sanoa linnoitukseksi — oli haudankolkko. Se oli noita ulkonaisestikin tylyn uhkaavia rakennuksia, joiden seinien järkälemäiset kivet on tehty tylyä kasarmia varten ja joiden sakaroiden väliin versoo leijonankitoja ja maruna-tupsuja ja aivan matalaa, rönsyilevää, miltei mustalehtistä symbaalikannusruohoa. Sen harmahtavat ja tiilenpunertavat seinät olivat hometahrojen kirjailemat. Home kutoi hienon aistikasta, paikka paikoin leveää verkkoaan kosteisiin muureihin. Aina yön saapuessa se kohosi mustana kuin jokin veritekojen jylhä muistutus Jerikon vihannuuden luota — ja laitumella käyvät paimenet, joihin oli tarttunut seudun taikauskoa, väittivät sen pienissä ahtaissa ikkunasyvennyksissä vilkkuvan valoa, aivan kuin kolmen surmatun haamut olisivat siellä kulkeneet tai ehkä iäisesti rauhaton Simonin vävy Ptolemaios olisi aavekynttilän valossa turhaan pessyt verta pois linnan pitosalista. Kiiltokiven upotteet Dookin linnan seinissä olivat aikoja sitten kadottaneet loistonsa. Ne olivat mustuneet kuin karstalle palavat hiilet. Itse juhlasalissa, rikospaikalla, komeili vielä itämaisesta alabasterista laadittu rivi puolikuun muotoisia penkkejä, joissa väreili sinervän kerman väri niin kuin Balkuksen teatterin pylväissä Roomassa, Etiopiasta louhitusta hunajanvärisestä kivestä tehty jättiläismäisen suuri pöytä ja joukko toukkien syömiä baabelilaisia kudoksia. Ne olivat saaneet olla ennallaan. Niiden purppuraisia ja kultaisia koristekiemuroita ei kukaan ollut käynyt paikkaamassa.
Lähin syy tähän kaikkeen piili siinä, että "Dookin tapausta" oli seurannut hasmonilaisten kapina — sen taistelun melske, jossa Johannes Hyrkanus Hasmonai, murhatun isän ainoa eloon jäänyt poika, valloitti väkirynnäköllä laajoja osia Samariasta ja Idumean punaista aromaata aina Seirin tulenvärisiä vuoria myöten, niin että makedonialainen kuningas Antiokus Sidetes vapisi palatsissaan ja voitti Juudan kansallissankarin vasta kiivaiden sotien jälkeen, kun hänen armeijansa marssivat itseensä temppelikaupunkiin. Näiden näkyjen ja muistojen lumoissa Kapernaumin synagoogan esilukija unohti tyystin, mitä osaa Rooma aseineen oli noina aikoina näytellyt; eivätkö juuri vihatut kotkankuvat olleet välkkyneet makkabilaisten viireinä? Silloisessa silkinkutomojen ja saviruukkujen kaupungissa Gassassa syntynyt pappissankari Simon oli kaksinekymmeninetuhansine jalkaväen miehineen ja ratsuineen perin pohjin lyönyt seleukidien armeijan, jota johti kuningas Antiokuksen käskynhaltija. Simon oli yöpynyt joukkoineen Modeinin pikkukaupunkiin. Aamun sarastaessa ja heti torvien soitua syyrialaiset armeijat, jotka olivat niin loistavasti voittaneet Jamnian sodan, ajettiin matalan virran äyräiltä täydellisessä epäjärjestyksessä Libanonia kohti. Kuinka kaikki tapahtui?
Simon Makkabilainen vetäytyi kahden vanhemman poikansa, nuoruuttaan vielä tulisten Mattatiaan ja Juudaan kanssa Dookin palatsiin Jerikoon, jossa hänen rikas mutta vallanhimoinen vävynsä Aabodin poika Ptolemaios kustansi runsaat juhlat. Sinipartaisen varjokuninkaan Antiokus Epifaneksen ajan rikos! Juopunut isä ja agaattipikareista maistelevat pojat surmattiin, ennen kuin kukaan heistä ehti edes huutaa palvelijoita avuksi. Vain kolmas pojista, nuorempi Johannes Hyrkanus, Hasmonain pappisruhtinaiden esi-isä oli säästynyt, koska hän oli sattunut tuona kauhujen iltana olemaan kaukana Dookista; arvattavasti hänen lähettinsä olivat myös karauttaneet tuomaan nopeammin viestiä kuin ikinä Simon Makkabilaisen tappajan kätyrit.
Esilukija oli vielä näkevinään, kuinka kultaiset vadit helisten putosivat kivilattialle. Veri purskahti niin rajusti lyhyiden pistomiekkojen iskuista, että sitä tuskin ikinä saattoi huuhtoa pois Dookin linnan permantopaasista. Ja säilyköön sen musta tahra aina, muistona voittajan ja sankarin kuolemasta ja hänen vanhimpien lastensa! Niin kuin noen jäljet Joppen laiturissa, jossa oli uhrattu suuri sovintouhri Adonaille, kun kaupunki oli hukkumaisillaan kalanpyrstöisen Daagonin palvontaan. Jaakobin jumala itse varmaan varjeli Hasmonain mahtavan suvun kantaisää, ensimmäistä Hyrkanusta, koska hän pääsi välttämään tämän verilöylyn ja pakeni Gileadiin, niin kuin kerrottiin! Eivät tappajan kätyrit, eivät valtaa himoitsevan Simon Makkabilaisen vävyn Ptolemaioksen kätyrit tavoittaneet häntä, — jos hän itse olikin ollut heikko, hänestä lähti hasmonilaisten kapina, joka pian levisi maan yli ja tempasi kaikki mukaansa kuin hukuttava tulva, jota Siionin mahtavat pappisruhtinaat johtivat. Hasmonait! Ja sitten selootit, tikari- tai puukkomiehet! Mutta katsellessaan Dookin synkkää linnaa esilukija ei vieläkään saanut mielestään noiden kolmen murhatun verta... Ylimmäisen papin suonien punainen neste värjäsi tahmeaksi karhean kiven. Simon Vasaramies, uljaan Mattatiaan viides ja viimeinen hallitseva poika, jonka aikana juutalaisten maa vapautui orjuudesta ja yksin Akran linnoitus pyhässä kaupungissa vapautui seleukiidien sotaväestä, kultaisen voimanajan perustaja, jonka lyöttämiin rahoihin oli kuvattu Israelin manna-ruukku ja kolme harittavaa vehnäntähkää ikivanhojen kirjoitusuurtojen päärmääminä...
Kun makedonialaiset kuninkaat Antiokus Demetrios ja Antiokus Sidetes yrittivät vielä epätoivoisesti pitää maata heikoissa käsissään, tämä mies, jonka ruhtinaallisen herruuden Roomakin oli tunnustanut, liikkui temppelin holveissa ylimmäispapilliseen käärmeennahkaan ja kultatiukuiseen levättiin pukeutuneena kuin ainakin todellinen ylväs pappishallitsija. Esilukija muisteli hänen vaiheitaan, Geserin ja Joppen valloittajaa, joka piti toisessa kädessään pyhää kirjakääröä ja toisessa välähtävää kapinanmiekkaa, Hasmonain suvun kantaisää, jolla oli ollut sama nimi kuin hänelläkin. Yleisen vaurastumisen taitavaa vaalijaa, jonka valtaantulosta oli aloitettu uusi ajanlasku... Eikö hänen varjonsa yhä kehoittavana hiipinyt täällä, tässä pakanallisessa suurkaupungissa? Hän oli ollut uljas kuin veljensä Juudas, joka kolme vuotta temppelin häväistyksen jälkeen puhdisti sen kislev-kuun uhrijuhlana, ja monin verroin tarmokkaampi kuin sodassa kaatunut veljensä Eleasar tai syyrialaisen Bakkhideen surmaama veli Johannes. Simon! Simon! Siinä nimessä oli voimaa ja loistoa. Se vaati, mutta nosti myöskin hartioille sanomattoman raskaan vastuun, aivan kuin se olisi kutsunut johtamaan sotajoukkoja vierasta sortajavaltaa vastaan. Hilkanan pojan sitä miettiessä hänen mustien silmiensä liekki himmentyi. Hänestä tuntui niin raskaalta kuvitella, että tuolla, synkän linnoituksen kivissä, olivat makkabilaisen ruhtinaan veren mustat tahrat yhä nähtävinä aivan kuin muistutuksena siitä, että jokaista kapinanjohtajaa varten on olemassa oma Dookin linnansa tahi sitten ristinpuu niin kuin gaulanilaista Juudasta varten.
Tahtomattaan, vaistomaisesti, hän tunsi mietiskelyjensä kahden polun kummallisesti risteytyvän: Jos Egyptin kuningatarta eivät kuoleman tullen auttaneet pyhät punakultaiset sulat ja kobrakruunu, yhtä turhilta olivat lopun hetkellä tuntuneet Simon Makkabilaisen violetit, kultakirjoiset päähineet, papilliset heläjävät manttelit tiukuineen, tulipunainen hiippa, otsalehti ja kaikki hänen siunauslauselmin koristetut olkanauhansa...! Saatanan logiikkaa. Sheolin yöstä kohonnut väijyvä ajatuksen salakari. Liturgi tiesi, että pimeyden enkelillä oli erikoisen voimakas valta kaiken järjen ja ajattelun piirissä, sillä hänen mahtinsa oli ihmisaivoissa, ei sydämessä, jossa luottava usko asui. Ja yhtä väkevänä hän hallitsi aistimaailmaa, tuoksujen, näkyjen ja äänien suunnatonta moninaisuutta. Sehän varsinaisesti muodosti maailman, jossa ihmiset elivät lukemattamme epäpyhine pyyteineen; ja sen yli oli ikuisiin aikoihin langennut kointähden enkelin, helelin enkelin eli Vasemman mustaksi korventuneiden siipien varjo.
Sitä pohtiessaan hänen huulensa tiukkenivat jyrkästi, niin että muistuttivat ruskeata veitsenviillosta. Hän haisteli balsamin uhoa, kuunteli Herodes Suuren mineraalilähteiden solinaa tummanvihreistä puistoista.
Matkalaisten oli hyvin työlästä raivata tietä väkijoukkojen halki; kaupungin laajat, suurilla roomalaisilla graniittilaatoilla kivetyt kadut kumisivat lukemattomien ihmisten askelista. Täällä yhtyivät Skytopoliksen tien karavaaneihin Jordanin idänpuoleisen valtapolun, Perean tien toivioretkeläiset ja kauppiaat — Jeriko oli solmu, jossa Rabbat-Ammonin ja Damaskon valtatie yhtyi Gerasan ja Gileadin vuorisen, vaivalloisen kalliopolun viime mutkaan. Oltuaan yötä kuudensadan vakomitan päässä Jerusalemin portista, Skytopoliksen vapaakaupungin edustalla, Kapernaumin miehet olivat aluksi sivuuttaneet louhuisen ja kukkulaisen seudun, he olivat jättäneet taakseen tien varrella vuorella kohoavan Arkelaiksen synkän loistavat tornit ja palatsit, sitten etelämpänä Fasaeliksen kultatiiliset muurinharjat, jotka kuvastuivat aamuruskon punassa kaartuvaa kukkulaa ja luoteisia Samarian vuoria vasten. Sen häivyttyä syvän sinipunaisiin varjoihin oli alkanut kukkainen tasanko, jota vain Jordanin töyräät idässä ja kaukainen lännen vuoristo reunustivat. He olivat hyvin etäältä erottaneet Gibean tornien heikon välkähdyksen, sitten Skopuksen ja Raaman muurit kuin loitolla kangastavat vaaleanruskeat tahrat muuten vihannassa maisemassa. Jos noihin kahteen herodilaiseen kaupunkiin, Arkelaikseen ja Fasaelikseen, liittyikin synkkiä muistoja, kuinka monin verroin enemmän tänne, Jerikoon...! Suunnaton roomalainen silta kaartui tiilenruskeana Jordanin yli; se kumisi Perean tien matkalaisten askelista heidän taivaltaessaan länttä kohti viitat aivan punervanharmaina solien ja tulvauomien pölystä. Mahtavien persialaisten silkkiäispuiden suojassa avautui välkkyvän mustan ympärysmuurin reunustama allas, jossa Herodes Suuri oli pitänyt meritaistelunäytäntöjä; puoleksi kuivunut lammikko oli suorakaiteen muotoinen, mutta tummat puistot sen ympärillä olivat yhä kuin soihtujen tulen kärventämät. Marjakuusia, terebinttejä ja mulpereita, joita yöllisten pitojen maljatulien lieskat olivat nuoleskelleet. Muurin kivistä ulkonivat vuosia sitten sammuneiden tuohusten valurautaiset tupet. Basaltti oli niiden yläpuolelta nokeentunutta, aivan kuin siinä olisi yhä savun ja tuoksuvan tulen jälkiä. Hilkanan poika Simon ja esimies Jairus pujottelivat piikkisten orapihlaja-aitojen yli päästäkseen keskikaupungille. Survova melu kuulosti vain yltyvän.
Kaupunki aaltosi hyvin loivasti länttä kohti — suunnattomana, miltei kokonaan taatelipalmustoihin ja puistoihin hukkuvana ja taas sukeltaen esille lumivalkoisine kortteleineen. Sen mielettömästä laajuudesta sai tuskin käsitystä, sillä kaukana Mooseksen lammen tulvauomassa levisi sama idumealaisen satraapin perustama asutus eräänlaisena hämäränvaaleana talojen ja kyyhkyslakkojen tahrana, niin että kaupungin todelliset rajat himmenivät sillä suunnalla kauas etelään päin. Jos Herodes oli loistonsa päivinä ostanut Saban ja Raaman helmikaravaanit kaikkine rikkauksineen, hän oli voinut sen helposti tehdä niillä tuloilla, joita suurkaupungin mahtavat sukkiini- ja balsamiviljelykset olivat hänelle tuottaneet; kaksisataa talenttia puhtaina hopeaharkkoina ei tosiaan ollut mikään ankara vajaus hänen talvipalatsinsa kirstuissa! Liturgi huomautti kuulevansa Elisan lähteen poreilun; se täytti ilman solisevien ja kuplivien äänten soinnulla, se pulppusi ikivanhassa pienten muurikivien ympäröimässä altaassa. He näkivät parin kolmen nuoren tytön kulkevan sille suunnalle ruukkuja kantaen, sillä tilanomistaja Soofatin pojan makeanveden lähde kupli yhä luonnon muodostamassa onkalossaan. Ja lähes kolme kilometriä siitä luoteiseen kohosivat Dookin synkän linnan muurit, sitten, kymmenen kilometrin etäisyydessä eli vajaan kuudenkymmenen stadionin päässä kolme terveyslähdettä, joista seitsenkymmenvuotias vanhus oli viime vuosinaan toivottoman halukkaasti etsinyt parannusta, niin kuin hän haki sitä Betesdan lammikosta ja Hammatin rikkikylvyistä, mitään siinä voittamatta.
Lenseä ilma oli peittänyt nämä lähteet satojen vesikasvien länkeilevien rönsyjen alle. Niiden reunoilla kelluivat intialaisen lootuksen kiiltävät, märät lehtisydämet, brassenioiden ellipsin muotoisilla lehdillä kimalsi kastepisaroita kuin kirkkaita helmiä ja purppuraiset nuput olivat juuri aukeamassa; se oli kuin Ledan poikien huuruinen syntymäkoti hämärine ja kosteine kortteineen, sinisine tähtilumpeineen, joita oli kerran istutettu tänne samoin kuin Kastalian lähteisiin. Olisi voinut kuvitella, että tästä suippojen vehkankukkien ja mustanruskeiden osmankäämien ympäröimästä solinasta kihoili veden salaperäinen oraakkelipuhelu; vaahtoharsojen kostuttamat vesikuuset, papyrukset ja aaroninsauvat huojuivat poreilevan kalvon kahden puolen, nuorista kullankeltaisista iiriksistä levisi imelän kirpeätä lemua; siinä oli huuruisten rämeiden ja aisteja kiihdyttävän helteen omituisen voimakas tuntu.
Kun tuuli leyhähti, se tuntui miltei kaupunkiin saakka. Jollakin vaistollaan Jairus tunsi siinä satraappi vainajan aasialaisen sielun viimeisen intohimoisen hengähdyksen — aivan kuin kaikkien noiden kurjenmiekkojen, palpakoiden, veden kalvossa kiiltävien vidanlehtien ja valkokukkaisten sarpioiden suolle hajahtava tuntu olisi oudon täsmällisesti loihtinut kuvan siitä Herodes Suuresta, joka hiljalleen, vuosikymmenien vieriessä vaipui oman epätoivonsa ja tuskansa vihreisiin, nieleviin suonsilmiin. Siellä hänen oli aina pakko turhaan huuhtoa verellä käsiensä vanhoja veritahroja. Hän upposi auttamattomasti, maanalaisen imun vetämänä, kunnes hänet haudattiin Beetlehemin kukkulan mausoleumiin, joka oli suunnaton kuin Misraimin faraoiden pyramidi! Joka taholle Jerikoon hän oli jättänyt loistonhalunsa jäljet. Mutta puhuivatko ne yhtä selvää kieltä kuin märät lehdet noissa poreilevissa lätäköissä ja niiden pinttynyt, nahkea, märkä uho?
Hilkanan poika Simon peitti äkkiä silmänsä. Luisevien sormiensa lävitse hän ehti sentään katsella suurkuninkaan palatsin jykeviä kullattuja pylväitä ja soikion muotoista stadionia, joka aukesi aivan sen lähellä. Stadion oli aikoinaan perustettu kreikkalaisia kilpailuja varten; sen pilaristojen yllä huojuivat vielä auringon polttamat punajuovaiset silkkikatokset. Linnan päädyn kiviupotteista välkkyi kukkien ja lintujen kuvia. Eniten Kapernaumin esilukijaa ahdistivat saastaisten pelikaanien ruusunpunaiset hahmot, jotka suurkuningas oli sommitellut hopeasta ja kyprolaisesta kuparista — ne vartioivat kuin pakanalliset haltiahenget hänen talvipalatsiaan. Hänen mieleensä juolahti, että idumealainen ei suinkaan ollut kavahtanut lyöttämästä kultaista roomalaista sotakotkaa itsensä Jerusalemin temppelin porttaaliin hiukan ennen kuolemaansa, juuri Jaakobin poikien ikivanhan vaakunan, kärhellisen viiniköynnöksen yläpuolelle! Siitä oli ollut seurauksena Herodeksen kolmannenkymmenennenviidennen hallitusvuoden, hänen kuolintautinsa vuoden ensimmäinen melske ja verilöyly: "tikarimiehet", Galilean selootit, marssivat pohjoisesta Siioniin, ja melu taukosi vasta, kun Rooman aseet rupesivat käymään virtaavasta verestä punaiseksi! Mustan kiiltokiven ympäröimä merileikkien allas, stadion, pelikaanipalatsi, etäällä nousevat teatterin penkeret ja keilanmuotoisten paalujen merkitsemä kilpa-ajorata olivat välähdys Hellasta ja hellenismiä, jota hän vihasi katkerammin, sisukkaammin kuin koskaan Roomaa. Täälläkin kohosivat mahtavan linnan tornit jylhinä palmujen keskeltä kuin turmaliinipatsaat, joissa kimalsivat pahennuksen salamerkit, sadat ja taas sadat koristekuviot!
Omena- ja rintamarjapuiden oksat häälyivät. Kutomojen, pajojen, ruukunvalimojen seiniin tuntui ikuisesti tarttuneen itämaisten voiteiden makea tuoksu, ikään kuin balsamin tislaamisen tunnelma olisi leijaillut Jerikon yllä. Synagoogan esilukija katseli suuria keltaisia köynnösruusuja, mutta ne tekivät hänen mielelleen vain pahaa; hän oli kaiken tämän vihannuuden keskellä ypöyksin — hänen hapan, raskasmielinen, äreä sielunsa vihasi taateleitakin, jotka kypsyivät täällä hunajankultaisiksi ja ryppyisiksi ja riippuivat palmujen latvaviuhkoista kuin mitkäkin taikakalut. Mitä vanhasta kanaanilaisesta kuninkaankaupungista oikein oli jäljellä? Pakanoiden sormet olivat työntäneet avaimen tähän Juudean lukkoon. Maaherra Gabinius oli vajaat sata vuotta sitten tehnyt siitä itsenäisen sivistyskeskuksen, mutta samalla leimannut sen vieraan vaikutuksen sinetillä, eikä mikään voinut pyyhkiä pois sen jälkiä.
Mutta ylhäällä havisivat palmujen lehvät kuin tummansiniset siivet leudossa tuulessa. Kimaltavat, vielä kosteat, läiskähtelevät lehtisulat näyttivät miltei mustilta heleätä taivaansineä vasten. Hien, balsamin ja kypsyvien hedelmien tuoksua... Läheisellä pellolla kulki härkäpari, ja valkoisten sonnien sarvet leikkasivat valoisaa ilmaa kuin Astarten puolikuut.
Mitä syvemmälle Jerikon sisäosiin karavaanin miehet tunkeusivat, sitä vaikeampaa oli päästä kulkemaan. Hälinä paisui nyt yhtäjaksoiseksi, valtavan meluisaksi. Jossakin soi ikivanha seemiläinen mashrokita-soitin — urut, joiden pillien kromaattisen kumea vaihtelu sulautui kreikkalaisten huilujen ääniin.
Näytti siltä kuin kaikkien korttelien asutus olisi virrannut leveätä, kivettyä valtatietä kohti; mutta itse asiassa sillä vieri muukalaisnaisten kevyitä vaunuja ja jytisi rattaita, kameelien vaaleanpunaiset turvat huojahtelivat turbaanien yläpuolella velton notkuvasti, ja sadat lasiset amuletit ja kellot kiikkuivat, Jordanin ponttoonisiltaa pitkin solui yhä runsaampia Gerasan kauppasolan laumoja, koko vuorinen Pereä kaukaisimpia ääriään myöten näytti olevan liikkeellä etelää kohti. Valkoisista savimajoista kuului hyrräävien valinpyörien jyrinää, pajoista raudan takomista ja vasarain kalketta — mutta nämä esikaupungin tuhannet äänet olivat vain häipyvänä paikalliskuorona vieraan puheensorinan ja askeleiden jymyn jättiläisvirrassa. Täällä, aivan kuin Galilean kunnailla ja Gassan eteläpuolen palmustoissa, kuivaajat levittivät taateleita valkaistuille liinoille häikäisevään auringonpaisteeseen, niin että Jerikon sokerinimelät, kiteiset palmunhedelmät kuivuisivat, kun korjuuaika olisi käsissä. Täällä ne kasvoivat sirpinohuiksi, kaareviksi, meripihkanvärisiksi ja kiteisiksi, monin verroin suuremmiksi kuin kaukana pohjoisessa, ajatteli esilukija. Niistä kihosi voimakasta hunajantuoksua. Silti se ei muistuttanut metsäkimalaisten kennojen lemua. Niihin yhtyi lukemattomien hajujen sekamelska, jota helle vain tehosti: etenkin vesikasvien ja balsamin, myrobalanin, suuriin korvoihin sullotun mulperisiirapin, idän outojen voiteiden, jemeniläisten pukkien parrassa kasvavan ledanonin ja pienten siivekkäiden käärmeiden vartioimien libanotospuiden, Herodotoksen mainitsemien styyraksien, lemua. Siihen sulautui myös tummien kinnamonipuikkojen kallis suitsukkeen haju — noiden salaperäisten mausteiden, joita suunnattoman suuret roi-linnut kuljettavat mirhamia, kassiaa, kaneelia tuottavassa erämaassa kaukana Punaisen Meren tuolla puolen kuumuuden polttavissa kotiseuduissa. Miehet, joiden paksuja viiruisia pellavaviittoja koristivat beduiinikauppiaiden leveät siniset juovat ja joiden turbaania ympäröi musta nauharengas kuin vanne, kyyröttivät telttojensa edustalla; heidän oudot huutonsa häipyivät ihmislauman kohinaan.
"Me emme mahdu tähän kaupunkiin, ei ainoakaan leiri riitä meille, juhtien ja kameelien seraista puhumattakaan", huokasi liturgi. "Jerikon katoilla voisit ehkä sinä, esimies, ja minä sinun seuranasi, viettää joten kuten yötä, mutta karavaani taas, kuinka sen käy...?"
"Emmekö leiriytyneet Skytopoliin muurien luona? Meillä on onneksi telttamme, naiset kantavat ripeästi vettä ruukuissaan, hiillos voidaan aina sytyttää, ruoka valmistaa", hymyili Jairus. "Kummastelisin, jos Jerusalemissa itsessään tänä uhrijuhlana löytyisi jokin tyhjilleen jäänyt yötila, vaikkapa ei juuri läävää kummempi... Mutta me pystytämme teltat Kidronin töyräälle ja Öljymäen rinteelle. Täällä" — hänen äänensä oli oudon epätotunnainen — "täällä on vain katseltava kansojen vilinää, niin kauan kuin valo sitä vielä kultaa. Paina tarkoin mieleesi nuo hyvin etäiset valkoiset majat, se on Anatot, vaikka silmä ei sitä juuri erotakaan tummilta puilta ja etäisyyden sineltä. Minut valtaa outo liikutus ajatellessani, että siellä tuikki kerran pappi Hilkian isäinkodin lamppu ja kenties valaisi kapealla lieskallaan nuorimman pojan, Jirmejahun eli Jirmian otsaluuta — ennen kuin Adonai Elohimin omat tulet leimahtivat palamaan hänen ympärillään. Sulia lieskanpärskeitä roiskuttava pata pohjoisen puolella, mystilliset mantelin kukkaoksat, päihdytysmaljan veripunainen neste, muistathan -"
"Ei", sanoi Simon miettivän hitaasti, "en ole koskaan pitänyt profeetasta, joka nimitti itseään hävityksen toimeenpanijaa Marduk-Nebukadnessaria Jumalan palvelijaksi. Voi, kuinka toisin Hesekielkin ja Obadja ja Daniel! Sitä perikadon tuntua heissä ei huomaa. He näkevät selkeästi luvatun maan."
Jairuksen katse pehmeni ja siinä välähti jokin liturgilta salattu vanhuuden tieto, jota ei edes voi ilmaista sanoin, jonka täytyy uppoutua syvälle oman tajunnan, aavistelujen valtamereen:
"Profeetat... Ovatko he aina ennustaneet vain hyvää? Kaikkiko ovat nähneet vuorten kasvavan puhtainta pellavaa ja tiukkuvan rieskamaitoa?... Onko heidän lupaamansa Messias tuleva sotavoiman etukynnessä niin kuin Dookin linnan sankari tuolla, jonka luita haet turhaan, vaiko kärsimysten ja uhrien lapsena, joka keskellä uuden Baabelimme epälukuisia laumoja puhaltaa jonkin uskon hiilen punaiseksi...?"
Täällä niin kuin kaikissa kaupungeissa Jairus vain näki ehkä hyvinkin armiaaseen tylsyyteen vajonneita keski-ikäisiä naisia, jotka kyyröttivät tiiliporttien vilppaassa varjossa. Useimpien silmiin oli tulossa vaarallinen kierous tai sitten myös kaikkien eteläisten seutujen hiipivä ja lopulta sokaiseva trakooma. He kyyröttivät porttien pimennoissa vaatteet resuisina ja havahduttivat mielikuvan Misraimin maan haaskalinnuista, joiden kuvia oli hakattu obeliskien mustaan pintaan.
Näiden liikkumattomien olentojen halki raivasivat tietä Galilean ja Gileadin essealaiset veljet lumivalkoisissa liinapuvuissaan, piikkiset, himmeänpunaiset orjantappurakruunut kulmillaan. Silloin tällöin joku heistä viskasi almuja kerjäläisille — mutta he olivat aivan äänettömiä; niin kuin he olivat aikoinaan omaksuneet Egyptin terapeuttien opit, kaikesta omistuksesta, rikkaudesta ja vallanhimosta luopumisen, säälin ja rakkauden ohjelman, samoin he pytagoralaisten tavoin tyytyivät vain hiljaa multaamaan puita tai viljelemään mehiläisiä; aseseppyys, kauppa, merenkulku samoin kuin punaisen viinin juontikin oli heiltä kielletty. He nauttivat hiljaisilla aterioillaan vehnäsämpylöitä, rukoilivat joka aamu nousevaa auringonkehrää ja pitivät Jordanin kylmää vettä sadoin verroin suuremmassa arvossa kuin isien perinnäiskäskyjä, lain yhdeksääkymmentäkolmea pykälää. Heidän hulmuavista mantteleistaan lähti auringonvalon, maidon, aivan vaaleiden kevätviikunoiden tuulahdus; kankaan varjotkin kuulsivat kypsän tummalle hunajalle, jota heidän tapanaan oli levittää nisuleipien päälle, kun he saapuivat erakkoluolien yhteiseen ateriasaliin jokainen pellavapuvun laskos vielä joen vedestä kimaltaen ja aina kosteana. Tavalla tai toisella tämä ryysyisten kerjäläisten ja essealaisten vastakohta tehosi Jairukseen. Se herätti kummallista tympeyttä hänen mielessään. Olkoon, että nämä hurskaat veljet, nämä Juudean terapeutit noudattivatkin paastoja ja rukouksia! Olkoon heidän elämänjärjestyksensä miten tahraton hyvänsä — ja tahratonhan se oli, aivan kuin heidän kukkaseppeleensä tai valkoiset manttelinsa...! Jokainen ruusuinen kullanhohtoinen aamu oli heille Auringon syntymämerkki, idän luolien tai pimeimmänkin lännen louhosten salaperäinen minuutti, jossa Sebaot itse ilmensi kirkkautensa ja valon tervehdys kiiri Suolameren rikinkatkuisilta alueilta kauas pohjoista kohti, kunnes se sytytti palamaan Libanonin valkoiset jääkentät ja Taaborin — niin kotoisen ja niin kauaksi jääneen Taaborin. Kerrottiin, että heidän apottinsa nautti vain myrkyllisiä kolokvintin marjoja eli samoja Sodoman omenoita, joiden sydämenmuotoiset hedelmät kypsyivät petollisen kullanpunaisiksi pariliuskaisten lehtiensä suojassa juuri sillä alueella, joka ulottui Hesbonin aroista mereen. Gilgaliin palanneen Elisan oppilaat olivat niistä tyhmyydessään keittäneet lientä; niitä vastaan ei auttanut mikään muu kuin hyvin paksu jauhokerros ja kenties myös väkevä loitsu -. Sen täytyi olla ilkeätä huhua, mietti Jairus. Nämä ruusukruunuiset, pellavaviittaiset erakot olivat ennen kaikkea taitavia kasvien ja kasvisravinnon tuntijoita. Vaaleissa, hiukan liehahtelevissa papinkaavuissaan heistä tuskin voi päätellä, että niin moni heistä oli uuttera suodattaja ja tislaaja, kykeni pusertamaan Juudean tai Galilean köynnöksistä sen mehun, mitä muut eivät keksineet. Heidän vaaleissa käsissäänkään ei ollut mulperin taimien tai luumupuiden tai aprikoosin ja persikan vesojen jälkiä: he pesivät ne aina puhtaiksi ennen aamiaisrukousta.
Heitä seurasi pieni kiinteä ryhmä Aamuruskon neitseitä, toiseksi alemman vihkimysasteen naiserakkoja, joista useimmat olivat kokelaita vielä. Heidänkin hiuksiaan verhosivat tuoreet märät malvaseppeleet. Ainoa, mikä liitti tätä kauan askeesiaan harjoittanutta, miltei pyhää valkoliinaisten joukkoa laajaan juutalaiseen kansaan ja sen farisealaisiin johtajiin, oli rituaalisten pesujen, paaston ja sapatinvieton tarkka noudattaminen; muuten he muodostivat tiukasti lukitun salaseuran. Heitä ympäröi aina sama hiljaisuus kuin täälläkin, missä he nyt vaelsivat silloin tällöin viskaten kerjäläisten syliin almuja.
Sirkus, jonka Simon oli heti huomannut, oli synkän näköinen, tumma, kaikin puolin pienempi kuin Antiokian tai Gerasan sirkukset, munanmuotoinen rakennussoikio, jota kehysti neljän jalan korkuinen ruskea muuri; se antoi maalaisten seesampelloille päin. Niin kuin kaikkialla täälläkin kohosi joukko portin kaarta ympäröiviä aitioita, joiden metalloidut portit voitiin lukita, aurinkokatosta kannattamaan hakattuja kapeita torneja, hiekoitettu areena, lännen puoleinen kilpa-ajorata, jonka alku- ja loppukohtana olivat falloksen muotoiset viheriät kivikeilat; edelleen raskaan jykevä, rakennuksen mittoihin verraten melkeinpä mielettömän suuri alttari, valjaikkojen tallit, jotka suljettiin liukuvilla vaskiovilla. Miten monesti harmaaksi rapattu, kaikkine mutkineen täsmälleen olympisen stadionin eli kahdensadan jalan mittainen muuri oli mahtanut kumista vaunujen jymystä? Ei raskaiden roomalaisten, joiden pyörän rummut olivat liian korkealla maasta ja korit upotuskoristeiset, usein jykevät, vaskesta valetut, vaan salavan tai seljan oksista punottujen kreikkalaisten kilpavaunujen, joiden rattaiden akseli oli kämmenen leveyttä alempana, korit ohuella punalla ja kultamaalilla sivellyt; kuin itsensä Oresteen salamavaunut! Ahtaista talleista kuului tälläkin kertaa hirnuntaa. Raudikoita, mustia kimoja ja hiirakoita, joiden karvaa hangattiin kosteilla pesusienillä. Liturgi oli vähällä törmätä mieheen, joka käytti sysimustaa, kultaisin myrtinlehdin kirjottua kreikkalaista viittaa; hänellä oli maksanvaaleat kasvot, hiukset pienille kiehkuroille käherretyt. Hän oli Maxentiuksen teatterin kilpa-ajojen voittaja Orestillos. Hän saapui hevossiittoloistaan kuuluisasta Kolonoksesta, ja häntä seurasivat lukuisat tummapukuiset ystävät mukanaan vahatauluja, joihin oli merkitty vedonlyönnin summa neljä yhtä vastaan, talentti puhtaassa hopeassa. Miehen ympärillä vilahteli kultapunoksisia mustia vöitä ja vaaleita kasvoja. Seurue oli matkalla pohjoiseen Antiokiaan, sillä nyt, kun Tiberiaan sirkus oli pääsiäisjuhlan takia jäänyt tyhjäksi ja etenkin, koska seleukidien mahtavassa kaupungissa oli tilaisuus ajaa nelivaljaikoilla, Orestilloksen seurue raivasi uraa pohjoisporttia kohti. Mashrokita soi yhä kumean venyttelevästi... Miesjoukkoa seurasivat toiset, Cleiobalbus, joka aikoi ajaa hiirakkovaljaikkoa ja oli pukeutunut helakan viheriään peplumiin, keltapukuinen kreikkalainen Admetos ystävineen, kaikki hitaasti soluttautuen portin suunnalle. Kapernaumin synagoogan esilukija kuuli ylimieliset huudot: "Aja rattaasi hiukan syrjemmälle, sianlihan halveksija!" ja: "Jos aiot liittyä Orestilloksen joukkoon, sinun pitäisi käyttää hänen värejään, Mahtaisit olla erinomainen 'myrtilos', näen sinun jo seisovat valjaikossa...!" Pujotellessaan tämän kreikkalaisen joukon lävitse hän tunsi vimmaista raivoa kaikkia ajajia, Jerikon nyrkkeilijöitä, vaaleahiuksisia jättiläisiä, galleja ja painijoita kohtaan, aivan kuin hän olisi silmin nähnyt liikkuvia barbaarisia epäjumalankuvia.
Viha sokaisi hänen kirpeänmustia silmiään. Se ulottui yksinäiseen kauppiaaseenkin, jonka ulkoasusta huomasi, että hän oli makedonialainen tai ehkä Paafoksesta; hän kyyrötti viinirypälekorien seassa pienenä ja ylen hintelänä, hänen kaljua päätään seppelöi Afroditelle pyhitetty myrtti. Puhvelinnahkaista vyötä piti kiinni metallinen solki; tuuli huljutti silloin tällöin hänen juovaista pääliinaansa, jota viheriät lehvät kehystivät niin kuin mustista vuohenkarvoista punottu vanne juutalaisen kansanmiehen päähinettä. Joskus — hyvin kauan sitten — hänen tunikansa helmassa olivat kimaltaneet korukuviot, mutta ne olivat tomun, lannan, alituisen niinimatolla istumisen ja vuosien kuluttamat. Katse erotti hädin tuskin akantuksenlehtien mutkikkaat ääriviivat, väri itsessään oli himmennyt. Jostakin syystä (ehkäpä kaupungin auttamattoman muukalaisuuden vuoksi!) liturgi tunsi häntä kirpeästi vihaavansa. Kauppias oli yhtä surkastunut kuin hänen kuivatut taatelinsa, hänen ihonsa oli tiheiden ryppyjen peitossa, mutta jollakin tavoin hän kasvoi tänä hetkenä sen vieraan kansojen virran perikuvaksi, joka pala palalta anasti itselleen pyhää maata, ja esilukija ihmetteli mielessään, mahtoivatko hänen kyprolaiset rypäleensä todella maksaa niin paljon, kuin hänen ahnaat kätensä niistä hamuilivat maksua. Kuka sitä paitsi söi viinipuun marjoja? Vain kreikkalaiset laulajat ja reetorit, joiden oli aamuvarhaisesta pidettävä äänensä heleänä. Meson Pedionin rypäleitä ei täällä suvaittu, idän beduiineille maistuivat vain taatelit ja juutalaisille vihreät, purppurantummat, melkein sinimustat viikunat... Puolihämärästä basaarista tunkeutui heikkoa valonhohdetta kadulle, ja sitä seurasi kuin vieraiden aistimien kaikuna likaisen verkatakin haju ja taukoamaton linnunliverrys. Arabian satakieliä, bulbuleja, heleänpunaisia sharlakaanitiaisia, ruusuharakoita, ruskeasiipisiä ja pilkukkaita seeprapeippoja kaukaa Etiopiasta, viininvärisiä aurinkolintuja ja huikaisevan metallinloistoisia tropiikinlaulajia, joiden selkä kimalsi rikinkeltaisena, vatsan alukset sinisinä ja pyöreä, kypärämäinen pää viheriänä kuin maassa hapettunut vanha pronssi.
"Uhrilintuja", hymyili Jairus, niin että kaikki laihojen kasvojensa rypyt syventyivät. "Pieniä kulta- ja vihreävarpusia, joiden rinta ja vatsa ovat kuin kirkkainta hunajaa, yhtä sinipunaista kuin kurjenherneiden kukat, mutta kaikkein kaunein on niiden untuvainen selkä siipien reunaa myöten, sillä se on heleintä viheriää mitä maan päällä näkee. He eivät sokaise näitä pikku laulajia valkohehkuisella neulalla, niin kuin Roomassa kerrotaan olevan tapana..."
Liturgi sanoi: "Mieluummin katselisin Magdalan uhrikyyhkyjä; kun minut merkittiin aivan pienenä poikalapsena temppelin luetteloihin, äitini uhrasi niitä sovitusuhriksi. Adonai tietäköön, miten etäältä nämä tirskuttajat on tuotu — varmaankaan ei Persiaa lähempää, kenties Tsholamandalamista ja Kiinasta saakka. Epäpyhiä niin kuin hopeiset ja punaiset pelikaanit tuon liiman portaalissa." Hän varjosti oikealla kädellä silmiään, jotta olisi jälleen välttynyt saastutukselta, ja viittasi Herodes Suuren typötyhjän mahtavan palatsin otsikkoon.
Mutta esimies myhäili vain: "Koska kerran tiedät, mitä lintuja noihin tiiliin on upotettu, koska tunnet niiden väritkin, sinun on täytynyt ne nähdä omin silmin, vai kuinka, nuorukainen?"
Siihen esilukija ja liturgi ei vastannut mitään. Hän puri huuliaan. Ja kesken kaiken kajahti valaistusta basaarista kimeä, soinnukas huuto: "Shema Jisraiili... Haamoor, haamoor... Tookekik...!"
Liturgi säpsähti. Noiden Galilean murteella lausuttujen sanojen teho oli tällä kertaa hyvin voimakas. Vaikka päivän sydäntuntiin oli vielä pitkä aika eikä nyt ollut rukouksen hetki, hän oli selvästi kuullut Galilean murteen kaikuvan basaarista: joku oli puhunut ateriasta, lukenut sheman ensimmäisen kuulutuksen ja heti perässä huutanut sanan 'hölmö', mitä esilukija puolestaan ei laisinkaan voinut käsittää. Mutta esimies nauroi äänettömästi; hänen kasvonsa rypistyivät tuhansiin hienoihin poimuihin kuin vanha, kuivunut unikon kukkalehti: "Lintu se vain on eikä mikään maanmiehesi... Tuliperäisen kaukaisen idän musta, keltatöyhtöinen kottarainen. Se oppii matkimaan ihmispuhetta nopeammin kuin Gennesaretin kalastajat oppivat sanomaan viiniköynnöstä 'hämäriksi' ja tilaamaan Juudean majataloissa seudun tavan mukaan ruokaa: 'Tai okelid'... Olen kuullut puhuttavan valkeanpunaisista ja vihreistä käyränokkaisista linnuista, jotka vieläkin paremmin voisivat pettää sinua, jos sattuisit kulkemaan semmoisen basaarin ohi, missä niitä kaupataan. Näen, että tämä on sinulle huono päivä, nuori mies... Koeta muistaa, että siitä saakka kuin makedonialainen valloittaja marssi armeijoineen syvälle Intian sydämeen, kauppiaat ovat seuranneet hänen jälkiään vieläkin kauemmas, ja koko Damasko kaikuu outojen lintujen viserryksestä, niin kuin se tuoksuu vieraista mausteistakin! 'Tai okelid!' Haluaisin nähdä sen Galilean miehen, joka oppisi murtamatta sanomaan niin..."
Hilkanan poika pysyi vaiti. Tumman basaarin tulet olivat jo jääneet heidän taakseen, he raivasivat tietä ihmistahtaassa, joka oli sitkeätä kuin kumiliima. Hänen selässään, liturgin viitan ja vaalean ihokkaan alla, oli luteiden puremia; ne syyhyivät ilkeästi sitä mukaa kuin hän hikosi — hän olisi aivan huomaamatta tahtonut nojautua jotakin pajan tai valimon karheata seinää vasten ja raaputtaa niitä. Koko yön Skytopoliksen teltassa hän oli viettänyt torkuksissa, puolivalveilla, heräämisen rajoilla, ilkeiden kuvien vaivaamassa lyhyessä unessa, siirtyen sielun olotilasta toiseen. Mitä minun on tehtävä? Eikö esimies (jolla on puolellaan harmaiden hapsien tuottama etu) ehdoin tahdoin lyö pilkaksi koko minun oloani täällä? Varmaankin unettoman yön synkät varjot seurasivat häntä painajaisen tavoin. Linnun ääni oli äsken kuulostanut ihmispuheelta, ellei vain tuo 'haamor', hölmön ja tylsimyksen pilkkanimi, olisi sitä sekoittanut, ja hetkistä aikaisemmin hän oli syvällä omissa mietteissään saatanallisen taitavasti verrannut Ptolemaiosten viimeistä vainajaa Juudaan maan suureen valloittajaan ja ylimmäiseen pappiin. Pyhänkiivas päättäväisyys tavalla tai toisella nöyryyttää synagoogan esimiestä valtasi hänet yht'äkkiä; mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänestä tuntui aivan kuin Jairus leijailisi semmoisessa muistojen ilmakehässä, johon hänen kaunansa ei ulottunut... Ja esimiehen olivat tosiaan juuri tällä hetkellä vallanneet omikseen kolmen vuoden takaiset muistot; hän ajatteli Nasaretin leskivaimon poikaa ja tytärtään, joka lepäsi syvällä pimeässä kalliohaudassa, hänen Makpelan-holvissaan. Oikein oli Nasaretin mies kerran sanonut. Vaikka Marian ja Martan veli, betanialainen Lasarus, herätettäisiinkin eloon, tämän maan ihmiset eivät sitä merkkiä uskoisi! Ja jos yksi kymmenestä hämmästyisi, yhdeksän palaisi kotiinsa yhtä epäluuloisena kuin oli saapunut ihmettä näkemään... Levätkööt ne vieritetyn paaden takana, nämä kaksi. Nuori Lasarus ja pieni Leea, jonka muistoksi suvi aina kutoo vihreitä hääseppeleitään. Nukkukoot, kunnes heidän hetkensä koittaa. Silloin, silloin...! Jeftan tytär, joka turhaan havahtui elämän lyhytaikaisuuteen vaipuakseen uneensa takaisin...
Tänä kuulaan orvokintummana hetkenä Jairus näki Dookin kaukaisen linnan tylyt muurit, saastaisten pelikaanien kuvat talvipalatsin päädyssä, kuunteli häkkeihin suljettujen kaneelinväristen Malabarin apinoiden rähinää, aisti mausteiden, kalliiden yrttien ja ikuisen muulinvirtsan lemun, joka yhtyi balsamiruokojen imelään tuoksuun; hän kuuli kreikkalaisten huilujen ja heprealaisen mashrokitan valituksen. Mutta hän muisteli vain tytärtään, hänen kalpeita käsiään ja otsaansa, jotka vaalenivat kelmeiksi kuin valkopyökin puuydin ja kylmenivät hiljalleen. Pitikö hänen koskaan elämässään kuunnella muuta kuin noita nuoren tytön heikkeneviä hengenvetoja...? Hän oli hyvin vanha, kärsimys oli jäytänyt häntä tuosta kuolinpäivästä saakka, hän ei enää edes luottanut muistiinsa, joka ei ollut koskaan aikaisemmin häntä pettänyt; nyt se jätti hänet surkeasti pulaan. Vanhuksen silkinhienoissa ruskeissa kasvoissa oli jokin pohtimisen leima, joka sai väentungoksen haarautumaan, kun hän ajelehti sen vuolteissa kuin huono uimari, ja vaiensi ennen kaikkea synagoogan esilukijan kirpeät vastaväitteet. Dookin linna? Simon Makkabilaisen veritahrat? Kirotut lintujenkuvat Herodes Suuren talvilinnan ovenpielessä? Mitäpä hän välitti niistä, kun tumman purppuranpunainen morsiamen lakki oli ainaiseksi riistetty hänen pikku tyttäreltään, kun harput ja Aasafin lasten kuorot eivät ikinä yhtyisi ainokaisen lapsen kymmenen otsarahan helskeeseen! Rabbi Abtalion, Herra häntä siunatkoon, oli kerran julistanut, että lapsina kuolleet syntyvät uudelleen kevään liljojen vanoissa. Kuinka voisin...? Mahtoiko mikään kukkiva valkoinen yrtti, mikään sinililja tai leimuavan oranssinpunainen tulililja häntä palauttaa sellaisena, millaisena hän karttasi villaa tai hoiti uhriksi aiottuja turturikyyhkyjä ja sitten vaipui kuolemaan? Yhden ainoan kerran, sinä päivänä, jolloin Miriamin poika astui sairashuoneeseen yhdessä kolmen kalastajan kanssa ja ajoi valittajanaiset tiehensä rajun käskevästi kuin kuningas, isä oli tuntenut hurmauksen kaltaista riemua. Kuta enemmän hän sitä muisteli, sitä syvemmältä kaiversi hänen sielunsa vaiva. Ja olla virkkamatta siitä halaistua sanaa kenellekään... niin, se teki murheen tavallaan raskaammaksi kantaa. Hän ei tiennyt, tavoittiko hän vanhojen tapahtumien jälkikuvat aivan siinä järjestyksessä, kuin ne kerran olivat sattuneet.
Pieni vikisevä koiranpenikka tuli juuri nyt nuolemaan hänen paulakenkiään, nuolkoon niitä vain. Siitä hyväilystä ei ollut kenellekään haittaa. Se oli vaistomainen säälin teko; jyrsiköön vaikkapa sandaalin vetosolmut auki, nuuhkikoon miten mieli tekee. Jairus on vaipunut muistoihin, joiden täytyisi herättää hänessä syvää luottamusta, ja kuitenkin hän tietää, tietää...! Hänen korvatiehyeensä soivat Miriamin pojan ivallisesta puheesta, hän voi yhä kuulla jokaisen äänenvärähdyksen: "Oli rikas mies ja köyhä Lasarus, ja he kuolivat samalla hetkellä; toinen, joka oli koko ikänsä pukeutunut vain purppuraan ja hienoon pellavaan, joka oli viettänyt kaiket päivänsä loisteliaassa riemussa eikä ollut antanut muruakaan ovensa edessä lepäävälle paiseiden syömälle Lasarukselle, kohotti sheolissa silmänsä ja näki tämän kerjäläisen nukkuvan Aabrahamin sylissä. Mustien lieskojen keskellä hän rukoili hiukan viivoitusta janoonsa siltä mieheltä, jolta eläessään kaiken kielsi; mutta ajassa ja maan päällä hän oli jo osansa saanut, hänelle ei suotu vesipisaraakaan. Silloin hän rupesi pyytämään, että Lasarus edes hetkeksi havahtuisi kuolemasta, palaisi kertomaan Hinnomin kauhuista hänen isänkotiinsa, sillä hänellä oli vielä elossa viisi rikasta veljeä, ja kenties he muuttaisivat mielensä, kun kuulisivat kaiken... Patriarkka esteli: 'Onhan heillä Mooses ja profeettain kirjat, lukekoot niitä.' Ylimys sanoi siihen: 'Vasta jos joku kuolleista menee heidän luokseen, he luopuvat huonosta elämästä.' Silloin Uurin kaupungin mies, Terahin poika ja kaikkien israelilaisten kantaisä vastasi miltei katkerasti: 'Jos he eivät kuule midianilaista kansanjohtajaa ja profeettoja, kuinka he voisivat uskoa, jos joku kuolleista, tämä Betanian kerjäläinen, avaisi haudan kiven ja nousisi ylös elämään?' -" Jairus mietti: Mikä minä olen muistamaan täsmällisen sanamuodon? Mutta tuon miltei katkeran kertomuksen ydin, sen henki ei milloinkaan häviä aivoistani. Silloin, kun sen ensi kerran kuulin, olin hämilläni. Tuntui kuin oman vaippani rukoustupsuja ja päähineeni mustaa vannetta olisi tavalla tai toisella solvaistu. Ja kultapunoksista tummaa silkkivyötäni, jota sapatinpäivinä käytän, vaikken olekaan äveriäs. Moiset tarinat ovat kuin korvapuusteja, joista on vaikeata tietää, kenen poskelle ne läimähtävät, minunko vai kaupungin vanhimpien ja Kapernaumin tuomiokunnan (jonka jäsenten hurskaudessa olisi kyllä parsimisen varaa, sen olen aina vaistonnut, vaikka olen salannut sen!). Nyt, ikuinen yliaistillinen Adonai suokoon minun kirkkaasti nähdä kolmen vuoden taakse. Muuta en kaipaa, kuin vierittää sen harmaan kiven, joka kätkee välillä olevat kuukaudet! Olen kuin mies, joka on elänyt suuren toivon ja epätoivon horroksessa, noussut ja vaipunut, yrittänyt uskonsa voimalla pakottaa kevättä versomaan ja taas, taas nähnyt talven tulon. Mitä minulle on muuta jäänyt kuin pyhät mustuneet lakikääröt, joita peittää metalloituja sauvannuppeja myöten vuosisatojen tomu? Niin, ja ainokaisen lapseni muisto, jonka senkin täytyy lakastua niin kuin kaikki maailmassa ennen pitkää haalistuu, kunnes rakkaimmastakin jää vain kuihtumuksen tuntu aivan kuin Herodes Suuren vesililjojen kullanhohtoisista kukista...
JAIRUKSEN TYTÄR.
He pujottelivat kuin ihmisvartaloista rakennetussa solassa. "Palmujen talon" ylenpalttisen voimakas balsamintuoksu leyhähteli joka kujalla Jairuksen ja Hilkanan pojan sieraimiin; seurue jolui jäljissä hajanaisena, rupattelevana ryhmänä. Rapautuvasta tiilestä, joka muodosti kujien yli vinoja puolikaaria, työntyi kurjenherneiden, maksaruohojen ja veripunaisten leijonankitojen vesoja, ei vielä täyteen pituuteensa kasvaneina; olihan vasta pääsiäisjuhlan kuun, ensimmäisen kuukauden varhainen aamunkynnys, se aika, jolloin basaarien voiteiden tuoksu yhtyy ihmeen raikkaasti valkoisten, violettien ja purppuraisten vuokkojen hunajantuoksuun, jolloin luoteistuuli häilyttää kaikkein hauraimpia luumupuiden kukkivia oksia ikään kuin sineä vasten hulmuaisi punervanvalkoisesta silkistä leikattuja pitsikääreitä. Viikunapuiden keltaisenvihervät kukkalapakot kypsyivät ryppyisten paksujen lehtien hämyssä. Jairus ajatteli, että nuo lapsenkäden muotoiset kurttuiset sormilehdet varmaan olivat rakkaita Miriamin pojalle, sillä hänhän rakasti kukkia ja haikaroiden siipienhavinaa ja valkoisia Galilean lampaita oudon hellästi, aivan kuin hänen Isänsä elävä läsnäolo, kaikensiunaavan avaruuden virvoittava henkäily tuntuisi sekä kurttuisissa lehtien kourissa että liljoissa ja vohlien ja karitsojen pehmoisessa villassa. "Rabbi" Jeshua.
Kerran, suuren murheen hetkenä, synagoogan esimies oli sitä nimeä käyttänyt. Lehtimajankuun juhlan alla, jolloin Kapernaum tuoksui hunajalle, mehiläiset hyrisivät kukkapälvissä ja kaikki antoi petollisen vakuutuksen, että viheriä laiho on säilyvä, että haudan ja kuoleman valta on vain murtuvan vähäinen, pelkkä sorasointu iäisen eloonheräämisen hymnissä... Hän erotti yhä etäällä Dookin linnoituksen jylhät sakaramuurit kohoamassa Jerikon vaaleiden kortteleiden yläpuolelle kohti tummaa päivätaivasta. Ja hänestä tuntui todellakin, kuin hän olisi syvässä unessa vaeltanut tämän vehmaan kevään keskellä, niin että hänen muistojensa elämä kasvoi tuhatkerroin elävämmäksi kuin dromedaarien kellojen helskytys. Kolmen pitkän vuoden yksitoikkoisessa mantelinruskeassa kuolinhämyssä liikkui hänen toivonsa hahmoja, esille manaamattomien ihmisten varjoja, jotka hiljalleen nousivat sieltä vain upotakseen syvälle aikojen valtamereen. Menneisyys! Miten paljon siihen sisältyikään? Luottamusta ja epätoivoa, turhaa ihmispuuhaa ja raukenevan vanhuuden kaikesta luopumista... Hän ei kuullut esilukijansa ääntä. Hän kompasteli paulakenkiensä hihnoihin, joiden solmu oli auennut. Koska nyt ei ollut sapatti, hän olisi hyvin voinut kumartua solmimaan ne. Mutta hän ei sitä kyennyt miettimään, ei suuntaamaan ajatuksiaan niin turhiin uomiin; hänen koko sielunsa oli keskellä jättiläiskaupungin kumua täynnä rukouksen sekaista kaipausta: Kunpa Nasaretin mies ei olisi milloinkaan hylännyt Galileaansa, kukapa tietää, vaikka lapseni yhä hengittäisi ja eläisi. Vuohenmaidon, eläinten ulostuksen ja muulinvirtsan hajussa hän oli tuntevinaan ammoin sitten karstalle palaneiden kaneelinlehtien heikon lemun. Niitä oli kauan sitten poltettu miltei pilkkopimeän sairashuoneen hämyssä, johon aamurusko tuskin pääsi... Jokainen tarbushipäisen idän kauppiaan luikkaus kajahti täällä kuin kaiku haudan kallioportilta: Leea...! Leea...! Minun lapsukaiseni...! Kullattujen ja hopeoitujen ja ruusun väristen linnan upotteiden kimallus häipyi sinipunerviin varjoihin. Vanha mies ajelehti kompastellen esilukijan jäljissä, eteenpäin ja sivulle, kokonaan muistojensa valtaamana.
Monta kuunkierrosta sitten oli näyttänyt, kuin Nasaretin muuraaja ja salvumies kerta kaikkiaan asettuisi majailemaan Kapernaumiin. Hän vietti kaiket yönsä tuossa sykomorien varjoamassa, ruokkoamattoman hoidottomassa majassa, jonka katossa ammotti suuri reikä; se kuului vähäisine peltotilkkuineen Simon Keefaan anopille. Miten esimies muistelikin, hänen oli aivan mahdotonta loihtia mieleensä tuon jo vanhenevan naisen piirteitä. Korkeintaan hän muisti halpojen vaaleiden tekohelmien lävistämät miltei sinipunaiset korvalehdet ja sairaalloisen hipiän kelmeyden... Mutta sitä selvemmin hän näki mielessään itse talon. Ehkä se johtui siitäkin, että Jeshua oli kolme vuotta sitten louhinut siellä valkoista liitukiveä, sekoittanut muurauslaastia korvoissa, vuollut rattaanrumpuja sykomorista ja kirnuja, suutarien lestejä, huonekalujen runkoja kovasta ja sitkeästä mutta helposti veistä tottelevasta punapyökin ytimestä, apunaan vain Sidonin miesten raskas luoti ja mittaköysi.
Molemmat kalastajaveljekset — Simon ja Andreas — olivat alkujaan saapuneet tänne järven pohjoisrannalta, Jordanin suiston itäpuolelta vilkkaasta Beetsaida Juliaasta, missä heidän isänkotinsa, Joonaan valkoiseksi rapattu talo miltei kokonaan peittyi kultasadepensaiden ja tumman nahkealehtisen muratin varjoon; sieltä vaelsi tullilaiturin yli myös eräänä lenseän helteisenä aamuna nuori Filippus Beetsaidalainen, joka osasi luvunlaskun ja suoritti ylikulkuveron tullimiesten lippaisiin niin notkean sukkelasti, kuin hän olisi Damaskon kauppamies, joka oli tottunut käsittelemään eri maiden rahoja... Jairuksen mieleen hänestä olivat jääneet vain hiukan kalvakat kasvot syvine, hohtavine silmineen ja välttämätön näiden seutujen turbaani tai auringonverho, jota seppelöi musta karvalankarengas. Vain tylyn, ankaran, jylisevä-äänisen Sebedeuksen vauraat pojat Johannes ja Jaakob, joille isän mukaan oli annettu yhteinen nimi Boanerges, "Ukkosenjylinän nuorukaiset", kuuluivat paikkakunnan kalastajiin. Johannes oli kaunis ja miltei korskean ylväs, hänen tiedettiin tekevän liikematkoja Sebedeuksen basaareihin Jerusalemiin. Hän käytti ylen harvoin heittoverkkoa, sillä perhe oli palkannut kaksikymmenmiehisen venekunnan, joka kalasti aamuhämäristä iltaan asti Gennesaretilla. Oli levinnyt yleinen huhu, että hänen isällään oli suhteita ylimmäisen papin Joosef Kaifaan teokraattiseen pikkuhoviin, ehkei sen ihmeempiä, kuin että hän tai pojat tai käskyläiset kuljettivat ja möivät sinne Tarikhean suolaamoissa umpeennaulattuja tynnyreitä; ja Miriamin pojan ilmestyessä kävi myös sitkeä kulkupuhe, että näiden kahden rikkaan veljeksen äiti Salome oli Joosef vainajan lesken sisar, jolloin molemmat nuorukaiset olisivat olleet Miriamin pojan lihallisia serkkuja. Mutta noille tarinoille (ja ne jäivät pelkiksi huhuiksi) ei milloinkaan saatu vahvistusta.
Aluksi oli näyttänyt miltei siltä, kuin Nasaretin muurari ja salvumies olisi paljon mieluummin louhinut kiviä tai veistänyt auran vanteita tai sitten liittynyt Joonaan köyhien kalastajapoikien pariin kuin näiden kahden varakkaan nuoren miehen. Simon Keefaan anoppi oli näinä vuosina potenut vanhuuden monenlaisia kipuja; ennen pitkää sykomorien ympäröimä talo ei ollut kuuluisa vain siitä, että Jeshuan parantava mahtikäsky oli saanut halvautuneen miehen hoippumaan permannon yli ovelle, vaan myöskin, että kalastajan anopin kuume oli karkoitettu loitsun voimalla.
Sattuma tai hyvin syvällä toimiva vaisto sallivat aina paikoillaan pysyvän esimiehen ja rauhattomasti vaeltavan rabbi Jeshuan kohdata toisensa. Kun Jairus jälkeen päin sitä muisteli, hän pani jälleen merkille, ettei ollut kysymys pitkistä vuosista, vaan muutamista vaihtuvista syksyn viikoista. Viides ja kuudes kuukausi, ab-kuu ja elul-kuu kypsine rypäleineen ja manteleineen olivat ohitse. Vieläkin hunajasta väreilevässä ilmassa välkähtivät silloin tällöin jonkun naisen kädet, niin että rannevitjat kilisivät, kun hän kurkottui poimimaan sen puun vehreitä hedelmiä, josta Aaron kerran oli vuollut kukkivan sauvansa. Raukaisevaa kyllyyden tuntua. Ellei esimiestä olisi kiusannut huoli pienestä tytöstään, hän olisi varmaan nukkunut synagoogan seljapuiden humuun. Alhaalla poukamassa, sinipunaisessa varjossa, lepäili liturgi Simon ja torkkui. Outoa kyllä, nyt kun juustonkelmeät silmälaudat olivat painuneet hänen katkeran ja pistävän katseensa yli, kun kevyt uinahdus tasoitti rypyt hänen kasvoiltaan, Jairuksesta tuntui, että tuossa nukkui sydämensä sisimmässä sopukassa miltei lempeän hyvä nuorukainen.
Nopeasti vanheneva Jairus ja hiljaa hengittävä Simon olivat mantelien korjuun kuukauden lämpiminä aamuina hyvin lähellä toisiaan, jälkimmäisen sitä tajuamatta. Uni niin kuin kuolemakin tasoittaa kaiken. Se painaa pyhänvakavan naamion ihmiskasvoille, joiden ylimielisyys, itsetärkeys, vihakin ja ahneus siliävät kuin turhat kirjoitusmerkit hiillokselle viskatussa vahataulussa. Enimmäkseen on koko ihmistuntemuksemme sen varassa, mitä ja miten kuulemme heidän puhuvan ja kuinka heidän silmäparinsa meihin sattuvat. Enemmän kuin heidän tekonsa ovat äänet ja katseet; sillä on myös kaiken toiminnan ydin ilmaistu. Ja kun suuri tai pieni lepo, kuoleman tahi vain uinahduksen hetki tämän kaiken pyyhkii pois kuin vedonlyöjä väärän numeron membranastaan, ei mikään sisäisyys enää pääse heijastumaan jäätyneiden kasvojen unessa, jotka ovat horroksen tai ajattoman yön meiltä sulkemat; niiden piirteiden tutut muodot häviävät peloittavaan vierauden vaikutelmaan. Kaksi-, kolmituntisen levonkin unessa he kuuluvat enemmän huomisen kuolemalle kuin nykyisyyden valppaalle toiminnalle.
Tuona aamuna kahisevien seljojen alla tapahtui, että Jairus nyt ensi kerran katsellessaan lepäävää nuorukaista luki hänen tummilta kasvoiltaan muutakin kuin itsekylläistä ylpeyttä. Ehkä hän mieltyi tuohon vahakuvaan, ehkä hän jonkin hyvin salatun ja himmeän sieluntiedon kautta aavisteli Gennesaretin aamuja, ei niiden karkeata luvatun maan toivoa, vaan syvälle katseen alle uponnutta uskon voimaa. Jairuksen ja Simonin ikäero oli kyllin suuri, jotta he eläisivät erillään ja vaihtaisivat synagoogan palvelusmenoissa vain jonkin välttämättömän sanan. Mutta esimies mieltyi sillä kertaa nukkujaan; hän ei nähnyt tämän ihmispuun puisevia hedelmiä, sen köyhää elottomuutta, vaan oli peräti valmis toivomaan, niin kuin nuoruudelta joskus toivotaan... Sitten mustat oratuomenmarjan väriset silmät leimahtivat. "Olen varmaan torkahtanut", sanoi Hilkanan poika äänessään hapan äreys. "Mitäpä siitä", hymyili vanhus, "puiden siimes on niin ihmeen tumma, vilpoisa. Huonomminkin olisit voinut käyttää aikaasi." — "Huonommin?" toisti nuorukainen. "Yritän tutkia rabbiini Hananjan kirjoituksia, noita, joissa hän luo siltaa Buusin pojan Hesekielin ennustuksista pyhään lakiin, sen Hesekielin, joka oli vähällä joutua pyyhkäistyksi pois kansan lukemistosta; rinnakkain Mooseksen sanoja ja Baabelin vangin kirjoituspiirtoja." Siihen sanoi esimies hiukan ivallisesti: "Niin, tästä rabbi Hananjasta olen kuullut, että hän ryhtyi työhön vasta, kun hänelle annettiin kolmesataa ruukullista paloöljyä; siihen saakka hän ei huomannut mitään muuta kuin lain kirjaimen ja profeettojen ristiriidan. Hän on mahtanut polttaa lampussaan jo monta tynnyriä tuoksuvaa nestettä, öisinhän hänen kerrotaan vain kirjoittavan. Mitä enemmän tulta, valoa ja pergamenttia, sitä lähemmäksi hän pääsee yhteisymmärrystä. Hän ei ole mikään tutkija vaan tulkitsija; hänen tulkintansa riippuu siitä, mitä hänelle maksetaan..." Sitten he olivat eronneet, nuorukainen Kapernaumin valkeiden pajojen suuntaan, esimies vanhoja, tummuneita jyvämakasiineja kohti. Vielä samana päivänä, ennen kuin aurinko oli taivaan keskikohdalla, vanhus lähti sauvansa varassa kulkemaan viikunatarhojen lävitse; hedelmät, jotka muistuttivat suuria sydämiä, kypsyivät parhaillaan aivan tummiksi, niin että toisten ohut nahkea kuori oli jo haljennut tisri-kuun, vuoden seitsemännen kuukauden paahtavassa syyslämmössä. Näytti kuin tummanpunaiseen tai syvänvihreään lihaan olisi viilletty haavoja, joista oli jäljellä vain oikukas valkoinen arpi.
Kulkiessaan näiden hedelmätarhojen poikki Jairus näki Miriamin pojan ja hänen seuralaistensa tulevan... Heidän sandaalinsa olivat vielä märät aamukasteesta. Itätuulen henkäilyt toivat hänen korviinsa kirkkaan äänen katkelmallisia sanoja. Aivan oikein, Nasaretin mies ei puhunut "pyhän riemujuhlan" kuukaudesta, hän ei edes viitannut lehtimajan sadonkorjuujuhlaan, vaan tapansa mukaan antoi vertausten kajahdella mustien oliivinmarjojen ja hunajasta kylläisten taatelien alla:
"Taivasten valtakunta on kuin nuotta, johon kaikenlaiset kalat kerättiin. Ja kun se tuli täpötäyteen, se vedettiin rannan hiekalle, kalamiehet istuivat lajittelemaan saalistaan ja parhaat sullottiin säilytysruukkuihin... Seuratkaa minua, ja minä teen teistä ihmisten kalastajia. Ja kuulkaa vielä..."
Tuulen humina häivytti äänet hetkeksi. Sitten Jairus erotti ne taas, katkonaisen laulavina, samalla kun Beetsaidan kalastajat, Sebedeuksen molemmat pojat ja rakentaja lähestyivät poukamaa: "Se on kylväjän kaltainen, joka kylvi viskimistään jyviä. Osa varisi tien syrjään, se tallautui ihmisten askelista, ja taivaan linnut söivät sen. Osa putosi vedettömälle kalliolle tai orjanruusujen sekaan ja tukahtui, mutta osa upposi muhevaan kynnökseen, hyvään peltoon, ja aikanaan se kasvoi ja teki satakertaisen tähkäpään."
Sykomorien laajat tummat lehdet kahisivat niin, että Jairukselta miltei jäi kuulematta lauseen loppu. Jokin vaalea, hietakivinen seinä helotti; työpajoista kuului polkuhyrrien surina, kun ruukkuja sorvattiin, taukosi hetkeksi, ja kaikui taas. Samassa Nasaretin mies, joka oli vaiennut, jatkoi puhettaan, mutta nyt siihen yhtyi veneen airojen kevyt kalahdus:
"Mitä sanoikaan saadokilainen opettaja, joka joi minun kanssani viiniä Alfeuksen pojan talossa? 'Se on autuas, joka aterioi Jumalan valtakunnassa!' Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle sen ovesta. Ovi on ahdas ja monet pyrkivät koskaan pääsemättä." Hän poimi metsäviikunapuun lehvistöstä mehukkaan syyshedelmän. "Mihin vielä vertaisin Isäni valtakunnan? Käy niin kuin muille maille matkanneen miehen, joka lähti etsimään valtaa ja kruunua palatakseen, kun oli ne saavuttanut. Ennen lähtöään hän kutsui kymmenen palvelijaa eteensä, kullekin hän antoi talentin puhtaassa kullassa ja sanoi: 'Asioikaa tällä, kunnes minä saavun.' Hän, jota hänen kansansa vihasi, palasi kuninkaana, ja heti hän kutsui luokseen palvelijat, jotta kuulisi, miten he olivat talenttiaan käyttäneet. Yhden käsissä se oli tuottanut kymmenkertaisen koron, se mies oli ollut vähässä uskollinen, ja hän sai hallittavakseen kymmenen kaupunkia. Toinen oli kartuttanut sen viideksi talentiksi, ja hän sai omakseen viisi kaupunkia, niin kuningas lupasi. Mutta kolmas, kolmas palvelija oli säilyttänyt sitä liinavaatteessa, sillä hän pelkäsi herraansa, ja virkkoi: 'Sinähän otat, mitä et ole pannut talteen, ja leikkaat senkin, mitä et ole kylvänyt.' Silloin kuningas otti häneltä kultatalentin pois ja antoi sille, jolla jo ennestään oli kymmenen -"
Hulmuava sininen viitta häipyi poukamaan, aivan kuin se olisi sulanut yhdeksi järven sinen kanssa. Vielä kerran Jairus kuuli Miriamin pojan äänen kajahtavan tuulen ja puiden suhinan halki: "Sillä eihän lamppua oteta esille sitä varten, että se pantaisiin vakan tai vuoteen alle! Eiköhän lampunjalkaan pantavaksi... Ei mikään ole salattuna muuten kuin sitä varten, jotta se tulisi ilmi, eikä kätkettynä muuta varten kuin julki tullakseen -" Sitten he häipyivät Gennesaretin hohtoon. Vanhus kuuli veneiden rahinan, niitä työnnettiin valkoisessa sorassa. Hän ajatteli: On tulossa itätuuli, mihin he mahtavat lähteä? Hetkistä myöhemmin hän oli saanut kuulla, että venheet olivat ankkuroineet kyyhkyskaupungin, Magdalan satamaan, sinne, josta nenärenkainen miltei mykkä nainen oli ilmestynyt Kapernaumiin. Magdalan eli Magdal Nunan eteläinen siirtokunta kummun laella kukoisti kallio- ja tunturikyyhkysten kaupan turvin. Joka aamu sen tasaisilla katoilla kuivui lintujen pyydystysverkkoja; se oli rauhattoman ihmishyörinän, viserryksen, käsimyllyjen alituisen jymyn, siipien hätäisen havinan ja surisevien villanvärjäämöjen keskus. Hyvä airojenkäyttäjä souti sinne Kapernaumin lahdesta kymmenessä minuutissa, nousi vaalealta hietikolta mäen rinteelle ja oli ennen kuin huomasikaan pienen yhdyskunnan vilkkaan hyörinän keskellä; parin pienen työläiskorttelin asukkaat olivat enimmäkseen kirjo-ompelijoita, joiden sormenpäät olivat karheat neulanpistoista, vanuttajia ja värjäämön työläisiä, uutteria tynnyrintekijöitä, hampunloukuttajia, vaivoin ylläpidetyn köyhän elämän virrassa ajelehtivia puuhaajia, uraltaan suistuneita ja hyvin epämääräisiä naisia, joista Magdal Nunan siirtola oli tullut kuuluisaksi. Kaupungissa oli kolme, neljä porttolaa "parempaa väkeä varten". Niiden ilotyttöjen oli tapana käyttää vaaleita kyynärvarsirenkaita ja nilkkakulkusia, jotka tietenkään eivät olleet puhdasta hopeata; he väijyivät tiiliportin varjossa loruilevina ja hyvin tyhminä, ladellen joka muukalaiselle samoja houkutuksia, äänet käheinä liiallisesta viininjuomisesta ja unettomista öistä. Turpeita, pöhöttyneitä kasvoja, joihin ikuisesti näytti painuneen bordellin ikkunaristikon varjo. Sivulta halkinaisia vaippoja, jotka päästivät näkyviin välähdyksen täiden puremasta taatelinruskeasta ihosta; enimmäkseen he lemusivat halvoille idän ruusuöljyille, viettivät surkeata elämää liidutuissa seraljeissa, joissa jokaisesta hikisestä kolikosta oli suoritettava runsas vero porttolanpitäjän lippaaseen. Pähkinännoella voidellut kulmat ja poskien yläosat saivat heidän silmämunansa näyttämään entistäkin valkoisemmilta, ja niiden alla hulmusi paksu tumma huntu. Kolme-, neljäkymmentä eri-ikäistä naista, enimmäkseen vanhan ahnaan parittajan tai paikattoman, mistään piittaamattoman antiokialaisen bordellinpitäjän, "koiran", alamaisia, ikivanhaa ulkoläksyä sopottavia vaanijattaria, joiden huvipaikkojen yksityiset huoneet muistuttivat pilttuita!
Silloin tällöin heidän seraljiinsa eksyi joku päihtynyt saddukeus, pari maalaista, Dekapoliin kreikkalaisten kaupunkien kierteleviä näyttelijöitä, ammattimaisia painijoita, juopuneita kauppahuoneiden asiamiehiä, Damaskon tieltä vaeltavia tavaranlastaajia, kaupungin porttitorin pikkuvirkailijoita, sinne tänne ajelehtivaa, satunnaisesti varoihin päässyttä hylkyväkeä. Magdalan bordelleissa soivat kyllä huilut ja mashrokitat, mutta humalaisen työläästi, väärin äänin. Ensi hetkestä lähtien Jairus kummasteli, että kalastajat olivat purjehtineet sille suunnalle etelään. Vielä seuraavana päivänä hän sai tietää, että Miriamin poika oli juuri täällä purevasti vastannut laintulkitsijoiden vaatimuksiin: "Tee ihme! Tee jokin voimateko, niin kuin sinun on kerrottu tehneen saastaisessa Gadarassa, jonka rinteet ovat täynnä kirottuja sikalaumoja..." Silmät upottavan syvinä, huulillaan hymy kuin kerran Kapernaumissa, Nasaretilainen lupasi heille vain parannussaarnan merkin, Amittain pojan Joonan merkin. Ja sitä oli seurannut kirpeä tarina Lasaruksesta, joka ei edes kuolleista heränneenä saisi laintutkijoita uskomaan; jos ihme olisikin mahdollinen, eikö ollut parhainta, että mies lepäsi hautaonkalossaan? Sitten hän lisäsi:
"Useita kertoja olen katsellut, miten te otatte kymmenykset dilleistä, mintuista ja kuivatuista rypäleistä, annatte tämän kaiken uhriksi temppeliin, niin kuin äitinne uhrasivat Magdalan kyyhkysiä. Onko kaikki sillä suoritettu? Eikö jokin, tärkein, jää jäljelle? Miettikää. Kerran, jonakin yönä, sielunne tempaistaan teiltä pois, ja mihin silloin joutuvat kaikki rikkaudet, joita olette keränneet arkkuihinne? Kultaiset soljet, läikesilkkiset purppuraiset vyöt, tuoksuvat vitjalamput makuusaleissanne, öljyssä liukenevat kaneelinlehdet, joiden hyvä lemu valvoo, kun te nukutte, lämpimät yökaapunne ja kaikki untuvapielukset. Hullut! Mielettömät! Miten pitkiä rukoustupsuja teettekin, niin, miten täytätte hautanne orobian ja balsamin tuoksulla, mitä se auttaa teitä? Hurskautenne on kuin särkyvä savinen vati, joka on vain ulkoapäin kullattu, te ulkokullatut! Näitä oppilaitani en kiellä noudattamasta teidän käskyjänne, päin vastoin! Varokoot he ahneutta, joka on teidän pöytävieraanne joka aterian hetkellä; eihän miehen omaisuus riipu hänen tavaroistaan ja viljelyksistään tai kullastaan, siitä mitä hän ulkopuolisten silmissä omistaa. Murehtia huomisen tuloista... ei, sitä käskyä minä en heille jätä ja anna! Olkoot vapaat viskaamaan heittoverkkonsa ja saamaan sellaisen saaliin, jonka Gennesaret heille suo. Oletteko koskaan kuulleet, kansan päämiehet, että minun julistamani valtakunta tulee salassa kuin varas yöllä? Katsokaa, ettei teistä sädehtivä valo olekin vain syvää hämäryyttä, pimeyttä!"
Nyt oli tapahtunut, että lain ja Eufratin laakson profeetan tuntija rabbiini Hananja sattumalta oleskeli Magdalassa. Hän kuunteli aikansa, sitten hänen mulperinvärinen kaapunsa huojahti vihaisesti, niin että hänen hyvin pitkät vaaleista ja tummista langoista solmitut rukoustupsunsa laahautuivat sorassa kuin sävelettömät kellot. Hän lähestyi notkein, harppailevin askelin, niin kuin hyvin likinäköisten ihmisten tapana on; kiehkuraisten ohimosuortuvien alta mustien kulmien alle ja ennen kaikkea heleisiin korvannipukkoihin oli painunut raivoisan kiukun puna. Vaikka Hananjan käyrä nenä ei ollut turpea, se oli käynyt vihasta miltei mustansinerväksi; hienot paisuneet verisuonet ilmaisivat kyllä, että hän oli kaiken kuullut. Hän kivahti äreästi, luopuen kaikista muodollisuuksista — kenties senkin vuoksi, että häntä ympäröivät vain Galilean yksinkertaiset maalaiset:
"Kim olin aivan pieni lapsi, minulla oli ilo kuulla suuren Hillel Habablin sanoja, joka, vaikka hän jakoikin kaiken omaisuutensa pois niin kuin oli varattomana syntynyt äitinsä kohdusta, oli hurskaista hurskain. Siunattujen kirkkaus valaisi hänen liinanvalkeita hiuksiaan, hänen huuliltaan virtasi Betgadan koulun aamutunteinakin Adonain oma viisaus, meidän profeettaimme 'pyhä innoitettu sana'-. Ehdin tutustua hänen poikaansa, nuorempaan Hilleliin, joka vain jatkoi isänsä työtä, ja hurskaaseen vanhukseen rabbiini Abtalioniin ja vielä tietorikkaampaan opettaja Eleasariin; sadat tummat hopealla silatut kirjakääröt jäivät heiltä perinnöksi, mutta vanhukset itse nukkuvat Meeromin haudoissa. Jos olen näille lapsuuteni opettajille kiitollinen, ennen kaikkea Baabelin Hillelille, joka terästi silmäni erottamaan lain ytimen ja pettävän kalvon, sitten Eleasarille, jonka sanoja hänen oppilaansa väärentävät..."
Hänet näytti vakaavan sydänvikaisten kohtaus; hänen ohimosuonensa pullistuivat kuin oliivipuun siniset juurakot. Äkkiä hänen kuumeinen silmäparinsa melkein naulautui Miriamin pojan kasvoihin, aivan kuin tauti, joka salassa jäyti hänen valtimoitaan ja laskimoverta, olisi pakottanut hänet turvautumaan äärimmäiseen kiihkoon: "Een-Gedin viinirypäleiden nimessä, mitä varten et palaa vuolemaan sonnien tutkaimia tai muuraamaan navettoja omaan vuorikylääsi, joka on yhtä kuuluisa mustista metsäsypresseistään kuin kreikkalaisesta hapatuksesta ja observanttien lahkosta? Huomaa, että olen kirjoitusten taitaja, ja sinä varmaankin luulottelet olevasi lisäin kannon vihreä virpi... Mutta onko sukulamppusi sammunut? Ja mikset vaella virstan päähän merenrannalle, jos isäsi Joosef, niin kuin kerrotaan, on aikoja sitten kuollut, ja äidistäsi tuolla vanhan tiililähteen kaupungissa ei ole mitään iloa sinulle? Tai asetu Tiberiaan palmustoihin tahi Seforiaan tai Kesareaan! Vaippasi tupsuista huomasin jo alussa, että olet kuljeskeleva Galilean rabbi." (Hän teki tulisen häätävän eleen kämmenillään.) "Kuka sinut asetti tuomariksemme ja päällysmieheksemme? Et ainoastaan tyydy siihen, että oppilaasi murtavat pesemättömin sormin leipää, vaan vieläpä riipivät viljanjyviä sapattina. Palvelijani näki heidän kulkevan elovainion halki, kun synagoogan katolta törähti oinaansarven soitto..." Hän vaikeni melkein ruumiillisen pahoinvoinnin vallassa. Tämä rabbiini, joka edessään lakikirjat ja Hesekielin kirjoituskäärö valvoi yöt, ikään kuin lunasti päivän äreydellä sen hiljaisuuden, jota kuun palaessa häiritsivät vain hänen omien korottomien tohveliensa äänet, öljyn vieno rahina lampuissa, vanhan tummuneen pergamentin narina.
"Puhtaalle on kaikki puhdasta", sanoi Miriamin poika oudon hiljaa. "On totta, että missä minä aterioin, siellä ei juuri säästetä huiluja eikä sumponjaa, ei arkisin eikä lauantaina. Eikä Een-Gedin tuoksuvaa purppuranpunaista mehua. Mutta milloin olen väittänyt, että olen lisäin kannon viheriöivä uusi oksa? Ja sapatti yhdeksinekymmeninekolmine kieltoineen... niin, sano minulle, rabbiini Hananja, kumpi on sinun mielestäsi pyhempää, ollako aivan joutilain käsin sapattina vaiko tehdä hyvää? Sairaat ahdistavat minua, mihin menenkin — kuinka en koskettaisi heidän paiseitaan, heidän mätähaavojaan, jos voimani on minussa väkevä? Voi olla, että tunnet kirjoitusten koukerot, mutta mahdatko tunkeutua niiden pohjiin, rabbiini Hananja? Vertasin sinunlaisiasi ulkoa kullalla siveltyihin savimajoihin. Nyt vertaan teitä kaikkia hautoihin, joiden neljä seinää rapataan hehkuvan valkeiksi ennen passahin uhrijuhlaa, mutta joiden sisällä ovat vainajien luut, ikuinen mädän löyhkä... Kymmenesti olen silti sanonut näille yksinkertaisille nuotanvetäjille 'Totelkaa niitä, jotka istuvat Mooseksen tuolilla, tehkää kaikki, mitä ikinä he teiltä vaativat, mutta älkää seuratko heidän tekojaan, sillä eiväthän he edes itse noudata säädöksiä.' Sidotaan vain kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja.
"Kootaan rikkautta, joka ei tule talteen kulumattomiin kukkaroihin. Mitä se ihmistä auttaa? Aarre taivaassa, se on enemmän kuin kulta ja Damaskon silkit!"
Silloin oli lain ja Hesekielin vertaileva tutkija läimäyttänyt vatsavyötään, niin että aureuksilla täytetty nahkasäkki kilahti: "Sinä et ainoastaan ole käynyt reetorien koulua, Miriamin poika, vaan vieläpä osaat taitavasti väistää kysymykset. Nyt kysyn sinulta: Kun ensi kerran olit tullut kymmenen minuutin soutumatkan päähän täältä ja pidit juhlia sapattina, oliko mikään lain selitys puolellasi? Isien sääntöihin perehtyneen mahtavan Hillel Habablin mishna, shafanilaisten tulkinta, rabbiini Shammain oppilaiden hurskaimmat sanat?"
Tässä Jeshuan kasvojen yli levisi hymyily: "Jos olet noin perillä asioista, muistat ehkä, että vertasin juhlia häihin ja itseäni sulhaseen. Rabbiini Hananja, sinä varmaan tiedät paremmin kuin minä, että torstain ja maanantain paastopäivät, uusien laintaulujen noutamisen ja niiden lukemisen päivät eivät milloinkaan ole koskeneet hääjuhlaa; sehän kestää koko pitkän viikon vai kuinka, rabbiini? Oppilaani ovat murtaneet vehnäsämpylöitä pesemättömin käsin, koska heidän oli nälkä, kun he tulivat kalastamasta bolteja, joita on niin vaikea saada papyrusten juurilta. Ab-kuussa he kulkivat viljapellon piennarta, oli sapatti, kaksi, kolme heistä veteli sormissaan pitkinä viiltäviä vehnänvihneitä, ja he keräsivät tosiaan jyviä, mutta vain rouskuttaakseen niitä siinä, laihon keskellä, kuin maistiaisiksi. Luuletko, etteivät Makairuksessa mestatun Johanneksen oppilaat tähän seikkaan takertuneet? Ja sinä itse, olitpa kuinka pyhä hyvänsä, kuluuko yhtä ainoata sapattia umpeen, ettet sylkisi maahan melonin tai mantelin siemeniä ja silla tavoin rikkoisi kylvämisen kieltoa vastaan? Tai etkö ajatuksissasi nyhdä kukkaa maasta, korjaa satoa? Käsky käskyn päälle muurattuna ja sääntö säännön päälle, siinä teidän viisautenne! Huomaa, Mooseksen kirjojen tulkki, että sapatti luotiin ihmistä varten eikä päin vastoin..."
Rabbiini Hananjan kädet heilahtivat kiivaasti: "Sanoinhan jo, sinä kierrät kysymyksen. Miksi oppilaasi eivät ajoissa valmistaneet sapattiruokaa, jos heidän oli nälkä, miksi he rikkoivat isien perinnäissäännön ja riipivät jyviä? Tahdoton teko se ei ollut, se oli pyhityksen tietoista loukkaamista."
Jeshua katseli häntä hetkisen ivallisesti aivan kuin punniten noiden muutamien vehnänjyvien painoa. Sitten hän hymähti: "Etkö ole koskaan lukenut, mitä Daavid teki, kun hän ja hänen seurueensa olivat puutteessa ja heidän oli nälkä; kuinka hän astui Jumalan huoneeseen ylimmäisen papin Abjatarin aikana ja söi alttarin esiinpanoleivät, joita ei ollut lupa muiden syödä kuin pappien...?"
Sitten hän oli kääntynyt ja lähtenyt alas valkamaan; Beetsaidan kalastajat seurasivat häntä, heidän jäljissään verojenkantaja Leevi, Alfeuksen poika. Kullan ja sinen häilähdys valoisassa poukamassa. Nasaretissa kudotun vaipan syvää taivaansineä ja lehtimajan juhlan kuukauden kultaa.
Vaeltaessaan kiirivien kaikujen täyttämillä kunnailla Jairus muistutti sellaista ihmistä, jonka aistit voivat näköjään iloita maan vehreydestä, mutta jota kalvaa syvällä lihassa oleva haava. Mihin hän nousikin, hän kantoi aina mukanaan kaksitoistavuotiaan Leean kuvan. Muiston himmeästi lekuttavasta lampusta, sairashuoneen hämäristä varjoista, jotka liehuivat kuin kuoleman enkelin sulat, aamun heikosta ruskotuksesta ikkunoissa ja pitkistä, valvotuista öistä. Pakottavan väkevänä Jairuksella oli semmoinen tunne, että tuo pieni nukkuja oli pian hänet jättävä. Siinä mielessä tisri-kuun myöhäiseen loistoon vaatetettu maa syksyn kukkineen ja kullanraskaine taateleineen muuttui ikuisen kauneuden mysteeristä häviön enteeksi. Miten kauan se vielä helottaisi? Elämän raikkaat vedet huuhtoivat kyllä tätä kumpujen tummanvihreätä hautaa, mutta kellanpunaiset sauramot uursivat siihen jo niiden saranoiden kuvioita, jotka kohta hiljalleen painuisivat umpeen. Ja eivätkö pikarililjojen tupet kohonneet hunajaiseen ilmaan kuin kuolinhuilut, äänettöminä vielä, odottaen viimeisten sinipunaisten minttujen lakastumista ja kuoleman tuloa?
Maiseman vehreisiin muotoihin oli kirjoitettu iäisen vaihtumisen hämäränsinisillä merkkikirjaimilla tuo, että multa oli hauta, jos keväisin olikin hedelmällinen kohtu — että jokainen kypsien hedelmien käyristämä oksa oli kuin jumalaisen elonleikkaajan sirppi. Päivät ovat paahtavia. Valon polte ikään kuin pyrki miriamin-ohdakkeiden laajoista täpläisistä lehdistä ylös tummaa taivasta kohti. Se oli paeten väistymässä yrttien juurilta palatakseen alkukotiinsa pilvien tuolle puolen. Mahtoiko käydä niin, että kuumeinen pienokainen Kapernaumin talossa nukkuisi ainaiseen uneen samaan aikaan, kun talvisitruunat kävisivät keltaisiksi ja kyntäjät kulkisivat tummilla pelloilla? Nyt pursuivat viininpusertimot punaista mehua tulvillaan. Pienten lasisiipien humina, miljoonien lentävien hyönteisten siipiensurina oli käynyt niin kiihkeän unteloksi päättyvän vuoden loppuviikkoina.
Tosin vanhuksen mielessä kaiken aikaa painiskelivat usko ja epäusko, niin kuin valon ylenpalttisuus taisteli hiipivää sinipunaista varjoa vastaan Kapernaumia reunustavilla laidunmailla. Hän olisi halunnut luottaa muukalaisen parannusvoimaan. Hän ajatteli: Eikö yö ole olemassa vain sitä varten, että aamun ruusuinen valo värähtäisi sitä kirkkaampana, ja eikö jokaista talvea seuraa kevään ihme? Oli hetkiä, jolloin maan viheriä hautakirstu tuntui hänestä ainaisen kuolleistanousemisen vertauskuvalta. Sellaisen ajan, sellaisen rodun lapsena, joka lujasti luotti voimallisiin tekoihin ja oli pienenä kuullut senkin, kuinka Aaron sauvallaan pysähdytti auringon kulun, hän janosi kaiken ajattelunsa uumenissa ihmettä. Koko luonto oli tällaisina hetkinä hänelle kuin lohdullinen auki vieritetty Salomon lääkekirja Sefer Refuol; vain sen kukkivat kirjoitusmerkit olivat hänelle niin outoja. Ja äkkiä se tuntui ilmoittavan vanhukselle syvimmät itämisen salaisuudet, joissa piili kaikkea ihmisviisautta väkevämpi tieto.
Hän vaelsi näillä kunnailla iäkkäänä, kuurupäisenä, viitta lepattaen itätuulen henkäyksissä, aistit tulvillaan makean sokerin ja heleiden syksynvärien loistoa, mielessä kuva haudasta, joka kenties, kenties ei ummistuisikaan iäksi, ja kaksitoistavuotiaasta lapsesta, jonka otsa ja kulmaluut jo himmenivät kalvaiksi kuin narsissin kukat. Elvyttävä voima oli essealaisten veljien hallussa, sillä he olivat maalaisaskareissaan oppineet tuntemaan kaikki kukkahauteet ja paransivat saastaisen veren tai kuumuuden tai noituuden uhreja. Abba Kelkianin ja Kanina ben Dossan laihojen sormien painalluksesta ummistui pahinkin mätähaava; nämä oppineet vanhukset olivat koko ikänsä uhranneet yrttien, mineraalien ja lääke taidon tuntemuksille, niin että he vaelsivat kaupungista toiseen kuin ainakin mahtavat tohtorit, joita sokeudenkin ja mykkyyden henget pakenivat. He olivat hyvin vanhoja molemmat, heidän päälaellaan kasvoi tuskin aivan ohutta hiirenuntuvaa. Mutta kysyikö jumalainen käskynmahti valittujen ikää? Ainakin kolme kreikkalaista käännynnäistä, vielä miltei poikamaisen nuoret ja parrattomat Filetos, Hymaios ja Aleksandros olivat juuri varhaisviikunoiden viheriöinnin aikana vaeltaneet sandaaleissaan Galilean kylissä parantaen ihmeen voimalla hurjien koirien puremia, ja heitä seurasi kaukana luoteisilla vuorilla eräs yhtä nuori Teudas, joka paloi halusta koota ympärilleen kansaa Jordanin kastepaikalle. Hän käytti vain väljää kotikutoista viittaa ja sinikukkaisista convolvuluksista solmittua seppelettä. Hänen täytyi olla kymmenen vuotta nuorempi Nasaretin miestä — ja kuitenkin hän sai kämmenillään sokeiden viheriät silmät aukenemaan, milloin henki valtasi hänet täydellä voimalla.
Oli merkillistä, että Jairus näillä vaivalloisilla matkoillaan, jolloin jokainen kummun rinne tuotti hänen nilkoilleen ilkeätä kipua, tummiksi maalattujen säleikköjen ja seesampeltotilkkujen keskellä, usein luiskahdellen tieltä, hetkittäin valtavan varmasti uskoi Miriamin poikaan ja hetkittäin taas epäili hänen kykyjään.
Kuinka hän muuten olisi niin vastahakoisesti parantanut sairaita? Hänen oli kerrottu purjehtineen tunnin matkan päähän järven yli Beetsaida Juliakseen, joka jo kuului uuden tetrarkan valvontaan. Huhut kulkivat täällä itätuulen henkäystäkin nopeammin. Jollakin tavoin, hänen itsensä osaamatta sitä selvittää, synagoogan esimiehestä tuntui, että Nasaretilaisen oli parempi hylätä viettelevä eteläinen Magdala kutomoineen, porttoineen, nenärenkaisine naisineen, koko tuo pientä yhdyskuntaa saartava väärien tekojen ilmapiiri ja vetäytyä vaikkapa noille leijonannäköisille vuorille, joiden yli aamu aina ampui ruusuisia ja kultaisia valohuntujaan. Beetsaidan aidat notkuivat juuri tähän aikaan raskaista purppurakukista; vaalea pikkukaupunki liiduttuine kattoineen nousi diili- ja saksankuminaviljelysten vehreydestä, ja siellä voi joka askelella vetää sieraimiinsa Persian myöhäissyreenien tuoksua; ahtaan rukoushuoneen luona ne sekoittuivat valkokukkaisten nenättien ja vesiruokojen vähemmän miellyttävään lemuun. Se oli kieltämättä prinsessa Salomen tulevan kuningaskunnan etuvartio, mutta hellenistinen tuulahdus ei vielä päässyt sinne tunkeutumaan, tähän Beetsaidaan, jonka kovin hiljaista kalastusvalkamaa Gergeseenien maan joskus orvokinsiniset, joskus ruusuiset vuoret suojelivat kuin kummallisen pykäläinen, louhuinen, sarastuksen aikaan ihan tumma ja mielikuvituksellinen kivivalli — nämä päivänkoiton vuoret, joiden yli aurinko joka aamu kimposi kuin jättiläishedelmä, mutta granaattiomenaa hehkuvampana. Miten hunajankeltaisena vehnä mahtoi juuri nyt aaltoilla pienen yhdyskunnan idän ja koillisen puoleisilla laihomailla, jotka kumpareittani kohosivat vuoria kohti? Mustat sisiliskot kuuntelivat siellä niin kuin täälläkin vaeltajien kromaattista vihellystä, vain hennon kaulan nahka hiljaa tykkien. Ojien, multapaakuilla suljettujen pikkukanavien, säyseiden ruskahtavien vesipuhvelien, kalaverkkojen ja veneiden kumpuavan epätasainen tienoo. Arvattavasti siellä rehotti puute ja sairaus kaikissa tutuissa asuissaan, alkaen kansanmiesten hilseilevästä valkoisesta ihotaudista aina silmäterien armottomaan kierouteen ja mätäpaiseihin ja hulluuteen, niin, kylän jätetunkioilla leikkivien viheliäisten ryysyläisten miltei onnelliseen tylsämielisyyteen ja vesipöhöön, pitaliin, sokeuteen asti. Valkeiden seinien valo oli näille tummille silmille liian tuhoisaa!
Ja siitäkin huolimatta, että pieni Beetsaida Julias eleli hiljaista kalastajakylän elämää virran kuumassa suistossa, sen taatelipuiden lehvät eivät huojuneet yhtä sulkamaisen tuuheina kuin täällä, kukkarypäleet eivät olleet yhtä lumivalkoisia eikä taateleita itseään peittänyt rakeinen maukas sokeri kuin paksuun merenkultaan upotetut tai siitä ulkonevat särmät... Sitä ympäröi vain kinstereita ja marjakuusia kasvava autius. Valkea liplattava poukama oli sentään yhteinen, samoin jokin vuodenajan loistoon uponnut heleänvihreä kumpu ja laidunmaat vartiotomeineen. Sen talojen ristikoilla reunustetut kattoparvet antoivat etäälle pohjoiseen — ja niiden tähdekkäässä hiljaisuudessa ei öisin kuulunut valinpyörien hyrinää sen enempää kuin kaupungin harvojen ilotyttöjen naukuvaa joikumista, vasaran kalketta pajoissa, loukutuspuiden ääntä, käsimyllyn jytyä tai mantelinkorjaajien työlaulujakaan. Kulkiko Jeshua vajaan kolmen stadionin päässä itse siirtokunnan muureista viljapeltojen keskellä?
Sairasta Leeaa ajatellessaan Jairus toisti kerta kerran perästä: On se aika, jolloin myrkylliset vehmaat kielonlehdet peittävät kaiken maan, jolloin tuonelan omat lumivalkoiset kukkatulet palavat noiden liljojen varsissa yhtä kalvaalla liekillä kuin pikku tyttöni kasvot. Syksyn tabernaakkelin kynttilöitä, jotka valaisevat vain mustaa onkaloa. Kuinka paljon mieluummin poimisin lapsen sairashuoneeseen sinipunaisia helmililjoja tai krookuksia tai kurjenmiekkoja, joista hän on elämänsä päivinä niin pitänyt! Ja miten pitkät valkoiset okaat ovat jokaisessa zizyfus-puussa, jota tosin ympäröi hunajanloistoinen syksyn auer, mutta joka ei minua, vanhaa oppinutta miestä, sinervillä varjoillaan johda harhaan! Mihin vaellankaan, haava ja kipu kulkee mukanani. Miksi ainoan pienokaiseni täytyy riutua, miksi ei lääkettä löydy? Ihmisten jokapäiväisen hälyn keskellä olen ypöyksin. Poika Teudas ja nuo kolme kreikkalaista parantajaa, jotka vaelsivat näiden kylien halki vuokkojen kukkiessa, olisivat kenties pystyneet ajamaan pois kuumeen paholaisen, kun vielä oli aikaa... Ja oppineet yrttien tutkijat Abba Kelkian ja Dossan poika Kanina lumihiuksineen olisivat ehkä kyenneet siihen. Uskoako Nasaretilaisen voimaan? Kuinka monesti hän on evännyt sairaiden rukoukset? Eikö hän ylenkatseellisin sanoin kertonut Betanian vainajasta, jonka eloonherättäminen tuntui hänestä niin turhan turhalta, vaikka vainajan siskot Maria ja Martta palvovatkin häntä Herran voideltuna niin kuin naiset seuraavat kuvankaunista Tebutis-poikaa, joka osaa ulkoa kaikki Mooseksen viisi kirjaa ja väittää olevansa tuo luvattu? Tai aivan nuorta Dositeusta, joka vannoo kokoavansa kaksimiljoonaisen ympärileikattujen armeijan, kunhan hänen poskiinsa ja leukaansa vain hieman versoo parranuntuvaa. Nasaretin rakentaja ja salvumies! Iäti hiljaisen villoja karttaavan lesken poika!
Auringonruskon aikaan Jairuksen olisi tehnyt mieli huutaa idän vuoriin päin: Minä uskon, uskon! Anna lapselleni sama elpymisen kyky, joka kasvattaa iirikset Herodes Suuren lammikoista ja saa tummanpunaiset vuokot kukkimaan lumisen vuoren harjuilla -! Anna hänen herätä horroksesta, minun ainoani! Tee semeion, ihme! Miksi viivyttelet, eikö syksy kulu jo petollisen kullantummana ja eikö ensimmäistä kyntöä aivan pian aloiteta? Ristikoissa kuivuvia rypäleiden kärhiä, hiukan kimalaisten hyrinää, aamun kastetta, itätuulen polttavan henkäyksen pelkoa ja sitten talvi koleine öineen. Sanon sinulle, Miriamin poika, että minkään mustan pannun hiillos ei silloin kykene lämmittämään lapsen kangistuneita sormia. Minun lapseni! Koko avarassa maanpiirissä minulle ei ole suotu mitään muuta rakkaampaa kuin tuo hento ruumis kuumeen vuoteella, jota Untuvatkaan ja pielusten vohlannahka eivät lämmitä. Ammoin sitten luulin jo siemeneni kuivuneen, kunnes hän syntyi ja toi isänkodin joka saliin naurunsa valoisan viserryksen.
Ja jos se tuntuu niin työläältä sinusta, Nasaretin mies, unohda parantamisen taito ja sääli vain, sillä olethan itse sanonut, että Jumalasi katsoo enemmän laupeuteen kuin uhreihin; onko olemassa väkevämpää laupeutta kuin sydämestä kumpuava sääli?
Vihdoin, vain pari päivää myöhemmin, Jairus sai kuulla jotakin, mitä hän oli jo vaistomaisesti aavistanut. Se koski Miriamin pojan yltyvää haluttomuutta ihmetekoihin, vieläpä siinä kuvastui heikentyvä parannuksen voima, niin ainakin hänestä tuntui. Rammat, ontuvat, hilsetautiset, riivatut, pitaliset, verenvuotoa sairastavat vaimot, kuumesairaat, halpautuneet ja mykät olivat piirittäneet hänet merililjojen tasangolla; tiedot hänen parantamisvoimistaan olivat varmaan levinneet huhuina yhtä laajalle kuin Sefer Refuolin iäkkäiden tutkijoiden tai poikamaisesti hymyilevän Teudaksen maine, noista kolmesta kreikkalaisesta lääkäristä puhumattakaan. Tämän valittavan väen joukosta Miriamin poika pakeni kiireesti, niin että hän tuskin ehti huomata sinisten amulettien rykelmiin hautautuneita märkiviä paiseita. Mutta juuri kun hän harvoine oppilaineen kiipesi kypsänraskaan vainion reunaa, hänen eteensä ilmestyi kuin loitsittuna mies, jonka olkapäiltä ja lanteilta liehuivat vain kreikkalaisen tunikan haaltuneet riekaleet; hänen suustaan lähti epäselvä eläimellinen mölinä. Kaikesta huomasi, että hän oli kuuromykkä — joko hänen kielensä kärki oli poltettu Herodes Suuren kidutuskammioissa ja hänen rumpukalvonsa puhkaistu neulalla, tai sitten hän sairasti näiden seutujen kirottua vitsausta. Hetkiseksi kypsän nisun tuoksuun yhtyi tunkkaisten rääsyjen, kalanpäiden ja suolien eltaantunut haju. Sen lyhyen tuokion, jonka Johannes Sebedeuksen poika tarvitsi leyhyttääkseen raitista ilmaa sieraimiinsa sykomorin lehdellä, Miriamin poika näytti horjuvan äärimmäisen säälin ja tylyn kieltonsa välillä.
Ja sitten, kenenkään sitä estämättä, hän oli astunut uikuttavan ryysyläisen luo. Hän ojensi molemmat kalvakan hienot kätensä. Hän työnsi vasemman ja oikean etusormen miehen korvakanaviin, huokasi raskaasti, katsahti orvokintummaa taivasta kohti ja lausui käskevästi: "Effata, aukene!" Ennen kuin sairas oikein tajusi kuulevansa tärpättipuiden kahinan ja kalanpyydystäjien melun, Jeshua kääntyi toveriensa puoleen: Älköön kukaan teistä levittäkö tästä pienintäkään juorua! Minä tahdon... Minkä oikea kätesi tekee, sitä älköön vasen kätesi tietäkö. En ole tullut hoitamaan sairaalaa, vaan auttamaan niitä, jotka ovat avun tarpeessa, käsitättekö! — Vielä saman päivän iltana hänen luokseen hoippui muuan yhdyskunnan sokea; häntä talutti joukko suruhuntuisia naisia, jotka rukoilivat, että mies saisi vain koskettaa hänen sinistä mantteliaan (tiettävästi oli tarina verenvuotoa potevasta naisesta jo ehtinyt laajeta järven koillisrannalle!). Ja niin kuin muutamia tunteja sitten — täydessä kislevin kultaloisteessa — Miriamin poika tuijotti aluksi hyvin haluttomana noihin vihreänmustiin, tylsiin rupikonnansilmiin. Hän oli seuralaisineen tänä hetkenä Beetsaida Juliaan ulkopuolella, ja hänen miettivän tumma ruskea katseensa lipui seesam-vainiolta toiselle. Samassa — kun päätään huojuttavat vanhat sukulaisvaimot jo valmistuivat viemään sairaan pois — tarkkasilmäinen tullimies Leevi huomasi, että opettajan kaulasuonet rupesivat pullistumaan ja hänen kurkkunsa liikkui tavallista kiivaammin; hän keräsi kuivan kitalakensa täyteen sylkeä. Sitten neste ruiskahti kahtena kapeana suihkuna noihin viheriänmustiin silmämuniin. Oli niin äänetöntä, että sukulaisnaiset ja potilas yhtä hyvin kuin Beetsaidan kalastajatkin voivat kuulla Jeshuan kysymyksen:
"Näetkö mitään?"
"Näen häilyviä olentoja, ne ovat kuin ihmiset, ne muistuttavat käveleviä puita", kuiskasi sokea.
Vielä uudestaan Miriamin poika oli nieleskellyt, ikään kuin olisi halunnut kerätä suuonteloonsa mahalaukkunsa kaikki nesteet; mutta viime hetkellä hän luopui tästä päätöksestä, hänen kämmenensä painui kuperien silmien yli, ja kun se laskeutui tovin kuluttua, miehen suusta kajahti raivoisan ilon mylvähdys. Hän näki, näki...! Semeion, suuri jumalanmerkki, oli viimeinkin tapahtunut! Aivan tyynenä Jeshua kääntyi hänen ja sukulaisnaisten puoleen: Älkää edes poiketko Beetsaida Juliaaseen! Pitäkää salassa jok'ikinen teko, minä tahdon, minä vaadin ja käsken teitä, kuuletteko? Naisten nyökyttäessä tumman harson peittämää päätään hän kääntyi kiivaasti. Oppilaiden puoliympyrä kiristyi hänen selkänsä ja kupeittensa ympärille.
Ja samassa nasaretilainen oli antanut määräyksen: Vielä tänä iltana, yön koitteessa, me purjehdimme järven länsipuolelle. Mutta nyt, Simon ja Andreas ja te Sebedeuksen pojat, sinä nuori Filippus ja palkastasi luopunut Taddeus — minun on nälkä ja kun olen syönyt, tahdon ypö yksin vaeltaa kauas kukkuloille. Eikä kukaan teistä saa minua seurata, ei kukaan -! Et sinäkään, Joonaan poika, joka olet kärkäs uskomaan, vannomaan, tarttumaan kalpaan Etkä sinä, ystäväni Filippus, sillä karjapaimenten majoissa minä en tarvitse kirjureita. Antakaa minun yksin rukoilla Isääni, joka minut lähetti ja jota ilman en mitään mahtaisi, en olisi mitään... — Ja sitten hän häipyi loivasti nouseville vuorille sinisen vaipan hulmutessa lauhassa tuulessa. Mikäli jäljestä päin kerrottiin, Simon Keefas oli hyvin huolestunut: "Hänhän söi vain pari kolme vehnäsämpylää, hiukan huonoa viiniä ja hiillostettuja jaltrikaloja, joita juuri olimme saaneet pyydetyiksi aivan vaivaisen vähän. Ne ovat pyöreitä, niiden maukkuus pettää, mutta terveelle miehelle niiden mehukasta lihaa pitäisi olla paljon enemmän. Kaikki järven kalat, vaikka verkot repeisivät niiden painosta, eivät tuolle voidellulle riitä, niin runsaasti hän näkee ihmisistä huolta ja vaivaa...! Useimmat meistä ovat kalanpyytäjiä, ja se virka on monin kerroin sinun luopiovirkaasi arvokkaampi, veronkantaja Leevi; me tahtoisimme kokonaan pyhittää heittoverkkomme, väkirautamme, koukkumme, nuotat ja atraimemme sen Jumalan miehen nimeen, joka lähti ylös vuorille. Isäni kalasti niin kuin hyvin muistat, Andreas, mutta kohtasiko hän milloinkaan profeettaa, jonka kosketuksesta kuuromykät parantuivat ja sokeat saivat näkönsä...?"
"Meitä on nimenomaan kielletty siitä puhumasta", sanoi nuori Filippus.
Hetken aikaa Simon. Keefaan vinot, rosoiset kasvot hehkuivat vihanpuuskasta tummina. Hänen karhea tukkansa haritti sakeana. "Ellet olisi Beetsaida Juliaan poikia niinkuin minäkin, niin takaisinpa, että korvasi kihelmöisivät iskusta. Kalamiehen kämmen on sentään... Sillä voi läimäyttää aimo korvapuustin! Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin — annettakoon tämä sinulle anteeksi, Beetsaidan nuori mies." Sitten heidän äänensä oli häipynyt kaupungin suuntaan. Vain Simon Keefaan jyrkät sanat olivat painuneet porteissa kyyröttävien leskien korviin, etenkin kun niitä säesti voimakas naurunpurskahdus: "Häissäni minä taitoin ihan huvikseni kahteen kappaleeseen valetusta hopeasta tehdyn kynttilänjalan, joka painoi tasan leiviskän... Ja join vesiruukusta kolmattakymmentä litraa Een-Gedin viiniä, muistatko, veljeni? Milloin tahansa nostan näille hartioille latinalaisen tynnyrinmitan säilöttyä kalaa, uskokaa pois, ja rautakangen, ellei se ole kuokan vartta paksumpi, taitan siruiksi kuin munankuoren, sen sinä tiedät, Andreas. Varo vain korvallisiasi, Filippus..." Ja äänet häipyivät paahteisille syrjäkaduille.
Omassa ahtaassa maailmassaan Jairus vaelsi huolten piiskaamana. Tai eihän tuo pieni kolkka ollut ahtaampi kuin itse avara maailma, sillä kaikkialla ihmisajatus antaa laihon aallota ja kumpujen ja tasankojen vieriä taivaanrannasta toiseen, avarina kuin omat mielikuvansa. Esimies tuskin vastasi kaupungin tuomiokunnan kymmenen päämiehen tervehdykseen. Hän ajatteli vain lastaan, joka riutumistaan riutui, ja lapsensa kautta hän ensi kerran lähestyi luonnon kylläistä ja kypsää autuaallisuutta, joka oli sitä tuoksunraskaampaa, koska se pian lakastuisi pois. Galilean meren kalvo helotti sinisempänä kuin koskaan. Ja eikö orvokintumma taivas, joka muistutti suunnatonta nukkaista kukkalehteä, ollut ihanin lupauksen telttavaate tämän lehtimajan juhlaan valmistuvan maakunnan joka töyrään ja lammastarhan yllä? Miten kalpeilta sen alla näyttivätkään kojujen ja risteilevien polkujen öljytyt verhot, nuo monet keltaiset tai siniset raidit, jotka olivat muistuttamassa erämaan taivalluksen leireistä? Köyhimmänkin eläjän pikku kellariin oli sullottu hedelmävasuja ja ruukkuja, jotka olivat piripintanaan joko taateleista puserrettua tai mehiläisten harmaista kennoista koottua hunajaa. Kyllin paljon nähneenä Jairus ei voinut olla ajattelematta vanhoja Misraimin maan hautoja, joiden kuumantunkkaiseen ilmaan ei kajahda ainoankaan niiden kalkkilaastille maalatun laulajattaren tai harpunsoittajattaren sävel. Tai vaaleita sarkofaageja, jotka oli yltä päältä täytetty elämän vihannoilla muodoilla, samalla kun luut kellastuivat tomuksi niiden uurnan pohjalla. Muratit, villirypäleet ja koisot kutoivat niidenkin yli iäisen kukkimisen huntua — aivan kuin suvi olisi jotakin ikuista valoisine läikkineen myrttien lehdissä ja talvi ja kuolema vain häviävä välisoitto! Mutta oliko taivaan alla väkevämpää kammitsaa kuin hauta?
Oliko mikään sarana lujempi? Kutokoon kevät liljojaan; ne, jotka on kätketty valitusvirsien hymistessä kylmään onkaloon, eivät havahdu, jos narsissin sipulit heräävätkin vihreyteen! Päivän kultavalon kehystämät mainaadien kuvat tosiaan sukelsivat Galileassa esiin sinipunaisina tanssivista varjoista. Ja kaukana soi paimenen kaislapilli niin kuin itsensä Paneaan rotkon jumalan ruokohuilu. Jairuksen sitä tietämättä tämä epäpyhien mietteiden täyttämä aamu oli lehtimajan juhlan sovituspäivän aamu, jolloin Jerusalem vaikenee aivan hiljaiseksi, jolloin ei peseydytä eikä koristeta vaatteita ja jolloin vain kuninkaat (jos sellaisia vielä olisi) tai vastavihityt naiset voitelevat suortuvansa Arabian öljyillä. Mutta eihän hän pohtinut sitä. Hänen mietteensä liitelivät kuin tummat tervapääskyt sairashuoneen ympärillä. Leea! Leea! Hän tuskin tajusi, että sadat syvänvihreät murattimajat ilmoittivat juhlan aaton alkaneen. Sinä päivänä ylimmäinen pappi Joosef Kaifas istui suunnattoman korkealle temppelituolille välttyäkseen koskettamasta mitään epäpyhää, vanhimmat muodostivat hänen ympärilleen jähmeän puolikuun muotoisen kaaren, hänen korvissaan soi pyhien tekstien humina ja häntä vahvistettiin imelällä suitsukkeella; hänen äänensä täytyi pysyä juhlaa varten kirkkaan heleänä, ja jos hänen silmänsä väkisin ummistuivat, hänen liinaisen efodinsa helmaa nykäistiin, niin että hän havahtui torkuksista... Uni ja kaikki ravinto oli häneltä jyrkästi kielletty, sillä seuraavan päivän määrähetkenä hän yksin astuisi kasvot puolitiehen hunnutettuina Adonai Elohimin pimeään suojaan, iäti salamyhkäiseen kaikkein-pyhimpään, jota verhosi seitsemän elementin värinen raskas vaate. Jairus ei miettinyt tätä korkeimman papin paastoa, välitysvalvontaa, koettelemusten yötä, ei Siionin parannustaidon mestareita jotka hoivasivat Kaifaan alastomia, leviittataudin vaivaamia jalkoja, ei Aaronin seuraajan tulipunaista tiaraa eikä psalmien soinnukasta laulua hopeisten pasuunantörähdysten keskellä. Vain riutuva lapsi tumman hämyisessä sairashuoneessa...! Oliko maan päällä mitään, mistä hän ei iloiten luopuisi, jos tämä pieni ihmisnarsissi havahtuisi niin kuin Jordanin liljat aina keväisin? Ylösnousemuksen vihreät kunnaat hävisivät hänen tuskaisilta katseiltaan. Hän näki vain violetin kuolemanvarjon hiljaa leviävän niiden yli kuin sen enkelin siipien ennakkohämynä, jonka kupeilla riippuvat tuonelan mustat avaimet.
Virallinen juhla lehvämajoineen ja tansseineen ei vielä ollut koittanut, kun Miriamin poika kalastajatovereineen oli saapunut takaisin Kapernaumiin. Hän ilmestyi pienen kaupungin kaduille heleänä aamuna. Hänen hohtava vaippansa oli meren tyrskyistä melkein läpimärkä; jälkeen päin Jairus kuuli, että Gennesaretilla oli noussut ankara myrsky, kun he purjehtivat pienillä kalapursillaan pimeässä oppainaan vain tähdet ja läntisten kylien tulet, mutta nasaretilainen oli nukkunut meren kohinasta huolimatta syvässä unessa. Hän oli kääriytynyt mantteliinsa, hän makasi takimmaista tuhtoa vasten, aaltojen pauhu vaiensi kokonaan hänen tyynen hengityksensä. Kun he olivat puolen tunnin matkan päässä länsirannasta — kuohut paiskautuivat jo raskaasti veneeseen ja sen laudoitus jymisi — nuorin miehistä, Filippus Beetsaidalainen, joka oli purjetta kääriessään kastunut läpimäräksi, herätti Miriamin pojan: "Sinä nukut. Etkö välitä siitä, että hukumme kaikki...?" Jeshua tunsi kasvoillaan aaltojen roiskeen. Hän pyyhki vaahtoa, hänen lopen uupuneissa silmissään välähti varmaan samanlainen tumma liekki kuin Kapernaumissa hänen seistessään synagoogassa tai laskiessaan täyden viinivadin Simon Keefaan anopin pöydälle. Hän sanoi vain: "Kuinka pelkureita te olette? Kuinka vähän teissä onkaan uskoa...?" Aamun sarastaessa pieni vene kiisi kuin lingottu kivi valkoiseen poukamaan. Kalastajat ja heidän mestarinsa levittivät märät halatit, ihokkaat, pääliinat hetkiseksi kuivumaan valkoiseen hietaan — ilma sädehti jo peloittavaa hellettä ennustaen ja väräjävät vihreäsiipiset neidonkorennot survoivat aivan vesirajassa. Itse järvi, sinisenkuultava Gennesaretin ulappa oli käynyt yhtä tyveneksi kaukaisiin ruusunsinerviin idän louhistoihin asti, kuin se tähtien välkkyessä oli myrskynnyt valkeana kuohuna. Vain lyhyt, ruusuisen ja kultaisen sarastuksen tovi. Sitten Nasaretin mies, Simon Keefas veljineen, Filippus Beetsaidalainen ja Alfeuksen poika Leevi pukeutuivat ihokkaisiin, viskasivat ylleen hulmuavat viitat, painoivat päähänsä turbaanit ja neliskulmaiset liinat, joita vyötti musta karvoista punottu vanne, yhtä tumma kuin heidän vielä vettä tiukkuvat partansa ja suortuvansa. He lähtivät astelemaan kummun rinnettä myöten päivän yhä kuumemmaksi yltyvässä loisteessa.
Siellä, missä syvä tulvauoma halkoi maata kuin punainen haava lihaa, mihin voi kuulla ruukunkantajattarien kevyet tohvelin lässähdykset, Jairus oli odottamatta kohdannut Miriamin pojan. Muistoissaan — kolme pitkää vuotta myöhemmin- hänen oli vaikeata edes kuvitella, mitä hän tuona valon hetkenä sanoi ja teki. Hän muisti vain nojanneensa hyvin kuhmuisen kaneelinruskean korkkitammen runkoon, aivan kuin puu olisi jollakin tavoin avannut hänelle ikuisen kasvamisensa lohdullisen ihmeen; hän tunsi vieläkin olkapäissään, kuinka sen kova mutta kumimainen kaarna antoi myöten vanhojen särkevien ihmisluiden painautuessa sitä vasten.
Mitä hän sopersi? Kuinka hän olisi muistanut sen? Muistiko hän sanaakaan Jeshuan puheista Simon Keefaan anopin rappeutuneessa asunnossa, kun löyhkäävä krabattos vaipui murtuneen tiilikaton raosta permannolle? Ja miten paljon yksityiskohtia hänen mieleensä oli uponnut kaikista noista tarinoista, joita Magdalan ja Beetsaida Juliaan miehet levittivät: siitä, kuinka Jeshua oli lyönyt umpilukkoon väittelyn rabbiini Hananjan kanssa tai kuinka hän oli puhutellut sairaita idän kaupungissa? Tai Joonaan pojan uhkaavat lauseet nuorelle Filippus Beetsaidalaiselle? Vuosien tiheä siimes peitti kaiken tuon aivan kuin tuhannet myöhemmin kuullut äänet olivat hälventäneet Miriamin pojan puhtaan äänensoinnun, niin ettei kuuluviin kantautunut juuri muuta kuin jokin tiheän yksinkertainen vertaus taivasten valtakunnasta ja sanat, jotka ammoin sitten olivat kaikuneet tutun synagoogan pulpetilta. Miten hän oli mahtanut tuona lehtimajanjuhlan aattona rukoilla? Sanomattomin sanoinko vain, vai hiljaa vedoten Nasaretin miehen sääliin? Ainian, ajasta toiseen, hänen muistiinsa oli syöpynyt sen aamuvarhaisen kauhea näky. Kuinka lapsi lepäsi hievahtamatta, aivan narsissinkalpeana pitkässä lumenhohtoisessa paidassaan, jonka alta kohosivat tytönrintojen hennot kummut vielä aavistuksen hauraina.
Tytön mustat hiukset näyttivät niin sinisentummilta levätessään siinä haikaranuntuvien täyttämien pielusten varassa. Sykomorin rungoista veistetyn vuoteen yli leyhyi myrhan ja hiiltyvien kaneelinlehtien tuoksuja, pieni, sinervä liekki lepatti jaspiskannattimiin ripustetussa kuolinlyhdyssä. Jo hyvin varhain, ennen sarastusta, esimies oli kutsunut taloon kuolinvalituksesta huolehtivia vaimoja ja huilunpuhaltajia, mutta sitten, kun kaikki tuo, hänen koettelemusyönsä, hänen paastonsa ja sanomattoman uhrinsa yö oli ohi, hän pystyi tuskin näkemään muuta kuin valon hohteen syksyisissä maisemissa hiljalleen, hyvin verkkaan vaeltaessaan pois kaupungista. Ylös kyntöä odottaville kummuille, joiden multa oli niin haudantummaa. Hän muisti toistelleensa kuin jotakin ulkolukua: "Te Gilboan vuoret...! Voi teitä, iäti kuolemalle vihityt Gilboan vuoret...!" Alhaalla olivat varmaan rahisseet kukkavaunut liidutulla polulla. Joku sinihuntuinen nainen oli jäänyt katselemaan hänen vaivalloista kapuamistaan vihreille kunnaille.
Hän tunsi sielunsa altaan typötyhjäksi elävöittävästä vedestä. Kastelukaivojen äänet, veden hölske nuorten tyttöjen saviruukuissa, maa kaikkinensa oli kuin petoksen kuva viimeisistä merililjojen kukista lehväsaleihin, joita naiset koristivat alhaalla mutkaisilla teillä. Nukkua ikuisesti hopeapoppelien hiljaiseen havinaan tai vaipua syvälle puun ytimeen niin kuin kreikkalaisen sadun neito Dafne, jolle valonjumalan rakkaus kävi raskaaksi kantaa. Kuinka hyvin hän oli tuona päivänä ymmärtänyt vanhan pakanallisen kertomuksen. Tai uinahtaa laidunmaiden vielä märkään ruohoon, painaa pakottavat ohimonsa seljan ja viikunapuun ja kreikkalaisen korkkitammen viileään kaarnaan, kunnes ei edes pahan imen muistoa jää -! Tällaisena hetkenä, lopen uupuneena pitkään valvottuun yöhön ja aamuhämyn tuskaan, Jairus oli kohdannut Nasaretin miehen. Lopultakin oli ollut yhdentekevää, miten rukoilevat sanat olivat kummunneet hänen huuliltaan. Hän näki kyllä noiden mantelinruskeiden silmien yhä laupiaammaksi käyvän valon, aivan kuin syvän totisen ymmärryksen tuli olisi syttynyt Jeshuan silmäterien tummissa lyhdyissä. Sitten mies kenties kysyi: "Missä sinä asut? Olen nähnyt sinut kerran aikaisemmin, synagoogassa." — "Lähellä rukoushuonetta ja sen seljapuita, rabbi." — "Mitä arvelette, emmekö palaa hänen mukanaan kaupunkiin?" Sen jälkeen he olivat lähteneet kaikki, Nasaretin miehen sininen mantteli oli hulmunnut syksyn kuukauden hunajankultaisessa valossa kuin suuri, häilyvä kevätiiriksen kukkalehti. Se tuskin näytti ihmiskäsien kehräämältä.
Se oli helottavan taivaanhohtoinen kuin kurjenmiekan teriö. Siinä säihkyi kevät itse ylösnousemuksensa koko iäisessä runsaudessa, ei juovikkaana niin kuin kiinalaisessa silkissä vaan siintävänä kuin tuo tumma kupulaki ylhäällä. Ja Jairus muisti näitä miehiä seuratessaan ajatelleensa kevään versomista, punapyökkien ihan nuoria riippuvia norkkoja, jotka joskus voivat puhjeta yhdessä yössä. Eikö jokainen punervan vaalea maitokirnu, jokainen Kapernaumin sandaalintekijän lesti, jokainen huonekalu taltalla koverretuista pöydistä puolikaaren muotoisiin leposohviin ollut tämän kevään puun, niukasta valkoisesta kalkista versoneen persialaisen puun, tuote? Vai ajatteliko hän noina muutamina minuutteina sitä? Eikö hän paremminkin elänyt kislevin lakastuvan kauneuden lumoissa? Nyt, vuosia jälkeen päin, hän olisi voinut valalla vannoa katselleensa vain Jeshuan sinistä matkaviittaa ja hänen tomuisia paulakenkiään ja omituisen syviä silmiä, joiden väri vivahteli kypsästä ruskeasta meripihkasta kastanjan tummiin sydänmanteleihin. Heidän lähestyessään valkoista surutaloa kuului jo selvästi huilujen valitus ja itkijättärien huuto.
Miriamin poika viittasi miltei tuimasti nuorelle Filippus Beetsaidalaiselle ja miehelle, jonka iho oli kalpea kuin oliivi — jälkeen päin Jairus oli saanut kuulla, että tämä oli alkujaan kreikkalainen lammaspaimen, Tolmain poika Natanael, jonka nuorin oppilaista oli löytänyt nukkumasta silkkiäispuun alta ja joka oli, aluksi empien, seurannut uutta opettajaa. Tämä paimenten luikkausten, ulkoilman, kuumien tahi tähdekkäiden öiden ja lammastarhojen lapsi tuoksahti lannalle, sen Jairus saattoi hyvin muistaa. Hänen rinnallaan käveli syyrialainen Juudas Lehbeus, kulmikas ja päivänpolttama mies, jonka silmäluihinkin oli painunut Baalbekin vuoristojen tyly poltto, niin että ne hehkuivat mustien karvatupsujen alla melkein punaruskeina; hän käytti väljää, tummaa beduiininpukua, ja hänen olemuksestaan uhosi sellaisten aavikoiden helteinen autius, joiden punaiseen hiekkaan vain jokin aivan yksinäinen piikkipuu, jokin kumia tihkuva sabalainen akaasia luo päivänvarjon muotoisia tummia laikkuja... Häntä nimitettiin Taddeukseksi. Hän oli vanhin kolmesta veljeksestä; molemmat nuoremmat hoitivat kenties vähäisiä peltotilkkujaan jossakin Orontes-virran koillispuolella. Heprealaisen tavan mukaan hänen isänsä nimi oli kirjoitettu temppeliluetteloon Jaakobiksi, niin kuin mies itse oli nimitetty Juudaksi, Jehudaksi, mikä hänen alkuperäinen nimensä noilla syrjäisillä tienoilla mahtoi ollakin. Tulipunainen turbaani välkähteli kuin kekäle hänen päässään. Heti Jairuksen nähdessään hän oli suudellut sormenpäitään, kumartunut hiukan, taas koskettanut huuliaan ja otsaansa. Mutta jotakin luoksepääsemättömän kaukaista, etäisen Libanonin takaista ja iäti vieraaksi jääpää tässä oudon tummassa, laihassa miehessä oli -.
Heidän lähestyessään surutaloa kaikki kuulivat jo palkattujen naisten valituksen. Leean molemmat enot olivat vastassa ovella; he olivat peittäneet surun merkiksi partansa ja reväisseet mulperinväriset pukunsa, mutta niin huolellisesti, että ne helposti saattaisi paikata. Jairus muisti harittavien hiusten siistimättömät töyhdöt, peitetyt päälaet, joilta valui mustia murhehuntuja, paljaat jalat, jotka olivat likaiset pölystä. Ja äkkiä häntä miltei ellotti pesemättömien lattioiden haju, joille sukulaisten vuoteet oli laadittu. Muodollisia menoja: parin vanhan sukulaisvaimon harmaantummasta säkkipuvusta, valittajien huudoista ja yninästä siihen tuskan hetkeen asti, jolloin pienen lapsen kuolema huuhdeltaisiin kuin kitkerän marjan jälkimaku alas kurkusta juomalla Een-Gedin vedensekaista sovitusviiniä punaisesta lasipikarista! Kukaan näistä täällä olijoista ei näyttänyt ymmärtävän, mitä haavaa hän kantoi povessaan. He odottivat vain seitsemän virallisen surupäivän loppua, naisten poljennollisen itkulaulun alta soi syvänä johtosävelenä ihan luonnollinen huoli, mahtoivatko surukakut olla kylliksi paistuneet, eihän niihin vain ollut sekoitettu liian suuria, kovia maissinjyviä! Laulu paisui. Itkijättäret seisoivat eteishallissa puoliympyrässä, ja toinen palkattu joukko ympäröi vainajan sykomoripuista kuolinvuodetta. Orobian, kassian, vihityn ja pyhitetyn myrhan ja narduksen lemu häilyi ilmassa kuin hienoin näkymätön paariharso. Syvässä hämärässä hiilui lampun sydänliekki; se tykytti kalpeansinisenä, se tuskin valaisi noita narsissinvaaleita kaksitoistavuotiaan kasvoja. Lapsi oli mennyt. Mitäpä auttoi, jos hänen liitävä sielunsa ottaisi sinisen pääskyn tai kevätyrtin muodon. Jairus istui siinä vuosikymmeniä vanhentuneena, aivan hiljaa, kalliin elämän umpeen painunutta hietaa seuloen, myhäillen kalvomaisen ohutta, murheellista hymyä. Kuinka syksyn kukat voivatkaan helottaa niin kirkkaasti tuolla ulkona! Kuinka kulta soljui siellä ikivihantiin lehviin, kun täällä, tumman vuoteen pieluksilla, kuumotti vain ikuisen yön kuutamo! Ja Aaronin kukkasauvan teriöiden, tuhansien mantelipuun kukkien liekehtiessä tumman vuoteen pinnassa hänestä tuntui, kuin tuo kuoleman piilottama olisi nukkunut huojuvien, kalliiden kukkien keskellä, vain kalvaat sormet, jotka muodostivat pyhän shin-kirjaimen merkin, ainian kukattomalle tuonelalle vihittyinä. Valkosulkaisten sotajoukkojen laulut, pyhityksen hymni, kolmanteen tulitaivaaseen kohottamisen ja kuolleiden henkivaltojen hymnit valittivat ja humisivat tässä kuoleman enkelin varjoamassa salissa. Oliko pienen tytön sielu, kaikista kalleuksista kallein maan päällä, ehtinyt jo kislev-kuun viheriöiltä kentiltä kolmannen maailman portaille, joita valaisee ruusunhohtoinen aamurusko? Kun esimies vielä kyyrötti siinä surkeana, tuskin kuulematta, kuinka eräs naisserkuista lähestyi ja kysyi, eikö agaattimalja pitäisi jo kiilloittaa tai oliko pidetty huolta sämpylöistä, Jeshuan ääni kajahti vapisuttavan iloisena: "Mitä ihmettä te valitatte ja hälisette? Lapsi ei ole kuollut, hän nukkuu." Kuiva epäuskoinen nauruntirskahdus palkattujen itkijöiden joukosta. Samassa Miriamin poika käännähti kuin kyyn pistämänä. Ikinä ennen hänen äänessään ei ollut kajahtanut semmoista käskevän kuninkaallista sointua: "Ulos! Minä tahdon! Vain te kolme jäätte, Ukkosen jylinän pojat ja sinä, Simon Keefas. Ja sinäkin, Jairus. Älä pelkää, usko ainoastaan."
Hän astui lapsen kuolinvuodetta kohti paulakengät hiljaa naristen. Hiljaisuus oli käynyt sitäkin tiheämmäksi, kun valittajat olivat kyyryssä selin hiipineet etuhuoneeseen supattamaan keskenään ja Jeshuan oppilaat tuskin uskalsivat liikahtaa kauhunsekaisessa hämärässä toivossaan. Sitten sormet, jotka olivat koskeneet kuuron korvatiehyeitä, krabattoksella makaavan miehen jalkoja ja Gadaran sikopaimenta, lumoavan, kutsuvan väkevästi lipuivat kaksitoista vuotiaan tytön lumivalkoisten ohimoiden yli; ne irroittivat hiljaa ristityt kädet, niin että pyhä shin-kirjain särkyi. Tylsän huumauksensa lävitse Jairus kuuli kysymyksen: "Kuinka kauan hän on levännyt tässä, tämä pienokaisesi?" Hän sopersi kaiuttomasti: "Tuskin kolmea tuntia... sillä Leea kuoli, kun tahdoin lähettää palvelijani etsimään sinua, jotta parantaisit hänet kämmenesi painalluksella..." Hetken aikaa Nasaretin mies tunnusteli hiljaista valtimoa, kosketti kuin hyväillen aivan jäykistynyttä lapsen kuolinpaitaa. Oliko Leean häilyvä sielu jo tulossa kolmannen tulitaivaan portailta pimeyden enkelin uhallakin tähän hämärään saliin? Samassa Jeshua sanoi painokkaasti, kumahtavan kirkkaasti, niin että hänen äänensä halkaisi hiljaisuuden kuin kuparisen symbaalin lyönti:
"Talita kuum! Minä sanon sinulle, tyttö: Nouse!"
Ensimmäinen hento puistatus merkkinä siitä, että Vasen mustine sulkineen väistyi. Nopeata huohotusta, nieleskelevää nyyhkäisyä, joka taukosi ja alkoi taas. Narsissin värisille lapsenkulmille rupesi leviämään hentoa punerrusta. Oli kuin aamurusko tunkeutuisi ikkunoiden syyrialaisen lasin lävitse kuolinsaliin. Ja nyt, nyt hän kohottautui vielä horroksissa... nyt, nyt hänen ylt'yleensä vapiseva lapsenruumiinsa värähti kuin irtautuakseen kaikenkytkevistä syvän unen kahleista ja astuakseen voipumuksen haudasta elämään. Sanaton vapisuttava tuokio. Kaarioven hämyssä tungeksi joukko naisia silmät kauhusta ammollaan; he olivat palkattuja valittajia, jotka olivat vain neljännestunti sitten peitetyin päin virittäneet kolmanteen taivaaseen kohottamisen hymnin. Jairus kuuli vuoteen narahdukset, hänen itkusta sumeiden silmiensä kalvoon piirtyi vain epäselviä näkyjä ylös ponnistelevasta lapsesta ja noista kolmesta, jotka ympäröivät Miriamin poikaa, vavisten hämmästyksestä niin kuin hän itsekin; hänen koko ruumiinsa vapisi. Pelokkaan hämmästyksen humahdus. Sitten Nasaretin miehen soinnukas, miltei iloisen arkinen ääni: "Ja nyt pitäkää huoli, että pienokainen saa syödä kyllikseen. Hän on hyvin heikko, on parasta aluksi antaa vain kulhollinen lihalientä ja ehkä hiukan mietoa viiniä; ja onhan kellarinne täynnä kypsiä taateleita, ne ovat tervetulleita. Mutta sinä, Jairus, sinä puolestasi olet hyvän aterian tarpeessa. Aluksi lihaa, vehnäleipää, punaista tulista viiniä ja sitten parin tunnin syvä uni, siinä minun lääkkeeni, Jairus."
Hän viittasi Simon Keefaalle ja Sebedeuksen pojille. Kun he astuivat ulos oviaukosta, Jeshua rypisti hiukan nenäänsä: hän tunsi hänkin pesemättömien lattioiden hajun, johon yhtyi risaisten suruvuoteiden ja mustaksi palaneiden kakkujen lemu. Se ei lainkaan sopinut! Semmoiset muodollisuudet olivat kuolleita, mutta eivät nukkuvia varten, kaikkein vähimmin niitä sai tuntea vastikään unen horroksista havahtunut pieni kalpea tyttö! Ja samalla vaativalla tavalla, jolla hän oli äsken käyttäytynyt, hän heti oviholvista astuttuaan komensi säkkiin pukeutuneen vaimon, palkatut valittajat, nuo kaksi sieraimiin asti hunnutettua enoa ja sukulaisvaimot tiehensä. "Ja muistakaa pestä lattiat! Ja noutakaa taateleita, ennen kuin unohdatte senkin, olette niin ällistyksen lyömia kaikki tyynni. Juudas Lebbeus, Alfeuksen poika, Natanael, tulkaa jäljissäni! Mitä vielä vitkastelette, naiset? Olettehan saaneet rahakukkaronne, menkää koteihinne keittämään papulientä...! Kuolema ei ole samaa kuin uni, eikä syvä uni yhtä kuin kuolema. Teidän enkelinne ei enää peitä tuota vuodetta siivillään..."
Näin olivat nämä kaksi, vanha synagoogan esimies ja vielä nuori Nasaretin opettaja, kohdanneet toisensa ja eronneet. Sen tapauksen merkkinä oli ollut kevään oma ihme, talven hautaonkalosta puhkeavan kevään mysteeri, kaikkien jyvien ja sipulien ja kukkien iäinen uudestihavahtuminen, jota vanhus oli ajatellut syksyisillä kummuilla. Tuskin kaksikymmentäkahdeksan vuotta liikkuneet sormet olivat sinä aamupäivänä mananneet iäti nukkuneeksi luullun tytön elämään.
Ja soluessaan Jerikon ihmistungoksessa vanha mies pohti, olisiko ihmeparantaja Teudas tai oppineet lääkemiehet Abba Kelkian ja hurskaan rabbiini Dossan poika Käkinä siihen kyenneet? Yhdessä esilukijan kanssa hän ajelehti vaeltajien tulvan mukana Herodes Suuren talvipalatsia kohti. Melu kasvoi, se oli kuin meren pauhinaa.
HAIKARAT VALKOSULAT.
Päivä oli jo heleän kirkas, mutta ei polttava. Oli juuri niitä hetkiä, jolloin äänet taukoavat työpajoissa ennen varsinaista päivällislepoa; kahdessa ateriapaikassa, Njord Vehnätukan ja Kratylos Melolaisen ruokaloissa, kärisivät vartaat, vieläpä niissä paahtui epäpyhä ateria. Mutta ensiksi mainittu oli päässyt täyteen liikevauhtiin jerikolaisten työläisten avulla, ja sen vuoksi vaaleatukkainen galli omaksui sekä keittiötaidossaan että pöytätavoissa oudon maan uskonnolliset pitämykset. Palavien ruokien käry virtasi siltä taholta kuin huntu — siihen yhtyi Hebronin ja Ain-Eskelin viinin, kuivatun kalan, enimmäkseen kullanhohtoisen mutakalan boltin ja pitkäsiimaisen, kapean, nahanruskean Jordanin partakalan tuoksua. Tähän aamupäivän aikaan Herodes Suuren uusi ylväs jättiläiskaupunki kolkon solatien mutkassa, "Kuun talo" tai "Palmujen talo" Jeriko, olisi hyvin käynyt valtakunnan todellisesta pääkaupungista. Se ummistui kuin sitova solki Palestiinan keskisen ja eteläisen osan välille. Jordanin sininen nauha oli suikertavan oikukkaana silkkivyönä, kaukana idässä päin levisivät Gileadin ammonilais-mooabilaiset koleikot Jabbokin hävinnyttä rajapyykkiä kohti; Perean kumpareiset vuoret antoivat tuskin sijaa koukertavalle dromedaaritielle, joka kumisi aina sillalle pyrkivien askelista ja kellojen kilkutuksesta, sotatorvien toitotuksesta, amulettien kalinasta, beduiinien luikkaavista huudoista; sen kaukaisimmat vuoret olivat jo saaneet niisan-kuun punahohtoisen vaahtopeitteen ja kaikkine varjontummine louhuineen ja valaistuine harjoineen ne salasivat suunnattoman laajoja kalkki tasankoja, pystyyn nostettuja tai basalttinastan varassa horjuvia kiviä, menneisyyden hautausmaita, joista mikään ihmissilmä ei enää keksinyt Baasanin kuninkaan Oogin amorilaista ruumiskirstua, ei alkuperäisen Asrielin eli Israelin kotitienoita, ei Jaakobin ja Laabanin ikivanhojen paimentolaisaikojen jälkiä.
Kaipuun ja kolkkouden maisemia, jollaisia on kaikkialla, missä elämä on väistynyt tuhatvuotisen kuolemanunen tieltä. Noiden kukkuloiden ihossa kasvoi marunaa, jokin yksinäinen violetin tai sinisen tai lakanpunaisen salviaröyhelön muodostama kukkapälvi, beduiinien salatuista sistemeistä kasteluvettään saapia viuhkapalmustoja, hopeanharmaita oliivilehtoja surkein ja käpristynein rungoin ja niiden vastakohtana melkein hiilenmusta jäykästi sojottava metsäsypressin pilari. Vuodet kumpuilivat Suolameren lasinhohtoisista, huuruavista rannoista kauas Bataneaa kohti kuin märkivän maan ihosta kohonneet sinervät tai punaiset jättiläispaiseet, kuin auringon palorakot, Saulin ja Daavidin hävinneitä muistoja säilytellen ja haudaten syvälle soran alle hurmiokkaan naisprofeetta Deboran jäljetkin, samoin kuin Jeftan taistelukentät ja joskus vahvasti linnoitetut kaupungit. Niiden synkästi loimottavat tai kytevät tummat varjot ja tulvauomat muistuttivat maan sairaalloisesti suurentuneita verisuonia. Mutta Karantalin vuorelle tämä Perean aromaiden kolkkous lähetti vain kuumia hengähtelyjään. Jeriko kukoisti. Pylväikköjen hehkuvasta valkeudesta nokisiin työkortteleihin ja tiilenruskeista kujista idumealaisen satraapin humajaviin, tummiin puistoihin aaltosi peräkkäisinä laineina ihmisparvia. Vuoren ylärinteillä kasvoivat seesampellot, jotka eivät menesty virran lähitienoiden kuumassa alankoilmassa; niiden metrin korkuiset vanat puhkoivat pieniä sinisiä ja kalkinvalkeita kukkapasuunoitaan aamuilmaan. Puuseppien työpajoissa oli vasarointi tauonnut. Miehiä virtasi kaduille; he olivat jättäneet höylänsä ja sahansa ja talttansa, ja heitä seurasivat kaupungin ruukunvalimoiden työläiset, karkeat harmahtavat mekot vielä yltä päätä likaisina pyörien roiskuttamasta savesta. Salatun ja ryysyillä hädin tuskin paikatun köyhyyden, suistuneen elämän sekavia edustajia, rappeutunutta ylellisyyttä, jerikolaisen portto Raahabin ammattisiskoja, jotka varmaan olisivat pienestä maksusta ottaneet vastaan uusia Joosuan miehiä, koulunopettajia, shafanilaisia laintutkijoita, kirjureita ja tulkkeja, Elian ja Elisan ikivanhan profeettakoulun mustavaippaisia nasiireja hiostavassa lämmössä, kierteleviä säkkipillin soittajia, kuolinhuoneiden hajuun tottuneita itkijänaisia mustissa tai aivan tummissa puvuissaan, kulta- ja metalliseppien oppipoikia, liikepuuhissaan touhuavia asiamiehiä, joilla oli tekeillä jokin hyvin uhkapäinen, juutalainen yritys. Ja silloin tällöin välähdys neitseellisen kauniista vedenkantajattaresta, joka kapusi paulakenkineen kuparinruskea saviruukku päälaellaan solisevia lähteitä kohti. Tämän köyhistä kasarmeista työntyvän väenhälinän yli soivat huilut, sen sorina sekaantui syyrialais-kreikkalaisiin murteisiin, se yritti raivata väylää käsivarsillaan ja sitä työnneltiin tuon tuostakin takaisin... Rattaiden jytinästä irtosi hyvin kimeänä vuohien määkynä ja pienten harmaiden aasien ja muulien huuto; se oli kuin hengenahdistusta sairastavan hätäistä kiljuntaa. Aivan Herodes Suuren synkänloistavan talvipalatsin luona oli Damaskon tai Egyptin karavaanien kuljettamia apinoita häkeissään. Kookosmaidon, mädäntyneiden hirssinjyvien, virtsan ja puhtaan, laimentamattoman muskottiviinin hajua suloisesti yhtyneenä märkien olkien hajuun! Neljätoista keltaista koira-apinaa täytti haukunnallaan koko ympäristön; ne olivat sulloneet poskipusseihinsa suuret määrät imeliä kreikkalaisia makeisia, useimmat niistä olivat juovuksissa, ja ne poukkoilivat edestakaisin häkeissä kuperat kynnet rapisten ja vaaleanpunaiset jalkapohjat läiskyttäen olkia kuin jotkin venytetyt, oudot ihmiskämmenet.
Täällä oli myös kaukaa itämailta tuotuja pieniä harmaita ja vihreitä marakatteja, suunnattoman suuria villaisia ja pitkäraajaisia kaneelinvärisiä ihmisapinoita Koromandelin rannan metsistä, idän gibboneja patalakkeineen ja jättiläisen käsivarsineen mustat kurttuiset kasvot surkastuneina kuin ihmiskeskosella, samalla kertaa mielettömän lapsekkaina ja tuhatvuotisina, keltaisen Ganges-virran ja Ganga Laorin saaren pyhiä vaaleita hanumaaneja, nenäapinoita, Espanjan magotteja ja harmaanruskeita mandrilleja, jotka väläyttelivät keltaisenvaaleita isoja torahampaitaan. Oli se aika, jolloin niiden suunnattomat takapuolet ja kivespussit käyvät helakan aniliininpunaisiksi tai lemmikinsinisiksi, ja ne näyttelivät niitä melkein intohimoisen halukkaasti, mielistellen ja kääntäen ne paljon useammin ihmislaumoihin päin kuin tulipunaiset, sinisten poskipussien ympäröimät kuononsa; niiden hännäntyngät kohosivat huojuen, jotta mikään tämän loiston yksityiskohta ei jäisi salaan. Äkäistä, vaihtelevaa pärpätystä, haukuntaa ja rähinää, irvistäviä kääpiönnaamoja ja ikivanhoja mustia otsia syviin kurttuihin painuneina. "Cypriksen kautta, nämä ovat kauniimpaa rotua kuin seemiläiset!" huusi muuan vaeltava pyrrholainen filosofi. "Ne ovat matkalla Caprin eläinkokoelmiin", sanoi lähellä seisova kilpa-ajaja. Ja tuo yksi ainoa nimi näytti herättävän satoja ilkeitä tunteita ja mielikuvia, joita yhtä monet juorut olivat ruokkineet — aivan kuin hienot, pikkuiset kiinalaiset tekokukat vedessä aukeavat suuriksi leviäviksi lootuksiksi. Tsholamandalam, Angkorin viidakkotemppeli, Taivaan Vuoret, kaukainen Sericea, Pendzhab, johon Aleksanterin sotilaat olivat taivaltaneet vilua ja hellettä kärsien, lumisen jättiläisvuoren alla leviävät paimentolaisten arot... kaikista niistä lähti kevyt tuulahdus idän tavaranhankkijoiden mukana, mutta niitä ei mainittu yhtä pelokkaan hiljaa kuin Campanian lahden pientä saarta.
Maailman yli levittäysi purppurapukuisen vanhan miehen suunnaton hirmuinen varjo. Hänen kullatun salamaseppeleensä rapina kaikui täälläkin. Hän oli vereen ja kauhuun pukeutunut, hänen tylyt, laihat, taudin syömät nuolihaukankasvonsa nähtiin imperiumin kaikissa äärissä, vaikka hänen askeliaan ei olisikaan kuulunut. Liturgi huomautti heti Jairukselle, että tuon miehen täytyi suuresti muistuttaa idumealaista satraappia, jonka täit korjasivat hautaan hänen vanhuutensa päivinä. Hän sanoi sen hiljaa, suu tuskin liikkuen. Mutta esimies ei sitä näyttänyt kuulevan, sillä hän eli yhä omien mietiskelyjensä maailmassa. Hän kysyi varsin pian, aralla, hiukan rukoilevan sopottavalla äänellään, muistiko Hilkanan poika Simon, mitä kaikkea Nasaretin miehestä kerrottiin ja kuinka tämä lopultakin oli tehnyt suurimman ihmetyönsä hänen omassa huoneessaan, tumman, tuoksuvan, hämärän sairassalin keskellä, lähellä mantelinoksin koristettua pikku tytön vuodetta.
Liturgi sanoi huulillaan hymy, ikään kuin olisi viimeisen kerran yrittänyt parantaa vanhuksen auttamatonta herkkäuskoisuutta: "Mieluummin uskoisin tuohon, jos Leea eläisi tänäkin päivänä. Mutta sinä vieritit omin käsin pyöreän kiven hänen haudalleen. Miehet tulivat auttamaan, et edes halunnut heidän apuaan..." Jairus sanoi huokaisten: "Niinpä kyllä, mutta jos Miriamin poika olisi jäänyt kotiin, vaikkapa vain kaupunkiin... Uskon, että mitään tuollaista ei silloin olisi tapahtunut, lapsi eläisi terveenä, varttuisi yhä." Esilukija sanoi vain: "Hänestä lähtee yhtä vahva luopumuksen lemu kuin näiden outojen eläinten häkeistä uhoaa virtsanhajua. Ja sinun ja meidän molempien asuinkaupunki, Kapernaum...! Anna anteeksi nuorukaiselle, joka ei ole edes arvollinen sandaalejasi kiilloittamaan, vanhus, mutta muistutan vielä sinulle, että tämä sinun nasaretilainen muurarisi kerran, eräänä päivänä, monen todistajan kuullen kirosi Gennesaretin tienoot. 'Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Beetsaida Julias! Jos vain ne voiman teot, jotka ovat tapahtuneet teissä, olisivat tapahtuneet Tyyrossa tai Siidonissa, niin he olisivat jo aikoja sitten säkissä ja tuhassa kääntyneet! Ja sinä, Kapernaum, mahdatkohan tulla taivaisiin asti korotetuksi? Ei, aina alas tuonelaan on sinun vaivuttava...' Näin puhui mies, joka ei kavahtanut edes Gadaran saastaisia sikalaumoja, esimieheni. Mies, joka kulki Foinikian meritielle ja sieltä taas kymmenen syyrialaisen vapaakaupungin alueille, ehkä kuunnellakseen, miten kauniisti kreikkalaisissa teattereissa osataan esittää ruokottomia tansseja! Ja tämä sinun muurarimestarisi ei ole pelännyt edes sitä epäpyhyyden tunkkaa, joka tarttuu vieraista kansoista. Keitä ovat hänen oppilaansa? Kyproksen Pafoksesta saapunut lammaspaimen, jonka kanssa hän yksissä tuumin meni Paneaan kirottuun luonnonjumalan holviin. Joku essealainen, ruususeppele ohimoillaan, ja rikkaan kalanlähettäjän Sebedeuksen poika. Olkoot he liitonmerkin yhdistämät Jaakobin maahan tai ei, sekavaa laumaa he ovat kuin ovatkin messiaan seuralaisiksi."
Hänen äänensä kävi kimittävän iloiseksi niin kuin aina, kun hän huomasi todistelujensa painavan vaakakuppia alas tai kuvitteli huomaavansa. "Messias syntyy ihmeen kautta raskaaksi tulleesta Israelin neitseestä, niin on ilmoittanut Jesaja kirjakäärönsä alussa, hän syntyy Miikan mukaan Beetlehemissä, ja kuinka se olisi sama kuin Nasaret? Ja miten hän, pyhien tekstien voimalla vyötetty, voideltu, voisi perustaa rauhan, paratiisimaisen vihannuuden valtakunnan, ellei hän ensin vapauttaisi sotavoimillaan tätä maata, niin kuin Serajan poika, Kyyros Meedialaisen päivien kronikoitsija lupaa. Jirmian toveri Baaruk mainitsee sen yhtä lupaavin, kuninkuutta ennustavin kääntein, Daniel näki hänen valonsa jo kajastavan Belsassarin hovin makuuhuoneessa, Aamos ennustaa uutta lihavuutta tiukkuvaa maata ja uhkaa sortajalle kostoa. Etenkin juuri Aamos... Tuskin koskaan voin liikutuksetta lukea noita pyhiä Tekoan pojan sanoja. Kuluneita ne ovat ja kovin tummenneita, niissä on ikivanhojen aikojen haju, mutta niissä on myös profeetan oman ammatin, hänen paimenkenttiensä ja villiviikunainsa tuoksu. Mahtavasti siunattu näkyjennäkijä, jonka Adonai otti laidunmajastaan... Hänen on täytynyt toisen Jerobeamin kuninkuuden aikaan nähdä Samariassa ja Beetelissä omat Jerikonlinnansa, eikö niin?"
Synagoogan esimiehen parta huojahti, hänen äänessään ei ollut voimaa; kaikin puolin juuri hän, jonka huostassa oli Kapernaumin rukoushuoneen koko hoito, tunsi joutuvansa alakynteen tämän notkean, pyhillä ennustuksilla ylväilevän mustasilmäisen miehen edessä. Hän sanoi hyvin hiljaa: "Oletko koskaan lukenut Jesajan sanoja Voidellusta, joka ei saavu kultaa himoitsevin silmin, vaan kärsivänä tuskien lapsena, uutena Jobina ja rangaistuksen lyömänä? Voi olla... vaikka tämän profeetan sanat olivat vain miinan painoinen astia talentin savikulhon rinnalla, vain vaaksa kyynärän rinnalla Aamoksen ja Hoosean, niin, itse 'Herran sotienkin kirjan' ja 'Ylistysvirsien kirjan' vierelle pantuna, vaikka löytäisit sata ennustusta profeetta Iddon kirjakääröstä ja selittäisit ennustuksia kuin parhaat opettajat... silti et sinä enempää kuin minäkään tiedä, miten ja minä hetkenä ihme näytetään. Verta joko tuolla tai täällä. Joko hyvän ihmisen ruoskittu liha tai rautainen kaitseva ies. Ehkä sinun hunajaa tiukkuva paratiisisi, ehkä aivan toinen kuloksi poltettu kärsimyksen koti..."
Esilukija painoi väkisinkin päänsä maata kohti, miettivä, loimottavan synkkä uskonkiihko ebenpuunvärisissä silmissään. Hänestä tuntui Jairuksen puhuessa aivan kuin hänen kitalakeensa tiputettaisiin syövyttäviä hapon pisaroita, niin paljon hän tunsi kyllä itse kirjoituksia, oli alati ja uudelleen lukenut kaikki ennustukset ja tietäjäin sanat. Mutta Aamos, psalmit, jokin satunnainen valon välähdys Aristeaan kirjeessä! Ja Miika, Miika! Mies aikoja sitten haudatun Aamoksen lihaa ja verta, ei ikinä kultanuppisissa kirjarullissaan kuoloon nukahtanut — vajaat seitsemän vuosisataisjaksoa sitten rynnänneen Sanheribin armeijojen ennustaja, uhkausten, mutta myöskin lupaavan toivon Miika. Kuinkapa hän, joka valoi Immanuelin ja Melkisedekin nimiin uuden väkevän merkityksen, ei olisi nähnyt kauemmaksi kuin Jesaja? Hyvin vanhan vasikannahan sormeilijana Miikan oli täytynyt tuntea sekä Mooseksen viimeiset kirjat ja mahtavat edelläkulkijansa; kaislavasuun lukitusta lapsesta ennustuksen ääni vain korkenee! Kuin alussa hiljaa kajahtava pasuunain huuto, jonka täytyy tulla vahvemmaksi suukappaleen kulkiessa huulilta toisille, kunnes vaaleat hopeiset torvet kultautuvat sarastuksessa. Ja eikö Jesaja, sama Jesaja, josta esimies oli puhunut niin kolkkoja lauseita, itse ilmoittanut Siionille koittavan oikeuden, luvannut Jaakobin heimon tulevan valituksi ja laulanut kallioihin piilleiden riemusta? Semmoiset sanat eivät kerro uudesta Jobista, vai miten on? Hilkanan poika Simon asetti ensi kertaa Jairuksen väsyneet äänenpainot, hänen hyvinkin oudon uskonsa hänen oman murheensa ja menetyksensä yhteyteen; kaikessa, mitä hän sanoikin, kajahteli tavallaan Leean haudansaranain kirskuva ääni. Ja täytyi sanoa, että tällaisessa todistelussa oli älykästä oveluutta, vaikka liturgi heti päättikin, ettei siitä esimiehelle puhu.
Hän yritti kuunnella, mitä tungeksivat ihmisparvet keskustelivat. Jeriko oli liian täynnä outoja vaeltajia, jotta hänellä olisi ollut mitään halua kietoa nämä muukalaiset tutun aramean kielen pyydyksiin. Hänen edellään kiisteltiin, voittaisiko hiirakon vaiko raudikkojen ajaja, entuudestaan kuulu Orestillos kolonoslaisine hevosineen tai viheriäpukuinen Cleipalpus.
Jompikumpi heistä tempaa Antiokian kentällä, juuri varamaaherran kullatun marmoriaition edessä, maineen jumalattaren kainaloonsa! Näihin kiistelyihin yhtyi kahden rabbin sekava, mutkainen filologinen väittely: joko uhrikaritsaa ilmaiseva kebasimsana johtui sanasta "polkea maahan", "tallata", tai se johtui huuhtelemisen ja pesemisen verbistä, niin kuin kaikki Betgadan oppineet tunnustivat — nuo, jotka olivat istuneet ympyrässä Hillelin jalkain juuressa. Itse asiassa tämä kieliopillinen riita olikin ainoa välähdys pyhää maata, joka osui mustasilmäisen esilukijan katseeseen. Hänen sivullaan riiteli kaksi ammattipainijaa väistöistä, heidän lähellään pari heleään tunikaan pukeutunutta syyrialaista siitä, oliko kansan välttämättä rynnättävä amfiteatteriin jo puolelta yöltä niin kuin Antiokiassa, Gerasassa, Tiberiaassa, Seforiksessa, Herodeksen muhkeassa Liviaassa, joka oli rakennettu opaalinhohtoisesta kivestä Suolameren terveyslähteiden luo, vai eikö pikemmin tullut noudattaa järjestystä? Suuri joukko kreikkalaisia oli keräytynyt apinahäkkien ympärille. Ulostusten katku oli helteen aikana miltei sietämätön, eläimet laskivat oljille sitä enemmän, kuta runsaampi ihailijakunta tarkasteli ristikoiden läpi niiden takamuksia ja riippuvia loisteliaita kivespusseja ja vilkasta kirppujenpyyntiä. Liturgi tunsi tosiaan, että tämä oli hänen huonoimpia päiviään, hän oli kovin yksinäinen. Hänen takanaan puhuttiin Makairuksesta ja ruhtinatar Herodiaan tempusta, sillä jos pyöveli olikin säilän sivalluksella ab-kuun iltana katkaissut nasiiri Johanneksen pään, olihan Antipaan vaimo vielä lävistänyt hiussolkensa neulalla pyhimyksen kielen.
Esilukija kääntyi, mutta hän näki vain vesitautia sairastavan vanhan pujolakkisen foinikialaisen, joka puhui aivan nuorelle pojalle ja niin kuin usein raihnaat ja kauan sairastaneet rakasti hirmukuvia, peloittavia näkyjä, kauheiden tapahtumien muistoja. Hänellä oli yllään himmeän epämääräisen väriset riippuvat housut, joiden palmikoidut kultapunoksiset lahjenyörit olivat aikoja sitten kuluneet keltaisenlikaisiksi. Hänen rinnallaan kipittävä poika oli saanut vartijan tehtävän. "Setä, vaatteesi putoavat!" hän kajautti tavan takaa, tai: "Häpäiset itsesi, niin ettei sinua enää erota noista apinoista ja sinut kait teljetään koppiin, Caprille lähetettäväksi!" tai: "Housusi putoavat, tiukenna vyötäsi äläkä puhu niin paljon, setä...!" Joku luikkasi kimeän kiihkeästi: "Rabbi Abtalion itse sanoi ja kirjoitti..." Mutta kun Hilkanan poika kääntyi äänen taholle, puhuja oli jo hävinnyt kuin tulvivan lauman nielaisemana. Hän hoki itsekseen lupauksen sanoja aivan kuin vahvistaakseen uskoaan tässä muukalaisten kaupungissa: Jesaja ennustaa vangeille vapautusta ja sorretuille kahleettomuutta... "Murtuneesta setristä minä istutan oksan Siionin vuorelle"... Hän, joka syntyy beetlehemiläisestä lisäin suvusta kuin oliivin nuori virpi ontosta rungosta, on oleva itsensä kuningas Daavidin perillinen, kultaisen otsarivan ja väkevästi leimuavan kuninkaallisen shimlan mies, sotavaunujen jyrinän mies... Mutta hän näki apinoiden keimailevan taivaansinisillä takapuolillaan, ja tämä ilkikurinen mielikuvien yhtymä — Juudan tuleva sininen hallitsijanpuku shimla ja mandrillin pakarat! — herättivät hänessä tunteen, aivan kuin itse luontokin olisi häpäissyt tietoisesti jotakin, mikä oli hyvin pyhää, hyvin kallista. Hän tuijotteli nyreästi esimiehen laihoja kasvoja seuratessaan tätä väentungoksessa. Hän ajatteli, oratuomen marjojen väriset silmät melkein rajusti säkenöiden: Niin, manaa vain kaiken viheliäisen yksityisen surusi voimalla kuollutta lasta, ei hän kuitenkaan haudastaan tule! Älä puhu minulle loruja kärsimysten miehestä; toisella tavoin on valta tuleva maan päälle, ei siinä vuodateta syytöntä, vaan syyllistä verta... Hymenaios, Aleksandros, Filetos, vaikka ovatkin nuorempia kuin tämä uskonluopio Jeshua, parantavat minkä tahansa märkäpaiseen vain koskettamalla sitä kynnenkärjellään!
Mutta liturgin säkenöivien silmien edessä Jairuksen kasvot pysyivät kovin lukittuina, kuin iän ja tuskan ja muistelun sulkemina. Mitä heleämpi valo niiden kuivuneeseen ihoon sattui, sitä enemmän ne toivat mieleen ammoin sitten ruskettuneen ja kurttuisen terälehden. Niin, Hilkanan poika oli itse nähnyt halvautuneen kävelevän, mutta hän tiesi myös, että tämä voima ei suinkaan aina kummunnut Adonai Elohimin kämmenestä vaan myöskin pakanoiden loitsutaidosta. Olivathan Misraimin maan parannuksen mestarit saaneet vuosikymmenien kuluessa savesta leivotut Isiksen sittiäiset lentämään, olihan joku heistä kilpaillut farao Meneftahin salissa itsensä Mooseksen kanssa muuttamalla sauvansa käärmeiksi. Ja entä Baabelin lääkemiehet, entä herodilaisen hovin intialaiset, entä ennustaja Syyraks? Niin, mahti, jota vieraiden kansojen miehet nimittivät sanalla dynamis, oli maista ja roduista riippumaton, ei mikään valittujen etuoikeus, vaan usein harjoittelun tulosta. Ja kuka voi Nasaretin miehestä sanoa, että hän —
Samassa sekä Simon että Jairus huomasivat kahden ratsastajan ilmestyvän näkyviin. Toinen ratsasti hiirenharmaalla, saturnisen synkällä Togarman muulilla. Sama lyijyisen tähden väri oli hänen vaipassaankin. Vain kultaiset ja viheriäkiviset välkähdykset iskivät kuin salamat hänen rintasoljestaan. Hänen partansa oli vaalea kuin vehnä; hienot, kalvakkaat ja kummallisen umpimieliset kasvot hohtivat päivänpaisteessa. Mutta esilukija tuskin näki muuta kuin syvän kirkkaat silmät. Häntä seurasi toinen mies pidellen poikittain sylissään koukkusauvaa, mutta ei turmantähden, vaan rieskamaidon värisen muulin selässä. Myöskin hänen pukunsa ja pitkä aaltoava vaahtopuron lailla povelle vaipuva partansa olivat lumenhohtoiset; hänen kumarassa vartalossaan oli väsynyttä lempeyttä. Hänenkin poveaan verhosi laaja kultainen laatta. Miehen ylimyksellisestä, käskevän tiukasta tavasta ohjata muuliaan ja orjajoukkoa Hilkanan poika Simon aavisti hänet sanhedrinin jäseneksi, yhdeksi noista, jotka jatkoivat Saadokin perintöä ja solmivat avioliittojensa kautta mahtavia pappisruhtinaiden sukuja. Hänen ihonsa oli hienon punervaa kuin egyptiläisen akaasian puuydin, ryppyjen kirjailemaa, iän ja hyvin suuren tiedon poimuttamaa paksuista kulmaluista ylöspäin hiusrajaan.
Hänen takokultaisessa rintalevyssään säihkyivät kaikki Eedenin tunnukset, Hesekielin näyn jalokivet: himmeällä tulella hiipuva kullankeltainen topaasi, ruskean kellervä Vähän Aasian jaspis, karneoli, hiiluvan viheriä krysoliitti, juovainen onykskivi, sinervä berylli, taivaanvärinen safiiri, rubiini, joka oli kuin punaisesta kekäleestä temmattu siru, Punaisen Meren louhoksista kaivettu egyptiläinen vihreä smaragdi -.
"Keitä nuo ovat?" kysyi Simon Hilkanan poika.
Mutta Kapernaumin synagoogan esimies katseli heitä kunnioittavan hämmästyneesti: "Paina tarkoin mieleesi tuon sinkinvärisellä ratsulla istuvan kasvot, hänen, jolla on kellervä parta... Hän on Arimatian mies — ehkäpä hänelle suotiin mahtava hengenkyky samalla kuin hänen oikea kätensä ikuisesti merkittiin. Huomaa, miten hän pitää sauvastaan kiinni! Suuren neuvoston, sanhedrinin ylimyksiä... Ja tämä toinen lumivalkoisen muulinsa selässä on rabbiini Gamaliel, Hillel Habablin pojanpoika, joka varmaan saapuu isoisänsä haudalta kaukaa Esdrelonin takaa..." Hänen hämyisenkelmeille kasvoilleen levisi tietävän aavistuksen, ennaltaodotuksen äärimmäisen epäselvä kajo. Mutta hän sanoi ainoastaan: "Niin, joka pääsiäisenä he menevät etelään. Sillä sanhedrin kokoontuu niin kuin kaikkina juhlina. Sen enempää tuon ei tarvitse merkitä", hän lisäsi hiljaa.
Sitten muulien hiljainen töminä häipyi. Nuo kaksi ratsastajaa, hiirenharmaa ja liidunvalkoinen, katosivat heidän näkyvistään.
Hilkanan poika Simon sattui juuri muistamaan Nasaretin miehen ja hänen perheensä riidan ja ihmetteli, miten esimies, jonka oli täytynyt kauan pohtia sitä kummallista seikkaa, ei sanallakaan siihen viitannut. Olihan Jeshua tylysti kieltänyt äitinsä ja siskonsa, veljiinsä hänellä ei ollut enää minkäänlaista yhteyttä; nämä olivat jo kauan pitäneet häntä heikkomielisenä. Juuri kun Simon aikoi ottaa asian puheeksi, lehvien vieno kahina, lirisevän lähteen poreilu ja kuivien, ruskeaksi paahtuneiden ihmishuulten häly hetkiseksi tuntuivat kerrassaan vaientuvan. Ylhäällä tummansinisessä ilmassa kävi väkevä havina, joka lähestyi ikään kuin valosta ja väikkeestä tehty aura olisi päättävän suorassa kulussaan niittänyt taivaanhiljaisuuden laihoa. Linnut. Haikarat! Liukuva kiila suuria lintuja, joiden pitkät, hoikat kaulat ojentuivat suorina eteenpäin, aivan kuin niiden tulipunaiset nokat olisivat herkkinä neuloina suuntautuneet hyvin kaukaiseen päämaaliin, lensi pohjoista kohti. Sädehtivässä päivän helossa voi miltei erottaa niiden suuret sysimustat kaulushöyhenet ja untuvanpehmoisen viuhkan lailla leviävän pyrstön. Ei mikään "Palmujen talon" rapattu seinä hohtanut niin lumenvalkeana kuin noiden taivaan liitäjien rinnat, kaulat ja untuvat...
Olivatko nuo Gennesaretin aamupilviä? Ne olivat viilettäneet tummassa sinessä ruskottavana tulena ja jäänloisteisina kuin sarastus Galilean meren yli. Maisemat kiirivät varmaankin ihan huomaamatta niiden valkorintojen alla. Niiden lepattavien siipien äänetön soitto muistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan tuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat käpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin niin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat rapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei kuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja häipyi pois. Kauas pohjoista kohti! Miten monina kevätpäivinä hän oli lapsena nähnyt niiden häviävän Hermonin lumisen huipun hehkuun? Tai ihmetellyt niiden äänettömyyttä, jonka katkaisi vain kummallisen käreä hätähuuto? Tai urosten lemmentanssia, hyppelevää liukulentoa, upottavassa sinessä poukkoilevia jalkojen askelia...? Sillä tavoin ne tanssivat Kapernaumin valkaman lähellä. Ja nyt, nyt ne häipyivät! Valoon imeytyvä valoisa pilviaura. Tuntemattoman kutsun jäljissä liitävä kulkue, joka halkoi kiilan lailla korkeutta ja katosi näkyvistä —
"Vilahdus Etiopiaa, jonne Rooma on sinnekin pystyttänyt kotkastandaarinsa!" sanoi liturgi. Mutta esimies lausui hiljaa: "Ei sinun roomalaista epämaatasi... Ne ovat kuin profeetan huuto avaruudessa; joka kevät ja aina pääsiäisen alla ne tulevat Siipienhavinan maasta, joka on kaukana Etiopian virtojen takana. Ja juuri kun silmä luulee oikein selvästi näkevänsä tuon valon, nuo untuvaiset kaulat, ne ovatkin poissa kaikki kymmenen. Auran koko kolmikulma, oletko huomannut sen, nuorukainen?"
Liturgi ei ehtinyt vastata mitään. Jotakin hyvin erikoista, tavatonta oli tekeillä. Näytti siltä, kuin huomaamaton vihuri olisi äkkiä alkanut huojuttaa ihmislaumoja ja pyyhkinyt sivuun kreikkalaisten näyttelijöiden, atleettien, vedonlyöjien, juutalaisten kirjanoppineitten viitat.
Niiden tilalle rupesi ilmaantumaan repaleisia ihokkaita, niin että Kapernaumin miehistä tuntui, kuin he olisivat joutuneet saarretuiksi mustien ja tuhkasta likaisten itkijättärien keskelle. Siellä täällä vilahti laissa kielletty epäpyhä puku, joka oli ommeltu sekä villa- että liinalangoista, mutta rääsyisen törkyisenä ja tunkalta uhoten. Laahustava ääni paisui, ja nyt siihen yhtyivät Jerikon kaikkien kerjäläisten naukuvat nenä-äänet. Tämä kohta oli juuri valtatien mutkassa; jostakin käsittämättömästä syystä se oli muuttunut eläväksi hornaksi, jossa tunkeili raajarikkoja, vesipöhöisiä, Abian voipumuskuumetta ja ruusukuumetta sairastavia olentoja, niin että syöpäläisten täyttämiä vaatteen risoja oli vaikeata erottaa taudin ja lian harmentamasta ihosta. Jairus ja liturgi yrittivät turhaan päästä pakoon... Toivotonta! Kerjuun, irtolaisuuden ja sairauksien likaviemäri purkautui raivokkaasti joka taholta, he ajelehtivat keskellä ellottavaa löyhkää, josta oli mahdotonta sanoa, johtuiko se visvaa valuvien ihotautisten ravista vai asdodilaisista mätäajoksista vaiko yleisestä kurjuudesta. Tässä vyöryvässä, töytäävässä sairaalassa oli niitä, joiden edessä Mooses olisi heittänyt pätsin mustaa karstaa ilmoihin niin kuin aikoinaan Meneftahin hovissa, jos hän vain olisi elänyt; ja toisia, jotka salassa olivat uhranneet kuparisia paiseiden kuvia, sillä uhrattiinhan Ekroonissakin kultaisia paiseita ja kultahiiriä, kun kaupunki rupesi kuolemaan ajoksiin! Kuumassa helteessä vilahteli nenättömiä kasvoja. Äskeinen puhelu oli nyt kokonaan loitontunut, kaikilla tahoilla paukkuivat vain ikkunoiden luukut, niistä laskettiin haisevien niinimattojen päällä kyyröttäviä rajoja ihmishaamuja. Löyhkä oli sitäkin voimakkaampi, kun valo porotti kuumana tähän ryysyjen, tuhan, heiluvien vaatteenrepaleiden, amulettien peittämien märkivien paiseiden, kolkkuvien kainalosauvojen lokavirtaan. Samassa joku luikkasi kimeästi: "Katsokaa kääpiötä...! Kääpiö kyyröttää mulperin oksalla...! Kääpiö Sakkeus, kavaltaja, joka pitäisi tukahduttaa varastamiinsa rahoihin! Kirous kääpiölle!" — Lähellä kasvavan silkkiäispuun oksat huojuivat tosiaankin. Esilukija, jonka pälyvät, mustat silmät tutkivat ympäristöä hyvin valppaasti, keksi Jerikon aivan pienen tullinhoitajan; hän makasi kahareisin notkuvalla oksalla, tuijotti kauas pohjoista kohti, tien suuntaan.
Sitten tämän valittavan ja haisevan meren halki raivasi väyläänsä sokea kreikkalainen pääkerjäläinen, Timaioksen poika. Hänellä oli koverassa kämmenessään almukuppi, ja se helisi kuin kulkunen. Hänen jäljissään tuli pieni yhteen ahtautunut rykelmä raajoja, keikkuvia vaaleita päitä ja huojuvia ruumiita. Parvi olentoja, joiden vaaterääsyt liehuivat kuin ulostuksen tahrimat liput; heidän kasvoillaan näkyi hilseilevän ihotaudin kaamea valkeus. Tungos oli nyt hyvin tiheä, yksin pitkä pääkerjäläinenkin kannatti almukuppiaan korkealla ihmispäiden päällä, raivasi tietä kyynärpäillään. Hän tunkeutui verkalleen mulperipuuta kohti. Jerikon kääpiömäisen pikkuinen siltamaksun kokooja istui hiiskumattoman ääneti oksalla. Mitä varten? Mikä kaikella tällä ryysyjen ja sairastavien ruumiiden kuhinalla oli tarkoituksena? Mitä tapahtui Jairuksen ja Simonin ympärillä? Ja miksi, miksi kääpiö mulperipuun oksalla tuijotti niin rävähtämättömän tiukasti Skytopoliksen tielle, samalle taholle, jonne haikarat olivat liitäneet? Sitten — kimittävien ja ulisevien äänten halki — kajahti aivan äkkiä hänen huutonsa:
"He ovat tulossa! He tulevat jo! Rabbi Jeshua ja hänen oppilaansa —!"
Pääkerjäläinen kalisutti almukuppiaan rajun kiihkon vallassa. Hän töytäili tietä kohti jaellen sinne tänne survaisevia iskuja. Hänen kimeä falsettinsa kaikui kuin kreikkalaisen orjavoudin vaskivasaran lyönnit pöytään tässä valosta ja varjoista hakatussa vaivojen kaleerilaivassa: "Jeesus...! Jaason...!"
Pohjoisesta päin tuli tosiaan joukko miehiä. Heidän oli täytynyt lähteä heti Kapernaumin karavaanin jäljissä Skytopoliin alueelta, muuten he eivät olisi näin pian saapuneet. Matkaviitat ja sandaalit olivat pölyn tahraamat. Kukaan ei ratsastanut dromedaarilla, ei edes muulilla tai aasilla.
Kymmenkunta Galilean paimenta, maalaista ja kalastajaa. Beetsaidalainen Joonaan poika Simon Keefas oli kiiruhtanut joukon etukynteen; hänen rosoiset ja ikään kuin vinot parrakkaat kasvonsa hehkuivat kuparinvärisinä helteestä, ja nelikulmainen pääliina taipui vain itsepäisesti jäykkinä harittaville hiuksille. Takkuista tukkaa pursui hänen hilkkansakin alta. Se yhtyi tasaisesti paksuun, jyrkkärajaiseen poskipartaan; valkoisten silmämunien välkähtelevä kiilto ja hyvin matala, kurttuinen, aina mietteisiin rypistynyt työläisen otsa, niin kaneelintumma, että päävaatteen liehuvat reunukset näyttivät sitä vasten lumivalkoisilta, vaikka mustan vuohenkarvoista punotun vanteen sitoma aurinkopäähine olikin kellervä väriltään.
Tätä jäntevää, vankan ryhdikästä, ei vielä keski-ikäistä kalastajaa seurasi hänen veljensä Andreas — Jordanin kastajaprofeetan oppilas, jonka käsivarrella riippui musta karvainen nasiirinviitta, paastojen hivuttama heiveröinen nuorukainen, jonka kampaamaton pitkä tukka valui silmille ja hartioille ruskean, hyvin pitkän halatin lakaistessa maantien tomua. Jairus tunsi hänet heti. Ja hän tiesi myös, että veljekset olivat asettuneet asumaan tuohon Kapernaumin luhistuvaan taloon, jonka kattoreiässä tuuli vonkui öisin; ruokavadit, säkit, pienet kalatynnyrit ja ylimalkaan kaikki elämiseen tarvittava, saviruukuista vuoteisiin asti, oli sadepäivänä sysättävä sivuun, jotta vesi ei olisi niitä perin pohjin tärvellyt... Simon Keefaan anopin talossahan ei ainoastaan tuullut, vaan myrskysi ja satoi rakeitakin! Sitten tulivat melkein poikamaisen nuori Filippus Beetsaidalainen, hän, joka miltei parrattomista kasvoistaan huolimatta oli taitava heittoverkon käytössä järvellä, osasipa laskea ja kertoa luvuillakin! Kreikan miesten erikoinen suosikki, tämä hyvin varhain oppilaaksi valittu kalastajapoika. Ja häntä seurasi Tolmain poika Natanael, Kyproksen vuohipaimen, joka oli myöhemmin asettunut asumaan Galileaan ja aina öisin kaitsi suuria lammasparvia oman tiilistä muuratun vartiotorninsa hiilipatojen ääressä, söi papu- ja lihalientä, käytti viluisina hetkinä alkujaan valkoista vohlannahkatakkia, aina linkoa, sauvaa, jonka nuppi muistutti pientä kuperaa vadinpohjaa, ja jokaisen heprealaisen lampaidenkaitsijan alkeellisia lääke pusseja tahi paksua keltaista turbaania suojaksi helteeltä. Hän tunsi hyvin mukulakiviset tornit, sään vastukset, auringon paahteen — niinpä hänen kasvonsa olivat palaneet milteipä mustanruskeiksi; häntä seurasi uskollisena hiipivänä varjona matala koira. Natanaelin vaatteista uhosi sekä läävän että tuoreen ruohon omituinen sekoittunut lemu. Joko matalan punaisen servaalin tai sitten leopardin kynnet olivat repäisseet paimenen kasvojen poikki rosoisen arven. Se näytti tuolla Kyproksen miehen tummanruskealla iholla aivan valkoiselta.
Ja hänen kintereillään tulivat rikkaan kalojenvälittäjän molemmat pojat — hyvin hieno ja kaunis Johannes, jonka kalvakoilla kasvoilla leikki vain peilityynen Gennesaretin valonhohde, vihreä vaippa paidantapaisen ohranvärisen ihokkaan päällä ja tummilla kutreillaan vaalea turbaani; sitten siniseen, juovaiseen halattiin kääriytynyt Jaakob, vanhempi veli, jonka kodin rikkauden merkkinä oli hänen paksuun pääliinaansa työnnetty valukultainen solki. Olivatko nämä kaksi Sebedeuksen ja Salomen perillistä, nämä "Ukkosenjyrinän pojat", Nasaretin muurarin serkkuja? mietti Jairus. Mutta siihen hän ei ollut tyytyväinen, että oppilaat astelivat mestarinsa edellä; arvattavasti Jeshua oli tapansa mukaan jättäytynyt joukon häntäpäähän! Niin paksuja koreansilkkisiä vöitä solkineen, ainakin mitä tuli Sebedeuksen ja Salomen lapsiin...! Siinä iässä on ehkä ainoana huolena saada poskipartansa ja ohimohiuksensa kasvamaan yhtä vehmaasti kuin huuliparran...
Näennäisesti synagoogan johtaja Jairus pysytti mielentyyneytensä, mutta hänen ryppyisillä kasvoillaan taisi olla jokseenkin luonnoton ilme; hän näytteli hyvin huonosti, ja esilukija kyllä huomasi sen. Mitä lähemmäksi seurueen viimeiset ilmaantuivat, sitä omituisemmin he olivat myös pukeutuneet. Tuli Jaakobin lapsi Lebbeus, kädet ja kasvot ylt'yleensä Baalbekin auringon korventamina, alituinen matkalainen, jonka piirteistä kuvastui yhtä selvä vaellusteiden levottomuus kuin Kyproksen lammaspaimenen kasvoista säiden kovettamana rauha. Tuli selootti ja sicareus Simon Kananeus, arpiset, tylyn uhkaavat kasvot taatelinvärisinä ja sormeillen lyhyttä käyräpuukkoaan hermostunein kouristuksin; taitava ovela rahastonhoitaja Juudas eteläisen maakunnan pienestä Kariotin vuorikylästä nahkapussi kupeillaan hölskyen; sitten Tuomas Didymus, jonka juroissa piirteissä oudon väkevästi taisteli sokea alttius ja yhtä epäröivä kaikentutkistelu. Jairus etsi turhaan silmillään Alfeuksen poikaa, maakuntien ylikulkumaksun rikasta kokoojaa Leeviä. Ilmeisesti hän oli lähtenyt jo edellä, samoin egyptiläinen Kloopas. Kaikkein viimeisimpänä oppilaana asteli Miriam vanhemman ja Kloopaan onnettomasti hairahtunut perillinen, jonka suku oli hylännyt, kun hän liittyi erakkoihin. Hän oli Jaakob Essealainen. Hänellä oli "auringon sulhasten" lumivalkoinen kaapu, orjanruususeppele ajelluilla ohimoillaan, aivan kuin ikuisena muistona päivistä, jolloin hän jätti äitinsä karstaamaan villoja ja vetäytyi ensimmäistä vihkimystä odottavien neofyyttien rotkoihin. Mutta hänen leveät lapiomaiset kätensä olivat peltotyöläisen kädet. Näki, että hän erakkojenkin parissa oli uurastanut aamiaisesta illalliseen multaamalla puun juuriversoja. Lukuunottamatta lyhyeen päättynyttä koeaviota erään samanuskoisen nunnan kanssa, hän, samoin kuin toisetkin, oli naimaton; kalastaja Simon Keefas taas oli jättänyt vaimonsa kehrinpuiden ääreen samana päivänä kun hän seurasi Jeshuaa.
Esilukijan terävät, joskus ikään kuin varkain katsahtavat, tavallisesti asioiden piirteitä imevät nuoret oppineen silmät olivat suuntautuneet tielle. Hän sanoi milteipä salavihaisen äreästi: "Rabbi? Mitä rabbiinikoulua hän on mahtanut käydä, tuo muurari, jotta jokainen kerjäläinen luskuttaa kuin hullu koira sitä nimeä...! Ei muuta kuin kotikaupunkinsa synagoogaa. Ja siinä nyt nähdään hänen väkensä kaikessa sekavassa kirjavuudessaan, enimmäkseen aivan poikasia, sisseistään karannut selootti, erakkomajoista paennut essealainen, Sakariaan pojan Johanneksen oppilas nasiirinviitta yhä käsivarrellaan, rikkaita ja köyhiä kalanpyytäjiä, mutta yhtä kovapäisiä kaikki! Ainakin Tolmain poika, lammaspaimen, on Kyproksen pakanamaasta, ja elleivät korvani aivan petä, nuo kaksi beetsaidalaista, Filippus ja Andreas, ovat kumpikin muukalaisia..." Muuten hän uskalsi tuskin liikahtaa hajuavalta kerjäläisten tulvalta. Timaioksen pojan kupera almukuppi kalisi jo kaukana, hänen aitolilainen murteensa häipyi. Useimmat sairaat olivat tunteneet joukon, he kävivät kovin hiljaisiksi, nyökyttivät vain päätään ja kahisuttivat juuri tarpeeksi mustanlikaisia ryysyjään: "Terve teille, Galilean miehet!" Tai: "Ottakaa vastaan isäimme jumalan Adonai Elohimin siunaus I" Yksinkertainen huuto, joka lähti apua odottavien kurkuista ja johon oli vähitellen tullut parin, ehkä kolmenkin vuosikymmenkauden kerjäämisen uikuttava sävel. Oli kuin anottaisiin almuna mätäpaiseen siliämistä tai hilseen häviämistä pahimmin sairaitten poskilta. Ja kuitenkin Jairus tiesi entisen kokemuksensa nojallakin, että Nasaretin mies ei tehnyt mitään haluttomammin kuin näiden ryysyläisten pyytämää ihmettä!
Miesten jäljessä tuli ryhmä naisia ratsastaen aaseilla. Kahdella heistä oli yllään kallisarvoiset helmikoristeet — sekä Antipaan finanssipäällikön Kuusaan vaimolla Johannalla että kalanvälittäjä Sebedeuksen rikkaalla puolisolla Salomella. He olivat kumpikin keski-ikäisiä naisia; heidän häviävää kauneuttaan korvasivat monet sormukset, meripihkasta tehdyt korvarenkaat, kultaiset nilkkavitjat, joihin oli ripustettu pähkinöitä; ne olivat sirot, heläjävät kahleet, joiden oli määrä säännöstellä heidän käyntiään. Viimeisenä tuli Magdalan kaupungissa syntynyt aivan nuori nainen. Hänen korpintummat hiuksensa katosivat päähineen varjoon. Hänen mustat silmänsä tähyilivät samalla kertaa oudon raskasmielisinä ja säihkyvän valppaina portto Raahabin kaupunkia, joka hiljalleen alkoi kohota näkyviin viinikumpujen takaa.
Naiset olivat vaipuneet muistojensa valtaan. Kolme vuotta sitten he olivat ensi kerran kuunnelleet synagoogan takaa nasaretilaista. Miehen ääni kasvoi soinnukkaan kantavaksi, joskus miltei lävitsenäkevän pistäväksi tai aivan yksinkertaisen tutuksi, niin kuin kalastajien ja perkaamo- tai maatyöläisten ääni oli. Aluksi siinä tuskin oli soinnahtanut kuninkuuden hivenkään. Ei mitään vaativaa, ei käskevää! Vain ajatuksissa vaikeasti ilmaistava ykseys kukkien, vaellusteiden, lammaskatraiden, pienten lasten, niin, ennen kaikkea Isän taivaankorkean vaatteen kanssa. Galilean omista lähteistä kummunnutta vesiojien pulputusta, joka ei koskaan kajahtanut kirjaviisaasti niin kuin shafanilaisten tekoprofeettojen saarnat. Tuskin edes alkuviikkoina lain selittämistä kuivine teksteineen, vaan lentävän vapaasti kehräävää vertauskuvien palmikkoa. Eikä oppisalien kylmää kuolleisuutta, ei kaikille naisille vierasta mahtavaa opillisuutta, ei saivartelua lain kirjaimesta toiseen, profeettain laulettujen säejakeiden pohdintaa...! Jo kolme tai pari vuotta sitten Johanna, Salome, Miriam vanhempi olivat hylänneet majansa. Heidän tiensä vei sinne, mihin heidän lastensakin; jos he välillä kävivät kotona Galileassa, he tervehtivät miehiään kuin vieraita, mutta ystävällisiä tuttuja. Ja jälleen taas valkoisille teille!
Rikkaan Sebedeuksen vaimo ajatteli tätä niin kuin hän tänä hetkenä muisti talletetut rahansa: Juudas Makkabilaisen lyöttämät, nyt jo vanhentuneet riimukolikot, kalliit uhrisekelit, dekaarit, aureukset, Kyproksen punaisesta kullasta taotut rahat syvässä kuparisalpaisessa kirstussa, nahkamassissa taas virheettömät hopeapyörylät, jotka voi pudottaa mihin tahansa vaakaan, lain mukaiset, mutta vanhentuneet ja vihtrillin vihreiksi syömät juutalaiset silkit, suuret määrät kiliseviä pieniä leptoneja, joista jokainen teki kaksi vähäarvoista assia. Niillä voi sentään ostaa rehua kameeleille ja muuleille. Hän oli oivallinen taloudenpitäjä, hän. Nilkkaketjutkaan eivät olleet järin suuret, vain tarpeeksi heläjävät ja sulaa kultaa ärsyttääkseen hiljaista Magdalan naista. Huora! Hän olisi hyvin kelvannut Oholan ja Oholiban esikuvaksi...! Tutkiva, melkein ilkeä naisensilmäys katseli magdalattaren ruostunutta nenärengasta, sillä tähän aikaan Juudea ja Galilea ainakin ulkonaisesti oli olevinaan hurskas, mitä siveyteen tuli. Täysin toiseksi asia olisi muuttunut, jos Magdalan nainen olisi elänyt seraljissa painaen tylsät kasvonsa sen ristikkorautaa vasten ja jakaen yöllisen osuutensa luihuille ilotalon pitäjille tai pitäjättärille, joiden pyyleviä vartaloja siellä täällä vilahteli. Mutta vapaana! Armiaan kahleettomana seuraamaan rabbia aivan kuin olisi tasavertainen säädyltään äveriään Sebedeuksen poikien kanssa. Ja kas, kas, eikö hän vieläkin mustannut kulmiaan hiilennoella ja ärsyttänyt karvankasvua terävällä lastalusikalla tai luuneulalla...! Ei, enää ei ollut syytä raahata häntä muassa. Jos Nasaretin opettaja oli kieleltään terävä, kun niikseen tuli, varakas Salome oli aina ottanut hänestä eräänlaisen rikkaan vaimon yliotteen. Hänhän elätti koko tätä karavaania, saattoi sanoa, lukuunottamatta finanssimestarin vaimoa Johannaa, jota sanottiin "Liljaksi" — niin rypistyneen keltainen kuin hän olikin kuuden epäonnistuneen lapsivuoteensa jäljiltä!
— Ja vaurasta egyptitärtä, Kloopaan vaimoa Miriamia, jonka korvallisilla huojuivat Ammonin-keitaan läntisen palmumetsän korut, kaksitoistavuotiaiden tyttöjen tunnus: vehnäleipälautasen kokoiset hopeiset kiekot; ne yhtyivät kummallisesti palmikoidun tukan syvään kaneelinmustuuteen. Kaikista noista hänen olisi aikoja sitten pitänyt luopua, tämän Matruhin eli Miriamin!
Mutta hän ajatteli varmaan, että jokin Egyptin palmustojen välähdys saisi valaista hänen koko ikäänsä, vaikkapa vain neitseyden tunnusmerkki -! Ja olihan hänen arkussaan rahaa, köyhyyden mainetta hänen ei tarvinnut maailmalla raahata! Häittensä aattona tämä oliivinvärinen egyptitär oli suorittanut tyttökumppaneineen rituaalisen pesun Jordanin suistossa, mutta mahtoiko se olla lain määräämä vaiko nuoruuden pakanakauden muisto, sitä Salome pohti kauan; olihan seremoniassa ollut todistajana pieni punaliinainen poika Misrairnin maan ikivanhaan malliin, kiekot olisi impeyden merkkeinä pitänyt upottaa Jordaniin, mutta tekikö Miriam niin, hän, jolla oli jo verissään Herodiaan hovin uusi ptolemaiolainen elämäntyyli? Salome ajatteli nyreästi: — Vielä mitä! hänen jokainen suortuvansa on kuin sysimusta korkkiruuvi, ohimoille valuu aivan tulvana kymmeniä ketjuja, joita kultapallot ja pähkinät pitävät suorassa, hänen kaulansa on niitä täpötäynnä, hänellä on egyptiläisten litteä vaaleantumma kasvosoikio ja leveä latuskanenä kuin vesilinnun nokka; jos hänen alahuulensa ei olisi noin mönjänpunaisella merkitty, se ulottuisi varmasti puolitiehen leukaa kuin neekerikantajain turvonneet huulet...
Tuo ei ollut Sebedeuksen vaimon tavanmukaista äreyttä. Rikkaiden ihmisten tavoin hän oli tottunut sulattamaan millaisen seuran tahansa, kunhan se vain ei loukannut hänen itserakkauttaan tahi poikien Johanneksen ja Jaakobin, jotka hän kaikkien äitien tavoin vielä nelikymmenvuotiaana kuvitteli osaksi itsestään. Rikkaan kapernaumilaisen basaarienvuokraajan vaimona hän kantoi mukanaan hyvin vaikeasti murrettavaa ylhäistä käskevyyttä. Mutta jotakin oli äsken tapahtunut. Ja Salome, kahdentoista kuivaamon, jokseenkin yhtä monen lastauspaikan, puolenkymmenen pääkaupungin myymälän, Joonas Kaifaksen ankeriassäilykkeiden, suolatun blennus-kalan ja hyvin saamattoman vaikka kiukkuisesti ärjyvän miehen valtiatar, suuntasi kaiken sappensa muihin. Hän ei niinkään kauan ajatellut Kloopaan vaimoa kuin Magdalan ilotyttöä nenärenkaineen. Mikäänhän ei estänyt kuvittelemasta, että tuo vielä pari vuotta sitten ihmishylkynä ajelehtinut prostituoitu jauhaisi uutterasti käsikivillä viljaa tai siihen tapaan...! Mutta siinä oli Salomen kiukun väylä ja maalitaulu; häneltä itseltään se ehkä tänä aamupäivänä oli jäänyt salaan, kenties mulkosilmäiseltä tytöltäkin, jonka sieraimia lävisti kuparinen iso rengas kuin minkäkin haudanvartijan nenää. Hän olisi hyvin käynyt Kuninkaiden kirjan toisen ruhtinaskronikan portosta, tämä aivan liiaksi vapauteen laskettu ja mykkä kuin partakala tai hyvin yksinäinen Galilean järven pohjakala bolti...! Matruhille, Miriamille, oli anteeksianto jo hänen kaukaisessa sukuperässään — aavikoiden tahi vaivaisen puuryhmän ja kitukasvuisten peltojen lapsi. Mutta tämä, joka oli ajettu ulos Magdal Nunan kehräämöstä, joka kauan aikaa elätti itseään myymällä ruumistaan juopuneille merimiehille tai (häpeä sanoakin!) viinin päihdyttämille hurskaille tekstinselittäjille, saadokilaisille karanneille orjille, varkaille, puukkomiesten vakoojille ja luopioille, aina yhtä tyhmän alttiina kuin paritteleva hieho mutta vailla hekkumaa! Tuhatkertainen lutka! Nielköön hänet mustin horna, vielä tässä parempia toivotuksia...! Rabbi Jeshuan ainoa ihme hänen suhteensa oli ollut, että hän tuon itseään kaupittelevan vapautti lihanriivaaja Asmodeuksen ja kuuden lihanhimon alidemoonin vallasta, kun naisesta kuitenkin vielä voi sanoa, että hänen tummassa tukassaan ja silmissään oli jotakin menneen hyvyyden kipunointia. Vai olisiko nasaretilaisen mieleen ikinä juolahtanut raahata mukanaan Gadaran vuorten sikopaimenta? Sitä, jonka hän vapautti noituuden hengistä ja vannotti pitämään asian visusti salassa, saastaisten eläinten yhtä saastaista hoitajaa idän louhoksilla...? Ja tämä Magdalan kutomon hyljitty nainen, oikea uusi portto Raahab, joka olisi eliniäkseen ansainnut paimentolaisten punaiset arot niin kuin mikäkin orjuuden maan vertauskuva, tosin hedelmätön niin kuin öisin luskuttava villihurtta. Ja eikö tarkka silmä vain huomannutkin hänen korvissaan orjien nahkasiiman reikää?! Hän saattoi heti Jerusalemissa myydä likaisen sylinsä veronkantajille, tai ellei hän typerässä uudessa uskossaan sitä tehnyt, hänen kirjavaan pukuunsa oli kuitenkin tarttunut pinttynyt huoranhaju ruosteisesta nenärenkaasta helmoihin asti. Jalkavaimo? Kuinka monen miehen? Nyt oli uusi aika, nyt piti sananmukaisesti tulkita Tobiaan kirjan vanha tarumainen nainen Saarah, joka oli seitsemän lihanhimon demonin yllyttämänä tappanut kaikki Asmodeuksen uhrit... Jos Sebedeuksen rikas puoliso tänä hetkenä olisi nähnyt oman sappensa vihreään poltteeseen, hän olisi ehkä huomannut, että jollekin taholle hänen kaunansa täytyi ampua: vain sattumaa oli, että se oli tuo hiljaisista hiljaisin ja varmaankin typeristä tyhmin, Magdalan kutojatar.
Juuri äskettäin tiellä oli näet tapahtunut ilkeänlainen välikohtaus. Ei sen vuoksi, että jonkin pyynnön eväys sinänsä olisi tuottanut Salomelle harmia, mutta häntä ärsytti, että toisten täytyi olla kuulemassa sitä, että juuri hän kaikkine mahtikeinoineen, joista raha ja kulta olivat suurimmat, joutui alakynteen. Kim he olivat juuri lähestymässä Jerikoa, Sebedeuksen vaimo viittasi molemmat poikansa erilleen. Kovin hieno ja kalvakan suloinen Johannes tyttömäisine kasvoineen ja jonkin verran karkeatekoisempi mutta vielä peräti nuorekas Jaakob lähestyivät rabbia. Salome oikaisi Johanneksen läikesilkkistä vyötä. Ei käynyt kieltäminen, molemmat olivat hyvin upeat, etenkin nuorempi heleänvihreine silkkimantteleineen ja vaalealta kullalta näyttävine pitkine ihokkaineen. Äiti lankesi ensin tien tomuun varoen, ettei kovin pahasti tahraisi polviaan. Ja sen jälkeen pojat. Nasaretin mies seisoi siinä ylvään näköisenä sininen matkamantteli hulmuten.
"Kim tulet valtakuntaasi, Isäsi valtakuntaan, rabbi", pyysi Salome, "eivätkö nämä kaksi hyvää lasta sentään ansaitse parasta paikkaa vieressäsi. Anna Johanneksen istua oikealla puolellasi, tämän vanhemman vasemmalla."
Aluksi oli näyttänyt siltä kuin Jeshua olisi kiivaasti halunnut torjua: Ei, ei! Mutta melkein surullisen hyväntahtoisesti hän kuunteli, kuinka he yhtyivät Salomen pyyntöön, ja sanoi: "Te ette tiedä, mitä anotte. Voitteko juoda sen maljan, jonka minä juon, tahi tulla kastetuksi sillä kasteella, millä minut kastetaan?"
Sebedeuksen pojat, sekä nuori vihreäviittainen että entinen Johanneksen oppilas, mutisivat: "Varmasti voimme..." Ja äiti lisäsi: "Nämä ovat hyviä nuorukaisia, nämä — tiedän kyllä, että olet enemmän kiintynyt Simon Keefakseen ja Beetsaidan kreikkalaiseen Filippukseen ja ehkä Natanaeliin, tuohon lammaspaimeneenkin, joka on Afroditen kaupungista, sillä heidäthän ensin valitsit, samoin kuin tullinkokoojan, joka ei edes ottanut rahaa mukaan. Mutta mitä nämä lapset eivät puolestasi tekisi? Mitä luulet, eikö heillä ole etuoikeus sinun kirkkaudessasi, rabbi, he kyllä juovat saman maljan ja ottavat saman kasteen, vaikka en sanojasi oikein käsitäkään. Heissä on niin tulista intoa ja uskallusta, molemmissa, Johanneksessa erittäin."
Hetken aikaa nasaretilainen seisoi tiellä. Sitten hän sanoi hyvin hiljaa: "Ei se minun vallassani ole. Oikealla ja vasemmalla puolella istuminen ei ole minun annettavissani, se annetaan niille, joille se on ennalta määrätty..."
Hän oikaisi selkäänsä, kumartui, tempaisi kultasauramon, jonka nupuissa oli jo keltaista. Se kasvoi polun vierellä. Hän lisäsi: "En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niin kuin kuulen, niin tuomitsenkin, ja minun tuomioni on oikea, sillä omaa tahtoani en kysy, vaan hänen, joka minut on lähettänyt... Joka minun sanani kuulee ja minuun uskoo, hänellä on ikuinen elämä..." Noiden sanojen aluksi tuskainen sävy hälveni nousevaan riemuun. Mutta Salomen poikien ympärille oli jo keräytynyt puolipiiri, joukosta kuului nurisevaa vastaanpanoa, pitkät galilealaiset hiukset heilahtelivat kiivaasti kuin vihan vimmassa. Äiti koki selittää:
"Hän on luvannut Simon Keefaalle niin paljon, ja Kyproksen paimenta hän pitää arvossa ikään kuin mies olisi jotakin erikoista. Enkö minäkin lapsineni saisi edes kerran keskustella niin kuin nainen, jolla on tehtävänä jokin pyyntö hyvin mahtavalle?"
Kultasauramo sinkosi Jeshuan käsistä tielle, hän teki äkkinäisen liikkeen. Sen jälkeen hän hiljaisesti virkahti: "Taivaan arvosijat? Kirkkaus? Isäni minut lähetti, sen te kaikki tiedätte... Kaiken, kaiken on Isäni antanut minun huostaani, ei kukaan poikaa tunne kuin Isä yksin, eikä Isää kukaan muu kuin poika" — hän lisäsi ongelmallisen hämärästi, niin että Salomen vastaväite, joka jo pyöri hänen kielellään, hiljeni. "Ei kukaan muu kuin poika ja hän, kenelle poika hänet tahtoo ilmoittaa. Niin, Isä, niin on näkynyt sinulle hyväksi."
"Mutta jos kaiken häneltä saat -", aloitti Sebedeuksen vaimo.
Rabbin sininen vaippa häilähti kirkkaassa helletuulessa, hän lisäsi väkevän painokkaalla tavallaan, mutta samalla növrän alistuvasti: "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien palvelija. Hänen on oltava kaikista viimeisin. Yhden sanan minä teille sanon. Missä joku on ypöyksin, siellä minä olen hänen kanssaan. Siirrä kivi, niin löydät minut, leikkaa puu, niin olen saapuvilla -"
Jaakob kouristi väkinäisen rajusti juovaista vaippaansa. Hän ajatteli noita aikoja, jolloin nasiiri Johannes vielä kastoi ihmisiä Beet-Seanin luona viiden kuplivan Jordanin lähteen puron kohdalla harmaanruskeaan kameelintaljaan verhoutuneena ja suorrukkeinen tukka käsivarsille riippuen. Hän ei sitä tointa keskeyttänyt milloinkaan, ennen kuin hänen, tuli hiukaiseva nälkä, ja hän joko katosi vuorille etsimään villikimalaisten kennoja tai jauhoi kahden sileän valkoisen käsikiven kourussa hiukan ohraa, egyptiläisten vaellussirkkojen paksuja reisiä, pani taikinan kuumalle puhtaalle paadelle, lisäsi siihen hiukan mausteeksi kameelinmaitoa ja ruokaöljyä, ennen kuin oli sen vatkannut — aivan kuin köyhä väki aina tekee Libanonilta Idumeaan. Tämä viiden lähteen allas oli valtatien päässä; muuten Antipas hoveineen olisi siellä alati käynyt. Se ei ollut mitään kuivaa aromaata niin kuin ruskeat Perean vuoristot tai Makairus, jossa profeetta vastoin Galilean tetrarkan halua oli teloitettu; se kasvoi kalmusjuurta ja papyruksia ja punakukkaisia oleandereja, varmasti oli monin verroin vilpoisampaa seutua kuin Makairuksen musta tyhjä kaivosaukko, hänen ensimmäinen vankilansa Aretaan sodan aikana. Ilmeisesti Nasaretin köyhälle miehelle oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen suuri järkytys, kun kameelinviittainen tuskin uskalsi ruveta hänen paulakenkiensä siteitä aukomaan. Ja laihan ankara Jaakob ei tänä iltana ajatellut tuota kauheata ab-kuun kymmenennen iltaa, jolloin Filippuksen morsian Salome äitinsä neuvosta pyysi julistajan pään ja pyövelin käyrämiekka teki pikaisesti tehtävänsä. Mutta hänen korvatiehyeissään humisivat nasiirin enteelliset sanat: "Korvessa kaikuu huutavan ääni: Herralle, tehkää polku sileäksi Jumalallemme!" Kun Tiberiaan hovin heitukat tulivat kaikin tavoin evästettyinä häneltä urkkimaan, oliko hän uusi Elias vai kuka, hän vältti kysymyksen jyräyttämällä kolmannen profeetta Jesajan sanat kuin yksin oleileva viisas haaskakotka, hyveiden, jumalaisuuden, mutta ennen kaikkea pian koittavan vihan ennaltanäkijä: "Jo on kirves pantu puun juurelle, jokainen hedelmätön puu hakataan maahan ja poltetaan... Minä kastan vain vedellä ja hengellä, mutta minun jäljissäni tulee suurempi, joka kastaa tulella... Hän on oleva henkeä täynnä, enemmän kuin minä olin, kun äitini Elisabet minut synnytti ja mykäksi käynyt isäni leviitta Sakarias siitti minut." Jeshuan laskeutuessa aivan vavisten Jordaniin Beet-Seanin nasiiri oli ojentanut jäntereistä turvonneet sormensa ja kajauttanut oleanderitiheikköön: "Adonai Elohimin virheetön uhrilammas!" Heti sitten, rikinkatkuisella äänellä: "Te sarvikyyn sikiöt, kuka mahtoi neuvoa teitä tänne pakenemaan tulevaa vihaa...? Älkää luulko voivanne sydämissänne sanoa, että olette sen Aabrahamin lapsia, joka lupasi teille messiasta eikä itse kuitenkaan ollut Messias." Hänen ympärilleen sulkeutui tiukka leviittojen ja lainselittäjien kehä. Joku joukosta huusi kysyen, miksi hän sitten kastoi, koskapa ei tunnustanut olevansa edes ylösnoussut Elias, jonka sielu iäti kulkee olomuodosta toiseen, tai profeetta tai vielä suurempi, itse 'Voideltu'. Ja toinen — Jerusalemin temppelin rahakassan vaalija — lisäsi sukkelaan hiljaa, että tämän väkevän nasiirin sopisi kulkea Garissimiin, niin siellä uskottaisiin vihdoinkin, koska hänen kielensä on purevampi kuin kyyn, tai muualle pakanamaille niin kuin Joojakim... ei, nyt hän sanoi väärin: niin kuin Joona, Amittain poika, kuningas Jerobeam Toisen päivinä, joka tosin sai asua kurpitsassa, mutta vain hyvänpuoleisella helteellä! Kastajan ääni oli aloittanut vihasta tuimana vanhat parannussaarnat: "Jo on kirves... Te sarvikyyn sikiöt... Sen tähden juuri Jesaja sanoo, että Adonai lyö tätä kansaa vihallaan, ja hän ojentaa kätensä ja lyö sitä niin, että kalliot vapisevat!" Ei ikinä lempeä heprealainen: "Herran siunaus olkoon kanssasi!" vaan: "Te kirotut, mitä te täältä olette tulleet etsimään?"
Oli miltei yhdentekevää sitä kameelinvuotaista miestä kuullessa, oliko hänen isänsä Oofelin korttelin mahtavia pappeja, sillä Sakariaan ja Elisabetin kodissa vaalittiin joka tapauksessa miltei patriarkallisen maalaismaista hurskautta. Molemmat vanhukset tunnettiin Jerusalemin köyhien auttajiksi; he antoivat apuaan melkein salavihkaa niin kuin ujot ihmiset. Ilmoitus nasiirin syntymästä oli tullut suitsutusarpomisen aikoina -niin kävi huhu silloin -, kun temppelivuorelta kajahti sarven törähdys ja Sakarias seisoi Hieronin alttarin kekäleiden valossa kultaiset uhriastiat käsissään oikealla puolellaan esiinpanoleipien pöytä, vasemmalla pyhä kynttilänjalka. Enkeli, joka hänelle kaiken oli ilmoittanut, olisi voinut ilmoittaa myös, että kerran koittaa aika, jolloin nasiiri heitetään Makairuksen kaivoon ja sieltä salassa viedään Antipaan kellariin. Kuitenkin Jaakob hätkähti näitä mietteitä — ja hän toivoi, että olisi ajatellut kenestä muusta hyvänsä noin paitsi siitä, jonka uskollinen oppilas oli ollut ja jonka kaulavaltimoiden veri purskahti eräänä syksyiltana garnisonin kellarin kiville.
Verenvuodatus sinänsä ei häntä kauhistanut. Lapsesta asti hän oli siitä kuullut Hesekiaan pojan Juudas Gaulanilaisen hallitsemilla kukkuloilla; häntä kammotti vain väkivalta, joka oli kohdannut pyhää julistajaa. Eikö Johannes kuollut kuin Uuria aikoinaan, tosin monta vertaa lujemman käsivarren tappamana? Mutta Uurialla olivat jo takanaan monet kärsimykset kuin ennalta harjoituksena. Oliko sekin lapsellisen heikko ajatus?
Ja äkkiä hän oli selvään kuulevinaan Jeshuan ruoskivan äänen, kun Nasaretin mies puhui kirjaville kuulijaparville: "Mitä te lähditte Jordanille katsomaan? Nuoli ruokoako, jota tuuli huojuttaa, vai mitä te menitte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin vaatteihin pukeutunutta? Katsokaas, hienopukuiset ovat kuninkaiden hoveissa? Vai mitä te sinne lähditte? Profeettaako katsomaan? Sanon teille, että hän on enempikin kuin profeetta. Tämä on se, josta on kirjoitettu: 'Katso, minä lähetän enkelini kasvojesi edelle, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi.' Minä sanon totisesti teille: Ei ole vaimoista syntynyttä suurempaa kuin Johannes Kastaja, mutta pienin taivasten valtakunnassa on oleva suurempi kuin hän... Hän oli Elia, joka oli tuleva. Kuulkoon, jolla korvat on! Ja menkää ja ilmoittakaa hänen oppilailleen, että sokeat saavat näkönsä ja ontuvat kävelevät..." Hänen äänensä leikkasi silloin kullantyventä ilmaa kuin tikarinterä. Kukaan ei ollut mitään puhunut. Sanasta sanaan Jaakob muisti nämä liekinkielekkeitä suitsuvat lauseet. Hänellä oli miltei tunne, että jokin korventava lieska poltti poroksi hänen uskonsa Johannekseen, tai ainakin kaiken kuonan, mitä siihen oli pakosta liittynyt. Teloittajan miekan kuunsakara, jännittyvät mustat lihakset, neulalla puhkaistu kieli ja pyhä pää kultaisen vadin kourussa olivat pakosta kuin häipyviä inhimillisiä kauhunkuvia. Hän tunsi mestarinsa tuskallisen kovuuden niin kuin lempeydenkin — pelkäksi lauman kaitsevaksi paimeneksi häntä tuskin saattoi sanoa. Omituisina, järjettömän väkevinä, ylhäältä tulleina jylisivät hänen käskynsä, jos niin täytyi ja Isä tahtoi tuon sinisen silkkiteltan korkeudessa. Ja taas vuoroin niin säälivän hellinä, että ne sanat olivat vähällä saada Sebedeuksen pojan nyyhkyttämään.
Miltei samassa kun Jaakob vielä muisteli Johannesta koskevia jyrkkiä sanoja — oltiin noin stadionin päässä Jerikon ensimmäisistä balsamiviljelyksistä — hän kuuli rabbin heleän riemukkaan huudahduksen: "Yhäkö katsotte vain maahan! Tien kipsi on kyllä valkoista, mutta katsokaa ylös, korkealle. Haikarat! Ne tulevat etelästä, niin kaukaa, että minunkaan sanomani ei niille liejurannoille ulotu. Pyhät puhtaat taivaalliset linnut, Isäni sananviejät, joiden matkan määränä on kotiseutu kumpuineen... Ne ovat kuin tekin, ne seuraavat johtajaansa, vaikka hän on lunta ja tulta. Kukapa tietää, enkö kerran minäkin ole palava ydinliekki maan yössä ja tuolla sinessä...!" Hänet näytti tänä hetkenä vakaavan täyteläinen riemu, jollaista Sebedeuksen pojat eivät olleet nähneet milloinkaan, eivät edes sinä hetkenä, kun hän asetti kämmenensä pienen lapsen suortuville Korasinin kehäkukkia kasvavalla kummulla. Dookin linnan synkkien muurien jo siintäessä hän sanoi heläjävän raikkaasti, mutta ei hennosti vaan hyvin väkevästi, aivan kuin vastuun paino olisi jälleen vyörytetty itsestään tulitaivaan salaisista sopukoista hänen ylleen:
"Kauas...! Pohjoista kohti! Kuinka hartaasti toivoisin...! Oi Galilea järvinesi ja laituminesi, niin, oi uupuneet kameelitkin, kun ne tulevat etäisiltä mailta tien pölyä nilkkatupsuissaan." Äkkiä hän korotti äänensä: "Salome ja te toiset! Joka on vähimmässä uskollinen ja vähäisessä väärä, on väärä kaikessa! Kun joku kutsuu sinut aterialle hääsaliin, älä asetu ensi sijalle, sillä jos mies on kutsunut jonkun sinua vielä arvokkaamman, niin hän ehkä sanoo: 'Anna tämä sija tälle.' Ja silloin saat häveten siirtyä viimeiselle paikalle. Mutta kun teidät kutsutaan, menkää ja asettukaa viimeiselle sijalle... ja niin voi käydä, että teille sanotaankin: 'Ystävä, siirryhän ylemmäksi.' Kaikki kunnia tulee silloin teille pöytäkumppanienne kesken. Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, ja joka alentaa itsensä, korotetaan."
Hän suojasi kämmensyrjällä silmiään. Hän seurasi lintujen kuulumatonta havinaa niiden kiitäessä kauas Libanonia kohti. Ja äkkiä hänen äänessään soinnahti kummallisen helähtävä riemu, aivan kuin hyvin kauan sitten kotona, Galilean kummuilla:
"Kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi. Pilkkaaminenkin, miten paljon mahtavat pilkatakin. Ja kaikille, jotka pilkaten häpäisevät ihmisen pojan nimeä, annetaan anteeksi. Mutta syntiä Henkeä vastaan, teissä olevaa Henkeä vastaan ei milloinkaan suoda anteeksi. Joka Henkeä pilkkaa, on ikuiseen syntiin vikapää -" "Sinä et pidä edes arvostasi lukua, Herra", aloitti kalojenvälittäjän rikas puoliso; hänen molemmat poikansa katsoivat aivan hämmästyneinä nasaretilaista.
Mutta hurmiokkaassa äänessä oli nyt milteipä naurun soinnahdus: "Miksi aina huudatte minulle: 'Herra! Herra!' Voi teitä, jos ihmiset puhuvat teistä pelkkää hyvää; niinhän heidän isänsäkin tekivät väärien profeettojen julistaessa. Älkää kootko itsellenne kultaa maan päälle, kuinka usein sen olen sanonut? Antakaa jokaiselle, joka teiltä pyytää, älkää edes vaatiko omaanne takaisin. Ja niin kuin te haluatte ihmisten teille tekevän, tehkää tekin heille. Rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää vihamiehillenne, siunatkaa vainoojianne, rukoiltaa parjaajienne puolesta... Jos vain niitä rakastatte, jotka teitä rakastavat, mitä hyvää siitä on? Rakastavathan syntisetkin rakastettujaan. Ja jos teette hyvää niille, jotka teille tekevät hyvän työn, mitä kiitosta siitä koituu? Niinhän synnintekijätkin tekevät. Ja jos niille lainaatte rahaa, joilta toivotte saavanne takaisin, eikö se ole niin kuin Syyrakin kirjan syntisten lainananto toisille syntisille? Mutta rakastakaa vihamiehiänne ja tehkää heille hyvää ja lainatkaa toivomatta saavanne takaisin mitään; sillä tavoin on palkkanne suuri, ja te tulette Korkeimman lapsiksi — sillä kiittämättömille on hän hyvä ja pahoillekin... Olkaa armeliaat, niin kuin Isänne on armelias. Antakaa, niin teillekin annetaan." Hajanaisia sanoja. Mutta niissä leyhyi kaikissa viitan sini ja taivaanrannan kulta.
Näytti kuin Etelä-Juudean mies Juudas Keriotilainen olisi aikonut sanoa jotakin Salomen puolustukseksi. Nainen oli kuitenkin tuohtunut — hän toivoi aivan toisenlaista vastausta ja sen tähden hänen kimittävä äänensä itsepäisesti pitkitti: "Mutta, rabbi, sinä kierrät jälleen kaiken, sanallakaan et ole pojistani maininnut, paitsi tuota, että ylhäältä vain annetaan sinulle valta ja että on olemassa jokin semmoinen kuin ennakolta määräys, jos ymmärsin oikein." Se oli tuskastuttavan ärtyistä naisen vetoomusta kesken sanoja, joiden hajallisuutta liitti yhteen jokin arvaamattoman väkevä voima. Jeshua ei kuitenkaan suuttunut, tuskin edes kiihtyi:
"Kuinka onkaan kirjoitettu ihmisen pojasta, että hän saa paljon kärsiä ja on sitten tuleva halveksituksi? Sanonpa teille jotakin: Elias on tullut jo, hänelle tehtiin, mitä he hänelle tahtoivat, Antipaan hovi... Kauan en teidän seurassanne viivy, iloitkaa kuitenkin, että minut näette maisin silmin sellaisena kuin olen. On monta ennustajaa ja monta ruhtinasta, jotka haluaisivat minut nähdä, mutta mitä te näette ja mitä kuulette, sitä he eivät näe eivätkä kuule."
Hänen kalvakan hienot kasvonsa kohosivat syvimpää orvokintummaa sineä kohti. Kenties jokin aavistava vaisto juuri tänä hetkenä sanoi kyyhkyskaupungin hyljeksitylle naiselle, että sanat, jotka kumpusivat nasaretilaisen huulilta, olivat ikuisiin aikoihin asti kuin lupauksen sinetti hänen ja tutkimattomien taivaanvoimien, niin iäti ylenkatsottujen välillä:
"Minä ylistän sinua, isä, että saksit nämä viisailta ja tietäviltä ja ilmoitit vain niille, joilla on lapsenmieli! Niin, Isä, näin on jälleen sinulle hyväksi näkynyt -"
Taaskin Keriotin vuorikylän kauppamies Juudas aikoi huomauttaa jotakin. Hänen paksulla polvellaan hölskyi pässinpussista tehty rahamassi täpösen täynnä Sebedeuksen vaimon rahoja, halpoja denaareja, jotka oli lyöty Saturnuksen temppelin pajassa, kolminverroin kalliimpia kreikkalaisia sulasta hopeasta valettuja stateereja, Kuusaan vaimon antamia kymmenkertaisesti arvokkaampia hopeakolikoita, joita yleisesti käytettiin Antipaan hovin juomarahoina, ja kolme, neljä kreikkalaista mnaata, joiden arvo kohosi pitkälle yli puolentuhannen.
Hän oli nahkurin poika ja ainoa näistä, joka tuli etelästä. Seirin punaisten vuorten valo näytti tarttuneen hänen hiuksiinsakin ja tiilenkarvaisiin kasvoihin. Milloin hän vain muisteli Juudean eteläosien tulessa korventunutta kotikylää loivasti aaltoavine vuorineen, hänet valtasi miltei häpeä. Olihan tosin kirjoitettu, että isäsi ja äitisi olivat sinua kaikista lähimmät. Mutta pitkillä vilkkailla kaupparetkillään tämä punatukkainen kassanvaalija ei ollut sitä ajatellut — kenties se unohtui niin kuin Seirin vuoristojen ikuinen rusko: aluksi ovelan maaherra Antipaterin ja sitten hänen vielä taitavamman poikansa Herodeksen verinen tyrannius, joka ei ollut mitään muuta kuin noiden kuloksi palaneiden vuorten kosteudenjanoa! Hän aikoi sanoa, että vieläpä Syyrian legaattikin odotti profeettaa, samoin hänet oli kutsunut hoiviinsa Edessan ruhtinas Addai, häntä toivottiin Kalkiksen ja Osroenen kuningaskuntiin; Libanonin takaisten alueiden ylivaltias Lysanias, jonka hoidossa oli suuria osia Abilenen maakunnasta, ei mitään niin kaivannut kuin ruokkia ja syöttää tätä muukalaista, tietenkin ensin pestyään nardusöljyllä hänen jalkansa -! Iturean kuninkaan pyyntöä tuskin sopi hylätä ilman muuta, niin jaettu ja paloiteltu kuin hänen valtakuntansa olikin, niin ettei hän ollut tetrarkka Antipasta tai tetrarkka Filippusta kummempi. Hänhän hallitsi näinä vuosina Ismaelin poikain ikivanhaa perintömaata — kylläkin beduiinien hyökkäysten rasittamaa, mutta sitä runsaampien sulavien lumipurojen kostuttamaa tienoota, jonka ainakin keväisin täytyi olla heleän sininen tuoreista hauraista narsisseista ja tuhansista valkoisista liljoista. Iturea! Pyhien kirjoitusten miltei loville kulunut Jetur! Hän aikoi sanoa jotakin tästä kaikesta, vihjaista myös varovasti siihen haluun, jota pöyhkeän typerä ja vaarattoman taikauskoinen Antipas tunsi 'uutta Johannesta', 'eloonherännyttä vesinasiiria' kohtaan... Hänen mielessään liikahti myös kummallisen vaativa ajatus: Eikö jo rabbiini Johanan, suuren ja viisaan Sakkain poika, ollut rukouksissaan lähestynyt yliaistillista maailmaa samalla tavoin kuin tämä galilealainen: "Isämme, joka olet taivaissa...!" Oliko se vain epäuskoa vai uskon horjuvaisuutta kahtaalle? Ja tuo Miriamin pojan omistama lause, velvoittavan tuima sana hänen huulillaan: 'ihmisen poika' — senkin oli itse suurin kaikista hurmoksiinvaipujista, Hesekiel — saadokilainen pappi ja monien perättäisten vainojen elävä silminnäkijä — Tähtikaupungin palatsissa nähnyt tulenhohtoisessa näyssä. Ja eikö Danielin kirja puhunut samoin äänenpainoin? Keriotin punatukkainen mies haroi hiuksiaan. Ei Herran 'voitelemaa' messiasta, ei taivaan ja maan ylikuninkuutta, vaan ainoastaan tämä ihmisenäolon sitoma mahtava henki! Tarmoa rabbi Jeshuassa oli ja ylväyttä, myös pilkallista väkevää sanoilla solmimista, mutta muuta...
Juuri kun Juudas Keriotilainen oli vaipunut näihin mietteisiin, hän kuuli Salomen äänen: "Entä rahat, joiden varassa tämä joukko elää? Sinähän uskoit ne Keriotin miehelle..." Hän kuiskasi sen hiljaa ihan kuin kavahtaen rikkoa sitä riemun ympyrää, joka tänä hetkenä yhdisti kaikista maista haalitun oppilasjoukon, valkosulkaisten haikarain hävitessä kauas Taaborin hohtoon, niin ettei silmä enää erottanut niiden lumenvälkkeistä auraa.
Mestari sanoi työläästi: "Te muistatte kaikki, mitä puhuin Simon Keefaan talossa: 'Kun sulhanen on läsnä, häävieraat riemuitsevat.' Mutta koittaa aika, jolloin sulhanen riistetään heiltä pois. Se on hyvin lähellä, se kärsimyksen aika. Älkää koskaan loukkautuko minuun, mitä ikinä tapahtuisikin... Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat hallitsevat herroina alamaisiaan ja mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Mutta näin älköön teidän keskuudessanne olko. Joka tahtoo tulla suureksi, olkoon kaikkien palvelija, ja joka haluaa olla ensimmäinen, olkoon kuin orjanne. Eihän ihmisen poikakaan tullut palveltavaksi vaan palvelemaan — antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä. Nyt me nousemme Jerusalemiin" — hänen äänessään soinnahti outo tuska, joka jäi muille käsittämättömäksi — "ja kolmantena päivänä juhlan alkamisesta minä pääsen kärsimyksestä, minä pääsen määräni päähän."
"Etkö sinä ole kaiken tuon kuningas, valmistuspäivän ja pääsiäisen ja suuren juhlalevon? Kuinka maa sitten tuottaisi mannaa ja hunajaa niin kuin kaikkein varhaisin vanhin profeetta Aamos on luvannut, hän, jonka kotikylä Tekoa varmaan oli lähellä minun kotiseutuani noilla eteläisillä kallioilla: 'Että vuoret tiukkuvat silloin makeata viiniä ja kukkulat rieskamaitoa', vaikka tänään ovatkin poroksi palaneet ja aivan kuparinkarvaiset, tuskin marunaa kasvavat", sanoi rahastonhoitaja Juudas Keriotilainen.
Mutta ennen kuin rabbi oli ehtinyt mitään siihen lausua, molemmat Sebedeuksen pojat kävivät hänen kimppuunsa milteipä kiihkeän rajusti: "Sano meille, sano tuolle hurskaista hurskaimmalle intoilijalle Joonaan pojalle, kuinka on mahdollista, että emme kykene sinun nimesi voimalla edes yhtä sairasta tekemään terveeksi?! Paljon emme sinua vaivaa, mutta tähän kysymykseen on kyllä syytä, vai kuinka? Minä, Sebedeuksen ja Salomen poika Johannes, joka en koskaan sinun sanojasi vastaan napissut, yritin aivan turhaan ajaa hulluuden henkeä pois. Se tapahtui juuri sinun nimissäsi, mestari. Kymmenesti, sadasti sinä olet luvannut, että sama parantava voima, joka sinusta lähtee, on meidän valittujen mahtina... Sinun lähetteinäsi, sinun julistuksesi viejinä, meillä pitäisi olla edes säen sielusi tulesta, väkevä henkinen tuomarius ja käskyvalta henkien ja ihmisten yli. Mutta kuinka on, Jeshua? Kun me tulimme kolmisin Simon Keefaan kanssa Hermonilta pieneen surkeaan kylä pahaiseen, sinun luoksesi tuotiin mies, joka kieritteli itseään lattialla ja jonka suusta valui kuolaa. Minä muistan, mitä kysymyksiä teit — hän oli ollut siinä tilassa pikku pojasta, milloin hän oli hoipertunut hiilille, milloin veteen, ja vain vanhempien silmälläpito oli pelastanut hänet sadasta kuolemasta... Sinä sanoit, opettaja: 'Jos voit! Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo!' Ja pojan isä huusi kuin mieletön: 'Minä uskon, auta epäuskoani!' Sinä ajoit mykkyyden, kuurouden, kirouksen, vaahdon, heittelehtimisen demonin pojasta, niin että hän kouristui maahan kuin käpertynyt lehti ja ulisi surkeasti. Nyt kysyn sinulta, miksemme me, jotka yritimme ensin, voineet sitä ihmetyötä tehdä? Sinä olit vain ivallinen meitä kohtaan ja sanoit, että sitä lajia ei saa lähtemään muuta kuin rukouksilla ja paastoilla. Etkö ollut itse juuri syönyt ja juonut Een-Gedin viiniä, vanhempi veljeni sitä vastoin oli koko edellisen päivän pitänyt ankaraa paastoa..."
Nasaretin miehen loistavan syvät silmät olivat yhä suunnatut haikaroiden valokurkeen ikään kuin hän kehoittaisi vieläkin aivan ääneti: Katsokaa ylemmäs! Taivaalle! Kuinka puhtaan valkoiset noiden liitäjien sulat ovat, kuinka Isäni on upottanut heihin kaipuun, joka on sammumattomampi kuin rukoussalin lamppu. Aina vain kauas, kaukaisuuteen, yhä kauemmas, mitä tapahtuukin...!
Johannes sormeili välähtelevää läikesilkkistä vyötään, sillä tämä äänettömyys kiusasi häntä: "Mahdatko tietää, että muuan nuori mies Tebutis — hän kadehtii Jerusalemin pappien valtaa — olisi valmis sinuun liittymään, vaikka häneltä puuttuu liitonmerkki. Ja toinen, aivan nuori Teudas, kulkee pitkin Jordanin rantoja ja parantaa mätähaavoja sinun nimissäsi, akaasiaseppele päässään ja pelkällä sormen kosketuksella. Emmekö mene ja heitä heitä molempia jokeen, opettaja?"
Rabbi hymyili valoisasti: "Älkää kieltäkö häntä. Ei kukaan, joka tekee voimallisen teon minun nimeeni, voi ainakaan kohta jäljestäpäin puhua pahaa minusta. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme — joka ojentaa teille maljallisen vettä siinä nimessä, että te olette 'Voidellun' omia, se ei totisesti jää vaille palkkaansa."
"Tämä valemessias Teudas ja kaikki hänen ihmeensä ovat vain essealaisten ihmeiden matkimista", kivahti Simon Keefas. "Ja kuinka selität sen, mestari, että neljännen yövartion aikaan Galilean merellä — se olit sinä itse, rabbi, tai valohaamusi — minä kiipesin veneen laidan yli, mutta vajosin paikalla, sillä en osaa uida... Tunnusta minulle nyt, että kaikki oli vain kirottua velhoutta, ja että oltiin tekemisissä semmoisen vampyyrin kanssa, jotka tulevat imemään elävistä verta, niin kuin olen kuullut muutaman Kyrenen miehen kertovan. Niitä liikkuu kuin kuivuneita lehtiä teiden haaroissa, ne pelästyvät yksin roomalaisen yötorvenkin ääntä, kun soitetaan merkkiluikkaus. Muistelen, että kuu ja Oinaan tähtisikermä, joka kohoaa juuri toisen yövartion aikaan pimeyteen, valaisivat sillä kertaa mustaa vettä -"
Hänen järeillä kasvoillaan kuvastui kauhu. Nasaretin mies oli sen huomannut, mutta hän mietti kauan aikaa, ennen kuin sanoi tuikeasti, aivan toisin kuin äsken: "Voi teitä, te vähäuskoiset! Sanonpa teille jotakin. Te olette maan suola, mutta jos suola käy mauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se kelpaa maahan eikä tunkiolle, se heitetään vain pois. Jos teillä olisi sinapinsiemenen verran uskoa -"
Sitten hän oli äkkiä vaiennut. Hänen taivaansininen matkaviittansa välkähteli jo "Palmujen talon" ensimmäisten kellanvihreiden balsami-istutusten hohtoa vasten, hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Muutamat oppilaista lähestyivät: "Rabbi, etkö voi lisätä meihin uskoa, enennä sitä meissä..." Mutta hän oli ääneti. Vain Simon Keefas jatkoi vinot rosoisen tummat kasvot hehkuen ilmeisestä pelosta: "Minä näin sinut sinä yönä, meren yllä.
"Olit kuin Een-Doorin noitanaisen manaama aave, minä luotin sokeasti sinuun sentään — kun tarkoin muistelen, oli se aika, jolloin aasit rupeavat huutamaan mutta koirat eivät vielä ulvo eivätkä naiset imetä sylilapsia. Tämä ystäväni Kyrenen mies kertoi, että semmoista sattuu usein erämaassakin... Tot jumalan palvelijat näyttäytyvät isoina ruskeina sittiäisinä, jos haluavat, haltioita liikkuu pölypilvissä ja tuulessa ja suon usvissa, kosteilla mailla nähdään kuumeen ja hulluuden henkiä, kaikki yhtä valoisan selviä kuin sinun aaveesi oli. Niiden silmät ovat vain enimmäkseen verenhimosta tahmeat, ne takertuvat nuorten tyttöjen nänneihin ja yrittävät imeä niitä tai sitten ne syövät hautojen saastaa. Hän on poikineen vaeltanut Libanonilta tänne; hänellä on kaksi oivaa nuorukaista Ruufus ja Aleksanteri, tällä Kyrenen miehellä, vaikka hän onkin musta kuin itse horna..." Hän puraisi kieltään. He olivat ehtimässä Jerikon ensimmäisille aaltoaville lakeuksille. Jeshua ei puhunut sanaakaan — vaikka hänen täytyi tuntea niskassaan Simon Keefaan valkoisten kiihkeiden silmien salattu kysymys: Mitä tuo kaikki oli ollut? Kuinka sinä sen selität, kaikentuntija? Miksi annoit minun vajota veteen sydänyöllä? Kylmään ja mustaan Galilean meren veteen, joka olisi minut hukuttanut, elleivät toiset olisi tarttuneet vaatteistani kiinni ja kiskoneet pienen aluksen laidan yli...?
Tuo hyvin epäkunnioitettava kumpukaupungin nainen, virasta erotettu ihokkaiden kirjoilija, pysyi itsepintaisesti vaiti. Se sai Sebedeuksen vaimon haukkomaan henkeään; muutaman hetken hän tuijotti äärimmäisen kiukkuisesti Magdalan naisen korpinmustaa tukkaa, hänen raukean valkoisia eläimensilmiään ja likaista pääliinaa. Kaiken tarkastelun tuloksena oli, että seitsemästä porttouden hengestä vapautettu nainen ei edes häneen katsahtanutkaan... Hän katseli vain Jerikoa, jota tuskin voi sanoa kaupungiksi, niin verkalleen se yleni mineraalilähteiden, lammikoiden ja istutusten vehmaudesta pientä tummaa Karantalin vuorta kohti kuin suunnaton erivärisistä langoista kudottu jättiläismatto. Magdalan naisen huulia vasten läppäsi miltei mullankarvaiseksi ruostunut liian suuri metallikehä. Sekin, että hän oli niin mykän sulkeutunut ja omissa mietteissään, herätti Sebedeuksen poikien äidissä hyökkäämishaluista kiukkua.
Ja tänä hetkenä hän sai aivan odottamatta tuekseen Kloopaan vaimon ja finanssimestari Kuusaan vaimon. — Eikö olisi oikein, jos tuo haureudentekijä ajettaisiin naisjoukosta? Hän on kyllä kokenut ihmeen, mutta hän on varmasti taikakeinojen tänne tuoma, Miriam huomautti sormeillen kurkullaan hölskyviä impeyden puolikuita. Johanna kuiskasi salavihkaa: — Magdalan nainen kaataa rabbin ennen pitkää. Juovuksissa hän petoksella myy sen, mikä meille on kallista, ja ellei hän päihtyisikään, onhan olemassa mahtava vaikutin: Pelko! Jos jollakulla oli halua ennalta varoittaa mestaria... Mutta saattoihan kaikki olla turhaa luulottelua, semmoinen iäti merkitty nainen vain!
Magdalan nainen, entinen koruompelijatar Magdal Nunan kirjoilemossa, jolta ajalta hänen sormenpäihinsä oli jäänyt aimo määrä neulanpistojen rosoisia arpia, sitten seraljin ilotyttö ja nykyään vain eteläisen Galilean opettajaa seuraava hiljainen olento, ei ollut tietääkseenkään naisten supatuksista. Hän oli vain kultaompelija; kaikki välivuodet lihavan ja ahnaan bordellinpitäjän talossa olivat kuin pyyhkäistyt hänen tajunnastaan. Hän ajatteli vain, kuinka ammoisina aikoina — ei kovin kauan sitten — oli ommellut heleään silkkiin kultalankaisia akantuksia, unikoita, pyhien lintujen kuvia ja kukkia.
Kokonainen ihmisikä tuntui kuluneen siitä, kun rabbi Jeshua hänet paransi irstauden hengistä, hänen ollessaan tapansa mukaan kukkulakaupungin portin pimennossa väijymässä nuorukaisia. Hänen ainoana avunaan oli hänen äänetön, tylsä hiljaisuutensa, johon mikään loukkaus ei yltänyt. Valkean somerikon narske, ruukunkantajien huutelut, valohohtoinen kotikaupunki alituisine muukalaisineen, neulan uppoaminen Sericean silkkiin, punaisten ja vihreiden ja aivan tummien pukujen hiljainen valmistuminen olivat kuin suunnattomien etäisyyksien takana. Hän muisti oikeastaan vain pienet hiilenmustat sisiliskot poukamassa, ei mitään muuta, mikä olisi tavalla tai toisella ollut yhteydessä Magdalan kanssa... Naisella oli vyössään elämiseen tarvittavat ihan välttämättömät rovot, joten noiden rikkaiden naisten oli turhaa syyttää häntä vieraan leivän syömisestä. Valhetta kaikki! Mutta hän säläsi sen visusti itselleen. Suotta kertoa, millaisin ponnistuksin ne kolikot oli haalittu, suotta senkin äänekäs kuuluttaminen, mitä hän maksoi tällä Jerusalemiin suuntautuvalla matkallaan. Ja hän kätki vaippansa alle alabasteriruukun, ei kovin suuren, mutta hyvin hienoa egyptiläistä valmistetta, täpösen täynnä kalleinta punakukkaisen nardus-yrtin juurimukuloiden nestettä, jonka muuan idän kauppamies oli antanut hänelle maksuksi; tiukasti suljettu vaaleankuultava pullo, jonka tulpastakin uhosi väkevä väärentämättömän kalliin voiteen tuoksu... Se oli hänen aarteensa, Magdalan naisen, joka tunsi olevansa niin sanomattoman yksin tässä laumassa. Ellei vain olisi ollut rabbia, jos hän olisi joutunut ajelehtimaan pelkkien rikkaiden naisten parvessa... Taivaan Isä! millainen puhtaan sinen väri häilyikään hänen manttelissaan, hän ei hurskaiden tavoin edes pitänyt lukua rukoustupsujen pitkistä langoista, hänen matkavaipassaan ja emien kaikkea hänen upottavan kullanhimmeissä silmissään kuvastui kaikki, mitä ei ilmaista sanoin, minkä vain aavistus hämärästi arvaa!
Ja Magdalan nainen, virkaheitto kultaompelija ja seraljin portto, jonka alaleukaa vasten läppäsi ruostunut messinkirengas, ei edes kiinnittänyt mitään huomiota Jerikon lähestyväin ihanuuksiin. Hän oli aivan vaiti. Hän istui kahareisin muulin selässä. Hän näki, niin kuin kaikki toisetkin, haikaroiden kiilan; sen lento pohjoista kohti teki hänen sydämensä kumman painostavaksi. Paksuilla liinasiteillä suoraan vatsan päälle köytetty alabasteripullo voiteineen sai hänet näyttämään turpeammalta kuin olikaan — ja juuri tämä seikka oli varmaan yhtenä syynä siihen, että kaikki seurueen äveriäät naiset katsoivat häntä karsain silmin.
Niin, hän oli lukutaidoton — hänen loistavat silmänsä eivät ikinä olleet seuranneet Herran Sotajoukkojen kirjan tai Ylistyshymnien kirjan tai Aristeaan käärön neliökirjoituksia, laista ja profeetoista puhumattakaan. Mutta hän oli kuullut natisevan lehterinkaiteen yli pyhän muukalaisen selityksiä, kun tämä tulkitsi kolminuppisia ruskeita rullia väkevämmin kuin koskaan Shammain tai Eleasarin oppilaat! Veneenrakentamisen, värjäämöjen, ammatillisen haureuden ja sieltä täältä virtaavien muukalaiskaravaanien kaupungista oli ollut hyvä siirtyä Kapernaumiin, vaikka maine kulkikin hänen jäljissään. Mitäpä se merkitsi? Kerran, juuri persialaisten syreenien puhjettua sinipunaisiin kukkiin, rabbi oli vapauttanut hänet kaikesta, mikä häntä sisäisesti sitoi: Asmodeuksesta ja hänen kuudesta vasallistaan. Kuinka hirmuisesti hän oli pelännyt sitä ennen! Pelännyt samaa tautia, jota Hiskia oli sairastanut, sillä eihän kukaan olisi voinut mesileipien päälle asettamisella häntä parantaa. Ja Naemanin sairautta, Syyrian syyhyä, jonka sanottiin tarttuvan yksin kameelien talismaaneistakin. Vain Jordanin rikkilähteet saattoivat siinä olla avuksi, jos nekään... Mutta kaiken tämän kauhun rabbi oli pyyhkäissyt kätensä sivelyllä pois syväntummien persialaisten syreenien kukkiessa ja tuoksun liidellessä kuulaassa ilmassa.
Eräänä iltahetkenä, kun kaikki muut alkoivat haastella gaulanilaisen Juudaksen kolmesta pojasta ja mihin he aikoivat ryhtyä, siniviittainen Jeshua oli seisonut aivan yksin, omissa mietteissään. Hän tuntui olevan sanomattoman kaukana juutalaisista, niin ainakin Magdalan naisesta oli silloin tuntunut. Ei mikään tumma paksu pergamenttikäärö, ei edes siunauslauselma käsivarressa eikä tupsu viitan neljässä kulmassa sitonut häntä siihen maahan, jonka laintulkitsijat olisivat halukkaasti käyneet hänen kurkkuunsa tai kivittäneet hänet Jerusalemin edustalla, ellei mahtava prokuraattori Pontius olisi valvonut kaikkea seemiläistä oikeudenkäyttöä. Pienen lampun lepattaessa hän vaipui puolikuun muotoiselle sohvalle. Magdalan nainen oli hyvin lähellä häntä, eikä rabbi kuitenkaan ajanut häntä pois, vaan näytti omistavan sanansa hänelle — väsyneet lauseet, sillä oli vaellettu paljon: "Mihin vertaisin taivasten valtakunnan? Se on hapatuksen kaltainen, jonka nainen sekoittaa kolmeen vakalliseen jauhoja, niin että kaikki happanee... Tai se on kuin kymmenen drakhmanrahaa morsiamen tulipunaisessa hilkassa; jos niistä jokin häviää, eikö tytär huolekkaasti lakaise lattiaa ja koko huonetta ja sytytä tulta, jotta tuo yksi kadonnut löytyisi, kunnes hopearaha tulee vihdoin hänen käsiinsä?" Aivan kuin hän olisi tuona päivänä aavistanut Magdalan naisen apean mielen, hän lisäsi: "Sanon teille, taivasten valtakunnassa on paljon suurempi ilo yhdestä ainoasta synnintekijästä kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät tarvitse parannusta." Se oli kuin ikivanhan tavan mukaisen kihlajaislahjan tai pergamentille merkityn kihlasopimuksen tyhjäksi tekemistä, punaisen kilajavan morsiushilkan, sen kymmenen hopeisen drakhman ja hunnun repäisemistä pois — säkene kaikki polttavasta säälin tulesta, jonka mestari yksin omisti! Mutta usein tapahtui vieläkin, että Magdalan nainen sormeili korpinmustia hiuksiaan. Ei, niillä ei tosiaan kilahdellut valmunvärinen drakhmojenlakki eikä mikään vaalea harso lainehtinut hänen olkapäitään vasten. Se aika oli säälimättä vierähtänyt. Kuin kameelin pyörittämä ratas, kuin edellisen puimakauden varstaniskut. Hän oli näiden toisten joukossa vain ruumen ja akana. Pimeät, äänettömät kujat eivät milloinkaan loimuaisi hänen hääseurueensa värikkäistä tuohuksista — häntä varten ei ollut olemassa aviosopimusta, ei miehen antamaa huomenlahjaa, ei morsiushuoneen katosta, ei myrttiseppeleitä, säilätansseja tahi genistan varpuja ja liekehtiviä soihtuja. Hän kosketti jälleen kiharoitaan. Turhaan! Häntä herpaisi, aivan vasten tahtoaankin, tämä eristyneisyys, ja kuitenkin hän tunsi vaaleaan ruukkuun tulpatun narduksen tuoksun ja ajatteli, mitä nasaretilainen oli sanonut, kun hän oli kuvitellut tuon sinivaippaisen muukalaisen pahimmin häntä loukanneen... Niin, hän oli lakannut toivomasta kaikkea sitä, mitä ihmiset hänen iässään toivovat. Lakannut — mutta siitä oli turhaa mainita kenellekään, enempää kuin vähäisistä rahoista ja alabasterikulhosta. Ellei hänen viittansa olisi ollut niin tiheän poimukas, hänen olisi miltei luullut kantavan lasta. Mutta vaatteen päärmeet salasivat onnellisesti juuri navan yläpuolelle nyöritetyn nardusruukun. Tyynenä ja hyvin hiljaisena hän istui takkuisen muulin selässä niin kuin kaikki nämä naiset, joista useimmat rehentelivät rikkauksillaan. He voivat jo kaikki kuulla veden hiljaa solisevan Herodes Suuren terveysaltaissa, mutta niitä peittivät nyt vesikasvien nahkeat märät lehdet kuin vihreät symbaalit. Sitten hän sai sieraimiinsa imelien balsaminvesojen tuoksun, monin verroin voimakkaamman kuin egyptiläisen astian voiteen lemu. Hän ei ollut edes aavistanut, miten laajat nämä viljelykset olivat! Perean tien matkalaisia tomusta ylt'yleensä aivan harmaina, jokin Mooabin vuorisolasta tuleva karavaani, jonka dromedaarien kauloissa helskyi pahalta silmältä suojelevia sinisiä lasinpalasia — köytetyistä ja öljykankaisista mytyistä ei saanut mitään selvää, mitä ne mahtoivat sisältää — taas uusia muukalaisjoukkoja sinisissä, ruohonvärisissä, tulenpunaisissa tahi aivan tummissa puvuissa matkalla Antiokian sirkukseen tai kenties Dekapoliksen kaupunkeihin, ennen kaikkea avoteattereistaan kuuluisaan Gerasaan. Magdalan nainen tarkasteli heidän viittojaan tuntijan tavoin. Tasan kaksi vuorokautta sitten he olivat yöpyneet Skytopoliksen leirissä, ja oli ollut monta hetkeä, jolloin häntä oli haluttanut sanoa rabbi Jeshualle: "Anna minun ainakin puhdistaa matkavaippasi ja sandaalisi, niissä on tien tomua, ne ovat aivan lumivalkoiset pölystä. Itse et sitä varmastikaan tule panneeksi merkille, rabbi..." Mutta kaikki jäi pelkäksi hyväksi aikomukseksi. Muuten — niin kuin useimmat semmoiset naiset, joiden elämä on vierähtänyt yleisen rappion virtaan — Magdalan tytär tuskin tunsi maailmaa ja sen maisemia samalla tavoin kuin hänen ylväät kanssasisarensa; hän eleli tyhmässä, ahtaassa pikkupiirissään, hän koki kaiken koettavansa vain kelmeän ihon välityksellä, hänen laupiaat valkoiset silmämunansa, joihin oli vielä jäänyt jokin tyttöysvuosien sinerrys, eivät paljoakaan nähneet — hän oli orvaskeden ja verinahkan tytär, hän oli, niin kuin Salome aivan oikein oli huomauttanut asiaa tietämättä, nainen, joka yhä edelleen kiihoitti kulmakarvainsa kasvua pienillä neuloilla ja värjäsi silmäripsiään poltetulla mantelinnoella seleudiikilaiseen tapaan. Kuperat, melkein maidonkarvaiset, typerät silmämunat olivat niin hohtavat, että kyyneltiehyeiden punaisia juomuja oli vaikeata erottaa niissä. Niin, nähkööt kaikki hänen silmänsä ja korpinmustan tukkansa ja heiluvan renkaan, jonka ruoste oli syönyt kuparinruskeaksi! Sen jälkeen kun hän voisi tallettaa uutta rahaa, hän vaihtaisi tämän renkaan toiseen ja parempaan, sillä jo vaistokin sanoi hänelle, että jos mikään se oli kaiken ärtyisyyden aiheena, ainakin mitä tuli Sebedeuksen vaimoon tai finanssimestari Kuusaan puolisoon tai noihin muihin. Turhaan hän etsisi ymmärtämystä siltä taholta.
Hänellä oli vain Nasaretin opettaja, rabbi ja rabbuuni, ei ketään muita, jotka olisivat pitäneet häntä orjaa arvokkaampana. Ei morsiuslakkia kymmenine hopearahoineen, vaan paljon pahempi kohtalo! Hän oli lihonnut turpean pyöreäksi, ja häntä tuskin voi sanoa kauniiksi. Monien rumien ihmisten tavoin hän tunsi sielussaan orastavaa katkeruutta, mutta säläsi sen, ei sallinut sen nousta edes viheriäksi virveksi. Alistua kaikkeen. Olla hyvin nöyrä vähässä. Ja vaieta niin kuin Jordanin kalat, kun muut puhuivat suurin, vaativin äänin. Hän venyttelihe juhdan selässä, sillä matka ei ollut suinkaan aivan huoleton ja hänen istuinlihaksensa olivat pahoin puutuneet. Hän avasi kirkkaan maitomaiset silmänsä ammolleen. Oli sentään hyvä, että lähestyttiin Jerikoa. Se oli portto Raahabin kaupunki, sen nuoren ilotytön, joka oli elättänyt kerran Joosuan vakoojia, sen Magdalan nainen tiesi... Huono tahi hyvä enne, kuka sen voi tulkita? Ja viis enteistä! Kuinka oudon väkevästi Gileadin balsamintaimet tuoksuivatkin!
Kirkas tomu kohosi hohtavina pilvinä ilmoille. Tuuli puhalsi jälleen, Jerikon taatelipalmut kohosivat nyt selvästi heidän näkyviinsä. Miriam, Kloopaan vaimo, joka istui poikittain muulin satulassa, tähyili miettivin, raskasluomisin silmin ohi lipuvia viinitarhoja. Hän tunsi kaipaavansa kotia: lieden hehkua, jauhinkivien jyrinää ja värttinäänsä. Mutta näiden hunajanhohtoisten puutarhojen ja tuuheiden oliivilehtojen näky ikään kuin häivytti kaiken tuon kauas pois... Hän katseli epämääräisen karsaasti Magdalan naista ja hänen heiluvaa nenärengastaan. Hän ajatteli: Jos rabbi Jeshua lupauksensa mukaan perustaa taivaan valtakunnan tähän maahan, kuinka hän voi kutsua sinne porton? Totta kylläkin Mooseksen sisar puhdistui Magdalassa pitalista, mutta tarvitseeko siitä seurata, että tuo nainenkin puhdistuisi vioistaan? Ja kuinka hänellä olisi sijaa Daavidin kuningaskunnassa, jossa vallitsee puhtaus ja hyve! Kloopaan vaimon katse osui auringossa helottaviin balsamiviljelyksiin, jotka näyttivät etäällä hyrskyävän kuin kellanvihreä lehvävaahto Karantalin rinteille. Taivas sinersi tummana. Ja niin kuin joskus ennen, niin tuntui luvattu, ihmeellinen valtakunta ikään kuin katoavan syvälle käsittämättömien ongelmien hämyyn. Vain kukkien ja puiden lehdet kimmelsivät ihanan vihreinä, vain maa ruskeine multapenkereineen ja puutarhoineen tulvehti kesän lupausta. Mutta taivaan katto sen yläpuolella oli läpäisemättömän tiivis, tuhansien salpojen lukitsema. Kuinka se oli milloinkaan vaipuva maan päälle?
Kloopaan vaimo tähyili ilmassa liiteleviä harjalintuja, Magdalan naisen nenärengasta ja Johannan kalajavia nilkkavitjoja. Jerikon portit nousivat heidän edessään tummina ja sammaltuneina. Väkijoukkojen melu paisui, vyöryi hetki hetkeltä yhä lähemmäksi...
Kun seurue ilmaantui portista, Kapernaumin miehet yrittivät turhaan tunkeutua väkijoukon lävitse. Toivotonta! Sairaiden ja kerjäläisten tungos piiritti heidät joka taholta, he voivat vain tämän ihmismeren sorinasta päätellä, mitä parhaillaan tapahtui. Arvattavasti rabbi Jeshua antoi viittansa liepeen pyyhkäistä sairaita, joita oli kannettu molemmin puolin tietä, tai sitten hän voiteli sokeiden silmiä syljensekaisella pölyllä, niin että ne aukesivat ja niihin leimahti näkemisen valo. Vain Simon Keefaan järeä, voimakas pää näyttäytyi hetken aikaa huojuvan, aaltoilevan päähinemeren yläpuolella... Sykomorin oksat, joille veronkokooja Sakkeus oli kahareisin asettunut, notkahtivat äkkiä. Sekä liturgi että synagoogan esimies kuulivat pääkerjäläisen huudon: "Daavidin poika, Jeesus, armahda minua!" Ja sitten, paheksuvan ääntensorinan halki, kuului sointuva voimakas kehoitus: "Timeuksen poika, tule tänne!"
Miehet näkivät sokean kerjäläisen verkalleen laskeutuvan alas sykomoripuusta ja haparoivan tietä ihmistungoksen halki; hänen almukuppinsa helinä hävisi kuulumattomiin, hän näytti sysivien kyynärpäiden ohjaamana ajelehtivan parantajaa ja hänen seuralaisiaan kohti.
Synagoogan liturgin ajatukset kiersivät yhtä ainoata ympyrää, ja hän tiesi, että sen kehän oli piirtänyt jumalallisen valon aamu itse joinakin hetkinä Gennesaretin rannalla. Sielunsa syvintä myöten rotunsa, kansansa, verensä, uskonsa poikana hän vainusi Jairuksen puheissa vain herjaavaa välinpitämättömyyttä. Ja äkkiä, kun hän juuri tuijotti kauas Skopuksen muurien suuntaan länteen oratuomen marjojen väriset silmät kiiltäen, hänen korviinsa osui kahden ohikulkevan rabbiinin puhelu; se oli kuin balsamia vereslihaan, "saastaisessa kaupungissa" hän ei tosiaan ollut odottanut kuulevansa mitään sellaista. Miehet olivat Meeromiin haudatun Eleasarin oppilaita, heillä oli ihokkaittensa yllä paksut vaalean punakellervät vaipat kuin villikoiran turkit, joissa tosin kulki siniharmaita juo ia ylhäältä alas, ja tiukasti laskostetut, eräänlaiset helttasienen muotoiset vaaleat pääkääreet. Ne eivät peittäneet ulkonevia isoja korvia. Synkän sinervät silmät säihkyivät. (Jokainen ihminen, myös Hilkanan poika Simon, on jossakin määrin taipuvainen välähtelevän nopeiden ajatuskuvien viettelyksille, ja niinpä hän, näiden seutujen eläinten tuntija, ajatteli, mahtoiko noiden kahden rabbiinin jaloista puuttua viides varvas niin kuin aidolta villikoiralta!) Heidän karvaiset kasvonsa muistuttivat kookospähkinänkuorta, niiden iho oli ruskea, mutta parta ja hiukset riippuivat aivan takkuisina kuin naava. Eleasar, suuri rabbiini Eleasar, ylimmäisten pappien kantavanhin, joka kerran ammoin sitten kapaloitiin itsensä Aaronin kodissa, kaikkien leviittojen päämies ja pyhien yhdeksänkymmenenkolmen kultakalun hoitaja, joka oli isänsä kuoltua tullut Mooseksen apulaiseksi ja pirskottanut rituaalista hiehonverta ilmestysmajan etupuolen seinään...! Hänen oppinsa kukoisti yhä; siitä muuten riitelivät keskenään tulisimmat saadokilaiset ja yhtä ankarat fariseukset, sillä perimysjärjestyksen mukaan Saadokin ruhtinashuone juonsi alkunsa tästä miehestä. Mutta nämä kansan halki pujottautuvat miehet olivat selvästi leeviläisiä laintulkkeja. Heidän viittansa väri oli sama kuin sen ruskeanpunaisen hiehon väri, jonka veren Eleasar oli viskannut Adonain oraakkeliteltan huopaan.
Toinen miehistä sanoi äreän vaakkuvalla äänellä: "Eikö vanhemman Filonin aleksandrialainen poika, jolla on sama nimi kuin isälläänkin, ole äskeisessä kirjoituksessaan puhunut jumalaisesta hahmosta, nähnyt hänet ylhäällä pilvissä rukoilemassa Adonaita itseään, että hän johdattaisi koko juutalaisen heimon yhteen ja antaisi kaikille anteeksiannon. Minä muistan ulkomuistista tämän egyptiläisen tekstin sanat: 'Silloin nämä hävitetyt kaupungit nousevat tuhkastaan, erämaat asutetaan, hedelmätön on muuttuva hedelmälliseksi.' Mitä hyvänsä hänestä sanotaankin, tuolla tulisella nuorukaisella on profetian lahja, ja Egyptin ympärileikattujen keskellä hän vaeltaa kuin uusi Daniel." "Hän, joka tulee, hävittää rattaat Efraimista ja hevoset Jerusalemista ja sotajouset kaikkialta maasta — kuinka usein se onkaan luvattu, vaikka siihen yhtyykin sävyisyyden lupaus. Mutta ennen kaikkea", sanoi toinen Eleasarin oppilaista, "minä muistelen aina kaikista jumalanilmoitusten tulkeista suurinta, Danielia, joka maanpaossa näki neljän eläimen luovuttavan valtansa hänelle, jota ennustaja sanoo 'ihmisen pojaksi'. Näyt oinaan ja kauriin taistelusta, senhän muistat... Neljä mahtavaa petoa seuraa toisiaan, ne ovat Baabel, Aleksanterin kuningaskunta, Syyria, jonka sinipaitaiset kuninkaat eivät enää meitä ole hallinneet miesmuistiin." Toinen rabbiineista luki kuin ulkoläksynä laulavan voimakkaalla äänellä: "'Ja neljäs valtakunta on kova kuin rauta, sillä rauta musertaa kaiken ja särkee kaikki; niin on sekin kaikki rikkova raudan tavoin, särkevä ja rikkova.' Ei tarvita suurta ymmärrystä oivaltaakseen, että tämä neljäs on Gevurah kaikessa mahdissaan ja voimassaan, Rooma legioonineen, vai kuinka arvelet?" Hänen äänensä oli käynyt aivan matalaksi. Liturgi kuuli sen siitä huolimatta. Sitten molemmat äänet häipyivät lainehtivan tungoksen hälinään, ja Hilkanan poika kuuli vain katkelmia Sakariaan toivorikkaista kirjoituksista, Herodes Suuren ajan psalmien laulajan riemukkaan 'Voidellun' kutsuhuudon, lauseiden riekaleita, joissa toistuivat sanat 'Messias' ja 'Ihmisen poika'... Koko hänen oma luottamuksensa oli tänä hetkenä pureutunut Baabelin ennustajan sanoihin, että kansa itse oli oleva oma Messiaansa, oma luvattu vapahtajansa. Siitä oli kehittyvä "Korkeimman pyhien kansa", se oli saava "valtakunnan, vallan ja voiman kaiken taivaan alla", niin kirjoitti mies, jonka hepreankieliset tai aramealaiset tekstikääröt olivat joskus Nabunaidin päivinä syntyneet kieltensekoituksen maassa. Kapernaumin synagoogan esilukijan mukaan tämän tietäjän oli täytynyt itse nähdä kaikki: Antiokus Epifanes, hänen ennustavien näkyjensä pieni, mutta paisuva sarvi, joka uhkasi juutalaisten maata niin kuin ammoninsarvin koristettu kaunis makedonialainen Aleksanteri, pyhän ilmoituksen kaksisarvinen oinas, meedialaisten ja persialaisten valta ja sitten Kittimin laivat, jotka eivät voineet tarkoittaa muuta kuin mahtavaa seleukiidien kukistajaa ja Egyptin valtaajaa Roomaa — niin, liturgi olisi hyvin kernaasti yhtynyt noiden kahden miehen väittelyyn. Mutta tungos nieli heidät survoviin laineisiinsa. Heidän turbaaninsa kelluivat jo kaukana. Hilkanan poika ei milloinkaan saavuttanut sitä mielentyyneyttä, joka olisi tehnyt hänelle mahdolliseksi vertailla keskenään vanhojen julistajien sanoja — häneltä puuttui ennen kaikkea kirkas, kaikenymmärtävä inhimillisyys; hänen korskeutensa ja omahyvyytensä nousi aina vastaan, milloin hän vain kuulikin lauseita, jotka tulvivat joko sitten luontaisen viisauden tai pitkän iän uurtamista aivoista. Ja hän vihasi, vihasi sokeasti tyrannin palatsin saastaisia sinipunahopeisia pelikaaninkuvia, kreikkalaisten tulvaa havisevine viittoineen; hän uskoi vain lujasti siihen, että oli liitonmerkin suojelema ja Adonain kansan jäsen.
Hilkanan pojalla oli myös syviä epäilyksiä, mahtoiko hänen esimiehensä käsittää kaiken tuon. Ukon ryppyisen ruskeat kasvot salasivat kaiken, mitä hän hautoi syvällä mielessään. Vain kerran Hilkanan poika oli rohjennut viitata vanhan miehen omakohtaiseen tuskaan: "Tyttäresi Leea kuoli, ja sitä kiveä ei varmasti ikinä vieritetä haudan suulta..." — "Hän meni menojaan kuin jumaluuden haihtuva henkäys, mutta kenties hän eläisi, jos vain...", ja esimiehen murheisen tahmea ääni päättyi siihen. Enempää hän ei sanonut. Ja tuskallisen kovuuden ilme kävi vuosi vuodelta selvemmäksi liturgin piirteissä. Sen aiheutti ennen kaikkea se, että hän — ellei ollut puhe aivan varhaisista auringonkoiton hetkistä — joutui näkemään ja kuulemaan, miten "pakanain Galilea" tosiaan ansaitsi roomalaisten antaman nimen, miten sotajoukkoja seurasivat tavaranhankkijoiden karavaanit ja yhä uudet temppujentekijät, taatelinväriset hindut, manaajat, kaikesta laista luopuneet aatelisperheet matkalla Antipaan Tiberiaaseen. Usko ilmeni vain muutamissa, ei kovin monissa, Galilean tahi Juudan miehissä: tuo huomio teki hänen kasvonsa norsunluunkoviksi.
Liturgi nipisti terävät huulensa suppuun. Häntä olisi haluttanut sanoa: Anna anteeksi, Jairus, sinähän kuitenkin olet vanha ja minä nuori ja laissa on säädetty, että minunkaltaisteni on osoitettava sinunlaisillesi vain hiljaista kunnioitusta. Mutta tuo sinun 'kärsivä Messiaasi', tuo 'hyvä ihmisesi' — salli minun olla häneen uskomatta! Hänen kapeat itsetietoiset huulensa puristuivat haavanohuiksi. Syvien kulmaluiden alla tuikki musta katse, joka tähyili kauas Jaakobin maan tulevaan loistoon. Kun tuuli huljutti hänen käherrettyjä otsakiharoitaan ja nelikulmaisen vaalean pääliinan poimuja, niin hänen laihat, jurot, kelmeät kasvonsa saivat sisältä valaistun kellervän lampun palon. Niiden ihon alla näytti leimahtelevan vallanhimon lieska, kuuma ja kaikenkuluttava juutalaisen uskon roihu, aivan kuin jokainen otsan suoni, jokainen solu ja tiehyt hänen ruumiissaan olisi ollut sisäisen loimun säilytyskanava. He kohtasivat kaikin ajoin sinihelmisin vitjoin koristettuja Gileadin tien dromedaareja, ruhtinaallisen juhlavia tai syyhyisiä. Heitä vastaan vyöryi Tähtikaupungin suurtorin kieltensekoitus, rukousten, laulujen, joikujen, kuiskeiden, kauppahuutojen pauhu. Esilukija tuumi, mitä he oikein aikoivat tehdä Jerikossa? Kymmenen liittokaupungin muurien sisässä, niin Herodes Suuren Arkelaiksessa, kummun töyräälle kasvaneessa Fasaeliksessa kuin etelässä Liviaksessa aurinko valaisi samalla tavoin egyptiläisiä obeliskeja; se ei ollut Adonai Elohimin päivänkehrä, vaan vieraiden heimojen sulatuspannun luukku.
Veri hänen ohimoissaan tykytti sakeana. Jälleen valo leimahti häikäisevästi usvakielekkeiden keskeltä, palmustojen tumma vihreys ja balsamilaaksot tuoksuivat leudossa tuulessa huojuen, lähteet solisivat.
Herodeksen jättiläiskaupungissa vallitsi loppumattoman kiihtymyksen ilmapiiri — mutta se oli uskottomien koirien aikaansaamaa; se oli altis jokaisen uuden lauman tunkeilulle, niin että Kapernaumin liturgi tunsi täällä maan luottamuksen ja uskon täpäryyden, sen vaivaisen horjuvan heikkouden. Hän oli jo aikoja havainnut, että oli turhaa etsiä juutalaisten viittoja näistä palmustoista. Jokin satunnainen rabbiini vaelsi ohitse lain säätämät vaipantupsut punaisen tomun ryvettäminä, niin että niiden villalankojen väriä tuskin enää voi erottaa. Jerikon kerjäläiset kyyröttivät mustissa ryysyissään tai hoippuivat kuin korppikotkat laihat kaulat esiintunkevan paljaina. Heissä mahtoi olla montakin, jotka olivat lain mukaan saastaisia, joko koskettaneet epäpyhää eläimenruhoa tai syöneet itsestään kuolleen raadon lihaa; heidän seitsenpäiväinen puhdistusmenonsa oli ilmeisesti keskeytynyt "Palmujen talon" tungoksessa. Liturgin ajautuessa tässä valittavien olentojen meressä häntä kiusasi kaiken aikaa kotoisen Kapernaumin aamujen ja saastaisen suurkaupungin välinen juopa. Toinen muisto oli kuin valon omissa kehrinpuissa kudottu, ja kutojina olivat olleet ylimmäiset enkelit itse! Täällä sitä vastoin tuntuivat hohtavimmatkin linnat jollakin tavoin valheellisilta, ikään kuin satraappi vainajan pitalista olisi jäänyt niihin rumia laikkuja. Murenevaa rappausta ehkä... mutta juuri ylellisyyden keskellä se teki omituisen, ilkeän vaikutuksen. Samassa hän ja Jairus joten kuten pääsivät ponnistautumaan irti ryysyläisten joukosta. Esilukija ehti töin tuskin huomata, miten Jaakob Essealaisella kellui munkkikuntansa punainen seppele kuin näkymättömien käsien kohottama rengas joukon päiden päällä, miten Joonaan pojan kasvot kohosivat vinoina ja rosoisen tummina kaikkien toisten yli, Johanneksen hienon viheriän viitan välkähdykset, mustien vuohenkarvanauhojen vyöttämät aurinkoliinat, jonkun hyvin pitkän ja laihan miehen, jolla oli kuparimainen iho ja joka saattoi olla yhtä hyvin Kyproksen Natanael kuin nasiiri Johanneksen muinainen oppilas Andreas; kummankin kasvoihin oli varmaan painunut ulkoilman uho, sekä polttavien päivien että viluisten öiden. Naisten nilkkavitjojen kilinä häipyi kokonaan kuulumattomiin. Heläjävät kullatut pähkinät ja helmistä sommiteltujen käätyjen helske oli kuin epätoivoisten haaksirikkoisten ääntelyä yleisessä melussa. Kaiken rähinän yli kaikui almukupin kova kalskahtelu. Jerikon pääkerjäläinen, Timaioksen poika, turvautui vasemman kätensä nyrkkeihin ja erittäin tehokkaihin potkuihin. Hän oli menossa seuruetta kohti. Myös mulperin oksistossa kävi heikko kahahdus. Kääpiö Sakkeus, siltaveron kerääjä, oli ottanut uuden asennon nähdäkseen selvemmin.
Äkkiä Jairus huudahti miltei rajusti: "Meidän on nähtävä se mies! Minä tosiaan haluan nähdä hänet!... Nämä ihmiset tunkeilevat joka suunnalta, eikö ole mitään talonkattoa, mihin voisimme kiivetä, nuori mies?" — "Kaikki katot ovat täpöisen täynnä", sanoi liturgi yrmeästi. "Voin ainoastaan kuulla, mitä nämä ihmiset ympärillä puhuvat. Hän kutsuu luokseen sekä kerjäläisen että tuon kirotun mulperinoksalla kyyröttävän veronkantajan... Hän tahtoo, elleivät korvani aivan petä, syödä ateriansa tullinhoitajan luona, ja se hänelle sopiikin oivallisesti!" Hän lisäsi, aivan kuin hänen olisi käynyt vanhaa miestä sääli: "Mutta voimmehan yrittää. Kaikkialla on tyhjiä viinitynnyreitä, jos vain koetat pysytellä tasapainossa, vanhus..."
He alkoivat pujottautua elävän tungoksen lävitse. Kiihkeä, kummallisen kiivas ja karsas uteliaisuus oli tänä hetkenä vallannut Hilkanan pojan Simonin. Hänen haukannenänsä riippui aivan vaaleana ruskeiden, nipistettyjen huulten yllä, sieraimet värähtelivät jännityksestä tai kenties pelosta. Vihdoin hän huomasi laudoista kokoonkyhätyn telineen yksinäisen majan seinustalla. Sykomorissa kyyröttänyt rikas kääpiö Sakkeus oli hävinnyt. Tänä hetkenä Kapernaumin synagoogan esilukija tunsi miltei vihaa tuota saapuvaa kohtaan. Saattaisi kuvitella — niin hänen mielikuvansa liikkuivat — että Isä Kelkianin ja Dossan pojan Käkinään lääketaito on tosiaankin tullut hänen perinnökseen. Mutta hyvin vastahakoisesti hän parantaa sairaita, tämä Taaborin kukkulain lapsi. Milteipä väkivalloin, turhaan Jerikon ryysyläiset piirittävät häntä, Timaioksen poika saa ehkä almukuppiinsa jonkin rovon, mutta hänen kokonaan valkoiset silmänsä, jotka puhkaistiin pöhöttyneen Gratuksen aikana, eivät milloinkaan mitään näe. Ja minä, jonka sormet ovat kuluneet profeetta Danielin ja Jesajan kääröjen aukivierittämisessä, minä, joka luen puhtaasti vanhaa Mooseksen ja Aaronin ajan hepreaa — miksi juuri minulta on kielletty tämä kansanjohto...
Sitten Kapernaumin miehet näkivät hämärän tomupilven. Esilukija yritti aivan turhaan pidätellä vanhuksen laskoksista. Siitä ei ollut mitään apua.
Lyhyen tovin näkyi vain sinen ja kullan välähdys tiellä, kunnes kalkinvalkoinen pöly nieli senkin.
KUUN ALLA.
Yö tulvi vienoa tähtivaloa, kun Galilean vaeltajat paneutuivat makuulle Jerikon tullimiehen talon yläsaliin.
Valoa oli hiukan huoneessakin — nousevan kuun vaaleanvihreätä hohtoa, joka osui sammuneen lampun kylkeen, liukui vinona valoneliönä liesikiven yli. Ulkoa kuului enää vain shakaalien matala luskutus ja seljapensaiden kahina. Kameelit märehtivät unisina Betanian seraissa, tuuli humahti ja häipyi. Yläsalin hämyssä kimalsivat kuin kytevän taulan valaisemina taatelien ja viikunoiden täyttämät niinivasut, juhlaa varten kuivamaan ripustetut liinat, tumma kuparinen pesuastia ja kaksiripainen juomamalja. Miehet lepäsivät olkimatoilla. Yö oli täynnä heidän hengitystään, unen ja väsymyksen ja hiljaisuuden tuoksua. Yön tummansininen katto peitti ulkona viinitarhat, seesam- ja vehnäpellot, laitumet ja valkoisen kaupungin, jonka äärimmäisiltä öljypuuistutuksilta oli enää vain viiden stadionin matka Jerusalemiin.
Kahdentoista ammoin palvellun tähtikuvion ja hiljaa pyöristyvän täydenkuun alla eivät tänä yönä kulkeneet uudenkuun ambranväriset tyttäret, hedelmällisyyden ja syntymisen henget. Ei... Hopeanvihreän kilven kohotessa oliivipuiden latvojen yli yössä vaelsi vihamielisiä henkiä, kiertotähtien seitsemän arkonttia mustissa kaavuissaan ja naisdemoni Lilith, jonka hiuksissa kimalsi Seulasten valousvaa. Mahlan, virtojen, meren ja yökasteen taivaallinen äiti, jota naiset olivat palvoneet Juudean Lakishissa verettömillä suitsutusuhreilla, vaelsi tuolla ylhäällä kaikkine tähtisaattolaisineen. Kuollut himmeä valo siirtyi yläsalin seinässä. Nyt alkoivat pääsiäistä varten kerätyt mantelit kimaltaa loukossa kuin kulkuset — sitten lieden kuoppa ja jauhinkivi upposivat varjoon.
Kreikkalainen Filippus kuunteli nukkuvien hengitystä. Hän ei saanut unta; hän makasi omalla leposijallaan takaraivo kämmeniin painuneena. Himmeä valo lipui passahin uhrimaljaa kohti — se näytti tulvahtavan täyteen kuun ja tähtien salamyhkäistä maitoa. Omalla tahollaan nukkuivat seurueen naiset, Magdalan Maria halpoine nenärenkaineen, Antipaan finanssimestarin vaimo, Kloopaan puoliso ja Johanneksen ja Jaakobin äiti Salome. He olivat riisuneet helmikäätynsä ja vehnänväriset hihalliset hameensa. Vain Johannan nilkkavitjat kilisivät tuskin kuuluvasti. Jordanin Kastajan muinainen oppilas Andreas hengitti raskaasti, ikään kuin hän olisi nähnyt kuolleen nasiirin ja kuunnellut kasteveden solinaa. Tolmain poika Natanael nukkui keveästi hengittäen, Johannes makasi aivan kyyryksissä. Taddeus lepäsi nyrkit puserrettuina unennäön aurankurjen ympärille, riutunut kalpea Jaakob näki varmaan unta essealaisten erakkomajoista. Silloin tällöin miehen huulilta tunkeutui yöhön matalaa uikutusta. Kun valo liukui yläsalin poikki, se näytti manaavan syvältä varjojen sisästä ruumiittomien olentojen kasvoja. Jaakob Vanhemman jurot piirteet, joiden sisäistä jännitystä yökään ei lieventänyt, sukelsivat hetkiseksi kuutamoon ja häipyivät... Selootti Simon oli kääntynyt oikealle kyljelleen. Hänen laiha paahtunut kätensä nytkähteli ja hapuili kuunsädettä, aivan kuin hän olisi halunnut tarttua veitsen kahvaan. Pihisevää, unista, huohottavaa hengitystä. Vanhojen öljypuiden humua, joka ulkoa yhtyi nukkuvien hiljaisiin äännähdyksiin.
Ja omalla vuohennahkamatollaan lepäsi rabbi Jeshua kalvaat kasvot kääntyneinä laipioon päin, joka hehkui hämärässä yönvalossa.
Väsymys painoi heidän silmäluomiaan. He olivat viettäneet edellisen yön leiriytyneenä Fasaeliksen kaupungin etelänpuoleiselle lakeudelle. Täällä Jerikossa, pitalista puhdistuneen miehen Simonin luona, joka oli pari viikkoa sitten kultillisesti puhdistettu, he olivat viettäneet miltei koko päivän. Lain mukaan oli uhrattu virheetön nuori hieho, papit olivat viskanneet tuleen setripuun oksia, iisopin korren ja helakanpunaista lankaa, jotta aromaattisen polttouhrin tuoksu karkottaisi sairauden hengen. Rabbi ja hänen seurueensa ehtisivät Betanian kylään vasta kun aurinko teki laskuaan. Tylyjen, kukattomien, syviin varjoihin uponneiden kalliolouhosten jälkeen, joilla taivaltaminen oli raskasta ja vaarallista, he näkivät tuon iäti ystävällisen pienen "Lampaiden huoneen" lumenväristen talojen nousevan näkyviin tien käänteessä. Oliivilehdot tummenivat siellä jo nopeasti, liidunvärisille kujille putoili mustia varjoja. Täällä heitä oli tiedetty odottaa. Sakkeuksen yläsaliin oli valmistettu vuoteet. Niin kauan kuin Filippus kuunteli tuulen huminaa palmuissa, hän aisti ja imi syvälle itseensä nukkuvan kylän hiljaisen rauhan. Tie Jerikosta Betaniaan ja etelään olisi kuin polku gehennaan — se kiemurteli ammottavan rotkon pohjalla, johon sydänpäivän hehkukin näytti laskeutuvan kuin myrkyllisten kalvojen lävitse. Rykelmittäin autioita vuoria, ruskeanpunaista soraa, Kidronin lähestyvää ja loittonevaa solinaa, miltei pystysuoria kallioita. Tämä kuolemanseutu näytti kokoavan ja keskittävän salaista kosmillista rangaistusta, joka huokui verenkarvaisista jyrkänteistä ja niiden kiillejuovista. Taivallus Galileasta Jerusalemiin! Filippus ei saanut sitä mielestään... Hän ajatteli kaipaavasti Beetsaida Juliaan tuttua kalastusvalkamaa sinisen järven luoteisrannalla. Hän oli kuulevinaan vihreiden mehiläissyöjien ja sinisten jäälintujen siipien havinan, kun ne sukeltelivat välkkyvässä ilmassa ja liitivät puksipuiden varjoon. Hänen mieltään vihlaisi orpous. Hämärä levoton odotus, jolle ei ole nimeä. Magdalan valkoisista kyyhkyslakoista aina Korasintn vehnäaittoihin ja seljapuiden varjostamaan Kapernaumin synagoogaan maa tulvi ikuisen versomisen ihmettä. Kypsänkeltaisten vainioiden, sinisen Gennesaretin ja vihreiden hedelmätarhojen maa, vehmaan laihon ja kehäkukkien. Galilea, jonka vuorilla suuret monihaaraiset liljat näihin aikoihin kukkivat kuin temppelin kynttilänjalat. Hän makasi valveilla ja uneksi kotijärvestä, jonka itärannalla kohosivat ruusunpunaiset Gergeseenivuoret. Syvällä safiirinhohtoisessa vedessä ui pyöreitä jaltrikaloja ja tuoksuvia blennuksia. Välähtelevän pronssin väriset boltit lepäsivät unisina vesikasvien ja kaislojen juurilla aivan Jordanin suulla. Huojuvien mastojen ja uudenkuun muotoisten purjeiden maailma. Vesilintujen, vieretysten olevien lumivalkoisten pikkukylien ja puutarhojen Galilea, jonka karavaanitiet kumisivat tuhansista askelista ja saviset muurit roomalaisten torvien soitosta... Kreikkalainen nuorukainen muisti kalaverkot, jotka levitettiin kuivamaan tiiliseinille. Tarikhean kalansuolaamosta tuntui leyhähtelevän tännekin asti, valveilla makaavan miehen sieraimiin, vienoa suolantuoksua.
Kuun valoneliö siirtyi huoneen seinällä. Hämäränkostea kirkas paiste, joista Dianan tahi Lunan mehiläiset keräsivät omaa salaperäisen jäänhohtoista hunajaansa kaukana täältä, Kreikassa. Selena, Selena -! Mahtoiko maan päällä olla maata, joka ei olisi palvonut tuon korkean yönvaeltajan kirkkautta? Ja eikö heprealaisten oma pyhä teksti meedialaisesta Kooreksesta, itsensä Jahven voitelemasta, kertonut, että avaruuden pyöreä lyhty Sin-Nannar, taivaan ja maan valaisija, antoi hänelle suotuisten enteiden vallitessa maailman neljä äärtä hoitoonsa? Filippus Beetsaidalainen seurasi kuutamon vihervää valoleikkiä muuten vaaleassa yläsalissa. Rabbi Jeshua tahi Jeesus, niin kuin hänen kreikkalainen kielensä sanan äänsi, ei varmaankaan olisi tylysti karkottanut näitä unen rajalla liiteleviä kuvia. Eihän Jeesus ollut tuntenut mitään erityistä karsautta katsellessaan Fasaeliksen kukkulakaupungin sinitiilisiä, päivän paisteessa helottavia ampumatorneja; niistä alkoi avara melkein puuton lakeus aina Jerikon loivasti kaartuviin balsamipeltoihin asti. Jordan purki mudansekaista keltaista vettään kuivuneisiin tulvauomiin. Vain upottavan syvän kaivot, joiden hajun dromedaarit heti vainusivat — ne saattoivat olla vajaan puolen sadan metrin syvyisiä ja kivillä umpeen peitettyjä — olivat ainoana makean veden lähteenä tässä hernekasveja, vuokkoja ja salviapensaita versovassa maassa. Oi Geserin lähde, oi ylistetty Siiloa -! Näiden muurattujen kaivojen mustaan syvyyteen ei ollut koko edellisen päivän vaelluksen aikana tehnyt mieli kurkistaa. Riitti, että naisilla oli vyötäisillään kuuden-, seitsemänkymmenen metrin pituinen nyöri sankoineen ja että kameelien alahuulet, niin ruusunpunaiset ja karvaiset, vaistosivat syvien makeiden vesien läheisyyden. — Filippus Beetsaidalainen tuijotti kosteata valoa. Hän makasi hiukan etukumarassa niin kuin unettomat ihmiset ainakin. Juuri tällä hetkellä — tai päivää, paria myöhemmin, kun nelivaiheisen kuun hohtava kilpi pyöristyisi -: Kreikan, hänen kotimaansa asukkaat, etenkin jos heihin oli tarttunut orfilaista hapatusta, puhuivat toisesta taivaallisesta maasta valokallioineen ja -laaksoineen. Vai pitikö uskoa, että tuolla sinentumman avaruuden meressä uiskenteli ympyriäinen kehrä, jossa roomalaisten karttojen "hedelmällisyyden meri" ulotti laineitaan "jumalainjuoman meren" tahi iäti myrskyisen Oceanos procellanumin vaahtopäihin -? Jostakin syystä — ehkäpä tämän kuolleen vaalean valon virtailun vuoksi- Filippus muisteli vaimoaan Eilethyiaa. Tämä oli tuskin ehtinyt elää muuta kuin vajaat kuukaudet päivät kotona Hippoksen Kolonoksessa, oppi juuri ja juuri ammoisen tavan kostuttaa kangasta ja lankoja oliiviöljyllä, istui aina kauan katselemassa vuorten sinertävänvalkeita muotoja — ja lähti sinne peplosviitta niin oudon kankeana kuin siihenkin olisi tarttunut kuoleman hämyä. Hänen muistoinaan oli vain kaksi kuparista soikea, joihin oli pakotettu Valkojumalattaren, Ino Leukothean kuva toiselle puolen ja toiselle kiehkurainen koristekuvio, joka meni syvällä ympyränsä keskellä ristiin. Kenties kuunsäteet manasivat hänen hauraita, hunajanvaaleita kasvojaan yöstä, joka ei milloinkaan pääty.
Filippus tunsi olonsa oudoksi — hänen lähellään liikkui aineeton ja varjoton Eilethyia, ikään kuin olisi vielä, vielä toivonut, että yhtä usvankaltaiset orjatytöt olisivat ommelleet kultaisia hakaristin tai akantuksen kuvioita hänen hameeseensa. Kuun sädesormet ja sädesilkki — niistä ei lähtenyt paljonkaan apua, ne olivat vain taivaallisia varten, maa ihmisineen oli niin rajattoman kaukana niistä.
Yö oli kuutamoisen kirkas, tähdekäs. Jos Filippus olikin kuvitellut, että kaikki hänen toverinsa makasivat sikeässä unessa, hän erehtyi, vaikka sitä hairahdusta ei myöhemmin mikään hänelle kavaltanut.
Selootti Simon Kananeus valvoi omalla makuusijallaan raskaasti hengittäen kuin nukkuva. Hän ei haparoinut kuunsädettä unissaan, vaan tikarimiesten lyhyttä käyräveistä. Silloin tällöin vinot valonsäteet juovittivat hänen taatelinväriset kasvonsa, joissa kuulsi hyvin vanha roomalaisen lyömämiekan arpi vaalean rosoisena viiruna. Hän oli saanut sen sinä pääsiäisenä, jolloin Pontiuksen sotilaat yllättäen piirittivät Galilean toivioretkeläiset, ja hän puolestaan ehti vain hädin tuskin pelastua tungoksessa.
Kim hän makasi yläsalin huovan alla — sillä viluista oli kaikista taivaan valoista huolimatta — peräti väsyneenä pitkään matkaan, hikoilevana ja unettomana, hän yritti ajatella työläästi ponnistaen omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän oli galilealainen. Hänestä tuntui, ja aina hänestä oli siltä tuntunut, että vain ylempi mahtikäsky, jonka Jeshua antoi, irroitti hänen sormensa puukon kahvasta. Kuka takasi (syvällä piilevien aikomusten ja ovelan sala-ajattelun meressä uiskentelivat yhä vanhat tutut petokalat), etteikö Simon Kananeus olisi ainakin mestarinsa vuoksi ollut valmis käymään aseelliseen otteluun. Hänen rosoisia kasvojaan ei valaissut vain kuun paiste, vaan myöskin väkevä itsensäuhraava viha. Miten monesti se olikaan yllättänyt hänet Galileassa, kun hän kulki rämettyneen maan idänpuoleiselle tienoolle lähellä roomalaisten vahvaa castellumia, jonka linnoituksen harjat nousivat niin uhkaavan tuimina taivaan sineen. Tai kun hän katseli vesijohtoa, joka kiemurteli mahtavan onkalomaisena Tiberiaaseen, jokainen kivi oli lujitettuna roomalaisella sementillä, niin että itse vuoren rinne näytti painuvan sen alla ja noudattavan sen kaarihallien ruskeansinerviä mutkia!... Se kulki syvien tulvauomien yli mahtavan jylhänä siltana, joka kohosi syvimmän notkon kohdalla lähes viiden metrin korkeuteen, kaventui yläosassaan kahdeksi matalaksi porrasaskelmaksi, niin että itse vesijohdon seinät olivat viidenkymmenen sentin vahvuiset ja rinteitä pitkin käärmemäisesti kiertelevä kouru hiukan laveampi. Jostakin syystä tämä kuivien tulvapurojen yli rakennettu Herodes Antipaan vesijohtokaari samoin kuin Tiberiaan länsipuolella kohoava suuri vaalea vesisammio korkeine, rappeutuneine seinineen oli Simon Kananeukselle sortajavallan vertauskuva. Hän oli lapsesta saakka nähnyt niissä muutakin kuin kultaohdakkeen ja sauramon värejä — ennen kaikkea vihatun riistäjä Pompeiuksen jäljen, joka tosin oli jo ammoin kulunut hyvin heikoksi kuin saappaan painallus mullassa, mutta joka pysyi, joka säilytti valtansa, tuhosi maata kuin toukka puuta...
Johannes tuijotti avoimin silmin kattoon. Tähdet! Ne eivät tuikkineet tänne, mutta niiden täytyi valaista talon yläparveketta niin kuin ne paistoivat monen karavaaniserain päässä Hermonin lumihuippuihin ja tummaksi käyneeseen järven kalvoon. Lapsesta asti hän ja hänen vanhempi veljensä olivat tottuneesti käyttäneet vetoverkkoa, joka oli varustettu lyijypainoilla, ja kelluvaa nuottaa. Sebedeuksen vuokraamat purjeveneet lähtivät aina aamunkoiton hetkellä valkamasta, jokaista souti neljä palkattua kalastajaa, paksujen airojen lappeet upposivat veteen ja nousivat... Perhe omisti Jerusalemissa haaraliikkeen, jossa myytiin suolattuja ja kuivattuja sardelleja, haukia, Jordanin ankeriaita, sitä veden riistaa, jota saatiin joko ahraimilla tai hienosilmäisillä heittoverkoilla. Tuulastajien punaiset tulet sulautuivat nyt unen rajamailla päivän tuttuihin näkyihin... Nuori kalastaja kuuli syvältä muistoistaan kierrekaivojen ja käsikivien tutun hiljaisen surinan, vuohien määkynän laitumelta, nuotanvetäjien klikkaukset ja tuulen humun Kapernaumin seljapuissa. Temppeliveron kantaja kilisytti kaukana täältä lipastaan, johon kerättiin puolisekeleitä päivittäisiä uhreja varten. Ja vesi loiskui ystävällisen kutsuvasti... Pelikaanit kahlasivat rantaliejussa. Kuunpaisteisessa huoneessa, jonka täytti nukkuvien miesten hengitys, nämä näyt ja muistot kasvoivat selviksi, ikään kuin Johannes olisi katsellut ripsiensä alla vaeltavia kuvia. Miten kauan oli siitä, kun hän oli jättänyt nuotan seuratakseen Nasaretin rakentajaa? Kolme vuotta... Hänellä se merkitsi ennen kaikkea salaperäisen toivon aikaa, jonka kaukaisena, vielä uneksittuna päätöksenä häämötti Messiaan valtakunnan tulo.
Kalastajan hienot, laihat kasvot sukelsivat kuunpaisteeseen, ja hän peitti otsansa. Sillä täysikuu on tautien, kuumeen ja sokeuden äiti, pakoveden valtiatar, joka pysäyttää ihmissuonissa virtaavan veren yhtä varmasti kuin puunrunkojen mahlan... Jaakob huohotti unissaan aivan kuin häntä olisi ahdistanut painajainen. Hyvin kaukaa menneisyydestä Johannes tavoitti muistoistaan sen aamupäivän, jolloin hän ja hänen veljensä olivat ensi kerran kuulleet rabbin äänen ja jolloin tämä oli kävellen tullut heitä vastaan järven rannalla. Oli kuin syvältä sinisestä vedestä kaikuisi käsittämätön lupaus niin kuin kolme vuotta sitten. Rabbi asteli Gennesaretin länsirantaa pitkin mustien rantakivien, viljapeltojen, laitumien ohi. Tuuli hulmutti hiukan hänen väljää taivaansinistä viittaansa ja turbaanin otsavaatetta, ja hänen rinnallaan kävelivät Andreas ja Simon, Beetsaidan kalastajaveljekset. Mitä pitemmälle yön hetket kuluivat, sitä selvempänä tuo aamu ja sitä seuranneet päivät nousivat näkyviin. Johannes huokasi. Hän oli toivonut sitäkin, että kuningaskunta äkkiä, ihmeen voimasta nousisi eloon ja leviäisi Idumeasta Libanoniin. Tämän lupauksen tiellä oli Rooma kaikkine legioonineen. Tavallisesti hänen sitä ajatellessaan epäilys järkytti hänen mieltään, vaikka hän olisi kaikin voimin tahtonut uskoa ihmeeseen. Mutta nyt, kuutamoisessa salissa, kalastaja vaipui himmeiden ja lumoavien mietteiden valtaan, jotka valaisivat kuin heikosti tuikkiva lyhty toivon äärimmäisiä rantoja. Haparoivia ajatuksia, jotka eivät kirkastuneet varmoiksi kuviksi. Puolittain lapsellista uskoa, että tuo taivas tähtineen, aurinkoineen ja kuineen oli vaipumassa Galilean niin kuin Juudeankin yli. Se sulattaisi Rooman kohorttien aseet ja sen valoon ilmaantuisi kuninkaanistuin, joka oli valmistettu rabbille. Johanneksen sydäntä paisutti pelonsekainen riemu.
Ja niin kuin hyvin kauan sitten lähellä Magdalaa, rinteellä, joka kasvoi punaisenaan suuria vuokkoja ja kehäkukkia, hän kuuli Jeshuan äänen puhuvan nurmileivosten visertäessä: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat lempeät, sillä he perivät maan. Autuaita ovat ne, jotka itkevät, sillä he saavat lohdutuksen... Sanon teille, älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä pukisitte yllenne, sillä henki on enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin puku. Katsokaa lintuja, jotka eivät kylvä eivätkä leikkaa, joilla ei ole säilytysaittaa ja jotka Jumala ruokkii. Kuinka paljon arvokkaammat te olette kuin linnut! Ja kuka teistä voi murehtimalla lisätä edes kyynärän verran ikäänsä...? Ja katsokaa vuokkoja ja narsisseja, jotka eivät kehrää pukuaan. Kuitenkin sanon teille, ei Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä..." Sanat putoilivat kuin airoista tippuva vesi, ja niiden kaiku häipyi Goolanin vuoriin päin. Sitten rabbi nousi punaisten kukkien keskeltä, sitoi turbaaninsa solmut ja lähti kulkemaan rinnettä ylöspäin. Hän nousi yhä korkeammalle, ja vuokot näyttivät nöyrästi pyyhkivän tomun pois hänen sandaaleistaan. Hänen vaippansa hulmusi ikään kuin hän olisi pukenut ylleen Gennesaretin sinen. Unen rajoilla Johannes näki hänet aina tuollaisena, ikuisesti nousevana, päähineen hämärä varjo otsalla. Hän, joka oli joskus ongelmallinen, niin että hänen puheensa kuulostivat aivan käsittämättömiltä, ja joskus yksinkertaisen suora julistaja, hän oli luvannut yhdistää kaukaisen ja läheisen, taivaan ja maan. Ja kotona Galileassa päivänpaiste oli tosiaan näyttänyt kutovan hänen päänsä ympärille kuninkaallista valohiippaa. Silloinkin kun hän lähti Gergeseenien vuorille, joiden tummat, kiviset, varjojen peittämät rinteet kulkivat pitkänä vallituksena järven idänpuolisella sivulla, valjuina ja tuulien pyyhkiminä, rabbia näytti ympäröivän sinen ja kullan tuntu.
Shakaalit haukkuivat yössä. Tuuli oli kiihtymään päin... Johannes, jonka silmiin ei tullut lainkaan uni, muisti, kuinka hän oli hyvin korkealla Hermonin jäätiköillä nähnyt rabbin häviävän pilveen, joka oli kuin hänen omien ajoittaisten epäilystensä varjo. Hän kaipasi varmuutta. Lupauksen äkillistä täyttymistä, taivaan valtakunnan pikaista tuloa. Ja sitäkin, että Nasaretin rakentaja muuttuisi kuninkaaksi aivan heidän keskellään, kenties juuri tänä kuutamoyönä. Olihan hän sanonut: "Autuaat ovat palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa valvomassa... Niin olkaa tekin valmiit, olkoot kupeenne vyötetyt ja palakoot lamppunne."
Ja kuitenkin, kuinka hän, joka oli syntynyt sitä varten, että Isä hänet kirkastaisi ja jolla oli valta antaa ja ottaa, avata ja sulkea kuningaskuntansa ovi, kuinka hän oli Jerikon tiellä evännyt Johanneksen ja hänen veljensä pyynnön? Kalastaja tähyili huoneen varjoihin. Kuun ja tähtien maito oli aikoja sitten haihtunut uhrimaljasta... Valo liukui hiljalleen taatelikorien yli.
Omalla leposijallaan valvoi myöskin Simon Keefas. Hän oli heittänyt viitan liepeen otsalleen kuin huppulakin, suojatakseen itseään kuutamolta ja saadakseen paremmin unta. Mutta uni ei tullut. Simonin jykevät kasvot olivat vaipuneet pimentoon, vain hänen jalkoteriään valaisi kalpeanvihreä säde, joka tasaisesti siirtyi nurkkaan päin. Tässä levätessään hän tunsi oman ruumiinsa kömpelön suuruuden ja makuusijan lyhyyden; koettipa hän kyyristyä tai ei, hänen kantapäänsä painuivat kylmään permantoon! Hän ajatteli Johannesta, Sebedeuksen rikasta poikaa, jonka kotona säilytettiin hopeanuppista lakikirjaa niin kuin ainakin varakkaiden taloissa. Hän muisteli Kapernaumin synagoogan puutarhaa, Bagdadista Damaskokseen johtavia kauppateitä, muukalaiskaravaaneja, lammastarhoja, kyyhkyslakkoja... Sitten hän muisti erään etäisen päivän, jolloin Beetsaidan kujilla ja penkereillä oli vielä ollut lakastuvien myrttiköynnösten kiehkuroita, öljyttyjä taljoja ja sykomorin oksista kyhättyjä lehtimajoja Israelin paimentolaisajan muistoksi. Tätä juhlaa olivat seuranneet hänen häänsä. Liehuviin valkoisiin huntuihin verhoutuneet tytöt saattoivat hänen luokseen morsiamen, jonka otsalla helisivät säännönmukaiset kymmenen myötäjäisrahaa ja jonka posket punoittivat niin kuin hänen häälakkinsa. Kaikki tuntui olevan kuin kappale vieraan ihmisen elämää, jota hän voi tänään katsella aivan tyynesti. Saattoihan sanoa, että hänellä ei ollut sukulamppua, kotia eikä vaimoa, sillä kaikelle sille hän oli kääntänyt selkänsä. Päättävästi ja varmasti, niin kuin hän kerran heitti käsistään nuotan. Hän yritti erottaa tästä nukkujien hengenvetojen kuorosta veljensä Andreaan hengitystä, mutta hiljaisuuden ja kuorsauksen tovit vaihtuivat säännöttömästi, hän ei pystynyt tavoittamaan niistä tuttuja ääniä... Kaikki kaksitoista lepäsivät näköjään syvässä unessa. Varmaan hänkin nukkui, hän, joka oli kerran saapunut päivänmatkan päästä Nasaretin kylästä järven rannalle ja sitten myöhemmin aterioinut Simonin ja Andreaan talossa. Hän, joka oli verrannut tulevaa valtakuntaansa nuotanvetoon. Sen arvoituksen selittäminen oli työläämpää kuin särkyneen verkon paikkaaminen. Ja yhtä vaikeata oli käsittää nasaretilaisen lupausta: "Sinä olet Keefas, Kallio, ja tälle kalliolle minä rakennan temppelini..."!
Hän oli syntynyt Beetsaidassa; hänen isällään oli sama nimi kuin Niiniven profeetalla, Amittain pojalla Joonalla, mutta ainoa yhdysside valaskalan vatsassa eläneen julistajan ja isän välillä rajoittui siihen, että viimeksi mainittu oli hänkin elänyt lapsesta asti veden, suolaisen tuulen ja kalojen parissa! Kun isä istui Beetsaidan sukukodin salissa, johon päivänpaiste ei lainkaan päässyt, kun olohuoneen pyhä lamppu tuikki päivin ja öin vanhaan patriarkalliseen tapaan, kun sovituspäivänä ankarasti kiellettiin jopa juomankin nauttiminen ja kutakin ruokalajia varten, hedelmiä, leipää tai munia syödessä käytettiin tarkoin määrättyä pöytärukousta, Simon ja Andreas tunsivat olonsa hyvin ahdistaviksi. Muuten tämän ankaran kodin muodollinen henki oli upottanut heihin lain käskyjen tajun. Simon oppi isältään välttämättömän uskontunnustuksen ja syntymäpäivälauseen, joka alkoi ja päättyi hänen oman nimensä kerakkeilla; hän oppi eri viikon päivinä laulettavat psalmit, juhlahymnin, Hallelin, ja historialliset ja aakkoselliset pitolaulut. Keväällä adar-kuussa, puurim-juhlan aikaan, lampun valaisemassa sukusalissa luettiin Esterin tarinaa, ja elonkorjuun aikaan Ruutin kirjaa. Mutta temppelin vihkimisjuhlassa, jossa kynttilä toisensa jälkeen sytytettiin kahdeksana eri iltana, hän kuunteli Juudas Makkabilaisen urotöiden muistoja, ja tämän kansansankarin nimi kävi hänelle oudon läheiseksi; se paisutti hänen kiivasta, kuohuvaa vertaan paljon enemmän kuin tarinat Joonasta tai Juuditista tai hiilivalkean ääressä kuiskaillut legendat. Sitten hänelle ja Andreaalle oli koittanut välttämätön kouluaika. Kuningatar Salome Aleksandran veli Simon oli tasan kaksi ihmisikää varhemmin perustanut synagoogien yhteyteen alkeiskoulut, joissa opetettiin lakia, neliömäisten kerakkeiden piirtämistä, vanhaa hepreankieltä, uhrisäädöksiä, vanhinten perimätapoja. Seljapuut kahisivat ulkona, ja kuusivuotias Simon kuunteli synagoogan palvelijan puhetta, joka oli kuin naulojen määrämittaista naputtamista vastahakoiseen hirteen... Kymmenvuotiaana hän rupesi opettajan johdolla tutkimaan vanhinten perimätapojen kokoelmaa. Kun hän oli täyttänyt kolmetoista vuotta, oli viimeinkin koittanut hetki, jolloin poika julistettiin nuorukaiseksi ja hänen otsalleen sidottiin ruskeat kotelot, hänen ranteisiinsa käärenauhat ja viitan neljään kulmaan siniset ja valkoiset tupsut. Alituinen pujotteleminen Mooseksen ohjeiden ryteikössä, muotojen, kieltojen, pesujen, paastojen, tuon ja tämän pykälän noudattaminen ei enempää kuivettanut kuin hedelmöittänytkään hänen luonnettaan. Hänen sydämeensä syöpyi vain kansallisen lain vahva kunnioitus. Alusta pitäen oli ollut varmaa, että hän ja Andreas jatkaisivat isänsä ammattia; alkeiskoulua ei seurannut mikään opiskelu kaupungin rabbiinikouluissa. Johannes, varakkaan kalojenvälittäjän poika, oli kylläkin viisitoistavuotiaana heti matkustanut Jerusalemiin ja läpäissyt kaikki teologisen viisauden asteet, mutta Beetsaidan köyhät nuorukaiset sitä vastoin olivat heti tarttuneet onkiin, nuottiin, airoihin, veto- ja heittoverkkoihin.
Simon lepäsi pää hiukan kohollaan, tyynyksi sykerretty vaate paksun, punaisen niskan alla. Leveät, miltei juron ankarat kasvot, jotka tuuli ja auringonpaiste olivat ahavoittaneet, olivat kääntyneet yläviistoon, hämärään... Hiilen väriset silmät mittasivat rauhattomasti tämän Betanian huoneen korkeutta. Niissä leimahteli joskus kiihkon ja rajun mielenkuohun tuli, niiden katse oli aina vilpittömän avonainen kuin pojalla. Simon kuului siihen kuolemattomaan ihmislajiin, jossa sokea luottamus yhtyy kuohahtavaan taistelunhaluun ja jossa on kömpelöä ritarillisuutta, ongelmatonta uskoa, lempeyttä, karua sotilaallisuutta ja ennen kaikkea halua totella ja seurata suurempaa, viisaampaa käskijää. Hän oli kiivaasti sykkivä kuuma sydän, ja hän kaipasi ajattelevaa päätä. Lauhkeuden ja voiman sekoitus, ikään kuin hän olisi toiselta puolen saanut ystävällisen vohlan sielun, toiselta puolen sonnin! Niin kuin niin monet toisetkin, niin kuin Simon Kananeus, joka lepäsi omalla makuusijallaan, hän oli ollut vähällä liittyä aikoinaan kansallisten tikarimiesten puolueeseen, jotka surmasivat Rooman veronkantajia ja yksinäisiä sotilaspartioita. Beetsaidan isänkodissa oli monina iltoina kuiskailtu Juudas Galilealaisen urotöistä, eikä Simonin lapsuudessa ollut suinkaan harvinaista, että naiset asettivat yön ajaksi ovien eteen viiniä, taateleita tai hunajaa, jotta tuo Gergeseeni-vuorilla lymyilevä sissipäällikkö olisi voinut pimeän turvin ottaa ne mukaansa, jos hän hiipi asutuskeskuksiin. Hän oli kerran lähtenyt pappien siunaamana Goolanin vuoristosta Sepforikseen, vallannut äkkirynnäköllä kaupungin asevarikot ja ryöstettyään pakanallisten temppelien uhriarkut samonnut miehineen Libanonilta etelään päin, pitkin Jordanin ympäristöjä. Kun Syyrian ylikomentaja Varus mukanaan viisinkertainen, aseistettu sotavoima ja Rooman itämaisten vasallien luovuttamat apujoukot lähti tukahduttamaan kapinaa, kun yksistään Jerusalemissa naulittiin risteihin kaksituhatta miestä, Juudas häipyi äkkiä kuin maan nielemänä. Hänen vapaustaistelunsa muisto ja uusien kostoretkien toivo olivat sitten laimenneet. Ratsastava patrulli oli vanginnut hänet aivan lähellä Hermonia, mutta teloitettunakin hän eli yhä kansan mielikuvissa kuin joku tulevan kuningaskunnan edelläkävijä. Ja mitä Galileaan tuli, siellä oli tuosta ajasta saakka kytenyt kansalliskiihkon tuli. Jos Simon poikana oli innokkaasti kuunnellut, miten salissa kerrottiin Juudas Makkabilaisesta, jonka pienet joukot valtasivat Jerusalemin täsmälleen kolme vuotta temppelin häpäisemisen jälkeen kislev-kuun aamuna, tai farisealaisista, jotka nousivat ruhtinas Jannaioksen päivinä kapinaan elostelevaa hallitsijaa ja velttoa ylipappia vastaan, hän tunsi samaa innostusta myöhemminkin. Silloin saattoi sattua, että voitelematon, kähärä parta tärähteli mielenkuohusta ja hänen matala, leveä, uurteinen otsansa, jota ajatukset rasittivat, painui entistä enemmän ryppyyn. Hänen suuri ruumiinsa oli sankarin ja taistelijan ruumis. Hän oli aina tuntenut syntyneensä hyökkääjäksi, etulinjoille. Jos hän olisi elänyt Kiisin pojan Saulin aikana, hänen, joka lähti etsimään aasintammoja, mutta löysi kuninkaan otsanauhan, hän olisi arvelematta noudattanut Jumalan käskyä ja tappanut kaikki ammonilaiset vanhuksista sylilapsiin asti, koskapa kerran määräys oli sellainen! Se oli veren sokeaa kuuliaisuutta, joka ei ikinä horjunut pohdiskelun ja empimisen vuoksi.
Hän kouraisi vyötään. Hämärässä kuunvalossakin voi erottaa damaskolaisen miekan kahvan, joka painoi hänen kuvettaan... Se oli kuin muistutus: se palautti hänen mieleensä poikaiän ja ensi nuoruuden tuliset, kapinalliset hetket, jolloin hänen leveä kouransa olisi paljon mieluummin puristunut tikarin kuin nuotan ympärille. Ja mitä siihen seikkaan tuli — monet näistä, jotka nyt nukkuivat syvässä unessa, olivat kätkeneet vyölleen herebin, lyömä- ja pistomiekan. Semmoinen oli hänen veljellään Andreaalla, samoin umpimielisen tylyllä Simon Kananeuksella, joka oli kerran kuulunut selootteihin mutta myöhemmin ruvennut elättämään itseään peltotyöläisenä, samoin Tolmain pojalla Natanaelilla ja ikuisesti kuumapäisellä Jaakobilla, "ukkosenjyrinän pojalla". Vain laiha, kuihtunut ja essealaisten paastoja noudattava Jaakob Nuorempi, joka kielsi kaiken veren vuodattamisen, yksinpä eläintenkin uhraamisen yhtä tiukasti kuin hän mukautui veljeskunnan rituaalisiin pesuihin, pukeutui valkoisiin ja vietti määrätunnit aivan mykkänä, ei kärsinyt asetta lähelläänkään... Simon Keefas kuunteli hänen pihisevää hengitystään. Se soi kuin tukkeutunut pilli matalien ja möreiden huohotusten keskeltä.
Muuten hän ei ajatellut noita monien miesten kasvoja sen enempää kuin kotikylän seljapuita tai välkkyviä ja limaisia kilpikonnia, jotka hyvin hiljaa lipuivat Jordanin kahlaamoon. Galilea ilmeni hänelle tietenkin tuhansien äänien, varjojen, värien, valoviirujen rakkaana sekoituksena, se oli totta! Mutta mitä tuli kuhunkin yksityiskohtaan, niin... Jos pelikaanit oli luotu kalastamaan ja kilpikonnat munimaan, miehet sitä vastoin syntyivät, jotta he ajan tullen taistelisivat. Niin opetti rabbi Jeshuakin. Kim hän astui synagoogan pylväsrivien välistä koroketta, pyhää arkkua ja lukijan pulpettia kohti, hänen olemuksessaan oli käskijän mahti. Hän olisi saanut, jos olisi tahtonut, seitsenhaaraisen kynttilänjalan notkumaan kuin tiikerililjan ja mustaan basalttiin kuvatun pääsiäislampaan määkimään... Sitten myöhemmin — sillä kohdalla, missä kuninkaan tullinkantaja keräsi verokolikoita ja hätisteli pieniä hiilenvärisiä sisiliskoja — Jeshua lausui säihkyvä katse kääntyneenä Nasaretiin päin: "Sanon teille, ei kukaan ole profeetta kotimaassaan... Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa äitiään ja vaimoaan, lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa sieluaankin, hän ei voi olla minun oppilaani. Sillä kuka on isäni ja äitini? Se, joka täyttää Jumalan tahdon, se on veljeni ja sisareni... Menkää siis ja lähtekää, älkää ottako mukananne hopeata eikä kultaa, ei sandaaleja, sauvaa eikä kahta ihokasta. Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän mestarinne, Messias!" Hänen äänensä paisui, kunnes se kuulosti leimaavan tulevan kansallissodan lupauksella lahden basalttirannat ja laiturin sydämen muotoiset suuret kivet: "Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle, ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi syttynyt! Vai luuletteko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa...? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta. Sillä tästä lähtien riitaantuu viisi samassa talossa keskenään, kolme joutuu riitaan kahta vastaan ja kaksi kolmea vastaan, isä poikaansa vastaan ja poika isäänsä vastaan, äiti tytärtään vastaan ja tytär äitiään vastaan."
Simon Keefas oli totellut häntä samoin kuin veronkantaja Leevi tai Andreas. Lupaushan liekehti joka tapauksessa kuin tulikirjoitus. Hän puolestaan uskoi noihin sanoihin miekasta samoin kuin hän oli empimättä totellut käskyä jättää kotinsa ja lähteä, vieläpä ilman sauvaa ja vaihdettavia aluspukuja.
Nyt, Betanian yössä, käskyn polte kirveli ihanasti. Simon oli noudattanut määräystä kuin sotilas päällikön käskyä, eikä hän tuntenut mitään tarvetta katsoa taakseen sille taholle, missä isäinlamppu paloi vielä, kalaverkot kuivuivat ja vaimo kehräsi. Jos seurueen naiset kutsuivatkin Jeshuaa rabbiksi, hän käytti aina ajatuksissaan yhtä ainoata merkitsevää nimitystä: Messias. Totta oli, että nämä vaellusvuodet olivat olleet yhtäjaksoista hämmennyksen aikaa — sillä kuinka Jeshua lain muotoja rikkoessaan olikaan vedonnut Daavidiin, joka söi pappi Abjatarin näkyleivät, ja kuinka hän alinomaa taisteli kansallispuoluetta vastaan? Miten voitiin ymmärtää, että hän ilman kauhua ja inhoa vaelsi Foinikian kaupunkeihin, ei kavahtanut menemästä Panin luolaan, paransi kreikattaren sairaan lapsen ja joi Sykarin kaivolla kirotun samarialaisen naisen tarjoamaa vettä...? Mestari, joka oli tullut perustamaan Israelin kuningaskunnan! Simon Keefas ajelehti sokean uskon ja ihmettelyn laineilla. Mutta hänen tehtävänään ei ollut miettiä, hänen oli vain toteltava. Ristiriitaisten ja käsittämättömien, väliin lempeiden, joskus tylyjen ja ankaroiden sanojen kaiut tuntuivat ympäröivän häntä tässä makuusalissa. Toisaalta lupaus, että vain pieni hiukkanen uskoa voi siirtää vuoret perustoiltaan, ja toisaalta nuhteleva kielto, että tälle sukupolvelle ei tulla antamaan mitään Jumalan merkkiä... Veri hänen ohimosuonissaan tykytti sakeana. Hänen päättävät, ankarat, karut kasvonsa vetäytyivät syviin ajatusryppyihin. Olkoonpa kuinka oli, taivaan valtakunta oli lujasti luvattu! Kuningaskunta, jota Messias vertasi milloin nuotanvetoon, milloin sinapinsiemeneen, joskus mahtavan prinssin häihin ja joskus kätkettyyn aarteeseen.
Kuun valo kirkastui ja liukui Simonin varpailta taatelisäkkeihin. Hänen olemuksensa jännittyi pyyntöön, joka oli täynnä vuorenlujaa luottamusta, kummastelua ja kärsimätöntä tahtoa: Tulkoon kuningaskuntasi! Tulkoon!