[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVXslIOBjCDxiu01CCHRjeVWBIGzdD3KaF8t-gXPzbV8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1079,"Pyhä kevät","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"1079-vaaskivi-tatu-pyha-kevat","1079__Vaaskivi_Tatu__Pyhä_kevät",null,"muistelmat",[],[],"fi",1943,64874,457797,true,[],[],[],"Postuumisti julkaistu kokoelma sisältää esseitä ja kertomuksia, joissa liikutaan usein antiikin ja Raamatun maisemissa. Teos alkaa laajalla elämäkerrallisella esipuheella, joka kuvaa kirjailijan lapsuutta Oulussa sekä hänen taiteellisen kutsumuksensa heräämistä.","T. Vaaskiven 'Pyhä kevät' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1079.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Mikkelin digitointi- ja konservointikeskus sekä Projekti Lönnrot.","PYHÄ KEVÄT\n\nKirj.\n\nT. VAASKIVI\n\n\nElämäkerrallisen esipuheen kirjoittanut\n\nELINA VAARA-VAASKIVI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1943.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nT. Vaaskivi.\n\nPyhä kevät.\n\n Pääsiäisen kynnys.\n Jumalan tamburiini.\n Varjoruhtinas.\n Pyhiinvaeltajat.\n Tapahtui kerran —\n \"Palmujen talo.\"\n Jairuksen tytär.\n Haikarat valkosulat.\n Kuun alla.\n\n\n\n\nT. VAASKIVI\n\nKirjoittanut ELINA VAARA-VAASKIVI\n\n\nT. Vaaskiven lapsuudelle oli ominaista eideettisten näkyjen\nviehättävä rikkaus, joka niin usein ennustaa mielikuvitusvoimaista\nja visuaalisesti etevää taiteilijaa. Hän katseli esim. kerran alle\n10-vuotiaana kesäisessä lehdossa suurta, auringossa helottavaa\nkärpässientä ja näki sen alla punalakkisen tontun, joka oli niin\npilan pikkuruinen, että tuskin saattoi todeksi uskoa, mutta elävä\nja vilkas, iski silmääkin Tatu pojalle. Hänen mielikuvituksensa\nkansoitti koko Hietasaaren — lapsuuden kesäpaikan — satuolennoilla,\nja sen ympärillä siintävä aava meri keinutti aalloillaan vedenneitoja.\n\nT. Vaaskiven kotiolot muodostuivat alusta asti erikoislaatuisiksi sen\nvuoksi, että hänen isänsä, nuori lahjakas arkkitehti Georg Wahlsten\nkuoli jo muutama kuukausi ennen hänen syntymäänsä, joka tapahtui\nHelsingissä 19. 7. 1912. Poikanen, joka siis ei koskaan nähnyt\nisäänsä ja jonka äiti oli sidottu toimeensa, joutui Ouluun tätinsä,\nneiti Lyyli Niskasen, ja vanhan palvelijattaren hoiviin suurimmaksi\nosaksi lapsuuttaan. Isältään hän lienee saanut paljon nuoren, virkeän\nhengen käyttämätöntä perintöä, sillä tätä hänet tuntevat henkilöt\nkuvaavat älykkääksi, kirjallisuutta harrastavaksi, musikaaliseksi\n(soitti viulua) ja taitavaksi diletanttimaalariksikin. Myös äidin\nsuvussa kerrotaan ilmenneen taiteellisia taipumuksia.\n\nKirjailijan pienenä ollessa kuollut isoäiti oli hänen mieleensä\njäänyt vaikuttavana, puoleksi tarunomaisena hahmona. Kun T. Vaaskivi\nmyöhemmin kuvaa teoksissaan eräitä historiallisia vanhoja naisia,\nhäämöttää näiden muhkeakehyksisten muotokuvien takaa käskevä, vanha,\nsairasteleva kauppiaanrouva, joka oli ollut hänen lapsensilmillään\nnähtynä niin kiintoisa, jännittävä olento.\n\nTatu poika luki osaksi kotona tädin johdolla, osaksi kävi Oulun\nkoulua ja juoksi kesät sievän Hietasaaren kedoilla. Hänen\nlapsuudenhuveistaan oli mieluisimpia leikkiä pelastusarmeijaa.\nKattilankansia yhteen rämisyttäen ja laulaen kaikuvalla äänellä\nmainitun järjestön marssia hän kulki ympäri Hietasaaren huvilateitä.\nHänen rakkautensa kaikkeen juhlavaan ja hiukan pompöösiin ilmeni jo\nnäissä leikeissä. Pienellä ruuhella hän lähti joskus merelle niin\nkauas, että herätti syvää huolestusta naissukulaisissa — hänen\npäämääränsä oli ollut etäinen Hailuoto, mutta tuulen noustessa\nhänen sentään täytyi kääntyä takaisin, ja onni oli mukana, niin\nettä hän sellaisilta huimilta retkiltä aina palasi hengissä kotiin.\nKasvien ja perhosten keruu oli hänelle jo varhain rakas harrastus.\nVähitellen hänessä yltyi lukuinto siihen määrään, että hän luki\nkaikki mitä sai käsiinsä, \"mm. Oulun kaupungin lainakirjaston\", kuten\nhän itse on leikkisästi sanonut. Hän maalasi hyvin vesiväreillä —\naina mielikuvituksesta — ja kirjoitti aluksi suuria historiallisia\nmurhenäytelmiä, esim. \"Pariisin verihäät\", hurja tuote, sitten\nromaaneja, esim. pojan mieltä kiehtovista Arabian sheikeistä.\nYrittelipä hän joskus runojakin, jotka osoittivat, että hänellä\nolisi ollut taipumuksia myöskin lyriikan alalle, jollei tavattoman\naltis, herkistynyt kyky eläytyä maailmanrunouteen olisi tyydyttänyt\nhänen lyriikannälkäänsä siinä määrin, että omat yritykset vähitellen\nharvenivat, kunnes jäivät jokseenkin kokonaan pois.\n\nKasvuiässä T. Vaaskivi niin kuin useat muut kävi läpi uskonnollisen\nmurroksen, joka kuitenkin jätti tavallista syvempiä jälkiä, siksi\nettä hänellä oli jo sielullisessa rakenteessaan jokin aines, jota\nuskonnollinen hengenalue veti magneettisesti puoleensa. Hänen sekä\nälynsä että tunteensa syttyivät ylen herkästi kaikesta uskontoa\nkoskevasta. Hän oli syvimmältään mystikko merkillisen intensiivistä\nlaatua. Tämä ominaisuus valoi myöhemmin hänen taiteeseensa sen\nollessa parhaimmillaan legendan uneksuvaa lyyrillisyyttä ja\nIlmestyskirjan mahtavaa paatosta.\n\nTiheään toistuvat pienet kuumeet kuuluivat jo T. Vaaskiven kouluiän\nelämänjärjestykseen. Lääkäri, joka hänet oli lapsena tutkinut, oli\nsanonut, että tämän poikasen pitäisi koko elämänsä ajaksi päästä\njonnekin etelään, esim. Kanarian saarille. Mutta arktinen Oulu oli\nkuin määrätty hänen kohtalokseen. Yksinäiset sairasvuoteessa vietetyt\npäivät edistivät varhaiskypsyyttä. Terveenäkin ollessa yhä enemmän\nhuoneilmaan rajoittuva ansarielämä kehitti hermojen liikaherkkyyttä.\nVain kirjoissa oli sitä, mitä hän kaipasi. Hän hiutui alituisessa\nvärien ja lämmön ikävässä. Se ei parantunut alppiauringosta.\n\nKeskikoulun käytyään T. Vaaskivi opiskeli pari vuotta Helsingin\nYhteiskunnallisessa Korkeakoulussa. Sairastelu se osaksi taas\najoi hänet Ouluun. Häntä vaivasi eräänlainen polvisärky, joka oli\nsaanut alkunsa kaatumisesta lapsena ja myöhemminkin tuotti hänelle\najoittain ikäviä haittoja. Oulussa hän vietti lomat ja oli kesäisin\ntoimittajana \"Kaleva\" lehdessä. Järjestelmällinen opintojen harjoitus\njäi vähään, mutta sen sijaan T. Vaaskiven nuoruudesta kului tuskin\npäivääkään ilman jonkinluontoista opiskelua. Hän sanoi itse kerran:\n\"Jos olisin aina vain istunut koulun penkillä, mitä silloin olisin\nehtinyt oppia? Koulussa poljetaan paikallaan. Kotona ehdin sillä\naikaa lukea tuhat kertaa enemmän.\" Jonkinlainen kontemplatiivinen\nflegmaattisuus kaikessa jokapäiväistä elämää koskevassa ja tulinen\nkiire kaikessa henkistä työtä koskevassa kuuluivat T. Vaaskiven\nolemuksen jyrkkiin vastakohtiin. Hänen itseopiskelunsa oli sähköisen\nkoleerista hengen kiilautumista tuntemattomaan.\n\nSeurasi vuosia täynnä suuria romaanisuunnitelmia. Käsikirjoitus\ntoisensa jälkeen syntyi, mutta kustantajat eivät vielä hyväksyneet\nniitä julkaistavikseen, vaikka antoivatkin melko hyviä lausuntoja.\nNuori kirjailija-alokas ei vain lannistunut yhä toistuvien\nepäonnistumisten vuoksi, vaan aloitti tulisella sisulla romaanin\ntoisensa jälkeen. Tässä kamppailussa kehittyi se kaunis, lennokas,\njoustava tyyli, jonka tunnemme ja jonka jo saattoi todeta hänen\nensimmäisissä Helsingin lehtien julkaisemissa kirjallisissa\nartikkeleissaan, noissa mieltä kiehtovissa arvosteluissa ja esseissä,\njotka hyvin nopeasti tekivät T. Vaaskivestä tunnetun nimen.\n\nNiihin aikoihin T. Vaaskivi myös tunsi tarvetta pysyvästi asettua\nasumaan pääkaupunkiin, henkisen elämän polttopisteeseen. Siellä\noli paljonkin ravintoa niille moninaisille harrastuksille,\njotka askarruttivat hänen älyään ja mielikuvitustaan. Historia,\nfilosofia, luonnontieteet, biologia, sielutiede ja ennen kaikkea\nmaailman jokainen uskonto olivat hänen tutkimushalunsa kohteina,\npaitsi kaunokirjallisuuden suurta maailmaa, jossa hän suorastaan\neli ja hengitti. Antikvariaatit ja kirjakaupat nielivät usein\nsuuren osan päivää. Kahviloissa tapasi kirjailijoita ja nuoria\ntieteenharjoittajia, joiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia. Monikin\nmuistaa, miten todella loistava keskustelija T. Vaaskivi oli. —\nNiihin aikoihin vaikutti mm. Uuno Kailas, jonka persoonallisuuteen ja\ntuotantoon T. Vaaskivellä oli mitä vakavin ja ihailevin mielenkiinto,\njossa joskus tuntui kohtalo veljeyden aavistelua. Hänestä T. Vaaskivi\nkirjoitti yhden syvällisimpiä tutkielmiaan.\n\nV. 1937 T. Vaaskivi sai tehtäväkseen kirjoittaa F. E. Sillanpään\nelämäkerran. Aihe oli hänen mielestään hyvin kiintoisa, innostava,\nja hän heittäytyi sen kimppuun nuorekkaan rohkeasti. Freudin ja\nKretschmerin teoriat olivat silloin hänen harrastuksiaan, ja hänestä\noli hauskaa kokeilla niiden soveltamista tarjolla oleviin tapauksiin.\nF. E. Sillanpään monumentaalisen hahmon tekemä henkilökohtainen\nvaikutus kuvastuu parhaiten näistä hänen elämäkerrankirjoittajansa\nkoruttomista sanoista: \"Joskus saattoi todella hengessään kiittää\nSallimusta siitä, että on tullut tuntemaan sellaisen ihmisen.\"\n\nKesän 1937 T. Vaaskivi vietti Virossa, Tartossa. Se matka oli\nhänelle kuin ensimmäinen, tosin hyvin vaatimaton kosketus eteläiseen\nluontoon, jonka kuumempi poljento, värikkyys ja uhkeus häntä niin\nsuuresti vetivät puoleensa. Mielikuvitus väritti Tarton vehmaan\nToomemäen todelliseksi romantiikan kukkulapuutarhaksi. Mielellään\nhän siellä istui jollakin korkeiden kiviportaiden askelmalla\nkatsellen yli lehtevien puiden latvain ja niiden lomista vilkkuvien\npittoreskien kattojen, ja hän sanoi, että olisi halunnut aina elää\nsellaisessa ympäristössä. — Kahvila Wernerissä hän tutustui prof.\nSuitsiin ja tämän reippaaseen suomalaiseen rouvaan, joiden kera ei\nkeskustelunaiheista tullut koskaan puutetta. Eräässä muotikahvilassa,\njohon Viron nuori älymystö kesäkuumallakin kokoontui, vaikka se\noli kolea funkiskellari, aivan idyllisen Wernerin vastakohta, T.\nVaaskivi tapasi nuoren professori Oraksen, tohtori Annistin ja\nuseita runoilijoita. Professori Oraksen kanssa syntyi lämmintä\nyhteisymmärrystä lyriikkaa koskevissa keskusteluissa. Onkohan\nsellaiselle ajatuksenvaihdolle kiitollisempaa ympäristöä kuin Tarton\nhiljaiset, kesäiltaiset kadut, joiden vierillä korkeat puut, usein\nkynttiläkukkaiset kastanjat, kuiskivat leudossa tuulenhengessä -?\nJokainen mukulaksikin tuossa pienessä kulttuurinkehdossa tuntui\nmielihyvin yhtyvän puoliujoon haasteluun, jonka pohjalla iloisesti\npaloi yhteisen innostuksen liekki. Lehmuksenkukkia varisi päitten yli\nja savukkeiden päät hehkuivat sinivihertävässä hämärässä. Ilmassa\nliiteli nimiä sellaisia kuin Shelley, Poe — Goethe — Manninen.\nMitä lennokkaita kaaria keskustelu parin kulman välillä kykeneekään\ntekemään, kun on Tartossa kevätyö ja kukkia varisee puista! —\n\nVirossa, niin kuin aina uusissa ympäristöissä, mihin joutui, T.\nVaaskivi heti hartaasti pyrki pääsemään maan ja seudun historian\nperille ja tutki tarkkaan kasvillisuutta ja hyönteismaailmaa\nihastuneena jokaiseen uuteen löytöön. Siinä samalla hänen käsistään\nsyntyi artikkeli toisensa jälkeen kuin yksinpuheluna tai ylitulvivan\nmaljan tuhlaavina läikähdyksinä.\n\nSinä vuonna kirjallinen yleisömme alkoi hämmästellä T. Vaaskiven\nharvinaista tuotteliaisuutta. Paitsi Sillanpää-kirjaa ilmestyi myös\n\"Vaistojen kapina\" ja seuraavana vuonna tulivat julki \"Huomispäivän\nvarjo\" ja \"Loistava Armfelt\" yhtä nopeassa tahdissa. Jälkimmäistä\nvarten oli tehtävä Ruotsin-matka, ensimmäinen niistä kolmesta,\njotka T. Vaaskivi olosuhteiden pakosta joutui tekemään. Tukholma ei\nläheskään yhtä paljon kyennyt viehättämään häntä kuin pieni Tartto ja\nTallinnakin hansa-ajan tunnelmineen, vaikkakin Haga ja Drottningholm\ntekivät parastaan keväisessä vihreydessään ja hänen mielenkiintonsa\noli koko ajan käynneillä museoissa ja kokoelmissa vilkkaasti\nvireillä. Upsala ja Turku — siinä ne kaksi pohjoismaiden kaupunkia,\njoista hän piti. Hän sanoikin joskus: \"Vanha pieni yliopistokaupunki,\njonka läpi joki virtaa — miellyttävin paikka, mitä ajatella saattaa.\"\n\nMutta etelän ikävä alkoi yhä väkevämmin vaatia tyydytystään,\nsamalla kun T. Vaaskivi paloi halusta päästä käsiksi suuriin\nromaanisuunnitelmiin, jotka jo kauan olivat olleet kaiken muun työn\nja harrastuksen taustalla.\n\nNiiden itämismulta oli jo lapsuudessa. Toinen niistä, \"Kristuksen\nhistoria\", niin kuin hän sitä ujosti kutsui, oli aina ollut hänen\nunelmiensa korkein päämäärä. Tuntui kuin hän olisi katsonut\nelävänsäkin sitä suunnitelmaa varten. Äärettömät määrät alaa\nkoskevia kirjoja, jotka hän luki, ja mystilliset unet, joita\nhän näki, olivat kaikki valmistusta sitä työtä varten. Hänen\nRaamattunsa alleviivauksineen ja reunamuistutuksineen todistaa myös\npuolestaan. Mutta niin kuin ihminen varoo särkemästä pyhintään ja\ntahtoo säilyttää sitä itsellään mahdollisimman kauan, hän odotti\nkärsivällisesti kehityksessään pääsevänsä siihen kypsyyteen, että\nuskaltaisi käsin koskea sydämensä aiheeseen.\n\nToinen oli suunnitelma keisariajan Roomasta: sen hän vasta kuuli\nhämäränä, suurena sinfoniana. Hän tahtoi päästä Italiaan, mutta —\nniin kuin hän suunnitteli kaiken hyvin kauas — tuo matka ja tuo\nsinfoniana soiva aihe olisivat vain kynnys, jolla hän seisahtaisi\nennen ratkaisevaa askeltaan Kristus-romaania kohti. Itämaille, ennen\nkaikkea Palestiinaan hänen mielensä paloi, mutta ne matkahaaveet\ntäytyi jättää tuonnemmas.\n\nItalia oli jotakin, jota uskalsi jo siinä vaiheessa ajatella\n(1939), ja koko keskitalvi kului matkasuunnittelun merkeissä.\nMatkatoimistojen värikoreat — ja -kovat — lehtiset ajelehtivat\nkaikilla pöydillä, ja kirjailija katseli niiden istutettuja palmuja\nyhtä liikuttavan haltioituneena kuin lapset satukirjan kuvia.\nOikeastaan jokaisessa pohjoismaalaisessa piilee sellainen lapsi.\nUnelma palmusta on jokaiselle meistä pohjolan kuusipuista tuttu asia.\n— T. Vaaskivi tahtoi nähdä paljon palmuja.\n\nTätä matkaa varten hän oli varustautunut, voi sanoa, raskaalla\ntykistöllä. Hän oli niin täynnä jo yksistään historian tietoja, että\nmonet henkilöt kulkivat hänen vanavedessään kuunnellen häntä kuin\nopasta ainakin. Eikä ollut kuitenkaan kysymys pelkistä tiedoista.\nOli kuin hän olisi jokaisessa paikassa ennen elänyt, hyväillyt\ntaiteenrakastajan tavoin jokaisen veistoksen marmoripintaa jo\nvuosituhat sitten. Hän avasi niille, jotka hänen kanssaan olivat,\niäksi lukkoon menneet ovet niin, ettei niitä mikään enää voi heiltä\nsulkea.\n\nMenomatkalla Italiaan T. Vaaskivi pysähtyi hiukan mm. Müncheniin,\nmissä hukkasi hattunsa ja muutakin omaansa ja istui avuttomana\neräällä penkillä \"unter den Linden\" imien sieluunsa kaupungin\nvehmasta tunnelmaa. Hänelle sattui helposti kommelluksia\nmatkustaessaan yksin, sillä hän ei ollut tottunut koskaan\nsuoriutumaan käytännöllisistä asioista ilman naisomaistensa apua.\nKuitenkin hän joten kuten selviytyi Venetsiaan asti, päässään\nheleän vihreä tyrolilaishattu sulkineen. Venetsiassa hänellä oli\nikävää, sillä sattui olemaan sumuista ja häneltä nähtävästi puuttui\ntämä romantiikan basilli, vaikka hän olikin lukenut Drachmannin\n\"Venetsian yön\" yhtä nuorena kuin kaikki muutkin... Hän valitteli\nkirjeissään, että joutui pensionissa syömään \"ihmeellisen värisiä\nkalaruokia\" (joista ei koskaan pitänyt, ei minkään värisistä), ja\nlähetti perheelleen ultimatumeja tulla heti jäljestä. — Padovaan\nja Veronaan poikkeamiset olivat samaan molliin viritettyjä, ja\nvasta Firenze oli suuri, aurinkoinen elämys. Ympäristöineen, joissa\nkevät teki tuloaan ja valkoisilla härillä kynnettiin, se lumosi\nhänet ensi kohtaamisella. Vuorihyasintteja myytiin San Miniatolla\nja korallinauhoja Arnon rantakujilla. Vanhat palatsit katselivat\nkuin hienot, harmaantuneet kaunottaret kevätautereiseen sineen.\n— Renessanssi tehosi T. Vaaskiveen väkevästi; se on helppoa\nymmärtää, kun ajattelee hänen olemuksensa erästä puolta. Varmaan\nhänen luovakin mielikuvituksensa olisi hakeutunut vielä myös siihen\naikakauteen, jos hän olisi saanut elää. — Firenzestä matka johti\nRoomaan, joka kuitenkin jaksoi ylittää Firenzen elämyksen pyhällä\nennakko-oikeudella.\n\nSeitsemän kukkulan kaupunki: tämähän oli se paikka, johon hänen\nrakkaimmat hengentiensä olivat johtaneet. T. Vaaskiven hurmio\nhänen ensimmäisen Palatinuksella ja Forumilla viettämänsä aamun\njohdosta oli uskonnollisen ekstaasin sukua. Kaupunki oli ehtymätön\naarrekaivos, se piti häntä vallassaan viikko viikon jälkeen. Saanen\nkopioida tähän pienen runon, jonka hänen matkatoverinsa kirjoitti\nyhteisen tunnelman innoittamana ja jota hän usein toisteli.\n\n    ROOMA\n\n    Niin kuin malja täys rypäleitä syksyn\n    kultarikkaimman, mitä soi Pomona,\n    voimistuttaa sielua Rooman kypsä,\n    hehkuva ilta.\n\n    Henki liitää kuin lasimaalausten\n    ruskonpuuntavain mehiläinen juomaan\n    mettä Rosa Mystican, uskon aamun\n    kastetta nuorta.\n\n    Riennät kauemmas — yli marmorin ja\n    pronssin, ylvään purppuran valtakunnan.\n    Jostain silmiis sun ihanasti loistaa\n    aurinko Hellaan.\n\n    Kuljet viimein rauniokukkuloilla,\n    eikä arpeen käy syvä viilto kaipuun;\n    pinjat synkän vihreät, ehtoopaiste\n    muurien yllä.\n\nT. Vaaskivi olisi helposti voinut unohtua Roomaan loppuiäkseen,\njollei äkkiä ajatus, että Sisilian kevät kokonaan karkaa käsistä,\nolisi saanut lukitsemaan matkalaukkuja ja lähtemään etelää kohti\njunassa, joka sotaharjoitusten vuoksi oli pimennetty. Aamulla\nvarhain oli Välimeri kuin ihme silmäin edessä. T. Vaaskiven\nrakkaus tähän ihmeeseen ei koskaan laimentunut. Vielä Suomessakin\nhän osteli kokoelmaansa troopillisia perhosia, joiden siivissä\noli \"hiukan Välimeren sineä\"... Ihastus meren ja rannikoiden\nkauneuteen kasvoi kasvamistaan, kunnes matkan päässä, Taorminan\nruusupengermillä, kohosi pilviä hipovaksi. Siellä, istuessaan\npienen huvilan kattotasanteella vastapäätä Etnan savuavaa kekoa,\npunahuntuista bougainvilleaa kasvavalla vuoren rinteellä, T. Vaaskivi\noli näkevinään silmäinsä edessä, miten kreikkalaiset laivat kerran\nsaapuivat sinne halkoen vasemmalla aukenevia asuurin-hohtoisia\nulapoita, ja pienet, tummapintaiset, vilkkaat ja äänekkäät miehet\nmaihin noustuaan huudahtivat: \"Tämähän on Kreikka!\" Siellä olivat\nnymfit ja faunit kerran ilakoineet. Siellä oli kenties Sappho käynyt.\nSinne oli Empedokles pudottanut tohvelinsa... Siellä oli myös\nromanttisia saraseenipihoja ja suuri ikivanha kaivo, jolta naiset\nnoutivat vettä, kantaen ruukkuja päänsä päällä aivan kuin Itämailla.\nSiellä oli...\n\nMyöskin tietoisuus siitä, ettei ollut koskaan ennen ollut niin\nlähellä Pyhää maata ja Egyptiä (eräs rakas harrastuksen kohde myös:\nT. Vaaskivi aikoi mm. Tiberius-romaanin Picus pojan ympärille\nkehitellä romaanin, jonka tapahtumapaikka olisi ollut Egypti)\nhedelmöitti hänen mielikuvitustaan ja koskaan lepäämätöntä\nälyään hänen kaivautuessaan yhä syvemmälle Sisilian pohjattomiin\nkulttuurikerrostumiin. Syrakusan ulkoilmateatterin näytännöt kuumana\nVapun päivänä aidossa ympäristössä, vanhassa amfiteatterissa,\nAgrigentum \"kreikkalaisine laaksoineen\" — kaupunki itse kuin\nTuhannesta ja yhdestä yöstä mustiin verhottuine naisineen ja\ntummansinisessä, tarumaisessa pimeydessä kimaltavine lamppuineen\n— kaikki tuo oli omiaan pitämään fantasiaa jatkuvassa vireessä.\nPaluu Roomaan: jälleen esikristillisiä kirkkoja, katakombeja,\nantiikkia... Jälleen tunne, ettei voi sieltä lähteä — vaelluksia\nOstiaan, Via Appialle ja eri kukkuloille. Viimein matka pohjoiseen\npäin: legendanhohtoinen, suurisilmäisen lempeä ja vakava Assisi,\nkiihoittavan etruskilainen Perugia — vanha Firenze, tällä kertaa\nkuuma kuin höyryävä kattila, josta ainoa pelastus oli kiivetä\nihanalle, tuulien huuhtelemalle, sypressejä kasvavalle Fiesolelle.\nT. Vaaskivi tekikin pitkän ajeluretken ympäri noita korkeita,\nmetsäisiä, heleän, samettisen sammalen ja köynnösten pehmentämiä\nseutuja, joille Fiesolen tiet johtavat, tervehtien välillä kaukaa\nsitäkin maakartanoa, jonka muurein ympäröity puutarha oli kerran\nkukkinut Decameronen kertomuksia... Sinne oli kerran joukko iloisia,\nveikeitä ja haaveksivia nuoria ihmisiä vetäytynyt pois ruttoisesta\nja melskeisestä kaupungista viettäen aikansa tarinoiden, kitaraa\nsoittaen ja laulaen...\n\nSienan — tuhannen madonnan kaupungin — ja Pisan — merkillisen\nkauniin, valkean unikummituksen — kautta matka johti Livornoon,\n\"Anthony Adversen\" ja \"Kolmen orjan\" kaupunkiin, jonka ympäristössä,\nvalkean Välimeren-huvilan yläkerrassa T. Vaaskivi vietti kesän.\nUima-asussa hän istui merelle päin antavalla parvekkeella keskipäivän\nkuumuudessakin kirjoituskoneensa ääressä naputellen \"Rooman tietä\"\nja \"Yksinvaltiaan\" suunnitelmia. Alkuasukkaat tunsivat pitkästä\nkokemuksesta sellaisen aurinkokuurin vaarallisuuden hermostolle\nja varoittivat häntä monta kertaa, mutta hän vain nauroi kaikille\nvaroituksille ja vetosi van Goghiin, joka hänkin työskenteli\nhehkuvassa helteessä vapaan taivaan alla. T. Vaaskivi oli omassa\nelementissään välimeren paahtavan auringon paisteessa, niin kuin\nsalamanterin sanotaan viihtyvän tulessa.\n\nHäikäisevää valoa, hyökyjen kohinaa. T. Vaaskivi keskeyttää\nkoneen naputuksen ja istahtaa parvekkeen kaiteelle, katsellen\nmerelle, josta hän ei koskaan saa kyllikseen. Tuo safiirin,\nsmaragdin ja malakiitin välkkeinen, villin ihana elementti, joka\non täynnä julmia salaisuuksia, juottaa hänen janoista ja kiihkeää\nmielikuvitustaan akti uusilla näyillä. Hän kapuaa korkean rinteen\näkkijyrkkiä liuskakiviportaita alas rannalle, varoen tunkeilevia\nkakatuksenlehtiä, ja kahlailee laakeilla, vedenalaisilla kallioilla,\njotka työntävät monenlaista kummaa, velttoa, heleän vihreää\nkasvillisuutta. Hän pyydystää huvikseen piikkisiilejä vedestä ja\ntutkii niiden hupaisaa, sarkastista olemusta. Lasten kanssa hän\nkerran saa kiinni pienen mustekalan poikasen, joka protestiksi\nruiskauttaa tuttua kirjallista nestettä ympärilleen...\n\nKuumaa aurinkoa ja hyökyjen kohinaa, iltaisin säkkipillin räikyviä\n\"säveliä\" oleanderien helakoiden kukkapehkojen reunustamalta\nmaantieltä. Ja tuhannet alituisesti tirskuvat, visertävät, pakisevat\npääskyset, jotka erottamattomasti kuluvat Quercianellan idylliin.\nKylä ei ollutkaan mikään tavallinen, vaan suuren, herkän ja\nhienon lyyrikon Giovanni Pascolin oma lauluissa ylistetty \"hella\nQuercianella\". Joka päivä T. Vaaskivi kulki Pascolin muistokiven\nohi tietämättä, aavistamatta, että tässä kohtaamisessa oli mitään\nenteellistä — ei sitä, että paikka oli pyhitetty sukulaishengelle,\njoka kantoi sielussaan lapsuudenaikaista traumaa kuin simpukka\nhaavaa, luoden kärsimyksestään kauneuden helmen — eikä sitäkään,\nettä hänen matkatoverilleen nyt Quercianellan kesä tuoksuu vastaan\nkuin kukkaviestin tuoma lohdutus hänen edessään olevasta Pascolin\nrunosta \"Öinen jasmiini\":\n\n    Ja kukkien aueten yöhön\n    ovat rakkaani mielessä mulla.\n    Jo on heisipensaiden vyöhön\n    yöperhoja ehtinyt tulla.\n\n    Häly hälveni tuokio sitten:\n    vain kuisketta loitommalla.\n    Pesät nukkuvat räystähitten\n    kuin silmät luomien alla.\n\n    Mua kukista leyhyen kohtaa\n    lemu mansikan — tunnen sen kyllä.\n    Valo vierashuoneessa hohtaa.\n    Oras itää hautojen yllä.\n\n    Koko yön näin tuoksua läikkyy\n    pois häipyen tuulen myötä.\n    Valo portaissa liikkuu, väikkyy\n    ja sammuu keskelle yötä.\n\n    Koin noustessa herpautuen\n    kukat yölliset kiinni painuu.\n    Salauumassa uneksuen\n    uus, nimetön onni uinuu.\n\nMiten paljon T. Vaaskiven kohtaloon vaikuttikaan, että Italian\nruhtinaallinen aurinkoelämys — niin henkinen kuin ruumiillinen —\nrutosti, väkivaltaisesti vaihtui maailmansodan hirmupaineeseen! Jo\nSuomeen palattaessa elokuussa (hän oli lähtenyt matkalle helmikuussa)\nItämeren rannikot olivat täynnä panssarilaivoja kuin harmaita\njättiläiskoppakuoriaisia. T. Vaaskivelle sota merkitsi vihlovan\nsisäisen tragedian alkua, tragedian, jota on kenties turha yrittää\nselittää, koska hänen tapauksensa on yhtä yksilöllinen kuin hänen\nsielunrakenteensa oli erikoinen, niin, kipeällä tavalla omituinen.\nTavallisena rauhallisena aikana hän olisi elänyt kenties pitkään\nikään, välillä hiukan sairastellen, mutta taas toipuen ja henkensä\nvoimalla kaikesta aina lopuksi suoriutuen. Mutta sota oli kuin\npirullisen tuhoava kemiallinen liuos, joka syöpyi hänen sielunsa\nkaikkiin kudoksiin ja hajoitti sen ainekset alkutekijöihin — kunnes\nnegatiiviset, elämää tappavat ainekset pääsivät vaikuttamaan ilman\npositiivisten lieventävää apua, ja sielun positiiviset voimat etsivät\nuomansa ainoastaan hänen taiteeseensa, paeten todellisuutta, jättäen\nhänen ihmiselämänsä vaille turvaa, tuhon saaliiksi.\n\nTämä aika oli väärä hetki hänelle, hän ei löytänyt siitä muuta\npääsyä kuin oman luovan työnsä, joka sekin oli kaksiteräinen miekka:\nhän ei inspiratiossaan — todellakin inspiratiossaan, hän on niitä\nani harvoja, joille se sana kuuluu — lainkaan huomannut voimiensa\nkulumista mielettömän suurissa työsuorituksissa, vakuutti työn\nvain tuottavan hänelle suunnatonta nautintoa. Mutta on järkyttävän\nselvää, ettei niin tuhlaavasti voi itseään kukaan ihminen antaa pois\njoutumatta siitä kärsimään.\n\nSotatalven viikot Hyvinkäällä alituisine pommituksineen ja\ntulipalopakkasineen olivat niin huutavan räikeä vastakohta juuri\neletylle Italian unelmalle, ettei ole ihme, että se sai muutenkin\nherkän, alituisen aktiivisen työvireen rasittaman hermoelämän pois\nraiteiltaan. Enenevä ruumiillinen heikkous oli tietenkin seurauksena.\nMatka vei Hyvinkäältä Ouluun ja sieltä viimein Ruotsin puolelle.\nPieni Upsala oli ensin tyyssijana, sitten Tukholma. Mutta olo\nRuotsissa oli lyhyt verrattuna Suomessa elettyihin sotapäiviin.\nRauhan tultua T. Vaaskivi palasi heti Suomeen.\n\nHän työskenteli ensin jonkin aikaa Helsingissä kodissaan, mutta\nei päässyt ensimmäisen pommituspäivän aiheuttamasta jatkuvasta\nsairaalloisesta järkytyksestä, joka oli päässyt hänessä kehittymään\nsellaiseen mittaan, että se olisi vaatinut etevän psykiatrin\napua. Hän ei kääntynyt lääkärin puoleen, mutta hänen puolestaan\nkäännyttiin, ja neuvo oli, että hänen oli parasta siirtyä sellaiselle\nseudulle, missä voisi tuntea itsensä rauhallisemmaksi. Hän matkasi\nvanhaan Ouluun ja heittäytyi kaikin sieluin työhön. Tiberius-romaani\nkasvoi kasvamistaan Hietasaaren hiljaisen idyllin keskellä.\nTyössään tarvitsemansa kartat hän maalasi kauniisti vesivärein mitä\nhellimmällä huolella, ja siinä syntyi kirjoittamisen lomassa myöskin\njoukko akvarelleja, joihin hänen Italian-ikävänsä purkautui. Ne\nolivat hehkuvia väreissään ja muutamat sangen kauniita.\n\nKesällä 1940 T. Vaaskivi oli terveempi henkisesti ja hyvässä kunnossa\nruumiillisestikin. Se kesä oli kuin ihmeeksi hänen luomisvoimansa\nparhaimpia, harmonisimpia aikoja; hän tunsi iloa ja varmuutta\ntyönsä suhteen ja katsoi kirkkaasti tulevaisuuteen. Jo saman vuoden\nsyksynä \"Yksinvaltiaan\" ensi osa oli valmis, mutta ei ilmestynyt\nvielä julkisuuteen. Oleskeltuaan välillä jonkin aikaa Helsingissä\nT. Vaaskivi taas keväällä 1941 palasi Ouluun aikoen hyvää vauhtia\nkirjoittaa teoksensa toisen osan, johon hänellä jo oli aineksia.\nNyt seurasi hyvin traagillinen vaihe: samalla kun hänen henkensä\nloi kukkiaan suorastaan troopillisella hehkulla ja voimalla, hänen\nruumiillinen heikkoutensa taas muistutti itsestään, ja tällä kertaa\nentistä vakavammin oirein. \"Yksinvaltiaan\" toinen osa on puhjennut\nkuin suuri väkeväloistoinen aarnio metsänkukka sairaan puun kyljestä.\nT. Vaaskivelle itselleen tämä ajatus oli ehkä liian, turmiollisen\nrakas: kauneuden puhkeaminen lahoamisesta, häviöstä.\n\nUuden sodan syttymisellä kesän alussa 1941 oli tietysti hänen\nhenkiseen terveyteensä taas hyvin negatiivinen vaikutus. Oikeastaan\nvoi sanoa, ettei hänellä muuta suoranaista sairautta ollut kuin\nsielullinen: ruumiilliset sairaustilat olivat kaikki vain seurauksia\nsisäisistä kriiseistä. Ruumiinrakenne oli tosin heikko, mutta se\ntäytti tehtävänsä suuremmitta vaikeuksitta, silloin kun henki pysyi\nnormaalin terveenä.\n\nKesän T. Vaaskivi vietti Arkkukari-nimisen kylän vaiheilla lähellä\nRaahea, pienessä yksinäisessä merenrantamökissä, kirjoittaen\nkuumeisesti ja välillä joutuen vuoteen omaksi, tilanteen näyttäessä\njo suorastaan toivottomalta varsinkin sen vuoksi, ettei hän millään\nehdolla tai houkuttelulla suostunut lääkärin tai edes sairaanhoitajan\navuksi hankkimiseen. T. Vaaskivellä oli niin rajaton vastenmielisyys\nkaikkea kohtaan, minkä hän pelkäsi vähänkin rajoittavan vapauttaan.\nVälillä toivuttuaan jonkin verran hän käveli niitylle seurustelemaan\nrakkaiden kasvien kera, mutta sekin oli usein vaikeaa, sillä nyt,\nniin kuin aina sielullisfyysillisen sairauden ilmetessä, tuo vanha,\nkavala polvivaivakin muistutti itsestään.\n\nSyksyllä hän sentään toipui jonkin verran, ja koska sota yhä jatkui,\nhän palasi Hietasaareen käsikirjoituksineen. Siellä hän oli tällä\nkertaa joulunkin yli, yhä työhönsä hautautuneena, tahtomatta tietää\nulkomaailmasta mitään. Oravat, jotka hyppelivät ikkunan takana\nlumisten kuusien oksilla, ja Jeppe koira, joka kävi häntä katsomassa\nvilkkaine ruskeine silmineen ja vipattavine häntätupsuineen, olivat\nhänen ystäviään, samoin talitiaiset, joille hän olisi tahtonut\nsyöttää koko sota-ajan voiannoksensa, jollei ajoissa olisi tultu\njärjen myötä väliin. Näissä pienen pienissä vaihteluissa ja työssä\nsekä intensiivisessä kirjeenvaihdossa kodin kanssa kuluivat päivät,\nkunnes sairaus jälleen kevätpuolella vaati vuoteeseen asettumista.\nVihdoin viimeinkin potilas, tämä itsepäisistä itsepäisin, jolle\nainoastaan salaa saattoi hankkia järjellistä lääketieteen apua,\nsuostui lääkärin hoitoon, vieläpä sairaalaankin lähtöön. Siihen hänet\ntosin sai ainoastaan ajatus, että pääsisi Italiaan vahvistuttuaan\njonkin verran — tässä toivossa hän edistyikin toipumisessaan\nilmiömäisen nopeasti. Kuukauden kuluttua hän saattoi ajatella\nmatkalle lähtöä.\n\nMutta Italian-matkasta tuli kuitenkin vain Ruotsin-matka. Rauhan ja\nparemman ravinnon vuoksi, joita kumpaakin hän kipeästi tarvitsi,\nlääkäri suositteli hänelle tätä matkaa. Samana keväänä ilmestyi\n\"Yksinvaltiaan\" ensimmäinen osa ja toinenkin oli jo valmis; sen\ntekijänkappaleet hän sai Ruotsiin.\n\nViimeisestä Ruotsissa vietetystä kesästään T. Vaaskivi kirjoitti\nkirjeessä: \"Siellä oli sentään niin kovin onnellista.\" Se\ntarkoittaa: koko ajan oli kova huoli valuutasta, eikä myöskään\najan painostusta pyyhitä suomalaisen sielusta sillä, että hän\nsiirtyy rajan yli rauhallisempaan maahan, olipa syy siihen miten\noikeutettu tahansa. Mutta sotasairaat hermot saivat kuitenkin lepoa\nsiellä ja paikka miellytti häntä: kartanon tapainen täysihoitoja\nkauniine omenapuutarhoineen pienen, idyllisen Södertäljen kaupungin\nlähistöllä. T. Vaaskivelle oli ominaista ihmeellinen, hellä,\nvanhuuden herkistymistä muistuttava suhde luontoon tänä viimeisenä\nkesänä, siinä oli alituista kaihoa, huolimatta siitä, että hän muuten\nsaattoi ajoittain olla hyvinkin hilpeä, vitsikekseliäisyydessään\nsuorastaan vallatonkin. Hän tutkiskeli kasvillisuutta, ja sen\nsuhteellinen runsaus tuotti hänelle mielihyvää, mutta hän iloitsi\nnyt kaikesta versovasta ja kukkivasta enemmän sen kasvun ja\nkauneuden vuoksi kuin tehdäkseen uusia löytöjä kokoelmiinsa.\nHymyillen hän saattoi ohi kulkiessaan kumartua hyväilemään jotakin\nkukkaa. Tavallinen kävelykierros kulki pienen \"Näsets kaffestugan\"\nkautta, joka oli aivan veden partaalla; sieltä pitkin merenrantaa\n\"auringonlaskujen tielle\", joka sai nimensä siitä, että sille tielle\nnäkyivät aaltoavien viljavainioiden yli upeimmat iltavalaistukset.\nAjatukset palasivat yhä Italian muistoihin ja uuden sinne aiotun\nmatkan suunnitteluihin (\"heti kun sota loppuu!\") sekä \"Pyhän kevään\"\nmaailmaan. Tätä uutta teosta oli Arkkukarin kesänä, sitä edeltäneenä\nkeväänä ja seuraavana talvena salaperäisesti syntynyt parisataa\nliuskaa muun työn ja sairauden väliaikoina. Hän oli vihdoinkin\ntavoittanut etsimänsä sävelen ja uneksi kauneimmasta saavutuksestaan,\nKristus-romaanista. Kaikkea seurustelua uusien ihmisten kanssa hän\nvältti.\n\nT. Vaaskiven mielipaikka Södertäljessä oli vanha, ikkunan ääressä\noleva nahkanojatuoli, näköalana kapea, sisäjärveä muistuttava\nmerenlahti, joka vilahteli kymmenien hedelmäpuiden ryhmyisten\nrunkojen välistä. Keväällä monihaaraiset oksat ilahduttivat silmää\nkukkahunnullaan, myöhemmin ne peittyivät mehevään lehdistöön, ja\nniiden alapuolella levisivät samettiset, silmää hivelevän vihreät\nnurmikot. Kun sataa tihuutteli lempeää suvisadetta, hän saattoi\nistua sillä tavoin tuntikaudet yhtään ikävystymättä, lausuen silloin\ntällöin muististaan jonkin Heidenstamin, Frödingin tai Kaarlo Sarkian\nsäkeistön. Tämän kirjoittaja ei usko löytyvän ketään, joka rakastaisi\nrunoutta sillä tavoin kuin T. Vaaskivi rakasti, sillä hänen suhteensa\nsiihen oli niin epäitsekäs, avara, älykäs, sydämellinen. Ihmeteltävät\nmäärät säkeitä oli lapsuudesta asti painunut hänen muistinsa herkälle\nvahapinnalle.\n\nKerran T. Vaaskivi salaperäisen kujeellisesti kertoi löytäneensä\nmetsästä \"hyvin ihanan paikan\" ja tahtoi sen näyttää. Pujoteltiin\npihkalta tuoksuvan mäntymetsän läpi. Paikka osoittautui entiseksi\nkaatopaikaksi, joka oli uhkean, rehevänä hohtavan, valkokukkaisen\nconvolvuluksen peitossa! Sieltä täältä pisti esiin ruukun kappaleita\nja muita inhimillisen arkielämän surkeita jätteitä ihanan kukkaverhon\nalta. Tuo voimakas vastakohtaisuus hänet silminnähtävästi oli\nlumonnut. Kun hän siinä seisoi puoleksi ylpeänä, puoleksi poikamaisen\nilkamoivana tarkkaillen löytönsä tekemää vaikutusta, tuli mieleen\nerinäisiä välähdyksiä hänen tavastaan rakentaa tehoavaa taiteellista\ntyyliään.\n\nT. Vaaskivellä oli omituinen kyky asettaa rinnan ja sulattaa yhteen\nkaunista ja groteskia jollakin tavalla, joka muutoin yksin sadussa\non mahdollinen. Satu olikin yhtä lähellä hänen sydäntään kuin\nuskonnollinen myytti, hän tajusi hienosti ja syvästi niiden ikuisen\nalkuyhteyden. Paitsi kansansatuja olivat Andersen ja Hoffmann hänelle\nhyvin rakkaat. Oikeastaan hänen omassa sielussaankin asui eräs\nsuurisilmäinen satulapsi ja eräs arvoituksellisesti tenhoava, hiukan\npeloittava, vihlovan irreaalinen hoffmannilainen olento.\n\nPalattuaan Suomeen syksyllä T. Vaaskivi epätoivoisesti koetti\npäästä työvireeseen, mutta hän oli vielä liian heikko ankaran\nkeväisen sairautensa jälkeen, hänen ei olisi pitänyt ajatellakaan\nmuuta kuin lepäämistä. Lepo kuitenkin hänen sieluntilassaan —\nhänen omien sanojensa mukaan — oli patojen aukaisemista kaikelle\nsille pessimismille ja kaikille niille kauhunäyille, joita hänen\najansairautensa synnytti. Hän himoitsi työn huumausta. Kaikki olisi\nkääntynyt hyvään, jos sota olisi loppunut, mutta sen sijaan hänen\nrauhaisa työpaikkansakin, jonka tyyneyteen hän luotti, joutui\npommitusten uhan alaiseksi. Ei ainoatakaan kolkkaa koko maailmassa\nhänen työlleen, hiljaiselle, voimalliselle kamppailulleen. Hän ei\nkestänyt sitä iskua. Rasittunut sydän heikkeni ja tahto taittui.\nSyysk. 21. p:nä hän aamun tullen ei herännyt enää päivään.\n\nKuolema ei ollut T. Vaaskiveä koskaan kammottanut, siitä ei hänen\nsotasairautensa ollut johtunut. Hänen ajatuksensa olivat aina\nrakkaudella kiertäneet kuoleman ympärillä, hän piti kuolemaa ihmisen\ntodellisena syntymisenä. Se oli hänelle elämän korkein aste. Kun\nhänen kaunein olemuksensa astui sisään ikuisuuden portista, sitä\nvastaan ottamassa oli varmasti monta kirkasta hahmoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nT. Vaaskiven lyhyen elämän vaiheista muodostuu suuressa määrin\nsairauskertomus — eikä hänellä ollut kuitenkaan edes tuota niin\nklassilliseksi tullutta keuhkotautia; hänen psykofyysillinen\nvarustuksensa vain ei sopinut sille leveysasteelle ja siihen aikaan,\njohon hänen elämänsä sattui. Sen tähden hänelle jäi vain yksi tie:\nkaivautua syvälle — oman henkensä tulihelteiseen etelään, vaiston ja\ntiedon, älyn ja tunteen labyrintteihin. Hänen hengenkilvoituksensa\nkiihkeys muistutti varsinkin viimeisinä vuosina jonkun salaista\nmysteerivihkimystä kohti pyrkivän jännittynyttä vakavuutta. Hänessä\noli noviisin nuorta haltioitumista ja profeetan kiukkua, kun oli\ntaiteen arvosta ja oikeuksista kysymys. Hänen ulkonaisen elämänsä\ntarina on varjomaisen hauras ja käsistä häipyvä, siksi että hän\ntarvitsi kaikki voimansa sisäiseen elämään. Hänen sisäisen ihmisensä\nelämäkerta on väkevä kirja täynnä mystillistä hehkua, seikkailun\niloa, lempeitä unia, julmuuden ja kuoleman näkyjä, rakkautta\nkauneuteen ja janoa tietoon, totuuteen.\n\nEräs kirjoittaja on moittinut T. Vaaskiveä siitä, ettei hän ollut\n\"vapautunut henki\". Kuka voisi olla jotakin niin viileän valmista\nhänen iässään, jos on temperamentti, jonka tuliperäisyys ei\nliene yksinomaan pahe, ja elämän- ja maailmankatsomus vielä on\nkäymistilassa? Hänellä oli tosin rajoituksensa tästä välttämättömästä\nsyystä, mutta toisaalta hän jo henkisen rakenteensa vuoksi oli\nepätavallisessa määrässä vapaa monesta pienentävästä ominaisuudesta.\nJos T. Vaaskivellä esim. olisi ollut vihamies, joka olisi\nkirjoittanut hyvän kirjan, niin hän olisi iloinnut tuosta kirjasta\nenemmän kuin kukaan ja unohtanut persoonalliset seikat. Hän oli\ntaiteen edessä kuin alttarilla, pyhästi tuntien, että se vaati kaiken.\n\nEnsimmäisiä teoksiaan — julkaistujakin — hän piti kuin varsinaisen\nkirjailijanuransa esivalmistustöinä. Jokainen niistä tuli hänen\neteensä kuin tehtävä, joka hänen piti ratkaista, ja hän heittäytyi\nniihin joka kerta kuin sukeltaja mereen, päättävästi, uteliaana ja\nnautinnolla. Sama oli jokaisen sanomalehtiartikkelinkin laita, mikä\nlähti hänen käsistään. Voi sanoa, ettei hän vielä ikinä ehtinyt tehdä\ninnotonta työtä.\n\nPsykoanalyysin ääreen hänet veti ennen kaikkea se tosiasia, että\nhän itse oli psykoanalyysille paras ajateltavissa oleva työmaa.\nHänen sielunkokoomuksensa oli merkillinen rakennuskompleksi\nsekaisin ilmavan keveää ja massiivisen raskasta tyyliä — pohjalla\nsyvät kellarit uumentoineen. Hänellä oli jatkuvasti jo varhain\nherännyt tietoisuus siitä, että hän ainoastaan hellittämättömällä\nitsetutkistelulla saattoi tuota rakennusta hallita ja pysyttää\nkoossa. Tämän itsetarkkailun lävitse, tämän pakottavan tarpeen\nkannustamana hän katseli ja eritteli myös jokaista eteensä tulevaa\nkirjallista aihetta.\n\nMutta jokaisen työn päähän päästyään hän joutui saman\ntyytymättömyyden valtaan. Hän ei esseistinä tuntenut toteuttavansa\nsyvintä itseään, hänessä kasvoi salassa jotakin, mikä alkoi\ntukahduttavasi ahdistaa, vaatia vapautustaan. Se oli hänen\ntaiteilijasielunsa genius. Sillanpää-elämäkerta, \"Vaistojen kapina\"\nja \"Huomispäivän varjo\" olivat kaikki tehtäviä, jotka hän ratkaisi\niloiten ja sähköisessä työvireessä, mutta jotka jättivät hänet syvään\nalakuloisuuteen jouduttuaan pois käsistä.\n\nKustaa Mauri Armfeltin elämäkertaromaania kirjoittaessaan T. Vaaskivi\njo luuli pääsevänsä oikealle ladulle. Oli hyvin kuuma ja kaunis kesä,\nkun suurin osa tuota teosta syntyi. Aamupäivisin hänen oli tapana\nrusketuttaa itseään merenrannalla, Hietasaaren aavalla \"redillä\", ja\niltapäivät istua kirjoituskoneensa ääressä avoimen ikkunan luona,\njosta huokui raikasta kuusen tuoksua huoneeseen. Iltasella hän\nkernaasti luki kirjoittamansa uudet liuskat pienelle omaispiirille\nhuvilan alakerran kotoisessa arkihuoneessa, höyryävien teekuppien\nääressä, yöperhosten sokeasti töytäillessä ruutuja vasten tai\nliihoitellessa suoraan sisään ikkunoista. Hänen äänensä värisi usein\nsellaisesta innostuksesta, että saattoi uskoa hänen olevan löytämässä\njotakin mieluista ja tyydytystä antavaa. Teos syntyi ihmeteltävän\nkeveästi, aivan kuin menuetin tahtiin. Yhtään kesän iloista ei\nlaiminlyöty — hyvin hupaisia olivat esim. retket Toppilan satamaan,\nmistä T. Vaaskivi etsi outoja, lastilaivain mukana vierailta\nrannoilta kulkeutuneita kasveja siirtääkseen ne juurineen muhineen\nhuvilan pihaan omiin kukkapenkkeihinsä. Viimeksi mainittuja hän aina\nhuolellisesti vaali ja iloitsi jokaisesta uudesta nupusta seuraten\nsen puhkeamista. Kustaa Mauri Armfelt oli sinä kesänä kaikkialla\nmukana, hänestä haasteltiin kävelyretkillä ja uimarannalla milloin\nhilpeästi, milloin lyyrillisen surunvoittoisesti.\n\nKuitenkaan ei T. Vaaskivi ollut tyytyväinen tämänkään kirjan\nilmestyttyä — sama tyhjyys ja apatia seurasi kuin sitä\nedeltäneidenkin teosten jälkeen: kaikki oli taas ollut liian\nrajoitettua, pientä, pinnallista hänelle, hän oli itse jäänyt\njanoiseksi ja nälkäiseksi, monien ihaillessa hänen aikaansaannostaan.\n\nNäin tultiin siihen, että niin mielenkiintoisia kuin \"Yksinvaltiasta\"\nedeltäneet teokset ovatkin tekijänsä kehityshistorian kannalta,\nkirjailija itse katsoi varsinaisen uransa alkavan vasta edellä\nmainitusta suuresta romaanista: vasta sen kumean mahtava kauneus on\nhänen ominta itseään.\n\nTämän teoksen luominen oli kuin raskaiden paasien louhimista syvällä\nmonien maakerrosten alla piilevästä musta- ja verenpunajuovaisesta\nkalliosta. Ei niin, että teos olisi syntynyt hitaasti ja työläästi\n— tarkoitan siihen padottua voimaa, suorastaan titaanista\nkangenvääntöä. Työ tapahtui kiihkeän nopeasti, niin kuin T.\nVaaskivestä puheen ollen aina, ja kuitenkin \"Yksinvaltias\" sai\nmuotonsa sisäisesti vaikealla tavalla, niin kuin kaikki, mikä\nnostetaan hyvin syvältä. Tekijän nautinto kasvoi sitä myöten, mitä\npainavammat kivijärkäleet siirtyivät hänen käsissään paikoiltaan.\nJokaiselta voitetulta paasikuormalta hänen sielunsa tunsi\nhuojennusta, sillä sieluaan juuri hän vapautti kylmän, kaamean\ntaakan alta, otsansa helmeillessä inspiration helteen hiestä.\nKuvatessaan jähmettäviä kauhujakin hän tunsi helpotusta, sillä hänen\noli saatava nuo kuvat lohkaistuiksi irti itsestään: ne olivat kuin\njotakin painajaismaista, ikivanhaa muistoa, jolla hänen tajuntansa\npohjakerros oli ollut kuormattu jo syntymässä. Ja kuolemansynkkien,\nkammottavien ja groteskienkin näkyjen rinnalla hehkuvat\n\"Yksinvaltiaassa\" kauneuden upeimmat juhlavärit. T. Vaaskiven, kuuman\nuneksijan etelänrakkaus viettää triumfia. Vallanhimon korkean pelin\narpanappulat kumahtelevat pimeydessä — aistillisen intohimon kylmä\nkoreus maalataan mestarin kädellä ja saa tuomionsa — ja kaiken\ntämän maailman korskan, juonien ja raffinoidun raakuuden keskellä\nnuokkuu pienoisessa kolkassaan hellyydenkin hento, orpo kukka. Onko\nmitään sydäntä riipaisevampaa kuin pikku Plautilla lumikkoineen\ntai pienen Picuksen liikuttava miehekkyys nähtyinä murharovioiden\nja kidutusportaiden taustaa vasten -? Molempien lasten kuvat on\npiirretty rakkaudella ja herättävät rakkautta.\n\nEräät \"Yksinvaltiaan\" II osan jylhimmät luvut, myöskin tuo hellä runo\npikku Plautillasta — samoin kuin osa \"Pyhän kevään\" alkuluvuista,\njoilta kuolema kielsi jatkon — ovat kirjoitetut Arkkukarin kesänä,\ntekijän joskus ollessa sairauden peloittavimmilla rajoilla; karun,\njyhkeän merenrantaluonnon apokalyptisten valaistusten keskellä.\nAurinko laski mustanpuhuvien mäntyjen taakse yhtä säpsähdyttävän\npunaisena kuin Quercianellan rannalla Romiton linnan taakse. Puiden\nrungotkin näyttivät loimuavan liekeissä. — Kuutamo kylvi maan\naivan kuuran valkoiseksi. Mutta mahtavinta osaa näytteli suuri,\nhehkuva tähti, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymä, jota T. Vaaskivi\nmyöhäiskesällä katseli yöstä yöhön: hänestä näytti kuin se olisi\nimenyt itseensä muidenkin tähtien säteilyn; sen \"infrapunainen\"\nvalo soi tuomiopasuunan äänenä yli sotaa käyvän maapallon. Tämä ei\nollut ainoastaan runollinen näkemys. T. Vaaskivellä oli sellaisen\nohella melkein aina jotakin faktillista: hän oli tähtitieteellisissä\nlaskelmissaan muka tullut siihen tulokseen, että maapallo muutaman\nviikon kuluessa oli tuon saman tähden kautta tuhoutuva. Hänellä ei\nollut \"maailmanloppua\" vastaan mitään, päinvastoin hän piti sitä\ntoivottavana: \"Silloin pääsisimme tästä huonosta paikasta paremmalle\ntähdelle\". Hän oli hieman pettynyt, kun ei mitään majesteetillista\nluonnondraamaa tapahtunutkaan. — Toisinaan T. Vaaskivi pyysi tuomaan\nitselleen lumpeita metsän sisällä olevasta lammesta. Niitä ja tuomion\ntähteä hän vuoroin katseli kirjoittaessaan synkkää keisarieepostaan\ntai uneksiessaan passah-juhlista Pyhässä maassa.\n\n(Tuo askartelu tähtitieteen kera oli aina viehättänyt häntä. Olipa\nhän joskus kyhännyt eräänlaisia alkeellisia kojeitakin, joita öisin\npystytti ulos tutkiakseen tähtiä.)\n\nOn väitetty, että itse Tiberiuksen luonnekuva jää \"Yksinvaltiaassa\"\nratkaisematta. Kirjailijan oma ajatus oli, ettei selvempi\nratkaisu tässä tapauksessa ollut sen enempää mahdollinen kuin\ntarpeellinenkaan. Mutta onko kylliksi huomattu, miten koko teos\nsivu sivulta on \"yksinvaltiaan\" synkän, problemaattisen hengen\nläpitunkema? Hän on todella tämän teoksen päähenkilö, jos kukaan\non päähenkilö jossakin teoksessa; hän on yhtä paljon läsnä niillä\nsivuilla, joilla häntä ei mainita, kuin niillä, joilla hänet\nnimetään. \"Yksinvaltias\" on ennen kaikkea runoutta, suurta runoutta,\njolla on omat, itseoikeutetut lakinsa.\n\nT. Vaaskivi sanoi kerran viimeisenä keväänään Tiberius-kirjastaan\njotakin niihin lausumiin kuuluvaa, joissa ihminen vaistomaisesti\nprofetoi omaa kohtaloaan. Hän sanoi sen kesken kaiken, juuri\nsuunnitellessaan uusia töitä sairasvuoteelta noustuaan. \"Sellaisen\nkirjan jälkeen ei kirjoiteta mitään muuta\", sanoi hän. Kun hänet\ntunsi, tiesi, ettei ollut kysymys itsetyytyväisyydestä — se\nsanottiin liian vakavan kaihoisasti. Pohjamerkitys — nyt vasta selvä\n— oli: sellaisen kirjan jälkeen ei kirjoiteta enää, sellaisen kirjan\njälkeen kuollaan. Kun muistaa, millä tavalla T. Vaaskivi joskus\npuhui Uuno Kailaan viimeisestä teoksesta, \"Unesta ja kuolemasta\",\nsaa tuon lauseen merkitys yhä uutta valaistusta. Runoilija — sanoi\nhän — oli peruuttamattomasti tullut sille rajalle, jolla suhde\nelämään katkeaa; hän oli jo salassa kypsynyt kuolemalle, vihitty\ntuonpuoleiseen, mistä ei ole paluuta: olisi ollut luonnotonta, että\nhän olisi kirjoittanut vielä, hänen runoutensa oli jo valmis. Kun\najattelee \"Yksinvaltiasta\", huomaa, ettei vertaus ole niin kaukainen\nkuin ensi hetkellä näyttää. \"Yksinvaltiaan\" kaiken maalauksellisen\nmaanpäällisyyden yllä kaartuu outo, transcendentaalinen ilmakehä\nrautaisen kylmänä ja tummana; tuon sielunmaiseman maaperästä ei verso\nkasvia, jolla olisi voimaa jatkuvasti kukkia ja tehdä hedelmää tässä\nmaailmassa. Kaiken nielee tuho. Kaiken yllä on kuoleman sinetti.\nKaikki voima on parhaimmillaankin syksyn jylhää mahtia, ei kevään\niloista, pursuvaa ja leikkivää elämäntunnetta. Kun sellaisen kirjan\non kirjoittanut nuori ihminen, niin täytyy myöntää, että tuon nuoren\nihmisen jalka hänen ehkä itse aavistamattaan ja kenenkään tietämättä\non jo astunut yli kohtalokkaan piirin, hän katselee, jo elämän näkyjä\nkuoleman kristallista kuvastuvina. Katselee kuin se, joka on vieras\nja irrallinen täällä ja muukalainen vielä sielläkin, minne hän on\nmenevä — kunnes hänet vihitään sen maan omaksi asukkaaksi.\n\nT. Vaaskivi ei kuitenkaan olisi T. Vaaskivi, jollei hänellä\nviimeiseen asti riittäisi jotakin ihmeen luontoista, jotakin yli\nodotuksen. Noilla salatuilla rajoilla hänen luovasta hengestään\npuhkesi toinenkin yrtti kuin \"Yksinvaltiaan\" synkän uhkea ja mahtava\npuu. \"Yksinvaltias\" ei kuitenkaan kaikesta huolimatta ole hänen\ntestamenttinsa, se on \"Pyhän kevään\" haave. Kun koko edellistä teosta\nhallitsee kuolema pimeänä, tuhoavana mahtina, niin jälkimmäisen\nalkuluvuista, jotka meille ovat jääneet, helähtää toisinaan jo\ntuonpuoleisen iki-ihana sävel — kaihoisana, niin kuin se ainoastaan\nvoidaan kuulla tälle puolen, silloin harvoin kuin kuullaan lainkaan.\n\n\"Pyhän kevään\" avaus lähtee vyörymään laajoina, värikkäinä freskoina,\nniin kuin T. Vaaskiven kerronnalle on ominaista. Vaikka hänen\nkokonaisnäkemyksensä on uneksijan, runoilijan, ei hän kuvatessaan\nsäiky räikeimpiäkään realistisia yksityiskohtia. Joskus detaljien\npaljous tuntuu raskauttavan liiaksikin hänen tyyliään. Mutta\nitämainen elämä jyrkkine vastakohtineen, monenkirjavan kansan kuhina\nhahmottuu silmiemme eteen elävänä panoraamana, ajan historiallisten\ntosiasiain kehystämänä. Tekijän tarkoituksena oli tässä kirjassa,\njonka piti olla esisoittona suuremmalle kokonaisuudelle,\nmahdollisesti trilogialle, maalata tausta, jota vasten Kristuksen\nhahmo kohoaisi yksinäisenä, tyynen kiivaana ja lempeänä. Oikeastaan\nehdimme Kapernaumin miesten lailla nähdä hänestä vain jotakin, joka\non kuin \"sinen ja kullan välähdys tiellä, kunnes kalkinvalkoinen\npöly nieli senkin\". Mutta hänen olemuksensa ylhäinen nöyryys ja\norpous häntä piirittävien ihmisten keskellä, joista ei vielä yksikään\nole kehittynyt tajuamaan edes aakkosia hänen sanomastaan, jää\nvaikuttavana mieleen jo tästä katkelmasta. — Teoksen painopiste\nolisi tietysti tullut olemaan kärsimysviikon kuvauksessa. Siinä\nvasta Kristuksen hahmo olisi hohtanut hallitsevana, täynnä\nmystillistä runoutta. Myös olisimme saaneet kuulla enemmän, paitsi\nopetuslapsista, useista muistakin henkilöistä, jotka askarruttivat\ntekijän mielikuvitusta, niin kuin Pontius Pilatuksen vaimosta\nunennäköineen ja Joosef Arimatialaisesta. Nyt meille on jäänyt vain\nkuin kappale lasimosaiikkia, jossa moniväristen kuvioiden keskellä\nhehkuu myös tuo sinen ja kullan välähdys — Kristuksen taivaansininen\nshimla tuleentuvia vainioita vasten hulmuavana. Kuitenkin voimme\naavistelukykyämme herkistäen nähdä kuin ikkunasta siihen rikkaiden,\ntuntemattomien näkyjen maailmaan, minkä tekijä vei ikuisuuteen\nmukanaan. Ja kun suljemme kirjan, niin mieleemme on jäänyt soimaan\neräitä syvän vakavia äänenpainoja, joissa on samaa kipeyttä kuin\nläppäimen kumahduksessa malmikellon laitaan.\n\n\"Pyhän kevään\" ajatus kokonaisuudessaan oli T. Vaaskiven kirkkain ja\nsuurisuuntaisin luomus. Kipeän surullista on, ettei se työnä ehtinyt\nkasvaa täyteen mittaan. Hänen rakkautensa tähän aiheeseen oli yhtä\narka ja nöyrä kuin hänen pelkonsa kuvata Kristuksen kasvoja (mistä\nhän ujon hämmentyneenä kertoi). Vanha, uskovainen palvelijatar,\njoka oli hoitanut häntä jo lapsena ja vienyt hänet usein mukanaan\nlestadiolaisten kokouksiin — kauas vaikuttavia järkytyksiä pienelle,\nvarhaiskypsälle pojalle — sanoi hänen kuolemaansa itkiessään: \"Sen\ntähden hänen täytyi kuolla, kun hän tahtoi kuvata Jeesuksen ja sitä\nei sallittu, se oli liian pyhää.\" Tuntuu melkein kuin T. Vaaskivi\nitsekin olisi voinut yhtyä tuohon lausumaan, niin mystillinen\nkunnioitus hänellä oli aihettaan kohtaan, jota hän oli kantanut lähes\nkoko elämänsä ajan. Sairauden ja ajoittaisen kuoleman-aavistelun\nvarjossa tämä kallis siemen puhkesi tekemään lehteä aivan\nkuin korkeana sopraanosävelenä vastaten \"Yksinvaltiaan\" syvän\nmatalaan, kaikuvaan alttoon. Se alkoi kohota kuin jalo valko- ja\nkullanhohtoinen lilja yön alhosta. Hän ei kiirehtinyt sen kasvua, ei\ntahtonut tehdä sille mitään väkivaltaa. Tuntuu kuin se olisi pysynyt\nhänelle unena edelleenkin, ja sellaiseksi sen täytyi suurimmalta\nosaltaan jäädä.\n\nViimeisenä syksynä, kun T. Vaaskivi näki tuohon työhön uppoutumisessa\nainoan pakotien kärsimästään ahdistuksesta, se ei tahtonutkaan\naueta, vaan jätti hänet avuttomaksi. Ei voida koskaan mitata,\nmiten ratkaisevaa tämä hänelle oli, mutta varmaa on, että juuri\nsellaiset syyt vaikuttivat hänen sekä sielulliseen että ruumiilliseen\nvastustuskykyynsä tavattoman paljon. —\n\nMonet muistavat T. Vaaskiven vilkkaana ja välittömänä.\n\nSe oli kuitenkin vain pintaolemusta. Pohjaltaan hän oli perin\nsulkeutunut ja hitaasti avautuva. Tästä johtuu, ettei kiinteitä\nystävyyssuhteita hänen elämässään sanottavan paljon syntynyt. Hän\noli loistavan huumorintajuinen ja piti hauskasta seurasta ollessaan\nsiinä virityksessä, mutta se kerrostuma hänen sieluaan, missä esim.\n\"Yksinvaltiaan\" luoja piili, oli omituisen iättömän, maailmaa\nvierovan, miltei juron erakon näkijäsielu. Tämä erakko saattoi olla\nmyös hyvin kiivas. Hän sanoi rakastavansa eläimiä ja kasveja enemmän\nkuin ihmisiä, joita hän nimitti maapallon tuhohyönteisiksi. Kuitenkin\nhän rakasti ihmistä, ilmiötä ihminen niin paljon, että varmasti voi\nsanoa hänen kuuluneen niihin, joille tämän ilmiön perille pääseminen\njo lapsesta asti on vakava, itsestäänselvä vaatimus. \"On kuin\nkaikki ihmiskunnan kärsimykset olisivat harteillani\", kirjoitti hän\nviimeisissä kirjeissään. Niin ei kirjoita ihmisvihaaja.\n\nOli kuin tuona viimeisenä syksynä kaikki pessimismin padot olisivat\nmurtuneet ja hän nähnyt vain mustien syvyyksien tulvivan. Hän\nvalitti, että hänen tajuntansa suunnattomasti paisuttaa kaiken\nnegatiivisen, koko ajan laajentuen ja täyttyen synkillä kauhunäyillä.\nIlman työtään hän oli suojaton.\n\nTyö oli hänen suojansa ei ainoastaan ajan painetta, vaan myös\nhänen omaa itseään vastaan. Hänen sielussaan piili sairauden itu,\njonka juuria hän sanoi voivansa seurata lapsuuteen, eritellä sitä\ntieteellisen tarkkaan, \"vaikka mistään sellaisesta ei ole hyötyä\".\nAinoa lääke sitä vastaan oli hänen kokemuksensa mukaan purkaa,\npurkaa pois sisäistä, nimetöntä taakkaa. Hetkellä, jolloin hän ei\nsiihen kyennyt, hänessä saattoi kohtalokkaalla tavalla heikentyä\nitsevarjeluvaisto.\n\nIhmisten maailman peittyessä häneltä yhä mustempaan pimeyteen T.\nVaaskiven suhde kuolemaan hänen viimeisenä aikanaan ihmeellisesti\nkirkastui ja henkeistyi.\n\n\"Ihminen ei kuole kesken työtään\", sanoi hän kerran täynnä syvää\nvakaumusta. Kuka voi tietää, eikö kuolemalla olekin selvyys\nsiitä, milloin ihminen on täyttänyt mittansa ja määränsä? Me ajan\nrajoittamat katsomme kaikkea himmein, lyhytnäköisin silmin ja näemme\nvain traagillisuutta siinä, mikä ikuisuudessa kenties oivalletaan\nkokonaan toisin.\n\n\n\n\n\n\nPYHÄ KEVÄT\n\n\n\n\nPÄÄSIÄISEN KYNNYS.\n\n\nNeljäntenä virkavuotenaan, puolitoista viikkoa ennen kevään\nuhrijuhlaa, Samarian ja Juudean prokuraattori Pontius Pilatus lähti\nVälimeren rannalta Kesareasta Jerusalemiin.\n\nMatka syvälle sisämaahan tuotti hänelle synkkiä epäilyksiä ja\nhuolta niin kuin joka kevät. Suolaisen sinisen meren raikkaasta\npauhinasta hänen oli kuin olikin lähdettävä seemiläisen uskonkiihkon\npesään, kaupunkiin, joka oli yhtä tyly ja synkkä kuin Kesarea oli\nheleä ja loistokas. Jebus, Urusalim, Jerushalajim-millä nimellä\nsen asukkaat olivat sitä aikojen vieriessä nimittäneetkin, aina,\nammoisista ajoista, se oli kohonnut paahtuneen jodinpunaisen maan\nikuisesta kuolemasta kuin luihuuden kasarmi. Pontius oli kauan\naikaa levottomasti ajatellut tätä retkeä. Mutta sitähän ei käynyt\nperuuttaminen. Rooman edustajana hänen oli muodollisesti luovutettava\nSiionin ylimmäiselle papille virkavaatteet, jotka oli takavarikoitu\nAntonian linnan kellareihin — kaksinkertaisesta byssoksesta\nommellut saumattomat ihokkaat, neljän elementin väriset kasukat,\nlevätit, joiden helmoissa kilisi kultatiukuja, kultaiset otsalehdet,\ntulipunaiset hiipat, turbaanit ja sinipunaisin kukin kirjaillut\nolkakääreet. Matkalla oli toinenkin syy... Ei tapahtunut ensi kertaa,\nettä prokuraattori lähti retkelle lisätty sotilasjoukko mukanaan. Nyt\nkun kaikkialta tulvi pyhiinvaeltajia viettämään pääsiäistä Siionin\ntemppelissä, saattoi hyvinkin odottaa mellakoita. Myrsky uhkasi aina,\nvaikka ukkospilviä ei näkynytkään.\n\nTämän ikuisesti muista eristäytyneen kansan kuumassa, tummassa,\nkuohuvassa pääkaupungissa tuoksui kapinan käry, milloin vain\njokin juhla keräsi Jerusalemiin suunnattomia kuhisevia laumoja.\nKukistettu ja kuitenkin sisäisesti nujertamaton rotu! Pontius\nvoi hyvin kuvitella mielessään, kuinka tuhannet leiritulet jo\nkiilsivät Öljymäen rinteillä kuin susiparven silmät, kuinka tiet\nlainehtivat vyöryvinä ihmisvirtoina. Baabel, Egypti ja Rooma — ne\nolivat aikojen kuluessa pyyhkäisseet tuhon hyökyinä Melkisedekin\nammoisen linnoituksen yli; sen temppeli oli revitty maan tasalle,\nse oli kerta toisensa jälkeen poltettu ja raiskattu, mutta aina se\nkohosi savuavasta sorasta uutena ja sitkeän elinkykyisenä. Ja aina,\naina Egyptistä-lähdön suuri muistojuhla kehitti Oofelin vuoren\nkaupunkiin tulenaran ilmapiirin. Sielut olivat siellä kuin rutikuivaa\ntaulaa; mikä tahansa kipinä voi sytyttää kapinan kulovalkean.\nValvoa semmoisessa ihmispesässä järjestystä, pitää kahta miljoonaa\nkiihtynyttä juutalaista kurissa... kautta ukkosen ja salaman, se oli\nainakin yhden kerran saanut Pontiuksen toimimaan raivon vallassa ja\nveren roiskumaan temppelin muuriin!\n\nProkuraattori istui kullatussa kantotuolissa, jonka eteen ja taakse\noli iestetty muulipari.\n\nPoimukkaat purppuraiset auringonverhot loivat hänen jykeville\nkasvoilleen kevyttä rusotusta — vain hänen otsallaan ja ohimoissaan\noli sairaalloinen kelmeys. Se johtui vatsahäiriöistä; ne olivat\nuseinkin ankarasti kiusanneet häntä Italiassa, mutta täällä, Kesarean\nmeri-ilmassa, jonkin verran lieventyneet, niin ettei hänen enää\ntarvinnut noudattaa samaa ankaran tiukkaa ruokajärjestystä kuin\nennen. Hän kokeili tohtori Dioscorideksen kasviuutteilla, yrteillä,\nPallas Athenelle pyhitetyn verijuuren hedelmänpohjuksilla, jotka\nauttavat kaikkiin tauteihin. Silti hän tunsi usein haluttomuutta\nkaikkeen, oli ikävystynyt ja ärtyisä. Pontiuksen leveän käden\nsormessa välkkyi roomalaisen ritarin kuunvärinen annulus-sormus;\nsileitä karvattomia käsivarsia kiersivät ohuet takokultaiset\nrenkaat. Kreikkalainen parturi Kyrenaios oli ajellut hänen leukansa\nja poskensa aivan sileiksi, ja vain heikosti sinertävä parransänki\nympäröi kuin katkeruuden varjo yhteen nipistettyjä tylyjä huulia.\nTie kumisi kahdensadan sotilaan askelista. Tähän rumpumaiseen ääneen\nyhtyi toinen, vienompi ja heläjävämpi, jonka merituuli tuon tuostakin\nhäivytti miltei kuulumattomiin: vaskisten cassis-kypäröiden helske.\nKenturiot ratsastivat mustilla kimoilla viinipunoksiset sauvat\ntanassa. Ja jonakin hetkenä joukon edelle karautti pitkä, punakka\nsadanpäällikkö Longinus, jonka sulkamaisen puvun matala lieve\nhäilähteli pronssisuomujen alta. Aurinko iski kirkkaita säkeniä hänen\nkaularenkaastaan ja sen pyöreistä kunniamitaleista. Miehen pörröistä\ntukkaa kiersi vaskinen vanne kuin salamoiva valonauha, kuin vaaleasta\ntulesta taottu seppele.\n\nArmeija marssi säännöttömänä rivistönä. Sotilaat olivat helteen\nvuoksi riisuneet kypäränsä ja riiputtivat niitä käsissään. Matalat\nsuojuspanssarit, jotka muistuttivat vyötiäisen suomuista nahkaa,\nheiluivat aivan höllinä, sillä he olivat avanneet cingulum-vyönsä,\njoiden tupessa hölskyivät lyhyet pistomiekat.\n\nHeti osastojen jäljissä, hulmuavien punaisten sotamanttelien\nja tahdikkaan kumun vanavedessä tuli dromedaareja keinuen kuin\npitkäkaulaiset laivat aallokossa. Niiden nyrpeät päät notkuivat\nylhäisen veltosti, niiden kyttyröiden molemmin puolin oli\nlastattu muonasäkkejä. Sitten tuli vaunuja jytisten ja täristen\npölypilvessä — ne olivat kukkuroillaan savikulhoihin sullottua\nlihaa ja säilykkeitä, kalaa, maustimia, viiniruukkuja, hajuaine- ja\nlääkelippaita, arkkuja, joissa säilytettiin Poseidonioksen ja\nPanaetioksen kirjoja. Maaherratar Claudia Proculan hopeoidut vaunut\nvierivät aivan keveästi kantotuolin rinnalla välkkyen aamuvalossa\nkuin maito ja helmiäinen.\n\nJoukon edellä ei kannettu ainoatakaan Rooman sotakotkan kuvaa.\nKaikki vaskiset, kullatut standaarit oli jätetty Kesareaan, sillä\nPontiuksella oli vielä tuoreessa muistissa, millaisen hälinän noiden\nkuvien näkeminen oli juutalaisten pääkaupungissa kerran herättänyt.\n\nKansa, joka Mooseksen lain mukaan kavahti jokaista kuvaa, esittipä\nse sitten eläintä, jumalaa tai ihmistä, oli hyvin altis tulkitsemaan\nValtion liput, viirit, manipelien tangot uskonnon häpäisyksi. Syyrian\nylikäskynhaltija Varus oli aikoinaan saanut sen kokea, kun hänen\narmeijansa marssi pohjoisten vuorten yli Jerusalemiin ja kun Kidronin\nuomasta temppelivuorelle asti huojui keisarillisten lippujen metsä;\nrahvaan vihaiset huudot taukosivat vasta, kun kaksituhatta miestä\nnaulittiin käsistä ja jaloista ristiin, niin että koko Öljymäen\nrinne oli täynnä notkuvia kidutuspuita, joista kohoili ilmaan\nyhtämittainen hymisevä valitus. Juudean ensimmäisen prokuraattorin\nCoponiuksen aikana, jolloin maan viimeinen muodollinen kuningas\nArkelaos oli ajettu maanpakoon Gallian Viennaan, Syyrian legaatti\nSulpicius Quirinus oli ollut vähällä saada aikaan täyden kapinan.\nHän määräsi Augustuksen käskyn mukaisesti, että kaikkialla Juudeassa\noli toimitettava yleinen väestönlasku ja verotus, niin kuin voimassa\noleva valtiosääntö vaati, ja vain silloisen ylimmäisen papin taitava\ndiplomatia sai kansan raivon lauhtumaan. Mutta viha Roomaa ja Rooman\nedustajia kohtaan levisi kuitenkin kuin tuli orjantappuroissa\nSuolamerestä Galileaan asti. Sitä lietsoivat kiihkokansalliset\nfarisealaiset, sen johtoon kohosi seloottien puolue, jonka jäsenet\nhyökkäsivät öisin roomalaisten patrullien tahi virkamiesten\nkimppuun, ryöstelivät heidän talojaan ja anastivat veronkantajien\nkassakirstut. Salakähmäistä toimintaa, jonka edessä sotaväki jäi\naivan voimattomaksi. Maaherra Coponius saattoi ainoastaan todeta,\nmiten monta alastonta puukotettua roomalaista löydettiin makaamassa\nmilloin minkin syrjätien varrelta. Maksaa veroa joka maapalstasta,\njokaisesta vehnä- ja öljysadosta, mitä provinssi tuotti, — sellainen\nkäsky sai liikkeelle tuhansiin nousevat sissijoukot, joita johti\nGamalan pikkukaupungissa syntynyt Juudas. Lopulta tämä rosvopäällikkö\noli kadonnut kuin maan nielemänä; hänen onnistui kauan aikaa\nlymyillä hylätyissä suolakaivannoissa, Jerikon autiomaassa, Galilean\nvuorilla ja gergeseenien alueella, kunnes pieni armeijanosasto\nmiltei sattumalta keksi hänen piilopaikkansa ja hänet naulittiin\nristiin. Niin, nämä seemiläiset olivat kuin Tacrafinaan beduiinit. He\nvihasivat kuria ja järjestystä, heidän vertaan poltti kapinanhalu ja\noli ikuisesti polttanut! Pontius ajatteli sitä kantotuolin keinuessa\nsisämaahan päin. Häntä painosti tunne, että kohtalo ja Tiberius\nolivat syösseet hänet paluuttomien taipaleiden taakse vihan ja\nintohimojen kotiseutuun, maahan, jonka vavahteleva kuuma valohuuru\niäti sulki kuin vaanivan ukkosen tunnelmaan.\n\nJa nyt oli tulossa pääsiäinen, passah. Uhrijuhlan lamppuja\nhangattiin jo kiiltävän kirkkaiksi Siiloan hökkeleissä. Karavaaneja\nvaelsi kaikkialta Palestiinasta pyhää kaupunkia kohti, Herodeksen\ntemppelistä loimusivat valmistuspäivien tulet. Jonkinlaista\ntyydytystä maaherralle tuotti sentään tieto, että kahdennentoista\nlegioonan kiliarkki miehitti par'aikaa salassa Jerusalemin\nkortteleita ja että kymmenen kohorttia oli kilpineen, keihäineen,\nmiekkoineen valmiina ripeästi puuttumaan asioiden kulkuun, jos\njotakin tapahtuisi... Kesarean tie kumisi sekin lisäjoukkojen\naskelista. Kaikesta huolimatta: näin marssi Rooma suoraan Idän\nsydäntä kohti, veripunaisten manttelien hulmutessa kevätaamun\nhohteessa.\n\nPontius Pilatus oli saapunut maahan Tiberiuksen kahdentenatoista\nhallitusvuotena, jolloin Syyrian yliherruutta hoiti Aelius\nLamius; myöhemmin tämä Idän propreettori oli nimitetty Rooman\nkaupunginprefektiksi, ja hänen entistä virkaansa Antiokian linnassa\nhoiti keisarin vanha juomaveikko, Marcus Antoniuksen viimeisen\nelossa olevan tyttären Antonian itsepintainen kosiskelija Pomponius\nAvilius Flaccus, varsin hyväntuulinen ja elämänhaluinen mies. Ainoa,\njolle Pontius oli vastuussa toimenpiteistään, Tiberiusta itseään\ntietenkin lukuunottamatta... Maaherra muisti erinomaisen hyvin sen\nhilpeän aamupäivän, jolloin hänen Rooman-kodissaan oli vieraillut\nidumealainen prinssi Agrippa ja tarjoutunut pientä lainaa vastaan\nhankkimaan hänelle prokuraattorin puvun. Hän muisti senkin, kuinka\nhänet aivan odottamatta oli kutsuttu Caesarin puheille alun neljättä\nvuotta sitten. Hänet temmattiin äkkiä hiljaisesta syrjästäkatsojan\nelämästä mahtiin ja valtaan, jota hän oli kerran kaivannut.\n\nKun hän vuonna seitsemänsataa ja seitsemänkymmentäyhdeksän nousi\nlaivaan Puteolin satamassa matkustaakseen ensin Aleksandriaan ja\nsieltä virkapaikkaansa, hän tiesi olevansa monin verroin mahtavampi\nherra kuin edeltäjänsä Valerius Gratus. Sillä tähän asti Juudean\nmaaherran tehtävät olivat vain enimmäkseen rajoittuneet kurin\nylläpitoon ja verotukseen. Heidän puolustusvartionsa oli ollut hyvin\npieni, he eivät saaneet viedä muassaan vaimojaan, heillä ei ollut\nliktoreita eikä ehdotonta tuomiovaltaa. Luultavasti juuri se, että\nPontiuksen vaimo kuului Claudiusten suvun etäiseen sivuhaaraan, oli\ntehnyt Caesarin mielen niin yllättävän suopeaksi. Niinpä Pontiukselle\nmyönnettiin miltei rajaton herruus aivan kuin Traakian, Noricumin\nja Mauretanian maaherroille, Oppiuksen lakia kierrettiin hänen\nkohdaltaan, jotta Claudia Procula saisi matkustaa hänen mukanaan,\nhänellä oli korkein lakiasäätävä valta alusmaassaan, niin että hän\ntosiaan edusti Rooman täyttä majesteettia. Ja sitä ei suinkaan voinut\nsanoa hänen neljästä edeltäjästään.\n\nHänen suonissaan virtasi vanhan latinalaisen Teresinus-suvun\nverta. Kun hänen hautajaisiaan joskus vietettäisiin, kannettaisiin\nsukunaamioiden joukossa senkin Pontiuksen kultaista naamaria, joka\nkerran, barbaarien hyökätessä Roomaan, oli ratsastanut suistuvan\npuusillan yli Tiberin länsirannalle ja tällä teolla pelastanut osan\nkaupunkia hävityksestä... Nuoruudessaan Pontius oli taitavasti\nkäyttänyt heittokeihästä, pilumia, ja tästä johtui hänen liikanimensä\nPilatus. Hän oli ritari, eques, ja virkanimityksen ohessa hänelle\nmyönnettiin arvonimi amicus Caesaris — suosionosoitus, jommoisia\nCaprin purppurapukuinen herra jakeli vain harvoille valituille.\n\nNiin kuin kaikki tämän alusmaan maaherrat, Coponius ja Marcus\nAmbivius ja Rufus ja Gratus, hän oli alusta pitäen asettunut asumaan\nKesarean palatsiin. Siellä kohosi välkehtivällä marmoriperustallaan\nsypressistä leikattu prokuraattorin istuin, jonka jalat oli\nveistetty leijonan käpälien muotoon. Se oli ylhäältä alas asti\njalokiviupotteiden kirjailema; sen käsinojissa tuntui vielä\nmaaherra Gratuksen paksujen hikisten kämmenien tahmeus, kun Pontius\nensi kerran vajosi sen heleänpunaiselle tyynylle. Herodes Suuren\nrakennuttamissa avarissa saleissa välkkyi kuulas hunajankeltainen\nvalo. Niiden merelle päin antavat ikkunat oli tehty foinikialaisesta\nlasista, permannot olivat uskomattoman rikasta mosaiikkityötä, kuin\nkullasta ja purppurasta nyplättyä kivipitsiä. Ja yhtä runsas kirjailu\npeitti aulojen, kylpyhuoneiden, makuusalien seiniä. Näytti siltä,\nkuin tummasta katonrajasta olisi valunut kultaisia filigraaniverkkoja\nlattiaa kohti; ne verhosivat kiiltävänä seittinä yksin avaran\neteishuoneenkin, jonka laipion setriparruihin oli upotettu hopeisia\nhaikarankuvia. Ja kun valjut liekit iltaisin hypähtelivät lampuissa,\nkun maljatulet sytytettiin, tämä puoleksi barbaarinen kuninkaantalo\nalkoi salamyhkäisesti elää. Seinien väripeite häilyi ja huojui,\nkiillejuovat tuikkivat haaveellisesti varjojen harmaudesta. Tummissa\nkivilaatoissa näytti kytevän ja kulkevan tulisäkeniä kuin hiiltyvässä\npapyruksessa. Se oli peräti rauhatonta loistoa. Siinä ilmeni Aasian\nhenki, tosin kovin epäselvänä ja ikään kuin sumuun uponneena. Joka\ntapauksessa, Pontius vaistosi sen ensi hetkestä alkaen.\n\nItse Kesarea, Herodeksen kukoistavan rikas merikaupunki, oli Rooman\nkäskynhaltijalle mieluinen yllätys. Se kohosi perustaltaan vielä\nuutuuttaan valkoisena.\n\nSinisten kuohujen loiske sataman aallonmurtajaa vasten, meren\nsuolantuoksu ja torien vilkas hälinä viehättivät häntä suuresti.\nOli kestänyt tasan kaksitoista vuotta, ennen kuin kuninkaan parhaat\narkkitehdit olivat saaneet rakennetuksi tämän Piraeuksen kokoisen\nsatamakaupungin kaikkine stadioneineen, julkisine kylpylöineen,\nkaarihalleineen, temppeleineen. Sen lumivalkoiset korttelit\nsukelsivat aina siellä täällä palmupuistojen ja puutarhojen\nvihreyteen. Taivaan ja meren sini näytti siellä syventyvän\norvokintummaksi, niin että teatteri, jossa pohjolan atleetit\nesittivät taitoaan, kuvastui aivan hunajan värisenä pilvetöntä\ntaivasta vasten. Kadut, joita reunustivat kultaseppien, matto-,\nhajuaine- ja jalokivikauppiaiden basaarit, johtivat alas satamaan,\nja niitä leikkasivat suorat, leveät puistokadut. Vaalealla\nporfyyrilla kivetty kaupungin forum, laaja kilpa-ajorata ympäröivine\ntalleineen ja hevossiittoloineen, sirkus ja Herodeksen insinöörien\nsuunnittelemat maanalaiset tunnelitiet, meren taholle avautuva Dea\nRoman temppeli ja pienet marmoriset pyhäköt antoivat Kesarealle\nhiukan samanlaisen ulkonäön kuin Aleksandrialla oli. Itä yhtyi siellä\nlänteen, Euroopan uloin ääri kosketti kevyesti Aasian etuvartiota.\n\nTai saattoi sanoa, että itä kaukaisimpia tienoitaan myöten\naukaisi täällä lukkonsa ja vyörytti aarteittensa virtoja Roomaan\npäin. Satamassa keinuvien laivojen tummat mastometsät olivat\naina yhtä taajat, kauppakorttelien hälinä aina yhtä vilkasta.\nManteren puoleisten torien mustista egyptiläisistä obeliskeista\naallonmurtajaan saakka itämaiden tuntuun ja tuoksuun yhtyi hyvin\nvoimakas kreikkalaisen hengen tuulahdus. Kun huilut soivat\ntemppeleissä tahi sirkus kumisi melusta, kun asturialaisia\noriita juoksutettiin kilparadalla ja pyrrholaiset filosofit\nvaelsivat oppilaineen puistojen käytävillä, niin, silloin idän\nläheisyys ikään kuin vieri kaukaisuuteen ja vain länsi ja lännen\nkulttuuri hallitsivat. Laivojen märssypurjeet lepattivat iloisesti\nkuin Puteolin satamassa. Välimeren sini hehkui. Vaahto murtui\nlumenkarvaisena pärskeenä aallonmurtajaan. Rooman tavaranhankkijoiden\nkaravaanit vaelsivat satamaa kohti, mistä päivän kaikkina hetkinä\nkuului lastauksen hälyä. Tätä tietä ei virrannut ainoastaan\nläheisen Arabian mausteita ja Damaskon mattoja, vaan myöskin Kiinan\nsilkkipaaleja, Malakan niemen vaaleita iansati-hedelmiä, tuoksuvia\nmangostaaneja, Intian kultaa ja nahkapusseihin sullottuja helmiä.\n\nKesarea oli alusta alkaen ollut seemiläiselle rahvaalle ilmetty\npahennuksen pesä, johon kukaan oikeauskoinen ympärileikattu ei\nhevillä astunut. Ja kuitenkin kohtalo sääti, että Pontius Pilatuksen\nja juutalaisten ensimmäisen yhteenoton piti tapahtua juuri täällä,\nvieläpä aivan maaherran palatsin edustalla.\n\nPontius oli Juudeaan tullessaan joko unohtanut Quirinuksen\nverollepanoa seuranneen kapinan tai sitten hän väheksyi sitä.\nHallituksensa ensi hetkinä hän oli ryhtynyt suurpiirteisiin\nrakennustöihin — hän lähetti Kesareasta Jerusalemiin kohortin,\njonka tarkoituksena oli miehittää vanhan kaupunginmuurin harjat,\nkadut, torit, Antonian kasarmi, Herodeksen palatsi ja temppelivuoren\nympäristö. Legioonat marssivat kaupunkiin sydänyöllä, jotta ei\nnousisi mitään hälinää; niitä tervehti vain koirien haukunta.\n\nMutta seuraavana aamuna Urusalimin kuninkaan Abdi Khiban\ntuhatvuotisessa linnoituksessa välkkyi kaikkialla manipelien tankoja,\nsotaviirejä ja vaskisia kannatinpuita, joista kohosi metallikäsiä\nja Rooman sotakotkia. Leviitat keskeyttivät pyhäkössä aamu-uhrin.\nKadulta toiselle levisi pahennuksen hälinä. Kaiken lisäksi\ntemppelistä, joka oli Antonian linnaa vastapäätä, saattoi helposti\nhuomata Tiberiuksen kuvalla koristetut sotilaiden kilvet. Aluksi\nmelske rajoittui Jerusalemiin. Sitten rupesi Kesareaan päin tulvimaan\nvoihkivaa, mylvivää kansaa, kunnes tie kuhisi mustanaan väkijoukkoa.\nKokonainen farisealaisen puolueen vedenpaisumus hyrskysi kuutena\npäivänä maaherran palatsin ympärillä. Valvoipa tai yritti nukkua,\nPontius kuuli tuon kansanmeren nyyhkyttävän jyminän, josta erottui\njokin yksityinen huuto: \"Poista kilvet!\n\n\"Adonai siimaa sinua, jos et häpäise Siionia. Anna viedä pois tangot\nja kotkankuvat, sillä ne saastuttavat Jaakobin perintöosan...!\"\n\nTätä voihkivaa pauhinaa oli mahdotonta vastustaa. Prokuraattori antoi\ntulkin huutaa aramean kielellä: \"Mutta onhan teidän oman temppelinne\npäätyyn kuvattu Juudean vaakuna, viinirypäleen oksa. Mikä oikein on\npyhää, mikä epäpyhää?\"\n\nÄänet kohosivat taas kuin sakea pöly: \"Poista kilvet! Me emme tahdo\npakanallisia kuvia!\"\n\nViimein, seitsemäntenä päivänä, Pilatus kyllästyi ylen määrin näihin\nhuutoihin. Kohortit määrättiin palaamaan takaisin Kesareaan. Jos\nmelu oli aluksi häntä huvittanut, se ärsytti ja raivostutti häntä\nnyt; mutta hän ei kuitenkaan halunnut turvautua väkivaltaan, sillä\nkapinan uhkaan liittyi toinenkin paljon peloittavampi mahdollisuus,\nse, että Tiberius syyttäisi häntä omavaltaisesta menettelystä. Hän\nvain kuunteli omituisen ylenkatseellisen kummastuksen vallassa\nJerusalemiin palaavien juutalaisten ylistysvirsiä. Niin kuin\njoukkojen voihke oli yötä päivää kumisuttanut Stratonin muuria,\nniin vyöryi nyt riemulaulu maaherran linnan reunamilta kauas\nlaitumille. Ihmistulva peräytyi, kimeät psalmit ikään kuin pölysivät\nkullankirkkaassa ilmassa ja häipyivät tasangon ja vuorten taa -.\n\nLuultavasti, ajatteli Pontius käännähtäessään kantapäillään ja\nastuessaan saliin riisuakseen yltään epämukavan liinaisen toogan\n— luultavasti tämä oli onnellisin ratkaisu. Gaulanitilainen\nJuudas lymyili vielä tuohon aikaan sisseineen Galileassa, sen\nrikkinäisten kuoppaisten vuorten notkoissa. Quirinuksen aikoina,\njolloin verojenkanto ja yleinen väestönlasku sai koko maan Edomista\nLibanoniin asti kuohumaan, hän oli yht'äkkiä hyökännyt rosvoineen\nSepforikseen. Hän oli ryöstänyt kaupungin kasarmista kilvet,\nsäilät, keihäät, kupariset panssarit, jopa suuren määrän sotilaiden\nvyöhihnoja, ja hävinnyt kuin aave jonnekin Taaborin rotkoihin saalis\nmuassaan; mutta kansa ja farisealainen puolue vain siunasi hartaasti\nhänen ilkityötään. Milloin tahansa tämä Juudas, joka jo kymmenisen\nvuotta aikaisemmin oli tehnyt kapinayrityksen, saattoi kiihottaa\npuolelleen maan rahvaan aina paimenista rähiseviin, tekohurskaisiin\nperushimeihin asti; olihan hän aikoinaan pitänyt yllä salaista\nyhteyttä fariseus Saddukin kanssa, miehen, joka oli Jerusalemin\ntaitavin mellakanlietsoja... Ja Pontiuksesta tuntui, kuin juutalaiset\nolisivat noina seitsemänä päivänä jättäneet kaikkialle Kesareaan\nvastenmielisen lian, hien ja sielujenkiihkon hajun. Hänen täytyi\npeseytyä — hän pukeutui välkkyvään pumpulivaippaan ja meni kylpyyn.\n\nMarssiessaan ensi kerran Jerusalemin pääsiäisjuhlille prokuraattori\nmajoitti sotaväkensä Salomon rakennuttamaan ja makkabilaisten ja\nkuningas Hyrkanuksen laajentamaan Baris-kukkulan garnisoniin,\nAntonian linnoitukseen. Hän tutki huolellisesti tämän rakennuksen\njokaisen marmorisen portaan, sen maanalaiset käytävät, jotka\njohtivat temppelirahaston kolmeentoista kellariin ja olivat\nyhteydessä vankiloiden ja kidutushuoneiden kanssa, samoin Herodeksen\nkaivauttamat, kasarmia ympäröivät sadeveden säiliöt. Kenties\nhänen mieleensä kohosi prinssi Agrippan neuvo: \"Muuta Jerusalem\nkukoistavaksi!\n\n\"Juudea nääntyy ja pysyy kirottuna, koska siinä maassa ei ole juuri\nmuuta vettä kuin mitä Siiloan lammikossa ja Suolameressä on...\"\n\nNäin kypsyi Pontiuksen mielessä eräs hanke, suunnitelma, aikomus.\nHän ei vielä täysin tuntenut Siionin väkeä oivaltaakseen, että se,\nmikä hänestä itsestään näytti pelkältä hyvältä työltä, aiotulta\nsiunaukseksi koko maalle, oli israelilaisista miltei yhtä raskas\nrikos kuin jumalanmurha. Mutta hän alkoi toimia. Herodeksen\nvesijohdon ylimmät altaat keräsivät ja säilyttivät markesvan-kuun\nsateita, jotka paisuttavat viinirypäleiden marjat ja tekevät pellot\nkuohkeiksi ensimmäistä kylvöä varten, ja niisan-kuun sateita,\njoiden solistessa vehnä kypsyy rinnan luumujen ja granaattiomenain\nkanssa. Akran nokisista työpajoista juustontekijöiden kortteliin ja\ntemppeliin asti tämä paahtunut, hedelmätön, tomun ja tuhkan värinen\nkaupunki himoitsi vettä ikuisessa janossaan. Ja kuitenkin sieltä\noli vain kolmenkymmenen stadionin matka Salomon lammikoille Eetamin\nlaakson päähän; täällä taas valuivat raikkaat makeavetiset purot\nmastiksipensaiden ympäröimästä kalliolähteestä. Vilppaat vesihunnut\nleijuivat viiniköynnösten ja salvioiden ympärillä, ja luonto kukoisti\nrikkaasti niin kuin ammoisina aikoina, jolloin kaukaisen Sahan\nkuningatar Balkis oli siellä kohdannut suuren kuninkaan. Vedättää ja\nmuurauttaa vesijohto sieltä Jerusalemiin — niin, se merkitsi, että\nkuollut janoinen pääkaupunki kuin taikaiskusta ihmeellisesti elpyisi!\n\nPontius lumoutui tähän ajatukseen. Hän toimi kiihkeän innokkaasti\nkuin joku Antiokian insinööri. Ennen pitkää Joppesta saapuneet\nmuurarit aloittivat suurisuuntaisen työn. Hietikoiden,\nkipsinvalkoisten teiden ja metallimaisten harjujen yli vedettiin\nraskaita kiviputkia; ne liitettiin yhteen roomalaisella sementillä,\nkun säiliöiden sijoituspaikat ensin oli tarkoin valittu ja johdon\nkulkusuunnat mitattu. Se puuha maksoi!... Ja sen vuoksi Pontius, joka\ntunsi kasarmista temppeliin johtavat salakäytävät, antoi eräänä\nyönä miestensä hiipiä suoraan rahaston pyhiin holveihin ja täyttää\nnahkalaukut niihin sullotulla kullalla. Vasta seuraavan päivän\naamuna hän ymmärsi, mitä oikein oli tehnyt. Oli paraskeve, suuren\nkevätjuhlan valmistuspäivä — ja kaikkialle Jerusalemiin oli saapunut\nsatatuhantisin laumoin Galilean väkeä. Auringonnousun hetkellä\npraetoriumin eteen alkoi vyöryä valittavia ihmislaumoja, papit\nlevittivät huhua temppelin ryöstöstä. Jerusalemin muurit tärisivät\nhuudoista ja pauhinasta.\n\nSiinä nyt oli unelma kukoistavasta uudesta kaupungista! Pontiuksen\nohimosuonet pullistuivat raivosta ja hänet valtasi rajaton, sokea\nviha. Aikansa kuunneltuaan huutoja, jotka vain yltyivät, hän antoi\nhammasta purren käskyn sotilaille. Pieni armeijanosasto piiritti\naivan huomaamatta torin. Miehet olivat heittäneet asepukujensa\npäälle pitkät itämaiset matkaviitat ja vetäneet otsalleen liehuvat\npäähineliinat, jotta heitä ei heti tunnettaisi. Mutta hiljalleen tämä\nvalepukuisten pyhiinvaeltajien rengas rupesi kiristymään; se yhtyi,\nmuodosti torin ympärille kiinteän saartavan piirin.\n\nSitten Pontius näyttäytyi ja heilautti kättänsä. Kajahti torven kimeä\ntoitotus. Seuraavassa tuokiossa sitä seurasi ensimmäinen tuskan\nmylvähdys, ja sitten toinen, ja yhä useampi. Juutalaiset yrittivät\nsulloutua praetoriumia kohti. Lyhyet pistomiekat purivat kuin hain\nhampaat. Veri roiskui Herodeksen palatsin alusmuureihin ja revittyjen\nsuolten ja ulostuksen löyhkä kävi vähitellen tympeän painostavaksi.\nPontius näki linnan ikkunasta, kuinka maassa viruvien ruumiiden yli\nsulloutui kompastellen uutta väkeä — kalmankalpeita farisealaisia,\njoiden rukoustupsut laahasivat verilätäköitä. Kumea voivotus\njatkui sitkeän itsepintaisena aina pimeän tuloon, jolloin lepakot\nalkoivat vikisten lentää soihtujen ympärillä. Ja silloin... niin,\nsilloin Pontiuksen oli pakko taipua. Kyllästyneenä veren löyhkään\nja haaskalintujen kirkunaan, pauhaavaan nyyhkytykseen ja ylimalkaan\nkaikkeen hän lopetti tämän järjettömän teurastuksen. Kolme päivää\nmyöhemmin hän palasi Kesareaan aivot sakeina ylenkatseellisesta\nvihasta, halveksien Juudean roskaväkeä enemmän kuin ikinä ennen.\n\nSulkeutuessaan merikaupungin palatsiin hän oli sairas inhosta.\nHän tiesi nyt, että hänen ja tämän maan välillä ei voinut olla\neikä milloinkaan voisi olla mitään ymmärtämyksen siltaa. Ei mitään\nsovitteluja. Vain karsas katkeruus puolelta jos toiseltakin. Länsi\noli toivottoman kaukana idästä, valkoinen rotu palaamattoman etäällä\nvärillisestä. Sen oli saanut raskaasti kokea juutalaisten verottaja\nQuirinus. Sen oli kokenut maaherra Valerius Gratus tehdessään\nsen poliittisen virheen, että erotti aikoinaan ylimmäisen papin\nHannaan ja antoi temppelin korkeimman viranhoidon Tabuksen pojalle\nIsmaelille. Ja nyt oli Pontius Pilatus, maan viides prokuraattori,\nyllyttänyt vastaansa seemiläisten laumat vain, koska hän oli halunnut\njotakin tehdä tämän kirotun seudun hyväksi -!\n\nHän mietti huulet yhteen nipistettyinä: Mahdanko koskaan oppia\nkäsittämään juutalaisten logiikkaa? Mikä muualla on hyvää ja\nkaunista, se on täällä iljettävää: kuri, järjestys, teatterit, tanssi\nja silmää hivelevät korkokuvat ja patsaat. Ja mikä muualla maailmassa\nmaistuu ihanalta, taateleilla täytetty porsaanpaisti esimerkiksi, on\nnäille saastaista. Sokeata uskonkiihkoa ja ryömivää salakähmäistä\npiilotoimintaa, siinä heidän mahtinsa! Rehellistä taistelurintamaa he\neivät ikinä muodosta. Heidän aseenaan on aina ollut mateleva valitus\ntai puukon isku niskaan. Niin on laita Danielin ajan assidealaisista\nrosvoista ja pappi Mattatiaan johtamista hasmonilaisista sisseistä\nGalilean veitsimiehiin asti. Uppiniskaista joukkoa, jonka vihakin\non hiipivän kavalaa. Oikein sanoi Tullius Cicero, että missä\njuutalaisia on, siellä on parempi hiljentää ääntään, sillä he osaavat\nkyllä sytyttää roskajoukon sieluissa kiihkon, milloin he katsovat\nitsensä loukatuiksi. Ja Jerusalem, Jerusalem — kunpa minun ei ikinä\ntarvitsisi astua porteistasi sisään! Mutta täytyy. On pakko.\n\nJa niinpä oli tänäkin aamuna lähdetty matkalle Kesareasta.\nMaaherran kulkue vaelsi kiirettä pitämättä; oli päätetty yöpyä\nSaaronin lakeudelle, sillä lähimpään rantakaupunkiin Joppeen\noli seitsemänkymmenen kilometrin matka. Meren pauhina loittani\nepäselväksi huminaksi. Ja kun avarat kukkaiset laitumet aukesivat\nlainehtivana väritulvana Samarian vuoria kohti, Pontius joutui vasten\ntahtoaankin tämän kauneuden lumoihin.\n\nOli se aamun hetki, jolloin ruusuinen valo vielä sädehtii taivaan\näärillä kuin laulu. Mutta ylhäällä avaruuden kuvussa oli jo\nsyntymässä orvokinvärinen palava tummuus. Vain matalalla liitävien\npilvien helmat ruskottivat. Ne näyttivät ambrasta ja lasista ja\nkultasilkistä tehdyiltä sadun pelikaaneilta, jotka hiljaa lensivät\nlänteen päin aurinkoisista pesistään. Avaruuden hennot valohöytyvät\nsaivat jokaisen kastepisaran ihmeellisesti säihkymään. Niitä kiilsi\nmerililjojen paksuilla lehdillä, joiden suunnattomista ruusukkeista\npitkät valkokukkaiset vanat kohoaisivat vasta syksyn tullen. Palmujen\nvarjot notkuivat neilikanmustina tien poikki. Aina kun tuuli kohahti,\nprokuraattori tunsi sieraimissaan miljoonien keltaisten ja violettien\nkurjenhemeiden, perhoskukkaisten bikionien, kultanarsissien ja\nkurjenmiekkojen hunajaisen tuoksun. Valmujen silkinpunaiset teriöt\nhuojuivat kuin hennot maljat, joissa läikkyy heteiden musta neste.\nMeren suolainen läheisyys tuntui täälläkin — vain Kesarean\nmausteiden haju haihtui verkkaan aivan kuin kalliin voiteen lemu\ntyhjästä kulhosta.\n\nKaiken maan yli, vihreiden pyöreiden kumpujen ja laitumien yli,\nvaipui vehmaan laihon kuukauden, niisanin aamuloisto. Luoteessa\nkohosi Karmelin vuori purppuraisten veritammien metsäisenä vyönä,\nmelkein pilvimäisen usvaisena. Kaukana sen tuolla puolen aaltosivat\nLibanonin lumiset vuoriketjut, ja siniset varjot niiden rinteillä\nnäyttivät paksun läikesilkin rypyiltä. Sen etuvartiona näkyi\nmahtava Hermon kirkkaine huippuineen — muinaisten siidonilaisten\ntutkimaton Sirjon ja amorilaisten jumalien kukkula Senir, jonka\nharjanteilla ylängön kosteus tiivistyi kylmänvälkkyväksi jääksi.\nSen alla kirmasivat Galilean valkoiset kylät kuin lampaat itään\npäin Gennesaretin järvelle ja vielä etäämmäs, Gergeseenien\nruusunpunaisten vuorten sumuun. Kaakon puolella Samarian molemmat\nvuoret, Eebal ja Garissim, yhä keräsivät usvaisten valliensa reunaan\nsarastuksen valoa. Aamu kumisi läheisistä ja kaukaisista äänistä.\nPaimenten luikkaukset yhtyivät käsikivien jyrinään. Kaukaa kantautui\nkreikkalaisen huilun soittoa. Sitten tuuli pyyhkäisi sen aivan\nkuulumattomiin.\n\nHe sivuuttivat kalkittuja maalaistaloja; niitä ympäröivät vielä\nkasteesta märät seesamia kasvavat pellot. Tie kääntyi sisämaahan\npäin. Loivat kunnaat nousivat untuvaisten rintojen tavoin kulkueen\nympärillä. Niitä peitti sinisten helmililjojen ja veripunaisten\nvuokkojen läikkyvä kukkamatto. Itse kivi ja kipsikin näytti täällä\nkukkivan miljoonien yrttien merenä, kun tähkäkuukauden tumma\ntaivas hedelmöitti maan valollaan. Sitten Pontius äkkiä tempautui\ntästä lumouksesta... Kenturio Longinus ratsasti kantotuolin\nviereen ja ehdotti, että käännyttäisiin Kesarean virran suunnalle.\nProkuraattorin mieli syttyi heti hänen kuullessaan, että sen vedessä\nyhä asui perimätietojen ikivanha eläinjumala Leviatan, Syyrian\nvesilisko, jota Herodotos oli nähnyt palveltavan Niilin maassa.\nNiinpä hän antoi heti käskyn, että vankkurit ja hevoset, kameelit ja\nkantotuolit oli käännettävä. Hän halusi nähdä —\n\nSeurue tallasi tietä valkoisten kivipaasien yli. Niitä oli hajallaan\npolulla, niistä hehkui niin pistävä valo, että Claudia Proculan oli\npakko omissa vaunuissaan laskea alas auringonverhot.\n\nSiellä täällä, myrskyn pieksemien louhosten rinteillä, kohosi\nhaaraisten kaktusten piikkisiä harmaansinerviä kuvioita jykevän\noikukkaina ja juron näköisinä. Mutta meren uho kävi nyt selvästi\naistittavaksi. Oli kuin kaukaisilta riutoilta pärskyisi tänne asti\npisaroiden kosteutta — nuoret silkkiäispuut ja asfodillien haaraiset\nkukkasoihdut näyttivät ohuiden vesihuntujen elähyttämiltä. Sitten\nilmestyi näkyviin ensimmäisiä tuuheita merellisiä puita, tamariskeja.\nNiiden oksien vitjat häälyivät ja loivat rauhattomia varjoja rannan\nruohoon. Nyt kuulivat kaikki veden jyminän. Nyyhkyttävä virta\npaiskautui vaahtona kieppuen kallion onkaloon, sen ääni kumisi\nraskaasti kuin barbaarien körpitsarumpu, niin että sotamiesten äänet\ntukahtuivat tähän kuohujen jylyyn.\n\nVihdoin heidän edessään aivan odottamatta avautui tyyni poukama. Vesi\nvärähteli himmeän meripihkan epäselvissä ruskeissa vivahduksissa,\nse loiskui täällä aivan hiljaa papyrusten runkoja vasten. Virran\njykevät äyräät, jotka olivat tuhansien vuosien aikana kasautuneet\ntulvan kuljettamasta mergelisavesta, nousivat raskaina, kosteina,\npartamaisen kortteen ja muskotille tuoksuvien vesikasvien peittäminä\njoen tuolla puolen. Saattoi kuvitella tulleensa kummalliseen\ntemppeliin, jonka seininä oli pullistuneita savikumpuja. Luonnon\nuhrisoitto jatkui täällä ikuisesti. Kaukaisen putouksen rumpu\nnyyhkytti ja kumisi, laineet liplattivat poukamassa kuin pikku kellot.\n\nPontius antoi käskyn leiriytyä. Muulit päästettiin ikeistään,\nne talutettiin juottopaikalle. Sitten Claudia Procula laskeutui\nvarovasti vaunuistaan ja kävi istumaan tuuhean eufratinpoppelin\nalle, maahan levitetylle purppuramatolle. Prokuraattorin kamariherra\nkiiruhti avaamaan ruokalaukkuja — yhteisvoimin dekurioiden ja\nkirjurien kanssa hän asetti valkoisille liinoille hopeavadit,\nsäilykkeet, suolalihan ja lumella täytettyihin sankoihin upotetut\nviiniruukut. Pontius komensi: \"Longinus, sata miestä vartioketjuksi!\nJa nyt näytä meille vesiliskosi ja jumalasi!\"\n\nHän rupesi kärsimättömästi astelemaan edestakaisin kentällä. Hänen\nsuipot sinipunaiset saappaansa litistivät tuliunikkojen möyheitä\nsinivihreitä lehtiä, ikään kuin hän olisi halunnut polkaista\nkuoliaaksi kyyn. Oli sentään hyvä, että kunnon calceus-saappaat\nulottuivat säären puoliväliin; pienet vihreät suokäärmeet ja\nmyrkylliset sarvikyyt pystyivät iskemään huumausneulansa vain\npohkeisiin, ei sen ylemmäs... Maisemassa vallitseva kummallinen\nodotuksen tuntu herätti Pontiuksen mielessä erään ilkeän mielikuvan,\nmuiston gaboonilaisesta käärmeestä, jonka kanssa hän oli tehnyt\ntuttavuutta Teeban pyhäkössä. Hetken aikaa hän katseli melkein\nuhmaten savivalleja, ja hänestä näytti, kuin maisemassa olisi\ntapahtunut jokin salainen tuhoa ennustava muutos... Oliko niin, että\nhän etsi omaa katkeraa epäluuloaan Israelin kukkuloista? Ne olivat\nsittenkin, syvimmältään, luoksepääsemättömän salattuja aivan kuin\ntämän rodun sielu; niissä piili mahdollisuuksia, jotka voi vaistota,\nmuttei tajuta. Ja kuitenkin tämän aamun loisto ja kauneus, nuorten\nvuokkojen purppurasta hamaan siintäviin Samarian vuoriin, lumosi\nkuin itämainen häälaulu. Vihreä maa antautui nuorena morsiamena\npaistavalle taivaalle, ja juhlasalin soihtuina paloivat suuret\nvaaleat liljat.\n\nPontius pani käsivartensa ristiin. Hänen ilmeensä lauhtui hiukan...\nhän aikoi huomauttaa jotakin Claudialle. Mutta juuri tällä hetkellä\npapyruspensaikot kahahtivat aivan kuin vihurin pyyhkäisystä. Tuskin\njänistä suurempi sininen antilooppi ponnahti salaman tavoin rannalta\nja kiiti himmeänä varjoviiruna tasangolle.\n\n\"Muulit!\" karjaisi prokuraattori. \"Muulit takaisin poukamasta, heti\npaikalla...! Mudan ja veren jumala tulee!\"\n\nToinen juhdista korskahti, se luimisti korviaan ja lähti äkkiä\nlaukkaamaan seuruetta kohti. Mutta toinen hörppi yhä pitkin\nsiemauksin vettä. Ja nyt tuntui ilmassa pistävää myskin hajua.\nPontius, sotilaat ja kirjurit näkivät kahden luukyhmyn verkalleen\nliukuvan rantaa kohti, ja kaksi pitkää kuohuviiniä sileässä\nvedenkalvossa ilmaisi, että vesilisko oli tulossa kuin vettynyt\njättiläispuun tukki. Sitten vesi pärskähti voimakkaasti. Krokotiili\nvyöryi raskaan, limaisen, sakaraharjaisen sotavaunun tavoin\nhietikolle, kääpertäen uskomattoman nopeasti lyhyillä raajoillaan.\nMuuli yritti pakoon. Liian myöhään! Seuraavassa silmänräpäyksessä sen\nkupeisiin läimähti pedon pyrstön isku kuin sahalaitaisen viikatteen\nsivallus, ja se paiskautui kiljahtaen virtaan. Luukyhmyt lipuivat\njälleen määrätietoisen päättävästi veden kalvossa. Poukama kuohahti,\nlimaiset rustokilvet, lihan kappaleet ja myskille tuoksahtavat\nveriset poreet kieppuivat ympäri kuin ratas... Sitten kullanhimmeä\nkalvo oheni. Vain punaisia kuplia kohoili siellä täällä veden\nonkalosta.\n\nMaaherra polki raivoissaan jalkaa: \"Minä sen kirotun...! Ja kuinka\nnyt valjastetaan kanto tuoli?\" Samassa hän kuuli Claudian äänen:\n\"Pontius, ystäväsi on tulossa... Arimatian mies saapuu tasangon\npoikki.\"\n\nVaikka prokuraattorin silmiä vielä hämärsi kiukun sumu, hän näki\ntuulen pyyhkimällä lakeudella miehen, joka istui poikittain\nmuulin selässä. Hänen harmaa vaippansa lepatti, ja sama tuhkan ja\nsantelipuun väri oli myös hänen ratsullaan. Palvelijat taluttivat\nheti hänen jäljissään kahta Togarman lumivalkoista perediä,\njotka syntyvät oriaasin ja hevosentamman ristisiitoksina; niillä\nratsastavat vain Jerusalemin korkean neuvoston jäsenet. Pontius\nsiristi silmiään. Tuon miehen täytyi tulla Samarian taholta, ja\nkuinka se oli selitettävissä? Hän, sanhedrinin jäsen, matkalla\nvihollisseudun halki!\n\nAluksi muulit, palvelijat ja ratsastaja piirtyivät valoviivan\nkehystämänä mustana kuviona sädehtivää aamua vasten, mutta nyt\nsaattoi jo nähdä Arimatian miehen vehnänvaalean parran ja kimaltavan\nkultaisen rintalevyn. Hänen laihat, hienot, iättömät ja omituisen\nsuljetut kasvonsa sukelsivat paisteeseen. Jotakin oudon taikamaista\nhänen kirkkaissa ja samalla upottavan syvissä silmissään oli — aivan\nkuin hän tuijottaisi paluuttomien matkojen yli, muille salattuihin\nkohtalon maisemiin. Häntä ympäröi kuin tuhatvuotisen yksinolon tuntu,\njosta on vaikeata päätellä, onko se vapautuneen hengen kirkkautta\nvai pohjatonta varjoa. Ja vaikka tasanko hehkui keväänvihreänä,\nArimatian miehen ja maailman välillä värehti tutkimaton himmeä auer,\nsemmoisen ymmärryksen utu, joka syntyy ja saavutetaan vain hyvin\nlähellä luontoa tai toivottoman kaukana siitä. Vasten tahtoaankin\nPontius tunsi olemuksensa pohjissa tuon miehen katseen tenhon. Joosef\nArimatialainen oli liitonmerkin kautta joutunut sidotuksi tähän\nkansaan, mutta tulipa hänen sukunsa sitten kaukaa pohjoisesta tai\nBaabelista, israelilaista verta hänen suonissaan ei virrannut. Ei,\naivan toisenlainen veren ja hengen tuntu hänestä uhosi — jo hänen\npartansa hieno kullanvaaleus ja käskevä ryhti viittasivat Libanonin\ntuolle puolen. Ja tästä kenties johtui, että Rooman käskynhaltija oli\nensi tapaamisesta asti tuntenut vastahakoista mieltymystä Joosefiin;\nhe olivat molemmat muukalaisia täällä, heitä saarsi vieras maa\nnyreänä, painostavan torjuvana, tuhansien murtamattomien sinettien\nsulkemana.\n\nPontius oli tietysti kuullut tuosta sanhedrinin jäsenestä moniakin\narveluja, sen, että hän kuului saddukealaiseen aateliin, pappi\nSaadokin loiston viimeisiin säilyttäjiin, jotka olivat saaneet vallan\nkuningatar Aleksandran aikana. He olivat peräti vapaamielisiä,\nhe voivat tutkia Platonia ja lukea Sapphoa pelkäämättä sielunsa\nsaastuvan. Kauneus, luonnon ja ihmiskäsien loihtimat jalot\nviivat, värien väike ja laulu ja musiikki olivat monille heistä\nkallisarvoisia asioita, tärkeämpiä kuin rituaaliset pesut. Gilgalissa\nJerikon luona, Esdrelonissa ja lähellä Jerusalemia Arimatian mies\neleli kukoistavissa puutarhoissaan aivan hiljaa. Joskus keväisin\nhän lähti pohjoiseen maakuntaan katsomaan, kuinka sinikukkaisen\nsoijapavun nuoret versot kypsyivät hänen siellä olevilla\ntiluksillaan. Nyt hän ratsasti kuulaassa kosteassa aamuilmassa ja\npysäytti sitten muulin.\n\nKun hän astui maahan, kaikki huomasivat, että hän kouraisi\nkäyräsauvaansa vasemmalla eikä oikealla kädellä. Hänen kirkkaan selvä\näänensä kajahti kuin vaskisen kellon lyönti: \"Terve, Pontius ja jalo\nClaudia!\" Ja raskasmielinen hymy levisi kuin tumman valon kajastelu\nhänen kasvoilleen. Hän tuli lähemmäksi, näytti kasvavan.\n\nPontius kysyi heti: \"Arvaan, että tulet Samariasta. Garissimin\nvaiko Eebalin vuorelta, joista midianilainen Mooses siunasi toisen\nja toisen kirosi? Jo pukusi liepeissä on eräänlainen kukkuloiden\nhenkäys, vai erehdynkö?\"\n\nArimatialainen taivutti hiukan päätään. \"Tulen Eebalilta, kirouksen\nvuorelta.\" Hän myhäili ja jatkoi: Oli aina hyvä luumupuiden kukkiessa\nja kevätkylvöjen aikaan hiukan katsastaa, miten vilja kukoisti\nja ensimmäinen ohrasato korjattiin; sitä varten hän oli matkalla\npohjoiseen maatilalleen Meeromiin. Siellä nukkuivat kallioholveissa\nsuurten opettajien Simeonin, Eleasarin, Jokhananin ja Hillelin\nruumiit. Hänen oli siellä kohdattava kuuluisan Hillel Habablin\npojanpoika, lempeä Gamaliel, joka oli mennyt toivioretkelle isoisänsä\nja opettajansa haudalle.\n\nKesken kaiken mies vaikeni, tutki miettivästi rantaa, keksi matelijan\njäljet. Vaikka Pontius ei ollut aikonut sanallakaan mainita\ntapauksesta, hän rupesi nyt kertomaan eläinjumalan hyökkäyksestä;\nse oli saattanut hänet pahaan pulaan, koskapa yksi kantotuolin\njuhdista oli mennyt sen tien. Saadokilainen ylimys kuunteli vienosti\nhymyillen. Sitten hän irroitti riimusta toisen lumivalkoisen peredin,\nantoi palvelijan taluttaa sen seurueen luo ja teki kohteliaan eleen:\nLahja lahjasta, Togarman muuli Rooman miehen ystävyydestä! Suokoon\nPontius hänelle sen ilon, että iestää tämän oivan juhdan menetetyn\ntilalle. Kun maaherra vielä puri alahuultaan hiukan kiusaantuneena\nmutta silti hyvillään, hänen unenselittäjänsä Eurylokhos lähestyi ja\nkuiskasi: \"Kieltäydy. Älä ota vastaan tätä lahjaa. Kirous on ylläsi,\njos tuo mies valjastaa kantotuolisi.\" Silloin Pontius nauraen suostui.\n\nArimatian mies aikoi juuri hyvästellä, kun maaherra äkillisen\nystävyyden puuskassa laski kätensä hänen olalleen. \"Me olemme täällä\nikuisesti vieraita, Joosef. Kaikkialla vihaa ja uhmaa, ainakin,\nmitä minuun tulee... Mahdatko sinäkin siitä kärsiä?\" Saadokilainen\npudisti päätään, vain aivan vähän ja ääneti. Niin, hänellä ei ollut\nvihollisia, jos kohta hänen ystävänsä olivat ylen harvat. Mihin\nhän kulkikin, Samariaan tai Juudean alueelle, ihmiset väistyivät,\nantoivat hänen vaeltaa rauhassa. Kenties se johtui vain siitä,\nhän lisäsi hiljakseen, että kaikki heidän touhunsa ja hälinänsä\nei häntä liikuttanut niin kauan kuin oli olemassa valo, kevät ja\ntähdet, luonto kaikkineen. Ja noiden rauhallisten, upottavan syvien\nsilmien edessä Pontius tunsi menettävänsä ryhdin ja varmuuden.\nHänen äänensäkin oli äsken ollut epätavallisen pehmeä, ja nyt kävi\nhiljaisuus ilkeän painostavaksi. Kun Arimatian mies yhä oli vaiti\nomine mietteineen, maaherra virkkoi jotakin sanoakseen: \"Vastaa\nminulle, koituuko tämä sinun lahjasi hyväksi vai pahaksi? Oletko\nennustaja niin kuin minun unenselittäjäni?\"\n\n\"Minä en ole ennustaja\", sanoi saadokilainen. \"Minä olen vain\nneuvoston jäsen, totuuden ja oikeuden halpa paimen.\"\n\nPontius katseli kauan noita ajattomia viisaita kasvoja, joiden\nvaaleudesta säteilivät niin oudon kirkkaasti mulperinmarjojen\nväriset silmät. Oli kuinka oli, niiden kalvon alla paloi varmaan\njokin aavistuksen hiillos, himmeä säkene kohtalontiedon tulesta. Vai\ntunsiko Joosef vain sen juonittelevien suhteiden hienonhienon verkon,\njota kudottiin salassa ja joka kulki kaikkien tapahtumien alla?\nKorkean neuvoston jäsenenä hän kyllä aavisti sanhedrinin aikeet; mitä\npiilossa kuiskattiin, sen täytyi kuulua hänen korviinsa.\n\n\"Ei siksi, että välittäisin erityisesti tietäjien loruista\", lisäsi\nPontius läimäyttäen hopeanuppisella sauvallaan risiinin vartta.\n\"Mutta Jerusalem on vaarallinen paikka tähän aikaan vuodesta, sinä\ntiedät sen yhtä hyvin kuin minä, sinä tunnet papit ja pappien\njuonet.\" Hän teki äkillisen kiihkeän liikkeen, ikään kuin viha\njälleen olisi saanut hänet valtaansa.\n\nArimatian mies seisoi siinä vaiteliaana, oudon alakuloisena. Hänen\nselkänsä oli kääntynyt valoa vasten. Vartalon ääriviiva piirtyi kuin\ntulikynällä tehostettuna, eikä Pontius oikein selvästi nähnyt hänen\nkasvojaan. \"Kuinka toivoisinkaan, että niin ei olisi\", saadokilainen\nsanoi kaiuttomasti. \"Mutta pelkään, ystäväni... pelkään, että ennen\nkuin kuu on täysi, sinä olet vastoin omaa vakaumustasi tuominnut\nkuolemaan syyttömän ihmisen.\"\n\nHän näki Pontiuksen kavahtavan, astuvan kiivaasti pari askelta\ntaaksepäin. Maaherra naurahti, mutta hänen äänessään ei ollut\noikeata luontevaa varmuutta. Vai niin, semmoista siis! Hän kyllä\ntunsi juutalaisten ylipappien vehkeet! Mutta jos he jonkun miehen\nverta himoitsivat, kuinka voitiin kuvitella, että hän, Rooman\nkäskynhaltija, ikinä tottelisi sitä roskajoukkoa ummessa silmin?\nVai luuliko saadokilainen, ettei Pontius itse kykenisi vastaamaan\nteoistaan? Ja mitä hän tarkoitti hämärillä sanoilla: \"vastoin\nvakaumustasi\"? Puhukoon asiat puhki, luopukoon heti kohta tästä\noraakkelikielestä! Pontius kuohahti: \"Minä vapautan ja tuomitsen\nmiten oikeudentuntoni sanoo, sitä varten minulla on tuomarin tuolini\nja täysi valta evätä väärät pyynnöt! Ja vaikka koko Siionin väki\ntulisi vaatimaan kuolemaa syyttömälle, he eivät voi vuodattaa\nveritippaakaan ilman minun suostumustani, olivatpa miten kavalia\ntahansa. Anna kielesi liikkua, mies! Kuinka siis?\"\n\nSaadokilainen sanoi hiljaa: \"Salli minun nyt poistua, ystävä. Jos\nminun tahtoni määräisi tässä, kuinka hartaasti haluaisin, että\nsanani olisivat vain tyhjää lorua.\" Hänen silmänsä supistuivat,\nkunnes niiden valo kävi melkein tuskallisen tummaksi. \"Mutta eihän\nse minusta riipu. Tee niin kuin sanoit, koeta nähdä kirkkaasti ja\ntuomita tuntosi mukaan, jos jotakin sattuu. Minun on lähdettävä\nMeeromiin, rabbi Gamaliel on kovin kärsimätön niin kuin aina vanhat\nihmiset...\"\n\nSitten hän tervehti. Molemmat palvelijat auttoivat hänet saturnisen\nharmaan ratsun selkään. Suuren ympyriäisen rintalevyn turmaliinit\nvälähtivät kuin tummat säkenet kultaisissa kehyksissään, kun auringon\nsäteet hetkeksi koskettivat niitä. Pontius näki ratsun ja ratsastajan\nhäipyvän valon huuhtomalle lakeudelle. Hän seisoi käsivarret\nristissä, koki hillitä omituista, eriskummaista levottomuuttaan ja\npuri kiihkeästi huultaan.\n\nJa nyt, nyt leimahti aurinko häikäisevästi värikkään kukkapeitteen\nyli! Haihtuiko maisemasta jokin varjo?\n\nViilentävä henkäys, enteen painajaishämy? Seurasiko se tuon\netäisyyteen katoavan ratsastajan jäljissä ja häipyi hänen mukanaan?\nMutta narthex-liljojen vielä kukattomat vanat huojuivat niin\nihmeen keväänvihreinä aamun tuulessa ja Khalkedonin liljojen\ntäplikkäät ruusunpunaiset kellot nuokkuivat. Näillä tienoin saattoi\njoskus poimia Välimeren maiden suuren tulililjan, jonka nahkean\nkiiltävät kukat muistuttivat appelsiinin kuoresta tai hyytyneistä\nliekeistä tehtyä jättiläistähteä. Elelköön Joosef Arimatialainen\nomissa puutarhoissaan ja mullatkoon luumupuun vesoja, joita itse\nNebukadnessar oli hyötänyt Baabelissa! Mutta turmankorpin osa sille\nmiehelle ei ollenkaan sovi! Vielä hetkisen Pontius kuunteli virran\nvuolteiden uhrirumpua ja tarkkasi valon sinipunaisia heijastuksia\näyräiden valleissa. Sitten hän antoi määräyksen: Oli lähdettävä.\nJa kamariherrojen kootessa hopeisia kulhoja, vateja, purppuraisia\nmattoja ja falernolaisen viinin säilytysruukkuja vaunuihin,\nkantotuolin aisan vasemmalle puolelle valjastettiin Togarman\nlumivalkoinen juhta.\n\nKun he kulkivat jälleen etelään päin, Pontius kutsui luokseen\nkenturio Longinuksen ja kysäisi hajamielisesti: \"Keitä Jerusalemissa\non vangittu? Kiliarkki lähetti minulle kyllä tiedot, mutta nimiä en\nmuista.\" Sadanpäällikkö hapuili sauvansa nuppia. Hänen päivettynyt\notsansa vetäytyi kurttuun, hänenkin täytyi kotvasen vaivata aivojaan.\n\"Pari Jerikon rosvoa, Genas ja Gesmas, ellen ole aivan unohtanut...\nHeidät on viety kasarmin vankilaan — he ryöstivät yksissä tuumin\nerään aseettoman sotilaan rahat, kun ensin olivat hänet surmanneet.\nJa pahin kaikista, Jeesus Barrabbas, jota nämä ihmiset nimittävät\nJeshuaksi. Paatunut tikarimies, selootti. Hyökkäsi jossakin Hebronin\ntienoilla suolakaivantoon, katkoi puukolla rangaistusvankien siteet,\ntappoi vartijan ja lähti marssimaan Jerusalemia kohti. Ellei muuan\npatrulli olisi keksinyt hänen lymypaikkaansa ja karannut sen roiston\nkimppuun, niin -\"\n\nPontius ikään kuin maisteli suussaan tuota nimeä: \"Jeesus...\nJeesus... Varmasti olen hänestä kuullut. Eikö hän ole sama\nmies, josta kerrotaan, että Edessan ruhtinas Addai kutsui hänet\nhovitaikurikseen? Sama, joka nimitti Galilean tetrarkkaa punaiseksi\nketuksi?\" Longinus naurahti hämillään, niin että hänen hampaansa\nvälkähtivät. \"Suo anteeksi, mutta tämä Jeesus, jota tarkoitat, on\nluultavasti aivan toinen. Ehkä hän on Suolameren erakkojen ylipappi.\nSitä nimeä käytetään yleisesti näillä main, se ihan hämmentää\nmuistin.\"\n\nMaaherra kysyi vielä: \"Nuo kolme, jotka viruvat Antonian kellarissa,\novat siis varmasti syypäitä tappoon ja ryöstöön?\" Siihen kenturio ei\nosannut vastata muutoin kuin jurolla hymähdyksellä: \"Aivan varmaan.\nMutta sinähän sen lopullisesti päätät. Luulenpa, että ennen suurta\njuhlaa Jerusalemin verimäelle nousee kolme roomalaista ristiä.\"\n\n\n\n\nJUMALAN TAMBURIINI.\n\n\nProkuraattorin seurue jatkoi matkaa merenrannan ja Efraimin vuorten\nvälisen metsäisen seudun halki. Vaunujen oli hyvin vaikeata kulkea;\nsotilaat saivat tavan takaa työnnellä niitä kapealle polulle, kun\npyörät luiskahtivat tien sivuun.\n\nHuojuvien lehväkatosten lävitse siivilöity päivänpaistetta, mutta\nvain ylen niukasti, kuin kimaltavina kultaseitteinä ja -lankoina.\nVallitsi suuren viileän salin hämäryys, jota viheriät lyhdyt\nnäyttävät himmeästi valaisevan. Auringon kirkkaat läikät tanssivat\nmetsän aluskasvillisuudessa, maan kamara näytti huljuvalta matolta,\njossa on kullan ja suonsilmien väri. Silloin tällöin kameelien\nturvat sukelsivat paisteeseen; jokin solki, vaskisen panssarin\nkorkokuva, kantotuolin hela välähti kuin hiipuva säen... Metsä\nhuminoi yksitoikkoisen suruisesti. Maa kumpuili eksyttävästi, vaunut\npoukkoilivat epätasaisella tiellä. Arbor Judae, pyöreälehtinen\nsyyrialainen pensas, helotti näissä tummissa onkaloissa kuin tulinen\nlamppu; sen punaiset herneenkukat olivat jo varisemassa. Parilehtisiä\nterebinttejä, Kaarian viikunapuita, kiiltävän vihreitä pistaasioita,\njotka tuoksuivat hartsille. Puiden rungot olivat ylt'yleensä rehevän\nmuratin ja suikertavan sinikukkaisen metsäköynnöksen, \"Jupiterin\ntulen\" peitossa. Sotilaat kompastelivat sotkuisiin juuriin. Niitä\noli vaikeata erottaa metsän hämyviiruista — he kiroilivat tämän\nvaelluksen työläyttä.\n\nJa aivan äkkiä metsä loppui. Seurueen eteen levisivät Saaronin\ntasangon mehukkaat kukkalakeudet, joiden halki suikersi mukava\noikotie. Tuntui, kuin olisi astunut puolittaisesta yöstä\nauringonjumalan omille laitumille.\n\nPurppuraiset varjot juovittivat etäällä vihreitä kunnaita, joihin\nPalestiinan peltomyyrät ja kultahamsterit olivat kaivaneet\nkolojaan. Kuohkea maa kukki vuorten ääriin asti tulvanaan sinisiä\nhyasintteja ja vaaleita narsisseja. Niiden yläpuolella helottivat\nkurjenmiekkojen tummasuoniset suuret kukat, sitruunankeltaisina ja\nsini- tai punapurppuraisina ja väkevän violetteina; ne näyttivät\nhienosta kuviokkaasta silkistä leikatuilta. Kaukana laitumilla vaelsi\nlammaslaumoja kuin lumivalkoisia pilviä. Helle sädehti kultaisena,\nsen halki kajahti silloin tällöin kummallisen soinnukas paanillinen\nhuuto, jolla paimenet kutsuivat laumojaan. \"Adonai Elohimin\ntaloudenhoitoa\", hymähti Pontius ja viittasi kädellään tasangolle.\n\"Kun temppeli vihittiin, täältä vietiin satakaksikymmentä tuhatta\nvohlaa ja kaksikolmatta tuhatta sonnia uhrialttarille, mikäli oikein\nmuistan. Seemiläisten jumalanpalvelus tiukkuu rasvaa.\"\n\nJa nyt, kevään tummansinisen taivaan alla, maaherra unohti huolensa\nja katkeruutensa. Saaronin tasanko oli kuin suunnaton vihreä lautta,\njoka ammoisista ajoista asti liukui etelän ja pohjolan välillä.\nIkuisesti, vuosituhannesta toiseen, nämä kentät vierivät peleshtien\nrikasta maata ja faaraoiden Egyptiä kohti toisaalla, samoin kuin\nne pohjoisessa heijastivat Foinikian loistoa, niiden valkamien\nhenkeä, joista metalliseppien ja kauppamiesten uljaat laivat olivat\nsuunnanneet kultaiset keulakuvansa vielä tuntemattomille merille.\nTämä oli sammuneiden tai vielä hiipuvien kulttuurien maata. Täällä\nja vain täällä maisemasta haihtui viimeinenkin orjaksi syntyneen\nkyyryselkäisen rodun jälki. Oli helppoa kuvitella, että Palestiinan\nkuningas Antiokus Epifanes, joka suuren makedonialaisen valloittajan\ntavoin kähersi sinisenmustan tukkansa ammonin-sarville, tämän puhtaan\nkauneuden innoittamana halusi kaksi vuosisataa sitten melkein\nväkivalloin tehdä Siionista valonjumalan asunnon; että hän määräsi\nkreikkalaiseen tapaan uhreja Zeulle. Ja Salomo, jota Sahan musta\nkuningatar saapui tervehtimään, mahtoi linnoissaan ja haaremeissaan\nnähdä unia näin hedelmällisestä uudesta valtakunnasta!\n\nProkuraattori huomautti Claudialle, että kenties juuri näillä\ntienoin, tähän aikaan kevättä, oli ammoin vietetty taivaansinen\nvaltiattaren Ashtarotin juhlaa uhritanssein ja valokulkuein. Naiset\nolivat leiponeet tähdenmuotoisia kakkuja nisusta ja hunajasta,\nsalsalimit olivat helskyneet ja suitsutus savunnut, kun pääsiäisen\nkuu nousi taivaalle. Tanssia sinisissä, kultatähkin ja -tähdin\nkirjailluissa hunnuissa sen jumaluuden kunniaksi, joka hedelmöittää\nmunat ja kuohuttaa vuoroveden... niin, se oli lähempää, hellempää\nuppoamista kaiken luodun ja luovan mysteeriin kuin ikinä Jerusalemin\nrasvauhrit. Tämä kansa oli lepyttänyt ukkosenjumalaansa sylilapsien\nverellä, sen laaksoissa olivat palaneet kammottavat vaskiset\npolttouunit. Ja yhä edelleen sen papit mairittelivat taivasta, ei\nkalliilla suitsutuksella vaan suunnattomien hekatombien, satojen\ntuhansien hiiltyvien lampaansisälmysten hajulla! Ja mitä se merkitsi?\nMihin se johti muuhun kuin tuohon maassa ryömivään nöyryyteen,\njoka oli näköjään niin orjamaista ja kuitenkin täynnä vilpillisiä\ntaka-ajatuksia! Pontiuksen silmät välähtivät.\n\nHeidän jatkaessaan vaellusta Claudia Procula kohotti vaunujen\nauringonverhoja ja sanoi hiljaa: \"Olisi ollut parempi, jos olisimme\njääneet Kesareaan. Täällä on sentään ihmeen kaunista, mutta jos\nJerusalemissa jotakin tapahtuisi -\"\n\n\"Siitä minä pidän huolen\", hymähti maaherra. \"Kahdestoista legioona\non kyllin luja kiristysvitja, minä käsken ja minua totellaan. Vai\nsaiko Arimatian mies pääsi pyörälle? Älä unohda, että minulla\non oikeus armahtaa ja teloittaa kuin itsellään Caprin herralla!\nPelkäätkö muka jotakin? Kapinaako?\" Mutta Claudia vastasi vain hiljaa\nhuokaisten: \"Pelko ei ole oikea sana. On olemassa toisenlaista\nodotusta ja levottomuutta.\"\n\nSitten hän vaikeni. Kuinka selittää Pontiukselle tuota\nkohtalontuntua, joka tihentyi hänen ympärillään yhtä varmasti kuin\nsydänpäivän helle? Sille ei ollut mitään nimeä, se oli himmeätä\nahdistusta, tulevien tapahtumien ennakkohämyä, joka vielä ikään kuin\nlymyili vuorten kaukaisissa varjoissa tai kukkien juurilla. Mutta\nsieltä se kohoaisi yhtä varmasti kuin yön pimeys, sen sanoi aavistus,\nvaisto.\n\nNojautuessaan vaunujen pieluksiin Claudia Procula muisteli\nPoseidonioksen ja Panaetioksen ennustuksia, Sibyllan oraakkelien\nsammaltavan hämäriä sanoja, kaikkia noita kelmeitä tai ruskeita\nkirjoja, joita yölamput olivat niin usein valaisseet hänen\nmakuuhuoneessaan. Oliko maapallon yli vaipumassa jokin etäisten\ntähtiaavojen halla, tuhatvuotisen aioonin hirmuinen täyttymys, niin\nkuin paastojen riuduttama unenselittäjä Eurylokhos väitti? Varmaa\noli, että koko Itä kaukaisimpia ääriään myöten odotti uuden jumalan\ntuloa. Vajaat kolmekymmentä vuotta sitten Jupiter ja Saturnus olivat\nyhtyneet taivaalla yhdeksi ainoaksi loistavaksi tähdeksi; elämän\nplaneetta lähestyi kuoleman planeettaa kuin solmiakseen kosmillisen\navioliiton kaukana eetterissä, josta kohtalo virtasi maata kohti.\nBaabelin kiertotähden tornissa semmoinen enne olisi ehkä osattu\ntulkita. Nyt oli tietämisen avain hukkunut.\n\nHento, kalpea nainen, joka painautui vaunun kultapunoksisia tyynyjä\nvasten, kuunteli aivan hajamielisesti tuulen huminaa Saaronin\ntasangolla. Hänen huultensa välistä tunkeutui kuivia yskähdyksiä,\nhänen täytyi painaa kädellä poveaan. Ja kun hän nosti suulleen pienen\nliinan ja avasi sen jälleen, siihen oli ilmestynyt syljensekainen\npunainen täplä.\n\nClaudia Procula oli kauan toivonut tätä matkaa. Hän oli uneksinut\nsiitä Roomassa niin kuin parantumaton sairas uneksii ihmelääkkeestä.\nKuinka hohtavin, etsivin silmin hän olikaan alussa katsellut\nbasaarien värienvilinää ja heleitä maisemia! Mutta jos hän oli\ntoivonut, että yksin itämaiden ilmakin tekisi hänet terveeksi, hän\nhuomasi pettyneensä. Kuume tykytti salakavalana hänen suonissaan. Se\nei ollut yltynyt mutta ei myöskään lieventynyt tuon päivän jälkeen,\njolloin roomalainen laiva saapui Aleksandrian satamaan ja Claudia\nastui ihan hurmautuneena Kleopatran kaupunkiin. Ja usein sattui\nvieläkin, että hän näki leveän ja mahtavan padon, Heptastadionin,\nsiltojen kohoavan Onnellisen Paluun sataman itäpuolella, näki Panin\npyhäkön seinät, Gymnasiumin pylvässalit ja Auringon portista Kuun\nportille johtavan leveän valtakadun. Mutta kaikki tämä kuvastui\njälkeen päin hänen mielessään puhtaana kuin kaunis unikuva. Aika ja\nvälimatka häivyttivät siitä arjen pölyn. Oli aivan kuin hän katselisi\nFaroksen sataman lasimaiseen veteen, syvälle korallien ja sinisten\nmerivuokkojen saleihin, delfiinien kotiin, missä kaikki sädehti ja\nhohti, koska se oli saavuttamattoman syvällä... Mitä tahansa mieli\nhalusi, se oli kaunista vain kaukana. Lokhiaan majakan öinen loisto,\nSerapiksen suuri valkoinen temppeli ja salattu, ihmeellinen itä, joka\naina pakeni kuin kangastus. Todellisuus muistutti näillä seuduin\nkasvavia sodomanomenia; ne näyttivät makeilta syödä, mutta joka\nupotti hampaansa niiden lihaan, sai suuhunsa polttavaa happoa. Ja\nidän salaisuus, sen nukkuva tieto, hengenmahti ja usko, jota länsi\nvain aavisteli, oli vajotettu tuhansien katkerien makujen nesteeseen.\nMutta siellä se oli olemassa kuin basaarien sadunkertojan pullo,\njohon on suljettu mahtava haltija. Siellä se kimalsi sinetöitynä,\nsyvyyksissä. Se säilyi siellä.\n\nClaudia oli tehnyt jonkin heikon yrityksen herättää Pontiuksen edes\nhiukan ymmärtämään idän luonnetta. Mutta semmoiset ponnistukset\nolivat aivan turhat, niistä ei ollut mitään tulosta. Yhtä hyvin voisi\nhiusneulalla puhkaista kuparisen panssarin!\n\nKim nainen arasti huomautti, että täällä ei kaikki ollut syvimmältään\nsitä miltä näytti, että ihmiset ulkonaisesti voivat tuntua Aasian\nkansojen kuonalta ryysyineen, kummallisine tapoineen ja menoineen,\nmutta silti elää salatussa sisäisessä tilassaan aivan toista\nhenkisempää elämää, mies väläytti nauraen hampaitaan. Pontius ei\nsitä ikinä oivaltaisi. Pontius oli miltei karkean terve luonne. Hän\noli käytännöllinen niin kuin latinalaisen rodun mies ainakin, joka\non lapsesta asti karaistunut Caput Africaen nuorten aatelispoikien\nkoulussa, tottunut kuriin ja täsmällisyyteen ja oppinut vaatimaan\nsitä muilta. Ilmetty todellisuusihminen, joka mittasi asioiden arvon\nniiden tuottaman hyödyn mukaan. Hän edusti käskevää, mahdintuntoista\nRoomaa, länttä. Ja länsimaisen miehen sielu ja tahto on kuin\nvalkopyökin puuydintä, tiheätä, rakoilematonta, raudankovaa,\nhuokoista kylläkin mutta peräti vaikeata leikata. Tai se muistutti\nTarsiksen louhoksien paksua vaaleata pronssia; olosuhteiden vasara\nsaattoi takoa siihen pakotuskuvioita, niiden silti ulottumatta\npinnan alle. Ja kun maaherra ensimmäisen pääsiäismatkansa aikana\nrupesi muurauttamaan vesijohtoja ja ryösti temppelin kassan, kun\ntekoa seurasi tuo yhden päivän kestänyt hirmuinen verilöyly, se oli\nhänelle vain pelkkä \"välikohtaus\". Miestä voi harmittaa ja kirveliä,\nkun hänen suuri hankkeensa hupeni tyhjiin vain sen vuoksi, että\nhän sattui loukkaamaan seemiläisiä tottumuksia; mutta hänellä ei\nkuitenkaan ollut mitään epäilyksiä, oliko hän toiminut oikein. Niin,\njälleen törmäsivät yhteen ikuisesti sovittamattomat elementit, lännen\ntoiminnanhalu ja idän kummallinen, ehkä veltto tai kenties salaväkevä\naloillaanpysyminen.\n\nClaudia Procula ei vieläkään voinut vapisematta muistella, kuinka\nJerusalemin fariseukset paljain päin, kaula kurossa raivasivat tietä\nverilätäkköjen yli suoraan kuolemaan. Ensi kerran elämässään hän\noli silloin vetänyt sieraimiinsa punaisen elämännesteen äitelän\nmakeata hajua, ja häntä kuvotti jälkeenpäin. Hänen kuumeensa ei\ntuosta pääsiäisestä ollut hellittänyt. Ja yhä kalvavampi oli myös\nyltyvä levoton halu päästä silmäilemään idän verhojen taakse,\nsiihen kaikkein-pyhimpään, jonka täytyi kätkeytyä auringonnousun\nmaiden outojen uskontojen perimmäiseen perukkaan. Uhrit,\nrituaalit, säännöstellyt ja kummalliset menot, pasuunain soitto\npäivän valjetessa, kuvattoman ja nimettömän jumalan pelko, hämärä\nsielujenodotus johtivat jonnekin, mistä ikuisesti virtasi uskon\nsalaperäistä voimaa. Näin oli laita kaikissa niissä maissa, joiden\nvuorten takaa sarastus joka aamu ponnahti taivaalle. Käsittämättömät\nuskonsäännöt, yksinpä pyhän ja saastaisen välillä vallitseva\nkummallinen yhteys, olivat vain kuin näkymättömän henkipyhäkön\neteishalli, jota kauemmaksi ei saanut astua... Löyhkän ja rähinän\nnesteisiin oli sitten kätketty Salomonin taikapullo. Mutta kuinka\nsyvällä se siellä oli! Miten sen ikinä voisi noutaa olojen rumuuden\nkaivosta!\n\nMaaherratar vaipui sitä pohtiessaan mietteisiin, jotka suuresti\nmuistuttivat epäilyksiä. Hän oli kuin lapsi, joka kurkottaa kuuta\nyötaivaalta — sillä näkyyhän kuu, onhan se aina tähtien keskellä\neikä käsi siihen kuitenkaan yllä.\n\nVuodesta toiseen, eläessään vielä Italiassa, viileinä talvina ja ylen\nkuivina ja kuumina kesinä, jolloin matkustettiin kylpylöihin, hän\noli tuntenut olevansa hyvin lähellä miestään. Pontiuksen ja hänen\nvälillä vallitsi ainakin ymmärtämys; he viettivät hiljaista elämää\nRooman-kodissaan, jonka impluviumin altaassa kurjenmiekat tuoksuivat\nja jossa ei koskaan sattunut mitään erityisen merkillistä. Lasten\nnauru sitä kotia tosin ei valaissut. Ja Claudian sairauden vuodet\nmerkitsivät, että niin ei myöskään tulevina aikoina tapahtuisi,\nettä se toivo oli hylättävä; he olivat jo kauan sitten tottuneet\nnukkumaan eri vuoteissa. Mutta Rooman hiljainen, kirjoja lueskeleva\nja syrjään vetäytynyt Pontius oli kuin ihmeen kautta muuttunut\ntoiseksi täällä. Vasta idässä hänessä paljastuivat latinalaisen veren\nkaikki mahdollisuudet, vasta tällä kovalla, paahtuneella, vieraalla\nkamaralla hän ikään kuin heräsi vaatimattoman oleilun horroksista,\nHän alkoi ripeästi toimia, istuipa hän sitten tuomarintuolillaan\nKesarean linnassa tai komensi arkkitehtejä ja insinöörejä Etamissa.\nPontiuksessa heräsi eloon Teresinusten suvun yritteliäisyys.\nSe ilmeni jopa siinäkin, että hän, joka oli miltei vierautunut\npolitiikasta ja sota-asioista, kävi lujin käsin täkäläisen\nkahdennentoista legioonan johtoon. Nuoruudessaan mies oli ylhäisten\naatelispoikien tavoin ollut comes ja contubernalis; hän oli kuulunut\nAugustuksen armeijan esikuntaan, kun pretoriaanien kohortin päämaja\naikoinaan pystytettiin Germanian rajalle ja nuoret ratsastavat\nritarit saivat hoitaakseen hallinnollisia puuhia, luetteloiden\nlaadintaa, leirin järjestystä ja vartiopalveluksen valvontaa.\n\nTämä etäinen aika heräsi nyt Juudeassa uudestaan eloon. Pontius antoi\nkäskyjä, hän totutti miehensä kenturioista jokaiseen sotilaaseen\nasti tiukkaan kuuliaisuuteen. Jerusalemin kreikkalainen kiliarkki,\njoka yliupseerina oli häntä lähin arvossa, huomasi ennen pitkää\nsaaneensa hyvinkin päättävän esimiehen. Mutta jauhamattomien jyvien\njakelut, palkan- ja arvonkorotukset, vartioston tarkastajien,\nesserariusten, alituisen tärkeät virkamatkat, ensimmäisen kohortin\npäällikön vierailut Kesareassa, jolloin ovet suljettiin tiukasti, ja\ndekurioiden ja sadanpäälliköiden kanssa käydyt salaiset neuvottelut\nsyvensivät vain sitä juopaa, joka syntyi miehen ja vaimon välille.\nClaudia ei koettanut hankkia enää pääsytietä Pontiuksen elämään.\nHe kävivät vieraammiksi toisilleen kuin ennen, vaikka ulkopuolinen\nkatselija ei olisi sitä huomannutkaan. Kun ritari ennen oli\nmielellään puhunut Kleantheksen tai Zenonin kohtalonkäsityksestä, hän\najatteli nykyisin vain lyömämiekkoja ja säärivaruksien uusimista.\nHänen tiukoilta huuliltaan pusertui sanoja, jotka miltei kammottivat\nClaudiaa: tuolle tai tälle miehelle oli määrättävä exauctoiatio\nignominiosa, mikä merkitsi aseista riisumista ja pakkokarkoitusta\nleiristä, tai oli toimitettava decimatio, jolloin kymmenes arpomalla\nmerkitty järjestyksen rikkoja teloitettiin, taikka sotilaiden piti\nottaa huolekseen justuanum ja kepittää syyllinen kuoliaaksi.\n\nHyvin harvoin oli päiviä, jolloin Pontiuksella oli vapaahetki.\nSilloin hän saattoi hetkiseksi istahtaa Kesarean palatsin puistoon,\nafrikkalaisen lootuspuun havisevien sahalaitaisten lehtien\nvarjoon. Hän maisteli sen oranssinruskeita marjoja, jotka tuntuvat\nkitalakeen yhtä makeilta kuin Egyptin taatelit tai Methymnan vuorten\nvillihunaja. Hän ikään kuin hetkiseksi palasi vanhaan elämäänsä;\nkasvojen kireät juonteet silisivät hiljalleen ja hän kuunteli\nsuolaisen meren pauhinaa. Tuokioksi, vain tuokioksi maan kauneus otti\nhänet lumoihinsa, niin ainakin Claudiasta tuntui. Mutta ne hetket\nolivat sormilla luettavissa. Vaimon taholla ne herättivät himmeätä\nlähentymisen tarvetta, toivovaa hellyyttä, halua uskoutua miehelle,\nyhtä luottavasti kuin vuosia sitten. Kuinka se olisi käynyt päinsä?\nKylmä, järkevä Pontius, roomalainen ritari, jonka sielu oli upoksiin\nasti kylpenyt pyrrholaisen epäilyksen vesissä, saattoi korkeintaan\nmaistella idän oppeja niin kuin hän maisteli Sapphon aiolilaisia\nsäkeitä Afroditen kultakirjoisesta istuimesta tai \"Faidroksen\" myytin\nkuvakieltä; samalla tavoin herkutellaan vanhan viinin maulla! Ja\nClaudia sulkeutui yksinäisyyteen. Se oli Italiassa vietetyn hiljaisen\nelämän jatkoa, mutta nyt polutonta ja ylikulkematonta, niin kuin\nkuumat, tummat, tiettömät aavikot, joiden hän oli nähnyt leviävän\nNiilin keitaiden takana, hamaan taivaan ääriin asti.\n\nClaudia Procula, ikivanhan sabinilaisen suvun tytär, kuului\nsellaisten ihmisten lajiin, joiden suonissa vuosisatojen takaa tuleva\nveri jo väljähtyy samalla kuin henki herkkenee. Sen vuoksi uni,\nkangastus oli hänelle todellisuutta todellisempaa. Ja siitä kenties\njohtui, että hämärä henkisyyden ikävä teki kalvavaa piilotyötään\nhänen sielussaan aivan kuin kuume hänen ruumiinsa soluissa,\nvalmistaen tietä tämän maailman tosiseikkojen häviölle ja kuoleman\ntulolle. Uni Aasiasta, joka ulottui kaikkiin aamuruskon maihin\nFoinikian rannoilta aina Pendshabiin ja Tshandraguptaan ja vielä\nsyvemmäs itään, Taivaanvuorten ja keisari Si-Huangtin valtavan muurin\ntaakse, oli hänen sielunsa kuume.\n\nNeljännen vuosikymmenensä portaalla hän oli koetellut kaikki\nfilosofiat ja idän opit. Hänen henkensä oli kulunut yksinäisissä\nponnisteluissa oivaltaa silvotun ja ylösnousevan jumaluuden,\nOsiriksen, Tammuksen ja Orpheuksen salaisuus. Yksin sekin, mikä\nIntian kauppiaiden mukana virtasi kuin yhteisen henkisen lähteen\npurona Hindostanin Kapilasta, jossa mahtava opettaja Buddha Sakjamuni\noli viisisataa vuotta sitten löytänyt tiedon ihmelampun, askarrutti\nhäntä kovin. Kesareassa olivat kirjurit hyvin huolellisesti\nmerkinneet muistiin nuo viisauden sirpaleet. Aasia? Hyvin etäällä\ntäältä se kääri uskonsa ylle tiheän hunnun aivan kuin Panduran\nkaupunki peittyi rehevään viidakkoon ja Tsholamandalamin maan\nammoiset, hävinneet temppelit yhä olivat olemassa jossakin Bengalin\nlahden kuumassa hiekassa. Itä oli maan rajoista riippumatonta. Se\nulottui kansasta toiseen, sen varmuuden Claudia oli saavuttanut.\nKenties, jos Attan suvun hauras, sairas ja nopeasti vanhentuva tytär\nolisi voinut nähdä syvälle omaan itseensä, hän olisi säikkyneenä\nhuomannut, että tämä mieltymys ikuisesti vieraaseen merkitsi hänen\nlänsimaisen sielunsa vaarallista rakoilemista. Mutta kukapa lääkäri\nolisi hänelle selittänyt, että uni tosiaan on kuoleman kaksoisveli?\n\nJa liljojen kukkiessa Saaronin tasangolla hän näki maan väripeitteen\nyli hiipivän varjon, joka varmaan ennusti tulossa olevaa\nmaailmanjärkytystä. Kohtalon tuntia, joka oli kaiken muuttava. Uutta\nuskontoa, Messiasta, jota itä odotti.\n\nHän ajatteli sitä vielä, kun päivä painui. Yö yllätti heidät\nhumahtavan nopeasti aivan kuin maailman yli olisi pudonnut pimeyden\ntähditetty huppu. Sitten kuu lipui taivaalle ruusunpunaisella\nkuolleella tulella palaen, ei vielä aivan täytenä, vaan kuluneen\nrahan kaltaisena. Sen alla alkoivat loimuta vartioston nuotiot.\nKaukaa laitumilta kimalsi paimenten tuikkivia yötulia. Vähitellen\nkoko seurueen leiri hiljentyi uniseksi. Hiiltyvät oksat ritisivät\npimeässä, etäällä ulvoivat punaiset arosudet.\n\nPimeys oli sydänyön hetkelläkin täynnä ohutta henkäilevää tähtivaloa\nja kuutamoa. Heti auringon sammuttua sen laskukohdan yläpuolella\nleimahti palamaan zodiakali-valon himmeä, liikkumaton hiippa, joka\nnäytti riippuvan taivaan holvista. Vihervä hehku kallistui vinosti\netelään päin — se ikään kuin osoitti sen radan, jota myöten aurinko\noli vuoden vieriessä siirtynyt Eläinradan tähdistöstä toiseen. Hetken\naikaa taivaan vastakkaisella äärellä näkyi toinen kajastava valo kuin\nhohteen kaiku — ja samassa molemmat nopeasti tummuivat.\n\nKuun vihertävät kirkkaat viirut hiipivät mustassa ruohikossa\nloistavan maitomaisina. Ne ikään kuin imeytyivät yrttien varjoon\nsiellä, missä nuotiot loivat punaisen lepattavan valon keitaita\npimeyden erämaahan. Yö eli omaa kasvimaisen salaista elämäänsä. Se\noli täynnä läheisten ja kaukaisten äänten värähtelyä, jota tuulen\nhenkäykset vierittivät hiljaisuuden uomassa. Silloin tällöin sen\nsyvyydestä kajahti saalistavan hyeenan nauru tai miekan kalahdus\ntupessaan. Jokin pronssinen solki välkähti ja sammui kuin kekäle.\nKuutamoisen avaruuden alla leijui kahdensadan sotamiehen hikisen ihon\nuho ja nukkujien raskas hengitys — se yhtyi epäselvästi kukkien ja\nrasvatun nahan tuoksuun. Sotilaat makasivat hajallaan. Kuu valaisi\nheidän ruskeita kasvojaan, yö kuunteli yksitoikkoista sikeätä\nkuorsaamista. He olivat kääriytyneet vaippoihinsa, sillä ilma kävi\nheti auringon laskettua koleaksi.\n\nKolmannen yövartion hetkellä, juuri sydänyöllä, vahdit vaihtuivat.\nSarvitorvi puhalsi aivan hiljaisen merkin. Nuotioihin lisättiin\nkuivia risuja. Kukin uuden vartiokohortin miehistä asettui taholleen,\nrupesi vielä unisesti hoitamaan tulta, sormet vilusta turtina.\nRätisevien oksien epävakainen leimahtelu kiilsi heidän valkoisissa\nsilmämunissaan — useimmat sotilaista olivat idän vasallimaiden\napujoukkojen miehiä, jotka oli aikoinaan värvätty Kalkiksen, Iturean,\nOsroénen, Kilikian alueilla ja liitetty itämaisiin legiooniin.\n\nTänä yönä hoiti yhtä nuotiotulta myös syyrialainen Luukas, jo\nvanheneva tummahipiäinen sotilas, joka oli aikoinaan toiminut\nvakoilijana Gallian metsissä. Hän oli raahautunut Germanicuksen\narmeijan mukana kauas pohjoiseen, hän oli taistellut legioonan\nvasemmassa sivustassa, kokenut kaikki kuusi-, kahdeksantuntisten\npäivänmarssien vaivat Rhonen laaksoissa ja pohjoisten metsien ankarat\ntalvet. Jo ennen sitä aikaa kuin suuri ylipäällikkö kuoli salamurhan\nuhrina Antiokian Epidafnessa, Luukas siirrettiin eteläisempiin\njoukkoihin. Hän lähti ilomielin Välimeren yli itää kohti, sillä\ntäällä, Libanonin vuorten takana, kyyhötti hänen pieni kuuma\nkotikylänsä ruusunpunaisten harjujen kainalossa. Ja niin kuin kerran\nimiessään oljenkortta Lyonin Porta Decumanan edustalla, hän tunsi\nsuussaan lapsuutensa ohrakakkujen maun. Hän oli näkevinään äitinsä\nIsebelin kapuavan tummana ja ryppyisenä vuoripolkua, korvarenkaat\nläpsähdellen ja ruukku pään päällä. Hän tuijotti hiipuviin\nkekäleisiin ja puhalsi. Liekki leimahti heleästi... Rannaton kivinen\nulappa Hermonin lumihuippujen tuolla puolen aina Autioon Arabiaan\nvalmistui juhlimaan kuolevaa ja ylösnousevaa kevättä. Varmaan naiset\njo leipoivat uhrisämpylöitä ja pienet lamput valaisivat vihittyjä\nkukkakoreja. Ja samoin kuin orvokein seppelöity pinja, sen kävyt,\npihka ja neulaset, oli pyhitetty Fryygian Attikselle, niin ilmaisi\nkevään viheriä jumala Adonis eläväksi tekevän kuolemansa ihmeen\npunaisissa vuokoissa, jotka nousivat kuin uhriveren täyttämät maljat\npääsiäisen kuunkehrää kohti.\n\nSuuri tasauksen ja vaihdoksen hetki lähestyi. Bybloksen ja Baalbekin\npuolivälissä, Afakan vuorikaupungin pyhässä lehdossa humisivat\nenteellisesti tuuheat Zeun tammet sekä dios balanos-puut, joita\nroomalaiset nimittivät \"Jupiterin loistoksi\" ja joiden mahtavat\nruskeat pähkinät säilyttivät nelivaiheisen kuun voimaa. Luukas\noli yön halki kuulevinaan niiden oraakkelikuiskeen. Juuri siellä,\npaahteisten louhoksien muodostamassa amfiteatterissa, aivan lähellä\nvanhaa Astarten temppeliä, jymisivät Adoniksen virran putoukset\nsalatusta lähteestään. Sinä yönä, jolloin aurinko yhtyi Oinaan\ntähtiin, joen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi aivan kuin veteen\nsekoittuisi surmatun jumalan verta. Luukas tuijotti kauas pohjoiseen.\nNuotio risahteli.\n\nSitten tumma sotilas kaivoi laukustaan litteän tamburiinin.\nHiljaisessa tähdekkäässä yössä, kuun palaessa kirkkaasti, hän\nkyyristyi lähemmäksi hiiliä ja rupesi hiljalleen naputtamaan.\n\nHikiset sormenpäät koskettivat velton rytmikkäästi soittimen vuotaa.\nPimeys kumisi silti, melkein äänetön rummutus yhtyi palavien oksien\nrahinaan aivan kuin kastanjetit olisivat napsuneet. Yksitoikkoista,\nsäveletöntä ääntä, joka kihoili tähtiä kohti. Ja vähitellen, silmät\npuoliummessa, syyrialainen alkoi laulaa, aluksi hiljaa valittaen,\nviimein äänekkäämmin. Tamburiini napsahteli. Mies kyyrötti pää\ntakakenossa, ruskeat liikkumattomat kasvot kuun paisteen valaisemina.\nHäilyvän oikukas ja huilumainen joiku virtasi hänen kurkustaan ikään\nkuin koko hänen ruumiinsa olisi muuttunut uhripilliksi. Vaihtuviin\nsävelkuvioihin tuli nyt outoa eloa — ja himmeän tulen kajastellessa\nrummun heloissa äänen poreilusta rupesi erottumaan outoja katkonaisia\nsanoja:\n\n    Maran ata, Maran ata!\n    Effata, bajtaa demalkaa,\n    kuum, kuum, Marin, Adon —\n\nEräs sotilaista havahtui ja nykäisi aivan hiljaa toveriaan:\n\"Kuuntele! Pyhä kevät!\" Toinen kuiskasi unisesti: \"Periköön minut\ntulinen Moolok, jos ymmärrän tuosta sanaakaan...\"\n\nPieni rumpu naputti kumeasti. Luukas lauloi kolkon yksitoikkoisesti\nja silmälaudat ummessa Kyproksen kuninkaan Kinyraksen pojasta, kuun\njumalattaren lemmitystä, jonka villikarjun hampaat raatelivat maksaan\nasti. Hän lauloi harpun ja myrrhapuun lapsesta, pienen imeväisen\nAdoniksen vaipumisesta alas tuonelaan, lakastuvien peltojen tuskasta\nja Idalionin ja Kitionin alkuaikaisesta ruhtinaasta Pumijathonista,\njonka mustassa salissa syntyi viheriä pienokainen aivan kuin kevät\nsyntyy talven huoneessa. Sanat tuntuivat nousevan yöhön luonnon\nomista uumenista. Nuotion hiilet hehkuivat, savu hulmusi. Tamburiinin\nkalvo jyskytti nyyhkyttäen ruskeiden sormien alla. Ja vähitellen\nmanaava laulu paisui. Veripunaisten naaman-vuokkojen, pyhien\npunaisten granaattiomenoiden ja punaisen vaahdon kuolonvalitus kasvoi\nkevään virreksi, joka tervehti pyöristyvää pääsiäisen kuunkehrää.\n\nLuukkaan sormet näppäsivät rumpua yhä villimmin. Näytti kuin tähdet\nsäihkyisivät tuskaisessa poljennossa ja vuoret tanssisivat:\n\n    Saavu, saavu! Maran ata!\n    Koti kuninkaan, aukene,\n    maan mustat saranat nosta\n    ja hinkalot elämän.\n    Verikasteen kautta kasva\n    kuun nelivaiheisen nimeen\n    haudasta punaisten kukkain\n    kohtuun vihreän puun!\n    Isäs kielien helinä on ja äitisi mirhamin sauhu.\n    Upotettu, nouse! Korkene, vaipuva!\n    Maran ata —\n    Maran ata —\n\nSamassa ääni katkesi. Sotilas huomasi nuotion paisteeseen ilmestyneen\nnaisen. Tämä seisoi siinä aivan jäykkänä, silmät kysyvästi\ntuijottaen. Kesti hetkisen, ennen kuin syyrialainen tunsi Pontiuksen\nvaimon. Ja sitten Claudia hiljakseen, kovin epävarmoin askelin\nlähestyi hehkuvia kekäleitä. Hän astui aivan hiilloksen ääreen\nja hänen suuret silmänsä hohtivat oudosti kuutamossa. Hän kysyi\nhengitystään pidättäen: \"Mitä tuo oli? Mitä sinä rummutit äsken?\"\n\nLuukas hieroi tamburiinin heloja. Hän myhäili hämillään, Vihdoin hän\nsanoi matalasti murahtaen: \"Jumalan tuloa. Sillä jumala on tulossa.\"\n\nProkuraattorin leiri purettiin päivän valjetessa. Seurue lähti\nmatkalle kirkkaassa aamuvalossa, joka sai Saaronin laitumet\nmiljoonine kukkineen näyttämään niin ihmeellisen vehmailta. Heidän\nedessään aukesivat uudet kasteiset tasangot.\n\nSäihkyvää ruohoa tummensivat keltakukkaisten Syyrian kassiapuiden,\n\"intian taatelien\" eli tamarindien ja Johanneksen leipäpuiden\npurppuransiniset varjot. Jokin yksinäinen viikunapuu kohotti siellä\ntäällä koukeroisia oksiaan taivasta vasten. Se oli kuin kummallinen\nvääntynyt kynttelikkö, sen laajat lehdet muistuttivat hyytynyttä\nkäsienläiskettä. Lukemattomat hernekukkaiset Meedian ruohot ja\nVergiliuksen kinsterit uhosivat aamutuuleen makeata siirapintuoksua.\nUsva himersi kultaisena kaukaisten sinisten vuorten harjoilla.\nTuulessa oli jo vahva suolan tuntu — lähestyttiin Välimeren rantaa.\n\nTasangon hiljaisuuden viimeiset näkymättömät vartiopaikat jäivät\nnyt taakse. He kuulivat ääniä ja hälyä, aluksi niin etäistä, että\nsitä tuskin erotti. Mutta se hiveli silti ihanasti Pontiuksen korvaa\n— hänestä tuntui kuin olisi palattu kotiin, rikkaaseen Välimeren\nKesareaan. He marssivat ripeämmin. Kantotuoli notkui joutuisasti\nja kameelien horjuva käynti kiihtyi. Ilma oli niin sädehtivän\nlasimaista, että päivänmatkan takaiset vuoret kohosivat oudon selvinä\nhorisonttia vasten ruusuisessa sinessään. Filistean maan portti,\naikojen takaisen Länsi-Euroopan uloin ääri, jonka satamiin pohjolan\nruhtinaat olivat vyöryttäneet sotajoukkojaan!\n\nMaaherra nosti kantotuolin verhot ja veti syvälle keuhkoihinsa\nraikasta ilmaa. Tiesikö Claudia, että kun Baabel ja Kaldea vielä\nolivat uutuuttaan nuoret, Gassan, Askelonin ja Asdodin valkamiin\npurjehtivat Kreetan kuninkaiden laivat? Täällä asuivat ammoisina\naikoina kabiirit, \"nuo mahtavat\", joiden muistokin oli jo häipynyt\nsen jälkeen kuin heitä oli alettu palvella Lemnos-saaren temppelin\nsalamenoissa. Itse Aurinko kyllästi täällä rypäleitten mehun\nhunajanmakeaksi. Ja oliko missään seutua, jossa granaattiomenat\nolisivat hiiluneet niin tulisesti kuin Joppessa? Juuri täällä niiden\nsiemenlohkot muistuttivat helakanpunaisia kekäleitä tai viinillä\ntäytettyjä lasipalloja, niiden oksat ja kukat kimmelsivät kuin liekit.\n\n\"Emmekö voi jäädä Joppeen?\" kysyi Claudia Procula hiljaa. Miehen\nsanat tehosivat häneen pakostakin, hän tunsi ilmoilla leijailevan\nhedelmien tuoksun, ja häntä peloitti Juudean karu sisämaa. Pontius\nnauroi: \"Meillä ei ole mitään kiirettä. Mitä myöhemmin tulemme\nJerusalemiin, sitä parempi.\" Samassa kenturio Longinus, joka oli\nirroittanut otsavanteensa ja kuivasi hikeä kasvoiltaan, kannusti\nmustaa kimoaan. Hän ratsasti lähemmäksi: \"Tunnetko tuon hajun? Se\ntulee miljoonista simpukoista, joista tehdään purppuraa niin kuin\nTyyrossakin. Nämä Daanin heimon miehet ja naiset ovat meren kansaa,\nheidän kerrotaan yhä palvelevan Daagonia, kalanpyrstöistä jumalaa -\"\n\nProkuraattori hymyili kylmästi. Mutta hänen hyvä tuulensa oli jälleen\npalannut. Hänestä miltei tuntui kuin hän olisi nähnyt Egyptin\nikivanhan kauppatien, \"kullan ja suitsukkeen tien\", kiemurtavan\nhohtavan valkoisena ja laajana pohjoista kohti niin kuin se oli\nkulkenut Teeban loiston päivinä, kun ensimmäinen Totmes oli\nlevittänyt auringonjumalan kaupungin vallan Nuubiasta aina Eufratin\näyräille. Nyt makasivat Niilin kuninkaiden muumiot aivan hiljaisina\nKuolemanlaakson kuivan lämpöisissä haudoissa, joissa vain lepakot\nkahisivat ja harpunsoittajien kuvat koskettivat soimattomia kieliä\nliikkumattomin sormin... Aika ilvehti silti kuin aron kangastus.\nSopi hyvin kuvitella maan kumisevan ruumiillistuneen aurinkojumalan\nsinikultaisten vaunujen jylystä, nähdä faraon kobrakruunnun välkkyvän\nja ratsujen taivaanväristen töyhtöjen huojuvan olemattomalla tiellä.\n\nPuolentoista tuhannen vuoden takaisia näkyjä. Ne vaelsivat\nikuisesti, pilven varjojen tavoin, filistealaisten maan yli. Ja\nkolmannen ja neljännen Amenoriksen ajan kauppamiehet, jotka olivat\ntulleet summattomien taipaleiden takaa, nimeltä tietämättöminä ja\napunaan vain äly ja kalliit lastit, jättivät varmaankin näille\nhedelmärannoille hivenen yritteliäisyydestään. Silloinkin Joppen\nsatamassa nousivat monisoutujen raakapuut. Sanheribin linnan kirjurit\nmerkitsivät sen savitauluihinsa nuolenkärjen muotoisilla kirjaimilla,\nja se hakattiin Egyptin mustiin obeliskeihin.\n\nPontiuksen karavaani sivuutti lopen uupuneita Damaskon kauppamiehiä.\nKameelien loimet olivat aivan likaiset punaisesta tomusta;\nne kantoivat raskaita taakkoja, kultaisia filigraanitöitä,\npakotuskoristeisia vateja ja kulhoja, rullalle käärittyjä mattoja,\njoita suojeli virtsalla valeltu parkittu vuota. Säkkipillit soivat.\nPienten hirssipeltojen laidalle, lähelle maalaisten kyyhkyslakkoja,\noli leiriytynyt muukalaisia, joiden iho oli pääliinan varjossa\nvalkoinen kuin nisunjyvän ydin. He avasivat viinileilejä ja\nheidän helakan punaiset kreikkalaiset pumpulipukunsa helottivat\npäivänpaisteessa unikon kukkien lailla. Nuorimmat vartioston\nsotilaista katselivat uteliaasti valkoviittaisten filosofien\njoukkoja, ilotyttöjen sinisiksi maalattuja silmänympärystöjä ja\nkirjavia patalakkeja, Siidonin miesten kultaneuleisia, purppuraisia\nkupuhattuja, laulajien, näyttelijöiden, käärmeenlumoojien tulvaa.\nKaikki nämä laumat ajelehtivat pohjoisesta päin. Ilmassa tuoksahti\nsakea suitsukkeiden ja ryytien lemu, tuuli huljutteli tiukujen\nkilinää. Pontius aikoi huomauttaa vaimolleen, että tie Joppesta\nsisämaahan Lyddaan vielä oli mukiinmenevä, se oli puhtaalla\nporfyyrilla kivetty eikä Juudean rumia vuoria vielä nähnyt\nsykomoripuiden takaa, kun Longinus äkkiä viittasi lännen suunnalle:\n\"Meri näkyy! Joppe!\"\n\nSitten he näkivät Salomon ja Serubbaabelin kaupungin kohoavan suoraan\nedessä. Myyttien utu näytti yhä värehtivän noiden korkeiden ruskeiden\ntornien vaiheilla, se vaipui tiheisiin viikunametsiin ja kiiltävän\ntummiin öljypuulehtoihin. Satama välkkyi homeerisen sinisenä.\nPitkät, solakat taatelipalmut nostivat lehvähuiskujaan taivasta\nkohti, notkuen kuin egyptiläiset viuhkat, jotka olivat kerran\nvilvoittaneet Kleopatran kuumia oliivinvärisiä kasvoja. Valkoisten\nkupukattojen, muurien, pihkalle tuoksuvien vihreiden puistojen yli\nkohosi rapautunut kukkula, johon argonauta Kefeuksen ja Kassiopen\ntytär Andromeda oli alastomana kahlittu, ennen kuin jumalat muuttivat\nhänet taivaan tähtineidoksi. Uskonnot ja sadut, niin, miltei\nsadulta tuoksahtava tuhatvuotinen historia, olivat kerta kaikkiaan\nleimanneet omikseen tämän kaupungin. Miten kauan oli siitä kuin\nDaanin heimokuningas Hiiram lähetti tänne puunleikkaajansa? Heidän\nkäsissään olivat yksin Salomonin temppelin tummat setriparrutkin\nmuuttuneet hienoiksi kuin taitehikkaasti nyplätty pitsi, kukikkaaksi,\nkalliiksi palkistoksi, joka tuoksui pihkalle, satuholveiksi ja\nlaipioiksi, jotka olivat kauniit katsella kultaisine rypäleineen ja\ntähtiketjuineen.\n\nPontius tähyili kaikkia ikivanhoja, harmaita rakennuksia,\nposliinin kuultoisia tullihuoneita, joiden katokset olivat aivan\nmärät vesipisaroista, poukamassa keinuvia Tyyron laivoja, niiden\nluu-upotteisten melojen harvinaista kauneutta ja vankkaa laituria.\nSillä laiturilla oli makkabilainen Juudas polttanut sovitusuhreja.\nSanirin mustasta kuusipuusta veistetyt laivojen mastot olivat\nikään kuin liian kalliit joutumaan myrskyn käsiin. Ja siniset\nkaakelit läntisessä portissa! Menneisyys eli oudon väkevänä\nkaupungin jok'ikisessä muurissa, niin että sataman pronssirenkaista\nmakasiineihin kangastui ammoisten tarujen Joppe, jossa räätälit\nleikkasivat sinistä ja lakanpunaista liinaa ja takojat hakkasivat\nkabiirien, noiden salaperäisten jumaluuksien, kuvia rautaan, kultaan\nja kupariin.\n\nPontius antoi merkin. Kulkue lähti marssimaan Israelin porttia kohti.\nOsa majataloista oli jo edeltäkäsin tyhjennetty, ja prokuraattori oli\nantanut käskyn, että satama piti ennen iltaa puhdistaa, jotta seurue\nvoisi pystyttää leirinsä sinne.\n\n\n\n\nVARJORUHTINAS.\n\n\nOmasta linnastaan Gennesaretin rannalta lähti miltei samoihin\naikoihin liikkeelle tetrarkka Herodes Antipaan koko hovi. Tiberiaan\nkaupunkiin jätettiin vain välttämätön suojelusvartio. Galilean ja\nPerean neljännysruhtinas ei milloinkaan lyönyt laimin jokakeväistä\npääsiäismatkaa — ja tälläkin kertaa joukon edellä ajettiin\nteutaroivaa uhrilampaiden katrasta. Niiden paksut rasvahännät oli\nköytetty pienten rattaiden varaan, tomu tuprusi sakeina pilvinä\nlauman jäljissä. Ja aina, milloin tämä mäkätys ja kopina lähestyi,\nmaalaiset tiesivät viinitarhoissaan, että Galilean kuningas oli\ntulossa.\n\nKulkueen edellä ratsastivat henkivartijat — joukko alastomia\ntraakialaisia jättiläisiä, joiden kasvot ja rinta oli voideltu\nmönjänpunaisella rasvalla. He löyhkäsivät jo kauas. Antaakseen\nsuurempaa pontta huojuvalle kuninkuudelleen Antipas oli sijoittanut\nkaravaanin eteen ja taakse soittokuntia. Niin kuin Tiberiaan hovi\nkauttaaltaan, niin nekin olivat sekavan kansainvälisiä; jyske ja\nkilinä kutoi valoisaan aamuun vihlovan sotkuista sävelmattoa, äänet\noikuttelivat kuin Baalbekin temppelin kiviset arabeskit. Ylt'yleensä\nsitruunankeltaisiin harsoihin pukeutuneet sokeat laulajat hymisivät\nfoinikialaisten sadonleikkaajien ikivanhaa ai ianu-valitusta.\nEgyptiläiset, joiden päälaki oli ajeltu kiiltävän munansileäksi,\nkalisuttivat kuun jumalattaren sistrumeja; kupariset patarummut\njymisivät ja pillit ulvoivat. Säännötön räikkyvä soitto oli jo\nEsdrelonissa herättänyt kuopissaan nukkuvat hyppyrotat, niin että\ntasankojen yli kiiti kuin suunnattomia poukkoilevia kirppulaumoja. Ja\nnyt saivat Messiaalle pyhitetyt oinaansarvet kaiun kiirimään Samarian\nkaukaisimpiin vuoriin saakka!\n\nHeti traakialaisten jäljissä vaelsi suuri joukko saadokilaisia\nja herodilaisia ylimyksiä; heillä oli liehuvat, tummaviiruiset\njuutalaiset vaipat, joiden pohjaväri oli okrankellervä, niin että he\nsuuresti muistuttivat takakäpälillään astelevia juovikkaita hyeenoja.\nTämä yhtäläisyys oli viime aikoina käynyt sitäkin ilmeisemmäksi,\nkun useimmat noista juovaviittaisista kuuluivat ruhtinaan uuteen\nläheiseen seurapiiriin, kolkosti hohottavaan \"hymyn ja naurun\nneuvostoon\". He odottivat vain merkkiä puhjetakseen hirnuvaan\nnauruun; niin kuin kukkuloiden hiipivät nelivarpaiset seboim-kissat\nhe vainusivat saaliin hajun — sen, milloin tetrarkka oli kyllin\njuopunut siroitellakseen ympärilleen helmiä ja sestertiuksia\nanteliaasti niin kuin ruhtinas ainakin! Itse hovin juhlapuvuissa\nei ilmennyt mitään yhtenäisyyttä. Säkkiin verhoutuneet profeetat\nriiputtivat käsivarrellaan pukinnahkaviittoja; laihat, hermostuneet\npalatsivirkailijat olivat kietoutuneet helakan vihreisiin tai\ntulppaaninpunaisiin harsoihin. Fryygialaisia myssyjä, persialaisia\nja baabelilaisia tiaroja ja lepattavia otsahuntuja, joiden varjosta\nkimalsivat pippurinmarjojen väriset silmäparit.\n\nSitten tuli taatelinruskeita hinduja, joiden otsaan oli maalattu\nShiva Nilakanthan pyhät siniset värijuovat. Heitä seurasi taaja\ntaikauskon papisto — ennustajat, tulennielijät, unenselittäjät,\nfakiirit, ruhtinaan tähtineuvokset ja manaajat. Sysimustaan\nihokkaaseen pukeutunut sahalainen velho Syyraks, jonka oikeata kättä\nympäröi baaras-juuresta tehty rannevitja, tulen ja ukkosen rengas,\nratsasti ylvään itsetietoisena pienellä täplikkäällä aasintammalla;\nhänen ovelasti irvistelevät kasvonsa pälyilivät oikealle ja\nvasemmalle aivan kuin hän olisi joka hetki matkinut herransa\nrauhattomia eleitä. Hovissa kuiskailtiin yleisesti, että tamma itse\nasiassa oli hänen noiduttu vaimonsa — mustaa miestä ja pikku ratsua\nnäytti yhdistävän aivan liian hellän kiintymyksen side, joka aavikon\npoikien tapaan ilmeni itse teossa. Velhon rinnalla kellui pronssinen\nkotelo, babate-han nejesh; se keräsi ja säilytti kosmillista\nluomisvoimaa niin kuin rypäle auringonvaloa.\n\nTämä meluisa, sekavan värikäs kulkue kääntyi Samariaan päin. Antipas\noli jo edeltäkäsin määrännyt suunnan — hän oli myöskin lähettänyt\nkaikkiin matkan varrella oleviin kyliin palkattuja huutajia, joiden\ntuli heti karavaanin ilmaantuessa kajauttaa: \"Meelek, kuningas\ntulee...!\" Rahvaan korvissa tämä sana kylläkin kuului miltei samalta\nkuin epäjumalan nimi Moolok, mutta se hiveli joka tapauksessa\ntetrarkan riikinkukkomaista ja kuitenkin niin horjuvaa itsetuntoa.\nJollakin tavoin hänen täytyi kohentaa mieltään, tuntea olevansa suuri\nja kruunattu...!\n\nKolme yhteen iestettyä dromedaaria kuljetti mustia santelipuisia\nnaisten kantotuoleja. Toisessa nojaili purppuraisia tyynyjä vasten\nruhtinatar Herodias, Antipaan nykyinen puoliso ja samalla hänen\nvelipuolensa tytär. Toinen oli varattu Herodiaan ainoalle lapselle\nhänen edellisestä avioliitostaan — itäisten erämaiden ruhtinaan\nFilippuksen nuorelle morsiamelle Salomelle. Kummankin naisen kasvoja\nväritti tavan takaa selvä ylenkatse. Silloin tällöin ruhtinatar\nHerodias työnsi kiivain elein sivuun kantotuolin silkkiset verhot ja\nkatseli pilkallisin, tummin, loistavin silmin puoskarien monipäistä\njonoa. Häntä ei suinkaan vaivannut se, että hänen miehensä oli\nripustanut dromedaarien kaulaan puolikuun muotoisia amuletteja niin\nkuin aikoinaan midianilaiset ja että hovimiesten viitoissa kimalsi\npahalta silmältä varjelevia lasinkappaleita. Ei, pahinta oli, että\nAntipas oli jo neljä kuukautta sitten kerännyt ympärilleen \"hymyn\nja naurun neuvoston\". Milloin tetrarkka vain tapansa mukaan sanoi\njotakin uskomattoman typerää, nämä palkatut käskyläiset purskuivat\nja hirnuivat kohteliaasti, löivät reisiinsä, läiskyttivät käsiään\nikään kuin he olisivat kuulleet jonkin hullunkurisen kaskun. Ja sitä\najatellessaan ruhtinatar hymyili yhä ivallisemmin... Hän nojautui\npieluksiin, ojensi sirot hienot käsivartensa niskan taakse ristiin.\nEpämääräisen pelon ja tyhmyyden ilmapiiri saarsi häntä kaikkialla,\nsekä Tiberiaan palatsissa että matkoilla. Ja kuitenkin hän,\nidumealaisen suurkuninkaan pojantytär, tahtoi nostaa raukkamaisen\nmiehensä suureen valtaan, niin kuin sätkyttelevä mutakala temmataan\nylös Jordanista!\n\nHerodias ummisteli silmäluomiaan, jotka oli ohuesti sivelty\ntummansinisellä maalilla. Hänen kalvaissa kasvoissaan oli jotakin,\nmikä sai ajattelemaan palavaa lasilamppua. Himmeiden ihoseinämien\nalla leimahteli vallanhimon lieska ikuisesti tyydyttämättömänä,\nkuluttavan nälkäisenä. Oli jo monia vuosia siitä päivästä, jolloin\nhän erosi ensimmäisestä miehestään Filippus Boethuksesta, prinsessa\nSalomen isästä, joka nykyään vietti hiljaista rikkaan kauppiaan\nelämää Roomassa. Uusi avioliitto Herodes Antipaan kanssa oli aluksi\nnäyttänyt lupaavan ilmeisiä kuninkuuden etuja; tosin mies oli\ntaikauskoinen narri, mutta sehän ei silti kumonnut mahdollisuutta,\nettä kerran, kerran... Ja ruhtinatar tuijotti ivallisen kirkkain\nsilmin kantotuolin aurinkokatokseen. Tumma santelipuu tuoksui\nraukaisevasti. Puolikuut kalisivat dromedaarien kauloissa.\n\nNeljännysruhtinas itse ratsasti valkoisella muulilla; se oli\nylt'yleensä metallihelyjen peittämä. Hän oli juhlan kunniaksi\npukeutunut todella kuninkaalliseen asuun, orvokinväriseen,\nsafiirein koristettuun vaippaan, joka painui aivan kankeana\nhinteliltä olkapäiltä pullottavan vatsan yli. Hän muistutti elävää\nvaateripustinta. Jalokivivaipan säihkystä kohosi laiha kaula ja\nomenanmuotoinen pää, pälyilevät, säikkyneet kasvot, joiden poskiluut\nulkonivat leveinä kyhmyinä ja jotka surkastuivat leukaa kohti.\nMatalan pitkän nenän juuressa kasvoi ohutta viiksenuntuvaa; se\nvivahti tiilenpunaiselle niin kuin tetrarkan hiuksetkin. Oveluuden\nja tylsyyden, pelkäävän mielenhämmingin ja korskeuden kummallinen\nvarjoleikki sai aina nuo ketunkasvot kuvastumaan kuin hiilloksen\nepävakaisessa hehkussa...\n\nJokaisella virkamatkallaan, niin, yksin omassa linnassaan, Antipasta\nseurasi hänen oman lapsuutensa kauhu. Häntä näytti vaivaavan\nalituinen painajainen, heprealainen ala, kirous, joka periytyi kaukaa\nvarhaisvuosilta: mahtavan ja mielisairaan isän haaremeista, missä\nmurhattujen vaimojen lapset punoivat salajuonia ja porfyyrilattioille\nroiskui teloitettujen verta. Noiden hirmutekojen epäselvä muisto\nnakersi hänen elämäänsä sisästä päin niin kuin toukka puuta. Jos\nhän olikin perinyt Herodes Suurelta intohimoisen, helposti syttyvän\nveren, isä ei ollut jättänyt hänelle perinnöksi edes heikointa\njälkeä mahtavasta sielunvoimastaan. Tetrarkka tuli äitiinsä.\nHänellä oli äidin, samarialaisen Malthaken avuttoman nöyrä leuka\nja ikuisesti pelokas katse. Kun idumealainen suurkuningas oli\naikoinaan mestauttanut lempivaimonsa Mariamnen, sen murhan muisto oli\nvarjostanut sitäkin yötä, jolloin vapiseva samariatar talutettiin\nSebasten palatsin häävuoteeseen kuin menetetyn puolison surkeana\nkorvauksena. Ja kun Antipas sitten syntyi tästä varjoaviosta,\nhänen ympärillään seisoivat pelon ja kauhun näkymättömät kummit.\nKaikki jakautui hänen sielussaan yhtä epätasaisesti kuin hänen\nulkonäössäänkin: mielenahdistus ja pöyhkeys, kyyristelevä oveluus ja\nkopeus.\n\nMolemmat naiset — Salome ja Herodias — kuulivat takaapäin muulin\nkultahelyjen kalinan. Tetrarkan kaikin puolin rujo hahmo kuvastui\nheidän ajatuksissaan itsepintaisen kiusallisena; sekä äiti että\ntytär halveksivat häntä sisimmässään, mutta tähän tunteeseen yhtyi\nvallanhaluisia ja kaukonäköisiä toiveita. Miten kauan hän vielä\npysyisi narrina? Miten oli meneteltävä, jotta tuon miehen itsetunto\nkohoaisi suuremmaksi kuin hänen kyyristelevän hämärä kaikenpelkonsa?\nEikö ollut mahdollista, että ruhtinas, joka mielellään salli itseään\nnimitettävän Galilean kuninkaaksi ja kuitenkin luihusti pelkäsi\nRooman käskynhaltijaa, jonakin otollisena hetkenä voisi temmata\nkäsiinsä maan herruuden? Sitä varten Herodias pysytteli hänen\nlähellään, että tukisi noita saamattomia ranteita, kohottaisi ne\nkruunua kohti. Vain sitä varten. Ja kuitenkin, ruhtinatar katseli\ntympeän harmin vallassa miehen levottomasti kääntyilevää päätä,\nmatalaa pullistunutta otsaa, jolla kultainen vanne avuttomasti\nluiskahteli sinne tänne. Malthaken poika! Lopen säikkyneen Sykarin\nnaisen aikaansaannos, joka ei ollut juuri keskosta parempi! Mies,\njoka oli siinnyt isän sokeasta itsepetoksesta ja äidin hädästä,\nHerodes Suuren kahdeksas vaimo Pallas, joka synnytti Jerusalemin\npalatsin loistovuoteessa prinssi Fasaelin, oli sentään kullatuista\npaulakengistä otsaripaan asti aito ruhtinatar. Ja satraapin yhdeksäs\nja kymmenes puoliso, Roksanen äiti Faidra ja lapsena kuolleen pikku\nSulamitin äiti Elpis, olivat balsamoituinakin kristalliarkuissaan\nryhdikkäitä kuin prinsessat. Mutta onneton samariatar, joka oli\nhiipinyt kolkoissa, loistavissa saleissa haamun tavoin ja antanut\nsynnyinlahjaksi pojalleen raukkamaisen luonteensa!\n\nTuon tuostakin Herodiaan korviin osui moniääninen ilonpurskahdus.\nAntipas oli tietysti jälleen sanonut jotakin hyvin typerää \"hymyn\nja naurun neuvostolle\"... Vain tetrarkka itse ei nauranut. Hän\nratsasti jörön näköisenä muulillaan, punainen suuri pää notkuen\nlaihan kaulan varressa. Hänen hohtavan pukunsa alla, sydäntä vasten,\nriippui Raakelin velhojuuri dudaim, jonka villi hylkykoira oli\nkuopinut maasta uudenkuun palaessa ja joka antoi omistajalleen sonnin\nintohimot. Osaksi velho Syyraksin neuvosta, osaksi oman järkevyytensä\nansiosta ruhtinas oli myös antanut ommella pukunsa helmaan suuren\njoukon Rapisevia leijonankynsiä. Sillä eläinten ominaisuudet\nkyllästävät niiden jokaista ruumiin osaa aivan kuin maan itämismahti\ntiivistyy yrteissä. Osa säilyttää kokonaisuuden voiman. Sirpale\nheijastaa. Ja jotakin Antipaan täytyi tehdä ollakseen uljas, vahva,\nvoimakas kuin nuori leijona!\n\nHerodes Antipas oli elänyt poikavuosinaan Roomassa niin kuin miltei\nkaikki idumealaisen hallitsijahuoneen prinssit. Ei Herodiaan\nensimmäisen miehen tapaan, vaatimattomana syrjässäeläjänä, vaan\naitona ruhtinaan lapsena, joka vaelsi suuren orjajoukon hellimänä,\nitämainen pojantiara päässään, Apollon kirjaston puutarhoissa. Hän\nja hänen vanhempi veljensä Arkelaos olivat kumpikin samarialaisen\nMalthaken poikia; ja hovissa he saivat hienon aateliskasvatuksen niin\nkuin tuleville vasallikuninkaille sopikin.\n\nMutta jos Arkelaos oli tulinen, kuohahteleva, raju, vaativan röyhkeä\njo lapsesta pitäen, Antipas osoitti vain velttoutta ja pelokasta\nepäröintiä. Vanhempi pojista tuli enemmän isäänsä kuin äitiin. Näki\nselvästi, että hän osasi käskeä, että hänen suonissaan tosiaan\nvirtasi idän mahtavan satraapin verta. Maailmankaupungin humu ja\nloisto tempasi hänet kerrassaan mukaansa — hän sai pienestä pitäen\nnauttia tiettyä arvovallan ja tärkeyden tunnetta, joka myöhemmin yhä\nkasvoi. Kun Antipas puolestaan liikkui hovin piirissä, häntä vaivasi\naina oma kyyristelevä arkuutensa. Hän tiesi hyvin varhain, ettei\nmilloinkaan oppisi istumaan oikein ryhdikkäänä mustan ratsun selässä\neikä koskaan, ei ikinä saamaan osakseen näiden itsetietoisten,\nylpeiden ihmisten täyttä kunnioitusta. Päivästä toiseen hän\nkuunteli orjien supattavan salaperäistä nauruntirskettä; se alkoi\naina, milloin hän vain käänsi selkänsä. Hän oli miltei kateellisen\nkiihkeästi rakastunut ympäröivän muhkean maailman kauneuksiin, sen\npukuihin, sen kulta- ja hopeakulhoihin, rikkaaseen ylellisyyteen,\nlännen vapaamieliseen kulttuuriin, joka kohotti temppeliensä kiviset\nvoluutit yhtä korkealle kuin henkevät filosofiset väittelynsä ja\noodinsa.\n\nPlebeijiksi syntyneen luonteen himoa tulla patriisiksi! Katkeraa\nvieraan omaisuuden nälkää, joka teki hänestä aivan juurettoman\nihmisen, niin ettei hän myöhemmin kuulunut enempää itään kuin\nlänteenkään. Ja aina, aina häntä painosti isänkodin muisto.\n\nAjatellessaan Sebasten tai Beetlehemin tai Jerusalemin palatseja\nhän hiipi vainotun ketun tavoin puiston salaisimpaan soppeen ja\nvapisi. Hän säikkyi yksin isän nimen mainitsemista. Kalmanharmaata,\nkuristavaa kauhua, joka sai veitsen kilahtamaan hänen sormistaan\nkesken omenan kuorimista. Oli kuin hän olisi kantanut syvällä\nsielussaan jotakin hirmuista syntymäjärkytystä, jolle ei ole olemassa\nmitään selvää ilmaisua. Antipaan ja Herodes Suuren välillä oli koko\nsinisen meren rajaton lakeus, ja kuitenkin pojasta tuntui, että\nvanha, vanha, purppuraan kääriytynyt, kultakenkäinen ukko, jonka\nkapeaan otsavanteeseen oli hyytynyt murhattujen lasten verta, oli\ntulossa hänen luokseen. Unta vaiko kuvittelua...? Isä lähestyi\nhiipivin askelin mustan veden kalvolla, hän piti ojennetussa\nvasemmassa kädessään tulipunaista leikkihyrrää, mutta kätki selkänsä\ntaakse hiotun puukon. Hän hymyili maanitellen, halvautunut suupieli\nkamalasti väännyksissä. Kuu paistoi hänen harvoihin lumivalkoisiin\nohimohiuksiinsa, se valaisi hänen suunnattoman isoja, ajettuneita\nkasvojaan. Poika vapisi kuin horkassa. Hän tiesi, että tämä oli\nhouretta ja pahaa unta, mutta hän ei mahtanut sille mitään eikä ikinä\nmahtaisi. Isä oli saatana itse!\n\nVielä sinä päivänä, kun Roomassa levisi tieto, että idän\nsuurkuninkaan pöhöttynyttä ruumista, jonka täit olivat kalvaneet\nhipiästä munuaisiin asti, kannettiin Beetlehemin kaakkoiskummun\nsuunnattomaan kalliohautaan, Herodeioniin, pojan oli vaikeata uskoa\nvanhuksen todella kuolleen.\n\nHerodesten suku oli kotoisin Edomista, jota lännessä sanottiin\nIdumeaksi — Simeonin heimon \"punaisesta maasta\" Arabian\nhiekkavallien ja Juudean eteläisten harjujen väliltä. Siellä\nkohosivat tulenkarvaiset Seirin vuoristot pätsin tavoin hehkuvaan\npaahteeseen. Alue ulottui hoorilaisten valtakunnan ääriin,\nkuparinpunaiselle Edom jumalalle vihityistä kallioista etelään ja\nlänteen aina Hebroniin asti. Bosran, Eelatin ja Teemanin kaupungit\nkyyröttivät synkkinä rapautuvalla hietakiviperustalla; niiden yli\ntuulahti silloin tällöin Suolameren rikkihuuruja tai kauempaa,\nPunaiselta mereltä, tuleva kuuma samumin henkäys. Ikivanhoista\najoista täällä olivat hallinneet beduiinien mahtavat heimoruhtinaat.\nSe oli vaeltavien villien laumojen tienoota. Siellä kukoistivat vain\nmiljoonat piikkikukat ja hienolehtiset akaasiat, joiden sitkeästä\nvaaleanpunaisesta puuaineksesta oli kerran koverrettu liitonarkki ja\njonka kuoren haavoista tippui paksua keltaista kumiliimaa.\n\nAntipaan isoisä Antipater oli syntynyt näillä seuduin. Hän oli nainut\narabialaisen prinsessan, joka synnytti hänelle kaksi poikaa, Fasaelin\nja Herodeksen, ja yhden tyttären. Julius Caesar nimitti tämän miehen\njuutalaisten alueen maaherraksi siihen aikaan kuin maata nimellisesti\nhallitsi neuvoton hasmonilainen ylikuningas Hyrkanus, ja tässä\ntoimessa hän oli kuolemaansa asti. Hän oli aikoinaan ohjannut heikkoa\nkuningastaan levottomien olojen yli kuin vuotavaa laivaa, jonka\nreikiä on joka hetki pidettävä silmällä ja tilkittävä. Ja hiljalleen,\nmiltei huomaamatta, pala palalta maaherra anasti itselleen herransa\nvallan, kunnes hänestä tuli maan todellinen valtias ja kuningas\noli pelkkä sätkynukke hänen käsissään. Hän kuoli loiston, mahdin\nja suuruuden keskellä johonkin näiden seutujen tuntemattomaan\nruttotautiin; molemmille pojilleen hän oli jättänyt perinnöksi\nsäkenen Idumean punaisten vuorten tulesta, tämän aavikkomaan villin\nja polttavan hengen, joka sitten aikojen mukana laimentui vanhemmassa\npojassa, mutta kasvoi nuoremmassa väkeväksi intohimojen paloksi.\n\nViisitoistavuotias prinssi Herodes oli tullut pohjoisen Galilean\nmaaherraksi samaan aikaan kuin hänen isänsä nimitettiin\nJuudean prokuraattoriksi. Alusta alkaen pojassa oli jotakin\nvaltavan kesytöntä, ja sellaisena hän säilyi, kunnes hänen\nseitsenkymmenvuotinen verestä ja loistosta raskas elämänsä päättyi\ntäitautiin, \"Herodeksen vaivaan\".\n\nHyvinkin pian ilmeni, että prinssi oli perinyt sekä isänsä\ndiplomaattisen oveluuden ja loistokkuuden että äitinsä kuohahtavan\nbeduiiniveren. Hän surmautti heti virkaan tullessaan ilman\noikeudenkäyntiä joukon Galilean maalaisia, ja hänet kutsuttiin\nSiionin papillisen raadin eteen vastaamaan tästä rikoksesta.\nVielä alaikäinen nuorukainen astui neuvoston eteen niin röyhkeän\nitsevarmana, että kaikki seitsemänkymmentäkaksi tuomaria epäröivät.\nPoika oli pukeutunut kultakirjoiseen, purppuraiseen kuninkaalliseen\npukuun, häntä ympäröivät aseistetut villit heimosoturit. Ennen kuin\ntuomiota oli ehditty julistaa, hän lähti pois Jerusalemista ja\netsi turvaa Syyrian legaatin Sextuksen hovista. Luultavasti Julius\nCaesarin käskynhaltija mieltyi prinssin uljuuteen; joka tapauksessa\nhän nimitti pojan Libanonin ja Antilibanonin välisen laaksomaan\nkäskynhaltijaksi. Tätä aluetta nimitettiin \"ontoksi Syyriaksi\", sen\nkautta vaelsi Damaskon kauppiaiden helmikaravaaneja, ja silloin\ntällöin lumihuippuisilta vuorilta lähti liikkeelle ryöstelevien\npaimentolaisten laumoja. Noihin aikoihin prinssi Herodes oli nainut\nnuoren Doris-nimisen tytön, joka synnytti hänelle pojan; hän antoi\npienokaiselle isänsä kunniaksi nimen Antipater.\n\nIlmeisesti tuleva suurkuningas jo aavisteli kasvavaa mahtiaan -;\nmiltei heti lapsen synnyttyä hän hylkäsi vaimonsa ja vietti toiset\nhäänsä ylikuningas Hyrkanuksen tyttärentyttären Mariamnen kanssa.\nTämä kaunis, ryhdikäs prinsessa, jonka muistoa Herodes ei milloinkaan\nlakannut palvomasta, oli perinyt äidiltään Aleksandralta lempeän\nhellyyden, mutta isältään Hasmonain vanhan ylimyssuvun koko ylpeän\nuljuuden. Ja tämän liiton kautta nuori ruhtinas sai puolelleen\nmahtavan hasmonilaisen aatelin kannatuksen, sillä Hyrkanuksen koko\nhuonekunta oli juuri siitä lähtöisin. Kun Julius Caesar sitten kuoli,\nHerodes vaihtoi kiireesti poliittista väriään ja asettui hänen\nmurhaajiensa puolelle. Juutalaisten varjokuningas sai nyt luopua\nviimeisestäkin punaisen valtiaanpuvun repaleesta. Samarian Sebasten\npalatsissa vietetyistä hääjuhlista oli kulunut miltei ummelleen\nvuosi, oli lokakuu, lehtimajan juhlan kuukausi tisri, jolloin\nviininpusertimot täyttyvät reunojaan myöten ja ilma on tulvillaan\nmehiläisten hyrinää, sullotun ja säilöstetyn hunajan, hedelmävasujen\nja öljyttyjen telttojen tuoksua. Silloin saapui viesti, että Cassius\noli kaatunut ja Brutus tehnyt itsemurhan Filippin taistelussa, että\nMarcus Antonius oli perin pohjin lyönyt heidän joukkonsa ja oli nyt\nmarssimassa itämaita kohti. Idumealaisen ruhtinaan oli pakko tehdä\nuusi nopea valtiollinen täyskäännös. Samaan aikaan kuin Egyptin\nkuningattaren laivasto purjehti Kydnoksen suuhun Kilikiaan ja sieltä\nvirtaa myöten Tarsoksen satamaan, jossa roomalaisella voittajalla oli\npäämajansa, ruhtinas kiiruhti vannomaan uskollisuuden valan uudelle\nherralleen. Joitakin aikoja myöhemmin Marcus Antonius luovutti\njuutalaisen alueen hallinnon molemmille idumealaisille veljeksille\nFasadille ja Herodekselle.\n\nSitten olivat seuranneet melskeiset vuodet. Parthian kuningas Orodes,\njonka neuvonantajana toimi muuan roomalainen luopio Labienus, oli\njo kauan salassa marssittanut sotavoimiaan länsirajalle; Syyrian\nlegaatin Decimus Saxan pienet joukot lyötiin hajalle, vihollisen\nhyökyaallot tulvivat äkkiä koillisista erämaista ja levisivät pian\nidänpuoleisten roomalaisten alueiden yli. Hasmonilainen seikkailija\nAntigonos, joka oli kuningas Hyrkanuksen veljenpoika, julisti itsensä\nJerusalemin valtiaaksi ja lyötätti kultarahoja, joissa oli hänen\noma profiilikuvansa kuninkuuden merkkien reunustamana. Onneton\nFasael surmasi itsensä vankilassa, ja Hyrkanuksen molemmat korvat\nsilvottiin, jotta hän tulisi ainiaksi sopimattomaksi korkeisiin\nvirkoihin.\n\nNäistä myrskyistä Herodes ja Mariamne olivat pelastuneet kiireesti\npakenemalla Aleksandriaan. Nyt, vanhemman veljen kuoltua,\nidumealainen ruhtinas nimitettiin Juudean ylikuninkaaksi ja Antonius\npainoi omin käsin hänen päähänsä kultaisen vanteen; niin kauan kuin\nitä kuohui, se oli tietenkin pelkkä hivelevä muodollisuus. Sen\nvuoden syksy alkoi kallistua talvea kohti, Antoniuksen jykevät,\npaksulla kuparilla silatut ja vahvistetut laivat olivat purjehtineet\njonnekin Kreikan saaristoon päin. Herodes ja Mariamne puolestaan\nviettivät hiljaista elämää valkoisessa talossa lähellä Sostratuksen\nmajakkaa; he kuuntelivat odottavan valppaina idästä kantautuvaa\ntaistelun kumua. Kun tuli tieto, että parthien prinssi Pacorus oli\nsurmattu taistelussa, Herodes tunsi jo tulevan mahdin esimakua. Hän\nuneksi siitä, kuinka hän kerran jättäisi idän kruunun vanhimmalle\nlapselleen Antipaterille, ja Mariamne taas näki unia omien poikiensa\nAristobuloksen ja Aleksanterin herruudesta. Nuo viikot olivat\ntäynnä intohimoista mutta tyventä onnea. Aviopuolisoiden välillä\nvallitsi hellä rakkaus, niin väkevän lämpöinen, että tuntui kuin\ntisri-kuukauden tummansininen taivas olisi siunaavana kaartunut tämän\nruhtinaskodin yli uutena häätelttana... Herodes oli silloin täyttänyt\nkolmekymmentäviisi vuotta, ja Mariamne oli häntä kymmenisen vuotta\nnuorempi.\n\nJa sitten, äkkiä kuin gaboonilaisen kyyn hyökkäys, heitä kohtasi\nhuumaava isku. Syyskuun ensimmäisen päivän pimentyessä Octavianuksen\npienet sukkelat ligurialaiset laivat olivat nelituntisen taistelun\nperästä miltei täysin tuhonneet Egyptin laivaston Actiumin\nlahdella. Marcus Antoniuksen kaleerit leimusivat tulimerenä,\nKleopatran lippulaiva viiletti täysin purjein pakoon, sitä seurasi\nomassa viisisoudussaan kukistunut päällikkö, joka oli jättänyt\nkoko merivoimansa ja luopunut kaikesta voiton toivosta. Herodes\noivalsi heti, että oli pelattava elämän ja kuoleman panoksilla.\nHän sai kuulla, että Octavianus oli lähdössä Rhodokseen juhlimaan\nvoittoaan. Syysmyrskyt olivat alkaneet; Välimeren kuohut vyöryivät\nvaahtoharjaisina, kun idumealainen ruhtinas astui laivaan. Aivan\nsalaisesti hän antoi kanslerilleen määräyksen, että ellei häntä\nkuuluisi kotiin matkalta, hänen kaunis nuori vaimonsa oli surmattava,\nsillä ikinä Mariamne ei saisi joutua toisen miehen syliin! Sitten\nlaiva kuohuista välittämättä suuntasi keulansa Kreikkaa kohti.\nRuhtinas oli kätkenyt povelleen nahkapussin, jossa oli juutalaisten\nylikuninkaiden kruunu ja kobran myrkyllä täytetty pieni neularuisku.\nJoko tahi, palatsi tai hauta! Muuta mahdollisuutta ei ollut.\n\nOli käynyt niin, että Herodes meni sisälle Rhodoksen linnaan\nmaattomana seikkailijana ja astui sieltä ulos Juudean kuninkaana.\nKaikkialla Roomassa kerrottiin ennen pitkää, mitä oikein oli\ntapahtunut. Etruskilainen orja Sarmentos kaatoi parhaillaan viiniä\nActiumin voittajan pikariin, kun Herodes astui pää pystyssä saliin\nja tervehti Octavianusta kuin ainakin vertaistaan. Sitten hän laski\nkultaisen otsaripansa permannolle, sanoi tulevalle keisarille vasten\nkasvoja, että oli vihannut häntä, kertoi selkeästi, miltei tulisesti\nolleensa Antoniuksen totinen ystävä ja nyt, kun onnen ratas oli\nkääntynyt, olevansa valmis palvelemaan yhtä uskollisesti miestä,\njolle jumalat ilmeisesti halusivat antaa maailman astinlaudaksi.\nAinoan kerran elämässään Octavianus Augustus tunsi kohtaavansa\nitsensä veroisen hengen. Ja ainoan kerran Herodes todella oli Herodes\nSuuri. Sitten roomalainen oli ääneti nostanut lattialta kruunun ja\npainanut sen tuohon pystyyn päähän. Herodes seurasi uutta herraansa\nItaliaan; hän oli mukana suuressa voitonjuhlassa, hän viipyi\npääkaupungissa kolme vuotta, kunnes senaatti virallisesti julisti\nhänet idän liittolaiskuninkaaksi. Tasan kaksi vuotta myöhemmin hän\nvaltasi asevoimin Siionin kaupungin ja marssi Rooman sotakotkien\nvälkkyessä, kuninkaan purppurapuku yllään, pyhälle temppelivuorelle.\n\nVähitellen hänen valtakuntansa laajeni Jordanin takaisista\nkalliomaista Välimereen asti lännessä ja kauemmas, kunnes pienet\npohjoiset kuningaskunnat sulautuivat siihen. Hänen mahtava, pelätty,\nverinen ja loistokas kuninkuutensa sai maan vapisemaan Libanonilta\nIdumeaan asti. Salomon aikojen jälkeen ei ollut nähty sellaista\nuusien kaupunkien ja linnojen muhkeutta kuin nyt; kokonaiset Intiasta\ntulevat helmi- ja kultakaravaanit tyhjennettiin suurkuninkaan\nasuntojen sisustamista varten; Moorian vuoren laella jyskyivät hakut\nja kirveet, sillä uuden temppelin nelikymmenvuotiset rakennustyöt oli\naloitettu.\n\nMutta jotakin peruuttamattoman hirmuista oli tapahtunut. Luultavasti\nMariamne oli saanut tietoonsa, millaisen käskyn mies oli ennen\nlähtöään antanut kanslerille; joka tapauksessa hänen kaikki\nentinen hellyytensä oli kuin kuristamalla kuollut. Kuningas sai\nkerjätä, rukoilla, ryömiä polvillaan maassa, uhata ja raivota,\nnainen kuunteli häntä viileän pilkallisena. Hän kätki sielunsa\ntyhjyyden ylenkatseeseen. Muutamia sietämättömiä epäilyksen\nja mustasukkaisuuden vuosia kului, ruhtinatar asui poikineen\nJerusalemin palatsissa, Mariamne-tomissa, kunnes Herodes äkillisessä\nvihanpuuskassa ja suureksi osaksi sisarentyttären yllytyksestä\nantoi mestata hänet. Tuosta kolkosta yöstä lähtien — vielä kun\nhän vanhuksena vietti viimeiset häänsä Sulamitin äidin Elpiksen\nkanssa — hän oli ikuisesti, ainiaan tuomittu katkerasti katumaan.\nSitä muistoa, sitä veritahraa ei voinut huuhdella pois millään\nuusien kauhutekojen punaisella kylvyllä! Ruhtinas surmautti\nkahdeksankymmenvuotiaan entisen ylikuninkaan Hyrkanuksen, hän\nmestautti Mariamnen veljen, jonka oli aikoinaan nimittänyt\nAntoniuksen käskystä ylimmäiseksi papiksi, ja vaimo vainajansa\näidin Aleksandran; jos hän oli heti suurkuninkaaksi tultuaan tehnyt\npikaisen lopun makkabilaisten puolueesta, hän muuttui nyt Hasmonain\naatelissuvun raivokkaaksi teurastajaksi. Neljäkymmentäviisi korkeata\nylimystä sai hänen käskystään astua kuolemaan. Se oli aasialaista\nkauhujen aikaa, jolloin maa kärysi unohduksen jumalan verisenä\nalttarina, jotta Herodeksen murheen raatelema sielu saisi rauhan,\njotta hän ei muistaisi vaimo vainajaansa... Hän nai peräkkäin\nkaksi sisarentytärtään, ja erosi heistä hyvin pian inhoon saakka\nkyllästyneenä mennäkseen uusiin naimisiin ylimmäisen papin Simonin\ntyttären kanssa, sillä tämänkin naisen nimi oli Mariamne.\n\nSen jälkeen oli hän asettunut asumaan Sebasten palatsiin Samariaan,\njossa oli kerran, hyvin kauan sitten, onnellisena katsellut\nhääsoihtujen liekkejä; sinne tuotiin hänen kuudes vaimonsa,\narka, värisevä Malthake. Kadotetun onnen sokean epätoivoista\ntakaisinmanausta, yritystä saada tehty tekemättömäksi, vyöryttää\ntakaperin ajan virtaa! Pappi Simonin tytär oli synnyttänyt\nHerodekselle vain yhden pojan Filippus Boethuksen ja samarialaisen\nnaisen kohdusta tulivat nyt elämään Arkelaos ja Antipas.\n\nKun Mariamnen kuolemasta oli kulunut puolenneljättä vuosikymmentä,\nkun idän suurkuninkaan mustaksi pöhöttynyttä ruumista kannettiin\nBetesdan lammikolta Suolameren kuumille lähteille, hän antoi\nsihteerinsä kirjoittaa pergamentille testamentin. Valtakunta oli\njaettava kolmen elossa olevan prinssin, Arkelaoksen, Antipaan\nja jerusalemilaisen Kleopatran pojan Filippuksen kesken. Neljäs\nperillinen, kahdeksannen vaimon Pallaksen poika Fasael, sai vain\nrahaa ja pelkän ruhtinaan arvonimen.\n\nArkelaokselle määrättiin täydet kuninkaalliset valtuudet — ja\nmuutamia kuukausia hän ehti hallita Juudeaa oikuttelevan julmana\nitsevaltiaana, ennen kuin hänet pantiin viralta pois. Hiljaisen\nvaatimaton Filippus peri Gennesaretin järven idänpuolella olevat maat\n— Batanean ja Trakonitiksen ruhtinaskunnat, koilliseen Galileasta\nleviävän Sanodoroksen punaisen kaktusaavikon, johon oli kohonnut\nkreikkalaisia ja syyrialaisia kaupunkeja, iturealaisten beduiinien\ntienoot, Paneaan, Gaulanitiksen ja Auranitiksen sileät laavatasangot\njärven ja Damaskon välillä, \"sinisen iltaruskon maan\". Antipas\npuolestaan sai hallittavakseen Galilean ja Perean alueet. Tämä\nsatraapin viimeinen tahto vahvistettiin Roomassa pienin muutoksin,\nsillä Arkelaoksen etnarkaatti loppui hyvin lyhyeen. Juudea ja Samaria\nliitettiin Syyrian legaatin alaisiksi välittömiksi maakunniksi.\n\nTullessaan Italiasta meren yli kotimaahansa Antipas vetäytyi heti\nGalileaan. Ovelasti syrjässä pysyen ja hiljaa kuin kettu loukossaan\nhän näki Karmelin vuoren takaisesta ruhtinaskunnastaan, kuinka\nRooman armeija marssi Jerusalemiin ja veljen päästä temmattiin\nkruunu. Yhtä hiljaa tätä melskettä kuunteli myös Filippus omasta\nlinnastaan Hermonin lumisten huippujen luota. Niin, pohjoisessa oli\ntyvenen hiljaista. Gergeseenien maan ruusunpunaiset vuoret sulkivat\nFilippuksen maan kuin suojaverhon taakse, ja ihanassa pakanain\nGalileassa kuljeskeli aivan rauhallisia patrulleja, joiden saappaiden\näänet hävisivät poppelien suhinaan. Ensi kerran eläessään Antipas\nhengitti täysin keuhkoin vapauden kirkasta ilmaa.\n\nIsänsä haudalla Beetlehemissä hän ei milloinkaan käynyt.\n\nVerisen ja mahtavan Herodeksen, suuren Herodeksen palatsit Jordanin\nlänsipuolella olivat itse asiassa Rooman maaherran omaisuutta.\nAntipaalle jäi oikeastaan vain hasmonilaisten vanha linna\nJerusalemissa ja pari muuta, joihin liittyi verilöylyjen kolkkoja\nmuistoja. Ne olivat aikanaan olleet hienon ylellisiä, mutta eivät\nenää millään tavoin vapautuneet synkistä varjoista — useimmat\nihmiset kulkivat nopeasti niiden tylyjen muurien ohi.\n\nVain tetrarkaatin maa itsessään, siunattu ja aurinkoinen Galilea\nkohosi paistavan vihreänä jätti lasilinnana tumman taivaan alla.\nSen vilpas sininen järvi heijasteli valoa läpikuultavan lasin\ntavoin, kalpeiden tahi omenanvihreiden ja ruusuisten aaltoviivojen\njuovittamana. Rypäleet kypsyivät täällä uhkean raskaiksi tertuiksi;\nkoko seutu lammaslaitumista valkoisiin pikku kyliin näytti viettävän\nikuista riemuvuotta. Keväisin paloivat asfodillien kukat kuin\nmorsiussoihdut raikkaassa tuulessa, aivan siroina ja Libanonin\nlumen värisinä, syksyisin taas leveälehtiset merililjojen mahtavat\ntuohukset. Saattoi kuvitella elävänsä Sisiliassa. Aluksi tetrarkka\ntunsi olevansa täysin tyytyväinen, miltei onnellinen. Vaikka hän\nkadehtikin Rooman maaherroja — olihan isän rakennuttama Kesarea\nheidän hallussaan, samoin Sebasten linna ja mahtavin kaikista,\nsuunnattoman ylellinen Siionin palatsi! — tuohon vinoon sieluun\npainui kaikesta huolimatta kauneuden puhdistavan kosketuksen jälki.\nTulvapurojen solinan ja vehmaiden laitumien maa avasi joka kevät\nvihreät aarrearkkunsa niin viehkeän neitomaisesti, että se muistutti\nvedenkantajattarien kävelyä vuoritiellä, haikaroiden lentoa tummalla\ntaivaalla, vaalean malvanpunaisia aamupilviä, jotka hulmahtivat\nidästä kuin morsiushunnut. Asua ja elää täällä!\n\nRakentaa tänne majansa, toisin sanoen, muurauttaa isävainajan tyyliin\nupea kaupunki, todellinen pikku Rooma, sinisen järven rannalle!\n\nKaikessa hiljaisuudessa tetrarkka päätti niin tehdä. Ja hän\npäätti senkin, että kaupunki oli Caesarin kunniaksi nimitettävä\nAugusteaksi. Hän luuli maanmittareineen löytäneensä juuri sopivan\nkaupungin paikan Madgalan kyyhkyslakkojen ja Tarikhean kalansuolaamon\nväliseltä alueelta, läheltä Hammatin kuumia lähteitä, joiden\nmineraalipitoinen vesi kykeni Estrabonin sanojen mukaan liuentamaan\njopa gasellien sarvet ja sorkatkin, saati parantamaan Naemanin\nsairautta, valkoista hilsetautia. Ellei otettu lukuun vuorilla\npiileviä sissejä, selootteja — se olikin näiden tienoiden ainoa\nvitsaus. Nuo Nasaretin lähistöllä hiipivät puukkomiehet, sicarii,\nniin kuin roomalaiset sanoivat... Kävellessään suuri punainen\nketunpää huojuen tärpättipuiden alla tai seuratessaan välähtelevien\nmärkien kilpikonnien liikkeitä, kuinka ne hitaasti matoivat Jordanin\nliejussa, Antipas kuunteli joskus säikkyen papyrusten risahduksia.\nHän halusi elää rauhassa. Hän lymysi nöyrään ja arkaan syrjässäoloon\naivan kuin lapsena oli piileksinyt kauhean isänsä painajaiskättä\nitalialaisen vuoteen peiton alle. Hän tahtoi pysyä hyvissä väleissä\njuutalaisten kanssa ja oli valmis matelemaan roomalaisten edessä.\nSacerdotium, tämän maan papillinen sisäinen johto, ja imperium,\nlännestä tullut sotajoukkojen mahti miekkoineen ja maaherroineen,\nolivat yhtä kammotuita tetrarkan mielestä.\n\nAinoa, mikä tuotti hänelle lohtua, oli se seikka, että hänen\nalusmaansa, hänen Galileansa tosiaan oli ainakin päiväsaikaan\npakanain Galilea: siellä yhtyivät idän, etelän ja lännen kauppatiet,\nja sen halki virtasi huilunpuhaltajia, jotka matkustivat Joppen\nsatamaan, tomuisia Damaskon karavaaneja matkalla ylelliseen\nKesareaan, Foinikian miehiä kevyissä tulpaanin muotoisissa\nhameissaan, Castabalan atleetteja, joiden pitkät käsivarret huojuivat\nkuin suurten apinoiden raajat. Ja sitten kilparatojen ja tallien\nväkeä pohjoisesta seleukiidien loistokaupungista, missä Syyrian\nlegaatit olivat aina asuneet Silpiuksen vuoren länsirinteen linnassa,\nJupiterin temppelin alapuolella, tahi etelän tavaranhankkijoita\ntulossa Arabiasta. Koko tämä väenpaljous vyöryi, tungeksi, hälisi,\najoi jyrisevin rattain ja keinui dromedaarien selässä Libanonin\nvalkoisten harjanteiden valvovan magneettisen korkeuden varjossa.\nKaikki kielet sulivat täällä hiveleväksi sorinaksi. Niin, kuka\ntahansa hedelmiä kaupitteleva poikanen osasi kymmenen, kaksikymmentä\nkreikkalaista lausepartta, puhumattakaan opettajista, rabbeista!\nAivan luontevasti tässä kansan virtojen maakunnassa tuli puhuneeksi\nZefyroksesta, kun olisi pitänyt puhua leudosta länsituulesta, ja\nNotoksesta, pyhän laakeripuun henkäyksestä, milloin etelätuuli\npuhalsi.\n\nVelipuoli Filippus Boethus — pappi Simonin tyttärenpoika —\noli aikoinaan nainut veljentyttärensä Herodiaan ja eleli tämän\nkanssa Italiassa. Idumean ruhtinaiden avioliitot tahtoivat aina\nsolmiutua egyptiläiseen malliin; olihan isä itse peräkkäin nainut\nkaksi sisarentytärtään! Kohta ruhtinaaksi tultuaan Antipas kosi\nnabatealaista prinsessaa, jonka isä oli Suolameren ja Akaban\nlahden välisten erämaiden mahtava sheikki, kuningas Aretas Neljäs.\nJoko hän halusi välttää arabialaisten laumojen alituista uhkaavaa\nliikehtimistä tai juutalaisten inhoamaa sukuavioliittoa; taikka\nsitten hänen verensä veti kauas Seirin vuorten tuolle puolen,\noman suvun alkukotiin, jonka palaneita hietaharjuja siellä\ntäällä varjostivat vain palmukeitaat ja tummapihkaiset, hyvin\nteräväpiikkiset, hienojen sinisten päivänvalojen näköiset sahalaiset\nakaasiapuut. Tetrarkka oli saanut myöntävän vastauksen. Hän asui\nsilloin hoveilleen Makairuksen tylyssä, synkässä sotalinnassa,\nArabian kirottuja hietameriä vartioivassa erämaan varustuksessa. Sen\nmuurinharjat nousivat ikuisesti kuolleen vuoren perustalta Suolameren\ntakana. Vääntyneitä ja taivaan tulen nuolemia harjanteita, rotkoja,\njoissa syyrialaiset villiketut piileksivät ja hyeenat nauroivat\nkolkosti. Ja edessä, etelässä, lainehtiva kuparinvärinen helteen\nulappa niin aution elottomana, että leijonainkin kumea mylvintä\ntukahtui sen hiljaisuuteen.\n\nNe olivat olleet kaikin tavoin epäsuhtaiset häät. Kyyristelevä\npunapartainen ja punatukkainen mies, jonka lainehtiva jalokivipuku\noli yhtä säteilevä kuin hänen litteät ketunkasvonsa ja pullovatsansa\nolivat rumat, ja virpimäisen notkea taatelinruskea erämaan\ntytär. Kaukaa Libanonilta tuotiin roomalaiseen tapaan mahtavia\nhäämanteleita, \"Jupiterin loistoa\".\n\nPrinsessa saapui lumivalkoisella kimolla huntuineen ja kultahelyineen\naavikon takaa, missä purppuransiniset vuorten louhut kätkivät\nPetran ruusunpunaiseen kaupunkiin johtavan pilkkopimeän solatien.\nHänellä oli mukanaan sata beduiinia, neljäsataa pilkutonta\nkastanjanväristä pientä arabialaista juoksijaa, joiden vauhkot\nsieraimet värehtivät aivan punaisina; ne tunsi erämaan parhaiksi\nratsuiksi leveistä otsistaan, suipon hienoista korvistaan, tumman\nsilkkilangan tapaisista päälaen jouhista ja sääristä, jotka olivat\nsirojen polvien ja nilkkakarvojen väliltä litteät kuin sennapalko,\nylempää solakan pyöreät ja jäntereiset. Makairuksen linnoitus hehkui\ntuhansista juhlatulista. Symbaalit kumisivat. Sulhanen uhrasi\nkyyhkysiä juutalaisten Adonai Elohimille ja verta ja hunajaa sekä\nBaal-Rimmonille että arojen tulipunaiselle Edom jumalalle. Manaajat\nsuitsuttivat pois riivaajahenki Asmodeuksen pahoja huuruja, samoin\nAbaddonin, kadotuksen kuninkaan, ilkeätä asioihin puuttumista. Se\navioliitto ei ollut muodostunut pitkäaikaiseksi. Herodes Antipas ei\nikinä tottunut tuon hehkuvan sähköisen laihan naisen syleilyihin.\nNiistä huokui Petran hietakivien, sen tulisen piilokaupungin\nnäännyttävä jano — mies pelkäsi lähestyä prinsessaa ja samalla\nhimoitsi häntä nöyrän kiihkeästi.\n\nJoitakin aikoja tämän jälkeen tetrarkka lähti matkalle Italiaan,\nesittäen syyksi sen, että isän testamentista riideltiin yhä ja että\nsenaatti vaati hänen läsnäoloaan. Siihen aikaan hiljainen ja syrjässä\npysyttelevä Filippus Boethus oli vaimoineen kokonaan asettunut\nasumaan taloonsa Tiberin rannalla; hän välitti kaikkein hienoimpia ja\nkalleimpia silkkejä Rooman tavaranhankkijoille. Tähän juutalaiseen\nkauppahuoneeseen, velipuolensa kotiin, tetrarkka asettui asumaan.\nLiiketoimintaa hän ei ollut koskaan itse ajatellut. Hänestä vain\ntuntui peräti kummalliselta, että syntyperäinen ruhtinas tuolla\ntavoin eleli rikkaana, osinkoja ja voittoja ja korkoja laskevana\nkauppaporvarina. Ja Boethuksen kaunis vaimo Herodias, joka oli\nisältään prinssi Aristobulokselta perinyt idumealaisen suvun tulisen\nkunnianhimon, oli yhtä tympeytynyt syrjäiseen elämään, vaikka hänen\nmiehensä rikkaudet kasvoivatkin vuosi vuodelta ja liikkeelle oli\nlunastettu miltei rajaton lastaus- ja hankintaoikeus aina kaukaista\nKiinaa myöten. Hän kaipasi valtaa ja näkyvää kunnian loistetta. Kului\nvain muutamia viikkoja, kun Herodias havahtui oivaltamaan, että\njuuri tähän päämäärään hän pääsisi liittämällä elämänsä Galilean\nja Perean tetrarkan elämään. Sedän tavat ja koko ulkonainen olemus\nolivat kylläkin hyvin vastenmieliset. Jo hänen punainen tukkansa,\nhänen litteät, kyräilevät kasvonsa ja heikko leukansa kavalsivat\nvelton luonteen, samarialaisen äidin raukkamaisen avuttomuuden. Mutta\ntoisaalta, muovata tuosta pehmoisesta vahasta todellisen ruhtinaan\nkuva, käyttää Antipasta vallanhalun aseena... niin, se ajatus oli\nsaanut juutalaisen kauppiaan vaimon tekemään pikaisen ratkaisun! Hän\nhuomasi kyllä hyvin ruhtinaan aran kiihkeät katseet, joissa välkkyi\npyytävää ja kerjäävää intohimoa. Aretaan tytär ei ollut mikään vaikea\neste sen enempää kuin hiljainen Boethuskaan. Ja niin tapahtui, että\nHerodias jätti aviomiehensä laskemaan rahojaan, otti mukaansa nuoren\ntyttärensä Salomen, nousi yhdessä tetrarkan kanssa Puteolissa laivaan\nja matkusti itään kaunis pää tulvillaan kunnianhimoisia hankkeita,\nmusta tukka hulmuten merituulessa. Hänen ja beduiini-prinsessan\nkohtaaminen oli muodostunut hyvin lyhyeksi. Idumealainen ruhtinatar\nastui ylväästi Makairuksen saliin, mittaili ylenkatseellisin silmin\nkilpailijatarta sandaaleista hiuslaitteeseen ja antoi hänelle\nläjähtävän korvapuustin. Sitten hän sanoi kirkkaan heleästi: \"Kas\nniin. Ulos. Tiehesi tästä linnasta, senkin arabialainen lutka!\"\n\nAivan vaaleana raivosta, kokoamatta edes tavaroitaan erämaan tytär\nhävisi valkoisen kimonsa satulassa aavikoille. Myöhemmin tetrarkan\nkorviin osui hajanaisia huhuja, että prinsessa viimein oli lopen\nuupuneena ratsastanut Petraan ja että hänen isänsä oli puristanut\nhopeapikarin litteäksi möhkäleeksi, niin että ruskea muskottiviini\nroiskahti teltan kattoon, sekä vannonut hirmuista kostoa Makairuksen\naviorikkojalle. Seitsensiipisen saatanan nimessä, mustan Abaddonin\nja Rimmonin nimessä, jättäisikö hän maksamatta tämmöisen laskun,\ntyttärensä häpäisyn!\n\nTuo tapaus oli muuan niistä seikoista, jotka johtivat peloittaviin\nlevottomuuksiin. Kuolleen meren suolavuorten etelänpuoleiset aavikot\nkuhisivat hyökkäävien paimentolaisten laumoja; nabatealaiset\nratsumiehet vyöryivät yhä uudestaan Makairusta kohti, ja vaikka\netujoukot lyötiin takaisin, sheikin sotaväestä ei näyttänyt tulevan\nloppua. Oli kuin koko Arabia syviä kuumia uumeniaan myöten olisi\nkuohunut. Tetrarkka päällikköineen ja hänen uusi vaimonsa sekä Salome\nolivat vankasti varustaneet Makairuksen. Oli pakko kutsua avuksi\nRooman armeijan kohortteja. Taistelut riehuivat kaikkialla Suolameren\nrannoilla; peloittavinta oli villien ratsastajien äkillinen\nhyökkäys ja yhtä salamannopea häviäminen noille paahteisille\nlakeuksille. Voi kulua kuukausia ilman että mitään tapahtui; vain\naaltoavat hiekkaulapat hengittivät salamyhkäistä turman aavistusta,\nyhtä petollisen hiljaisina kuin ilma ennen ukkosmyrskyä. Ja\nsitten kuningas Aretaan kolmen vuohennahkateltan muodostamasta\npäämajasta lähti uusi kostonkäsky. Uudet viinin tulistuttamat\nlaumat hyökkäsivät. Näiden vihollisten strategisia liikkeitä ei\nmilloinkaan voinut edeltäpäin arvata. Vaanivaa aron äänettömyyttä ja\näkkisyöksyjä, jotka tulivat etelästä vihurin tavoin. Niinä aikoina,\njolloin aselepo näytti venyvän kuukausien pituiseksi, Herodes Antipas\nsiirtyi hoveineen hetkiseksi Galileaan lepäämään — mutta hänen\ntäytyi miltei paikalla lähteä takaisin Makairukseen, sillä jollakin\nkirotun taikamaisella vainulla vihollinen aina tiesi, milloin hän oli\npoissa. Suolameren puolustussota pitkittyi vuosi vuodelta. Se rupesi\nvähitellen tuntumaan aivan päättymättömältä. Jos Herodias olisi\naavistanut, mihin seurauksiin hänen korvapuustinsa johtaisi, hän\nolisi ehkä käyttäytynyt leppeämmin tuona kohtalonpäivänä... Vai oliko\nniin? Eikö ruhtinatar viihtynyt kummallisen hyvin linnoituksessa,\njonka ympärillä Mooabin harjanteet lainehtivat ruskeina\nkalliopoimuina hamaan taivaanrantaan asti? Hän näytti suorastaan\nkiihkein sieraimin imevän vaaran läheisyydestä värähtelevää kuumaa\naroilmaa. Hän katseli aivan ylimielisesti, kuinka tetrarkka suitsutti\nja uhrasi taivaan voimille ja itätuulen haltijoille, kuinka\nBaabelista saapuneet sinipukuiset tähtineuvokset nousivat Makairuksen\ntorniin tutkimaan eläinradan merkkejä ja laatimaan suotuisten päivien\nluetteloita.\n\nAinoa, mitä hän karsaasti vihasi, oli Herodes Antipaan uusi pelokkaan\ntaikauskoinen kiintymys, jota mies tunsi melkein villiytynyttä\nJordanin nasiiria Johannesta, Sakariaan poikaa kohtaan. Tämän\nkummallisen erakon, joka pukeutui kameelinvuotaan ja söi vain\nvillihunajaa ja happamesta maidosta, ohrajauhosta ja egyptiläisten\nheinäsirkkojen reisistä vatkattua pahanhajuista taikinaa, ruhtinas\noli väkivalloin tuonut Makairukseen. Mies oli essealaisten veljien\ntavoin, aluksi viettänyt monia vuosia Juudan erämaassa, paastonnut,\nkiduttanut lihaansa ja siirtynyt sitten Jordanin suistoon. Hän kastoi\nsiellä nasiireiksi aikovia, pauhasi kuin tuomionpasuuna tulevista\nvihan vuosista, ennusti juutalaisten Messiaan ilmaantumista ja kirosi\nseitsenkertaisesti Antipaan ja Herodiaan, sedän ja veljentyttären\navioliiton. Häntä olivat aina piirittäneet troglodyyttien näköiset\nopetuslapset, jotka olivat niin luisevia ja riutuneita, että heidän\nsaattoi kuvitella syövän vain myrkyllisiä kolokvintteja. Kuinka\nsitten olikin, tällä pauhaavalla erakolla oli kummallinen vetovoima\ntetrarkan mieleen. Samanlainen vaikutusvalta kuin idän ennustajilla,\nmanaajilla, unenselittäjillä, Baabelin tähtineuvoksilla. Ruhtinas\npelkäsi häntä ja kunnioitti häntä. Niin, vaikka nasiiri kerran\ntoisensa jälkeen manasi Adonain kostoa sukurutsaajalle ja\nhuorintekijälle, niin että hänet piti panna asumaan syvään kaivoon,\nHerodes Antipas hiipi tuon tuostakin häntä salassa kuuntelemaan,\npuhuttamaan. Vihdoin tämä papyrusvirran profeetta oli teloitettu\njuuri kun Makairuksessa pelättiin uutta hyökkäystä ja päälliköt,\ntetrarkka etunenässä, vahvistivat itseään viinillä. Sitä ääntä\nruhtinattaren ei enää tarvinnut kuunnella!\n\nMutta Antipas oli noista ajoista käynyt kovin pelokkaaksi — hän\nnäytti säikkyvän omaa varjoaankin. Hän kavahti ajatusta, jonka\nhindulaiset tietäjät olivat iskeneet hänen aivoihinsa: että kastaja\nei suinkaan ollut todella kuollut, vaan ainoastaan siirtynyt uuteen\nolomuotoon niin kuin Elia, jonka sielu jatkoi kiertokulkuaan monien\nruumiintumisten kautta. Kun Syyrian legaatin lähettämät pienet\niskujoukot torjuttiin ja tetrarkka kärsi musertavan tappion, hovi\npalasi takaisin Galileaan. Kaikkien farisealaisten kiroamana,\nhäpeällisen avion polttomerkillä leimattuna, pikemmin halveksittuna\nkuin vihattuna! Mitä useampia vuosia kului, sitä hermostuneemmaksi\nruhtinas muuttui. Hän näytti kuuntelevan jokaista juoruakin\nsaadakseen tietää, oliko Johanneksen aave näyttäytynyt vai liikkuiko\nmaassa hänen uusi lihaksitulemansa, uusi ennustaja ja nasiiri.\n\nHerodes Antipas oli aikoja sitten ryhtynyt rakennuttamaan sitä\nkaupunkia, jonka nimeksi oli tuleva Augustea; mutta kun muuraus- ja\nhakkaustyöt oikein toden teolla alkoivat sisäjärven länsirannalla,\nhän päätti kiireesti nimittää sen Tiberiaaksi, sillä Augustus oli\nkuollut ja Tiberius hallitsi.\n\nKaupunki kohosi häikäisevän valkoisena Hammatin terveyslähteiden\npohjoispuolelta; se valmistui niihin aikoihin, jolloin maailman\nherra vetäytyi hallitushuoliin väsyneenä Caprille. Tetrarkka oli\nsuunnitellut samanlaista viisinkertaista, ala- ja yläkaupunkia\nyhdistävää kivisiltaa, jollaisen Kallinikhos oli muurauttanut\nAntiokiaan, ja suurta vallitusta, arkkitehti Ceraeuksen muurin\nveroista jättiläisluomusta; mutta hän sai tyytyä paljon vähäisempiin\nmittoihin. Hänen rakennusmestarinsa yrittivät epätoivoisesti\nnoudattaa kaikkia ruhtinaan oikkuja, joten — kun Tiberias vihdoinkin\noli valmistunut — se muistutti toisaalta itämaista, toisaalta\nkreikkalaista tai italialaista kaupunkia. Muodottoman suuri sirkus\ntalleineen, joissa kesytettiin kilpa-ajajien parihevosia. Keilan\nmuotoisten patsaiden koristamat laajat ratsastusradat, joilla jymisi\nmatalia kaksipyöräisiä vaunuja. Niiden yksikomeroiset, kullatut,\ntakaa avoimet poppelin vesoista punotut korit tuotettiin suoraan\nKreikasta, ja sieltä virtasi myös ohjaajia ja vierusratsastajia.\nTetrarkka tarkasti kuin tuntija ainakin ieshevosten ja ohjashevosten\nkintereet, tutki yksinkertaiset valjaat, joissa oli vain pelkkä\nkaulavyö, siihen kiinnitetty vitja, ohjakset ja yksi vetohihna,\nsamoin mustapuiset pyörien rummut. Tänne muurattiin ja kivettiin\nmyös komea stadion, jossa alastomat nuorukaiset saivat harjoittaa\nkiekon ja keihään heittoa tahi miekkailuleikkejä. Antiokian\nesikuvan mukaan sirkukseen oli muurattu mahtava holvikaari, jota\ntetrarkka suurekkaasti nimitti \"Porta pompaeaksi\"; sen molemmin\npuolin kohosivat pylväiden kannattamat aitiot ja uljaat marmoriset\nporrasmaisesti nousevat penkkirivit. Rakennustöissä oli äärimmäisen\ntiukasti noudatettu olympolaisen stadionin ikivanhaa pyhää mittaa,\nkahdensadan jalan välimatkoja. Kilpailupäivinä, aurinkokellon\nosoittimen näyttäessä toisen vartiovuoron loppua, herodilainen\nhovi vaelsi torvien räikkyessä ja seppeleitä kantaen tähän Circus\nminimukseen — laulun pauhina sekoittui raudikkojen, harmaiden\nkreikkalaisten hiirakkojen ja tömistelevien Bysantiumin hevosten\nhirnuntaan.\n\nKaupungin verkalleen kasvaessa sinne muutti asumaan äveriäitä\nylimysperheitä; he kuuluivat enimmäkseen Pistien, Miarien ja\nCompsosten sukuihin, joiden kauniit vaaleatiiliset kesähuvilat\nkuvastuivat järven värehtivään kalvoon tummien sitruunalehtojen\nympäröiminä. Mutta alussa Herodes Antipas oli ostanut Tiberiaan\nsekavan asutuksen palkkaamalla sieltä täältä kokoon haalittuja\nsiirtolaisia. Ja hovi itsessään muistutti sorisevaa karavaaniseraita,\njossa majaili sekä hinduja että neekereitä yhdessä kreikkalaisten\npalvelijoiden ja Siidonin tai Tyyron miesten kanssa. Kirjavan\nkansainvälinen kaupunki, sotkuinen yhdistelmä barbaarista Aasiaa\nja hellenististä länttä! Vähitellen Tiberiaaseen rupesi tulvimaan\nepälukuisina laumoina manaajia ja velhoja hyvän palkan toivossa.\nTiedettiinhän, että jos Galilean ruhtinas olikin kitsas, hänen\ntaikauskonsa oli vieläkin suurempi kuin hänen itaruutensa. Ne olivat\nseikkoja, jotka muuttivat tetrarkan kotielämän hyvin levottomaksi.\nRuhtinatar Herodias polki raivostuneena jalkaa tai vetäytyi katkeran\nivallisena omiin huoneisiinsa. Hän välitti vähät miehen pelosta tuon\ntai tämän ennustuksen, tähtimerkin, varoittavan enteellisen unennäön\ntakia, mutta häntä suututti ja ärsytti se, että Antipaassa ei ollut\nkuninkuuden hiventäkään, että tallimiehetkin nauroivat hänelle selän\ntakana.\n\nMilloin joku oikeauskoinen juutalainen pakosta tuli Tiberiaaseen,\nhän kulki ummessa silmin palatsiin, ja sen esihuoneessa häntä odotti\npakanuuden kauhistus. Olivathan kaikki seinät veistetyt täyteen\nhopeaupotteisia korkokuvia, enimmäkseen matelijoiden ja atleettien\nhahmoja; tämä sekava mieletön kuvaverho jäljitteli Herodes Suuren\nlinnojen ylellistä holvausta, Farisealaisen puolueen miehet saivat\nsuorittaa viikon kestäviä puhdistusmenoja, ennen kuin kuvien\nsaastutus hävisi heistä.\n\nEi ainoastaan tetrarkan kesäpalatsi, vaan kauppahallit, stadion,\nsirkus ja teatteri, alue kaikkinensa laajasta muurista kaupungin\ntakana nousevaan louhuiseen tummaan vuoreen asti herätti heissä\ninhoa. Pahinta kaikesta oli, että kaupungin peruskiviä laskettaessa\noli keksitty vanhan hautausmaan jäännöksiä. Se merkitsi leviittojen\nlain mukaan, että Tiberias oli saastainen, koskapa kerran\npohjimmaisen kivikerroksen alla oleva multa oli nukkuneille\npyhitetty, ylösnousemuksen herran Adonain omaa omaisuutta. Antipas\nsai varsin pian huomata olevansa muukalainen isänmaassaan. Kaiken\nlisäksi hän salli basaareissa kaupattavan sianlihaa, sillä hänen\nalustalaisensa olivat pakanoita; mikään uskon pakkopykälä ei\nsaanut Foinikian kauppiaita ja Kreikan miehiä kieltäytymään hyvin\npaahdetusta porsaanpaistista! Tummat intialaiset ennustajat taas\nvaativat aivan outoja ja barbaarisia aterioita, kaukaisten maiden\nryytejä, hedelmiä, säilöttyjä lehtisammakoita, jopa silloin tällöin\nkäristettyä lepakonlihaakin.\n\nMutta tetrarkkaa tämä ei huolestuttanut. Hän ajatteli\nkauhunsekaisella katumuksella vain etäistä ab-kuun kymmenettä päivää,\nsen kolkkoa iltaa, jolloin pyövelin kirves oli välähtänyt Herodiaan\nkäskystä Makairuksen vankilassa ja nainen oli lävistänyt hiusneulalla\nJordanin vesiprofeetan kielen. Manata eloon sitä nasiiria, nostattaa\nhänet haudasta ja lepyttää hänet... niin, missä oli fakiiri, joka\nsiihen pystyisi? Ja oliko Johannes, Sakariaan poika todella kuollut?\nEikö hän liikkunut, niin kuin huhuiltiin, täällä, näillä vuorilla,\ntuon kauniin maiseman ruohoisilla kunnailla?\n\nMatkatessaan tänä pääsiäisen aattoviikkona etelää kohti tetrarkka\nhuomasi kyllä Herodiaan pilkalliset silmäykset ja koetti näyttää\njotenkuten ryhdikkäältä. Mutta salassa hän hamuili vapisevin käsin\ntaikakalujaan. Häntä kammottivat aurinkoisten vuorten oudon siniset,\nsyvät varjojuovat. Hän pelkäsi tuulen suhinaa nuorissa terebinteissä.\nJa samalla hän tiesi, että vaimo näki hänen pelkonsa pohjaan ja\nhalveksi häntä. Vaimo halveksi \"hymyn ja naurun neuvostoa\", halveksi\nräikkyvän sekavaa soittoa ja uhrilampaiden mäkättäviä laumoja, jotka\nvyöryivät kulkueen edellä kuin Galilean viehkeän paimennäytelmän vino\nja väärä irvikuva.\n\nHerodes Antipaan rinnalla ratsasti prinssi Agrippa, murhatun\nAristobuloksen ja tämän serkun Bereniken poika, Herodiaan veli, joka\nsuvun tapojen mukaan oli nainut enonsa Fasaelin tyttären Kyproksen.\n\nHänen sileillä kasvoillaan leikitteli ivallinen hyväntuulisuus;\nkorvalehtien pienet helmet välkkyivät valkoisina niin kuin hänen\nhampaansakin. Hän nautti kaikesta: soiton rämäjävistä epäsoinnuista,\nohi liukuvista kullanvihervistä safloripelloista, valkoisista\nsonneista, jotka huojahdellen astelivat möyheillä ruskeilla\nviljelysmailla. Hänen silmissään ei voinut havaita merkkiäkään\nsisaren katseen vallanhimoisesta palosta. Ne olivat elämännauttijan\nja seikkailijan kirkkaat silmät. Agrippan velat olivat tätä nykyä\nyhtä suuret kuin hänen oivallinen ruokahalunsakin, mutta hän antoi\npalttua sekä roomalaisille että juutalaisille saamamiehilleen;\nKyproksen myötäjäisrahat olivat aikoja sitten huvenneet tyhjiin,\nhädin tuskin niillä oli kuitattu mahtavat hääkulut. Ei mikään\nkartano, ei mikään kiinteistö sitonut häntä tänne enempää kuin\nItaliaankaan. Hän oli tottunut kuninkaallisen klientin osaan, ja\nikuisesti levoton veri ajoi häntä maasta toiseen, juhlapöydästä\ntoiseen. Kun hänen isänsä Aristobulos oli aikoinaan teloitettu\nSamarian palatsin vankilassa, prinssi oli seitsenvuotiaana poikana\nviety Roomaan, missä hän joutui kasvamaan ja elämään keisarillisessa\nhovissa. Augustus oli aina hemmotellut häntä — siitäkin huolimatta,\nettä prinssi leikkasi keritsimillä hovifilologi Athenodoroksen\nparran, kantoi linnan kaivoon sammakoita, kaasi viiniruukkuihin\nmustetta, maalasi keisarin lempikoiran siniseksi ja voiteli\nAugustuksen tyttären Julian tekotukan kumiliimalla. Tälläkin hetkellä\nAgrippan silmät siristyivät vaivoin hillitystä ilkikurisuudesta.\nHerodes Antipas tähyili häntä yhä jörömmän näköisenä.\n\n\"Mitä mietit?\" hän kysyi epäluuloisesti.\n\nPrinssi väläytti hampaitaan: \"Laadin parhaillaan sukupuuta. Niin\nkauan kuin olit naimisissa Petran prinsessan kanssa, sinä olit\nminulle setä ja hän oli tätini, mutta nyt on setäni vaimo oma\nsisareni ja siskoni mies lankoni.\"\n\nHymyn ja naurun neuvosto päästi ilonpurskahduksen, mutta tetrarkka\nkivahti äreästi: \"Siinä ei ole mitään nauramista.\"\n\n\"Se selvittää aivoja\", sanoi prinssi. \"Isoisäni harrasti aviollisia\numpisolmuja, ja sinä puolestasi teet vyyhden niin sotkuiseksi, etten\nenää tiedä, missä vaimot alkavat ja miehet loppuvat. Ja mitä minuun\ntulee... odotahan, vaimoni isä Fasael on isoisäni poika niin kuin\nsinäkin, mutta samalla appeni. Rasittavaa, setä, hyvin rasittavaa!\"\n\nKulkue nousi karavaanien kovaksi polkemalle valtatielle. Samarian\nvuorten rinteet helottivat kuumassa valossa. Pyhät kukkulat\nGarissim ja Eebal näyttivät hiljaa liukuvan sinisestä etäisyydestä\nlähemmäksi... Tetrarkka kääntyili puoleen ja toiseen muulin\nselässä. Hän katseli äitinsä kotiseutua — kuningas Omrin ikivanhaa\nja rikasta maata, viinipuiden peittämiä ylänköjä, joiden yli\noli aikojen kuluessa vyörynyt makedonialaisten, makkabilaisten,\nroomalaisten sotavoimien aaltoja. Garissimia ympäröi hieno hulmuava\nsavuhuuru, polttouhria valmisteltiin parhaillaan. Siellä täällä\nnäiden kukkuloiden huipulla oli vielä jokin nokeentunut alttari\nmuistuttamassa kuningas Ahabin päivistä, jolloin vaskesta valetut\nnelisiipiset baalit olivat hengittäneet sieraimiinsa palavan\nihmislihan katkua ja niiden punaiset kykloopinsilmät olivat katsoneet\nparkuvien lasten teurastusta... Ammoiselle menneisyydelle pyhitetty\nmaa, jonka juhlamenoissakin jo narisi vuosituhansien harmaa tomu.\n\nJossakin täällä, tuon vuoren salaisissa uumenissa oli piilossa\nIsraelin kultainen liitonarkki, niin kerrottiin. Ja täällä\nsäilytettiin myös sukupolvesta toiseen vanhaa lampaannahkaa, johon\nAaron itse oli kirjoittanut Mooseksen viisi kirjaa. Äkkiä koko\nherodilaisten hovi tunsi sieraimissaan pistävän makeata lemua. Se\nkävi aina kylien ja maakartanoiden kohdalla hyvin voimakkaaksi. Se\nkihoili verellä sivellyistä ovenkamanoista. Pääsiäisaaton täyden\nkuun noustessa Garissimin ylipappi astuisi paastojen puhdistamana\nmukulakivistä laadittuun alttarikehään, jossa vesi kiehui suurissa\nvaskikattiloissa. Auringon koskettaessa taivaanrantaa hän laulaisi\nLain kirjasta sen kohdan, jossa kerrotaan lähtö Misraimista, kunnes\nvalo pimenisi ja uhrieläinten kurkut viillettäisiin auki nopealla\nveitsenliikkeellä seurakunnan riemun kiiriessä aina etäisiin\nlaaksoihin. Sellainen oli polttouhri, \"suloisesti tuoksuva uhri\nHerralle\", ja sitä seurasi pääsiäisveren kokoaminen maljaan,\nveripisaroiden pirskoitus lasten kasvoille, karitsojen rituaalinen\nnylkeminen ja niiden ruhojen polttaminen maakuoppaan muuratussa\nuunissa. Nyt, pääsiäisen edellä, Garissimin rinteillä näytti kapuavan\ntiheitä muurahaisparvia. Toivioretkeläisiä, jotka valmistuivat\nsuureen uhrijuhlaan.\n\nKumpiko oli todellinen Israel, tämä täällä vaiko Juudan alue\netelässä? Kumpaan temppeliin jumala oli asettunut asumaan, vuoren\nlaelleko vai Jerusalemiin? Näiden kahden seudun välillä vallitsi\nintohimoinen viha, joka jakoi kuin säilän lyönnillä maan kahtia.\n\nSamassa Herodias nykäisi kiivaasti syrjään kantotuolin verhot. Hän\nosoitti sormellaan violetinruskeiden varjojen merestä nousevan\nkaupungin torneja:\n\n\"Pane tarkasti mieleesi, Antipas! Tuolla isäsi antoi murhata minun\nisäni. Tuo on Sebaste, siellä äidinäitini Mariamne vietti häänsä, ja\nsiellä tapettiin hänen molemmat poikansa. Minä syljen sitä! Olkoon\nse kirottu linnan kellaria myöten, jonka kivistä ei ikinä voi pestä\nveritahroja pois!\" Hänen sieraimensa vavahtelivat kalvavan muiston\nherättämästä raivosta. Antipas jupisi aivan hiljaa: \"Minäkin kuulun\njollakin tavoin sinne. Sillä juuri siellä on se santelipuinen sänky,\njossa minä synnyin...\" Hymyn ja naurun neuvosto tirskahti iloisesti,\nmutta ruhtinatar sanoi vain: \"Niin, sinä!\" Ja noihin kahteen sanaan\noli ladattu semmoinen määrä harmia, ylenkatsetta, pilkallista\nkiukkua, että se tehosi kuin korvapuusti. Tetrarkka olisi halunnut\nkyyristyä aivan pieneksi. Vain prinssi Agrippa katseli kirkkain mutta\nmiettivin silmin tuon kaukainen vallituksen torneja, joihin liittyi\nniin kolkko isän kuoleman muisto. Siellä oli kolmattakymmentä vuotta\nsitten mestattu myös hänen enonsa Aleksanteri, kauniin isoäidin\nnuorempi poika. Sitten orvokinvärinen varjo kääri Sebasten muurit\nhuntuunsa; ne hävisivät vuorten taakse, vain korkein torni leimahti\nauringon säteissä ennen kuin sammui... Se oli epäterveellinen pahan\nmenneisyyden välähdys. Oli ajateltava jotakin muuta, hauskempia\nasioita.\n\nAgrippa käännähti äkkiä lankonsa puoleen: \"Sinähän tiedät, että\nsamarialaisen vehnäkakku on juutalaiselle suurempi kauhistus kuin\nroomalaisen sianliha?\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi tetrarkka.\n\nPrinssi nauroi. Oliko Antipas kuullut sofistisen kaskun laupiaasta\nsamarialaisesta? No niin, muuan vaeltava galilealainen profeetta\noli joko Kapernaumissa tai Beetsaidassa joutunut väittelyyn\nshafanilaisen laintulkitsijan kanssa. Kun kirjanoppinut kysyi, mitä\nedellytyksiä hänellä oli periä iankaikkinen elämä, profeetta esitti\nvastakysymyksen: \"Mitä laissa on kirjoitettu? Kuinka luet -?\" Mies\nluetteli käskyt jumalanpelosta hamaan lähimmäisenrakkauteen, kunnes\nhänet kerrassaan musersi profeetan hymy: \"Tee se, niin saat elää!\"\n— \"Ja kuka on lähimmäiseni?\" kysyi shafanilainen. Silloin Galilean\nmies kertoi tarinan kauppiaasta, jonka rosvot olivat jättäneet\nvirumaan puolikuolleena Jerikon tielle; kolme ihmistä vaelsi\nhänen ohitseen, välinpitämätön pappi, välinpitämätön leviitta ja\nsäälivä samarialainen, joka korjasi hänet majataloon ja kustansi\nhänen hoitonsa. \"Kuka siis näistä kolmesta oli tuon rosvotun miehen\nlähimmäinen?\" kysyi profeetta. Lainoppinut kiemurteli kuin poltteissa\nennen kuin sai sanotuksi: \"Se, joka osoitti hänelle laupeutta...\"\nJa silloin galilealainen löi väittelyn lukkoon kuin itse Sokrates:\n\"Siis! mene ja tee sinä samoin!\" Tee niin kuin Samarian mies, kasva\ninhotuimman vihollisesi mittaiseksi! Ja prinssi nauroi hilpeästi.\n\n\"Totisesti, tuo sinun galilealaisesi on ylösnoussut sofistien\nopettaja!\" huudahti tetrarkka.\n\nMutta velho Syyraks, joka oli kuullut tarinan, lähestyi herraansa ja\nkuiskasi: \"Sano mieluummin, että hän on ylösnoussut Johannes, jonka\nsinä teloitit Makairuksen linnassa. Hän on sama, joka pakeni sinun\nkäsistäsi Filippuksen alueelle, kun tahdoit vangita hänet. Sama,\njonka kerrotaan kulkevan veden päällä ja herättävän kuolleita.\"\n\nHerodes Antipaan silmissä välähti kauhu. \"En minä Johannesta\nmestannut, se veri tulee vaimoni ja Salomen päälle... Eihän ihmistä\nvoida syyttää siitä, mitä hänet pakotetaan tekemään.\" Vaikka\ntetrarkan ääni painui matalaksi jupinaksi, kaikki arvasivat, mistä\noli kysymys. Vanha taikauskoinen kammo nousi taas haudastaan,\nruhtinaan suupielet nytkähtivät, ja hän kouraisi sydänalaansa. Kuinka\nitsepäisesti kuolleen miehen varjo voikaan vainota elävää! Ja kuinka\nmonta vuotta kuluisi, ennen kuin hän unohtaisi Jordanin nasiirin,\njoka kylläkin oli häpeällisesti solvannut häntä. Tetrarkka sipaisi\nleukaansa ikään kuin olisi pyyhkinyt pois sylkeä. Ei — se murha\noli ollut Herodiaan ja Salomen työtä. Vaimo ja tytärpuoli olivat\nyksissä tuumin yllyttäneet häntä veritekoon, vieläpä silloin kun hän\noli aivan juovuksissa. Ja kuitenkin, kuitenkin...! Hän oli elävästi\nnäkevinään, kuinka irtihakattua päätä kannettiin kultavadilla ja\nkuinka finanssimestari Kuusas äkillisessä säälinpuuskassa viskasi sen\nyli pyyheliinan.\n\nKaikki ratsastivat nyt äänettöminä. Kun tie kääntyi Sykarin\nkaupunkiin, henkivartiosto lisäsi vauhtia ja rämisevä soitto\npaisui. Saattoi nähdä, että kaikilla poluilla vaelsi yhä suurempia\nihmislaumoja, mitä etelämmäs tultiin: Dekapoliin kauppiaita matkalla\nSiionin basaareihin, kultaa, balsamia ja mausteita kuljettavia\ndromedaareja, kokonaisia muulikuormastoja, jotka tallasivat tietä\npölyssä ja hälinässä.\n\n\"Oi Jerusalem, milloin näen sinun linnasi, porttisi ja porttosi!\"\nhuokasi Agrippa. \"Kaipaan kylpyä ja sinun huonoja viinejäsi, eno tai\nlanko, kuinka vain tahdot. Tämä kirkkaus tekee minut aivan sairaaksi.\nJa pöly on paljon läkähdyttävämpää kuin se sipulihillo, jota me\nsöimme Tiberiaassa.\"\n\nTetrarkka ei vastannut mitään. Hän ratsasti suuri raskas pää notkuen\nja hypisteli amulettejaan. Kuinka vuorten varjot osasivat ollakin\nnoin hiipivän tummia! Ja miksi yksinäinen korppikotka juuri nyt\nleijaili taivaalla? Puolittain Syyraksiin, puolittain Agrippaan\nkääntyen hän kysyi: \"Kuinka on? Mitä Hyrkanuksen ennustajat\nsanoivat, kun kuningas vainaja näki näyssä kultasarvisen sonnin\nastuvan ylimmäisenä pappina Jerusalemin temppeliin? Täällä vallitsee\njokin kavala odotuksen haju, minä aivan tunnen sen keuhkoissani.\nMillaiseksi oikein kuvitellaan tuo salaperäinen tuleva, jota sanotaan\nVoidelluksi? Olen tutkinut lukujen Kirjaa; Mooses sanoo, että\nJaakobista on nouseva tähti ja valtikka -\"\n\nHänen äänensä oli muuttunut käheäksi.\n\nAgrippa nauroi. \"Sitäkö sinä nyt pelkäät? Totta on, että maa\nIdumeasta kauas pohjoiseen ja taivas tiesi kuinka etäälle, odottaa\nennustetun ilmestymistä. Voisit toimittaa lähetystön kysymään asiaa\nFilonilta; hän on ikänsä kaiken jäytänyt kuin toukka Aleksandrian\nkirjaston kääröjä, en käsitä, mitä hän ei tietäisi. Ja voithan lukea\nPsalttarin rukouksen. Se puhuu voimalla vyötetystä kuninkaasta, joka\non luvattu ja tuleva, joka musertaa väärämielisten korskeuden kuin\nsavenvalajan astiat rautaisella sauvalla, ja niin edespäin. Sanotaan,\nettä hän syntyisi Beetlehemissä ja olisi jalompi puhuja kuin Gadaran\nfilosofi Theodoros, joka opetti retoriikkaa itselleen Tiberiukselle.\nHuomaa nyt, lanko ja eno, että äitini Berenike synnytti minut juuri\nBeetlehemissä! Etkö lainkaan pelästy? Voisit ainakin hätkähtää. 'Sinä\nLeivän Huone Efrata, joka vähäinen olet Juudan sukujen joukossa,\nsinusta on minulle tuleva se, joka on hallitseva Israelia...'\"\n\nSamassa laiha hindu, joka oli sivusta kuunnellut näitä sanoja,\nkohotti ruskeat hermostuneet kasvonsa taivasta kohti. Hänen silmänsä\npaloivat oudosti, hän kuiskasi, aluksi kotimaansa ikivanhalla pyhällä\nkielellä: \"Puspaani vasante prashpotaanti, kukat puhkeavat kevättä\nkohti, kuu on täyttymässä ja ajan mittari näyttää semmoista, mitä\nsinä herra, et näe. Tiedä, että ennen kuin yötaivaan valohedelmä on\nkypsynyt pyöreäksi, maailmanvuosi lyödään umpeen.\"\n\nTetrarkka tähyili väristen keväistä maisemaa. Hän tuskin kuuli\nsoiton räminää. Hänen kainalonsa ja koko selkänsä hikoilivat\nkauheasti paksun ruhtinaanpuvun alla. Hän olisi halunnut komentaa:\nSelitä tarkemmin, intialainen! En ymmärrä outoa mongerrustasi,\nmutta johonkin se tähtää, jotakin se tarkoittaa. Kerran sanoit,\nettä Shiva on kohta tanssiva veritanssin, että Vishnu ilmestyy ja\nrakentaja Vishvakarman uhrataan. Tulkitse se niin kuin Daniel selitti\nBelsassarin seinän kirjoituskoukerot. Ja miksi, miksi vuorten varjo\non niin salaavan sininen...?\n\n— Mutta kun hän kohtasi Herodiaan ivallisen katseen, hän vaikeni\neikä puhunut mitään.\n\nMeluisa musiikki vieri etelää kohti. Tuorein lehvin seppelöidyt\ntyrsossauvat huojuivat, lammaslauma mäkätti ja töytäili jo hyvin\nkaukana.\n\n\n\n\nPYHIINVAELTAJAT.\n\n\nNiin kuin kaikkina keväinä, Galileasta lähti sankkoja\ntoivioretkeläisten joukkoja Jerusalemiin viettämään Egyptistä-pääsyn\nmuistojuhlaa ja uhraamaan. Juudeasta oli monta päivää sitten tullut\nsuuren neuvoston, sanhedrinin lähettiläitä kuuluttamaan pääsiäisen\nalkamista. Ja nyt todistivat tyhjiksi jääneet puutarhat, pölystä ja\nkivistä: peratut tiet, äsken kalkitut haudat, että aika oli tullut.\n\nNisan-kuu, tähkäpäiden ja taivaansinen kuukausi, oli tänä vuonna\npilvettömämpi, tyvenempi kuin ennen. Päivät olivat tulvillaan\nvärähtelevää valoa. Gennesaretin vedestä tuntui nousevan aivan\nuudenlainen luova henkäily, joka kosketti hyväillen länsirannan\nlumivalkoisia kyliä yrttitarhoineen. Oli tullut aika, jolloin\nmantelit puhkeavat vaaleihin kukkiin, jolloin kreetalaisen glysiinin\naromaattinen pihka tuoksuu voimakkaimmin ja ruusuihin kehittyy\nhunajaa.\n\nVain kaukana pohjoisessa vallitsi ikuinen talvi. Siellä kohosi\ntummansinistä taivasta vasten Hermonin lumen peittämä harjanne kuin\nvalkoinen, laskostettu viitta, joka on heitetty maan hartioille. Joka\naamu sarastus levisi nopeasti järven itäpuolelta Gergeseenien vuorten\nyli länteen ikään kuin avaruuteen olisi räiskynyt ruusunpunaisia\nja kultaisia valosiipiä, tulihöyheniä, jotka lisääntyvä tumma sini\nliuensi itseensä. Vuorten halkeamat kävivät orvokinvärisiksi. Mutta\nlänsirannalla alkoivat maatilkut helottaa mehevän vihreinä. Jokainen\npapupelto, jokainen kynnös huurusi hedelmällistä kosteutta. Pääskyset\nvisersivät. Ne siukoivat nopeasti kuin tummat värttinät sinisessä\nilmassa ja näyttivät ompelevan ylenpalttisen valon kultalankoja\ntaivaan kankaaseen. Magdalaa, Kapernaumia, Beetsaida Juliaa ympäröi\nloppumattoman liverryksen kieppuva ratas, havisevien linnunsiipien\nhyrrä. Kaukana Juudeassa saattoi vallita uunin korventava kuumuus,\nmutta täällä, Galileassa, kevät oli suloisen lauhkea — juuri sopivan\nlämmin, jotta viikunapuiden mehevät raakilot kypsyisivät ja viini\nversoisi.\n\nKapernaumin pääsiäiskaravaania johti synagoogan esimies Jairus.\nHänen rinnallaan ratsasti aasin selässä esilukija ja liturgi Simon\nben Hilkana. Tuttu valkea kaupunki jäi pian heidän taakseen.\nVanhojen seljapuiden välistä kuumottivat vielä pyhäkön muurit,\nvaaleat kiviseinät, joihin oli kuvattu sininen ja kultainen Daavidin\nkilpi, Aaronin viheriöivä sauva, papilliset granaattiomenat ja\ntähti. Sitten ne peittyivät humajavien sykomorien varjoon. Talojen\novet oli suljettu telkimillä — suurin osa asunnoista sai nyt\njäädä tyhjilleen. Juhtien kavionkopse kohoili aamuilmaan kuin\nyksitoikkoisen tasainen rummutus ja etääntyi verkalleen Jordanin\nnotkoihin. Järven rannan pienet kaupungit — viinikunnaiden\nreunustama Magdala, jonka kutomoissa ihokkaiden valmistus oli\ntauonnut, Beetsaidan valkamat ja Tarikhean suolaamot — eivät kaukaa\nkatsoen olleet juuri kyyhkyslakkoja suuremmat. Kun dromedaarit oli\naamuvarhaisella juotettu, kun nahkaleilit oli täytetty raikkaalla\nvedellä ja eväskorit sidottu satulannuppeihin, Kapernaum oli\nloiskunut ja kumahdellut lähdön hälinästä. Mutta nyt saattoi sieltä\ntäältä erottaa vain käsikivien hiljaisen jyrinän.\n\nKameelit astelivat juhlallisen keinuvasti etelään päin. Tie hohti\nyhtä valkoisena kuin äsken kalkitut haudat. Niisan-kuun taivaan alla\nlevisi tummanvihantia puistoja, joissa kypsyi bergamotteja ja joissa\nviiniköynnösten kärhet takertuivat riukuihin ja säleristikkoihin.\nÖljypuiden santelinharmaat ryhmät muistuttivat hyytyneitä savupilviä,\njotka ovat jääneet leijailemaan punaruskeille rinteille. Kun Simon\nben Hilkana kääntyi, hän erotti vielä järven sinisen väikkeen ja\nTiberiaan, jonka tornit, palatsit, temppelit näyttivät vähitellen\nuppoavan erisävyiseen viheriään. Hän oli syntynyt Magdalassa. Mitä\nkauemmaksi tuo kutojien ja linnunpyytäjien kaupunki jäi, sitä enemmän\nhän tunsi kaipaavansa takaisin... Dromedaarien huojuva käynti ja\nlaukkujen hölske satuloissa vaivasivat häntä. Hänellä oli sama tunne\nkuin peltomiehellä, joka on lähtenyt merimatkalle.\n\nSynagoogan esimies Jairus oli asettunut tukevasti muulin satulaan.\nHän oli vanha ja ryppyinen — hänen kasvonsa muistuttivat litteätä\nviikunaa, joka on halkeillut auringonpaisteessa, tai aivan kuivaa\nja rypistynyttä lehteä. Silmäkulmista keltaiseen pukinpartaan asti\nulottui kokonainen suurten ja pienten kurttujen seitti. Jairuksen\nlaihassa ranteessa oli pergamenttihihna, johon oli merkitty pyhä\nsiunauslause, ja otsaan, hiusten rajaan, oli taitavasti sidottu\npieni ruskea tefillin, peukalonkokoinen rukouskotelo. Hän istui\nmuulin selässä silmäluomet puolittain ummessa. Hän laati vielä\nkerran mielessään välttämättömien uhrikyyhkysten ja polttopuiden\nperunkirjoituksen ja ajatteli retken päämäärää, Juudan kuninkaiden\nmahtavaa kaupunkia, temppeliä... Mutta tuttu ja vieras, kaukainen ja\nläheinen sekoittuivat hänen mielessään. Hänen ajatuksensa häilyivät\nKapernaumin ja Siionin välillä. Hänen sydäntään pusersi omituinen\nrauhattomuus.\n\nEsimiehen ja liturgin jäljissä tuli soriseva kulkue. Siinä oli\nnaisia, joiden piti suorittaa Moorian vuorella puhdistusuhri;\nlapsia, jotka olivat vielä vaipuneet sikeään aamu-uneen;\nsuolankuivaajia, pellonperkaajia, Gennesaretin kalastajia, jotka\nmaksoivat ylikulkuveron Antipaan ja Filippuksen maakuntien rajalla,\nsydämen muotoisista kivistä rakennetulla sillalla, jota roomalaiset\nnimittivät mensaksi, \"pöydäksi\". Silloin tällöin ilmoille kajahti\nlaulu:\n\n\"Allel! Allel! Ylistäkää häntä, joka on luonut mahtavat valonantajat,\nauringon ja kuun. Sillä hänen armonsa kestää iankaikkisesti!\"\n\nKameelien turvat olivat kääntyneet etelää kohti. Savikokkareet\nnotkuivat kuin punnukset niiden kylkikarvoissa. Niiden\nylenkatseellisen tietävät päät nyökkyivät majesteettisesti. Jossakin\ntien mutkassa ne lipaisivat alahuulellaan lähteiden ja kaivojen\npeitteeksi pantuja kiviä, milloin ne tunsivat raikkaan veden tuoksun.\n\nKun kuumuus sydänpäivällä kävi sietämättömäksi, kun taivas hiilui\nkuin sininen sulatusuuni, vaellus hidastui jonkin verran -.\nTuuli pikemmin lietsoi kuin viillytti hellettä. Se sai esimiehen\nvaipan hulmuamaan, se puhalsi hietaa turbaanien alle. Miehet\nyrittivät turhaan kiristää mustista vuohenkarvoista palmikoitua\nvannetta, joka ympäröi heidän päähineitään. Jordanin rannoilta\nkajahtelivat pelikaanien huudot. Kuljettiin vuorten ohi, jotka\nmuistuttivat nousevine rinteineen vihreitä amfiteattereita; niiden\npengermillä versoi viiniä ja kasvoi omenapuita. Laajat kentät olivat\nylt'yleensä nupulle puhkeavien helakankeltaisten kultasaunioiden\nja vaalean malvan peitossa, tuon kukkamaton, joka rupesi jo\ntalvipäivänseisauksen jälkeen hiipimään alastoman, kuloutuneen\nkortteen yli. Siellä täällä oli kuin ohuella pensselillä sivelty\nsininen väritahra — tummia helmililjoja ja kelloja. Auringon säteet\nkipinöivät piikiviaidoissa aivan kuin olisivat koskettaneet mustaa\nkristallia. Laulu kajahti jälleen. Vuoret toistivat sitä, sen kiirivä\nkaiku häipyi kaukaisuuteen.\n\nLaihonvehmauden ja taivaansinen kuukausi, jota Lakishin neidot\nolivat vielä Joosian päivinä pakanallisesti juhlineet! Hamasta\nkastelukanavien multapaakuista, joita pikkutilojen viljelijät aina\npotkaisivat syrjään, jotta virvoittava vesi iloisesti lirisisi\npelloille, kumpujen sinipunaisten salviapensaiden päiviin se vaipui\nmaan päälle siunauksen valona. Heidän matkatessaan maasto vaihteli.\nPiankin he tunsivat Jordanin läheisyyden — he matkasivat nyt\nmiltei ylellisen vihantien laaksojen pohjaa; himmeästi loistelevat\nvesiperäiset poukamat olivat tuolla lähellä, niiden miekkaliljojen\nverhiöiden tupet ruiskuttivat kukkien punaisia, pursuavia,\nkielekkeisiä liekkejä. Laitumet aaltosivat epätasaisina. Nuori\nkevään vehmaus muutti ne aivan viheriöiksi, niin että ne näyttivät\noudonvärisen silkkikuikan untuvilta. Ja kuin mustat obeliskit, kuin\nyön pimeyttä säilyttävät pilarit lumivalkoisten kylien ympärillä\nnousivat metsäsypressien patsaat. Niiden väkevän sinitumma väri\nleikkasi jyrkästi öljypuu tarhojen hopeaista hämyä. Suikertavien\npolkujen liitu hehkui kirpaisevana. Maakartanoista kuului\njauhinkivien yksitoikkoinen jyrinä.\n\nKeskipäivän jälkeen pyhiinvaeltajat näkivät tiellä paksuja tomupilviä.\n\nSiellä kulki orjuuden maan, Misraimin väkeä, joka saapui\nmerenrannikolta; he kuljettivat Niilin kaloja tai egyptiläisen\nsenna-pensaan litteitä palkoja, \"Aleksandrian mehua\", sisämaan\nkauppapaikkoihin. Tämä oli karavaanien maata. Missä asutus tiheni,\nsiellä vaelsi aina ryhmittäin sekavan meluisia joukkoja. Pohjoisesta\netelään ja päinvastoin! Painijoita, joiden lihaksikkaat käsivarret\nkiilsivät öljystä; he matkustivat Gerasaa kohti, sillä sen palestra\noli juuri korjattu, tai seleukiidien pohjoisen rantakaupungin\nsuunnattomiin eksedroihin. Damaskosta tuli vatsatanssijattaria\nsinipunaiset harsot kasvoillaan ja silmäripset mantelinnoella\nmustattuina. Tässä soluvassa laumassa liikkui kreikkalaisia\nkilpa-ajajia, joko matkalla Siidoniin ja Askaloniin tahi etelään.\nNuorten roomalaisten liehuvat silkkiset puvut hehkuivat sen\nkilpapuolueen värisinä, jonka puolesta he olivat valmiit panemaan\npeliin parin talentin vetosumman, viisi, jopa seitsemän yhtä vastaan:\nomenanvihreiden, kultaisten, punaisten ja mustien ohuiden kankaiden\nhulmuntaa... Näytti kuin koko Dekapoliksen kreikkalaisten kaupunkien\nliitto Hippoksesta Gerasaan purkaisi etelän karavaanitielle häliseviä\nasukkaitaan. Kaikki oli muuttunutta sen turman päivän jälkeen,\njolloin Syyrian legaatin alaiset kymmenen kaupunkia omaksuivat\nPompeiuksen kalenterin. Missä vuoden tähtilaskut, kuun vaiheiden\nammoinen patriarkkojen ajoista periytyvä päivien lukeminen kumottiin,\nsiellä tapahtui elämänmuutos vieraaseen suuntaan. Eikö joka tiellä\nvallinnut kiihtymyksen ilmapiiri, muukalaisten äänien melu, joka\noli Israelille outo? Lännen hurjaa, elämänriemuista iloa värähteli\nkaikilla poluilla, jotka roomalaisten kiveäminä halkoivat maata.\nEi voinut sanoa, että taikauskoisten menojen aikakaudet olisivat\nnousseet haudoista, ei, paljon pahempi oli kaikkialle hiipivä\nhelleeninen epäilys, näiden pyhien mäkien rinteillä kiirivä nauru!\n\nEsilukijan silmissä leimahti sapekas viha. Voi sinua, Gevurah,\nmistään piittaamaton Rooma! Eivätkö patrulliesi hihnoitetut\nsaappaat ole jo kyllin kauan häpäisseet maan kamaraa? Eikö jokainen\nsotilaallinen piirikunta etelän punaisista erämaista Libanonin\nlumiseen valliin ole Adonai Elohimille kauhistus? Ja kuinka kauan\nleopardinnahkaan verhotut portot esittävät riettaita joonialaisia\ntansseja Gerasan teatterissa ja uhrisavu nuolee temppelien siittimen\nmuotoisia pylväitä, niin että vesikourutkin ja katelevyt, kiviset\npalkistot ja marmoriin hakatut kasvinlehdet ovat aivan siniset\nepäpyhästä tuprusta! Hänen mustat silmänsä kiiluivat. Mutta hän\nnipisti huulensa yhteen, oli vaiti.\n\nKun he vaelsivat virran tulvauomien yli — niiden jyrkänteeltä\ntoiselle kaartui lujasti iskostettuja roomalaisia siltoja — vanhus\nja esilukija muistelivat kotiseutua, pohjolaa.\n\nNasaretin kylän kummut olivat etelän ja pohjoisen välinen ammoinen\nvartiopaikka, niin iäkkään vanha, että niiden mäet Naabotin\nviinirinteistä kuningatar Iisebelin kuolinpaikkaan olivat ikään\nkuin vaipumassa aikojen yöhön. Ja semmoinen oli kanaanilainen\nEen-Doorin kaupunki pienen Hermoilin pohjoisrinteellä, jossa Kiisin\npoika puhutti tietäjän haamua. Miten kauan mahtoi olla siitä, kun\nhaalien tulet olivat leimunneet Kannelin pitkällä venyttelehtivällä\nharjanteella?\n\nEsdrelonin tuolla puolen aukesi Jisreelin lakeus pilvien varjojen\npyyhkimänä Gilboan vuorten alla. \"Adonain kylvökenttä\", Megiddon\ntasanko solateineen, sen kolmekymmentä sotatannerta, joiden yli oli\nmarssinut voittoisan Baarakin ja Saulin joukkoja. Tämä oli pyhän\nkirjan keskikohta. Lehti lehden alle peittyneenä maakerros toisensa\nalla säilytti arvaamattomien etäisyyksien muiston, farao Nekon\nkultaisten vaunujen jymystä ja kuningas Joosian kuolemasta, niin,\naina Gideonin sodista Baabelin haihtuneeseen ylivaltaan asti. Tyhjä\nlakeus. Ei enää nykyhetkelle, vaan menneille ajoille vihitty.\n\nJa siitä koilliseen ja itään lainehtivat Galilean kunnaat. Se oli\nkukoistavien viinimäkien vehmas maakuntapiiri, jonka viljapellot\nvierivät Taaborilta laaksoihin. Sen kukkivat harjut vaipuivat\nTiberiaan lähellä loivan sulavasti lounaiseen ilmansuuntaan. Kymmenen\nkuukautta sen säleristikoiden köynnökset tuottivat herkeämättä\nmehuisia rypäleitä. Varjoa rakastavat pähkinäpuut havisivat\nviuhkapalmujen alla ja niiden norkot huojuivat aivan punaisina.\nYksin metsäviikunoiden lehdetkin häälyivät kuin siunaavat kämmenet\nvalkoisten majojen ympärillä. Esilukija ei näitä kuvia muistellut.\nMutta esimies, jonka aistit jo herkkenivät niin kuin vanhoilla,\nsitkeästi omaan kotiseutuunsa kiintyneillä ihmisillä, näki Galilean\ntutut näyt sitä selvemmin, mitä kauemmas he niistä etääntyivät.\nMitäpä muuta mieli janosikaan elämänpäivien lyhetessä, kuin tuttujen\nmaisemien katselemista! Silmä viipyi niissä yhtä mielellään kuin\nkorva kuunteli käsikivien ääntä tahi kasteluveden solinaa taikka\naasien kiljuntaa. Niin, ja kaivonrattaan jytyä hiljaisessa aamussa,\nkun iestetty kameeli kiersi sitä ikuista ympyräänsä tallaten.\nVain ne ihmiset, jotka pitivät käsin tehtyjä kalliita kaluja\nloistokkaampina kuin itse luontoa, saattoivat unohtaa kukat ja\njärven sinen ajatellessaan meisselillä kaiverrettuja setrikattoja\ntai Foinikian lasiastioita tai vaikkapa synagoogan kynttilänjalkaa,\njoka oli taottu täyskultaisista harkoista. Kaukaisten maiden\nsadat aarteet pakanakotien esineistä Siidonin poimuisiin, tummiin\nkultanukkakankaisiin olivat vieras maailma. Galilean ikuinen\nvihannuus oli toinen, läheisempi. Se oli kauneuden itsestään selvää\nkirjaimellisuutta, niin loihtimattoman ilmeistä, niin tekemättömän\njumalaista ja lahjaksi saatua, että aidon talonpojan kuokkakin\njymähti multaan melkeinpä hellästi.\n\nAivan näin syvään esimiehen ajatukset eivät uponneet. Oikeastaan\nhän tajusi vain tuttujen pikkuseikkojen viehätyksen. Sen, että\npolut helottivat Galileassa puhtaampina kuin muualla. Että lapset\nmelusivat iloisesti järven poukamassa uittaen leikkilaivoja tai\ntyönnellen pitkällä kepillä kilpikonnia ja hakien niiden munia. Hän\nmuisti vanhan puutarhurin, joka leikkasi Kapernaumissa selja-puiden\noksia, jotta ne eivät kokonaan peittäisi järven poukamaan rakennettua\nsynagoogaa. Jollakin penkillä kyyrötti mustapukuisia naisia kuin\nvanhoja väsyneitä variksia iltapäivän viistossa valossa. Ja jossakin\nnousi vuoripolkua nuori tyttö päälaellaan myttyyn puristettu\npyyheliina ja sen päällä ruskea vesiruukku, astui rytmikkäästi\nkeinuen, korottomat tohvelit läjähdellen tien liituun, yhä ylemmäs\nlännen ruskoa vasten. Kaikki tämä oli kotimaata. Se oli Galilea\nitsessään. Maailman vieraissa silmissä se saattoi näyttää vähemmän\nkauniilta ja ehkä samanlaiselta kuin monet muut seudut, mutta\nJairus näki sen kaikesta muusta erotettuna. Hän oli varmaan jo\nsisäisesti palaamassa takaperin ajassa, kunnes saavuttaisi varhaisten\npoikavuosien aamut, jolloin ei ollut olemassa mitään selvää tuntien\nkulkua, vaan vallitsi pelkkä ajaton oleminen. Hän kuunteli ja\nihmetteli nykyisyyttä. Uuden ajan olot olivat jääneet hänelle aivan\nvieraiksi. Se merkitsi vanhuutta, pitkän elämän päivän leima näkyi jo\nselvästi hänen hauraissa kasvoissaan ja kumarassa varressa.\n\nItse asiassa, sisimmältään, hänellä ei ollut minkäänlaista suhdetta\nkaikkeen tuohon, mitä nuorempi polvi vihasi ja kirosi salaa, ei\nRooman maaherran joukkoihin eikä vapaakaupunkien huvituksiin.\nHän oli, niin kuin Galileassa sanottiin, hiljaa katsellut monina\nvuosikymmeninä oman viikunapuunsa varjosta, kuinka humu ja loisto\nvyöryi etelässä ja melskeiden ajat vaihtelivat rauhan aikojen kanssa.\nHän oli nähnyt suuren idumealaisen satraapin viimeiset vainovuodet,\noli kuullut Quirinuksen joukkojen marssivan pohjoisesta Jerusalemiin\npystyttämään ristejä Öljymäelle, oli elänyt Sepforiksen asevarikon\nryöstön, gaulanitilaisen sankarin Juudaksen kapinan ja kuoleman\nvuodet. Mutta viikunapuun, hänen viikunapuunsa lehdet havisivat niin,\nettä kaikki semmoinen häipyi. Aina kypsyvine vihreine hedelmineen puu\noli hänelle kotiseudun kuva.\n\nLiturgin olo oli miltei sietämätön, kun hän ajatteli Galileaa. Sitä\nei suotta nimitetty pakanain alueeksi! Sieltä ammensivat sadat\nlaskimot vierasta verta maan sydämeen.\n\nGoolanin vuorista luoteisessa Taaborin metsiin ja Gergeseenien\nruusunpunaisiin vuoriin idässä se oli kuin suunnaton majatalo. Ihana,\nkukkiva seutu ehkä. Häpeän poltinmerkillä leimattu seutu. Alue, jonka\njo Salomo oli häväissyt lahjoittamalla sen kaksikymmentä kaupunkia\nfoinikialaiselle Hiiramille temppelin koristamistöiden maksuksi ja\njonka jokaiseen mulperipuuhun, jokaisen valkopoppelin lehden nukkaan\noli sitkeästi tarttunut länsimaiden pölyä. Sitä tomua olivat hurskaan\nkuningatar Aleksandran kuoltua tupruttaneet paksuina pilvinä ilmoille\nPompeiuksen armeijat. Roomalaisen saapasnahan haju, epäpyhät viirit\nja saastaiset sotakotkat olivat kerran toisensa jälkeen heittäneet\nmaisemien yli varjon, jota mikään leviitallinen puhdistusvesi\nei voinut huuhtoa pois. Vielä vähemmän nykyistä rauhanajan\nturmelusta! Vuorten valojen ja varjojen halki riensi outojen maiden\njoukkoja Kapernaumin ohitse. Joka istui lehtimajan juhlan aikana\nviininpusertimon luona tai poimi syksyn mehuisia keltaisia luumuja,\nvoi kuulla kesken rukoustakin syyrialaisten rumpujen murinan ja\npillien luikkaukset. Se oli saastaista soittoa. Fryygialainen duuri\nhelisi pakanallisen iloisesti kirkkaan teräsävelen johtamana;\npakanoiden kaupungeista kantautui aina myötätuulella kaislaputkien\noikutteleva aiolilainen molli. Hypolyydialaisen musiikin soinnut\nkaarsivat kuin vihellysten tanssi korkeata pääsäveltä, jota nouseva\nmelodinen pohjasointu johti. Karavaaniteillä paukkuivat symbaalit.\nRooman torvet toitottivat, ilma värehti heleiden hihattomien pukujen\nkirkkaasta punasta.\n\nEikä siinä kyllin, yksin Jordanin rannallakin asui hajallisia\nfilosofikouluja, joiden opettajat eivät suinkaan essealaisten tapaan\nkantaneet hiuksillaan ohdakeseppeleitä, vaikka heidän pukunsa\nolivatkin yhtä valkoiset kuin Suolameren erakkojen viitat. Syntinen\nGadaran kaupunki söi porsaanpaistia ja ihaili omaa runoilijaansa\nMeleagrosta, jonka häpeällisiä pikku lauluja luettiin Tiberiaassa.\nKerätä maan sadon ensimmäisiä kevätantimia Adonai Elohimille, kun\nuskon hapatus laimeni koko Galileassa vieraan sivistyksen tulvan\nalla... ei, se oli hyvin vaikeata! Sitä oli mahdotonta suorittaa\npuhtain ja tyynin mielin. Niin kuin persialainen silkkiäispuu oli\nvähitellen vallannut nämä tienoot, niin juurtui vieras vaikutus\nkaikkeen, minkä olisi pitänyt jäädä Israelin omaksi! Ja aivan samoin\nkuin puutarhurit nykyään keräsivät mulperien purppuranmustia marjoja\nja vatkasivat ne siirapiksi, samalla tavoin omaksuttiin huomaamatta\nlännen tottumukset, latinalaisen lännen, joka otti sotilaineen\nkaiken, omisti maan itselleen. Kreikkalaisen ja foinikialaisen\nlännen, jonka henki laahautui kauppamiesten jäljissä Jaakobin\nalueen halki. Jos Samaria asukkaineen oli jokaiselle oikeaoppiselle\njuutalaiselle kauhistus, kuinka monin verroin enemmän nuo laumat,\njoita virtasi kaikilta ilmansuunnilta sinisen järven maakuntaan!\nEsilukija olisi halunnut niiden päivien palaavan, jolloin pikku\nlamput tuikkivat yön pimeydessä salaisina valomerkkeinä; selootit\ntiesivät niistä, mihin heidän varalleen oli kätketty leipiä, viiniä,\nohraa ja hunajaruukkuja. Mutta Gamalan mies Juudas oli jo vuosikausia\nsitten naulittu ristiin. Hänen sissinsä olivat hajautuneet. Se, mitä\nnimitettiin Rooman rauhaksi, vallitsi joka kyläpahaisessa.\n\nGalilea oli kansojen kauttakulkupaikka, notkuvan lukinseitin keskus,\njossa kaikki langat yhtyivät ja menivät ristiin. Silta Egyptin ja\nBaabelin välillä. Hauranin valkoytimisten jyvien kuljetuskohta,\njosta nahkasäkkejä vietiin foinikialaisen Akkon satamaan — tuon\nmerikaupungin aittoihin, jota roomalaiset sanoivat Ptolemaikseksi;\nsen rannalta lähtivät kaikkein suurimmat vehnälaivojen parvet kauas\nVälimerelle ja sieltä taivalsivat sotilasjoukot Gennesaretia kohti,\nkunnes ne hajautuivat juuri tullirajalla. Sitten ne marssivat\nJordanin takaisiin kaupunkeihin ja yhä kauemmas pohjoiseen,\nDamaskosta aina Kaksoisvirtojen maihin...\n\nLapsena esilukija oli ihmetellen katsellut noiden sotilaiden\njäyhiä, päivän paahtamia, parrattomia kasvoja. Heitä vaelsi aina\nKapernaumin tiellä; legioonalaisten ruskeat ja sinipunaiset villaiset\niho takit tuoksahtivat hielle, keihäiden päät tuikkivat heleässä\nvalossa. Joskus näyttäytyi maaherran raskasaseista väkeä. Kuparilla\nvahvistetut miesten nahkakypärät säihkyivät kuin hiilet, niiden\npunaiset ja mustat jouhihuiskut hulmusivat; sotatakkeja peitti\nrasvatusta nahasta koverrettu ja rintaraudan ympäröimä haarniska.\nKymmenen kilon painoisten kupulakilpien kehät häipyivät kaukaisille\nvuorille kuin rivi täysikuita, jotka Rooman voimallinen käsi oli\npoiminut taivaalta. Kyynärän pituiset espanjalaiset miekat helisivät\ntupessaan. Se oli ankaraa soittoa, se vaati alistumaan, se nujersi\njokaisen talonpojan kuuliaiseksi. Mutta enimmäkseen nämä sotilaat\nolivat kevytaseista joukkoa. Heillä oli vain nahkakypäränsä,\npistimensä, joskus keihäät ja toisella olkapäällään painava\nmatkareppu. Tie, joka johti sodan ja viljanlastauksen satamasta\nPtolemaiksesta suoraan Jisreelin lakeuden yli ja hetkeksi sukelsi\nMegiddon solaan ennenkuin jatkui filistealaisten rantaa ja Egyptiä\nkohti etelässä, oli kesäisin täynnä alituista kumua. Sillä vaelsi\nkaravaaneja, sillä vieri vaunuja ja marssi patrulleja. Rooman kuokat\njymisyttivät vanhaa kalliokäytävää; sitä louhittiin ja oikaistiin,\nsen leventyvää pohjaa kivettiin jykevillä litteillä paasilla.\nMiesten luikkaukset ja latiumilaisen työlaulun tahdit, jyrinä, melu,\nmoukarien iskut kallioon kiirivät erityisen selvinä Nasaretiin, niin\nettä tuon pienen vuorikylän seinät kaiuttivat alati näitä ääniä.\n\nYhtä pysyväinen ilmiö olivat kauppakaravaanit. Kun Jordanin yli,\nmelkein täsmälleen kymmenen kilometriä Galilean järvestä etelään,\nmuurattiin vahva harmaanruskea, avarien kaarien tukema holvisilta,\njonka täytemuurit tehtiin tiilestä ja lujitettiin piinkovalla\nvulkaanisella laastilla, idän kauppiaat käyttivät aina sitä. Se oli\nvaltateiden solmu.\n\nPolut haaroivat kuin suikertavat liiketoiminnan rönsyt Taaborille\npäin vinosti luoteeseen. Ne kaarsivat Nasaretia pohjoisen puolelta\nja ojentuivat Akkoa kohti, missä meri jo lähetti suolaisia kutsuvia\nhenkäyksiään. Vaskella lujitettujen helmilippaiden, outojen\nmaustimien, etäisen Aasian hedelmien, silkin, pakotettujen kulta- ja\nkuparivatien ja Baabelin lohikäärmekuvioisten kankaiden ja mattojen\ntie! Sen lähellä osasi jokainen galilealainen poikakin murtaa\nioine-kieltä, idän kreikkaa. Kameelit astelivat taakkoineen pää\nnyökkyen ja notkuen tätä teiden yhtymäsiltaa pitkin, joskus väsyneenä\nlikaisena jonona, joskus ruhtinaallisen upeana karavaanina, heleän\ntulipunaiset aurinkoteltat välkkyen. Öisin, suurten markkinoiden\naikaan, Galilean valtapoluilla näytti matavan lyhtyjen tuikkivia\nvalorivejä. Tuuli kantoi etäisen soiton säveliä, niin, saattoipa\njoskus erottaa noppanappuloiden kalinankin pelaajien pikareissa. Ja\njokaisen leimahtavan tulen loiste kimalsi mustassa vedenkalvossa\npunaisina riimuina ja valokiemuroina, jotka suikersivat kuin\nkuumalla hiilellä piirretty persialainen kirjoitus. Kellojen kalina\nhäipyi vuorille päin. Sitä seurasivat uusien karavaanien jonot.\nKultakirjoisia loimia ja metallilla silattuja satuloita, joissa\nkyyrötti kiiltäväkasvoisia vaaleita kaupparuhtinaita kuin paksuja\nbarbaarijumalien kuvia. Iestettyjen muulien rivejä matkalla etelästä\npohjoiseen ja pohjoisesta etelään tomun ja kiljunnan ympäröiminä.\n\nNämä liikemiesten joukot levittivät Galilean yli basaarien hälinän.\nKaravaanien jäljissä raahautui aina porttoja, kerjäläisiä,\ntaudin tärvelemiä mieronkiertäjiä ja almuja mankuvia sokeita ja\nrampoja, niin että paiseiden ja ryysyjen löyhkä alati sekoittui\nkalliiden Arabian voiteiden lemuun. Niinpä niin, rikkauden ja\näärimmäisen puutteen valtapolku. Sodan, liikevaihdon, ylellisyyden,\nnälän ja tautien tienhaara. Semmoinen oli pakanain Galilea,\njonka hunajantuoksuista ilmaa ei voinut hengittää vetämättä\nsamalla sieraimiinsa muukalaisuuden uhoa. Valkoiset tiet\nkuhisivat vaeltavista kreikkalaisista teatterikiertueista tahi\nsuippohiippaisten idän ruhtinaiden seurueista; taikka niillä vaelsi\nkeisarillisia lähettejä ja arkkitehtejä, jotka olivat matkalla\nDekapolikseen suunnittelemaan uutta kilpa-ajokenttää Antiokian\nmalliin.\n\nVain ani harvoin — hiljaisina aamun hetkinä- Gennesaretin kalvo\nikään kuin hetkiseksi vapautui muukalaisuuden hunnuista. Sitä sopi\nkatsella Kapernaumin valkamasta, kun oli vielä niin varhaista,\nettä viileäntummalla taivaalla kimalsi aamutähti, helel. Silloin\njärvi ja kaikki mikä sitä ympäröi merkitsi synagoogan esilukijalle\nomaisuutta, jota vieras käsi ei voinut kahmaista. Syvällä maanalaisen\ntulen kuumentamassa hautalaaksossa nukkuva ulappa levisi hyvin\nlaajaksi Magdalan kaupungin kohdalla ia häipyi puolikuun muotoisen\netelärannan suunnalla hämyyn... Ohranjyvien kypsyessä se paisui\nHermonin sulaneista lumipuroista. Se oli aluksi ihan hiljainen,\nylhäisen uneksiva, kiilloton, tumma. Länsirannan kunnaalla\ntuikahtelivat vain kuninkaankaupungin tulet. Nisuaitat lepäsivät\nmustalla basalttirinteellä kuin raskaat lippaat, savenvalajien\npajoista ei vielä kuulunut pyörän hyrinää, vaan kaikki elämän\näänet olivat vaienneet. Beetsaida Juliaan suunnalta kajahti joskus\nsuhahtava ääni, kun pientä jokivenettä työnnettiin kaislikkoon.\nIdän vuoret kyyröttivät sydenkarvaisina, täynnä väijyviä louhuja,\nuhkaavan kolkkoina kuin joukko suunnattomia leijonia, jotka ovat\naamuyön hämyssä hiipineet särpimään järven vettä. Nousi mielikuva,\nettä ne voivat milloin tahansa nostaa vedestä mustat kiviset turpansa\nja kumeasti mylvähtää kointähteä kohti. Ketut luskuttivat kaukana\nlymytessään pesiinsä. Tämä oli kuin maailmanillan ja maailmanaamun\nviluinen lepotila, jossa aika nukkuu täyttymyksen portaalla, jossa\nmikään lintu ei viserrä, jossa vallitsee vain hytisyttävä harmaus ja\ntulevan odotus.\n\nJa samassa Gergeseenien vuorten yli häilähti vaaleata malvanväriä.\nAamuruskon peura nousi talja välkkyen. Sarastus riippui sen sarvien\nhaaroista usvan repaleina, vielä hämyisenä tulinaavana. Idän vuoret\nleikkasivat pikimustina idän taivaanrantaa. Valo laajeni, leimahteli,\nkipinöi kuin säkenet taulassa, kulki ylemmäksi ja vyöryi kirmaavan\ntaivaaneläimen jäljissä —\n\nJa nyt, nyt alkoivat Tiberiaan katot ruskottaa. Kapernaumissa\nkiekuivat kukot, niihin vastasi Beetsaidan kukkojen soinnukas kuoro.\nAamunkoiton kalpea purppura levisi suunnattomana viuhkana länttä\nkohti. Vielä näkymättömissä leimuava tuli loihti pilvien kuparille\nvälkkyviä palteita. Ne saivat elävien hahmojen ääripiirteet ja\nlipuivat valtaisina punaisessa taivaan meressä, johon hulmusi\nmiljoonien ruusujen kuultoa. Hajalle lyödyt yön henkivallat pakenivat\njo täydellisessä epäjärjestyksessä. Kuin kultaisten haikaroiden,\nkuin enkelien siipiä avautui ihan äänettömästi havisten, ja niiden\nsulat siukoivat korkeudessa, joka kumisi Sotajoukkojen Herran\ntulosta. Hetkisen tässä avaruuden hiilloksessa matoi suikertavia,\nojentautuvia valohirviöitä, lohikäärmeitä, hehkuvan tulen valaisemia\nliskoja, Kebar-virran profeetan näyn nelisiipisiä lintuja ja\njylisemättömin pyörin kiitäviä leimauksia. Ne näkyivät syvässä\nlasisessa purppurassa. Idän vuorten yllä paisui aamun säveletön\nlaulu. Oli kuin pilvien suitsutus olisi hulmunnut keruubien kasvoja\nkohti... Sitten välähtivät jumalan omat valomiekat. Kointähti sammui.\nAjattoman havahtumisen minuutti, jolloin itä solutti kultansa ja\nruskonsa pauhinaa länttä kohti. Niin, miltei voi nähdä Vanhaikäisen\nistuvan aamun tuolilla, vaatteet paistavina kuin lumi ja pään\nhiukset valkoisina kuin puhdas villa! Aurinko ponnahti vuorten takaa\nsäihkyvänä pallona. Ilma kävi samassa aivan lämpöiseksi, järven\nvedenselkä muuttui heleän siniseksi.\n\nJa nyt alkoivat äänet kaikua joka suunnalta; ne olivat ahkeran\nihmispuuhan ääniä, työkalujaan keräilevän vielä unisen miehen\nluikkauksia tahi suolankuivaajien ja kalastajien työlauluja.\nPalmujen hoikat varjot olivat pitkät ja sinisen usvan tummentamat.\nLänsirannan rinteiden kaupungit, ennen kaikkea Tiberias, piirtyivät\nterävästi valaistuina tuulettomaan helteeseen, näyttivät notkahtavan\nlähemmäksi, aivan kuin ne imeytyisivät purppuraisia vuoria kohti.\n\nJa Hilkanan poika Simon näki aivan uuden luvatun maan kohoavan järven\nja Jordanin usvasta. Se nousi korkeana, pyhitettynä ja tuhattähkäistä\nnisua kasvavin pelloin, mannaa ja hienoja silkkejä tuottavana aina\nmaitoa valuvaan Karmeliin asti. Hän seisoi sarastuksen punassa\nihan hiljaa ja ihmetteli sen maan uhkeutta, joka oli luvattu\nIsraelille. Kukkuloita, jotka tiukkuisivat kultaista hunajaa ja\nvalkoista rasvaa. Viinipuun anteja, jollaisista Joosuan vakoojat\neivät uneksineetkaan, koska yksi ainoa rypäle painaisi sata naulaa!\nSemmoisen ihmeen enteitä hän kuunteli Galilean äänissä, aamuvirkkujen\nvarpusten tirskutuksessa ja airojen narinassa. Seljapuun lehvät\nkahisivat synagoogan ympärillä hänen selkänsä takana. Eikö viimeinen\nprofeetoista, Maleaki, jonka luottamuksen kynttilää vanha suuri\nrabbiini Hillel aikomaan oli niin hartaasti vaalinut Betgadan\nkoulussa, ollut sitä aikaa ennustanut? Ja anatotilaisen pappissuvun\npoika Jirmia, jonka lupauksen sanat kaikuivat lehtien suhinan läpi:\n\"Ne päivät tulevat, sanoo Adonai, jolloin minä herätän Daavidille\nhurskaan vesan, joka on toimittava oikeuden ja hurskauden maan\npäälle. Niinä päivinä Juuda vapahdetaan ja Jerusalem on turvassa\nasuva...\" Yksi niistä, jotka lukemattomien muiden mukana vietiin\npoltetusta, ryöstetystä Siionista kauas Baabelin tähtikaupunkiin,\nDaanin heimon mies Belsassarin hovissa, oli nähnyt yön näyssä\ntaivaan pilvissä ihmisen pojan, Messiaan. \"Ja hänelle suotiin valta,\nkunnia ja valtakunta, kaikki kansat, sukukunnat ja kielet palvelivat\nhäntä. Hänen valtakuntansa on iankaikkinen, loputon valta, eikä sitä\nhävitetä.\"\n\nEsilukijan uskonkiihkoinen katse näki tällaisina aamuina kaukaisiin\nmaihin. Se näki laajat juutalaisten joukot Persian suurtiloilta\nlännen satamiin Espanjassa. Hän ajatteli imperiumin pääkaupungin\njuutalaisia, suunnatonta Jaakobin poikien asutusta, joka ulottui\nKreikan saarilta Antiokiaan. Yksistään turmeltuneen Aleksandrian\nviidestä suuresta korttelista oli kaksi puhtaasti israelilaista;\nniissä kohosi Adonain temppeli ja suuri joukko kukoistavia\nsynagoogia. Kotiseutunsa surkeudessa, täällä vallitsevassa\nmuukalaisuuden häpeässä esilukija kuvitteli, kuinka sankari pian\nkokoaisi nuo hiljaiset miljoonat. Hän, Messias, oli tarttuva\nvieraaseen ikeeseen kunnes se ritisten murtuisi kuin härkien tutkain.\nHän oikaisee sen, mikä on vääntynyt ja mennyt vinoon, hän polkee\nlännen armeijat, ei ihmeen, vaan oman mahtavan sotavoimansa avulla.\nLaskettakoon asekuntoisten juutalaisten luku kaikissa maissa,\nseitsemän prosenttia Rooman valtakunnan väestöstä, sen viisi,\nkuusi miljoonaa ympärileikattua, joita yhdisti verenside ja usko\nvaltaan! Puhdasrotuiset heprealaiset ja proselyytit haja-asutuksen\näärettömissä maissa, ne, jotka elivät ahtaissa oloissa nälän,\npuutteen, kurjuuden vaivaamina, ja ne, joilla oli Aleksandrian\näveriään tullinvuokraajan Lysimakhos Aleksanderin valvoma\nitsehallinto. Yksistään orjuuden maassa Egyptissä jokaista kahdeksaa\nmiljoonaa talonpoikaa kohti oli miljoona juutalaista. Hän, joka oli\nvärväävä nämä uskonveljet, kokoava nämä monen monituiset koston ja\npelastuksen legiooniksi, oli tulossa.\n\nHilkanan poika tunsi kuumaa, autuasta huimausta, kun hän siitä\nuneksi. Tuulen viritessä Gennesaretin sinessä hän tähyili uhmaten\nlänteen päin, sille taholle, jossa maaherrojen Kesarea oli ja\njosta alati vyöryi tylyn ylimielisiä patrulleja näille pehmeästi\nkaartuville ylängöille, niin että seesamviljan siniset kukatkin\nkalvastuivat saastutuksesta ja viljavainiot näyttivät kyyryssä selin\nkumartuvan lakoon. Esilukijan mustissa silmäterissä kiilui viha.\nMutta siihen yhtyi myös odottavan vahingonilon loimo. Hänen luvattu\nmaansa, Israelin valtakunta, perintö, vapauden ja mahdin kallis aarre\noli vielä kätketty. Mutta se nousisi. Sokeassa korskeudessaan Rooma\nei aavistanut, että Lähetetyn vahva käsi oli sen nostava.\n\nSitten usva haihtui. Järvi säteili orvokinvärisenä ja idässä nousivat\nvuoret punaisine rinteineen; Taabor oli kuin maankamarasta ulkoneva\ntumma turbaani. Kuuliko hän askelten kaiun — Simon, Hilkanan poika,\njoka näki saastaisten vaaleanpunaisten pelikaanien kalastavan pyhän\nvirran poukamassa ja erotti jo huilun pakanallisen lurituksen, kun\npäivä alkoi ja karavaanien tiu'ut alkoivat kilistä! Eikö roomalainen\nsilta jo jymissyt vieraiden ihmislaumojen askelista? Kaikki Mooseksen\nlain mustat neliömerkit viiruineen ja pisteineen ikään kuin\nlakastuivat hänen mielessään. Profeettojen kirjojen kullatut nupit\nsammuivat. Synkän katkera nuorukainen oikaisi selkänsä. Vain sitkeä\nusko luvattuun kuninkaaseen säilyi; siitä toivosta hän ei saisi\nluopua!\n\nTällaisia olivat olleet aamut, jotka päättyivät siihen, että\nkauppa- ja sotilastiet alkoivat vilkkaasti elää ja Tarikhean\nkalatynnyreitä sulkevien miesten huudot yhtyivät Magdalan värjäämöjen\nlikavesisankojen kalinaan. Sitten ilmestyi tullilaitoille vihattu\nrajaveron kokooja Leevi, avasi rahakirstut, niin että vaskiset\nsaranat kitisivät ilkeästi... Publikaani! Vieraan sortajavallan\nkätyri! Lapsena hän oli viskannut piikiven semmoisen miehen\ntakaraivoon ja lymynnyt hyvin äkkiä kaislikkoon, jossa hän oli\nmaannut hiirenhiljaa kilpikonnan munien seassa, mudassa.\n\nKaravaani sivuutti ruokkoamattomia ja likaisia kyliä, joita sentään\nympäröi vehmas vihreys. Valon ja varjon juovat olivat tähän aikaan\npäivästä jyrkän räikeät kuin viirut hampaattoman maasuden turkissa;\nkirvelevää liidun hehkua ja melkein nokimustia varjoja, jotka\npiirtyivät törkyisten kujien yli. Sokeita kerjäläisiä kykkimässä\nporttiholvien hämyssä. Jollakin keltaisella vainiolla puuhasi\njoukko naisia kaislannäköisten hirssinvesojen ja ihan matalan,\nsurkastuneen durran ääressä; se oli niin kitukasvuista, että sen\nisojen jyvien jauhoa tuskin voi kuvitella vatkattavan vehnä- tai\nohrataikinaan. Härkäpapujen pitkät palot riippuivat kypsän mehukkaina\nvalkoisiksi rapattujen, alakuloisten rakennusten päivänpuoleisilla\nseinustoilla. Ilmassa kaikui käsikivien hiljainen jyty, joka oli\nkuin tuhatvuotisen naisaskareen ikuinen oma ääni, velton alistunut,\nkukkamaisen itsestään selvä ja kumisevan tylsä. Jossakin tien\nmutkassa oli vanhuuttaan rapistunut majatalo; sen isoista pimeistä\nalakerran holveista kuului dromedaarien ääntelyä, yläsalin mustat\nja epätasaiset ikkunat tuijottivat kolkosti kuin sokean jättiläisen\nsilmäkuopat. Aivan hoitamattomia ahtaita pihoja. Shakaalin näköinen\nlaiha koira haukkua luskutti ja sen turmaliinin väriset silmät\nkiilsivät luihusti, mutta sen pää oli painuksissa, ei pystyssä niin\nkuin arosusilla.\n\nJonkin talon ristikkoikkunassa vilahtivat hetkeksi litteät\nnaisenkasvot ja hävisivät. Roskakasoilla könötti syöpätautisia\nvanhuksia leikkien kuin lapset ruukkujen kappaleilla ja\nrikkinäisillä rievuilla. He eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään.\nHe olivat vajonneet toivottoman alistumisen hornaan, semmoiseen\nmistäänpiittaamattomuuteen, jossa käsi tuskin viitsii hätistää pois\ntunkiokärpäsiä ja sielu yhä typerästi hamuilee elämää, pysyttelee\nsiinä kiinni. Nuoria tyttöjä kulki vesiruukku päälaellaan sille\ntaholle, mistä kuului solisevaa loisketta. Ikivanhojen talouskalujen\ntunkka, aikojen kuluessa kasautuneen roskan ja jätteiden, mädäntyvien\npapujen, askaloninsipulien ja hedelmien ellottava haju ikään kuin\nsulki nämä pikku kylät ikuisen eristymisen umpitilaan.\n\nVain haudat helottivat putipuhtaina. Ne oli pääsiäistä varten\nkalkittu aivan valkoisiksi. Ja saastaisen siivon keskellä hangattiin\nvarmasti kotilamppuja, jotka syttyisivät, kun juhla koittaisi.\n\nEsilukija tähyili otsa rypyssä ympärilleen. Karavaani etääntyi jo,\nmutta hänen kyömynenänsä sieraimet värähtelivät, hänen huulensa\nolivat yhä katkerasti supussa. Mustat pistävät silmät tähyilivät\nsivusta päin Jairuksen kasvoja, aivan kuin naskalinterävä katse olisi\nkulkenut vanhan miehen ihon jokaista kurttua pitkin.\n\n\"Miten kauan meidän pitää nähdä tuollaista!\" esilukija sanoi äreästi.\nSe ei ollut mikään kysymys; ehkä hän ajatteli Kapernaumin aamuja.\n\"Luulen erottavani sotilaiden melua... maaherran joukot matkalla\nJerusalemiin, eikö niin? Elävän yliaistillisen Adonain nimessä,\nolkoot ne kirotut! Huomasitko, että kun me lauloimme kiitoshymniä,\npakanoiden torvet sekoittivat tahdin? Kuuleeko taivas meitä lainkaan?\nMessias? Missä hän on, missä hän piileksii? Jotakin olisi jo pitänyt\nkuulua, häpeän rutto leviää pian niin laajalle, että maa hukkuu,\nellei vain... Miksi hän ei ilmesty? Kansa odottaa joka taholla sen\nkuninkaan tuloa, mutta enne, taivaanmerkki, välähdys yössä, kuka sen\non nähnyt?\"\n\nEsimies kohotti ryppyiset kasvonsa. \"Eihän ole sanottu, tuleeko hän\nvai onko jo tullut.\"\n\nMutta esilukijan käsi heilahti kiivaasti. \"Tullut I Sinä sanot:\nTullut! Näytä hänet minulle, etsi hänet, vedä esiin. Tämä mahtava,\njosta ennustajat puhuivat vielä senkin jälkeen, kun suuret profeetat\nolivat vaienneet. Jokaisen suitsutusarpomisen edellä papit\nrukoilivat hänen tuloaan pyhässä temppelissä, eikä Daavidin vesa\nkuitenkaan näy kasvavan. Ja enkö itse ole satoja kertoja laulanut\nsynagoogan arkun edessä viidennentoista rukouksen säkeet, Messiaan\nkutsuhuudon? 'Korota hänen sarvensa pelastuksesi voimalla', mutta\ntapahtukoon se hyvin pian! Kun vain katsonkin noita täinsyömiä\ntunkioilla kyyristelijöitä, en ollenkaan ymmärrä, mitä Adonai\nkaikkiviisaudessaan oikein vitkastelee. Tietysti, olkoon hänen\nnimensä iäti ylistetty, toimikoon vain nopeammin.\"\n\nJairus loi esilukijaan nuhtelevan katseen. Vanhan miehen väsyneitä\nsilmiä verhosi himmeä kalvo. Siinä nyökkyessään satulassa hän näytti\nylen vanhalta, kaiken raihnauden perikuvalta; hän oli ammoin sitten\nkuunnellut suurta lempeätä rabbiini Hilleliä, ja hän oli nähnyt\nrabbi Simeonin ja rabbi Shammain rauhassa kuolevan. Itsekin hän\nkuului jo enemmän kuolemalle kuin elämälle — olihan hänen koko\nsisäinen maailmansa heikoin juurin työntynyt menneisyyden peltoon.\nHänen äänensä ei ollut juuri seljan lehtien kahinaa voimakkaampi:\n\"Nöyrät ovat siinä onnellisempia kuin ylpeät, että he näkevät turhan\nihmistouhun läpi. He elävät ahtaammassa piirissä kuin muut, mutta\nmyöskin lähempänä valoa, Isää. Niin, poika, kirjojen mutkikkaat\nlauseet eivät ole kaikki, ne ovat laki, mutta eivät elävöittävä\nhenki... Ennemmin tai myöhemmin joku hyvä ihminen valaisee pikku\nliekillään kaikkeuden sokkelot ihmiskurjuudesta taivaisiin asti.\nNiin on. Niin täytyy olla. Ehkä kukaan ei sitä ymmärrä, sillä se voi\ntapahtua pilkkopimeässä. Jotakin tähän suuntaan muistelen suuren\nHillel Habablin puhuneen. Ja kun ajattelen Nasaretin lesken poikaa -\"\n\n\"Häntäkö sinä ajattelet!\" huudahti esilukija ja löi kämmenensä\nläjähtäen reisiin. \"Miestä, joka ei kotiväkensä läsnäollessa\nkyennyt tekemään edes pientä parannusihmettä! Häntä, jota hänen\noman kaupunkinsa väki kivitti. Joka asui meidän joukossamme Joonan\nsukutalossa ja sitten kavalsi uskon ja hävisi kreikkalaisten\nsiirtoloihin. Viimeinen, mitä hänestä kuulin, oli se, että hänen\nkaikki veljensä olivat aivan pahastuneet häneen ja että hän oli\nkironnut Korasinin ja Beetsaida Juliaan kalasataman. Muistatko, minä\nitse ensimmäisenä huomasin hänen käsittämättömän itserakkautensa ja\nnuhtelin häntä siitä. Nöyryyden hyve häneltä ainakin täysin puuttuu,\nhänessä on liian paljon ylimielisyyttä, sen sanon. Tuottaa pelkkää\npahennusta, se rabbi!\"\n\nEsimies sanoi hiljaa: \"Etkö nähnyt hänen parantavan sairaan miehen\nKapernaumissa?\"\n\n\"Eivätkö essealaiset tee samoja ihmeitä ja jokainen, joka on tutkinut\nSalomon lääkekirjaa?\" Esilukijan ääni muuttui närkästyksestä\nkimeäksi. \"Ja vastaa minulle, kuinka mies, joka murtaa leipää\ntullimiesten ja huilunsoittajien pöydässä, mies, joka menee\nkreikkalaisen metsänjumalan luolaan Filippuksen maassa ja Foinikian\nlasinsulattimoihin, niin, jopa Samariaankin — kuinka semmoinen\nmies koskaan nousisi vierasta hallitusta vastaan? Eikö hän pikemmin\nystävysty muukalaisten kanssa?\"\n\nMutta vanhus ei vastannut. Hänen silmissään oli viipyvän poissaolon\nilme. Hän ei edes kuullut hymnin ja vastalaulun kaikua: \"Ylistäkää\nAdonaita, sillä hän surmasi Misraimin esikoiset ja vapautti Israelin\nvihollisten käsistä... Sillä hänen armonsa kestää iankaikkisesti!\"\nJairus ajatteli Kapernaumia. Hän oli vaipunut muistoihinsa.\n\n\n\n\nTAPAHTUI KERRAN —\n\n\nEräänä tuulisena ab-kuukauden päivänä kolmisen vuotta sitten oli\nmuuan nuori vaeltaja tullut lännestä päin Kapernaumiin. Sapatin aamu\nvaikeni. Taivaalla kiitävät myrskypilvet ennustivat sadekuuroa.\nVaeltajan sinisessä vaipassa ja paulakengissä oli tien tomua, ja\npölyä oli tarttunut myös hänen viittansa rukoustupsuihin.\n\nSynagooga — suorakaiteen muotoinen vanha rakennus, jonka ovi antoi\netelään — oli täynnä alkavan myrskyn kelmeätä hämyä. Voi kuulla\nseljanoksien kolkutuksen sen seiniin. Kahden metrin levyisillä\nvalkeilla lattiapaasilla näkyi sandaalien tahroja. Himmeästä\nkalkkisälvästä louhitut pylväiköt kohottivat tasaista kattoa, salin\npohjoispäässä naisten ristikkoaitausta, ja hävisivät varjojen\nharmauteen. Markkinoiden aikaan, maanantaisin ja torstaisin, tätä\nrukoushuonetta käytettiin kouluna tahi oikeussalina, jossa seudun\ntuomiokunta määräsi raipoilla ruoskimiset sekä karkoitti vialliset\nsynagoogan yhteydestä. Mutta perjantain iltapäivän tummuessa pyhäkön\npalvelija kapusi rukoushuoneen katolle ja puhalsi järven ja mustien\nbasalttikivien yli lepopäivän lähestymisen merkin. Sitten hän\nuudelleen nosti jääränsarven huulilleen ja tällä kertaa törinän kaiku\npysäytti työt pajoissa, kehruutuvissa, kaupungin leipomoissa; vielä\nkolmas toitotus kajahti, ja sen vaiettua taloissa alkoivat tuikkia\npyhälamppujen kirkkaat pienet tulet.\n\nTuoreet sypressinoksat ja mintut tuoksuivat synagoogan lattialla.\nEteisen lippaat täyttyivät vähitellen uhrirovoista ja naisten\naitaus ylhäällä kitisi, kun sen reiälliset portit suljettiin.\nVihdoin kymmenen vanhinta olivat saapuneet ja istuneet jäykästi\npaikoilleen, arvohenkilöt tabernaakkelin portaille, esiripun\neteen. Aikanaan myrsky puhkeaisi, nyt oli oudon hiljaista kuin\nukkosen edellä, vain pyhän kirjalippaan edessä tuikutti ikuisesti\npalava lamppu. Hypähtelevä valosydän levitti rauhatonta kajoa\nseinienkoristekirjailuihin, niin että seitsenhaaraisen uhrikynttilän,\nmannaruukun ja rypäletertun, viiniköynnöksen lehtien ja Aaronin\nsauvan kuvat tuon tuostakin sukelsivat pimeään... Himmeätä valonkajoa\nja varjojen häilyntää. Tekstinkääntäjän litteät kasvot näyttivät\nusvan sisällä kelluvan kuulaan keltaisella tulella palaen kuin\ntyhjyydessä leijuva lasinaamio. Paksun kultaisen kynttilänjalan\nhelat leimahtivat ja sammuivat. Vaikka pienen kaupungin synagooga ei\nmitenkään vetänyt vertoja tuolle rukoushuoneelle, jonka kreikkalainen\nkäännynnäinen Theodotos, esimies Vettanoksen poika, oli rakennuttanut\nJerusalemiin, täällä olivat sentään arkussaan pyhien kirjojen kulta- ja\nhopeanuppiset kääröt, tosin ajan tummentamina; kirstun metalliset\nhelat kimmelsivät, tabernaakkelin puolikaaren muotoinen pääty välkkyi\nja siinäkin samoin kuin mustan lukupulpetin kulmissa, oli hiven\npuhdasta pakotettua hopeaa.\n\nJairuksen tullessa myrskyn pauhina kuului jo puolenkolmatta\nmetrin paksuisten seinienkin läpi. Ikkunat olivat käyneet aivan\nkelmeiksi. Kummallista! Oli myöhäisviikunoiden ja viinikuurnien\nkuun, lyhteiden leikkaamisen, puinnin ja kypsien rypäleiden kuun\nainoa sadepäivä Galileassa; ja että sen piti sattua juuri sapatiksi!\nKesän tuleentumisen kuukausi tammus, jonka nimi viittaa silvottuun\naasialaiseen jumalaan, oli jo kulunut, eikä kasteettomina aamuina\nlaisinkaan odotettu myrskyä. Maalaiset asuivat päivät pitkät\nulkona viinitarhoissa, nuoret tytöt polkivat punaista mehua\nviikunapuisissa kuumissa. Oliko niin, että Adonai Elohim halusi\nantaa merkin sille maakunnalle, jonka kuningas oli äsken vanginnut\nJordanin vesiprofeetan? Niin, piiskaisivatko rakeet viljan lakoon,\nkoska nasiiri oli vangittu \"viiden lähteen suistossa\" lähellä\nSkytopolista? Esimiehen sandaalit lässähtelivät. Hänen jäljessään\ntuli miltei hiipien nuori liturgi, Hilkanan poika, Simon, maahan\nluoduin kivihiilen värisin silmin ja päässä sinikeltainen vaate,\njoka muistutti peltokanan höyhenpukua. Mustat rannenauhat ja otsien\nsiunauskotelot rapisivat seurakunnan noustessa.\n\nAlussa Jairus ei kiinnittänyt mitään erityistä huomiota nuoreen\nmuukalaiseen... Rukouksen hyminä yhtyi tuulen pauhuun. Sitten kaikki\nkymmenen vanhinta käänsivät pullottavat vatsansa metallihelaista\narkkua kohti, selin väentungokseen. Palvelija tassutti korokkeen\npäällä lepäävän tumman kirstun luo, nosti siitä kuin syvästä\nhinkalosta profeettojen kirjat. Minttujen, rasvan ja paiseiden hajuun\nsulautui vanhan pergamentin lemu. Mies veti heloitetusta kotelosta\nhyvin varovasti raskaan pyylevän rullan. Pyhän lakikäärön sauvat ja\nkullatut nupit kimalsivat hämyssä. Pikku lamppu tuikki rauhattomasti.\nIkkunat kalisivat, niitä pitkin norui jo sadekuuron puroja.\n\nItseasiassa Jairus tuskin kuunteli liturgiaa. Esilukija kyyrötti\npeitetyin päin lukupulpetin kourussa, ynisevä rytmikäs ääni nousi\nja vaipui hänen huuliltaan, hän luki puolittain laulaen kaksi\nalkurukousta; se oli kuin poissa pysyttelevän voiman manaamista,\nja tämän ylistävän ja vannottavan litanian aikana myrsky ryskytti\nhuoneen seinää. Esimies Jairus muistaa varsin hyvin, ettei synagoogan\nmenoissa tuohon aikaan oltu niin ylen turhantarkkoja. Olihan\npaljon, mikä myöhempinä vuosina muuttui kiistakapulaksi, sekin,\nsaiko esilukija käydä itse kantamassa pyhän arkun ääressä uhrin,\nvaikka siihen tehtävään muualla valittiin joku toinen. Lakia ei\nKapernaumin lukupulpetilla sinä lauantaina vieritetty rullalta\nauki. Ehkä luettiin ylhäisen, mutta usein jylisevän ankaran ja\nkummallisen Baabelin näkyjennäkijän Hesekielin kaikkein ihaninta\nkohtaa ikuisista kukkuloista, maan laaksoista ja puronuomista,\njotka olivat muukalaisille pilkan vihellys, mutta joiden yli taivas\nkerran vihmoisi armonsa puhdasta vettä. Te Israelin vuoret, tehkää\njo lehvänne ja kantakaa hedelmänne! Tahi ei... Kypsänkeltaisten\ntähkien kuukautena oli sittenkin luettu ensimmäistä kaikista suurista\njulistajista, papillisen aatelissuvun lapsen Jesjahun kirjaa.\nRakas, vanha, vihannoiva lupauksen portti ja sen siunaussanojen\nriimut -! Jairus voi vieläkin kuulla mustuneen pergamentin nahinan,\nkun kuningas Hiskian aikaisen kielen, siionilaisen perheenisän ja\nprofeetan ikivanhan kielen humajavat, sointuisat ääntiöt kutoivat\nkuin luumupuiden kukkivaa oksistoa hämärään synagoogaan ja tulkki\nkäänsi niitä jae jakeelta. Hän kuuli kyllä myrskyn humun. Mutta\nhän kuunteli myös lukupulpetilta kaikuvia poljentoja, jotka\ntavallaan vierittivät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin valo leimahtaa\nsokaistuneen kansan silmiin, kuoleman varjon maa kirkastuu, lisätty\nja kutsuttu kansa iloitsee niin kuin elonleikkaajat kypsyneillä\nvainioilla. Se ei merkitse sodan temmellystä, vaan sanomattoman\nlaupiasta rauhan herruutta, päivää, jona elävän veden kaivo jälleen\nkuplii. Niin oli Aamoksen perillinen ja naisprofeetan mies luvannut.\nHän joka kahdeksan vuosisataa sitten antoi pikku poikansa nimeksi\nSear-Jaasub eli \"jäännös palajaa\".\n\nSaattoi olla, että liturgi luki tekstiä väkinäisen nyreästi ja kuin\nulkoläksynä; häneenhän sen kirkas ennustus ei tehonnut. Jairus\nvoi helposti muistaa synagoogan ihan sellaisena kuin se tuona\nhämyisenä sadepäivänä oli ollut. Valkaistun kiven heikon kuumotuksen\nlattiassa, katon, joka oli korjauksen tarpeessa, puutteellisen\nrappauksen, seinän kuluneet koristeaiheet, kääntäjän, joka mursi\nvahvasti syyriaksi ja jonka litteät hikiset sormenpäät eivät saaneet\nedes hipaista kirjakäärön nahkaa. Ja kymmenen lihavan Kapernaumin\nporvarin selät; ne kääntyivät rukousta luettaessa seurakuntaan\npäin, raskaspoimuiset viitat havisivat tabernaakkelin korokkeella.\nSade yltyi. Puuskittaiset vesikuurot olivat ahtaneet koko huoneen\npohjoispylväikön täpö täyteen kapisia ja täisiä ryysyläisiä. Tuuli\nlonkutti ovea, siihen sotkeutui orpolasten itkun tuherrus ja\nkahden heikkomielisen mölinä, joka sekin hävisi myrskyn ääniin...\nHeidän rievuistaan uhosi tunkan ja eltaantuneiden kalanpäiden\nhaju. Jairus huomasi senkin, että tuossa joukossa oli muutamia,\njotka löyhkäsivät visvalle, ja kaikin puolin kiero ja vääntynyt\nhalvattu niinimatollaan, risaisella krabattohella. Joku nainen,\njonka lävistetyistä sieraimista hetkui kuparinen rengas, oli\nkyyristynyt naisten lehterin aitaa vasten. Hänen tyynesti loistavat,\ntyperät lehmänsilmänsä kiilsivät pelkkänä valkuaisena pienen lampun\nhäälyvässä valossa.\n\nVesipurot suikersivat ikkunoiden kalvossa. Tuuli lonkutti yhä ovea.\nSitten — heti profeetan kirjakäärön lukemisen vaiettua — nuori\nmuukalainen oli pujotellut tummaa pulpettia kohti. Tuikkiva liekki\nvalaisi hänen matkaviittaansa, joka oli tummansininen, mutta kalvakat\nhienot kasvot jäivät otsavaatteen alle hämyyn... Hän alkoi puhua\nvapaasti niin kuin rahvaan lapsi. Hänen saarnansa oli värikkäiden\nkertomusten maustamaa menneiden aikojen kuvailua, \"haggadaa\", mistä\nmuurarit, sandaalintekijät, järven kalastajat, lampurit, vuohien\npaimenet, niin, koko pieneläjien joukko kovin piti.\n\nJa hiljalleen, hiljalleen puhujan kasvot kohosivat. Niille näytti\nleviävän kuuntelevan vastaanottamisen hurmio. Hänen käsiensä\nkapeat nahkanauhat tuskin huojahtivat. Vain ääni kasvoi luottavan\nkirkkaaksi, kun hän vielä kerran lainasi profeetan sanat, ab-kuun\nsadonkorjuun ja viinin polkemisen, kasteettomien aamujen ja\nkultaisten hienojen viljanvihneiden sanat: \"Herran henki on\npäälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan iloista sanomaa\nköyhille. Hän on minut lähettänyt saarnaamaan vangeille vapautusta\nja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapaiksi ja\njulistamaan Herralle otollista vuotta...\" Kuinka hitaasti vuosien\nratas kiertyikään, koska Jairuksen korvissa yhä säilyi tuon puheen\njokainen äänenpaino! Muukalaisen katse oli viipyvän tummana\npysähtynyt seurakuntaan. Hän sanoi: \"Tänään tämä kirjoitus on käynyt\ntoteen korvainne kuullen! Aika on täyttynyt, taivasten valtakunta on\ntullut lähelle. Muuttakaa täydellisesti mielenne ja uskokaa iloiseen\nsanomaan -\"\n\nHän jatkoi voimakkaammin: \"Mihin vertaisin taivasten valtakunnan,\nmitä vertausta siitä käyttäisin? Niin on kuin mies kylväisi siemenen\nmultaan; hän nukkuu ja nousee, öin ja päivin. Ja jyvä orastaa ja\nversoo, hän ei itse sitä tiedä, miten. Sillä itsestään maa tuottaa\nviljan, ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään.\nMutta kun hedelmä on kypsäksi tuleentunut, mies lähettää kohta sinne\nsirpin, sillä elonkorjuun aika on käsissä. Tai taivasten valtakunta\non siemenen kaltainen, jonka mies kylvää peltoonsa. Ja siemen itää\nja kasvaa puuksi, ja taivaan linnut pesivät sen oksille.\" Hänen\nkatseensa pyyhkäisi ohi mennen idän tavaranhankkijoita, jotka olivat\nmatkalla Damaskosta Akkoon ja nyt viivähtivät synagoogassa tavan\nvuoksi tai ollakseen suojassa sateelta. Kirkas ääni kehitteli myrskyn\nhuminassa vertauskuvien nauhaa: \"Se on kuin kauppias, joka etsi\nkalliita helmiä, ja löydettyään yhden, kalleimman, meni, möi kaiken\nmuun ja osti sen. Se on peltoon kätketty aarre, jonka mies löysi ja\npiilotti. Ja siitä riemuissaan hän möi omaisuutensa pois ja osti sen\npellon... Sen vuoksi, kerätkää aarteita taivaaseen, missä koi ja\nruoste eivät turmele niitä ja missä varkaat eivät murtaudu sisään ja\nvarasta. Sillä missä aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.\"\n\nVihdoin yksi kymmenestä päämiehestä, jotka olivat asettuneet\ntabernaakkelin portaille, kouraisi paksua silkkivyötään ja keskeytti:\n\"Missä on tämä sinun valtakuntasi? Mistä sen löydän?\"\n\nPuhuja katsahti häneen melkein hämmästyneenä. \"Ei Jumalan valtakunta\ntule näkyvällä tavalla, ei siitä voi sanoa, että se olisi täällä\ntaikka tuolla. Sillä se on sisäisesti teissä.\"\n\nKun he astuivat ulos synagoogasta, myrsky oli tauonnut. Aurinko\nleimahti väkevästi. Se valaisi täpötäysiä eloaittoja ja viimeisiä\nsidottuja keltaisia kuhilaita, viinitarhojen säleristikoita, joissa\nnotkui vielä poimimattomia tummia terttuja; niiden lähellä olivat\nvartiomiesten pienet kaislakattoiset majat. Jyvienseulojain viskimet,\npuimaäkeet, hangot, lapiot kinasivat kukin säkenen tästä puolipäivän\nvalosta, ja kalastajien verkot kuivuivat nopeasti katoilla. Siinä\nhohteessa — vihannuutta ja kultaa vasten — Jairus oli nähnyt\nmuukalaisen sinisen matkaviitan hulmahtavan; sitten mies hävisi\nväkijoukkoon. Esimiehellä oli muuten tähän aikaan liiankin paljon\nhuolta kaksitoistavuotiaasta tytöstään, jotta hän olisi tarkoin\nkuunnellut kaikkea, mitä huhuiltiin. Lapsi oli hänen ainoansa, miltei\nylikypsän, jo toivosta luopuneen vanhuuden hedelmä; ehkä tyttö sen\nvuoksi olikin niin hento ja riutui hiljalleen kuumetautiin, ikään\nkuin olisi verkalleen uppoamistaan uponnut väijyvään syvään uneen.\n\nMutta tuon päivän iltana Jairus sai kuitenkin tietää, että\nmuukalainen oli tullut edellisenä ehtoona Kapernaumiin. Hän saapui\njalkaisin kotikylästään Taaborin pohjoispuolelta, josta oli vain\npäivän matka. Näillä tienoin häntä sanottiin Jeshuaksi. Hänen isänsä\noli aikoja sitten kuollut pitkällisiin sisälmysten poltteisiin ja\njättänyt jälkeensä seitsemän lasta. Yhdessä veljiensä Simonin,\nJuudan, ankaran farisealaisen Jaakobin ja toiseksi vanhimman älykkään\nJooseksen kanssa Jeshua oli yhdeksäntoistavuotiaasta pojasta asti\nelättänyt perhettä tekemällä salvutöitä niin kuin isä vainajansa tai\nmuuraamalla taloja. Hiljainen leski Maria eli Miriam, joka päivät\npääksytysten karttasi villaa lehvämajassaan tai isännättömäksi\njääneessä Nasaretin pikku kodissa, ei juuri milloinkaan lähtenyt\nkylän ulkopuolelle; hän oli omissa oloissaan viihtyvä, kovin\nvaitelias ja surullinen nainen. Vähäisen maapalstan hoidossa häntä\nauttoivat molemmat tytöt Ruut ja Lyydia. Oliko nuori Nasaretin\nrakentaja alussa ollut Johanneksen, Sakariaan pojan opetuslapsi,\nniin kuin kerrottiin? Oliko hän vetäytynyt vuorten yksinäisyyteen ja\npaastonnut siellä neljäkymmentä vuorokautta essealaisten erakkojen\ntavoin? Oli kuinka oli, Jairus pani vain ylen hajamielisesti merkille\nhänen matkavaippansa poimuista tuulahtavan raikkaan tuoksun. Se oli\nkasteisten kunnaiden ja laitumien, kypsän notkuvan viljan uhoa,\nvapaan rannattoman ilman ja kauas häipyvien polkujen tuntua.\n\nEsimiehen tajuntaan jäi mielikuva, että Miriamin pojan huoneena oli\nvihanta maa taivaan siintävään kattoon asti ja kotina tie.\n\nSitten rakentaja oli häipynyt paikkakunnalta. Puhuttiin, että\nhäntä seurasi joukko Kapernaumin kalastajia, verojenkantaja Leevi\nja tuo suurisilmäinen nainen, jonka Jairus oli nähnyt kyyröttävän\nsynagoogan lehterin hämyssä suuri välkkyvä nenärengas huojuen. Mies\nkatosi järven idänpuoleisille Gergeseenien vuorille. Kului päiviä ja\nviikkoja. Hänestä kantautui epäselviä huhuja, että hän oli tetrarkka\nFilippuksen alaisessa Gadarassa parantanut saastaisten henkien\nriivaaman nuorukaisen. Ilmeisesti, mietti esimies, — ilmeisesti\ntuo opettaja oli löytänyt Sefer Refuolin lääkekirjasta aivan uusia\nvoimallisia loitsuja niin kuin aikoinaan suuri parantaja, rabbiini\nAbtalion. Eikä hän ajatellut sitä sen enempää. Hänen sydämensä oli\nraskas. Hän ajatteli ainoata lastaan, pikku tytärtään, joka riutui\nhiljaiseen kuumeeseen.\n\nVihdoin oli tullut se aamu, jolloin Nasaretin rakentaja oli saapunut\njärven rantaa kulkien ja asettunut majailemaan Joonan sukutaloon\nKapernaumin pohjoispuolelle. Sinne johtavilla kujilla vallitsi\nhälisevä tungos. Tuntui melkein siltä, kuin mies olisi halunnut\npaeta niitä joukkoja, jotka piirittivät häntä, väistyä hiljaisuuteen\nvaikkapa edes hetkiseksi. Hiiluvan kirkkaassa syysaamussa Jairus\nastui mieli suruisana Gennesaretin lahteen viettävää polkua,\nkatsellen syksyn uudestisyntynyttä kukkaloistoa himmein, väsynein\nsilmin. Mantelien kypsymisen aika lähestyi, ja niinpä oli koko\navara ilma kylläinen mehiläisten unisesta surinasta ja hedelmien\nhunajantuoksusta. Vasten tahtoaankin esimies säpsähti huomatessaan\nMiriamin pojan, joka seisoi katselemassa järvelle päin. Jälleen, niin\nkuin viikkoja aikaisemmin, hänen sininen vaippansa kuvastui aamun\nkultaa vasten. Hän näytti shimlaan pukeutuneelta kuninkaalta, jokin\nuusi käskevän kuninkaallinen sävy oli jo hänen ryhdissäänkin. Jairus\nhuomasi, että mies oli muuttunut.\n\nKirkkaan rantaveden huuhteleman poukaman hiekalla kyyrötti ja kulki\ntapansa mukaan naisia, jotka huuhtoivat pesuvaatteita. Vaahtoa oli\npärskynyt heidän ruskeille kasvoilleen, pisarat noruivat iloisesti\nkimaltaen neitojen silmäripsistä. Nasaretilaisen tullessa he äkkiä\njättivät vaatteet hiekalle, ripeä työskentely taukosi äkkiä, he\nympäröivät hänet sankkana parvena, hameenliepeet vielä aivan märkinä\näskeisestä puuhasta. Kaksi Gennesaretin kalastajaa, Johanneksen poika\nSimon ja hänen veljensä Andreas, yrittivät turhaan häätää heitä.\nNähtävästi rabbi Jeshua sanoi jotakin hilpeätä näille vaimoille\nja tytöille, sillä hetkisen hän oli ilakoivan, huutelevan joukon\npiirittämä.\n\nTullessaan lähemmäksi Jairus huomasi, että seurassa ei ollut\nainoastaan terveitä ahertajattaria, vaan myöskin jokunen sairas,\neräs ihotautinen tyttö ja muuan vaimo, joka oli kauan aikaa potenut\nverenvuotoa. Juuri tällä hetkellä tapahtui jotakin. Leeviläisen lain\nsaastaiseksi julistama nainen lähestyi takaapäin Miriamin poikaa,\nkumartui, kouraisi rukousta jupisten hänen vaippansa tupsua. Samassa\nkajahti Jeshuan ääni kysyvänä, terävänä: \"Kuka koski minuun?\" Hälinä\nvaikeni ja poukamassa kävi niin oudon hiljaiseksi, että esimies hyvin\nvoi kuulla Simonin vastauksen: \"Mestari, väkihän ihan tunkeilee ja\nahdistaa sinua, ja kuitenkin sinä kysyt, kuka sinua kosketti...\"\nNasaretin mies katseli kuin etsien ympärilleen. Hän toisti: \"Joku\nminuun koski. Sillä minä tunsin voimaa lähtevän itsestäni.\" Ja nyt,\nyltyvän paheksuvan nauruntirskeen halki, sairas lähestyi häntä\npelosta vavisten, lankesi maahan niin että amuletit kalisivat hänen\npovellaan ja tunnusti tekonsa. Supattavaa säikkyä, joka paisui\nkimakaksi huudoksi: \"... ja minä tiesin, että kunhan saisin edes\nvaatettasi koskea, tulisin terveeksi; minä tunsin, tunsin, kuinka\nvereni lähde paikalla kuivui!\" Esimies kuuli tämän äänen, vaimojen\nihmettelevän hälinän, tuulen humun yksinäisessä sykomorissa, mutta\nhän ei kuullut, sanoiko ja vastasiko parantaja jotakin. Sitten hän\nnäki Miriamin pojan kulkevan pois kalastajaveljesten seurassa.\n\nJairus seisoi kauan siinä ja katseli kiinteän tarkkaavasti miehen\njälkeen, nyt ensi kertaa oudon valppaana, samalla syviin mietteisiin\nvaipuneena. Kotiin palatessaan hän oli vähällä kompastua sileällä\ntiellä. Ehkä palvelijat panivat merkille hänen hajamielisyytensä,\nHän olisi sinä iltana unohtanut kuparisen sukulampun hoidonkin,\nellei joku palveluskunnasta olisi erityisesti siitä huomauttanut.\nHän sanoi vain: \"Niin, tosiaan. Öljy, aivan oikein. En tullut sitä\nmuistaneeksi.\" Ja istui pitkän aikaa hämärässä, omissa mietteissään.\n\nSininen sydänliekki tykytti. Jairus asteli koko yön edestakaisin,\nsaamatta silmiinsä unta.\n\nJälkeenpäin hän oli taipuvainen kuvittelemaan, että kului viikkoja,\njopa kuukausia, Nasaretin miehen yhä viipyessä Kapernaumissa.\nHän asui kalastajaveljesten Simonin ja Andreaksen talossa. Hän\nvuoli pitkien säännöttömien jousenkaarien muotoisia auroja,\njoiden vantaisiin kaupungin seppä takoi rautaisen kotelon; hän\ntoimi apulaisena muuraustöissä, milloin joku rakentaja tuli\nlaastisankoineen Tiberiaasta rappaamaan luhistuvia makasiineja tahi\ntaloja. Auran pysty saarapuu, sen paksu varsi ja pakeneva iesaisa\nsyntyivät hänen käsissään niin kuin ainakin taitavan salvumiehen\nnotkeissa sormissa. Viimeiset kypsät kuhilaat oli jo koottu, ja\npunaisen mehun värjäämistä viikunapuisista kuumista uhosi raikkaan\nmakeata tuoksua helteiseen syysilmaan, joka värehti kuin kukkien\nmedestä unteloiden kimalaisten siipi. Nämä olivat päiviä, jolloin\nrusinoita kuivattiin auringonpaisteessa. Jokunen riipimätön tumma\nrypäle notkui vielä siellä täällä viinimäkien säleiköissä —\nköynnösten kärhet ja niiden lehtien viheriät kurttuiset kourat\nkahisivat aamutuulessa. Ilma oli kylläinen paisuvien taatelien\nlemusta. Ja Gennesaret kuulsi orvokinsinisenä kuin itse syystaivas.\n\nEllei Jairuksella olisi ollut huolta lapsen sairaudesta, hän olisi\ntäysin siemauksin nauttinut tästä kauneudesta, joka oli niin\nhymyilevän ihastuttavaa, koska se kukoisti juuri lehtimajanjuhlan\nkuukautta varten ja ennen talven tuloa. Saattoi miltei nähdä,\nmiten purppurantummat viikunat paisuivat ihan silmissä. Ilmassa\nsiukovien tervapääskyjen kirahdellessa Jairus horjui epäilyksen ja\nhämärän toivon välimailla. Oli hetkiä, jolloin hän olisi halunnut\nkutsua luokseen tuon vauhkon naisen, jonka sieraimista riippui\nruostunut nenärengas; hän oli kuullut, että Miriamin poika oli\najanut voimasanallaan Asmodeuksen ja kaikki huoruuden seitsemän\nriivaajaa hänen ruumiistaan, mutta samalla ankarasti vannottanut\nhäntä, että hän ei puhuisi siitä kenellekään. Minkä vuoksi? Jos mies\nparansi, miksi hän säläsi sen? Saman evästyksen hän oli antanut,\nniin kerrottiin, Gadaran paimenelle, jonka lihasta hän pakotti\nsaastaiset henget pakenemaan, eikä mies kuitenkaan malttanut olla\nsitä kertomatta, vaan puhui siitä kaikkialla, mihin menikin...\n\nEsimiehen yhä syvemmäksi kummastukseksi hänelle selvisi tämän\npienen ryhmän täydellinen epäsosiaalisuus. Opettaja ei tosiaan\nnäyttänyt valitsevan oppilaitaan. Heidän joukossaan oli monia,\njoiden korvalehden läpi oli pujotettu orjien hihna. — Ja naisesta,\njonka huulia vasten läppäsi halvan päiväpalkkalaisen ruosteinen\nnenärengas, hän sai kuulla, että tämä aikoinaan oli kirjaillut\nihokkaita Magdalassa, mutta sitten, kun hänen olonsa siellä rupesi\nkäymään miesten ahdistelun vuoksi tukalaksi, siirtynyt pohjoiseen.\nHän puhui vain ylen harvoin outojen ihmisten kanssa. Hän elätti\nitseään pesemällä halvasta maksusta Kapernaumin varakkaiden naisten\nliinapukuja, siveli kultavärillä heidän nilkkavitjojensa onttoja\npähkinöitä ja ompeli pyyhinliinoihin tai tummiin päällysvöihin\nuhrikyyhkysten kuvia. Ne olivat enimmäkseen hyvin kömpelöitä, mutta\nniitä pidettiin silti arvossa. Ensi aluksi Jairus oli tuntenut syvää\nvastenmielisyyttä Magdalan tytärtä kohtaan. Näki selvästi, että\nnainen oli porttojen tavoin kiihoittanut norsunluisella puikolla\nkulmakarvojensa kasvua, niin että ne riippuivat kuin sysimusta\nsammal hänen raukeanpaksujen silmälautojensa päällä; puuttui vain\nsyyrialaisen ilotytön patalakki! Ja typerä, vastenmielisen typerä\nhän oli elottomine valkoisine silmämunineen, joissa vielä kuvasteli\nlapsensilmien ohut sinerrys ja joiden porsliiniseen hohtoon mustat\nterät melkein kokonaan hävisivät. Seuratessaan Jeshuaa nainen ei\nkäyttänyt hänestä koskaan muuta nimitystä kuin \"rabbuuni\" tahi\n\"mestari\". Jairus luuli huomaavansa, että myös kalastajaveljekset\nAndreas ja Simon hädin tuskin sietivät häntä seurassaan, sietivät\nsamoin kuin suvaitaan lempeätä eläintä, vasikkaa, joka on ilman\ntalutusköyttä lähtenyt seuraamaan ihmisryhmää. Esimies ei\npäässyt tuntemuksesta, että Magdalan naisen olemusta ympäröi, ei\nkyyhkyslakkojen ja värjäämöjen, vaan läävän uho. Mikä hänen nimensä\noli? Kuinka tahansa, hän oli kyyhkyskaupungin entinen lutka, tuon\nmuuratun kaupungin tyttäriä, jonka lähteissä Mooseksen sisar oli\nparantunut pitalista, mutta joka oli kohta sata vuotta ollut ylen\nkuuluisa veltoista, tylsistä ilotytöistään.\n\nTällä välin oli nasaretilainen seurueineen lähtenyt hetkiseksi\npohjoiseen päin. Sen sijaan, että hän olisi vaeltanut rikkaaseen\nviljan säilytyspaikkaan Korasiniin, hän vaelsi eräänä kirkkaan\nlämpöisenä syysaamuna Jordanin laskua kohti. Järven rantaa pitkin\nkulki lumivalkoinen luonnon muodostama kävelytie. Pienet laineet\nsolahtelivat sen matalissa poukamissa. Myöhemmin kerrottiin, että\nMiriamin poika oli siirtynyt joen idänpuolelle ruhtinas Filippuksen\nalueelle, aivan kuin kerran aikaisemmin, maksanut sekä omasta että\nkalastajien puolesta rajalaiturin kassaan ylikulkuveron ja käynyt\nBeetsaida Juliaassa. Pieni valkoinen kaupunki sykomorien suojassa,\njoka laiskan veltosti kohottausi matalasta lahdesta vuorennyppylän\nharjalle. Se oli kerran saanut nimensä Augustuksen lempityttären\nmukaan, mutta Julia oli jo kauan viettänyt kolkkoja päiviä Reggion\nvankilassa, ja hänen kaikki rakastajansa oli karkotettu mikä mihinkin\nmaahan. Kuplivaa savea, lietemaata, järven koillisen rannan alavia\nkalastuspaikkoja, vähäpätöinen harmaakivinen teatteri ja ahtaat\nvaloisat kujat, joilla kaikui syyrialainen kreikan kieli yhdessä\naramean kielen kanssa. Kaupunkia ympäröivistä sinipunaisista\nmarunakunnaista uhosi autiutta, etäällä häämötti Heptapegonin onkalo\nvaanivan tummana. Vain meren kalvakan siniset heijastukset loihtivat\nnoihin rapattujen talojen seiniin Jordanin raikkautta, ja virran\nsuistossa havisivat pitkät tupsuiset nuoliruo'ot.\n\nRauhattoman odotuksen ajamana Jairus kuunteli näinä parina päivänä\njokaista viestiä, mikä vain todisti sen seikan puolesta, että\nNasaretin rakentajalla oli parantamisen voima; eikä hänen tarvinnut\nkauan odottaa. Syväksi hämmästyksekseen hän sai kuulla, että Miriamin\npojan luo oli Beetsaidan satamassa tullut mies, jonka silmien\nmykiöt olivat pullistuneet vihreänmustiksi ja jota olivat jo monen\nkuukauden ajan vaivanneet ankarat tuskat; sokea käytti koukkupäistä\nsauvaa niin kuin paimenet, sillä kivuiltaan hän ei nähnyt mitään,\nei järven helotusta, ei kuplaista savimaata eikä valkoisia taloja.\nEnsi hetkessä Nasaretin mies oli ollut hyvin haluton auttamaan\nhäntä. Hän sanoi vain: \"Tunnusmerkki -? Kun ilta tulee, sanotaan,\nettä koittaa selkeä ilma, koska taivas ruskottaa, ja aamulla\npuhutaan, että on tulossa rajumyrsky, koska taivaalla jälleen\nnäkyy ruskotusta ja ilma on synkkä... Taivaan merkeistä te teette\njohtopäätöksenne, mutta aikain merkeistä ette osaa. Ja mitä varten\ntämä sukupolvi vaatii tunnusmerkkiä? Sanon teille, tälle polvelle ei\nanneta muuta kuin Joonan merkki!\" Simon Keefas sanoi: \"Jos tarkoitat\nsillä parannussaarnaa, kuinka selität, että paransit hulluuden\nriivaaman Gergeseenien maan paimenen?\" Silloin Nasaretin rakentaja\nastui sairaan luo ja käski: \"Tule tänne! Jos vain vannominen olisi\nsallittua, minä vannottaisin sinua, ettet sanallakaan puhuisi tästä\nkenellekään ihmiselle...\" Mies lähestyi tylsän näköisenä. Hänen\npullistuneet sammakonsilmänsä kiilsivät syysvalossa; hän kuuli\nviittojen kahinasta ja äänestä, millä taholla Kapernaumin miehet\nolivat.\n\nÄkkiä parantaja pidätti hengitystään ja nieleskeli kotvan aikaa,\nsamalla kun hänen kalvas hieno kätensä puristui sokean ranteen\nympärille. Hän keräsi sylkeä, ennen kuin ruiskautti sen noihin\nammottaviin silmämuniin, ja samaan aikaan hän laski kämmenensä\nsairaan otsalle: \"Näetkö mitään?\" Miehen kasvot kohosivat ylöspäin:\n\"Varmaankin näen ihmisiä, ne liikkuvat ja kävelevät, ne ovat puiden\nkaltaisia.\" Vielä kerran Nasaretin mies ojensi kätensä ja peitti\nkokonaan sokean silmät. Kun hän veti sormensa pois, hän toisti:\n\"Entänyt? Mitä nyt näet?\" Mies päästi hurjan parahduksen: \"Kaiken!\nKaiken! Sinun kasvosi, sinun viittasi tupsut, jokaisen kukan ja\nlehden, järven ja kaupungin!\" Näytti siltä kuin tämä voimateko ei\nolisi lainkaan tuottanut iloa Miriamin pojalle, sillä hän vaiensi\nmelkein rajulla eleellä kalastajien ihastuneen hyminän. Miehelle\nhän sanoi ankarasti: \"Älä edes poikkea kylään.\" Sitten hänen\ntaivaansininen matkavaippansa häilähti, ja hän lähti kävelemään pois\nniin kuin kerran Kapernaumin lahdella, jossa saastainen verenvuoto\noli tyrehtynyt hänen tupsunsa kosketuksesta.\n\nEräänä heleän kirkkaana torstaina Jairus sai tietää, että mies\noli venheellä palannut takaisin Kapernaumiin ja että hän majaili\npuolittain luhistuneessa talossa, jonka katon ruskeat kourutiilet\nolivat irtautuneet; se kuului kalastaja Simon Keefaksen anopille.\nTämä oli päivä, jolloin ankarimmat kansallispuolueen miehet viettivät\npaastoa; vanhan perintätarun mukaan Mooses oli juuri torstaina\nkavunnut Siinain kukkulalle hakemaan uusia laintauluja lyötyään\nentiset pyhän raivon vallassa pirstaleiksi, ja tätä päivää, samoin\nkuin vuorelta paluun päivää, maanantaita, ankarin rabbiinilaki piti\nvuoden ympäriinsä erittäin pyhänä. Sakariaan pojan Johanneksen\nvirpimäisen laihat, nääntyneet opetuslapset olivat juuri tuohon\naikaan keräytyneet kaupunkiin. Heidän mestaristaan tiedettiin tuskin\nmuuta kuin että \"viiden lähteen vesiprofeetta\" oli Herodes Antipaan\nseurueen mukana kadonnut Sodoman-meren itärannalle Makairuksen\nvuoristolinnaan. Elikö hän siellä yhä, oliko hänet viskattu syvän ja\nvedettömän kaivon pohjaan, jotta hänen jylisevät herjauksensa eivät\nhäiritsisi hovin jokapäiväistä elämää, vai oliko hänet mestattu\nab-kuun kymmenennen päivän iltana, niin kuin eräs huhu tiesi kertoa?\nGalileassa kaikesta siitä kierteli mitä ristiriitaisimpia tietoja.\n\nKun Jairus yhdessä esilukijan, kahden kylänvanhimman ja synagoogan\nkoulumestarin kanssa tuona torstaina oli lähestynyt sitruunapuiden\nympäröimää vanhaa taloa, häntä oli pakosta loukannut Simonin anopin\nyläsalista kuuluva huilunsoitto. Olkoon, että se kaikui hänen\nomissa korvissaan kuin mikä tahansa elämän ääni; hän ei ollut\nliioin ahdasmielinen, hän väisti milteipä ovelasti rabbiinien\nlain kolmeakymmentäyhdeksää sapattikieltoa, jos se suinkin kävi\npäinsä. Mutta säkkipillin, sumponjan, imevät sävelet loukkasivat\nsyvästi paastonviettäjiä. Jo kaukaa Jairus näki, että rakennuksen\nedustalla tulvi huitovaa väkeä. Siinä ei ollut ainoastaan sairaita\nja vetelehtiviä ryysyläisiä, vaan suurin laumoin vesiprofeetan\noppilaita, joiden luisevat ruumiit näyttivät vaeltavilta vispilöiltä.\nHeidän olkapäänsä yli oli heitetty karvainen musta nasiirinviitta.\nHeidän katseensa loimusi nälkäisen paheksuvasti, pillimäiset jalat\ntassuttivat tien pölyssä. Kun esimies seuralaisineen astui taloon,\npari heistä seurasi häntä, kaksi kuvatusmaisen laihaa hahmoa, joiden\nkasvot olivat pitkällisestä askeesista riutuneet aivan ryppyisiksi.\nHe olivat saapuneet Kastajan oppilaiden varsinaisesta asuinpaikasta\nläheltä Jordanin poukamaa. Heidän kurkussaan voi erottaa nahkaruoskan\njättämiä ruvettuneita juomuja.\n\nJairuksen sieraimiin tunkeutui makean viinin tuoksu, kun hän astui\nseuralaisineen yläsalin holviin.\n\nAramealaisen säkkipillin kvinttien ja oktaavien matala vuorosoitto\nvaikeni. Mies, joka oli äsken painellut sen hanurinmuotoisia\npalkeita, kyyrötti ääneti etukumarassa, ja suuren kameleontin\nmuotoinen säkki torvineen oli hänen jalkansa juuressa permannolla.\nTulet tuikahtelivat savilamppujen aukoista. Niiden kajossa välkkyi\nnuorten tyttöjen liinaisia pukuja, jonkun saddukealaisen vatsalla\nhehkuivat silkkisen vyön poimut, kultainen rintakoru leimahti\nvaalean hiilen tavoin. Taljojen peittämillä lavitsoilla nojailivat\nkalastajaveljekset Simon ja Andreas. Heidän kivulloinen äitinsä,\njonka kaulaan oli kiedottu moninkertainen vitja sinisestä lasista\ntehtyjä amuletteja, kantoi pöytään höyryäviä ruokakulhoja. Synagoogan\nesimies pani merkille, että tässä seurassa oli myös kyyristelevän\narka tulliveron kantaja, Alfeuksen poika Leevi. Tuikkivat liekit\nvalaisivat hänen sitruunanvärisiä kasvojaan, joihin näytti yhä\nheijastuvan kulta- ja kuparirahojen hehku. Hänen rinnallaan\nkyyrötti pieni ryhmä tullilaiturin virkailijoita, joita rahvas ei\nsuinkaan katsellut lempein silmin; juuri nämä miehet keräsivät\nneljännysruhtinaan kassoihin enemmän kuin kaksisataa talenttia\nvuosittain, he olivat myyneet itsensä herodilaisille ja osasivat\nkyllä täyttää myös omat rahalippaansa!\n\nMutta ennen kaikkea Jairuksen huomio kiintyi rabbi Jeshuaan. Tämä\nhallitsi kuin siniseen viittaan pukeutunut kuningas koko pitopöytää.\nHän oli työntänyt liehuvan pääliinansa taaksepäin, niin että\nrauhaton tulien loimo valaisi hänen nuoria kauniita kasvojaan —\nja luultavasti ensi kerran synagoogan esimies selvästi näki hänen\nloistavan tummat, melkein riemukkaat silmänsä. Niiden ruskeassa\ntulessa oli tavaton tenhovoima, joka kenties osaksi johtui ihon\nmarmorimaisesta kalpeudesta. Jairuksesta tuntui aivan kuin hän olisi\nsaanut silmätä umpisyvien metsälähteiden kalvoon. Vasten tahtoaankin\nhän ajatteli: — Tuon näköisiä ovat olleet kuninkaat, tuo ryhti oli\nvarmaan Salomolla, ja vain kultainen vanne puuttuu hänen otsaltaan,\njotta hän olisi ruhtinaitten vertainen.\n\nEsilukija kuiskasi matalasti: \"Etkö lainkaan huomaa, että he syövät\nkyyhkysenlihaa, vaikka kaikki muut paastoavat? Huone on aivan\ntulvillaan paistin käryä...\" Esimies sanoi hajamielisesti: \"Aivan\noikein. Olen sen jo huomannut.\"\n\nSamassa toinen Johanneksen oppilaista lähestyi kiivaasti viittoillen.\nHänen silmänsä leimusivat pahastuksesta: \"Sinä istut säkkipillin\nsoittajien ja tullimiesten parissa, rabbi, ja joka oven avaamalla\nsaliin kannetaan ruokaa. Onko tapanasi aterioida syntisten kanssa?\"\nJeshua hipaisi häntä katseellaan ennen kuin virkkoi: \"Eivät terveet\nparannusta tarvitse, vaan sairaat! En minä hurskaita ole tullut\nkutsumaan, vaan synnintekijöitä.\"\n\nNasiirin kasvot kävivät aivan kelmeiksi raivosta. Aataminomena\npoukkoili hänen ryppyisen kaulanahkansa alla kiivaasti, hän teki\näkäisen liikkeen. \"Sinä! Sinä! Taidat kuvitella olevasi hyvinkin\nkorkea. Ja kuitenkin, eivät vain kaikki Johanneksen opetuslapset,\nvaan jokainen lain mukaan elävä kieltäytyy torstaisin aterioista,\nkorkeintaan siemailee vain pikarillisen vettä. Miksi sinun oppilaasi\neivät noudata paastoa?\" Siinä seistessään karvaisessa mustassa\nnasiirinpuvussaan mies muistutti koikkuvaa varista. Hän imi kuin\nsärpien keuhkoihinsa kirisevän paistin lemua.\n\nMiriamin poika viittasi pöydässä istuviin. Hänen äänensä oli yhä\ntäyteläisen rauhallinen, hyvin tyyni ja kirkas, mutta Jairuksen\nmieleen jäi vaikutelma, että pohjalla oli salainen pilkallinen\nsointu: \"Eiväthän häävieraat voi paastota, kun sulhanen on heidän\nkanssaan. Niin kauan kuin sulhanen on heidän seurassaan, he eivät\nkieltäydy nauttimasta...\" Ja hän lisäsi: \"Eihän kukaan ompele\nvanhaan vaippaan paikkaa vanuttamattomasta kankaasta; muuten uusi\ntäytetilkku repii palan entisestä viitasta ja reikä tulee vain\npahemmaksi. Eikä kukaan laske nuorta viiniä vanhoihin nahkaleileihin.\nViinihän pakahduttaisi silloin leilit ja vuotaisi hukkaan, ja astiat\nturmeltuisivat; nuori viini on laskettava uusiin leileihin, vai\nkuinka?\"\n\nNasiiri avasi suunsa vastatakseen. Mutta juuri tällä hetkellä\ntapahtui jotakin hyvin erikoista. Ylhäältä kuului kolme, neljä\nkumeata moukarinlyöntiä; harmaa kalkkipöly irtosi katosta ja\nläsnäolijat heittivät nopeasti savikulhojen päälle liinat. Sitten\nkaton rappaus karisi alas pitkinä liuskoina, jotka murenivat tomuksi.\nKaksi punaista kourutiiltä rämähti permannolle, ennen kuin kukaan\nläsnäolijoista oikein käsitti, mitä oli tekeillä. Kattoa purettiin\nripeästi. Heleä valoaukko kävi hetki hetkeltä suuremmaksi. Jairus\najatteli, että siihen ei tosiaan tarvittu erikoisempia käsivoimia,\ntalo kun oli vanhuuttaan sortumaisillaan. Vihdoin kyyhkyspaistin\ntuoksuun sulautui yhä vahveneva ilkeä haju. Neljän köyden varassa\nhuoneeseen laskettiin löyhkäävää niinimattoa. Sillä makasi esimiehen\nsynagoogassa näkemä halvattu mies. Risainen vuode vaipui hyvin\nvarovasti, nykäyksittäin alemmaksi, kunnes se tukevasti painui\nlattian paasiin. Sairaan huulilta kohoili jatkuvaa liikutusta.\nHän ei valittanut samalla tavoin kuin ihminen, joka kärsii kovia\nruumiillisia tuskia, vaan yksitoikkoisesti, melkein veltosti, lopen\nuupuneena vaivaansa, sillä se oli vuosikausiksi sulkenut hänet kaiken\nihmispuuhan ulkopuolelle ja kahlinnut tähän puolentoista metrin\nmittaiseen risaiseen niinimattoon. Jairus huomasi myös, että hän\noli vielä nuori, vaikka hänen kasvonsa olivat epätoivosta saaneet\nkuihtuneen ja ajattoman ilmeen; hän saattoi olla kolmissakymmenissä\ntai jo yli neljänkymmenen. Kuolaa valuttavia nytkiviä suupieliä\nympäröivät katkeruuden syvät juomut kuin veitsen jäljet pyökin\nkovassa, kuivassa puunytimessä. Esilukija kuiskasi närkästyneenä:\n\"Hän löyhkää kuin tunkio! Adonai Elohim ei ole rangaissut häntä\nainoastaan halvauksella vaan myöskin syöpäläisillä... Minkä vuoksi\nhe repivät irti katon tiilikivet, senkö tähden, että tämä sairas\nlevittäisi hajua saliin!?\" Esimies ei vastannut mitään; hän ei edes\nkatsellut mustista rievuista työntyviä pöhöttyneitä raajoja. Hän oli\nhuomannut sairaan miehen silmissä sellaisen eläimellisen tylsän ja\npalvovan ilmeen, jollaisen voi joskus nähdä kuolevien vetojuhtien\nsilmissä.\n\nNasaretilainen oli ponnahtanut seisomaan. Hän oli puraissut juuri\nmehevän mansikanpunaista syysviikunaa. Mutta nyt hän viskasi hedelmän\näkkinäisellä liikkeellä pois.\n\nLamppujen tuliaukoissa sykkäilivät pienet himmeät valosydämet.\nMiehen kasvoja ei voinut selvästi erottaa, mutta sininen mantteli\nkimalsi heikosti... Jairus mietti itsekseen: Jos tämä parantaja\ntosiaan on haluton ihmetöihin, hänen täytyy huomata, kuinka lujasti\nyksinkertaiset ihmiset häneen luottavat. He repivät murskaksi\ntalon tiilikatonkin, jotta sairas voitaisiin laskea saliin. Ja se\nmerkitsee, että hän tietää purjehtineensa syville vesille. Joko tahi,\nväkevä tunnusteko tai mitätön säälivä sana, muuta mahdollisuutta en\nnäe! — Juuri tänä hetkenä Miriamin poika lähestyi hitain askelin\nsairasta. Näytti kuin hänen ylleen olisi kääritty kaistale välkkyvää\ntaivasta, niin heleästi välähtivät nyt sinisen vaipan poimut.\nSitten hän lausui selkeän äänekkäästi sanat, jotka saivat jokaisen\nläsnäolijan aivan jähmettymään: \"Sinun syntisi annetaan sinulle\nanteeksi.\"\n\nHiljaisuus puristui uhkaavan tiiviinä sekä rabbin että halvatun\nympärille. Voi kuulla lampunsydämien heikon rasahtelun ja ihmisten\nhengityksen. Äänettömyys oli niin vihamielisen raskas, että viittojen\ntupsutkin lakkasivat kahisemasta. Sen katkaisi liturgin, Hilkanan\npojan, kimeä huudahdus: \"Tuo oli herjaus! Jumala yksin voi antaa\nsynnit anteeksi, et sinä.\"\n\nSamassa Nasaretin mies käännähti paulakenkiensä koroilla. Hän sanoi\nhitaan painokkaasti ja Jairuksesta tuntui kuin hänen äänessään\njälleen olisi soinnahtanut ihmeellinen kuninkaallisen voiman ja\nivallisuuden sävel: \"Kumpi on helpompaa, antaako synnit anteeksi vai\nparantaako?\"\n\nLamput tuikkivat. Kukaan ei vastannut.\n\nMiriamin poika astui krabattoksen luo. \"Jotta tietäisitte, että\nihmisen pojalla on valta edelliseen, minä sanon tälle sairaalle:\nNouse, kääri vuodemattosi ja kävele!\" Jokainen salissa oleva oli\naivan jähmettynyt. Verojenkokooja Leevi jupisi kuin malariatautinen\nruumis ylt'yleensä vavisten: \"Semeion! Semeion! Merkki...!\"\n\nSilmät ammollaan ja kasvot kummallisesti vääntyneinä halvautunut\nponnisti voimansa. Hän ei näyttänyt näkevän mitään muuta kuin\nMiriamin pojan upottavan käskevän katseen. Ja sitten, otsa\nlikomärkänä noruvista hikikarpaloista, hän vääntäytyi ylös. Hän\nnousi, astui askelen, kaksi. Hän hoippui ovea kohti. Hänen huuliltaan\nlähti eläimellinen mölinä, hänen ruumiinsa tärisi sisäisestä itkusta.\nKaiken aikaa nasaretilaisen syvät tummat silmät seurasivat häntä\npistävän pakottavina ja oudosti loistaen. Johanneksen oppilaat olivat\nkäyneet liidunkalpeiksi. Liturgi tuijotti oven suunnalle kapeat\nhuulet puoliraollaan, ikään kuin tämä tavaton, tämä hirmuinen olisi\nkerrassaan hänet mykistänyt. Ja vielä vuosia jälkeen päin Jairus\nmuisti, kuinka hän itse puolestaan oli tuntenut salin keinuvan\nsilmissään ja ihmisten kasvojen sulauvan tahmeaan hämyyn. Ovella\nseisovat väistyivät syrjään. Sairas horjui heidän ohitseen. Hänen\njäykät raajansa tapailivat arastellen maata. Sitten hän oli kadonnut\nhuoneesta; vain risaisen paarimaton, pesemättömän ihon ja riepujen\nlöyhkä oli jäänyt leijailemaan hänen jälkeensä, tunkkaisen kirpeänä\nniin kuin tallin haju. Painostavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta\nkuin Jeshuan paulakenkien narina, kun hän palasi pöydän ääreen,\nja Alfeuksen pojan hermostunut supatus, joka ei tuntunut lainkaan\nloppuvan: \"Hän teki sen...! Ihme! Ihme! Semeion!\"\n\nJa samassa säkkipillin soittaja rupesi painamaan palkeita ja putket\nalkoivat kumean juhlavasti soida. Synagoogan esimies kuuli vieläkin\nsumponjan äänen — iäti samat veltot sävelet, jotka jatkuivat\nyksitoikkoisesti kumeassa kvintissä. Ja sitten tämä vonkuva soitto,\nsamoin kuin kolmen, vuoden takainen torstaipäiväkin, ikään kuin\nhäipyi jonnekin muistojen sumuun.\n\nOliko halvautunut mies todella kulkenut salin poikki? Oliko\nvahankalpea pieni tyttö noussut istumaan kuolinvuoteellaan? Muiston\nja uneksivan mielikuvituksen raja oli niin hämärän epämääräinen,\nettä Jairus, vanha väsynyt mies, tunsi ajatustensa uupuvan\nyrittäessään seuloa totta kuvitellusta. Ja hänen ainoa lapsensa,\nhänen Leeansa, eikö hän levännyt haudan kylmässä onkalossa, syvällä,\nsyvällä kuoleman sikeässä unessa, johon mikään elämän kutsu ei enää\nyltänyt -? Milloinkaan tuon hennon nukkujan sormet eivät poimisi\nkasteesta vielä kosteita valmuja! Ei milloinkaan. Ja miten aamut\nkimaltaisivatkin, niiden vihreät valosalit olivat iäksi suljetut\nhaudatulta.\n\nToivioretkeläiset yöpyivät Skytopolikseen. Kapernaumista sinne oli\nollut seitsemän karavaanitunnin matka.\n\nIlma värisi vaununpyörien jyrinästä ja joukkojen hälystä — niin\nkuin Hippos, Filadelfia, vuorinen Gadara, kaukainen Peliä ja Gerasa\ntemppeleineen tämä kullanruskeiden sakaratornien ja obeliskien\nkaupunki kohotti pakanalliset muurinsa ja pylväänsä iltaruskoa\nvastaan; se kuului Dekapoliksen vapaakaupunkien liittoon. Auringon\npainuessa nopeasti länttä kohti pystytettiin teltat. Etelään\njohtavilla teillä marssi roomalaisia sotilasjoukkoja. Niiden\nkupariset panssarit hiiluivat iltaruskon pimentyvässä punassa. Kun\nkameelit oli lujasti kytketty kaupunginmuurin vaskisiin renkaisiin\nja tulikärpästen tanssi alkoi tummissa lehdoissa ikään kuin tuhannet\nvilkkuvat valosäkenet vastaisivat syttyvien tähtien tuikkeeseen,\nseurue viritti iltahymnin, kasvot Siioniin päin käännettyinä.\n\nKoko tasanko kaukaisiin puutarhoihin asti kimalsi nuotiotulien\nhohteesta.\n\n\n\n\n\"PALMUJEN TALO.\"\n\n\nGalilean miehet näkivät jo kaukaa Jerikon.\n\nTungeksivien naisten joukosta kuului huutoja, joista ei tietänyt,\nilmaisivatko ne pelkoa vai ihastusta. Sadat silmäparit olivat nyt\ntähdätyt lominkaan kaupunkia kohti, pöydän tapaiselle tasangolle,\njonka reunalla kohosi Karantalin vihreä kukkula. Simonin täytyi\nkohottaa leveäpalteisen viittansa reunaa nähdäkseen paremmin... Hän\nhuomautti synagoogan esimiehelle, että jos jo Skytopoliissa oli\ntuntenut olevansa kuin pakanain esipihassa, täällä näytti vallitsevan\ntukahduttava markkinamelu. Ja tosiaan! Kreikkalaisten laulavat\nhuudot, paimenten luikkaukset, kerjäläisten surkeat ja piipittävät\nvalitukset sulivat yhteen tuhansien jalkojen töminän ja aramealaisten\nkurkkuäänien kanssa. Aasit kiljuivat vihlovasti. Pohjoisesta päin oli\ntulossa sotilasjoukkoja. Heidän panssarinsa kalisivat uhkaavasti.\n\n\"Palmujen talo\", rikas, laaja Jeriko, levisi kaakkoon viettävällä\ntasangolla, sen puutarhat huviloineen kapusivat vuoren rinteille\ntai painuivat notkoihin. Valkoiset kalkitut seinät hehkuivat.\nLeuto lounaistuuli puhalsi. Ja kaikki täällä, yksin kiillottomat\nvaaleat haudatkin, näyttivät keräävän ja heijastavan maidonväristä\nvaloa — kaupungin ikivanhan jumaluuden, neitseellisen kuunkehrän,\nsäteitä, aivan kuin ne olisivat yön aikaan imeneet niitä ja nyt\nsinkoaisivat ne kansantulvan yli. Vain Karantalin suuret palmutarhat\nja tärpättiviljelykset helottivat syvän vihreissä väreissä. Vuori,\njolta Joosuan vakoilijat kerran olivat etsineet suojaa ja jossa\nportto Raahab oli heitä ruokkinut ja juottanut, oli hunajankeltaisten\nläikkien peitossa; kasteluveden kuohkeaksi tekemillä pelloilla\nviljeltiin keltaista balsamia. Sitä kasvoi myös Een-Gedissä,\nSuolameren länsirannalla, missä ilman kosteus ja kuumuus saivat sen\nnopeasti itämään, mutta sen jälkeen kuin Saban kuningatar Balkis\noli tuonut Salomolle lahjaksi ensimmäiset opobalsamin taimet,\ntämän yrtin viljeleminen keskittyi suureksi osaksi Jerikoon.\nIdumealainen satraappi Herodes oli aikoinaan valtavasti laajentanut\nnäitä peltoja; hänen toimestaan Gileadista oli tuotettu runsain\nmäärin sorii-kasvin versoja, joiden kumihartsia ja tuoksuvaa\npihkaa egyptiläiset käyttivät natronin ohessa muumiokääreisiin. Ja\nnämä vihannat, tummalehtiset, kukkarikkaat pensaikot kyllästivät\nomituisen voimakkaalla lemullaan koko suurkaupungin ilmapiirin.\nTuntui kuin Jeriko olisi uinaillut jättiläismäisen säyseän pedon\ntavoin tuoksunkylläisessä ilmassa ja sen uuvuttamana — tämä kuun\nja taatelipalmujen kaupunki, joka tuntui rannattoman laajalta kuin\npieni maakunta, jonka äärimmäisistä mineraalilähteistä Karantalin\nharjuun asti levisi sama vienonimelä leyhähdys kuin punaisen erämaan\npiikkipuusta, vaaleanpunapuisesta akaasiapensaasta, oikeasta\nidumealaisen ruhtinaskunnan pyhästä puusta; senkin puuytimestä\nvalmistivat Misraimin maan talonpojat jokaisen rakennuksen, mikä\nvain ei ollut kalkkia tai kiveä, ja sen tuoksuva keltainen kumiliima\nvalui kuin itse puunhengen kultainen veri kuoren haavoista kaukana\nSuolameren tuolla puolen.\n\nPellot lepäsivät laajan kullanvihervinä ikuisen tuoksuvan\nhedelmällisyyden unessa. Tällaisena keväänä — maaliskuun jälkeen\nmelkein miespolvi sitten — Marcus Antonius oli yhdessä Egyptin\nviimeisen kuningattaren Kleopatran kanssa marssinut joukkoineen\nZeugmaan kauas Eufrat-virran latvoille, ja kun hän lähti idän\nsotaretkelle, hänen rakastettunsa, joka sairastuttuaan oli päättänyt\npalata Egyptiin, saapui Antiokiasta päin Orontes-joen laaksoa myöten\nylös Apameaan, hän kulki Arethusan ja Emesan ohi ja tuli seurueineen\nAntilibanonin jylhien vuorten yli Damaskoon; sieltä kuningatar\nviimein kulki Galileaan ja Jordania myöten alas Jerikoon, johon\nsuuren roomalaisen seikkailijan vasalli, kruunattu juutalaisten\netnarkka Herodes Suuri oli saapunut häntä tapaamaan. Makedoniatar\nrakastui palmujen humuun, balsamiviljelysten tuoksuun ja kaupungin\nloistoon enemmän kuin mihinkään pohjoisista tienoista; hänen pienet\nattikalaiset kultakenkänsä olivat varmaan intohimoisesti naputtaneet\nneuvottelusalin permantoa, hän oli tämän \"jumalaisen tienoon\"\nlumoissa ja kultakeulaisten laivojen odotellessa satamassa hän\notti juutalaisten etnarkalta Jerikon niin kuin oli ottanut Kreikan\nsaaret, Kyproksen kuparikaivokset, Foinikian merenrannan, Kreetan\nvanhoine linnoituksineen, Sisilian kaikkein kauneimmat kaupungit. Jos\nHerodes Suuri halusi talvisin asua mahtavassa palatsissaan, hänen oli\nvuokrattava tämä palmustojen, balsamin ja aromaattisten tuoksujen\nrikas maakartano Ptolemaiosten tyttäreltä, aivan kuin se olisi\nollut vierasta omaisuutta! Ja aina viluisen kislev-kuun lähestyessä\nsatraappi maksoi Antoniuksen rakastajattarelle suunnattoman\nvuokrasumman, kaksisataa täyshopeista talenttia, voidakseen asettua\nJerikon linnaan. Kun Kleopatra sitten kulki Juudean sisämaan halki\nJerusalemin tietä kotimaahansa Egyptiin — oli liikkeellä huhu,\nettä Herodeksen salamurhaajat väijyivät häntä mutkaisen vuoriston\nlouhuissa, mutta eivät uskaltaneet hyökätä, koska kuningattaren\nseurue oli niin runsas ja niin lujasti aseistautunut! — hän vei\nmuassaan Heliopolikseen joukon Gileadin opobalsamin taimia, jotka\npian alkoivat versoa Auringonkaupungin puutarhoissa, Oonin kuumassa\nmaassa, sen mustan obeliskin ympärillä, jonka farao Sesostris\nammoisina aikoina pystytti muistokseen.\n\nEsilukija huomautti Jairukselle, että täällä tosiaan tuntui Ammonin\npalveluksen hieno mutta pahaenteinen tuulahdus... \"Mieluummin\nvedän sieraimiini nahkaleilien ja kameelin ulostuksen hajua kuin\nnäiden balsamien! En voi olla ajattelematta, että jokaiseen kiveen\non painunut sen kultasandaalin jälki, joka tallasi Juudaan maata,\nkun vielä olin lapsi, tuon nartun, joka yhdessä latiumilaisen\navionrikkojan kanssa nautti vuoteen ja juhlapöydän iloista. On\nautuasta, suloista tietää, että hänet vain vuosia myöhemmin\nlöydettiin huoneestaan, kuolinsalistaan. Ja mitä apua hänellä oli\nkaikesta loistostaan, mitä auttoivat käärmeenpureman parantajat,\nkun hän nukkui siinä ikuisesti heräämättä, sulat ja käärmekruunu\nhiuksillaan, kuin pakanamaan uusi Iisebel. Näen vieläkin Misraimin\nkruunun käärmeen lipovan kaksihaaraista jalokivikieltään, kun sitä\najattelen.\"\n\nJairus sanoi hiljaa: \"Tämä nainen, jota orjatytöt seurasivat hautaan,\noli sentään vähemmän vaarallinen Jaakobin maalle kuin ruhtinas, joka\nvuokrasi häneltä nämä balsamitarhat. Miksi ajattelet Oonia? Sen\ntummaa kivipylvästä, nuorukainen? Ja kukkalavoja, joissa balsamia\nkerrotaan viljeltävän? Hyvänhajuiset voiteet, liljojen ja kassian\nmehu ja kahdeksan naulaa tuoretta oliiviöljyä, joka täällä sulatetaan\nbalsamin pihkaan ja veteen, ovat minulle vain muistutus synkistä\nvihanpäivistä. En varmaan koskaan unohda aikaa, jolloin maa vapisi\nseitsenkymmenvuotiaan sairaan miehen varjoakin, ennen kuin hänet\nvietiin Beetlehemin hautaan. Mitä sen rinnalla on kaukaisen maan\nkuningattaren kruunu tai kultakirjainen päävaate? Jos olisit minun\nlaillani kokenut Herodeksen viimeisen kuolinvaivan ajat, sen kauhun,\njolla hän vainosi jokaista ylhäissäätyistä...\"\n\nHilkanan poika Simon ei vastannut mitään. Hän muisteli hämäriä\nkertomuksia Misraimin maan punatukkaisista rujoista kääpiöistä, jotka\ntäyttivät laajat kuolemankaupungit balsamoiduilla, \"lännen maista\"\nhiljaisine katuineen ja elottomine hautasaleineen, joissa vain\ntuonelan virkamiehet astelivat koukkusauvoineen ylen perehtyneinä\nsyvyyden ja yön mysteereihin, maanalaisen Niilin aurinkopurren\nmatkaan ja silvotun Osiriksen salamenoihin. Niissä lemusivat\nvain läpikuultavien ruukkujen myrrhaöljyt, merenpihkan värinen\nhartsi, kukkauutteet, vihvilät ja lumivalkoiset natronipallot ja\nkimalsivat vahasta ja kipsistä valetut kuolleiden naamarit tai heidän\nkitalakensa ja silmäinsä kultatäytteet. Se oli maata, jossa Mooses\noli kasvanut ja saanut opetusta pappien kouluissa. Häntä vaivasi\ntämä ajatus niin kuin ilman balsaminhajukin. Oli kuin taivaalla\nolisi leyhytelty miljoonia egyptiläisiä muumioliinoja. Säilyttävien\nkääreiden liuos lemusi kuin Bubastiissa, johon Niilin maan miehet\nhautasivat pyhät kissansa!\n\nTaatelipalmujen viuhkat notkuivat. Niiden suomukkaat ja mullanväriset\nrungot piirtyivät hyvin jyrkästi taivasta vasten; niistä riippui\nvuohenkarvan, parran, hämähäkinseitin tapaista paksua takkuista\nnaavaa. Niiden mustat varjot kutoivat Jerikon toreille häilyvää\nvarjosäleikköä, jonka jokainen tuulen hengähdys sai levottomasti\nhulmuamaan.\n\nHyvin kaukana täältä, syvää tulvauomaa reunustavien mustansinisten\nsypressien keskellä kohosi kuin havupilarien saartamana mahtava\nkivestä hakattu muuri. Jairus ja Simon näkivät Dookin sakaraharjaisen\nlinnan. Vieläkin sen kolkoissa saleissa näytettiin vaeltajille\npermantoa, jota Modeinin mahtavan papin pojan Simon Makkabilaisen\nja hänen kahden lapsensa veri oli tahrannut kesken sefcat-kuukauden\njuhlapitoja; kolmen urhoollisen ihmisen, vanhan papin ja nuorukaisen\nveri muodosti yhdessä Een-Gedin tulisen viinin kanssa sen lattioille\nmustiksi hyytyneitä laikkoja. Niitä olisikin ollut sääli pestä\npois, jos mitkään kädet siihen puuhaan enää pystyisivät vajaan\nparinsadan vuoden vierittyä menoaan. Itse linna — tai ehkä sitä\noli sopivampi sanoa linnoitukseksi — oli haudankolkko. Se oli\nnoita ulkonaisestikin tylyn uhkaavia rakennuksia, joiden seinien\njärkälemäiset kivet on tehty tylyä kasarmia varten ja joiden\nsakaroiden väliin versoo leijonankitoja ja maruna-tupsuja ja aivan\nmatalaa, rönsyilevää, miltei mustalehtistä symbaalikannusruohoa.\nSen harmahtavat ja tiilenpunertavat seinät olivat hometahrojen\nkirjailemat. Home kutoi hienon aistikasta, paikka paikoin leveää\nverkkoaan kosteisiin muureihin. Aina yön saapuessa se kohosi mustana\nkuin jokin veritekojen jylhä muistutus Jerikon vihannuuden luota\n— ja laitumella käyvät paimenet, joihin oli tarttunut seudun\ntaikauskoa, väittivät sen pienissä ahtaissa ikkunasyvennyksissä\nvilkkuvan valoa, aivan kuin kolmen surmatun haamut olisivat siellä\nkulkeneet tai ehkä iäisesti rauhaton Simonin vävy Ptolemaios olisi\naavekynttilän valossa turhaan pessyt verta pois linnan pitosalista.\nKiiltokiven upotteet Dookin linnan seinissä olivat aikoja sitten\nkadottaneet loistonsa. Ne olivat mustuneet kuin karstalle palavat\nhiilet. Itse juhlasalissa, rikospaikalla, komeili vielä itämaisesta\nalabasterista laadittu rivi puolikuun muotoisia penkkejä, joissa\nväreili sinervän kerman väri niin kuin Balkuksen teatterin pylväissä\nRoomassa, Etiopiasta louhitusta hunajanvärisestä kivestä tehty\njättiläismäisen suuri pöytä ja joukko toukkien syömiä baabelilaisia\nkudoksia. Ne olivat saaneet olla ennallaan. Niiden purppuraisia ja\nkultaisia koristekiemuroita ei kukaan ollut käynyt paikkaamassa.\n\nLähin syy tähän kaikkeen piili siinä, että \"Dookin tapausta\" oli\nseurannut hasmonilaisten kapina — sen taistelun melske, jossa\nJohannes Hyrkanus Hasmonai, murhatun isän ainoa eloon jäänyt\npoika, valloitti väkirynnäköllä laajoja osia Samariasta ja Idumean\npunaista aromaata aina Seirin tulenvärisiä vuoria myöten, niin että\nmakedonialainen kuningas Antiokus Sidetes vapisi palatsissaan ja\nvoitti Juudan kansallissankarin vasta kiivaiden sotien jälkeen,\nkun hänen armeijansa marssivat itseensä temppelikaupunkiin. Näiden\nnäkyjen ja muistojen lumoissa Kapernaumin synagoogan esilukija unohti\ntyystin, mitä osaa Rooma aseineen oli noina aikoina näytellyt;\neivätkö juuri vihatut kotkankuvat olleet välkkyneet makkabilaisten\nviireinä? Silloisessa silkinkutomojen ja saviruukkujen kaupungissa\nGassassa syntynyt pappissankari Simon oli kaksinekymmeninetuhansine\njalkaväen miehineen ja ratsuineen perin pohjin lyönyt seleukidien\narmeijan, jota johti kuningas Antiokuksen käskynhaltija. Simon oli\nyöpynyt joukkoineen Modeinin pikkukaupunkiin. Aamun sarastaessa\nja heti torvien soitua syyrialaiset armeijat, jotka olivat niin\nloistavasti voittaneet Jamnian sodan, ajettiin matalan virran\näyräiltä täydellisessä epäjärjestyksessä Libanonia kohti. Kuinka\nkaikki tapahtui?\n\nSimon Makkabilainen vetäytyi kahden vanhemman poikansa, nuoruuttaan\nvielä tulisten Mattatiaan ja Juudaan kanssa Dookin palatsiin\nJerikoon, jossa hänen rikas mutta vallanhimoinen vävynsä\nAabodin poika Ptolemaios kustansi runsaat juhlat. Sinipartaisen\nvarjokuninkaan Antiokus Epifaneksen ajan rikos! Juopunut isä ja\nagaattipikareista maistelevat pojat surmattiin, ennen kuin kukaan\nheistä ehti edes huutaa palvelijoita avuksi. Vain kolmas pojista,\nnuorempi Johannes Hyrkanus, Hasmonain pappisruhtinaiden esi-isä oli\nsäästynyt, koska hän oli sattunut tuona kauhujen iltana olemaan\nkaukana Dookista; arvattavasti hänen lähettinsä olivat myös\nkarauttaneet tuomaan nopeammin viestiä kuin ikinä Simon Makkabilaisen\ntappajan kätyrit.\n\nEsilukija oli vielä näkevinään, kuinka kultaiset vadit helisten\nputosivat kivilattialle. Veri purskahti niin rajusti lyhyiden\npistomiekkojen iskuista, että sitä tuskin ikinä saattoi huuhtoa\npois Dookin linnan permantopaasista. Ja säilyköön sen musta tahra\naina, muistona voittajan ja sankarin kuolemasta ja hänen vanhimpien\nlastensa! Niin kuin noen jäljet Joppen laiturissa, jossa oli uhrattu\nsuuri sovintouhri Adonaille, kun kaupunki oli hukkumaisillaan\nkalanpyrstöisen Daagonin palvontaan. Jaakobin jumala itse varmaan\nvarjeli Hasmonain mahtavan suvun kantaisää, ensimmäistä Hyrkanusta,\nkoska hän pääsi välttämään tämän verilöylyn ja pakeni Gileadiin, niin\nkuin kerrottiin! Eivät tappajan kätyrit, eivät valtaa himoitsevan\nSimon Makkabilaisen vävyn Ptolemaioksen kätyrit tavoittaneet häntä,\n— jos hän itse olikin ollut heikko, hänestä lähti hasmonilaisten\nkapina, joka pian levisi maan yli ja tempasi kaikki mukaansa kuin\nhukuttava tulva, jota Siionin mahtavat pappisruhtinaat johtivat.\nHasmonait! Ja sitten selootit, tikari- tai puukkomiehet! Mutta\nkatsellessaan Dookin synkkää linnaa esilukija ei vieläkään saanut\nmielestään noiden kolmen murhatun verta... Ylimmäisen papin suonien\npunainen neste värjäsi tahmeaksi karhean kiven. Simon Vasaramies,\nuljaan Mattatiaan viides ja viimeinen hallitseva poika, jonka aikana\njuutalaisten maa vapautui orjuudesta ja yksin Akran linnoitus\npyhässä kaupungissa vapautui seleukiidien sotaväestä, kultaisen\nvoimanajan perustaja, jonka lyöttämiin rahoihin oli kuvattu\nIsraelin manna-ruukku ja kolme harittavaa vehnäntähkää ikivanhojen\nkirjoitusuurtojen päärmääminä...\n\nKun makedonialaiset kuninkaat Antiokus Demetrios ja Antiokus Sidetes\nyrittivät vielä epätoivoisesti pitää maata heikoissa käsissään,\ntämä mies, jonka ruhtinaallisen herruuden Roomakin oli tunnustanut,\nliikkui temppelin holveissa ylimmäispapilliseen käärmeennahkaan\nja kultatiukuiseen levättiin pukeutuneena kuin ainakin todellinen\nylväs pappishallitsija. Esilukija muisteli hänen vaiheitaan,\nGeserin ja Joppen valloittajaa, joka piti toisessa kädessään pyhää\nkirjakääröä ja toisessa välähtävää kapinanmiekkaa, Hasmonain suvun\nkantaisää, jolla oli ollut sama nimi kuin hänelläkin. Yleisen\nvaurastumisen taitavaa vaalijaa, jonka valtaantulosta oli aloitettu\nuusi ajanlasku... Eikö hänen varjonsa yhä kehoittavana hiipinyt\ntäällä, tässä pakanallisessa suurkaupungissa? Hän oli ollut uljas\nkuin veljensä Juudas, joka kolme vuotta temppelin häväistyksen\njälkeen puhdisti sen kislev-kuun uhrijuhlana, ja monin verroin\ntarmokkaampi kuin sodassa kaatunut veljensä Eleasar tai syyrialaisen\nBakkhideen surmaama veli Johannes. Simon! Simon! Siinä nimessä\noli voimaa ja loistoa. Se vaati, mutta nosti myöskin hartioille\nsanomattoman raskaan vastuun, aivan kuin se olisi kutsunut johtamaan\nsotajoukkoja vierasta sortajavaltaa vastaan. Hilkanan pojan sitä\nmiettiessä hänen mustien silmiensä liekki himmentyi. Hänestä tuntui\nniin raskaalta kuvitella, että tuolla, synkän linnoituksen kivissä,\nolivat makkabilaisen ruhtinaan veren mustat tahrat yhä nähtävinä\naivan kuin muistutuksena siitä, että jokaista kapinanjohtajaa varten\non olemassa oma Dookin linnansa tahi sitten ristinpuu niin kuin\ngaulanilaista Juudasta varten.\n\nTahtomattaan, vaistomaisesti, hän tunsi mietiskelyjensä kahden\npolun kummallisesti risteytyvän: Jos Egyptin kuningatarta eivät\nkuoleman tullen auttaneet pyhät punakultaiset sulat ja kobrakruunu,\nyhtä turhilta olivat lopun hetkellä tuntuneet Simon Makkabilaisen\nvioletit, kultakirjoiset päähineet, papilliset heläjävät manttelit\ntiukuineen, tulipunainen hiippa, otsalehti ja kaikki hänen\nsiunauslauselmin koristetut olkanauhansa...! Saatanan logiikkaa.\nSheolin yöstä kohonnut väijyvä ajatuksen salakari. Liturgi tiesi,\nettä pimeyden enkelillä oli erikoisen voimakas valta kaiken järjen\nja ajattelun piirissä, sillä hänen mahtinsa oli ihmisaivoissa,\nei sydämessä, jossa luottava usko asui. Ja yhtä väkevänä hän\nhallitsi aistimaailmaa, tuoksujen, näkyjen ja äänien suunnatonta\nmoninaisuutta. Sehän varsinaisesti muodosti maailman, jossa ihmiset\nelivät lukemattamme epäpyhine pyyteineen; ja sen yli oli ikuisiin\naikoihin langennut kointähden enkelin, helelin enkelin eli Vasemman\nmustaksi korventuneiden siipien varjo.\n\nSitä pohtiessaan hänen huulensa tiukkenivat jyrkästi, niin että\nmuistuttivat ruskeata veitsenviillosta. Hän haisteli balsamin uhoa,\nkuunteli Herodes Suuren mineraalilähteiden solinaa tummanvihreistä\npuistoista.\n\nMatkalaisten oli hyvin työlästä raivata tietä väkijoukkojen halki;\nkaupungin laajat, suurilla roomalaisilla graniittilaatoilla kivetyt\nkadut kumisivat lukemattomien ihmisten askelista. Täällä yhtyivät\nSkytopoliksen tien karavaaneihin Jordanin idänpuoleisen valtapolun,\nPerean tien toivioretkeläiset ja kauppiaat — Jeriko oli solmu,\njossa Rabbat-Ammonin ja Damaskon valtatie yhtyi Gerasan ja Gileadin\nvuorisen, vaivalloisen kalliopolun viime mutkaan. Oltuaan yötä\nkuudensadan vakomitan päässä Jerusalemin portista, Skytopoliksen\nvapaakaupungin edustalla, Kapernaumin miehet olivat aluksi\nsivuuttaneet louhuisen ja kukkulaisen seudun, he olivat jättäneet\ntaakseen tien varrella vuorella kohoavan Arkelaiksen synkän loistavat\ntornit ja palatsit, sitten etelämpänä Fasaeliksen kultatiiliset\nmuurinharjat, jotka kuvastuivat aamuruskon punassa kaartuvaa\nkukkulaa ja luoteisia Samarian vuoria vasten. Sen häivyttyä syvän\nsinipunaisiin varjoihin oli alkanut kukkainen tasanko, jota vain\nJordanin töyräät idässä ja kaukainen lännen vuoristo reunustivat. He\nolivat hyvin etäältä erottaneet Gibean tornien heikon välkähdyksen,\nsitten Skopuksen ja Raaman muurit kuin loitolla kangastavat\nvaaleanruskeat tahrat muuten vihannassa maisemassa. Jos noihin\nkahteen herodilaiseen kaupunkiin, Arkelaikseen ja Fasaelikseen,\nliittyikin synkkiä muistoja, kuinka monin verroin enemmän tänne,\nJerikoon...! Suunnaton roomalainen silta kaartui tiilenruskeana\nJordanin yli; se kumisi Perean tien matkalaisten askelista heidän\ntaivaltaessaan länttä kohti viitat aivan punervanharmaina solien\nja tulvauomien pölystä. Mahtavien persialaisten silkkiäispuiden\nsuojassa avautui välkkyvän mustan ympärysmuurin reunustama allas,\njossa Herodes Suuri oli pitänyt meritaistelunäytäntöjä; puoleksi\nkuivunut lammikko oli suorakaiteen muotoinen, mutta tummat puistot\nsen ympärillä olivat yhä kuin soihtujen tulen kärventämät.\nMarjakuusia, terebinttejä ja mulpereita, joita yöllisten pitojen\nmaljatulien lieskat olivat nuoleskelleet. Muurin kivistä ulkonivat\nvuosia sitten sammuneiden tuohusten valurautaiset tupet. Basaltti\noli niiden yläpuolelta nokeentunutta, aivan kuin siinä olisi yhä\nsavun ja tuoksuvan tulen jälkiä. Hilkanan poika Simon ja esimies\nJairus pujottelivat piikkisten orapihlaja-aitojen yli päästäkseen\nkeskikaupungille. Survova melu kuulosti vain yltyvän.\n\nKaupunki aaltosi hyvin loivasti länttä kohti — suunnattomana,\nmiltei kokonaan taatelipalmustoihin ja puistoihin hukkuvana ja taas\nsukeltaen esille lumivalkoisine kortteleineen. Sen mielettömästä\nlaajuudesta sai tuskin käsitystä, sillä kaukana Mooseksen lammen\ntulvauomassa levisi sama idumealaisen satraapin perustama asutus\neräänlaisena hämäränvaaleana talojen ja kyyhkyslakkojen tahrana,\nniin että kaupungin todelliset rajat himmenivät sillä suunnalla\nkauas etelään päin. Jos Herodes oli loistonsa päivinä ostanut\nSaban ja Raaman helmikaravaanit kaikkine rikkauksineen, hän oli\nvoinut sen helposti tehdä niillä tuloilla, joita suurkaupungin\nmahtavat sukkiini- ja balsamiviljelykset olivat hänelle tuottaneet;\nkaksisataa talenttia puhtaina hopeaharkkoina ei tosiaan ollut mikään\nankara vajaus hänen talvipalatsinsa kirstuissa! Liturgi huomautti\nkuulevansa Elisan lähteen poreilun; se täytti ilman solisevien\nja kuplivien äänten soinnulla, se pulppusi ikivanhassa pienten\nmuurikivien ympäröimässä altaassa. He näkivät parin kolmen nuoren\ntytön kulkevan sille suunnalle ruukkuja kantaen, sillä tilanomistaja\nSoofatin pojan makeanveden lähde kupli yhä luonnon muodostamassa\nonkalossaan. Ja lähes kolme kilometriä siitä luoteiseen kohosivat\nDookin synkän linnan muurit, sitten, kymmenen kilometrin etäisyydessä\neli vajaan kuudenkymmenen stadionin päässä kolme terveyslähdettä,\njoista seitsenkymmenvuotias vanhus oli viime vuosinaan toivottoman\nhalukkaasti etsinyt parannusta, niin kuin hän haki sitä Betesdan\nlammikosta ja Hammatin rikkikylvyistä, mitään siinä voittamatta.\n\nLenseä ilma oli peittänyt nämä lähteet satojen vesikasvien\nlänkeilevien rönsyjen alle. Niiden reunoilla kelluivat intialaisen\nlootuksen kiiltävät, märät lehtisydämet, brassenioiden ellipsin\nmuotoisilla lehdillä kimalsi kastepisaroita kuin kirkkaita helmiä\nja purppuraiset nuput olivat juuri aukeamassa; se oli kuin Ledan\npoikien huuruinen syntymäkoti hämärine ja kosteine kortteineen,\nsinisine tähtilumpeineen, joita oli kerran istutettu tänne samoin\nkuin Kastalian lähteisiin. Olisi voinut kuvitella, että tästä\nsuippojen vehkankukkien ja mustanruskeiden osmankäämien ympäröimästä\nsolinasta kihoili veden salaperäinen oraakkelipuhelu; vaahtoharsojen\nkostuttamat vesikuuset, papyrukset ja aaroninsauvat huojuivat\nporeilevan kalvon kahden puolen, nuorista kullankeltaisista\niiriksistä levisi imelän kirpeätä lemua; siinä oli huuruisten\nrämeiden ja aisteja kiihdyttävän helteen omituisen voimakas tuntu.\n\nKun tuuli leyhähti, se tuntui miltei kaupunkiin saakka. Jollakin\nvaistollaan Jairus tunsi siinä satraappi vainajan aasialaisen\nsielun viimeisen intohimoisen hengähdyksen — aivan kuin kaikkien\nnoiden kurjenmiekkojen, palpakoiden, veden kalvossa kiiltävien\nvidanlehtien ja valkokukkaisten sarpioiden suolle hajahtava tuntu\nolisi oudon täsmällisesti loihtinut kuvan siitä Herodes Suuresta,\njoka hiljalleen, vuosikymmenien vieriessä vaipui oman epätoivonsa\nja tuskansa vihreisiin, nieleviin suonsilmiin. Siellä hänen oli\naina pakko turhaan huuhtoa verellä käsiensä vanhoja veritahroja.\nHän upposi auttamattomasti, maanalaisen imun vetämänä, kunnes hänet\nhaudattiin Beetlehemin kukkulan mausoleumiin, joka oli suunnaton kuin\nMisraimin faraoiden pyramidi! Joka taholle Jerikoon hän oli jättänyt\nloistonhalunsa jäljet. Mutta puhuivatko ne yhtä selvää kieltä kuin\nmärät lehdet noissa poreilevissa lätäköissä ja niiden pinttynyt,\nnahkea, märkä uho?\n\nHilkanan poika Simon peitti äkkiä silmänsä. Luisevien sormiensa\nlävitse hän ehti sentään katsella suurkuninkaan palatsin jykeviä\nkullattuja pylväitä ja soikion muotoista stadionia, joka aukesi\naivan sen lähellä. Stadion oli aikoinaan perustettu kreikkalaisia\nkilpailuja varten; sen pilaristojen yllä huojuivat vielä auringon\npolttamat punajuovaiset silkkikatokset. Linnan päädyn kiviupotteista\nvälkkyi kukkien ja lintujen kuvia. Eniten Kapernaumin esilukijaa\nahdistivat saastaisten pelikaanien ruusunpunaiset hahmot,\njotka suurkuningas oli sommitellut hopeasta ja kyprolaisesta\nkuparista — ne vartioivat kuin pakanalliset haltiahenget hänen\ntalvipalatsiaan. Hänen mieleensä juolahti, että idumealainen\nei suinkaan ollut kavahtanut lyöttämästä kultaista roomalaista\nsotakotkaa itsensä Jerusalemin temppelin porttaaliin hiukan ennen\nkuolemaansa, juuri Jaakobin poikien ikivanhan vaakunan, kärhellisen\nviiniköynnöksen yläpuolelle! Siitä oli ollut seurauksena Herodeksen\nkolmannenkymmenennenviidennen hallitusvuoden, hänen kuolintautinsa\nvuoden ensimmäinen melske ja verilöyly: \"tikarimiehet\", Galilean\nselootit, marssivat pohjoisesta Siioniin, ja melu taukosi vasta, kun\nRooman aseet rupesivat käymään virtaavasta verestä punaiseksi! Mustan\nkiiltokiven ympäröimä merileikkien allas, stadion, pelikaanipalatsi,\netäällä nousevat teatterin penkeret ja keilanmuotoisten paalujen\nmerkitsemä kilpa-ajorata olivat välähdys Hellasta ja hellenismiä,\njota hän vihasi katkerammin, sisukkaammin kuin koskaan Roomaa.\nTäälläkin kohosivat mahtavan linnan tornit jylhinä palmujen keskeltä\nkuin turmaliinipatsaat, joissa kimalsivat pahennuksen salamerkit,\nsadat ja taas sadat koristekuviot!\n\nOmena- ja rintamarjapuiden oksat häälyivät. Kutomojen, pajojen,\nruukunvalimojen seiniin tuntui ikuisesti tarttuneen itämaisten\nvoiteiden makea tuoksu, ikään kuin balsamin tislaamisen tunnelma\nolisi leijaillut Jerikon yllä. Synagoogan esilukija katseli suuria\nkeltaisia köynnösruusuja, mutta ne tekivät hänen mielelleen vain\npahaa; hän oli kaiken tämän vihannuuden keskellä ypöyksin — hänen\nhapan, raskasmielinen, äreä sielunsa vihasi taateleitakin, jotka\nkypsyivät täällä hunajankultaisiksi ja ryppyisiksi ja riippuivat\npalmujen latvaviuhkoista kuin mitkäkin taikakalut. Mitä vanhasta\nkanaanilaisesta kuninkaankaupungista oikein oli jäljellä? Pakanoiden\nsormet olivat työntäneet avaimen tähän Juudean lukkoon. Maaherra\nGabinius oli vajaat sata vuotta sitten tehnyt siitä itsenäisen\nsivistyskeskuksen, mutta samalla leimannut sen vieraan vaikutuksen\nsinetillä, eikä mikään voinut pyyhkiä pois sen jälkiä.\n\nMutta ylhäällä havisivat palmujen lehvät kuin tummansiniset siivet\nleudossa tuulessa. Kimaltavat, vielä kosteat, läiskähtelevät\nlehtisulat näyttivät miltei mustilta heleätä taivaansineä vasten.\nHien, balsamin ja kypsyvien hedelmien tuoksua... Läheisellä pellolla\nkulki härkäpari, ja valkoisten sonnien sarvet leikkasivat valoisaa\nilmaa kuin Astarten puolikuut.\n\nMitä syvemmälle Jerikon sisäosiin karavaanin miehet tunkeusivat, sitä\nvaikeampaa oli päästä kulkemaan. Hälinä paisui nyt yhtäjaksoiseksi,\nvaltavan meluisaksi. Jossakin soi ikivanha seemiläinen\nmashrokita-soitin — urut, joiden pillien kromaattisen kumea vaihtelu\nsulautui kreikkalaisten huilujen ääniin.\n\nNäytti siltä kuin kaikkien korttelien asutus olisi virrannut\nleveätä, kivettyä valtatietä kohti; mutta itse asiassa sillä vieri\nmuukalaisnaisten kevyitä vaunuja ja jytisi rattaita, kameelien\nvaaleanpunaiset turvat huojahtelivat turbaanien yläpuolella velton\nnotkuvasti, ja sadat lasiset amuletit ja kellot kiikkuivat, Jordanin\nponttoonisiltaa pitkin solui yhä runsaampia Gerasan kauppasolan\nlaumoja, koko vuorinen Pereä kaukaisimpia ääriään myöten näytti\nolevan liikkeellä etelää kohti. Valkoisista savimajoista kuului\nhyrräävien valinpyörien jyrinää, pajoista raudan takomista ja\nvasarain kalketta — mutta nämä esikaupungin tuhannet äänet olivat\nvain häipyvänä paikalliskuorona vieraan puheensorinan ja askeleiden\njymyn jättiläisvirrassa. Täällä, aivan kuin Galilean kunnailla ja\nGassan eteläpuolen palmustoissa, kuivaajat levittivät taateleita\nvalkaistuille liinoille häikäisevään auringonpaisteeseen, niin\nettä Jerikon sokerinimelät, kiteiset palmunhedelmät kuivuisivat,\nkun korjuuaika olisi käsissä. Täällä ne kasvoivat sirpinohuiksi,\nkaareviksi, meripihkanvärisiksi ja kiteisiksi, monin verroin\nsuuremmiksi kuin kaukana pohjoisessa, ajatteli esilukija. Niistä\nkihosi voimakasta hunajantuoksua. Silti se ei muistuttanut\nmetsäkimalaisten kennojen lemua. Niihin yhtyi lukemattomien hajujen\nsekamelska, jota helle vain tehosti: etenkin vesikasvien ja balsamin,\nmyrobalanin, suuriin korvoihin sullotun mulperisiirapin, idän\noutojen voiteiden, jemeniläisten pukkien parrassa kasvavan ledanonin\nja pienten siivekkäiden käärmeiden vartioimien libanotospuiden,\nHerodotoksen mainitsemien styyraksien, lemua. Siihen sulautui\nmyös tummien kinnamonipuikkojen kallis suitsukkeen haju — noiden\nsalaperäisten mausteiden, joita suunnattoman suuret roi-linnut\nkuljettavat mirhamia, kassiaa, kaneelia tuottavassa erämaassa kaukana\nPunaisen Meren tuolla puolen kuumuuden polttavissa kotiseuduissa.\nMiehet, joiden paksuja viiruisia pellavaviittoja koristivat\nbeduiinikauppiaiden leveät siniset juovat ja joiden turbaania ympäröi\nmusta nauharengas kuin vanne, kyyröttivät telttojensa edustalla;\nheidän oudot huutonsa häipyivät ihmislauman kohinaan.\n\n\"Me emme mahdu tähän kaupunkiin, ei ainoakaan leiri riitä meille,\njuhtien ja kameelien seraista puhumattakaan\", huokasi liturgi.\n\"Jerikon katoilla voisit ehkä sinä, esimies, ja minä sinun seuranasi,\nviettää joten kuten yötä, mutta karavaani taas, kuinka sen käy...?\"\n\n\"Emmekö leiriytyneet Skytopoliin muurien luona? Meillä on\nonneksi telttamme, naiset kantavat ripeästi vettä ruukuissaan,\nhiillos voidaan aina sytyttää, ruoka valmistaa\", hymyili Jairus.\n\"Kummastelisin, jos Jerusalemissa itsessään tänä uhrijuhlana löytyisi\njokin tyhjilleen jäänyt yötila, vaikkapa ei juuri läävää kummempi...\nMutta me pystytämme teltat Kidronin töyräälle ja Öljymäen rinteelle.\nTäällä\" — hänen äänensä oli oudon epätotunnainen — \"täällä on\nvain katseltava kansojen vilinää, niin kauan kuin valo sitä vielä\nkultaa. Paina tarkoin mieleesi nuo hyvin etäiset valkoiset majat,\nse on Anatot, vaikka silmä ei sitä juuri erotakaan tummilta puilta\nja etäisyyden sineltä. Minut valtaa outo liikutus ajatellessani,\nettä siellä tuikki kerran pappi Hilkian isäinkodin lamppu ja kenties\nvalaisi kapealla lieskallaan nuorimman pojan, Jirmejahun eli Jirmian\notsaluuta — ennen kuin Adonai Elohimin omat tulet leimahtivat\npalamaan hänen ympärillään. Sulia lieskanpärskeitä roiskuttava pata\npohjoisen puolella, mystilliset mantelin kukkaoksat, päihdytysmaljan\nveripunainen neste, muistathan -\"\n\n\"Ei\", sanoi Simon miettivän hitaasti, \"en ole koskaan pitänyt\nprofeetasta, joka nimitti itseään hävityksen toimeenpanijaa\nMarduk-Nebukadnessaria Jumalan palvelijaksi. Voi, kuinka toisin\nHesekielkin ja Obadja ja Daniel! Sitä perikadon tuntua heissä ei\nhuomaa. He näkevät selkeästi luvatun maan.\"\n\nJairuksen katse pehmeni ja siinä välähti jokin liturgilta salattu\nvanhuuden tieto, jota ei edes voi ilmaista sanoin, jonka täytyy\nuppoutua syvälle oman tajunnan, aavistelujen valtamereen:\n\n\"Profeetat... Ovatko he aina ennustaneet vain hyvää? Kaikkiko\novat nähneet vuorten kasvavan puhtainta pellavaa ja tiukkuvan\nrieskamaitoa?... Onko heidän lupaamansa Messias tuleva sotavoiman\netukynnessä niin kuin Dookin linnan sankari tuolla, jonka luita\nhaet turhaan, vaiko kärsimysten ja uhrien lapsena, joka keskellä\nuuden Baabelimme epälukuisia laumoja puhaltaa jonkin uskon hiilen\npunaiseksi...?\"\n\nTäällä niin kuin kaikissa kaupungeissa Jairus vain näki ehkä hyvinkin\narmiaaseen tylsyyteen vajonneita keski-ikäisiä naisia, jotka\nkyyröttivät tiiliporttien vilppaassa varjossa. Useimpien silmiin\noli tulossa vaarallinen kierous tai sitten myös kaikkien eteläisten\nseutujen hiipivä ja lopulta sokaiseva trakooma. He kyyröttivät\nporttien pimennoissa vaatteet resuisina ja havahduttivat mielikuvan\nMisraimin maan haaskalinnuista, joiden kuvia oli hakattu obeliskien\nmustaan pintaan.\n\nNäiden liikkumattomien olentojen halki raivasivat tietä Galilean\nja Gileadin essealaiset veljet lumivalkoisissa liinapuvuissaan,\npiikkiset, himmeänpunaiset orjantappurakruunut kulmillaan. Silloin\ntällöin joku heistä viskasi almuja kerjäläisille — mutta he\nolivat aivan äänettömiä; niin kuin he olivat aikoinaan omaksuneet\nEgyptin terapeuttien opit, kaikesta omistuksesta, rikkaudesta ja\nvallanhimosta luopumisen, säälin ja rakkauden ohjelman, samoin\nhe pytagoralaisten tavoin tyytyivät vain hiljaa multaamaan puita\ntai viljelemään mehiläisiä; aseseppyys, kauppa, merenkulku samoin\nkuin punaisen viinin juontikin oli heiltä kielletty. He nauttivat\nhiljaisilla aterioillaan vehnäsämpylöitä, rukoilivat joka aamu\nnousevaa auringonkehrää ja pitivät Jordanin kylmää vettä sadoin\nverroin suuremmassa arvossa kuin isien perinnäiskäskyjä, lain\nyhdeksääkymmentäkolmea pykälää. Heidän hulmuavista mantteleistaan\nlähti auringonvalon, maidon, aivan vaaleiden kevätviikunoiden\ntuulahdus; kankaan varjotkin kuulsivat kypsän tummalle hunajalle,\njota heidän tapanaan oli levittää nisuleipien päälle, kun he\nsaapuivat erakkoluolien yhteiseen ateriasaliin jokainen pellavapuvun\nlaskos vielä joen vedestä kimaltaen ja aina kosteana. Tavalla\ntai toisella tämä ryysyisten kerjäläisten ja essealaisten\nvastakohta tehosi Jairukseen. Se herätti kummallista tympeyttä\nhänen mielessään. Olkoon, että nämä hurskaat veljet, nämä Juudean\nterapeutit noudattivatkin paastoja ja rukouksia! Olkoon heidän\nelämänjärjestyksensä miten tahraton hyvänsä — ja tahratonhan se oli,\naivan kuin heidän kukkaseppeleensä tai valkoiset manttelinsa...!\nJokainen ruusuinen kullanhohtoinen aamu oli heille Auringon\nsyntymämerkki, idän luolien tai pimeimmänkin lännen louhosten\nsalaperäinen minuutti, jossa Sebaot itse ilmensi kirkkautensa\nja valon tervehdys kiiri Suolameren rikinkatkuisilta alueilta\nkauas pohjoista kohti, kunnes se sytytti palamaan Libanonin\nvalkoiset jääkentät ja Taaborin — niin kotoisen ja niin kauaksi\njääneen Taaborin. Kerrottiin, että heidän apottinsa nautti vain\nmyrkyllisiä kolokvintin marjoja eli samoja Sodoman omenoita, joiden\nsydämenmuotoiset hedelmät kypsyivät petollisen kullanpunaisiksi\npariliuskaisten lehtiensä suojassa juuri sillä alueella, joka\nulottui Hesbonin aroista mereen. Gilgaliin palanneen Elisan oppilaat\nolivat niistä tyhmyydessään keittäneet lientä; niitä vastaan ei\nauttanut mikään muu kuin hyvin paksu jauhokerros ja kenties myös\nväkevä loitsu -. Sen täytyi olla ilkeätä huhua, mietti Jairus. Nämä\nruusukruunuiset, pellavaviittaiset erakot olivat ennen kaikkea\ntaitavia kasvien ja kasvisravinnon tuntijoita. Vaaleissa, hiukan\nliehahtelevissa papinkaavuissaan heistä tuskin voi päätellä,\nettä niin moni heistä oli uuttera suodattaja ja tislaaja, kykeni\npusertamaan Juudean tai Galilean köynnöksistä sen mehun, mitä muut\neivät keksineet. Heidän vaaleissa käsissäänkään ei ollut mulperin\ntaimien tai luumupuiden tai aprikoosin ja persikan vesojen jälkiä: he\npesivät ne aina puhtaiksi ennen aamiaisrukousta.\n\nHeitä seurasi pieni kiinteä ryhmä Aamuruskon neitseitä, toiseksi\nalemman vihkimysasteen naiserakkoja, joista useimmat olivat kokelaita\nvielä. Heidänkin hiuksiaan verhosivat tuoreet märät malvaseppeleet.\nAinoa, mikä liitti tätä kauan askeesiaan harjoittanutta, miltei\npyhää valkoliinaisten joukkoa laajaan juutalaiseen kansaan ja\nsen farisealaisiin johtajiin, oli rituaalisten pesujen, paaston\nja sapatinvieton tarkka noudattaminen; muuten he muodostivat\ntiukasti lukitun salaseuran. Heitä ympäröi aina sama hiljaisuus\nkuin täälläkin, missä he nyt vaelsivat silloin tällöin viskaten\nkerjäläisten syliin almuja.\n\nSirkus, jonka Simon oli heti huomannut, oli synkän näköinen, tumma,\nkaikin puolin pienempi kuin Antiokian tai Gerasan sirkukset,\nmunanmuotoinen rakennussoikio, jota kehysti neljän jalan korkuinen\nruskea muuri; se antoi maalaisten seesampelloille päin. Niin kuin\nkaikkialla täälläkin kohosi joukko portin kaarta ympäröiviä aitioita,\njoiden metalloidut portit voitiin lukita, aurinkokatosta kannattamaan\nhakattuja kapeita torneja, hiekoitettu areena, lännen puoleinen\nkilpa-ajorata, jonka alku- ja loppukohtana olivat falloksen muotoiset\nviheriät kivikeilat; edelleen raskaan jykevä, rakennuksen mittoihin\nverraten melkeinpä mielettömän suuri alttari, valjaikkojen tallit,\njotka suljettiin liukuvilla vaskiovilla. Miten monesti harmaaksi\nrapattu, kaikkine mutkineen täsmälleen olympisen stadionin eli\nkahdensadan jalan mittainen muuri oli mahtanut kumista vaunujen\njymystä? Ei raskaiden roomalaisten, joiden pyörän rummut olivat liian\nkorkealla maasta ja korit upotuskoristeiset, usein jykevät, vaskesta\nvaletut, vaan salavan tai seljan oksista punottujen kreikkalaisten\nkilpavaunujen, joiden rattaiden akseli oli kämmenen leveyttä\nalempana, korit ohuella punalla ja kultamaalilla sivellyt; kuin\nitsensä Oresteen salamavaunut! Ahtaista talleista kuului tälläkin\nkertaa hirnuntaa. Raudikoita, mustia kimoja ja hiirakoita, joiden\nkarvaa hangattiin kosteilla pesusienillä. Liturgi oli vähällä törmätä\nmieheen, joka käytti sysimustaa, kultaisin myrtinlehdin kirjottua\nkreikkalaista viittaa; hänellä oli maksanvaaleat kasvot, hiukset\npienille kiehkuroille käherretyt. Hän oli Maxentiuksen teatterin\nkilpa-ajojen voittaja Orestillos. Hän saapui hevossiittoloistaan\nkuuluisasta Kolonoksesta, ja häntä seurasivat lukuisat tummapukuiset\nystävät mukanaan vahatauluja, joihin oli merkitty vedonlyönnin\nsumma neljä yhtä vastaan, talentti puhtaassa hopeassa. Miehen\nympärillä vilahteli kultapunoksisia mustia vöitä ja vaaleita\nkasvoja. Seurue oli matkalla pohjoiseen Antiokiaan, sillä nyt,\nkun Tiberiaan sirkus oli pääsiäisjuhlan takia jäänyt tyhjäksi ja\netenkin, koska seleukidien mahtavassa kaupungissa oli tilaisuus ajaa\nnelivaljaikoilla, Orestilloksen seurue raivasi uraa pohjoisporttia\nkohti. Mashrokita soi yhä kumean venyttelevästi... Miesjoukkoa\nseurasivat toiset, Cleiobalbus, joka aikoi ajaa hiirakkovaljaikkoa\nja oli pukeutunut helakan viheriään peplumiin, keltapukuinen\nkreikkalainen Admetos ystävineen, kaikki hitaasti soluttautuen\nportin suunnalle. Kapernaumin synagoogan esilukija kuuli ylimieliset\nhuudot: \"Aja rattaasi hiukan syrjemmälle, sianlihan halveksija!\"\nja: \"Jos aiot liittyä Orestilloksen joukkoon, sinun pitäisi käyttää\nhänen värejään, Mahtaisit olla erinomainen 'myrtilos', näen sinun\njo seisovat valjaikossa...!\" Pujotellessaan tämän kreikkalaisen\njoukon lävitse hän tunsi vimmaista raivoa kaikkia ajajia, Jerikon\nnyrkkeilijöitä, vaaleahiuksisia jättiläisiä, galleja ja painijoita\nkohtaan, aivan kuin hän olisi silmin nähnyt liikkuvia barbaarisia\nepäjumalankuvia.\n\nViha sokaisi hänen kirpeänmustia silmiään. Se ulottui yksinäiseen\nkauppiaaseenkin, jonka ulkoasusta huomasi, että hän oli\nmakedonialainen tai ehkä Paafoksesta; hän kyyrötti viinirypälekorien\nseassa pienenä ja ylen hintelänä, hänen kaljua päätään seppelöi\nAfroditelle pyhitetty myrtti. Puhvelinnahkaista vyötä piti kiinni\nmetallinen solki; tuuli huljutti silloin tällöin hänen juovaista\npääliinaansa, jota viheriät lehvät kehystivät niin kuin mustista\nvuohenkarvoista punottu vanne juutalaisen kansanmiehen päähinettä.\nJoskus — hyvin kauan sitten — hänen tunikansa helmassa olivat\nkimaltaneet korukuviot, mutta ne olivat tomun, lannan, alituisen\nniinimatolla istumisen ja vuosien kuluttamat. Katse erotti hädin\ntuskin akantuksenlehtien mutkikkaat ääriviivat, väri itsessään\noli himmennyt. Jostakin syystä (ehkäpä kaupungin auttamattoman\nmuukalaisuuden vuoksi!) liturgi tunsi häntä kirpeästi vihaavansa.\nKauppias oli yhtä surkastunut kuin hänen kuivatut taatelinsa, hänen\nihonsa oli tiheiden ryppyjen peitossa, mutta jollakin tavoin hän\nkasvoi tänä hetkenä sen vieraan kansojen virran perikuvaksi, joka\npala palalta anasti itselleen pyhää maata, ja esilukija ihmetteli\nmielessään, mahtoivatko hänen kyprolaiset rypäleensä todella maksaa\nniin paljon, kuin hänen ahnaat kätensä niistä hamuilivat maksua. Kuka\nsitä paitsi söi viinipuun marjoja? Vain kreikkalaiset laulajat ja\nreetorit, joiden oli aamuvarhaisesta pidettävä äänensä heleänä. Meson\nPedionin rypäleitä ei täällä suvaittu, idän beduiineille maistuivat\nvain taatelit ja juutalaisille vihreät, purppurantummat, melkein\nsinimustat viikunat... Puolihämärästä basaarista tunkeutui heikkoa\nvalonhohdetta kadulle, ja sitä seurasi kuin vieraiden aistimien\nkaikuna likaisen verkatakin haju ja taukoamaton linnunliverrys.\nArabian satakieliä, bulbuleja, heleänpunaisia sharlakaanitiaisia,\nruusuharakoita, ruskeasiipisiä ja pilkukkaita seeprapeippoja\nkaukaa Etiopiasta, viininvärisiä aurinkolintuja ja huikaisevan\nmetallinloistoisia tropiikinlaulajia, joiden selkä kimalsi\nrikinkeltaisena, vatsan alukset sinisinä ja pyöreä, kypärämäinen pää\nviheriänä kuin maassa hapettunut vanha pronssi.\n\n\"Uhrilintuja\", hymyili Jairus, niin että kaikki laihojen kasvojensa\nrypyt syventyivät. \"Pieniä kulta- ja vihreävarpusia, joiden rinta\nja vatsa ovat kuin kirkkainta hunajaa, yhtä sinipunaista kuin\nkurjenherneiden kukat, mutta kaikkein kaunein on niiden untuvainen\nselkä siipien reunaa myöten, sillä se on heleintä viheriää mitä maan\npäällä näkee. He eivät sokaise näitä pikku laulajia valkohehkuisella\nneulalla, niin kuin Roomassa kerrotaan olevan tapana...\"\n\nLiturgi sanoi: \"Mieluummin katselisin Magdalan uhrikyyhkyjä; kun\nminut merkittiin aivan pienenä poikalapsena temppelin luetteloihin,\näitini uhrasi niitä sovitusuhriksi. Adonai tietäköön, miten etäältä\nnämä tirskuttajat on tuotu — varmaankaan ei Persiaa lähempää,\nkenties Tsholamandalamista ja Kiinasta saakka. Epäpyhiä niin kuin\nhopeiset ja punaiset pelikaanit tuon liiman portaalissa.\" Hän\nvarjosti oikealla kädellä silmiään, jotta olisi jälleen välttynyt\nsaastutukselta, ja viittasi Herodes Suuren typötyhjän mahtavan\npalatsin otsikkoon.\n\nMutta esimies myhäili vain: \"Koska kerran tiedät, mitä lintuja noihin\ntiiliin on upotettu, koska tunnet niiden väritkin, sinun on täytynyt\nne nähdä omin silmin, vai kuinka, nuorukainen?\"\n\nSiihen esilukija ja liturgi ei vastannut mitään. Hän puri huuliaan.\nJa kesken kaiken kajahti valaistusta basaarista kimeä, soinnukas\nhuuto: \"Shema Jisraiili... Haamoor, haamoor... Tookekik...!\"\n\nLiturgi säpsähti. Noiden Galilean murteella lausuttujen sanojen teho\noli tällä kertaa hyvin voimakas. Vaikka päivän sydäntuntiin oli\nvielä pitkä aika eikä nyt ollut rukouksen hetki, hän oli selvästi\nkuullut Galilean murteen kaikuvan basaarista: joku oli puhunut\nateriasta, lukenut sheman ensimmäisen kuulutuksen ja heti perässä\nhuutanut sanan 'hölmö', mitä esilukija puolestaan ei laisinkaan\nvoinut käsittää. Mutta esimies nauroi äänettömästi; hänen kasvonsa\nrypistyivät tuhansiin hienoihin poimuihin kuin vanha, kuivunut unikon\nkukkalehti: \"Lintu se vain on eikä mikään maanmiehesi... Tuliperäisen\nkaukaisen idän musta, keltatöyhtöinen kottarainen. Se oppii matkimaan\nihmispuhetta nopeammin kuin Gennesaretin kalastajat oppivat sanomaan\nviiniköynnöstä 'hämäriksi' ja tilaamaan Juudean majataloissa seudun\ntavan mukaan ruokaa: 'Tai okelid'... Olen kuullut puhuttavan\nvalkeanpunaisista ja vihreistä käyränokkaisista linnuista, jotka\nvieläkin paremmin voisivat pettää sinua, jos sattuisit kulkemaan\nsemmoisen basaarin ohi, missä niitä kaupataan. Näen, että tämä on\nsinulle huono päivä, nuori mies... Koeta muistaa, että siitä saakka\nkuin makedonialainen valloittaja marssi armeijoineen syvälle Intian\nsydämeen, kauppiaat ovat seuranneet hänen jälkiään vieläkin kauemmas,\nja koko Damasko kaikuu outojen lintujen viserryksestä, niin kuin se\ntuoksuu vieraista mausteistakin! 'Tai okelid!' Haluaisin nähdä sen\nGalilean miehen, joka oppisi murtamatta sanomaan niin...\"\n\nHilkanan poika pysyi vaiti. Tumman basaarin tulet olivat jo\njääneet heidän taakseen, he raivasivat tietä ihmistahtaassa, joka\noli sitkeätä kuin kumiliima. Hänen selässään, liturgin viitan ja\nvaalean ihokkaan alla, oli luteiden puremia; ne syyhyivät ilkeästi\nsitä mukaa kuin hän hikosi — hän olisi aivan huomaamatta tahtonut\nnojautua jotakin pajan tai valimon karheata seinää vasten ja\nraaputtaa niitä. Koko yön Skytopoliksen teltassa hän oli viettänyt\ntorkuksissa, puolivalveilla, heräämisen rajoilla, ilkeiden kuvien\nvaivaamassa lyhyessä unessa, siirtyen sielun olotilasta toiseen.\nMitä minun on tehtävä? Eikö esimies (jolla on puolellaan harmaiden\nhapsien tuottama etu) ehdoin tahdoin lyö pilkaksi koko minun\noloani täällä? Varmaankin unettoman yön synkät varjot seurasivat\nhäntä painajaisen tavoin. Linnun ääni oli äsken kuulostanut\nihmispuheelta, ellei vain tuo 'haamor', hölmön ja tylsimyksen\npilkkanimi, olisi sitä sekoittanut, ja hetkistä aikaisemmin hän\noli syvällä omissa mietteissään saatanallisen taitavasti verrannut\nPtolemaiosten viimeistä vainajaa Juudaan maan suureen valloittajaan\nja ylimmäiseen pappiin. Pyhänkiivas päättäväisyys tavalla tai\ntoisella nöyryyttää synagoogan esimiestä valtasi hänet yht'äkkiä;\nmutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänestä tuntui aivan kuin\nJairus leijailisi semmoisessa muistojen ilmakehässä, johon hänen\nkaunansa ei ulottunut... Ja esimiehen olivat tosiaan juuri tällä\nhetkellä vallanneet omikseen kolmen vuoden takaiset muistot; hän\najatteli Nasaretin leskivaimon poikaa ja tytärtään, joka lepäsi\nsyvällä pimeässä kalliohaudassa, hänen Makpelan-holvissaan. Oikein\noli Nasaretin mies kerran sanonut. Vaikka Marian ja Martan veli,\nbetanialainen Lasarus, herätettäisiinkin eloon, tämän maan ihmiset\neivät sitä merkkiä uskoisi! Ja jos yksi kymmenestä hämmästyisi,\nyhdeksän palaisi kotiinsa yhtä epäluuloisena kuin oli saapunut\nihmettä näkemään... Levätkööt ne vieritetyn paaden takana, nämä\nkaksi. Nuori Lasarus ja pieni Leea, jonka muistoksi suvi aina kutoo\nvihreitä hääseppeleitään. Nukkukoot, kunnes heidän hetkensä koittaa.\nSilloin, silloin...! Jeftan tytär, joka turhaan havahtui elämän\nlyhytaikaisuuteen vaipuakseen uneensa takaisin...\n\nTänä kuulaan orvokintummana hetkenä Jairus näki Dookin kaukaisen\nlinnan tylyt muurit, saastaisten pelikaanien kuvat talvipalatsin\npäädyssä, kuunteli häkkeihin suljettujen kaneelinväristen Malabarin\napinoiden rähinää, aisti mausteiden, kalliiden yrttien ja ikuisen\nmuulinvirtsan lemun, joka yhtyi balsamiruokojen imelään tuoksuun;\nhän kuuli kreikkalaisten huilujen ja heprealaisen mashrokitan\nvalituksen. Mutta hän muisteli vain tytärtään, hänen kalpeita käsiään\nja otsaansa, jotka vaalenivat kelmeiksi kuin valkopyökin puuydin ja\nkylmenivät hiljalleen. Pitikö hänen koskaan elämässään kuunnella\nmuuta kuin noita nuoren tytön heikkeneviä hengenvetoja...? Hän oli\nhyvin vanha, kärsimys oli jäytänyt häntä tuosta kuolinpäivästä\nsaakka, hän ei enää edes luottanut muistiinsa, joka ei ollut koskaan\naikaisemmin häntä pettänyt; nyt se jätti hänet surkeasti pulaan.\nVanhuksen silkinhienoissa ruskeissa kasvoissa oli jokin pohtimisen\nleima, joka sai väentungoksen haarautumaan, kun hän ajelehti sen\nvuolteissa kuin huono uimari, ja vaiensi ennen kaikkea synagoogan\nesilukijan kirpeät vastaväitteet. Dookin linna? Simon Makkabilaisen\nveritahrat? Kirotut lintujenkuvat Herodes Suuren talvilinnan\novenpielessä? Mitäpä hän välitti niistä, kun tumman purppuranpunainen\nmorsiamen lakki oli ainaiseksi riistetty hänen pikku tyttäreltään,\nkun harput ja Aasafin lasten kuorot eivät ikinä yhtyisi ainokaisen\nlapsen kymmenen otsarahan helskeeseen! Rabbi Abtalion, Herra häntä\nsiunatkoon, oli kerran julistanut, että lapsina kuolleet syntyvät\nuudelleen kevään liljojen vanoissa. Kuinka voisin...? Mahtoiko\nmikään kukkiva valkoinen yrtti, mikään sinililja tai leimuavan\noranssinpunainen tulililja häntä palauttaa sellaisena, millaisena hän\nkarttasi villaa tai hoiti uhriksi aiottuja turturikyyhkyjä ja sitten\nvaipui kuolemaan? Yhden ainoan kerran, sinä päivänä, jolloin Miriamin\npoika astui sairashuoneeseen yhdessä kolmen kalastajan kanssa ja ajoi\nvalittajanaiset tiehensä rajun käskevästi kuin kuningas, isä oli\ntuntenut hurmauksen kaltaista riemua. Kuta enemmän hän sitä muisteli,\nsitä syvemmältä kaiversi hänen sielunsa vaiva. Ja olla virkkamatta\nsiitä halaistua sanaa kenellekään... niin, se teki murheen tavallaan\nraskaammaksi kantaa. Hän ei tiennyt, tavoittiko hän vanhojen\ntapahtumien jälkikuvat aivan siinä järjestyksessä, kuin ne kerran\nolivat sattuneet.\n\nPieni vikisevä koiranpenikka tuli juuri nyt nuolemaan hänen\npaulakenkiään, nuolkoon niitä vain. Siitä hyväilystä ei ollut\nkenellekään haittaa. Se oli vaistomainen säälin teko; jyrsiköön\nvaikkapa sandaalin vetosolmut auki, nuuhkikoon miten mieli tekee.\nJairus on vaipunut muistoihin, joiden täytyisi herättää hänessä\nsyvää luottamusta, ja kuitenkin hän tietää, tietää...! Hänen\nkorvatiehyeensä soivat Miriamin pojan ivallisesta puheesta, hän\nvoi yhä kuulla jokaisen äänenvärähdyksen: \"Oli rikas mies ja köyhä\nLasarus, ja he kuolivat samalla hetkellä; toinen, joka oli koko\nikänsä pukeutunut vain purppuraan ja hienoon pellavaan, joka oli\nviettänyt kaiket päivänsä loisteliaassa riemussa eikä ollut antanut\nmuruakaan ovensa edessä lepäävälle paiseiden syömälle Lasarukselle,\nkohotti sheolissa silmänsä ja näki tämän kerjäläisen nukkuvan\nAabrahamin sylissä. Mustien lieskojen keskellä hän rukoili hiukan\nviivoitusta janoonsa siltä mieheltä, jolta eläessään kaiken kielsi;\nmutta ajassa ja maan päällä hän oli jo osansa saanut, hänelle ei\nsuotu vesipisaraakaan. Silloin hän rupesi pyytämään, että Lasarus\nedes hetkeksi havahtuisi kuolemasta, palaisi kertomaan Hinnomin\nkauhuista hänen isänkotiinsa, sillä hänellä oli vielä elossa\nviisi rikasta veljeä, ja kenties he muuttaisivat mielensä, kun\nkuulisivat kaiken... Patriarkka esteli: 'Onhan heillä Mooses ja\nprofeettain kirjat, lukekoot niitä.' Ylimys sanoi siihen: 'Vasta\njos joku kuolleista menee heidän luokseen, he luopuvat huonosta\nelämästä.' Silloin Uurin kaupungin mies, Terahin poika ja kaikkien\nisraelilaisten kantaisä vastasi miltei katkerasti: 'Jos he eivät\nkuule midianilaista kansanjohtajaa ja profeettoja, kuinka he\nvoisivat uskoa, jos joku kuolleista, tämä Betanian kerjäläinen,\navaisi haudan kiven ja nousisi ylös elämään?' -\" Jairus mietti:\nMikä minä olen muistamaan täsmällisen sanamuodon? Mutta tuon miltei\nkatkeran kertomuksen ydin, sen henki ei milloinkaan häviä aivoistani.\nSilloin, kun sen ensi kerran kuulin, olin hämilläni. Tuntui kuin oman\nvaippani rukoustupsuja ja päähineeni mustaa vannetta olisi tavalla\ntai toisella solvaistu. Ja kultapunoksista tummaa silkkivyötäni,\njota sapatinpäivinä käytän, vaikken olekaan äveriäs. Moiset tarinat\novat kuin korvapuusteja, joista on vaikeata tietää, kenen poskelle\nne läimähtävät, minunko vai kaupungin vanhimpien ja Kapernaumin\ntuomiokunnan (jonka jäsenten hurskaudessa olisi kyllä parsimisen\nvaraa, sen olen aina vaistonnut, vaikka olen salannut sen!). Nyt,\nikuinen yliaistillinen Adonai suokoon minun kirkkaasti nähdä kolmen\nvuoden taakse. Muuta en kaipaa, kuin vierittää sen harmaan kiven,\njoka kätkee välillä olevat kuukaudet! Olen kuin mies, joka on\nelänyt suuren toivon ja epätoivon horroksessa, noussut ja vaipunut,\nyrittänyt uskonsa voimalla pakottaa kevättä versomaan ja taas,\ntaas nähnyt talven tulon. Mitä minulle on muuta jäänyt kuin pyhät\nmustuneet lakikääröt, joita peittää metalloituja sauvannuppeja myöten\nvuosisatojen tomu? Niin, ja ainokaisen lapseni muisto, jonka senkin\ntäytyy lakastua niin kuin kaikki maailmassa ennen pitkää haalistuu,\nkunnes rakkaimmastakin jää vain kuihtumuksen tuntu aivan kuin Herodes\nSuuren vesililjojen kullanhohtoisista kukista...\n\n\n\n\nJAIRUKSEN TYTÄR.\n\n\nHe pujottelivat kuin ihmisvartaloista rakennetussa solassa. \"Palmujen\ntalon\" ylenpalttisen voimakas balsamintuoksu leyhähteli joka kujalla\nJairuksen ja Hilkanan pojan sieraimiin; seurue jolui jäljissä\nhajanaisena, rupattelevana ryhmänä. Rapautuvasta tiilestä, joka\nmuodosti kujien yli vinoja puolikaaria, työntyi kurjenherneiden,\nmaksaruohojen ja veripunaisten leijonankitojen vesoja, ei vielä\ntäyteen pituuteensa kasvaneina; olihan vasta pääsiäisjuhlan kuun,\nensimmäisen kuukauden varhainen aamunkynnys, se aika, jolloin\nbasaarien voiteiden tuoksu yhtyy ihmeen raikkaasti valkoisten,\nviolettien ja purppuraisten vuokkojen hunajantuoksuun, jolloin\nluoteistuuli häilyttää kaikkein hauraimpia luumupuiden kukkivia\noksia ikään kuin sineä vasten hulmuaisi punervanvalkoisesta\nsilkistä leikattuja pitsikääreitä. Viikunapuiden keltaisenvihervät\nkukkalapakot kypsyivät ryppyisten paksujen lehtien hämyssä. Jairus\najatteli, että nuo lapsenkäden muotoiset kurttuiset sormilehdet\nvarmaan olivat rakkaita Miriamin pojalle, sillä hänhän rakasti kukkia\nja haikaroiden siipienhavinaa ja valkoisia Galilean lampaita oudon\nhellästi, aivan kuin hänen Isänsä elävä läsnäolo, kaikensiunaavan\navaruuden virvoittava henkäily tuntuisi sekä kurttuisissa lehtien\nkourissa että liljoissa ja vohlien ja karitsojen pehmoisessa\nvillassa. \"Rabbi\" Jeshua.\n\nKerran, suuren murheen hetkenä, synagoogan esimies oli sitä nimeä\nkäyttänyt. Lehtimajankuun juhlan alla, jolloin Kapernaum tuoksui\nhunajalle, mehiläiset hyrisivät kukkapälvissä ja kaikki antoi\npetollisen vakuutuksen, että viheriä laiho on säilyvä, että haudan\nja kuoleman valta on vain murtuvan vähäinen, pelkkä sorasointu\niäisen eloonheräämisen hymnissä... Hän erotti yhä etäällä Dookin\nlinnoituksen jylhät sakaramuurit kohoamassa Jerikon vaaleiden\nkortteleiden yläpuolelle kohti tummaa päivätaivasta. Ja hänestä\ntuntui todellakin, kuin hän olisi syvässä unessa vaeltanut tämän\nvehmaan kevään keskellä, niin että hänen muistojensa elämä kasvoi\ntuhatkerroin elävämmäksi kuin dromedaarien kellojen helskytys. Kolmen\npitkän vuoden yksitoikkoisessa mantelinruskeassa kuolinhämyssä\nliikkui hänen toivonsa hahmoja, esille manaamattomien ihmisten\nvarjoja, jotka hiljalleen nousivat sieltä vain upotakseen syvälle\naikojen valtamereen. Menneisyys! Miten paljon siihen sisältyikään?\nLuottamusta ja epätoivoa, turhaa ihmispuuhaa ja raukenevan vanhuuden\nkaikesta luopumista... Hän ei kuullut esilukijansa ääntä. Hän\nkompasteli paulakenkiensä hihnoihin, joiden solmu oli auennut. Koska\nnyt ei ollut sapatti, hän olisi hyvin voinut kumartua solmimaan ne.\nMutta hän ei sitä kyennyt miettimään, ei suuntaamaan ajatuksiaan niin\nturhiin uomiin; hänen koko sielunsa oli keskellä jättiläiskaupungin\nkumua täynnä rukouksen sekaista kaipausta: Kunpa Nasaretin mies ei\nolisi milloinkaan hylännyt Galileaansa, kukapa tietää, vaikka lapseni\nyhä hengittäisi ja eläisi. Vuohenmaidon, eläinten ulostuksen ja\nmuulinvirtsan hajussa hän oli tuntevinaan ammoin sitten karstalle\npalaneiden kaneelinlehtien heikon lemun. Niitä oli kauan sitten\npoltettu miltei pilkkopimeän sairashuoneen hämyssä, johon aamurusko\ntuskin pääsi... Jokainen tarbushipäisen idän kauppiaan luikkaus\nkajahti täällä kuin kaiku haudan kallioportilta: Leea...! Leea...!\nMinun lapsukaiseni...! Kullattujen ja hopeoitujen ja ruusun väristen\nlinnan upotteiden kimallus häipyi sinipunerviin varjoihin. Vanha mies\najelehti kompastellen esilukijan jäljissä, eteenpäin ja sivulle,\nkokonaan muistojensa valtaamana.\n\nMonta kuunkierrosta sitten oli näyttänyt, kuin Nasaretin muuraaja ja\nsalvumies kerta kaikkiaan asettuisi majailemaan Kapernaumiin. Hän\nvietti kaiket yönsä tuossa sykomorien varjoamassa, ruokkoamattoman\nhoidottomassa majassa, jonka katossa ammotti suuri reikä; se kuului\nvähäisine peltotilkkuineen Simon Keefaan anopille. Miten esimies\nmuistelikin, hänen oli aivan mahdotonta loihtia mieleensä tuon\njo vanhenevan naisen piirteitä. Korkeintaan hän muisti halpojen\nvaaleiden tekohelmien lävistämät miltei sinipunaiset korvalehdet\nja sairaalloisen hipiän kelmeyden... Mutta sitä selvemmin hän näki\nmielessään itse talon. Ehkä se johtui siitäkin, että Jeshua oli kolme\nvuotta sitten louhinut siellä valkoista liitukiveä, sekoittanut\nmuurauslaastia korvoissa, vuollut rattaanrumpuja sykomorista ja\nkirnuja, suutarien lestejä, huonekalujen runkoja kovasta ja sitkeästä\nmutta helposti veistä tottelevasta punapyökin ytimestä, apunaan vain\nSidonin miesten raskas luoti ja mittaköysi.\n\nMolemmat kalastajaveljekset — Simon ja Andreas — olivat alkujaan\nsaapuneet tänne järven pohjoisrannalta, Jordanin suiston itäpuolelta\nvilkkaasta Beetsaida Juliaasta, missä heidän isänkotinsa, Joonaan\nvalkoiseksi rapattu talo miltei kokonaan peittyi kultasadepensaiden\nja tumman nahkealehtisen muratin varjoon; sieltä vaelsi\ntullilaiturin yli myös eräänä lenseän helteisenä aamuna nuori\nFilippus Beetsaidalainen, joka osasi luvunlaskun ja suoritti\nylikulkuveron tullimiesten lippaisiin niin notkean sukkelasti, kuin\nhän olisi Damaskon kauppamies, joka oli tottunut käsittelemään eri\nmaiden rahoja... Jairuksen mieleen hänestä olivat jääneet vain\nhiukan kalvakat kasvot syvine, hohtavine silmineen ja välttämätön\nnäiden seutujen turbaani tai auringonverho, jota seppelöi musta\nkarvalankarengas. Vain tylyn, ankaran, jylisevä-äänisen Sebedeuksen\nvauraat pojat Johannes ja Jaakob, joille isän mukaan oli annettu\nyhteinen nimi Boanerges, \"Ukkosenjylinän nuorukaiset\", kuuluivat\npaikkakunnan kalastajiin. Johannes oli kaunis ja miltei korskean\nylväs, hänen tiedettiin tekevän liikematkoja Sebedeuksen basaareihin\nJerusalemiin. Hän käytti ylen harvoin heittoverkkoa, sillä perhe oli\npalkannut kaksikymmenmiehisen venekunnan, joka kalasti aamuhämäristä\niltaan asti Gennesaretilla. Oli levinnyt yleinen huhu, että hänen\nisällään oli suhteita ylimmäisen papin Joosef Kaifaan teokraattiseen\npikkuhoviin, ehkei sen ihmeempiä, kuin että hän tai pojat tai\nkäskyläiset kuljettivat ja möivät sinne Tarikhean suolaamoissa\numpeennaulattuja tynnyreitä; ja Miriamin pojan ilmestyessä kävi myös\nsitkeä kulkupuhe, että näiden kahden rikkaan veljeksen äiti Salome\noli Joosef vainajan lesken sisar, jolloin molemmat nuorukaiset\nolisivat olleet Miriamin pojan lihallisia serkkuja. Mutta noille\ntarinoille (ja ne jäivät pelkiksi huhuiksi) ei milloinkaan saatu\nvahvistusta.\n\nAluksi oli näyttänyt miltei siltä, kuin Nasaretin muurari ja\nsalvumies olisi paljon mieluummin louhinut kiviä tai veistänyt auran\nvanteita tai sitten liittynyt Joonaan köyhien kalastajapoikien pariin\nkuin näiden kahden varakkaan nuoren miehen. Simon Keefaan anoppi oli\nnäinä vuosina potenut vanhuuden monenlaisia kipuja; ennen pitkää\nsykomorien ympäröimä talo ei ollut kuuluisa vain siitä, että Jeshuan\nparantava mahtikäsky oli saanut halvautuneen miehen hoippumaan\npermannon yli ovelle, vaan myöskin, että kalastajan anopin kuume oli\nkarkoitettu loitsun voimalla.\n\nSattuma tai hyvin syvällä toimiva vaisto sallivat aina paikoillaan\npysyvän esimiehen ja rauhattomasti vaeltavan rabbi Jeshuan kohdata\ntoisensa. Kun Jairus jälkeen päin sitä muisteli, hän pani jälleen\nmerkille, ettei ollut kysymys pitkistä vuosista, vaan muutamista\nvaihtuvista syksyn viikoista. Viides ja kuudes kuukausi, ab-kuu ja\nelul-kuu kypsine rypäleineen ja manteleineen olivat ohitse. Vieläkin\nhunajasta väreilevässä ilmassa välkähtivät silloin tällöin jonkun\nnaisen kädet, niin että rannevitjat kilisivät, kun hän kurkottui\npoimimaan sen puun vehreitä hedelmiä, josta Aaron kerran oli vuollut\nkukkivan sauvansa. Raukaisevaa kyllyyden tuntua. Ellei esimiestä\nolisi kiusannut huoli pienestä tytöstään, hän olisi varmaan nukkunut\nsynagoogan seljapuiden humuun. Alhaalla poukamassa, sinipunaisessa\nvarjossa, lepäili liturgi Simon ja torkkui. Outoa kyllä, nyt kun\njuustonkelmeät silmälaudat olivat painuneet hänen katkeran ja\npistävän katseensa yli, kun kevyt uinahdus tasoitti rypyt hänen\nkasvoiltaan, Jairuksesta tuntui, että tuossa nukkui sydämensä\nsisimmässä sopukassa miltei lempeän hyvä nuorukainen.\n\nNopeasti vanheneva Jairus ja hiljaa hengittävä Simon olivat mantelien\nkorjuun kuukauden lämpiminä aamuina hyvin lähellä toisiaan,\njälkimmäisen sitä tajuamatta. Uni niin kuin kuolemakin tasoittaa\nkaiken. Se painaa pyhänvakavan naamion ihmiskasvoille, joiden\nylimielisyys, itsetärkeys, vihakin ja ahneus siliävät kuin turhat\nkirjoitusmerkit hiillokselle viskatussa vahataulussa. Enimmäkseen on\nkoko ihmistuntemuksemme sen varassa, mitä ja miten kuulemme heidän\npuhuvan ja kuinka heidän silmäparinsa meihin sattuvat. Enemmän kuin\nheidän tekonsa ovat äänet ja katseet; sillä on myös kaiken toiminnan\nydin ilmaistu. Ja kun suuri tai pieni lepo, kuoleman tahi vain\nuinahduksen hetki tämän kaiken pyyhkii pois kuin vedonlyöjä väärän\nnumeron membranastaan, ei mikään sisäisyys enää pääse heijastumaan\njäätyneiden kasvojen unessa, jotka ovat horroksen tai ajattoman yön\nmeiltä sulkemat; niiden piirteiden tutut muodot häviävät peloittavaan\nvierauden vaikutelmaan. Kaksi-, kolmituntisen levonkin unessa he\nkuuluvat enemmän huomisen kuolemalle kuin nykyisyyden valppaalle\ntoiminnalle.\n\nTuona aamuna kahisevien seljojen alla tapahtui, että Jairus nyt\nensi kerran katsellessaan lepäävää nuorukaista luki hänen tummilta\nkasvoiltaan muutakin kuin itsekylläistä ylpeyttä. Ehkä hän mieltyi\ntuohon vahakuvaan, ehkä hän jonkin hyvin salatun ja himmeän\nsieluntiedon kautta aavisteli Gennesaretin aamuja, ei niiden\nkarkeata luvatun maan toivoa, vaan syvälle katseen alle uponnutta\nuskon voimaa. Jairuksen ja Simonin ikäero oli kyllin suuri, jotta\nhe eläisivät erillään ja vaihtaisivat synagoogan palvelusmenoissa\nvain jonkin välttämättömän sanan. Mutta esimies mieltyi sillä kertaa\nnukkujaan; hän ei nähnyt tämän ihmispuun puisevia hedelmiä, sen\nköyhää elottomuutta, vaan oli peräti valmis toivomaan, niin kuin\nnuoruudelta joskus toivotaan... Sitten mustat oratuomenmarjan väriset\nsilmät leimahtivat. \"Olen varmaan torkahtanut\", sanoi Hilkanan poika\näänessään hapan äreys. \"Mitäpä siitä\", hymyili vanhus, \"puiden siimes\non niin ihmeen tumma, vilpoisa. Huonomminkin olisit voinut käyttää\naikaasi.\" — \"Huonommin?\" toisti nuorukainen. \"Yritän tutkia rabbiini\nHananjan kirjoituksia, noita, joissa hän luo siltaa Buusin pojan\nHesekielin ennustuksista pyhään lakiin, sen Hesekielin, joka oli\nvähällä joutua pyyhkäistyksi pois kansan lukemistosta; rinnakkain\nMooseksen sanoja ja Baabelin vangin kirjoituspiirtoja.\" Siihen\nsanoi esimies hiukan ivallisesti: \"Niin, tästä rabbi Hananjasta\nolen kuullut, että hän ryhtyi työhön vasta, kun hänelle annettiin\nkolmesataa ruukullista paloöljyä; siihen saakka hän ei huomannut\nmitään muuta kuin lain kirjaimen ja profeettojen ristiriidan. Hän on\nmahtanut polttaa lampussaan jo monta tynnyriä tuoksuvaa nestettä,\nöisinhän hänen kerrotaan vain kirjoittavan. Mitä enemmän tulta, valoa\nja pergamenttia, sitä lähemmäksi hän pääsee yhteisymmärrystä. Hän ei\nole mikään tutkija vaan tulkitsija; hänen tulkintansa riippuu siitä,\nmitä hänelle maksetaan...\" Sitten he olivat eronneet, nuorukainen\nKapernaumin valkeiden pajojen suuntaan, esimies vanhoja, tummuneita\njyvämakasiineja kohti. Vielä samana päivänä, ennen kuin aurinko\noli taivaan keskikohdalla, vanhus lähti sauvansa varassa kulkemaan\nviikunatarhojen lävitse; hedelmät, jotka muistuttivat suuria\nsydämiä, kypsyivät parhaillaan aivan tummiksi, niin että toisten\nohut nahkea kuori oli jo haljennut tisri-kuun, vuoden seitsemännen\nkuukauden paahtavassa syyslämmössä. Näytti kuin tummanpunaiseen tai\nsyvänvihreään lihaan olisi viilletty haavoja, joista oli jäljellä\nvain oikukas valkoinen arpi.\n\nKulkiessaan näiden hedelmätarhojen poikki Jairus näki Miriamin pojan\nja hänen seuralaistensa tulevan... Heidän sandaalinsa olivat vielä\nmärät aamukasteesta. Itätuulen henkäilyt toivat hänen korviinsa\nkirkkaan äänen katkelmallisia sanoja. Aivan oikein, Nasaretin mies\nei puhunut \"pyhän riemujuhlan\" kuukaudesta, hän ei edes viitannut\nlehtimajan sadonkorjuujuhlaan, vaan tapansa mukaan antoi vertausten\nkajahdella mustien oliivinmarjojen ja hunajasta kylläisten taatelien\nalla:\n\n\"Taivasten valtakunta on kuin nuotta, johon kaikenlaiset kalat\nkerättiin. Ja kun se tuli täpötäyteen, se vedettiin rannan hiekalle,\nkalamiehet istuivat lajittelemaan saalistaan ja parhaat sullottiin\nsäilytysruukkuihin... Seuratkaa minua, ja minä teen teistä ihmisten\nkalastajia. Ja kuulkaa vielä...\"\n\nTuulen humina häivytti äänet hetkeksi. Sitten Jairus erotti ne taas,\nkatkonaisen laulavina, samalla kun Beetsaidan kalastajat, Sebedeuksen\nmolemmat pojat ja rakentaja lähestyivät poukamaa: \"Se on kylväjän\nkaltainen, joka kylvi viskimistään jyviä. Osa varisi tien syrjään,\nse tallautui ihmisten askelista, ja taivaan linnut söivät sen. Osa\nputosi vedettömälle kalliolle tai orjanruusujen sekaan ja tukahtui,\nmutta osa upposi muhevaan kynnökseen, hyvään peltoon, ja aikanaan se\nkasvoi ja teki satakertaisen tähkäpään.\"\n\nSykomorien laajat tummat lehdet kahisivat niin, että Jairukselta\nmiltei jäi kuulematta lauseen loppu. Jokin vaalea, hietakivinen\nseinä helotti; työpajoista kuului polkuhyrrien surina, kun ruukkuja\nsorvattiin, taukosi hetkeksi, ja kaikui taas. Samassa Nasaretin mies,\njoka oli vaiennut, jatkoi puhettaan, mutta nyt siihen yhtyi veneen\nairojen kevyt kalahdus:\n\n\"Mitä sanoikaan saadokilainen opettaja, joka joi minun kanssani\nviiniä Alfeuksen pojan talossa? 'Se on autuas, joka aterioi Jumalan\nvaltakunnassa!' Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle sen ovesta.\nOvi on ahdas ja monet pyrkivät koskaan pääsemättä.\" Hän poimi\nmetsäviikunapuun lehvistöstä mehukkaan syyshedelmän. \"Mihin vielä\nvertaisin Isäni valtakunnan? Käy niin kuin muille maille matkanneen\nmiehen, joka lähti etsimään valtaa ja kruunua palatakseen, kun\noli ne saavuttanut. Ennen lähtöään hän kutsui kymmenen palvelijaa\neteensä, kullekin hän antoi talentin puhtaassa kullassa ja sanoi:\n'Asioikaa tällä, kunnes minä saavun.' Hän, jota hänen kansansa\nvihasi, palasi kuninkaana, ja heti hän kutsui luokseen palvelijat,\njotta kuulisi, miten he olivat talenttiaan käyttäneet. Yhden käsissä\nse oli tuottanut kymmenkertaisen koron, se mies oli ollut vähässä\nuskollinen, ja hän sai hallittavakseen kymmenen kaupunkia. Toinen\noli kartuttanut sen viideksi talentiksi, ja hän sai omakseen viisi\nkaupunkia, niin kuningas lupasi. Mutta kolmas, kolmas palvelija\noli säilyttänyt sitä liinavaatteessa, sillä hän pelkäsi herraansa,\nja virkkoi: 'Sinähän otat, mitä et ole pannut talteen, ja leikkaat\nsenkin, mitä et ole kylvänyt.' Silloin kuningas otti häneltä\nkultatalentin pois ja antoi sille, jolla jo ennestään oli kymmenen -\"\n\nHulmuava sininen viitta häipyi poukamaan, aivan kuin se olisi sulanut\nyhdeksi järven sinen kanssa. Vielä kerran Jairus kuuli Miriamin pojan\näänen kajahtavan tuulen ja puiden suhinan halki: \"Sillä eihän lamppua\noteta esille sitä varten, että se pantaisiin vakan tai vuoteen alle!\nEiköhän lampunjalkaan pantavaksi... Ei mikään ole salattuna muuten\nkuin sitä varten, jotta se tulisi ilmi, eikä kätkettynä muuta varten\nkuin julki tullakseen -\" Sitten he häipyivät Gennesaretin hohtoon.\nVanhus kuuli veneiden rahinan, niitä työnnettiin valkoisessa sorassa.\nHän ajatteli: On tulossa itätuuli, mihin he mahtavat lähteä? Hetkistä\nmyöhemmin hän oli saanut kuulla, että venheet olivat ankkuroineet\nkyyhkyskaupungin, Magdalan satamaan, sinne, josta nenärenkainen\nmiltei mykkä nainen oli ilmestynyt Kapernaumiin. Magdalan eli Magdal\nNunan eteläinen siirtokunta kummun laella kukoisti kallio- ja\ntunturikyyhkysten kaupan turvin. Joka aamu sen tasaisilla katoilla\nkuivui lintujen pyydystysverkkoja; se oli rauhattoman ihmishyörinän,\nviserryksen, käsimyllyjen alituisen jymyn, siipien hätäisen havinan\nja surisevien villanvärjäämöjen keskus. Hyvä airojenkäyttäjä souti\nsinne Kapernaumin lahdesta kymmenessä minuutissa, nousi vaalealta\nhietikolta mäen rinteelle ja oli ennen kuin huomasikaan pienen\nyhdyskunnan vilkkaan hyörinän keskellä; parin pienen työläiskorttelin\nasukkaat olivat enimmäkseen kirjo-ompelijoita, joiden sormenpäät\nolivat karheat neulanpistoista, vanuttajia ja värjäämön työläisiä,\nuutteria tynnyrintekijöitä, hampunloukuttajia, vaivoin ylläpidetyn\nköyhän elämän virrassa ajelehtivia puuhaajia, uraltaan suistuneita\nja hyvin epämääräisiä naisia, joista Magdal Nunan siirtola oli\ntullut kuuluisaksi. Kaupungissa oli kolme, neljä porttolaa \"parempaa\nväkeä varten\". Niiden ilotyttöjen oli tapana käyttää vaaleita\nkyynärvarsirenkaita ja nilkkakulkusia, jotka tietenkään eivät olleet\npuhdasta hopeata; he väijyivät tiiliportin varjossa loruilevina\nja hyvin tyhminä, ladellen joka muukalaiselle samoja houkutuksia,\näänet käheinä liiallisesta viininjuomisesta ja unettomista öistä.\nTurpeita, pöhöttyneitä kasvoja, joihin ikuisesti näytti painuneen\nbordellin ikkunaristikon varjo. Sivulta halkinaisia vaippoja, jotka\npäästivät näkyviin välähdyksen täiden puremasta taatelinruskeasta\nihosta; enimmäkseen he lemusivat halvoille idän ruusuöljyille,\nviettivät surkeata elämää liidutuissa seraljeissa, joissa jokaisesta\nhikisestä kolikosta oli suoritettava runsas vero porttolanpitäjän\nlippaaseen. Pähkinännoella voidellut kulmat ja poskien yläosat saivat\nheidän silmämunansa näyttämään entistäkin valkoisemmilta, ja niiden\nalla hulmusi paksu tumma huntu. Kolme-, neljäkymmentä eri-ikäistä\nnaista, enimmäkseen vanhan ahnaan parittajan tai paikattoman, mistään\npiittaamattoman antiokialaisen bordellinpitäjän, \"koiran\", alamaisia,\nikivanhaa ulkoläksyä sopottavia vaanijattaria, joiden huvipaikkojen\nyksityiset huoneet muistuttivat pilttuita!\n\nSilloin tällöin heidän seraljiinsa eksyi joku päihtynyt saddukeus,\npari maalaista, Dekapoliin kreikkalaisten kaupunkien kierteleviä\nnäyttelijöitä, ammattimaisia painijoita, juopuneita kauppahuoneiden\nasiamiehiä, Damaskon tieltä vaeltavia tavaranlastaajia, kaupungin\nporttitorin pikkuvirkailijoita, sinne tänne ajelehtivaa,\nsatunnaisesti varoihin päässyttä hylkyväkeä. Magdalan bordelleissa\nsoivat kyllä huilut ja mashrokitat, mutta humalaisen työläästi,\nväärin äänin. Ensi hetkestä lähtien Jairus kummasteli, että\nkalastajat olivat purjehtineet sille suunnalle etelään. Vielä\nseuraavana päivänä hän sai tietää, että Miriamin poika oli juuri\ntäällä purevasti vastannut laintulkitsijoiden vaatimuksiin: \"Tee\nihme! Tee jokin voimateko, niin kuin sinun on kerrottu tehneen\nsaastaisessa Gadarassa, jonka rinteet ovat täynnä kirottuja\nsikalaumoja...\" Silmät upottavan syvinä, huulillaan hymy kuin kerran\nKapernaumissa, Nasaretilainen lupasi heille vain parannussaarnan\nmerkin, Amittain pojan Joonan merkin. Ja sitä oli seurannut kirpeä\ntarina Lasaruksesta, joka ei edes kuolleista heränneenä saisi\nlaintutkijoita uskomaan; jos ihme olisikin mahdollinen, eikö ollut\nparhainta, että mies lepäsi hautaonkalossaan? Sitten hän lisäsi:\n\n\"Useita kertoja olen katsellut, miten te otatte kymmenykset\ndilleistä, mintuista ja kuivatuista rypäleistä, annatte tämän\nkaiken uhriksi temppeliin, niin kuin äitinne uhrasivat Magdalan\nkyyhkysiä. Onko kaikki sillä suoritettu? Eikö jokin, tärkein, jää\njäljelle? Miettikää. Kerran, jonakin yönä, sielunne tempaistaan\nteiltä pois, ja mihin silloin joutuvat kaikki rikkaudet, joita\nolette keränneet arkkuihinne? Kultaiset soljet, läikesilkkiset\npurppuraiset vyöt, tuoksuvat vitjalamput makuusaleissanne, öljyssä\nliukenevat kaneelinlehdet, joiden hyvä lemu valvoo, kun te nukutte,\nlämpimät yökaapunne ja kaikki untuvapielukset. Hullut! Mielettömät!\nMiten pitkiä rukoustupsuja teettekin, niin, miten täytätte hautanne\norobian ja balsamin tuoksulla, mitä se auttaa teitä? Hurskautenne\non kuin särkyvä savinen vati, joka on vain ulkoapäin kullattu, te\nulkokullatut! Näitä oppilaitani en kiellä noudattamasta teidän\nkäskyjänne, päin vastoin! Varokoot he ahneutta, joka on teidän\npöytävieraanne joka aterian hetkellä; eihän miehen omaisuus riipu\nhänen tavaroistaan ja viljelyksistään tai kullastaan, siitä mitä hän\nulkopuolisten silmissä omistaa. Murehtia huomisen tuloista... ei,\nsitä käskyä minä en heille jätä ja anna! Olkoot vapaat viskaamaan\nheittoverkkonsa ja saamaan sellaisen saaliin, jonka Gennesaret\nheille suo. Oletteko koskaan kuulleet, kansan päämiehet, että minun\njulistamani valtakunta tulee salassa kuin varas yöllä? Katsokaa,\nettei teistä sädehtivä valo olekin vain syvää hämäryyttä, pimeyttä!\"\n\nNyt oli tapahtunut, että lain ja Eufratin laakson profeetan tuntija\nrabbiini Hananja sattumalta oleskeli Magdalassa. Hän kuunteli\naikansa, sitten hänen mulperinvärinen kaapunsa huojahti vihaisesti,\nniin että hänen hyvin pitkät vaaleista ja tummista langoista\nsolmitut rukoustupsunsa laahautuivat sorassa kuin sävelettömät\nkellot. Hän lähestyi notkein, harppailevin askelin, niin kuin hyvin\nlikinäköisten ihmisten tapana on; kiehkuraisten ohimosuortuvien alta\nmustien kulmien alle ja ennen kaikkea heleisiin korvannipukkoihin\noli painunut raivoisan kiukun puna. Vaikka Hananjan käyrä nenä ei\nollut turpea, se oli käynyt vihasta miltei mustansinerväksi; hienot\npaisuneet verisuonet ilmaisivat kyllä, että hän oli kaiken kuullut.\nHän kivahti äreästi, luopuen kaikista muodollisuuksista — kenties\nsenkin vuoksi, että häntä ympäröivät vain Galilean yksinkertaiset\nmaalaiset:\n\n\"Kim olin aivan pieni lapsi, minulla oli ilo kuulla suuren Hillel\nHabablin sanoja, joka, vaikka hän jakoikin kaiken omaisuutensa pois\nniin kuin oli varattomana syntynyt äitinsä kohdusta, oli hurskaista\nhurskain. Siunattujen kirkkaus valaisi hänen liinanvalkeita\nhiuksiaan, hänen huuliltaan virtasi Betgadan koulun aamutunteinakin\nAdonain oma viisaus, meidän profeettaimme 'pyhä innoitettu sana'-.\nEhdin tutustua hänen poikaansa, nuorempaan Hilleliin, joka vain\njatkoi isänsä työtä, ja hurskaaseen vanhukseen rabbiini Abtalioniin\nja vielä tietorikkaampaan opettaja Eleasariin; sadat tummat hopealla\nsilatut kirjakääröt jäivät heiltä perinnöksi, mutta vanhukset itse\nnukkuvat Meeromin haudoissa. Jos olen näille lapsuuteni opettajille\nkiitollinen, ennen kaikkea Baabelin Hillelille, joka terästi silmäni\nerottamaan lain ytimen ja pettävän kalvon, sitten Eleasarille, jonka\nsanoja hänen oppilaansa väärentävät...\"\n\nHänet näytti vakaavan sydänvikaisten kohtaus; hänen ohimosuonensa\npullistuivat kuin oliivipuun siniset juurakot. Äkkiä hänen kuumeinen\nsilmäparinsa melkein naulautui Miriamin pojan kasvoihin, aivan kuin\ntauti, joka salassa jäyti hänen valtimoitaan ja laskimoverta, olisi\npakottanut hänet turvautumaan äärimmäiseen kiihkoon: \"Een-Gedin\nviinirypäleiden nimessä, mitä varten et palaa vuolemaan sonnien\ntutkaimia tai muuraamaan navettoja omaan vuorikylääsi, joka on\nyhtä kuuluisa mustista metsäsypresseistään kuin kreikkalaisesta\nhapatuksesta ja observanttien lahkosta? Huomaa, että olen\nkirjoitusten taitaja, ja sinä varmaankin luulottelet olevasi lisäin\nkannon vihreä virpi... Mutta onko sukulamppusi sammunut? Ja mikset\nvaella virstan päähän merenrannalle, jos isäsi Joosef, niin kuin\nkerrotaan, on aikoja sitten kuollut, ja äidistäsi tuolla vanhan\ntiililähteen kaupungissa ei ole mitään iloa sinulle? Tai asetu\nTiberiaan palmustoihin tahi Seforiaan tai Kesareaan! Vaippasi\ntupsuista huomasin jo alussa, että olet kuljeskeleva Galilean rabbi.\"\n(Hän teki tulisen häätävän eleen kämmenillään.) \"Kuka sinut asetti\ntuomariksemme ja päällysmieheksemme? Et ainoastaan tyydy siihen, että\noppilaasi murtavat pesemättömin sormin leipää, vaan vieläpä riipivät\nviljanjyviä sapattina. Palvelijani näki heidän kulkevan elovainion\nhalki, kun synagoogan katolta törähti oinaansarven soitto...\" Hän\nvaikeni melkein ruumiillisen pahoinvoinnin vallassa. Tämä rabbiini,\njoka edessään lakikirjat ja Hesekielin kirjoituskäärö valvoi yöt,\nikään kuin lunasti päivän äreydellä sen hiljaisuuden, jota kuun\npalaessa häiritsivät vain hänen omien korottomien tohveliensa äänet,\nöljyn vieno rahina lampuissa, vanhan tummuneen pergamentin narina.\n\n\"Puhtaalle on kaikki puhdasta\", sanoi Miriamin poika oudon\nhiljaa. \"On totta, että missä minä aterioin, siellä ei juuri\nsäästetä huiluja eikä sumponjaa, ei arkisin eikä lauantaina. Eikä\nEen-Gedin tuoksuvaa purppuranpunaista mehua. Mutta milloin olen\nväittänyt, että olen lisäin kannon viheriöivä uusi oksa? Ja sapatti\nyhdeksinekymmeninekolmine kieltoineen... niin, sano minulle,\nrabbiini Hananja, kumpi on sinun mielestäsi pyhempää, ollako aivan\njoutilain käsin sapattina vaiko tehdä hyvää? Sairaat ahdistavat\nminua, mihin menenkin — kuinka en koskettaisi heidän paiseitaan,\nheidän mätähaavojaan, jos voimani on minussa väkevä? Voi olla,\nettä tunnet kirjoitusten koukerot, mutta mahdatko tunkeutua niiden\npohjiin, rabbiini Hananja? Vertasin sinunlaisiasi ulkoa kullalla\nsiveltyihin savimajoihin. Nyt vertaan teitä kaikkia hautoihin, joiden\nneljä seinää rapataan hehkuvan valkeiksi ennen passahin uhrijuhlaa,\nmutta joiden sisällä ovat vainajien luut, ikuinen mädän löyhkä...\nKymmenesti olen silti sanonut näille yksinkertaisille nuotanvetäjille\n'Totelkaa niitä, jotka istuvat Mooseksen tuolilla, tehkää kaikki,\nmitä ikinä he teiltä vaativat, mutta älkää seuratko heidän tekojaan,\nsillä eiväthän he edes itse noudata säädöksiä.' Sidotaan vain kokoon\nraskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja.\n\n\"Kootaan rikkautta, joka ei tule talteen kulumattomiin kukkaroihin.\nMitä se ihmistä auttaa? Aarre taivaassa, se on enemmän kuin kulta ja\nDamaskon silkit!\"\n\nSilloin oli lain ja Hesekielin vertaileva tutkija läimäyttänyt\nvatsavyötään, niin että aureuksilla täytetty nahkasäkki kilahti:\n\"Sinä et ainoastaan ole käynyt reetorien koulua, Miriamin poika, vaan\nvieläpä osaat taitavasti väistää kysymykset. Nyt kysyn sinulta: Kun\nensi kerran olit tullut kymmenen minuutin soutumatkan päähän täältä\nja pidit juhlia sapattina, oliko mikään lain selitys puolellasi?\nIsien sääntöihin perehtyneen mahtavan Hillel Habablin mishna,\nshafanilaisten tulkinta, rabbiini Shammain oppilaiden hurskaimmat\nsanat?\"\n\nTässä Jeshuan kasvojen yli levisi hymyily: \"Jos olet noin perillä\nasioista, muistat ehkä, että vertasin juhlia häihin ja itseäni\nsulhaseen. Rabbiini Hananja, sinä varmaan tiedät paremmin kuin\nminä, että torstain ja maanantain paastopäivät, uusien laintaulujen\nnoutamisen ja niiden lukemisen päivät eivät milloinkaan ole koskeneet\nhääjuhlaa; sehän kestää koko pitkän viikon vai kuinka, rabbiini?\nOppilaani ovat murtaneet vehnäsämpylöitä pesemättömin käsin, koska\nheidän oli nälkä, kun he tulivat kalastamasta bolteja, joita on niin\nvaikea saada papyrusten juurilta. Ab-kuussa he kulkivat viljapellon\npiennarta, oli sapatti, kaksi, kolme heistä veteli sormissaan pitkinä\nviiltäviä vehnänvihneitä, ja he keräsivät tosiaan jyviä, mutta vain\nrouskuttaakseen niitä siinä, laihon keskellä, kuin maistiaisiksi.\nLuuletko, etteivät Makairuksessa mestatun Johanneksen oppilaat tähän\nseikkaan takertuneet? Ja sinä itse, olitpa kuinka pyhä hyvänsä,\nkuluuko yhtä ainoata sapattia umpeen, ettet sylkisi maahan melonin\ntai mantelin siemeniä ja silla tavoin rikkoisi kylvämisen kieltoa\nvastaan? Tai etkö ajatuksissasi nyhdä kukkaa maasta, korjaa satoa?\nKäsky käskyn päälle muurattuna ja sääntö säännön päälle, siinä teidän\nviisautenne! Huomaa, Mooseksen kirjojen tulkki, että sapatti luotiin\nihmistä varten eikä päin vastoin...\"\n\nRabbiini Hananjan kädet heilahtivat kiivaasti: \"Sanoinhan jo, sinä\nkierrät kysymyksen. Miksi oppilaasi eivät ajoissa valmistaneet\nsapattiruokaa, jos heidän oli nälkä, miksi he rikkoivat isien\nperinnäissäännön ja riipivät jyviä? Tahdoton teko se ei ollut, se oli\npyhityksen tietoista loukkaamista.\"\n\nJeshua katseli häntä hetkisen ivallisesti aivan kuin punniten noiden\nmuutamien vehnänjyvien painoa. Sitten hän hymähti: \"Etkö ole koskaan\nlukenut, mitä Daavid teki, kun hän ja hänen seurueensa olivat\npuutteessa ja heidän oli nälkä; kuinka hän astui Jumalan huoneeseen\nylimmäisen papin Abjatarin aikana ja söi alttarin esiinpanoleivät,\njoita ei ollut lupa muiden syödä kuin pappien...?\"\n\nSitten hän oli kääntynyt ja lähtenyt alas valkamaan; Beetsaidan\nkalastajat seurasivat häntä, heidän jäljissään verojenkantaja Leevi,\nAlfeuksen poika. Kullan ja sinen häilähdys valoisassa poukamassa.\nNasaretissa kudotun vaipan syvää taivaansineä ja lehtimajan juhlan\nkuukauden kultaa.\n\nVaeltaessaan kiirivien kaikujen täyttämillä kunnailla Jairus\nmuistutti sellaista ihmistä, jonka aistit voivat näköjään iloita\nmaan vehreydestä, mutta jota kalvaa syvällä lihassa oleva haava.\nMihin hän nousikin, hän kantoi aina mukanaan kaksitoistavuotiaan\nLeean kuvan. Muiston himmeästi lekuttavasta lampusta, sairashuoneen\nhämäristä varjoista, jotka liehuivat kuin kuoleman enkelin sulat,\naamun heikosta ruskotuksesta ikkunoissa ja pitkistä, valvotuista\nöistä. Pakottavan väkevänä Jairuksella oli semmoinen tunne, että\ntuo pieni nukkuja oli pian hänet jättävä. Siinä mielessä tisri-kuun\nmyöhäiseen loistoon vaatetettu maa syksyn kukkineen ja kullanraskaine\ntaateleineen muuttui ikuisen kauneuden mysteeristä häviön enteeksi.\nMiten kauan se vielä helottaisi? Elämän raikkaat vedet huuhtoivat\nkyllä tätä kumpujen tummanvihreätä hautaa, mutta kellanpunaiset\nsauramot uursivat siihen jo niiden saranoiden kuvioita, jotka kohta\nhiljalleen painuisivat umpeen. Ja eivätkö pikarililjojen tupet\nkohonneet hunajaiseen ilmaan kuin kuolinhuilut, äänettöminä vielä,\nodottaen viimeisten sinipunaisten minttujen lakastumista ja kuoleman\ntuloa?\n\nMaiseman vehreisiin muotoihin oli kirjoitettu iäisen vaihtumisen\nhämäränsinisillä merkkikirjaimilla tuo, että multa oli hauta,\njos keväisin olikin hedelmällinen kohtu — että jokainen kypsien\nhedelmien käyristämä oksa oli kuin jumalaisen elonleikkaajan\nsirppi. Päivät ovat paahtavia. Valon polte ikään kuin pyrki\nmiriamin-ohdakkeiden laajoista täpläisistä lehdistä ylös tummaa\ntaivasta kohti. Se oli paeten väistymässä yrttien juurilta\npalatakseen alkukotiinsa pilvien tuolle puolen. Mahtoiko käydä\nniin, että kuumeinen pienokainen Kapernaumin talossa nukkuisi\nainaiseen uneen samaan aikaan, kun talvisitruunat kävisivät\nkeltaisiksi ja kyntäjät kulkisivat tummilla pelloilla? Nyt pursuivat\nviininpusertimot punaista mehua tulvillaan. Pienten lasisiipien\nhumina, miljoonien lentävien hyönteisten siipiensurina oli käynyt\nniin kiihkeän unteloksi päättyvän vuoden loppuviikkoina.\n\nTosin vanhuksen mielessä kaiken aikaa painiskelivat usko ja epäusko,\nniin kuin valon ylenpalttisuus taisteli hiipivää sinipunaista varjoa\nvastaan Kapernaumia reunustavilla laidunmailla. Hän olisi halunnut\nluottaa muukalaisen parannusvoimaan. Hän ajatteli: Eikö yö ole\nolemassa vain sitä varten, että aamun ruusuinen valo värähtäisi\nsitä kirkkaampana, ja eikö jokaista talvea seuraa kevään ihme? Oli\nhetkiä, jolloin maan viheriä hautakirstu tuntui hänestä ainaisen\nkuolleistanousemisen vertauskuvalta. Sellaisen ajan, sellaisen rodun\nlapsena, joka lujasti luotti voimallisiin tekoihin ja oli pienenä\nkuullut senkin, kuinka Aaron sauvallaan pysähdytti auringon kulun,\nhän janosi kaiken ajattelunsa uumenissa ihmettä. Koko luonto oli\ntällaisina hetkinä hänelle kuin lohdullinen auki vieritetty Salomon\nlääkekirja Sefer Refuol; vain sen kukkivat kirjoitusmerkit olivat\nhänelle niin outoja. Ja äkkiä se tuntui ilmoittavan vanhukselle\nsyvimmät itämisen salaisuudet, joissa piili kaikkea ihmisviisautta\nväkevämpi tieto.\n\nHän vaelsi näillä kunnailla iäkkäänä, kuurupäisenä, viitta lepattaen\nitätuulen henkäyksissä, aistit tulvillaan makean sokerin ja heleiden\nsyksynvärien loistoa, mielessä kuva haudasta, joka kenties, kenties\nei ummistuisikaan iäksi, ja kaksitoistavuotiaasta lapsesta, jonka\notsa ja kulmaluut jo himmenivät kalvaiksi kuin narsissin kukat.\nElvyttävä voima oli essealaisten veljien hallussa, sillä he olivat\nmaalaisaskareissaan oppineet tuntemaan kaikki kukkahauteet ja\nparansivat saastaisen veren tai kuumuuden tai noituuden uhreja.\nAbba Kelkianin ja Kanina ben Dossan laihojen sormien painalluksesta\nummistui pahinkin mätähaava; nämä oppineet vanhukset olivat koko\nikänsä uhranneet yrttien, mineraalien ja lääke taidon tuntemuksille,\nniin että he vaelsivat kaupungista toiseen kuin ainakin mahtavat\ntohtorit, joita sokeudenkin ja mykkyyden henget pakenivat. He olivat\nhyvin vanhoja molemmat, heidän päälaellaan kasvoi tuskin aivan ohutta\nhiirenuntuvaa. Mutta kysyikö jumalainen käskynmahti valittujen ikää?\nAinakin kolme kreikkalaista käännynnäistä, vielä miltei poikamaisen\nnuoret ja parrattomat Filetos, Hymaios ja Aleksandros olivat juuri\nvarhaisviikunoiden viheriöinnin aikana vaeltaneet sandaaleissaan\nGalilean kylissä parantaen ihmeen voimalla hurjien koirien puremia,\nja heitä seurasi kaukana luoteisilla vuorilla eräs yhtä nuori Teudas,\njoka paloi halusta koota ympärilleen kansaa Jordanin kastepaikalle.\nHän käytti vain väljää kotikutoista viittaa ja sinikukkaisista\nconvolvuluksista solmittua seppelettä. Hänen täytyi olla kymmenen\nvuotta nuorempi Nasaretin miestä — ja kuitenkin hän sai kämmenillään\nsokeiden viheriät silmät aukenemaan, milloin henki valtasi hänet\ntäydellä voimalla.\n\nOli merkillistä, että Jairus näillä vaivalloisilla matkoillaan,\njolloin jokainen kummun rinne tuotti hänen nilkoilleen ilkeätä kipua,\ntummiksi maalattujen säleikköjen ja seesampeltotilkkujen keskellä,\nusein luiskahdellen tieltä, hetkittäin valtavan varmasti uskoi\nMiriamin poikaan ja hetkittäin taas epäili hänen kykyjään.\n\nKuinka hän muuten olisi niin vastahakoisesti parantanut sairaita?\nHänen oli kerrottu purjehtineen tunnin matkan päähän järven yli\nBeetsaida Juliakseen, joka jo kuului uuden tetrarkan valvontaan.\nHuhut kulkivat täällä itätuulen henkäystäkin nopeammin. Jollakin\ntavoin, hänen itsensä osaamatta sitä selvittää, synagoogan\nesimiehestä tuntui, että Nasaretilaisen oli parempi hylätä viettelevä\neteläinen Magdala kutomoineen, porttoineen, nenärenkaisine naisineen,\nkoko tuo pientä yhdyskuntaa saartava väärien tekojen ilmapiiri ja\nvetäytyä vaikkapa noille leijonannäköisille vuorille, joiden yli\naamu aina ampui ruusuisia ja kultaisia valohuntujaan. Beetsaidan\naidat notkuivat juuri tähän aikaan raskaista purppurakukista;\nvaalea pikkukaupunki liiduttuine kattoineen nousi diili- ja\nsaksankuminaviljelysten vehreydestä, ja siellä voi joka askelella\nvetää sieraimiinsa Persian myöhäissyreenien tuoksua; ahtaan\nrukoushuoneen luona ne sekoittuivat valkokukkaisten nenättien ja\nvesiruokojen vähemmän miellyttävään lemuun. Se oli kieltämättä\nprinsessa Salomen tulevan kuningaskunnan etuvartio, mutta\nhellenistinen tuulahdus ei vielä päässyt sinne tunkeutumaan, tähän\nBeetsaidaan, jonka kovin hiljaista kalastusvalkamaa Gergeseenien\nmaan joskus orvokinsiniset, joskus ruusuiset vuoret suojelivat\nkuin kummallisen pykäläinen, louhuinen, sarastuksen aikaan ihan\ntumma ja mielikuvituksellinen kivivalli — nämä päivänkoiton\nvuoret, joiden yli aurinko joka aamu kimposi kuin jättiläishedelmä,\nmutta granaattiomenaa hehkuvampana. Miten hunajankeltaisena vehnä\nmahtoi juuri nyt aaltoilla pienen yhdyskunnan idän ja koillisen\npuoleisilla laihomailla, jotka kumpareittani kohosivat vuoria\nkohti? Mustat sisiliskot kuuntelivat siellä niin kuin täälläkin\nvaeltajien kromaattista vihellystä, vain hennon kaulan nahka hiljaa\ntykkien. Ojien, multapaakuilla suljettujen pikkukanavien, säyseiden\nruskahtavien vesipuhvelien, kalaverkkojen ja veneiden kumpuavan\nepätasainen tienoo. Arvattavasti siellä rehotti puute ja sairaus\nkaikissa tutuissa asuissaan, alkaen kansanmiesten hilseilevästä\nvalkoisesta ihotaudista aina silmäterien armottomaan kierouteen ja\nmätäpaiseihin ja hulluuteen, niin, kylän jätetunkioilla leikkivien\nviheliäisten ryysyläisten miltei onnelliseen tylsämielisyyteen ja\nvesipöhöön, pitaliin, sokeuteen asti. Valkeiden seinien valo oli\nnäille tummille silmille liian tuhoisaa!\n\nJa siitäkin huolimatta, että pieni Beetsaida Julias eleli hiljaista\nkalastajakylän elämää virran kuumassa suistossa, sen taatelipuiden\nlehvät eivät huojuneet yhtä sulkamaisen tuuheina kuin täällä,\nkukkarypäleet eivät olleet yhtä lumivalkoisia eikä taateleita itseään\npeittänyt rakeinen maukas sokeri kuin paksuun merenkultaan upotetut\ntai siitä ulkonevat särmät... Sitä ympäröi vain kinstereita ja\nmarjakuusia kasvava autius. Valkea liplattava poukama oli sentään\nyhteinen, samoin jokin vuodenajan loistoon uponnut heleänvihreä kumpu\nja laidunmaat vartiotomeineen. Sen talojen ristikoilla reunustetut\nkattoparvet antoivat etäälle pohjoiseen — ja niiden tähdekkäässä\nhiljaisuudessa ei öisin kuulunut valinpyörien hyrinää sen enempää\nkuin kaupungin harvojen ilotyttöjen naukuvaa joikumista, vasaran\nkalketta pajoissa, loukutuspuiden ääntä, käsimyllyn jytyä tai\nmantelinkorjaajien työlaulujakaan. Kulkiko Jeshua vajaan kolmen\nstadionin päässä itse siirtokunnan muureista viljapeltojen keskellä?\n\nSairasta Leeaa ajatellessaan Jairus toisti kerta kerran perästä: On\nse aika, jolloin myrkylliset vehmaat kielonlehdet peittävät kaiken\nmaan, jolloin tuonelan omat lumivalkoiset kukkatulet palavat noiden\nliljojen varsissa yhtä kalvaalla liekillä kuin pikku tyttöni kasvot.\nSyksyn tabernaakkelin kynttilöitä, jotka valaisevat vain mustaa\nonkaloa. Kuinka paljon mieluummin poimisin lapsen sairashuoneeseen\nsinipunaisia helmililjoja tai krookuksia tai kurjenmiekkoja, joista\nhän on elämänsä päivinä niin pitänyt! Ja miten pitkät valkoiset okaat\novat jokaisessa zizyfus-puussa, jota tosin ympäröi hunajanloistoinen\nsyksyn auer, mutta joka ei minua, vanhaa oppinutta miestä, sinervillä\nvarjoillaan johda harhaan! Mihin vaellankaan, haava ja kipu kulkee\nmukanani. Miksi ainoan pienokaiseni täytyy riutua, miksi ei lääkettä\nlöydy? Ihmisten jokapäiväisen hälyn keskellä olen ypöyksin. Poika\nTeudas ja nuo kolme kreikkalaista parantajaa, jotka vaelsivat näiden\nkylien halki vuokkojen kukkiessa, olisivat kenties pystyneet ajamaan\npois kuumeen paholaisen, kun vielä oli aikaa... Ja oppineet yrttien\ntutkijat Abba Kelkian ja Dossan poika Kanina lumihiuksineen olisivat\nehkä kyenneet siihen. Uskoako Nasaretilaisen voimaan? Kuinka monesti\nhän on evännyt sairaiden rukoukset? Eikö hän ylenkatseellisin\nsanoin kertonut Betanian vainajasta, jonka eloonherättäminen tuntui\nhänestä niin turhan turhalta, vaikka vainajan siskot Maria ja Martta\npalvovatkin häntä Herran voideltuna niin kuin naiset seuraavat\nkuvankaunista Tebutis-poikaa, joka osaa ulkoa kaikki Mooseksen viisi\nkirjaa ja väittää olevansa tuo luvattu? Tai aivan nuorta Dositeusta,\njoka vannoo kokoavansa kaksimiljoonaisen ympärileikattujen armeijan,\nkunhan hänen poskiinsa ja leukaansa vain hieman versoo parranuntuvaa.\nNasaretin rakentaja ja salvumies! Iäti hiljaisen villoja karttaavan\nlesken poika!\n\nAuringonruskon aikaan Jairuksen olisi tehnyt mieli huutaa idän\nvuoriin päin: Minä uskon, uskon! Anna lapselleni sama elpymisen\nkyky, joka kasvattaa iirikset Herodes Suuren lammikoista ja saa\ntummanpunaiset vuokot kukkimaan lumisen vuoren harjuilla -! Anna\nhänen herätä horroksesta, minun ainoani! Tee semeion, ihme! Miksi\nviivyttelet, eikö syksy kulu jo petollisen kullantummana ja eikö\nensimmäistä kyntöä aivan pian aloiteta? Ristikoissa kuivuvia\nrypäleiden kärhiä, hiukan kimalaisten hyrinää, aamun kastetta,\nitätuulen polttavan henkäyksen pelkoa ja sitten talvi koleine öineen.\nSanon sinulle, Miriamin poika, että minkään mustan pannun hiillos\nei silloin kykene lämmittämään lapsen kangistuneita sormia. Minun\nlapseni! Koko avarassa maanpiirissä minulle ei ole suotu mitään muuta\nrakkaampaa kuin tuo hento ruumis kuumeen vuoteella, jota Untuvatkaan\nja pielusten vohlannahka eivät lämmitä. Ammoin sitten luulin jo\nsiemeneni kuivuneen, kunnes hän syntyi ja toi isänkodin joka saliin\nnaurunsa valoisan viserryksen.\n\nJa jos se tuntuu niin työläältä sinusta, Nasaretin mies, unohda\nparantamisen taito ja sääli vain, sillä olethan itse sanonut, että\nJumalasi katsoo enemmän laupeuteen kuin uhreihin; onko olemassa\nväkevämpää laupeutta kuin sydämestä kumpuava sääli?\n\nVihdoin, vain pari päivää myöhemmin, Jairus sai kuulla jotakin,\nmitä hän oli jo vaistomaisesti aavistanut. Se koski Miriamin\npojan yltyvää haluttomuutta ihmetekoihin, vieläpä siinä kuvastui\nheikentyvä parannuksen voima, niin ainakin hänestä tuntui. Rammat,\nontuvat, hilsetautiset, riivatut, pitaliset, verenvuotoa sairastavat\nvaimot, kuumesairaat, halpautuneet ja mykät olivat piirittäneet\nhänet merililjojen tasangolla; tiedot hänen parantamisvoimistaan\nolivat varmaan levinneet huhuina yhtä laajalle kuin Sefer Refuolin\niäkkäiden tutkijoiden tai poikamaisesti hymyilevän Teudaksen maine,\nnoista kolmesta kreikkalaisesta lääkäristä puhumattakaan. Tämän\nvalittavan väen joukosta Miriamin poika pakeni kiireesti, niin että\nhän tuskin ehti huomata sinisten amulettien rykelmiin hautautuneita\nmärkiviä paiseita. Mutta juuri kun hän harvoine oppilaineen\nkiipesi kypsänraskaan vainion reunaa, hänen eteensä ilmestyi kuin\nloitsittuna mies, jonka olkapäiltä ja lanteilta liehuivat vain\nkreikkalaisen tunikan haaltuneet riekaleet; hänen suustaan lähti\nepäselvä eläimellinen mölinä. Kaikesta huomasi, että hän oli\nkuuromykkä — joko hänen kielensä kärki oli poltettu Herodes Suuren\nkidutuskammioissa ja hänen rumpukalvonsa puhkaistu neulalla, tai\nsitten hän sairasti näiden seutujen kirottua vitsausta. Hetkiseksi\nkypsän nisun tuoksuun yhtyi tunkkaisten rääsyjen, kalanpäiden\nja suolien eltaantunut haju. Sen lyhyen tuokion, jonka Johannes\nSebedeuksen poika tarvitsi leyhyttääkseen raitista ilmaa sieraimiinsa\nsykomorin lehdellä, Miriamin poika näytti horjuvan äärimmäisen säälin\nja tylyn kieltonsa välillä.\n\nJa sitten, kenenkään sitä estämättä, hän oli astunut uikuttavan\nryysyläisen luo. Hän ojensi molemmat kalvakan hienot kätensä.\nHän työnsi vasemman ja oikean etusormen miehen korvakanaviin,\nhuokasi raskaasti, katsahti orvokintummaa taivasta kohti ja lausui\nkäskevästi: \"Effata, aukene!\" Ennen kuin sairas oikein tajusi\nkuulevansa tärpättipuiden kahinan ja kalanpyydystäjien melun, Jeshua\nkääntyi toveriensa puoleen: Älköön kukaan teistä levittäkö tästä\npienintäkään juorua! Minä tahdon... Minkä oikea kätesi tekee, sitä\nälköön vasen kätesi tietäkö. En ole tullut hoitamaan sairaalaa, vaan\nauttamaan niitä, jotka ovat avun tarpeessa, käsitättekö! — Vielä\nsaman päivän iltana hänen luokseen hoippui muuan yhdyskunnan sokea;\nhäntä talutti joukko suruhuntuisia naisia, jotka rukoilivat, että\nmies saisi vain koskettaa hänen sinistä mantteliaan (tiettävästi\noli tarina verenvuotoa potevasta naisesta jo ehtinyt laajeta järven\nkoillisrannalle!). Ja niin kuin muutamia tunteja sitten — täydessä\nkislevin kultaloisteessa — Miriamin poika tuijotti aluksi hyvin\nhaluttomana noihin vihreänmustiin, tylsiin rupikonnansilmiin. Hän\noli seuralaisineen tänä hetkenä Beetsaida Juliaan ulkopuolella,\nja hänen miettivän tumma ruskea katseensa lipui seesam-vainiolta\ntoiselle. Samassa — kun päätään huojuttavat vanhat sukulaisvaimot\njo valmistuivat viemään sairaan pois — tarkkasilmäinen tullimies\nLeevi huomasi, että opettajan kaulasuonet rupesivat pullistumaan ja\nhänen kurkkunsa liikkui tavallista kiivaammin; hän keräsi kuivan\nkitalakensa täyteen sylkeä. Sitten neste ruiskahti kahtena kapeana\nsuihkuna noihin viheriänmustiin silmämuniin. Oli niin äänetöntä, että\nsukulaisnaiset ja potilas yhtä hyvin kuin Beetsaidan kalastajatkin\nvoivat kuulla Jeshuan kysymyksen:\n\n\"Näetkö mitään?\"\n\n\"Näen häilyviä olentoja, ne ovat kuin ihmiset, ne muistuttavat\nkäveleviä puita\", kuiskasi sokea.\n\nVielä uudestaan Miriamin poika oli nieleskellyt, ikään kuin olisi\nhalunnut kerätä suuonteloonsa mahalaukkunsa kaikki nesteet; mutta\nviime hetkellä hän luopui tästä päätöksestä, hänen kämmenensä\npainui kuperien silmien yli, ja kun se laskeutui tovin kuluttua,\nmiehen suusta kajahti raivoisan ilon mylvähdys. Hän näki, näki...!\nSemeion, suuri jumalanmerkki, oli viimeinkin tapahtunut! Aivan\ntyynenä Jeshua kääntyi hänen ja sukulaisnaisten puoleen: Älkää edes\npoiketko Beetsaida Juliaaseen! Pitäkää salassa jok'ikinen teko, minä\ntahdon, minä vaadin ja käsken teitä, kuuletteko? Naisten nyökyttäessä\ntumman harson peittämää päätään hän kääntyi kiivaasti. Oppilaiden\npuoliympyrä kiristyi hänen selkänsä ja kupeittensa ympärille.\n\nJa samassa nasaretilainen oli antanut määräyksen: Vielä tänä iltana,\nyön koitteessa, me purjehdimme järven länsipuolelle. Mutta nyt,\nSimon ja Andreas ja te Sebedeuksen pojat, sinä nuori Filippus ja\npalkastasi luopunut Taddeus — minun on nälkä ja kun olen syönyt,\ntahdon ypö yksin vaeltaa kauas kukkuloille. Eikä kukaan teistä saa\nminua seurata, ei kukaan -! Et sinäkään, Joonaan poika, joka olet\nkärkäs uskomaan, vannomaan, tarttumaan kalpaan Etkä sinä, ystäväni\nFilippus, sillä karjapaimenten majoissa minä en tarvitse kirjureita.\nAntakaa minun yksin rukoilla Isääni, joka minut lähetti ja jota\nilman en mitään mahtaisi, en olisi mitään... — Ja sitten hän häipyi\nloivasti nouseville vuorille sinisen vaipan hulmutessa lauhassa\ntuulessa. Mikäli jäljestä päin kerrottiin, Simon Keefas oli hyvin\nhuolestunut: \"Hänhän söi vain pari kolme vehnäsämpylää, hiukan huonoa\nviiniä ja hiillostettuja jaltrikaloja, joita juuri olimme saaneet\npyydetyiksi aivan vaivaisen vähän. Ne ovat pyöreitä, niiden maukkuus\npettää, mutta terveelle miehelle niiden mehukasta lihaa pitäisi olla\npaljon enemmän. Kaikki järven kalat, vaikka verkot repeisivät niiden\npainosta, eivät tuolle voidellulle riitä, niin runsaasti hän näkee\nihmisistä huolta ja vaivaa...! Useimmat meistä ovat kalanpyytäjiä,\nja se virka on monin kerroin sinun luopiovirkaasi arvokkaampi,\nveronkantaja Leevi; me tahtoisimme kokonaan pyhittää heittoverkkomme,\nväkirautamme, koukkumme, nuotat ja atraimemme sen Jumalan miehen\nnimeen, joka lähti ylös vuorille. Isäni kalasti niin kuin hyvin\nmuistat, Andreas, mutta kohtasiko hän milloinkaan profeettaa, jonka\nkosketuksesta kuuromykät parantuivat ja sokeat saivat näkönsä...?\"\n\n\"Meitä on nimenomaan kielletty siitä puhumasta\", sanoi nuori Filippus.\n\nHetken aikaa Simon. Keefaan vinot, rosoiset kasvot hehkuivat\nvihanpuuskasta tummina. Hänen karhea tukkansa haritti sakeana.\n\"Ellet olisi Beetsaida Juliaan poikia niinkuin minäkin, niin\ntakaisinpa, että korvasi kihelmöisivät iskusta. Kalamiehen kämmen\non sentään... Sillä voi läimäyttää aimo korvapuustin! Mutta kun\najattelen asiaa tarkemmin — annettakoon tämä sinulle anteeksi,\nBeetsaidan nuori mies.\" Sitten heidän äänensä oli häipynyt kaupungin\nsuuntaan. Vain Simon Keefaan jyrkät sanat olivat painuneet porteissa\nkyyröttävien leskien korviin, etenkin kun niitä säesti voimakas\nnaurunpurskahdus: \"Häissäni minä taitoin ihan huvikseni kahteen\nkappaleeseen valetusta hopeasta tehdyn kynttilänjalan, joka painoi\ntasan leiviskän... Ja join vesiruukusta kolmattakymmentä litraa\nEen-Gedin viiniä, muistatko, veljeni? Milloin tahansa nostan näille\nhartioille latinalaisen tynnyrinmitan säilöttyä kalaa, uskokaa pois,\nja rautakangen, ellei se ole kuokan vartta paksumpi, taitan siruiksi\nkuin munankuoren, sen sinä tiedät, Andreas. Varo vain korvallisiasi,\nFilippus...\" Ja äänet häipyivät paahteisille syrjäkaduille.\n\nOmassa ahtaassa maailmassaan Jairus vaelsi huolten piiskaamana. Tai\neihän tuo pieni kolkka ollut ahtaampi kuin itse avara maailma, sillä\nkaikkialla ihmisajatus antaa laihon aallota ja kumpujen ja tasankojen\nvieriä taivaanrannasta toiseen, avarina kuin omat mielikuvansa.\nEsimies tuskin vastasi kaupungin tuomiokunnan kymmenen päämiehen\ntervehdykseen. Hän ajatteli vain lastaan, joka riutumistaan riutui,\nja lapsensa kautta hän ensi kerran lähestyi luonnon kylläistä ja\nkypsää autuaallisuutta, joka oli sitä tuoksunraskaampaa, koska se\npian lakastuisi pois. Galilean meren kalvo helotti sinisempänä kuin\nkoskaan. Ja eikö orvokintumma taivas, joka muistutti suunnatonta\nnukkaista kukkalehteä, ollut ihanin lupauksen telttavaate tämän\nlehtimajan juhlaan valmistuvan maakunnan joka töyrään ja lammastarhan\nyllä? Miten kalpeilta sen alla näyttivätkään kojujen ja risteilevien\npolkujen öljytyt verhot, nuo monet keltaiset tai siniset raidit,\njotka olivat muistuttamassa erämaan taivalluksen leireistä?\nKöyhimmänkin eläjän pikku kellariin oli sullottu hedelmävasuja ja\nruukkuja, jotka olivat piripintanaan joko taateleista puserrettua\ntai mehiläisten harmaista kennoista koottua hunajaa. Kyllin paljon\nnähneenä Jairus ei voinut olla ajattelematta vanhoja Misraimin maan\nhautoja, joiden kuumantunkkaiseen ilmaan ei kajahda ainoankaan niiden\nkalkkilaastille maalatun laulajattaren tai harpunsoittajattaren\nsävel. Tai vaaleita sarkofaageja, jotka oli yltä päältä täytetty\nelämän vihannoilla muodoilla, samalla kun luut kellastuivat tomuksi\nniiden uurnan pohjalla. Muratit, villirypäleet ja koisot kutoivat\nniidenkin yli iäisen kukkimisen huntua — aivan kuin suvi olisi\njotakin ikuista valoisine läikkineen myrttien lehdissä ja talvi ja\nkuolema vain häviävä välisoitto! Mutta oliko taivaan alla väkevämpää\nkammitsaa kuin hauta?\n\nOliko mikään sarana lujempi? Kutokoon kevät liljojaan; ne, jotka on\nkätketty valitusvirsien hymistessä kylmään onkaloon, eivät havahdu,\njos narsissin sipulit heräävätkin vihreyteen! Päivän kultavalon\nkehystämät mainaadien kuvat tosiaan sukelsivat Galileassa esiin\nsinipunaisina tanssivista varjoista. Ja kaukana soi paimenen\nkaislapilli niin kuin itsensä Paneaan rotkon jumalan ruokohuilu.\nJairuksen sitä tietämättä tämä epäpyhien mietteiden täyttämä\naamu oli lehtimajan juhlan sovituspäivän aamu, jolloin Jerusalem\nvaikenee aivan hiljaiseksi, jolloin ei peseydytä eikä koristeta\nvaatteita ja jolloin vain kuninkaat (jos sellaisia vielä olisi)\ntai vastavihityt naiset voitelevat suortuvansa Arabian öljyillä.\nMutta eihän hän pohtinut sitä. Hänen mietteensä liitelivät kuin\ntummat tervapääskyt sairashuoneen ympärillä. Leea! Leea! Hän tuskin\ntajusi, että sadat syvänvihreät murattimajat ilmoittivat juhlan\naaton alkaneen. Sinä päivänä ylimmäinen pappi Joosef Kaifas istui\nsuunnattoman korkealle temppelituolille välttyäkseen koskettamasta\nmitään epäpyhää, vanhimmat muodostivat hänen ympärilleen jähmeän\npuolikuun muotoisen kaaren, hänen korvissaan soi pyhien tekstien\nhumina ja häntä vahvistettiin imelällä suitsukkeella; hänen äänensä\ntäytyi pysyä juhlaa varten kirkkaan heleänä, ja jos hänen silmänsä\nväkisin ummistuivat, hänen liinaisen efodinsa helmaa nykäistiin,\nniin että hän havahtui torkuksista... Uni ja kaikki ravinto oli\nhäneltä jyrkästi kielletty, sillä seuraavan päivän määrähetkenä\nhän yksin astuisi kasvot puolitiehen hunnutettuina Adonai Elohimin\npimeään suojaan, iäti salamyhkäiseen kaikkein-pyhimpään, jota verhosi\nseitsemän elementin värinen raskas vaate. Jairus ei miettinyt tätä\nkorkeimman papin paastoa, välitysvalvontaa, koettelemusten yötä, ei\nSiionin parannustaidon mestareita jotka hoivasivat Kaifaan alastomia,\nleviittataudin vaivaamia jalkoja, ei Aaronin seuraajan tulipunaista\ntiaraa eikä psalmien soinnukasta laulua hopeisten pasuunantörähdysten\nkeskellä. Vain riutuva lapsi tumman hämyisessä sairashuoneessa...!\nOliko maan päällä mitään, mistä hän ei iloiten luopuisi, jos tämä\npieni ihmisnarsissi havahtuisi niin kuin Jordanin liljat aina\nkeväisin? Ylösnousemuksen vihreät kunnaat hävisivät hänen tuskaisilta\nkatseiltaan. Hän näki vain violetin kuolemanvarjon hiljaa leviävän\nniiden yli kuin sen enkelin siipien ennakkohämynä, jonka kupeilla\nriippuvat tuonelan mustat avaimet.\n\nVirallinen juhla lehvämajoineen ja tansseineen ei vielä ollut\nkoittanut, kun Miriamin poika kalastajatovereineen oli saapunut\ntakaisin Kapernaumiin. Hän ilmestyi pienen kaupungin kaduille\nheleänä aamuna. Hänen hohtava vaippansa oli meren tyrskyistä melkein\nläpimärkä; jälkeen päin Jairus kuuli, että Gennesaretilla oli noussut\nankara myrsky, kun he purjehtivat pienillä kalapursillaan pimeässä\noppainaan vain tähdet ja läntisten kylien tulet, mutta nasaretilainen\noli nukkunut meren kohinasta huolimatta syvässä unessa. Hän oli\nkääriytynyt mantteliinsa, hän makasi takimmaista tuhtoa vasten,\naaltojen pauhu vaiensi kokonaan hänen tyynen hengityksensä. Kun\nhe olivat puolen tunnin matkan päässä länsirannasta — kuohut\npaiskautuivat jo raskaasti veneeseen ja sen laudoitus jymisi —\nnuorin miehistä, Filippus Beetsaidalainen, joka oli purjetta\nkääriessään kastunut läpimäräksi, herätti Miriamin pojan: \"Sinä\nnukut. Etkö välitä siitä, että hukumme kaikki...?\" Jeshua tunsi\nkasvoillaan aaltojen roiskeen. Hän pyyhki vaahtoa, hänen lopen\nuupuneissa silmissään välähti varmaan samanlainen tumma liekki\nkuin Kapernaumissa hänen seistessään synagoogassa tai laskiessaan\ntäyden viinivadin Simon Keefaan anopin pöydälle. Hän sanoi\nvain: \"Kuinka pelkureita te olette? Kuinka vähän teissä onkaan\nuskoa...?\" Aamun sarastaessa pieni vene kiisi kuin lingottu kivi\nvalkoiseen poukamaan. Kalastajat ja heidän mestarinsa levittivät\nmärät halatit, ihokkaat, pääliinat hetkiseksi kuivumaan valkoiseen\nhietaan — ilma sädehti jo peloittavaa hellettä ennustaen ja\nväräjävät vihreäsiipiset neidonkorennot survoivat aivan vesirajassa.\nItse järvi, sinisenkuultava Gennesaretin ulappa oli käynyt yhtä\ntyveneksi kaukaisiin ruusunsinerviin idän louhistoihin asti, kuin\nse tähtien välkkyessä oli myrskynnyt valkeana kuohuna. Vain lyhyt,\nruusuisen ja kultaisen sarastuksen tovi. Sitten Nasaretin mies,\nSimon Keefas veljineen, Filippus Beetsaidalainen ja Alfeuksen poika\nLeevi pukeutuivat ihokkaisiin, viskasivat ylleen hulmuavat viitat,\npainoivat päähänsä turbaanit ja neliskulmaiset liinat, joita vyötti\nmusta karvoista punottu vanne, yhtä tumma kuin heidän vielä vettä\ntiukkuvat partansa ja suortuvansa. He lähtivät astelemaan kummun\nrinnettä myöten päivän yhä kuumemmaksi yltyvässä loisteessa.\n\nSiellä, missä syvä tulvauoma halkoi maata kuin punainen haava lihaa,\nmihin voi kuulla ruukunkantajattarien kevyet tohvelin lässähdykset,\nJairus oli odottamatta kohdannut Miriamin pojan. Muistoissaan —\nkolme pitkää vuotta myöhemmin- hänen oli vaikeata edes kuvitella,\nmitä hän tuona valon hetkenä sanoi ja teki. Hän muisti vain\nnojanneensa hyvin kuhmuisen kaneelinruskean korkkitammen runkoon,\naivan kuin puu olisi jollakin tavoin avannut hänelle ikuisen\nkasvamisensa lohdullisen ihmeen; hän tunsi vieläkin olkapäissään,\nkuinka sen kova mutta kumimainen kaarna antoi myöten vanhojen\nsärkevien ihmisluiden painautuessa sitä vasten.\n\nMitä hän sopersi? Kuinka hän olisi muistanut sen? Muistiko hän\nsanaakaan Jeshuan puheista Simon Keefaan anopin rappeutuneessa\nasunnossa, kun löyhkäävä krabattos vaipui murtuneen tiilikaton\nraosta permannolle? Ja miten paljon yksityiskohtia hänen mieleensä\noli uponnut kaikista noista tarinoista, joita Magdalan ja Beetsaida\nJuliaan miehet levittivät: siitä, kuinka Jeshua oli lyönyt\numpilukkoon väittelyn rabbiini Hananjan kanssa tai kuinka hän oli\npuhutellut sairaita idän kaupungissa? Tai Joonaan pojan uhkaavat\nlauseet nuorelle Filippus Beetsaidalaiselle? Vuosien tiheä siimes\npeitti kaiken tuon aivan kuin tuhannet myöhemmin kuullut äänet\nolivat hälventäneet Miriamin pojan puhtaan äänensoinnun, niin ettei\nkuuluviin kantautunut juuri muuta kuin jokin tiheän yksinkertainen\nvertaus taivasten valtakunnasta ja sanat, jotka ammoin sitten olivat\nkaikuneet tutun synagoogan pulpetilta. Miten hän oli mahtanut tuona\nlehtimajanjuhlan aattona rukoilla? Sanomattomin sanoinko vain, vai\nhiljaa vedoten Nasaretin miehen sääliin? Ainian, ajasta toiseen,\nhänen muistiinsa oli syöpynyt sen aamuvarhaisen kauhea näky. Kuinka\nlapsi lepäsi hievahtamatta, aivan narsissinkalpeana pitkässä\nlumenhohtoisessa paidassaan, jonka alta kohosivat tytönrintojen\nhennot kummut vielä aavistuksen hauraina.\n\nTytön mustat hiukset näyttivät niin sinisentummilta levätessään\nsiinä haikaranuntuvien täyttämien pielusten varassa. Sykomorin\nrungoista veistetyn vuoteen yli leyhyi myrhan ja hiiltyvien\nkaneelinlehtien tuoksuja, pieni, sinervä liekki lepatti\njaspiskannattimiin ripustetussa kuolinlyhdyssä. Jo hyvin varhain,\nennen sarastusta, esimies oli kutsunut taloon kuolinvalituksesta\nhuolehtivia vaimoja ja huilunpuhaltajia, mutta sitten, kun kaikki\ntuo, hänen koettelemusyönsä, hänen paastonsa ja sanomattoman uhrinsa\nyö oli ohi, hän pystyi tuskin näkemään muuta kuin valon hohteen\nsyksyisissä maisemissa hiljalleen, hyvin verkkaan vaeltaessaan pois\nkaupungista. Ylös kyntöä odottaville kummuille, joiden multa oli\nniin haudantummaa. Hän muisti toistelleensa kuin jotakin ulkolukua:\n\"Te Gilboan vuoret...! Voi teitä, iäti kuolemalle vihityt Gilboan\nvuoret...!\" Alhaalla olivat varmaan rahisseet kukkavaunut liidutulla\npolulla. Joku sinihuntuinen nainen oli jäänyt katselemaan hänen\nvaivalloista kapuamistaan vihreille kunnaille.\n\nHän tunsi sielunsa altaan typötyhjäksi elävöittävästä vedestä.\nKastelukaivojen äänet, veden hölske nuorten tyttöjen saviruukuissa,\nmaa kaikkinensa oli kuin petoksen kuva viimeisistä merililjojen\nkukista lehväsaleihin, joita naiset koristivat alhaalla mutkaisilla\nteillä. Nukkua ikuisesti hopeapoppelien hiljaiseen havinaan tai\nvaipua syvälle puun ytimeen niin kuin kreikkalaisen sadun neito\nDafne, jolle valonjumalan rakkaus kävi raskaaksi kantaa. Kuinka hyvin\nhän oli tuona päivänä ymmärtänyt vanhan pakanallisen kertomuksen.\nTai uinahtaa laidunmaiden vielä märkään ruohoon, painaa pakottavat\nohimonsa seljan ja viikunapuun ja kreikkalaisen korkkitammen viileään\nkaarnaan, kunnes ei edes pahan imen muistoa jää -! Tällaisena\nhetkenä, lopen uupuneena pitkään valvottuun yöhön ja aamuhämyn\ntuskaan, Jairus oli kohdannut Nasaretin miehen. Lopultakin oli\nollut yhdentekevää, miten rukoilevat sanat olivat kummunneet hänen\nhuuliltaan. Hän näki kyllä noiden mantelinruskeiden silmien yhä\nlaupiaammaksi käyvän valon, aivan kuin syvän totisen ymmärryksen\ntuli olisi syttynyt Jeshuan silmäterien tummissa lyhdyissä. Sitten\nmies kenties kysyi: \"Missä sinä asut? Olen nähnyt sinut kerran\naikaisemmin, synagoogassa.\" — \"Lähellä rukoushuonetta ja sen\nseljapuita, rabbi.\" — \"Mitä arvelette, emmekö palaa hänen mukanaan\nkaupunkiin?\" Sen jälkeen he olivat lähteneet kaikki, Nasaretin miehen\nsininen mantteli oli hulmunnut syksyn kuukauden hunajankultaisessa\nvalossa kuin suuri, häilyvä kevätiiriksen kukkalehti. Se tuskin\nnäytti ihmiskäsien kehräämältä.\n\nSe oli helottavan taivaanhohtoinen kuin kurjenmiekan teriö. Siinä\nsäihkyi kevät itse ylösnousemuksensa koko iäisessä runsaudessa, ei\njuovikkaana niin kuin kiinalaisessa silkissä vaan siintävänä kuin tuo\ntumma kupulaki ylhäällä. Ja Jairus muisti näitä miehiä seuratessaan\najatelleensa kevään versomista, punapyökkien ihan nuoria riippuvia\nnorkkoja, jotka joskus voivat puhjeta yhdessä yössä. Eikö jokainen\npunervan vaalea maitokirnu, jokainen Kapernaumin sandaalintekijän\nlesti, jokainen huonekalu taltalla koverretuista pöydistä puolikaaren\nmuotoisiin leposohviin ollut tämän kevään puun, niukasta valkoisesta\nkalkista versoneen persialaisen puun, tuote? Vai ajatteliko hän noina\nmuutamina minuutteina sitä? Eikö hän paremminkin elänyt kislevin\nlakastuvan kauneuden lumoissa? Nyt, vuosia jälkeen päin, hän olisi\nvoinut valalla vannoa katselleensa vain Jeshuan sinistä matkaviittaa\nja hänen tomuisia paulakenkiään ja omituisen syviä silmiä, joiden\nväri vivahteli kypsästä ruskeasta meripihkasta kastanjan tummiin\nsydänmanteleihin. Heidän lähestyessään valkoista surutaloa kuului jo\nselvästi huilujen valitus ja itkijättärien huuto.\n\nMiriamin poika viittasi miltei tuimasti nuorelle Filippus\nBeetsaidalaiselle ja miehelle, jonka iho oli kalpea kuin oliivi\n— jälkeen päin Jairus oli saanut kuulla, että tämä oli alkujaan\nkreikkalainen lammaspaimen, Tolmain poika Natanael, jonka nuorin\noppilaista oli löytänyt nukkumasta silkkiäispuun alta ja joka oli,\naluksi empien, seurannut uutta opettajaa. Tämä paimenten luikkausten,\nulkoilman, kuumien tahi tähdekkäiden öiden ja lammastarhojen\nlapsi tuoksahti lannalle, sen Jairus saattoi hyvin muistaa.\nHänen rinnallaan käveli syyrialainen Juudas Lehbeus, kulmikas ja\npäivänpolttama mies, jonka silmäluihinkin oli painunut Baalbekin\nvuoristojen tyly poltto, niin että ne hehkuivat mustien karvatupsujen\nalla melkein punaruskeina; hän käytti väljää, tummaa beduiininpukua,\nja hänen olemuksestaan uhosi sellaisten aavikoiden helteinen autius,\njoiden punaiseen hiekkaan vain jokin aivan yksinäinen piikkipuu,\njokin kumia tihkuva sabalainen akaasia luo päivänvarjon muotoisia\ntummia laikkuja... Häntä nimitettiin Taddeukseksi. Hän oli vanhin\nkolmesta veljeksestä; molemmat nuoremmat hoitivat kenties vähäisiä\npeltotilkkujaan jossakin Orontes-virran koillispuolella. Heprealaisen\ntavan mukaan hänen isänsä nimi oli kirjoitettu temppeliluetteloon\nJaakobiksi, niin kuin mies itse oli nimitetty Juudaksi, Jehudaksi,\nmikä hänen alkuperäinen nimensä noilla syrjäisillä tienoilla mahtoi\nollakin. Tulipunainen turbaani välkähteli kuin kekäle hänen päässään.\nHeti Jairuksen nähdessään hän oli suudellut sormenpäitään, kumartunut\nhiukan, taas koskettanut huuliaan ja otsaansa. Mutta jotakin\nluoksepääsemättömän kaukaista, etäisen Libanonin takaista ja iäti\nvieraaksi jääpää tässä oudon tummassa, laihassa miehessä oli -.\n\nHeidän lähestyessään surutaloa kaikki kuulivat jo palkattujen\nnaisten valituksen. Leean molemmat enot olivat vastassa ovella;\nhe olivat peittäneet surun merkiksi partansa ja reväisseet\nmulperinväriset pukunsa, mutta niin huolellisesti, että ne\nhelposti saattaisi paikata. Jairus muisti harittavien hiusten\nsiistimättömät töyhdöt, peitetyt päälaet, joilta valui mustia\nmurhehuntuja, paljaat jalat, jotka olivat likaiset pölystä. Ja\näkkiä häntä miltei ellotti pesemättömien lattioiden haju, joille\nsukulaisten vuoteet oli laadittu. Muodollisia menoja: parin\nvanhan sukulaisvaimon harmaantummasta säkkipuvusta, valittajien\nhuudoista ja yninästä siihen tuskan hetkeen asti, jolloin pienen\nlapsen kuolema huuhdeltaisiin kuin kitkerän marjan jälkimaku alas\nkurkusta juomalla Een-Gedin vedensekaista sovitusviiniä punaisesta\nlasipikarista! Kukaan näistä täällä olijoista ei näyttänyt\nymmärtävän, mitä haavaa hän kantoi povessaan. He odottivat vain\nseitsemän virallisen surupäivän loppua, naisten poljennollisen\nitkulaulun alta soi syvänä johtosävelenä ihan luonnollinen huoli,\nmahtoivatko surukakut olla kylliksi paistuneet, eihän niihin vain\nollut sekoitettu liian suuria, kovia maissinjyviä! Laulu paisui.\nItkijättäret seisoivat eteishallissa puoliympyrässä, ja toinen\npalkattu joukko ympäröi vainajan sykomoripuista kuolinvuodetta.\nOrobian, kassian, vihityn ja pyhitetyn myrhan ja narduksen lemu\nhäilyi ilmassa kuin hienoin näkymätön paariharso. Syvässä hämärässä\nhiilui lampun sydänliekki; se tykytti kalpeansinisenä, se tuskin\nvalaisi noita narsissinvaaleita kaksitoistavuotiaan kasvoja. Lapsi\noli mennyt. Mitäpä auttoi, jos hänen liitävä sielunsa ottaisi sinisen\npääskyn tai kevätyrtin muodon. Jairus istui siinä vuosikymmeniä\nvanhentuneena, aivan hiljaa, kalliin elämän umpeen painunutta hietaa\nseuloen, myhäillen kalvomaisen ohutta, murheellista hymyä. Kuinka\nsyksyn kukat voivatkaan helottaa niin kirkkaasti tuolla ulkona!\nKuinka kulta soljui siellä ikivihantiin lehviin, kun täällä, tumman\nvuoteen pieluksilla, kuumotti vain ikuisen yön kuutamo! Ja Aaronin\nkukkasauvan teriöiden, tuhansien mantelipuun kukkien liekehtiessä\ntumman vuoteen pinnassa hänestä tuntui, kuin tuo kuoleman piilottama\nolisi nukkunut huojuvien, kalliiden kukkien keskellä, vain kalvaat\nsormet, jotka muodostivat pyhän shin-kirjaimen merkin, ainian\nkukattomalle tuonelalle vihittyinä. Valkosulkaisten sotajoukkojen\nlaulut, pyhityksen hymni, kolmanteen tulitaivaaseen kohottamisen\nja kuolleiden henkivaltojen hymnit valittivat ja humisivat tässä\nkuoleman enkelin varjoamassa salissa. Oliko pienen tytön sielu,\nkaikista kalleuksista kallein maan päällä, ehtinyt jo kislev-kuun\nviheriöiltä kentiltä kolmannen maailman portaille, joita valaisee\nruusunhohtoinen aamurusko? Kun esimies vielä kyyrötti siinä surkeana,\ntuskin kuulematta, kuinka eräs naisserkuista lähestyi ja kysyi,\neikö agaattimalja pitäisi jo kiilloittaa tai oliko pidetty huolta\nsämpylöistä, Jeshuan ääni kajahti vapisuttavan iloisena: \"Mitä\nihmettä te valitatte ja hälisette? Lapsi ei ole kuollut, hän nukkuu.\"\nKuiva epäuskoinen nauruntirskahdus palkattujen itkijöiden joukosta.\nSamassa Miriamin poika käännähti kuin kyyn pistämänä. Ikinä ennen\nhänen äänessään ei ollut kajahtanut semmoista käskevän kuninkaallista\nsointua: \"Ulos! Minä tahdon! Vain te kolme jäätte, Ukkosen jylinän\npojat ja sinä, Simon Keefas. Ja sinäkin, Jairus. Älä pelkää, usko\nainoastaan.\"\n\nHän astui lapsen kuolinvuodetta kohti paulakengät hiljaa naristen.\nHiljaisuus oli käynyt sitäkin tiheämmäksi, kun valittajat olivat\nkyyryssä selin hiipineet etuhuoneeseen supattamaan keskenään ja\nJeshuan oppilaat tuskin uskalsivat liikahtaa kauhunsekaisessa\nhämärässä toivossaan. Sitten sormet, jotka olivat koskeneet kuuron\nkorvatiehyeitä, krabattoksella makaavan miehen jalkoja ja Gadaran\nsikopaimenta, lumoavan, kutsuvan väkevästi lipuivat kaksitoista\nvuotiaan tytön lumivalkoisten ohimoiden yli; ne irroittivat\nhiljaa ristityt kädet, niin että pyhä shin-kirjain särkyi. Tylsän\nhuumauksensa lävitse Jairus kuuli kysymyksen: \"Kuinka kauan hän on\nlevännyt tässä, tämä pienokaisesi?\" Hän sopersi kaiuttomasti: \"Tuskin\nkolmea tuntia... sillä Leea kuoli, kun tahdoin lähettää palvelijani\netsimään sinua, jotta parantaisit hänet kämmenesi painalluksella...\"\nHetken aikaa Nasaretin mies tunnusteli hiljaista valtimoa, kosketti\nkuin hyväillen aivan jäykistynyttä lapsen kuolinpaitaa. Oliko Leean\nhäilyvä sielu jo tulossa kolmannen tulitaivaan portailta pimeyden\nenkelin uhallakin tähän hämärään saliin? Samassa Jeshua sanoi\npainokkaasti, kumahtavan kirkkaasti, niin että hänen äänensä halkaisi\nhiljaisuuden kuin kuparisen symbaalin lyönti:\n\n\"Talita kuum! Minä sanon sinulle, tyttö: Nouse!\"\n\nEnsimmäinen hento puistatus merkkinä siitä, että Vasen mustine\nsulkineen väistyi. Nopeata huohotusta, nieleskelevää nyyhkäisyä,\njoka taukosi ja alkoi taas. Narsissin värisille lapsenkulmille\nrupesi leviämään hentoa punerrusta. Oli kuin aamurusko tunkeutuisi\nikkunoiden syyrialaisen lasin lävitse kuolinsaliin. Ja nyt, nyt\nhän kohottautui vielä horroksissa... nyt, nyt hänen ylt'yleensä\nvapiseva lapsenruumiinsa värähti kuin irtautuakseen kaikenkytkevistä\nsyvän unen kahleista ja astuakseen voipumuksen haudasta elämään.\nSanaton vapisuttava tuokio. Kaarioven hämyssä tungeksi joukko\nnaisia silmät kauhusta ammollaan; he olivat palkattuja valittajia,\njotka olivat vain neljännestunti sitten peitetyin päin virittäneet\nkolmanteen taivaaseen kohottamisen hymnin. Jairus kuuli vuoteen\nnarahdukset, hänen itkusta sumeiden silmiensä kalvoon piirtyi vain\nepäselviä näkyjä ylös ponnistelevasta lapsesta ja noista kolmesta,\njotka ympäröivät Miriamin poikaa, vavisten hämmästyksestä niin kuin\nhän itsekin; hänen koko ruumiinsa vapisi. Pelokkaan hämmästyksen\nhumahdus. Sitten Nasaretin miehen soinnukas, miltei iloisen arkinen\nääni: \"Ja nyt pitäkää huoli, että pienokainen saa syödä kyllikseen.\nHän on hyvin heikko, on parasta aluksi antaa vain kulhollinen\nlihalientä ja ehkä hiukan mietoa viiniä; ja onhan kellarinne täynnä\nkypsiä taateleita, ne ovat tervetulleita. Mutta sinä, Jairus, sinä\npuolestasi olet hyvän aterian tarpeessa. Aluksi lihaa, vehnäleipää,\npunaista tulista viiniä ja sitten parin tunnin syvä uni, siinä minun\nlääkkeeni, Jairus.\"\n\nHän viittasi Simon Keefaalle ja Sebedeuksen pojille. Kun he astuivat\nulos oviaukosta, Jeshua rypisti hiukan nenäänsä: hän tunsi hänkin\npesemättömien lattioiden hajun, johon yhtyi risaisten suruvuoteiden\nja mustaksi palaneiden kakkujen lemu. Se ei lainkaan sopinut!\nSemmoiset muodollisuudet olivat kuolleita, mutta eivät nukkuvia\nvarten, kaikkein vähimmin niitä sai tuntea vastikään unen horroksista\nhavahtunut pieni kalpea tyttö! Ja samalla vaativalla tavalla, jolla\nhän oli äsken käyttäytynyt, hän heti oviholvista astuttuaan komensi\nsäkkiin pukeutuneen vaimon, palkatut valittajat, nuo kaksi sieraimiin\nasti hunnutettua enoa ja sukulaisvaimot tiehensä. \"Ja muistakaa pestä\nlattiat! Ja noutakaa taateleita, ennen kuin unohdatte senkin, olette\nniin ällistyksen lyömia kaikki tyynni. Juudas Lebbeus, Alfeuksen\npoika, Natanael, tulkaa jäljissäni! Mitä vielä vitkastelette, naiset?\nOlettehan saaneet rahakukkaronne, menkää koteihinne keittämään\npapulientä...! Kuolema ei ole samaa kuin uni, eikä syvä uni yhtä kuin\nkuolema. Teidän enkelinne ei enää peitä tuota vuodetta siivillään...\"\n\nNäin olivat nämä kaksi, vanha synagoogan esimies ja vielä nuori\nNasaretin opettaja, kohdanneet toisensa ja eronneet. Sen tapauksen\nmerkkinä oli ollut kevään oma ihme, talven hautaonkalosta puhkeavan\nkevään mysteeri, kaikkien jyvien ja sipulien ja kukkien iäinen\nuudestihavahtuminen, jota vanhus oli ajatellut syksyisillä kummuilla.\nTuskin kaksikymmentäkahdeksan vuotta liikkuneet sormet olivat sinä\naamupäivänä mananneet iäti nukkuneeksi luullun tytön elämään.\n\nJa soluessaan Jerikon ihmistungoksessa vanha mies pohti, olisiko\nihmeparantaja Teudas tai oppineet lääkemiehet Abba Kelkian ja\nhurskaan rabbiini Dossan poika Käkinä siihen kyenneet? Yhdessä\nesilukijan kanssa hän ajelehti vaeltajien tulvan mukana Herodes\nSuuren talvipalatsia kohti. Melu kasvoi, se oli kuin meren pauhinaa.\n\n\n\n\nHAIKARAT VALKOSULAT.\n\n\nPäivä oli jo heleän kirkas, mutta ei polttava. Oli juuri niitä\nhetkiä, jolloin äänet taukoavat työpajoissa ennen varsinaista\npäivällislepoa; kahdessa ateriapaikassa, Njord Vehnätukan ja\nKratylos Melolaisen ruokaloissa, kärisivät vartaat, vieläpä\nniissä paahtui epäpyhä ateria. Mutta ensiksi mainittu oli päässyt\ntäyteen liikevauhtiin jerikolaisten työläisten avulla, ja sen\nvuoksi vaaleatukkainen galli omaksui sekä keittiötaidossaan että\npöytätavoissa oudon maan uskonnolliset pitämykset. Palavien ruokien\nkäry virtasi siltä taholta kuin huntu — siihen yhtyi Hebronin ja\nAin-Eskelin viinin, kuivatun kalan, enimmäkseen kullanhohtoisen\nmutakalan boltin ja pitkäsiimaisen, kapean, nahanruskean Jordanin\npartakalan tuoksua. Tähän aamupäivän aikaan Herodes Suuren uusi\nylväs jättiläiskaupunki kolkon solatien mutkassa, \"Kuun talo\" tai\n\"Palmujen talo\" Jeriko, olisi hyvin käynyt valtakunnan todellisesta\npääkaupungista. Se ummistui kuin sitova solki Palestiinan keskisen\nja eteläisen osan välille. Jordanin sininen nauha oli suikertavan\noikukkaana silkkivyönä, kaukana idässä päin levisivät Gileadin\nammonilais-mooabilaiset koleikot Jabbokin hävinnyttä rajapyykkiä\nkohti; Perean kumpareiset vuoret antoivat tuskin sijaa koukertavalle\ndromedaaritielle, joka kumisi aina sillalle pyrkivien askelista\nja kellojen kilkutuksesta, sotatorvien toitotuksesta, amulettien\nkalinasta, beduiinien luikkaavista huudoista; sen kaukaisimmat\nvuoret olivat jo saaneet niisan-kuun punahohtoisen vaahtopeitteen\nja kaikkine varjontummine louhuineen ja valaistuine harjoineen ne\nsalasivat suunnattoman laajoja kalkki tasankoja, pystyyn nostettuja\ntai basalttinastan varassa horjuvia kiviä, menneisyyden hautausmaita,\njoista mikään ihmissilmä ei enää keksinyt Baasanin kuninkaan Oogin\namorilaista ruumiskirstua, ei alkuperäisen Asrielin eli Israelin\nkotitienoita, ei Jaakobin ja Laabanin ikivanhojen paimentolaisaikojen\njälkiä.\n\nKaipuun ja kolkkouden maisemia, jollaisia on kaikkialla, missä\nelämä on väistynyt tuhatvuotisen kuolemanunen tieltä. Noiden\nkukkuloiden ihossa kasvoi marunaa, jokin yksinäinen violetin\ntai sinisen tai lakanpunaisen salviaröyhelön muodostama\nkukkapälvi, beduiinien salatuista sistemeistä kasteluvettään\nsaapia viuhkapalmustoja, hopeanharmaita oliivilehtoja surkein ja\nkäpristynein rungoin ja niiden vastakohtana melkein hiilenmusta\njäykästi sojottava metsäsypressin pilari. Vuodet kumpuilivat\nSuolameren lasinhohtoisista, huuruavista rannoista kauas Bataneaa\nkohti kuin märkivän maan ihosta kohonneet sinervät tai punaiset\njättiläispaiseet, kuin auringon palorakot, Saulin ja Daavidin\nhävinneitä muistoja säilytellen ja haudaten syvälle soran alle\nhurmiokkaan naisprofeetta Deboran jäljetkin, samoin kuin Jeftan\ntaistelukentät ja joskus vahvasti linnoitetut kaupungit. Niiden\nsynkästi loimottavat tai kytevät tummat varjot ja tulvauomat\nmuistuttivat maan sairaalloisesti suurentuneita verisuonia. Mutta\nKarantalin vuorelle tämä Perean aromaiden kolkkous lähetti vain\nkuumia hengähtelyjään. Jeriko kukoisti. Pylväikköjen hehkuvasta\nvalkeudesta nokisiin työkortteleihin ja tiilenruskeista kujista\nidumealaisen satraapin humajaviin, tummiin puistoihin aaltosi\nperäkkäisinä laineina ihmisparvia. Vuoren ylärinteillä kasvoivat\nseesampellot, jotka eivät menesty virran lähitienoiden kuumassa\nalankoilmassa; niiden metrin korkuiset vanat puhkoivat pieniä\nsinisiä ja kalkinvalkeita kukkapasuunoitaan aamuilmaan. Puuseppien\ntyöpajoissa oli vasarointi tauonnut. Miehiä virtasi kaduille;\nhe olivat jättäneet höylänsä ja sahansa ja talttansa, ja heitä\nseurasivat kaupungin ruukunvalimoiden työläiset, karkeat harmahtavat\nmekot vielä yltä päätä likaisina pyörien roiskuttamasta savesta.\nSalatun ja ryysyillä hädin tuskin paikatun köyhyyden, suistuneen\nelämän sekavia edustajia, rappeutunutta ylellisyyttä, jerikolaisen\nportto Raahabin ammattisiskoja, jotka varmaan olisivat pienestä\nmaksusta ottaneet vastaan uusia Joosuan miehiä, koulunopettajia,\nshafanilaisia laintutkijoita, kirjureita ja tulkkeja, Elian ja Elisan\nikivanhan profeettakoulun mustavaippaisia nasiireja hiostavassa\nlämmössä, kierteleviä säkkipillin soittajia, kuolinhuoneiden hajuun\ntottuneita itkijänaisia mustissa tai aivan tummissa puvuissaan,\nkulta- ja metalliseppien oppipoikia, liikepuuhissaan touhuavia\nasiamiehiä, joilla oli tekeillä jokin hyvin uhkapäinen, juutalainen\nyritys. Ja silloin tällöin välähdys neitseellisen kauniista\nvedenkantajattaresta, joka kapusi paulakenkineen kuparinruskea\nsaviruukku päälaellaan solisevia lähteitä kohti. Tämän köyhistä\nkasarmeista työntyvän väenhälinän yli soivat huilut, sen sorina\nsekaantui syyrialais-kreikkalaisiin murteisiin, se yritti raivata\nväylää käsivarsillaan ja sitä työnneltiin tuon tuostakin takaisin...\nRattaiden jytinästä irtosi hyvin kimeänä vuohien määkynä ja pienten\nharmaiden aasien ja muulien huuto; se oli kuin hengenahdistusta\nsairastavan hätäistä kiljuntaa. Aivan Herodes Suuren synkänloistavan\ntalvipalatsin luona oli Damaskon tai Egyptin karavaanien kuljettamia\napinoita häkeissään. Kookosmaidon, mädäntyneiden hirssinjyvien,\nvirtsan ja puhtaan, laimentamattoman muskottiviinin hajua suloisesti\nyhtyneenä märkien olkien hajuun! Neljätoista keltaista koira-apinaa\ntäytti haukunnallaan koko ympäristön; ne olivat sulloneet\nposkipusseihinsa suuret määrät imeliä kreikkalaisia makeisia,\nuseimmat niistä olivat juovuksissa, ja ne poukkoilivat edestakaisin\nhäkeissä kuperat kynnet rapisten ja vaaleanpunaiset jalkapohjat\nläiskyttäen olkia kuin jotkin venytetyt, oudot ihmiskämmenet.\n\nTäällä oli myös kaukaa itämailta tuotuja pieniä harmaita ja vihreitä\nmarakatteja, suunnattoman suuria villaisia ja pitkäraajaisia\nkaneelinvärisiä ihmisapinoita Koromandelin rannan metsistä, idän\ngibboneja patalakkeineen ja jättiläisen käsivarsineen mustat\nkurttuiset kasvot surkastuneina kuin ihmiskeskosella, samalla\nkertaa mielettömän lapsekkaina ja tuhatvuotisina, keltaisen\nGanges-virran ja Ganga Laorin saaren pyhiä vaaleita hanumaaneja,\nnenäapinoita, Espanjan magotteja ja harmaanruskeita mandrilleja,\njotka väläyttelivät keltaisenvaaleita isoja torahampaitaan. Oli se\naika, jolloin niiden suunnattomat takapuolet ja kivespussit käyvät\nhelakan aniliininpunaisiksi tai lemmikinsinisiksi, ja ne näyttelivät\nniitä melkein intohimoisen halukkaasti, mielistellen ja kääntäen\nne paljon useammin ihmislaumoihin päin kuin tulipunaiset, sinisten\nposkipussien ympäröimät kuononsa; niiden hännäntyngät kohosivat\nhuojuen, jotta mikään tämän loiston yksityiskohta ei jäisi salaan.\nÄkäistä, vaihtelevaa pärpätystä, haukuntaa ja rähinää, irvistäviä\nkääpiönnaamoja ja ikivanhoja mustia otsia syviin kurttuihin\npainuneina. \"Cypriksen kautta, nämä ovat kauniimpaa rotua kuin\nseemiläiset!\" huusi muuan vaeltava pyrrholainen filosofi. \"Ne ovat\nmatkalla Caprin eläinkokoelmiin\", sanoi lähellä seisova kilpa-ajaja.\nJa tuo yksi ainoa nimi näytti herättävän satoja ilkeitä tunteita ja\nmielikuvia, joita yhtä monet juorut olivat ruokkineet — aivan kuin\nhienot, pikkuiset kiinalaiset tekokukat vedessä aukeavat suuriksi\nleviäviksi lootuksiksi. Tsholamandalam, Angkorin viidakkotemppeli,\nTaivaan Vuoret, kaukainen Sericea, Pendzhab, johon Aleksanterin\nsotilaat olivat taivaltaneet vilua ja hellettä kärsien, lumisen\njättiläisvuoren alla leviävät paimentolaisten arot... kaikista niistä\nlähti kevyt tuulahdus idän tavaranhankkijoiden mukana, mutta niitä ei\nmainittu yhtä pelokkaan hiljaa kuin Campanian lahden pientä saarta.\n\nMaailman yli levittäysi purppurapukuisen vanhan miehen suunnaton\nhirmuinen varjo. Hänen kullatun salamaseppeleensä rapina kaikui\ntäälläkin. Hän oli vereen ja kauhuun pukeutunut, hänen tylyt,\nlaihat, taudin syömät nuolihaukankasvonsa nähtiin imperiumin\nkaikissa äärissä, vaikka hänen askeliaan ei olisikaan kuulunut.\nLiturgi huomautti heti Jairukselle, että tuon miehen täytyi suuresti\nmuistuttaa idumealaista satraappia, jonka täit korjasivat hautaan\nhänen vanhuutensa päivinä. Hän sanoi sen hiljaa, suu tuskin liikkuen.\nMutta esimies ei sitä näyttänyt kuulevan, sillä hän eli yhä omien\nmietiskelyjensä maailmassa. Hän kysyi varsin pian, aralla, hiukan\nrukoilevan sopottavalla äänellään, muistiko Hilkanan poika Simon,\nmitä kaikkea Nasaretin miehestä kerrottiin ja kuinka tämä lopultakin\noli tehnyt suurimman ihmetyönsä hänen omassa huoneessaan, tumman,\ntuoksuvan, hämärän sairassalin keskellä, lähellä mantelinoksin\nkoristettua pikku tytön vuodetta.\n\nLiturgi sanoi huulillaan hymy, ikään kuin olisi viimeisen kerran\nyrittänyt parantaa vanhuksen auttamatonta herkkäuskoisuutta:\n\"Mieluummin uskoisin tuohon, jos Leea eläisi tänäkin päivänä. Mutta\nsinä vieritit omin käsin pyöreän kiven hänen haudalleen. Miehet\ntulivat auttamaan, et edes halunnut heidän apuaan...\" Jairus sanoi\nhuokaisten: \"Niinpä kyllä, mutta jos Miriamin poika olisi jäänyt\nkotiin, vaikkapa vain kaupunkiin... Uskon, että mitään tuollaista\nei silloin olisi tapahtunut, lapsi eläisi terveenä, varttuisi\nyhä.\" Esilukija sanoi vain: \"Hänestä lähtee yhtä vahva luopumuksen\nlemu kuin näiden outojen eläinten häkeistä uhoaa virtsanhajua.\nJa sinun ja meidän molempien asuinkaupunki, Kapernaum...! Anna\nanteeksi nuorukaiselle, joka ei ole edes arvollinen sandaalejasi\nkiilloittamaan, vanhus, mutta muistutan vielä sinulle, että tämä\nsinun nasaretilainen muurarisi kerran, eräänä päivänä, monen\ntodistajan kuullen kirosi Gennesaretin tienoot. 'Voi sinua, Korasin!\nVoi sinua, Beetsaida Julias! Jos vain ne voiman teot, jotka ovat\ntapahtuneet teissä, olisivat tapahtuneet Tyyrossa tai Siidonissa,\nniin he olisivat jo aikoja sitten säkissä ja tuhassa kääntyneet!\nJa sinä, Kapernaum, mahdatkohan tulla taivaisiin asti korotetuksi?\nEi, aina alas tuonelaan on sinun vaivuttava...' Näin puhui mies,\njoka ei kavahtanut edes Gadaran saastaisia sikalaumoja, esimieheni.\nMies, joka kulki Foinikian meritielle ja sieltä taas kymmenen\nsyyrialaisen vapaakaupungin alueille, ehkä kuunnellakseen, miten\nkauniisti kreikkalaisissa teattereissa osataan esittää ruokottomia\ntansseja! Ja tämä sinun muurarimestarisi ei ole pelännyt edes sitä\nepäpyhyyden tunkkaa, joka tarttuu vieraista kansoista. Keitä ovat\nhänen oppilaansa? Kyproksen Pafoksesta saapunut lammaspaimen, jonka\nkanssa hän yksissä tuumin meni Paneaan kirottuun luonnonjumalan\nholviin. Joku essealainen, ruususeppele ohimoillaan, ja rikkaan\nkalanlähettäjän Sebedeuksen poika. Olkoot he liitonmerkin yhdistämät\nJaakobin maahan tai ei, sekavaa laumaa he ovat kuin ovatkin messiaan\nseuralaisiksi.\"\n\nHänen äänensä kävi kimittävän iloiseksi niin kuin aina, kun hän\nhuomasi todistelujensa painavan vaakakuppia alas tai kuvitteli\nhuomaavansa. \"Messias syntyy ihmeen kautta raskaaksi tulleesta\nIsraelin neitseestä, niin on ilmoittanut Jesaja kirjakäärönsä alussa,\nhän syntyy Miikan mukaan Beetlehemissä, ja kuinka se olisi sama kuin\nNasaret? Ja miten hän, pyhien tekstien voimalla vyötetty, voideltu,\nvoisi perustaa rauhan, paratiisimaisen vihannuuden valtakunnan, ellei\nhän ensin vapauttaisi sotavoimillaan tätä maata, niin kuin Serajan\npoika, Kyyros Meedialaisen päivien kronikoitsija lupaa. Jirmian\ntoveri Baaruk mainitsee sen yhtä lupaavin, kuninkuutta ennustavin\nkääntein, Daniel näki hänen valonsa jo kajastavan Belsassarin hovin\nmakuuhuoneessa, Aamos ennustaa uutta lihavuutta tiukkuvaa maata\nja uhkaa sortajalle kostoa. Etenkin juuri Aamos... Tuskin koskaan\nvoin liikutuksetta lukea noita pyhiä Tekoan pojan sanoja. Kuluneita\nne ovat ja kovin tummenneita, niissä on ikivanhojen aikojen haju,\nmutta niissä on myös profeetan oman ammatin, hänen paimenkenttiensä\nja villiviikunainsa tuoksu. Mahtavasti siunattu näkyjennäkijä,\njonka Adonai otti laidunmajastaan... Hänen on täytynyt toisen\nJerobeamin kuninkuuden aikaan nähdä Samariassa ja Beetelissä omat\nJerikonlinnansa, eikö niin?\"\n\nSynagoogan esimiehen parta huojahti, hänen äänessään ei ollut\nvoimaa; kaikin puolin juuri hän, jonka huostassa oli Kapernaumin\nrukoushuoneen koko hoito, tunsi joutuvansa alakynteen tämän notkean,\npyhillä ennustuksilla ylväilevän mustasilmäisen miehen edessä.\nHän sanoi hyvin hiljaa: \"Oletko koskaan lukenut Jesajan sanoja\nVoidellusta, joka ei saavu kultaa himoitsevin silmin, vaan kärsivänä\ntuskien lapsena, uutena Jobina ja rangaistuksen lyömänä? Voi olla...\nvaikka tämän profeetan sanat olivat vain miinan painoinen astia\ntalentin savikulhon rinnalla, vain vaaksa kyynärän rinnalla Aamoksen\nja Hoosean, niin, itse 'Herran sotienkin kirjan' ja 'Ylistysvirsien\nkirjan' vierelle pantuna, vaikka löytäisit sata ennustusta profeetta\nIddon kirjakääröstä ja selittäisit ennustuksia kuin parhaat\nopettajat... silti et sinä enempää kuin minäkään tiedä, miten ja minä\nhetkenä ihme näytetään. Verta joko tuolla tai täällä. Joko hyvän\nihmisen ruoskittu liha tai rautainen kaitseva ies. Ehkä sinun hunajaa\ntiukkuva paratiisisi, ehkä aivan toinen kuloksi poltettu kärsimyksen\nkoti...\"\n\nEsilukija painoi väkisinkin päänsä maata kohti, miettivä,\nloimottavan synkkä uskonkiihko ebenpuunvärisissä silmissään.\nHänestä tuntui Jairuksen puhuessa aivan kuin hänen kitalakeensa\ntiputettaisiin syövyttäviä hapon pisaroita, niin paljon hän tunsi\nkyllä itse kirjoituksia, oli alati ja uudelleen lukenut kaikki\nennustukset ja tietäjäin sanat. Mutta Aamos, psalmit, jokin\nsatunnainen valon välähdys Aristeaan kirjeessä! Ja Miika, Miika!\nMies aikoja sitten haudatun Aamoksen lihaa ja verta, ei ikinä\nkultanuppisissa kirjarullissaan kuoloon nukahtanut — vajaat\nseitsemän vuosisataisjaksoa sitten rynnänneen Sanheribin armeijojen\nennustaja, uhkausten, mutta myöskin lupaavan toivon Miika. Kuinkapa\nhän, joka valoi Immanuelin ja Melkisedekin nimiin uuden väkevän\nmerkityksen, ei olisi nähnyt kauemmaksi kuin Jesaja? Hyvin vanhan\nvasikannahan sormeilijana Miikan oli täytynyt tuntea sekä Mooseksen\nviimeiset kirjat ja mahtavat edelläkulkijansa; kaislavasuun lukitusta\nlapsesta ennustuksen ääni vain korkenee! Kuin alussa hiljaa kajahtava\npasuunain huuto, jonka täytyy tulla vahvemmaksi suukappaleen\nkulkiessa huulilta toisille, kunnes vaaleat hopeiset torvet\nkultautuvat sarastuksessa. Ja eikö Jesaja, sama Jesaja, josta esimies\noli puhunut niin kolkkoja lauseita, itse ilmoittanut Siionille\nkoittavan oikeuden, luvannut Jaakobin heimon tulevan valituksi ja\nlaulanut kallioihin piilleiden riemusta? Semmoiset sanat eivät kerro\nuudesta Jobista, vai miten on? Hilkanan poika Simon asetti ensi\nkertaa Jairuksen väsyneet äänenpainot, hänen hyvinkin oudon uskonsa\nhänen oman murheensa ja menetyksensä yhteyteen; kaikessa, mitä hän\nsanoikin, kajahteli tavallaan Leean haudansaranain kirskuva ääni. Ja\ntäytyi sanoa, että tällaisessa todistelussa oli älykästä oveluutta,\nvaikka liturgi heti päättikin, ettei siitä esimiehelle puhu.\n\nHän yritti kuunnella, mitä tungeksivat ihmisparvet keskustelivat.\nJeriko oli liian täynnä outoja vaeltajia, jotta hänellä olisi ollut\nmitään halua kietoa nämä muukalaiset tutun aramean kielen pyydyksiin.\nHänen edellään kiisteltiin, voittaisiko hiirakon vaiko raudikkojen\najaja, entuudestaan kuulu Orestillos kolonoslaisine hevosineen tai\nviheriäpukuinen Cleipalpus.\n\nJompikumpi heistä tempaa Antiokian kentällä, juuri varamaaherran\nkullatun marmoriaition edessä, maineen jumalattaren kainaloonsa!\nNäihin kiistelyihin yhtyi kahden rabbin sekava, mutkainen filologinen\nväittely: joko uhrikaritsaa ilmaiseva kebasimsana johtui sanasta\n\"polkea maahan\", \"tallata\", tai se johtui huuhtelemisen ja pesemisen\nverbistä, niin kuin kaikki Betgadan oppineet tunnustivat — nuo,\njotka olivat istuneet ympyrässä Hillelin jalkain juuressa. Itse\nasiassa tämä kieliopillinen riita olikin ainoa välähdys pyhää maata,\njoka osui mustasilmäisen esilukijan katseeseen. Hänen sivullaan\nriiteli kaksi ammattipainijaa väistöistä, heidän lähellään pari\nheleään tunikaan pukeutunutta syyrialaista siitä, oliko kansan\nvälttämättä rynnättävä amfiteatteriin jo puolelta yöltä niin kuin\nAntiokiassa, Gerasassa, Tiberiaassa, Seforiksessa, Herodeksen\nmuhkeassa Liviaassa, joka oli rakennettu opaalinhohtoisesta kivestä\nSuolameren terveyslähteiden luo, vai eikö pikemmin tullut noudattaa\njärjestystä? Suuri joukko kreikkalaisia oli keräytynyt apinahäkkien\nympärille. Ulostusten katku oli helteen aikana miltei sietämätön,\neläimet laskivat oljille sitä enemmän, kuta runsaampi ihailijakunta\ntarkasteli ristikoiden läpi niiden takamuksia ja riippuvia\nloisteliaita kivespusseja ja vilkasta kirppujenpyyntiä. Liturgi tunsi\ntosiaan, että tämä oli hänen huonoimpia päiviään, hän oli kovin\nyksinäinen. Hänen takanaan puhuttiin Makairuksesta ja ruhtinatar\nHerodiaan tempusta, sillä jos pyöveli olikin säilän sivalluksella\nab-kuun iltana katkaissut nasiiri Johanneksen pään, olihan Antipaan\nvaimo vielä lävistänyt hiussolkensa neulalla pyhimyksen kielen.\n\nEsilukija kääntyi, mutta hän näki vain vesitautia sairastavan vanhan\npujolakkisen foinikialaisen, joka puhui aivan nuorelle pojalle ja\nniin kuin usein raihnaat ja kauan sairastaneet rakasti hirmukuvia,\npeloittavia näkyjä, kauheiden tapahtumien muistoja. Hänellä oli\nyllään himmeän epämääräisen väriset riippuvat housut, joiden\npalmikoidut kultapunoksiset lahjenyörit olivat aikoja sitten kuluneet\nkeltaisenlikaisiksi. Hänen rinnallaan kipittävä poika oli saanut\nvartijan tehtävän. \"Setä, vaatteesi putoavat!\" hän kajautti tavan\ntakaa, tai: \"Häpäiset itsesi, niin ettei sinua enää erota noista\napinoista ja sinut kait teljetään koppiin, Caprille lähetettäväksi!\"\ntai: \"Housusi putoavat, tiukenna vyötäsi äläkä puhu niin paljon,\nsetä...!\" Joku luikkasi kimeän kiihkeästi: \"Rabbi Abtalion itse sanoi\nja kirjoitti...\" Mutta kun Hilkanan poika kääntyi äänen taholle,\npuhuja oli jo hävinnyt kuin tulvivan lauman nielaisemana. Hän hoki\nitsekseen lupauksen sanoja aivan kuin vahvistaakseen uskoaan tässä\nmuukalaisten kaupungissa: Jesaja ennustaa vangeille vapautusta ja\nsorretuille kahleettomuutta... \"Murtuneesta setristä minä istutan\noksan Siionin vuorelle\"... Hän, joka syntyy beetlehemiläisestä lisäin\nsuvusta kuin oliivin nuori virpi ontosta rungosta, on oleva itsensä\nkuningas Daavidin perillinen, kultaisen otsarivan ja väkevästi\nleimuavan kuninkaallisen shimlan mies, sotavaunujen jyrinän mies...\nMutta hän näki apinoiden keimailevan taivaansinisillä takapuolillaan,\nja tämä ilkikurinen mielikuvien yhtymä — Juudan tuleva sininen\nhallitsijanpuku shimla ja mandrillin pakarat! — herättivät hänessä\ntunteen, aivan kuin itse luontokin olisi häpäissyt tietoisesti\njotakin, mikä oli hyvin pyhää, hyvin kallista. Hän tuijotteli\nnyreästi esimiehen laihoja kasvoja seuratessaan tätä väentungoksessa.\nHän ajatteli, oratuomen marjojen väriset silmät melkein rajusti\nsäkenöiden: Niin, manaa vain kaiken viheliäisen yksityisen surusi\nvoimalla kuollutta lasta, ei hän kuitenkaan haudastaan tule! Älä puhu\nminulle loruja kärsimysten miehestä; toisella tavoin on valta tuleva\nmaan päälle, ei siinä vuodateta syytöntä, vaan syyllistä verta...\nHymenaios, Aleksandros, Filetos, vaikka ovatkin nuorempia kuin tämä\nuskonluopio Jeshua, parantavat minkä tahansa märkäpaiseen vain\nkoskettamalla sitä kynnenkärjellään!\n\nMutta liturgin säkenöivien silmien edessä Jairuksen kasvot pysyivät\nkovin lukittuina, kuin iän ja tuskan ja muistelun sulkemina. Mitä\nheleämpi valo niiden kuivuneeseen ihoon sattui, sitä enemmän ne\ntoivat mieleen ammoin sitten ruskettuneen ja kurttuisen terälehden.\nNiin, Hilkanan poika oli itse nähnyt halvautuneen kävelevän,\nmutta hän tiesi myös, että tämä voima ei suinkaan aina kummunnut\nAdonai Elohimin kämmenestä vaan myöskin pakanoiden loitsutaidosta.\nOlivathan Misraimin maan parannuksen mestarit saaneet vuosikymmenien\nkuluessa savesta leivotut Isiksen sittiäiset lentämään, olihan joku\nheistä kilpaillut farao Meneftahin salissa itsensä Mooseksen kanssa\nmuuttamalla sauvansa käärmeiksi. Ja entä Baabelin lääkemiehet, entä\nherodilaisen hovin intialaiset, entä ennustaja Syyraks? Niin, mahti,\njota vieraiden kansojen miehet nimittivät sanalla dynamis, oli maista\nja roduista riippumaton, ei mikään valittujen etuoikeus, vaan usein\nharjoittelun tulosta. Ja kuka voi Nasaretin miehestä sanoa,\nettä hän —\n\nSamassa sekä Simon että Jairus huomasivat kahden ratsastajan\nilmestyvän näkyviin. Toinen ratsasti hiirenharmaalla, saturnisen\nsynkällä Togarman muulilla. Sama lyijyisen tähden väri oli hänen\nvaipassaankin. Vain kultaiset ja viheriäkiviset välkähdykset iskivät\nkuin salamat hänen rintasoljestaan. Hänen partansa oli vaalea\nkuin vehnä; hienot, kalvakkaat ja kummallisen umpimieliset kasvot\nhohtivat päivänpaisteessa. Mutta esilukija tuskin näki muuta kuin\nsyvän kirkkaat silmät. Häntä seurasi toinen mies pidellen poikittain\nsylissään koukkusauvaa, mutta ei turmantähden, vaan rieskamaidon\nvärisen muulin selässä. Myöskin hänen pukunsa ja pitkä aaltoava\nvaahtopuron lailla povelle vaipuva partansa olivat lumenhohtoiset;\nhänen kumarassa vartalossaan oli väsynyttä lempeyttä. Hänenkin\npoveaan verhosi laaja kultainen laatta. Miehen ylimyksellisestä,\nkäskevän tiukasta tavasta ohjata muuliaan ja orjajoukkoa Hilkanan\npoika Simon aavisti hänet sanhedrinin jäseneksi, yhdeksi noista,\njotka jatkoivat Saadokin perintöä ja solmivat avioliittojensa kautta\nmahtavia pappisruhtinaiden sukuja. Hänen ihonsa oli hienon punervaa\nkuin egyptiläisen akaasian puuydin, ryppyjen kirjailemaa, iän ja\nhyvin suuren tiedon poimuttamaa paksuista kulmaluista ylöspäin\nhiusrajaan.\n\nHänen takokultaisessa rintalevyssään säihkyivät kaikki Eedenin\ntunnukset, Hesekielin näyn jalokivet: himmeällä tulella hiipuva\nkullankeltainen topaasi, ruskean kellervä Vähän Aasian jaspis,\nkarneoli, hiiluvan viheriä krysoliitti, juovainen onykskivi, sinervä\nberylli, taivaanvärinen safiiri, rubiini, joka oli kuin punaisesta\nkekäleestä temmattu siru, Punaisen Meren louhoksista kaivettu\negyptiläinen vihreä smaragdi -.\n\n\"Keitä nuo ovat?\" kysyi Simon Hilkanan poika.\n\nMutta Kapernaumin synagoogan esimies katseli heitä kunnioittavan\nhämmästyneesti: \"Paina tarkoin mieleesi tuon sinkinvärisellä ratsulla\nistuvan kasvot, hänen, jolla on kellervä parta... Hän on Arimatian\nmies — ehkäpä hänelle suotiin mahtava hengenkyky samalla kuin\nhänen oikea kätensä ikuisesti merkittiin. Huomaa, miten hän pitää\nsauvastaan kiinni! Suuren neuvoston, sanhedrinin ylimyksiä... Ja\ntämä toinen lumivalkoisen muulinsa selässä on rabbiini Gamaliel,\nHillel Habablin pojanpoika, joka varmaan saapuu isoisänsä haudalta\nkaukaa Esdrelonin takaa...\" Hänen hämyisenkelmeille kasvoilleen\nlevisi tietävän aavistuksen, ennaltaodotuksen äärimmäisen epäselvä\nkajo. Mutta hän sanoi ainoastaan: \"Niin, joka pääsiäisenä he menevät\netelään. Sillä sanhedrin kokoontuu niin kuin kaikkina juhlina. Sen\nenempää tuon ei tarvitse merkitä\", hän lisäsi hiljaa.\n\nSitten muulien hiljainen töminä häipyi. Nuo kaksi ratsastajaa,\nhiirenharmaa ja liidunvalkoinen, katosivat heidän näkyvistään.\n\nHilkanan poika Simon sattui juuri muistamaan Nasaretin miehen ja\nhänen perheensä riidan ja ihmetteli, miten esimies, jonka oli\ntäytynyt kauan pohtia sitä kummallista seikkaa, ei sanallakaan\nsiihen viitannut. Olihan Jeshua tylysti kieltänyt äitinsä ja\nsiskonsa, veljiinsä hänellä ei ollut enää minkäänlaista yhteyttä;\nnämä olivat jo kauan pitäneet häntä heikkomielisenä. Juuri kun\nSimon aikoi ottaa asian puheeksi, lehvien vieno kahina, lirisevän\nlähteen poreilu ja kuivien, ruskeaksi paahtuneiden ihmishuulten häly\nhetkiseksi tuntuivat kerrassaan vaientuvan. Ylhäällä tummansinisessä\nilmassa kävi väkevä havina, joka lähestyi ikään kuin valosta ja\nväikkeestä tehty aura olisi päättävän suorassa kulussaan niittänyt\ntaivaanhiljaisuuden laihoa. Linnut. Haikarat! Liukuva kiila suuria\nlintuja, joiden pitkät, hoikat kaulat ojentuivat suorina eteenpäin,\naivan kuin niiden tulipunaiset nokat olisivat herkkinä neuloina\nsuuntautuneet hyvin kaukaiseen päämaaliin, lensi pohjoista kohti.\nSädehtivässä päivän helossa voi miltei erottaa niiden suuret\nsysimustat kaulushöyhenet ja untuvanpehmoisen viuhkan lailla\nleviävän pyrstön. Ei mikään \"Palmujen talon\" rapattu seinä hohtanut\nniin lumenvalkeana kuin noiden taivaan liitäjien rinnat, kaulat ja\nuntuvat...\n\nOlivatko nuo Gennesaretin aamupilviä? Ne olivat viilettäneet tummassa\nsinessä ruskottavana tulena ja jäänloisteisina kuin sarastus\nGalilean meren yli. Maisemat kiirivät varmaankin ihan huomaamatta\nniiden valkorintojen alla. Niiden lepattavien siipien äänetön soitto\nmuistutti itsensä aamuruskon säveletöntä juhlahymniä. Matkallaan\ntuolla hyvin korkealla jokaisen linnun ruusunpunaiset jalat olivat\nkäpertyneet kurttuisiksi nyrkeiksi. Ja jos siipien havina olikin\nniin kuulumatonta, nuo hiilenkirkkaat laahaavat jalat tuntuivat\nrapisuttavan taivaan ääretöntä vaatetta, niin että Jairus miltei\nkuuli repeävän siniteltan kaiun, joka kiiri lintujen mukana ja\nhäipyi pois. Kauas pohjoista kohti! Miten monina kevätpäivinä hän\noli lapsena nähnyt niiden häviävän Hermonin lumisen huipun hehkuun?\nTai ihmetellyt niiden äänettömyyttä, jonka katkaisi vain kummallisen\nkäreä hätähuuto? Tai urosten lemmentanssia, hyppelevää liukulentoa,\nupottavassa sinessä poukkoilevia jalkojen askelia...? Sillä tavoin\nne tanssivat Kapernaumin valkaman lähellä. Ja nyt, nyt ne häipyivät!\nValoon imeytyvä valoisa pilviaura. Tuntemattoman kutsun jäljissä\nliitävä kulkue, joka halkoi kiilan lailla korkeutta ja katosi\nnäkyvistä —\n\n\"Vilahdus Etiopiaa, jonne Rooma on sinnekin pystyttänyt\nkotkastandaarinsa!\" sanoi liturgi. Mutta esimies lausui hiljaa:\n\"Ei sinun roomalaista epämaatasi... Ne ovat kuin profeetan huuto\navaruudessa; joka kevät ja aina pääsiäisen alla ne tulevat\nSiipienhavinan maasta, joka on kaukana Etiopian virtojen takana. Ja\njuuri kun silmä luulee oikein selvästi näkevänsä tuon valon, nuo\nuntuvaiset kaulat, ne ovatkin poissa kaikki kymmenen. Auran koko\nkolmikulma, oletko huomannut sen, nuorukainen?\"\n\nLiturgi ei ehtinyt vastata mitään. Jotakin hyvin erikoista,\ntavatonta oli tekeillä. Näytti siltä, kuin huomaamaton vihuri\nolisi äkkiä alkanut huojuttaa ihmislaumoja ja pyyhkinyt sivuun\nkreikkalaisten näyttelijöiden, atleettien, vedonlyöjien, juutalaisten\nkirjanoppineitten viitat.\n\nNiiden tilalle rupesi ilmaantumaan repaleisia ihokkaita, niin että\nKapernaumin miehistä tuntui, kuin he olisivat joutuneet saarretuiksi\nmustien ja tuhkasta likaisten itkijättärien keskelle. Siellä täällä\nvilahti laissa kielletty epäpyhä puku, joka oli ommeltu sekä villa- että\nliinalangoista, mutta rääsyisen törkyisenä ja tunkalta uhoten.\nLaahustava ääni paisui, ja nyt siihen yhtyivät Jerikon kaikkien\nkerjäläisten naukuvat nenä-äänet. Tämä kohta oli juuri valtatien\nmutkassa; jostakin käsittämättömästä syystä se oli muuttunut\neläväksi hornaksi, jossa tunkeili raajarikkoja, vesipöhöisiä, Abian\nvoipumuskuumetta ja ruusukuumetta sairastavia olentoja, niin että\nsyöpäläisten täyttämiä vaatteen risoja oli vaikeata erottaa taudin\nja lian harmentamasta ihosta. Jairus ja liturgi yrittivät turhaan\npäästä pakoon... Toivotonta! Kerjuun, irtolaisuuden ja sairauksien\nlikaviemäri purkautui raivokkaasti joka taholta, he ajelehtivat\nkeskellä ellottavaa löyhkää, josta oli mahdotonta sanoa, johtuiko se\nvisvaa valuvien ihotautisten ravista vai asdodilaisista mätäajoksista\nvaiko yleisestä kurjuudesta. Tässä vyöryvässä, töytäävässä\nsairaalassa oli niitä, joiden edessä Mooses olisi heittänyt pätsin\nmustaa karstaa ilmoihin niin kuin aikoinaan Meneftahin hovissa, jos\nhän vain olisi elänyt; ja toisia, jotka salassa olivat uhranneet\nkuparisia paiseiden kuvia, sillä uhrattiinhan Ekroonissakin\nkultaisia paiseita ja kultahiiriä, kun kaupunki rupesi kuolemaan\najoksiin! Kuumassa helteessä vilahteli nenättömiä kasvoja.\nÄskeinen puhelu oli nyt kokonaan loitontunut, kaikilla tahoilla\npaukkuivat vain ikkunoiden luukut, niistä laskettiin haisevien\nniinimattojen päällä kyyröttäviä rajoja ihmishaamuja. Löyhkä oli\nsitäkin voimakkaampi, kun valo porotti kuumana tähän ryysyjen,\ntuhan, heiluvien vaatteenrepaleiden, amulettien peittämien märkivien\npaiseiden, kolkkuvien kainalosauvojen lokavirtaan. Samassa joku\nluikkasi kimeästi: \"Katsokaa kääpiötä...! Kääpiö kyyröttää mulperin\noksalla...! Kääpiö Sakkeus, kavaltaja, joka pitäisi tukahduttaa\nvarastamiinsa rahoihin! Kirous kääpiölle!\" — Lähellä kasvavan\nsilkkiäispuun oksat huojuivat tosiaankin. Esilukija, jonka pälyvät,\nmustat silmät tutkivat ympäristöä hyvin valppaasti, keksi Jerikon\naivan pienen tullinhoitajan; hän makasi kahareisin notkuvalla\noksalla, tuijotti kauas pohjoista kohti, tien suuntaan.\n\nSitten tämän valittavan ja haisevan meren halki raivasi väyläänsä\nsokea kreikkalainen pääkerjäläinen, Timaioksen poika. Hänellä oli\nkoverassa kämmenessään almukuppi, ja se helisi kuin kulkunen.\nHänen jäljissään tuli pieni yhteen ahtautunut rykelmä raajoja,\nkeikkuvia vaaleita päitä ja huojuvia ruumiita. Parvi olentoja,\njoiden vaaterääsyt liehuivat kuin ulostuksen tahrimat liput; heidän\nkasvoillaan näkyi hilseilevän ihotaudin kaamea valkeus. Tungos oli\nnyt hyvin tiheä, yksin pitkä pääkerjäläinenkin kannatti almukuppiaan\nkorkealla ihmispäiden päällä, raivasi tietä kyynärpäillään. Hän\ntunkeutui verkalleen mulperipuuta kohti. Jerikon kääpiömäisen\npikkuinen siltamaksun kokooja istui hiiskumattoman ääneti oksalla.\nMitä varten? Mikä kaikella tällä ryysyjen ja sairastavien ruumiiden\nkuhinalla oli tarkoituksena? Mitä tapahtui Jairuksen ja Simonin\nympärillä? Ja miksi, miksi kääpiö mulperipuun oksalla tuijotti niin\nrävähtämättömän tiukasti Skytopoliksen tielle, samalle taholle, jonne\nhaikarat olivat liitäneet? Sitten — kimittävien ja ulisevien äänten\nhalki — kajahti aivan äkkiä hänen huutonsa:\n\n\"He ovat tulossa! He tulevat jo! Rabbi Jeshua ja hänen\noppilaansa —!\"\n\nPääkerjäläinen kalisutti almukuppiaan rajun kiihkon vallassa. Hän\ntöytäili tietä kohti jaellen sinne tänne survaisevia iskuja. Hänen\nkimeä falsettinsa kaikui kuin kreikkalaisen orjavoudin vaskivasaran\nlyönnit pöytään tässä valosta ja varjoista hakatussa vaivojen\nkaleerilaivassa: \"Jeesus...! Jaason...!\"\n\nPohjoisesta päin tuli tosiaan joukko miehiä. Heidän oli täytynyt\nlähteä heti Kapernaumin karavaanin jäljissä Skytopoliin alueelta,\nmuuten he eivät olisi näin pian saapuneet. Matkaviitat ja sandaalit\nolivat pölyn tahraamat. Kukaan ei ratsastanut dromedaarilla, ei edes\nmuulilla tai aasilla.\n\nKymmenkunta Galilean paimenta, maalaista ja kalastajaa.\nBeetsaidalainen Joonaan poika Simon Keefas oli kiiruhtanut joukon\netukynteen; hänen rosoiset ja ikään kuin vinot parrakkaat kasvonsa\nhehkuivat kuparinvärisinä helteestä, ja nelikulmainen pääliina\ntaipui vain itsepäisesti jäykkinä harittaville hiuksille. Takkuista\ntukkaa pursui hänen hilkkansakin alta. Se yhtyi tasaisesti paksuun,\njyrkkärajaiseen poskipartaan; valkoisten silmämunien välkähtelevä\nkiilto ja hyvin matala, kurttuinen, aina mietteisiin rypistynyt\ntyöläisen otsa, niin kaneelintumma, että päävaatteen liehuvat\nreunukset näyttivät sitä vasten lumivalkoisilta, vaikka mustan\nvuohenkarvoista punotun vanteen sitoma aurinkopäähine olikin kellervä\nväriltään.\n\nTätä jäntevää, vankan ryhdikästä, ei vielä keski-ikäistä kalastajaa\nseurasi hänen veljensä Andreas — Jordanin kastajaprofeetan\noppilas, jonka käsivarrella riippui musta karvainen nasiirinviitta,\npaastojen hivuttama heiveröinen nuorukainen, jonka kampaamaton\npitkä tukka valui silmille ja hartioille ruskean, hyvin pitkän\nhalatin lakaistessa maantien tomua. Jairus tunsi hänet heti. Ja\nhän tiesi myös, että veljekset olivat asettuneet asumaan tuohon\nKapernaumin luhistuvaan taloon, jonka kattoreiässä tuuli vonkui\nöisin; ruokavadit, säkit, pienet kalatynnyrit ja ylimalkaan kaikki\nelämiseen tarvittava, saviruukuista vuoteisiin asti, oli sadepäivänä\nsysättävä sivuun, jotta vesi ei olisi niitä perin pohjin tärvellyt...\nSimon Keefaan anopin talossahan ei ainoastaan tuullut, vaan myrskysi\nja satoi rakeitakin! Sitten tulivat melkein poikamaisen nuori\nFilippus Beetsaidalainen, hän, joka miltei parrattomista kasvoistaan\nhuolimatta oli taitava heittoverkon käytössä järvellä, osasipa laskea\nja kertoa luvuillakin! Kreikan miesten erikoinen suosikki, tämä\nhyvin varhain oppilaaksi valittu kalastajapoika. Ja häntä seurasi\nTolmain poika Natanael, Kyproksen vuohipaimen, joka oli myöhemmin\nasettunut asumaan Galileaan ja aina öisin kaitsi suuria lammasparvia\noman tiilistä muuratun vartiotorninsa hiilipatojen ääressä, söi\npapu- ja lihalientä, käytti viluisina hetkinä alkujaan valkoista\nvohlannahkatakkia, aina linkoa, sauvaa, jonka nuppi muistutti pientä\nkuperaa vadinpohjaa, ja jokaisen heprealaisen lampaidenkaitsijan\nalkeellisia lääke pusseja tahi paksua keltaista turbaania suojaksi\nhelteeltä. Hän tunsi hyvin mukulakiviset tornit, sään vastukset,\nauringon paahteen — niinpä hänen kasvonsa olivat palaneet milteipä\nmustanruskeiksi; häntä seurasi uskollisena hiipivänä varjona matala\nkoira. Natanaelin vaatteista uhosi sekä läävän että tuoreen ruohon\nomituinen sekoittunut lemu. Joko matalan punaisen servaalin tai\nsitten leopardin kynnet olivat repäisseet paimenen kasvojen poikki\nrosoisen arven. Se näytti tuolla Kyproksen miehen tummanruskealla\niholla aivan valkoiselta.\n\nJa hänen kintereillään tulivat rikkaan kalojenvälittäjän molemmat\npojat — hyvin hieno ja kaunis Johannes, jonka kalvakoilla kasvoilla\nleikki vain peilityynen Gennesaretin valonhohde, vihreä vaippa\npaidantapaisen ohranvärisen ihokkaan päällä ja tummilla kutreillaan\nvaalea turbaani; sitten siniseen, juovaiseen halattiin kääriytynyt\nJaakob, vanhempi veli, jonka kodin rikkauden merkkinä oli hänen\npaksuun pääliinaansa työnnetty valukultainen solki. Olivatko nämä\nkaksi Sebedeuksen ja Salomen perillistä, nämä \"Ukkosenjyrinän\npojat\", Nasaretin muurarin serkkuja? mietti Jairus. Mutta siihen\nhän ei ollut tyytyväinen, että oppilaat astelivat mestarinsa\nedellä; arvattavasti Jeshua oli tapansa mukaan jättäytynyt joukon\nhäntäpäähän! Niin paksuja koreansilkkisiä vöitä solkineen, ainakin\nmitä tuli Sebedeuksen ja Salomen lapsiin...! Siinä iässä on ehkä\nainoana huolena saada poskipartansa ja ohimohiuksensa kasvamaan yhtä\nvehmaasti kuin huuliparran...\n\nNäennäisesti synagoogan johtaja Jairus pysytti mielentyyneytensä,\nmutta hänen ryppyisillä kasvoillaan taisi olla jokseenkin luonnoton\nilme; hän näytteli hyvin huonosti, ja esilukija kyllä huomasi sen.\nMitä lähemmäksi seurueen viimeiset ilmaantuivat, sitä omituisemmin\nhe olivat myös pukeutuneet. Tuli Jaakobin lapsi Lebbeus, kädet\nja kasvot ylt'yleensä Baalbekin auringon korventamina, alituinen\nmatkalainen, jonka piirteistä kuvastui yhtä selvä vaellusteiden\nlevottomuus kuin Kyproksen lammaspaimenen kasvoista säiden\nkovettamana rauha. Tuli selootti ja sicareus Simon Kananeus,\narpiset, tylyn uhkaavat kasvot taatelinvärisinä ja sormeillen\nlyhyttä käyräpuukkoaan hermostunein kouristuksin; taitava ovela\nrahastonhoitaja Juudas eteläisen maakunnan pienestä Kariotin\nvuorikylästä nahkapussi kupeillaan hölskyen; sitten Tuomas Didymus,\njonka juroissa piirteissä oudon väkevästi taisteli sokea alttius\nja yhtä epäröivä kaikentutkistelu. Jairus etsi turhaan silmillään\nAlfeuksen poikaa, maakuntien ylikulkumaksun rikasta kokoojaa Leeviä.\nIlmeisesti hän oli lähtenyt jo edellä, samoin egyptiläinen Kloopas.\nKaikkein viimeisimpänä oppilaana asteli Miriam vanhemman ja Kloopaan\nonnettomasti hairahtunut perillinen, jonka suku oli hylännyt, kun hän\nliittyi erakkoihin. Hän oli Jaakob Essealainen. Hänellä oli \"auringon\nsulhasten\" lumivalkoinen kaapu, orjanruususeppele ajelluilla\nohimoillaan, aivan kuin ikuisena muistona päivistä, jolloin hän\njätti äitinsä karstaamaan villoja ja vetäytyi ensimmäistä vihkimystä\nodottavien neofyyttien rotkoihin. Mutta hänen leveät lapiomaiset\nkätensä olivat peltotyöläisen kädet. Näki, että hän erakkojenkin\nparissa oli uurastanut aamiaisesta illalliseen multaamalla puun\njuuriversoja. Lukuunottamatta lyhyeen päättynyttä koeaviota\nerään samanuskoisen nunnan kanssa, hän, samoin kuin toisetkin,\noli naimaton; kalastaja Simon Keefas taas oli jättänyt vaimonsa\nkehrinpuiden ääreen samana päivänä kun hän seurasi Jeshuaa.\n\nEsilukijan terävät, joskus ikään kuin varkain katsahtavat,\ntavallisesti asioiden piirteitä imevät nuoret oppineen silmät olivat\nsuuntautuneet tielle. Hän sanoi milteipä salavihaisen äreästi:\n\"Rabbi? Mitä rabbiinikoulua hän on mahtanut käydä, tuo muurari,\njotta jokainen kerjäläinen luskuttaa kuin hullu koira sitä nimeä...!\nEi muuta kuin kotikaupunkinsa synagoogaa. Ja siinä nyt nähdään\nhänen väkensä kaikessa sekavassa kirjavuudessaan, enimmäkseen aivan\npoikasia, sisseistään karannut selootti, erakkomajoista paennut\nessealainen, Sakariaan pojan Johanneksen oppilas nasiirinviitta\nyhä käsivarrellaan, rikkaita ja köyhiä kalanpyytäjiä, mutta\nyhtä kovapäisiä kaikki! Ainakin Tolmain poika, lammaspaimen, on\nKyproksen pakanamaasta, ja elleivät korvani aivan petä, nuo kaksi\nbeetsaidalaista, Filippus ja Andreas, ovat kumpikin muukalaisia...\"\nMuuten hän uskalsi tuskin liikahtaa hajuavalta kerjäläisten\ntulvalta. Timaioksen pojan kupera almukuppi kalisi jo kaukana, hänen\naitolilainen murteensa häipyi. Useimmat sairaat olivat tunteneet\njoukon, he kävivät kovin hiljaisiksi, nyökyttivät vain päätään ja\nkahisuttivat juuri tarpeeksi mustanlikaisia ryysyjään: \"Terve teille,\nGalilean miehet!\" Tai: \"Ottakaa vastaan isäimme jumalan Adonai\nElohimin siunaus I\" Yksinkertainen huuto, joka lähti apua odottavien\nkurkuista ja johon oli vähitellen tullut parin, ehkä kolmenkin\nvuosikymmenkauden kerjäämisen uikuttava sävel. Oli kuin anottaisiin\nalmuna mätäpaiseen siliämistä tai hilseen häviämistä pahimmin\nsairaitten poskilta. Ja kuitenkin Jairus tiesi entisen kokemuksensa\nnojallakin, että Nasaretin mies ei tehnyt mitään haluttomammin kuin\nnäiden ryysyläisten pyytämää ihmettä!\n\nMiesten jäljessä tuli ryhmä naisia ratsastaen aaseilla. Kahdella\nheistä oli yllään kallisarvoiset helmikoristeet — sekä Antipaan\nfinanssipäällikön Kuusaan vaimolla Johannalla että kalanvälittäjä\nSebedeuksen rikkaalla puolisolla Salomella. He olivat kumpikin\nkeski-ikäisiä naisia; heidän häviävää kauneuttaan korvasivat monet\nsormukset, meripihkasta tehdyt korvarenkaat, kultaiset nilkkavitjat,\njoihin oli ripustettu pähkinöitä; ne olivat sirot, heläjävät\nkahleet, joiden oli määrä säännöstellä heidän käyntiään. Viimeisenä\ntuli Magdalan kaupungissa syntynyt aivan nuori nainen. Hänen\nkorpintummat hiuksensa katosivat päähineen varjoon. Hänen mustat\nsilmänsä tähyilivät samalla kertaa oudon raskasmielisinä ja säihkyvän\nvalppaina portto Raahabin kaupunkia, joka hiljalleen alkoi kohota\nnäkyviin viinikumpujen takaa.\n\nNaiset olivat vaipuneet muistojensa valtaan. Kolme vuotta sitten\nhe olivat ensi kerran kuunnelleet synagoogan takaa nasaretilaista.\nMiehen ääni kasvoi soinnukkaan kantavaksi, joskus miltei\nlävitsenäkevän pistäväksi tai aivan yksinkertaisen tutuksi, niin kuin\nkalastajien ja perkaamo- tai maatyöläisten ääni oli. Aluksi siinä\ntuskin oli soinnahtanut kuninkuuden hivenkään. Ei mitään vaativaa,\nei käskevää! Vain ajatuksissa vaikeasti ilmaistava ykseys kukkien,\nvaellusteiden, lammaskatraiden, pienten lasten, niin, ennen kaikkea\nIsän taivaankorkean vaatteen kanssa. Galilean omista lähteistä\nkummunnutta vesiojien pulputusta, joka ei koskaan kajahtanut\nkirjaviisaasti niin kuin shafanilaisten tekoprofeettojen saarnat.\nTuskin edes alkuviikkoina lain selittämistä kuivine teksteineen, vaan\nlentävän vapaasti kehräävää vertauskuvien palmikkoa. Eikä oppisalien\nkylmää kuolleisuutta, ei kaikille naisille vierasta mahtavaa\nopillisuutta, ei saivartelua lain kirjaimesta toiseen, profeettain\nlaulettujen säejakeiden pohdintaa...! Jo kolme tai pari vuotta sitten\nJohanna, Salome, Miriam vanhempi olivat hylänneet majansa. Heidän\ntiensä vei sinne, mihin heidän lastensakin; jos he välillä kävivät\nkotona Galileassa, he tervehtivät miehiään kuin vieraita, mutta\nystävällisiä tuttuja. Ja jälleen taas valkoisille teille!\n\nRikkaan Sebedeuksen vaimo ajatteli tätä niin kuin hän tänä hetkenä\nmuisti talletetut rahansa: Juudas Makkabilaisen lyöttämät, nyt jo\nvanhentuneet riimukolikot, kalliit uhrisekelit, dekaarit, aureukset,\nKyproksen punaisesta kullasta taotut rahat syvässä kuparisalpaisessa\nkirstussa, nahkamassissa taas virheettömät hopeapyörylät, jotka voi\npudottaa mihin tahansa vaakaan, lain mukaiset, mutta vanhentuneet\nja vihtrillin vihreiksi syömät juutalaiset silkit, suuret määrät\nkiliseviä pieniä leptoneja, joista jokainen teki kaksi vähäarvoista\nassia. Niillä voi sentään ostaa rehua kameeleille ja muuleille. Hän\noli oivallinen taloudenpitäjä, hän. Nilkkaketjutkaan eivät olleet\njärin suuret, vain tarpeeksi heläjävät ja sulaa kultaa ärsyttääkseen\nhiljaista Magdalan naista. Huora! Hän olisi hyvin kelvannut Oholan ja\nOholiban esikuvaksi...! Tutkiva, melkein ilkeä naisensilmäys katseli\nmagdalattaren ruostunutta nenärengasta, sillä tähän aikaan Juudea ja\nGalilea ainakin ulkonaisesti oli olevinaan hurskas, mitä siveyteen\ntuli. Täysin toiseksi asia olisi muuttunut, jos Magdalan nainen\nolisi elänyt seraljissa painaen tylsät kasvonsa sen ristikkorautaa\nvasten ja jakaen yöllisen osuutensa luihuille ilotalon pitäjille tai\npitäjättärille, joiden pyyleviä vartaloja siellä täällä vilahteli.\nMutta vapaana! Armiaan kahleettomana seuraamaan rabbia aivan kuin\nolisi tasavertainen säädyltään äveriään Sebedeuksen poikien kanssa.\nJa kas, kas, eikö hän vieläkin mustannut kulmiaan hiilennoella ja\närsyttänyt karvankasvua terävällä lastalusikalla tai luuneulalla...!\nEi, enää ei ollut syytä raahata häntä muassa. Jos Nasaretin opettaja\noli kieleltään terävä, kun niikseen tuli, varakas Salome oli aina\nottanut hänestä eräänlaisen rikkaan vaimon yliotteen. Hänhän elätti\nkoko tätä karavaania, saattoi sanoa, lukuunottamatta finanssimestarin\nvaimoa Johannaa, jota sanottiin \"Liljaksi\" — niin rypistyneen\nkeltainen kuin hän olikin kuuden epäonnistuneen lapsivuoteensa\njäljiltä!\n\n— Ja vaurasta egyptitärtä, Kloopaan vaimoa Miriamia, jonka\nkorvallisilla huojuivat Ammonin-keitaan läntisen palmumetsän korut,\nkaksitoistavuotiaiden tyttöjen tunnus: vehnäleipälautasen kokoiset\nhopeiset kiekot; ne yhtyivät kummallisesti palmikoidun tukan syvään\nkaneelinmustuuteen. Kaikista noista hänen olisi aikoja sitten pitänyt\nluopua, tämän Matruhin eli Miriamin!\n\nMutta hän ajatteli varmaan, että jokin Egyptin palmustojen välähdys\nsaisi valaista hänen koko ikäänsä, vaikkapa vain neitseyden\ntunnusmerkki -! Ja olihan hänen arkussaan rahaa, köyhyyden\nmainetta hänen ei tarvinnut maailmalla raahata! Häittensä aattona\ntämä oliivinvärinen egyptitär oli suorittanut tyttökumppaneineen\nrituaalisen pesun Jordanin suistossa, mutta mahtoiko se olla lain\nmääräämä vaiko nuoruuden pakanakauden muisto, sitä Salome pohti\nkauan; olihan seremoniassa ollut todistajana pieni punaliinainen\npoika Misrairnin maan ikivanhaan malliin, kiekot olisi impeyden\nmerkkeinä pitänyt upottaa Jordaniin, mutta tekikö Miriam niin,\nhän, jolla oli jo verissään Herodiaan hovin uusi ptolemaiolainen\nelämäntyyli? Salome ajatteli nyreästi: — Vielä mitä! hänen\njokainen suortuvansa on kuin sysimusta korkkiruuvi, ohimoille valuu\naivan tulvana kymmeniä ketjuja, joita kultapallot ja pähkinät\npitävät suorassa, hänen kaulansa on niitä täpötäynnä, hänellä on\negyptiläisten litteä vaaleantumma kasvosoikio ja leveä latuskanenä\nkuin vesilinnun nokka; jos hänen alahuulensa ei olisi noin\nmönjänpunaisella merkitty, se ulottuisi varmasti puolitiehen leukaa\nkuin neekerikantajain turvonneet huulet...\n\nTuo ei ollut Sebedeuksen vaimon tavanmukaista äreyttä. Rikkaiden\nihmisten tavoin hän oli tottunut sulattamaan millaisen seuran\ntahansa, kunhan se vain ei loukannut hänen itserakkauttaan tahi\npoikien Johanneksen ja Jaakobin, jotka hän kaikkien äitien tavoin\nvielä nelikymmenvuotiaana kuvitteli osaksi itsestään. Rikkaan\nkapernaumilaisen basaarienvuokraajan vaimona hän kantoi mukanaan\nhyvin vaikeasti murrettavaa ylhäistä käskevyyttä. Mutta jotakin oli\näsken tapahtunut. Ja Salome, kahdentoista kuivaamon, jokseenkin yhtä\nmonen lastauspaikan, puolenkymmenen pääkaupungin myymälän, Joonas\nKaifaksen ankeriassäilykkeiden, suolatun blennus-kalan ja hyvin\nsaamattoman vaikka kiukkuisesti ärjyvän miehen valtiatar, suuntasi\nkaiken sappensa muihin. Hän ei niinkään kauan ajatellut Kloopaan\nvaimoa kuin Magdalan ilotyttöä nenärenkaineen. Mikäänhän ei estänyt\nkuvittelemasta, että tuo vielä pari vuotta sitten ihmishylkynä\najelehtinut prostituoitu jauhaisi uutterasti käsikivillä viljaa\ntai siihen tapaan...! Mutta siinä oli Salomen kiukun väylä ja\nmaalitaulu; häneltä itseltään se ehkä tänä aamupäivänä oli jäänyt\nsalaan, kenties mulkosilmäiseltä tytöltäkin, jonka sieraimia lävisti\nkuparinen iso rengas kuin minkäkin haudanvartijan nenää. Hän olisi\nhyvin käynyt Kuninkaiden kirjan toisen ruhtinaskronikan portosta,\ntämä aivan liiaksi vapauteen laskettu ja mykkä kuin partakala tai\nhyvin yksinäinen Galilean järven pohjakala bolti...! Matruhille,\nMiriamille, oli anteeksianto jo hänen kaukaisessa sukuperässään\n— aavikoiden tahi vaivaisen puuryhmän ja kitukasvuisten peltojen\nlapsi. Mutta tämä, joka oli ajettu ulos Magdal Nunan kehräämöstä,\njoka kauan aikaa elätti itseään myymällä ruumistaan juopuneille\nmerimiehille tai (häpeä sanoakin!) viinin päihdyttämille hurskaille\ntekstinselittäjille, saadokilaisille karanneille orjille, varkaille,\npuukkomiesten vakoojille ja luopioille, aina yhtä tyhmän alttiina\nkuin paritteleva hieho mutta vailla hekkumaa! Tuhatkertainen lutka!\nNielköön hänet mustin horna, vielä tässä parempia toivotuksia...!\nRabbi Jeshuan ainoa ihme hänen suhteensa oli ollut, että hän tuon\nitseään kaupittelevan vapautti lihanriivaaja Asmodeuksen ja kuuden\nlihanhimon alidemoonin vallasta, kun naisesta kuitenkin vielä voi\nsanoa, että hänen tummassa tukassaan ja silmissään oli jotakin\nmenneen hyvyyden kipunointia. Vai olisiko nasaretilaisen mieleen\nikinä juolahtanut raahata mukanaan Gadaran vuorten sikopaimenta?\nSitä, jonka hän vapautti noituuden hengistä ja vannotti pitämään\nasian visusti salassa, saastaisten eläinten yhtä saastaista hoitajaa\nidän louhoksilla...? Ja tämä Magdalan kutomon hyljitty nainen, oikea\nuusi portto Raahab, joka olisi eliniäkseen ansainnut paimentolaisten\npunaiset arot niin kuin mikäkin orjuuden maan vertauskuva, tosin\nhedelmätön niin kuin öisin luskuttava villihurtta. Ja eikö tarkka\nsilmä vain huomannutkin hänen korvissaan orjien nahkasiiman\nreikää?! Hän saattoi heti Jerusalemissa myydä likaisen sylinsä\nveronkantajille, tai ellei hän typerässä uudessa uskossaan sitä\ntehnyt, hänen kirjavaan pukuunsa oli kuitenkin tarttunut pinttynyt\nhuoranhaju ruosteisesta nenärenkaasta helmoihin asti. Jalkavaimo?\nKuinka monen miehen? Nyt oli uusi aika, nyt piti sananmukaisesti\ntulkita Tobiaan kirjan vanha tarumainen nainen Saarah, joka oli\nseitsemän lihanhimon demonin yllyttämänä tappanut kaikki Asmodeuksen\nuhrit... Jos Sebedeuksen rikas puoliso tänä hetkenä olisi nähnyt\noman sappensa vihreään poltteeseen, hän olisi ehkä huomannut, että\njollekin taholle hänen kaunansa täytyi ampua: vain sattumaa oli, että\nse oli tuo hiljaisista hiljaisin ja varmaankin typeristä tyhmin,\nMagdalan kutojatar.\n\nJuuri äskettäin tiellä oli näet tapahtunut ilkeänlainen välikohtaus.\nEi sen vuoksi, että jonkin pyynnön eväys sinänsä olisi tuottanut\nSalomelle harmia, mutta häntä ärsytti, että toisten täytyi olla\nkuulemassa sitä, että juuri hän kaikkine mahtikeinoineen, joista raha\nja kulta olivat suurimmat, joutui alakynteen. Kim he olivat juuri\nlähestymässä Jerikoa, Sebedeuksen vaimo viittasi molemmat poikansa\nerilleen. Kovin hieno ja kalvakan suloinen Johannes tyttömäisine\nkasvoineen ja jonkin verran karkeatekoisempi mutta vielä peräti\nnuorekas Jaakob lähestyivät rabbia. Salome oikaisi Johanneksen\nläikesilkkistä vyötä. Ei käynyt kieltäminen, molemmat olivat hyvin\nupeat, etenkin nuorempi heleänvihreine silkkimantteleineen ja\nvaalealta kullalta näyttävine pitkine ihokkaineen. Äiti lankesi ensin\ntien tomuun varoen, ettei kovin pahasti tahraisi polviaan. Ja sen\njälkeen pojat. Nasaretin mies seisoi siinä ylvään näköisenä sininen\nmatkamantteli hulmuten.\n\n\"Kim tulet valtakuntaasi, Isäsi valtakuntaan, rabbi\", pyysi Salome,\n\"eivätkö nämä kaksi hyvää lasta sentään ansaitse parasta paikkaa\nvieressäsi. Anna Johanneksen istua oikealla puolellasi, tämän\nvanhemman vasemmalla.\"\n\nAluksi oli näyttänyt siltä kuin Jeshua olisi kiivaasti halunnut\ntorjua: Ei, ei! Mutta melkein surullisen hyväntahtoisesti hän\nkuunteli, kuinka he yhtyivät Salomen pyyntöön, ja sanoi: \"Te ette\ntiedä, mitä anotte. Voitteko juoda sen maljan, jonka minä juon, tahi\ntulla kastetuksi sillä kasteella, millä minut kastetaan?\"\n\nSebedeuksen pojat, sekä nuori vihreäviittainen että entinen\nJohanneksen oppilas, mutisivat: \"Varmasti voimme...\" Ja äiti lisäsi:\n\"Nämä ovat hyviä nuorukaisia, nämä — tiedän kyllä, että olet\nenemmän kiintynyt Simon Keefakseen ja Beetsaidan kreikkalaiseen\nFilippukseen ja ehkä Natanaeliin, tuohon lammaspaimeneenkin, joka\non Afroditen kaupungista, sillä heidäthän ensin valitsit, samoin\nkuin tullinkokoojan, joka ei edes ottanut rahaa mukaan. Mutta mitä\nnämä lapset eivät puolestasi tekisi? Mitä luulet, eikö heillä ole\netuoikeus sinun kirkkaudessasi, rabbi, he kyllä juovat saman maljan\nja ottavat saman kasteen, vaikka en sanojasi oikein käsitäkään.\nHeissä on niin tulista intoa ja uskallusta, molemmissa, Johanneksessa\nerittäin.\"\n\nHetken aikaa nasaretilainen seisoi tiellä. Sitten hän sanoi hyvin\nhiljaa: \"Ei se minun vallassani ole. Oikealla ja vasemmalla puolella\nistuminen ei ole minun annettavissani, se annetaan niille, joille se\non ennalta määrätty...\"\n\nHän oikaisi selkäänsä, kumartui, tempaisi kultasauramon, jonka\nnupuissa oli jo keltaista. Se kasvoi polun vierellä. Hän lisäsi: \"En\nminä itsestäni voi mitään tehdä. Niin kuin kuulen, niin tuomitsenkin,\nja minun tuomioni on oikea, sillä omaa tahtoani en kysy, vaan hänen,\njoka minut on lähettänyt... Joka minun sanani kuulee ja minuun uskoo,\nhänellä on ikuinen elämä...\" Noiden sanojen aluksi tuskainen sävy\nhälveni nousevaan riemuun. Mutta Salomen poikien ympärille oli jo\nkeräytynyt puolipiiri, joukosta kuului nurisevaa vastaanpanoa, pitkät\ngalilealaiset hiukset heilahtelivat kiivaasti kuin vihan vimmassa.\nÄiti koki selittää:\n\n\"Hän on luvannut Simon Keefaalle niin paljon, ja Kyproksen paimenta\nhän pitää arvossa ikään kuin mies olisi jotakin erikoista. Enkö\nminäkin lapsineni saisi edes kerran keskustella niin kuin nainen,\njolla on tehtävänä jokin pyyntö hyvin mahtavalle?\"\n\nKultasauramo sinkosi Jeshuan käsistä tielle, hän teki äkkinäisen\nliikkeen. Sen jälkeen hän hiljaisesti virkahti: \"Taivaan arvosijat?\nKirkkaus? Isäni minut lähetti, sen te kaikki tiedätte... Kaiken,\nkaiken on Isäni antanut minun huostaani, ei kukaan poikaa tunne\nkuin Isä yksin, eikä Isää kukaan muu kuin poika\" — hän lisäsi\nongelmallisen hämärästi, niin että Salomen vastaväite, joka jo pyöri\nhänen kielellään, hiljeni. \"Ei kukaan muu kuin poika ja hän, kenelle\npoika hänet tahtoo ilmoittaa. Niin, Isä, niin on näkynyt sinulle\nhyväksi.\"\n\n\"Mutta jos kaiken häneltä saat -\", aloitti Sebedeuksen vaimo.\n\nRabbin sininen vaippa häilähti kirkkaassa helletuulessa, hän lisäsi\nväkevän painokkaalla tavallaan, mutta samalla növrän alistuvasti:\n\"Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien palvelija. Hänen\non oltava kaikista viimeisin. Yhden sanan minä teille sanon. Missä\njoku on ypöyksin, siellä minä olen hänen kanssaan. Siirrä kivi, niin\nlöydät minut, leikkaa puu, niin olen saapuvilla -\"\n\nJaakob kouristi väkinäisen rajusti juovaista vaippaansa. Hän\najatteli noita aikoja, jolloin nasiiri Johannes vielä kastoi ihmisiä\nBeet-Seanin luona viiden kuplivan Jordanin lähteen puron kohdalla\nharmaanruskeaan kameelintaljaan verhoutuneena ja suorrukkeinen tukka\nkäsivarsille riippuen. Hän ei sitä tointa keskeyttänyt milloinkaan,\nennen kuin hänen, tuli hiukaiseva nälkä, ja hän joko katosi vuorille\netsimään villikimalaisten kennoja tai jauhoi kahden sileän valkoisen\nkäsikiven kourussa hiukan ohraa, egyptiläisten vaellussirkkojen\npaksuja reisiä, pani taikinan kuumalle puhtaalle paadelle, lisäsi\nsiihen hiukan mausteeksi kameelinmaitoa ja ruokaöljyä, ennen kuin\noli sen vatkannut — aivan kuin köyhä väki aina tekee Libanonilta\nIdumeaan. Tämä viiden lähteen allas oli valtatien päässä; muuten\nAntipas hoveineen olisi siellä alati käynyt. Se ei ollut mitään\nkuivaa aromaata niin kuin ruskeat Perean vuoristot tai Makairus,\njossa profeetta vastoin Galilean tetrarkan halua oli teloitettu;\nse kasvoi kalmusjuurta ja papyruksia ja punakukkaisia oleandereja,\nvarmasti oli monin verroin vilpoisampaa seutua kuin Makairuksen musta\ntyhjä kaivosaukko, hänen ensimmäinen vankilansa Aretaan sodan aikana.\nIlmeisesti Nasaretin köyhälle miehelle oli ollut hänen elämänsä\nensimmäinen suuri järkytys, kun kameelinviittainen tuskin uskalsi\nruveta hänen paulakenkiensä siteitä aukomaan. Ja laihan ankara\nJaakob ei tänä iltana ajatellut tuota kauheata ab-kuun kymmenennen\niltaa, jolloin Filippuksen morsian Salome äitinsä neuvosta pyysi\njulistajan pään ja pyövelin käyrämiekka teki pikaisesti tehtävänsä.\nMutta hänen korvatiehyeissään humisivat nasiirin enteelliset sanat:\n\"Korvessa kaikuu huutavan ääni: Herralle, tehkää polku sileäksi\nJumalallemme!\" Kun Tiberiaan hovin heitukat tulivat kaikin tavoin\nevästettyinä häneltä urkkimaan, oliko hän uusi Elias vai kuka, hän\nvältti kysymyksen jyräyttämällä kolmannen profeetta Jesajan sanat\nkuin yksin oleileva viisas haaskakotka, hyveiden, jumalaisuuden,\nmutta ennen kaikkea pian koittavan vihan ennaltanäkijä: \"Jo on\nkirves pantu puun juurelle, jokainen hedelmätön puu hakataan maahan\nja poltetaan... Minä kastan vain vedellä ja hengellä, mutta minun\njäljissäni tulee suurempi, joka kastaa tulella... Hän on oleva\nhenkeä täynnä, enemmän kuin minä olin, kun äitini Elisabet minut\nsynnytti ja mykäksi käynyt isäni leviitta Sakarias siitti minut.\"\nJeshuan laskeutuessa aivan vavisten Jordaniin Beet-Seanin nasiiri\noli ojentanut jäntereistä turvonneet sormensa ja kajauttanut\noleanderitiheikköön: \"Adonai Elohimin virheetön uhrilammas!\" Heti\nsitten, rikinkatkuisella äänellä: \"Te sarvikyyn sikiöt, kuka mahtoi\nneuvoa teitä tänne pakenemaan tulevaa vihaa...? Älkää luulko\nvoivanne sydämissänne sanoa, että olette sen Aabrahamin lapsia,\njoka lupasi teille messiasta eikä itse kuitenkaan ollut Messias.\"\nHänen ympärilleen sulkeutui tiukka leviittojen ja lainselittäjien\nkehä. Joku joukosta huusi kysyen, miksi hän sitten kastoi, koskapa\nei tunnustanut olevansa edes ylösnoussut Elias, jonka sielu iäti\nkulkee olomuodosta toiseen, tai profeetta tai vielä suurempi, itse\n'Voideltu'. Ja toinen — Jerusalemin temppelin rahakassan vaalija\n— lisäsi sukkelaan hiljaa, että tämän väkevän nasiirin sopisi\nkulkea Garissimiin, niin siellä uskottaisiin vihdoinkin, koska\nhänen kielensä on purevampi kuin kyyn, tai muualle pakanamaille\nniin kuin Joojakim... ei, nyt hän sanoi väärin: niin kuin Joona,\nAmittain poika, kuningas Jerobeam Toisen päivinä, joka tosin sai asua\nkurpitsassa, mutta vain hyvänpuoleisella helteellä! Kastajan ääni oli\naloittanut vihasta tuimana vanhat parannussaarnat: \"Jo on kirves...\nTe sarvikyyn sikiöt... Sen tähden juuri Jesaja sanoo, että Adonai lyö\ntätä kansaa vihallaan, ja hän ojentaa kätensä ja lyö sitä niin, että\nkalliot vapisevat!\" Ei ikinä lempeä heprealainen: \"Herran siunaus\nolkoon kanssasi!\" vaan: \"Te kirotut, mitä te täältä olette tulleet\netsimään?\"\n\nOli miltei yhdentekevää sitä kameelinvuotaista miestä kuullessa,\noliko hänen isänsä Oofelin korttelin mahtavia pappeja, sillä\nSakariaan ja Elisabetin kodissa vaalittiin joka tapauksessa miltei\npatriarkallisen maalaismaista hurskautta. Molemmat vanhukset\ntunnettiin Jerusalemin köyhien auttajiksi; he antoivat apuaan melkein\nsalavihkaa niin kuin ujot ihmiset. Ilmoitus nasiirin syntymästä oli\ntullut suitsutusarpomisen aikoina -niin kävi huhu silloin -, kun\ntemppelivuorelta kajahti sarven törähdys ja Sakarias seisoi Hieronin\nalttarin kekäleiden valossa kultaiset uhriastiat käsissään oikealla\npuolellaan esiinpanoleipien pöytä, vasemmalla pyhä kynttilänjalka.\nEnkeli, joka hänelle kaiken oli ilmoittanut, olisi voinut ilmoittaa\nmyös, että kerran koittaa aika, jolloin nasiiri heitetään Makairuksen\nkaivoon ja sieltä salassa viedään Antipaan kellariin. Kuitenkin\nJaakob hätkähti näitä mietteitä — ja hän toivoi, että olisi\najatellut kenestä muusta hyvänsä noin paitsi siitä, jonka uskollinen\noppilas oli ollut ja jonka kaulavaltimoiden veri purskahti eräänä\nsyksyiltana garnisonin kellarin kiville.\n\nVerenvuodatus sinänsä ei häntä kauhistanut. Lapsesta asti hän oli\nsiitä kuullut Hesekiaan pojan Juudas Gaulanilaisen hallitsemilla\nkukkuloilla; häntä kammotti vain väkivalta, joka oli kohdannut pyhää\njulistajaa. Eikö Johannes kuollut kuin Uuria aikoinaan, tosin monta\nvertaa lujemman käsivarren tappamana? Mutta Uurialla olivat jo\ntakanaan monet kärsimykset kuin ennalta harjoituksena. Oliko sekin\nlapsellisen heikko ajatus?\n\nJa äkkiä hän oli selvään kuulevinaan Jeshuan ruoskivan äänen, kun\nNasaretin mies puhui kirjaville kuulijaparville: \"Mitä te lähditte\nJordanille katsomaan? Nuoli ruokoako, jota tuuli huojuttaa, vai mitä\nte menitte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin vaatteihin pukeutunutta?\nKatsokaas, hienopukuiset ovat kuninkaiden hoveissa? Vai mitä te\nsinne lähditte? Profeettaako katsomaan? Sanon teille, että hän\non enempikin kuin profeetta. Tämä on se, josta on kirjoitettu:\n'Katso, minä lähetän enkelini kasvojesi edelle, ja hän on valmistava\ntiesi sinun eteesi.' Minä sanon totisesti teille: Ei ole vaimoista\nsyntynyttä suurempaa kuin Johannes Kastaja, mutta pienin taivasten\nvaltakunnassa on oleva suurempi kuin hän... Hän oli Elia, joka oli\ntuleva. Kuulkoon, jolla korvat on! Ja menkää ja ilmoittakaa hänen\noppilailleen, että sokeat saavat näkönsä ja ontuvat kävelevät...\"\nHänen äänensä leikkasi silloin kullantyventä ilmaa kuin tikarinterä.\nKukaan ei ollut mitään puhunut. Sanasta sanaan Jaakob muisti nämä\nliekinkielekkeitä suitsuvat lauseet. Hänellä oli miltei tunne, että\njokin korventava lieska poltti poroksi hänen uskonsa Johannekseen,\ntai ainakin kaiken kuonan, mitä siihen oli pakosta liittynyt.\nTeloittajan miekan kuunsakara, jännittyvät mustat lihakset, neulalla\npuhkaistu kieli ja pyhä pää kultaisen vadin kourussa olivat pakosta\nkuin häipyviä inhimillisiä kauhunkuvia. Hän tunsi mestarinsa\ntuskallisen kovuuden niin kuin lempeydenkin — pelkäksi lauman\nkaitsevaksi paimeneksi häntä tuskin saattoi sanoa. Omituisina,\njärjettömän väkevinä, ylhäältä tulleina jylisivät hänen käskynsä,\njos niin täytyi ja Isä tahtoi tuon sinisen silkkiteltan korkeudessa.\nJa taas vuoroin niin säälivän hellinä, että ne sanat olivat vähällä\nsaada Sebedeuksen pojan nyyhkyttämään.\n\nMiltei samassa kun Jaakob vielä muisteli Johannesta koskevia\njyrkkiä sanoja — oltiin noin stadionin päässä Jerikon\nensimmäisistä balsamiviljelyksistä — hän kuuli rabbin heleän\nriemukkaan huudahduksen: \"Yhäkö katsotte vain maahan! Tien kipsi\non kyllä valkoista, mutta katsokaa ylös, korkealle. Haikarat! Ne\ntulevat etelästä, niin kaukaa, että minunkaan sanomani ei niille\nliejurannoille ulotu. Pyhät puhtaat taivaalliset linnut, Isäni\nsananviejät, joiden matkan määränä on kotiseutu kumpuineen... Ne ovat\nkuin tekin, ne seuraavat johtajaansa, vaikka hän on lunta ja tulta.\nKukapa tietää, enkö kerran minäkin ole palava ydinliekki maan yössä\nja tuolla sinessä...!\" Hänet näytti tänä hetkenä vakaavan täyteläinen\nriemu, jollaista Sebedeuksen pojat eivät olleet nähneet milloinkaan,\neivät edes sinä hetkenä, kun hän asetti kämmenensä pienen lapsen\nsuortuville Korasinin kehäkukkia kasvavalla kummulla. Dookin linnan\nsynkkien muurien jo siintäessä hän sanoi heläjävän raikkaasti, mutta\nei hennosti vaan hyvin väkevästi, aivan kuin vastuun paino olisi\njälleen vyörytetty itsestään tulitaivaan salaisista sopukoista hänen\nylleen:\n\n\"Kauas...! Pohjoista kohti! Kuinka hartaasti toivoisin...! Oi\nGalilea järvinesi ja laituminesi, niin, oi uupuneet kameelitkin,\nkun ne tulevat etäisiltä mailta tien pölyä nilkkatupsuissaan.\"\nÄkkiä hän korotti äänensä: \"Salome ja te toiset! Joka on vähimmässä\nuskollinen ja vähäisessä väärä, on väärä kaikessa! Kun joku kutsuu\nsinut aterialle hääsaliin, älä asetu ensi sijalle, sillä jos\nmies on kutsunut jonkun sinua vielä arvokkaamman, niin hän ehkä\nsanoo: 'Anna tämä sija tälle.' Ja silloin saat häveten siirtyä\nviimeiselle paikalle. Mutta kun teidät kutsutaan, menkää ja asettukaa\nviimeiselle sijalle... ja niin voi käydä, että teille sanotaankin:\n'Ystävä, siirryhän ylemmäksi.' Kaikki kunnia tulee silloin teille\npöytäkumppanienne kesken. Jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan,\nja joka alentaa itsensä, korotetaan.\"\n\nHän suojasi kämmensyrjällä silmiään. Hän seurasi lintujen\nkuulumatonta havinaa niiden kiitäessä kauas Libanonia kohti. Ja äkkiä\nhänen äänessään soinnahti kummallisen helähtävä riemu, aivan kuin\nhyvin kauan sitten kotona, Galilean kummuilla:\n\n\"Kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi. Pilkkaaminenkin,\nmiten paljon mahtavat pilkatakin. Ja kaikille, jotka pilkaten\nhäpäisevät ihmisen pojan nimeä, annetaan anteeksi. Mutta syntiä\nHenkeä vastaan, teissä olevaa Henkeä vastaan ei milloinkaan suoda\nanteeksi. Joka Henkeä pilkkaa, on ikuiseen syntiin vikapää -\" \"Sinä\net pidä edes arvostasi lukua, Herra\", aloitti kalojenvälittäjän\nrikas puoliso; hänen molemmat poikansa katsoivat aivan hämmästyneinä\nnasaretilaista.\n\nMutta hurmiokkaassa äänessä oli nyt milteipä naurun soinnahdus:\n\"Miksi aina huudatte minulle: 'Herra! Herra!' Voi teitä, jos ihmiset\npuhuvat teistä pelkkää hyvää; niinhän heidän isänsäkin tekivät\nväärien profeettojen julistaessa. Älkää kootko itsellenne kultaa\nmaan päälle, kuinka usein sen olen sanonut? Antakaa jokaiselle, joka\nteiltä pyytää, älkää edes vaatiko omaanne takaisin. Ja niin kuin te\nhaluatte ihmisten teille tekevän, tehkää tekin heille. Rakastakaa\nvihollisianne, tehkää hyvää vihamiehillenne, siunatkaa vainoojianne,\nrukoiltaa parjaajienne puolesta... Jos vain niitä rakastatte, jotka\nteitä rakastavat, mitä hyvää siitä on? Rakastavathan syntisetkin\nrakastettujaan. Ja jos teette hyvää niille, jotka teille tekevät\nhyvän työn, mitä kiitosta siitä koituu? Niinhän synnintekijätkin\ntekevät. Ja jos niille lainaatte rahaa, joilta toivotte saavanne\ntakaisin, eikö se ole niin kuin Syyrakin kirjan syntisten lainananto\ntoisille syntisille? Mutta rakastakaa vihamiehiänne ja tehkää heille\nhyvää ja lainatkaa toivomatta saavanne takaisin mitään; sillä tavoin\non palkkanne suuri, ja te tulette Korkeimman lapsiksi — sillä\nkiittämättömille on hän hyvä ja pahoillekin... Olkaa armeliaat,\nniin kuin Isänne on armelias. Antakaa, niin teillekin annetaan.\"\nHajanaisia sanoja. Mutta niissä leyhyi kaikissa viitan sini ja\ntaivaanrannan kulta.\n\nNäytti kuin Etelä-Juudean mies Juudas Keriotilainen olisi aikonut\nsanoa jotakin Salomen puolustukseksi. Nainen oli kuitenkin tuohtunut\n— hän toivoi aivan toisenlaista vastausta ja sen tähden hänen\nkimittävä äänensä itsepäisesti pitkitti: \"Mutta, rabbi, sinä kierrät\njälleen kaiken, sanallakaan et ole pojistani maininnut, paitsi\ntuota, että ylhäältä vain annetaan sinulle valta ja että on olemassa\njokin semmoinen kuin ennakolta määräys, jos ymmärsin oikein.\" Se\noli tuskastuttavan ärtyistä naisen vetoomusta kesken sanoja, joiden\nhajallisuutta liitti yhteen jokin arvaamattoman väkevä voima. Jeshua\nei kuitenkaan suuttunut, tuskin edes kiihtyi:\n\n\"Kuinka onkaan kirjoitettu ihmisen pojasta, että hän saa paljon\nkärsiä ja on sitten tuleva halveksituksi? Sanonpa teille jotakin:\nElias on tullut jo, hänelle tehtiin, mitä he hänelle tahtoivat,\nAntipaan hovi... Kauan en teidän seurassanne viivy, iloitkaa\nkuitenkin, että minut näette maisin silmin sellaisena kuin olen. On\nmonta ennustajaa ja monta ruhtinasta, jotka haluaisivat minut nähdä,\nmutta mitä te näette ja mitä kuulette, sitä he eivät näe eivätkä\nkuule.\"\n\nHänen kalvakan hienot kasvonsa kohosivat syvimpää orvokintummaa\nsineä kohti. Kenties jokin aavistava vaisto juuri tänä hetkenä\nsanoi kyyhkyskaupungin hyljeksitylle naiselle, että sanat, jotka\nkumpusivat nasaretilaisen huulilta, olivat ikuisiin aikoihin asti\nkuin lupauksen sinetti hänen ja tutkimattomien taivaanvoimien, niin\niäti ylenkatsottujen välillä:\n\n\"Minä ylistän sinua, isä, että saksit nämä viisailta ja tietäviltä\nja ilmoitit vain niille, joilla on lapsenmieli! Niin, Isä, näin on\njälleen sinulle hyväksi näkynyt -\"\n\nTaaskin Keriotin vuorikylän kauppamies Juudas aikoi huomauttaa\njotakin. Hänen paksulla polvellaan hölskyi pässinpussista tehty\nrahamassi täpösen täynnä Sebedeuksen vaimon rahoja, halpoja\ndenaareja, jotka oli lyöty Saturnuksen temppelin pajassa,\nkolminverroin kalliimpia kreikkalaisia sulasta hopeasta valettuja\nstateereja, Kuusaan vaimon antamia kymmenkertaisesti arvokkaampia\nhopeakolikoita, joita yleisesti käytettiin Antipaan hovin\njuomarahoina, ja kolme, neljä kreikkalaista mnaata, joiden arvo\nkohosi pitkälle yli puolentuhannen.\n\nHän oli nahkurin poika ja ainoa näistä, joka tuli etelästä. Seirin\npunaisten vuorten valo näytti tarttuneen hänen hiuksiinsakin ja\ntiilenkarvaisiin kasvoihin. Milloin hän vain muisteli Juudean\neteläosien tulessa korventunutta kotikylää loivasti aaltoavine\nvuorineen, hänet valtasi miltei häpeä. Olihan tosin kirjoitettu,\nettä isäsi ja äitisi olivat sinua kaikista lähimmät. Mutta pitkillä\nvilkkailla kaupparetkillään tämä punatukkainen kassanvaalija\nei ollut sitä ajatellut — kenties se unohtui niin kuin Seirin\nvuoristojen ikuinen rusko: aluksi ovelan maaherra Antipaterin\nja sitten hänen vielä taitavamman poikansa Herodeksen verinen\ntyrannius, joka ei ollut mitään muuta kuin noiden kuloksi palaneiden\nvuorten kosteudenjanoa! Hän aikoi sanoa, että vieläpä Syyrian\nlegaattikin odotti profeettaa, samoin hänet oli kutsunut hoiviinsa\nEdessan ruhtinas Addai, häntä toivottiin Kalkiksen ja Osroenen\nkuningaskuntiin; Libanonin takaisten alueiden ylivaltias Lysanias,\njonka hoidossa oli suuria osia Abilenen maakunnasta, ei mitään niin\nkaivannut kuin ruokkia ja syöttää tätä muukalaista, tietenkin ensin\npestyään nardusöljyllä hänen jalkansa -! Iturean kuninkaan pyyntöä\ntuskin sopi hylätä ilman muuta, niin jaettu ja paloiteltu kuin hänen\nvaltakuntansa olikin, niin ettei hän ollut tetrarkka Antipasta\ntai tetrarkka Filippusta kummempi. Hänhän hallitsi näinä vuosina\nIsmaelin poikain ikivanhaa perintömaata — kylläkin beduiinien\nhyökkäysten rasittamaa, mutta sitä runsaampien sulavien lumipurojen\nkostuttamaa tienoota, jonka ainakin keväisin täytyi olla heleän\nsininen tuoreista hauraista narsisseista ja tuhansista valkoisista\nliljoista. Iturea! Pyhien kirjoitusten miltei loville kulunut Jetur!\nHän aikoi sanoa jotakin tästä kaikesta, vihjaista myös varovasti\nsiihen haluun, jota pöyhkeän typerä ja vaarattoman taikauskoinen\nAntipas tunsi 'uutta Johannesta', 'eloonherännyttä vesinasiiria'\nkohtaan... Hänen mielessään liikahti myös kummallisen vaativa ajatus:\nEikö jo rabbiini Johanan, suuren ja viisaan Sakkain poika, ollut\nrukouksissaan lähestynyt yliaistillista maailmaa samalla tavoin kuin\ntämä galilealainen: \"Isämme, joka olet taivaissa...!\" Oliko se vain\nepäuskoa vai uskon horjuvaisuutta kahtaalle? Ja tuo Miriamin pojan\nomistama lause, velvoittavan tuima sana hänen huulillaan: 'ihmisen\npoika' — senkin oli itse suurin kaikista hurmoksiinvaipujista,\nHesekiel — saadokilainen pappi ja monien perättäisten vainojen elävä\nsilminnäkijä — Tähtikaupungin palatsissa nähnyt tulenhohtoisessa\nnäyssä. Ja eikö Danielin kirja puhunut samoin äänenpainoin? Keriotin\npunatukkainen mies haroi hiuksiaan. Ei Herran 'voitelemaa' messiasta,\nei taivaan ja maan ylikuninkuutta, vaan ainoastaan tämä ihmisenäolon\nsitoma mahtava henki! Tarmoa rabbi Jeshuassa oli ja ylväyttä, myös\npilkallista väkevää sanoilla solmimista, mutta muuta...\n\nJuuri kun Juudas Keriotilainen oli vaipunut näihin mietteisiin, hän\nkuuli Salomen äänen: \"Entä rahat, joiden varassa tämä joukko elää?\nSinähän uskoit ne Keriotin miehelle...\" Hän kuiskasi sen hiljaa ihan\nkuin kavahtaen rikkoa sitä riemun ympyrää, joka tänä hetkenä yhdisti\nkaikista maista haalitun oppilasjoukon, valkosulkaisten haikarain\nhävitessä kauas Taaborin hohtoon, niin ettei silmä enää erottanut\nniiden lumenvälkkeistä auraa.\n\nMestari sanoi työläästi: \"Te muistatte kaikki, mitä puhuin Simon\nKeefaan talossa: 'Kun sulhanen on läsnä, häävieraat riemuitsevat.'\nMutta koittaa aika, jolloin sulhanen riistetään heiltä pois. Se on\nhyvin lähellä, se kärsimyksen aika. Älkää koskaan loukkautuko minuun,\nmitä ikinä tapahtuisikin... Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat\nhallitsevat herroina alamaisiaan ja mahtavat käyttävät valtaansa\nniitä kohtaan. Mutta näin älköön teidän keskuudessanne olko. Joka\ntahtoo tulla suureksi, olkoon kaikkien palvelija, ja joka haluaa olla\nensimmäinen, olkoon kuin orjanne. Eihän ihmisen poikakaan tullut\npalveltavaksi vaan palvelemaan — antamaan henkensä lunnaiksi monen\nedestä. Nyt me nousemme Jerusalemiin\" — hänen äänessään soinnahti\nouto tuska, joka jäi muille käsittämättömäksi — \"ja kolmantena\npäivänä juhlan alkamisesta minä pääsen kärsimyksestä, minä pääsen\nmääräni päähän.\"\n\n\"Etkö sinä ole kaiken tuon kuningas, valmistuspäivän ja pääsiäisen\nja suuren juhlalevon? Kuinka maa sitten tuottaisi mannaa ja hunajaa\nniin kuin kaikkein varhaisin vanhin profeetta Aamos on luvannut,\nhän, jonka kotikylä Tekoa varmaan oli lähellä minun kotiseutuani\nnoilla eteläisillä kallioilla: 'Että vuoret tiukkuvat silloin makeata\nviiniä ja kukkulat rieskamaitoa', vaikka tänään ovatkin poroksi\npalaneet ja aivan kuparinkarvaiset, tuskin marunaa kasvavat\", sanoi\nrahastonhoitaja Juudas Keriotilainen.\n\nMutta ennen kuin rabbi oli ehtinyt mitään siihen lausua, molemmat\nSebedeuksen pojat kävivät hänen kimppuunsa milteipä kiihkeän rajusti:\n\"Sano meille, sano tuolle hurskaista hurskaimmalle intoilijalle\nJoonaan pojalle, kuinka on mahdollista, että emme kykene sinun\nnimesi voimalla edes yhtä sairasta tekemään terveeksi?! Paljon emme\nsinua vaivaa, mutta tähän kysymykseen on kyllä syytä, vai kuinka?\nMinä, Sebedeuksen ja Salomen poika Johannes, joka en koskaan sinun\nsanojasi vastaan napissut, yritin aivan turhaan ajaa hulluuden\nhenkeä pois. Se tapahtui juuri sinun nimissäsi, mestari. Kymmenesti,\nsadasti sinä olet luvannut, että sama parantava voima, joka sinusta\nlähtee, on meidän valittujen mahtina... Sinun lähetteinäsi, sinun\njulistuksesi viejinä, meillä pitäisi olla edes säen sielusi tulesta,\nväkevä henkinen tuomarius ja käskyvalta henkien ja ihmisten yli.\nMutta kuinka on, Jeshua? Kun me tulimme kolmisin Simon Keefaan\nkanssa Hermonilta pieneen surkeaan kylä pahaiseen, sinun luoksesi\ntuotiin mies, joka kieritteli itseään lattialla ja jonka suusta valui\nkuolaa. Minä muistan, mitä kysymyksiä teit — hän oli ollut siinä\ntilassa pikku pojasta, milloin hän oli hoipertunut hiilille, milloin\nveteen, ja vain vanhempien silmälläpito oli pelastanut hänet sadasta\nkuolemasta... Sinä sanoit, opettaja: 'Jos voit! Kaikki on mahdollista\nsille, joka uskoo!' Ja pojan isä huusi kuin mieletön: 'Minä uskon,\nauta epäuskoani!' Sinä ajoit mykkyyden, kuurouden, kirouksen,\nvaahdon, heittelehtimisen demonin pojasta, niin että hän kouristui\nmaahan kuin käpertynyt lehti ja ulisi surkeasti. Nyt kysyn sinulta,\nmiksemme me, jotka yritimme ensin, voineet sitä ihmetyötä tehdä? Sinä\nolit vain ivallinen meitä kohtaan ja sanoit, että sitä lajia ei saa\nlähtemään muuta kuin rukouksilla ja paastoilla. Etkö ollut itse juuri\nsyönyt ja juonut Een-Gedin viiniä, vanhempi veljeni sitä vastoin oli\nkoko edellisen päivän pitänyt ankaraa paastoa...\"\n\nNasaretin miehen loistavan syvät silmät olivat yhä suunnatut\nhaikaroiden valokurkeen ikään kuin hän kehoittaisi vieläkin aivan\nääneti: Katsokaa ylemmäs! Taivaalle! Kuinka puhtaan valkoiset noiden\nliitäjien sulat ovat, kuinka Isäni on upottanut heihin kaipuun,\njoka on sammumattomampi kuin rukoussalin lamppu. Aina vain kauas,\nkaukaisuuteen, yhä kauemmas, mitä tapahtuukin...!\n\nJohannes sormeili välähtelevää läikesilkkistä vyötään, sillä tämä\näänettömyys kiusasi häntä: \"Mahdatko tietää, että muuan nuori mies\nTebutis — hän kadehtii Jerusalemin pappien valtaa — olisi valmis\nsinuun liittymään, vaikka häneltä puuttuu liitonmerkki. Ja toinen,\naivan nuori Teudas, kulkee pitkin Jordanin rantoja ja parantaa\nmätähaavoja sinun nimissäsi, akaasiaseppele päässään ja pelkällä\nsormen kosketuksella. Emmekö mene ja heitä heitä molempia jokeen,\nopettaja?\"\n\nRabbi hymyili valoisasti: \"Älkää kieltäkö häntä. Ei kukaan, joka\ntekee voimallisen teon minun nimeeni, voi ainakaan kohta jäljestäpäin\npuhua pahaa minusta. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme\n— joka ojentaa teille maljallisen vettä siinä nimessä, että te\nolette 'Voidellun' omia, se ei totisesti jää vaille palkkaansa.\"\n\n\"Tämä valemessias Teudas ja kaikki hänen ihmeensä ovat vain\nessealaisten ihmeiden matkimista\", kivahti Simon Keefas. \"Ja kuinka\nselität sen, mestari, että neljännen yövartion aikaan Galilean\nmerellä — se olit sinä itse, rabbi, tai valohaamusi — minä kiipesin\nveneen laidan yli, mutta vajosin paikalla, sillä en osaa uida...\nTunnusta minulle nyt, että kaikki oli vain kirottua velhoutta, ja\nettä oltiin tekemisissä semmoisen vampyyrin kanssa, jotka tulevat\nimemään elävistä verta, niin kuin olen kuullut muutaman Kyrenen\nmiehen kertovan. Niitä liikkuu kuin kuivuneita lehtiä teiden\nhaaroissa, ne pelästyvät yksin roomalaisen yötorvenkin ääntä, kun\nsoitetaan merkkiluikkaus. Muistelen, että kuu ja Oinaan tähtisikermä,\njoka kohoaa juuri toisen yövartion aikaan pimeyteen, valaisivat sillä\nkertaa mustaa vettä -\"\n\nHänen järeillä kasvoillaan kuvastui kauhu. Nasaretin mies oli sen\nhuomannut, mutta hän mietti kauan aikaa, ennen kuin sanoi tuikeasti,\naivan toisin kuin äsken: \"Voi teitä, te vähäuskoiset! Sanonpa teille\njotakin. Te olette maan suola, mutta jos suola käy mauttomaksi, millä\nsitten suolataan? Ei se kelpaa maahan eikä tunkiolle, se heitetään\nvain pois. Jos teillä olisi sinapinsiemenen verran uskoa -\"\n\nSitten hän oli äkkiä vaiennut. Hänen taivaansininen matkaviittansa\nvälkähteli jo \"Palmujen talon\" ensimmäisten kellanvihreiden\nbalsami-istutusten hohtoa vasten, hän näytti vaipuneen syviin\nmietteisiin. Muutamat oppilaista lähestyivät: \"Rabbi, etkö voi lisätä\nmeihin uskoa, enennä sitä meissä...\" Mutta hän oli ääneti. Vain\nSimon Keefas jatkoi vinot rosoisen tummat kasvot hehkuen ilmeisestä\npelosta: \"Minä näin sinut sinä yönä, meren yllä.\n\n\"Olit kuin Een-Doorin noitanaisen manaama aave, minä luotin sokeasti\nsinuun sentään — kun tarkoin muistelen, oli se aika, jolloin aasit\nrupeavat huutamaan mutta koirat eivät vielä ulvo eivätkä naiset imetä\nsylilapsia. Tämä ystäväni Kyrenen mies kertoi, että semmoista sattuu\nusein erämaassakin... Tot jumalan palvelijat näyttäytyvät isoina\nruskeina sittiäisinä, jos haluavat, haltioita liikkuu pölypilvissä\nja tuulessa ja suon usvissa, kosteilla mailla nähdään kuumeen ja\nhulluuden henkiä, kaikki yhtä valoisan selviä kuin sinun aaveesi\noli. Niiden silmät ovat vain enimmäkseen verenhimosta tahmeat,\nne takertuvat nuorten tyttöjen nänneihin ja yrittävät imeä niitä\ntai sitten ne syövät hautojen saastaa. Hän on poikineen vaeltanut\nLibanonilta tänne; hänellä on kaksi oivaa nuorukaista Ruufus ja\nAleksanteri, tällä Kyrenen miehellä, vaikka hän onkin musta kuin\nitse horna...\" Hän puraisi kieltään. He olivat ehtimässä Jerikon\nensimmäisille aaltoaville lakeuksille. Jeshua ei puhunut sanaakaan\n— vaikka hänen täytyi tuntea niskassaan Simon Keefaan valkoisten\nkiihkeiden silmien salattu kysymys: Mitä tuo kaikki oli ollut? Kuinka\nsinä sen selität, kaikentuntija? Miksi annoit minun vajota veteen\nsydänyöllä? Kylmään ja mustaan Galilean meren veteen, joka olisi\nminut hukuttanut, elleivät toiset olisi tarttuneet vaatteistani\nkiinni ja kiskoneet pienen aluksen laidan yli...?\n\nTuo hyvin epäkunnioitettava kumpukaupungin nainen, virasta erotettu\nihokkaiden kirjoilija, pysyi itsepintaisesti vaiti. Se sai\nSebedeuksen vaimon haukkomaan henkeään; muutaman hetken hän tuijotti\näärimmäisen kiukkuisesti Magdalan naisen korpinmustaa tukkaa, hänen\nraukean valkoisia eläimensilmiään ja likaista pääliinaa. Kaiken\ntarkastelun tuloksena oli, että seitsemästä porttouden hengestä\nvapautettu nainen ei edes häneen katsahtanutkaan... Hän katseli vain\nJerikoa, jota tuskin voi sanoa kaupungiksi, niin verkalleen se yleni\nmineraalilähteiden, lammikoiden ja istutusten vehmaudesta pientä\ntummaa Karantalin vuorta kohti kuin suunnaton erivärisistä langoista\nkudottu jättiläismatto. Magdalan naisen huulia vasten läppäsi miltei\nmullankarvaiseksi ruostunut liian suuri metallikehä. Sekin, että\nhän oli niin mykän sulkeutunut ja omissa mietteissään, herätti\nSebedeuksen poikien äidissä hyökkäämishaluista kiukkua.\n\nJa tänä hetkenä hän sai aivan odottamatta tuekseen Kloopaan vaimon\nja finanssimestari Kuusaan vaimon. — Eikö olisi oikein, jos tuo\nhaureudentekijä ajettaisiin naisjoukosta? Hän on kyllä kokenut\nihmeen, mutta hän on varmasti taikakeinojen tänne tuoma, Miriam\nhuomautti sormeillen kurkullaan hölskyviä impeyden puolikuita.\nJohanna kuiskasi salavihkaa: — Magdalan nainen kaataa rabbin ennen\npitkää. Juovuksissa hän petoksella myy sen, mikä meille on kallista,\nja ellei hän päihtyisikään, onhan olemassa mahtava vaikutin: Pelko!\nJos jollakulla oli halua ennalta varoittaa mestaria... Mutta\nsaattoihan kaikki olla turhaa luulottelua, semmoinen iäti merkitty\nnainen vain!\n\nMagdalan nainen, entinen koruompelijatar Magdal Nunan kirjoilemossa,\njolta ajalta hänen sormenpäihinsä oli jäänyt aimo määrä\nneulanpistojen rosoisia arpia, sitten seraljin ilotyttö ja nykyään\nvain eteläisen Galilean opettajaa seuraava hiljainen olento, ei ollut\ntietääkseenkään naisten supatuksista. Hän oli vain kultaompelija;\nkaikki välivuodet lihavan ja ahnaan bordellinpitäjän talossa olivat\nkuin pyyhkäistyt hänen tajunnastaan. Hän ajatteli vain, kuinka\nammoisina aikoina — ei kovin kauan sitten — oli ommellut heleään\nsilkkiin kultalankaisia akantuksia, unikoita, pyhien lintujen kuvia\nja kukkia.\n\nKokonainen ihmisikä tuntui kuluneen siitä, kun rabbi Jeshua\nhänet paransi irstauden hengistä, hänen ollessaan tapansa mukaan\nkukkulakaupungin portin pimennossa väijymässä nuorukaisia. Hänen\nainoana avunaan oli hänen äänetön, tylsä hiljaisuutensa, johon mikään\nloukkaus ei yltänyt. Valkean somerikon narske, ruukunkantajien\nhuutelut, valohohtoinen kotikaupunki alituisine muukalaisineen,\nneulan uppoaminen Sericean silkkiin, punaisten ja vihreiden\nja aivan tummien pukujen hiljainen valmistuminen olivat kuin\nsuunnattomien etäisyyksien takana. Hän muisti oikeastaan vain pienet\nhiilenmustat sisiliskot poukamassa, ei mitään muuta, mikä olisi\ntavalla tai toisella ollut yhteydessä Magdalan kanssa... Naisella\noli vyössään elämiseen tarvittavat ihan välttämättömät rovot,\njoten noiden rikkaiden naisten oli turhaa syyttää häntä vieraan\nleivän syömisestä. Valhetta kaikki! Mutta hän säläsi sen visusti\nitselleen. Suotta kertoa, millaisin ponnistuksin ne kolikot oli\nhaalittu, suotta senkin äänekäs kuuluttaminen, mitä hän maksoi tällä\nJerusalemiin suuntautuvalla matkallaan. Ja hän kätki vaippansa alle\nalabasteriruukun, ei kovin suuren, mutta hyvin hienoa egyptiläistä\nvalmistetta, täpösen täynnä kalleinta punakukkaisen nardus-yrtin\njuurimukuloiden nestettä, jonka muuan idän kauppamies oli antanut\nhänelle maksuksi; tiukasti suljettu vaaleankuultava pullo, jonka\ntulpastakin uhosi väkevä väärentämättömän kalliin voiteen tuoksu...\nSe oli hänen aarteensa, Magdalan naisen, joka tunsi olevansa niin\nsanomattoman yksin tässä laumassa. Ellei vain olisi ollut rabbia,\njos hän olisi joutunut ajelehtimaan pelkkien rikkaiden naisten\nparvessa... Taivaan Isä! millainen puhtaan sinen väri häilyikään\nhänen manttelissaan, hän ei hurskaiden tavoin edes pitänyt lukua\nrukoustupsujen pitkistä langoista, hänen matkavaipassaan ja emien\nkaikkea hänen upottavan kullanhimmeissä silmissään kuvastui kaikki,\nmitä ei ilmaista sanoin, minkä vain aavistus hämärästi arvaa!\n\nJa Magdalan nainen, virkaheitto kultaompelija ja seraljin portto,\njonka alaleukaa vasten läppäsi ruostunut messinkirengas, ei edes\nkiinnittänyt mitään huomiota Jerikon lähestyväin ihanuuksiin. Hän\noli aivan vaiti. Hän istui kahareisin muulin selässä. Hän näki, niin\nkuin kaikki toisetkin, haikaroiden kiilan; sen lento pohjoista kohti\nteki hänen sydämensä kumman painostavaksi. Paksuilla liinasiteillä\nsuoraan vatsan päälle köytetty alabasteripullo voiteineen sai hänet\nnäyttämään turpeammalta kuin olikaan — ja juuri tämä seikka oli\nvarmaan yhtenä syynä siihen, että kaikki seurueen äveriäät naiset\nkatsoivat häntä karsain silmin.\n\nNiin, hän oli lukutaidoton — hänen loistavat silmänsä eivät ikinä\nolleet seuranneet Herran Sotajoukkojen kirjan tai Ylistyshymnien\nkirjan tai Aristeaan käärön neliökirjoituksia, laista ja profeetoista\npuhumattakaan. Mutta hän oli kuullut natisevan lehterinkaiteen\nyli pyhän muukalaisen selityksiä, kun tämä tulkitsi kolminuppisia\nruskeita rullia väkevämmin kuin koskaan Shammain tai Eleasarin\noppilaat! Veneenrakentamisen, värjäämöjen, ammatillisen haureuden ja\nsieltä täältä virtaavien muukalaiskaravaanien kaupungista oli ollut\nhyvä siirtyä Kapernaumiin, vaikka maine kulkikin hänen jäljissään.\nMitäpä se merkitsi? Kerran, juuri persialaisten syreenien puhjettua\nsinipunaisiin kukkiin, rabbi oli vapauttanut hänet kaikesta, mikä\nhäntä sisäisesti sitoi: Asmodeuksesta ja hänen kuudesta vasallistaan.\nKuinka hirmuisesti hän oli pelännyt sitä ennen! Pelännyt samaa\ntautia, jota Hiskia oli sairastanut, sillä eihän kukaan olisi\nvoinut mesileipien päälle asettamisella häntä parantaa. Ja Naemanin\nsairautta, Syyrian syyhyä, jonka sanottiin tarttuvan yksin kameelien\ntalismaaneistakin. Vain Jordanin rikkilähteet saattoivat siinä olla\navuksi, jos nekään... Mutta kaiken tämän kauhun rabbi oli pyyhkäissyt\nkätensä sivelyllä pois syväntummien persialaisten syreenien kukkiessa\nja tuoksun liidellessä kuulaassa ilmassa.\n\nEräänä iltahetkenä, kun kaikki muut alkoivat haastella\ngaulanilaisen Juudaksen kolmesta pojasta ja mihin he aikoivat\nryhtyä, siniviittainen Jeshua oli seisonut aivan yksin, omissa\nmietteissään. Hän tuntui olevan sanomattoman kaukana juutalaisista,\nniin ainakin Magdalan naisesta oli silloin tuntunut. Ei mikään tumma\npaksu pergamenttikäärö, ei edes siunauslauselma käsivarressa eikä\ntupsu viitan neljässä kulmassa sitonut häntä siihen maahan, jonka\nlaintulkitsijat olisivat halukkaasti käyneet hänen kurkkuunsa tai\nkivittäneet hänet Jerusalemin edustalla, ellei mahtava prokuraattori\nPontius olisi valvonut kaikkea seemiläistä oikeudenkäyttöä. Pienen\nlampun lepattaessa hän vaipui puolikuun muotoiselle sohvalle.\nMagdalan nainen oli hyvin lähellä häntä, eikä rabbi kuitenkaan\najanut häntä pois, vaan näytti omistavan sanansa hänelle — väsyneet\nlauseet, sillä oli vaellettu paljon: \"Mihin vertaisin taivasten\nvaltakunnan? Se on hapatuksen kaltainen, jonka nainen sekoittaa\nkolmeen vakalliseen jauhoja, niin että kaikki happanee... Tai se\non kuin kymmenen drakhmanrahaa morsiamen tulipunaisessa hilkassa;\njos niistä jokin häviää, eikö tytär huolekkaasti lakaise lattiaa ja\nkoko huonetta ja sytytä tulta, jotta tuo yksi kadonnut löytyisi,\nkunnes hopearaha tulee vihdoin hänen käsiinsä?\" Aivan kuin hän olisi\ntuona päivänä aavistanut Magdalan naisen apean mielen, hän lisäsi:\n\"Sanon teille, taivasten valtakunnassa on paljon suurempi ilo\nyhdestä ainoasta synnintekijästä kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä\nvanhurskaasta, jotka eivät tarvitse parannusta.\" Se oli kuin\nikivanhan tavan mukaisen kihlajaislahjan tai pergamentille\nmerkityn kihlasopimuksen tyhjäksi tekemistä, punaisen kilajavan\nmorsiushilkan, sen kymmenen hopeisen drakhman ja hunnun repäisemistä\npois — säkene kaikki polttavasta säälin tulesta, jonka mestari\nyksin omisti! Mutta usein tapahtui vieläkin, että Magdalan nainen\nsormeili korpinmustia hiuksiaan. Ei, niillä ei tosiaan kilahdellut\nvalmunvärinen drakhmojenlakki eikä mikään vaalea harso lainehtinut\nhänen olkapäitään vasten. Se aika oli säälimättä vierähtänyt. Kuin\nkameelin pyörittämä ratas, kuin edellisen puimakauden varstaniskut.\nHän oli näiden toisten joukossa vain ruumen ja akana. Pimeät,\näänettömät kujat eivät milloinkaan loimuaisi hänen hääseurueensa\nvärikkäistä tuohuksista — häntä varten ei ollut olemassa\naviosopimusta, ei miehen antamaa huomenlahjaa, ei morsiushuoneen\nkatosta, ei myrttiseppeleitä, säilätansseja tahi genistan varpuja\nja liekehtiviä soihtuja. Hän kosketti jälleen kiharoitaan. Turhaan!\nHäntä herpaisi, aivan vasten tahtoaankin, tämä eristyneisyys, ja\nkuitenkin hän tunsi vaaleaan ruukkuun tulpatun narduksen tuoksun ja\najatteli, mitä nasaretilainen oli sanonut, kun hän oli kuvitellut\ntuon sinivaippaisen muukalaisen pahimmin häntä loukanneen... Niin,\nhän oli lakannut toivomasta kaikkea sitä, mitä ihmiset hänen iässään\ntoivovat. Lakannut — mutta siitä oli turhaa mainita kenellekään,\nenempää kuin vähäisistä rahoista ja alabasterikulhosta. Ellei\nhänen viittansa olisi ollut niin tiheän poimukas, hänen olisi\nmiltei luullut kantavan lasta. Mutta vaatteen päärmeet salasivat\nonnellisesti juuri navan yläpuolelle nyöritetyn nardusruukun. Tyynenä\nja hyvin hiljaisena hän istui takkuisen muulin selässä niin kuin\nkaikki nämä naiset, joista useimmat rehentelivät rikkauksillaan.\nHe voivat jo kaikki kuulla veden hiljaa solisevan Herodes Suuren\nterveysaltaissa, mutta niitä peittivät nyt vesikasvien nahkeat\nmärät lehdet kuin vihreät symbaalit. Sitten hän sai sieraimiinsa\nimelien balsaminvesojen tuoksun, monin verroin voimakkaamman kuin\negyptiläisen astian voiteen lemu. Hän ei ollut edes aavistanut, miten\nlaajat nämä viljelykset olivat! Perean tien matkalaisia tomusta\nylt'yleensä aivan harmaina, jokin Mooabin vuorisolasta tuleva\nkaravaani, jonka dromedaarien kauloissa helskyi pahalta silmältä\nsuojelevia sinisiä lasinpalasia — köytetyistä ja öljykankaisista\nmytyistä ei saanut mitään selvää, mitä ne mahtoivat sisältää — taas\nuusia muukalaisjoukkoja sinisissä, ruohonvärisissä, tulenpunaisissa\ntahi aivan tummissa puvuissa matkalla Antiokian sirkukseen tai\nkenties Dekapoliksen kaupunkeihin, ennen kaikkea avoteattereistaan\nkuuluisaan Gerasaan. Magdalan nainen tarkasteli heidän viittojaan\ntuntijan tavoin. Tasan kaksi vuorokautta sitten he olivat yöpyneet\nSkytopoliksen leirissä, ja oli ollut monta hetkeä, jolloin häntä\noli haluttanut sanoa rabbi Jeshualle: \"Anna minun ainakin puhdistaa\nmatkavaippasi ja sandaalisi, niissä on tien tomua, ne ovat aivan\nlumivalkoiset pölystä. Itse et sitä varmastikaan tule panneeksi\nmerkille, rabbi...\" Mutta kaikki jäi pelkäksi hyväksi aikomukseksi.\nMuuten — niin kuin useimmat semmoiset naiset, joiden elämä on\nvierähtänyt yleisen rappion virtaan — Magdalan tytär tuskin\ntunsi maailmaa ja sen maisemia samalla tavoin kuin hänen ylväät\nkanssasisarensa; hän eleli tyhmässä, ahtaassa pikkupiirissään,\nhän koki kaiken koettavansa vain kelmeän ihon välityksellä, hänen\nlaupiaat valkoiset silmämunansa, joihin oli vielä jäänyt jokin\ntyttöysvuosien sinerrys, eivät paljoakaan nähneet — hän oli\norvaskeden ja verinahkan tytär, hän oli, niin kuin Salome aivan\noikein oli huomauttanut asiaa tietämättä, nainen, joka yhä edelleen\nkiihoitti kulmakarvainsa kasvua pienillä neuloilla ja värjäsi\nsilmäripsiään poltetulla mantelinnoella seleudiikilaiseen tapaan.\nKuperat, melkein maidonkarvaiset, typerät silmämunat olivat niin\nhohtavat, että kyyneltiehyeiden punaisia juomuja oli vaikeata erottaa\nniissä. Niin, nähkööt kaikki hänen silmänsä ja korpinmustan tukkansa\nja heiluvan renkaan, jonka ruoste oli syönyt kuparinruskeaksi! Sen\njälkeen kun hän voisi tallettaa uutta rahaa, hän vaihtaisi tämän\nrenkaan toiseen ja parempaan, sillä jo vaistokin sanoi hänelle, että\njos mikään se oli kaiken ärtyisyyden aiheena, ainakin mitä tuli\nSebedeuksen vaimoon tai finanssimestari Kuusaan puolisoon tai noihin\nmuihin. Turhaan hän etsisi ymmärtämystä siltä taholta.\n\nHänellä oli vain Nasaretin opettaja, rabbi ja rabbuuni, ei\nketään muita, jotka olisivat pitäneet häntä orjaa arvokkaampana.\nEi morsiuslakkia kymmenine hopearahoineen, vaan paljon pahempi\nkohtalo! Hän oli lihonnut turpean pyöreäksi, ja häntä tuskin voi\nsanoa kauniiksi. Monien rumien ihmisten tavoin hän tunsi sielussaan\norastavaa katkeruutta, mutta säläsi sen, ei sallinut sen nousta edes\nviheriäksi virveksi. Alistua kaikkeen. Olla hyvin nöyrä vähässä. Ja\nvaieta niin kuin Jordanin kalat, kun muut puhuivat suurin, vaativin\näänin. Hän venyttelihe juhdan selässä, sillä matka ei ollut suinkaan\naivan huoleton ja hänen istuinlihaksensa olivat pahoin puutuneet.\nHän avasi kirkkaan maitomaiset silmänsä ammolleen. Oli sentään hyvä,\nettä lähestyttiin Jerikoa. Se oli portto Raahabin kaupunki, sen\nnuoren ilotytön, joka oli elättänyt kerran Joosuan vakoojia, sen\nMagdalan nainen tiesi... Huono tahi hyvä enne, kuka sen voi tulkita?\nJa viis enteistä! Kuinka oudon väkevästi Gileadin balsamintaimet\ntuoksuivatkin!\n\nKirkas tomu kohosi hohtavina pilvinä ilmoille. Tuuli puhalsi jälleen,\nJerikon taatelipalmut kohosivat nyt selvästi heidän näkyviinsä.\nMiriam, Kloopaan vaimo, joka istui poikittain muulin satulassa,\ntähyili miettivin, raskasluomisin silmin ohi lipuvia viinitarhoja.\nHän tunsi kaipaavansa kotia: lieden hehkua, jauhinkivien jyrinää\nja värttinäänsä. Mutta näiden hunajanhohtoisten puutarhojen ja\ntuuheiden oliivilehtojen näky ikään kuin häivytti kaiken tuon kauas\npois... Hän katseli epämääräisen karsaasti Magdalan naista ja hänen\nheiluvaa nenärengastaan. Hän ajatteli: Jos rabbi Jeshua lupauksensa\nmukaan perustaa taivaan valtakunnan tähän maahan, kuinka hän voi\nkutsua sinne porton? Totta kylläkin Mooseksen sisar puhdistui\nMagdalassa pitalista, mutta tarvitseeko siitä seurata, että tuo\nnainenkin puhdistuisi vioistaan? Ja kuinka hänellä olisi sijaa\nDaavidin kuningaskunnassa, jossa vallitsee puhtaus ja hyve! Kloopaan\nvaimon katse osui auringossa helottaviin balsamiviljelyksiin, jotka\nnäyttivät etäällä hyrskyävän kuin kellanvihreä lehvävaahto Karantalin\nrinteille. Taivas sinersi tummana. Ja niin kuin joskus ennen, niin\ntuntui luvattu, ihmeellinen valtakunta ikään kuin katoavan syvälle\nkäsittämättömien ongelmien hämyyn. Vain kukkien ja puiden lehdet\nkimmelsivät ihanan vihreinä, vain maa ruskeine multapenkereineen\nja puutarhoineen tulvehti kesän lupausta. Mutta taivaan katto sen\nyläpuolella oli läpäisemättömän tiivis, tuhansien salpojen lukitsema.\nKuinka se oli milloinkaan vaipuva maan päälle?\n\nKloopaan vaimo tähyili ilmassa liiteleviä harjalintuja, Magdalan\nnaisen nenärengasta ja Johannan kalajavia nilkkavitjoja. Jerikon\nportit nousivat heidän edessään tummina ja sammaltuneina.\nVäkijoukkojen melu paisui, vyöryi hetki hetkeltä yhä lähemmäksi...\n\nKun seurue ilmaantui portista, Kapernaumin miehet yrittivät turhaan\ntunkeutua väkijoukon lävitse. Toivotonta! Sairaiden ja kerjäläisten\ntungos piiritti heidät joka taholta, he voivat vain tämän ihmismeren\nsorinasta päätellä, mitä parhaillaan tapahtui. Arvattavasti rabbi\nJeshua antoi viittansa liepeen pyyhkäistä sairaita, joita oli\nkannettu molemmin puolin tietä, tai sitten hän voiteli sokeiden\nsilmiä syljensekaisella pölyllä, niin että ne aukesivat ja niihin\nleimahti näkemisen valo. Vain Simon Keefaan järeä, voimakas\npää näyttäytyi hetken aikaa huojuvan, aaltoilevan päähinemeren\nyläpuolella... Sykomorin oksat, joille veronkokooja Sakkeus oli\nkahareisin asettunut, notkahtivat äkkiä. Sekä liturgi että synagoogan\nesimies kuulivat pääkerjäläisen huudon: \"Daavidin poika, Jeesus,\narmahda minua!\" Ja sitten, paheksuvan ääntensorinan halki, kuului\nsointuva voimakas kehoitus: \"Timeuksen poika, tule tänne!\"\n\nMiehet näkivät sokean kerjäläisen verkalleen laskeutuvan alas\nsykomoripuusta ja haparoivan tietä ihmistungoksen halki; hänen\nalmukuppinsa helinä hävisi kuulumattomiin, hän näytti sysivien\nkyynärpäiden ohjaamana ajelehtivan parantajaa ja hänen seuralaisiaan\nkohti.\n\nSynagoogan liturgin ajatukset kiersivät yhtä ainoata ympyrää, ja hän\ntiesi, että sen kehän oli piirtänyt jumalallisen valon aamu itse\njoinakin hetkinä Gennesaretin rannalla. Sielunsa syvintä myöten\nrotunsa, kansansa, verensä, uskonsa poikana hän vainusi Jairuksen\npuheissa vain herjaavaa välinpitämättömyyttä. Ja äkkiä, kun hän juuri\ntuijotti kauas Skopuksen muurien suuntaan länteen oratuomen marjojen\nväriset silmät kiiltäen, hänen korviinsa osui kahden ohikulkevan\nrabbiinin puhelu; se oli kuin balsamia vereslihaan, \"saastaisessa\nkaupungissa\" hän ei tosiaan ollut odottanut kuulevansa mitään\nsellaista. Miehet olivat Meeromiin haudatun Eleasarin oppilaita,\nheillä oli ihokkaittensa yllä paksut vaalean punakellervät vaipat\nkuin villikoiran turkit, joissa tosin kulki siniharmaita juo ia\nylhäältä alas, ja tiukasti laskostetut, eräänlaiset helttasienen\nmuotoiset vaaleat pääkääreet. Ne eivät peittäneet ulkonevia isoja\nkorvia. Synkän sinervät silmät säihkyivät. (Jokainen ihminen, myös\nHilkanan poika Simon, on jossakin määrin taipuvainen välähtelevän\nnopeiden ajatuskuvien viettelyksille, ja niinpä hän, näiden seutujen\neläinten tuntija, ajatteli, mahtoiko noiden kahden rabbiinin\njaloista puuttua viides varvas niin kuin aidolta villikoiralta!)\nHeidän karvaiset kasvonsa muistuttivat kookospähkinänkuorta,\nniiden iho oli ruskea, mutta parta ja hiukset riippuivat aivan\ntakkuisina kuin naava. Eleasar, suuri rabbiini Eleasar, ylimmäisten\npappien kantavanhin, joka kerran ammoin sitten kapaloitiin\nitsensä Aaronin kodissa, kaikkien leviittojen päämies ja pyhien\nyhdeksänkymmenenkolmen kultakalun hoitaja, joka oli isänsä kuoltua\ntullut Mooseksen apulaiseksi ja pirskottanut rituaalista hiehonverta\nilmestysmajan etupuolen seinään...! Hänen oppinsa kukoisti yhä; siitä\nmuuten riitelivät keskenään tulisimmat saadokilaiset ja yhtä ankarat\nfariseukset, sillä perimysjärjestyksen mukaan Saadokin ruhtinashuone\njuonsi alkunsa tästä miehestä. Mutta nämä kansan halki pujottautuvat\nmiehet olivat selvästi leeviläisiä laintulkkeja. Heidän viittansa\nväri oli sama kuin sen ruskeanpunaisen hiehon väri, jonka veren\nEleasar oli viskannut Adonain oraakkeliteltan huopaan.\n\nToinen miehistä sanoi äreän vaakkuvalla äänellä: \"Eikö vanhemman\nFilonin aleksandrialainen poika, jolla on sama nimi kuin isälläänkin,\nole äskeisessä kirjoituksessaan puhunut jumalaisesta hahmosta,\nnähnyt hänet ylhäällä pilvissä rukoilemassa Adonaita itseään, että\nhän johdattaisi koko juutalaisen heimon yhteen ja antaisi kaikille\nanteeksiannon. Minä muistan ulkomuistista tämän egyptiläisen tekstin\nsanat: 'Silloin nämä hävitetyt kaupungit nousevat tuhkastaan,\nerämaat asutetaan, hedelmätön on muuttuva hedelmälliseksi.' Mitä\nhyvänsä hänestä sanotaankin, tuolla tulisella nuorukaisella on\nprofetian lahja, ja Egyptin ympärileikattujen keskellä hän vaeltaa\nkuin uusi Daniel.\" \"Hän, joka tulee, hävittää rattaat Efraimista\nja hevoset Jerusalemista ja sotajouset kaikkialta maasta — kuinka\nusein se onkaan luvattu, vaikka siihen yhtyykin sävyisyyden lupaus.\nMutta ennen kaikkea\", sanoi toinen Eleasarin oppilaista, \"minä\nmuistelen aina kaikista jumalanilmoitusten tulkeista suurinta,\nDanielia, joka maanpaossa näki neljän eläimen luovuttavan valtansa\nhänelle, jota ennustaja sanoo 'ihmisen pojaksi'. Näyt oinaan ja\nkauriin taistelusta, senhän muistat... Neljä mahtavaa petoa seuraa\ntoisiaan, ne ovat Baabel, Aleksanterin kuningaskunta, Syyria,\njonka sinipaitaiset kuninkaat eivät enää meitä ole hallinneet\nmiesmuistiin.\" Toinen rabbiineista luki kuin ulkoläksynä laulavan\nvoimakkaalla äänellä: \"'Ja neljäs valtakunta on kova kuin rauta,\nsillä rauta musertaa kaiken ja särkee kaikki; niin on sekin kaikki\nrikkova raudan tavoin, särkevä ja rikkova.' Ei tarvita suurta\nymmärrystä oivaltaakseen, että tämä neljäs on Gevurah kaikessa\nmahdissaan ja voimassaan, Rooma legioonineen, vai kuinka arvelet?\"\nHänen äänensä oli käynyt aivan matalaksi. Liturgi kuuli sen siitä\nhuolimatta. Sitten molemmat äänet häipyivät lainehtivan tungoksen\nhälinään, ja Hilkanan poika kuuli vain katkelmia Sakariaan\ntoivorikkaista kirjoituksista, Herodes Suuren ajan psalmien laulajan\nriemukkaan 'Voidellun' kutsuhuudon, lauseiden riekaleita, joissa\ntoistuivat sanat 'Messias' ja 'Ihmisen poika'... Koko hänen oma\nluottamuksensa oli tänä hetkenä pureutunut Baabelin ennustajan\nsanoihin, että kansa itse oli oleva oma Messiaansa, oma luvattu\nvapahtajansa. Siitä oli kehittyvä \"Korkeimman pyhien kansa\", se oli\nsaava \"valtakunnan, vallan ja voiman kaiken taivaan alla\", niin\nkirjoitti mies, jonka hepreankieliset tai aramealaiset tekstikääröt\nolivat joskus Nabunaidin päivinä syntyneet kieltensekoituksen maassa.\nKapernaumin synagoogan esilukijan mukaan tämän tietäjän oli täytynyt\nitse nähdä kaikki: Antiokus Epifanes, hänen ennustavien näkyjensä\npieni, mutta paisuva sarvi, joka uhkasi juutalaisten maata niin kuin\nammoninsarvin koristettu kaunis makedonialainen Aleksanteri, pyhän\nilmoituksen kaksisarvinen oinas, meedialaisten ja persialaisten valta\nja sitten Kittimin laivat, jotka eivät voineet tarkoittaa muuta\nkuin mahtavaa seleukiidien kukistajaa ja Egyptin valtaajaa Roomaa\n— niin, liturgi olisi hyvin kernaasti yhtynyt noiden kahden miehen\nväittelyyn. Mutta tungos nieli heidät survoviin laineisiinsa. Heidän\nturbaaninsa kelluivat jo kaukana. Hilkanan poika ei milloinkaan\nsaavuttanut sitä mielentyyneyttä, joka olisi tehnyt hänelle\nmahdolliseksi vertailla keskenään vanhojen julistajien sanoja —\nhäneltä puuttui ennen kaikkea kirkas, kaikenymmärtävä inhimillisyys;\nhänen korskeutensa ja omahyvyytensä nousi aina vastaan, milloin\nhän vain kuulikin lauseita, jotka tulvivat joko sitten luontaisen\nviisauden tai pitkän iän uurtamista aivoista. Ja hän vihasi,\nvihasi sokeasti tyrannin palatsin saastaisia sinipunahopeisia\npelikaaninkuvia, kreikkalaisten tulvaa havisevine viittoineen; hän\nuskoi vain lujasti siihen, että oli liitonmerkin suojelema ja Adonain\nkansan jäsen.\n\nHilkanan pojalla oli myös syviä epäilyksiä, mahtoiko hänen\nesimiehensä käsittää kaiken tuon. Ukon ryppyisen ruskeat kasvot\nsalasivat kaiken, mitä hän hautoi syvällä mielessään. Vain kerran\nHilkanan poika oli rohjennut viitata vanhan miehen omakohtaiseen\ntuskaan: \"Tyttäresi Leea kuoli, ja sitä kiveä ei varmasti ikinä\nvieritetä haudan suulta...\" — \"Hän meni menojaan kuin jumaluuden\nhaihtuva henkäys, mutta kenties hän eläisi, jos vain...\", ja\nesimiehen murheisen tahmea ääni päättyi siihen. Enempää hän ei\nsanonut. Ja tuskallisen kovuuden ilme kävi vuosi vuodelta selvemmäksi\nliturgin piirteissä. Sen aiheutti ennen kaikkea se, että hän —\nellei ollut puhe aivan varhaisista auringonkoiton hetkistä —\njoutui näkemään ja kuulemaan, miten \"pakanain Galilea\" tosiaan\nansaitsi roomalaisten antaman nimen, miten sotajoukkoja seurasivat\ntavaranhankkijoiden karavaanit ja yhä uudet temppujentekijät,\ntaatelinväriset hindut, manaajat, kaikesta laista luopuneet\naatelisperheet matkalla Antipaan Tiberiaaseen. Usko ilmeni vain\nmuutamissa, ei kovin monissa, Galilean tahi Juudan miehissä: tuo\nhuomio teki hänen kasvonsa norsunluunkoviksi.\n\nLiturgi nipisti terävät huulensa suppuun. Häntä olisi haluttanut\nsanoa: Anna anteeksi, Jairus, sinähän kuitenkin olet vanha ja minä\nnuori ja laissa on säädetty, että minunkaltaisteni on osoitettava\nsinunlaisillesi vain hiljaista kunnioitusta. Mutta tuo sinun 'kärsivä\nMessiaasi', tuo 'hyvä ihmisesi' — salli minun olla häneen uskomatta!\nHänen kapeat itsetietoiset huulensa puristuivat haavanohuiksi. Syvien\nkulmaluiden alla tuikki musta katse, joka tähyili kauas Jaakobin\nmaan tulevaan loistoon. Kun tuuli huljutti hänen käherrettyjä\notsakiharoitaan ja nelikulmaisen vaalean pääliinan poimuja, niin\nhänen laihat, jurot, kelmeät kasvonsa saivat sisältä valaistun\nkellervän lampun palon. Niiden ihon alla näytti leimahtelevan\nvallanhimon lieska, kuuma ja kaikenkuluttava juutalaisen uskon roihu,\naivan kuin jokainen otsan suoni, jokainen solu ja tiehyt hänen\nruumiissaan olisi ollut sisäisen loimun säilytyskanava. He kohtasivat\nkaikin ajoin sinihelmisin vitjoin koristettuja Gileadin tien\ndromedaareja, ruhtinaallisen juhlavia tai syyhyisiä. Heitä vastaan\nvyöryi Tähtikaupungin suurtorin kieltensekoitus, rukousten, laulujen,\njoikujen, kuiskeiden, kauppahuutojen pauhu. Esilukija tuumi, mitä he\noikein aikoivat tehdä Jerikossa? Kymmenen liittokaupungin muurien\nsisässä, niin Herodes Suuren Arkelaiksessa, kummun töyräälle\nkasvaneessa Fasaeliksessa kuin etelässä Liviaksessa aurinko valaisi\nsamalla tavoin egyptiläisiä obeliskeja; se ei ollut Adonai Elohimin\npäivänkehrä, vaan vieraiden heimojen sulatuspannun luukku.\n\nVeri hänen ohimoissaan tykytti sakeana. Jälleen valo leimahti\nhäikäisevästi usvakielekkeiden keskeltä, palmustojen tumma vihreys\nja balsamilaaksot tuoksuivat leudossa tuulessa huojuen, lähteet\nsolisivat.\n\nHerodeksen jättiläiskaupungissa vallitsi loppumattoman kiihtymyksen\nilmapiiri — mutta se oli uskottomien koirien aikaansaamaa; se oli\naltis jokaisen uuden lauman tunkeilulle, niin että Kapernaumin\nliturgi tunsi täällä maan luottamuksen ja uskon täpäryyden, sen\nvaivaisen horjuvan heikkouden. Hän oli jo aikoja havainnut, että\noli turhaa etsiä juutalaisten viittoja näistä palmustoista. Jokin\nsatunnainen rabbiini vaelsi ohitse lain säätämät vaipantupsut\npunaisen tomun ryvettäminä, niin että niiden villalankojen väriä\ntuskin enää voi erottaa. Jerikon kerjäläiset kyyröttivät mustissa\nryysyissään tai hoippuivat kuin korppikotkat laihat kaulat\nesiintunkevan paljaina. Heissä mahtoi olla montakin, jotka olivat\nlain mukaan saastaisia, joko koskettaneet epäpyhää eläimenruhoa tai\nsyöneet itsestään kuolleen raadon lihaa; heidän seitsenpäiväinen\npuhdistusmenonsa oli ilmeisesti keskeytynyt \"Palmujen talon\"\ntungoksessa. Liturgin ajautuessa tässä valittavien olentojen meressä\nhäntä kiusasi kaiken aikaa kotoisen Kapernaumin aamujen ja saastaisen\nsuurkaupungin välinen juopa. Toinen muisto oli kuin valon omissa\nkehrinpuissa kudottu, ja kutojina olivat olleet ylimmäiset enkelit\nitse! Täällä sitä vastoin tuntuivat hohtavimmatkin linnat jollakin\ntavoin valheellisilta, ikään kuin satraappi vainajan pitalista olisi\njäänyt niihin rumia laikkuja. Murenevaa rappausta ehkä... mutta\njuuri ylellisyyden keskellä se teki omituisen, ilkeän vaikutuksen.\nSamassa hän ja Jairus joten kuten pääsivät ponnistautumaan irti\nryysyläisten joukosta. Esilukija ehti töin tuskin huomata, miten\nJaakob Essealaisella kellui munkkikuntansa punainen seppele kuin\nnäkymättömien käsien kohottama rengas joukon päiden päällä, miten\nJoonaan pojan kasvot kohosivat vinoina ja rosoisen tummina kaikkien\ntoisten yli, Johanneksen hienon viheriän viitan välkähdykset, mustien\nvuohenkarvanauhojen vyöttämät aurinkoliinat, jonkun hyvin pitkän ja\nlaihan miehen, jolla oli kuparimainen iho ja joka saattoi olla yhtä\nhyvin Kyproksen Natanael kuin nasiiri Johanneksen muinainen oppilas\nAndreas; kummankin kasvoihin oli varmaan painunut ulkoilman uho,\nsekä polttavien päivien että viluisten öiden. Naisten nilkkavitjojen\nkilinä häipyi kokonaan kuulumattomiin. Heläjävät kullatut pähkinät\nja helmistä sommiteltujen käätyjen helske oli kuin epätoivoisten\nhaaksirikkoisten ääntelyä yleisessä melussa. Kaiken rähinän yli\nkaikui almukupin kova kalskahtelu. Jerikon pääkerjäläinen, Timaioksen\npoika, turvautui vasemman kätensä nyrkkeihin ja erittäin tehokkaihin\npotkuihin. Hän oli menossa seuruetta kohti. Myös mulperin oksistossa\nkävi heikko kahahdus. Kääpiö Sakkeus, siltaveron kerääjä, oli ottanut\nuuden asennon nähdäkseen selvemmin.\n\nÄkkiä Jairus huudahti miltei rajusti: \"Meidän on nähtävä se mies!\nMinä tosiaan haluan nähdä hänet!... Nämä ihmiset tunkeilevat joka\nsuunnalta, eikö ole mitään talonkattoa, mihin voisimme kiivetä,\nnuori mies?\" — \"Kaikki katot ovat täpöisen täynnä\", sanoi liturgi\nyrmeästi. \"Voin ainoastaan kuulla, mitä nämä ihmiset ympärillä\npuhuvat. Hän kutsuu luokseen sekä kerjäläisen että tuon kirotun\nmulperinoksalla kyyröttävän veronkantajan... Hän tahtoo, elleivät\nkorvani aivan petä, syödä ateriansa tullinhoitajan luona, ja se\nhänelle sopiikin oivallisesti!\" Hän lisäsi, aivan kuin hänen olisi\nkäynyt vanhaa miestä sääli: \"Mutta voimmehan yrittää. Kaikkialla\non tyhjiä viinitynnyreitä, jos vain koetat pysytellä tasapainossa,\nvanhus...\"\n\nHe alkoivat pujottautua elävän tungoksen lävitse. Kiihkeä,\nkummallisen kiivas ja karsas uteliaisuus oli tänä hetkenä vallannut\nHilkanan pojan Simonin. Hänen haukannenänsä riippui aivan vaaleana\nruskeiden, nipistettyjen huulten yllä, sieraimet värähtelivät\njännityksestä tai kenties pelosta. Vihdoin hän huomasi laudoista\nkokoonkyhätyn telineen yksinäisen majan seinustalla. Sykomorissa\nkyyröttänyt rikas kääpiö Sakkeus oli hävinnyt. Tänä hetkenä\nKapernaumin synagoogan esilukija tunsi miltei vihaa tuota saapuvaa\nkohtaan. Saattaisi kuvitella — niin hänen mielikuvansa liikkuivat —\nettä Isä Kelkianin ja Dossan pojan Käkinään lääketaito on tosiaankin\ntullut hänen perinnökseen. Mutta hyvin vastahakoisesti hän parantaa\nsairaita, tämä Taaborin kukkulain lapsi. Milteipä väkivalloin,\nturhaan Jerikon ryysyläiset piirittävät häntä, Timaioksen poika saa\nehkä almukuppiinsa jonkin rovon, mutta hänen kokonaan valkoiset\nsilmänsä, jotka puhkaistiin pöhöttyneen Gratuksen aikana, eivät\nmilloinkaan mitään näe. Ja minä, jonka sormet ovat kuluneet profeetta\nDanielin ja Jesajan kääröjen aukivierittämisessä, minä, joka luen\npuhtaasti vanhaa Mooseksen ja Aaronin ajan hepreaa — miksi juuri\nminulta on kielletty tämä kansanjohto...\n\nSitten Kapernaumin miehet näkivät hämärän tomupilven. Esilukija\nyritti aivan turhaan pidätellä vanhuksen laskoksista. Siitä ei ollut\nmitään apua.\n\nLyhyen tovin näkyi vain sinen ja kullan välähdys tiellä, kunnes\nkalkinvalkoinen pöly nieli senkin.\n\n\n\n\nKUUN ALLA.\n\n\nYö tulvi vienoa tähtivaloa, kun Galilean vaeltajat paneutuivat\nmakuulle Jerikon tullimiehen talon yläsaliin.\n\nValoa oli hiukan huoneessakin — nousevan kuun vaaleanvihreätä\nhohtoa, joka osui sammuneen lampun kylkeen, liukui vinona valoneliönä\nliesikiven yli. Ulkoa kuului enää vain shakaalien matala luskutus ja\nseljapensaiden kahina. Kameelit märehtivät unisina Betanian seraissa,\ntuuli humahti ja häipyi. Yläsalin hämyssä kimalsivat kuin kytevän\ntaulan valaisemina taatelien ja viikunoiden täyttämät niinivasut,\njuhlaa varten kuivamaan ripustetut liinat, tumma kuparinen pesuastia\nja kaksiripainen juomamalja. Miehet lepäsivät olkimatoilla. Yö oli\ntäynnä heidän hengitystään, unen ja väsymyksen ja hiljaisuuden\ntuoksua. Yön tummansininen katto peitti ulkona viinitarhat, seesam- ja\nvehnäpellot, laitumet ja valkoisen kaupungin, jonka äärimmäisiltä\nöljypuuistutuksilta oli enää vain viiden stadionin matka Jerusalemiin.\n\nKahdentoista ammoin palvellun tähtikuvion ja hiljaa pyöristyvän\ntäydenkuun alla eivät tänä yönä kulkeneet uudenkuun ambranväriset\ntyttäret, hedelmällisyyden ja syntymisen henget. Ei... Hopeanvihreän\nkilven kohotessa oliivipuiden latvojen yli yössä vaelsi vihamielisiä\nhenkiä, kiertotähtien seitsemän arkonttia mustissa kaavuissaan ja\nnaisdemoni Lilith, jonka hiuksissa kimalsi Seulasten valousvaa.\nMahlan, virtojen, meren ja yökasteen taivaallinen äiti, jota naiset\nolivat palvoneet Juudean Lakishissa verettömillä suitsutusuhreilla,\nvaelsi tuolla ylhäällä kaikkine tähtisaattolaisineen. Kuollut himmeä\nvalo siirtyi yläsalin seinässä. Nyt alkoivat pääsiäistä varten\nkerätyt mantelit kimaltaa loukossa kuin kulkuset — sitten lieden\nkuoppa ja jauhinkivi upposivat varjoon.\n\nKreikkalainen Filippus kuunteli nukkuvien hengitystä. Hän ei saanut\nunta; hän makasi omalla leposijallaan takaraivo kämmeniin painuneena.\nHimmeä valo lipui passahin uhrimaljaa kohti — se näytti tulvahtavan\ntäyteen kuun ja tähtien salamyhkäistä maitoa. Omalla tahollaan\nnukkuivat seurueen naiset, Magdalan Maria halpoine nenärenkaineen,\nAntipaan finanssimestarin vaimo, Kloopaan puoliso ja Johanneksen\nja Jaakobin äiti Salome. He olivat riisuneet helmikäätynsä ja\nvehnänväriset hihalliset hameensa. Vain Johannan nilkkavitjat\nkilisivät tuskin kuuluvasti. Jordanin Kastajan muinainen oppilas\nAndreas hengitti raskaasti, ikään kuin hän olisi nähnyt kuolleen\nnasiirin ja kuunnellut kasteveden solinaa. Tolmain poika Natanael\nnukkui keveästi hengittäen, Johannes makasi aivan kyyryksissä.\nTaddeus lepäsi nyrkit puserrettuina unennäön aurankurjen ympärille,\nriutunut kalpea Jaakob näki varmaan unta essealaisten erakkomajoista.\nSilloin tällöin miehen huulilta tunkeutui yöhön matalaa uikutusta.\nKun valo liukui yläsalin poikki, se näytti manaavan syvältä\nvarjojen sisästä ruumiittomien olentojen kasvoja. Jaakob Vanhemman\njurot piirteet, joiden sisäistä jännitystä yökään ei lieventänyt,\nsukelsivat hetkiseksi kuutamoon ja häipyivät... Selootti Simon\noli kääntynyt oikealle kyljelleen. Hänen laiha paahtunut kätensä\nnytkähteli ja hapuili kuunsädettä, aivan kuin hän olisi halunnut\ntarttua veitsen kahvaan. Pihisevää, unista, huohottavaa hengitystä.\nVanhojen öljypuiden humua, joka ulkoa yhtyi nukkuvien hiljaisiin\näännähdyksiin.\n\nJa omalla vuohennahkamatollaan lepäsi rabbi Jeshua kalvaat kasvot\nkääntyneinä laipioon päin, joka hehkui hämärässä yönvalossa.\n\nVäsymys painoi heidän silmäluomiaan. He olivat viettäneet edellisen\nyön leiriytyneenä Fasaeliksen kaupungin etelänpuoleiselle lakeudelle.\nTäällä Jerikossa, pitalista puhdistuneen miehen Simonin luona,\njoka oli pari viikkoa sitten kultillisesti puhdistettu, he olivat\nviettäneet miltei koko päivän. Lain mukaan oli uhrattu virheetön\nnuori hieho, papit olivat viskanneet tuleen setripuun oksia, iisopin\nkorren ja helakanpunaista lankaa, jotta aromaattisen polttouhrin\ntuoksu karkottaisi sairauden hengen. Rabbi ja hänen seurueensa\nehtisivät Betanian kylään vasta kun aurinko teki laskuaan. Tylyjen,\nkukattomien, syviin varjoihin uponneiden kalliolouhosten jälkeen,\njoilla taivaltaminen oli raskasta ja vaarallista, he näkivät tuon\niäti ystävällisen pienen \"Lampaiden huoneen\" lumenväristen talojen\nnousevan näkyviin tien käänteessä. Oliivilehdot tummenivat siellä\njo nopeasti, liidunvärisille kujille putoili mustia varjoja. Täällä\nheitä oli tiedetty odottaa. Sakkeuksen yläsaliin oli valmistettu\nvuoteet. Niin kauan kuin Filippus kuunteli tuulen huminaa palmuissa,\nhän aisti ja imi syvälle itseensä nukkuvan kylän hiljaisen rauhan.\nTie Jerikosta Betaniaan ja etelään olisi kuin polku gehennaan\n— se kiemurteli ammottavan rotkon pohjalla, johon sydänpäivän\nhehkukin näytti laskeutuvan kuin myrkyllisten kalvojen lävitse.\nRykelmittäin autioita vuoria, ruskeanpunaista soraa, Kidronin\nlähestyvää ja loittonevaa solinaa, miltei pystysuoria kallioita. Tämä\nkuolemanseutu näytti kokoavan ja keskittävän salaista kosmillista\nrangaistusta, joka huokui verenkarvaisista jyrkänteistä ja niiden\nkiillejuovista. Taivallus Galileasta Jerusalemiin! Filippus ei saanut\nsitä mielestään... Hän ajatteli kaipaavasti Beetsaida Juliaan tuttua\nkalastusvalkamaa sinisen järven luoteisrannalla. Hän oli kuulevinaan\nvihreiden mehiläissyöjien ja sinisten jäälintujen siipien havinan,\nkun ne sukeltelivat välkkyvässä ilmassa ja liitivät puksipuiden\nvarjoon. Hänen mieltään vihlaisi orpous. Hämärä levoton odotus, jolle\nei ole nimeä. Magdalan valkoisista kyyhkyslakoista aina Korasintn\nvehnäaittoihin ja seljapuiden varjostamaan Kapernaumin synagoogaan\nmaa tulvi ikuisen versomisen ihmettä. Kypsänkeltaisten vainioiden,\nsinisen Gennesaretin ja vihreiden hedelmätarhojen maa, vehmaan\nlaihon ja kehäkukkien. Galilea, jonka vuorilla suuret monihaaraiset\nliljat näihin aikoihin kukkivat kuin temppelin kynttilänjalat. Hän\nmakasi valveilla ja uneksi kotijärvestä, jonka itärannalla kohosivat\nruusunpunaiset Gergeseenivuoret. Syvällä safiirinhohtoisessa\nvedessä ui pyöreitä jaltrikaloja ja tuoksuvia blennuksia.\nVälähtelevän pronssin väriset boltit lepäsivät unisina vesikasvien\nja kaislojen juurilla aivan Jordanin suulla. Huojuvien mastojen ja\nuudenkuun muotoisten purjeiden maailma. Vesilintujen, vieretysten\nolevien lumivalkoisten pikkukylien ja puutarhojen Galilea, jonka\nkaravaanitiet kumisivat tuhansista askelista ja saviset muurit\nroomalaisten torvien soitosta... Kreikkalainen nuorukainen muisti\nkalaverkot, jotka levitettiin kuivamaan tiiliseinille. Tarikhean\nkalansuolaamosta tuntui leyhähtelevän tännekin asti, valveilla\nmakaavan miehen sieraimiin, vienoa suolantuoksua.\n\nKuun valoneliö siirtyi huoneen seinällä. Hämäränkostea kirkas paiste,\njoista Dianan tahi Lunan mehiläiset keräsivät omaa salaperäisen\njäänhohtoista hunajaansa kaukana täältä, Kreikassa. Selena, Selena -!\nMahtoiko maan päällä olla maata, joka ei olisi palvonut tuon korkean\nyönvaeltajan kirkkautta? Ja eikö heprealaisten oma pyhä teksti\nmeedialaisesta Kooreksesta, itsensä Jahven voitelemasta, kertonut,\nettä avaruuden pyöreä lyhty Sin-Nannar, taivaan ja maan valaisija,\nantoi hänelle suotuisten enteiden vallitessa maailman neljä äärtä\nhoitoonsa? Filippus Beetsaidalainen seurasi kuutamon vihervää\nvaloleikkiä muuten vaaleassa yläsalissa. Rabbi Jeshua tahi Jeesus,\nniin kuin hänen kreikkalainen kielensä sanan äänsi, ei varmaankaan\nolisi tylysti karkottanut näitä unen rajalla liiteleviä kuvia. Eihän\nJeesus ollut tuntenut mitään erityistä karsautta katsellessaan\nFasaeliksen kukkulakaupungin sinitiilisiä, päivän paisteessa\nhelottavia ampumatorneja; niistä alkoi avara melkein puuton lakeus\naina Jerikon loivasti kaartuviin balsamipeltoihin asti. Jordan purki\nmudansekaista keltaista vettään kuivuneisiin tulvauomiin. Vain\nupottavan syvän kaivot, joiden hajun dromedaarit heti vainusivat —\nne saattoivat olla vajaan puolen sadan metrin syvyisiä ja kivillä\numpeen peitettyjä — olivat ainoana makean veden lähteenä tässä\nhernekasveja, vuokkoja ja salviapensaita versovassa maassa. Oi\nGeserin lähde, oi ylistetty Siiloa -! Näiden muurattujen kaivojen\nmustaan syvyyteen ei ollut koko edellisen päivän vaelluksen aikana\ntehnyt mieli kurkistaa. Riitti, että naisilla oli vyötäisillään\nkuuden-, seitsemänkymmenen metrin pituinen nyöri sankoineen ja että\nkameelien alahuulet, niin ruusunpunaiset ja karvaiset, vaistosivat\nsyvien makeiden vesien läheisyyden. — Filippus Beetsaidalainen\ntuijotti kosteata valoa. Hän makasi hiukan etukumarassa niin kuin\nunettomat ihmiset ainakin. Juuri tällä hetkellä — tai päivää,\nparia myöhemmin, kun nelivaiheisen kuun hohtava kilpi pyöristyisi\n-: Kreikan, hänen kotimaansa asukkaat, etenkin jos heihin oli\ntarttunut orfilaista hapatusta, puhuivat toisesta taivaallisesta\nmaasta valokallioineen ja -laaksoineen. Vai pitikö uskoa, että tuolla\nsinentumman avaruuden meressä uiskenteli ympyriäinen kehrä, jossa\nroomalaisten karttojen \"hedelmällisyyden meri\" ulotti laineitaan\n\"jumalainjuoman meren\" tahi iäti myrskyisen Oceanos procellanumin\nvaahtopäihin -? Jostakin syystä — ehkäpä tämän kuolleen vaalean\nvalon virtailun vuoksi- Filippus muisteli vaimoaan Eilethyiaa. Tämä\noli tuskin ehtinyt elää muuta kuin vajaat kuukaudet päivät kotona\nHippoksen Kolonoksessa, oppi juuri ja juuri ammoisen tavan kostuttaa\nkangasta ja lankoja oliiviöljyllä, istui aina kauan katselemassa\nvuorten sinertävänvalkeita muotoja — ja lähti sinne peplosviitta\nniin oudon kankeana kuin siihenkin olisi tarttunut kuoleman hämyä.\nHänen muistoinaan oli vain kaksi kuparista soikea, joihin oli\npakotettu Valkojumalattaren, Ino Leukothean kuva toiselle puolen\nja toiselle kiehkurainen koristekuvio, joka meni syvällä ympyränsä\nkeskellä ristiin. Kenties kuunsäteet manasivat hänen hauraita,\nhunajanvaaleita kasvojaan yöstä, joka ei milloinkaan pääty.\n\nFilippus tunsi olonsa oudoksi — hänen lähellään liikkui aineeton ja\nvarjoton Eilethyia, ikään kuin olisi vielä, vielä toivonut, että yhtä\nusvankaltaiset orjatytöt olisivat ommelleet kultaisia hakaristin tai\nakantuksen kuvioita hänen hameeseensa. Kuun sädesormet ja sädesilkki\n— niistä ei lähtenyt paljonkaan apua, ne olivat vain taivaallisia\nvarten, maa ihmisineen oli niin rajattoman kaukana niistä.\n\nYö oli kuutamoisen kirkas, tähdekäs. Jos Filippus olikin kuvitellut,\nettä kaikki hänen toverinsa makasivat sikeässä unessa, hän erehtyi,\nvaikka sitä hairahdusta ei myöhemmin mikään hänelle kavaltanut.\n\nSelootti Simon Kananeus valvoi omalla makuusijallaan raskaasti\nhengittäen kuin nukkuva. Hän ei haparoinut kuunsädettä unissaan, vaan\ntikarimiesten lyhyttä käyräveistä. Silloin tällöin vinot valonsäteet\njuovittivat hänen taatelinväriset kasvonsa, joissa kuulsi hyvin vanha\nroomalaisen lyömämiekan arpi vaalean rosoisena viiruna. Hän oli\nsaanut sen sinä pääsiäisenä, jolloin Pontiuksen sotilaat yllättäen\npiirittivät Galilean toivioretkeläiset, ja hän puolestaan ehti vain\nhädin tuskin pelastua tungoksessa.\n\nKim hän makasi yläsalin huovan alla — sillä viluista oli kaikista\ntaivaan valoista huolimatta — peräti väsyneenä pitkään matkaan,\nhikoilevana ja unettomana, hän yritti ajatella työläästi ponnistaen\nomaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän oli galilealainen. Hänestä\ntuntui, ja aina hänestä oli siltä tuntunut, että vain ylempi\nmahtikäsky, jonka Jeshua antoi, irroitti hänen sormensa puukon\nkahvasta. Kuka takasi (syvällä piilevien aikomusten ja ovelan\nsala-ajattelun meressä uiskentelivat yhä vanhat tutut petokalat),\netteikö Simon Kananeus olisi ainakin mestarinsa vuoksi ollut\nvalmis käymään aseelliseen otteluun. Hänen rosoisia kasvojaan ei\nvalaissut vain kuun paiste, vaan myöskin väkevä itsensäuhraava\nviha. Miten monesti se olikaan yllättänyt hänet Galileassa, kun\nhän kulki rämettyneen maan idänpuoleiselle tienoolle lähellä\nroomalaisten vahvaa castellumia, jonka linnoituksen harjat\nnousivat niin uhkaavan tuimina taivaan sineen. Tai kun hän katseli\nvesijohtoa, joka kiemurteli mahtavan onkalomaisena Tiberiaaseen,\njokainen kivi oli lujitettuna roomalaisella sementillä, niin että\nitse vuoren rinne näytti painuvan sen alla ja noudattavan sen\nkaarihallien ruskeansinerviä mutkia!... Se kulki syvien tulvauomien\nyli mahtavan jylhänä siltana, joka kohosi syvimmän notkon kohdalla\nlähes viiden metrin korkeuteen, kaventui yläosassaan kahdeksi\nmatalaksi porrasaskelmaksi, niin että itse vesijohdon seinät olivat\nviidenkymmenen sentin vahvuiset ja rinteitä pitkin käärmemäisesti\nkiertelevä kouru hiukan laveampi. Jostakin syystä tämä kuivien\ntulvapurojen yli rakennettu Herodes Antipaan vesijohtokaari samoin\nkuin Tiberiaan länsipuolella kohoava suuri vaalea vesisammio\nkorkeine, rappeutuneine seinineen oli Simon Kananeukselle\nsortajavallan vertauskuva. Hän oli lapsesta saakka nähnyt niissä\nmuutakin kuin kultaohdakkeen ja sauramon värejä — ennen kaikkea\nvihatun riistäjä Pompeiuksen jäljen, joka tosin oli jo ammoin kulunut\nhyvin heikoksi kuin saappaan painallus mullassa, mutta joka pysyi,\njoka säilytti valtansa, tuhosi maata kuin toukka puuta...\n\nJohannes tuijotti avoimin silmin kattoon. Tähdet! Ne eivät tuikkineet\ntänne, mutta niiden täytyi valaista talon yläparveketta niin kuin\nne paistoivat monen karavaaniserain päässä Hermonin lumihuippuihin\nja tummaksi käyneeseen järven kalvoon. Lapsesta asti hän ja hänen\nvanhempi veljensä olivat tottuneesti käyttäneet vetoverkkoa, joka\noli varustettu lyijypainoilla, ja kelluvaa nuottaa. Sebedeuksen\nvuokraamat purjeveneet lähtivät aina aamunkoiton hetkellä valkamasta,\njokaista souti neljä palkattua kalastajaa, paksujen airojen\nlappeet upposivat veteen ja nousivat... Perhe omisti Jerusalemissa\nhaaraliikkeen, jossa myytiin suolattuja ja kuivattuja sardelleja,\nhaukia, Jordanin ankeriaita, sitä veden riistaa, jota saatiin joko\nahraimilla tai hienosilmäisillä heittoverkoilla. Tuulastajien\npunaiset tulet sulautuivat nyt unen rajamailla päivän tuttuihin\nnäkyihin... Nuori kalastaja kuuli syvältä muistoistaan kierrekaivojen\nja käsikivien tutun hiljaisen surinan, vuohien määkynän laitumelta,\nnuotanvetäjien klikkaukset ja tuulen humun Kapernaumin seljapuissa.\nTemppeliveron kantaja kilisytti kaukana täältä lipastaan, johon\nkerättiin puolisekeleitä päivittäisiä uhreja varten. Ja vesi loiskui\nystävällisen kutsuvasti... Pelikaanit kahlasivat rantaliejussa.\nKuunpaisteisessa huoneessa, jonka täytti nukkuvien miesten hengitys,\nnämä näyt ja muistot kasvoivat selviksi, ikään kuin Johannes olisi\nkatsellut ripsiensä alla vaeltavia kuvia. Miten kauan oli siitä, kun\nhän oli jättänyt nuotan seuratakseen Nasaretin rakentajaa? Kolme\nvuotta... Hänellä se merkitsi ennen kaikkea salaperäisen toivon\naikaa, jonka kaukaisena, vielä uneksittuna päätöksenä häämötti\nMessiaan valtakunnan tulo.\n\nKalastajan hienot, laihat kasvot sukelsivat kuunpaisteeseen, ja\nhän peitti otsansa. Sillä täysikuu on tautien, kuumeen ja sokeuden\näiti, pakoveden valtiatar, joka pysäyttää ihmissuonissa virtaavan\nveren yhtä varmasti kuin puunrunkojen mahlan... Jaakob huohotti\nunissaan aivan kuin häntä olisi ahdistanut painajainen. Hyvin kaukaa\nmenneisyydestä Johannes tavoitti muistoistaan sen aamupäivän, jolloin\nhän ja hänen veljensä olivat ensi kerran kuulleet rabbin äänen ja\njolloin tämä oli kävellen tullut heitä vastaan järven rannalla. Oli\nkuin syvältä sinisestä vedestä kaikuisi käsittämätön lupaus niin\nkuin kolme vuotta sitten. Rabbi asteli Gennesaretin länsirantaa\npitkin mustien rantakivien, viljapeltojen, laitumien ohi. Tuuli\nhulmutti hiukan hänen väljää taivaansinistä viittaansa ja turbaanin\notsavaatetta, ja hänen rinnallaan kävelivät Andreas ja Simon,\nBeetsaidan kalastajaveljekset. Mitä pitemmälle yön hetket kuluivat,\nsitä selvempänä tuo aamu ja sitä seuranneet päivät nousivat näkyviin.\nJohannes huokasi. Hän oli toivonut sitäkin, että kuningaskunta äkkiä,\nihmeen voimasta nousisi eloon ja leviäisi Idumeasta Libanoniin. Tämän\nlupauksen tiellä oli Rooma kaikkine legioonineen. Tavallisesti hänen\nsitä ajatellessaan epäilys järkytti hänen mieltään, vaikka hän olisi\nkaikin voimin tahtonut uskoa ihmeeseen. Mutta nyt, kuutamoisessa\nsalissa, kalastaja vaipui himmeiden ja lumoavien mietteiden valtaan,\njotka valaisivat kuin heikosti tuikkiva lyhty toivon äärimmäisiä\nrantoja. Haparoivia ajatuksia, jotka eivät kirkastuneet varmoiksi\nkuviksi. Puolittain lapsellista uskoa, että tuo taivas tähtineen,\naurinkoineen ja kuineen oli vaipumassa Galilean niin kuin Juudeankin\nyli. Se sulattaisi Rooman kohorttien aseet ja sen valoon ilmaantuisi\nkuninkaanistuin, joka oli valmistettu rabbille. Johanneksen sydäntä\npaisutti pelonsekainen riemu.\n\nJa niin kuin hyvin kauan sitten lähellä Magdalaa, rinteellä, joka\nkasvoi punaisenaan suuria vuokkoja ja kehäkukkia, hän kuuli Jeshuan\näänen puhuvan nurmileivosten visertäessä: \"Autuaita ovat hengessään\nköyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat lempeät,\nsillä he perivät maan. Autuaita ovat ne, jotka itkevät, sillä he\nsaavat lohdutuksen... Sanon teille, älkää murehtiko hengestänne,\nmitä söisitte tai mitä pukisitte yllenne, sillä henki on enemmän\nkuin ruoka ja ruumis enemmän kuin puku. Katsokaa lintuja, jotka\neivät kylvä eivätkä leikkaa, joilla ei ole säilytysaittaa ja\njotka Jumala ruokkii. Kuinka paljon arvokkaammat te olette kuin\nlinnut! Ja kuka teistä voi murehtimalla lisätä edes kyynärän verran\nikäänsä...? Ja katsokaa vuokkoja ja narsisseja, jotka eivät kehrää\npukuaan. Kuitenkin sanon teille, ei Salomo kaikessa loistossaan\nollut niin vaatetettu kuin yksi niistä...\" Sanat putoilivat kuin\nairoista tippuva vesi, ja niiden kaiku häipyi Goolanin vuoriin päin.\nSitten rabbi nousi punaisten kukkien keskeltä, sitoi turbaaninsa\nsolmut ja lähti kulkemaan rinnettä ylöspäin. Hän nousi yhä\nkorkeammalle, ja vuokot näyttivät nöyrästi pyyhkivän tomun pois\nhänen sandaaleistaan. Hänen vaippansa hulmusi ikään kuin hän olisi\npukenut ylleen Gennesaretin sinen. Unen rajoilla Johannes näki\nhänet aina tuollaisena, ikuisesti nousevana, päähineen hämärä varjo\notsalla. Hän, joka oli joskus ongelmallinen, niin että hänen puheensa\nkuulostivat aivan käsittämättömiltä, ja joskus yksinkertaisen suora\njulistaja, hän oli luvannut yhdistää kaukaisen ja läheisen, taivaan\nja maan. Ja kotona Galileassa päivänpaiste oli tosiaan näyttänyt\nkutovan hänen päänsä ympärille kuninkaallista valohiippaa. Silloinkin\nkun hän lähti Gergeseenien vuorille, joiden tummat, kiviset, varjojen\npeittämät rinteet kulkivat pitkänä vallituksena järven idänpuolisella\nsivulla, valjuina ja tuulien pyyhkiminä, rabbia näytti ympäröivän\nsinen ja kullan tuntu.\n\nShakaalit haukkuivat yössä. Tuuli oli kiihtymään päin... Johannes,\njonka silmiin ei tullut lainkaan uni, muisti, kuinka hän oli hyvin\nkorkealla Hermonin jäätiköillä nähnyt rabbin häviävän pilveen, joka\noli kuin hänen omien ajoittaisten epäilystensä varjo. Hän kaipasi\nvarmuutta. Lupauksen äkillistä täyttymistä, taivaan valtakunnan\npikaista tuloa. Ja sitäkin, että Nasaretin rakentaja muuttuisi\nkuninkaaksi aivan heidän keskellään, kenties juuri tänä kuutamoyönä.\nOlihan hän sanonut: \"Autuaat ovat palvelijat, jotka heidän herransa\ntullessaan tapaa valvomassa... Niin olkaa tekin valmiit, olkoot\nkupeenne vyötetyt ja palakoot lamppunne.\"\n\nJa kuitenkin, kuinka hän, joka oli syntynyt sitä varten, että Isä\nhänet kirkastaisi ja jolla oli valta antaa ja ottaa, avata ja\nsulkea kuningaskuntansa ovi, kuinka hän oli Jerikon tiellä evännyt\nJohanneksen ja hänen veljensä pyynnön? Kalastaja tähyili huoneen\nvarjoihin. Kuun ja tähtien maito oli aikoja sitten haihtunut\nuhrimaljasta... Valo liukui hiljalleen taatelikorien yli.\n\nOmalla leposijallaan valvoi myöskin Simon Keefas. Hän oli heittänyt\nviitan liepeen otsalleen kuin huppulakin, suojatakseen itseään\nkuutamolta ja saadakseen paremmin unta. Mutta uni ei tullut. Simonin\njykevät kasvot olivat vaipuneet pimentoon, vain hänen jalkoteriään\nvalaisi kalpeanvihreä säde, joka tasaisesti siirtyi nurkkaan päin.\nTässä levätessään hän tunsi oman ruumiinsa kömpelön suuruuden ja\nmakuusijan lyhyyden; koettipa hän kyyristyä tai ei, hänen kantapäänsä\npainuivat kylmään permantoon! Hän ajatteli Johannesta, Sebedeuksen\nrikasta poikaa, jonka kotona säilytettiin hopeanuppista lakikirjaa\nniin kuin ainakin varakkaiden taloissa. Hän muisteli Kapernaumin\nsynagoogan puutarhaa, Bagdadista Damaskokseen johtavia kauppateitä,\nmuukalaiskaravaaneja, lammastarhoja, kyyhkyslakkoja... Sitten\nhän muisti erään etäisen päivän, jolloin Beetsaidan kujilla ja\npenkereillä oli vielä ollut lakastuvien myrttiköynnösten kiehkuroita,\nöljyttyjä taljoja ja sykomorin oksista kyhättyjä lehtimajoja Israelin\npaimentolaisajan muistoksi. Tätä juhlaa olivat seuranneet hänen\nhäänsä. Liehuviin valkoisiin huntuihin verhoutuneet tytöt saattoivat\nhänen luokseen morsiamen, jonka otsalla helisivät säännönmukaiset\nkymmenen myötäjäisrahaa ja jonka posket punoittivat niin kuin hänen\nhäälakkinsa. Kaikki tuntui olevan kuin kappale vieraan ihmisen\nelämää, jota hän voi tänään katsella aivan tyynesti. Saattoihan\nsanoa, että hänellä ei ollut sukulamppua, kotia eikä vaimoa, sillä\nkaikelle sille hän oli kääntänyt selkänsä. Päättävästi ja varmasti,\nniin kuin hän kerran heitti käsistään nuotan. Hän yritti erottaa\ntästä nukkujien hengenvetojen kuorosta veljensä Andreaan hengitystä,\nmutta hiljaisuuden ja kuorsauksen tovit vaihtuivat säännöttömästi,\nhän ei pystynyt tavoittamaan niistä tuttuja ääniä... Kaikki\nkaksitoista lepäsivät näköjään syvässä unessa. Varmaan hänkin nukkui,\nhän, joka oli kerran saapunut päivänmatkan päästä Nasaretin kylästä\njärven rannalle ja sitten myöhemmin aterioinut Simonin ja Andreaan\ntalossa. Hän, joka oli verrannut tulevaa valtakuntaansa nuotanvetoon.\nSen arvoituksen selittäminen oli työläämpää kuin särkyneen verkon\npaikkaaminen. Ja yhtä vaikeata oli käsittää nasaretilaisen lupausta:\n\"Sinä olet Keefas, Kallio, ja tälle kalliolle minä rakennan\ntemppelini...\"!\n\nHän oli syntynyt Beetsaidassa; hänen isällään oli sama nimi kuin\nNiiniven profeetalla, Amittain pojalla Joonalla, mutta ainoa\nyhdysside valaskalan vatsassa eläneen julistajan ja isän välillä\nrajoittui siihen, että viimeksi mainittu oli hänkin elänyt lapsesta\nasti veden, suolaisen tuulen ja kalojen parissa! Kun isä istui\nBeetsaidan sukukodin salissa, johon päivänpaiste ei lainkaan\npäässyt, kun olohuoneen pyhä lamppu tuikki päivin ja öin vanhaan\npatriarkalliseen tapaan, kun sovituspäivänä ankarasti kiellettiin\njopa juomankin nauttiminen ja kutakin ruokalajia varten, hedelmiä,\nleipää tai munia syödessä käytettiin tarkoin määrättyä pöytärukousta,\nSimon ja Andreas tunsivat olonsa hyvin ahdistaviksi. Muuten tämän\nankaran kodin muodollinen henki oli upottanut heihin lain käskyjen\ntajun. Simon oppi isältään välttämättömän uskontunnustuksen ja\nsyntymäpäivälauseen, joka alkoi ja päättyi hänen oman nimensä\nkerakkeilla; hän oppi eri viikon päivinä laulettavat psalmit,\njuhlahymnin, Hallelin, ja historialliset ja aakkoselliset pitolaulut.\nKeväällä adar-kuussa, puurim-juhlan aikaan, lampun valaisemassa\nsukusalissa luettiin Esterin tarinaa, ja elonkorjuun aikaan\nRuutin kirjaa. Mutta temppelin vihkimisjuhlassa, jossa kynttilä\ntoisensa jälkeen sytytettiin kahdeksana eri iltana, hän kuunteli\nJuudas Makkabilaisen urotöiden muistoja, ja tämän kansansankarin\nnimi kävi hänelle oudon läheiseksi; se paisutti hänen kiivasta,\nkuohuvaa vertaan paljon enemmän kuin tarinat Joonasta tai Juuditista\ntai hiilivalkean ääressä kuiskaillut legendat. Sitten hänelle\nja Andreaalle oli koittanut välttämätön kouluaika. Kuningatar\nSalome Aleksandran veli Simon oli tasan kaksi ihmisikää varhemmin\nperustanut synagoogien yhteyteen alkeiskoulut, joissa opetettiin\nlakia, neliömäisten kerakkeiden piirtämistä, vanhaa hepreankieltä,\nuhrisäädöksiä, vanhinten perimätapoja. Seljapuut kahisivat ulkona,\nja kuusivuotias Simon kuunteli synagoogan palvelijan puhetta,\njoka oli kuin naulojen määrämittaista naputtamista vastahakoiseen\nhirteen... Kymmenvuotiaana hän rupesi opettajan johdolla tutkimaan\nvanhinten perimätapojen kokoelmaa. Kun hän oli täyttänyt kolmetoista\nvuotta, oli viimeinkin koittanut hetki, jolloin poika julistettiin\nnuorukaiseksi ja hänen otsalleen sidottiin ruskeat kotelot, hänen\nranteisiinsa käärenauhat ja viitan neljään kulmaan siniset ja\nvalkoiset tupsut. Alituinen pujotteleminen Mooseksen ohjeiden\nryteikössä, muotojen, kieltojen, pesujen, paastojen, tuon ja tämän\npykälän noudattaminen ei enempää kuivettanut kuin hedelmöittänytkään\nhänen luonnettaan. Hänen sydämeensä syöpyi vain kansallisen lain\nvahva kunnioitus. Alusta pitäen oli ollut varmaa, että hän ja\nAndreas jatkaisivat isänsä ammattia; alkeiskoulua ei seurannut\nmikään opiskelu kaupungin rabbiinikouluissa. Johannes, varakkaan\nkalojenvälittäjän poika, oli kylläkin viisitoistavuotiaana heti\nmatkustanut Jerusalemiin ja läpäissyt kaikki teologisen viisauden\nasteet, mutta Beetsaidan köyhät nuorukaiset sitä vastoin olivat heti\ntarttuneet onkiin, nuottiin, airoihin, veto- ja heittoverkkoihin.\n\nSimon lepäsi pää hiukan kohollaan, tyynyksi sykerretty vaate\npaksun, punaisen niskan alla. Leveät, miltei juron ankarat\nkasvot, jotka tuuli ja auringonpaiste olivat ahavoittaneet,\nolivat kääntyneet yläviistoon, hämärään... Hiilen väriset silmät\nmittasivat rauhattomasti tämän Betanian huoneen korkeutta. Niissä\nleimahteli joskus kiihkon ja rajun mielenkuohun tuli, niiden katse\noli aina vilpittömän avonainen kuin pojalla. Simon kuului siihen\nkuolemattomaan ihmislajiin, jossa sokea luottamus yhtyy kuohahtavaan\ntaistelunhaluun ja jossa on kömpelöä ritarillisuutta, ongelmatonta\nuskoa, lempeyttä, karua sotilaallisuutta ja ennen kaikkea halua\ntotella ja seurata suurempaa, viisaampaa käskijää. Hän oli kiivaasti\nsykkivä kuuma sydän, ja hän kaipasi ajattelevaa päätä. Lauhkeuden\nja voiman sekoitus, ikään kuin hän olisi toiselta puolen saanut\nystävällisen vohlan sielun, toiselta puolen sonnin! Niin kuin niin\nmonet toisetkin, niin kuin Simon Kananeus, joka lepäsi omalla\nmakuusijallaan, hän oli ollut vähällä liittyä aikoinaan kansallisten\ntikarimiesten puolueeseen, jotka surmasivat Rooman veronkantajia\nja yksinäisiä sotilaspartioita. Beetsaidan isänkodissa oli monina\niltoina kuiskailtu Juudas Galilealaisen urotöistä, eikä Simonin\nlapsuudessa ollut suinkaan harvinaista, että naiset asettivat\nyön ajaksi ovien eteen viiniä, taateleita tai hunajaa, jotta tuo\nGergeseeni-vuorilla lymyilevä sissipäällikkö olisi voinut pimeän\nturvin ottaa ne mukaansa, jos hän hiipi asutuskeskuksiin. Hän oli\nkerran lähtenyt pappien siunaamana Goolanin vuoristosta Sepforikseen,\nvallannut äkkirynnäköllä kaupungin asevarikot ja ryöstettyään\npakanallisten temppelien uhriarkut samonnut miehineen Libanonilta\netelään päin, pitkin Jordanin ympäristöjä. Kun Syyrian ylikomentaja\nVarus mukanaan viisinkertainen, aseistettu sotavoima ja Rooman\nitämaisten vasallien luovuttamat apujoukot lähti tukahduttamaan\nkapinaa, kun yksistään Jerusalemissa naulittiin risteihin\nkaksituhatta miestä, Juudas häipyi äkkiä kuin maan nielemänä. Hänen\nvapaustaistelunsa muisto ja uusien kostoretkien toivo olivat sitten\nlaimenneet. Ratsastava patrulli oli vanginnut hänet aivan lähellä\nHermonia, mutta teloitettunakin hän eli yhä kansan mielikuvissa kuin\njoku tulevan kuningaskunnan edelläkävijä. Ja mitä Galileaan tuli,\nsiellä oli tuosta ajasta saakka kytenyt kansalliskiihkon tuli. Jos\nSimon poikana oli innokkaasti kuunnellut, miten salissa kerrottiin\nJuudas Makkabilaisesta, jonka pienet joukot valtasivat Jerusalemin\ntäsmälleen kolme vuotta temppelin häpäisemisen jälkeen kislev-kuun\naamuna, tai farisealaisista, jotka nousivat ruhtinas Jannaioksen\npäivinä kapinaan elostelevaa hallitsijaa ja velttoa ylipappia\nvastaan, hän tunsi samaa innostusta myöhemminkin. Silloin saattoi\nsattua, että voitelematon, kähärä parta tärähteli mielenkuohusta ja\nhänen matala, leveä, uurteinen otsansa, jota ajatukset rasittivat,\npainui entistä enemmän ryppyyn. Hänen suuri ruumiinsa oli sankarin ja\ntaistelijan ruumis. Hän oli aina tuntenut syntyneensä hyökkääjäksi,\netulinjoille. Jos hän olisi elänyt Kiisin pojan Saulin aikana, hänen,\njoka lähti etsimään aasintammoja, mutta löysi kuninkaan otsanauhan,\nhän olisi arvelematta noudattanut Jumalan käskyä ja tappanut kaikki\nammonilaiset vanhuksista sylilapsiin asti, koskapa kerran määräys oli\nsellainen! Se oli veren sokeaa kuuliaisuutta, joka ei ikinä horjunut\npohdiskelun ja empimisen vuoksi.\n\nHän kouraisi vyötään. Hämärässä kuunvalossakin voi erottaa\ndamaskolaisen miekan kahvan, joka painoi hänen kuvettaan... Se\noli kuin muistutus: se palautti hänen mieleensä poikaiän ja ensi\nnuoruuden tuliset, kapinalliset hetket, jolloin hänen leveä\nkouransa olisi paljon mieluummin puristunut tikarin kuin nuotan\nympärille. Ja mitä siihen seikkaan tuli — monet näistä, jotka\nnyt nukkuivat syvässä unessa, olivat kätkeneet vyölleen herebin,\nlyömä- ja pistomiekan. Semmoinen oli hänen veljellään Andreaalla,\nsamoin umpimielisen tylyllä Simon Kananeuksella, joka oli kerran\nkuulunut selootteihin mutta myöhemmin ruvennut elättämään itseään\npeltotyöläisenä, samoin Tolmain pojalla Natanaelilla ja ikuisesti\nkuumapäisellä Jaakobilla, \"ukkosenjyrinän pojalla\". Vain laiha,\nkuihtunut ja essealaisten paastoja noudattava Jaakob Nuorempi, joka\nkielsi kaiken veren vuodattamisen, yksinpä eläintenkin uhraamisen\nyhtä tiukasti kuin hän mukautui veljeskunnan rituaalisiin pesuihin,\npukeutui valkoisiin ja vietti määrätunnit aivan mykkänä, ei kärsinyt\nasetta lähelläänkään... Simon Keefas kuunteli hänen pihisevää\nhengitystään. Se soi kuin tukkeutunut pilli matalien ja möreiden\nhuohotusten keskeltä.\n\nMuuten hän ei ajatellut noita monien miesten kasvoja sen enempää\nkuin kotikylän seljapuita tai välkkyviä ja limaisia kilpikonnia,\njotka hyvin hiljaa lipuivat Jordanin kahlaamoon. Galilea ilmeni\nhänelle tietenkin tuhansien äänien, varjojen, värien, valoviirujen\nrakkaana sekoituksena, se oli totta! Mutta mitä tuli kuhunkin\nyksityiskohtaan, niin... Jos pelikaanit oli luotu kalastamaan ja\nkilpikonnat munimaan, miehet sitä vastoin syntyivät, jotta he ajan\ntullen taistelisivat. Niin opetti rabbi Jeshuakin. Kim hän astui\nsynagoogan pylväsrivien välistä koroketta, pyhää arkkua ja lukijan\npulpettia kohti, hänen olemuksessaan oli käskijän mahti. Hän olisi\nsaanut, jos olisi tahtonut, seitsenhaaraisen kynttilänjalan notkumaan\nkuin tiikerililjan ja mustaan basalttiin kuvatun pääsiäislampaan\nmääkimään... Sitten myöhemmin — sillä kohdalla, missä kuninkaan\ntullinkantaja keräsi verokolikoita ja hätisteli pieniä hiilenvärisiä\nsisiliskoja — Jeshua lausui säihkyvä katse kääntyneenä Nasaretiin\npäin: \"Sanon teille, ei kukaan ole profeetta kotimaassaan... Jos\njoku tulee minun tyköni eikä vihaa äitiään ja vaimoaan, lapsiaan ja\nveljiään ja sisariaan, vieläpä omaa sieluaankin, hän ei voi olla\nminun oppilaani. Sillä kuka on isäni ja äitini? Se, joka täyttää\nJumalan tahdon, se on veljeni ja sisareni... Menkää siis ja lähtekää,\nälkää ottako mukananne hopeata eikä kultaa, ei sandaaleja, sauvaa\neikä kahta ihokasta. Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä,\nsillä yksi on teidän mestarinne, Messias!\" Hänen äänensä paisui,\nkunnes se kuulosti leimaavan tulevan kansallissodan lupauksella\nlahden basalttirannat ja laiturin sydämen muotoiset suuret kivet:\n\"Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle, ja kuinka hartaasti\nsoisinkaan, että se jo olisi syttynyt! Vai luuletteko, että minä olen\ntullut tuomaan rauhaa...? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta.\nSillä tästä lähtien riitaantuu viisi samassa talossa keskenään, kolme\njoutuu riitaan kahta vastaan ja kaksi kolmea vastaan, isä poikaansa\nvastaan ja poika isäänsä vastaan, äiti tytärtään vastaan ja tytär\näitiään vastaan.\"\n\nSimon Keefas oli totellut häntä samoin kuin veronkantaja Leevi tai\nAndreas. Lupaushan liekehti joka tapauksessa kuin tulikirjoitus.\nHän puolestaan uskoi noihin sanoihin miekasta samoin kuin hän oli\nempimättä totellut käskyä jättää kotinsa ja lähteä, vieläpä ilman\nsauvaa ja vaihdettavia aluspukuja.\n\nNyt, Betanian yössä, käskyn polte kirveli ihanasti. Simon oli\nnoudattanut määräystä kuin sotilas päällikön käskyä, eikä hän\ntuntenut mitään tarvetta katsoa taakseen sille taholle, missä\nisäinlamppu paloi vielä, kalaverkot kuivuivat ja vaimo kehräsi.\nJos seurueen naiset kutsuivatkin Jeshuaa rabbiksi, hän käytti\naina ajatuksissaan yhtä ainoata merkitsevää nimitystä: Messias.\nTotta oli, että nämä vaellusvuodet olivat olleet yhtäjaksoista\nhämmennyksen aikaa — sillä kuinka Jeshua lain muotoja rikkoessaan\nolikaan vedonnut Daavidiin, joka söi pappi Abjatarin näkyleivät,\nja kuinka hän alinomaa taisteli kansallispuoluetta vastaan?\nMiten voitiin ymmärtää, että hän ilman kauhua ja inhoa vaelsi\nFoinikian kaupunkeihin, ei kavahtanut menemästä Panin luolaan,\nparansi kreikattaren sairaan lapsen ja joi Sykarin kaivolla\nkirotun samarialaisen naisen tarjoamaa vettä...? Mestari, joka oli\ntullut perustamaan Israelin kuningaskunnan! Simon Keefas ajelehti\nsokean uskon ja ihmettelyn laineilla. Mutta hänen tehtävänään\nei ollut miettiä, hänen oli vain toteltava. Ristiriitaisten ja\nkäsittämättömien, väliin lempeiden, joskus tylyjen ja ankaroiden\nsanojen kaiut tuntuivat ympäröivän häntä tässä makuusalissa.\nToisaalta lupaus, että vain pieni hiukkanen uskoa voi siirtää\nvuoret perustoiltaan, ja toisaalta nuhteleva kielto, että tälle\nsukupolvelle ei tulla antamaan mitään Jumalan merkkiä... Veri hänen\nohimosuonissaan tykytti sakeana. Hänen päättävät, ankarat, karut\nkasvonsa vetäytyivät syviin ajatusryppyihin. Olkoonpa kuinka oli,\ntaivaan valtakunta oli lujasti luvattu! Kuningaskunta, jota Messias\nvertasi milloin nuotanvetoon, milloin sinapinsiemeneen, joskus\nmahtavan prinssin häihin ja joskus kätkettyyn aarteeseen.\n\nKuun valo kirkastui ja liukui Simonin varpailta taatelisäkkeihin.\nHänen olemuksensa jännittyi pyyntöön, joka oli täynnä vuorenlujaa\nluottamusta, kummastelua ja kärsimätöntä tahtoa: Tulkoon\nkuningaskuntasi! Tulkoon!\n\n\n\n"]