[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feCzR1Qb1uOqadkaGGIJixVmNGSdJYOZMv4hccR3mqMQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},108,"Muistelmia ja matkakuvia","Aho, Juhani",1861,1921,"108-aho-juhani-muistelmia-ja-matkakuvia","108__Aho_Juhani__Muistelmia_ja_matkakuvia",null,"muistelmat",[],[],"fi",41912,275258,false,13919,[21],"Essays",[23,24],"Essays, Letters & Speeches","Travel Writing","\"Muistelmia ja matkakuvia\" by Juhani Aho is a collection of essays and travel sketches written in the early 20th century. It reflects on various subjects, including notable Finnish cultural figures, nature, and personal impressions from journeys. The work prominently features discussions about the Swedish-speaking Finnish poet Sakari Topelius, providing insights into his life and contributions to Finnish literature.  The opening of the work begins with the author's reflections on visiting Topelius’ winter residence, Koivuniemi. Aho describes the serene beauty of the surroundings and the significance of Topelius as a literary figure. As he navigates the landscape, he relates his admiration for the poet and the impact of Topelius' work on Finnish culture. Aho's journey serves as both a personal pilgrimage and an homage to the lasting legacy of Topelius, delineating the interplay between the natural environment and the poet's creative spirit, setting the tone for the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],378,"Kokoelma sisältää muistelmia suomalaisista kulttuurihenkilöistä, kuten Sakari Topeliuksesta ja Minna Canthista, sekä kuvauksia matkoilta muun muassa Pariisiin ja Venäjälle. Kirjoitukset käsittelevät aikansa ilmiöitä, kirjailijakohtaamisia ja matkahavaintoja 1800-luvun lopulta alkaen.","Juhani Ahon 'Muistelmia ja matkakuvia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 108. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA JA MATKAKUVIA\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSakari Topeliuksen talviteloilta\nTaru Sakari Topeliuksesta\nLönnrotin kuva\nEräs epäsiveyden ja epäuskon apostoli\n\"Suuri vainaja\"\nBergbomien jäähyväisjuhla\nMuutamia muistelmia Minna Canthista\nVaihduksissa\nKäynti K. G. von Essenin luona\nProfessori F. Perander-vainaja\nKolme kirjettä Björnsonista\nHenrik Ibsen ja me suomalaiset\nPaavi Leo XIII\nMatkalta Pariisiin v. 1889\nMuutamia kuvia Pariisin maailmannäyttelystä v. 1889\nMonsieur Henri ja hänen sanomalehtensä\nHuutamassa Boulangerin hyväksi\nRanskan edustajakamarissa\nSasu Punanen Pariisin saunassa\nPolkupyörällä Pariisissa\nVaikutelmia Venäjältä\n\n\n\n\nSAKARI TOPELIUKSEN TALVITELOILTA.\n\nVaikutelmia käynnistä Koivuniemessä.\n\n\nMonet ovat ne, jotka ovat Topeliuksen Koivuniemessä käyneet ja näistä\nkäynneistään kertoneet. Sallittakoon kuitenkin vielä minunkin kertoa\nvaikutelmiani vanhan runoilijan talvimajasta. Sillä harvoin saamme enää\nnähdä keskuudessamme hänet itsensä, tuon ainoan elossa olevan edustajan\nkirjallisen suuruutemme ajoilta. Ainoastaan silloin tällöin hän on\nviime aikoina pikimmältään pistäytynyt Helsingissä, jonne hän kuitenkin\nsäännöllisesti ilmaantuu, silloinkun Taiteilijaseura viettää\nvuosijuhlaansa, Eläinsuojelusyhdistys pitää vuosikokoustaan ja\ntyttökoulut Lucian päivänä kokoontuvat joulukuusen ympärille.\nSillävälin elää Sakari Topelius vanhain päiväinsä lepolassa,\nsyrjäisessä, kauniissa Koivuniemessään, Hiljaisena, vaatimattomana ja\nmiltei vienona on hän elämänsä suuren ja monipuolisen työn suorittanut.\nJa vielä hiljaisemmaksi on hän nyt loppuelämänsä järjestänyt.\nSopusointuista ja tasaista on hänen vaikutuksensa ollut isänmaan\npalveluksessa. Jos mahdollista sitäkin sopusointuisempina kuluvat hänen\npäivänsä siellä tyynen merenlahden rannalla, josta vain silloin tällöin\nenää tuulahtavat hänen sanansa ja kauniit ajatuksensa sovinnollisena\nsuven henkäyksenä lauhduttamaan päivän taisteluista kiihoittuneita\nmieliä.\n\nMinusta on meidän velvollisuutemme hakea hänet sieltä tuon tuostakin\nkäsiimme. Sillä välistä tuntuu siltä kuin ei nuori, parhaissa\nvoimissaan oleva sukupolvi häntä tarpeeksi usein muistaisi.\n\nJa kuitenkaan ei hänen merkityksensä ja hänen persoonansa\nmieleenjohtaminen ole koskaan ollut enemmän paikallaan kuin juuri tähän\naikaan. Sillä ne ajat, jolloin hän teki työtä julkisen sanan\npalvelijana, olivat monessa kohden samanlaiset kuin ne, jotka tätä\nnykyä ovat olemassa ja tulemassa. Samoja vaikeuksia vastaan sai hänkin\ntaistella ja välttää kompastumista samoihin kiviin, joita kuormittain\najetaan nykyistenkin miesten tielle. Samaa henkeä ahdistavaa ilmaa sai\nhänkin hengittää ja yhtä hämärältä näytti tulevaisuuden näköpiiri.\nVapaan sanan pauloja oli viritetty silloin, niinkuin nytkin, joka\noksalle ja vähäinenkin varomaton liike voi saattaa kaulan kurenauhaan.\nSuomenkansan itsetajuntaan herättäminen oli siihen aikaan yhtä\nhankalata tehtävää kuin nyt on tuon tajunnan vireillä pitäminen.\n\nMutta hän kirjoitti kuitenkin, kirjoitti, innostutti ja herätti, s.o.\nosasi tehdä juuri sitä, mitä hänen asemassaan vaadittiin. Sen, mitä ei\nsaanut sanoa suorasanaisesti, sen sanoi hän runomitalla. Kun kuvaton\npuhe oli kielletty, puhui hän vertauskuvin, jotka olivat kyllä\nkirkkaita ja selviä kangastuksia sekä hänen että hänen kansansa\najatuksista, tunteista ja toiveista, mutta samalla asuivat niin\nylhäällä, ettei niiden päälle voinut painaa asetusten varjostinta. Kun\nhän runoili \"jäiden lähdöstä Oulunjoessa\", niin kaikki hänet\nymmärsivät -- paitsi kenties sensuuri.\n\nHän sai sydämet sykkimään samoja tunteita, joita hän itsekin tunsi. Ja\nsiksi on meillä hänestä opittava ei ainoastaan, mille perille on\npyrittävä, vaan myöskin, miten sinne on päästävä. Sitä enemmän, kun hän\nvielä vanhoillaankin on antanut meille näytteitä tästä isänmaallisen\nrunoutensa lajista. Muistettaneenhan tuo voimakas runo savokarjalaisten\nviimeisessä \"Koittaressa\", jonka aiheena oli suomalainen sananlasku:\n\n    \"Ei ole aina Antin tuuli,\n    Pietarin peräntakainen,\n    Vielä on tuuli Tuomahankin.\"\n\nJokainen me sen ymmärsimme ja tunsimme siinä lausutut luottamuksen\nsanat omiksemme.\n\nMutta vasta sitten, kun olin saanut nähdä runoilijan itsensä omassa\nympäristössään, oli minusta kuin olisin hänet oikein ymmärtänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli iltapäivä syyskuun alkupuolella, kun itäisen saariston vartta\nnoudatteleva höyryvenhe poikkesi ulapalta lahtea kohti, joka näytti\ntunkeutuvan tavallista syvemmälle mantereen sisään. Jos en olisi\ntiennytkään, niin tuntui siltä kuin olisi pitänyt käsittää\nympäristöstä, että tämän lahden pohjassa asuu Sakari Topelius. Iso,\naava meri kalliopäisine saarineen katosi yht'äkkiä näkyvistä ja samassa\npehmeni seutu lehtoiseksi, niittyrantaiseksi sisämaan maisemaksi. Lahti\nsoukkeni soukkenemistaan, ja siellä täällä punoitti pieniä kalastajain\ntupia vihreän sisästä.\n\nKun runoa lukee, niin ymmärtää sitä vain vähitellen ja se selviää sitä\nmukaa kuin siinä edistyy, herättäen aina uusia tunteita. Ja kuta\nenemmän lähenin Koivunientä, joka minulle tuolta tuonnempata\nosoitettiin, sitä paremmin luulin ymmärtäväni sen haltijan. Hän oli\npaikan itselleen valmiina valinnut, mutta sittenkin oli niin kuin olisi\npaikka muuttunut sellaiseksi hänen vaikutuksestaan. Niin hyvin sopivat\nne mielestäni toinen toiseensa.\n\nTuossa eikä missään muualla näyttäisi pitävän olla se lehto, joka\nensiksi sai kuulla Sylvian laulut. Tuossa nuo ruohikkorinnassa\nlipattelevat laineet, joissa hän olisi voinut kuulla vedenalaisen väen\nsoittelua illan suussa.\n\nNoustaan maihin laivasillalle, ja toisella puolen pienoisen järven\nkimaltelee ikkuna hänen asunnostaan laskevan auringon valossa. Ja\nkuinka monta kertaa onkaan hän kuvannut tätä niin runollisen suloista\nmielialaa, jonka tuo ilmiö synnyttää! Sää on tyyni ja kirkas. Maasta\nnousee vielä kesäistä lämmintä, mutta ilma on jo kylmä ja taivas\nselkeä. Puissa ja ruohoissa on vielä kesäinen vihreys vallalla, mutta\nsiellä täällä jo kellertää jokin yksinäinen koivu. Syksy on ovella,\nmutta ei ole vielä astunut sisään. Luonto ikäänkuin vielä kätkee\npovessaan kuluneen kesän lämpimiä tunteita, samalla kuin sen yllä\ntaivas jo selvenee talvisiin, järkevän kirkkaihin ajatuksiinsa --\nniinkuin hänkin, joka täällä sen keskessä elelee. Ja ne minusta yhä\nenemmän sopivat yhteen, nämä kaksi.\n\nTie kiertää metsän läpi taloa kohti ja tiellä tulee portti vastaan. Ja\nsiinä on taaskin palanen Topeliuksen omaa runoutta, ja mieleeni\nmuistuvat nuo kolme, joista hän on niin monta kertaa runoillut:\n\"Grinden, vägen och skogen\" -- portti, tie ja metsä. \"Och barnen vid\ngrinden!\" Ja siinä ne ovat lapsetkin. Hänellä on tässä maillaan koko\nhänen rakkain maailmansa.\n\nYksi hänen hienoimpia luonnonkuvauksiaan on \"Kesäyön kirkkaus\nPohjolassa\". Ja siinä sattuvimpia piirteitä se paikka, jossa hän kuvaa\nniittyä ja niityllä yösyötössä liikkuvaa hevosta. Tuossa on niitty\naitauksen sisässä ja niityllä käyskentelee hevonenkin -- kenties se sama.\n\nMutta me lähenemme taloa, ja se talo tuntuu niin tutulta kuin olisi sen\nkuinka monta kertaa jo tätä ennen nähnyt.\n\nEn tiedä, kuinka olin tullut mielessäni kuvitelleeksi, että hän oli\nrakentanut itselleen huvilan uudenaikaiseen malliin. Ja nyt minä\niloiseksi hämmästyksekseni näin vanhanaikaisen herrastalon, jommoisia\non sadoittain järvenrantojemme ihanissa lehtoisissa niemekkeissä ja\njoita hän on niin monta kertaa pikkunovelleissaan kuvannut, sekä ulkoa\nettä sisältä.\n\nSiinä on päärakennus lasisine eteisineen, siinä yliskamari,\npirttirakennus ja puutarha. Ja siinä ennen kaikkea nuo riippuoksaiset\nkoivut, jotka niin suojelevasti ja miltei siunaavasti ojentavat oksansa\nkaton harjaa kohti ja seulovat lehtiään pitkin hiekoitettuja käytäviä.\n\nEi mitään uudenaikaista, kypsymätöntä ja keskentekoista, kaikki on niin\nvarmaa ja vakautunutta, niinkuin hänen vanhat ihanteensakin. Tulee halu\nniihin uudelleen tutustua, koettaa niitä taas ymmärtää ja sovittaa\nniitä omiinsa.\n\nTullaan eteiseen, josta vievät leveät rappuset yläkertaan. Runoilija on\nruokalevollaan, mutta talon emäntä, hänen ystävällinen ja herttainen\ntyttärensä, saattaa meidät ruokasalin kautta saliin odottamaan. Se on\nsisustettu tavalliseen tapaan sohvineen, pianoineen ja pöytineen,\npöydät täynnä albumeja ja korukantista kirjallisuutta. Kukkia on\nikkunain edessä ja kahden puolen ovea, joka vie puutarhan puoleiselle\nverannalle. Seinät ja huonekalut ja koko huoneen vaikutus on hiukan\ntumma. Ruokasali sitävastoin on sekä vaalea että valoisa. Sisustus on\nkorutonta kuosia, huonekalut vanhanaikuisia häkkiselustimineen ja\nvalkoisine punaraitaisine päällyksineen. Seinällä käyskentelee\nverkalleen soikeakaappinen Könnin kello ja toisella on suuri Suomen\nkartta ulottuen katosta lattiaan. Siinä on jotakin kovin viatonta ja\npuhdasta perinnäistarua tuossa huoneessa.\n\nSalin perällä on tuo niin tavanmukainen herrastalojen vieraskamari,\njossa makuutetaan kaikista arvokkaimmat vieraat, jonne ei lapsia\npäästetä ja jonka sisustuksessa ei ole arkielämän jälkiä. Sen ikkunasta\navautuu ihmeen viehättävä näköala alas ruohorantaiselle järvelle\nlahtineen ja niemineen, ja perällä heloittaa laivasilta ja punainen\nmökki. Se lienee ennen ollut talon emäntä-vainajan huone, ja sen\nseinällä yläpuolella sohvaa on muistona elinkautisesta toverista hänen\nmuotokuvansa. Hienopiirteinen, lempeän näköinen nainen.\n\nAiomme jatkaa tarkastustamme ja mennä salin läpi toiseen kamariin, jota\nsanotaan \"kirjastoksi\", kun talon isäntä tulee meitä vastaan sen\novella. Minkänäköinen on hänen ulkomuotonsa, sitä ei minun tarvitse\nkuvata. Monista valokuvista tuntee hänet jokainen suomalainen, tuon\npienen, hyväntahtoisen, miellyttävän miehen. Ystävällinen, melkein\nhellä sointu äänessä ja samanlainen katse silmissä hän toivottaa\nvieraat tervetulleiksi ojentaen heille molemmat kätensä.\n\nHetken aikaa puheltuamme ehdottaa hän, että menisimme hänen\ntiluksilleen, s.o. hänen puutarhaansa. Vanhus valitsee eteisen nurkassa\nolevasta runsaasta keppivarastosta muutaman ja tarjoo minulle tueksi\ntoisen: oikean kansallisen paksun roskulakepin.\n\nRakennuksen ja rannan välissä on uhkea, hyvin hoidettu hedelmäpuisto ja\nkukkalavoja toinen toisensa vieressä. Vasta nyt näyttää hän olevan\noikeassa ympäristössään, kukkiensa ja kasviensa keskessä. Voisi luulla\nhäntä, kuluneessa kauhtanassaan ja korvia myöten painuneessa\nlierilakissaan, tuon herrastalon vanhaksi puutarhuriksi. Nuo monet\nsuuret puut ovat varmaankin olleet monta kertaa hänen ilonsa. Ja\nsamalla surunsakin, niinkuin kaikki rakkaat. Sillä viimesyksyinen\nhirmumyrsky ei ollut säästänyt suojaista Koivunientäkään. Suurimmat ja\nkauneimmat puut olivat silloin parahtaen kaatuneet taloa kohti ja\nniistä olivat nyt vain kannot jälellä, niinkuin hautakivet ruohoisella\nkirkkomaalla, muistuttamassa kuolleista ystävistä. Hän etsi ne jokaisen\nkäsiinsä ja osoitti, missä ne olivat seisoneet ja millä lailla\nkaatuneet. Se oli ollut sellaista \"isonvihan\" aikuista aikaa, jolloin\nvihollinen tunki sydänmaan rauhaisimpiinkin majoihin. Huoneen seiniä\nmyöten oli rauhan vuosina kasvanut viiniköynnöksiä seinä umpipeittoon,\nmaasta katonrajaan saakka. Tämänkin etelämaisen koristeen oli myrsky\narmottomasti repinyt ikkunoita myöten alas.\n\nMutta siitä huolimatta oli talo tuossa ja sen läheinen ympäristö kovin\nkaunis ja soma. Koko tämä paikka oli jo alkujaankin kuin runoilijan\nsilmällä valittu. Ja monien vuosien kuluessa olivat puuttuvat kohdat\nyhä enemmän muodostetut asukkaan mukaisiksi. Hän kun on ahkera\nkalastaja ja itse laskee verkkonsa illoin ja nostaa ne aamuin, niin on\nhän teettänyt itselleen varsinaisen verkko-huoneen, jossa puolisataa\nerilaista, hyvin hoidettua verkkoa riippuu orsillaan niin hyvässä\njärjestyksessä kuin huolellisesti nidotut kirjat kaapissaan.\nLaiturin kaiteelle on asetettu pari tusinaa siististi vuoleksittuja\npuikkari-merkkejä niihin käärittyine nuorineen, ja sen päässä keinuu\nkaksi kalavenettä. Ja kun hän on ahkera ja säännöllinen ilmahavaintojen\ntekijä -- toimi, johon hänet nähtävästi on saattanut hänen rakkautensa\nluontoon ja halu elää sen ainaisessa yhteydessä -- niin näemme vielä\nlaiturin päässä säiliön, josta hän laskee sadeveden määrän kunakin\npäivänä.\n\nNousemme sitten rannasta pihaan ja teemme kävelyn maantielle päin,\njossa on istumasijoja jokaisen kauniimman näköalan kohdalla ja\ntuuheimman koivun siimeksessä. Siellä on polkuja, joilla on jokaisella\noma nimensä ja jotka vievät toisiin istumapaikkoihin ja huvimajoihin.\nNämä viimeiset ne ovat hänen lapsenlapsiansa varten, jotka joka kesä\nasuvat Koivuniemessä ja luovat eloa isoisänsä ympärille.\n\nEn voi olla pihaan palattaessa lausumatta vilpitöntä ihastustani tähän\nhauskaan paikkaan. Sisään astuessaan sanoo hän ikäänkuin selitykseksi\nsiihen, miksi tämä ehkä niin miellyttää:\n\n-- Tavallaan ovat Suomen pienokaiset minulle Koivuniemen\nlahjoittaneet... Olen ostanut sen niillä rahoilla, jotka olen saanut\nlukukirjoistani lapsia varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuossa onkin ehkä yksi selitys siihen, miksi hän täällä niin hyvin\nviihtyy ja miksi täällä muutkin niin hyvin viihtyvät. Ne ovat kai nuo\npienet haltijat, jotka sen tekevät ja joita tapaa joka lehdellä hänen\nkirjoituksissaan. Ja illan pimetessä, ja kuun valaistessa -- se\nnouseekin juuri koivun runkojen läpi kuumottamaan--tuntuvat ne\nkuppelehtavan joka pensaan ja puun juurella täällä hänen tiluksillaan.\n\nMonet niistä lapsista ovat jo kasvaneet aikaihmisiksi ja poistuneet\nsiitä maailmasta, jonka hän heidän ilokseen on luonut. Mutta joka vuosi\nilmaantuu niitä yhä uusia, jotka taas omistavat sen maailman itselleen.\nJa kaikilla on niillä tavallaan osansa runoilijavanhuksen kodin ja\nympäristön lunastamisessa. Heidän keskessään, vaikkakin erillään\nheistä, elää hän täällä lempeitten lentojensa siimeksessä omaa\nelämätään ja viettää tuota viisaan lepoa, jota ei ole kaikille suotu\nniinkuin hänelle ja jonka antaa ainoastaan tieto siitä, että on voinut\njotakin toimia sen hyväksi, jota on rakastanut.\n\nSyrjäisestä paikastaan seuraa hän kuitenkin tarkkaan ja hartaasti\naikansa rientoja, ja kukapa tietänee, mitä hänen herkkä sydämensä\nkärsii ja mitä aavistuksia hänen mielensä kätkee, kun hän taaskin näkee\nkansansa kulkevan uusiin kärsimyksiin ja taas synkistyvän sen taivaan,\njonka pilviä hänkin oli niin suurelta osaltaan ollut pois puhaltamassa.\nMutta hän ajatellee kai:\n\n    \"Ei ole aina Antin tuuli,\n    Pietarin peräntakainen,\n    Vielä on tuuli Tuomahankin.\"\n\nSe on tuo vakaa luottamus oikeuden ja totuuden voittoon, josta hän niin\nusein on puhunut, joka häntä ylläpitää ja joka seuraa hänen luotaan\npoistuvan vieraankin mukana.\n\nJa kun hautaan kallistuva vanhus vielä kiinnittää toivonsa\ntulevaisuuteen, emmekö sitä sitten tekisi me nuoretkin? Kun ainaisille\ntalviteloilleen asettunut pursi odottaa kevään avovesiä, mitä syytä\nolisi silloin uusien kolmilaitojen pelätä ikuisen talven tuloa!\n\n\"Päivälehti\", lokak 7 pna 1891.\n\n\n\n\nTARU SAKARI TOPELIUKSESTA.\n\n\nIhmiskunta ei tarvitse ainoastaan ihanteita semmoisinaan, sen tarvitsee\nmyöskin nähdä ne toteutettuina, voidakseen niitä palvella. Se ei tyydy\nainoastaan aatteihin aatteina, vaan tahtoo, että aatteilla on\nedustajansa, joita se voi ihailla. Sehän on tarve ihanteiden, suurien\naatteiden ja tunnustettujen hyveiden henkilöimisestä, joka on\nsynnyttänyt pyhimysten palvelemisen. Eiväthän ne ole muuta kuin\nihmiskunnan itsensä jalustalle kohottamia edustajia kaiken sen, mitä se\npitää hyvänä, kauniina ja totena.\n\nMeillä ei ole pyhimyksiä siinä merkityksessä kuin katolisissa maissa.\nUskonto on meille niin korkea ja niin korkealla, ettei se salli\nnäkyväisiä symbooleja eikä kumarrettavia kuvia.\n\nMutta meillä on suuret miehemme. Eikä tapamme heitä kunnioittaa\npaljonkaan eroa siitä, miten katoliset pyhimyksiään palvelevat.\n\nEmme tosin kumarra heidän kuviaan, mutta pystytämme kuitenkin heidän\nmuistopatsaansa keskuuteemme ja otamme lakin päästämme niiden ohi\nastuessamme. Emme suitsuta savua heidän haudoillaan, mutta kannamme\nsinne kuitenkin kukkia ja seppeleitä ja vuodatamme tunteittemme tulvan\nlauluissa ja puheissa. Ja meillä on meilläkin pyhäinmiestenpäivämme,\nsuurten vainajiemme syntymä- ja kuolinpäivät, jolloin kernaasti\nvaellamme niille paikoille, missä heidän luunsa lepäävät. Kirkoissa\nniitä ei vietetä, mutta kyllä juhlasaleissa ja taiteen temppeleissä,\ntyö ei tosin keskeydy niinä päivinä, mutta kouluilla on kuitenkin lupa.\n\nJa muodostuuhan heidän teostensa, vaikutuksensa ja elämänsä perusteella\nlegendoja, jonkinlaisia muistotaruja, jotka hyvin vähässä määrin\neroavat kirkon kanonisoimain miesten muistotaruista.\n\nEikä ole isoa eroa siinäkään, miten katolinen kirkko puhuu\nmuistettavista miehistään ja miten me esim. Runebergista. Hänen\nhautansa on koko kansamme pyhiinvaelluspaikka. Lönnrotin hautaseppeleet\nSammatin kirkon seinällä ovat mielestämme yhtä luonnolliset ja\noikeutetut siellä olemaan kuin pyhän Fransiskuksen reliikit Maria degli\nAngelin kirkossa Assisissa. Vielä vähempi ero on siinä hartaudessa,\nmillä me puhumme niistä opetuksista, neuvoista ja herätyksistä, joita\nolemme suurilta miehiltämme saaneet. Emmekä ainoastaan teoista, vaan\nheidän elämästäänkin me luomme itsellemme noudatettavat esikuvat.\nKuinka monta kertaa onkaan kasvavan sukupolven mieleen painettu\nLönnrotin nöyryyttä, vaatimattomuutta ja uutteruutta, Topeliuksen\nihanteellisuutta, hellyyttä ja hänen elämänsä ja mielipiteittensä\npuhtautta!\n\nItsestään johtuvat nämä mietteet ja vertailut mieleemme nyt, kun meille\nrakas runoilijavanhus on laskettu hautaansa. Jo hänen eläessään oli\nhänen ympärilleen muodostunut kauniita piirteitä hänen julkisesta\nvaikutuksestaan ja yksityisestä elämästään, ja kohta hänen kuoltuaan\nriensimme me juhlallisin menoin luomaan kunnioituksemme, ihailumme ja\nrakkautemme sädekehää hänen nimensä ympärille. Koko kansa, valtion ja\nkirkonkin edustamana, kanonisoi Sakari Topeliuksen \"suureksi\nvainajaksi\". Piispa puhui saarnatuolista käyttäen tekstinä hänen\nsanojaan ja yliopiston rehtori lausui hänestä: \"Ei koskaan ole hän\npitkän kirjailijauransa aikana kirjoittanut sanaakaan, jota hänen olisi\ntarvinnut hävetä ja joka ei olisi kantanut mielen jalouden leimaa.\"\nEnempää ei voi eikä tarvitse ihmisestä sanoa.\n\nTämä tunnustus, kunnioitus ja ylistys tuntuu meistä aivan\nluonnolliselta ja oikeutetulta, jota se onkin. Se on koko kansan\nvilpitön tunnetulva, joka näin kuohahtaen yli äyräittensä kantaa\nihailemamme miehen aalloillaan kohti sitä kuolemattomuutta, mikä tämän\nmaailman vallassa on antaa.\n\nNiin yleistä, niin kaikinpuolista ja niin itsestään ilmaantunutta\nmielenosoitusta ei ole meillä ennen nähty. Runeberg oli suuri, suurempi\nkuin Topelius runoilijana, Lönnrotin merkitys ja seuraukset hänen\ntoimestaan olivat laajemmat, mutta Topelius lämmitti enemmän, kasvatti\nenemmän ja vaikutti enemmän keskuudessamme. Hän oli kaitsija, paimen,\noikeaan ohjaaja ei ainoastaan suuressa, vaan myöskin pienessä ja\njokapäiväisessä. Hänen olennossaan, esiintymisessään ja vaikutuksessaan\noli jotakin, joka toi hänet meitä lähemmä, teki hänestä ikäänkuin\nperheenjäsenen, samalla kun hänen neronsa nosti hänet meitä muita\nylemmä. Kaikki olivat hänet nähneet, häntä kuulleet, kaikkien kättä\nhän oli puristanut ja saanut kaikille sanotuksi ystävällisen sanan,\njoita hän osasi niin hyvin ja niin sattuvasti sanoa. Se oli juuri se,\njoka vaikutti, että kansan rakkaus muodostui niin välittömäksi ja\npyrki omasta voimastaan häntä ympäröimään. Se oli se, joka jo hänen\neläessään kääri hänen olentonsa ympärille tuon tarun harson, tarun\nvanhasta, viisaasta, lempeästä, hyväntahtoisesta ja sydämellisestä\niso-isästä, joka istuu tuolla syrjäisessä talvimajassaan, Suomen lasten\nhänelle rakentamassa vanhuutensa kodissa, nauttien siellä lasten\nja lastenlasten ihailun eläkettä -- ei ankarana, kärtyisenä,\nluopääsemätönnä äijänä, vaan nuoria, nuorimpiakin aina ymmärtävänä,\nheille väliin vakavia sanoja ja väliin hilpeätä leikkiä puhuvana\nvertaisena. Mutta eniten kaikesta vaikutti hänen ihailuunsa se, että\nhän ei ainoastaan opettanut, mutta myöskin eli niinkuin opetti, että\nhänen elämänsä, sekä julkinen että yksityinen, oli sopusoinnussa hänen\nteostensa hengen kanssa.\n\nOnhan jo olemassa tarusto, kokonainen pikku kokoelma kauniita,\nliikuttavia kertomuksia Topeliuksen suhteesta Suomen lapsiin, hänen\nherttaisuudestaan ja suvaitsevaisuudestaan eri tavalla ajattelevia\nkohtaan, hänen rakkaudestaan eläimiin j.n.e. -- kaikki piirteitä, joissa\nhänet esitetään runollisten lempiaatteittensa toteuttajana ja jotka\nkerran koottuina tulevat muodostamaan legendakirjan elettyjä runoja,\nyhtä kauniita kuin ne, jotka hän sepitti. Se on kansa, joka tällaiset\nrunot sepittää miehestä, joka ensin sepitti sille yhtä kauniita siitä\nitsestään, keräten niihin kaiken toden ja tapahtuneen ja lisäten\nmielikuvituksestaan kuvaavia piirteitä, jotka eivät ehkä koskaan ole\ntapahtuneet, mutta jotka olisivat voineet tapahtua. Ja niin on hän\nastunut siihen pyhäkköön, jossa kansat rakkautensa ja ihailunsa\njalustalle asettavat kaikki ne, joita he nimittävät hyväntekijöikseen\nja suuriksi miehikseen.\n\nToiset tulevat sinne pikemmin, toiset hitaammin; välistä kuluu\nvuosisatoja, ennenkuin kansat ymmärtävät suurten miestensä arvon ja\nkantavat heidän luunsa kunnioituksensa kirkkoon unhotuksen etäisiltä\nhautausmailta.\n\nSakari Topelius tuli sinne jo eläessään.\n\nJa kuvaavaa oli tälle onnen suosikille, että kaikenlaiset pienet\nsattumat, liikuttavat tilapäiset tapahtumat hänen viimeisistä\nhetkistään tulivat kuin loppurepliikit hänen elämänsä näytelmässä\nvahvistamaan sen kokonaisvaikutusta ja luomaan siihen soveltuvaa\nlopputunnelmaa.\n\nSillä eikö hän mennyt täältä pois kuin noudattaen kaikkia taiteen\nvaatimuksia! Eikö hän elänyt juuri niin kauan kuin sopivaa oli ja\nkaunista! Eikö hän tullut vähää ennen kuolemaansa vielä kerran\nkeskeemme heittämään meille viimeisiä hyvästejään! Eivätkö nousseet\nsiinä tilaisuudessa hänen eteensä kaikki ne taruolennot, jotka hän oli\ntyhjästä luonut! Eikö se ollut ihana, harvinainen hetki -- liekö\nkenellekään runoilijalle maailmassa semmoista ennen tapahtunut?\n\nJa kun hän keskuudestamme poistuttuaan kohta paneutui levolle, josta\nhän ei enää noussut, oli niin kuin olisi hän itselleen sanonut: \"Herra,\nnyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään.\" Kuinka liikuttavat\nolivatkaan hänen viime hetkensä! Vähää ennen kuin hänen viimeinen kova\nkamppailunsa alkoi, virkkoi hän nuo sanat, jotka sananparren\nsattuvaisuudella kuvaavat koko hänen luonnettaan, koko hänen\nrunouttaan, nuo sanat: \"Pieni köyhä lapsi tuli tänne, pieni köyhä lapsi\nlähtee täältä pois Jumalan luo\" -- joiden sanain siivillä hän ikäänkuin\nliiteli luotamme.\n\nJos ei hän itse, viimeisen runollisen mielijohteensa neuvomana, olisi\nniitä lausunut, olisi taru varmaankin kerran ne hänen sanomikseen\nkeksinyt.\n\nEntä se auringon säde, joka pitkäin pilvipäiväin perästä heijasti hänen\nhuoneeseensa ikäänkuin hyvästiään heittämään!\n\nEntä se lintu, joka lensi Östersundomin kirkon alttarin reunalle ja\nkävi siinä visertämään juuri kun pappi aloitti kiitosrukouksensa\nvainajalle!\n\nJa se toinen, kevään ensimmäinen leivonen, joka meren yli etelästä\nlentäen itsenään hautauspäivänä, vähää ennen toimituksen alkamista,\nnäyttäytyi Uuden Kirkon päällä, ikäänkuin sekin pyrkien siihen osaa\nottamaan!\n\nKaikki tämä kuuluu kuin kauniilta tarulta, ja kuitenkin se on totta.\nVaan ei ole se totta sen vuoksi, että se on tapahtunut, mutta sen\nvuoksi, että se on hänelle tapahtunut, ja sopii häneen. Pilkistäähän\npäivä muidenkin sairaiden huoneisiin, laulavathan linnut muidenkin\nhaudoilla. Mutta kun se tapahtuu Topeliukselle, niin on sillä erityinen\nmerkityksensä ja se painuu mieliin. Nuo lintuset, ne muuttuvat silloin\nniiden hyväin haltijain haamuiksi, jotka hänen kehtonsa ääressä\nvalvoivat, jotka häntä hänen eläessään aina johtivat ja jotka siis\ntahtoivat häntä hautaankin saattaa.\n\nJa niin on taru Topeliuksesta valmis, taru suuresta miehestä, joka eli\nkaiken kauniin palveluksessa ja kuoli yhtä kauniisti kuin oli elänyt.\n\n\"Uusi Kuvalehti\", huhtik. 15 p:nä 1898.\n\n\n\n\nLÖNNROTIN KUVA.\n\n\nOllaan yleensä taipuvaisia puhumaan pilkallisesti siitä innostuksesta\nsuurten miesten persooniin, joka ilmaantuu heidän ihailijoissaan. Ne\novat muka vain työt, jotka ovat otettavat lukuun, sama se, millainen\noli se henkilö, joka sen suoritti. Päinvastoin on parempi, kuulee usein\nsanottavan, että ei tunne suurta miestä, koska helposti voi tapahtua,\nettä hän himmentää sen kuvan, jonka hänen teoksensa antavat. Sellainen\npettymys voi kyllä olla mahdollinen, mutta yhtä mahdollista on myöskin,\nettä teot esiintyvät vielä suurempina ja ainakin selvempinä sille, joka\non nähnyt niiden tekijän, niiden sepän, ja pajan, missä tämä on\nvasaraansa heiluttanut. Ainakin pitää tämän kirjoittaja parhaina\nmuistoinaan niitä hetkiä, jolloin hän Kajaanissa istui sen ladon\nkynnyksellä, missä Lönnrot oli työskennellyt, tai nähdessään sen ahtaan\nullakkokamarin, missä Vänrikki Stoolin tarinat kirjoitettiin, tai\nkävellessään sen talon huoneissa ja ympäristössä, jossa Topelius eleli.\nEnkä minä mihinkään vaihtaisi sitä onnea, että sain kerran kaksi nähdä\nSnellmanin ja kuulla hänen puhuvan ja yhtä monta kertaa nähdä ja kuulla\nElias Lönnrotia. Ellen sitä olisi saanut, tuntuu minusta kuin en osaisi\nnäitä miehiä ymmärtää ja rakastaa niin kuin nyt voin. Nyt näen heidät\nilmi-elävinä edessäni heidän vanhoilla päivillään ja voin kuvailla\nheidät elävinä eteeni nuoremmiltakin ajoilta.\n\nTämä kadehdittava onni on tietysti tullut monen monituisen nykyisen\npolven jäsenen osaksi, monella on tietysti Lönnrotista paljon selvempi\nja syvempi kuva kuin minulla, mutta saanenhan kuitenkin tänä hänen\nmuistopäivänään muutamin sanoin kertoa, millä tavalla Lönnrotin kuva on\neteeni kasvanut, painunut mieleeni ja millaisena sen nytkin vielä\nsieltä löydän.\n\nJo pienenä poikana, ennenkuin oikein tiesin tuota \"isoa Lönnrotia\"\nvielä olevan olemassakaan, kaikui Lönnrotin nimi kuitenkin korvissani\nerään hänen sukulaisensa nimenä. Hän oli silloin ja on vieläkin pappina\nkaukana pohjan perillä, josta tullen ja jonne mennen usein kävi\nkotonani läpimatkalla. Hän on monessa suhteessa merkillinen mies,\nperikuva maalaispapista ja kansanmiehestä, harva- ja syväsanainen, aina\npuettuna sarkavaatteisiin jotakin erikoisen hienoa kotitekoa, siroihin\nsuomalaisiin pieksuihin ja kasvot niin rauhalliset, tyynet ja vakavat,\nja otsa, jota keskeltä jakaukselle kammattu tukka reunustaa, niin\npuhdas ja korkea, että kun kerran on kiintynyt miestä katselemaan, on\nvaikea saada hänestä pitkään aikaan silmiään irti. Kun sittemmin alkoi\nselvitä, että oli toinenkin Lönnrot, semmoinen kansanmies hänkin, niin\nsijoitin aateyhteyden avulla toisen sisällön toisen ulkomuotoon ja\npidin pitkät ajat näin saamani kuvan oikeana. Itsessään, niin\nsanoakseni aatteellisesti katsottuna, ei suurta erehdystä ollutkaan\nolemassa. Puvun, käytöksen yhtäläisyys oli ilmeinen, ja mitä\nsisälliseen ihmiseen tulee, niin oli varmaankin hengen ja luonteiden\nheimolaisuus suurena syynä siihen, että Lönnrot vielä vanhoilla\npäivilläänkin usein matkusti läpi Suomen aina Ristijärvelle saakka\nnauttiakseen siellä erikoisesti rakastamansa ympäristön viehätyksestä.\n\nToinen kuva, joka ihmisestä Lönnrotista jo kouluaikana astui eteeni,\noli hänen oma antamansa. Sain sen hänen esipuheistaan Kalevalaan ja\nKantelettareen. Harvoin on toteutunut sananparsi _le style c'est\nl'homme_, -- esitystapa, se on itse esittäjä--niin hyvin kuin kaikessa,\nmitä Lönnrot on kirjoittanut. Hänen tyylinsä on täydellisesti hän itse.\nEi mitään tehtyä, ei mitään haettua ja keikailevaa, ei teennäisesti\nkylmempää ja arvokkaampaa kuin mitä hän itsekään on. Kun hän\nkirjoittaa, niin on kuin hän istuisi ja juttelisi pirtin lasin alla\npenkillä, piippu hampaissa, kyynärpää polvien varassa, harvasteeseen,\nperinpohjaisesti, kuulijakuntana sama Suomen kansa, joka tuvassa asuu\nja tuvan täyttää. Alkulause Kantelettareen, jonka hän päiväsi omana\nsyntymäpäivänään, tänä samana huhtikuun 9 päivänä 1840, on alusta\nloppuun kansantajuinen esitelmä, jossa mitä koruttomimmin, mutta\nsamalla mitä tajuttavimmin tehdään selkoa suomalaisesta runoudesta, sen\nhengestä, sisällöstä ja sen kauneuden luonteesta. Uudelleen ja aina\nuudelleen luen tuon runollisia, kansanomaisia vertauksia täynnä olevan\nalkulauseen enkä voi olla siitä tähänkään panematta muutamia otteita.\n\nVertaillessaan kansan ja oppineiden tekemiä runoja hän m.m. lausuu:\n\"Jos oppineiden teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi\nloitos jälelle monesta muusta kansasta, niinkuin jääki. Joka\njälkimäinen ei kuitenkaan paljo puolusta meitä, koska kansantekoisissa\nrunoissaan on pian ensimmäisiä. Kummallaki, niin kansan kuin\noppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo\nemmekä taida vastustella, mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen\nnäemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan.\nKansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei\ntehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä. -- -- Pilvet taivaalla kulkevat\ntietänsä eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja\najatukset; ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan\nlähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitään; mutta pilvet\nviimein kasvavat ja puhkeevat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli\nja ajatukset aikanansa, puhkeevat sanoiksi ja lähtevät sanamuodossa\ntoistenkin havaittavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko\nsopimattomasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja\nerinäiset niiden vaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenestä rannasta alkaen\nensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa\nlaineista suuret, ulommaksi havattavat kuohupäät aallot. Samalla\ntavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenen mielen ja sitä\njonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä\nilmoittamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja\nilmauksesta.\"\n\nJa kuinka viehättävästi hän esittää oman naivisen, melkein lapsellisen\nitsensä seuraavassa:\n\n\"Oppineitten runot siinä kohta erotetaan kansanrunoista, etteivät ole\najatuksetta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Siinä on muuttunut\ntyöksi, mikä kansanrunoissa on ilmauma; elävän käen ääni metsässä\nkuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi\nvesi-ojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset usein\nkuuntelevat mieluisemmin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat huhuvi,\nkun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana, kun\nsinne tänne mutkittelevan luonnon puron; asuskelevat ennemmin\nistutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä. Oppineitten runoissa\npilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitten\nannetaan sataa, s.t.s. oppinut runoille ruvetessaan ensin kokee\nmielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla --\nOppineet kuitenkin, moninaisuutta rakastavaiset, ottavat runoillaksensa\naineista, jotka ilman olisivat paremmat. Tätä emme nyt kuitenkaan sano\nylehensä kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassa\ntoisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse\nkansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa\nmoninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa\npuittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on\nsuurempi. -- Mikä siis on kansanrunoissa se ominaisuus, jossa enimmästi\ntekorunoista erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelemättömyys.\"\n\nLuonto ja teeskentelemättömyys -- niin, se on se \"omaisuus\", jossa\nmyöskin noiden sanain kirjoittaja monista muista \"erotaksen\".\n\nMutta joskin hän tällä tavalla lyö ikäänkuin lämpimämpää kättä omalle\nlapselleen, hellii hän toistakin: \"Meidän toivotuksemme on, että Suomen\nuusi laulu perustettaisi vanhan laulun kulmakivelle, vaikk'emme\nsentähden katso sopivaksi, että koko rakennus tulisi tuon raukeavan,\nheikon ja rauenneen, mukaiseksi. Mutta erinäisiä huoneita voipi\nväljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä muuri kiukaan ja reppanan\nsijasta rakentaa, koko rakennus korottaa ja vieläpä seinätkin\nulkopuolelta punata.\" Onhan siinä uuden runoutemme ohjelma, jota ulomma\nse vieläkään ei ole kehittynyt.\n\nVaan kaikista välittömimmin ja suoranaisimmin kääntyy hän\nkuulijoittensa puoleen koettaessaan osoittaa, etteivät vanhat virret,\nniinkuin siihen aikaan usein väitettiin, estä \"oikean kristillisen\nelämän harjoitusta maassa\": \"Jos niin olisi, niin toki olisimmaki\nparemmin tehneet, ne kerrassaan tuleen nakata, kun pränttiin toimittaa,\nja sitäkin paremmasti, jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä\nkeränneet ja korjanneet. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä nytkin\nkaiken ja monivuotisen työmme perästä, saisivat paikalla präntin\nsijasta lieteen lentää nämä laulut ja virret, jos niistä mainitussa\nkohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä.\nJoka luulee kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, se ennen\nnäitä ja meitä tuomitsematta hävittäköön maailmasta kaikki joutavat,\nmielettömät puheet, seurat, hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset --\nkieltäköönpä linnutkin ilmassa laulamasta, koska ne kuitenkin\ntiettävästi eivät aina laula luojansa ylistystä, vaan lauluillansa\nuseinkin suosittelevat toisiansa -- kieltäköön myös maan kasvamasta\nmuuta, kun _ristinkukkia, kiesuksen kämmeköitä ja Maarian\nvuodetheiniä_.\"\n\nOn kuin _kuulisi_ hänen puhuvan, ensin totisesti, opettaen ja neuvoen\nja sitten juuri vakavimmallaan ollen puheensa lopuksi jo vähän\nleikiksikin pistäen. Ja mikä omituinen viehätys tuossa nyt hiukan\noudolta ja vanhanaikaiselta kuuluvassa kielessä, niinkuin kuivuneessa\nhajuheinässä, joka vanhan kirjan sisästä sattumalta käteen putoaa!\nSiinä on samalla jotakin sammaltuneen muistomerkin viehätystä, jotakin\n_monumentum linguae fennicae_, jotakin karkeatekoista, mutta samalla\ntarkkaa ja täsmällistä, joka houkuttelee sen luo aina tuontuostakin\npalaamaan.\n\nJa tätä hänen näin itsensä luomaa kuvaa täydentävät ne monet kaskut,\njoita miehestä mieheen kerrottiin hänen seikkailuistaan: esim. kuinka\nnimismies, luullen häntä maankulkijaksi, oli ottanut hänet kiinni\ntiepuolesta, istuttanut rattailleen ja ajanut pappilaan, mutta kuinka\nsinne saavuttua rovasti oli juossut häntä vastaan ja sulkenut hänet\nsyliinsä -- monta muuta samanlaista tapausta mainitsematta, joissa\nsuomalainen hilpeys ja leikillisyys esiintyy mitä viehättävimmässä\nvalossaan.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon myöskin mitä Grot kirjeissä eräälle\nystävälleen kertoo Lönnrotista: \"Hänessä on semmoinen herttainen\nhyväluontoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka\nhänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään. Tuskin olimme eilen\nistuneet lautalle (jolla kuljetettiin matkustajia Kallaveden yli) ja\nhän saanut piippunsa sytytetyksi, kun minä huomasin hänen kädessään\nvielä toisenkin piipun. Hän oli näet hiljalleen ottanut sen\nnaapuriltaan soutajalta, pisti sen täyteen tupakkaa, sytytti ja antoi\nsen hänelle takaisin. Muistatkohan sinä oikein hänen omituista\nmuotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun siihen tottui? Minä oikein\nihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja ojentelee käsiään ja nyykäyttää\npäätään edestakaisin. Kertoessaan jotakin naurettavaa hän itse usein\npurskahtaa nauruun. Hänen pukunsa on yhtä omituinen kuin hänen\nolentonsakin. Päässä on hänellä viheriäinen, topattu verkalakki, jossa\non lippu ja samettinen reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on\ntehty kotitekoisesta villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja\nsamanlaiset käänteet; uutena on se maksanut 16 rupl. 50 kop.\npaperirahaa ja tehty se on Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan\nmatkaa varten, vaan sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteisiin\nja koska hänen täytyy olla säästäväinen. -- -- -- Hänen koulunaan olivat\nolleet puute ja kaikenlaiset vaikeudet. Häneltä voin oppia olemaan\nilman mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä\nhylkää, vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Hän ei\npelkää kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu,\nvaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on\nkaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkaan ei hänen terveytensä ole\nniin vahva kuin voisi luulla. Totta on, että hän on siitä liian\nvälinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava\nkaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman\nsyvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta\ntulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti\nkehittynyt.\" Kuva, jonka Grot näin piirtää, on niin elävä ja välitön,\nettei siihen ole tarvis mitään lisätä, semminkin kun pääväritys siinä\non sama, minkä elämäkerrallinen kirjallisuus yleensä Lönnrotista antaa.\nJa tuo kuva on lyhyesti sanottuna kuva suomalaisesta kansanmiehestä,\njalostuneesta, sisällisesti ja ulkonaisesti hienontuneesta, mutta aina\nominaisuutensa ja pääpiirteensä säilyttäneestä, joka oli joka paikassa\noma itsensä ja jossa koko kansa näki oman itsensä. Sentähden ei\nkenenkään suuren miehemme ulkonainen ja sisällinen kuva ole painunut\nniin syvästi, niin tarkkapiirteisesti muistoomme kuin Lönnrotin. On\nvanha ja kulunut se lauseparsi, että se kuva ei ole ainoastaan\nseinillämme, vaan myös sydämissämme, mutta sattuvammin ei hänen\npaikkaansa voi eikä tarvitse määritellä.\n\nYhden piirteen siihen ehkä vielä voisi lisätä, sen, jonka Ahlqvist\nantoi Lönnrotin kuvan selvittämiseksi. Eri runoja kokonaiseksi\nKalevalaksi yhteen liittäessään oli Lönnrot menetellyt samalla\noikeudella kuin mikä muukin runolaulaja, joka muistamansa yhteen\nliittää. Tuosta tuli ainakin minun mielikuvituksessani Lönnrotin kuvaan\npiirre karjalaista runolaulajaa eikä vain laulattajaa, ja minusta\ntuntuu kuin olisi se luonnos, jonka Eemil Halonen laati Lönnrotin\npatsaasta vaatimattomuudessaan, yksinkertaisuudessaan ja luonteen- ja\nkansanomaisuudessaan lähempänä tätä kuvaa kuin se virallisempi, joka\nnyt kohta tulee Helsinkiin pystytettäväksi. Vaan olisi Halosenkin\nkotoinen Lönnrot-kuva saapa sijansa jossakin. Sija olisikin jo\nvalmis -- Kajaanissa, jossa Lönnrot niin kauan asui ja josta käsin hän\nrunot keräsi. Siellä sydänmaan sisässä, mutta samalla vilkkaan\nmatkailijaliikkeen varrella, siellä olisi esim. vuolukiveen hakattu\nkuvapatsas kuin kotonaan. Onhan Porvoossakin Runebergin patsas.\n\nEttä Lönnrot virallisestikin esiintyessään esiintyi samanlaisena kuin\nyksityisesti, on luonnollista. Kuva, jonka olin muodostanut hänestä\nhänen elämäkerroistaan, suullisista kertomuksista ja siitä, minkä hän\nsitä tietämättään itse oli antanut itsestään kirjoituksissaan, oli\ntäydelleen sama kuin se, minä hän astui eteemme juhlassa, joka\npidettiin vanhukselle hänen täyttäessään 80 vuotta. Kun seisomme hänen\nasuntonsa edessä ja hän tulee ulos ja lausuu muutamia ystävällisiä\nsanoja, on minulla koko ajan tunne kuin olisin hänet aina semmoisena\nnähnyt, niinkuin olisi hän vanha tuttu, joka on pysynyt yhä sinä, mikä\noli erotessamme. Mikä kokonainen, pienimmissäkin liitoksissaan\nvalmiiksi valettu luonne hän mahtoikaan olla, josta jo paljas maine oli\npainanut mieleen juuri sen hahmon, mikä hän sitten silmin nähden ja\nkorvin kuullen todella oli!\n\nMutta mikä omituinen olojen iva! Yhtä kokonaisena kuin hän seisoikin\nsilloin kansansa edessä, yhtä hajanaisena seisoi kansa hänen edessään.\nSuomen kansa oli siihen aikaan siinä tilassa, ettei se voinut suurimman\npoikansa juhlaa viettää yhtenä kansana, vaan kahtena puolueena, eri\njuhlissaan kumpainenkin. Se riiteli hänestä kuin saaliista, kahteen\njaettavasta, ja se kahakoi hänestä vielä hänen keskentekoisen\npatsaansakin ympärillä. Mutta silloin olikin puoluesokeus jo mennyt\nniin pitkälle, että se kaatui omaan silmittömyyteensä eikä siitä enää\nniille jaloilleen nousse.\n\nMutta Lönnrot nousee pian jalustalleen, joka on tehty Suomen harmaasta\nkivestä, vertauskuvana kansansa parhaasta työstä, kansansa sisällisestä\ntarmosta ja sitkeästä voimasta ja, toivokaamme toki, myöskin sen\nyksimielisyydestä ja -- sen etevimmistä henkisistä ja siveellisistä\nominaisuuksista, sanalla sanoen -- sen supisuomalaisuudesta.\n\n\"Päivälehti\", huhtik. 9 p:nä 1902.\n\n\n\n\nERÄS EPÄSIVEYDEN JA EPÄUSKON APOSTOLI.\n\n\n\nI.\n\nMerkillinen löytö, jonka tässä tuonnoisena päivänä aivan sattumalta\ntein.\n\nEi ole muka mitään uutta auringon alla. Ja tottahan onkin, että niin\noutoja kuin olivatkin esim. pappissäädyn mielipiteet kotimaisesta\nkirjallisuudestamme, niin semmoisia on kuultu ennenkin. Ei ainoastaan\nnykyisiä kirjailijoita ja sanomalehtimiehiä katsottu yleiselle\njärjestykselle, yhteiskunnalliselle moraalille ja kirkonopille niin\nvaarallisiksi henkilöiksi, että heidän lehtiään on lakkautettu ja\nheidän kirjojaan kielletty. Sellaiset miehet kuin Snellman, Runeberg ja\nTopelius ovat kyllä aikoinaan saaneet kuulla ankaroita moitteita\njumalattomuudestaan ja maailmanmielisyydestään, puhumattakaan\nsuomalaisen realistisen kirjallisuuden isästä Aleksis Kivestä ja hänen\n\"Seitsemästä veljeksestään\", joka aikoinaan julistettiin jokaisen\nsiivon ja sivistyneen perheen pöydälle sopimattomaksi kirjaksi. Mutta\nuutta lienee sentään monelle, että näiden tällaisten joukkoon on luettu\nmyöskin mies sellainen kuin -- Elias Lönnrot.\n\nJa niin kuitenkin tapahtui viisikymmentä vuotta sitten! Ajatelkaa, että\ntätä siivoista siivointa, vaarattomista vaarattominta hiljaista\ntyöntekijää, jonka kaikki sekä valtiolliset että kirkolliset\nauktoriteetit ovat asettaneet suoran suomalaisen esikuvaksi, on\nsyytetty aivan samasta, mistä tätä nykyä niin usein syytetään\nsanomalehtimiehiä ja kirjailijoita. Hänetkin on asetettu pilkkaajitten\npenkille ja häntäkin on pidetty uudenaikaisena pakanana, hänen aikansa\nkannalta katsoen.\n\nPaitsi sitä, että tällä asialla tätä nykyä on n.s. päivän kysymyksen\nmerkitys, huvittanee se myöskin hauskana sivistyshistoriallisena\nilmiönä.\n\nLienee kyllä tunnettu asia, että kansanlaulujemme ja runojemme kerääjä\nei tämän toimensa tähden juuri ollut senaikuisen papiston suosiossa.\nKuinka olisi muuten voinut ollakaan, sillä olihan vanha runoutemme\nkirkonmiesten mielestä pakanuuden aikuista lorua, jonka hävittäminen\nkuului heidän ohjelmaansa. Niiden elvyttämistä ja kansan muistoon\njohtamista katseltiin siis luonnollista kyllä sillä taholla karsain\nsilmin. Mutta että Lönnrotia on syytetty niin samanlaisista asioista ja\nniin yhteen vivahtavilla sanoilla kuin tätä nykyä syytetään hänen\nvähäpätöisiä jälkeläisiään sanomalehtimiehen työssä, sen harvat\ntietänevät.\n\nEräs lähettäjä J.F.B. oli pitänyt velvollisuutenaan ottaa tätä\nosoittaakseen, ja varoittaakseen Suomen kansaa tuosta vaarallisesta\nmiehestä ja hänen sanomalehdestään.\n\nKaikesta päättäen on kirjoittaja pappismies ja kenties on hänen\nnimimerkkinsä monellekin tunnettu.\n\nOttakaamme tähän ensin näytteeksi syytös epäsiveydestä. Siihen näkyy\nantaneen aihetta eräs runo \"Hekkalan Mari\", joka on helmikuun numerossa\n1836 ja jossa lauletaan rikkaan tytön sulhaspuuhista. Siinä tavataan\nesim. seuraavat säkeet:\n\n    \"Mari sänkynsä levitti,\n    Paljon peittoja paneepi,\n    Sanoopi sanalla tuolla:\n    Riisu vieras vikkelästi,\n    Poes kintahat käsistä,\n    Lakki laske arkulleni,\n    Kengät keskilattialle,\n    Vilu siell' on seisoessa,\n    Painu tänne pakkasesta,\n    Siirry peittojen sisälle.\"\n\nJääköön lukijan verrattavaksi, mitenkä likeinen on yhtäläisyys näiden\nsäkeiden ja erään kohdan välillä muutamassa tähän aikaan paljon puheena\nolleessa kirjassa.\n\nMutta se tapa, millä senaikuinen kirkollinen kritiikki otti vastaan\ntämän runon, muistuttaa ainakin hyvin elävästi siitä, mitä samalta\ntaholta on tähän aikaan sanottu samanlaisista kuvauksista.\n\n\"Tähän asti -- niin kirjoittaa J.F.B. -- ei yksin luonnollisille hyville\ntavoille ole Mehiläisessä ollut oikeata puolta. Mikä lieneekään\nnostanut sen sellaiseen vimmaan? Kun Lönnrot edellä mainitun runon\njohdosta oli sanonut, ettei siinä 'Hekkalan Mariasta lausuta sen\npahempaa, ettei kyllä valitettavasti monestakin tytöstä käy pahempia\nlauseita' ja kun hän vielä uskaltaa lisätä: 'Melkein lukisi koko runon\nhälle kunniaksi, koska siinä ei voi hänen arvoansa suuresti millään\nalentaa', niin ei sovi kummastella, että arvostelija 'ei toki usko\nyhtään Suomen sirkkuaan niin raaksi, että suuttumatta, ja vieläpä\nkorvallekin läppäämättä' kuulisi itsestään laulettavan tällaista. 'En\nusko, sanon vielä kerran, Suomen tytön punottamatta ja vihastumatta\ntoisestakaan tätä kuulevan laulettavan.'\"\n\nKuinka monta kertaa sitä sitten on samalla ponnella vedottu Suomen\nnaisen kasvojen punaan, vaikken tiedä millä menestyksellä!\n\nSaman runon lopussa on sitäpaitsi kymmenkunta säettä, joita\nkainostelematta sanotaan \"irstaisiksi\". Ja jos ne todellakin siltä\nkannalta ovat ymmärrettävät kuin arvostelija ne näyttää ymmärtävän,\nniin jättää tämä vanha runous tälläkin alalla uudemman realistisen\nkirjallisuuden kauas jälkeensä epäsiisteydessä ja ajatuksen\nepäpuhtaudessa.\n\nRakkaudessaan kansan runouteen oli Lönnrot vielä lehdessään koettanut\npoistaa vääriä käsityksiä vanhoista runoista ja sanonut, että \"monessa\nkohti maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kielletyn,\nluvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellakin niitä\".\n\nSen lisäksi oli hän vielä kehoittanut kansaa runontekoon, painattanut\nkansanrunoilijain kyhäyksiä ja antanut neuvojakin niiden tekemiseen.\nYllämainittu runo oli hänen mielestään esimerkiksi sopiva. \"Paljon ei\npuutu -- kirjoittaa Lönnrot -- ettei tämä runo sopisi varsin hyvin\nosoitteeksi eli näytteeksi, miten laadullinen naururuno muillakin\nkansan runoilijoilla olisi toimitettava.\"\n\nMutta siitä hän sai mitä ankarimman kurituksen:\n\n\"Minun luullakseni, runojen ollessa sellaisia, kuin äsken esimerkiksi\npantu, ei toki nimitetty pelko olisikaan turha, vaan sangen hyvä, jos\nvaan voisi tukahuttaa sellaisen runoelemisen innon, joka ei ainoasti\npäätä suoraa sodi puhdasta kristillisyyttä vastaan, vaan myös on\nvahingollinen luonnolliselle siistimenoisuudelle.\"\n\nSe oli siihen aikaan. Ja jotenkin samalla lailla kuin nytkin.\n\nSillä jos siihen aikaan olisi tehty anomus kirjailijapalkkioista,\nniin olisi se tietysti saanut -- juuri Elias Lönnrotin julkaisuja\nsilmällä pitäen -- pappissäädyssä juuri saman vastauksen kuin\nkirjailijapalkkioasia sai siellä näillä valtiopäivillä. Ja vielä\nsuuremmalla syyllä, sillä olihan tuo kirjallisuus, jonka silloin\nkatsottiin \"turmelevan kansan siveellistä mieltä\", varsinaista\nkansankirjallisuutta, jonka hävittämiseen kansan keskessä kenties olisi\nvoinut varoja myöntää, mutta jonka kehittäminen olisi ollut kauhistus.\n\nSeuraavassa osassa tätä kirjoitusta pyydän saada tuoda esimerkkejä\nsiitä, millä perusteilla Lönnrotista, tästä silloisen epäsiveyden\nlevittäjästä, sen lisäksi vielä tehtiin -- epäuskon apostoli.\n\n\n\nII.\n\nKaikkia niitä, joita joskus on syytetty epäsiveydestä, on tavallisesti\nmyöskin samalla syytetty epäuskosta. Sillä kulkevathan nämä kaksi hyvää\nasiaa käsikädessä ja täydentävät toisensa.\n\nElias Lönnrotia kohtasi syytös jälkimmäisestä vielä ankarammin kuin\nedellisestä. Me, jotka olemme tähän saakka luulleet, että hänen aikansa\nkatsoi hänet yhtä uskonnolliseksi kuin mikä hän lienee todella ollutkin\nja minä hän ainakin meille on esitetty juhlapuheissa ja muissa\nkirjoituksissa, hämmästymme tietysti suuresti kuullessamme, että hän\nsai kantaa \"pakanan\" nimeä hänkin. Hänestä, niinkuin edellisessä osassa\ntätä kirjoitusta jo mainitsin, tehtiin täydellinen epäuskon apostoli.\n\nNekin perusteet, joilla tähän päätökseen tultiin, ovat tavattavissa\nennenmainitun J.F.B:n kirjoituksessa vuoden 1840 \"Mehiläisessä\". Ja\nnekin muistuttavat hyvin elävästi eräistä hyökkäyksistä, joita\ntuonnoittain muutamien kirkollisten maaseutulehtien puolelta tehtiin\neräitä toisia maaseutulehtiä vastaan.\n\nHetikohta, \"Mehiläisen\" ensimmäisen vuosikerran ensimmäisessä\nnumerossa, ajoi Lönnrot loukkauskivelle. Eräässä \"Muunnelmia\" nimisessä\nkirjoituksessa selittää hän kansantajuisesti jumaluuskäsitteen syntyä\nja rohkenee m.m. väittää, että on ollut ja on vieläkin kansoja, \"joilla\nei ole pienintäkään tietoa jumalasta\". Kirjoituksensa alussa antaa\nJ.F.B. \"Mehiläiselle\" sen neuvon, ettei sen pitäisi \"lentämän\nkorkeammalle kuin siivet kannattavat ja että sen tulisi muistaa\npäämääränsä olevan ainoastaan tässä elossa kartutella hyödytystä ja\nhuvitusta ihmisille, ei yritelläkään kajoamaan uskonoppiin ja tulevan\nelämän asioihin -- -- -- että luonnossaan pysyin ja oikiata päämaaliaan\nkohden kulkien ei taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää\nhurrittaisi\".\n\nTämän alkulauseen jälkeen seuraavat varsinaiset syytöskohdat ja\ntodistukset:\n\n\"Mehiläinen on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa\nja oikean uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjoittaja\njaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun\noppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee esimerkiksi\npäättää, jotta 'kaikki historian totuus juurraksen enemmältä muisto\nmuistolta säilyneihin tarinoihin ja kirjallisiin tietoihin', että 'pian\nainoat muinaisajan tiedot ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne,\njotka epäilevät suuresti mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että\nne, jotka pitävät enimmiä totena, taitavat erehtyä', ettei\n'historiallista totuutta silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä\nvaadittu, vaan ainoasti luonnollista totuutta eli asian kertomista sen\naikuisten ihmisten luulon ja toivon mukaiseksi, ja että ikivanhoja\naikoja tutkiessa, ikäs kun uimme avaralla merellä, kussa ei rantaa\nerotakana'. Olisin uskonut Mehiläisen näitä puhuneen ei P. Raamatun\nHistoriasta, vaan muista maailmallisista, ellei se taas tulisi\nsanomaan: 'monet kansat juontavat tarinoitansa aina maailman\nalkuluomisesta, niin _Juudaankin kansa pyhissä kirjoissansa, jotka\nvielä meilläkin ovat arvossa pidettävät_'. --\n\n\"Ja muut sanokoot, minkä verran puolta tuntunee Raamatulle seuraavista\nsanoista: 'sen vaan sivumennessämme mainimma olevan, minkä Raamattu\nalkuosista kertoo, paljon selvemmän, luonnollisemman ja ylevämmän\nkaikkia muita Aasialaisten kansain loruja, satuja ja mieli johdannolta\nnäistä aineista' j.n.e. -- siksikuin mainittuansa kinausta, kahdestako\nvai useammasta alkuluodusta kaiken maan ihmiset juontavat sukunsa ja\nsyntynsä, erotaksen asiasta Mehiläinen näillä sanoilla: 'me tämän\nriidan heitämmä silleen ja mainimma ilman kaikista maanpäällä nykyään\nlöytyvistä ihmislaaduista eli roduista' j.n.e.\"\n\nKun muistaa, mitä raamattu niin selvään opettaa ihmiskunnan\nesi-isistä, niin ei sovi juuri ihmetellä, jos Lönnrotin esiintuomain\nmielipiteiden julkilausuminen saattoi puhdasoppisen kirkonmiehen\nepäilemään hänen raamatullisuuttaan ja kysymään: \"Mutta missäpä arvossa\nse pitänee P. Raamattua, joka 'heittää silleen' ratkaisemata sellaisen\nriidan?\"\n\nYhtä hyvin voipi kirjoittajan kannalle asettuen ymmärtää seuraavankin\nsyytöskohdan.\n\nEräässä Lönnrotin julkaisemassa ja jonkun Pieksiäisen kirjoittamassa\nrunossa, \"Kiitos Keisarille\", joka oli voitollisesti taistellut\nturkkilaisia vastaan, lauletaan:\n\n    Voi teitä tuimat turkkilaiset,\n    Jumalaton julma kansa,\n    Pahanelkiset pakanat!\n    Uskon päältä usiasti\n    Kapinoita kauhioita,\n    Tappeloita tuimimpia\n    Harjoittelette häjyjä,\n    Herran oppia hyveä\n    Estelette eksyväiset.\n\nNäiden säkeiden johdosta uskaltaa Mehiläisen toimittaja, varomattomasti\nkyllä, antaa näin kuuluvan oikaisun: \"Mitä turkkilaisista sanotaan, ei\nole toden tosi. Turkkilaiset eivät ole _jumalattomia_ eikä _pakanoita_,\nvaan Mahometin uskolaisia, jotka tunnustavat yhden ainoan jumalan,\nsamaten kuin me Kristinuskovaisetkin, siinä meistä erinomattain\npoikkeavaiset, etteivät pidä Vapahtajata Jumalana, vaan muuna pyhänä\nmiehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkaan kun yhdessä persoonassa.\nPian Vapahtajan sijaan on heillä Mahometi, ei kuitenkaan jumalallisesta\nvaan propheetan arvosta, jonka kautta Jumala olisi ilmoittanutse.\"\n\nTuosta selityksestä syntynyt epäluulo on terävä ase J.F.B:n kädessä\nLönnrotia ja \"Mehiläistä\" vastaan. \"En ihmettelekään, sanoo hän, että\nhän nureksii Pieksiäistä, kun hän mainitussa runossa sanoo\n'Turkkilaisia jumalattomiksi', ja muuten kokee maalata heitä\nsellaisilla värillä, että lukia, joka ei heitä muista kirjoituksista\ntunne, pian vetää heidät kristittyin verraksi. Mutta sen vaan tähän\nsanon, jos ei Turkkilaiset ole jumalattomiksi sanottavat, niin ei\nsitten pakanatkaan, sillä jokaisellahan on jumalansa, jos ei oikia,\nniin kuitenkin väärä.\"\n\nKirjoittajan pyhimpiä tunteita loukkasi myöskin se leikillisyys, joka\nniin usein ilmaantui Lönnrotin kirjoituksissa. Eräässä \"Mehiläisen\"\nkirjoituksessa \"Nykyisistä asioista\", jossa m.m. jutellaan suurista\nlumituiskuista v. 1835, pistetään pilaa seuraavin sanoin: \"Oli kattoa\nmyöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen\njuoksuttanut. Niin eräs matkustavainen sieltä puolen taloon lähenevä,\nei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajaa täyttä vauhtia hevosensa,\nensinnä katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä\npihan puoli oli paljas. Sattu talonväkiäkin pihalle, joka kyllä\nhämmästy tästä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä\nennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneekin\nmuutamia sinne menneitä.\"\n\nNämä viimeiset sanat, sanoo kirjoittaja \"yteliksi\" ja \"raamattua\nylenkatsovaisiksi\".\n\nMutta lopullinen tuomio luetaan Mehiläiselle ja sen julkaisijalle\nseuraavassa:\n\n\"Ja vielä ytelämmäksi ja Raamattua ylenkatsovammaksi tuntuu Heinäkuun\nn:ossa olevan 'Tupakkirunon' jälkimaineessa tavattava juttu\n'Ruotsalaisesta Pohjois-Amerikan pakanoita kääntämään lähteneestä\npapista', jossa siistimpään pukuun puetaan pakanain senpäiväiset lorut,\nkuin Kristillisen opettajan Raamatusta otettu lause, niin että jos\npuolenpitämättömältä kysyttäisiin, pakanallisuudenko vai Kristinopin\nystäväksi hän luulee sen kirjoittajaa, hän arvelematta vastais,\npitävänsä hänen pakanallisuuden puoltajana. -- -- -- Se vaan on vahinko,\nettei Mehiläinen puhtaalla rakkaudella kohtele uskonoppia, vaan\npikemmin kiukulla ja vahingoittamisen himolla, joka on sitä\nvaarallisempi, jota enempi se kokee sitä peitellä, tekien itsensä\nraamatun ystäväksi, sen vihollinen kuitenkin todella ollen. Sentähden\nen voi uskoa sopimattomalle ja uskossa vahvistumattomalle rahvaalle\nsiitä sen mennä vuonna näytetystä innosta olevan niin suurta\nhyödytystä, kuin siitä vahinko on, koska uskonoppi raamatullisessa\npuhtaudessa opetettu, opittu ja seurattu, on kaiken kansan oikian onnen\nperustus. Sentähden uskon heidän kädessään Mehiläisen olevan niinkuin\nterävän veitsen taitamattoman lapsen kädessä. Ja sentähden en minäkään\nole rohjennut kehoittaa kansaa sitä lukemaan, vaikka edelläpäin\nmainittuin etuin tähden kyllä olisin tahtonut ja tainnutkin hankkia\nsille satojakin lukioita.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä nyt Lönnrot kaikkiin näihin syytöksiin vastasi?\n\nTavallisella vaatimattomuudellaan, melkein nöyryydellään pisti hän näin\nkuuluvan palasen J.F.B:n kirjoituksen alle: \"Nyt emme tohdi\nlukijoitamme niin kauan yhden jos tarpeellisenkin aineen kertomisella\npidättää. Vaan jos vasta tilaa saamme ja erittäinkin, jos kuulemma sitä\nmuiltakin lukijoiltamme toivottavan eli edes suattavan, niin\nestelemättä tahdomme sen anotun paremman selityksen lukijoillemme antaa\nmissä taidamme. Siihen asti ajatelkaa niistä harvat lukiamme mitä kuki\nnäkee parhaaksi eli muuten tahtoo.\"\n\nTuo kuuluu hiukan alakuloiselta. Oliko syytetty ehkä tullut\nsyyllisyytensä tuntoon? Vai vaikuttiko laimeaan vastaukseen se, että\n\"Mehiläisen\" aineellinen perustus oli kovertunut? Tosiasia ainakin on,\nettä lehti seuraavassa n:ossaan ilmoitti aineellisen kannatuksen\npuutteessa -- lakkaavansa.\n\nEn tiedä, olivatko lukijat loukkaantuneet lehden \"henkeen\". Jos\nolisivatkin niin tehneet, niin sai ainakin sen toimittaja, tuo maamme\nensimmäinen \"epäuskoinen\" sanomalehtimies, täyden korvauksen\nkärsimästään vääryydestä.\n\nOmituista kohtalon leikkiä näet on, että hänen tekemiään virsiä nyt\nveisataan kaikissa kirkoissa ja hänen kuvansa riippuu joka pappilan\nseinällä.\n\n\"Päivälehti\", 1891, n:o 104 ja 105.\n\n\n\n\n\"SUURI VAINAJA\".\n\n\n    Viikon on Vipunen kuollut,\n    Kauan Antero kaonnut.\n\nMuistopatsasta, joka voisi vastaanottaa hänen kansalaistensa\nkunnioituksen, ei ole hänelle vielä olemassa hänen maansa\npääkaupungissa. Se on, niinkuin minkäkin nurkkapatriootin, pystytetty\nkaukaiseen pikkukaupunkiin. Täällä on vain hänen hautansa.\n\nOli varhainen aamu, toukokuun 12 päivänä. Kun astuin portista sisään\nviedäkseni kukkaskimpun takatalven kylmältä routaiselta maalta hänen\nhaudalleen ja käännyin vasemmalle käytävälle, näin hänen astelevan\nsieltä vastaani. En sitä ollenkaan ihmetellyt, sillä tiesinhän, että\nsuuret miehet ilmestyvät maailmaan juuri silloin, kun niitä kipeimmin\nkaivataan.\n\nTunsin hänet heti, vaikka olikin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun\nhänet viimeksi näin -- tuossa samassa lyhyessä takissa ja kädessä tuo\nsama tukeva ruoko kansalaisjuhlassa Ylioppilastalolla toukokuun 12 p:nä\n1881.\n\nAstuin syrjään, annoin tietä, paljastin pääni ja aioin mennä ohi, kun\nhän ystävällisesti pysähytti minut:\n\n-- Huomenta, huomenta! Saanko luvan kysyä, minne matka? -- Vai sinne! -- Ei\nmaksa vaivaa, ei maksa vaivaa ... pistäkää ne tänne, tähän napinläpeen\n... ei siihen, vaan tähän ... ja tulkaa ennemmin, kun teillä näkyy\nolevan joutilasta aikaa, pienelle kävelylle kanssani. Pelkään, etten\nitsestäni siellä enää osaisi minnekään.\n\nKun olimme tulleet ulos hautuumaan portista, jatkoi hän:\n\n-- Teki mieleni lähteä vähän katsomaan ... vähän katsomaan --\n\n-- Olen maannut vähän huonosti viime aikoina ... siellä humisee ja\njyrisee ja korvissani milloin koirat haukkuvat, milloin sudet ulvoo --\nsanokaa, miksi ollaan tätä nykyä niin levottomia, niin hermostuneita?\nOnko vihollinen jo maassa, vai puoluepyörätkö ne taas niin jyräävät?\n\n-- Onhan niitä niitäkin taas jyryytetty, sanoin. On viimeinen taipaleen\nloppu edessä, ja täytyyhän kiirehtiä.\n\n-- Se on suomalaisen kyyti-Matin tapa semmoinen, aina semmoinen, sanoi\nhän. Lähtee myöhään liikkeelle, ajaa laiskasti, torkkuu taipaleella,\najaa kiinni vastaantulijaan ja kuluttaa aikaa tappeluun ja\nhaukkumisiin, kun olisi viisaampi antaa tietä. Mutta kun majatalo\nvihdoin näkyy ja hän todellakin voisi panna tupakan ja liikkua\ntyynesti, niin tempaa hän piiskansa, huutaa kuin hunni ja karahuttaa\nrattaansa portin pieleen. Vai niin, vai niin, vai siitä se jyrinä.\n\n-- \"Kun tapaukset yllättivät meidät, ennenkuin se suuri uudistus oli\ntapahtunut ja ennenkuin se täällä tapasi yksimielisen kansan\", -- niin\ntäytyyhän jouduttaa.\n\n-- Se on siis tullut, mitä ennustin. Mutta miksi olette viivytelleet,\nmitä olette nahjustelleet? Tie oli selvä! Miksi ette valjastaneet\nkaikkia hevosia vaunujen eteen!\n\n-- Me kyllä valjastimme kukin omamme, mutta kuinka valjastimmekaan, aina\nvetivät ne eri tahoille kaksi kahta vastaan. Ja niin ne vetävät yhä\nvieläkin.\n\n-- Yhä vieläkin? Yhä vieläkin huolimatta kaikesta, mitä on tapahtunut! --\nHän pysähtyi keskelle katua, pyörähti päin, puristi keppiään, rypisti\nkulmiaan, niinkuin olisi vaatinut minua tilille kaikesta siitä, mitä\noli laiminlyöty.\n\n-- Yhä vieläkin? Ja siinäkö siis seistään?\n\n-- Jos haluatte, suuri vainaja, tehdä pienen kierroksen kaupunkiin, niin\nolette ehkä näkevä, että on sentään edistyttykin.\n\n-- No niin, no niin. Katsokaamme. Sitähän juuri halusinkin nähdä ...\nhalusinkin nähdä.\n\nOlimme tulleet sillalle, jonka alitse satamarata kulkee. Pitkä\ntavarajuna jyskytti juuri ohitse.\n\n-- Mikä rata tämä on? kysyi hän vilkkaasti.\n\n-- Se on Helsingin satamarata, joka on yhteydessä Joensuun, Kuopion,\nOulun ja kohta Tornionkin kanssa.\n\n-- Se oli reippaasti tehty, oikein reippaasti! -- Mutta nyt on helppo olla\nfinanssipäällikkönä. Jos minulla olisi ollut satamaradat ja radat\nOuluun ja Kuopioon v. 1867 --. Mutta mikä on tuo lasihuone keskellä\nkatua?\n\nSe oli sähköraitiovaunu. Kysyin, eikö häntä ehkä haluttaisi nousta\nsiihen, niin ajaisimme sillä keskikaupungille. Hän suostui ja oli\nliikkeelle lähdettyämme kovin ihmeissään ja ihastuksissaan. Minun piti\ntehdä hänelle tarkkaa selkoa järjestelmästä: kuinka liikevoima syntyy\nkaukaisella asemalla ja kuinka se sieltä tunkee joka suunnalle\njohtolankoja myöten ja sitten vaunun koneistoon tuota liikkuvaa\nheiluria myöten.\n\n-- Vai niin, vai niin, puhui hän veitikkamaisesti silmiään iskien, vai\ntuota \"heiluvaa häntää\" myöten, joka välittää voimaa säiliöstä\nrattaihin ja panee ne liikkeelle ja jota ilman vaunun johtaja olisi\nvain jarrumies -- jarrumies. --\n\n-- Toden totta, toden totta, se on erinomainen keksintö. Teidän pitää\nmuuttaa kaikki rautatiet Suomessa sähköraitioteiksi ... koskelta\nkoskelle ... säästää puuta ja polttaa vettä ... kuuletteko, muistakaa,\nmitä sanoin ... koskelta koskelle, sanokaa se insinööreille, sanokaa se\nheille!\n\nHuomautin, että siinä ehkä oli vielä joitakin teknillisiä vaikeuksia.\n\n-- Ne ovat voitettavat! Suuri aate voittaa kaikki vaikeudet. -- Juuri\nniin, sähköratoja kautta koko maan, yksi ainoa suuri substanssi niitä\nliikuttamassa... Se on hegeliläinen idea, se on dialektinen metodi,\njoka johtaa kaikki yhdestä ainoasta alkuvoimasta... -- Seis! huusi hän\nyht'äkkiä, kun tultiin vanhan kirkon puistoon ... tässä nousemme alas,\ntahdon nähdä vanhan kotini! -- ja niinkuin olisi saanut sähkösysäyksen,\npyöräytti vaunun johtaja jarrua ja vaunu pysähtyi.\n\n-- Katsokaa tuota somaa maalaiskirkkoa keskellä näitä uusia palatseja.\nSe herättää sittenkin huomiota, se tekee sittenkin vaikutuksensa; se\noli minulla aina silmäini edessä. Teillä pitäisi kaikilla olla\nsilmäinne edessä maalaiskirkko. Se on se, joka on Suomen kansan\nkulttuurin kehto.\n\n-- Sen eteen aiotaan pystyttää Lönnrotin patsas, tuonne kadun taa,\nsanoin minä, viitaten puistikkoon, toiselle puolen Antinkatua.\n\n-- Miksi sinne? Miksei tälle puolelle tähän suureen puistoon, näitten\ntuuheitten puitten varjoon.\n\n-- Se paikka odottaa teitä.\n\nHän kiiruhti kulkuaan. Mutta kun tulimme Yrjönkadun ja Vladimirinkadun\nkulmaan, ei siinä näkynyt jälkeäkään hänen vanhasta talostaan.\n\n-- Mi-mi-mitä tämä on?\n\n-- Se on Suomalainen Yhteiskoulu.\n\n-- Yhteiskoulu? Onko se taas jokin uusi kasvatusopillinen keksintö à la\nCasimir von Kothen?\n\n-- Se on yhteinen koulu pojille ja tytöille, jossa heitä valmistetaan\nYliopistoon.\n\n-- Ja kuka keittää ruokaa? Ja kuka hoitaa lapsia? -- Jos saan kysyä. Ja\ntämä minun vanhalla tontillani? Minä heitä opetan!\n\nJa hän köpitti portista sisään ja minä luulen, että hän sanoi pari\nkovaa sanaa mennessään.\n\nHän oli poissa lähes tunnin, jollaikaa astelin edestakaisin kadulla.\nKulkiessani taas kerran portin ohitse näin hänet vanhassa\npuutarhassaan, liikkumassa puulta puulle, joita oli itse istuttanut.\nÄskeinen ankara ilme oli poissa, hän näytti taas tyyneltä ja\ntyytyväiseltä.\n\n-- Hm! sanoi hän. -- Siellä oli pieni pojanpoikanikin. Ne näyttivät varsin\nreippailta ja iloisilta, sekä tytöt että pojat. Ehkei ole hullumpaa!\nJohtajatar sanoi minun sanoneeni: \"Ei ole olemassa ainoatakaan syytä,\nmiksi ei naisen sivistys ylipäänsä voisi olla sama kuin miehen.\" -- Ehkei\nole hullumpaa! -- Suokaa anteeksi, että annoin teidän niin kauan odottaa.\nTahdoin tutustua \"tulevaisuuden kouluun\" minä \"vanhan koulun\" mies. --\nMutta kuinka hyvänsä, se on suomalainen koulu, joka on sijoitettu\ntuohon palatsiin.\n\n-- Tämän saman kadun varrella on vielä kaksi yhtä suurta suomalaista\nkoulupalatsia: Suomalainen tyttökoulu ja Suomalainen Normaalikoulu.\n\n-- Kolme suomalaista koulupalatsia saman kadun varrella! Luulen, että\nsuuri koulumies von Kothen kääntyisi haudassaan tämän kuultuaan, -- sanoi\nhän ja hirnahti niin kuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli\noikein hyvällä tuulella.\n\nJatkoimme matkaamme Vladimirinkatua ja tulimme Henrikin Esplanadiin,\njossa uudet korkeat rakennukset, sikin sokin kulkevat raitiovaunut ja\ntavaton liike Aleksanterin- ja Itä-Heikinkatujen kulmauksessa näkyivät\nhetkeksi panevan hänen päänsä pyörälle. Hänen silmänsä etsivät jotakin\nja löysivätkin sen vihdoin, Ylioppilastalon. Mutta se näytti kovin\npieneltä ja kokoonkyyristyneeltä, kun sen vieressä seisoi Tallbergin\nsuuri liikepalatsi korkeine lasisine päätyineen ja loistavine\nkyltteineen ja Iris-ylellisyyksineen.\n\nMutta yht'äkkiä hän huomasi Suomen Teollisuuskaupan pitkän nimikilven\nja pysähtyi katukäytävälle. Kun olin selittänyt, että tuossa kaksi\nkerrosta täyttävässä kaupassa myytävät tehdas- ja käsityötuotteet\nolivat kaikki kotimaista tavaraa, virkkoi hän:\n\n-- Se oli minunkin lempiaatteitani. \"Isänmaallisuutta voi osoittaa\njokaisella inhimillisen toiminnan alalla. Ei ainoastaan kotimainen\nkirjallisuus kysy voimaimme ponnistamista. Mutta muista\ntoimintahaaroista ei varmaankaan ole mitään, joka enemmän voi säilyttää\nsuomalaista kansallisuutta kuin voimakas kotimainen teollisuus.\nTeollisuustoiminnan edustajat ovat kansallisuuden kannattajia, he\nelähyttävät kansallishenkeä, kiihoittaen kansaa kohoamaan vieraiden\nkansain vertaiseksi. -- Siinä on suurta tuossa: avata älyllä ja\nyritteliäisyydellä uusia lähteitä maansa elinkeinoille.\" Sanoinko sen\nSaimassa vai Morgonbladetissa?\n\n-- Se seisoo siinä nyt, tuo komea talo, muistomerkkinä Morgonbladetin\nhaudalla.\n\n-- Niin tekeekin, siinähän juuri oli kerran sen toimituspaikka. Se on\nsiis kuollut, \"tidning för politik, ekonomi och litteratur\"?\n\n-- Ratsu seurasi ritariaan hautaan.\n\n-- Mutta Dagbladet, se vanha paraadi-orhi, se kai yhä elää ja\nhirnahtelee ja tepastelee liberalismin yhteisillä laitumilla?\n\n-- Kuoli sekin -- ei tointunut enää siitä huumaavasta iskusta, jonka sai\nvanhan ritarin säilästä viimeisessä turnauksessa.\n\n-- Levätköön rauhassa luunsa. Tahto oli hyvä, mutta aate heikko. Ei\nparaskaan tahto voi mitään heikon aatteen palveluksessa. Mutta hauta\nkaikki sovittaa, sovittaa tyhmyydetkin. Historian tuomio heittää\nmultansa erehtyneidenkin yli.\n\nOlimme näitä puhuessamme tulleet Mikonkadun kulmaan.\n\n-- Talo toistaan korkeampi ja komeampi, sanoi hän.\n\nNiinkuin kirkkoja kaikki!\n\nSanoin, että se oli _suomalaisen_ palovakuutusosakeyhtiö Pohjolan talo\ntuo, joka juuri oli kuorestaan puhkeamaisillaan, ja että oli olemassa\n_suomalainen_ tapaturmavakuutusosakeyhtiö Kullervo ja _suomalainen_\nhenkivakuutusosakeyhtiö Suomi, joilla kaikilla oli omat talonsa tai\nainakin osaa niihin.\n\nHän katseli yhä kohti \"Pohjolan kivimäkeä\", mutisi jotakin auringosta,\njoka tuskin tulisi sen takaa näkymään, ja virkkoi sitten:\n\n-- Niskani taitan, jos kauemmin katselen, niskani taitan. -- Entä\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura? Asuu vielä vuokralla?\n\n-- Silläkin on oma talonsa, vieläpä vastapäätä Ritarihuonetta.\n\n-- Se oli toki hyvä, oli toki hyvä.\n\n-- Tässä vieressä on Kansallis-Osakepankin talo, sekin suomenmielisten\nperustama laitos. Voimme astua sisään, jos haluttaa.\n\n-- Ohhoh! sanoi hän. Kas sitä komeutta! Omat kaupat, omat yhtiöt, omat\npankit. Teistä on tullut äveriäitä miehiä -- meillä oli vain velkoja\nmeillä. -- Hyvä on, hyvä on! -- katsokaamme, katsokaamme! -- ja vahtimestarit\nkultakauluksiset kuin senaatin eteisessä! -- Mjuka tjenare! -- Niinkuin\ntemppeli ikään pilareineen ja pylvästöineen! Mammonan temppeli! --\nUskaltaako köyhä velkainen mies astua sisäänkään?\n\n-- Ilman sitä miestä, joka uudisti Suomen rahakannan, ei olisi tätä\nkaikkea olemassa...\n\n-- So-soo-so-soo! -- Ja kansa kantaa uhrejaan alttarille ja pipittaret ja\npapittaret häärivät alttariensa takana ja ottavat vastaan uhreja ja\nantimia. Pienet somat papittaret -- varsin viehättävät Vestan neidot, --\njotka ylläpitävät ikuista tulta metallikupposissa ... ei saa koskaan\nsammua, ei koskaan sammua ... toinen toistaan somemmat, näppärämmät ...\nkultaset, kullanmuruset ... he, he, he!\n\nJa hän käännähteli siinä lattialla pilarien välissä ja hymähteli ja\nastahteli. Kassalta kassalle. Mutta yht'äkkiä kävi hän totiseksi.\n\n-- Hoitakaa hyvin kassan rahoja, rakkahani. Antakaa myöskin elkääkä vain\nottako. Saavatko talonpoika ja torpparinpoikakin, kun tulevat pienine\npapereineen? Elkää koskaan unohtako sitä perustusta, jolle olette tämän\ntalon rakentaneet. Minä tiedän minä, mitä on talonpojan rahapula ja\nkuinka vähällä hän on autettu. --\n\nElkää vain liiaksi pohattoituko. Rahapöyhkeys on kaikesta pöyhkeydestä\nvastenmielisin. Muistakaa, että varakkuus velvoittaa. -- -- \"Kulta ei\nluo neroja, mutta nero liittää helposti rikkauden antaman vaikutusvallan\nmuihin etevämmyyksiinsä.\"\n\nKassaneidit vähän kummastellen katselivat äijää, joka heille jotakin\nhaasteli, vaan eivät joutuneet sitä sen tarkemmin kuuntelemaan.\n\n-- Hyvä se on kuitenkin, hyvä kuitenkin, jatkoi hän taas poistuessamme.\nEhkä on suomalainen sittenkin enemmän toiminnan mies kuin puheen mies.\n-- Hyvää jatkoa, hyvää jatkoa.\n\nMutta kun olimme tulleet kadulle, pysähtyi hän lukemaan pankkitalon\noven pielessä olevia komeita nimilaattoja.\n\n-- \"Castrén & Snellman, asianajotoimisto.\"\n\n-- Omistajat Serlachius & Lassenius, lisäsin minä.\n\n-- Kaunis kyltti, kaunis kyltti... Sanokaa, -- hän katsahti kulmiensa\nalta, mutisti suutaan ja virkkoi: -- Onko myöskin olemassa \"Osakeyhtiö\nLönnrot & Runeberg aktiebolag\", -- omistajat Andersson & Petterson? --\nMutta minne me nyt menemme? Mikä Paapelin torni se on tuo, joka tuolla\nnäkyy?\n\nOlimme Mikonkadulla ja se oli Suomalaisen Teatterin uusi talo, joka\nsieltä kohosi korkeuteen ja jota vain sen ympärille käärityt telineet\nnäyttivät enää maahan kytkevän.\n\n-- Vai niin, vai niin! Yksimielisyyden ja yksikielisyyden symbooli.\nKansan kaikkein korkeimman kulttuurin temppeli. Sen Parthenon, joka\nkohoo yli koko kaupungin, jota tulijan silmä ensiksi tervehtää ja jota\ntuo toinen rakennus tuossa vastapäätä riemuiten tervehtii, torin yli\nsille huutaen: \"concordia res parvae crescunt!\" -- Työmme tunnustetaan,\nnäen mä!\n\n-- Se on Ateneum, taidepalatsi.\n\n-- Cygnaeuksenkin suuri unelma toteutunut. -- Ei nyt Suomen runotarten\nainakaan tarvitse pelätä päätänsä kurkihirteen lyövänsä. On siinä nyt\nheille tilaa asettaa maalinsa korkealle, taivasta tavoitella.\n\nKerroin vähän vaikeuksistakin, jotka olivat olleet voitettavat,\nloppumattomista tonttirettelöistä, vastustajain viimeisistä\nponnistuksista, jotka olivat turhaan rauenneet.\n\n-- Kunde just gissa de'! Kunde just gissa de'! -- Mutta nyt se on ainakin\nkaton alla -- ja katon alla koko suomalaisuus, mikäli voin päättää. Se\noli reippaasti tehty, oikein reippaasti. Sykähtelee ilosta vanha\nsydämeni...\n\nJa hetken kuluttua, kun olimme tulleet Kaisaniemeen:\n\n-- Se on siis tehty, se on siis suoritettu. Ajattelen, että\nvastustajatkin jo myöntävät, että se oli niin tehtävä. -- Tämä on siis se\nvanha viileä Kaisaniemi, jossa \"lauantai-iltojen\" jälkeen kevätkäkösen\nkukuntaa kuuntelimme, kun olimme tarpeeksemme kiistelleet. -- Mutta mitä\npitääkään minun sanomani? Niin mitä te nyt sitten teette?\n\n-- Me taistelemme!\n\n-- Taistelette? Kenen kanssa? jos saan kysyä.\n\n-- Keskenämme tietysti, sanoin minä.\n\n-- Mutta mistä te taistelette? jos vieläkin saan kysyä...\n\n-- Sanomalehti-ilmoituksista! -- sanoin minä ja minua jo vähän\nkummastutti, ettei hän sitä tiennyt; olisihan sen melun pitänyt\nsinnekin kuulua.\n\n-- Mutta mitä niissä on taistelemista?\n\nEsitin hänelle asian: kuinka eräät ruotsinmieliset liikemiehet\nolivat ottaneet ne pois; kuinka sen johdosta suomalaisuuden suuri\näänenkannattaja ja koko suomalaisuus, jopa isänmaakin oli\njoutumaisillaan huutavaan hukkaan, kuinka emme nähneet mitään\nmahdollisuutta selvitä tästä pulmastamme asettamalla kaikkia\njoukkojamme sotajalalle ja kuinka ainoa lohdutuksemme tässä suuressa\nhädässämme oli ollut, että hän, suuri vainajamme, jos tämän tiesi,\nvarmaankin olisi sen johdosta haudassaan kääntynyt.\n\n-- Onhan mahdollista, -- sanoi hän, vähän aikaa mietittyään, sillä tapaus\noli hänelle nähtävästi uusi ja ennen sattumaton. Onhan mahdollista,\nettei hän olisi ainoastaan _kääntynyt_ haudassaan, vaan siitä ylöskin\nnoussut, saatuaan tietää, että ruotsalaisten rahoilla vielä on niin\nsuuri merkitys suomalaisuuden taloudessa. Mutta lohduttakaa itseänne\nsillä tiedolla, että hänen lehdellään ei ollut ilmoituksia edes senkään\nvertaa, että olisi saanut sen musteen maksetuksi, millä hän\nkirjoituksensa kirjoitti -- eikä suomalaisuus kuitenkaan hukkaan\njoutunut. Ja sallikaa hänen myöskin sanoa, että jos hänen lehtensä\nolemassaolo olisi joutunut riippumaan hänen vastustajainsa\nilmoitusmaksuista, hän olisi ne itse siitä poistanut.\n\n-- Sanokaa, onko teillä vielä jotakin muuta aihetta, josta taistelette?\n\n-- Ja sitä te voitte kysyä? -- kiivastuin minä. -- Ettekö siis tiedä, että\nkielemme kahleet eivät vielä ole katkenneet! Että vankilamme\nvuossataiset ovet eivät vielä ole auenneet? Että on vielä virastoja,\njotka käyttävät vierasta kieltä keskinäisessä kirjeenvaihdossaan -- että\ntullihallitus antaa meille ilmoituksia, joissa ei ole suomen sanaa --\nettä postilaitos lykkää meille lippuja, joissa ei ole suomen sanaa --\nettä Suomen pankissa kyllä olisi papereita, joissa on suomenkin san...\nmutta että niitä papereita ei sieltä anneta? Eikö tämä ole sortoa, jota\nemme saa sietää, eikö tämä ole kansallisuutemme halveksumista, jota\nemme voi kärsiä? Vaan ei saa kauemmin olla niin! Me olemme herroja\ntässä maassa, meillä on oikeus vaatia, eikä vain pyytää! Me emme aio\nottaa vastaan lahjana sitä, minkä voimme saaliinamme valloittaa.\n\n-- Nuori ystäväni...\n\n-- _Vanha_, jos saan luvan pyytää. -- Mutta älkää minua keskeyttäkö! Se\nolisi arvoamme alentavaa, se olisi velttoutta ja taantumista, johon\nmaata ja kansaa unettavilla rauhan huiluilla kyllä koetetaan nukuttaa,\nniinkuin silloinkin, kun te nousitte. Mutta se ei ole onnistuva nyt\nenempää kuin silloinkaan! Sillä me taistelemme kaikesta siitä, mistä te\nolette käskeneet ja opettaneet meitä taistelemaan. Olettehan itse\nsanonut että \"rauhan instrumentti kelpaa ainoastaan silloin kun sitä\ntukemassa on sodan instrumentti\"! -- Me toteutamme siis _Teidän_\naatteitanne! Meissä elää siis _teidän_ henkenne, teidän verenne meissä\nkiehuu, _teidän_ vihanne meissä huokuu, teidän suuri säilänne välkkää\nnyt kädessämme, teidän...\n\n-- Anteeksi, sanoi hän, -- sallitteko minun jatkaa?\n\n-- Ja-hatkakaa vain! sanoin minä hiukan hengästyneenä.\n\nJa keskellä Kaisaniemen kenttää hän asettuen ryhdikkääseen asentoon\nà la Kaarle XII, keppi kuin miekkana kädessä, minua matkien deklamoi:\n\n    Kuningas Kustaa Adolf\n    Salissaan noussut on,\n    Vait-olon lakkauttaa\n    Ja alkaa lausunnon:\n    -- -- --\n    \"Kahdennentoista Kaarlen\n    Nyt kintaat otamme,\n    Sen miesnä, kuninkaana\n    Me tehdä tahdomme:\n    _Tuon suuren urhon miekan\n    Vyöllemme sidottaa,\n    Kuin hänkin hämmästyttää\n    velttoa maailmaa_.\"\n\nTahdotteko kuulla lisää:\n\n    Kuningas vielä virkkoi,\n    Vakaana lausui näin:\n    \"Suomessa armeijamme\n    Käy yhä taaksepäin,\n    Toiveemme Klingsporista\n    On tyhjiin rauennut,\n    Ja Viapori mennyt,\n    Se pylväs kaatunut.\"\n\nJa teidän luvallanne loppuu runo näin:\n\n    Ei tiedä aikakirjat,\n    Hän saiko muuttumaan\n    Teollaan uljahalla\n    Asiat Suomenmaan,\n    Vaan hämmästyipä kyllä\n    Läheisin maailmans,\n    Karl Lagerborg, Toll marski\n    Ja Piper kreivi kanss.\n\nEnempää ei hän virkkanut -- enkä minäkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäimme vielä Suomen pankin talon, Valtioarkiston, Säätytalon ja\npoikkesimme siitä vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolle.\nOlimme nähneet kaikki nuo \"omat tuvat\", jotka suomalaisuuden ja\nkansallisuuden eri harrastukset olivat itselleen rakentaneet, kaikki\nnuo varastohuoneet ja työpajat, joihin sopii koota, joissa kartuttaa ja\nsäilyttää -- ja saavuimme lopulta senaatin torille.\n\nHän kävi yht'äkkiä totiseksi, melkein synkäksi ja kasvot värähtelivät\nliikutuksesta, kun hän patsasta katsellen itsekseen puheli:\n\n-- Siinä seisoo hän kuin linnansa pihalla, jonka uudelleen rakennutti.\nSiinä seisoo hän ja vankkoina muureina hänen ympärillään tuolla\nSäätytalo -- täällä Kirkko, Yliopisto ja Hallitus ja tuolla edempänä\nYhteiskunta ulkovarustuksena kouluineen, teollisuuksineen, kauppoineen,\ntaiteineen, tieteineen ja kirjallisuuksineen.\n\n\"Oppi valtiosta\" toteutunut, maahan perustettuna, kiveen hakattuna,\nkorkeuteen kohoavana.\n\nHän teki hiljaa kierroksen patsaan ympäri ja jatkoi taas sen eteen\ntullen:\n\n-- Kaiken sen sai Suomi häneltä, Suuriruhtinaaltaan. \"Sai suojan\nitsenäiselle valtiolliselle asemalleen, perustuslaeilleen,\nperustuslailliselle vakiomuodolleen, omalle valtiotaloudelleen. -- Sai\nsuojan valtiokirkolleen, sai sen oppi- ja uskonvapaudelleen, sai\nlaeilleen ja kaikesta muusta kuin niistä riippumattomalle\nlainlaadinnalleen; -- sai suojaa yhteiskuntaelämälleen ja kansan vapaalle\nsiveelliselle ja henkiselle työlle; sai suojan perheen vapaudelle ja\nsen oikeudelle pitää huolta lasten ja nuorison opetuksesta ja\nkasvattamisesta, niin ettei tätä oikeutta valtiollisilla, Suomelle\nvierailla tarkoituksilla poljettu julkisissakaan oppilaitoksissa.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja sai tuskin ääntä liikutukseltaan:\n\n-- Kaiken sen saimme. \"Emmekä kuitenkaan voineet tehdä mitään\nsuojellaksemme itseämme. Roistojoukkojen käsistä täytyi meidän\nvastaanottaa kohtalomme. Syvästi painoi meitä hetkellä semmoisella\ntieto siitä, että olemme pieni voimaton, riippuvainen kansa.\" Se on\nniinkuin se olisi eilen tapahtunut.\n\n-- Se tuli se hetki, jota ennustin, jatkoi hän. Mutta ei tullut toki\nennen kuin se suuri uudistus oli tapahtunut, ei tullut ennen kuin hento\nsato oli tuleentunut ja aittaan korjattu ja ennen kuin se tapasi\nkansan, joka jo voi, jos tahtoo sen yksimielisenä vastaanottaa. Enkä\ntiedä, mikä estäisi sitä tapahtumasta.\n\nHän oli noussut patsaan jalustalle ja seisoi \"Lain\" edessä, sen jalkain\njuuressa.\n\n-- Sen edessä on se tapahtuva ja se on sanova, kuinka se on tapahtuva.\nSillä yksi on kansallakin ohjenuora teoillensa ja yksi sen julkisilla\nmiehillä -- laki! Jos hän taipuu käskyjen viittausten alle, jotka eivät\nole laillisia, vaan päinvastoin sotivat selvää lakia vastaan, niin\nkieltää hän vakaumuksensa siitä, mikä oikein on.\n\n-- Niin, voi ilmaantua olosuhteita, jolloin mielivalta lainaa lain\nleiman ja julkinen mies on kunnon miehenä velvollinen ottamaan sitäkin\ntarpeelliseen huomioon. Kuinka? Tuleeko hänen asettaa kaikki sitä\nvastaan, joka tätä varjoakin halveksuen lakkauttaa lain? Ei. Mutta\nhänellä on vapaus olla olematta välikappaleena lain loukkaamiseksi. Jos\nhän päinvastoin siihen antautuu, niin ei hän voi olla kunnon mies. Jos\nhän sittenkin käy semmoisesta, niin osoittaa se vain suurta yleisen\nmielipiteen turmelusta. Mutta varmaa on, että joka maassa ja kaikissa\noloissa on niitä, jotka antavat tämän tapaiselle toiminnalle sen arvon,\nminkä se ansaitsee.\n\nHän otti rinnastaan kukan, joka oli takatalven routaiselta maalta\npoimittu, laski sen lain eteen ja virkkoi syvällä rintaäänellä,\nniinkuin olisi viimeisen sanansa sanonut:\n\n-- Valvo siis vartija lakia, valvo laki vartijaasi! Ja oli kadonnut.\n\n\"Päivälehti\", toukok. 12 p:nä 1901.\n\n\n\n\nBERGBOMIEN JÄÄHYVÄISJUHLA.\n\n\nViime sunnuntaina vietetty juhla Kansallisteatterissa oli varmaankin\nomituisimpia ja onnistuneimpia mitä meillä koskaan on vietetty.\nVaikutus, minkä siinä olleet saivat ja ottivat siitä mukaansa, on\nsäilyvä muistona vuosikymmeniä, se on oleva yksi kulttuurihistoriamme\nmuistopäiviä. Ensinkin juhlan aihe. Nuori on todella kulttuurimme, kun\nme vielä voimme katsoa kasvot vasten kasvoja niihin, jotka ovat olleet\nsitä alusta alkaen luomassa.\n\nEi missään muualla maailmassa tavattane ilmiötä semmoista kuin tämä\nmeillä: että nykyjään elävän sukupolven edessä seisoo ilmielävänä\nhenkilöitä, jotka muualla ovat, joskaan eivät juuri tarujen takaisia,\nniin ainakin siellä jo aikoja sitten päättyneeseen historialliseen\naikakauteen kuuluvia.\n\nKauan saavat italialaiset, ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset\nselailla jälellepäin sivistyshistoriansa lehtiä, ennenkuin löytävät\nniiden nimet, joista tiedetään tai ainakin luullaan tiedettävän, että\nhe ovat olleet avaamassa esirippua, minkä takana kansan oma kieli ensi\nkerran kuului oman kansan korvaan. Ne ajat kuuluvat noissa maissa\ntarujen aikaan. Meillä on tuo taru todellisuutta, nykyisyyttä. Mutta\nkun näkee, mihin meillä nyt jo on ehditty siitä, mistä ensin\naloitettiin, niin tuntuu kaikki sittenkin meilläkin tarulta. Teki\nsentähden melkein aavemaisen vaikutuksen nähdä noiden henkilöiden,\njoiden työnsä suuruuteen tai taipaleensa pituuteen nähden tuntuisi\npitävän olla historiallisia henkilöitä, olevan ja liikkuvan työnsä\ntulosten keskessä. Se oli unta, mutta kuitenkin totta. He ovat siinä.\nMutta vieläkö he todellakin ovat siinä? Ja miks'eivät he tule yhä\nedelleenkin olemaan? Miksi he juuri nyt menevät.\n\nTuo kaikki antoi juhlallisuudelle aivan erityisen aatteellisen ja\ntunnesisällön. Se nosti mielikuvituksen omituiseen ristilentoon ja\nmilloin sai sydämen kielet värähtelemään iloa ja ylpeyttä, milloin vei\nmielen viehkeäksi, jopa surulliseksikin.\n\nMutta ennen muuta nousi eteen kysymys: miltä mahtaa _heistä_ tuntua?\nOnko tämä hetki heille ilon ja tyydytyksen vaiko epäilyn, pettymyksen,\njopa katkeruudenkin hetki? Tuntuuko tämä tilaisuus heistä hautaukselta\n-- vaiko ylösnousemukselta? Eivätkö he mahda tulla kaipaamaan sitä,\njonka jättivät? Kenties ei mitään kaikesta tästä? Ehkei ajatustakaan\nomasta itsestä, vaan ehkä yksinomaan huolestumista tästä: miksi on\nsuomalaisen näyttämön lähin tulevaisuus muodostuva? -- Olen melkein varma\nsiitä, että tämä viimeinen oli heistä tälläkin heidän omalla hetkellään\nvallitsevin.\n\nVaan oli miten oli: juhlan aihe oli suurimpia, joista voidaan juhlia.\nJa juhla itse täysin aiheensa arvoinen.\n\nSe oli ja sen täytyi tietysti ollakin laitettu ja edeltäpäin mietitty.\nMutta ei millään ulkolaitteella koskaan voida saada aikaan sitä\nvälittömyyttä, joka puhalsi esiin, silloinkun juhlittavat ilmestyivät\nheitä odottavaan kukkaisaitioon. Liikutuksen puna, joka leimahti neiti\nEmilie Bergbomin poskille, sytytti saman punan palamaan sadoilla\nmuilla. Tunne, joka silloin tuulahti heitä vastaan, oli koko kansan\ntunne. Tuo pieni, lyhyt alkukohtaus oli samalla ilmaus koko juhlan\nsisimmästä sisällöstä. Jos ei muuta ohjelmaa olisi ollutkaan kuin tämä\nyleisön hermoa värähyttävä lyhyt aploodi fanfaarin soidessa, olisi\nsilläkin saatu tulkituksi, mitä tunnettiin.\n\nVaikuttava ja välitön, joskin luonnollisesti enemmän tarkoituksellinen,\noli myöskin entisten ja nykyisten näyttelijäin juhlakulkue. Se oli\nparaati, jommoista ei mikään sotajoukkojen johtaja pelkällä\nkomennollaan saa editsensä astumaan, sillä se oli elämäntyön ja\nelämäntaistelujen tulosten paraati. Siinä astuivat esiin taiteilijan\nomat teokset. Se oli teatterin ja sen johtajan symboolista historiaa,\njoka oli semmoisenaan ikuistettava joko kohokuvana teatteritalon\notsikkoon tai freskona sen lämpiön seinälle. Mikä liikuttava kohtaus,\nkun rouva Aspegren Katrina tuo tervehdyksensä teatterin aivan\nensimmäisiltä ajoilta. Odotti vain, että vainajatkin, Vilhot,\nLundahlit, Salat y.m. olisivat yhtyneet elävien joukkoon.\nKorkeimmilleen kohosi tunteiden tulva, kun Iida Aalberg näyttelijäin\npuolesta lausui heidän jäähyväisensä johtajalleen:\n\n\"Hehkumielin, kaukokatsein sinä eellä vaelsit. Meitä kiihdit, meitä\nviihdit, aatteet meihin sytytit.\"\n\n\"Tarmollasi, taidollasi, rakkautesi ihmetöin vaalit, valvoit, Taatto,\nparastamme päivin öin.\"\n\nSuuri näyttelijä on harvoin kohonnut korkeammalle kuin tällä hetkellä.\nOli niinkuin olisi hän tahtonut oman itsensä kautta, omaan\nkehitykseensä viitaten, osoittaa, mitä hedelmiä suomalaisen\nnäytelmätaiteen luojan työ on kypsyttänyt.\n\nJos missään, niin tässä \"näyttelijäin kiitoksessa\" työ tekijää kiittää.\nJa kun Aino Ackté lopuksi sirotti äänensä hopeat juhlan esineiden\neteen, niin oli niinkuin olisi vanha ooppera tyttären kautta tehnyt sen\nkiitokseksi äidin puolesta...\n\nMutta kenties kaikista kauneinta tässä juhlassa oli se, ettei se\nsittenkään saanut suruisen erojuhlan sävyä. Puun runko kyllä peittyi,\nmutta peittyikin vain omien kasvattamiensa lehtien alle...\n\n\"Helsingin Sanomat\", toukok. 3 p:nä 1905.\n\n\n\n\nMUUTAMIA MUISTELMIA MINNA CANTHISTA.\n\n\nKuopio on tämän kirjoittajalle muistojen kaupunki. Tuskin on sitä\nsaarta Kallavedessä, tuskin sitä lahdelmaa sen rannoilla, tuskin\nkukkulaa ja laaksoa tämän kauniin kaupungin ympäristössä, johon ei\njokin muisto kouluja myöhemmiltä ajoiltani olisi kiintynyt. Torit,\nkadut, kadunkulmat, jopa yksityiset talotkin johtavat mieleen elettyjä\ntapahtumia ja tunnelmia ja vaikuttavat niitä kuvitellessa tai niitä\nuudelleen nähdessä kuin vanhat tuttavat, joilla aina on jotakin\nkertomista sitten kuin viimeksi tavattiin.\n\nMutta etenkin yksi paikka tässä kaupungissa on muistoista rikas. Niin\nusein kuin Kuopio johtuu mieleeni, esiintyy siitä ensiksi tuomiokirkko\nja sitten -- Minna Canthin talo. Se on se, joka edustaa Kuopiota\najatuksissani ja antaa sille leimansa.\n\nTuo muistorikas nurkkatalo on nyt tietysti painunut mieleeni niin\nlujasti etupäässä sen vuoksi, että siinä asui Minna Canth, jonka luona\nniin monta unhottumatonta, hauskaa ja herättävää hetkeä vietettiin?\nMutta ennenkuin tiesin Minna Canthia olevankaan, oli se syöpynyt\nmieleeni. Sen nurkassa oli ennen vanhaan s.o. parikymmentä vuotta\nsitten punainen postilaatikko, johon pistin ensimmäisen silloiselle\n\"Suomen Kuvalehdelle\" osoitetun käsikirjoitukseni. Se oli jokin\nrakkauden runo, joka kyllä tuli perille, mutta jota ei koskaan\npainettu. Hetki oli jännittävä ja syövytti talon ulkomuodon mieleeni.\n\nEn kuitenkaan sillä kertaa aavistanut, että sen saman talon seinäin\nsisällä tulisin myöhemmin viettämään niin monta kirjallisesti\nherättävää ja innostuttavaa hetkeä.\n\nMuistoni Minna Canthista ja monivuotisesta seurustelustani hänen\nkanssaan ovat ehdottomasti yhteydessä tämän hänen kotitalonsa kanssa.\nSiinä, omien seiniensä sisällä, oli hän se, mikä hän oli, ja siinä oli\nhänet nähtävä. Ulkopuolella sitä, ja varsinkin suuremmissa seuroissa,\noli hän kuin omasta itsestään haihduksissa, vieras sekä itselleen että\nmuille. Näin hänet silloin tällöin esim. Helsingissä, häntä ihailevan\nja hänelle juhlivan suuren yleisön keskessä. Hän sanoi tuskin\nsanaakaan, oli ujo ja miltei saamaton, ei ollenkaan se sukkelasanainen,\nleimahteleva ja nerokas nainen, joka hän oli kotonaan. Siellä, omassa\nsalongissaan, keinutuolissaan oli hänet nähtävä. Siinä kehyksessä hän\nvaikutti ja siihen hän kuului. Hänen omat seinänsä olivat kuin\nheijastuslinssit valotornissa, jotka hänen ajatuksilleen ja olennolleen\nantoivat niiden oikean lentopohjan.\n\nEn muista oikein tarkoin, milloin ja missä minut Minna Canthille\nesitettiin. Kai se tapahtui hänen kotonaan. Mutta ennen sitä näin hänet\nkerran ulkona, Väinölänniemellä Kuopiossa, ja silloin hän -- säihkyi\nsuuttumusta. Oli jotkut kansan huvit jonkin isänmaallisen asian\nhyväksi, ellen erehdy Kuopion suomalaisen tyttökoulun hyväksi. Se oli\ntuota kouluinnostuksen kiihkeintä aikaa ja vastustuspuolue teki\nparastaan hyviä hankkeita häiritäkseen. Että oli salavehkeitä\nKuopiossakin, sen arvaa. Nyt oli rouva Canth luullut päässeensä yhden\nsalaliiton perille ja hän kertoi kokoontuneille naisille ja\nylioppilaille, pyhän vihan hehku poskillaan, että eräs sveesipohatta\njuuri siksi illaksi oli pannut toimeen kekkerit estääkseen\nhenkiheimolaisiaan tulemasta juhlaan. \"Semmoisia ne ovat ne sveesit!\nKun ei iljetä julkisuudessa asettua hyvää asiata vastaan, niin\nkoetetaan salassa!\"\n\nMainitsen tämän tapauksen senkin vuoksi, että rouva Canth siinä\ntilaisuudessa toimi suomalaisuuden asiaan innostuneena. Tietysti hän\npysyi yhä edelleenkin tälle asialle uskollisena, vaikka sittemmin monet\nmuut aatteet, nuo n.s. \"uudet aatteet\" useissa eri muodoissaan ottivat\nsuuremman osan hänen innostuksestaan ja harrastuksestaan.\n\nEnnenkuin tutustuin Minna Canthiin, oli hän jo kirjoittanut\n\"Murtovarkauden\" ja \"Roinilan talossa\", ja oli tämä hänen niin\nsanoakseni kirjallinen viattomuuskautensa jo ohi. Hän oli alkanut\ninnostua syvempiin aiheisiin ja kirjoitti parhaallaan \"Työmiehen\nvaimoa\", joka alkaa hänen aatedraamainsa sarjan, ne, joissa hän\nsittemmin niin suurella voimalla puhui naisten ja köyhän kansan\npuolesta. Tuttavuutemme alkaessa oli hän saanut valmiiksi mainitun\nnäytelmän viimeistä näytöstä vaille, sitä näytöstä, jossa Homsantuu\nampuu \"lakia ja oikeutta\", mutta ampuu ohi. Ehkä huvittanee kuulla,\nettä kirjailija loppua suunnitellessaan oli ajatellut Homsantuun\nlaukauksen sattuvaksi hänen viettelijäänsä. Kuinka siinä keskusteltiin,\nselvisi hänelle, että loppuvaikutus olisi suurempi, jos laukaus ei\nsattuisikaan, ja siten syntyi tuo kuuluisa repliikki: \"Lakia ja\noikeuttahan minun pitikin ampua!\" Olisi hauska seurata rouva Canthin\nkirjailijauraa edemmä siihen suuntaan, johon se tästä näytelmästä\nkehittyi ja muistella niitä \"uusien aatteiden\" kuohumisaikoja, jotka\nkuvastuvat hänen näytelmissään, romaaneissaan, novelleissaan ja\nsanomalehtikirjoituksissaan. Kun ei se tehtävä kuitenkaan sovi tämän\nmuistelmani kehyksiin, tahdon vain huomauttaa siitä, että kaikki se\ninnostus länsimaisiin aatteisiin, joka silloista nuorisoa elähytti,\nkokoontui hänessä ja hänen teoksissaan polttopisteeseensä ja heijasti\nsiitä hänen tempperamenttinsa välittämänä kauas Kuopion kirkkokadun\nkulmatalosta -- pimeään maailmaan. Olisi hauska muistella vieläkin sitä\nihastusta ja suuttumusta, joka siitä syntyi, mutta jääköön sekin --\nvarsinkin kun se on vielä kyllin tuoreessa muistossa.\n\nSen sijaan viettäkäämme hetkinen, parinen, hänen seurassaan ja\nmuistelkaamme häntä semmoisena kuin hän esiintyi emäntänä talossaan ja\nseuraihmisenä.\n\nMainitsin Minna Canthin kodin muistoista rikkaaksi. Muistot siitä ovat\nrikkaat siihenkin nähden, että Kuopiossa ollessani ja siellä käydessäni\ntuskin kului päivääkään, ettei Kanttilassa ainakin pikimmältään\npistäytty; usein siellä käytiin monesti päivässä, oltiinpa välistä\naamusta iltaan.\n\nEnnenkuin astuttiin portista sisään, otettiin tavallisesti selko siitä,\noliko \"rouva\" kotona. Se tapahtui varsin tuttavallisesti siten, että\nkuljettiin ikkunain alatse ja kurkistettiin sisään. Kotona hän nyt\nmelkein aina oli, mutta saattoi hän joko istua kirjoittamassa ja\nsilloin ei häntä hennottu häiritä tai oli hänellä muita vieraita,\njoiden kanssa ei välitetty tulla tekemisiin. Tästä päästiin pian\nselville, sillä ikkunoissa oli tuskin koskaan uutimia.\n\nJos nyt satuttiin aamupuolella menemään vieraisille, niin tapahtui aika\nusein, että pihalla nähtiin tepastelemassa vanha, kumarahartiainen\nnainen. Se oli entisen kauppiaan leski, rouva Johnsson, Minna Canthin\näiti, joka \"yläpuolen\" kivijalassa piti sahdinkauppaa ja teki sen\nvaikutuksen kuin olisi hän ollut talon haltija, joka antoi sille sen\ntunnetun kauppaonnen.\n\nSoikea pihamaa erotti talon kaksi puolta toisistaan, alapuolen, jossa\nlankapuoti oli, ja yläpuolen, jossa rouva Canth asui. Yläpuolelle vei\nkorkeat rappuset ylös verannalle, josta mentiin sisään. Ensin oli siinä\nkylmä porstua ja aukeni kaksi ovea, toinen suoraan salonkiin, toinen\nlämpimänä etehisenä käytettyyn huoneeseen, joka samalla oli\njonkinlainen konttorihuone, seinillä laskuja ja konossementtejä.\n\nTavallisesti oli emäntä jo salongin ovella vastassa vieraitaan ja\ntervehti heitä hänelle ominaisella herttaisella, iloisella lämmöllä,\nsäännöllisesti moittien tulijoita siitä, että olivat olleet niin kauan\nkäymättä, jos olivat pitäneet päivänkään väliä.\n\nEtuhuoneesta mentiin salonkiin. Se oli kohtalaisen iso, soikulainen\nhuone, sisustettu tavalliseen porvarilliseen tapaan ilman mitään\nerikoista leimaa asujastaan. Kadunpuolisella seinämällä, kahden\nkukkasilla koristetun ikkunan välissä, oli resoorisohva tavanmukaisine\ntyynyineen, sen edessä pöytä, jonka päässä oli kaksi mukavaa nojatuolia\nja iso sohvaan kuuluva mukava rottinkinojatuoli. Toisilla seinämillä\noli hyllypöytä, kirjahylly ja jokin pienempi pöytä ja joukko tuoleja.\nSohvan päällä oli laakeriseppeleen ympäröimänä miehen medaljonkikuva,\njosta usein laskettiin leikkiä kysymällä, oliko se Snellmanin kuva vai\nlehtori Canth vainajan. Varsinaisia taideteoksia ei näkynyt, mutta sen\nsijaan oli seinillä, pöydillä ja telineillä joukko valo- ja\nväripainokuvia, joiden joukossa kerrankin luin seitsemän Vapahtajan\nkuvaa. Salonki olisi voinut olla kenen herrasväen tahansa, ja vaikka se\nsamalla oli kirjailijan työhuone ja tuo pyöreänurkkainen sohvapöytä oli\nhänen työpöytänsä, ei siinä näkynyt mitään, joka olisi tästä työstä\nmuistuttanut, ellei ota lukuun jotakuta käsikirjoitusvihkoa, joka\nkuitenkin kohta vieraiden tultua katosi joko pöytäliinan alle tai\nupposi kirjailijan avaraan taskuun. Pöydällä ja etaseerilla olevat\nkirjat ilmaisivat kuitenkin, että tässä huoneessa henkisillä\nharrastuksilla oli etusija. Ne olivat melkein aina uusinta, tuoreinta\nja parasta kirjallisuutta, jota rouva Canth uutterasti viljeli.\nVähemmän kaunokirjallisuutta, sillä romaaneja ei hän juuri rakastanut,\nenemmän filosofista, esteettistä ja etenkin kaikenlaisia\nyhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevää. Hänen lempikirjansa oli\nkuitenkin Tuomas Kemppiläisen \"Kristuksen seuraamisesta\", joka ei kyllä\nollut koskaan esillä salongissa, vaan kuului olevan hänen yöpöydällään\nmakuuhuoneessa, jossa hän sitä joka ilta ennen maata menoaan tutki.\n\nSanoin, ettei Minna Canthin salongissa ollut mitään, joka olisi antanut\nsille persoonallista, hänelle itselleen ominaista leimaa. Oli siinä\nkuitenkin yksi paikka, tuo hänen jo mainitsemani keinutuoli. Se oli\nmukava, suuri mööpeli ja kutsuttiin sitä hänen \"valtaistuimekseen\".\nSiinä istuen kirjoitti hän enimmät, ehkä kaikkikin teoksensa, siitä\nhallitsi hän ympäristöään, antoi käskyjä ja määräyksiä puotiin ja\nkyökkiin, siinä piti hän seuraa vierailleen, siinä suri, iloitsi,\nunhotti huolensa ja souti pois suuttumuksensa, kun tyhmät,\nahdasmieliset ihmiset ja ilkeät arvostelijat joskus saivat hänen\nhermonsa kiihtymään. Mielestäni on tämä kirjailijatuoli siksi\nmerkillinen, että esim. Kuopion isänmaallisen seuran sopisi toimittaa\nse kokoelmiinsa ja samalla koettaa hankkia haltuunsa myöskin rouva\nCanthin käsikirjoitukset.\n\nNo niin! Istuttiin siis Kanttilan salissa, rouva itse keinussaan, jonka\nhän poikkeuksetta tarjosi toisten istuttavaksi, mutta jonka toiset\npoikkeuksetta hänelle \"luovuttivat\", vieraat sohvassa ja nojatuoleissa\nja, jos seura oli suurempi, puutuoleilla. Ja niin alkoi puhelu.\n\nTavallisesti alkoi se niin, että rouva Canth merkitsevästi kysyi\ntoisesta toiseen katsellen:\n\n-- N-n-no?\n\nKysymys merkitsi joko: -- no, mihinkä päätökseen nyt olette tulleet siitä\nasiasta, josta oli puhe viime kerralla? -- tai: -- no, mistäs päästä nyt\nlähdetään?\n\nAina niitä oli päitä mistä lähteä, jos ei muilla, niin ainakin rouvalla\nitsellään ja pian oli puhelu tai väittely vilkkaassa käynnissä.\n\nEdellisinä päivinä oli saatettu puhua kaikista mahdollisista aatteista\nja asioista taivaassa ja maassa, välistä melkein väsyksiin asti. Rouva\nCanthin virkeä ja pirteä henki ei kuitenkaan koskaan näyttänyt uupuvan\nkäsittelemään kysymyksiä, joista hän kerran oli päässyt innostumaan, ja\ntuskin oli sitä asiaa, josta hän ei olisi innostunut. Jos oli jokin\nvähänkään merkillisempi ilmanmuutos kulttuurimaiden ja varsinkin\npohjoismaiden henkisessä ilmapiirissä tekeillä, kohta tunsi hän sen\nlähenemisen. Tuskin oli sitä -ismiä, joka ei olisi häneen vaikuttanut.\nSyynä siihen, että hän niin voi pysyä liikkeiden pinnalla, oli se, että\nhän hankki itselleen kaiken kutakin uutta aatesuuntaa edustavan\nkirjallisuuden. Tuskin sitä viikkoa kului, ettei hän saanut postissa\njotakin uutta teosta.\n\nKun sellainen oli saapunut ja hän sen lukenut, oli hän aina valmis\ntekemään selkoa sen sisällöstä. Ja semmoisella selonteolla päivän\npuhelu tavallisesti alettiin. Rouva Canth selosteli mielellään ja\nselosteli hyvin. Äänettöminä ja kiitollisina me häntä kuuntelimme ja\nannoimme hänen puhua. Useimmista Millin, Spencerin ja Brandesin\nteoksista hän teki meille selkoa, tutustutti Bebeleihin, Henry\nGeorges'eihin, kaikenlaiseen naiskysymystä, sosialismia,\nsiveellisyyskysymystä, naisen ja miehen välisiä suhteita, anarkismia\ny.m. koskevaan kirjallisuuteen, täydensi tietojamme buddhalaisuudesta,\nteosofiasta, spiritismistä, uusista keksinnöistä luonnontieteiden\nalalla y.m., puhumattakaan eri virtauksista kaunokirjallisuudessa.\nHänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat hänen istuessaan aina\nkeinutuolissaan, joka välistä, kun hän jossakin innostuttavassa\npaikassa teki tavallista suuremman liikkeen, oli pettää ystävänsä ja\nkeikauttaa hänet selälleen.\n\nSilloin helähti heleä nauru sekä hänen huuliltaan että muiden, lumous\noli lopussa ja vieraat käyttivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen\nesiin leikkeineen ja piloineen.\n\nLeikki ja pila olivat jokapäiväisenä suolana niissä henkisissä\nyhteisaterioissa, joita Kanttilassa tarjottiin, ja jos sitä suolaa\nvieraatkin toivat mukanaan, niin oli sitä runsaasti talossakin.\n\nSe tapa, millä Minna Canth omisti ja omiksi mielipiteikseen sulatti\nulkoa saamansa aatteet, antoi hyvinkin usein aihetta hilpeyteen hänen\nkustannuksellaan. Kuta \"hurjempi\" jokin uusi aate oli, sitä enemmän se\nhäntä miellytti. Kaikenlaiset utopiat, tulevaisuuden tuulentuvat,\nolivat niitä autuaitten asunnoita, joissa hän parhaiten viihtyi. Eikä\nhän tyytynyt ristissä käsin asumaan toisten tekemissä ilmalinnoissa,\nvaan pani itsekin ilmakerrosta ilmakerroksen päälle. Lukemattomat\nolivat ne pilvipalatsit, joita hän ihmiskunnan onneksi uudesta\nsuunnitteli tai vanhoista paranti. Lukemattomat kerrat siellä Kanttilan\nkeinutuolista luotiin tämä miesten hutiloima maailma uudelleen naisten\navulla ja järjestettiin mallimaailmaksi. Vanhan alasrepiminen alkoi\ntavallisesti huudahduksella: \"Voi teitä suurmiehiä!\" -- ja uuden sijaan\nrakentaminen: \"Jos me naiset vain kerran oikein saisimme j.n.e.\" Paitsi\nsitä, että nyt kaikenlainen moraali, niinkuin valtiollinen,\nyhteiskunnallinen, parlamenttaarinen, kauppa- y.m. moraali tulee\nkerrassaan muuttumaan, tekevät naiset maailmansa parantamiseksi myöskin\nkaikenlaisia keksintöjä, joiden rinnalla Edisonin keksinnöt ovat vain\nlasten leikkiä!\n\n-- Mitä keksintöjä te tekisitte, rouva Canth, jos me miehet antaisimme\nteille luvan tehdä jotakin?\n\nRouva Canthilla oli keksintönsä valmis.\n\n-- Minä keksisin esimerkiksi semmoisen koneen, jonka avulla voitaisiin\nmuuttaa kaikki ruoka-aineet kaasun muotoon, niin että me naiset\npääsisimme kyökissä seisomasta ja te miehet ruuan päältä riitelemästä.\nOlisi vain johtotorvia, joita myöten eri kaasut, lihakaasu, leipäkaasu,\nvoikaasu päästettäisiin tänne sisään, ja samalla kun me teemme työtä\nhuoneessamme tai istumme näin intelligentissä keskustelussa, voisimme\ntyydyttää ruumiimmekin tarpeet. Se olisi oiva keksintö.\n\nKeksintö ei nyt ollut vallan uusi, olivathan jo Jukolan veljeksetkin\nsiitä haaveksineet. Mutta kieltämättä oli se sentään parannus heidän\npuuro-automaatistaan, joka kuten tunnettu oli ajateltu sellaiseksi,\nettä hanikan avattua yhdestä alkaa työntyä puuroa, toisesta olutta ja\nsen semmoista.\n\n-- Ja kun lähtisimme huviretkelle Puijolle tai Myhkyrin saareen, ei\ntarvitsisi kuljettaa ruokavakkoja eikä keittokaluja, vaan olisi meillä\nsitä kaasua pienissä pulloissa, niinkuin naisilla nyt on hajuvettä...\n\nJa siitä tuli pitkät haaveilut, miten ihmiset sen keksinnön avulla\nvähitellen vapautuvat materiasta, muuttuvat nerokkaammiksi,\nhienommiksi, henkisemmiksi...\n\n-- Ja lopulta ehkä kaasuna, hienona hajukaasuna, eetterinä, eteerisinä\nolentoina liitelevät kohti korkeuksia? Rouva Canth purskahti muiden\nkanssa iloiseen, sydämelliseen nauruun, sillä hän rakasti paradokseja\nja yhtyi niihin aina, vaikka ne olisivat koskeneet hänen rakkaimpia\nlempiaatteitaan. Ja tulevaisuuden ruokakaasua odottaessa ja sen\nasemasta tuotiin kahvitarjotin sisään.\n\n-- Kahvin minä kuitenkin tahtoisin kahvina juoda! nauroi rouva Canth ja\nkävi nauttimaan mielijuomaansa, jota hän omain puheidensa mukaan\ntyhjensi toistakymmentä kuppia päivässä, tuoden puolustuksekseen\nBalzacin, joka \"eli ja kuoli 20,000 kupista kahvia\".\n\nVaikka nyt siis olisi lähdetty puheisiin kuinka totisista ja\nsyvällisistä asioista tahansa, niin tavallisesti sitä aina lopulta\npäädyttiin leikkipuheisiin ja juuri se se teki seurustelun rouva\nCanthin kanssa niin viehättäväksi ja virkistäväksi. Hänen herttainen\nnaurunsa tempasi jäykimmätkin ja kankeimmatkin mukaansa. Seuranaisena\nja ympäristönsä elähyttäjänä oli hän ensimmäisiä. Siihen ei vaikuttanut\nainoastaan hänen kykynsä itse kertoa, mutta myöskin taitonsa panna muut\nkertomaan ja esiintuomaan parhaat puolensa. Jokainen, joka tuli hänen\nkanssaan tekemisiin, oli hänestä joltakin kannalta katsottuna\nintressantti ihminen. Vaikkei hän suinkaan umpimähkään ihaillut ihmisiä\nja vaikka hän useinkin varsin sattuvasti ja pistävästi toi esiin\ntuttavainsa ja ystäväinsä heikkoudet, niin oli hän jo seuraavalla\nhetkellä valmis esittämään heidät siinä edullisessa valossa, jossa hän\nyleensä näki ihmiset. Pieninkin sympaattinen piirre esim. jossakin\nhänen vastustajassaan, joka häntä oli jotenkuten julkisessa tai\nyksityisessä arvostelussa pahoin pidellyt, riitti muuttamaan hänen\nmielipiteensä asianomaisesta. Pappien kanssa eivät välit yleensä olleet\nhyvät, sillä monessa kirjoituksessaan oli rouva Canth heitä kolhinut ja\nhe häntä, ja oli hän virallisen kirkon edustajista muodostanut\nitselleen jotenkin epäedullisen käsityksen. Mutta kerran sattui Minna\nCanth vierailemaan eräässä rauhallisessa maalaispappilassa. Ja\nkatseltuaan elämää siellä ja hengitettyään sitä herttaista ilmaa, joka\non niin useille maalaispappiloille omituinen, tuli hän niin\nliikutetuksi, että kyynelsilmin virkkoi: -- \"Voi, voi, kuinka hyviä\nihmisiä ne papit kuitenkin ovat ... minkätähden niitä niin sätitään ja\nmoititaan!\"\n\nVoisin lopettaa nämä muistelmani tähän, mutta kun Kanttilasta oli aina\nvaikea erota ja kun täytyi uudelleen ja aina uudelleen istuutua\nsijalleen, jossa jo tuntikausia oli istunut, niin noudatan vieläkin\ntalon vanhaa tapaa.\n\nMainitsin hänen kyvystään selostaa lukemainsa kirjain sisältöä. Se ei\nollut ainoastaan suureksi huviksi, mutta vielä suuremmaksi hyödyksi\nniille, joilla oli onni siitä nauttia. Tekemällä selkoa siitä\nkirjallisuudesta, jota hän niin hartaasti viljeli, teki hän sillä\nsuuren palveluksen niille, joilla ei ollut tilaisuutta kirjallisuuden\nhankkimiseen eikä aikaa sen lukemiseen. Kirjat maksavat rahaa ja\nkalliita teoksia lukee ja lainaa mieluummin kuin ostaa. Olen esim. minä\nsuuressa kiitollisuuden velassa rouva Canthille siitä, että sain häntä\nkuulemalla ja häneltä lainaamalla tutustua Brandesin, Tainen y.m.\nkallishintaisiin teoksiin. Paljon hän senkin kautta vaikutti niiden\nuusien aatteiden levittämiseen ja tunnetuksi tekemiseen, jotka häntä\nelähyttivät. Sillä paljon oli niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka\ntässäkin muodossa saivat käyttää hänen vieraanvaraisuuttaan hyväkseen.\nEivätkä ainoastaan Kuopiossa asuvat, mutta myöskin siellä vierailevat\nja kauttakulkevat.\n\nJa niitä, noita satunnaisia vieraita, niitä oli sadoittain. On usein\nkummasteltu, miten \"tuo lankapuodin rouva\", \"tuo pikkukauppias tiskinsä\ntakana tuolla kaukana Kuopiossa\" voi pysyä niin pirteänä mieleltään,\nniin avara-aatteisena, ja miten hän voi saavuttaa semmoisen\nihmistuntemisen. Etupäässä tuli se tietysti siitä, että pirteys,\navara-aatteisuus ja ihmistuntemus olivat synnynnäisiä, mutta hyvin\npaljon vaikutti siihen, ettei hän päässyt jäykkenemään ja maatumaan,\nsekin, että hän piti talonsa ovet selki selällään kaikille, jotka\ntahtoivat sinne tulla. Ostajat, kauppaystävät ja kauppamatkustajat\ntarjosivat ainaista tilaisuutta havaintojen tekoon ihmisistä.\nYlioppilaat, taiteilijat, kirjailijat, näyttelijät ja yleensä kaikki\nhenkisiä asioita harrastavat henkilöt, miehet niinkuin naisetkin,\ntoivat tullessaan tuoreita tuulahduksia ulkomaailmasta ja pitivät hänet\nm.m. pääkaupungin rientojen tasalla. Varsinkin kesäiseen aikaan sai\nolla varma tapaavansa Kanttilan verannalla tai salongissa uusia\nkasvoja. Ja joka kerran oli yhden kerran ollut siellä, hän tuli kyllä\ntoistekin. Yhtä paljon kuin he häneltä oppivat, oppi hän heiltä. Ja jos\noli joku, joka häntä enemmän huvitti ja miellytti, sai se kunnian tulla\npyydetyksi asumaankin hänen luonaan ja melkein aina oli hänellä\nkesäaikoina joku vieras asumassa eräässä suuressa huoneessa, jonka\nikkunat antavat Kirkkotorille päin. Tervetulleimpia vieraita oli rouva\nCanthille aina tohtori Kaarlo Bergbom, jolle hän kernaasti myönsi\nolevansa suuressa kiitollisuuden velassa hyvistä kirjallisista\nneuvoista ja joka vuorostaan taas ei ole vähemmässä velassa rouva\nCanthille Suomalaisen Teatterin puolesta. Teatterin käynnit Kuopiossa\nolivat muuten juhlahetkiä rouva Canthille, ne kun tarjosivat\nharvinaisen tilaisuuden hänelle niin tarpeellisiin herätyksiin\ndraamallisena kirjailijana. Vaikka teatteri, joko Suomalainen tai\nMaaseututeatteri, jonkin kuukauden vuodessa vierailikin Kuopiossa ja\nrouva Canthilla siis oli hiukan tilaisuutta näyttämöllisten vaikutusten\ntutkimiseen, pysyy kuitenkin salaisuutena, miten hän niin perin pohjin\noli perehtynyt teatterin tekniikkaan, vaikka niin vähän oli teatterin\nkanssa tekemisissä.\n\nMelkein kaiken aikansa vietti rouva Canth Kuopiossa, sinne kerran\ntultuaan. Kerran nuorena tyttönä lienee hän käynyt Pietarissa, mutta se\nonkin hänen ainoa ulkomaanmatkansa. Helsingissä hän silloin tällöin\nkävi, mutta sielläkin harvoin. Ja päävaikutuksenaan hän näiltä\npääkaupunkimatkoiltaan kertoi koti-ikävänsä. Vasta sitten, kun hän\nistui keinutuolissaan perheensä ja monien tuttaviensa piirissä, oli hän\nsiinä ympäristössä, jossa parhaiten viihtyi. Kuopiossa oli muutenkin\nniin hyvä olla. Ei ole toista kaupunkia Suomessa, jossa ympäristöt\nolisivat niin kauniit, vaihtelevat ja viihdyttävät. Rouva Canthin\nasunto oli melkein keskellä kaupunkia, tuomiokirkon juuressa ja aivan\nkauniin kirkkopuiston partaalla. Tuon tuostakin, kuului sinne hänen\nkirjoituspöytänsä ääreen kumeat tornikellon lyönnit ja torninvartijan\nvastaukset kolmikulmaiseen äänirautaan. Sunnuntaisin avasi hän\nikkunansa veisuuta ja urkujen soittoa kuullakseen ja nautti siitä\nsanomattomasti. Siinä oli aina tunnelmaa ja se herätti sitä.\nKun hän, uupuneena istumaan, lähti säännöllisille aamu- tai\niltapäiväkävelyilleen, oli siinä tuuhea kirkkopuisto, josta sitten voi\nlaskeutua vilkasliikkeiseen laivarantaan kansanelämää katselemaan ja\nulottaa retki rantakatuja myöten Väinölänniemelle ja sen ympäri.\nLähellä juhlakenttää olevassa niemekkeessä, jossa Kallavesi aukeaa\nkahdelle haaralle, oli hänen mielipaikkansa, johon hän aina pysähtyi\nlaineiden loiskinaa kuulemaan. Ja kun kyllästyi niihin näköaloihin,\njoita niemen puiden välitse aukeni, oli toisaalla Valkeisen tie, ihana\nAlava ja Huuhanmäki, oli Savilahti ja Kelloniemen tie. Mutta ennen\nkaikkea oli komea Puijo, jonne rouva Canth oli valmis kiipeilemään\nmilloin vain seuraa sai ja jonka teiden varsille rakennetuissa\nhuvimajoissa hänet useinkin voi tavata kesäpäivinä kirja kädessä\nistumassa. Hänen lemmityin lempipaikkansa oli kuitenkin Myhkyrin\nkallioinen saari.\n\nSiinä oli eräässä pienessä suojaisessa poukamassa tasainen rantakenttä\nja sinne hän suuressa, avarassa perhevenheessään oli valmis viemään\nvieraansa, milloin heitä vain halutti. Siellä juotiin kahvia ja syötiin\nja aatteita ahmittiin. Ja kun maailma oli ensin mullistettu ja sitten\nuudeksi ja entistään ehommaksi taas raunioistaan rakennettu, niin\npistettiin paluumatkalla lauluksikin ja naurettiin herttaisesti, kun\nlaulun tahti pyrki soudun tahtia sotkemaan...\n\nSemmoinen oli hän, Minna Canth, jokapäiväisessä elämässään, aina valpas\nja aina aikaansa seuraava, aina innostunut, herttainen ja hauska\nseuranainen, aina vierasvarainen emäntä. Nyt hän on poissa, nyt ei voi\nkäydä häntä enää tervehtimässä. Sentähden tulee kaiho mieleen hänen\ntalonsa ohi kulkiessaan, eikä silloin Kuopiokaan enää tahdo Kuopiolle\ntuntua.\n\n\"Nuori Suomi\", 1897.\n\n\n\n\nVAIHDUKSISSA.\n\nKirjoittaako rouva Canth ruotsinkielellä?\n\n\nÄskettäin oli \"Uudessa Savossa\" pieni kirjallinen uutinen, jossa\nkerrottiin, että rouva Canth kirjoittaa näytelmää ruotsinkielellä. En\nole nähnyt tätä uutista muihin lehtiin otettuna ja luulen, että se on\njohtunut siitä, että sitä on pidetty sellaisena siivekkäänä, joita tuon\ntuostakin lentelee sanomalehtipaperin valkoista pintaa pitkin.\nSellaisena sitä minäkin pidin. Oleskellessani \"Päivälehden\" lentävänä\nkirjeenvaihtajana täällä Kuopiossa päätin kuitenkin käydä\ntiedustelemassa uutisen todenperäisyyttä rouva Canthilta itseltään.\n\nRouva Canth asuu täällä kesänsä talvensa. Snellmanin-puiston kulmassa\nnurkakkain vanhan tuomiokirkon kanssa on hänellä talonsa ja kaksi\nkauppapuotiansa. Alapuolella porttia on hänen hyvin varustettu\nlankakauppansa, yläpuolella toinen kauppa ja asuinhuoneet. Jyrkkiä\nrappuja noustaan isolle verannalle, siinä on pöytä ja keinutuoli, jossa\nkirjailijatar kauniilla säällä istuu ja tuumii tuumittavansa. Kun\nkaikki ovet ovat auki, menen ympärilleni katsellen salonkiin. Siellä ei\nnäy ketään. Se on tavallisen kokoinen, vaatimattomasti sisustettu sali,\njonka yhdellä seinällä riippuu niitä seppeleitä ja nauhoja, joita hän\nnäyttämöllä on saanut vastaanottaa ihailevalta yleisöltä. Niitä\nkäännellessäni tulee rouva Canth itse sisään. Istuttuamme käyn heti\nkohta kiinni asiaan.\n\n-- Sallikaa minun kysyä, sanon minä, eikö välinne \"Uuden Savon\"\nsanomalehden kanssa ole jotenkuten kireä?\n\n-- Kuinka niin? kysyy hän kummastellen.\n\n-- Minä vain ajattelen siksi, kun se on laskenut ilmoille tuon uutisen\nsiitä, että muka kirjoittaisitte ruotsinkielellä.\n\n-- Mukako? Kyllä se on aivan totta.\n\n-- Ettäkö siis todellakin olisitte muuttanut kielenne?\n\n-- Toistaiseksi olen. Miksi se sitten teitä niin kummastuttaa?\n\nMinä en osannut tehdä selkoa tunteistani, mutta pyysin kuitenkin saada\ntietää, mitkä syyt olivat vaikuttaneet tähän mielestäni vähän\nodottamattomaan muutokseen.\n\n-- Minä kirjoitan niin siksi, että se huvittaa minua. Minä olen saanut\nkasvatukseni ruotsinkielellä ja minä tahdoin nyt koettaa, enkö voisi\nsillä kielellä kirjoittaakin?\n\n-- No, ja kuinka se käy?\n\n-- Olen liian likeinen sitä arvostelemaan; saattehan sen sitten itse\npäättää, kun teokseni on valmis.\n\n-- Ettekö suvaitsisi kertoa minulle sen sisältöä?\n\nKirjailija kertoi minulle hyväntahtoisesti uuden draamansa sisällön. En\ntahdo siitä kuitenkaan nyt tehdä sen tarkempaa selkoa kuin että se\nkäsittelee aviollisia suhteita ja päättyy siihen, että nuori rouva --\nmyrkyttää miehensä. Aihe on jännittävä ja kaikesta päättäen tulee\nkäsittelykin vastaamaan sisältöä.\n\nMutta -- niin, minun teki mieleni saada vielä syvempiä syitä siihen,\nmiksi meidän yhteinen äidinkielemme on saanut väistyä \"toisen\nkotimaisen kielen\" tieltä.\n\n-- Eikö siinä ole jo kylliksi, kun minä sanon, että minua huvittaa\nkirjoittaa ruotsiksi!\n\nMutta kun rouva Canth on avonainen ja pelkäämätön, niin kävi jatketusta\nkeskustelustamme kuitenkin selville, että hänellä oli muitakin syitä,\njotka tähän muutokseen olivat vaikuttaneet. Tuntui siltä kuin eivät\nhänen tunteensa Suomalaista Teatteria kohtaan olisi olleet oikein\nsuosiolliset ja kuin häneenkin olisi epämiellyttävästi vaikuttanut se\nkohtelu, joka siellä oli tullut m.m. hra v. Numersin osaksi. Omasta\npuolestaan näkyy rouva Canthilla olevan yhtä ja toista tätä kotimaista\ntaidelaitostamme vastaan. Hän viittasi m.m. siihen kohtaloon, joka oli\ntullut hänen näytelmänsä \"Kovan onnen lapsia\" osaksi, joka ensimmäisen\nnäytäntöillan jälkeen katosi näyttämöltä ilman mitään selityksiä\nsyistä. Se oli sitä kummallisempaa, kun teatteri oli sittemmin\nnäytellyt aivan yhtä karkeakuorisia näytelmiä, esim. Therese Raquin'in.\n\n-- Mutta ehkä oli teatterin pakko valtiollisista syistä pyyhkiä pois\nteidän radikaalinen kappaleenne ohjelmastaan? huomautin minä.\n\n-- Miksi sama kappale katsottiin voitavan esittää Uudenmaan pataljoonan\njulkisissa seuranäytelmissä, joista sanomalehdissäkin puhuttiin?\n\nSitähän en minä tiennyt.\n\n-- Ja sitäpaitsi, sanoi rouva Canth, vähän kiivastuen, on minua\nloukannut se tapa, millä minua ovat kohdelleet muutamain teatterin\nkanssa hyvin likeisten sanomalehtien arvostelijat. Minä en enää voi\nkauemmin kärsiä sitä enkä tahdo tulla millään tavalla heidän kanssaan\ntekemisiin. Yksinomaan sille teatterille, jonka näkyy olevan pakko\nottaa huomioon U.S:n-laisen lehden surullisesti tunnettuja\narvostelijoita, joista m.m. eräs on julistanut sopimattomaksi \"Papin\nperheen\" esittämisen kansan näytäntönä -- ja teatteri näkyy tätä kieltoa\ntotelleen -- ei minun tee mieli kirjoittaa. En minäkään ikääni kaikkea\njaksa olla heidän hammasteltavanaan. Tekee minunkin mieleni kääntyä\nyleisön puoleen, joka on osoittanut minua paremmin ymmärtävänsä ja\nvoivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella.\n\n-- Minkä yleisön puoleen aiotte kääntyä sitten? Minä tarkoitan: mihin\nteatteriin?\n\n-- Ruotsalaiseen.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Minä katselin häntä epäilevästi hymyillen.\n\n-- Ehkä te sittenkin teette pilaa? Te ette kirjoita ruotsinkielellä?\n\n-- No hyvänen aika! nauroi puhuteltavani. Te näkyisitte toivovan, etten\nkirjoittaisi ruotsiksi. Mutta miksi en sitä tekisi? Niinkuin jo sanoin,\nei itse kieli tee esteitä. Ja sitten sopii se itse aiheeseenikin, sillä\nminä kuvaan uudessa näytelmässäni ruotsia puhuvaa herrassäätyämme. Jos\nette usko, niin katsokaa!\n\nJa hän haki kirjoituspöydältään käsikirjoituksensa, joka oli kuin\nolikin -- ruotsinkielinen.\n\n-- Mutta oletteko ajatellut seurauksia? kysyin.\n\n-- Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat. Minä olen vapaa ja\nkenestäkään riippumaton. Tietysti tullaan nyt huutamaan, että olen\npuolueeni pettänyt, että olen liitossa viikinkien kanssa y.m.s. Mutta\nkyllä ääntä maailmaan mahtuu! Ja syy lisäksi, miksi kirjoitan\nruotsiksi, on vielä se, että kun fennomaniaa on aina käytetty\nusutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka\neivät sovi kuin valetut sen kannen alle, tahdon minä näyttää, etten\nsiitä vähääkään välitä. Ja minä toivon, että sillä aseella nyt tullaan\niskemään niin silmittömästi, että se lopullisesti on kärkensä\nkatkaiseva.\n\n-- Hm ... se oli ainoa, mitä voin sanoa. Sillä minä näin, että rouva\nCanth oli niin varma päätöksessään, ettei hän olisi siitä luopunut,\nvaikka olisin häntä siihen kehoittanutkin. Kiitin häntä niistä\nhyväntahtoisista tiedonannoista, joita olin häneltä saanut, heitin\nhyvästini ja läksin.\n\nLäksin hra Tavaststjernan luo saamaan häneltä lähempiä tietoja siitä,\nkirjoittaako hra Tavaststjerna suomenkielellä?\n\nOli näet samassa \"Uuden Savon\" uutisessa, jossa kerrottiin rouva\nCanthista, myöskin mainittu, että hra K.J. Tavaststjerna valmistaa\nnäytelmää suomalaista teatteria varten. Ajattelin, että kenties hän\nvuorostaan kirjoittaa suomenkielellä ja menin häneltä sitä kysymään.\n\nHra Tavaststjerna asuu tätä nykyä täällä Kuopiossa nuoren rouvansa\nkanssa. Hänellä on asuttavanaan oikea runoilijan paikka, paras, mitä\nsuinkin voi toivoa. Se on johtaja Killisen asunto, josta on mitä ihanin\nnäköala ulos Kuopion lahdelle ja Kallaselälle.\n\nHra Tavaststjerna oli juuri tullut pitkältä purjehdusmatkalta\nIisalmesta ja oli hän aivan ihastunut niihin seutuihin, joiden kautta\nhän oli kulkenut. Hyvällä senterboordivenheellä oli hän, tämä \"För\nMorgonbris\"-nimisen runovihkon kirjoittaja, vastatuuleen purjehtinut\ntuon yhdeksän penikulman pituisen saarisen ja salmisen väylän kahdessa\npäivässä. Paluumatkalla oli viivytty kolme päivää, mutta silloin oli\nsaatukin purjehtia melkein tyynessä.\n\nTultiin sitten käyntini tarkoitukseen, ja minä asetin hänelle yllä\nolevan kysymyksen.\n\nHra Tavaststjerna, joka on kotoisin suomalaisesta seudusta -- hän on\nsyntynyt ja suurimman osan lapsuuttaan viettänyt Mikkelissä -- käyttää\nsuomenkieltä jotenkin virheettömästi.\n\n-- Minä kirjoittaisin suomenkielellä, jos osaisin, sanoi hän. Sillä\nkansanelämää kuvatessani minä ajattelen suomenkielellä. Siitä onkin\nseurauksena, että kielessäni on paljon suomalaisia käänteitä ja että\ntaitavan suomentajan on helppo saada esille ajatukseni aivan yhtä hyvin\nkuin ne itse olen kirjoittanut. Onneksi on tätänykyä helppo saada hyviä\nkääntäjiä, vaan jos en niitä saisi, koettaisin harjoittaa itseäni\nkirjoittamaan suomeksi.\n\nKysymykseeni, miksi hra Tavaststjerna ei aio tarjota näytelmäänsä\nRuotsalaiseen Teatteriin, vastasi hän, ettei hän luota tämän teatterin\ntaitoon eikä tahtoon esittää kotimaisia kappaleita. Sen on kokemus jo\nkyllin osoittanut ja siitähän on syntynytkin se uusi harrastus, joka\nviime kevännä vei \"draamallisen yhdistyksen\" perustamiseen Helsingissä.\nTyytymättömyys ruotsalaista teatteria kohtaan on jo kauan kytenyt hra\nTavaststjernankin mielessä! Olipa hän ensimmäisiä, jotka tästä asiasta\nkirjoittivat muutamia vuosia sitten. Silloin oli aate vielä uusi ja se\nlehti, jonka palstoilla hän arvostelunsa julkaisi, pani siihen pitkän\nvastalauseen. Eikä maamme ruotsinkielinen sanomalehdistö vielä nytkään\nole oikein taipuvainen myötävaikuttamaan niihin perinpohjaisiin\nmuutoksiin, joita ruotsalainen teatteri tarvitsisi. Vielä vähemmän\nteatterin johtokunta. Sentähden ei hra Tavaststjernan tee mieli tämän\nteatterin puoleen kääntyä, vaan on hän päättänyt muuttaa ainakin\nnykyisin valmistumaisillaan olevine kappaleineen Suomalaiseen\nTeatteriin, jonka johtajan tahto ja taito samalla kuin näyttelijäin\nkyky ja taipumukset ovat paremmin omansa vaikuttamaan näytelmän\nmenestymiseen.\n\nJouduimme tämän johdosta puhumaan hra Tavaststjernan uudesta\nnäytelmästä. Se on muodostettu hänen romaanistaan \"Kovina aikoina\".\nKirjailija on näyttämön vaatimusten mukaan jotenkin vapaasti käsitellyt\nainettaan ja muutellutkin sitä. Siinä on m.m. aivan uusi henkilö: rouva\nThoreld. Neiti Louisesta ja hänen äidistään on muodostettu nainen,\njonka kanssa kapteeni Thoreld menee naimisiin.\n\nTämä näytelmä, joka jo aineensa puolesta sopii erittäin hyvin\nsuomalaiselle näyttämölle, valmistunee jo ensi syyskautena\nesitettäväksi. Ja vaikka se kirjoitetaankin ruotsiksi, ilmaantuu se\nkuitenkin sitä ennen suomalaisessa puvussa ja voi sitä siis tavallaan\npitää ruotsinkielisen kirjailijan -- suomalaisena alkuteoksena.\n\nNyt ovat siis yhden suomenkielisen ja yhden ruotsinkielisen kirjailijan\nosat tätä nykyä vaihduksissa, ja hauskaa on nähdä, millä lailla he\nnäitä uusia osiaan tulevat hoitamaan.\n\n\"Päivälehti\", heinäk. 12 p:nä 1892.\n\n\n\n\nKÄYNTI K. G. von ESSENIN LUONA.\n\n\nJokapäiväiset lehdet kertoivat tuonnottain hänen kuolemastaan ja\nelämäntyöstään. Ne huomauttivat siitä merkityksestä, mikä vainajalla\noli ollut kansamme uskonnollisessa ja valtiollisessa elämässä. En aio\nniistä tässä puhua. Tahdon vain julaista muutamia muistiinpanoja\neräästä päiväkauden kestäneestä seurustelustani professori von\nEssen-vainajan kanssa neljättä vuotta sitten, jossa hänen luonteensa\nesiintyi niin herttaisessa valossa, etten voi siitä olla kertomatta.\nEhkä valaisevat eräät kohdat allaolevassa sitä asemaakin, johon hän oli\nasettunut herännäisyyden suhteen.\n\nTekemääni kirjeelliseen pyyntöön saada tulla häntä puhuttelemaan\nvastasi hän myöntävästi ja niin minä, eräänä talvipäivänä v. 1892,\najoin hänen maatilalleen lähelle Parolan asemaa, jonne hän oli\nasettunut vanhuutensa lepopäiviä viettämään. Siellä tuli hän minua\nvastaan jo porstuassa ja vei minut kohta kättä puristaen saliin. Syy\nsiihen, miksi se pisti niin erityisesti silmääni ja miksi sen\nmainitsen, ei ole se, että se tapahtui minulle, vaan etten ollut juuri\ntottunut sellaiseen vastaanottoon kaikkien niiden puolelta, joiden\nluona olin samoissa asioissa käynyt. Mutta suvaitsevaisuus ja älykäs\ntoisten harrastusten ymmärtäminen olivat pääpiirteitä tämän herttaisen\nja valistuneen vanhan heränneen luonteessa. Vähän aikaa istuttuani ja\npuheltuani pienen, leikkisän ukon kanssa, joka välistä oikein\nkipenöitsi älykästä huumoria, olin häneen aivan ihastunut.\n\nTietysti tuli heti paikalla puhe vanhasta herännäisyydestä ja sen\nmiehistä. Aivan niinkuin vertaiselleen kertoi hän minulle, mitä halusin\ntietää ja mitä hän muisti. Sai häneltä kuulla monta kuvaavaa piirrettä\nsenaikuisista miehistä ja monta sattuvaa kuvausta silloisista oloista.\n\nOman herätyksensä historiaan ei vanhus kajonnut enkä sitä rohjennut\nhäneltä kysyäkään. Olin siitä kuitenkin juuri vähää ennen saanut\nhyvinkin kuvaavan yksityiskohdan eräässä kirjeessä, jonka minulle oli\nlähettänyt eräs hänen vanhoista tuttavistaan, rouva Leontine Castrén.\nTämä kirje on jo ollut julaistuna \"Uuden Kuvalehden\" 22 n:ossa vuodelta\n1892 nimeltä \"Heräys eräissä häissä\" ja on sitä myöskin käytetty\npohjana kuvaukseen \"Häät\" kertomussarjassa \"Heränneitä\". Se kuvaa\nihmeen elävästi Essenin samoinkuin monen muunkin senaikaisen nuoren\nmiehen uskonnollista \"Sturm und Drang\"-kautta ja osoittaa, kuinka\nkiivaasti sitä siihen aikaan törmättiin yhteen aatteiden puolesta.\nSaatiin niiden puolesta taistella ehkä enemmän kuin nyt. Essenin\ntaistelutovereita oli hänen hyvä ystävänsä Lars Stenbäck.\nYlioppilasaikanaan saivat he monta kovaa kokea, pietistejä kun siihen\naikaan pidettiin valtiollisestikin vaarallisina. Molempia epäiltiin\nheitä m.m. simonismista, jonka tarkoituksena oli luoda jonkinlaista\nyhteiskunnallista, yksistään kykyyn ja kelpoisuuteen nojautuvaa\npappeutta. Ranskassa oli tästä liikkeestä siihen aikaan paljon melua\nsyntynyt, ja sen johdosta kielsi Helsingin poliisimestari näitä nuoria\nylioppilaita yksityisiä hartaushetkiään pitämästä. Essen oli kiivasta\nmiestä eikä tahtonut alistua moisen omavaltaisuuden alle, vaan meni\nsuoraa päätä kuvernöörin puheille vaatimaan oikeutta. Hauska ja\ntavallaan hullunkurinen oli tämä retki Essenin oman kertomuksen mukaan.\nTultuaan korkean herran etehiseen odotti hän vuoroaan ja katseli,\nkuinka toinen mitalirintainen herra toisensa perästä meni sisään. Hän\nkyllä näki pikentin aina vähänväliä katsahtavan ovesta sisään, mutta\nkun ei hän tiennyt, että piti ilmoittautua sisään päästäkseen,\ntyölästyi hän odottamiseen, meni ilmoittaumatta sisään, astui suoraa\npäätä kuvernöörin eteen ja huusi kuin sotamies raporttinsa säikähtyneen\nkorkean herran korvaan. Raportti ei sisältänyt vähempää kuin\nvaatimuksen, että poliisimestari oli -- erotettava virastaan. Samoissa\nasioissa joutui hän kutsuttuna myöskin senaikuisen kenraalikuvernöörin\napulaisen Thesleffin puheille. -- \"Mitä te sitten teette noissa\nkokouksissanne!\" oli hänen ylhäisyytensä kysynyt. -- \"Me rukoilemme\nJumalaa.\" -- \"Kenen puolesta?\" -- \"Rukoilemme kaikkien puolesta, rukoilemme\nJumalalta armoa itsellemme ja kaikille ihmisille.\" -- \"Rukoiletteko sitä\nkeisarillekin?\" -- \"Rukoilemme sitä hänellekin.\" -- \"No, ettehän te sitten\nolekaan mitään maailman mullistajia, niinkuin väitetään!\" Ja iloissaan\nsiitä, että sai antaa näin rauhoittavan raportin Pietariin, jonne\npietisteistä oli kieliä kanneltu, sulki kenraalikuvernööri hämmästyneen\nylioppilaan syliinsä, ja tästä lähtien saivat Essen ja hänen ystävänsä\nhäiritsemättä seurojaan pitää. Harhaoppisuus oli ankarin niistä\nsyytöksistä, jotka kohtasivat heränneitä pappeja. Varsinkin\nyliopistossa suuntaa kovin pelättiin. Lars Stenbäckiä vastaan käyty\ntaistelu on siitä parhaana todistuksena. Mutta vaikkei liikettä olisi\nvoitu suorastaan harhaoppisenakaan pitää, koetettiin sitä kuitenkin\ntoisilla syillä tukahduttaa. Muun muassa sai Essenkin pitemmän aikaa\nodottaa papiksi vihkimistään, joka häneltä kaikenlaisten tekosyiden\nnojalla kiellettiin. Hänen kertomuksensa mukaan oli Runeberg, joka\nsiihen aikaan oli asessorina Porvoossa, hänen puolellaan, mutta piispa\noli vastaan. Hänen syynsä, jotka hän Essenille ilmaisi, olivat hyvinkin\nomituiset ja aikaa kuvaavat. Kun Essen oli julkaissut teesinsä, sanoi\npiispa, että ne kyllä olivat hyvät, mutta että suuri vika niissä\nkuitenkin oli se, että olivat liian ankarat. -- \"Ovatko ne ankarammat\nkuin tunnuskirjat ja raamattu?\" sanoi Essen kysyneensä. -- \"Eivät ole\",\nvastasi piispa, \"mutta nekin ovat liian ankarat\". Ja yht'äkkiä purki\npiispa kylläisen sydämensä, vaikeroiden, ettei hänen ollenkaan olisi\npitänyt papiksi eikä piispaksi tulla, sillä ei hänen mielestään ole\nmihinkään koko kristinopista. \"Mitä hyvää se on vaikuttanut? Onko\nihmiskunta siitä parantunut? Ovatko sodat loppuneet, onko kurjuus\nmaailmasta kadonnut?\" -- Ei tarvinne lisätä, että nuori papinkokelas\nseisoi kuin puulla päähän lyötynä tuollaista oppia kuullessaan -- piispan\nsuusta.\n\nPapiksi tultuaan joutui Essen Pohjanmaalle ja siellä likeiseen\nyhteyteen herännäisyyden johtajain kanssa. Itsenäinen mies kun oli, ei\nhän kuitenkaan kauan näy voineen alistua sen johdon alle, jota m.m.\nLagus ja Malmberg vaativat seuraamaan. Laguksen kanssa lienee väli\nrikkoontunut erään kirjeen johdosta, jonka Essen hänelle kirjoitti ja\njossa hän kysyi häneltä, eikö hän ehkä ollut langennut hengelliseen\nylpeyteen ja eikö tahtonut olla mestarina Israelissa. Lagus lähetti\nvastaukseksi jäähyväisensä. -- Malmbergin ja Essenin suhde kylmeni\nsamoista syistä kuin tämän ja niin monen muun hänen virkaveljensä.\nEssen oli saanut virkaveljiltään tehtäväksi nuhdella Malmbergia heidän\npuolestaan, mutta ei tahtonut saada häntä mitenkään käsiinsä.\nKerrankin, kun hän tuli Malmbergin luo, teki tämä asiaa pitäjälle ja\njätti vieraansa siihen. Vihdoin hän kuitenkin tapasi Malmbergin ja\nnuhteli häntä, virkkaen lopuksi, että jos ei hänessä muutosta\ntapahtuisi, täytyisi heidän, kaikkien hänen virkaveljiensä, hänestä\nluopua; niinkuin sittemmin tapahtuikin. Siihen oli Malmberg vastannut:\n\"Sen minä kyllä olen jo kauan tiennyt, että herrat minusta luopuvat,\nmutta talonpojat ovat minun!\" -- Ja ne hänelle pysyivätkin uskollisina\nhänen kuolinpäiväänsä saakka, sillä harvat uskoivat hänen\nlankeemukseensa ja pitivät häntä viattomasti vainottuna.\n\nOmituiseen asemaan joutui Essen, kun hän Malmbergin kuoltua sai\npitääkseen tälle ruumissaarnan. On mielestäni Essenin luonnetta\nkuvaavaa se tavallaan sukkela tapa, millä hän tästä tehtävästä\nsuoriutui. \"Minä suomensin\", kertoi hän, \"erään vanhan saarnan, jonka\nMalmberg aikoinaan oli pitänyt Achrén vainajan haudalla Munsalossa.\nKirkosta kuului kuiskauksia, että se oli väärää oppia, ja että toista\noppia oli neuvonut vainaja. Mutta lopussa sanoin minä: \"Se, mitä nyt\nolen puhunut, on häneltä, joka tuossa kirstussa makaa.\" Semmoinen oli\nhänen oppinsa silloin, kun hän tuli tänne Lapualle.\"\n\nEttei tämä saarna lisännyt hänen suosiotaan kansan keskessä, lienee\nvarma. Mutta ettei hän suosiota takaa ajanut missään, siitä on\ntodistuksena muun muassa seuraava: Vähää ennen kuolemaansa lähetti\nPaavo Ruotsalainen Essenille kirjeen, jossa varoitti häntä Vilhelm\nNiskasesta ja tuolla tavallisella töykeydellään käski ajaa hänet\nulos, jos taloon tulisi. Essen kertoi vastanneensa, ettei hänen ja\nV. Niskasen välillä ole koskaan ollut lähempää yhteyttä, \"mutta jos hän\ntulee luokseni, niin en aja häntä ulos enemmän kuin ketään muutakaan.\nEn ole vielä alistunut minkään inhimillisen auktoriteetin alle, olkoot\nne sitten Laguksia tai Malmbergeja tai Ruotsalaisia tai suomalaisia.\nJumalansana on ollut ja on oleva ainoa auktoriteettini.\" Tämä kirje oli\nmennyt Bergin kautta Ruotsalaiselle ja oli Ruotsalainen sanonut sen\nsisällön kuultuaan: \"Mistä on tuo nuori mies sen viisauden saanut?\"\n\nToinenkin Essenin ja Ruotsalaisen välinen kohtaus osoittaa samaa\npelkäämättömyyttä ja itsenäisyyttä. Erään kerran olivat Essen ja pappi\nLandgren olleet Paavon luona. Essen oli silloin puhunut suunsa\npuhtaaksi ja m.m. koskettanut \"ukon\" taipumusta väkeviin juomiin. Ukko\nei ollenkaan paheksunut tuota puhetta, oli selittänyt vain, että hän\ntarvitsi väkeviä virkistyksekseen. Mutta Landgren oli ollut hädissään,\nettä ukko suuttuisi, ja korvat punaisina ja käsi silmillä tehnyt\nsyrjästä merkkejä, että Essen vaikenisi.\n\nNäitä ja monia muita muistellessa kului päivä puolisiin, istuessamme\nvanhan \"emerituksen\" kanssa, hän kertoen ja minä muistiinpanoja tehden.\nTotisten asiain sekaan tuli aina jokin hupainenkin kasku.\nPäivällispöydässä kysyi hän yht'äkkiä: \"Tiedättekös, miten minä pääsin\nkappalaiseksi Ilmajoelle? Siitä minä saan kiittää -- mustalaisia.\" Ja\nveitikkamaisesti kertoi hän apulaisena ollessaan vihkineensä\nmustalaispariskunnan, vaikkei näillä ollut mitään perukirjoituskirjaa.\nSiitä syntyi rettelöltä ja seurakuntalaiset arvelivat hänen vaaliin\npäästyään, ettei tuota tuollaista kokematonta poikaa huolita. Mutta kun\nnuo mustalaiset saivat sen tietää, niin panivat he kaikki voimansa\nliikkeelle ja kertoivat ympäri pitäjää toisesta kilpahakijasta\nsellaisia juttuja, että tämä ei tullut kysymykseenkään. \"Ja sillä\nlailla minä sain kiittää mustalaisia siitä, että pääsin kappalaiseksi\nIlmajoelle\", lopetti hän.\n\nVastaukseksi kysymykseeni, eikö hän tahtoisi kertoa minulle jotakin\ntuosta n.k. \"suruttomasta\" papistosta, jonka kylmä ja kuollut oppi ja\nhengettömät saarnat niin vähän kykenivät tyydyttämään kansan\nuskonnollisia tarpeita, kertoi isäntäni -- kun iltapäivällä taaskin\nistuimme näistä asioista keskustellen -- m.m. seuraavan kaskun:\n\"Tenholassa oli ennen minua, sanoi hän, muuan kappalainen nimeltä\nBergman, joka kunakin neljäntenä sunnuntaina saarnasi myöskin Bromarvin\nkappelissa. Tällä papilla oli silloin tapana lukea sama saarna joka\npyhä. -- 'Kuulkaahan nyt, herra maisteri', huomautti hänelle sitten\nmuutaman kerran kappelin kirkkoväärti, 'kun ensi kerran saarnaatte,\nettekö voisi lukea jotakin toista saarnaa; tämän olemme kuulleet jo\nniin monta kertaa peräkkäin.' -- 'Osaatteko sen sitten jo ulkoa? Niin\nkauan minä sitä saarnaan, kunnes sen opitte'. -- 'Jos tarkoitus on oppia\nse ulkoa', vastasi kirkkoväärti, 'niin saan sanoa herra maisterille,\nettä minulla on minullakin Hagborgin postilla, ja on se monella\nmuullakin'.\"\n\nPukukysymys oli hyvin arka kysymys vanhoilla heränneillä. Varma kanta\nsiinä asiassa oli yhtä tärkeä, paikoitellen ehkä tärkeämpikin kuin\nmonessa uskoa ja oppia koskevassa. Essenin kantaa tähän kysymykseen\nvalaistakseni panen tähän vielä seuraavan jutun, jonka hän kertoi\nminulle vähää ennen poislähtöäni:\n\n\"Kerran tuli minun luokseni nainen suuressa hädässä valittamaan, että\nnaapurin akat ahdistavat häntä siitä, että hänellä on tasku hameessa,\nniinkuin herrasväen naisilla, eikä tuollaista irtonaista nauhalla\nvyötäisiin kiinnitettyä lakkaria, ja kysyi, onko synti sellaista taskua\npitää. -- 'Mitä pidät sinä siinä?' kysyin minä. -- 'Avaimia ja veistäni'\n-- -- 'Ei se siis ole koristukseksi aiottu?' -- 'Eihän sitä näykään hameen\npoimujen alta.' -- Silloin menin minä hänen eteensä ja sanoin hänelle:\n'Sinä olet sen ymmärtäväisen isäsi tytär enkä minä voi käsittää, kuinka\nsinä olet noin typerä. Mene sinä vain kotiisi ja sano, että pastori\nsanoi, ettei missään raamatun paikassa ole kielletty taskuja\npitämästä.' -- Vaimo meni ja teki niinkuin olin neuvonut. Mutta Malmberg\nmoitti minua neuvostani. 'Minä en ole räätälin oppia käynyt', vastasin\nminä, 'mutta sinä näyt tekeytyneen räätäliksi koko Lapuan pitäjässä'.\"\n\nJa vanhus nauroi makeasti tuon jutun kerrottuaan. Vietin yön vanhan\nprofessorin vieraanvaraisessa kodissa. Varhain aamulla oli lähdettävä\njunaan ja ukko tuli minua herättämään, pitkä kauhtana yllään. Uuni\nlämpisi ja ulkona oli vielä pimeä. Sill'aikaa kun pukeuduin ja\naamukahvini join, istui isäntäni takan ääressä lämmitellen ja sen tulta\nkohennellen. Oli niin omituinen tuo tunnelma, joka siinä mieleni täytti\nhänen henkeviä ja älykkäitä, vaikka jo elämän taisteluista väsyneitä\nkasvojaan tarkastellessani. Nyt hän oli siinä niin tyynen ja rauhansa\nsaavuttaneen näköinen tuo mies, jonka tiesin aikoinaan vakaumuksensa\ntulesta hehkuneen ja monen sisäisen ja ulkonaisen ristiriidan kanssa\ntaistelleen. Miettikö hän siinä kadotettuja ystäviä, ajatteliko\nkaihoten kaatuneita ihanteita, tekikö itsensä kanssa tiliä jostakin, en\ntiedä. Mutta jotakin sellaista hänessä lienee liikkunut, koska\nyht'äkkiä, kun kuuli hevosen ajavan rappujen eteen, virkkoi kuin\nmuistoistaan heräten: \"Niin, niin, oli niissä ajoissa ja niiden aikain\nmiehissä paljon hyvää, jos oli puutteellistakin. Mutta kyllä oli\nkuitenkin niin, että ne suuren herätyksen ensi ajat olivat paremmat ja\npuhtaammat kuin viimeiset. Sitten tuli se lahkolaisuus, toistupaisuus\nja eripuraisuus ... vaan kukin kai kulki sitä tietä, minkä parhaaksi\nnäki. _De mortuis nil nisi bene_.\"\n\nEli toisin sanoen: levätkööt rauhassa vainajat!\n\nLevätköön hänkin, tuo herttainen vanhus, rauhassa, -- ja rauhassa hän kai\nlepääkin.\n\n\"Uusi Kuvalehti\", elok. 15 p:nä 1895.\n\n\n\n\nPROFESSORI F. PERANDER-VAINAJA.\n\n\nVanhan vuoden tuottamain tappioiden joukossa oli epäilemättä\nodottamattomimpia professori F. Perander-vainajan kuolema.\n\nSillä varmaankaan ei kukaan olisi voinut luulla, että niin äkkiä\nkatkeaisi miehen elämä, joka näytti olevan voimakkaimmillaan, ja että\ntuo ryhti, joka näytti niin jäykältä, näin nopeaan murtuisi. Se\nulkonainen tukevuus, joka vainajan vartalossa sattui jokaisen\nvastaantulijan silmään, ei suinkaan antanut aihetta pelkoon, että\nkatkeaminen jo olisi niin lähellä. Ja jonka korviin tunki hänen syvän\näänensä sointu ja jolla oli tilaisuus kuulla sitä aatteiden ja\nesitystavan eheyttä ja tuoreutta, mikä Peranderin puheissa kuuluville\nkumpusi, hän ei suinkaan olisi uskonut, ettei särkyminen kestäisi kuin\nmuutaman tunnin. Ainoastaan tarkan ihmistuntijan ja tottuneen lääkärin\nsilmä ehkä saattoi vainajan synkkiin ryppyihin vetäytyneestä otsasta ja\nuupuneen näköisestä katseesta päättää, ettei sisus ehkä ollutkaan niin\neheä kuin kuoresta päättäen olisi luullut.\n\nMutta kun äkillinen kuolonsanoma saapui, silloin varmaankin monelle\nmuistui mieleen juuri nuo uupuneet katseet ja niitä varjostava\nryppyinen otsa, ja niitä muistaessaan tuli hän ehdottomasti\najatelleeksi, että ehkä olivat synkkä mieli ja pitkät ilottomat päivät\njo aikoja sitten jäytäneet rikki elon juuret. Ja ehkä juuri tämä olikin\nsyynä synkkään, umpimieliseen mielialaan ja yksinäiseen erakkoelämään.\n\nKenenkään yksityistä elämää ei toisella ole oikeus mennä kaivamaan.\nVaan kun aavistukset ja arvelut tunkevat mieleen, niin saahan ne\naavistuksena ja arveluina lausua. Sillä yksityinen elämä se kuitenkin\neniten kaikista vaikuttaa miehen luonteeseen ja kehitykseen, sen\nvaiheet ja kokemukset ne luonteen luovat ja niistä katsantotapakin\nmuodostuu. Ne tavallisesti määräävät suhteen ulkomaailmaankin ja\nsamalla sen kannan, jolle ympäristöönsä nähden asettuu.\n\nMillainen Peranderin lapsuus ja nuoruus lienee ollut, sitä emme\nyksityiskohdittain tarkemmin tiedä. Mutta varma kuitenkin on, että\nkovaa aineellista taistelua hän sai taistella ja on hän kärsinyt siinä\nkohden ainakin saman verran kuin niin moni muu meidän etevimmistä\nmiehistämme. Kärsimyksiä hänellä epäilemättä on ollut enemmän kuin\niloja, ja sellaiseen herkkään ja syvään luonteeseen kuin Peranderiin\njää kaikesta ulkonaisesta koskettelusta herkemmin ja tunkee syvemmälle\njälki kuin tavalliseen lapseen tai nuorukaiseen. Ja luuloni on, että\nuseissa aikaisemman iän tapahtumissa jo lienee ollut syy siihen, että\nvainaja sulkeutui itseensä, vetäytyi yhä enemmän erilleen muista ja\ntavallaan erakkoelämää vietti. Tietysti oli tähän taipumukseen syynä\nmyöskin hänen miettiväinen filosofinluonteensa, mutta epäilemättä\nolivat nämä molemmat vuorotellen syynä toinen toiseensa ja seurauksina\ntoinen toisestaan.\n\nVaan oli miten oli, erakkoelämää hän rakasti ja sitä eläen hän\nparhaiten näytti viihtyvän. Useat kesät vietti hän aivan yksinään\nsaaristossa jossakin, eivätkä aina tienneet hänen lähimmät\nystävänsäkään, missä hän lupa-ajat oleskeli. Mahtavan luonnon kanssa\nhän meren rannalla seurusteli, toisen vuoron sen kanssa, toisen vuoron\nkirjojensa. Ja niinpä kerrotaan, että hän voi kesäkauden yhtä ainoaa\nteosta tutkia, lukea esim. Dickensin David Copperfieldia, ja sukeltaa\ntuon etevän psykologin kanssa ihmissielun salaisimpiin soppiin.\n\nSielunelämän tutkimiseen olikin vainajalla tavattoman hyvät taipumukset\nja sen hienoja puolia käsittämään oli juuri hänen sisäänpäin kääntynyt\nhenkensä kuin luotu. Sekä yksityistä sielunelämää että koko ihmishengen\nkehitystä aikakausien kuluessa. Sillä filosofi oli Perander ennen\nkaikkea, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, ovat sitä mieltä, että hän\nnykyään elävistä tiedemiehistämme oli sillä alalla itsenäisin ja syvin.\nSamoinkuin Snellman edusti hän Hegelin kantaa, joka ennen kaikkea\nvaatii yksityisen antaumista valtion ja isänmaan palvelukseen. Paitsi\nväitöskirjaansa ei hän juuri mitään filosofisella alalla ole\njulkaissut, mutta luennoillaan hän epäilemättä suuresti oppilaihinsa\nvaikutti. Koulunopettajana on hänen vaikutuksensa myöskin ollut\nperinpohjainen. Ankaran hänen siinä toimessaan sanotaan olleen. Mutta\nkaikki hänen entiset oppilaansa häntä siitä kiittävät, sillä vaikka\nlujuus useinkin saattoi tuntua vähemmän mieluiselta, totutti se\nkuitenkin oppilaan velvollisuuttansa tinkimättä täyttämään ja katkeruus\nsuli kunnioitukseksi, kun kukin tiesi, että opettaja ei oppilaaltaan\nmuuta vaatinut kuin sitä, mitä itse oli tottunut tekemään.\n\nMutta aikomukseni ei ollut tässä puhua Peranderista filosofina ja\nopettajina. Aikomukseni oli vain lausua muutama sana hänen niin\nsanoakseni kaunokirjallisesta vaikutuksestaan. Sillä siinä, mitä hän\nkeveämmässä muodossa on suuremmalle yleisölle kirjoittanut, ilmenee\npääpiirteissään hänen katsantotapansa ja luonteensa toinen tärkeä\npuoli, sen runollisuus.\n\nMies, joka itseensä sulkeutuu ja käy yksinäisyydessä luontoa ja\nihmishenkeä tutkimaan, hän on tavallisesti aina runollinen henki. Ja\nettä Perander oli sellainen, sen sanoo heti ensimmäinen katsahdus\nsiihen, mitä hän on kirjoittanut. Paljon hän ei ole kirjoittanut, eikä\nkaunokirjallista ollenkaan, sen sanan varsinaisessa merkityksessä.\nArvosteluja ovat hänen kynästään lähteneet kirjoitukset melkein kaikki,\nmutta kuitenkin tekee niiden lukeminen vaikutuksen sellaisen kuin olisi\nlukenut jonkin suorasanaisen runoelman.\n\nUseimmat suomalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat epäilemättä lukeneet\nnuo nimimerkki F.P:n kirjoittamat kuvaelmain tapaiset mietteet\nKullervo- ja Aino-runoista, jotka ovat painettuina ylioppilas-albumissa\n\"Kaikuja Hämeestä\". Niinikään ei varmaankaan keneltäkään Uuden\nSuomettaren lukijoista ole jäänyt huomaamatta nuo useissa\nisänmaallisissa tilaisuuksissa pidetyt aaterikkaat ja muodoltaan ehyet\npuheet, joita silloin tällöin on ollut mainitussa lehdessä nähtävänä.\nJa luettuaan ne, luettuaan esim. Peranderin käsityksen Ainon\ntraagillisesta kohtalosta, on jokainen sen jälkeen varmaankin monta\nvertaa paremmin Kalevalansa käsittänyt ja ruvennut sitä aivan toisilla\ntunteilla lukemaan ja tutkimaan. Hänen silmänsä ovat sen jälkeen\npysähtyneet moneen hienoon kohtaan, joiden ohitse olivat sitä ennen\nliukuneet, ja on hän käynyt miettimään monta paikkaa, jonka syvää\ntarkoitusta ei ollut ennen tullut ajatelleeksi.\n\nMitenkä on Perander esimerkiksi selittänyt tuon kohdan Kalevalassa,\njossa Väinämöinen tapaa Ainon lehdossa ja häntä kosii! Aino silloin\nriistää ristit rinnoiltansa, helmet kaulasta karistaa ja jättää ne\nmaalle maan hyviksi, lehtohon lehdon hyviksi sekä menee itkien kotihin.\n\n\"Kuinka kaunis tämä runon kohta! Kuinka merkillinen tuo Ainon itsessään\nvähäpätöinen teko: koristeensa poistaminen!\" huudahtaa Perander ja\nvähän päästä sanoo hän: \"Väinämöisen sanat, joilla kehoitti Ainoa\nvast'edes kantamaan koristeitaan ainoastaan hänen ihailustaan varten,\nteki Ainon mielen -- kuten luonnollista -- katkeraksi ja närkästyneeksi.\nVaan ei ainoastaan Väinämöinen itse ollut hänelle vastenmielinen, nuo\nkoristeetkin kävivät hänelle vastenmielisiksi, niitä olivat\nsaastuttaneet Väinämöisen näitä koristeita koskevat sanat, niiden\nkauneutta oli häirinnyt se ajatus, jonka Väinämöinen oli rohjennut\nniihin yhdistää kosimapuheessaan. Ne eivät enää neidon mielestä olleet\nyhtä kirkkaita, yhtä puhtaita. Aino ei niitä enää voi kärsiä, hän ne\nmenettää.\"\n\nNiin selittää Perander sen kohdan Kalevalasta. Kansanvalistusseuran\nlaulujuhlassa Jyväskylässä pitää hän v. 1884 tuon kuuluisan puheensa ja\nlausuu siinä muun muassa laulun voimasta näin:\n\n\"Kotka kun kotonansa kuuli sorean soiton, heitti pesähän pentunsa ja\nloihe itse soittohon lentämään. Itse ilman luonnottaret, ilman ihanat\nimmet, keskeyttivät tavalliset toimensa, kuunnellaksensa kanteloista\npilvien rusoreunoilla. Kuutar ja Päivätär, kultakangasta kutoessa,\nhopeaista helskyttäissä, pitelevät pirtojansa, nostelevat niisiänsä,\nmutta soiton kuultua\n\n    Pääsi piosta pirta,\n    Suistui sukkula käestä,\n    Katkesihe kultarihmat,\n    Helkähti hopeaniiet.\n\n\"Sisarukset Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat\nhivuksiansa, harjasivat hapsiansa. Soiton kuultua heiltä\n\n    Suikahti suka vetehen,\n    Haihtui harja lainehesen,\n    Jäi nivukset hiipomatta,\n    Tukat kesken suorimatta.\n\n\"Mikä verraton kuvaus! Ei ole kansalle kellekään onnistunut ihanampaa\nluoda eikä elävämmästi kuvata taidetten vaikutusta, niiden merkitystä\nkansojen elämässä. Sävelet kun ovat todellista laatua, kun ovat\nsäilyttäneet oikeat tajunsa, keskeyttävät meidän jokapäiväiset,\nerehtyväiset käsityksemme onnellisuudesta, ne saavat meille, vaikka\nhämärästikin, tuntuviksi ne ihanteet, joita Luoja on kätkenyt maailman\nsisimpään pohjaan. Ne auttavat meitä tuntemaan, että ihanteiden\nhavaitseminen ja niiden palveleminen on ihmisen tarkoitus.\"\n\nNämä esimerkit olen vain umpimähkään maininnut parhaimpia etsimättä.\nMonta valaisevampaakin epäilemättä löytyisi. Olen nämä pari kohtaa\ntuonut esille vain siksi, että tuollaisesta niin sanoakseni\nkaunotieteellisestä selittämisestä on varsin suuri hyöty, että,\nniinkuin jo mainitsin, Kalevalan lukijan huomio herää ja teroittuu\nhakemaan ja löytämään sitä, mikä kansanrunoudessamme on todellisesti\nkaunista ja hienoa.\n\nEtenkin taiteilijoilla, jotka joko marmoriin tai kankaalle kuvaavat\nKalevalan henkilöitä tai tapahtumia, luulisin tuollaisten viittausten\nolevan varsin tervetulleita. Ehkäpä Perander näillä huomautuksillaan\njuuri tällaista vaikutusta tarkoittikin. Sillä ainakin kerran kuuli\ntämänkin kirjoittaja hänen suorastaan kääntyvän maalarien puoleen.\nMuutama vuosi sitten piti hän näet esitelmän Helsingin Suomalaisessa\nSeurassa, Kalevalan aiheen johdosta silloinkin. Tuolla kertaa puhui hän\nVäinämöisen kosioretkestä Pohjolaan. Vanha laulaja purjehtii merta\npitkin ja Ilmarisen sisar\n\n    Annikki hyväniminen,\n    Yön tytti, hämärän neito,\n    Pitkän puhtehen pitäjä,\n    Aamun valvoja varainen,\n    Joutui sotkut sotkemassa,\n    Päässä portahan punaisen,\n    Laajan laiturin laella,\n    Nenässä utuisen niemen,\n    Päässä saaren terhenisen,\n    Katselevi, kääntelevi\n    Ympäri ihalat ilmat\n    Päänsä päälle taivahalle,\n    Rannatse meriä myöten,\n    Ylähällä päivä paistoi,\n    Alahalla aallot välkkyi.\n\n\"Tuo paikka, sanoi Perander, on kuvaavimpia ja maalarin siveltimelle\nkiitollisimpia. Siinä erinomainen aihe tauluun, johon runon sanoissa jo\npääpiirteet ovat olemassa: ulos ulapalle tarkkaava nainen, ylhäällä\npaistava päivä ja alhaalla välkkyvät aallot, mutta ennen kaikkea juuri\ntuon veljelleen kilpakosijaa vainuavan sukkamielisisaren pahaa\naavistavat piirteet.\"\n\nNämä mainitsemani esimerkit ovat kuitenkin, niinkuin jo sanoin,\nainoastaan lyhyitä otteita satunnaisista puheista ja esitelmistä, joita\nPerander silloin tällöin piti. Hajallaan ne ovat siellä täällä\nsanomalehdissä ja aikakauskirjoissa ja melkein kaikki\nisänmaallistaiteellisissa tilaisuuksissa pidetyitä. Mutta vaikka\nesitelmän tai puheen aine ei olisikaan varsinaisesti Kalevalasta\notettu, niin useimmissa tulee kuitenkin jokin piirre näkyviin siitä\nrakkaudesta, joka niiden pitäjällä oli Kalevalan kaunotieteelliseen\ntutkimiseen ja selittämiseen.\n\nEn tiedä, ovatko nämä hajanaiset palat näytteitä pitemmästä\ntutkimuksesta vai ovatko ne vain joutohetkien huvityön hedelmiä. En\nsiis myöskään tiedä, oliko vainajan tarkoitus joskus tällä alalla\njotakin suurempaa ja kokonaisempaa teosta luoda. Ehkei ollut, mutta\nsiitä taidosta päättäen, millä hän nuo muutamat hajanaiskuvat piirsi,\nei suinkaan olisi ollut epäilemistäkään, ettei kokonaiskuvan luominen\nolisi onnistunut.\n\nJa että nuo mainitut hajanaiskuvat tekevät itse kohdaltaan paljoa\nvakavamman vaikutuksen kuin eräs vasta ilmaantunut suurempi, samoja\naiheita käsittelevä ja palkinnon saanut teos, se on ainakin tämän\nkirjoittajan kokemus. Tarkalla psykologisella silmällään olisi Perander\nvarmaankin voinut tunkea paljoa syvemmälle Kalevalan sankarien\nsielunelämään ja tuoda sen ilmiöitä esille.\n\nMutta paitsi tuota tarkkaa psykologista sattuvaisuutta viehättää\nPeranderin kirjoituksissa suuresti myöskin niiden niin sanoakseni\nplastillinen esitystapa. Sillä Perander oli perinpohjin klassillisesti\nsivistynyt, oli ottanut vaikutuksia vanhasta maailmasta ei ainoastaan\naatteeseen ja katsantotapaan katsoen, vaan myöskin muodostanut\nitselleen hyvien esikuvien pohjalla täsmällisen tyylin. Lukiessa tuo\ntulee hyvin kyllä näkyviin, mutta vielä enemmän se vaikutti silloin,\nkun hän itse puhujalavalla seisoi, vartalo vankkana, otsa korkeana ja\nsilmät syvästi kuulijoihin luotuina. Ääni lausui sanottavansa varmasti,\npontevasti ja vaikuttavasti, pannen tarkan painon kullekin sanalle. Ja\nniin tuntui kuin olisi siinä ollut kuvanveistäjä taltallaan marmoria\nmuodostelemassa. Jokainen lyönti antaa kumean äänen, irtauttaa palasen\nkovasta kivestä, ja joka palasen pudotessa tulee yhä enemmän näkyviin\ntaiteilijan ajattelema muoto ja kuultaa läpi yhä selvemmin hänen\ntarkoittamansa aate.\n\nTuollaisen vaikutuksen tekivät Peranderin puheet. Se vaikutus oli\nkuulijaan ja katsojaan syvä, useinpa mahtavakin ja aina se antoi\naihetta ajattelemiseen. Ja kun häntä nyt taas ajattelen, näen hänet\nhetikohta edessäni puhujalavalla tuona ulkonaisesti voimakkaana\nmiehenä, joka voimakkaasti sanojen marmorista aatteitaan esihin\nveistelee. Hän näyttää siinä seistessään itsekin jonkinlaiselta\nvartalokuvalta, joka on saanut puheenlahjan ja filosofin järjen ja\njonka sisässä sykkii voimakas runollinen henki.\n\nSemmoinen kuva on minuun hänestä tarttunut ja sitä muistellen olen\ntämän vaillinaisen hahmokuvan hänestä piirtänyt.\n\n\"Keski-Suomi\", marrask. 28 p:nä 1885.\n\n\n\n\nKOLME KIRJETTÄ BJÖRNSONISTA.\n\n\n\nI.\n\n\"Björnson on tullut!\"\n\n\nHelsinki, 4 p:nä toukok. 1888.\n\nEllen suuresti erehdy, en ole ainoa sanomalehtimies, joka juuri tällä\nhetkellä istuu pöytänsä ääressä ja ihailee tuota mielestään kuvaavaa\notsaketta siihen uutiseen, jossa ilmoitetaan, että Björnson on saapunut\nSuomeen.\n\n\"Björnson on tullut!\"... \"Björnson on tullut!\" -- Eikä mikään muu\nparemmin kuvaakaan sitä hommaa ja sitä hätiköimistä, joka aina\nvallitsee Helsingissä, silloinkun joku suuri mies muualta maailmasta\nsaapuu tänne.\n\nOlisittepa nähneet sitä hyökkäilemistä, joka oli junalla tänä iltana.\nTiedettiin, että tuo suuri norjalainen kirjailija sillä saapuu. Ja\nhäntä tietysti kaikki katsomaan. Mustanaan vilisi katuja pitkin väkeä\nasemalle, ja minä otaksun, että ne enimmäkseen olivat niitä, jotka\n\"vaativat mieheltä samaa siveellisyyttä kuin naiselta\" -- eikä\npäinvastoin. Varsinkin oli naisia epälukuisin ja minun silmääni sattui\nleikkotukkia tukuttain.\n\nMistä ovesta hän tulee? Jos hän tulee sieltä? Mutta ehkä hän tulee\ntäältä? Seisotaan tässä! Mennään tuonne!\n\nSuurin osa riensi kuitenkin toisen luokan odotussaliin, jossa\nvalkotakkiset ylioppilaat odottivat laulullaan.\n\nJa ne, jotka sinne menivät, ne olivat oikean paikan valinneet.\nTähdättiin ovea kohti ja kohta tulikin hän ovesta. Mies roteva ja\njuhlallinen. Harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat. Astui sisään kuin\nkuningas, joka on tottunut kunnioitukseen. Käsipuolessa pienoinen\nnainen, kainaloon asti, hänen puolisonsa.\n\n\"Ja vi elsker dette landet\" -- helähti, ja suurella liikkeellä paljasti\nsankari päänsä. Seisoi ja kuunteli ja katseli ympärilleen.\n\n\"Eläköön Björnstjerne Björnson!\" yllytti laulun loputtua laulajien\njohtaja. Ja \"eläköön\" kajahti kymmenkertaisesti kaikilta tahoilta.\nJotkut uusmaalaiset koettivat kiilata \"hurraataan\" väliin, mutta se\nhaihtui kuin rantasipin papatus meren kohinaan.\n\nToivottiin tietysti pienoista puhetta ja se saatiinkin. Puhe siitä,\nettei tässä ole tilaisuus pitkältä puhua, mutta ehkä vasta sitä\nenemmän. \"Antakaa minun kuitenkin kuulla, miten te huudatte\neläköön-huudon Suomelle.\"\n\nSen hän sai ja vielä \"Savolaisen laulun\" lisäksi. Jonka jälkeen lähti\nmenemään, kädessä kukkaskimppu, ja kainalossaan nuori neitonen. Kahden\npuolen jakausi yleisö ja hattuaan nostaen kiiruhti hän heidän\nohitsensa.\n\nKun oli jo ovesta ulos menemäisillään, viilsi vielä ilmaa kimakka\nnaisen \"eläköön\". Runoniekka nosti lakkiaan ja näkyi hymähtävän. Ja\nsitten hän katosi kadulle.\n\nHuomenna on hänen ensimmäinen luentonsa yliopiston juhlasalissa.\nIhmiset tietysti rikkovat jäsenet itseltään ja muilta tapellessaan\npileteistä. Monet perheet ja hyvät ystävät riitaantuvat ikuisiksi\najoiksi siitä, kuka saa pitää suurelle miehelle kutsut silloin ja kuka\nsilloin.\n\nJa naiset! He ovat viskanneet viuhkansa loukkoon ja tarttuneet kahden\nkäden \"hansikkaihinsa\". Jos niillä vain löyhyttelisivät! Mutta minä\npelkään pahoin, että he läiskyttelevätkin.\n\n\n\n\nII.\n\nEnsimmäinen luento.\n\n\nHelsinki, 5 p:nä toukok. 1888.\n\nBjörnson on pitänyt ensimmäisen luentonsa. Tulen juuri sieltä. Istun\nkeinutuolissani poltellen ja tuumin sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.\n\nAivot tietysti koettavat pureskella ja sulattaa kaikkea, mitä ovat\nsaaneet vastaanottaa. Se ei ole suinkaan helppo tehtävä. Sillä kahden\ntunnin kuluessa on sinne koottu aineskerroksia aineskerrosten päälle,\nkuva kuvan jälkeen on työnnetty ovesta sisään. Vaikea on niiden\njärjestyä ja asettua seiniä pitkin sopusointuun, varsinkin kun puhuja\npyysi, ettei hänen sanojansa pantaisi paperille.\n\nVaan jos en puhujan sanoista voikaan kokonaista vaikutusta säilyttää,\nniin sitä kokonaisempana hän itse seisoo silmissäni. Jos hänen puheensa\nei pitemmältä pysyisikään mielessä, niin sitä kauemmin pysyy siinä\npuhuja. Hänen todistuksiensa alla saattaa silloin tällöin kuulla onton\npohjan kumahtavan, mutta mies itse on tiivis ja täyteläinen kuin\ntervashonka, joka juurensa tunkee syvälle maan penikseen, jopa\nkallionkin kamarasta sisään.\n\nHeti kohta kun on kerrankaan katsahtanut Björnsoniin, huomaa, että on\nedessä mies, joka on aivan sankarin rajalla. Jo se, kun hän\nkantapäillään käännähtää, ilmaisee voimaa ja rautaisia jäntereitä.\nMutta sisäisestä ponnesta puhuu voimakas katse, tuuheitten kulmien alta\ntuleva, ja ennen kaikkea tuo leveän rinnan pohjasta kumpuileva suuri\nääni. Tuskin kukaan, joka oli tänään luennolla, unohtaa sen\nvaikutuksen, jonka sai hänen ensimmäisestä esiintymisestään. Väkeä oli\nkokoontunut ääriään myöten juhlasali täyteen. Juuri kun kello on 2,\naukeaa oven edessä seisova väkijoukko ja heidän keskestään siirräikse\nBjörnson verkalleen esiin. Hänen kookas vartalonsa, korkea otsa, harmaa\npysty tukka, joka seisoo kuin kypärän harja, korvaparta ja harmaat\nkulmakarvat erottavat hänet heti kohta muusta kansasta. Ja muista\nluennon pitäjistä, jotka tavallisesti esiintyvät frakeissa ja\nhansikkaissa, erottihe hän myöskin. Tavallinen pitkä takki vain oli\nhänellä yllään, vakava puku vakavan asian puolesta esiinnyttäessä.\n\nKunnioittavat käsien tapatukset seurasivat häntä hänen laskeutuessaan\nalas kateederiin. Sinne tultuaan hän kumarsi muutamia kertoja, ryyppäsi\nvettä ja alkoi puhua.\n\nÄäni oli, niinkuin sanoin, suuri, mutta vielä paremmin sitä kuvaa sana\navara. Hän alkoi hiljaisella rintaäänellä, saneli harvaan ja vakavasti.\nMutta kun asia alkoi isota, kun aatteet ja kuvaukset rupesivat\ntulvailemaan viljavammin, niin muuttui niiden ilmituojakin. Syöksymällä\nsyöksyi jo esille vakuuttavaa voimaa, myrskysi kuin orkesteri\nrumpuineen ja torvineen. Mutta kun tarvittu vaikutus oli voitettu, niin\nlakkasi se kohina silmänräpäyksessä ja saattoi päättyä sulavaan,\nhienoon huiluääneen. Liikkeet käsillä ja päällä ja kasvojen piirteillä\nseurasivat mukana, ollen milloin laajoja ja leveitä, milloin tuskin\nnäkyvätä sormien päitten pianopianissimoa.\n\nEivätkä ne milloinkaan tuntuneet teeskennellyiltä taikka\nluonnottomilta. Jos niin olisi ollut, ei puhuja olisi saanut yleisöä\nmukaansa. Sillä niin pian kuin huomaa, että temppuja tehdään, niin\nihaillaan niitä, jos ne ovat taitavasti tehtyjä, eikä sitä, mitä niiden\ntakana on.\n\nVaan kun Björnson puhui, niin tempasi hän mukaansa, veti luokseen,\npakotti seuraamaan. Niin pitkän matkan päästä kuin hänen esiintymisensä\nulottuu vetämään -- ja se apaja ei ole pieni -- sitoo hän kuulijat\nitseensä, jopa kietoo heidät kahleihinsa. Vastustaminen ei auta, ja\nvaikka olisi ollut ikänsä vakuutettu siitä, että se, mitä hän sanoo, ei\npidä paikkaansa, niin täytyy se myöntää oikeaksi ainakin sillä kertaa,\nkun hän sen sanoo. Arvosteluun ei ole aikaa. Sillä asia ajaa asiata,\ntodistus tunkee toistaan kylkeen ja jos jäät yhtä punnitsemaan, niin\ntulee toinen ja riistää puntarin kädestäsi. Siltä varalta, että ehkä ei\nyksi väite vaikuta, on olemassa toinen ja sen takana, kolmas, jotka\npamahtelevat peräkkäin kuin raketit ilotulipyörässä. Niin kauan kun sen\nläheisyydessä olet, täytyy sinun ihmetellä. Ja kun se loppuu, taputtaa\nkäsiäsi.\n\nVaan vaikka siis sanonkin, että Björnsonin persoonallinen vaikutus on\npääasia, niin ei sillä ole sanottu, etteivät hänen sanansa\nsemmoisinaankin tekisi vaikutustaan. Ne sattuvat kuin nuolet\ntarkoitettuihin maaleihin. Suhahtavat kerta ilmassa vain ja ennenkuin\ntiedätkään, on kärki seinässä, ja niin syvällä, ettei edes pyrstösulka\nvavahda.\n\nMikä on sitten se seinä, johon hän ammuskeli? Se oli monivaimoisuuden\nmusta seinä. Ei sen monivaimoisuuden, joka itämailla on luvallinen\ntapa, vaan sen, jota länsimaissa harjotetaan kenties vielä suuremmassa\nmäärin, vaikka salaa. Ellei puhuja olisi kieltänyt kertomasta\nsanomalehdissä sanainsa sisältöä, tekisin sen mielelläni. Mutta hänen\npyyntöään noudattaen, joka perustui siihen, että hän väärinkäsityksien\nvälttämiseksi tahtoo kertoa näistä aroista asioista omilla sanoillaan,\nolen vaiti ja odotan, kunnes esitelmä ilmestyy kirjana.\n\nPääasian saanee kuitenkin sanoa. Sen, että hän vaatii ehdotonta\npuhtautta ennen avioliittoa, että hän katsoo sen saavuttamisen\nmahdolliseksi sopivan kasvatuksen avulla. Semmoisia kuin olot nyt ovat,\nturmelevat ne luonteen, kehittävät uskottomuutta, vilppiä ja petosta.\nIhmiskunta näyttää kuitenkin yhä enemmän kallistuvan yksivaimoisuuden\naatteeseen. Ja puhuja oli varma, että siihen lopulta tullaan kokonaan.\n\nPäästäänkö sellaiseen paratiisiin, sitä lienee vaikea tietää. Mutta\nuskoa täytyi silloin, kun hän sen vakuutti ja löi nyrkkinsä kateederin\nlaitaan. Hänen esittämiskykynsä vei väkisinkin mukaansa. Kun näki,\nkuinka lujasti hän itse luotti asiaansa, tuli siihen sillä kertaa\nitsekin luottaneeksi.\n\nJa jos tuo hänen luomansa taikavalaistus on haihtunut, sitten kun on\nsaanut paperossinsa loppuun poltetuksi ja ehtinyt tarkemmin punnita\nyksityiskohtia, niin kaipaa sitä kuitenkin ja haluaa, että se\nkauemminkin kestäisi.\n\n\n\nIII.\n\nRunebergin haudalla. -- Ylioppilasten kunnianosoitus.\n\n\nHelsinki, 22 p:nä toukok. 1888.\n\nKirjoitetaan pitkiä kirjeitä pienemmistäkin miehistä. Saanenhan\nsentähden minäkin kertoa vielä jotakin Björnsonista.\n\nViimeksi kulunut viikko on ollut oikea Björnsonin viikko, kaiken\nkaupungin huomio on ollut kääntyneenä melkein yksinomaan häneen. Hän on\nollut kuin iso pyrstötähti, joka maailman avaruutta kierrellessään\nvähäksi aikaa osui näkymään meidänkin taivaanrannallamme. Perässään\nveti hän pitkän viirun valoa ja uusia aatteita, jotka hetkiseksi loivat\nmonelle outoa loimoa meidän harmaisiin oloihimme. Toiset sitä\nihastelivat ja taputtivat käsiään. Toiset olivat jo ennen hänen tuloaan\nhänestä pahaa ennustaneet, ja kun hän tuli, ristivät he silmiään ja\nvakuuttivat viimeisten aikain olevan käsissä.\n\nVaan toisessakin suhteessa saattaa Björnsonin oloa täällä verrata\npyrstötähden kulkuun. Sillä missä hän vain liikkui, siellä oli hänellä\ntuuhea töyhtö ihailijoita kintereillään.\n\nEn ole kertonut vielä hänen käynnistään Porvoossa, jonne ihmistulva\nHelsingistä epäilemättä oli siksi niin suuri, että tiedettiin hänen\nsinne tulevan ja siellä ehkä vielä puhuvankin.\n\nKun juhlakulkueen oli lähteminen liikkeelle Runebergin kodin kohdalta,\nosoitettiin Björnsonille ja hänen rouvalleen paikka taiteilijain ja\nkirjailijain rivissä, jossa muun muassa kulki Sakari Topelius. Nuo\nmolemmat runoilijat tapasivat toisensa siinä ensikerran. Heidän\ntervehdyksensä oli sydämellinen ja herttainen. Soma oli muuten nähdä\nmeidän pienen, sievoisen lasten \"sedän\" seisovan tuon suuren\njättiläisvartalon vieressä, joka kohosi kuin tunturi kukkulan rinnalla.\n\nEnsimmäisenä puheenaiheena näkyi heilläkin olevan ilma.\n\n-- Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, sanoi Topelius.\n\n-- Kaikkialla Pohjolassa puhaltavat tätä nykyä kylmät viimat, -- vastasi\nsiihen Björnson.\n\nKun sitten lähdettiin liikkeelle, kulkivat he vierekkäin. Topelius\nastui kumarahartiaisena ja katseli suoraan eteensä. Björnson kulki pää\npystyssä ja tarkasteli kirkkaitten, kultasankaisten silmälasiensa takaa\nympäröiviä seutuja. Silloin hän varmaankin teki sen huomionsa, jonka\nhän sitten lausui eräässä yksityisessä seurassa. Hän kummasteli sitä,\nettä koko juhlakulkueessa ei näkynyt ainoatakaan naista, ei muuta kuin\npaljasta \"miesväkeä\" (mandfolk).\n\nHaudalla kun seistiin, oli Björnson mukana, mutta kaikesta näkyi, että\nhänen tuli ikävä siinä kuunnellessaan Estlanderin äärettömän pitkää ja\nkuivaa puhetta, joka ei tahtonut milloinkaan päättyä ja joka\npäätyttyään -- alkoi uudelleen suomenkielisenä. Kerrottiin, että hän tuon\njuhlamenon aikana, jommoista ei liene ennen nähnyt, väsyi niin, ettei\nenää huolinut puhua haudalla, vaikka oli aikonut.\n\nMutta alhaalla asemahuoneella hän puhui ylioppilaille. Kun hän yhdessä\nTopeliuksen kanssa laskeutui hautakummulta pitkin kukkulan rinnettä\nkiertävää tietä, saavutti heidät ylioppilasten valkolakkinen jono, joka\nrientomarssissa kiiruhti junalle, ja ruoduittain heille kohotettiin\nraikkaat \"eläköön\" huudot. Asemalla sitten laulettiin: \"Ja, vi elsker\".\nBjörnson astui esille kiittämään ja esitti eläköön-huudon Suomen\nensimmäiselle tenorille Z. Topeliukselle. Ennenkuin juna pääsi\nlähtemään, laulettiin vielä useita lauluja, joita kaikkia runoilija\nläheltä kuunteli, ja muodostui hänen ympärilleen siihen suuri, tiheä\nihmisryhmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuonnollista on, ettei sellaisen miehen kuin Björnsonin käynti täällä\nvoisi jäädä kunnianosoituksia hänelle synnyttämättä. Ei kuitenkaan\nolisi luullut, että ne niin isoiksi ja suurenmoisiksi muodostuisivat.\n\nMutta taantumisen henki synnyttää vastavirran ja luultava on, että\neläköön-huudot Björnsonin, tuon kaiken edistyksen miehen kunniaksi\nkohosivat juuri sen tähden niin raikkaasti, että tahdottiin vähän\nvavahduttaa sitä ilmaa, joka paikoitellen alkaa käydä yhä tukalammaksi\nja painostavammaksi.\n\nYlioppilaskunnan oli ensiksi aikomus panna toimeen juhla sille\nmiehelle, joka omassa maassaan on ollut nousevan nuorison innostunut\njohtaja ja joka kirjoituksillaan on tavattoman syvästi vaikuttanut\nnykyisen sukupolven katsantotapaan. Se juhla olisi ollut jonkinmoinen\nkiitos niistä monista muista tuoreista aatteista, joita Björnson on\nmeille antanut. Ja samalla olisi ollut tilaisuus sanoa hänelle, kuinka\nsuuri on ollut hänen ynnä muiden norjalaisten vaikutus siihen nuoreen\nkirjallisuuteen, joka meillä parhaillaan on nurmen alta nousemassa.\n\nYlioppilaskunnan juhla jäi kuitenkin pitämättä, koska sen pelättiin\ntulevan kaupunkilaisten toimeenpaneman juhlan tielle. Mutta sen sijaan\ntehtiin kunnianosoitus toisessa muodossa, ja epäilemättä hyvin\nonnistuneessa.\n\nYlioppilaat näet kävivät laululla tervehtimässä Björnsonia niiden\npäivällisten aikana, joihin suuri joukko kansalaisia oli kutsunut hänet\ntorstaina t. k. 10 p:nä.\n\nKun astui siinä sujuttelevassa valkotakkisessa rivissä, joka\nylioppilastalolta kulki Kämpin ravintolaan, niin muistuivat\nehdottomasti mieleen nuo monet kerrat, jolloin kuljettiin\nsuomalaisuuden aatteen edustajia samalla tavalla kunnioittamaan. Sitä\nnyt ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut. Mutta aate se oli nuorison\ntälläkin kertaa saanut liikkeelle, vapaamielisen edistyksen aate, ja\nkuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä selvemmäksi kävi ainakin tämän\nkirjoittajalle, että viime aikain akanvirrasta aletaan hiljalleen\npäästä irtautumaan. Yliopiston nuoriso oli kuin ensi askeltaan\njulkisuuden alalla ottamassa uudenaikaisen miehen ja uudenaikaisten\nmielipiteiden tunnustamiseen.\n\nÄäretön oli ihmisjoukko meitä odottamassa. Esplanadi oli yhtenä mustana\npaikkana ja koko Kluuvikatu niin pakaten täynnä, että nelimiehinen rivi\nvaivoin pääsi sen parvekkeen kohdalle, missä oli tarkoitus laulaa.\n\nKohta kun helähytettiin ilmoille laulu: \"Ja vi elsker dette landet\",\nastui Björnson esille ja vähän jälemmä hänen rouvansa. Niin pian kuin\nlaulu oli loppuun kajahtanut, kohosi eläköön-huuto pitkin riviä.\n\n\"Minä kiitän teitä tästä laulusta\", vastasi tähän Björnson äänellä,\njoka kuului kauas yli alhaalla olevan väkijoukon. -- \"Joka kerta kun te\ntämän laulun minulle laulatte, tuntuu minusta, kuin te toisitte\nmukananne kaikkein rakkaimman, mitä minulla on: Norjan, minun\nisänmaani. Mutta minä en tahdo puhua teille Norjasta, vaan Suomesta,\nKun minä näen tuon pitkän, valkoisen juovan polveilevan mustan\nväkijoukon keskitse, niin toivon minä, että te kulkisitte kautta koko\nmaan samanlaisena valkoisena juovana, joka levittää valoa kaikkeen\nsiihen pimeyteen, mikä kohtaa teitä tiellänne. Kun tapasin teidät ensi\nkerran tänne tullessani, pyysin ylioppilasten kohottamaan äänekkään\neläköön-huudon Suomelle. Tahtoisin kerran vielä kuulla, kuinka yhdytte\neläköön-huutoon tämän suuren kauniin tulevaisuuden maan kunniaksi!\"\n\nJa siihen eivät yhtyneet ainoastaan valkolakkiset, vaan heitä\npiirittävä mustapäinen väkijoukko.\n\nKun oli vielä pari norjalaista laulua laulettu, joiden aikana runoilija\nyhä seisoi parvekkeella, palattiin \"Savolaisen laulun\" soidessa\ntakaisin ylioppilastalolle, sittenkun kerran vielä oli hurrattu\nBjörnsonille ja Norjalle.\n\nSen pitempi ei ollut ylioppilasten mielenosoitus, muuta enempää ei\ntarvittukaan. Siinä oli kylliksi todistusta ei ainoastaan Björnsonille,\nvaan vielä enemmän meille itsellemme siitä, että Suomessakin on sen\nparas nuoriso uskaltanut kohottaa lippunsa hulmuamaan siinä raittiissa\nilmassa, joka yhä täyteläisemmissä henkäyksissä alkaa aaltoilla meidän\nrannikoltamme kohti. Ja länsimaisella lämmöllään sulatella niitä\nnietoksia, jotka välistä uhkaavat huoneen korkuisiksi kohota ja sulkea\ntien kaikelta edistykseltä ja kaikelta uudelta.\n\n\"Savo\", toukok. 8, ix ja 22 p:nä 1888.\n\n\n\n\nHENRIK IBSEN JA ME SUOMALAISET.\n\n\nKun suuri mies tulee jossakin maassa niin kuuluisaksi, että muidenkin\nmaiden alkaa sopia ylpeillä hänestä, esiintyy kohta elämäkertain\nkirjoittajia, jotka koettavat todistaa, että hän joko omaan tai\nvanhempainsa sukuperään katsoen oikeastaan onkin heidän omansa. Ja jos\nei häntä tällä tavalla saada anastetuksi, koetetaan hänet keinotella\nomaksi hänen saamansa kasvatuksen ja sivistyksen tai ainakin hänen\nheille osoittamansa myötätunnon nojalla.\n\nNiin kävi aikain kuluessa Homerokselle ja niin on käynyt monelle muulle\nhänen jälkeläiselleen.\n\nEihän tämä ole muuta kuin jaloa kilpailua, ilahuttava todistus siitä,\nettä suuret miehet oikeastaan ovat kaikkien kansojen omia.\n\nVaikkei nyt voitaisikaan kieltää norjalaisilta sitä kunniaa, että Ibsen\non Norjassa syntynyt ja että hänen vanhempansa olivat puhdasrotuisia\nnorjalaisia, ei se kuitenkaan estä tanskalaisia ylpeilemästä siitä,\nettä hän on saanut ensimmäisen kirjallisen sivistyksensä heidän\nkauttansa. Saksalaiset väittävät, että hän heidän keskessään on elänyt\nmiehuutensa parhaat päivät, omistanut heidän kulttuurinsa ja heidän\nmaassaan oleskellessaan kirjoittanut suurimmat mestariteoksensa.\nRanskalaiset eivät ole hänestä ottaneet omakseen muuta kuin sen, minkä\nhän muka on heiltä ottanut: mainion tekniikkansa ja repliikkinsä\nterävyyden. Ja luultavasti keksivät ruotsalaisetkin jotakin, josta\nIbsenin on heitä kiittäminen. Ovathan kaikki skandinaavit serkuksia\nkeskenään ja pikkuserkuksia germaanien kanssa.\n\nEntä me suomalaiset!\n\nMeille tulee usein se kunnia, että meidät luetaan skandinaaveihin. Kun\nulkona maailmassa tulee puhe Ibsenistä, Björnsonista, Liestä,\nStrindbergistä y.m., sanotaan meille heidän johdostaan kohteliaisuuksia\nniinkuin omista miehistämme, ja kun huudahdetaan: _la lumière vient du\nNord!_ (valo tulee pohjolasta), saamme mekin olla kannoilla mukana.\n\nVälistä saamme olla toisillakin kannoilla mukana. Kun ranskalainen\ntahtoo mielitellä meitä oikein hienosti, puhuu hän ensin hyvin\nkauniisti Tolstoista ja Turgenjevista ja Dostojevskista ja lisää sitten\nsuojelevasti: _vous etes russes, n'est-ce pas!_ (tehän olette\nvenäläisiä tekin!) Me nyt emme kuitenkaan ole skandinaaveja emmekä\nvenäläisiä. Mutta eihän olisi niin tuiki ihmeellistä, jos me kaiken\ntämän jälkeen ylpistyisimme niin, että koettaisimme hankkia itsellemme\noikeuden Ibseniinkin.\n\nJa miksikä ei!\n\nTiedetäänhän, että suomalaista verta juoksee virtanaan norjalaisten\nsuonissa ja kuka tietää, eikö Ibsen, samoinkuin Lie, ole saanut siitä\nosaansa. Olen ollut huomaavinani, että kun norjalaiset kirjailijat\nkuvaavat jotakin oikein kamalaa ja puistattavaa ja onttosilmäistä\njossakin henkilössään, hakevat he siihen selityksen siitä, että hänen\nsuonissaan vuotaa -- \"finnblod\" (suomalaista verta). \"Merentyttäressä\"\nsanotaan tuosta \"mystillisestä, vieraasta miehestä\", että hän oli \"födt\nover i Finland\" (syntynyt Suomessa). Ja novellissaan \"Den fremsynte\"\n(Näkijä) koettaa Lie todistaa, että norjalaiset ovat saaneet parhaat\nkansalliset ominaisuutensa -- suomalaisilta!\n\nAjatelkaas, jos se olisi ollut atavismia Ibsenissä, joka loihti esille\ntuon oudon, salaperäisen puolen hänen mielikuvituksessaan! Entä jos se\noli suomalainen noita, joka noin purkihe esiin! Noita!\n\nNiin, mutta sehän hän oikeastaan onkin, suomalainen noita\nrunoilijaluonteeltaan: itseensä sulkeutunut, harvasanainen,\nsynkkämielinen, ihmispelko, joka yksinäisyydessään hautoo elämän\nsyntyjä syviä ja silloin tällöin pitkäin väliaikain kuluttua lausuu\nsalaperäisen viisauden sanansa.\n\nEihän meiltä suomalaisiltakaan siis puutu syytä ottaa osaa kilpailuun\nIbsenin omistamisesta.\n\nMutta me voimme kuitenkin luopua tästä kilpailusta, koska on muita\naloja, joilla voimme kilpailla hänestä paljoa suuremmalla\nmenestyksellä. Me voimme kilpailla siitä vaikutuksesta, joka hänellä on\nollut meihin ja joka -- suotakoon ainakin meidän itsemme uskoa se -- on\nollut yhtä suuri meillä kuin missään muussa maassa.\n\nIbsenillä ei meidän maassamme ole paikkaansa toisten suurten\nkirjailijain rinnalla, niinkuin hänellä omassa maassaan on paikkansa\nBjörnsonin, Lien y.m. rinnalla. Hän täytti meillä tyhjän paikan. Eikä\nainoastaan niin, että hänen draamansa olisivat olleet kirjallisia\nmerkkitapauksia, ne olivat samalla uusien aatteiden juhlia, joiden\nloistoa eivät mitkään kotimaiset kirjalliset muistopäivät himmentäneet.\nVanhemmat runoilijamme olivat joko menneet manalle tai asettuneet\ntalviteloilleen ja uusia ei ollut vielä ilmaantunut; kaikkien huomio\noli suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen suuntautunut länteen,\netupäässä Ruotsiin, josta me niin usein olimme tottuneet\nvastaanottamaan kirjallisia ja muita herätyksiä. Herättäjä, aatteiden\nantaja, taidemuotojen uudistaja ei tullut tällä kertaa Ruotsista, tuli\nvuorien takaa, \"over de höje Fjelde\", maasta, josta me siihen saakka\nolimme tuskin mitään tienneet ja jonka kirjailijat olivat meille vielä\nvähemmän tunnetut. Mutta me omistimme hänet heti, sillä hänessä oli\njotakin, jota meillä oli kaikki edellytykset ymmärtää. Hänessä oli sitä\ntotisuutta, raskasmielisyyttä ja pessimismiä, jota pienet olot,\nvuosisatain sorto vieraiden valtain alla ja kansan pietistinen kasvatus\novat omansa synnyttämään. Mutta sen lisäksi oli hänessä jotakin\nmuutakin, oli ennakkoluuloista vapauttavaa voimaa, vastustusta ja\nvihaista mieltä olevia oloja vastaan, joka ei kenessäkään omista\nkirjailijoistamme ollut puhjennut ilmi niinkuin hänessä.\n\nTietysti oli Ibsenin vaikutus samanlainen muissakin maissa, mutta\nmuualla oli kuultu vapauttavia sanoja muiltakin huulilta, oli kuultu\nruoskan vinkuvan muissakin käsissä. Muualla elettiin verrattain\nvaloisemmissa oloissa yleensä ja paljoa vapaammissa paino-oloissa\nerittäin. Sentähden tervehti häntä meillä se yleisö, joka kykeni\nvastaanottamaan uusia vaikutuksia, innostuksella, jota ei ole tullut\nkenenkään muun osaksi.\n\nTuossa tuokiossa opimme me norjankieltä lukemaan. Olin juuri tullut\nylioppilaaksi (v. 1880), kun ensi kerran kuulin puhuttavan Ibsenistä.\nOstin hänen runonsa ja aloin niitä tavailla. Puolet sanoista olivat\nminulle tuntemattomia tai ymmärsin minä ne väärin, selittäessäni ne\nruotsin mukaan, mutta siitä huolimatta opin minä niistä ulkoa useita\nniinkuin: \"Bergvaeg brist med drön og brag for mitt tunge hammerslag\" --\n\"Agnes, min dejlige sommerfugl\". -- Ihmeellinen oli noiden voimakkaiden\nsäkeiden vaikutus meihin, jotka olimme tottuneet Runebergin,\nTopeliuksen ja suomalaisen kansanrunouden lempeämpään lyriikkaan.\n\nKun ovi kerran oli auennut, astuimme me sitten Ibsenin draamallisten\nhenkilöiden pylvästöön, tutustuen ensiksi niihin taideteoksiin, jotka\nhän aikaisemmin oli luonut, ja sitten niihin uudempiin, joita hän aina\nsäännöllisten väliaikain kuluttua pystytti eteemme. Suomalainen\nTeatteri piti huolta siitä, että Ibsenin henkilöt asetettiin\nilmielävinä eteemme, ja on meillä ilo omistaa sellainen hänen\nnaisluonteittensa esittäjä kuin Iida Aalberg, jonka asetamme siinä\nkohden yläpuolelle kaikkia muita. Noran luonteen tulkitsijana ei\nhänellä lienekään vertaistaan, ei ainakaan monta.\n\n\"Noran\" jälkeen tulivat Ibsenin muut draamat kukin vuorollaan, joista\njokainen on meillä esitetty ja jotka melkein kaikki ovat herättäneet\nvilkasta keskustelua ja ylläpitäneet kirjallista harrastusta, jommoista\nemme ennen olleet nähneet. Kävihän kahden vuoden väliaika välistä\npitkäksi, mutta siitä huolimatta jaoimme me kuitenkin aikamme näiden\nkirjallisten merkkipäiväin mukaan. Viime vuonna ei ollut \"Ibsen-vuosi\",\nmutta tänä vuonna se taas on ja me odotamme joulua jännityksellä ja\nsamalla luottamuksella, varmoina siitä nautinnosta, jota \"uusi Ibsen\"\non meille taas tuottava.\n\nIbsenin merkitys meillä on vielä siinäkin, että hän, kulkien loistavana\npyrstötähtenä harmaalla kirjallisella taivaallamme, toi tullessaan koko\nsikermän muitakin tähtiä, jotka valaisivat meitä niinä väliaikoina,\njolloin hän itse oli piilossa. Virinnyt myötätuntoisuutemme Ibseniin\nsai meidät tutustumaan Björnsoniin, Liehin, Kiellandiin ja Garborgiin.\nNorjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin omamme ja\nsyrjäytti osaksi ruotsalaisen. Norjankieli tuli meille\nkulttuurikieleksi ja kärsivällisesti tavailimme me outoa\nkansanmurrettakin Garborgin kirjoissa. Tällä kielellä, jota me tunnemme\nvain kirjallisuudesta, on meidän korvissamme omituinen, juhlallisen\nvoimakas kaikunsa, sen sanoilla on meille tuoreempi ja kuvaavampi\nmerkitys kuin niille, jotka käyttävät sitä jokapäiväisenä kielenään.\nJos sitä sitten kuulemme jonkun norjalaisen huulilta, niin nostaa se\npuhujan meidän silmissämme jonkinlaiseen tenhopiiriin ja tekee\ntavallisesta merimiehestä tai jonkin sahalaitoksen konttoristista --\nibseniläisen henkilön. Se tekee meihin samanlaisen vaikutuksen kuin\nesim. italiankielessä käytetyt tunnetut latinalaiset sanat, joita\nluulimme voitavan käyttää vain vanhassa klassillisessa runoudessa.\n\nMutta minä huomaan alkavani käydä juhlalliseksi! Niin käy aina, kun on\nkysymys Ibsenistä. Käy niinkuin jotakin vanhaa duomoa katsellessa, jota\naikoi tarkastaa vain ohimennen, mutta jonka juureen kuitenkin pysähtyy\ntuijottamaan, kunnes niskaa alkaa pakottaa ja päätä huimata. On siis\naika lopettaa. Tiedänhän, että me suomalaiset, kun on kysymys Ibsenin\nihailemisesta, kuitenkin viemme voiton kilpailussa kenen kanssa\nhyvänsä.\n\n\"Uusi Kuvalehti\", maalisk. 15 p:nä 1898, ja eräs Ibsenin kunniaksi\ntoimitettu norjalainen juhlajulkaisu, hänen täyttäessään 70 vuotta.\n\n\n\n\nPAAVI LEO XIII.\n\n\nJouduin hiukan omituisella tavalla tekemisiin paavi Leo XIII:n kanssa\ntai oikeastaan vain hänen Vatikaninsa. Oli näet Roomaan tultuamme\nensimmäisenä työnä asunnon hankkiminen. Kun tahdottiin huone hyvälle\npaikalle, josta olisi näköala niin laaja kuin suinkin yli ikuisen\nkaupungin ja sen ympäristöjen, kesti kuleksia päivän ja toistakin eikä\nsittenkään vielä osattu oikeaa valita. Näillä harhailuretkillä tultiin\nkerran Pietarinkirkon edustalle. Saadapa tämän torin varrelta jokin\nhuone, niin tässä olisi kaikki, mitä tarvittaisiin: tuo komea kirkko,\nsen mahtava pilaristo, suihkulähde keskellä ja kaiken päivää\nkirkkomiesten vilkasta liikettä! Kuinka siinä seisoskelimme ja\ntähtäilimmekin, niin jo valitsimme kirkon seinustassa olevasta\nmonikerroksisesta kivirakennuksesta sen kerroksen ja ne ikkunat, joita\nmielestämme sopisi kysäistä. Ja jo kysäisimmekin luokse ehättävältä\noppaalta, luuliko hän tuossa talossa olevan huoneita vuokrattavana.\nItalialaiset oppaat ovat kyllä tottuneet mitä kummallisimpiin\nkysymyksiin, eivätkä he helposti hämmästy. Mutta tämä oli vähällä\nlentää selälleen. Eikä se ihme ollutkaan, sillä me olimme halunneet\nvuokrata huoneita itsestään Vatikanista ja päälle päätteeksi olimme\ntähdänneet silmämme paavin omiin ikkunoihin.\n\nSe oli harmillista kyllä, sillä jouduttuamme museoihin, näimme sieltä,\nettä näköala on ensimmäisiä maailmassa. Sillä paitsi Pietarinkirkon\nedustaa ja koko Roomaa näkyy sieltä kaupungin yli ihanat\nAlbanolaisvuoret vihertävine rinteineen ja sinertävine huippuineen.\n\nIkkunat eivät kuitenkaan ainoastaan siitä syystä ole merkilliset. Ne\novat kirkkohistoriallisestikin kuuluisat, sillä myöhään yöhön niistä\ntuikkiva tuli ilmoittaa hartaille katolisille, että heidän välittäjänsä\nJumalan tykönä valvoo ja työskentelee valtakuntansa vahvistamiseksi.\n\nNykyinen paavi on vanki, niinkuin tiedetään. Sen jälkeen kun Italian\nyhdistetty kuningaskunta perustettiin ja paavin maallinen valta\nhävitettiin, ei hän astu ulos Vatikanin muurien sisältä eikä esiinny\nRooman kaduilla niissä suurissa juhlakulkueissa, jotka ennen aikaan\nkaikkia ulkomaalaisia ihastuttivat. Silloin tällöin hän vain suurina\njuhlina kannattaa itsensä Pietarinkirkkoon messua lukemaan tai esiintyy\nmuutamia kertoja vuodessa valitulle joukolle kotoisessa Sistinan\nkappelissaan.\n\nVaan vaikkakin Leo XIII on maallisesti vanki, vaikkei hän entisten\nsotapaavien tavoin astukaan ratsun selkään ja riennä keisareja tai\nuppiniskaisia kuninkaita kurittamaan ja vaikkeivät pannanuolet enää\nsingahdakaan maihin ja kansoihin, on hän kuitenkin ehkä mahtavampi kuin\nmonet hänen mahtavimmista edeltäjistään. Noiden ikkunainsa takaa johtaa\nhän omiatuntoja ja maailman menoa näkymättömillä langoilla taitavammin\nja varmemmin kuin miekalla, tulella, kahleilla ja inkvisitsionilla.\n\nHänen politiikkansa salaisuus on siinä, että hän on ensimmäinen niin\nsanoaksemme \"uudenaikainen\" paavi. Hän ei ole tunnustanut uuden ajan\naatteita omikseen, hän taistelee yhäkin epäuskoa ja kieltämistä\nvastaan, mutta hän on kuitenkin ottanut ajassa liikkuvat aatteelliset\nvoimat palvelukseensa.\n\nNiiden avulla hän on ensiksikin vienyt voiton Bismarckilta vääntäessään\nhänen kädestään \"toukokuun lakien\" miekan; vaatimalla kirkolta\nosanottoa yhteiskunnallisiin parannuspuuhiin hän on osoittautunut niitä\nvastustavien hallitusten vaaralliseksi kilpailijaksi ja tunnustamalla\nRanskan tasavallan hän on hankkinut katoliselle kirkolle suurta\nkannatusta maassa, jossa sen paperit ovat olleet huonossa arvossa.\nKatolisen kirkon vanhat traditsionit, jotka aina ovat olleet\nyksinvallan puolella, on hän täten rikkonut, mutta hyöty siitä on ollut\nsuuri.\n\nJos mieli näitä tuloksia oikein ymmärtää, täytyy ymmärtää se uusi\njärjestelmä, jonka mukaan Leo XIII on paavillista politiikkaa johtanut.\nHänen toimintatapansa ei näet ole eikä voikaan olla muuta kuin\nvarovaista mukautumista ajan vaatimusten mukaan sekä mitä sitkeimmän\ntahdonlujuuden käytäntöön panemista. Ilman melua ja ilman tarpeettomia\nvoiman näytteitä, mutta aina tarkasti ja kylmäverisesti hän on ohjannut\n\"kirkkovenheensä\" uudenajan virtaisille vesille heittäen siitä\nsuurimmissa aallokoissa pois vanhojen traditsionien häiritsevää\npainolastia. Ja ainoastaan sen avulla hän on laajentanut kirkon valtaa\nenemmän kuin kukaan muu paavi neljänä viimeisenä vuosisatana.\n\nVaan äskettäin on tämä Vatikanin vanha valtiomies kenties lyönyt\nkaikista suurimman \"tikkinsä\" -- jos saanee korttipelistä lainattua sanaa\nkäyttää vertauksena niin pyhän miehen toimista kuin paavi on.\n\nKatolinen kirkko on tietysti kärsinyt yhtä paljon kuin\nprotestanttinenkin niistä mullistuksista, joita luonnontieteet ovat\nsaaneet aikaan ihmisten käsityksissä. Kuta sotaisemmalle kannalle on\nasetuttu ja kuta itsepintaisemmin on pidetty kiinni kaikista Vanhan\nTestamentin erehdyksistä näissä asioissa, sitä tuntuvammaksi on tullut\ntappio. Nyt on paavi kuitenkin luopunut kirkkoa siinä kohden\njohtaneesta tuomitsemisjärjestelmästä ja asettunut ymmärtävälle ja\nvälittävälle kannalle. Se on tapahtunut hänen äskettäin julkaisemassa,\nmitä suurinta huomiota herättäneessä paimenkirjassaan, jossa puhutaan\nraamatun uskon suhteesta luonnontieteisiin.\n\nVoidaan kenties kysyä, mitä tekemistä tällä on käytöllisen\nkirkkopolitiikan kanssa. Mutta tuskinpa mikään muu kuvaa Leo XIII:n\nkoko toimintaa paremmin kuin se tapa, millä hän määrää kirkon teologien\nsuhteen luonnontieteitten harjoittajiin. Hänen kirjoituksessaan ei näet\ntapaa dogmaattista suvaitsemattomuutta ja kerettiläisten tuomitsemista,\nei mitään vihaa tieteitä ja uutuuksia kohtaan. Paavi, joka on vähän\nrunoilijaakin ja on ennen aikaan tehnyt latinalaisen runon\ntelegraafista, aukaisee taitavalla kädellä sen rajan, joka kulkee uskon\nja tiedon välillä ja vetää sen niin, että se voi sopia ajan uusiin ja\nyhä uudistuviin vaatimuksiin. Tässä paimenkirjeessä myönnetään näet\nselvästi, että luonnontiede nykyisellä kehityskannallaan on yhtä\nvoimakas valta kuin kirkkokin, jonka tulee kohdella sitä kuin\nvertaistaan, koska se ei enää voi sitä kukistaa enempää teologisten\nopinkappalten kuin interdiktin ja pannankaan avulla.\n\nOmituista on, että paavi Leo XIII, samoin kuin moni kirkon helmassa\nsyntynyt epäilijä, muiden muassa Lutherus, vetoo kirkkoisä\nAugustinukseen määrätessään kirkollisen teologian suhdetta\nluonnontieteisiin. Hippon muinoinen piispa näet lausui: \"Niille\nvastustajistamme, jotka esittävät meille kumoamattomia todistuksia\nluonnon laeista, tulee meidän osoittaa, että ne eivät sisällä mitään,\njoka olisi ristiriidassa raamatun kanssa.\" Tähän perustuen tulee\npaavikin nyt siihen johtopäätökseen, ettei mitään asiallista eroa ole\nolemassa teologin ja fyysikon välillä, jos vain molemmat varovat kukin\nalallaan väittämästä mitään umpimähkään ja otaksumasta tunnetuksi sitä,\nmikä ei ole tunnettua.\n\nLeo XIII ei siis rupea vastustamaan viimeisten vuosisatojen ääretöntä\nluonnontieteellistä edistystä, mutta koettaa pelastaa uskolle\nisännyyden julistamalla, että kirkon teologien asiana ei ole langettaa\ntuomiotaan silloin, kun raamattu ja luonnontieteet ovat ristiriidassa\nkeskenään, vaan että heidän tulee osoittaa, ettei tätä ristiriitaa\nollenkaan ole olemassa, jos vain raamattu oikein ymmärretään. Uskon\ntulee siis mukautua tiedon mukaan eikä päinvastoin. Niinkuin siis\nnäkyy, on tuo nerokas vanhus tutkinut ja pitänyt silmällä aikansa\nsuuria voimia ja tullut huomaamaan, ettei niitä voi musertaa \"sitä\nkalliota Pietaria\" vastaan. Hän ei tahdo alistaa uskoa tieteen alle,\nmutta hän ei ryhdy dogmin miekkaan, johon niin moni kirkkoruhtinas on\nkaatunut, sillä hän ei tahdo saattaa kirkkoa vaaraan. Hän tuntee ja\npelkää tieteitä, ja estääkseen niitä räjähyttämästä kirkon perustuksia\nilmaan laajentaa hän uskon rajoja. Siitä on katolinen kirkko hänelle\nkiitollinen, sillä hänen kauttaan on se kaikessa hiljaisuudessa\npaisunut mahtavammaksi kuin on voitu aavistaakaan.\n\nEpäilemättä syntyy itsestään kysymys, millä silmillä protestanttisen\nkirkon on tätä paavinvallan lisääntymistä katsottava. Meillä ei kysymys\nvoine koskaan tulla polttavaksi, mutta niissä maissa, joita\nkatolisuuden keskipiste on lähempänä ja joissa kansan luonne ja kansan\nsivistys tarjoo suotuisamman maaperän tämän uskonnon leviämiselle,\nsaattaa vaara olla suurikin. Sillä niitä on paljon niitä viime\nvuosikymmeninä kirkon tarhasta eksyneitä lampaita, jotka hakiessaan\ntyydytystä uskonnolliselle tunteelleen luulevat löytävänsä sen\nsuvaitsevaisen katolisen kirkon helmasta.\n\n\"Uusi Kuvalehti\", kesäk. 1894.\n\n\n\n\nMATKALTA PARIISIIN V. 1889.\n\n\nMerimatka.\n\nHelsinki katoaa yhä kauemmaksi, painuu painumistaan pienemmäksi. Tästä\nkun aukinaisen tupakkahytin oven läpi katselen, ei näy muuta kuin\nkaitainen ruskea viiru ja sieltä täältä valkealta paistava paikka,\nvarmaankin jokin valkeaksi rapattu suurempi rakennus.\n\nTuntuu niin omituiselta ajatella, että on niin pieneksi kyyristynyt se,\njoka äsken näytti niin suurelta ja mahtavaltakin.\n\nLaiva seisoi valmiina lähtemään Keisarillisen Palatsin kohdalta.\nAamulla kello 10 soitettiin kolmannen kerran. Piti heittää hätäiset\nhyvästit ja kiiruhtaa kannelle. Oli lempeä tuuli ja lämmin ilma.\nPäiväpaistetta tulvi tulvimalla rantatorille. Silmiä melkein\nhäikäisivät palttinanvaaleat kivimuurit torin ympärillä ja korkealle\nkohoava Nikolainkirkon seinä. Torin toisessa päässä lakkaamatta hääri\nostajia ja myyjiä. Heidän takanansa, päitten yli näkyen, jyryyttää\npunainen omnibusvaunu ja kuuluu tuon tuostakin sen kellon soitto.\nPerimmäisillä perillä kappeli-esplanadin tuuhea vihreys ja sitä vastaan\nkorkea Grönqvistin kivitalo, jonka katolla laiskasti liehuu veltto\nlippu. Ja tuon taulun katkaisee paksu sähkölanka, joka pylväs\npylväältään vie seurahuoneelta poikki torin suureen uuteen\nrantahalliin, jota sähkö iltaisin valaisee.\n\nToisaalla juoksee leveä katu ylös Katajanokan mäelle, vie rantasillan\nyli kanavan poikki ja katoo kiertäen juhlallisen venäläisen kirkon\nympäri. Kadulla on alituista liikettä. Ajureja ajaa ylös ja alas ja\nyht'äkkiä rämähtää marssivan pataljoonan rummutus, hetken päästä\nuudistuen. Käy sääliksi noita sotamiehiä kuluneissa huonoissa\nvaatteissaan. Me menemme merelle, raittiiseen ilmaan, he kasarmiaan\nkohti, jossa on näköala rajoitettu ja sää aina samea.\n\nSitten lähdetään, aletaan poistua. Kankeasti ja hitaasti kampeaa suuri\nlaiva kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin ja kääntää\nperänsä maata kohti. Verkalleen alkaa se hivuttautua ulommas. Sen\nlähtöä on katsomassa joukko rannalla, josta liinat alkavat liehua.\nNäkee, kuinka katseet teroittuvat viimeiseksi hyvästiksi. Mutta muut\nkaikki näyttävät niin vähän välittäviltä. Keikaillen piirtävät\npurjepurret värehtivää veden pintaa, eläen omia aikojaan. Ostava ja\nmyyvä yleisö tuolla taampana maalla kuhisee omaa kuhinataan\nmuurahaishommissaan. Ikäänkuin ilkkuen vingahtelevat pienet\nhöyryvenheet satamassa, pyyhkäisten laivamme kokan editse niinkuin\npahankuriset kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ohitse.\n\nHärkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtiaan ja asettaa kulkunsa\nmuutamaan Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksessa\nkatoavat ja sulavat yhdeksi pitkäksi riviksi. Kaupungin humina on\nlakannut kuulumasta. Vielä vähän aikaa Viaporin uhkaavien vallien\nvälissä, joista tuijottavat ontot mustat ampumareiät, ja sitten ollaan\naavalla ulapalla, kynnetään sen sinistä pintaa, kokka Rääveliä kohti.\n\nNyt on Helsinki kadonnut. Ei näy merkkiäkään siitä, eikä maasta\nmuualtakaan. Paljas sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä\ntäällä paistaa kaukaa Ahdin peltojen periltä jokin purje. Kokan edessä\non nyt juuri päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja\nhajoittavat ja pienentävät sen niin, että muodostuu leveä hohtava tie\nhäikäisevää valoa sinne päin, minne menemme. Tulee ajatelleeksi, että\nonkohan se enne niistä uusista maista, joihin mennään.\n\nMieli käy väkisinkin virkeäksi. Huolet haihtuvat itsestään. En ajattele\nmitään. Antaun vain hetken olemiseen ja sallin laivan hiljalleen keinua\nloivia laineita myöten, joiden vihreillä harjoilla silloin tällöin\npärskähtää kimppunen valkeata merivaahtoa.\n\nMeri on isonnut sitten eilisen. Ympyrä, jonka keskipisteestä emme näytä\nmihinkään pääsevän, on avartunut. Maata ei näy missään, ei ole näkynyt\nkoko päivänä. Veden ja taivaanrannan rajassa vain joitakuita haihtuvia\npilvenhattaroita, jotka eivät uskalla lähetä sen likemmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEilen iltapäivällä saavuttiin Rääveliin. Kun Suomen ranta oli jonkin\naikaa ollut aseettoman silmän näkemättömänä, alkoi keulan edestä\nhäämöttää kirkontorneja ja kellahtavaa rantaa. Tornit merkitsivät\nRääveliä ja ranta Vironmaata. Kun tultiin likemmä, erotti jo laivain\nmastoja satamassa ja niiden takaa vihreitä puita ja peltoja. Satamassa\ntuli luotsi laivaan ja ohjasi sen puusta rakennetun suunnattoman suuren\nhevosenkengän muotoisen aallonmurtajan kainaloon, johon seisatuttiin\npuusillan kupeelle muutamaksi tunniksi. Rannalla jo huomasi, että maa\noli suurta Venäjän valtakuntaa. Venäläisiä tullivirkamiehiä pakkautui\nheti paikalla laivaan ja alkoi penkoa maalle jäävien matkustajien\nmatkalaukkuja. Ainoastaan upseerit pääsivät muutamalla murahduksella,\njohon santarmi vastasi alamaisesti kättä hattuun vieden.\n\nKaupunkiin, joka on hyvän matkaa satamasta, ei ehditty mennä. Laivan\nseistessä saatiin vain tyytyä puumöljää myöten kävelemään. Siellä\nkuulin jo viron kieltä puhuttavan. Jouduin suustani kiinni muutaman\nkaljaasin omistajan talonpojan kanssa, jonka uusi venhe parhaallaan\ntyhjensi halkoja. Puheihin päästyä osoitti hän minulle kaupungista\nhäämöttävää kukkulaa, jonka päällä oli joukko kirkkoja torneineen.\nSiihen kertoi hän tarun mukaan haudatuksi virolaisen runosankarin\nKalevipoegin. Ja miehellä tuntui olevan tarkat tiedot kansansa\nvanhoista taruista. Eikä ainoastaan oman kansansa, vaan meidänkin.\nVäinämöiset ja Ilmariset olivat hänelle tuttuja miehiä. Ikävän\nvaikutuksen teki minuun Räävelin puoli. Ehkä vaikuttivat siihen viime\naikain surulliset kertomukset Viron kansallisista pyrinnöistä, ehkä\nmyöskin synkkä ruma satama, jossa oli likainen tervanväri vallalla eikä\nollenkaan sitä iloista päiväpaisteista luonnetta, mikä niin suuresti\nvirkistää mieltä Helsingin satamassa.\n\nRäävelistä kun lähdetään, ei seisatuta ennenkuin Lyypekissä. Kaksi\npäivää olemme jo kulkeneet ja vielä on kolmas edessä.\n\nAamulla, kun hyvin maatun yön jälkeen nousee ylös kannelle, kulkee\nkatse ympäri avaran näköpiirin. Jokaiselta suunnalta näkee vain vettä\nja taivasta ja pieniä lipattelevia laineita, jotka tuskin jaksavat\nkohottaa suurta raskasta runkoa. Kun silmä on ehtinyt ensi\nhäikäisystään selvitä, astuu autereen takaa esiin purje purjeen, laiva\nlaivan perästä. Ne, jotka ovat aurinkoa vasten, näyttävät mustilta kuin\nvarjo taikka muistuttavat ne purjeineen isoja kärpäsiä valkealla\nvaatteella. Jota vastoin toisella puolen olevat hohtavat täydessä\nvalaistuksessa, purjeet paistavat valkeina ja näkyy niiden\npullistuminenkin tuulessa.\n\nMatkustajat alkavat saapua kammioistaan ja tulevat vähitellen kaikki\navaralle pitkälle kannelle, jossa joko istuvat mukavissa sohvissa\ntaikka käyskentelevät joutilaina edestakaisin. Aurinko on täällä vielä\nkuuma kuin kesällä ja tuuli lämmin ja leuto. Ruumis ja sielu lepäävät,\nja ainoa tunne on suloinen raukeus. Sitä ei häiritse mikään. Ei\nympäristökään, joka käy vähitellen yksitoikkoiseksi. Muiden\nmatkustajain kanssa on pian puhunut loppuun kaikki puhuttavansa. Kirja\ntosin on aina kädessä, mutta lehdet kääntyvät hitaasti. Se unhottuu\npolvelle ja vähän väliä tapaa itsensä tuijottamasta määrättömään\nkaukaisuuteen. Siellä on vain sama sini ja samat purjeet, joita\nilmestyy aina uusia entisten poistuvain sijaan.\n\nSoitetaan syömään. Se ei ole vähäinen huvitus. Se on varsinkin siihen\nnähden suuri, että sen jälkeen voi taas vielä häiritsemättömämmin\nantautua olemiseensa. Joutessaan kulkee kannella ristiin rastiin, käy\njoka sopen, tarkastaa kauan mastoja, nuoria ja nuoraportaita. Niiden\nlävitse tuijottaa kaiteeseen nojaten laineeseen, joka ulkonee laivan\nsivusta ja katkeaa vaahtoiselle harjalle. Jättää sen ja seuraa\nkivihiilisavua, joka paksusta piipusta kumpuaa mustana häntänä ulos,\njää jälelle ja laskeutuu raskaampana kuin ilma pitkin meren pintaa. Kun\nsitä on aikansa nähnyt, istuu koneruuman luukun suulle, ja katselee\nsinne alas kuunnellen koneen lakkaamatonta työtä, jonka jokainen\njyskytys työntää meitä syli syleltä eteenpäin, suoltaen alleen tuota\näärettömän pitkää tietä.\n\nYksi huvitus on laivan ohjaus. Ruorimies seisoo hänelle tehdyssä\nsuojuksessaan, josta hän melkein liikkumatonna katselee vuoroin\neteensä, vuoroin kompassiin. Ulkona kannella kävelee perämies\nlakkaamatta edestakaisin ja määrää tuon tuostakin suunnan. Ei hän monta\nsanaa puhu, vastaa vain lyhyesti johonkuhun uteliaan matkamiehen\nkysymykseen, ja näyttää tottuneen äänettömyyteen, joka tuntuu täällä\nmerellä yhtä luonnolliselta kuin kirkossa tai suuressa synkässä\nkorvessa.\n\nSillä lailla kuluvat täällä tunnit toinen toisensa perästä. Pienenä\npoikkeuksena on vain se, jos sattuu maata nousemaan merestä. Kiikarit\nojennetaan sinne ja ahnaasti tarkastetaan rantaa. Gottlanin suuri\nsaarento oli tänään puolenpäivän aikaan laivasta oikealla. Se oli\nkorkea maa, jossa näkyi taloja ja kyliä.\n\nRannemmalla kuului olevan kaupunkikin, vaikka silmiin paistava aurinko\nesti sitä näkymästä. Ohitse mentäessä tuli omituisella säälin\nsekaisella uteliaisuudella ajatelleeksi, että sielläkin niitä on\nihmisiä, jotka elävät ja harrastavat ja mitähän harrastanevat mikin?\nOvatkohan olot siellä samanlaiset kuin meidän vai paremmat? Jos olisi\nseisahtua sinne, ihka outojen sekaan, jossa ei kukaan tunne!\n\nMutta maa jäi taakse, katosi pois ja unohtui. Ja taas on laiva ainoa\nhuomion esine ja ainoa hauskuus. Jos ei olisi päivä niin helakka, meri\nniin suloinen ja siivo, niin voisi tuskastua sen yksitoikkoisuuteen.\nMutta nyt sille antaa anteeksi ja on kiitollinenkin, kun tietää, että\nse herättyään ja suututtuaan kyllä saattaisi näyttää toisetkin tapansa.\n\nIlta ja yö on miltei kauniimpi kuin päivä. Aurinko pyörii punaisena\npallona veden rajaan, koskettaa sitä ja laskeutuu siihen kuin\nuimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu\nvyötäisiään myöten ja yht'äkkiä sukeltaa umpimähkään ja näkymättömiin.\n\nSamassa alkaa tulla pimeä. Taivas ja meri muuttuvat harmaiksi ja usmaa\nalkaa kohota hiukan. Silmä ei erota vettä kuin muutamia syliä kahden\npuolen laivan. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat\nmajakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas\nsyttyvät ja sammuvat vähäisen väliajan kuluttua. Ja niiden väliä\ntaivaltaa laiva, kääntäen kokkansa yhdeltä tuollaiselta merilyhdyltä\ntoiselle. Kone lyö ruumassa, vesi pursuaa perän alla ja kokassa se\nkohisee kuin koski kiven kohdalla. Se on kuin kehtolaulun tuuditusta,\njota on mahdoton vastustaa. Uni valtaa vähitellen kaikki muut paitsi\nkoneenkäyttäjät ja perämiehet, joiden täytyy valvoa.\n\n\nMaamatka.\n\nYön maattuamme heräsimme siihen, että laivan pilli tuon tuostakin\nhuuteli valittavia, pelonsekaisia säveliä, jotka vaikuttivat omituisen\narastuttavasti. Seistiin näet sakeassa sumussa ja huudot olivat\nvaroittavia ääniä muille laivoille sitä varten, ettei yhteentörmäyksiä\ntapahtuisi.\n\nOltiin pääsemässä Lyypekkiin ja täytyy myöntää, että oli harmillista\nsillä lailla seistä ja odottaa toimetonna. Laivan kansi, jota jo kolme\nvuorokautta oli ikävikseen mittaillut, melkein poltteli jalan alla.\nUlkomaa, tuo outo ja omituinen, oli ihan tuossa muutamain sylien\npäässä, mutta läpinäkymättömän esiripun takana.\n\nVihdoin se kuitenkin kohosi ja eteen aukenivat uudet näköalat, ihan\nerilaiset kuin siellä kotona. Laiva lähti pujottelemaan kaltaista\npolveilevaa jokea. Kahden puolen sitä kohosivat rannat, toisin paikoin\nyleten pienoisiksi loiviksi kukkuloiksi. Kaikki oli viheriäistä ja\nviljeltyä. Ei pienintä kolkkaakaan, jota ei ihmiskäsi olisi vallannut.\nMetsätkin, joissa näkyi kasvavan meille vieraita puita, olivat\nviljeltyjä, istutettuja ja hyvin hoidettuja.\n\nEdestä häämöttivät jo Lyypekin kirkkojen tornit. Ja kuta lähemmä\ntultiin, sitä sakeammaksi tuli se metsä, joka muodostui laivain\nmastoista kaupungin satamassa. Vähän ajan päästä ei niitä enää voinut\nlukeakaan. Niitä kasvoi sadoittain, toistensa takaa. Höyrylaivoja,\npurjelaivoja kaikkien kansojen lippuja liehuttaen seisoi vieri\nvieressään kiinni niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kuljettiin ainakin\npari kilometriä kapeaa väylää myöten, joka syntyi niiden väliin. Ei voi\nsanoin kuvata sitä hälinää ja melua, joka vallitsi satamassa.\nVipukoneitten hurina oli huumaava. Siihen yhtyi merimiesten huudot ja\nrannalla ajavain kuormavaunujen rumina. Tuntui kuin suuri maailma olisi\nyht'äkkiä avannut ovensa työhuoneeseensa ja tahtonut ikäänkuin ilkkuen\nosoittaa, mitenkä työtä on tehtävä ja mitenkä liikuttava, jotta aika,\njoka ei koskaan tule takaisin enemmän kuin vesi koskessa, ei kuluisi\nhukkaan.\n\nElämä Lyypekin satamassa ei kuitenkaan ollut vielä muuta kuin vähäistä\nesimakua siitä, mitä tuleman piti. Vasta sitten, kun istuttiin junaan\nja jouduttiin parin tunnin perästä Hampuriin, tuohon puolen miljoonan\nasukkaan kaupunkiin, pääsi tietämään, mitä on kiire maailmassa ja mitä\nmerkitsee liike-elämä ja suuren kaupungin hyörinä. Kaikki nuo\näärettömän korkeat kivimuurit, joiden seinät olivat täynnä suunnattoman\nsuuria ilmoituksia kaiken maailman kauppatavaroista, olivat mustat kuin\npajat. Se tavaton määrä kivihiilisavua, joka nousee tuhansittain\nkorkeuteen kohoavien tehtaitten piipuista, laskeutuu alas ja paneutuu\njoka paikkaan. Se pimittää paikoitellen päivänkin ja pölisee hienon\nhienona nokena kaduille. Mutta se ei ainakaan liikemiehelle ole\nvastenmielistä. Se osoittaa hänelle, että koneet ovat käymässä ja että\nkuta enemmän noki pölisee, sitä nopeammin käy ihmiskunnan aineellinen --\nehkä henkinenkin -- edistys.\n\nPari kolme tuntia vietimme Hampurissa ajaen ristiin rastiin kaupungin\nkatuja milloin hevosrautatievaunujen katoilla, milloin ajurien\nrattailla. Silmään jäi kaikesta siitä vain kiireinen kuva avaroista\ntoreista, kaduista niin pitkistä, ettei päätä näe, mutta joissa on\nkauppakonttoreja kauppakonttorien vieressä lukemattomat määrät,\nsilloista, joiden päällitse mennä puhaltaa rautatiejunia ja alla\ntuhuttaa höyrylaivoja, ristiin rastiin kiitävistä ihmisistä, täyteen\nahdetuista raitiovaunuista, kanavista, jotka kulkevat kuin kadut\nkaupungin laidasta toiseen, ja lopuksi äärettömän isosta\nrautatieasemasta, jossa uupuneina astumme Pariisiin menevään junaan.\n\nSe matka, joka silloin alkoi iltasella myöhään ja päättyi vasta\nseuraavana iltana, on erikoisempia mitä voi tehdä. Tie kulkee Euroopan\nkenties tiheimmin asuttujen seutujen kautta. Melkein jokainen\nasemapaikka on kaupunki, suurempi tai pienempi. Siinä, missä ei ole\ntehtaita, siinä on peltoja ja peltojen perillä on taloja ja kyliä,\njoissa huoneet ovat rakennetut kuin parhaat herrastalot.\n\nVälistä voivat seudut olla ihmeen ihania. Ensiksi on silmän alla\nesimerkiksi laaja tasanko, jonka halki juna kiitää huimaavaa vauhtia.\nNiinkuin jo sanoin, on kaikki viljeltyä. Sarat erottaa toisistaan\nmilloin eritapainen viljelys, milloin aidat, jotka eivät ole\nrakennetut, vaan istutetut. Tuolla liehuu niittomiehiä viikatteillensa\nponnessa, ja jälessä kulkee lauma haravoivia naisia karhoa tehden.\nToisaalla mennä junnistaa kyntömies ajaen kahta suurta valkeasi hevosta\nison näköisen kääntöauran edessä. Siellä täällä näkyy peltojen perillä\nleveä tie, jonka tuntee siitä, että sen kahden puolen kasvaa pitkiä\npuita, rungosta karsituita ja ainoastaan latva kasvaen tuuheita lehviä.\nKun on helakka päivänpaiste, niin lämmin kuin siellä kotona kuumimpana\nkesäaikana, lankeaa joka puusta tarkasti rajoitettuja varjoja poikki\ntien, tehden sen hauskan juovikkaaksi. Tuo tie sujuu pitkän, kaukaisen\nlakeuden perille ja vie kylään, jonka valkeat huoneiden seinät\npaistavat häikäisevän kirkkaasti virstojen päähän. Kattojen yli kohoo\nkirkontorni ja vielä etäämpänä savuaa korkea tehtaan savutorvi nousten\nyläilmoihin paljon korkeammalle kuin torni.\n\nTämä näköala katoaa parin minuutin kuluttua, mutta sijaan tulee toinen\nsamanlainen ja tuntimääriä saatetaan matkustaa sellaisten seutujen\nläpi. Ei luulisi siellä olevan köyhyyttä eikä elämisen puutetta.\n\nEi kuitenkaan aina ole samanlaista silmän alla. Sillä yht'äkkiä\ntupsahtaa vaunu pilkkoisen pimeäksi, kun juna räsähtäen puskee mustaan\ntunneliin. Ollaan vuoriseudussa ja kuljetaan syvässä laaksossa\nkallioiden välissä. Niitten huipuilla on huoneita ja rinteet kasvavat\nköynnöskasveja. Mennään jokien poikki. Tuossa pyörii mylly, ihmeen\nsievä ja soma. Tuolla lampi, jossa joutsen koukistaa kaulaansa.\n\nMutta sitten tullaan omituiseen seutuun. Se on Belgian\nhiilikaivospiiri. Lyypekissä kasvoi mastometsä, täällä on metsä\ntehtaitten savutorvista. Ei näe muuta mitään kuin torvia ja taas\ntorvia. Ne nousevat suoraan maasta, ja savu, joka niistä tupruaa, tulee\nsuoraan maan sisästä. Ihmiset, joita siellä liikkuu, ovat mustia kuin\nneekerit. Ja koko seutu on noettuna. Ei ainoatakaan valkoista pilkkua.\nVaikka kuinka sulkisi vaunujen ikkunat, käy kohta itsekin samanlaiseksi\nsepäksi. Kahden puolen tietä on kivihiilikekoja, niin korkeita kuin\nvuoria. Tuhansin seisoo tavaravaunuja sivuradoilla, kaikki täynnä tuota\nsamaa mustaa ainetta, jota maan sisästä murretaan, nostetaan ylös\npinnalle ja kuletetaan kaikkiin maailman ääriin, missä sen avulla\nmiljoonat koneet pannaan pyörimään.\n\nTätä tämmöistä seutua kestää penikulmien pituudelta ja niin leveältä\nkuin silmä saattaa nähdä. Kun sen kautta kulkee, niin ymmärtää vasta\noikein, mikä on luonut nykyisen vuosisadan ja mikä on tehnyt\nmahdolliseksi höyrykoneitten aikakauden. Se on kivihiili, jota jos ei\nolisi, olisivat aikoja sitten lakanneet liikkumasta laivat ja\npysähtyneet junat. Sillä pian olisivat kasvavat puut tuhaksi\nhaihtuneet.\n\nMutta nyt sitä on vielä eikä ole pelkoa, että ainakaan meidän lastemme\nja lapsiemme lasten eläessä lakkaisi tämä musta voimakas veri\nvuotamasta nykymaailman suonissa. Se tuntuu parhaiten tuosta veturista,\njoka korskuu junamme edessä ja kirkuen, karjuen kuin hurja orhi mennä\nkarmaisee päämaaliaan, tätä maailmankaupunkia Pariisia kohti.\n\nLyhyeksi hetkeksi pysähtyy se vain asemille, joista tulvimalla tulvii\nlisäväkeä mukaan. Ilta alkaa pimitä, niin ettei seutuja näe. Vauhti,\njoka on tähän saakka ollut suunnaton, kiihtyy kiihtymistään\nsuunnattoman suureksi. Tuntuu siltä kuin toteutuisi satu, jossa\nkerrotaan laivasta, joka läheni magneettivuorta. Se veti jo kaukaa sitä\nluokseen, kuta likemmäksi tultiin, sitä ahnaammin imi vuori rautaista\nalusta. Kaikki liitokset natisivat. Vihdoin tempasi magneetin vetovoima\nsen kokonaan itsehensä, paiskasi vuoren rintaa vastaan ja laiva särkyi\nsäpäleiksi.\n\nTuo satu muistui mieleeni, kun alkoi Pariisi lähestyä.\n\nJo kauas tuntui suuren kaupungin samean kiihkoinen ilma.\n\nPitkän matkan päähän tuikkivat valot kaupungista ja kuului hiljainen\nhyminä. Väsynyttä mieltä se vain kammotti eikä viehättänyt.\n\nMutta vahinkoa ei tapahtunut todellisuudessa niinkuin sadussa.\nHiljalleen laski juna asemalle, aivan tavallisella tavalla astuttiin\nalas vaunuista ja tultiin väkivirran mukana ulos, ja istutaan nyt tätä\nkirjoittamassa rauhallisessa pienessä huoneessa, ylhäällä Montmartren\nvuoren rinteellä.\n\n\"Savo\", syysk. 14, 17 ja 24 p:nä 1889.\n\n\n\n\nMUUTAMIA KUVIA PARIISIN MAAILMANNÄYTTELYSTÄ v. 1889.\n\n\nNäyttelyn ensimmäinen vaikutus.\n\nPariisi, syysk. 16 p:nä.\n\nHarvoin on käsi kynän ponnessa tuntenut itsensä heikommaksi kuin nyt,\nkun sen täytyy ruveta kuvaamaan Pariisin maailmannäyttelyä. Äkkiä tänne\ntulevaan tekee näyttely niin mahtavan vaikutuksen, että kokonaan\ntypertyy sen alle. Eikä tuo tunne haihdu, vaikka siellä olisi käynyt\nuseamminkin, oleskellut päiväkausia ja katsellut ja tutkinut.\nUlkopiirteet tosin selviävät, mutta syvyys, näyttelyn sisältö ja\nyksityiskohdat kasvavat, suurenevat ja kokonaisuus ikäänkuin hämmentyy\nja pimenee. Ei se kumma olekaan, kun ajattelee, että näyttelyn ala on\nsuuri kuin Kuopion kaupunki. Kuvitelkaa todellakin, miten olisi, jos\njoka huone Kuopiossa olisi näyttelypaviljonki, jokainen niistä täynnä\noutoja, ennen näkemättömiä esineitä, ja voitte likimäärin ymmärtää sen\nsuuruuden. Voitte myöskin ymmärtää, että tarvittaisiin vuosia siihen\ntutustuakseen, hyvä, jos koskaan voisitte kaikkia käsittää ja säilyttää\nmielessänne. Teidän täytyisi uhrata elämänne siihen, asettua tänne\nasumaan ja saada olla täällä joka päivä, liikkua niinkuin kotonanne.\nNäyttelyn pitäisi kestää ihmisiän aika. Pitäisi luoda yht'äkkiä uusi\nkieli, jonka sanat olisivat aiotut ainoastaan tätä tarkoitusta varten.\n\nOli aamu kuin juhlapäivän, kuin ihanin kesäinen sunnuntaiaamu siellä\nkotona, kun astuin ulos asunnostani toisessa laidassa Pariisin\nkaupunkia ja tulin alas pienoiselle torille, jonka kaikista kulmista\nlähtee säteilemään suuria leveitä puistokatuja joka haaralle. Keskellä\ntoria seisoo odottamassa suuri ihmisjoukko valkoisten hevosten vetämien\npunaisien, keltaisien ja kaikenkarvaisien hevosrautatievaunujen\nympärillä. Vaivoin pääsee sinne sisälle, saaden kiittää onneaan, ettei\njää paikalle seisomaan ja odottamaan.\n\nPuolen tuntia ajettuaan alinomaa tulvivassa ihmis-, hevos- ja\nvaunuvirrassa, joka katujen kulmissa kuohuu ja humajaa omituisella\npäätä huimaavalla tavallaan, saapuu vihdoinkin avarammalle paikalle,\njonka laidassa kohoaa korkea rakennus torneineen, niin korkeine kuin\nparhaan kirkon. Se on Trocaderon palatsi. Tämän rakennuksen holvien\nalitse kun menee, on siinä yht'äkkiä edessä, alhaalla laaksossa, koko\nnäyttely.\n\nSilmä ei saa enää kulkea omia teitään. Se on kokonaan nähtävänsä\nvallassa, joka johtaa sitä väkisin minne tahtoo. Hetkeksi kaatuu\nsyrjään kahden puolen kaikki muu ja Eiffeltorni tempaa mukaansa\nvastustamattomalla voimalla ylös korkeuteen, jonne se puhaltautuu kuin\nsuunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota.\nMiljoonia silmiä se on samalla tavalla vaatinut sanomaan sille\nensimmäisen tervehdyksen näyttelyyn tullessa. Vaikka se on vähintäänkin\nvielä puolen kilometrin päässä siitä, missä katsoja seisoo, näyttää\nsiltä kuin olisi se tuossa aivan katsojan edessä. Kaikki muu jää\npieneksi ja matalaksi sen alle ja korkeimmat rakennukset ovat ison\nmatkaa alapuolella sen alimmaista kaarta.\n\nVasta sitten kun tämä itsevaltias on mielestään tarpeeksi vanginnut\nhuomiosi, sallii se silmän siirtyä juuremmalle.\n\nSiinä, sen ympärille kasvaneena kuin kirkonkylä joka puolella tapulin\ntornia, on itse näyttely. Joka taholla palavat kupolien kullatut pallot\nauringon häikäisevässä valossa. Ne ovat sinisiä, ne ovat punaisia,\nkeltaisia, vihreitä, kokoontuen kaikki erilaisiin, ihmeen ihaniin ja\nsopusointuisiin ryhmiin. Lippuja liehuu ja väräjää joka huipun nenässä\nikäänkuin osoittaen sitä hermostunutta eloisuutta, mikä niiden alla\nmahtaa vallita. Suoraan tuon tervanruskean Eiffeltornin ensimmäisen\nkaaren kohdalla on samanvärinen hiukan haaleampi kupukatto, ainakin\nyhtä korkea ja avara kuin Nikolainkirkon torni Helsingissä. Se kohoo\nkeskeltä koneosaston avaraa katua, joka ulottuu melkein yli\nnäyttelykentän takimmaisen osan. Oikealla ja vasemmalla puolen tornia\nsiintävät, hemmotellen silmää hienoilla väreillään, taiteen ja\ntaideteollisuuden huoneuksien kupukatot. Nämä rakennukset rajoittavat\nihmisten liikkumapaikaksi suuren, neliskulmaisen, soikean kentän, ne\nkohoavat yli muista ja niiden ulko- ja takapuolella on lukematon määrä\nmatalampia kattoja ja yhtä kirkkaasti kimmelteleviä pienempiä\ntorninvesoja. Kaikkien noiden kolmen suuremman kupukaton ja melkein\njokaisen pienemmän tornin huipulla näkyy haamuja veistokuvista.\nSuurimmista voi erottaa tänne saakka päämuodot. Toinen rohkeammin,\ntoinen rauhallisemmin näyttävät ne tekevän keveitä, sulavia,\nriemukkaita liikkeitä kohden sinistä korkeutta.\n\nSeisoessaan täällä ylhäällä, ja katsellessaan kaikkea tuota jalkainsa\nalla olevaa voi helposti ymmärtää, miltä mahtoi näyttää temppelin\nharjalta kaiken maailman komeus ja kuinka se mahtoi viehättää ja\nkiusata. Sen se tekeekin, se vetää voimakkaasti luokseen, houkuttelee\nheittäytymään syliinsä. Sen on kaukaa nähnyt, silmä on saanut kuvan\nkokonaisuudesta ja haluaa päästä tunkeutumaan yksityiskohtiin.\n\nLeveä tie laskeutuu tuossa jalkojen alla Eiffeltornin juurta kohti.\nSiinä kuhisee ihmisiä kuin muurahaisia. Tie jakaantuu kahteen osaan, ja\nniiden keskellä -- kuohuu koski. Vesi kumpuaa Trocaderon palatsin\nseinämältä, jossa sitä valkoisena vaahtona suustaan ja sieraimistaan\nsyöksevät ilmaan mahdottoman suuret vesieläimet. Kerros kerrokseltaan,\nkivi kiveltään putoaa vesi sitten yhä alemma ja seisahtuu avaraan\nlampeen, jossa joutsenet uida lurittelevat.\n\nOlemme näyttelyssä ja kulkiessamme sivuutamme jo rakennuksia, joihin on\nnäyttelyesineitä asetettu. Mutta niihin ei jouda hätäistäkään huomiota\nluomaan.\n\nKuljetaan eteenpäin, saavutaan suurelle Jenan sillalle, josta ei tahdo\nväentungokselta yli päästä. Ja yhdenlainen on liike sen allakin. Pitkin\nSeinejokea kiitävät pienet laivat kiihkeätä vauhtia, yhtä täynnä\nyleisöä kuin omnibusvaunut kaupungissa.\n\nKaikkien määrä on päästä näyttelyn keskipisteeseen, kaikkialle näkyvän\nja joka paikassa silmään pistävän Eiffeltornin alle, josta tiet\nhaaraantuvat eri suunnille näyttelykentän jokaiseen kolkkaan.\n\nTorni on ollut peitossa hetkisen aikaa, sillä yli kulettava silta on\nkatettu. Mutta kun sen alta yht'äkkiä astuu ulos, niin silloin on\nsamassa myöskin aivan tornin juuressa. Ajatelkaa eteenne likimäärin\nniin korkea mäki kuin Puijo. Ajatelkaa, että sitä on ruvettu\nkovertamaan ja koverrettu niin, että koko alus on saatu ontoksi ja\nainoastaan neljä kaarta jätetty, jotka ylhäältä yhtyvät toisiinsa.\nAjatelkaa se, niin on teillä kuva siitä holvista, jonka alla nyt\nseisomme. Sen holvin korkeus on vasta kaksikolmannesta tornin\nkorkeudesta. Varsinainen torni tunkee vielä kolmannen osan siitä ulos\navaruuden sisään.\n\nOlen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän\njättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja\nmasentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla ylhäällä tornin\nensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä.\n\nJään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin\ntuhansiin sälöksiin. Vastedes lähden liikkumaan syvemmälle näyttelyn\nsisään.\n\n\nEiffeltornin alta konesalin suulle.\n\nPariisi, 17 p:nä syysk.\n\nErosimme eilen Eiffeltornin alla, johon jäin teistä ihmettelemään sen\nvoimakkaita kaaria. Samalla lailla kuin minä sitä katselin, katselivat\nsitä monet muutkin, sillä ei kukaan näy voivan kulkea sen alitse,\nseisahtumatta siihen.\n\nJatkaakseen matkaansa sietää hetken haparoida, ennenkuin päättää, minne\npäin mennä siinä ihmeitten kaupungissa, joka nyt on läpikäytävä ja\nkatsottava ja johon tornin alta lähtee teitä ja katuja joka haaralle.\nLuonnollisin tie uutismiehelle on kuitenkin suoraan eteenpäin n.k.\nkonesalin suurta kupukattoa kohti. Tie tänne samoin kuin kaikkialle\nmuuallekin on leveä esplanadi, joka kahden puolen asetetuista\nveistokuvista muodostuu kuin temppelin pylväistöksi. Esplanadin\nkeskelle, pienen lammikon pinnalle, on kohotettu mahdottoman suuri\nveistosryhmä. Siinä on venhe, jonka päällä istuu enkeli nostaen soihtua\nilmaan, ja hänen jalkainsa juuressa puhaltavat toiset enkelit pasunaan.\nNäiden veistoksien välisessä käytävässä liikkuu loppumaton ihmistulva.\nToisia kävelee, toisia istuu pienillä tuoleilla omia eväitään syöden,\nsillä pariisilaiset ovat tarkkoja rahalle ja tulevat tänne omine\nruokineen niinkuin maalle.\n\nKonesalin suuri kupu on ihmeellisimpiä teoksia, mitä milloinkaan lie\nnähty. Sen ylimmäisellä huipulla seisoo sielläkin enkeli, rauhan palmu\ntoisessa kädessä ja toisessa laakeriseppele. Jalka on vapaana ilmassa,\nsamalla kuin toisen varpaat keveästi koskettavat maapalloa. Sitä\nkatsellessa tulee hiljaa huokaisseeksi rinnastaan sen toivomuksen, että\njospa tuo kaikki, mikä täällä sotaisten himojen keskipisteessä on\nkokoontunut rauhalliseen kilvoitteluun, vaikuttaisi \"ikuisen rauhan\"\nylläpitämiseksi. Varmaa onkin, että Pariisin näyttely tätä tunnetta on\näärettömästi kehittänyt.\n\nMelkein pyhä hartaus valtaa mielen, kun suuresta ovesta Teollisuuden ja\nKansan kuvapatsaiden välitse astuu sen kupukaton sisään, minkä\nulkopuolella äsken seisoimme.\n\nKoko tuo suuri pallonpuolisko lienee lasista tehty, koskapa sen läpi\npäivä kuultaa. Ulkopuolellaan hohtaa se ruskean pohjan päälle pantua\nkultaa ja hopeaa, siihen on istutettu monivärisiä kilpiä, ja kaaret ja\npylväät päättyvät taitteissaan ja yhtymäpaikoissaan vartalo- ja\nrintakuviin, joiden merkitystä ei kuitenkaan voi oitis käsittää, eikä\nole aikaa tarkempaan tutkimukseen, niin hauskaa kuin se voisikin olla.\nSisäpuolella tulee lukemattomilla lasimaalauksilla koristetun katon\nläpi himmeä valo alas niinkuin katolisen kirkon kuoriin.\n\nNiin ollen ei sen suuruus masenna, kuten äsken Eiffeltorni. Se nostaa\nmieltä, samalla soinnuttaen sitä hiukan surulliseksi. Ero näiden kahden\ntunteen välillä on ehkä sama kuin niiden, jotka syntyivät itämaalaisen\nmielessä, hänen polvistuessaan hirviö-epäjumalansa edessä, ja\nkreikkalaisen rinnassa, kun hän koetti saada taivaalliset ihanteensa\nsopusointuun kehittyneen kauneudenaistinsa kanssa ja loi siitä\nitselleen uskonnon. Paitsi Eiffeltornin ensi vaikutusta jääkin\nnäyttelyä kokonaisuudessaan, samoin kuin erityisosiakin katsellessa\nmieleen juuri tuo jälkimmäinen tunne. Paras muisto, minkä siitä vie\nkotiinsa, on täydellinen taiteellinen nautinnon tuottama sopusointu,\njoka syntyy yksin koneitakin katsellessa.\n\nEi hennoisi lähteä kupolin alta. Tekisi mieli istua siihen pitkäksi\naikaa. Mutta väen hälinä häiritsee ja aikaa on vähän. Omituisena\nvastakohtana sattuu sitäpaitsi silmään pitkän huonerivin perältä, jonka\nkatto laskee alas sinistä valoa, suuri pyörivä huimaratas, joka\nosoittaa tien suoraan konesaliin ja antaa jo pienen aavistuksen sen\nelämästä.\n\nMonen kiusauksen kautta on kuitenkin sinne kulettava. Niin pian kuin\notat askeleenkaan eteenpäin, tulet uusien ja yhä uusien nähtävien\nkohdalle. Jo itse siinä käytävässä, joka vie suoraan konesaliin, on\nnäyttelyesineitä toinen toistaan komeampia ja omituisempia. Ja vähän\nväliä haaraantuu siitä kahden puolen yhtä korkeita ja vielä pitempiä\nkäytäviä, joiden päähän silmä tuskin tahtoo kantaa. Kaikki nämä eri\nkäytävät ovat täynnä teollisuuden tuotteita, jommoisia ei missään ole\ntähän saakka nähty. Hienointa, komeinta, ylellisintä ja hyödyllisintä,\nmitä maailma näihin aikoihin asti on saanut toimeen, on täällä eteeni\nasetettu. Pienin paviljonki, kaukaisin nurkka olisi ikuinen ihme ei\nainoastaan siellä kotona Kuopiossa, mutta myöskin niin suuressa ja\nomasta mielestään mahtavassa paikassa kuin Helsinki.\n\nMeni puoli päivää näiden kautta kulkiessa eikä kuitenkaan tullut\nnähdyksi niistä pientä murtomaakaan. Luettelen tässä ainoastaan\nmuutamia, jotka tarttuivat mieleeni hiljalleen vaeltaessani salista\nsaliin, käytävästä käytävään, holvin alta holvin alle.\n\nAlkupäässä sinistä suurta holvia on useita paviljonkeja, jotka ovat\nomistetut hienointa ylellisyyttä palveleville huonekaluille. Silkkiä ja\nsamettia kaikkialla! Tuossa on muuankin makuuhuone, sisustettu mitä\nvalkeimmalla, puhtaimmalla silkillä. Nurkassa seisoo lavea makuusija,\nalusta ja tyynyt silkistä. Silkistä ovat pienet tuolit ja sohvat.\nAhnain silmin ahmivat sen neitseellistä, mutta samalla hiukan\nhekumallista tuoksua pienet suloiset pariisittaret, huulet puoleksi\nauki ihmetyksestä. Mikä viehätys hänelle laskeutua tuolle vuoteelle\nväljässä yöpuvussa, mikä viehätys, maata siinä pitkälle seuraavan\npäivän sisään ja aamulla nousta verkalleen ylös, istuutua ensimmäiselle\nsohvalle, kutsua sisään suklaatilaitteet, nauttia virvoittavaa juomaa,\npieni, silkkiseen tohveliin huolettomasti pistetty jalka lepäämässä\nsilkkisellä jakkaralla, ja odottaa omansa tuloa tai -- muistella hänen\nmenoaan.\n\nSamanlaisia huoneita, valmiiksi sisustettuja, suurempia ja pienempiä,\non varakkaiden vara valita niin monta kuin mieli tekee ja mikä mitäkin\nparhaiten miellyttää.\n\nKun nuo jättää, sattuu muutamakseen eteen rautakalujen holvi. Olen\nnähnyt taiteilijainkin, ihmetyksen huudahdus huulilla, seisahtuvan\ntämän holvin ovikoristuksen eteen. Koristus on suorastaan puhtain\ntaideteos omaa laatuaan. Koko seinä, ovi ja pihtipielet ovat tehdyt\npelkistä rautaisista työ- ja tarvekaluista. Siinä on patoja, veitsiä,\nlapioita, ratakiskoja, eri koneitten osia, silintereitä, akseleita y.m.\ny.m. Kaikki mitä maukkaimmissa asennoissa ja liitoksissa.\n\nTällä tavalla tehdyn portin alitse kun astuu, niin kulkee viileässä\nilmassa, keskellä rautaista maisemaa. Siinä viihtyy kaikki kiihoitus,\nkatoo kaikki ylellisyys. Joka puolella on vain hyöty ja käytännöllisyys\nvallalla. Rauta-, kupari-, sinkki-, vaski-, y.m. valimot ja tehtaat\novat asettaneet tänne näytteitä kaikista kaluista, mitä suinkin saattaa\nnäistä metalleista syntyä. Saadakseen tavaransa oikein esille ja\nnäkymään ovat kaikki koettaneet keksiä omituisia muotoja näytteille\nasettamilleen esineille. Niin on esim. muuan rautalankaverkkoa\nvalmistava tehdas käärinyt sen paksummiksi ja hienommiksi pilareiksi,\njoista on sitten muodostettu iso, korkea portti. Toinen on tehnyt\npronssista kokonaisen pienen huoneen korkuisen kirkon, jossa huiput,\nkatot, tornit, kaikki ovat samasta aineesta.\n\nNämä jättää; sattuu kellonäyttelyyn; joutuu porsliini- ja\nmosaikkitavarain osastoon; siitä kultateoksien ja hohtokivien lasisten\nkaappien ääreen; huikaisee niissä silmänsä kalleuksilla, harhailee\nvaatetavarain ohitse, joita ei tule juuri katsoneeksikaan, joutuu\nsota-aseiden osastoon, jossa on uusimpia murha-aseita, kanuunia,\nkiväärejä; näkee kokonaisen pieleksen talkkoja ja haravia; sattuu kadun\npäähän, missä on pitkät rivit vaunuja, kärryjä, rekiä, polkupyöriä;\nseisahtuu sen päässä olevaan metsästys- ja kalastuskapineiden osastoon,\njossa näkee ketun kaulastaan raudassa kiinni ja haukan kynsistään,\njossa tapaa meikäläisen rysän ja merran kummallisimpien onkima- ja\nmuiden pyydyskoneitten vieressä j.n.e. -- kunnes väsyneenä kiertokulkuun\nlöytää itsensä aivan konesalin suuren oviholvin suulta ja näkee siellä\ntaas hurisemassa äskeisen huimarattaan, mutta nyt likempänä, suurempana\nja vielä huimaavampana.\n\nEnnenkuin sinne pääsee sisään, täytyy taas seisahtua uuden kupolin\nalle, joka muodostaa ikäänkuin eteisen konesaliin. Kuinka se kohoo\nkeveästi ja samalla voimakkaasti sekin ylös korkeuteen! Sen sisustassa\non maalauksia, jotka kuvaavat Ranskan kauppaa, taidetta ja tiedettä.\nSen arkkitehdin työstä, joka on tämän kupolin valmistanut, on sanottu,\nettä hän on voinut siinä saada näkyviin siirtymän ensimmäisen kupolin\ntaiteellisesta koristusta vasta siihen ylevään paljouteen, joka on\nominainen kohta alkavalle konesalille.\n\nKeskellä kupolia on mahdottoman suuri ja raskas veistos lyijystä ja\nraudasta. Neljä tulista jättiläishevosta, suut auki ja sieraimet\nleveinä, syöksyy siinä täyttä laukkaa eteenpäin kiskoen perässään\nmutaan uponnutta muinaisaikaista vaunua, jossa nainen istuu, viitta\nhulmuten menon vauhtia. Koko tuo mahtava valuteos on väriltään musta ja\nvaikuttaa valtavasti ohikulkevaan. Sen paino kuuluu olevan -- 40,000\nkiloa. Sen edessä seisoo toinen rauhallisempi veistos, enkeli musertaen\nkeihäällään käärmeen pään. Jos tässä kuvassa on se merkitys, että maata\nmateleva pimeys on voitettu siinä salissa, jonka edessä kuvat seisovat,\nniin täytyy sen aatetta sanoa onnistuneeksi.\n\n\nKonesalissa.\n\nPariisi, 18 p:nä syysk.\n\nTuskin lienee milloinkaan maailmassa tarjoutunut nähtäväksi sellaista\nnäköalaa kuin se, mikä nyt on tuossa silmäin alla, seisoessamme\nkonesalin lehterillä. Edessä on _konemaisema_, täydellinen maisema\ntaivaineen, valaistuksineen, perspektiivineen.\n\nJos Eiffeltorni on tämän näyttelyn ihmeistä ensimmäinen, niin on\nkonesali toinen. Edellisessä on ihmisnero ponnistautunut korkeammalle\nkuin milloinkaan ennen, jälkimmäisessä laveammalle kuin koskaan. Ei\nmilloinkaan ennen maailmassa ole niin isoa alaa ollut saman katon alla.\nSen pituus on 240 metriä ja leveys 115 ja jos lehterit otetaan mukaan,\nnousee pinta-ala 80,400 neliömetriin. Kun se kenttä, johon näyttely on\nsijoitettu, on ennen ollut sotaväen harjoituskenttänä, niin on tultu\nsen johdosta laskeneeksi, että 30,000 miehen suuruinen armeija voisi\nmukavasti leiriytyä konesalin katon alle ja että vielä sittenkin olisi\nsijaa 12 à 15,000 hevoselle, joiden ratsumiehille vielä olisi\nmakuusijat lehterillä. Ei korkeuskaan ole aivan mantereen varassa.\nKuopion kirkontorni sopisi hyvästi sen alla suorana seisomaan.\n\nEivät ole suinkaan vähäiset ne hirretkään, joiden varassa tällaisen\ntuvan katto lepää. Katto on sinertävästä lasista, samoin kuin seinätkin\nsuurimmaksi osaksi. Sitä kannattamassa on suunnattoman suuret rautaiset\nkaaret, jotka yhtyvät katon taitteessa. Niiden suuruus lienee\nlikimäärin käsitettävissä, kun tietää, että kukin näistä kaarista\npainaa 200,000 kiloa. Tämmöinen kaari, joka on vain yksi ainoa pieni\nnivel koko rakennuksessa, on jo itsessään ihmeteos. Ja sitä tuskin\nhuomaakaan, huomiota kun on vetämässä se, mikä on jalkain alla tuolla\nalhaalla lattialla.\n\nTäydellinen hämmennys on ainoa, mistä pitkään aikaan pääsee selville.\nLähempänä tosin on tulisessa vauhdissa kirmaisevia pyöriä, edestakaisin\nsurvovia silintereitä, ylös nousevia ja alas laskevia pistonkeja.\nEtäämpää ei näe muuta kuin täydellisen sekasorron kiiltävää terästä ja\nvälkkyvää vaskea. Maiseman puut katoavat, ja sieltä kaukaa siintää\nmaiseman metsä, jonka yksityiskohtia pitäisi kiikarilla katsella.\n\nVasta pitkän ajan kuluttua tottuu silmä sen verran, että voi vakaantua\nkatselemaan jotakin erityistä kohtaa ja ruveta arvailemaan, mitä\nmahtanee tuo olla ja mitä tuo. Silloin saa ensiksi selville, että koko\ntuo suunnaton suorakulmainen ala on jaettu satoihin pienempiin\nneliöihin ja suorakulmioihin, joita erottavat toisistaan kadut, täynnä\nhyöriviä katsojia, jotka tänne ylös lehterille näkyvät aivan\npienennetyssä muodossa. Toisistaan erotetut alat sisältävät sitten\nitsekukin erilaisia laitoksia höyryjä sahavoimalla käyvän teollisuuden\nalalta.\n\nEhdottomasti seisahtuu silmä ensiksi tuohon jättiläis-huimarattaaseen,\njoka kiinnitti huomiota jo tultaessa. Se liikkuu majesteetillisella\nmahtavuudellaan. Tuntuu siltä kuin olisi edessä joku ruhtinaallinen\nhenkilö, ja mieleen tulee ajatus, etteiköhän pitäisi ottaa lakkia\npäästään sen edessä. Ja rattaasta ei näy kuitenkaan yht'aikaa muuta\nkuin puolisko, sillä samalla kuin toinen puoli sen kehää niin\nsanoakseni pilviä hipoo, samalla painuu toinen puoli yhtä syvälle\nsillan alle. Tuhannet lienevät ne hevosvoimat, jotka ojentavat ja\nkoukistavat sitä miehen reiden paksuista käsivartta, joka tätä pyörää\nvääntää. Kone on n.k. ilman pumppuamiskone, joka suurista\nkivihiilikaivoksista imee pilaantuneen kehnon ilman pois ja puhaltaa\nsijaan uutta ja puhdasta, elähyttämään syvällä maan alla työskenteleviä\ntyömiesparkoja.\n\nTämä tämmöinen kone, tämä tämmöinen ratas ei ole kuitenkaan muuta kuin\nyksi monen samanlaisen joukossa. Sillä on veljiä ja vertaisia joka\nhaaralla suuressa salissa, mihin vain katsoo. Sillä kaikki, mikä täällä\non koneita, on luonnollisessa koossa, ne eivät ole kuvia, vaan ne ovat\ntäällä itse todellisuudessa. Täällä on kokonaisia tehtaita täydessä\nkäynnissä. Täällä näytetään kädestä pitäen, miten paperia valmistetaan,\nmiten saadaan sähköä, mitenkä painetaan sanomalehti, kuinka\nkutomakoneet käyvät, millä tavalla uudenaikaisimmittain on tiiliä\nlyötävä j.n.e.\n\nTäällä on pitkät rivit vetureja aina vanhimmista kaikkein uusimpiin,\nrautatievaunuja niin komeita ja mukavia kuin palatsit. Ainoastaan\nlaivat on täytynyt tuoda pienennetyssä koossa näytteille. Mutta\nniistäkin on kuvat ja suuret mallit, joista voi nähdä, millainen ukko\nse on, joka esim. kuljettaa väkeä Atlantin yli Amerikkaan.\n\nKaikki koneet ovat uusinta keksintöä, vereksintä valmistusta. Ja kun\nsen muistaa, niin voi todellakin käsittää, mikä ääretön hyöty mahtaa\ntästä näyttelystä olla asiantunteville, ammattimiehille. Kukin voi\nlöytää täällä parhaat hänen alalleen soveltuvat teokset ja saada\ntietoonsa, mistä sellaisia voi ostaa.\n\nKiiluvin silmin ja käsiään hykertäen kuulinkin erään insinöörin kaukaa\nBakusta kertovan muutamasta uudenlaisesta tiilenvalmistuskoneesta,\njonka hankkimisesta ja käytäntöön ottamisesta hän toivoi itselleen\nmainiota voittoa. Hän osti koneen, joka oli ranskalaista tekoa, ja\nkoneen valmistaja sai sen kelvollisuuden todisteeksi kiinnittää\nkoneensa otsaan lipun, josta ohikulkeva voi lukea, että hän on sen\nmyynyt, myynyt jo kolmannen kerran. Hupaisuuden vuoksi mainittakoon,\nettä sellainen moukka koneitten käyttämisen alalla kuin tämän\nkirjoittaja, löysi hänkin kulkiessaan ensi kävelyllään näyttelyn läpi\nkaksi konetta, joista hänelle voi olla hyötyä. Toinen oli sellainen,\njolla kirjoitusta voi ottaa kaksikymmentä jäljennöstä tarvitsematta\nminkäänlaisia puristimia ja suuria kopiokirjoja, toinen pienoinen\nsukkela kapine, jonka avulla saa tehdyksi -- paperosseja. Mitä sitten\nmuut mekanikot!\n\nTotisesti tutkivien ammattimiesten seassa, jotka päästetään\nsisäpuolelle aitauksia, missä he ymmärtävin silmin näyttävät katselevan\nkoneitten käyttämistä ja tarkkaavin korvin kuuntelevan heille\nmieluisasti annettavia selityksiä, vaeltaa kuitenkin moninkertaisesti\nsuurempi joukko huvikseen kuljeskelevaa yleisöä. Ne ne oikeastaan\njättävät näyttelyyn suurimmat rahat ja niitä varten pitää joka paikassa\nolla sellaista, joka heitä huvittaa. Pariisilaiset ovat mestareja siinä\ntaidossa, he osaavat laittaa kaikki niin, ettei se käy ikäväksi. Ne\näärettömät summat, joita on pantu Eiffeltorniin, taideteoksiin,\nkoristuksiin ja kaikkiin muihin mukavuuksiin, osoittavat sitä. Ja samaa\nosoittaa sekin, kun kutomakoneella kudotaan Eiffeltornin kuvia\nnenäliinoihin, kun jäätelöä valmistava kone tekee jääkylmiä konvehteja\nja jakaa näitä muutamista penneistä, kun puhalluskoneesta muuan torvi\non asetettu niin, että ilmavirta ohi kulkevalta puhaltaa lakin päästä\nkaikkien suureksi huviksi, kun telefoonista saadaan milloin kuulla\nlaulua milloin soittoa j.n.e.\n\nErityistä huomiota näkyvät konesalissa herättävän sähkölaitokset. Ne\novat melkein kaikki Edisonin osastossa, jolle on täytynyt myöntää 675\nneliömetrin pinta-ala. Oikein se onkin, sillä ilman hänen sähkövaloansa\nei Pariisin maailmannäyttely olisi se, mikä se on. Suuret salit,\nkupukatot ja holvit olisivat jääneet pimeiksi, jos ei niihin olisi\nsaatu sähkölamppuja asettaa. Suurin osa sen nykyistä loistoa ja\nkomeutta olisi kokonaan puuttunut ja samalla myös menestys jäänyt\ntulematta. Ihan oikeutetulta tuntuu sentähden se kunnioitus, mikä\nEdisonille on osoitettu, kun hänen rintakuvansa on asetettu kuin\nkuninkaan kuvapatsas keskelle konesalia. Se seisoo monen sylen\nlevyisellä ja korkuisella alustalla, joka melkein kokonaan muodostuu\nsähkövalosta. On näet sähkölamppuja asetettu ihan toisiinsa kiinni,\nniin että ne vähän etäämpää katsoen sulautuvat yhdeksi ainoaksi\nvalomöhkäleeksi. Ne palavat päivälläkin eikä niiden kirkkaus näy isosti\nhimmenevän auringon valossakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSähkön suurenmoinen käytäntö sattui muuten mitä voimakkaimmalla ja\nvaikuttavimmalla tavalla esiintymään edessäni juuri sinä iltana, jona\nkatselin konesalia ja sen tässä koskettamiani ihmeitä. Olin\nvaeltaessani käytäviä pitkin joutunut ulos muutamasta sivuovesta. Ollen\nhiukan eksyksissä etsin Eiffeltornia, joka näkyy joka paikkaan, on\nläsnä kaikkialla ja on ihmeteltävän hyvänä oppaana oudolle. Se on kuin\nmajakka merenkulkijoille, siitä saa aina varman pisteen ja voi määrätä\nmatkansa suunnan kartalla, jota ilman ei tule toimeen näyttelyn satoja\nsalmia soutaessaan. Hetken aikaa kulettuani näin muutaman itämaalaisen\ntemppelin ja länsi-intialaisen palviljongin välisestä solasta näyn,\njoka ei helposti mielestä murene. Eiffeltorni oli edessäni\nsähkövaloisessa iltapuvussaan. Nuo sen suuret jalkakaaret olivat kaikki\nsähkölampuilla reunustetut. Ensimmäisen kerroksen räystäät olivat\nsamalla tavalla reunustetut ja niitä täynnä oli ylimmäinen huippukin.\nUlkoreunat kun sillä tavalla olivat rajoitetut ja noilla valopisteillä\nmerkityt ja kun ei näkynyt itse tornia pimeyden sisästä ollenkaan, niin\nmuodostui tuossa ikäänkuin uusi Eiffeltorni -- paljasta sähkövaloa.\n\nOlisi luullut, että jo tässä olisi ollut ilotulitusta siksi kerrakseen.\nMutta kun tulin ulos syrjäisestä paikastani, näin, että taaskaan\nEiffeltorni ei ollut muuta kuin osa näyttelyn kokonaisuudesta. Ihanana\nja avarana oli edessäni -- koko kenttä sähkötulen nukuttamana. Perällä\npaloi konesalin kupoli tulipallona. Sen räystäät olivat sirotellut\ntulia täyteen. Pieninkin reunus ja hienoinkin huippu hehkui.\nKatonharjalla olevan kuvapatsaan soihtu loimotti nyt kuin suuri kokko\nja ihan tuossa jalkojen juuressa hehkui nurmikenttä, jota ympäröi\nheinikon sisästä kimmeltävä lamppurivi.\n\nIhan Eiffeltornin ylimmäiseltä huipulta tunkee paksu kuutamoinen\nvalovirta tänne alas. Se on ojennettuna keskellä kenttää olevaa\nenkeliryhmää kohti, jonka se valaisee kokonaan.\n\nMutta yht'äkkiä, kenenkään aavistamatta, puhaltaa lammikon keskeltä\nvesisuihku ilmaan. Ja samassa alkaa vuotaa vettä kuvapatsaiden suista\nja sieramista. Se on ensin vaalean kirkasta. Vaan samassa muuttuu se\npunaiseksi, kaikki samalla aikaa. Sitten siniseksi, keltaiseksi,\nviheriäksi. Ja tuota ihmeellistä värien vaihtelua kestää pitkän aikaa.\nHämmästyneenä katsoo sitä melkein henkeä vetämättä, suuri ihmisjoukko\nympärillä on ihan vaiti. Mutta kun vesipatsaiden karkelo on lakannut,\nräjähtävät ranskalaiset käsiään taputtamaan ja huutavat: \"hyvä, hyvä!\"\n\nTätä tällaista huvitusta, tällaista joulu-iloa on täällä joka ilta.\n\n\nPäiväntasaajan maissa.\n\nPariisi, 25 p:nä syysk.\n\nHarhailtuaan vähän aikaa ikäänkuin määrätönnä kautta näyttelyn\nlukemattomien käytävien, huomaa kuitenkin vähitellen, tarkastaessaan\nsyitä matkansa suuntaan, että askeleita sentään on puoleksi salaisesti\njohtamassa jonkinlainen tarkoitus. On jotakin erikoista, jota hakee ja\njoka määrää sen, mihin menee.\n\nSe, mikä ainakin minua täällä eniten viehättää ja eniten huvittaa, on\nnähdä niitä omituisuuksia, jotka esiintyvät kaikista maailman ääristä\ntänne saapuneiden eri kansojen osastoissa. Ja siihen tarjoo näyttely\nerinomaisen tilaisuuden. Täällä yleismaailmallisuuden keskipisteessä on\neri kansallisuuksille annettu niin näkyvä sija, että se kohta pistää\nsilmään. Kansallisuudet viettävät täällä täydellistä voittojuhlaansa.\nKaikki se, mikä kullakin maalla ja kansalla on omintakeista,\nalkuperäistä, olkoon se kuinka pientä tahansa, se sattuu heti silmään,\nse huomataan ja sitä haetaan hakemalla. Näyttää melkein siltä kuin\neurooppalainen ja etupäässä ranskalainen sivistys tuntisi hämärän\ntarpeen imeä itseensä jotakin uutta ja tuoresta. Ihmisillä on\nensinnäkin halu saada nähdä ja tutkia, miten muualla eletään, mitä\nmuiden kansojen kesken katsotaan erinomaiseksi ja kauniiksi, ja sitten\nsulattaa näkemiänsä eri muotoja itseensä. Selvä käsitys tuosta\ntarpeesta on aivan silminnähtävästi ollut johtavana aatteena näyttelyä\nkoottaessa ja järjestettäessä ja se se on, joka vähitellen ikäänkuin\nitsestään siirtyy katselijaankin.\n\nSen osoittavat parhaiten nuo tiheät ryhmät tungeskelevaa yleisöä, joita\ntapaa vieraiden, ranskalaisille tähän saakka tuntemattomien kansain\nnäyttelyosastoissa. Todistuksena samasta taipumuksesta on vielä sekin,\nettä kuta elävämmin ja kuta vaikuttavammin jokin kansa on saanut kuvan\noloistaan esiintymään, sitä suurempaa huomiota se herättää. Ei tarvitse\ntullakseen siitä vakuutetuksi muuta kuin pistäytyä esim. tuolle n.k.\nKairon kadulle, jossa näkee pienen palasen itämaista elämää. Täällä on\naina katsojia, aina uteliaita. Mutta parhaiten huomaa kaiken tämän\ntodeksi, kun poistuu varsinaisesta näyttelystä Marskentältä ja menee\ntuohon n.k. Invaliidipuistoon, jonne useat etelä- ja itämaiset kansat\nAasiasta ja Afrikasta ovat kokoontuneet näyttämään länsimaalaisille,\nmillä lailla heillä eletään ja ollaan.\n\nTämä osa näyttelyä on aina väkeä täynnä. Tänne tulevat lyhyen kävelyn\njälkeen suuressa näyttelyssä kaikki, tehdäkseen muutamassa tunnissa\nkävelyn mitä omituisimmissa seuduissa, läpi outojen vieraisiin\nkaavoihin tehtyjen rakennusten ja ohitse ihmisten, joita eivät ole tätä\nennen nähneet muualla kuin kuvakirjoissa. He näkevät algerialaisia ja\ntunisilaisia palatseja, kulkevat jaavalaisissa kylissä, saavat\noleskella Madagaskarin saarelaisten ja Senegalin neekerien seurassa,\nostaa tavaroita arabialaisilta, käydä annamilaisten teatterissa,\nkatsella omituista jaavalaista tanssia j.n.e. Suuren näyttelyn\npaviljongeissa näkee vain kuolleen kuvan itsekunkin maan esineistä ja\ntuotteista, täällä tapaa elämää, kohtaa itseään maan asukkaita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolla soittaa muuan alkuperäinen algerialainen sotilassoittokunta.\nSävel on intohimoinen, tahti tulinen. Ohitse kulkee kaunis solakka\narabialainen, lieneekö beduini vai mikä. Hän on pitkä varreltaan,\npuettuna leveään vaaleaan viittaan, joka heilahtelee hänen hartioillaan\nkuin parhaan ruhtinaan, huolettomasti ja rennosti. Päässä on hänellä\nturbaani, kääräisty taiteellisiin poimuihin, joiden aukosta näkyy\nsoikeat kauniit kasvot ja rohkeasti koukistunut nenä. Hän liikkuu\nvapaasti, on hyvällä tuulella. Hänen toverinsa virkkavat hänelle\njotakin. Hän hypähtää, lyö näppiä yhteen ja pyörähtää tanssimaan. Siinä\non voimaa ja notkeutta ja jäsenten ja liikkeiden sopusointua. Laajan\nviitan alta taipuu välistä rajummissa käänteissä solakka, jäntevä\nruumis. Toverilla on miekka kupeellaan. Tanssija tempaa sen käteensä,\nja säilän välähdys säikäyttää ympärillä seisovia hiukan peräytymään.\nToveri ei malta hänkään enää, hänkin innostuu toisen innosta, ja\nkoht'ikään tanssii siinä kaksi komeata miestä hurjaa miekkatanssia,\njoka ei lakkaa ennenkuin soitto taukoo.\n\nKäännyt taaksesi ja säpsähdät. Luulet olevasi pakanain maassa,\nihmissyöjäin keskessä. Ympärilläsi seisoo joukko mustia jättiläisiä\njostakin Afrikan kuumimmista maista. Mimmoiset suonet pullistuvat\nheidän käsivarsissaan, kuinka kiiltää tuo valkoinen hammasrivi paksujen\nhuulien alta, kuinka kauniisti pyörähtää silmän valkuainen pikimustien\nluomien alta! Sanon kauniisti, enkä ainoastaan silmistä, vaan koko\nmiehestä. Mitä voimaa, mitä karakteeria! Nuo pienet, sirot\nranskalaiset, kuinka vähäpätöisiltä ja elottomilta he näyttävät! He\neivät vaikuta kuin ryhmittäin, suuren lukunsa turvin yhden ainoan\ntuollaisen erämaassa kasvaneen luonnonlapsen rinnalla.\n\nIhan toista lajia ovat jaavalaiset. He ovat pieniä kasvultaan ja\nulkomuodoltaan rumia, jos meikäläisen kauneudenaistin annetaan tuomita.\nSilmät ovat vinossa, poskiluut ulottuvat pitkälle, hampaansa he\nmustaavat ja kasvojen väri on ruskean harmaa. Heitä on näyttelyyn\nsaapunut kokonainen kyläkunta, ainakin puolisataa henkeä. Ne asuvat\ntäällä kuin kotonaan huoneissa, jotka ovat rakennetut bambuputkista,\nNiissä tekevät he töitään: ompelevat, kutovat, takovat ja keittävät\nruokansa. Luulisi olevansa kaukana täältä, jos ei aidan takaa\nyhtämittaa kuulisi veturin vihellystä. Keskellä kylää on teatteri,\nheidän oma kansallinen näyttämönsä. Siinä tanssitaan. Tanssi on\nkuitenkin jotakin aivan erikoista meille. Näyttämön perällä istuu neljä\nnaista, jotka kuuluvat olevan erään jaavalaisen ruhtinaan haaremista.\nHe ovat vaatetetut monivärisiksi ja koristetut kaikenlaisilla\nkalleuksilla. Kullakin on soikea liina vyötäisiin kiinnitettynä. Kaikki\nmuut paitsi yksi ovat maalatut viheriän keltaisiksi jonkinlaisella\nsafranivärillä, joka lemuaa kauas. Kun alkaa kuulua näyttämön kupeille\nja taakse asetetun soittokunnan soittoa, heittävät tanssijattaret\npaperossin suustaan ja alkavat liikkua ja liukua näyttämöä pitkin.\nHyppimistä ja äkkiarvaamattomia liikkeitä tässä tanssissa ei tapaa.\nKaikki on hiipivän kissanpojan plastiikkaa. Ruumis, jossa ei näytä\nolevan luuta ollenkaan, ainoastaan lihaksia ja niveliä, mutkailee sinne\ntänne niinkuin käärme; kädet tekevät samanlaisia temppuja. Kalvoset ja\nsormet keveltyvät vähän, mutta ulospäin, ja nostelevat ja hypistelevät\nesiliinaa. Joka liike käy luontevasti ja luikeasti ja mieleen johtuu\nehdottomasti, että nuo ovat maasta, jossa tiikerit, pantterit ja\nkäärmeet opettavat ihmisiä liikkumaan salaperäisesti hiipien kuin\nhekin. Alussa tuntuu tämä tanssi oudolta, sen tarkoitusta ei ymmärrä,\nmutta kun on vähän enemmän aikaa istunut ääressä ja nähnyt, kuinka\njokainen päänkin liike, jokainen sormen pään nousu tai lasku soveltuu\nsoiton eri vaihdoksiin, niin alkaa selvitä, että he siinä omia\ntunteitaan ilmi tuovat tavalla, joka heidän kansalleen on yhtä\nkäsitettävää kuin meille käsittämätöntä.\n\nVielä enemmän ymmälle joutuu mennessään annamilaisten teatteriin, jossa\nsekä tanssitaan että näytellään. Teatterissa ovat istuimet ja näyttämö\nsamanlaiset kuin meillä, se ero vain, ettei laitoksia koskaan vaihdeta.\nJa siitä alkaakin jo ero meidän ja heidän välillä. Meillä ensiksikin\nkoettaa musiikki vaikuttaa soinnullaan, heillä on orkesteri, joka etsii\nkuta kauheimpia ääniä. Luulisi kuulevansa meikäläisten soittokoneiden\nvirittämistä. Laulu ja puhe on samanlaista. Näyttelijät rääkyvät,\nulvovat ja kiljuvat. Oikein liikuttaakseen yleisöä, tahtoessaan saada\nkuulijansa oikein traagilliseen mielentilaan, parkaisee annamilainen\nnäyttelijä niinkuin metsän pahaäänisin peto. Kaikilla kansoilla\nsanotaan laulun ja puheen kehittyneen luonnossa kuultujen äänien\nmukaan, joita kukin on käsittänyt ja ruvennut matkimaan oman korvansa\nmukaan. Meidän esi-isämme ovat näihin verrattuina ottaneet satakielen\nsävelet tunteittensa ilmituomisen esikuviksi ja luoneet niistä sointuja\nitselleen. Näitten esivanhempain korva on ehkä ollut rakennettu siten,\nettä siihen on tarttunut suden ulvonta, tiikerin kiljunta ja korpin\nraakuminen. Ja onhan heillä oikeus pitää kauniina sitä niinkuin mekin\npidämme omaamme, kehittää sitä, luoda siitä taide itselleen.\n\n\nKonesalin vastakohta.\n\nPariisi, 10 p:nä lokak.\n\nKun päivän käveltyään näyttelyssä illalla palaa kotiin ja alkaa\nmuistella, mitä on nähnyt, ei tavallisesti johdu mieleen mitään.\nSilmänsä pohjasta ei saa ainoatakaan kuvaa esille pitkään aikaan. On\nnähnyt liian paljon. Niin on minulle käynyt tänäänkin. Tehtyäni\nmatkustuksen läpi näyttelyn tuntuu siltä kuin en olisi siellä\nollutkaan. Ainoastaan muutaman asian olen tällä kertaa saanut sen\nverran huomiolle pannuksi, että voin siitä jotakin kertoa.\n\nAivan omituisen viehätyksen tuntee, kun palatessaan näyttelykentältä\nTrocadero-palatsin puoleisia portteja kohti sattuu poikkeamaan\nvasempaan käteen ja joutuu puiston sisässä olevan rakennuksen ääreen,\njoka on kokonaan kuorimattomasta puusta. Se on isonlainen, kovin soman\nja hauskan näköinen kaksikerroksinen rakennus, tehty sillä tavalla,\nettä kukin näytteille pantu puulaji on samalla yhtenä hirtenä\nrakennuksen seinässä. Kun hirret seisovat pystyssä ja nousevat suoraan\nmaasta, niin näyttää siltä kuin seinät olisivat kasvaneet siihen\nsemmoisinaan. Seinästä ulkonee ikkunain ja ovien kohdalla pieniä\nparvekkeita, joista muuan on valkeatuohisesta koivustakin. Suurimmat\nkattoa kannattavat nurkkahirret ovat satavuotisista vanhoista\n\"hongista\", jotka ovat niin paksuja, ettei kaksikaan miestä kunnolle\nylettäisi sylellään ympäri.\n\nKatsellessaan ulompaa tuota taloa, jota varmaankin oli ollut taiteilija\ntekemässä, tuli mieleeni, että tuohan on ihan kuin Tapion temppeli,\ntäydellinen Metsola. Ja tätä vertailua vahvisti karhun kuva, joka\nseisoi ovenpielessä.\n\nSisään astuessaan tuntee hyvänhajuisten puiden kaarnan lemuavan vielä\nheikosti ja pihkan hajun ja ruusupuun tuoksun sekautuvan toisiinsa.\nSali, joka on puupilaristolla reunustettu, sisältää suuren joukon\npuuteollisuuden alalle kuuluvia työkaluja ja teoksia. Ensimmäinen ja\ntärkein työkalu, saha, on asetettu keskelle lattiaa. Siinä on pienen\nhöyrykoneen avulla käypä raami, joka puree hampaansa ahnaasti puun\nsisään ja raapii esiin tuon niin tutulta tuntuvan sahajauhon. Seinillä,\npöydillä, kaapeissa y.m. on sitten kirvestä, puukkoa, näveriä ja\nkaikenlaista mitä hienointa teräkalua, ja niiden ympärillä näytteitä\nerilaisista kapineista, joita heidän avullaan on saatu syntymään\nraa'asta halosta. Siinä on sanalla sanoen edessä palanen\npuuteollisuuden historiaa. Konesalissa oli kovan raudan valta\nylimmillään ja siellä tunsi olevansa maailman kihisevimmässä\nkeskipisteessä, tehtaitten tehtaassa. Täällä hallitsee pehmoinen puu,\njonka aikakausi on aikoja sitten mennyt. Mutta kun edellisessä hermot\nkärsivät ja kiihoittuvat, niin täällä ne lauhtuvat ja mieliala muuttuu\npehmoiseksi kuin metsässä.\n\nIstun juurista tehdylle tuolille, joka on sattumalta tyhjänä. Edessä on\nkeinotekoinen kallio, jonka sammaltunutta kuvetta pitkin putoilee\nalaspäin pienoinen lirisevä puro. Sen yli näkyy panoraaman muotoon\ntehty metsäinen vuorimaisema. Näyttää aivan siltä, kuin tuolta puiden\nlomitse avautuisi eteen oikeat Alpit, lumisine huippuineen,\njyrkkäyksineen, laaksoineen ja laaksokylineen. Ympäristö, jossa on, vie\nkauas pois meluavasta Pariisista valoisille, puhtaille,\npäiväpaisteisille rinteille. Liekö tekijän tarkoitus ollut saada\nsyntymään tämä tunnelma, en tiedä. Mutta se ainakin minussa syntyi.\n\n\nViimeinen käynti näyttelyssä.\n\nPariisi, 13 p:nä marrask.\n\nSyksyinen surullinen ilma on ollut jo pitemmän aikaa Pariisissakin.\nYhden vuoron sataa, toisen vuoron on usvaa ja ainoastaan silloin\ntällöin kolmannen vuoron pääsee päivä paistamaan. Mutta joskin päivä\npaistaa, on se niin alakuloisen näköinen kuin siellä kotonakin tähän\naikaan. Iltainen taivaanranta, jota luulin ainoastaan Suomessa\nsurulliseksi, on samanlainen täälläkin ja herättää samanlaisia\ntunteita. Ne mielialat, joita sää synnyttää, sopivat erinomaisen hyvin\nyhteen nykyisten olojen kanssa. Kesä on mennyt ja näyttely on mennyt\nmyöskin juhlineen, ilotulituksineen ja väentungoksineen.\nNäyttelyvieraat ovat kaikki kiiruhtaneet koteihinsa ja jättäneet\nPariisin puhdistamaan heidän jälkiänsä.\n\nSen huomaa melkein joka paikassa, mutta etenkin boulevardeilla.\nIstuessa muutama viikko sitten jonkin kahvilan seinämällä saattoi vielä\nvähän väliä nähdä outoja kasvoja ja omituisia pukuja. Milloin kulki\nmusta neekeri ja katseli ihmetellen ympärilleen. Milloin asteli arvokas\narabialainen väljässä viitassaan ohitse. Kiinalaisen pitkä palmikko\nvilahti tuon tuostakin väen tungoksessa, ja rotevaa suavisotilasta,\njoka oli päätään pitempi kaikkea kansaa, tuli seuranneeksi silmillään\npitkän aikaa. Mutta nyt niitä ei enää näe kuin ihmeeksi. Joka päivä\novat sanomalehdet kertoneet, että nyt on se ja se etelämainen kansa\nvaeltanut kotimaahansa, ja kaduilla on taas vain tavalliset\npariisilaiset kävelijänsä. Knalleja knallien vieressä, muotipuku\ntoisessaan kiinni, ei yhtään punaista fetsiä tai valkoista turbaania\ntai kirjavata kauhtanaa.\n\nMutta itse näyttelyssä on kuitenkin syksyn vaikutus kaikista valtavin.\nSattui eilen pilvetön päivä ja teki mieleni käydä kerta vielä\nkatsomassa, miltä näyttäisi sänkipelto elonkorjuun aikana.\n\nHyvästi sinne nyt pääsi, omnibusvaunuissa olisi ollut tilaa vaikka\npitkälleen panna. Ei ollut enää tungosta sisään tullessa. Se rähinä,\njonka piletinmyyjät ennen nostivat ympärillä, oli nyt supistunut\nheikkoon, miltei rukoilevaan ääneen, jolla muuan vilusta värisevä mies\ntarjosi kaupaksi jälelle jäänyttä pilettivarastoaan. Trocaderon\npalatsin holveissa oli hujan hajan puulaatikoita. Tie, jonka kupeilla\nennen oli kukkasnäyttely, oli nyt vain tavallinen katu. Suihkulähteet\nolivat kuivuneet. Koskessa, joka viime kerran käydessäni oli vielä\nryöpynnyt vaahtopäänä, näkyivät vain limaskaiset kivet. Ja reunainsa\nyli kuohuneesta lammesta ei ollut jälellä muuta kuin likainen rapakko\nkaikkein syvimmässä kuopassa.\n\nJenan sillalla, jossa oli aina ollut sellainen ahdinko, että tuskin\npääsi läpi, tuli nyt vastaan vain joitakuita työmiehiä. Siellä täällä\nkuului näyttelyn valokuvia tarjoilevien pikkukauppiaitten huutoja,\njoilta ei kukaan enää ostanut. Alhaalla Seinen virrassa näkyi vain\ntuolta kaukaa tulemassa pikkuinen alus, joita tätä ennen suikkelehti\njoka sekunti sillan arkkujen alitse. Eiffeltorni oli kyllä yhtä korkea\nkuin koskaan ennen. Kupolit kiilsivät yhäkin ja kaikki muutkin\nrakennukset olivat koskematta ainakin näin etäältä katsoen.\n\nMutta kun nousin tornin ensimmäiselle sillalle, oli se melkein autio.\nJoitakuita myöhästyneitä muukalaisia, joita hyvin riitti nostamaan ja\nlaskemaan yksi ainoa nostokone, harhaili vielä rautaisten ristikkojen\nvälissä. Muistorahoja vielä myytiin, mutta se tapahtui samalla lailla\nkuin markkinakopissa kolmantena markkinapäivänä. On vain rippeitä\njälellä ja kojun seinät ja hyllyt näkyvät liian selvästi läpi. Ja tuo\nteki minuun sen vaikutuksen, että koko Eiffeltorni oli tehtävänsä\ntehnyt samoinkuin markkinakoju ja että se nyt oli tarpeeton ja joutaisi\nalas revittäväksi. Miljoonia maksanut rakennus, jota oli pyhällä\nkunnioituksella katseltu, antamassa aihetta tuollaiseen vertailuun!\nMutta syyttäköön itseään, omaa hyödyttömyyttään.\n\nJa kun sitten laskeusin alas ja aloin kävellä ennen kuletuita teitä,\nniin kävelin kuin talossa, josta asukkaat pakenevat vieden muassaan\nkaikki, mitä suinkin saavat. Kaduilla revittiin kivitystä ja kaivettiin\npois kaasu- ja sähköjohtoja. Ravintoloissa oli pöydät päällekkäin ja\ntiskit täynnä sylen korkuisia lautaspinoja, useimpain eri osastojen,\npaviljonkien ja palatsien ovet olivat suljetut. Niihin, joihin vielä\npääsi sisään, oli tietä tukkeamassa puulaatikoita. Toisiin pantiin\ntavaroita, toisia naulattiin kiinni. Siellä täällä avautui vielä\npitkien käytävien perältä jokin tuttu näköala, jota ei oltu ehditty\nhävittää tuntemattomaksi. Konesaliin mentäessä näin vielä paikoillaan\novikoristeet ja itse konesalin mahtava suuruus ei ollut muuttunut,\nvaikka koneet eivät enää käyneet. Lasinen katto vaikutti vielä yhtä\nmahtavasti, leväten kaariensa varassa, niinkuin taivaan kupu, jota ei\nhäiritse mikään, mikä sen alla liikkuu.\n\nOmituiselta tuntui kulkea taideosastossa. Sinne sisään astuessa tuotiin\novella vastaan suurta taulua \"Kristus Pilatuksen edessä\". Se oli\nkannettaessa sattunut ylösalaisin. Toinen yhtä suuri jotakin\nsotatapausta kuvaava kangas oli syrjällään, ja kumman näköisesti\nirvistelivät siinä haavoitetut sotilaat koomillisissa asennoissa.\nEteisessä oli vielä veistokuvia. Vaan ne eivät olleet enää paikoillaan,\nsopivain välimatkain päässä, sopusointuisissa ryhmissä. Ne olivat\nsiirretyt kokoihin antamaan tietä tavarain kuletukselle. Alastomat\nolennot näyttivät värisevän kylmässä marmorissa. Useat olivat jo\nkääreissä. Eräs nainen teki epätoivoisen liikkeen päästäkseen irti\nniinisestä siteestään, johon kädet ja jalat olivat kiedotut. Toiselta\noli liikutellessa katkennut kaula ja pää pudonnut jalkojen juureen.\n\nPoikkesin siitä näyttelyn syrjäteille, puistojen sisässä mutkaileville\npoluille. Nurmi oli tallattua ja siellä täällä oli maassa puusta\npudonnut paperilyhty. Suomen paviljongin kellahtava väri veti luokseen.\nVaakuna oli vielä oven päällä, mutta ovi oli laudoilla telkitty.\nPilariin oli naulattu paperi, jossa koko komeus ilmoitettiin\nmyytäväksi. Se tiesi sitä, ettei ole ostajia vielä ilmaantunut ja että\nvelka on vielä maksamatta.\n\nAstuessani ulos näyttelystä kuului laukaus tornista. Kello oli 4 j.pp.\nja näyttely suljettiin. Ei ollut monta syrjäistä ulos astumassa.\nEnimmäkseen työmiehiä sinisissä puseroissaan. Aurinko valaisi vielä\nvinosti kattoja ja kuvapatsaita. Mutta se oli surullista syksyn valoa.\nMuistui mieleeni sänkipelto, josta aumoja vedetään riiheen illan\nsuussa. Tuon vertauksen toivat mieleeni korkeat kuormavaunut, joita\nlähti konesalin ovelta ja toiset, joita siellä vielä täytettiin.\n\n\"Savo\", syysk. 28, lokak. 1, 3, 8, 17 ja marrask. 21 p:nä 1889.\n\n\n\n\nMONSIEUR HENRI JA HÄNEN SANOMALEHTENSÄ.\n\n\nPitkin boulevardia puhaltaa kolkonlainen syksyinen tuuli ja kahisten\nlentävät pudonneet lehdet pitkää asfalttikäytävää myöten, koettaen\nkokoontua katuojien suojaan. On aamiaistunti ja monsieur Henri,\nliikemies tai jokin sentapainen, kiiruhtaa työpaikastaan\nruokaravintolaansa. Hän kulkee nopeasti ja notkeasti, olkapäät hiukan\nkylmästä kyyryssä.\n\nBoulevardin kulmassa on sanomalehtimyymälä ja sitä kohti painaa\nmonsieur Henri ruumistaan, ponnistaen tuulta vasten. Se on pikkuinen\nkuusikulmainen torni, joka jo kaukaa herättää hänen huomiotaan.\nPuitten, kadulla parveilevain ajurien ja sinne tänne suikkelehtivien\nihmisten välitse sattuvat kohta hänen silmäänsä sen monivärisillä\nilmoituksilla koristetut lasiseinät.\n\nMyymälän sisässä kuhjottaa vanhanpuoleinen nainen niinkuin hautova\nlintu pesässään. Pesä on kokonaan sisustettu sanomalehdillä, jotka ovat\nasetetut limikkäin niin, että näkyy vain nimi ja kuvalehdistä jokin\nparas piirustus. Monsieur Henrillä on jo varustettu lantti käteen, hän\nheittää sen tiskille, sieppaa kasasta mieleisensä lehden, joka aina on\nsiinä samalla sijalla, ja saa vastaukseksi tavanmukaisen: 'merci,\nmonsieur.'\n\nMonsieur Henri on saanut käteensä henkisen aamuruokansa. \"Malttaa\nköyhäkin keittää, vaan ei jäähdyttää\" -- ja jo mennessään tahtoo hän\nhaukata lämpöiset. Huolimatta tuulesta, joka nyhtää paperia hänen\nkädestään, levittelee hän sitä lukeakseen ja ahmii sisäänsä lihavimmat\npäällekirjoitukset, kiiruhtaessaan eteenpäin, sateenvarjo kainalon alle\npistettynä. Samalla lailla kuin hän siinä menee, menee hänen edellään,\nrinnallaan ja takanaan yksi, toinen ja kolmas samanlainen\npaperisiipinen lintu, jotka kaikki ovat lähteneet lentoon myymälän\nedustalta ja nyt lehahtavat ravintolan ovesta sisään.\n\nHänellä on tietty paikkansa pöydänpäässä ja hyllyllä oma serviettinsä,\njonka palvelija tuota pikaa juoksuttaa hänen eteensä, asettaen siihen\nsamalla viinipullon, palan valkoista leipää ja luettelon ruokalajeista.\n\nEi hän tuota ... ei tuotakaan ... onko tuo hyvää?\n\n-- Un gigot.\n\n-- Un gigot ... un! huutaa palvelija heleällä viranomaisella äänellä,\njonka pitää tunkea aina kyökin perälle saakka, voittaa puhelun\nlakkaamaton porina ja astiain alinomainen kalina.\n\nSillaikaa kun rasva ratisee kuumassa paistinpannussa, jatkaa hän\nlehtensä lukemista. Hän on herkkusuu ja hakee kohta makeimman murusen\nkäsiinsä. Ensimmäisellä sivulla on heti pääkirjoituksen perässä\n\"kaikenlaisten kaikujen\" osasto. Se on Pariisin parfyymiä, ne ovat\nkotikaupungin kukkasia, jotka tuoksuvat siitä häntä vastaan. Hänellä on\ntarkka vainu ja jo ensimmäisistä sanoista hän tuntee, maksaako vaivan\njatkaa. Siinä on ensin kertomus eräistä yksityisistä iltahuveista,\njoissa ovat laulaen esiintyneet \"tuo ihana mademoiselle V. ja vielä\nviehättävämpi madame A----t\" -- näiden puvut kuvataan ja kiitetään ja\nmainitaan nimeltään muitakin seurassa olleita kaunottaria. Monsieur\nHenri jättää kappaleen kesken, kun näkee heti alla hauskemman.\n\nPalvelija juoksuttaa esiin pyydetyn ruokalajin ja monsieur Henri\naloittaa aamiaisensa. Hän on taittanut lehtensä kuusin kerroin\npalstojen mukaan ja asettanut sen eteensä viinipullon varaan. Hän on\nvalinnut sähkösanomat, joita hänen lehtensä kirjeenvaihtajat viime yön\nkuluessa ovat lennätelleet kaikista maailman ääristä. Muutamilla\nsilmäyksillä on hänellä tilaisuus tehdä retki Kiinaan, New Yorkiin,\nsyvälle Venäjän sydämeen ja Espanjan äärimmäiseen niemekkeeseen. Ei\nsitä suurempaa risahdusta maapallolla, joka pääsisi hänen korviensa\nohitse.\n\nTavallisesti lukee hän kaikki sanomat siinä järjestyksessä, johon\ntoimitus on ne taittanut. Mutta tällä kertaa tahtoo toimitus, että\nmuiden lomasta astuisi esiin erityinen asia. Siihen on painettu\npaksuilla kirjaimilla:\n\n\"Tonkin asetettu piiritystilaan.\"\n\nJa alla oleva sähkösanoma kertoo, että kiinalaiset rosvojoukot ovat\ntehneet tukalaksi ranskalaisten aseman heidän siirtomaassaan.\nKahakoissa on kaatunut ja haavoittunut suuri joukko, joiden nimet\nluetellaan. Uusia yhtä ikäviä uutisia on kohta odotettavissa.\n\nTästä ei ole pitkä matka kotimaiseen politiikkaan, ja luettelemainsa\ntapahtumain johdosta on lehti laatinut erikoisen tulta tuiskuvan\nartikkelin hallitusta vastaan. \"Vaalitaistelujen aikana ja ennen sitä\npiti hallitus tarkan huolen siitä, ettei totuus Tonkinin asiain\nhuonosta tilasta tulisi julkisuuteen. Ja viisasta kyllä! Sillä se\ntiesi, mikä olisi ollut tulos kansan mielenilmauksesta, jos olisi\ntiedetty, että viime aikoina tehdyt retkikunnat eivät ole tuottaneet\nmuuta kuin tappiota ranskalaisille ja hukkaa sen sotamiehille. Vaan\nvielä on se sittenkin saava kuulla kunniansa. Eduskunnassa on oleva\nsiksi rohkeita miehiä, että uskaltavat huutaa ilmoille vihansa sitä\nministeristöä vastaan, joka typeryydellään, ahneudellaan ja omien\netujensa ajamisella on saattanut maamme perikadon partaalle!\"\n\nJuuri niin, inho on huudettava ilmoille! Hän on ihan yhtä mieltä lehden\nkanssa. Ja hänen kuuma verensä kuohahtaa ja silmän pohjassa välähtää\njätteitä vaalitaistelun intohimosta, jonka hiillos ei vielä kokonaan\nole sammunut. Kiihoittunutta mieltä lauhduttaa kuitenkin kohta laji\nviileätä ruohoruokaa. Ja sitäpaitsi on juuri silmän alla kertomus\nkeisarien kohtauksesta Berliinissä. Lehti riemuitsee ja hän sen mukana\nsiitä varovaisesta kylmyydestä, jolla Aleksanteri III on kohdellut\nVilhelm II:ta. Ei ole ainoatakaan sanaa herahtanut suuren itsevaltiaan\nhuulilta, joka olisi saattanut \"saksalaista\" toivomaan hänestä\npuoluelaista Ranskaa vastaan. Bismarck on laskeutunut alakuloisena alas\nrappuja H.M. Venäjän keisarin puheilta ja lausunut: \"Tsaari on mykkä\nkuin muuri\". Ja mikä selvä viittaus! Hän on kiittänyt isäntäänsä\nranskankielellä. Oo, ranskankieli on yhä vielä loistavasti säilyttänyt\nasemansa korkeimman diplomatian kielenä!\n\nNäiltä retkiltä palauttaa lehti lukijansa takaisin Pariisiin.\n\nNäyttelyssä on eilen käynyt yli 300,000:n hengen. Tungos oli ääretön ja\njoka portin edessä täytyi lakkaamatta muodostaa jonoja.\n\n-- Garçon, un café, s'il vous plait!\n\nMonsieur Henri ottaa sikarin taskustaan, levittää nyt lehtensä\nlevälleen ja noukkii sieltä täältä sivumennen mitä sattuu eteen.\n\nLensin hiilikaivoksissa leviävät työlakot leviämistään. Tuhansia kulkee\ntyöttöminä ja nälkäisinä. Sotaväkeä on lähetetty suuret joukot\nrauhattomuuksia estämään. Pari ministeriä on osakkaina\nhiilikaivosyhtiössä, lehti ilmoittaa sen julki ja pistää loppuun pienen\npurevan pätkän:\n\n\"Niinkuin näkyy, tekee hallitus kunnolla tehtävänsä työnlakkauttajia\nvastaan ja herrat yhtiön osakkaat eivät suinkaan laiminlyöne lausua\nhallitukselle hartaimpia kiitoksiaan ja sydämellisimpiä\nonnentoivotuksiaan järjestyksen ylläpitämisestä.\"\n\nPikkutiedot Pariisista täyttävät petitillä painettuina puolitoista\npalstaa. Monsieur Henri lukee muutamia.\n\nLehti luettelee ne kuivasti ja kylmästi, ja monsieur Henri käy käsiksi\nateriaan.\n\nMusta väkevä kahvi vähän kiihoittaa hermoja, mutta sikari niitä\nviihdyttää eikä luettavakaan vaadi minkäänlaista ponnistusta.\n\nSe on hauskaa, keveätä tarinoimista päivän tapahtumista. Se on taitettu\nja laitettu niin, että se tunkee itsestään kuin hyvä haju sieraimiin.\nPaino oli isoa ja harvaa, esitys helppotajuista ja sisältö vaihtelevaa.\nKaikki, mitä lehden lukija mahdollisesti tahtoisi ajatella ja miettiä\näsken lukemansa johdosta, on tarinan tekijä jo ajatellut ja miettinyt.\nHän saa johtopäätökset kaiken maailman menosta valmiina eteensä.\nPolitiikka, koti- ja ulkomainen, teatteri, kirjallisuus, viimeiset\nmuodit y.m. kosketellaan lyhyissä palasissa, sattuvissa sanoissa,\nkoottuina kokonaisiin kimppuihin. Siinä ei ole mitään alakuloista ja\nmasentavaa. Puhuessaan viime päivän suuresta vainajasta, kirjailija\nEmile Augier'sta, puhuu hän niin, että muille lisääntyy halu elää ja\nnauttia elämästä. Ottaessaan esille totisen asian sujuttaa hän sanojaan\nniin, että niistä lopussa syntyy leikkipuhe.\n\nKirjoituksen alla on kuuluisa nimi, se on tunnettu, taitava kirjailija,\nuseinkin joku kaikkein etevimmistä. Hänen kynänsä on kuin kadulla\najavan ajurin sujuva ruoska. Se napajaa kuin meren ruoko, väräjää hänen\najatuksiensa pienimmänkin määräyksen mukaan. Hän hyväilee sillä\nlukijaansa niinkuin ajuri hevostaan, joka nautinnolla koukistaa\nkaulaansa luokille. Ja kun hän on aikansa hyväillyt häntä, kiihoittanut\nhänen kansallisylpeyttään, ylistänyt hänen isänmaataan ja puhunut hänen\nmielensä mukaan, niin on hänen aikansa tulla pyrittävään päämaaliin.\nHän tekee vain vähäisen liikkeen ja siiman pää pamahtaa kuin pieni\npistoolin laukaus, se on vain läiskäys tyhjään ilmaan, mutta se ajaa\nhänen lukijaansa mielipiteen, minkä ikinä hän tahtoo, ja vie hänet\nyhden päivän matkan sitä päämaalia kohti, joka on suunniteltu, kukaties\nkuinka pitkäksi aikaa eteenpäin, viisasten miesten salaisissa\nlukituissa kammioissa.\n\nMonsieur Henri kulkee taas pitkin boulevardia. Hän on suorittanut\naamiaisensa, sekä ruumiillisen että henkisen. Servietti on heitetty\nhuolettomasti ravintolan pöydälle ja sanomalehti melkein\nylenkatseellisesti rutistettu. Hän ei enää muista kumpaakaan. Mutta\nsamalla lailla kuin äsken nautittu ruoka on alkanut uudistaa hänen\nelimistöään solu solulta, samalla lailla kiertelee jo lehdestä lähtenyt\nmehu hänen aivoissaan. Sen mielipiteet ovat muuttuneet hänen\nmielipiteikseen, hän on ottanut omikseen sen ajatukset, joita hän\npuolustaa kuin omiaan ja joiden johdosta hän on valmis käymään\nkiivaaseen kahakkaan. Ja jos kuuntelen hänen puhettaan, niin on siinä\nsamat käänteet, samat sutkaukset kuin taannoisessa tarinassa. Ja\nsamalla lailla kuin hänen on käynyt, on käynyt tämän, tuon, toisen ja\nkolmannen, jotka ovat samasta myymälästä ostaneet saman lehden ja nyt\nkiiruhtavat takaisin työpaikkaansa samaa tietä, jota äsken olivat\ntulleet.\n\n\n\n\nHUUTAMASSA BOULANGERIN HYVÄKSI.\n\n\nPariisissa, 22 p:nä jouluk, 1889.\n\nOlin eilen illalla boulangististen vaalimiesten puoluekokouksessa;\nkorvissani soi vielä ranskankieli, heleä kuin kirkasääninen hopeakello.\nKolmatta tuntia olen kuullut sitä soitettavan laidasta laitaan,\nseisotettavan kannallaan ja heilahutettavan takaisin, niin että seinät\ntärisevät ja selkäpiitä viiltää. -- Le suffrage universel! -- -- --\nVive Boulanger! A bas Joffrin! --\n\nKämmeneni ovat vielä hellät taputuksista, joilla olen pannut\nvastalauseeni Ranskan nykyistä hallitusta, ministeri Constansia ja\nedustajakamaria vastaan. Ne ovat olleet minulle \"varkaita\", \"yleisen\näänivallan sortajia\", \"tasavallan vihollisia\". Hattuni on heitetty\nilmaan Boulangerin kunniaksi ja sateenvarjoni on iskenyt koloja siltaan\nJoffrinin perikadoksi. Hiukan hävettää, niinkuin sitä, joka on\npäästänyt hätävalheen heikkona hetkenä. Mutta kun on myrskyssä, niin\ntäytyy taipua myrskyn mukaan, ulvoa sutena seurassa. Eikä todellakaan\nmaksanut vaivaa ruveta ottamaan kuhmuja otsaansa ja mustelmia\nkäsivarsiinsa, kun sen voi välttää ainoastaan hattua heiluttamalla. Ne\neivät varmaankaan olisi olleet vältettävissä, kuhmut ja mustelmat,\nilman innostusta oikean asian hyväksi. Mutta minulle oli pääasia saada\nnähdä ja kuulla, millainen on valtiollinen puoluekokous Pariisissa, ja\nsiitä onkin nyt selvä kuva mielessäni.\n\nOlin lukenut viikkoja ennen sanomalehdistä näin kuuluvan ilmoituksen:\n\n    VASTALAUSE\n\n  Joffrinin vaalin hyväksymistä vastaan.\n\n    VAALIKOKOUS,\n\n  jonka toimeenpanevat 18:n vaalipiirin tasavaltalaisten,\n  revisionistien, sosialistien ja patrioottien komitea ynnä\n  tasavaltalais-kansallinen komitea sekä keskuskomitea yleisen\n  äänivallan puolustamista varten Lauantaina 21 p:nä joulukuuta\n  1889 klo 8 illalla.\n\n  Moolin de la Galettessa Girardon'in kadun varrella.\n\nPäästäkseni sisään kävin pyytämässä piletin punaisimman boulangistisen\nlehden \"Cocarden\" toimituspaikasta. Sieltä se heti annettiinkin ja vielä\nkaupanpäälliseksi toinenkin, ystävällisellä silmäniskulla, että \"jos\nteillä on joku ystävä, joka tahtoo...\"\n\nMoulin de la Galette (s.o. rahamylly, sampo) on suuren tanssisalin nimi\nylhäällä Montmartren huipulla. Hakiessamme sitä käsiimme ahtaiden ja\nhuonosti valaistujen etukaupungin katujen periltä, meitä hiukan\npöyristytti, toveriani ja minua. Edellämme ja jälessämme kuului\nraskaita anturan askeleita, ohitsemme kiiruhti epäilyttävän näköisesti\npuettuja haamuja ja kuului tuota raakaa maalaismurretta, jota puhuu\nMontmartren työväki.\n\n-- Minä en suinkaan kernaasti tahtoisi kulkea täällä yksin öiseen\naikaan, sanoi toverini. Ja ympäristö, tuo märkä muuri ja musta kadun\nkita, johtikin mieleen ranskalaisten romaanien kertomuksia väijyvistä\nvarkaista, murhista, roistoväestä ja ryöväyksistä. Varovaisuuden vuoksi\npäätimme olla paljon puhumatta toisillemme, sillä hänen tanskansa ja\nminun ruotsinkieleni saattaisi merkitä meidät saksalaisiksi, ja\nsilloin -- Jumala varjelkoon meitä vaivaisia syntisiä!\n\nOlimme vähää ennen istuneet hienossa valoisassa boulevardikahvilassa ja\nkävelleet katuja, joiden varrella hohtivat loistavat myymälät, sähkön\nhäikäisevässä valossa. Moulin de la Galetten edustalla oli vastakohta\nsilmiinpistävä. Valemyllyn siivet häämöttivät harmaan hämärän sisästä.\nPientä kadun risteykseen muodostunutta aukeaa paikkaa valaisivat vain\nheikot tulet kulmassa olevasta ravintolasta, jonka tiskin ääressä hääri\npäitä, käsiä ja ilmaan kohoavia täysiä ja tyhjennetyitä ryyppylaseja.\nOvi kokouspaikkaan, rautainen ristikkoportti, oli vielä suljettuna.\nKatukäytävällä odotti jo pitkä jono, pitäen epämääräistä murinata.\nToisella puolen katua seinänvierellä huomasin äänettömän mustan\nmöhkäleen, joka oli painautunut kivijalan kylkeen. Se oli hallituksen\nsalavihainen kartanokoira, joka niuhotti vartioimassa yleistä\nturvallisuutta, äänetönnä odottaen tilaisuutta purrakseen. Se oli\npoliisiparvi, pari sataa miestä vartioimassa väkijoukkoa, joka tuskin\noli paljoa lukuisampi. Jonossa, johon asetuimme, keskusteltiin tietysti\nBoulangerista.\n\nHänkö, ei hän ota armoa hallitukselta! Hän viisi välittää\nanteeksiannosta. Hän on sanonut tulevansa takaisin omin voimin! Oo, se\nei kestä kauan, saattepa nähdä! -- Vihdoin avattiin rautaristikko ja ovi\nalkoi niellä jonoa sisäänsä. \"Korttinne, kansalainen, korttinne,\nkansalainen!\" toistivat vartijat ovella. Toverini, joka oli\nkotimaassaan Tanskassa ollut monessa tällaisessa mylläkässä, huomautti\nminua siitä, etten vain vahingossakaan kutsuisi ketään monsieur'iksi,\nsillä täällä ei ole kukaan \"herra\", täällä ovat kaikki \"kansalaisia\".\n\nYhtä kauniina \"kansalaisina\" kuin kaikki muutkin astuimme sisään\nsuureen, matalaan, lehtereillä varustettuun saliin. Varovaisuuden\nvuoksi oli kaikki irtonaiset aseiksi kelpaavat kapineet korjattu pois\nja tuolitkin vaihdettu puutarhan penkkeihin, joita oli rivittäin\npuolilattiaan. Sähkö- ja kaasutulien valossa oli nyt tilaisuus\ntarkastaa ystäviä ympärilläni. Joka puolelta piiritti minua miesjoukko.\nNuo ne siis nyt olivat niitä n.s. boulangistejä, revisionisteja,\nsosialisteja, patriootteja y.m.s. Jos oikein osaan päättää, on tuo\nlihavanläntä vähän olevinaan olevan näköinen mies jonkin pienen\nravintolan isäntä, joka pitää kapakassaan \"Cocardea\" ja\n\"L'Intransigeant'ia\" ja laskee vuotuisiin tuloihinsa sievoisen summan\nsiitä, että maustaa jokaisen antamansa absinttilasin pienellä puheella\nBoulangerin puolesta. Toinen päätyyppi on työmies samettihousuissa ja\ntyömekossa. Ja kolmas ammatiltaan jotenkin epämääräinen henkilö,\njonkinlainen puoliherra, jolla on kaulus ja kravatti muodinmukainen,\nmutta ei juuri puhtaudella pilattu, jolla on kulunut knalli ja\nrikkinäiset napinlävet, ja jonka silmässä on kiilto, mikä ei juuri\nherätä luottamusta. Siellä täällä miesten keskellä näkyy naisen hattu.\nAinakin olen yhden näistä kasvoista ennen nähnyt. Totta tosiaankin, se\noli juuri äsken illan hämärässä, kun hän juoksi jälessäni boulevardin\npuitten välissä.\n\n-- Hiis tiesi, jos ei täällä vielä ennen illan loppua saa selkäänsä? --\ntulee minulle mieleeni katsellessani yleisöä. Ja minä sanon itselleni,\nettä heti kohta, kun vaan jokukaan huutaa tai taputtaa tai koputtaa\nkeppiään, niin minä säestän, säestän sydämeni pohjasta ja teen mitä\nikinä näen muittenkin tekevän.\n\nAluksi ostivat he melkein kaikki sanomalehteä \"La sentinelle de\nMontmartre\" (Montmartren vartiomies), jota myytiin joka haaralla. Minä\nostin myös. Ja se maksoi vaivan. Sen etusivua kaunisti korea kuva. Enkö\nolisi ihaillut sitä, minä mies kansanvaltainen! Maassa lepää siinä\n\"yleinen äänivalta\", lattiaan kahlehdittuna käsistään ja jaloistaan.\nHäntä polkee rintaan Joffrin, pistooli kädessä. Vapaus ja oikeus\nnäyttää olevan viimeisillään. Mutta kun vaara on suurin, on pelastuskin\nlähinnä. Kauempana kuvassa nähdään kansa rientämässä avuksi -- myllyä\ntakaa. Kansalla on kädessään vasaroita, viitakkeita, kirveitä, luutia\nja lapioita. Ja kansan etupäässä astuu kenraali Boulanger, ruoska\nkädessä. Vasta tänään olen uskaltanut olla huvitettu kuvasta. Eilen\npanin kaikki voimani liikkeelle pysyäkseni totisena.\n\nPuhujalava pysyi vielä tyhjänä. Tai oikeastaan soittolava, jossa joka\nilta istuu orkesteri puhaltamassa valsseja ja polkkia. Eiliseltä\njäleltä oli arvattavasti vielä ruokapöytä lavan perällä ja sen edessä\nolevalta ilmoitustaululta luin suurin kirjaimin: \"Polkka\". Nykyhetken\ntarkoituksesta muistutti siellä ainoastaan viheriä pöytä.\n\nMe pysymme jotenkin rauhallisina kaikki \"kansalaiset\". Mutta yht'äkkiä\nannetaan meille erinomainen syy ensimmäiseen mielenliikutukseen.\nIlmaantuu lavalle mies ja kiinnittää neulalla pöytäliinaan kenraali\nBoulangerin kuvan, täysissä sotatamineissa, ristit ja kunniamerkit\nrinnassa. Kuva, josta \"La Presse\" tänään ylpeillen kertoo, että se oli\nlehden lahjapalkkio tilaajilleen, jää riippumaan yläpuolelle \"Polkkaa\".\nMe kaikki boulangistit humahdamme seisoallemme, paljastamme päämme,\nhuudamme äärettömässä riemastuksessa: \"Eläköön Boulanger!... Kuolkoon\nJoffrin!\" ja puhaltaumme laulamaan hänen lauluaan: \"En revenant de la\nrevue!\"\n\nEnsimmäisen innostukseni iloa häiritsee kuitenkin pieni hetkellinen\npelästys. Siellä on tuolla takana niitä, jotka vastaavat vihellyksillä.\nTäällä on siis Joffrininkin ystäviä! Kuka ties ne ovat enemmistössä? Ja\nminä, joka jo olin \"merkinnyt\" kantani. Mutta onneksi ne vaikenivat,\nmeillä boulangisteilla on ehdoton enemmistö, \"valtaava enemmistö\",\nkäyttääkseni Jonas Castrénin huulilta usein kuulemaamme sanaa.\n\nSamassa astuivat lavalle ne, joita olimme odottaneet: kokouksen\ntoimeenpanijat. Yksi boulangistisen puolueen pääjohtajia, edusmies\nLaguerre saa aikaan sanoin selittämättömän metelin. Sitten huudamme me\nsen minkä keuhkomme kestävät: Vive Laisant! Vive Susini! Vive Gabriel!\nVive Vergoin! Vive Youssot! Ne ovat nuo meidän miehiämme, meidän\njohtajiamme ja kalliin asiamme ajajia, ne ovat niitä kansan todellisia\nystäviä, oikeita tasavaltalaisia, kunnon kansalaisia. Hienoilta\nherroilta ne näyttävät, älykkäiltä ja eleganteilta. Suurin osa heistä\non edusmiehiä, joiden vaaleja edustajakamari ei ole hyväksynyt. Mutta\njuuri sentähden he ovat meistä tuhat kertaa rakkaammat. Sillä me olemme\ntulleet tänne protesteeraamaan, protesteeraamaan. En oikein tiedä, mitä\nvastaan ja millä perusteella protesteeraamme. Mutta nuo tuolla\nylhäällä, ne sen kyllä tietävät ja sanovat kai myös, minkä tietävät.\n\nHe ryhmittyvät kahden puolen pöytää. Joku pieni pienokainen mustaparta\nnousee sanomaan jotakin. Asetettuaan kädellään myrskyn täällä alhaalla,\nehdottaa hän kokouksen kunniapresidentiksi Boulangerin ja kahdeksi\nvarakunniapresidentiksi Rochefortin ja Dillonin, jotka ovat paenneet\nRanskasta samoin kuin Boulangerkin.\n\n-- Eläköön Boulanger! Eläköön Rochefort! Eläköön Dillon! -- Alas Joffrin!\nAlas Constans! Alas varkaat!\n\nPieni mustaparta kiittää meitä kaikkia siitä, että olemme näin\nlukuisasti tänne saapuneet panemaan vastalausettamme sitä eduskuntaa\nvastaan, joka on häväissyt kansan yleistä äänestysoikeutta, hän lukee\nkirjeitä eräiltä ystäviltä, joita \"influensa\" on estänyt saapuville\ntulemasta, antaa puheenvuoron eräälle pitkälle herralle siellä ylhäällä\nlavalla, ja niin on varsinainen kokous alkanut.\n\nHe ovat verrattoman taitavia puhujia kaikki. Meidän suurimmat suupaltit\nsiellä kotona ovat oppipoikia näiden rinnalla. Eivät he etsi sanojaan,\nhylkää tai ota uusia. Se käy kuin ulkoa opittujen nuottien mukaan.\nLiikkeet, asennot, mimiikki tekevät sen, että koko mies kiireestä\nkantapäähän näyttää puhuvan. Hänen koko ruumiinsa sulaa hänen\nsanoihinsa. Jokainen kure vaatteissakin, joka syntyy ja siliää hänen\nliikkuessaan, lisää eloa ja antaa vauhtia hänen lausumilleen\najatuksille.\n\nMutta on se heidän kielensäkin luotu kuin tätä tarkoitusta varten. Se\nlaulaa ja lirisee kuin puro, joka juoksee kivikkoa pitkin, se räiskyy\nja ritisee kuin kulo katajikossa, ja yht'äkkiä kurahtaa se siitä\npaukkuen ja humisten kuivaan korpikuuseen. Se on todellista\nilotulitusta, ja siitä muistuttavat yleisön aplooditkin, jotka\nsäännöllisesti pamahtavat parhaimmissa paikoissa.\n\nEn ymmärrä kieltä niin tarkoin, että voisin antaa kuvan joka\nvivahduksesta. Ainoastaan äkäisimmät kipinät, kirkkaimmat tulikaaret\njäävät mieleeni.\n\nMarcel Habert, eräs vastavalittu edusmies, vertaa boulangismia \"suuren\nmeren nousuveteen\". Se saa voimaa niistä loukkauksista, joita yleinen\näänestysoikeus on saanut kärsiä. Edustajakamari on hylännyt sen, jonka\nkansa hyväksyi. Joffrin, Boulangerin vastaehdokas täällä Montmartren\nvaalipiirissä ei ole kansan valitsema, hän on hallituksen valitsema.\nNykyinen eduskunta ei tunnusta enää \"ei lakia ei oikeutta, ei kykyä\neikä kuntoa\". \"He ovat saaneet Joffrininsa, suojelkoot nyt häntä! Me\nmuut, meillä on Boulangerimme ja me suojelemme häntä!\"\n\nMaurice Vergoin on ihan äskettäin tuomittu kahdeksan kuukauden\nvankeuteen siitä, että hän on liiaksi sättinyt Quesnay de Baurefaire'a\njoka oli asianajajana Boulangerin, Dillonin ja Rochefortin jutussa.\nHänen puheensa on katkera, ivallinen ja pureva. Melkein joka lause\nherättää päättyessään naurua ja ihastusta.\n\nPuheenjohtaja mainitsee jonkun nimen, mutta kansa huutaa Laguerrea ja\ntahtoo kuulla häntä. Luulen, että huutajille oli siitä edeltäkäsin\nannettu viittaus.\n\nLaguerre on solakka, pitkä gentlemanni. Hänen puheensa\nedustajakamarissa Joffrinin vaalin hyväksymistä vastaan kuului olleen\nmestariteos logiikkaa ja lakitietoja. Aine on sama nytkin.\n\n\"On kuultu edusmiesten valtakirjoja hylättävän ennenkin. Mutta sitä ei\nole ennen kuultu, että eduskunta olisi itse valinnut edusmiehensä. Se\non nyt kuitenkin tapahtunut. Mutta minä olen iloinen siitä. Minä\nonnittelen isänmaata ja puoluettamme näiden laittomuuksien, näiden\nrikosten johdosta, jotka ovat loukanneet ja loanneet yleistä\näänioikeutta.\"\n\n\"Minä tahtoisin tehdä sananlaskuksi totuuden: älä loukkaa yleistä\näänioikeutta!\"\n\n\"Sillä se, joka tässä maassa on loukannut yleistä äänioikeutta, se on\nsamassa ollut hukassa\".\n\n\"Ne verivirrat, mitkä Pariisissa ovat vuotaneet loukatun äänioikeuden\nkostoksi, todistavat tosiksi sanani.\"\n\n\"Niin pian kuin jokin hallitus on sitä loukannut, on se ollut hukassa.\"\n\n\"Vuosina 1830 ja 1848 se jo tapahtui. Ja viimeksi vuonna 1871.\"\n\n\"Keisarikunta pysyi pystyssä ainoastaan niin kauan kuin se kunnioitti\nyleistä äänioikeutta. Mutta niin pian kuin se sitä häpäisi, se oli\nhukassa.\"\n\n\"Nykyinen opportunistinen tasavalta peri keisarikunnan. Se on nyt\nvuorostaan häväissyt yleistä äänestysoikeutta. Ja sen on käyvä samalla\nlailla: sekin on oleva hukassa!\"\n\nPuhetta seurasi pitkä, innokas mielenosoitus. Huudettiin, polettiin\njalkoja ja heilutettiin hattuja. Muuan työmies vierelläni huutaa niin,\nettä kasvot punottavat ja niskasuonet pullistuvat. Toinen on sivaltanut\nhatun päästään, puristanut sen yhdeksi mytyksi käteensä, jota survoo\nylös ja alas ja eteenpäin, niinkuin tekisi säännöllisiä\nvoimisteluliikkeitä. Sähkökin näyttää ymmärtävän asemansa. Se tulee\nlevottomaksi, aikoo sammua, syttyy taas ja tirskuu ja rätäjää.\n\nVaivoin saavat seuraavat puhujat sananvuoroa. Laisant esittää\nBoulangerin merkityksen: On hänen ansionsa, että Ranska on kadottanut\ntunteen uhkaavasta perikadosta. Juuri hän on saanut Ranskan taas\nymmärtämään oman arvonsa. Maa ei tahtonut sotaa, mutta maa ajatteli:\nSaksa tahtoo käydä kimppuumme; mutta silloin se on löytävä meitä\njohtamassa Boulangerin, joka on meidät yhdistänyt ja saanut meissä\nviriämään koston tulen. Ja tämä mies, tämä ihmeteltävän suuri isänmaan\nystävä, hän on joutunut entisten ylistäjäinsä ja imartelijainsa\nkateuden ja koston uhriksi! Mutta eläköön hän! Ja hän on vielä elävä!\n\nSusini, joka oli ministeri Constansin kilpailija Marseillessa, on\ntulinen etelämaalainen ja purkaa kuohuvan sappensa voittajaansa\nvastaan. \"Meitä on peloitettu Boulangerin yksinvaltiudella, mutta\nmeillä on parhaallaan Constansin yksinvaltius!\"\n\nLopuksi astuu esiin kokouksen puheenjohtaja, tuo ennen mainittu pieni\nmustaparta. On kuin sata saakelia telmäisi ja tappelisi hänen\nsisässään.\n\nYoussot on hänen nimensä, eduskunta on hylännyt hänenkin vaalinsa\njoidenkuiden laittomuuksien perusteella ja hän lopettaa puheensa näin:\n\n\"Oli ennen olemassa lippu, lippu, johon oli kirjoitettu valtiollisten\nja yhteiskunnallisten olojen uudistus. Sitä kuljetti ennen muinoin\nedessään radikaalinen puolue. Nyt se on antanut sen pudota maahan ja\nnyt se lippu ei ole muuta kuin rääsy, jolla peitetään edusmiesten\npersoonalliset pyyteet.\"\n\n\"Kansalaiset! Meidän on pelastettava tuo lippu ja sitä puolustettava.\nKohta ovat käsillä kunnalliset vaalit. Kantakaamme silloin tämä lippu\nheilumaan Kaupungintalon katolle! Ja kun aika on täytetty ja kun\nhäpeällisten tekojen mitta on kukkurallaan, silloin ponnistakaamme\nvoimamme kaikki me patriootit ja boulangistit, ja kansanvallan\nkohotetuilla käsivarsilla viekäämme se yhä eteenpäin ja nostakaamme se\nheilumaan sinne, missä sen oikea paikka on, edustajahuoneen katon\nharjalle!\"\n\nJa ennenkuin höyry on ehtinyt haihtua, esittää hän samassa henkäyksessä\nkokouksen hyväksyttäväksi näin kuuluvan lausunnon:\n\n\"Seinen departementin vaalimiehet, kokoontuneina Moulin de la\nGallette'n saliin lauantaina 21 p:nä joulukuuta 1889, luvultaan 500;\n[Antiboulangistiset lehdet saavat tämän summan nousemaan 700:aan.]\n\nLausuvat vihansa kelvotonta parlamenttia vastaan, joka uskaltaa tehdä\nastinlaudakseen yleisen äänioikeuden ja julistaa valituksi miehen, joka\nei ole valittu;\n\nLausuvat onnittelunsa niille muutamille edusmiehille, jotka ovat\njääneet uskollisiksi asialleen ja jotka ovat äänestäneet kenraali\nBoulangerin, oikean kansanvalitun hyväksi;\n\nLähettävät hänelle tervehdyksensä, kiitoksensa ja kunnianosoituksensa;\n\nLausuvat vastalauseensa Maurice Vergoin'in tuomiota vastaan, joka olisi\nsaattanut keisarikunnankin punastumaan;\n\nPäättävät julistaa kaikkia luvallisia aseita käyttävän sodan sitä\nhäpeällistä yksinvaltiutta vastaan, jonka valtikan alle nykyinen\nhallitus on saattanut meidän rakkaan Ranskanmaamme;\n\nVetoovat kaikkiin Ranskan tasavallan ystäviin ja patriootteihin\nkehoittaen heitä valmistamaan kansanvallan lopullista ja pikaista\nvoittoa;\n\nEläköön kansanvaltainen, sosialistinen tasavalta! Eläköön yleinen\näänioikeus!\n\nEläköön kenraali Boulanger, Clignancourt'in vaalipiirin ainoa oikea\nedusmies!\"\n\nSiinä se, ja mitäs muuta neuvoksi kuin taas huutaa se hyväksi ja\nkiittää kauniiksi! Eläköön, kasvakoon ja karttukoon kernaasti meidänkin\npuolestamme!\n\nMutta tappelua ei tullutkaan. Olimme kaikki liiaksi yksimieliset.\nHihkuttiin ja hurrattiin vain, purkautuessamme ulos huoneesta pimeälle\nkadulle. Mutta vartiojoukko oli äskeisestä kulmastaan siirtynyt oven\neteen ja muodosti käytävän kahden puolen. Aioin seisahtua katsomaan,\nvieläkö piti mitään tuleman. Mutta totinen poliisimies ei sitä\nsallinut. \"Poistukaa!\" sanoi hän käskevästi. Ja siihen loppui minun\npuolestani tämä valtiollinen mielenosoitus. En tiedä, lienevätkö\nhengenheimolaiseni sitä vielä jääneet jatkamaan.\n\n-- Se on nyt oikeastaan verratonta ilveilyä tuo kaikki, nauroi toverini.\nNoista \"kansalaisista\" tuolla ylhäällä puhujalavalla, luuletko, että\nheistä yksikään teki tuota tosissaan! Oo, minä olen ollut puhujalavalla\nminäkin!\n\nMutta me olimme molemmat yksimieliset siitä, että heidän\nnäyttelijätaitonsa oli erinomainen.\n\n\n\n\nRANSKAN EDUSTAJAKAMARISSA.\n\n\nPariisi, 8 p:nä maalisk. 1890.\n\nRakennus ei ole ulkoa nähden kovinkaan komea. Mutta kokoonpantuna\nharmaasta kivestä, vaikuttaa se arvokkaasti ja sopusuhtaisesti sitä\nkatseltaessa Concorden sillalta, joka Place de la Concorde'lta vie\ntoiselle puolen Seinevirran.\n\nVarustettuna sisäänpääsölipulla, joka on onnistuttu hankkia tuttavien\ntuttavien avulla, joudutaan monien käytäväin kautta katsojain\nlehterille. Jos on jokin tärkeä asia esillä, ovat paikat täytetyt jo\ntunteja ennen istunnon alkamista. Pilarin suojasta katsellen, edessä\nistuvain naisten niskojen taitse, tekee \"kamari\" vaikutuksen\nsamanlaisen kuin yliopiston juhlasali Helsingissä. Katosta puoliseinään\non pylväitä, joiden takana ovat katsojain istuimet kahdessa rivissä.\nAlempana niitä, laskeutuen porras portaaltaan, ovat puoliympyrässä\nedusmiesten punaisella veralla päällystetyt istuinrivit. Pieni aukea\npyörylä keskipisteessä, ja vastaisella seinämällä kohoaa suuri\nmonikerroksinen kateederi, kamarinpresidentin valta-istuin. Siinä on\neri osastonsa ylempänä ja alempana eduskunnan virkamiehiä: notarioita,\nsihteerejä ja pikakirjureja varten. Valo tulee katosta suuren viuhkan\nmuotoisesta ikkunasta. Oikealla ja vasemmalla presidentin suuresta\npulpettirakennuksesta on iso mustakitainen ovi, josta auennee tie\ntupakkahuoneisiin ja ravintoloihin. Katsellessa sinne alas muistuu\nmieleen kuva vanhasta roomalaisesta sirkuksesta, ja tuo ovi näyttää\nvievän johonkin maanalaiseen kellariholviin, mistä joka hetki odottaa\nastuvan esiin tiikerin tai jalopeuran. Niiden vartioitako lienevät nuo\npunarintaisiin univormuihin puetut miehet, jotka seisovat siellä\npihtipielissä tai tulevat silloin tällöin sisäänkin järjestämään\njotakin kohtaa taistelukentällä.\n\nVähitellen alkaa ilmestyä edusmiehiä autioon huoneeseen. Hiljaisuus\nsiellä muuttuu ensin muutamien muminaksi, kasvaa siitä keskusteluksi,\nkehittyy yhä uusien tullen, on vähän aikaa sointuvata ja vilkasta\nsananvaihtoa ja päättyy lopulta melkein huumaavaan kohinaan, josta\nerottaa kaksi pää-ääntä: tuon heleän tenorin ja miellyttävästi\nsorahtelevan ranskalaisen \"ärrän\". Edusmiehiä kuohuu ja kihisee\npienessä puoliympyrässä keskellä lattiaa ja siitä ne leviävät mustina\nryhminä ylös istumasijoilleen.\n\nKatsojain parvella mainitaan nimiä ja lausutaan arvosteluja. Tuo\nmustatukkainen, terhakan näköinen mies, joka istuu oikean puolen\nalimmalle penkille, on Paul de Cassagnac, kuuluisa sanomalehtimies ja\nkuninkuuden harrastaja. Hänen vieressään on muuan arkkipiispa, sininen\nleveä vyö kiinnittämässä mustaa kauhtanaa. Ministerien penkillä istuvat\nvierekkäin ulkoasiain ministeri lihava Spuller ja laiha Tirard. Tirard\non viime aikoina käynyt kärsivän näköiseksi ja kovin totiseksi. Vähän\nvähä hieroelee hän hermostunutta otsaansa. Maanantaina olikin hänellä\nkuuma päivä Constansin luopumisen johdosta ja joka hetki ovat\nsanomalehdet olleet hänen kimpussaan. Äskettäin kuului hänellä olleen\nkova hermotaudin kohtaus, mutta nähtävästi hän on jo parempi. Ei ole\nkadehdittava tuokaan ammatti.\n\nAivan meidän edessämme istuvat boulangistit, äärimmäisinä vasemmalla.\nHeidän miehistään ovat etevimmät Naquet ja Laguerre. He tulevatkin\nusein yhdessä, Naquet edellä, valkeatukkainen kyyryselkä juutalainen,\nLaguerre jälessä, pitkä mies ja elegantti, etevä puhuja. Heidän\nympärilleen kiiruhtaa joukko ystäviä ja kättä paiskellaan. Kuulen\nsitten nimitettävän niitä ja niitä, mutta en saa selkoa, missä hän on\ntuolla alhaalla se tai se, neljänsadan miehen muurahaispesässä.\nAinoastaan kaksi kummallista tyyppiä tarttui eilen silmääni tuosta\nkaljupäisestä, redangottipukuisesta seurakunnasta. Katsojain lehterillä\nkuuluu pidätettyä naurua ja sen esineeksi huomaan vanhan\npatalakkipäisen ukon, joka kuluneeseen palttooseen puettuna ja iso\nsinikantinen kirja kainalossa kömpii aina ylimmäiselle penkkiriville.\nKuka on tuo kummitus täällä hienojen herrain seurassa, en tiedä, mutta\nhullunkuriselta hän näyttää. Toinen, jota jo ennakolta kysellään, on\nsosialisti Thivrier, jonka tiedetään esiintyvän työmiehen mekossa. Hän\ntulee melkein juoksemalla paikalleen, ja nyt ovat kaikki uteliaat\nsaaneet nähdä tämän ihmeen, josta kaikki sanomalehdet parin viikon\nkuluessa sisälsivät pitkiä tarinoita, keskustellen sekä leikillisesti\nettä totisestikin sen periaatteen pätevyyttä, minkä nojalla mainittu\nedusmies oli poikennut tavallisesta muodista. Hänen uusi\nkansanvaltainen muotinsa näkyy muuten ulottuvan ainoastaan mekkoon.\nSillä tämän \"työmiehen\" kengät ovat kiilloitetut, housut ovat kuin\nmuillakin herroilla ja tukka öljytty.\n\nPuhelu lakkaa, kun puhemies, presidentti, saapuu kokoushuoneeseen. Hän\non komea mies; iso harmaa tukka kuohuu kauniin pään ympärillä.\nSeisoessaan estraadinsa huipulla on hän kuin korkein vaahtopäälaine\ntuossa alhaalla olevassa kuohussa. Hän on \"koristeellinen\" ja\nsenkintähden sopii hän niin hyvin esimieheksi ranskalaisille, joilla\naina pitää olla silmän nautintoa.\n\nItse toimessaankin on hän erinomainen. Sellaista kuumaveristä katrasta\nei hallita niinkuin meikäläisiä lauhkeita lampaita. Ei riitä vasaran\nisku puhemiehen pöytään. Täytyy osata asettua johdettaviensa kannalle,\nkuljettaa heitä houkuttelemalla. Sen osaa Floquet. Vähän väliä kohoo\nhän seisoalleen, röyhistää rintaansa, takoo paperiveitsellä pöydän\nlaitaan tai soittaa kelloaan sitä mukaa kuin melu vaatii, mutta se ei\npitkälle auta. Kaukaa katsoen näyttää hän tosin hyvinkin tuikealta,\nmutta kiikarilla tarkastaen ovat suupielet aina pienessä ivanaurussa,\nvastakohtana vartalon viralliselle asennolle. Ja tuossa hänen\nivallisuudessaan on hänen peränpitotaitonsa. Tirkistäen kakkulainsa\nläpi pahimman melun pitäjiä ja heittäen heille sattuvan sätkäyksen saa\nhän sanoillaan meren asettumaan. Silloin tällöin hän kyllä\njulmistuukin. Ja riitelee niin että heläjää niille, jotka eivät usko\nhyvällä. On verrattoman koomillista nähdä sillä lailla vastakkain\nharmaahapsinen presidentti ja joku kaljupää, yhtä vanha edusmies,\nkiistelemässä keskenään yli salin, molemmat sähisten kuin kissa ja\nkoira, toinen toisella puolen koskea, joka estää äänen kuulumasta.\n\nIstunto alkaa kohta, kun presidentti on asettunut tuoliinsa. Hän alkaa\nlukea jotakin, jota ei kukaan kuuntele, lienevätkö pöytäkirjoja vai\nmuita otteita. Hän ei koetakaan saada hiljaisuutta aikaan. Ainoastaan\nsuun käynnistä tietää, että hän on jotakin sanovinaan.\n\nVasta sitten, kun päivän keskustelukysymys on esitetty ja ensimmäinen\npuhuja nousee puhujalavalle, presidentin istuimen eteen, syntyy\nhiljaisuus.\n\nMutta ainoastaan lyhyeksi hetkeksi. Sillä vaikka puhuja tavallisesti\naina alkaa sävyisästi ja hitaasti ja sovittaa sanansa taitaviin\ntaitteisiin, niin kiihtyy hän kohta. Hän alkaa liikkua edestakaisin,\nkulkea lavan yhdestä päästä toiseen, tekee jo liikkeitä käsillään ja\nantaa niiden avulla vauhtia lauseilleen. Sanat ovat sitä mukaa\nterävämmät, ja ei aikaakaan, niin katkeaa äänettömyys. Se on joko\npaheksumista tai hyväksymistä, nurinata tai kättentaputusta ja\nhyvä-huutoja. Koko tuo musta joukko tuolla alhaalla alkaa aaltoilla.\nLiikutaan, noustaan ylös, nauretaan pilkallisesti tai käyvät kasvot\nkiihkeiksi, vihaisiksi, ja tukat pörrötetään kiivailla käsien\ntempauksilla. Aploodit tekevät aina vilkkaimman vaikutuksen katsojaan.\nKun puhuja on sanonut jonkin suuren, isänmaallisen sanan, kun hän on\npuhunut onnistuneesti de l'honneur de la France [Ranskan kunniasta],\nniin syttyvät sadat kämmenet rätäjämään kuin palava katajikko ja koko\ntuo kalteva rinne on yhtenä valkeana mansettien väikkeenä.\n\nPuhuja odottaa asianhaarain mukaan joko tyytyväisenä tai suuttuneena.\nJos häntä keskeytetään vihamielisessä tarkoituksessa, vetoo hän ensin\npresidenttiin ja koettaa odottaa siksi, kunnes tämä saa myrskyn\nasettumaan. Mutta usein herättää hänen ensi sanansa uuden metelin, ja\njos on niin, ettei kamarin enemmistö tahdo kuulla häntä, niin ei se\nkuule kiusallakaan ja sillä hyvä. Eivät auta presidentin ponnistukset\neivätkä mitkään ja niin saa puhuja laskeutua alas. Vielä istuimeltaan\nheittää hän ja hänen puoluelaisensa sattuvia sanoja huutajalle. Eilen\nkiljasi esim. Deroulede, joka muuten aina on ensimmäinen\nkeskeyttämässä;\n\n-- Ette te osaa puhua ettekä edes kuunnellakaan!\n\nTuollainen rähinä saattaa tuntua ulkopuolella olevasta kuuntelijasta\nharmilliselta. Mutta on täällä kuitenkin hauskempi kuin meidän\ntalonpoikaissäädyssä, jossa täytyy samoja saarnoja kuunnella\ntuntikausia, ainoastaan eri miesten huulilta. Ja siitä on siis se\nhyöty, että ei turhia laverruksia kärsitä, vaan lopetetaan löpinä\nlyhyeen. Saattaa tosin väittää, että sillä tavalla jää sanomatta moni\nhyvä asia. Mutta kun enemmistö ei tahdo kuunnella, niin ei siihen\nsilloin enää syytkään vaikuta.\n\nKun huudetaan äänestystä (\"Aux voix! Aux voix!\"), niin uskaltaa enää\nharva puhuja esiintyä. Sillä huuto on merkki väsymyksestä, yleisö on\nuupunut ja hermostunut ja ranskalainen ymmärtää antaa arvonsa\nranskalaisille hermoille.\n\nPäätökset eivät tietääkseni ole sen tyhmempiä ja ajattelemattomampia,\nvaikka ne olisivatkin seurauksia myrskyisistä keskusteluista. Etenkin\nnäyttää nykyinen eduskunta ymmärtävän aran edesvastuullisen asemansa.\nSe on tullut näkyviin varsinkin sen suhteesta Tirardin ministeristöön.\nMinisteristö ei ole suosittu, mutta sitä ei kuitenkaan tahdota ensi\ntilassa kumota. Tilaisuutta ei ole puuttunut. Viimeinen tarjoutui\neilen, jolloin käsiteltiin interpellatsionia Ranskan osanotosta Saksan\nkeisarin kokoonkutsumaan työmieskonferenssiin. Oppositsionin s.o.\nboulangistien puheissa pamahti pyssyt ja haisi ruuti. \"Elsas ja\nLothringen!\" \"Häpeä Ranskalle!\" \"L'honneur de la France!\" Sanalla\nsanoen: kaikki kiihoittavat elementit olivat liikkeellä. Mutta älykkään\nmiehen maltilla antoi eduskunta tukensa ministeristölle, joka siis\nyhäkin vielä pysyy pystyssä.\n\nJa niin ollen on, joka kerta tullessani noista meluisista istunnoista,\nminulla ollut sama tunne kuin olisin nähnyt huvinäytelmän, jossa kaikki\nuhkaavat pilvet hajoavat ja kappale päättyy päiväpaisteeseen ja\nnaimisiin.\n\n\n\n\nSASU PUNANEN PARIISIN SAUNASSA.\n\n(Ote yksityisestä kirjeestä.)\n\n\nHyvä Veli! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEt voi kuvailla hämmästystäni, kun tässä eräänä iltana suuria\nBoulevardeja kävellessäni yht'äkkiä tapaan yhteisen ystävämme Sasun.\nOlin lentää selälleni asfalttikadulle. Hän täällä! Sasu Punanen --\nPariisissa! Olinhan kuullut, että hän oli perinyt suuren omaisuuden\neräältä täti-vainajaltaan, joka häntä aina oli suositellut, kun hän oli\nniin siivo poika. Mutta eihän hänen ulkomaanmatkastaan oltu mitään\nmainittu sanomalehdissä, joissa kuitenkin kerrotaan kaikista ulkomailla\nmatkustaneista jatkolaisista ja musiikkiopiston oppilaista. Ja miten\nhän oli muuttunut! Aivan vihoviimeistä muotia, päässä korkea\nsilkkiknalli, hirveän leveät keltaiset roimahousut, säkkiselkäinen\npalttoo selässä ja mahdottoman suuri kirjava kravatti kaulassa.\n\n-- Sinä täällä...!\n\n-- Teällähän tuota näyn olevan, tuumaili hän musertavan rauhallisesti,\nniinkuin olisimme olleet vain Helsingin esplanaadilla.\n\n-- Mutta mitenkä ihmeen lailla ... milloinka ... joko sinä kauankin...?\n\nViikon päivät oli hän ollut täällä \"Paeriisissa\", selitti hän minulle,\nsittenkun olimme poikenneet ensimmäiseen kahvilaan. Hän oli jättänyt,\nainakin toistaiseksi, sikseen teologiset opintonsa ja lähtenyt maailmaa\nkatselemaan ja huvittelemaan. Vaan ei ollut vielä tähän saakka ilo\noikein ilolle tuntunut. Eihän tahtonut kieli oikein suussa kääntyä, ja\nne ainoat suomalaiset, jotka hän täällä oli tavannut, olivat olleet\nniin ylpeitä, ettei niiden kanssa tullut mitenkään toimeen.\n\nEikä ollut oikein niistä tämän valtakunnan ruuistakaan, kun ei rukiista\nleipää saa nähdäkään ja täytyy nieleksiä palasensa ilman voita ja\npiimää. Harmittavan sanoi hän itseään tämän maailman\nkevytmielisyydenkin, ja hän oli aivan varma siitä, että Ranskan kansa\nkulkee suurin askelin perikatoaan kohti. Tekevät työtä sunnuntaina ja\npitävät puotinsa auki keskellä kirkkoaikaa. Mutta suurin ikävyys oli\ntäällä se, ettei saanut edes kylpeäkään... Minä sanoin, ettei missään\nole niin mainioita saunoja kuin Pariisissa. Hänen silmänsä välähtivät\nilosta, hän katseli minua rukoilevasti, mutta kun hän pohjaltaan on\nhienotuntoinen mies, ei hän nähtävästi tahtonut vaivata minua\npyytämällä, että veisin hänet saunaan. Kysäisi hän kuitenkin,\nmahtaisiko tästä kaupungin paikasta olla sinne pitkältäkin.\n\n-- Jos tahdot, voimme mennä yhdessä, ehdotin minä, minä tulen mukaasi.\n\nHän suostui tietysti heti paikalla ja me menimme nyt Sasun kanssa\nPariisin saunaan. Sinä tiedät sen mainion saunan siellä rue Cadet'n\nvarrella; sinne me menimme. Vaikka minä tavallisesti käytän toista\nvähän halvempaa saunaa Faubourg St. Denis'ssä, ymmärrät kuitenkin, että\ntahdoin sellaiselle saunantuntijalle kuin Sasu on tarjota, mitä parasta\ntällä alalla on tarjottavana, enkä, totta maar, kadukaan kauppojani.\n\nEnsin luuli Sasu, että tein hänestä pilaa. Tämähän oli komea hotellin\netehinen eikä mikään saunan porstua. Siinä olikin hienot punaiset matot\nlattialla, kahden puolen marmoripilareita ja hiottua kiveä lattiana.\nPulska, hienosti puettu ovenvartija kiiruhti ottamaan päällystakkia,\nhattua ja keppiä ja osoitti meidät pilettiluukulle, jossa istui nainen\nkaunis kuin kuningatar. Näin, että Sasu ajatteli kukkaroaan, mutta\nrauhoittui kuitenkin, kun kuuli, ettei sauna maksa kuin kaksi francia.\nJa niin pian kuin laitokset alkoivat ilmaantua, käsitti hän ne ja osasi\nantaa niille oikean arvonsa.\n\nErittäin mukava oli hänestä vaatteiden riisuntahuone. Se oli pitkä\nlämmin käytävä täynnä pieniä kaappeja, joihin vaatteet pantiin ja avain\nripustettiin nauhaan kaulan ympärille.\n\n-- No se, sanoi hän. Sehän on kerrassaan nerokasta! Minä pidän paljon\nsaunasta, mutta en ole koskaan voinut siitä täydellisesti nauttia\nsiellä kotona, kun minua aina on pelottanut, että jos saunapiika tai\njoku muu pistäytyy hikoillessani lompakolleni.\n\nPalvelija toi soikean lakanan ja verhosi hänet sillä, niinkuin\nroomalaiset ennen aikaan verhosivat itsensä toogalla. Sasu kysyi syytä\nsiihen, ja minä selitin, että kun tämä on roomalainen sauna, niin\ntäytyy pukeutuakin roomalaisittain.\n\nKun hän kulki edelläni sisähuoneisiin pilariston välitse, niin hän\ntodella olikin kuin joku roomalainen keisari, niinkuin Nero tai\nTiberius. Ja mitä huomiota hän herätti! Kun tulimme siihen suureen\nsaliin, jonka keskellä on vesisäiliö ja ympärillä makuusijoja,\nkohottivat kylpeneet väsyneitä päitään ja katselivat jälkeemme\nhuudahdellen puoliääneen: \"mikä vartalo! mikä ruumis!\" Ja palvelijat\nkiiruhtivat edellämme tietä näyttämään. Ne luulivat varmaankin, että\nSasu Punanen oli jokin ulkomaalainen ruhtinas ja minä hänen\najutanttinsa tai että me olimme ainakin joitakin amerikkalaisia\nmiljoonanomistajia.\n\nOmituista kyllä ei Sasu Punanen täällä saunassa osoittanut juuri\nollenkaan sitä saamattomuutta, joka aina pistää silmään vasta tulleista\nsuomalaisista täällä Pariisissa. Hän oli tässä oudossa komeassa\nsaunapalatsissa sama tottunut kylpijä kuin Maariansaunassa siellä\nHelsingissä, tai ainakin koetti hän sitä olla.\n\nEdellämme kohotetun oviverhon alatse astuimme me juhlallisesti suureen\npyöreään, ylellisillä seinämaalauksilla koristettuun huoneeseen, jossa\njo oli kymmenkunta kylpijää ennen meitä. Toiset heistä istuivat\nmukavilla sohvatuoleilla, jalat matalan, pyöreän pöydän päällä, jonka\nalla olivat lämpöjohdot. Toiset käveleskelivät miettiväisinä\nniinimatoilla peitettyä lattiaa pitkin ja tarttuivat tuon tuostakin\nraskaisiin rautakuuliin niillä käsiään voimistellen ja saadakseen\nhikoamista aikaan. Sasu luuli, että hänen tuli tehdä niinkuin muutkin,\nhänelle tuli kai myöskin halu näyttää voimiaan, ja keräten niin monta\npainoa kuin suinkin sai sormiensa väliin mahtumaan, nosti hän ne\nvaivatta ensin olkapäänsä tasalle ja sitten siitä suoraan ylös. Se\nherätti ansaittua huomiota, syntyi pieni kilpailu, mutta Sasua ei\nkukaan voittanut, ja me nautimme molemmat menestyksestämme.\n\nSasu oli muutenkin yleisen huomion esineenä. Nuo pienet\nranskalaiskääkkyrät, joiden jalat olivat hienot kuin rantasipin, selät\nlaihat, rinnat ontelot ja käsivarret jänteitä vailla, katselivat\nsilminnähtävällä kunnioituksella hänen paksuja pohkeitaan, pulleata\nrintaansa, leveätä niskaansa ja uhkeata selkäänsä. \"Mikä takalisto,\nmikä takalisto!\" kuulin heidän sanovan. -- \"Mitä ne puhhuu?\" tiedusteli\nSasu. -- \"Ihmettelevät sitä pulskinta Suomen poikaa\", selitin minä.\n\"Antaapa heijän voan ihmetellä ... näkköökö ne, että myö ollaan\nSuomesta?\" sanoi Sasu. -- \"Näkeehän ne toki.\"\n\nHetken aikaa istuttuamme ja lämmiteltyämme kysyi Sasu, eikö tässä\nsaunassa löylyä lyödäkään. Olin odottanut sitä kysymystä ja nautin jo\nedeltäpäin siitä ilosta, jonka pian tulisin hänelle valmistamaan.\n\n-- Kuuletko tuota kihinää? kysyin. Siellä se on oikea sauna, tämä on\nvasta vain porstua.\n\nJa minä vein hänet huoneeseen, jossa kohosivat lauteet kuin rappuset\nlattiasta kattoon. Seinässä oli aukko, josta tuli höyryä. Sasu kiipesi\nkaton rajaan, minä jäin vähän alemma.\n\n-- Katohan peijakkaita, puheli hän katon rajasta, katohan konnia,\nmillaiset niillä on vehkeet. Se ei tule tuo löyly yht'äkkiä\npuhaltamalla, niin että sorkat ovat palaa, voan noin näet vain\nverkalleen, yhä lämpimämmin ja lämpimämmin... Ka, kun se tuoksuu\ntervalle ... enpä oo ikinän' tämmöistä löylyä ... ähhäh, jopahan\nviimeinni alakaa hik' irtautua ... eihän tässä kohta ennee näe mittään\n... nyt en ennee erota kuin hoamuja ... missee sinä oot? ka, sielläkö\n... en minä vielä tule.\n\nMinä en tietysti kestänyt kuumuutta niinkuin hän ja juoksin\nsuihkuhuoneeseen. Sasu jäi sinne pilviinsä kuin mikä Olympon jumala, ja\nsilloin tällöin minä kuulin hänen päristyksensä, jonka ukkonen soi yli\nhöyryn sähinän ja suihkujen suhinan. Vasta sitten, kun höyryä oli\nlakattu päästämästä ja ilma selvinnyt, laskeutui Sasu alas.\n\nHän oli punainen kuin keitetty krapu, ei virkkanut mitään, asettui vain\nsuihkun alle ja antoi sen valella jäseniään. -- Alkaako sinua miellyttää\ntämä Pariisi? kysyin minä, kun taas palasimme lämmittelyhuoneeseen.\n\n-- Enpä, enpä oes uskonna, että niillä oes tällaiset vehkeet.\n\n-- Onhan niillä peijakkailla vehkeet, mutta ei tässä vielä ole läheskään\nkaikkea koeteltu.\n\nVielä oli pesu jälellä. Se suoritettiin taas eri huoneessaan,\nmarmoristen istuimien päällä, saippualla, joka tuoksui ruusulle ja\nmandelille. Sen jälkeen vielä suihkua, jota saattoi ohjata milloin\nmihinkin kohtaan ruumistaan, sekä vesisuihkua, että höyrysuihkua.\n\nSasu oli aivan haltioissaan, mutta hän oli kuitenkin totinen, niin\ntotinen kuin voi olla ainoastaan syvälle juurtunut intohimo, silloinkun\nsitä oikein tyydytetään.\n\nJa vielä sittenkin oli hän saava tuta, että loppu oli kaikista\nsuloisin.\n\nVein hänet takaisin entisille jälillemme siihen suureen huoneeseen,\njossa oli vesisäiliö. Paiskauttuamme sen yhdestä päästä umpisukkeloon\nnousimme toisesta päästä ylös. Meidät otettiin siellä vastaan\nlämmitetyin lakanoin, meitä pyyhittiin ja kuivattiin ja sitten puettiin\npäällemme paksusta palttinasta tehty kotiviitta, jonka jälkeen\npalvelija viittasi meidät seuraamaan häntä.\n\n-- Minnekkä nyt?\n\n-- Nyt mennään lepäämään.\n\nJa meidät vietiin yläkertaan, asetettiin mukaville vuoteille, jotka\nolivat kuin toisistaan erotetuita pilttuita, kaksi vuodetta kussakin\npilttuussa. Siinä meidät peitettiin, laitettiin tyynyt mukavasti selän\nja kyynäspäiden alle ja jätettiin nauttimaan olemisestamme. Se oli\nsuuri sali, niinkuin Kämpin hotellin juhlasali. Tuolla alhaalla lorisi\nvesisäiliön suihku, sieltä täältä kuului puhelua, joka ei kuitenkaan\nhäirinnyt, me lepäsimme tässä tupakoiden ja maistellen olutta, jota\nhieno edeskäypä oli meille tuonut.\n\n-- No, Sasu? Mitäs sanot?\n\n-- En sano mittään, en sano mittään.\n\n-- Etkö kiitä minua, että olen tuonut sinut tänne?\n\n-- Kiitänpä kiitän ... kiitänpä kiitän ... en oes uskonna, jos en oes\nnähnä.\n\n-- Ei ne ole ne Helsingin saunat mitään tähän verraten.\n\n-- Eivätpä oo, eivätpä, eivätpä oo.\n\n-- Olisi ollut vahinko, jos sinun olisi pitänyt lähteä täältä\nkylpemättä. Aiotko lähteä pian takaisin Suomeen?\n\n-- En tiiä ... aioinhan minä jo huomenna, vaan mikäpä tuonne lie niin\nkiirekkään.\n\n-- Jää sinä vain. Kylvetään joka päivä.\n\n-- Riittää se joka toinennii. Sauna maistuu harvemmin kylpien\nparemmalta, niinkuin ruokakin, kun sitä ei aina syö.\n\nMeitä painoi herttainen väsymys, me ummistimme silmämme ja nukahdimme\nvähäksi aikaa. Sasulta ummistuivat silmät ennen kuin minulta. En ole\nkoskaan nähnyt niin onnellisia, rauhallisia ja viattoman tyytyväisiä\nkasvoja kuin hänen kasvonsa. Suu oli niin sanotussa autuaassa hymyssä,\nhuulilla ja poskilla käherteli valkoinen parta ja otsa ei näyttänyt\nkoskaan tietäneen mitään tämän maailman murheista.\n\nHerättyämme pukeuduimme verkalleen, niinkuin Sasun tapa on, ja menimme\nsitten syömään hienoon ravintolaan Boulevardien varrella. Sasu oli\npyytänyt saada tarjota ja minä soin sen mielelläni, sillä miehellä\nnäkyi olevan kukkaro yhtä pullollaan kuin posketkin. Tapansa mukaan oli\nhän enimmäkseen vaiti kylvettyään. Mutta hän kuitenkin mietti ja\nilmaisi yht'äkkiä aatteensa kääntyen puoleeni kahvia juodessamme.\n\n-- Ei oo siellä Suomessa semmoisia saunoja kuin teällä, sanoi hän.\n\n-- Kaikessahan ne ovat täällä suuressa maailmassa meistä edellä.\n\n-- Enpä oes uskonna sitä ... enpä, enpä oes sitä uskonna, jos en oes\nnähnä.\n\nOli siinä ehkä kateuttakin hänen äänessään, häntä nähtävästi hiukan\nvaivasi se, ettei hänen maansa siinäkään suhteessa, niinkuin hän ehkä\noli luullut, ollut muista edellä. Sillä Sasu Punanen on hänkin\npatriootti tavallaan.\n\n-- Mutta eiköhän siellä meilläi sais aikaan tuommoisia saunoja?\n\n-- Miksei, kun vain olisi tarpeeksi kapitaaleja.\n\n-- Kapitaalejako? Eiköhän noita niitä aina sais hankituks ... pannaanhan\nsitä paljon turhempaannii.\n\nEnempää ei hän puhunut sillä kertaa, mutta tuon tuostakin hän sitten\naina kylvettyämme palasi tähän aineeseensa. Ja jos olen oikein arvannut\nhänen ajatustensa juoksun, niin hautoo hän mielessään jotakin\nerikoista. Hän on joskus jälestäpäin tuumaillut, että paljokohan tuo\ntuommoinen saunalaitos meillä tulisi maksamaan. Minä autoin häntä\ntaipaleelle ja kerroin, että ennen vanhaan vanhassa Roomassa ne\nkeisarit ja rikkaat ylimykset lahjoittivat kansalle paljoa komeampiakin\nkylpylaitoksia kuin nämä pariisilaiset, jotka vain ovat niistä pieniä\njäljennöksiä.\n\n-- Onhan sitä joutavampiakin lahjoituksia tehty, naurahti hän. Mitäpä ne\nnyt oikeastaan ovat ne Antellinkaan kokoelmat, vaikka niistä niin\nsuurta eäntä on pietty.\n\nSasu Punanen ei paljoa puhu aikeistaan. Mutta jos olen arvannut hänen\najatuksensa, miettii hän suuren lahjoituksen tekemistä kansalleen. Ehkä\nsaatte piankin kuulla suurista saunahankkeista siellä Helsingissä. Jos\nne toteutuvat, niin vaatii oikeus ja kohtuus, että hän saa kaupungilta\ntontin ilmaiseksi ja että hänen nimensä Biograafisen nimikirjan ensi\nlisävihkossa mainitaan muiden suurten lahjoittajain joukossa. -- -- --\n\n\n\n\nPOLKUPYÖRÄLLÄ PARIISISSA.\n\n\nKun heräsin aamulla -- eräänä sunnuntai-aamuna toukokuun lopulla --\nsattuivat silmäni ensimmäiseksi uuteen pyörääni, joka seisoi huoneeni\nseinämällä uutena ja välkkyvänä, vasta Amerikasta saavuttuaan. Se\nnäytti tahtovan sanoa jotakin, sillä näytti olevan jokin toivomus\nlausuttavana. Oikein hieno polkupyörä, kaikkein uusinta mallia, osaa\nnäet joskaan ei puhua, niin ainakin ilmaista ajatuksensa. Se iskee\nsilmää, kirkasta, nikkelöityä silmää, kun auringonsäde sattuu kiiltävän\nohjaustangon käänteeseen. Ja kun vähän aikaa sitä katselet, niin totta\ntosiaan kaaputtaa se poljinta, näyttää liikuttavan satulaa niinkuin\ntöpöhäntä koira häntänsä päätä, kun se houkuttelee isäntäänsä metsälle.\nKun minun on tapana haastatella pyörääni, kysyn minä:\n\n-- Mitä sinä nyt sitten tahdot?\n\nSe näyttää tahtovan esitellä itsensä ja asiansa.\n\n-- Nimeni on Columbus, sanoo se. Koko ristimänimeni on Columbus Cycle ja\nsukunimeni Manufacturing Company. Se on rintaani kirjoitettu. Olen\ntullut meren yli Englantiin, matkalla Suomeen, kuulin, että olet\nPariisissa ja lähdin kysymään, etkö tahtoisi tulla kanssani pienelle\nlöytöretkelle täällä maailmankaupungissa ja sen ympäristössä. Amerikan\nja Englannin minä tunnen, olen ruohoaavikolta myöten kantanut\nruskeaihoisia ratsastajia ja kilparatoja pitkin kiidättänyt\nkoukkuselkä-jokkeita. Nyt tekisi mieleni kerran omiksi huvikseni\nkatsella hiukan Pariisiakin. Ruvennet oppaakseni, niin käymme\nkoettamaan.\n\n-- Saisihan tuota koettaa, mihin kelpaat.\n\n-- Pane sitten päällesi, sanoi Columbus. Kyllä minä puoleni pidän, jos\nvain sinä.\n\nSillä on uudenaikaiset tomunpitävät laakerit, joita ei kuulema ole\ntarvis puhdistaa kuin jouluna ja juhannussa. Vaihtopyörä suuri kuin\nmyllynratas, mutta sittenkin kuulema kevyt kuin väkkärä, pyörän kehät\npuusta ja koko paino vain vähän yli kymmenen kilon. Semmoinen se on, ja\nminulla on polvihousut ja ihopusero ja luimulakki. Tarjoan käteni\nkaunottarelle, ja miten lieneekään kevyt polkea, kädessä kuljettaa se\non köykäinen kuin ruohokeppi. Lähdetään, lähdetään hotellin portin\nedestä ylhäältä Pantheonin mäeltä sunnuntai-kävelylle.\n\nTunnen jo vanhan pyöräni ajoilta vanhat reitit Pariisissa. Ensin alas\nsivukatuja Boulevard St. Germain'ille, joka johtaa Place de la\nConcorde'lle ja siitä Champs Elysées'tä ylös Place de l'Etoile'lle,\njosta leveät tiet laskeutuvat Boulogne'n metsään. Koko tämä taival,\nyksi maailman ihanimpia taipalia, on puulla peitettyä katua, sileää\nkuin lattia. Kun pyörä, päästyään kivettyjä pikkukatuja tärisemästä,\nluikuu alas Boulevardille, hytkähtää se somasti kuin venhe, teloiltaan\nvesille työnnetty, ja ojennaikse selkä suorana laukkaan kuin\nkilpahevonen.\n\nMutta varovasti! ylen varovasti! Sillä tuskin on tietä toista niin\nviehättävää ja samalla niin vaarallista. Vaarassa on viehätys, tässä\nniinkuin koskessa, jota lasket. Kahden puolen Boulevardia kulkee\nloppumaton jono vaunuja. Jos saisi rauhassa toista rantaa seurata,\nedessä jokin valjakko, joka tasaista totuttua vauhtiaan pyörii\neteenpäin, ei olisi taito suurempi tarpeen kuin mikä sileää myötävirtaa\nvaluessa, venheen perässä selkä kenossa istuen ja mela kainalossa tietä\ntehden. Mutta tuossa on poikkikatu, josta pursuaa hevosia ja vaunuja ja\njoiden välitse täytyy pujotella kuin kuohujen välitse. Suuria\ntavaravaunuja, joita yksin omnibussienkin täytyy odottaa, ajurien\nvaunuja, jotka huolettomasti ja höllin ohjin lönkyttelevät, keskellä\nboulevardia raitiovaunuja, kaikkien niiden välissä polkupyörä\nkilisevine kelloineen.\n\nTäytyy pujahtaa jostakin rattaiden ja hevosten päiden välisestä\nsolasta. Sykähtäähän sydän vähän, mutta kun jalat tietävät tehtävänsä\nja ohjaustanko miehen tahtoa tottelee, niin pääseehän siitä, ja taas on\nvähän matkaa aukeata katua, sileää virtaa -- seuraavaan kadunkulmaan. On\nsitä ainakin kilometri tuota Boulevard St. Germainia, jota reunustavat\nRanskan vanhan ylimystön totiset talot, joiden ikkunaluukut ja ovet\novat melkein aina suljetut ja jotka nyt näyttävät entistään vielä\nsalaperäisemmiltä sen jälkeen kun suuri basaaritulipalo toi vainajan\nmelkein joka taloon. Mutta katuelämä, uusi aika ja ihmisten\nvälinpitämättömyys vierii katua pitkin mistään huolimatta; -- ja samassa\nolemme Ranskan edustajakamarin edustalla. Se on vaarallinen paikka, tuo\nedustajakamari. Sen sisällä kuohuvat kaiken maailman intohimot ja joka\npäivä koetetaan siellä jalkakammilla ministeristöjä suulleen syöstä.\nSen ulkopuolella on pyöräilijä ainaisessa vaarassa, sillä kamarin\nedustalla oleva katujen aukea on salavihainen ja odottamattomia\npyörteitä täynnä. Liike Boulevard St. Germain'illa, liike\nkahtaalta päin pitkin leveitä Seinen rannan puistokatuja ja liike\nConcorde-sillalla, jossa se oikealta ja vasemmalta Seinen rannalta\ntullen muodostuu loppumattomaksi vaunuvirraksi, mikä lakkaamatta kuohuu\nkiiltäviä vaununkattoja, hevosten helaisia päitä ja kuskien hattuja, --\nyhtyy tähän ja tässä taas eroaa ja hajaantuu. Siinä tulee omnibusseja\nja raitiovaunuja vastakkain, siinä on taaskin alituinen jono ajureita,\nmutta etenkin on siinä yksityisten korskuvia valjakolta, suuria,\npitkäkoipisia oriita, jotka jo pitkän matkan päässä peloittavat ja\nnäyttävät halveksivan kaikkia vastaantulijoita. Äkkiä pyörä aavistaa\nvaaran, hiljentää vauhtinsa, hakee suojaa jonkin lähimmän vaunun\nvanavedessä, pääsee sillan korvaan, mutta kun on muodostunut ruuhka\njossakin edempänä ja vaunujono pysähtynyt, täytyy pyöräratsun hiljaa\nkallistua, laskea ajajansa maahan ja turvautua sen talutettavaksi\nsillan yli jalkakäytävää myöten, joka on kuin maakannas pahan kuohun\nkohdalla. Ainoastaan jotkut uskalikot pyörämiehet, jotka eivät älyä\npelätä pyöriään eivätkä henkeään, pujottelevat vastakkain tulevien\nvaunujen vilinässä kadoten niiden väliin, sukeltaen hevosten kaulain\nalitse ja alinomaa nelistäen kelloja ja viheltäen ja piiskuttaen kuin\nkoskikarat pyörteiden keskellä.\n\nConcorde-silta johtaa edustajakamarin edustalta Place de la\nConcordelle. Kun siihen tullaan, on tultu ristiaallokosta väljemmille\nvesille.\n\nEn tiedä, mikä sen vaikuttaa, mutta on aivan erityinen viehätys hypätä\npolkupyörän satulaan tämän historiallisen, maailmankuulun torin\nlaidassa ja tehdä kierros Kleopatran neulan ympäri, josta näkyy\nyhtäällä Tuileries'n puisto ja Louvren museo ja toisaalta Champs\nElysées pitkine kaukaisuuksineen ja sen perällä Riemukaari, ynnä tuolla\ntuonnempana Eiffeltorni. Mutta pyörä kai luulee olevansa kilparadalla,\nkun tori on sileä kuin puulattia, ja lisää vauhtiaan välittämättä sikin\nsokin kulkevista vaunuista. Se tahtoo, kerran paikalle päästyään,\npyyhkäistä koko torin ympäri voidakseen kotiin tultua kehua\nkiertäneensä ympäri Place de la Concorden niinkuin minkä tavallisen\nkilparadan -- ollen siinä suhteessa oikea amerikkalainen. Minun täytyy\nseurata mukana, mutta kun olemme kolme kierrosta tehneet, nielaisee\nmeidät vaunuvirta mukaansa ja me ojennamme ulos Elysealaisille\nkentille, kokka Riemuporttia kohti.\n\nTämän kuuluisan kymen ja sen rantain ihanuudet ja sen viehätyksen,\nminkä sitä pitkin kulkiessaan tuntee, oivaltaa oikein vasta\npolkupyörällä sitä myöten kiitäessään. Se on Pariisin ja kenties koko\nvanhan maailman vilkkain liikeväylä, sitä myöten kun melkein kaikkina\naikoina päivästä ajaa kymmenittäin vaunuja rinnakkain ylös ja alas\nkatkeamattomassa kulussa. Mutta siitä huolimatta on siinä ajaminen yhtä\nturvallista kuin omalla lattialla. Liike käy säännöllisesti yhtäänne\npäin ja toisaanne päin eivätkä sivukadutkaan häiritse, joten ei ole\npelkoa vastaan tulevista eikä tien poikki asettuvista. Valitset vain\nitsellesi jonkin nopeaa vauhtia ajavan valjakon ja sen selän suojassa\npoljet tasaista tahtia niin kauan kuin haluttaa. Jos pyörä innostuu\nisompaan nopeuteen, niinkuin nyt Columbus, joka on siinäkin rotuhevosen\ntapainen, että se tahtoo kaikista muista hevosista edelle, niin ohjaat\nvain ohi ja asetut toisen valjakon taa. Sillä tavalla sivuutellen\nmilloin pieniä kaksipyöräisiä, joita joku \"impi\" ajaa ystävänsä\nvieressä istuen, milloin suuria Viktorioita, landoita y.m.s., joissa\ntiesi mitä kuninkaitten poikia tai presidentin tyttäriä selkäkenossa\nistuu, saavut sinä pari kilometriä hiljalleen kohottuasi Place de\nl'Etoile'lle Riemuportin juureen, teet kauniin kaaren sen ympäri,\npysähdytät pyöräsi ja laskeut alas.\n\nMinulla on aina se hyvä tapa, että kun tulen jollekin merkkipaikalle\npyörineni, en aja ohi, vaan pysähdyn katselemaan -- ja panen tupakan. Ja\njos missä, niin lie tässä syytä pysähtyä, tämän jättiläiskaaren alle,\njosta eteesi aukeaa maailman merkillisin näköala. Ympyrän säteinä\njuoksevat pitkät boulevardit ja avenyyt kaikille haaroille tästä\nyhteisestä keskipisteestä, tästä Pariisin navasta. Siitä menevät yhdet\nMontmartrea kohti, siitä toiset päinvastaiseen suuntaan Boulognen\nmetsään, jonka takana kohoo Mont Valerienin linnoitus, siitä taas\ntoiset Trocaderoon ja Eiffeltorniin päin, siitä sinne, siitä tänne,\nmutta ennen kaikkea ja kaikkia muita katuja mahtavampana aukeaa Champs\nElysées taustanaan Concorden tori ja Tuileries.\n\n-- Miltäs näyttää? kysyn minä Columbus Cyclelta, sillä minulla on\nmyöskin se hyvä tapa, että nauttiessani lepoani en unohda hepoani, vaan\npidän sille seuraa niinkuin arapialainen pitää seuraa orhilleen, sille\nhaastellen ja sitä taputellen.\n\n-- Siinähän menee, vastaa Columbus, vähät minä muusta, mutta tie on\nhyvää ja kulku helppoa ... olla tämmöistä aina allani.\n\n-- Nythän se ilo vasta alkaa!\n\n-- Lähdetään sitten taas!\n\n-- Olet levoton ... niin minäkin.\n\nLähdetään taas, lähdetään laskeutumaan Boulognen metsään.\n\nVaan ennenkuin lähdemme, olkoon mainittuna muutama sana\npolkupyöräoloista Pariisissa. Ne ovat täällä monessa suhteessa\nmallikelpoiset. Ensiksikin kohdellaan täällä polkupyöräilijää niinkuin\njärkevää ihmistä ja kunnon kansalaista eikä niinkuin raivoisaa koiraa.\nEi tarvitse mitään numerotaulua eikä mitään poliisin lupaa\nliikkuakseen. Pyörä on kuin mikä muu ajopeli tahansa, jota on\nväistettävä vastaantullessa, ja jalkamiehet ottavat sen, kadun yli\nkulkiessaan, yhtä paljon lukuun kuin minkä muunkin ajopelin. Onpa\npyörällä vielä suuremmat oikeudet kuin muilla ajopeleillä siihen\nnähden, että sen nopeus saa olla tavallista hevosella-ajon nopeutta\npaljonkin suurempi, josta seuraa, että se voi mielensä mukaan ajaa\nohi. Pyörää saa taluttaa katukäytävällä vaikka vilkkaimmilla\nboulevardeillakin, jossa suhteessa sillä on samat vapaudet kuin\nlastenvaunuilla. Sen lisäksi on yksityisesti pidetty hyvää huolta\npyöräilijäin mukavuudesta. Tulitpa mihin hotelliin tai kahvilaan\ntahansa, niin otetaan pyörä yhtä hyvin vastaan kuin sen isäntäkin ja\nviedään se talteen joko huoneeseen tai pannaan katukäytävälle varta\nvasten valmistettuun pilttuuseen; melkein jokaisessa kahvilassa on\nsitäpaitsi ilmapumppu. Jos kotonasi ei ole tilaa pyörälle, voit sen\nvähäistä maksua vastaan sijoittaa jonkun tallettajan luo, joka\npuhdistaa ja voitelee sen joka ratsastuksen jälkeen.\n\nMutta kaikista suurin todistus siitä merkityksestä, mikä polkupyörälle\nPariisissa jo tunnustetaan, on se tapa, jolla Boulognen metsää on\npyöräilijäin mukavuudeksi järjestetty.\n\nHeti kohta Riemukaarelta lähtee näet pitkä ja leveä Avenue de la Grande\nArmée loivasti laskeutumaan Seineä kohti. Ellen erehdy, on se\npituudeltaan ainakin pari kilometriä. Pitkin koko tätä puistokatua on\nerityinen asfaltista tehty polkupyörätie, joka sitten liittyy metsässä\nolevaan tavallisen maantien tapaan tehtyyn tiehen, kiertää sen kokonaan\nja risteilee sen sisässä, ja jossa ei muilla ajokaluilla ole lupa\nliikkua.\n\nColumbuskin käsittää kohteliaisuuden ja kiitää kaula suorana ja korvat\nluimussa alas asfalttitietä. Ei kuulu luiskahdustakaan hyvin tehdyn\npyörän laakereista ja ketjukin kiertää äänetönnä rataansa. Kello vain\ntuon tuostakin antaa vastaantulijalle varoittavan merkin. Parempaa\npyörätietä ei liene toista, en ainakaan minä ole ennen moista polkenut.\nEntinen renki lausui hartaimpana toivomuksenaan: olla aina pyhä ja aina\npouta ja korkeat rengin palkat. Minä tässä pyörän selässä toivottelen:\nolla aina asfalttitie alla, aina alamäki edessä ja aina ympärillä ihana\nPariisi!\n\nMutta huiskaus vain ja pyörä karahtaa jo karkeampaan tiehen. Ollaan\nBoulognen metsässä, kukkivien puiden siimeksessä, yht'äkkiä niin\nhiljaisessa seudussa kuin jossakin maantiellä Suomessa.\n\nKoeta nyt voimiasi, Columbus, näytä nopeuttasi!... Ja korvat soi ja\nilma humisee ja metsän lyö silmissä viheriäksi lautaksi.\n\nJo riittää! Jo näen sinut juoksijaksi, Columbus. Mutta Boulognen metsää\non tyynemmin tarkastettava. Se on pyörämiehen lumottu ja luvattu metsä,\naina vaihteleva ja aina uusi, kuinka monta kertaa sen käytäviä\nkierrelletkin. Juuri kun ajat yksinäistä metsäpolkua ja luulet olevasi\njossakin etäisessä erämaassa, solahdat puitten siimeksestä, lehväisten\nkaton alta suurelle leveälle tielle, jossa vaunuja ajaa ja jossa\nPariisin koko hieno maailma selkä kenossa raitista ilmaa nauttii.\nSeuraat mukana ja tulet järvelle, jossa venheitä soutelee ja\npalkovenheitä suikkelehtii ja joutsenet ja sorsat ja hanhet\nliukuilevat. Tuossa on pieni soma ravintola, jonka edustalle istahdat\nlevähtämään ja janoasi sammuttamaan. Nouset siitä taas satulaan, ajat\ntietämättä minne, ja saavut suurelle vihreälle kentälle, joka on\nmustanaan kansaa ja jossa parhaallaan näet puolikymmentä\nsuorakaulaista hevosta hurjassa laukassa -- se on Longchamps'in\nkilpa-ajokenttä -- ohjaat eteenpäin, käännyt metsäpolulle, poljet hiljaa\nja huolettomasti ja olet taas yksin maailmassa, etäisessä lehdossa,\njossa peipot visertää ja satakielet säveltelee, et tiedä, missä olet,\neksyt, et siitä välitä, ja tulet taas suurelle tielle, jota myöten\nsallit taas ratsusi pyyhältää ja pääset virtaisen veden rannalle,\nSeinevirran vierteelle. Nyt noudatat sitä ja tulee silta eteesi. Ajat\nsillan yli, olet toisella rannalla, ja siinä on pieni kaupunki sillan\nkorvassa.\n\nSe on Suresnes, yksi Pariisin hauskimpia etu-kaupunkeja, kaikkien\nPariisin sunnuntai-pyöräilijäin matkan määrä. Sadoittain, tuhansittain\nistuu somiin urheilupukuihin puettuja naisia ja miehiä rantakahviloissa\nja niiden edustalla, iloista elämää pitäen. Pyörät annetaan niitä\nvarten asetettujen palvelijain haltuun ja muodostavat ne kahvilan\nedustalla auringon valossa välkkyvän puoliympyrän, jonka somuutta vielä\nylentää melkein jokaisen pyörän ohjaustankoon kiinnitetty\nkukkaiskimppu.\n\nHauska on siinä istua, kahvilan verannalla, ja katsella elämää\nedessään. Pyöriä tulee, toisia menee ja kuta enemmän päivä kuluu, sitä\nvilkkaammaksi käy liike. Niitä välkähtelee tuolla Boulognen metsän\npuitten lomassa, niitä ajaa Seinevirran rantoja pitkin, niitä keikkuu\nsiltaa pitkin. Kaikki on pyöräilijäin hallussa, kaikki saa niistä\nleimansa tällaisena sunnuntaipäivänä, kun ilma on tyyni, viileä ja\nkaunis.\n\nTänä sunnuntaina on niitä vielä enemmän kuin muulloin, sillä joka hetki\nodotetaan palaaviksi kilpailijoita, jotka ovat lähteneet Bordeaux'sta\nja joiden on tästä kautta määrä palata. Jännitys on suuri, sillä\nsähkösanomat ovat jo kertoneet, että eräs ranskalainen on etunenässä.\nYht'-äkkiä syntyy levottomuutta kahviloissa, kadulla ja sillalla. On\nkuin ukkonen olisi tulossa. Se lähenee, melu kovenee, hurraa-huudot\nkiihtyvät ja samassa ajaa korskuen ohitse kauheaa pärinää pitäen\nautomobiili ja sen kintereillä pölyisen pyörän selässä melkein\nmahallaan pieni, puolialaston nuorukainen -- hän on voittaja, ensimmäinen\npalkinto! ... hän suhahtaa ohi pirullisen melun seuraamana ja katoo\nsillan yli päästyään Boulognen metsään.\n\nOsa yleisöä rientää hänen jälkeensä ollakseen mukana hänen perille\ntullessaan Seine-velodromiin, joka on jossakin Eiffeltorin tienoilla.\nToiset jäävät paikoillaan odottamaan toisten kilpailijain tuloa ja\nheille hurraamaan. Pyöräni ja minä lähdemme levähdyttyämme hiljaiselle\npaluumatkalle takaisin Pariisiin.\n\nEn aja samaa tietä, jota olin tullut. Halkaisen Boulognen metsän\nmerkittyäni suunnan Eiffeltornin mukaan, jonka ohitse on suorin tie\nQuartier Latin'in ja Pantheonin mäelle. Monta kertaa on tämä majakka\nsamalla tavalla ollut viittanani, kun olen Pariisin ympäristöissä\nharhailtuani hakenut itselleni suorinta tietä kotiin päin.\n\nOlisihan mukavin palata sitä tietä, jota olin tullut. Mutta minä\nvalitsen tahallani toisen tien, suoremman ja huonomman koetellakseni,\nmiten Columbus siinä suoriutuu, miten se on oleva Suomessa tarkoituksen\nmukainen. Pariisissa on kaikkea tarjona; huonot pyörätiet ovat siellä\nyhtä tavallisia kuin hyvätkin. Katu Boulognen metsästä Passyn portin\nkautta Trocaderoon on kuoppaista ja kivitettyä, aivan niinkuin\nHelsingissä. On oikein sääli hentojäsenistä ja hienojänteistä hepoani,\nmutta hyvin se kestää koetuksen ja koettaa kantaa herraansa tärisyttäen\nhäntä niin vähän kuin mahdollista. Sulavasti, melkein viehättävästi\nluistaa se kiveltä kivelle ja hyppää kuoppain poikki melkein niiden\npohjaan koskematta. Eikä ole vammaa, ei naarmua, ei koloa\nkummikavioissa, kun näitä Trocaderon palatsin edustalla tarkastelen.\n\nSiitä alkaa taas parempi tie. Hurahdutan alas Alman sillalle, alatse\nEiffeltornin, teen kierroksen vanhalla näyttelyalueella, josta osa on\nnyt luovutettu polkupyöräilijäin harjoituskentäksi, kampean siitä alas\nSeinen rannalle, jota seuraten vähitellen saavun edustajakamarin\nedustalle ja Boulevard St. Germainia myöten kotiin Pantheonin mäelle.\n\n-- No, Columbus Cycle, oletko tyytyväinen retkeesi?\n\nSe näyttää iskevän nikkelöityä silmää ja kaaputtavan kampiaan, valmiina\nlähtemään uudelle kiertomatkalle. Mutta minä olen saanut tarpeekseni\ntällä kertaa ja olen aika tavalla uupunut. Sillä vaikka polkeminen\nPariisin parhaita katuja ei olekaan vaikeaa, käy ratsastus niitä myöten\nkuitenkin aikalailla rasittavaksi sen jännityksen vuoksi, jossa\nalinomainen varuillaanolo pitää hermoja; -- mutta se jännitys se samalla\nantaa aivan erityisen viehätyksen tällaisille retkille, joita voi\nverrata ainoastaan kosken laskuun tai myrskyssä purjehtimiseen\nkarisilla vesillä.\n\n\n\n\nVAIKUTELMIA VENÄJÄLTÄ.\n\n\nYleensä ei meidän suomalaisten tie mielellään mene itäänpäin. Liekö\nsiihen syynä se, että halumme aina on ollut idästä länteen, että\nihmisessä on jo synnynnäinen tuo vietti seurata auringon mukana,\nja että tuntuu siltä kuin ei meillä olisi mitään tekemistä noilla\nkorpi- ja aromailla, joiden läpi kulkumme on ollut niin vaivalloinen ja\njonne meidän veljistämme ja sukulaisistamme niin monet ovat hukkuneet\nja hävinneet teille tietymättömille. Kaikkien ulko-oviemme kynnyksiltä\nkääntyvät tiet hetikohta länteen päin ja kun laskemme matkan pituuden\nulos Eurooppaan, niin otamme tavallisesti lukuun ainoastaan välin\nHelsingistä tai Hankoniemestä Lyypekkiin tai Kööpenhaminaan. Pietarin\ntie, se on meille kuin takaovi, jonka kautta vain hätätilassa\nkiireimmittäin pujahdamme. Mitkä kaikki syyt siihen vaikuttanevatkin,\nyksi lienee myöskin maamme muoto, jonka ranta ikäänkuin kulussaan\nkoukistuneena polvena astuu ulos ja pyrkii poispäin.\n\nSentähdenkö tuntunee rinnassamme niin miellyttävä tyydytyksen tunne,\nkun asiamme vaativat meitä lähtemään länttä kohti ja sentähdenkö\nvuotanee niin luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään siirtolaistulva\ntähän suuntaan? Ei osaa ajatellakaan, että lähtiessään itäänpäin voisi\nnauttia lähdön riemusta niinkuin sen tuntee lähtiessä \"suureen\nlänteen\". Pietarihan on maailmankaupunki sekin ja onhan sen kuullut ja\nymmärtäähän sen, että se kyllä voi tarjota samat ulkonaiset viehätykset\nkuin muutkin maailmankaupungit. Sen teatterit, sen konsertit, oudot\nihmiset, täydellinen riippumattomuus tuttavista, vilkas ja aina kuohuva\nja vaihtuva katuelämä, ne ovat tietysti samat täällä kuin muissakin\nsuurkaupungeissa. Mutta oikea mieliala on poissa, sydän tekee työlakon\nja tunteet vetävät siipensä suppuun. Ainoastaan uteliaisuus jää\nvireille ja ainoastaan sille voipi perustaa jonkinlaisen viihtymisen\nmahdollisuuden.\n\nEnnen oli, omituista kyllä, aivan toisenlaista. Nykyisen miespolven\nmielestä olivat haihtuneet muistot menneistä vainovuosista. Nurja väli\nkahden erilaisen rodun kesken oli alkanut lauhtua. Lisääntyvä\nkauppayhteys synnytti tuota molemminpuolisten etujen ystävyyttä, jonka\nsiteiden sanotaan olevan ja kenties ovatkin kaikista sitkeimmät. Sen\nlisäksi ihmeteltiin ja rakastetiinkin meillä niinkuin muuallakin sitä\nnerokasta uutta kirjallisuutta, joka yht'äkkiä hämmästytti koko\nsivistyneen maailman ja joka yhäkin vielä viettää riemujuhlia, missä\nsitä opitaan tuntemaan.\n\nMutta sitten tuli se, mikä tuli, ja herttainen hymyily muuttui ensin\ntotisuudeksi ja sitten jäykkyydeksi. Kun ison talon isäntä ylpeilee ja\nuhkailee isoudellaan, niin välttää vähävaraisempi astua hänen\nalueilleen ja tekee kernaammin kierroksen aidannurkassa. Vaan jos hän\nkuitenkin jostakin syystä on pakotettu taloon poikkeamaan, niin on\nhänen halunsa tehdä olo siellä niin lyhytaikaiseksi kuin suinkin.\nSiellä saattaa kyllä olla ja tietäähän sen, että suurin osa talon väkeä\nonkin hyväntahtoisia ja herttaisia ihmisiä. Mutta yksi ainoa\nepäkohtelias ja kylmä katse joidenkuiden muiden puolesta -- ja niitä ei\nvoine välttää -- tulee varmaankin tekemään sen, että katoaa halu\nkehenkään lähemmin tutustua.\n\nNuo tunteet täyttivät tämän kirjoittajan mielen, kun juna kiidätti\nhäntä asema asemalta itää kohti. Tuli yht'äkkiä rajaa lähetessä halu\nheittäytyä pois ja jäädä Suomeen. Se sama tunne tulee tavallisesti\nainakin siirtyessä maasta toiseen ja siihen sekaantuu hiukan\nepämääräistä surumielisyyttä. Mutta suomalaiselle, hänen vaikka vain\nlyhyeksikin aikaa ja varsinkin ensi kerran ollessaan tätä askelta\nottamassa Suomesta Venäjälle, tulee siihen lisäksi vielä jotakin\nmuutakin. Vaan onhan toiselta puolen niinkin, että outoudella on oma\nviehätyksensä, että koski aina vetää partaalleen ja että kääpiötkin\ntekevät retkiä jättiläisten maahan.\n\nJoutua yht'äkkiä tuohon valtakuntaan, joka ulottuu yli kuudennen osan\nmaapalloa ja jonka asukasluvussa me emme ole enemmän kuin hietajyvä\nmeren rannalla, joutua siihen pääkaupunkiin, josta tuota maata\nhallitaan ja josta kaikki käskyt käyvät tämän jättiläiseläimen\netäisimpiin jäseniin, -- tuntea itsensä turvattomaksi näiden jäsenien\nvälissä -- se on samalla hirvittävää ja puoleensa vetävää.\n\nJa ne jäsenet, ne sormet, kynnet ja tuntosarvet, ne tuntuvat jo kaukana\ntoisella puolen Suomen rajan. Kaukaisille saloillemme ei venäläinen\nvaikutus tosin vielä ole tunkeutunut. Mutta pienimmässäkin\nmaaseutukaupungissa sykkii jo jokin suoni suuresta ruumiista: jos ei\nmuuta, niin on ainakin sähkösanomakonttorin kyltti venäjänkielinen. Ja\nHelsingissä on jo yhden ison valtasuonen pää, joka on jokapäiväisessä\nja suoranaisessa yhteydessä suuren sydämensä kanssa. Venäläinen kokardi\nja venäläinen univormu, venäläiset ajurien puvut, kylteistä ja katujen\nnimistä puhumattakaan, ne ovat joka päivä silmäimme edessä. Oma on\nkuitenkin aina voitolla, oma kieli kaikuu kaduilla ja toreilla,\ntalonpojilla on suomalaiset pukunsa ja kaikissa oloissa on kansallinen,\ntuttu värityksensä. Vieras väritys on vain kuin poikkitelainen raide\nkotimaisella pohjalla, jonka se saa sitä kirkkaammin astumaan esille.\n\nMutta Kaipiaisissa tulevat junat vastakkain, toinen menee Helsinkiin,\ntoinen Pietariin. Ja se, joka menee Pietariin, se tuo jo piankin\nleyhäyksiä Pietarista vastaamme. Lappeenrannasta ja Viipurista tuoksuaa\nvaunuihin yhä enemmän venäläistä ilmaa. Sieltä tulee venäläisiä\npikkukauppiaita ja torisaksoja litteissä lippalakeissaan -- ne näkyvät\nmuuten ranskalais-venäläisen ystävyyden merkiksi syntyneen\npariisilaismuodin mukana tulleen toistakin tietä kauppaan ja kaupasta\nsuomalaisten herrasmiestenkin käytäntöön; sieltä tulee kauhtanoihin,\nleveihin housuihin ja leveäkantaisiin saappaisiin puettuja talonpoikia\nja niiden väliin istuutuu kirjavahameisia ja -huivisia naisia, jotka\nlevittävät nyyttinsä ja pussinsa -- yhtä pehmoiset kuin he ovat itsekin --\nhyllyille ja penkeille, ja ristivät silmänsä syömään ruvetessaan.\nSamalla ovat supisuomalaiset kolmannen luokan matkustajat vähitellen\ntippuneet tielle; yhä harvemmin sattuu korvaan hämäläiskorkoinen\nsuomalainen sana ja vaunussa alkaa päästä voitolle ymmärtämättömän\nkielen porina. Ja nekin, jotka suomea puhuvat, ne puhuvat sitä\nvieraalla murteella; seassa on outoja sanoja ja ääntäminen soi\nmuukalaiselta.\n\nKäsitämmehän toisemme kuitenkin ja alamme puhella. He ovat\nrajapitäjistä, Uudeltakirkolta, Valkeasaaresta, Parkalasta y.m. Tulevat\nSuomesta, ovat käyneet Lappeenrannan markkinoilla, saavat tietää, että\nolemme Helsingistä ja alkavat puhua Pietarista. Eivät voi käsittää,\nettemme me ole käyneet Pietarissa ja naurahtavat meille siitä kuin\nsäälitellen. He käyvät siellä kaksi, kolme kertaa viikossa, vievät\nsinne voita ja maitoa ja kermaa. Saattaahan sitä Suomessakin asua,\nmutta sehän se vasta kaupunki on Pietari! Siellähän ne vasta kadut on\nja suuret talot ja hovit, siellähän vasta rahaa on ja siellähän on\nkaikki tavara \"huotavampaa\" kuin Suomessa. He puhuvat siitä sillä\ninnolla, jolla puhutaan omasta, ja laskevat tulonsa ja menonsa ruplissa\nja kopekoissa.\n\nTuntuisi ehkä ikävämmältäkin, ellei heistä kuitenkin huomaisi, että he\nsittenkin ovat suomalaisia, että kieli lausuu sekaan sotketut\nvenäläiset sanat suomalaisella korolla ja että vieras kansallisuus ei\nole vuosisatain kuluessa kyennyt tunkemaan kuorta syvemmälle. Vaikka\nmeri heittääkin hietansa rannalle ja peittää sen, niin tulee toinen\naalto ja vie sen takaisin ja kallio on aina sama -- suomalainen.\n\nTuo ajatus tuntui lohdutukselta eikä suinkaan niinkään laihalta. Kun ei\nvapaaehtoinen venäläistyminen, jota ovat olleet auttamassa kaikki\nulkonaiset olosuhteet, ole sen suurempia hedelmiä kantanut näillä\nrajamailla, niin voihan toivoa, ettei pakollinenkaan\nvenäläistyttäminen, jolla ovat vastassaan kaikki n.s. luonnon lait, ole\nonnistuva pyyhkimään kokonaista kansaa pois kansojen joukosta.\n\nJa kun olin saavinani tuon vakuutuksen itselleni, niin tuntui minusta\nsiltä kuin olisin paljoa levollisemmin voinut siirtyä rajan yli.\n\nSe tuli se raja niin päivän selvästi, niin yhtäkkisesti ja n.s.\nkaikessa loistossaan näkyviin jo Valkeasaaren asemalla. Ensinkin\ntullivirasto, jossa venäläisiin pukuihin puetut virkamiehet tuskin\nosasivat suomenkieltä. Sitten ravintola, joka ryyppylaseineen ja\nvoileipineen oli järjestetty venäläiseen tapaan, jossa hinnat sanottiin\nvenäjäksi ja jossa palvelija -- tuollainen mustaviiksinen, sileäposkinen\ntiskintakainen punakka mies -- ei ymmärtänyt muuta kuin venäjänkieltä. Ja\nSuomi oli yht'äkkiä kuin kokonaan kadonnut. Vielähän olivat\nrautatievaunut samat kuin Helsingissä, vielähän osasivat\nrautatiepalvelijat Pietarin asemallakin suomenkieltä ja kelpasi siellä\nSuomen raha. Mutta ulos tultua ilmoittivat ajurien huudot\nvastaansanomattomasti, että oltiin Venäjällä, niinkuin todella\noltiinkin. Oli ehdottomasti siirrytty rajan yli ja muutettu maasta\ntoiseen.\n\nMutta juuri se, että oli niin tapahtunut, että todellakin oli olemassa\nraja, että se ei ollut umpeen kasvanut ja että se kuitenkin niin\nselvästi näkyi, se teki sen, että alkumatkan alakuloisuus ja\nhetkellinen pessimismi oli haihtunut.\n\nEikä koskaan ole vierailla mailla matkusteleminen ja oudoissa oloissa\noleskeleminen niin turvallista kuin silloin, kun on oma evässäkki\nmukana ja kun on luottamus siihen, että on jotakin, vaikka olisi\nvähänkin. Siksipä ei Pietarikaan herättänyt muunlaisia mielialoja kuin\nmuutkaan suuret maailmankaupungit.\n\nItää tuntui nyt voivan ruveta katselemaan samoilla silmillä, samoilla\ntunteilla ja yhtä tyynesti ja puolueettomasti kuin oli ennen katsellut\nlänttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitenkä sitten itse Pietari vaikuttaa ensikertalaiseen? Sen kysymyksen\nolin usein tehnyt itselleni ja koettanut sitä \"kuvitella\". Mutta\nmillaiseksi olin sitä kuvitellut, sitä en enää osaa sanoa. Sillä\ntavallisesti käy aina niin, että samassa, kun on jotakin\ntodellisuudessa nähnyt, samassa unohtaa kaiken, millaiseksi oli sen\najatellut. Saan siis kertoa vaikutelmani sellaisina kuin ne todella\ntunsin.\n\nSuomen rautatieasema, joka on aivan kaupungin laidassa, on ainakin\nsiihen nähden hyvälle paikalle asetettu, että sieltä keskikylään\najaessaan voi nähdä suuren osan varsinaista kaupunkia, jonka\nluonteeseen siis jo ensi matkalla saa tilaisuuden tutustua. Niin pian\nkuin ajuri oli muutaman tonttivälin ajanut, pisti silmään tien\ntasaisuus. Sai hetikohta sen vaikutuksen, että Venäjän pääkaupunki on\ntasangolle rakennettu. Tuon pitkän, huimaavan pitkän kadun varrella\nkulkivat kaasulyhdyt kahtena yhdensuuntaisena viivana sekä eteen että\ntaakse niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ei näy mutkaa eikä kukkulaa, ja\nse näyttäisi voivan jatkua samalla lailla vaikka Uralin vuoriin, jos ei\njokia olisi estämässä. Tasankoja ja jokia -- ja tuossa on jo jokikin,\nitse Nevajoki. On pimeä eikä voi nähdä sen laineita, muuta kuin minkä\nlyhdyt pitkältä ja leveältä sillalta niitä vähän valaisevat. Virtavat\nja mustat ne ovat ja liikettä siellä on myöhään illallakin.\nArvattavasti on tuo tuolla suuri raskas hinaajalaiva, jonka lyhdyt\ntuskin liikkuvat, mutta tuo nopeasti lähenevä valopilkku on varmaankin\nyksi noita suomalaisia pikkulaivoja, jotka kuuluvat välittävän\nmatkustajaliikettä Venäjän pääkaupungin vesillä. Jotakin hyväähän sitä\nsiis meistäkin lähtee: näkyyhän ainakin kelpaavan suomalaiset\nkulkuneuvot, sillä jollen erehdy, niin on ajurini hevonenkin ruumiin\nrakennuksesta päättäen puhdasta suomalaista rotua. Leveä ja mahtava --\njuuri semmoinen kuin jokien maan pääkaupungissa tulee ollakin -- on\nNevajoki. Sen päätän noista tulista, jotka lukemattomina lyhtyinä\ntuikkavat niinkuin tuikkaisivat Viaporin puolelta. Enkä muista koskaan\najaneeni niin leveän sillan yli kuin tämä.\n\nSen toisessa päässä oli pitkä kasarmimainen rakennus ja samanlainen\ntulee vastaan toisellakin rannalla. Se on synkkä, harmaankeltainen\nryhmä, jonka unisista ikkunoista ei näy kuin muutamista vähän\nepämääräistä valoa.\n\nNurkassa on kaasulyhty ja porttikäytävän kamanassa tuikkaa toinen,\njonka valossa tähystävä silmä erottaa vahtikojun, ruskean sotamiehen ja\nhaamuja mustista tykeistä, jotka lavettiensa päältä ojentavat pyöreät\nkitansa katua kohti.\n\nTietysti pitää niin ollakin, sillä ollaanhan nyt tasankojen, jokien,\nsotamiesten, kasarmien ja kanuunien maassa. Siinä on karakteeria\ntuossa, tämän maan luontaisinta luonnetta. Ja tuo kostea pimeys ja\npitkät matkat valolyhtyjen välillä, se on kuvaavaa sekin.\n\nJa pitkän aikaa ajaa hän, ajurimme, meitä samanlaista seutua myöten.\nKaikki talot näyttävät kasarmeilta ja kaikki on yhtä suoraa tasankoa.\nTuuli puskee vastaan niin leveästi ja voimakkaasti kuin ei sen koskaan\nolisi tarvinnut uuvuttaa itseään mäkien yli kipuamalla; se on\nvihuritonta, yhtämittaista tasangon viimaa, joka parhaillaan saapunee\ntänne sisämaan aroilta ja on täällä yhtä kotonaan kuin sielläkin.\n\nMutta tuossa on kupukattoinen kirkontorni, jonka kupari heikosti\nkimaltelee kadulta tulevassa valossa. Ajuri ristii silmänsä, ja\nluultavasti oli se jonkin pyhimyksen kuva tuo valopilkku oven kupeella\nseinässä.\n\nJoet ja tasangot ... kasarmit ja kirkot ... ajattelen itsekseni.\n\nMutta sitten alkaa katu vähän vilkastua ja tulla valoisammaksi. Voin jo\nerottaa käytävältä ohikulkevia ja vastaantulevia ihmisiä. Ne olen\nnähnyt usein ennenkin nuo samat vartalot, nuo samat litteät lakit, ja\ntasaisiksi leikatut tukat, nuo punaiset paidat liivien alla, nuo pitkät\nesiliinat ja leveät lahkeet kenkien varsien sisässä. Se on venäläinen\nmushikka tuo, joka hedelmiä ja jäätelöä kaupalla liikkuu valtakunnan\neteläisimmistä osista sen pohjoisimpiin ja joka tulee vastaan\nSuomessakin, missä vain lienee vähänkin väkeä koolla ja vähänkin\nkulkuneuvoja. Täällä hän häärii joka paikassa ja on alituisessa\nhommassa. Näin hänet jo Suomen rautatiellä, asemalla niitä jo tuli\nvastaan useampia ja nyt niitä vilisee, mihin vain katsoo. Puotien\nikkunoista näen hänet vilahdukselta tiskin takana tavarakääryä\nsitaisemassa, tuossa tulee toinen samanlainen puodista ulos ja kolmas\nmenee sinne sisään. Ne näkyvät olevan tavarakuskeina, kadunlakaisijoina\nja ryhmittäin seisoo niitä kadunkulmissa. Kaikki ne ovat niin\nsamanlaisia ja tarkemmin katsoen on niitä joka taholla. Ja minä en\nluule erehtyväni päätelmässäni, että jo olen ehtinyt nähdä pääedustajan\nVenäjän kansasta, päätyypin noista monista miljoonista, jotka\nmuurahaisina häärivät noilla tasangoilla, juoksentelevat noiden jokien\nvarsilla ja joita varten ovat nuo kirkot ja kasarmit.\n\nSiinä on omituisuutta tässä maassa, joka heti ensi näkemällä saa sen\nniin selvästi vieraankin silmään pistämään.\n\nJa kun sitten seuraavina päivinä olen kävellyt ja päällisin puolin\ntarkastellut tätä kaupunkia, on sen omituisuus tullut yhä enemmän\nnäkyviin.\n\nSillä kansallisempaa pääkaupunkia tuskin on toista Euroopassa. Paitsi\nnoita jo mainittuja muistuttavat maan oloista ja kansan luonteesta\nlukemattomat muut seikat. Eivät missään ole kadut niin leveät kuin\nPietarissa, mutta ei missään ole maatakaan niin viljalta. Ei missään\ntapaa sellaisia muodottomia rakennusryhmiä kuin täällä, mutta mikäs\nkehittäisikään muotoaistia lakeitten arojen kansassa, jonka silmä aina\nvain näkee taivaan sulavan maahan etäisten näköpiirien perillä.\nSellaista kullan kiiltoa ja kirkuvaa värien helakkuutta kuin täällä ei\nliene muualla kuin itämailla, mutta sieltähän nämä ovat tulleetkin nämä\nja siellähän se tämän pään ruumis vielä vyötäisiään myöten seisookin.\nSitä makeutta ja lihavuutta, jota tiukkuvat ruokapuodit ja sitä\nrasvaisuutta, jota kihoilee kyökeistä aina kadulle saakka, voisiko sitä\nollakaan muualla niinkuin täällä, jonne mustan mullan maa vyöryttää\nkaikki parhaat tuotteensa! Ja sitä tyytyväisyyttä, sitä herttaisuutta\nja sitä mesisuloutta, joka on venäläiselle luonteelle niin omituinen,\nmistä se tulisi muusta kuin siitä, että hänen maansa on runsasantinen\nja yleensä niin alttiisti palkitsee hänen vaivannäkönsä! Hän on\nhuoleton ja hyväluontoinen ja tulee niin helposti liikutetuksi, ja kun\nhän on juonut vähän, niin ei hänen keveät verensä nouse vihan ja\nkatkeruuden raivona hänen päähänsä, vaan hän tahtoisi innossaan\nsuudella kaikkia ja koko maailmaa. Ja kun hän saa hyvän hevosen\neteensä -- ja niitä hänellä on nopeita kuin hirviä -- niin huikkaisee hän\nsille ja laskee täyttä karkua pitkin rajatonta Nevskiään, jossa\nvarovainen muukalainen kääntyy hänen jälkeensä ja kysyy kummastellen,\nkuinka tällainen meno on mahdollista. Mutta siksipä onkin hän sen\nrakentanut niin pitkän ja leveän, että hän keskellä säädyllistä\nEurooppaakin saisi säilyttää esi-isiltä perityt omituisuutensa ja antaa\nkeuhkonsa puhjeta hänelle tarpeeksi tulleeseen hihkaisuhuutoon.\n\nSanalla sanoen, Pietari on kyllä eurooppalainen kaupunki -- niin\nväitetään -- mutta ennen kaikkea on se kuitenkin venäläis-kansallinen\nkaupunki, ja se käy ilmi jo ensi kävelyllä sen suurimmillakin ja\nlänsimaisimmilla kaduilla. Eurooppalaiset muotimakasiinit ovat\nrinnakkain perin venäläisten lauhkojen kanssa, länsimaiset\npariisilaisravintolat tuiki kotimaisten teenjuontipaikkojen ja\n\"traktiirien\" kanssa, ja ulkona kävelee jälekkäin muotiherra ja\nmushikka, muotinainen ja omamainen maatushka. Kiiltäviä,\nneliskulmaisia, yleismaailmallisia herrain vaunuja kiitää ylös ja alas\nNevskiä pitkin kumipyörillään, mutta silmä livahtaa pian niiden sivu ja\nseuraa raskasrakenteisia monimutkaisia lastivaunuja, joissa suuret\nhevoset kulettavat avarana porttina päänsä päällä tuon leveän\nkansallisen luokin. Jälkimmäinen omituisuus on aina voitolla ja antaa\nsen vaikutuksen kuin se olisi heille itselleen rakasta ja kuin he\nolisivat siitä itsetietoiset ja ylpeät, tästä omasta kuosistaan.\n\nTämä kaupunki se on sen jättiläisen pää, jonka sydän on tuo kuuluisa\nmetropoli Moskova ja josta se ylläpitonsa imee. Sen pään ulkopiirteet\novat ehkä hiukan hienontuneet eurooppalaisen sivistyksen vaikutuksesta,\nmutta silmissä on aito venäläinen ilme ja otsaryppyjen alla asuu\naitovenäläisiä ajatuksia.\n\nSe olisi hauskaa nähdä ja se vaikuttaisi miellyttävästi, jos vain nämä\naivot ymmärtäisivät, että muutkin ja pienemmätkin rakastavat itsessään\nsamanlaatuista omaa omituisuuttaan ja että se, mikä heille itselleen on\nkallista ja pyhänä pidettävää, se sama on yhtä kallista ja pyhää\nmuillekin.\n\n\n\n"]