[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fURFE3ApCjSprCIheENk0qZaDthGVvayhVLB8Uuk_2_Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1080,"Aina","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"1080-aberg-jon-olof-aina","1080__Åberg_Jon_Olof__Aina","Kertomus 1808-09 sodasta","romaani",[],[],"fi",1874,1897,8298,50037,false,49834,[23],"Russo-Swedish War, 1808-1809 -- Fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Aina: Kertomus 1808-09 sodasta\" by J. O. Åberg is a historical account written in the late 19th century. The narrative revolves around the events of the Finnish War of 1808-09, focusing on the life of Aina, the daughter of a fallen corporal named Svärd, and the struggles faced by the inhabitants of a small fishing village amidst the turmoil of war. The themes of bravery, betrayal, and love are likely explored through the relationships between Aina, her suitor Lauri, and the antagonist Niilo, who harbors resentment and jealousy.  The opening of the story introduces a picturesque setting near Lake Saimaa in Finland, where Aina lives with her widowed mother in a humble cabin. The narrative establishes the backdrop of war preparing to encroach upon their peaceful lives as young men like Lauri are conscripted to fight, while Niilo, who feels overshadowed by them, seeks to undermine Lauri's reputation out of jealousy. The tension builds as Aina's emotional farewell to Lauri hints at significant stakes and foreshadows conflict, both externally with the impending war and internally with Niilo's cunning schemes. As the villagers gear up for the consequences of war, Aina's courage and determination to protect her loved ones are already becoming evident. (This is an automatically generated summary.)",[],147,"Romanttinen kertomus Suomen sodan ajoilta sijoittuu Saimaan rannalle korpraalinlesken ja hänen tyttärensä Ainan vaatimattomaan kotiin. Sodan melskeiden keskellä seurataan urhean kalastajapoika Laurin ja ylpeän Niilon välistä kilpailua sekä kyläyhteisön selviytymistä vihollisen uhatessa.","J. O. Åbergin 'Aina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1080. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AINA\n\nKertomus 1808-09 sodasta\n\n\nKirj.\n\nJ. O. ÅBERG\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1897.\nWerner Söderströmin kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSaimaan lounasrannalla, syrjässä valtatiestä, aivan veden rajassa,\nniemen kainalossa ja saarten suojassa oli v. 1808 pieni soma\ntupa, joka jo kaukaa näytti toiselta kuin tavalliset Savon mökit\ntai torpat, sillä ympäristöäkin oli vähän kaunisteltu. Tässä\nasui korpraali Svärdin leski kauniine Aina tyttärinensä. Heidän\nainoina naapureinaan olivat muutamat köyhät kalastajaperheet, jotka\nasuivat läheisillä saarilla. Saimaan aalloista pyysivät kalastajat\nelatuksensa, vaan sattui myös usein talvella, että nuo rohkeat,\nrotevat miehet nousivat suksilleen ja hiihtivät saloille kutkuttamaan\nkarhua talviunesta. Näillä retkillä kysyttiin voimaa ja rohkeutta,\nvaan niillä saattoi myös mies kunnolla saavuttaa mitä suurimman\nkunnioituksen naapureilta.\n\nLauri, vanhan kalastaja Pekan poika, hänen vanhain päiväinsä tuki,\noli tehnyt tuommoisen miestä kysyvän työn. Tämän tähden pitivät häntä\narvossa vanhat, jotka mielissään myhähtivät, kun tuli Laurista puhe,\nvaan tietysti joutui hän vähän nuorten kadehdittavaksi, kun eivät\nkaikki voineet saavuttaa samaa kiitosta.\n\nSitäpaitsi pidettiin Lauria erittäin hyvänä poikana isäänsä kohtaan,\nja sepä oli kalastajista hänen paras ansionsa, vaikka myös sanottiin,\nettä hän sekä vanhoista että nuorista oli vesilläkin rohkein ja\ntaitavin. Kiitokset, joita Lauri näistä sai liiaksikin, kaivelivat\nerittäin ylpeää Niiloa, sen kylän rikkaimman kalastajan poikaa,\nepäkelpoa, josta ei kukaan pitänyt. Olihan perintö, jonka Niilo oli\nkerran saava, koko suuri köyhäin kalastajain mielestä: kaksi kaunista\ntupaa, puolikymmentä venettä ja muutama sata hopeariksiä; eipä siis\nihme, että hän jo ihaillen kuvaili mielessään, miten hän pohattana\nhallitsisi koko kylää. Mutta kaikista näistä huolimatta oli karhu\nkerran tehdä Niilolle äkkilopun; ravisteli jo aivan säälittä, kunnes\nLauri ennätti apuun ja sai kontion kaataneeksi.\n\nTämä harmitti Niiloa sitä enemmän, kun hänen nyt täytyi tunnustaa,\nettä hänen oli henkensä pelastamisesta kiittäminen köyhää Lauria, ja\nhänen piti siis, jos ei tahtonut kiihoittaa yleistä vihaa itseänsä\nvastaan, osoittaa pelastajalleen ystävällistä kohtelua, joka ei\nsuinkaan ollut hänen tapanaan, vähimmin Lauria kohtaan. Kun tähän\ntuli lisäksi, että Lauri voitti kauniin Ainan sydämmen, jota Niilo\nkaikella tavoin, vaan turhaan, oli koettanut itseensä kietoa, juurtui\ntuo alkanut viha niin perinpohjin Niiloon, että hän päätti ensi\ntilassa musertaa vastustajansa. Mutta tämäpä ei ollut helppoa, sillä\nhän oli paljoa heikompi Lauria, ja kaikki nuoret, jotka miehissä\nolivat Laurin puolella, olivat luvanneet hakata Niilon kirjavaksi,\njos hän koettaisi tehdä jotakin pahaa Laurille. Niilo huomasi siis,\nettä viekkaus oli hänelle ainoa keino päästä tuumansa perille.\n\nKun sitte sota syttyi ja sotaväen otto alkoi, sai Niilo rahalla asiat\nniin kierrellyksi, että hän jäi vapaaksi. Lauri ja muutamat muut\nnuorukaiset otettiin sotamiehiksi ja saivat musketti olalla astua\nrykmentin kokouspaikkaan. Tietysti heitä suututti, että Niilo hylky\njäi kotiin, samalla kuin heidän täytyy nähdä vaivaa maan ja kuninkaan\npuolesta, mutta koska heillä ei ollut selviä todistuksia hänen\npetoksestaan -- he vaan arvasivat millä juonella hän oli vapaaksi\nlaittautunut -- eivät he myöskään muuta sanoneet, kuin että Niilon\nkyllä vielä muistaisivat. Niilo nauroi heidän vihaisille katseilleen\nja kävi vaan yhä ylpeämmäksi, eikä hänen isänsäkään tullut häntä\nhillinneeksi.\n\nVaikea oli nyt Laurin erota vanhasta, voimattomasta isästänsä,\nmutta jätettyään hänet rehellisen kalastajan hoidettavaksi tyyntyi\nhän kuitenkin. Vaikeampaa oli, kun hänen Svärdillä piti käydä\nsanomassa hyvästit kenties ainiaaksi. Tuntuipa kuin olisi sydän ollut\npakahtumaisillaan, ja hän sai tuskin itsensä sen verran rohkaistuksi,\nettä vielä jotenkin vakavalla äänellä teki \"hyvän päivän\". Ei\nollut aikaa kauan viipyä armaan luona, vaan ennättiväthän toki\nsydämmellisesti uudistaa uskollisuuslupauksensa, ja erottaissa sanoi\nAina ihanain kasvojensa taivaallisesti hehkuessa:\n\n\"Taistele, Laurini, kuin kunnon sotilas ja koeta olla kuin isäni.\"\n\nKorpraali Svärd oli näet aikoinaan rykmentin uljaimpia poikia ja oli\nmonta taistelua kestettyään kaatanut tussari pään alle kiihkeimmässä\nkäsikahakassa Porrassalmella kesäkuun 13 p:nä v. 1789, juuri kuin\nvenäläiset ajettiin pakoon virran yli. Aina oli silloin tuskin\nvuoden vanha, mutta hänen äitinsä, jolle eräs Svärdin sivukumppali\ntarkoin kertoi tapahtuman, piti sen hyvin muistossaan ja puhui usein\nsyystäkin ylpeillen Svärdin urotöistä.\n\nNähdessään Ainan tyyneyden, sillä eihän karskin sotilaan tytär\ntahtonut näyttää mitään heikkoutta valitulleen, joka oli lähtemässä\nastumaan hänen isänsä jälkiä, rauhoittui Laurikin ja kun lähtömerkki\nkuului, oli hän järkähtämättömästi päättänyt kaikessa koettaa olla\nSvärdin kaltainen, vaikkapa hänen samoin kävisikin. Yksissä riensivät\nnyt sotamiehiksi otetut jäitä ja metsiä Mikkeliin.\n\nLähtöä katseli Niilokin, vaan ei hän ollut saattavain kalastajain ja\nvaimojen joukossa, kurkisti vaan ikkunasta. Kyllähän moni hänelle\nheristi nyrkkiänsä, mutta hän vaan irvisteli vastaan, ja kun\nrekryytit olivat kadonneet metsän taakse, heittäytyi hän pitkäkseen,\nlöi käsiänsä ilosta ja sanoi:\n\n\"Olenpa voittanut, Ainan pitää tulla minun omakseni, ennenkuin Lauri\ntulee kotiin.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nTalvi oli kulunut jotenkin tyynesti; niin kevätkin. Tuossa pienessä\nkalastajakylässä niinkuin muuallakin Suomessa iloittiin urhoollisen\nsotajoukkomme voitoista, mutta samalla odotettiin huolella, milloin\nsota tulisi näille tienoille. Päivä päivältä tuli uusia tietoja\nSandelsin joukkojen voitoista ja monena kesäiltana kuuntelivat\nukot, eikö jo kuuluisi kanuunain jyskettä, pyssyjen pauketta\npohjoisesta. Sinne tänne tuli kotiin surunsanomakin, että poika jo\nkaatui, vaan sama sanansaattaja toi toiselle terveiset, että heidän\nomansa oli kunnostanut itsensä niin, että oli saanut kunniamerkin.\nTämmöisen ilosanoman saivat leski Svärd ja hänen tyttärensä kauniina\nkesäiltana. Silloin kiilsivät Ainan silmissä ilokyyneleet laskevan\nauringon valossa kuni kalliit kivet ja olihan niillä se arvokin,\nnoilla hellän rakkauden ilohedelmillä.\n\nPienen kalastajakylän asukkailla ei ollut tuota suurten kyläin,\nkaupunkien ja joutilaitten tapaa puhua pahaa lähimmäisestänsä.\nMutta kun he joka päivä näkivät, miten Niilo isänsä kuoltua kävi\nyhä ylpeämmäksi -- hän kun nyt oli koko perityn rikkauden isäntä\n-- pukeutui harmi vihdoin sanoihin, ja seuroissakin, joissa Niilo\noli, kuiskailtiin jo ääneen: epäkelpo, petturi j. n. e. Niilo kyllä\nhuomasi, että nämä nimitykset tarkoittivat häntä, vaan ei rohjennut\npuolustaidakaan, sillä hän tiesi, että ukkojen seurasta olisi silloin\nleikki kaukana. Mutta sydämmessänsä vannoi hän heille kostoa, ei\nollut kuulevinansa heidän kirouksiansa, oli jouten kuin ennenkin,\nkävi vaan silloin tällöin jollakin pitemmällä venematkalla. Joskus\nhän ei ollut kotona moneen päivään ja tämä pani kalastaja-ukot\nrauhattomiksi, sillä voihan tuo konna vaikka myydä heidät\nvenäläisille. Pian tottuivat toki ukot Niilon pitkiin matkoihin,\nja kun ei niistä sentään mitään onnettomuuksia kohta seurannut,\njoutuivat sekä Niilo että epäluulot unohduksiin.\n\nOli sateinen, tuulinen kesäilta. Useammat olivat päivän töistä\nuupuneina jo menneet levolle, ainoastaan sieltä täältä pilkoitti\nvielä jokin himmeä valo. Niilon tuvassa, jossa hän itse asui, oli\npilkkoisen pimeä ja hiljaista kuin haudassa, sillä kolmeen päivään ei\nNiiloa taas ollut näkynyt kotosalla. Tämä arvelutti kovasti erästä\nvanhaa kalastajaa, joka ei muutenkaan sanonut kärsivänsä Niilon\narkaa katsantoa. Vanhus oli ollut jo Ruotsinsalmen tappelussa ja\npiti merimiehen suoruutta paljoa parempana kuin rikkautta. Se oli\nvanhuksen suora mieli, menestyisiköhän se yläpiireissä?\n\nNiin, ilta oli ikävä. Ei merkkiäkään kuulunut, että näillä kauniilla\nsaarilla vielä saattaisi käydä sama ilon pauhina kuin ennen. Kaikki\noli autiota, ikävää, äänetöntä; ainoastaan aaltojen loiske, sateen ja\ntuulen kohina kuului.\n\nSydänyö oli jo tulossa, sade oli lakannut, vaan ankara tuuli kävi\nvielä, kun vene täynnä Venäjän sotamiehiä laski rantaan, runsaan\nvenäjänvirstan päässä pohjoispuolella kalamajoja. Upseeri, joka johti\njoukkoa, ei aluksi näkynyt tietävän, minne lähteä, vaan jutteli\nkauan pitkään viittaan puetun miehen kanssa, joka ei millään muotoa\ntahtonut näyttää kasvojansa. Nyt oltiin selvillä: upseeri käski\nesiin pari jääkäriä, nämä ottivat tuntemattoman väliinsä ja alettiin\nmarssia etelää kohti.\n\nMutta upseeri ja tuntematon eivät tienneet, syrjässä joukosta\nkeskustellessaan, että todistajakin oli lähellä heitä. He eivät\nmyöskään nähneet pientä venettä, joka oli kaislikossa muutaman sylen\npäässä -- silloin olisi kyllä kaikki heille selvinnyt. Tuntematonta\nhaittasi pahoin hänen viittansa, vaan varovaisuuden vuoksi ei hän\nsitä laskenut päältään. Tuo läheinen todistaja oli tyttö, joka mitä\ntarkimmin piti silmällä sekä tuntemattoman että upseerin pienimpiäkin\nliikkeitä, vaan kun hän kuuli ensinmainitun äänen, säpsähti hän,\nkyykistyi alas kuin kerä, koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän jaksoi\ntuskin hiiskua itsekseen, yhä tuijottaen tuntemattomaan:\n\n\"On varmaan hän. Herra Jumala, mitä meistä nyt tulee.\"\n\nMuutaman silmänräpäyksen näytti tyttö ihan suruun ja pelästykseen\nmenehtyneeltä, mutta kun upseeri vihdoin läksi oudon luota sanoen\nhänelle: \"Minä lupaan teille, että saatte pitää hänet (tytön)\nitsellänne\", silloin kohottihe tyttö puoleksi, katseli vielä hetken\naikaa harmissaan outoa, ja kun pieni joukko viimein läksi liikkeelle,\noli hän jo kadonnut kuin henki. Pieni vene oli vielä kaislikossa,\nmutta kapeata rantapolkua kiiti tyttö minkä pääsi louhikkojen ja\npensaiden välitse kalastajakylää kohti. Tuuheat hiukset liehuivat\nympäri kasvoja, hiki vieri karpaloina, risut ja kivien särmät repivät\njalkoja melkein joka askeleella, mutta siitä hän ei huolinut. Monta\nkertaa oli hän uuvuksiin vaipumaisillaan niljakalle tielle, mutta\nojensihe taas, ponnisti melkein ylenluonnollisesti eteenpäin ja\nhuokasi aina väliin: suokoon Jumala, ett'en myöhästyisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvää iltaa\", tervehti Svärdin leskeä roteva mies, joka raskain\naskelin astui pieneen kamariin, missä eukko istui yksin, raamattu\nedessään. \"Hyvää iltaa.\"\n\n\"Jumala antakoon\", vastasi leski pannen kirjan pöydälle mennäkseen\nukkoa vastaan, joka juuri asetti luodikkonsa oven viereen ja otti\nkarvalakin päästään; silloin levisivät miehen hartioille valkoiset\nhiukset ja tekivät hänet oikein arvokkaan näköiseksi. \"Mitä kuuluu,\nastukaa peremmälle ja istukaa, arvaan että teillä on asiata minulle.\"\n\n\"Aina vähän\", sanoi vanha kalastaja istuen lesken viereen, joka taas\noli asettunut vanhaan nojatuoliin. \"Katsokaa, Svärdin muori, olenpa\nkoko päivän ollut vesillä pyytäen kalaa sekä lintua, mutta alussa oli\naivan mahdotonta saada mitään, ja -- --\".\n\n\"Kovat on ajat\", huokasi leski.\n\n\"Totta sanotte, muori, onpa niin kaiken puolesta. Mutta en siitä\naikonut puhua, vaan kirjeestä, jonka --?\"\n\n\"Kirje\", huudahti eukko innoissaan, \"se on Laurilta!\"\n\n\"Arvaanpa sen\", mutisi ukko, pisti kätensä ulkotaskuun ja veti\nsieltä pahoin rypistyneen paperin. \"Tässä on\", jatkoi hän ja laski\nsen eukon syliin, \"juuri kuin olin kotiin lähtemässä, sain minä\nsen tuntemattomalta mieheltä, joka sanoi, että suomalaiset olivat\nlähitienoilla ja että -- -- --\"\n\n\"Ja että sota kohta tulee tänne\", keskeytti leski lyöden hädissään\nkätensä yhteen. Mutta muutaman minuutin kuluttua rauhoittui hän ja\nsanoi katsellen milloin kirjettä, milloin vanhaa kalastajaa: \"No,\ntapahtukoon Jumalan tahto! Jos hän näkee hyväksi koetella meitä\nonnettomuudella, niin tahdomme nöyrästi sen kärsiä.\"\n\n\"Niin sanotte te, muori, ja niin sanoo koko kylä\", lausui ukko.\n\"Mutta kuulkaa, onko tuo kirje teille?\"\n\n\"Ei, tyttärelleni se on\", vastasi leski, \"arvaattehan keltä?\"\n\n\"Voihan tuon arvata. Lienee Laurilta, jos ei muilta.\"\n\n\"Niin, Laurilta on, tunnen hyvin hänen käsialansa. Jospa nyt vaan\ntyttö olisi kotona, että saisimme tietää, mitä pojalla on sanomista.\nOnpa kirje tavallista paksumpi, seisoneepa siinä yhtä ja toista.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi vanhus ja otti nuuskaa. \"Mutta missä on Aina?\"\n\n\"No\", sanoi leski tyynesti, \"hän souti tänä aamuna Kaisan luo\nostamaan verkkorihmoja. Kyllä hän tulee kun ennättää.\"\n\n\"Jos tuon olisin tiennyt, olisin poikennut Kaisan luona\", myhähti\nvanhus. \"Ei ole monta tuntia, sittekun siitä soudin sivutse. Mutta\nhyvästi nyt, Jumala suojelkoon teitä sekä tytärtänne. Huomenna tulee\nvarmaan koko kylä kuulustelemaan Laurin kirjettä, mutta tietysti\nvaan sitä, mikä koskee sotaa ja meidän poikia\", lisäsi ukko vähän\nviekkaasti myhähtäen taas. \"Lemmenliverrykset ovat jo vanhat meille,\njääkööt ne nuorille. Hyvästi muori.\"\n\n\"Malttakaa vähän, Eero\", sanoi muija, meni seinäkaapille ja otti\nsieltä pullon, jossa oli Kustaa III:n kuva päällä, ja kaatoi ukolle\nryypyn. \"Taitaapa olla terveydeksi tällä säällä, mutta sanokaa\",\njatkoi muija kuiskaten ikäänkuin kuulijoita peläten, \"oletteko\nnähneet, mitä tuo Niilo heittiö on näinä päivinä tehnyt?\"\n\nEero oli parahiksi hymysuin ryyppyä tyhjentämässä, kun tämä kysymys\nikäänkuin ukonleimaus keskeytti hänen ilonsa.\n\n\"Niilo\", karjasi ukko ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että pullo oli\nkaatua, \"älkää puhuko siitä petturista. Sillä, niin totta kuin minä\nolen rehellinen suomalainen ja Eero, ei siinä kirotussa kulkijassa\nole mitään hyvää. Tänään en ole häntä nähnyt, mutta pari päivää\nsitten tuli hän vastaani. Hän oli kyllä niin kaukana, etten saanut\nhäntä kiinni, mutta älköön hän luulko, ett'en minä nähnyt, miten hän\nairoin, purjein pyrki pohjoista kohti. Mitä hän tekee, sen tietää\nyksin Jumala, mutta sen jokainen näkee, ett'ei hän käy rehellisiä\nteitä. Kas niin, kiitoksia\", sanoi ukko ja tyhjensi lasin. \"Muijani\nja poikani odottavat kotona. Kiitoksia. Huomenna tulee kyllä niinkuin\nsanoin koko kylä -- --\"\n\n\"Kuulitteko\", sanoi eukko tarttuen vanhuksen käsivarteen ja\nteroittaen korviaan. \"Olinpa kuulevinani askeleita; jos --\"\n\nSamassa jyskyttikin joku ovea. Vanhat katsoivat hämmästyksissään\nja peloissaan toisiansa. Todella vielä joku kingotti ovea ja äänsi\nheikosti.\n\n\"Katsokaapa te kuka siellä on\", kehoitti eukko ja meni raamatun,\nvanhan turvansa luo. Eero kiiruhti ovea avaamaan, vaan oli aivan\nlentää selälleen, kun se niin äkkiä ponnahti auki. Vaan ei tässä\nollut aikaa miettiä, sillä samassa syöksi Aina sisään jalat verissä,\nhiukset hajallaan, kasvot kauhistuksesta kankeina.\n\n\"Pian pois pakoon, jo -- tulevat, jo -- -- tulevat!\"\n\nEnempää hän ei jaksanut sanoa, ennenkuin syvästi huoaten vaipui\nlattialle äitinsä jalkoihin. Tämä oli juuri syössyt vastaan huutaen:\n\"Herra Jumala, mikä nyt on!\"\n\nVanha Eero valeli nyt tytön ohimoja kylmällä vedellä, tämä aukasi\nvihdoin silmänsä ja sitten saatiin selko asiasta.\n\n\"Näitkö varmaan, että se oli hän, joka neuvoi venäläistä tänne\",\nkysyi eukko Svärd vavisten.\n\n\"Näin, tunsin hänet aivan hyvin ja kuulin hänen puhuvan -- -- --\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Älkää pyytäkö minua sitä kertomaan!\"\n\n\"Sano suoraan, Aina\", virkkoi vanha Eero ja pudisti vankkaa\nluodikkoansa päänsä yli. \"Vielä on minulla luotia kyllin sen kirotun\nkonnan varalle.\"\n\nAinaa värisytti, mutta hän kertoi lyhyesti, mitä oli kuullut.\n\n\"Ja hänkö saisi viedä sinut\", ärjäsi vanha kalamies punastuen. \"Ei,\nennen tahdon minä ottaa sinut veneesen ja yksin soutaa sinut yli koko\nSaimaan ja upottaa meidät molemmat, jos vaara tulisi niin lähelle.\"\n\nAina hymyili kiitollisesti urhoollisen isänsä vanhalle ystävälle ja\nvastasi ko'oten voimansa ja nousten ylös: \"Mutta nyt täytyy meidän\njoutua täältä pois. Minä soudan kaikille saarille, herätän miehet ja\n-- --\"\n\n\"Montako venäläisiä on\", kysyi Eero kiireesti.\n\n\"No, arvatakseni noin viidenkymmenen paikoille.\"\n\n\"Eikö enempää!\" kiljasi vanhus ja löi käsiänsä. \"Meitä ei ole kuin\nviisikolmatta aseisin kykenevää miestä ja sitte --\"\n\n\"Me lataamme teille\", sanoi Aina vilkkaasti ja taputti vanhusta\nahvettuneille poskille.\n\nEero nyökäytti päätään.\n\n\"Minä toin tänne kirjeen\", sanoi hän hymyillen. \"Se taitaa olla\nLaurilta.\"\n\nÄiti avasi raamatun ja antoi kirjeen Ainalle.\n\n\"Niin, häneltä se on\", riemuili tyttö ja suuteli suutelemistaan\npaperia, \"mutta vaikka se on minulle kalliin kallis, en nyt toki\ntahdo viivyttää teitä. Huomenna, tai jos pääsen rauhaan tuolla,\nkatson mitä Lauri kirjoittaa.\"\n\nKun olivat ottaneet mukaansa, minkä kukin jaksoi kantaa ja Eero vielä\npari kertaa käynyt yhtä ja toista hakemassa, mikä kaikki sullottiin\npieneen veneesen, souti vanhus rivakasti lähimpään saareen. Kohta\nsyntyi vilkas liike kylässä, veneitä souteli sinne tänne ja pian\noli viisikolmatta uljasta miestä ja koko joukko vaimoja koossa\nsuurimmalla saarella, joka myös oli lähinnä mannerta. Siellä he\ntahtoivat olla rauhansa häiritsijöitä vastassa ja siellä he vannoivat\nhirveän valan, etteivät jättäisi kavaltajalle kostamatta, vaan\nhakisivat häntä, kunnes hän oli saanut oikean palkkansa.\n\nMetsästä ei vielä kuulunut mitään, joka olisi osoittanut vihollisten\ntuloa. Kalastajat eivät siltä olleet jouten tänä lyhyenä\nodotushetkenä, jokainen valitsi itsellensä sopivan paikan ja varusti\nsiihen suojaa minkä taisi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVanhan Eeron tupaan, joka oli vaan muutaman sylen päässä rannasta,\nolivat kalastajamuijat kokoontuneet Svärdin lesken ja Ainan ympäri,\njoka juuri oli lukenut Laurin kirjeen. Kestetyt vaivat olivat kuin\nunohdetut; miten kiire Laurilla olikin, oli kirje kuitenkin pitkä ja\npaljon se sisälsi. Hän oli kirjoittanut sen nuotiotulella ainoastaan\nmuutama päivä sitte ja saipa hänen kertomuksensa Ainan sydämmen\nylpeydestäkin sykkimään, jospa myös halusta saada tavata hänet.\n\n\"Lauri tullee kohta kotiin\", kuiskasi Aina kauniisti katsahtaen\nvanhaan äitiinsä ja käärien kirjeen kokoon. \"Hän marssii tännepäin.\"\n\n\"Anna meidänkin kuulla, anna meidänkin kuulla\", kaikui joka haaralta\nmuijien joukosta ja kun muiden pyyntöön äitikin yhtyi, ei Aina\nsaattanut kieltää. Hän avasi siis uudelleen paperin ja sanoi heleästi\npunastuen:\n\n\"Tahdon lukea sen paikan, missä Lauri kertoo retkensä onnistumisesta,\nmuut saanen pitää itselleni.\"\n\n\"Saat, saat, tietysti\", lausui sotaisan ja älykkään näköinen emäntä.\n\"Mitä me vanhat nuorten lemmenpakinoista\".\n\nMuut nyökäyttivät päätään ja Aina luki:\n\n\"Etpä uskone, kun lopuksi sanon, että jos onni meitä seuraa, niinkuin\ntähän asti, niin kohta tulen kotitienoille. Niin on kuitenkin.\nKatteini Malm, jonka komennettavana minä olen, on hyvä herra meille,\nmutta hiiden kova ryssille. Hänestä ja meistäkin on vaan kuin leikkiä\najaa ryssiä. Nyt olemme ajelleet heitä ristin rastin, eivätkä he\nkohta tiedä, minne pääsevät meiltä piiloon. Eilen alkoivat peräytyä\netelään päin, ja jos Jumala suo, eikä ryssä pahempaa vastusta tee\nkuin tähän asti, niin pääsen luoksesi jo muutaman päivän kuluttua.\nMikkeli näkyy jo; ryssä hätyyttelee meitä yhtenään, mutta kun vaan\npääsemme käsikahakkaan, pakenee hän paikalla. Suokoon vaan Jumala,\nett'ei hän osaisi meidän kylään. Mutta jollei teidän joukossanne ole\nvaan kavaltajaa, ei hän sinne tule, hänen matkansa käy itäänpäin. --\nTerveisiä vanhoille ukoille. -- -- --\"\n\n\"Kas, se on kelpo poika\", mutisi Kaisa emäntä, \"ja jos ei hänelle\narvoa anneta, niin en minä enää ole minä -- --\"\n\nTähän keskeytyi vaimojen keskustelu, sillä tupaan astui vanha Eero\nraskain askelin ja synkkänä kuin ukkosen pilvi. Kaikki nousivat\nistuviltaan, sillä näkyi että ukolla oli tärkeitä sanottavia.\n\n\"Ryssä on tullut ja häärii juuri teidän tupanne ympärillä, Svärdin\nmuori\", sanoi ukko kääntyen vanhaan leskeen. \"Mutta olkaa huoletta\",\njatkoi hän ystävällisesti katsoen vanhusta silmiin, \"olemme\nmiehissä päättäneet rakentaa teille uuden vankan tuvan tänne meidän\nkeskellemme. Meidän täytyy koettaa saada vanha tupanne palamaan,\nsillä ryssä piilottaikse sinne, ja saattaa tehdä meille pahaa. Kun\nvaara on ohitse, saatte te ja Aina asua meillä.\"\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto\", huokasi leski nousten ylös ja pannen\nkätensä ristiin. \"Mielelläni uhraan ne vähät, mitä tuvassa on,\njos sillä voin auttaa teidän pelastustanne. Mutta nyt, ystäväni,\nrukoilkaamme Jumalalta onnea omillemme!\"\n\nKaikki himmeässä tuvassa olijat yhtyivät hartaasen rukoukseen, ja\nkun Isä meidän ja siunaus oli luettu, loisti toivon valo kaikkien\nkasvoilla.\n\n\"Nyt pitää meidän mennä ulos auttamaan\", sanoi eräs muijista astuen\novea kohti. \"Tarvittanee joskus meidänkin apuamme.\"\n\nJuuri kun he astuivat ulos tuvasta kukin hakien omiansa, tuli\nensimmäinen laukaus metsästä. Luoti vinkui kyykistyneiden päiden yli\nja kaikista tuntui hyvältä, että se lensi ikkunasta Niilon tupaan,\njoka oli keskellä saarta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäläiset olivat varustainneet Svärdin tupaan ja sen ympärille ja\nampuilivat sieltä taajaan saarta kohti, missä taas rohkeat kalastajat\nolivat äkkiä kyhättyjen suojien takana. Muutamat olivat pikapikaa\nluoneet pienet multapenkereet, joihin venäläisten luodit pöllähtivät,\ntoiset taas, jotka olivat semmoisissa paikoissa, ettei voinut\nvallia luoda, olivat vierittäneet kiviä tai tuoneet ulos vanhoja\nhuonekaluja, joiden suojassa olivat, toiset vielä vetäneet veneensä\nmaalle ja kaataneet ne suojaksensa. Täten saatiin saaren rannikolle\nvarustus, jota venäläisten ei ollut helppo valloittaa, kun heillä\nei ollut tykkiä mukanaan, ja varustuksen takana oli viisikolmatta\nkaraistua, vankkaa miestä, valmiina viimeiseen saakka tappelemaan.\nSalmi, joka eroitti saaren mantereesta, oli tosin niin kapea, että\nmies helposti jaksoi uida sen yli, mutta kukapa siihen rohkenisi\nheittäytyä niin monen tarkan pyssymiehen ammuttavaksi?'\n\nEnsin näkyi jokin epäilys venäläisissä, he neuvottelivat Svärdin\ntuvassa, mutta pian heidät täältä karkoittivat suomalaisten luodit,\njotka kaasivat monen venäläisen. He päättivät siis ehdoitella\nsopimusta.\n\nVanha Eero vastasi kalastajakylän puolesta lyhyesti ja lujasti:\n\n\"Koettakaa tulla tänne, ryökäleet\", ärjäsi hän, \"niin luodikkomme\nkyllä teille näyttävät toisen tien. Se on sanottu.\"\n\nMuuta vastausta venäläiset eivät saaneet, vaikka miten uhkasivat\npistää kuoliaaksi joka hengen koko saarella. He sanoivat myös kohta\nsaavansa kolme tykkiä, mutta ei sekään säikäyttänyt kalastajoita\nheidän päätöksestään puolustaida viimeiseen saakka. He toivoivat\nLaurin kohta tulevan heidän avuksensa, niinkuin hän oli kirjoittanut,\nja siksi luulivat kyllä kestävänsä.\n\nAmpumista jatkettiin siis ja joka kerta kuin venäläiset lähenivät\nrantaa, tuiskusi heitä vastaan niin rajusti suomalaisten luotia\nsaaresta, että heidän vimmoissaankin täytyi vetäytyä takaisin.\n\nKauimmaksi rannalle tehdyn multavallin taa oli vanha Eero asettunut\nja hänen viereensä hänen vaimonsa, Svärdin leski sekä hänen\ntyttärensä. Sillä aikaa kuin ukko ampui yhdellä luodikolla, ja\nharvoin laukaus turhaan meni, latasivat vaimot molempia toisia, sillä\nukolla oli kolme kauas kantavaa.\n\n\"Vaikeaksipa ryssän käynee päästä tuosta veden yli\", mutisi ukko\nsivellen partaansa. \"Miehet ampuvat rivakasti ja jos ei teidän\ntupaanne, muori, olisi tuolla, karkoittaisimme pian ryssän pois koko\nrannalta.\"\n\n\"Koettakaa ampua se tuleen\", lausui eukko vaikka vaikeastikin.\n\n\"Se olisi ainoa keino päästä niistä\", vastasi Eero miettivästi,\n\"mutta se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Hiisi, ett'en tuota\ntullut ennen ajatelleeksi.\"\n\nAika oli sillä välin kulunut ja idästä alkoi päivä tuntua. Tämä oli\nsuomalaisille suureksi eduksi, sillä he voivat nyt hyvin eroittaa\nvihollisensa, vaikk'ei heidän kasvojansa. Luodit sattuivat nyt\ntarkemmin.\n\n\"Kas tuolla, tuolla\", kuiskasi Aina ja tarttui Eeron käsivarteen\njuuri kuin tämä oli ampumaisillansa. \"Tuolla, vasemmalla hän käy.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi ukko hämmästyen katsoen vaalenneesen tyttöön. \"En minä\nnäe mitään.\"\n\n\"Etempänä vasemmalla varvikossa, voi, hän se on!\"\n\n\"Kuka hän?\" kysyi Eero uudelleen, kun hän näki kaksi miestä, jotka\nhiipien ja piillen pyrkivät rantaan päin.\n\n\"Hän, joka opasti viholliset tänne. Minä tunnen hänet nyt hänen\npitkästä viitastaan.\"\n\n\"Tiedätkö hänen nimensä\", kysyi Eero taas ja piti tarkasti silmällä\nmolempia hiipiviä miehiä.\n\n\"Tiedän!\"\n\n\"Kuka se on? Minä arvaan sen jo, mutta tahdon kuulla sen varmaan.\"\n\n\"Se on Niilo\", kuiskasi Aina tuskin kuuluvasti.\n\n\"Tuota katalaa\", mutisi Eero puristaen pyssyänsä, \"aavistinpa että\nse siitä viimein tulisi; hänen isänsä kasvatti hänet heittiöksi,\nja semmoisen ei käy hyvin ajassa eikä ijankaikkisuudessa. Ainakin\nsäikäytän tuota konnaa, niin että hän kyllä tietää, että olemme\nhuomanneet, missä hän on.\"\n\nNäin sanoen tähtäsi vanhus tarkkaan, liipasi, luoti vinkui ja\ntuntemattomalta lensi hattu päästä, niin että punainen pörrötukka\nnäkyi.\n\n\"Se on hän\", kiljasi Eero niin että useammat sen kuulivat. \"Niilo on\nkavaltaja, hän on saattanut ryssät tänne. Kirous hänelle!\"\n\nAinakin puolikymmentä piippua tähdättiin vielä epäkelpoa kohti\nja luodit vinkuivat hänen ympärinsä, mutta eihän pahaan yksikään\nsattunut. Hän pyrkikin, kun kovan näki, suojaan niin pian kuin\npääsi. Mutta hänellä oli mukanaan paljoa enemmän sotamiehiä, kuin\nsuomalaiset luulivat, nämä syöksivät nyt rantaan matalaan kaislikkoon\nja pian näkyi pieni vene täynnään venäläisiä tulevan sieltä ulos.\n\n\"Tännepäin\", huusi Eero minkä jaksoi, \"tänne miehet, täällä kysytään!\"\n\nMutta ukot olivatkin hämärässä jo huomanneet lähestyvän vaaran ja\npuolet heistä riensi Eeron luo. Siellä he olivat nyt niin ahtaasti\nlähetyksin, ettei heillä ollut tilaa muuhun kuin ampumiseen. Vaimojen\napu tuli siis täällä hyvään tarpeesen. Venäläiset ajoivat venettä\nrivakasti, mutta suomalaisten luodit kaatoivat soutajan toisensa\nperästä, ja kun vene tuli parin kyynärän päähän rannasta, pani Eero\ntuumansa toimeen. Hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, veneen vitaansa\nja vaikka venäläisten luotia kyllä vinkuili, saivat toki kalastajat\nkovan kahakan perästä neljää jäljelle jäänyttä sotamiestä vastaan,\njoista kaksi saatiin vangiksi, veneen rantaan, vetivät sen miehissä\nmaalle ja kantoivat sen nurin vallin viereen.\n\n\"Taas lisäturvaa,\" sanoi Eero naurahtaen ja kehoitti kumppaleitaan\nmenemään paikoilleen. \"Ja luulenpa vielä, että tuo on Niilon vene\".\n\n\"Niin,\" sanoi eräs roteva kalastaja yhä tarkastellen toista rantaa,\njosta venäläiset vihoissaan vetäytyivät takaisin, \"kyllä minä\nsen tunnen, ja taitaapa juuri olla niitä, joilla hän kuleksii.\nNyt huomaan, tuo konna on piiloittanut veneen kaislikkoon juuri\nhyökkäystä vasten.\"\n\nVimmoissaan tahtoivat ukot hakata veneen pirstoiksi tai polttaa sen,\nniin että Niilo sen näkisi, toiset tahtoivat myös kohta sytyttää\nkavaltajan molemmat tuvat, mutta tätä vastusti etupäässä Aina.\nHän pyysi edes odottamaan tuonnemma, kun eivät tuumasta tykkänään\nluopuneet, ja kun Eero nyt muistutti, että Ainaahan oli kiittäminen,\netteivät olleet joutuneet odottamattoman hyökkäyksen uhreiksi,\nsuostuivat ukot jättämään uhkausten täyttämisen toistaiseksi.\n\n\"Paitsi sitä,\" sanoi Eero ja nämä sanat vaikuttivat moneet, \"paitsi\nsitä on tuo vene meille suojasana vallina ja jos meidän täytyy paeta\ntästä, ei mikään estäne meitä varustoimasta juuri Niilon tupiin.\nNe ovat melkein uudet ja kestävät kuulia paremmin kuin meidän omat\nvanhat tupamme.\"\n\n\"Olkoon niin, olkoon niin, Eero on oikeassa,\" huusivat kaikki.\n\nVenäläisten ammunta lakkasi vähitellen ja kohta näkyivät he\nkoontuvan Svärdin tupaan ja vetävän oven kiinni. Pelkäsivätköhän\nettä suomalaiset vuorostansa hyökkäisivät heidän päällensä. Olihan\nsuomalaisilla veneet, hyvät pyssyt, julmat kirveet, jotka he Svärdin\nmuorin neuvosta olivat sitoneet pitkäin seipäiden päähän, niin että\nulottuivat venäläiseen, ennenkuin tämä pääsi pistämään painetillansa.\n\nVenäläiset eivät olleet voineet estää, että suomalaiset\nvenettä ottaessaan noilla pitkillä aseillaan tappoivat heidän\nhyökkäysväkensä. Nähtyämme nyt hyökkäyksen häädetyksi, pistäykäämme\nSvärdin tuvassa, joka on täynnään venäläisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti astuessamme sisään huomaamme yhden tutun, tuon Niilo heittiön,\njoka istuu pankolla tuijottaen hiilukseen. Hän näyttää uupuneelta ja\nperin säikähtyneeltä. Vähän väliä vilkaisee hän tutkiskellen ulos\nikkunasta ja katsoo ikävöiden tupiaan, joiden ympärillä hän selvästi\nnäkee suomalaisten häärivän ja kaikin tavoin varustoivan. Silloin\npuree hän hammasta ja puristaa, ikäänkuin suonta vetäisi, kivääriä,\njoka on hänelle annettu käteen. Soisipa hän nyt, että kaikki\nolisi tekemättä ja hän olisi tuolla saarella, niin hän kyllä myös\nolisi uljas puolustaja. Niin ajattelee hän, kun katumus ikäänkuin\npuhtaampana tuulahduksena käy hänen sydämessään. Mutta kun hän katsoo\nylös ja luo silmänsä ympärilleen venäläisiin, jotka kiroillen ja\npauhaten ympäröivät häntä, hälvenee heti tuo hellä tunne, sillä hän\nnäkee olevansa vankina uusien liittolaistensa keskellä.\n\n\"Kuka on saattanut ennakolta ilmoittaa heille hyökkäyksen?\" sanoi\nvenäjän upseeri uhkaavasti Niilolle. \"Vakuutithan etteivät he\ntietäneet mitäkään.\"\n\n\"Sen voin vaikka valalla vielä vahvistaa,\" vastasi kavaltaja niin\nvakaalla äänellä kuin nyt taisi.\n\n\"Ja nyt on meitä toki kohdannut niin vankka vastustus, että minulta\non mennyt kymmenen paraita sotamiehiäni. Oletpa vaan saattanut meidät\nsatimeen ja ehkä aiot viedä meitä vielä etemmä. Kukaties vielä\nsuomalaiset -- --.\"\n\n\"Jumalan nimeen vannon, ett'ei niin ole,\" valitti Niilo, joka nyt\nalkoi huomata miten ankaraan vaaraan hän oli joutunut.\n\n\"Vakuutan olevani ihan syytöin syytöksinne\".\n\nVenäläinen nauroi pilkallisesti ja sanoi mennessään; \"Sehän nähdään.\nVartioikaa häntä tarkoin miehet, ja jos hän vähänkin yrittää pakoon,\nniin ampukaa tai hirttäkää hänet.\"\n\nNiilo vaaleni. Miten hänen nyt kävisi. Kalastajaan odottamaton, urhea\npuolustus oli saattanut hänet pulaan, josta ei pelastusta näkynyt.\nEpätoivon ensi kiivaudessa sadatteli hän sekä Jumalaa että ihmisiä\nja vaipui ähkyen lattialle, ja venäläisten pilkka ja nauru kuului\nhänestä murharääkynältä.\n\n\"Eero ukko sen on aavistanut, eikä kukaan muu\", mutisi hän pidellen\npäätänsä. \"Hän näki minun soutavan pohjoista kohti, ukolla on vanhaa\nvihaa minulle sekä isälleni ja nyt --. P---- vieköön hänet ja kaikki,\njotka tämän ovat minulle saattaneet. Jos minä vielä tuonne pääsen,\nniin kyllä minä heille kostan tämän!\"\n\n\"Ylös lurjus, et siinä saa roikoa\", ärjäsi samassa eräs sotamies ja\ntyrkkäsi Niiloa kiväärin tyvellä. \"Kohta nähdään, oletko puhunut\ntotta vai ei.\"\n\nKiroukset huulilla täytyi Niilon nousta ylös ja seurata sotamiehiä,\njotka vähitellen vetäytyivät edemmä metsään, nähtävästi pettääkseen\nkalastajia huolettomuuteen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nEnsimmäisen, onnellisesti häädetyn hyökkäyksen jälkeen oli vanha\nEero yksimielisesti valittu puolustuksen johtajaksi, ja häntä\neivät venäläiset saaneet petetyksi. Hän oli pitkänä elinaikanaan\noppinut pitämään heitä perin kavalina ja julmina vihollisina, ja\nhän aavisti nyt, että he aikoivat käyttää tavallisia juoniansa\nkarataksensa yötä vasten varustautumattomien päälle. Hän ei siis\nantanut kumppaneittensa olla jouten. He olivatkin kaikki aivan\nhaavoittumatta, kun vallit olivat suojelleet ja venäläiset huonosti\nampuneet. Multavallia korotettiin ja veneiden päälle pantiin multaa\nsuojaksi. Niinkuin ennen oli ehdotettu, valittiin Niilon tuvat,\nkoska olivat vahvimmat ja mukavimmalta paikalla, pakopaikaksi, jos\nvihollisten onnistuisi päästä tuon kapean veden yli, joka oli saaren\nja mantereen välillä. Tässä oli naisilla täysi työ luoda pieni valli\nylt'ympäri, vaan se kävi oivasti, vieläpä, ilkkuivat venäläisten\npitkille nenille, ja kohta näytti pieni saari oikealta linnalta.\nToiset asutut saaret olivat ulompana, ja venäläisten piti siis ensin\nottaa tämä, ennenkuin voivat ryöstää niitä.\n\nMutta jos viholliset tulevat järven puolelta? Sitä ei kukaan muu\najatellutkaan kuin Eero, ja koska hän ei pitänyt sitä mahdollisena,\nei hän myös siitä virkkanut kellekään. Varmuuden vuoksi teetti hän\nkuitenkin matalan multavallin ympäri koko saaren, ja kun tämä oli\ntehty, tuotiin muilta saarilta Laurin sairas isä sekä niin paljon\ntalouskaluja kuin voitiin saada kokoon. Kun nämä oli saatu toimeen,\nkääntyi päivä jo illaksi ja suomalaisille voi lepo olla hyvinkin\ntarpeen tulevan yön ponnistuksia varten.\n\nSinne tänne olivat ukot, jotka eivät suinkaan ennen olleet\nuneksuneetkaan, että vanhoilla päivillänsä saisivat kokea tämmöistä\ntaistelua, panneet maata, ladatut luodikot vieressä ja valmiina\ntappeluun, jos taas tarvittaisiin. Muutamat nuoremmat, jotka tänään\nolivat ensikerran näyttäneet urhouttansa, kävelivät pitkin rantoja\nvartioimassa, ja tekivätkin tehtävänsä niin innokkaasti ja tarkasti,\nkuin Eero suinkin saattoi toivoa.\n\nUloimman rantavallin ääressä, josta päähyökkäys oli häädetty,\nistuivat Eero vaimoineen, Svärdin leski tyttärineen ja pari\nkeski-ikäistä miestä vilkkaasti jutellen ja näkyi heti, että oli puhe\nmantereella olevasta tuvasta.\n\n\"Niin kauan kuin se on paikoillaan, emme koskaan saa rauhaa noilta\nriiviöiltä\", lausui Eero ja osoitti tupaa. \"Jos meillä olisi\nkanuunia, olisi se pian tuhkana, mutta nyt -- --\"\n\n\"Oletteko niin varma siitä, että ryssät tulevat takaisin?\" kysyi\nAntti, toinen Eeron kumppaneja, joka mieluimmin valvoi kuin makasi.\n\n\"Olenpa varma siitä\", vastasi Eero paikalla. \"Niilo heittiö, joka\non heidän luonaan, on kyllä kertonut heille montako meitä on, ja\nenpä kummastu, jos vihollisia tänä yönä tulee kahta vertaa enemmän.\nHe ovat nyt lähteneet, eivätkä jättäneet edes vahtia tuvalle, mutta\nkylläpä pian saamme nähdä heidän taas ryömivän esiin.\"\n\n\"Mutta siksi voi tupakin olla pois\", keskeytti Aina lujasti punastuen.\n\n\"Herra Jumala, mitä sanotkaan!\" lausui tähän äiti, \"kuka siihen\nuhkatyöhön lähtisi?\"\n\nTytössä kävi nähtävästi kova sisällinen taistelu, mutta vihdoin sanoi\nhän pannen kätensä äitinsä olalle: \"minä, äitini!\"\n\nSvärdin leski ei suinkaan yksin säpsähtänyt kuullessaan tämän,\nmyöskin Eero ja molemmat toiset kalastajat olivat kovin ihmeissään.\n\n\"Minä olen urhoollisen sotamiehen tytär ja aion samallaisen miehen\nvaimoksi\", jatkoi Aina innoissaan hehkuvin silmin. \"Pelkäisinkö minä,\nkun hän ja kaikki taistelevat edestämme! Ei, äitini! Tahdon mennä\nsytyttämään tupamme tuleen, jos se voi olla meille hyödyksi. Onhan\nEero vaari luvannut tehdä meille uuden.\"\n\n\"Malta toki, tyttöseni\", mutisi Eero kääntyen Ainaan, joka syleili\näitiään, \"siitä ei lähde mitään, sen minä sanon. Mitä sitte\nsanoisimme, kun sulhasesi tulee kotiin? Jää sinä vaan kauniisti\ntänne, Antti ja minä olemme jo kauan asiaa tuumineet ja lähdemmekin\nnyt matkaan.\"\n\n\"No\", sanoi Aina päättävästi, \"silloin pitää teidän myös antaa minun\nsoutaa teidät yli salmen, eihän se liene niin vaarallista.\"\n\nKun äiti oli suostunut, otettiin yksi pienempiä veneitä ja lähdettiin.\n\nAivan äänettä souti Aina heitä viistoon toista rantaa kohti. Eero ja\nAntti istuivat pyssyt valmiina, jos tarvittaisiin. Mitä suurimmalla\nvarovaisuudella nousivat miehet maalle, varoittivat Ainaa, että\nhän ollakseen paremmin turvassa asettuisi vähän loitomma rannasta\nodottamaan, ja ryömivät sitte nelinkontin tupaa kohti. Vaikka sinne\nei muutoin ollut rannasta kuin jonkun minuutin matka, kului miehiltä\nnyt neljännestunti. He tutkivat tarkoin tiensyrjät ja seisahtuivat,\nkun jotain vähänkin kuului.\n\nViimein ennättivät he tuvalle. Ovi ei ollut lukossa, ainoastaan\nkiinni lykätty. Helppohan olisi ollut panna tuli joka nurkan alle,\nvaan Eeron teki mieli käydä sisässä katsomassa, oliko siellä vielä\nmitään pelastettavaa.\n\nMolemmat lähestyivät sentähden ovea. Eero sysäsi sen auki ja aikoi\nastua sisään. Mutta tuskin sai hän toisen jalkansa yli kynnyksen,\nennenkuin tempautui takaisin. Vaan ei hän monta silmänräpäystä\nepäillyt, sillä Antti ei ennättänyt kysyäkään, saati arvella,\nmikä ihme siellä oli, ennenkuin Eero jo oli syössyt lattialla\nloikovan venäläisen päälle ja kuristi tätä niin, ett'ei voinut\nhätähuudolla varoittaa vihollisia, jos ne olivat lähellä. Sotamies\noli arvattavasti jätetty vartiaksi, vaan oli uuvuksissa ja helteessä\npannut maata, kun ikkunasta oli huomannut, ett'eivät suomalaiset\nhyökkäystä hankkineet. Hän oli nyt vanki ja antautui vastuksetta\nkalastajain valtaan.\n\nTarkoin tutkittuaan molemmat huoneet löytämättä mitään, jota\nolisi ansainnut ottaa mukaan, heitti Eero huoaten tulen lastu- ja\nhalkokasoihin ja riensi ulos vankineen. Tähän asti oli tämä ollut\njotenkin hiljaa, vaan kun hän näki, mitä miehet tarkoittivat, alkoi\nhän tehdä vastarintaa ja oli, iso ja vahva mies kun oli, melkein\npäästä irti, mutta kun Eeron rautakoura vielä uudelleen puristi hänen\nkurkkuaan, nöyrtyi hän ja seurasi voittajiaan veneesen.\n\nPian oli tuli syönyt pienet puukasat ja tarttui nyt seiniin. Kun ovi\noli jätetty auki, sai tuli voimaa tuulen vedosta, ja pian oli koko\ntupa yhtenä liekkinä.\n\nTämä näky kävi niin Svärdin lesken sydämmelle, että hän vaipui\ntainnoksiin tyttärensä syliin, ja hänet täytyi semmoisenaan kantaa\nNiilon loitompaan tupaan.\n\nUhkayritys oli kuitenkin täytetty ja päälliseksi olivat urhoolliset\nkalastajat saaneet vangin. Kaikki olivat heränneet lyhyestä unestansa\nja kokoutuneet alas rannalle jossa ilolla katselivat tulta, joka\nloisti kauas synkkään metsään. Tunsivathan itsensä hyvän joukon\nturvallisemmiksi kuin ennen ja ylistivät suuresti molempain miesten\nsekä Ainan rohkeutta.\n\nSamassa kuin liekki leimahti ulos vanhasta katosta, joka kohta\nromahti sisään, kuului metsästä julma karjunta ja kun kalastajat\nloivat silmänsä sinne, näkivät kauhukseen pitkiä, synkkiä\nsotamiesrivejä astuvan heitä kohti.\n\n\"Tuossa ovat vihollisemme!\" ärähti Eero. \"Johan minä sanoin. Nyt\ntulee heitä monin verroin enemmän ja nyt vasta meillä on koetus.\nPaikoillenne kumppanit ja hävetköön, joka pakenee. Tähdätkää\ntarkemmin kuin ennen, nyt kysytään enempää.\"\n\n\"Hävetköön, joka pakenee\", lausuivat kaikki vakaasti ja erkanivat\nkukin samalle paikalle, jossa oli ollut ensi kahakassa.\n\nTurhaan koetettuansa sammuttaa tulta, joka päinvastoin ajoi heitä\nkauas luotaan, asettuivat venäläiset kaksinkertaiseen jääkärijonoon\nrannalle ja alkoivat ampua ensin harvempaan, vaan vähitellen yhä\nkiivaammin. Suomalaisten puolella olivat myös naiset kohta käyneet\npaikoilleen ja latasivat minkä ennättivät kiväärejä, sen mukaan kuin\nmiehet ampuivat. Ainoastaan kaksi oli poissa, Svärdin leski, joka\nei vielä jaksanut käydä, ja Aina, joka ei tahtonut jättää sairasta\näitiään.\n\n\"Hyvä Jumala, suo tälle pian loppu\", huokasi vanhus. \"En luullut\nvanhoilla päivilläni tällaista kokevani. Voi hirveätä, tyttäreni\",\nsanoi hän tarttuen Ainan käteen, \"onko venäläisiä nyt enemmän kuin\nennen?\"\n\nAina näki, ett'ei nyt auttanut peitellä totuutta ja vastasi siis:\n\n\"Kaksi vertaa, äitini. Mutta muistakaa että heidän en ensin tuleminen\nveden yli, ja sitte on puolustajoillamme pitkät kirveet sekä\nrunsaasti kuulia ja ruutia, niin että kyllä ryssän on vaikea päästä\nyli.\"\n\n\"Voi, rakas lapseni\", vastasi vanhus suruissaan, nousten istualleen\nsänkyyn, \"aina nuoret ovat valmiit parasta toivomaan ja eihän\nsiinä ole mitään pahaa. Mutta mikä haiku tänne tunkee? Ah, se on\nkodistamme, jonka isäsi itse rakensi. Voi Jumala, että minun piti\ntämänkin päivän näkemän.\"\n\nTuskan valtoihin vaipui vanhus kädet kasvoilla sänkyyn.\n\nNähtävästi venäläiset muunkin kuin koston vuoksi niin heltiämättä\npyysivät valtaansa tuota pientä saarta, josta heidän laumoilleen niin\nurheaa vastarintaa tehtiin. Saammehan kohta nähdä.\n\nLopuksi kävi luoti tuisku niin ankaraksi, että Eeron täytyi vetäytyä\nedemmä saarelle. Kolme suomalaista oli jo kaatunut eikä enää auttanut\nviipyä. Vaimojen päästyä suojaan seurasivat miehet aina vaan ampuen.\n\n\"Tuleepa tästä saaresta aika hauta, sen näen jo\", sanoi Eero nojaten\npyssyynsä matalan kivivallin takana Niilon tuvan luona. \"Mutta\nnäytämme kuitenkin noille koirille, että voimme puolustaida ja vaikka\nheitä on toista sataa, niin emme sittenkään heitä pelkää. Mutta se\nkirottu konna, joka heidät tänne opasti ja -- --\"\n\n\"Niin, kirottu hän!\" kiljuivat kaikki ja ravistivat vihoissaan\naseitaan.\n\n\"Hän on nyt toisella puolella, saa nähdä kenen luoti hänet tapaa\",\njatkoi Eero. \"Kuitenkin, ystäväni, ampukaa nyt minkä voitte, jakun\nryssä tulee niin lähelle, että voimme käyttää kirveitämme, niin kyllä\nhän saa niitä maistaa.\"\n\nKahdenkolmatta jälellä olevan pyssyn tuli ei voinut pidättää ryssän\nlaumaa, joka kasvamistaan kasvoi. Pian oli venesilta tehty, eikä\nsekään kauan auttanut, että aina välistä parikymmentä venäläistä\nkaatui suomalaisten luodeista. Urheilta kalastajoilta oli sydän\nvallan pakahtua tuskasta, he katsoivat kyyneleet silmissä milloin\ntoisiinsa, milloin ulompiin saariin, jotka nyt aivan turvatta\njoutuisivat vimmattujen vihollisten ryöstettäviksi. Venäläiset\npääsivät jo rannalle, kaatoivat vallin, työnsivät veneet vesille,\nniitä siis halusivat päästäkseen pakoon, kun maalta ajettiin.\n\nMutta miksi venäläisiä ei enää tule yli, miksi eivät yli päässeet jo\nhyökkää tupia kohti ja murhaa noita kovia puolustajoita, miksi tulee\nlauma toisensa perästä niin kiireesti metsästä?\n\nNäin arveli Eero itsekseen seisoessaan ikkunan ääressä Niilon\nulkotuvassa, ja samoin näkyivät muut ajattelevan. Selitystä ei\ntarvinnutkaan kauan odottaa, sillä venäläisten hääriessä Svärdin\ntuvan ympärillä, kuului metsästä jymäys ja sitte julma karjaus\nvenäläisistä, joita kaatui joukottain. Sieltä oli lauaistu kanuuna,\nluoti teki kauhean hävityksen sillalla ryntääjäin joukossa. Kohta\nkuului myös kiväärin kimakampi pauke pitkin metsän rinnettä,\npainetteja välähti ja tiheitä rivejä Savon jääkäreitä astui esiin.\n\n\"Hurraa!\" huusi Eero heiluttaen lakkiaan, \"Lauri on pitänyt sanansa\nja hän on täällä!\"\n\n\"Lauri\", huusi samalla naisen ääni heläyksellä, joka ei ole sanoin\nselitettävä, \"missä hän on, missä?\"\n\nEero veti tytön kanssaan ikkunan luo.\n\n\"Näetkö\", sanoi hän, \"tuolla ovat savolaiset ja Lauri on heidän\nmukanaan.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", huokasi Aina pannen kätensä ristiin, \"olemme siten\npelastetut!\"\n\n\"Niin\", vastasi Eero synkällä äänellä, \"mutta mene sinä vaan naisten\nluo, meillä alkaa työ taas.\"\n\nVakavasti työnsi hän samalla tytön ovesta sisätupaan ja asettui itse\nikkunan ääreen lähettämään murhaavia luotia venäläisten taajaan\nlaumaan. Nämä olivat kuitenkin järjestyneet sen verran, että voivat\nasettua savolaisia vastaan ja kahakka syntyi pitkin koko metsän\nrintaa. Venäläisten asema oli sentään vaikeampi, ja he pyrkivät siis\nmitä pikemmin yli saaren.\n\nTaistelu tupain ympärillä oli julmasti yltynyt. Kalastajat\ntaistelivat kuin aika urhot ja heidän pitkät kirveensä tekivät suuria\naukkoja vihollisten joukkoon. Tämän taistelun huomasivat vihdoin\nsavolaiset metsästä. Tehden käännöksen pohjoiseen tuli osa heistä\nvenäläisten kylkeen, pääsi kovalla käsikahakalla viimein rantaan ja\nsai juuri paraiksi sinne kanuunan, jolla hajotti yhden ryntäävän\nlauman. Mutta nyt oli kysymys, miten päästä yli. Veneitä ei ollut ja\nvenäläisiä kihisi toisella rannalla.\n\nSykkivin sydämmin katselivat naiset sisähuoneesta savolaisten\ntaistelua mantereella. Mutta mitä he voivat, kun venäläiset jo\nolivat heidän saarellaan ja melkein tupain ympärillä. He olivat\nepätoivoissaan, kun näkivät, ett'eivät heidän pelastajansa\npäässeetkään yli niin pian kuin olisi tarvittu. Vähän väliä kuulivat\nomainsa kuolinkorahduksia ja moni äiti meni tainnoksiin.\n\nAina oli ainoa, joka pysyi jotenkin tyynenä. Tosin hän ei voinut\neroittaa Lauria jääkäreissä, vaikka miten koetti, mutta sanoihan\nhänen sykkivä sydämmensä, että armas oli tuolla yli pyrkimässä.\nHän näki savolaisten syöksyvän veteen, hän näki miten he koettivat\nuimalla päästä kapean salmen yli, mutta hän näki myös veden\npunertuvan heidän verestänsä ja kuuli venäläisten pirullisen\npilkkanaurun. Mutta mikä nyt saa tytön silmät noin loistamaan ja\npoven vielä kiivaammin huokumaan? Onkohan hän nähnyt armaansa?\nEi, vaan hän on keksinyt keinon saada nähdä hänet ja tuoda hänet\ntovereineen saareen. Aina kumartui vielä tainnottoman äitinsä yli,\nsuuteli häntä hellästi ja rukoili sitte Herralta, joka elomme\njohtaa, voimia ja suojaa niissä suurissa vaaroissa, joihin hän nyt\noli lähtemässä. Virkkamatta kellekään mitään aikeestaan, kiiruhti\nhän ulos ja sitte länsirantaa kohti, jonne venäläiset eivät vielä\nolleet ennättäneet. Hädissään kahakassa tupain luona olivat kaikki\nunohtaneet, että pelastuskeino oli lähellä. Pieni vene oli tulevan\ntarpeen varalta tallessa kahden tuuhean puun suojassa.\n\n\"Jumalan kiitos, että muistin Laurin oman veneen\", huokasi tyttö ja\nriensi nopein askelin rantaan omien tai vihollisten huomaamatta.\nSilmänräpäyksessä oli vene vesillä ja kiiti rannasta kuin nuoli\ntuonne kapeaan salmeen. Sekä jääkärien että kotiväkien huumaava\nriemuhuuto tervehti rohkeaa tyttöä, kun hänet kohta tunnettiin niemen\ntakaa tullessaan. Mutta venäläisten puolelta kuului vaan harmittelua,\nja luotia tuiskusi kuin rakeita venettä kohti. Tämän olikin Aina\narvannut jo ennakolta ja koetettuaan saada veneen niin kiivaasen\nvauhtiin kuin taisi, heittäysi hän pitkäkseen tuhtoin suojaan. Tosin\nhiljeni veneen vauhti vähitellen, mutta laineet ajoivat sen kuitenkin\npian rantaan.\n\nSamassa kuin vene sattui rantaan, hyppäsi kookas jääkäri siihen, ja\nennenkuin Aina ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän jo Laurin sylissä.\nLyhyet, hellät terveiset vaan, ei aikaa pitkiin ollut, sillä Laurin\noli käsky mennä yli ensimmäisinä. Turhaan pyysi hän Ainaa jäämään\ntänne, kunnes vaara olisi ohi, tyttö pyrki välttämättömästi mukaan ja\nniin kävikin. Täynnään jääkäreitä läksi pikku vene rannasta.\n\n\n\n\nV.\n\n\n\"Meidän pitää koettaa suojella noita urheita poikia minkä voimme\",\nhuusi Eero. \"Ampukaa vaan kaikki sinnepäin ja estäkää ryssää\npääsemästä meidän ja veneen välille. Oivan tytön Svärdin ukko jätti,\nonpa hän pelastanut meidät ja koko kylän. Ensin hänen varoituksensa,\njonka kautta saatoimme estää pienen etujoukon, ja nyt tämä|rohkea\nvenematka. Ampukaa, veikot, kunnes piippu halkeaa, ja jos joku ryssä\npistäisi nenäänsä ikkunasta, niin poikki kirveellä, sen neuvon, sillä\njos hän vaan saa kärsänsä sisään, niin kyllä koko raato jälessä\ntulee.\"\n\nJa onnistuikin ukkojen pitää ranta veneen kohdalta melkein vapaana\nvihollisista, sillä taistelu oli kiivas venesillasta, jonne kaikki\njoukot olivat ajetut. Veneestä ei siis kaatunut kuin pari miestä.\n\n\"Kas niin, nyt olemme vihdoin täällä!\" huusi Lauri ja hyökkäsi\nkumppaneineen tuville. Vene toi yhä lisämiehiä ja sitten kun Laurin\nmiehet olivat rannan puhdistaneet, tuli moni jääkäri yli uimalla.\n\nLauri ja hänen rinnallaan Aina, joka halusi äitinsä luo, olivat\nennättäneet matalalle, monin kohdin jo hajonneelle kivimuurille, kun\nvahva venäläislauma tuli vastaan. Näiden oli aikomus rynnätä toiseen\nrantaan ja siten saattaa suomalaiset kahden tulen väliin. Saatuaan\napua asettui Lauri niin lujasti vastaan, että venäläisten täytyi\nseisahtua, vaan raivosasti siinä oteltiin molemmin puolin kuolemaa\npelkäämättä.\n\n\"Mene sinä tupaan, Aina, siellä olet paremmin turvassa\", virkkoi\nLauri ja työnsi armaansa ovesta sisään juuri vanhaa Eeroa kohti ja\ntämä sieppasi tytön niin sievästi sisään naisten luo, että tyttö ei\nennättänyt arvella mitään, ennenkuin jo oli äitinsä helmassa.\n\n\"Minä näin tekosi\", kuiskasi vanhus kuumain kyynelten valuessa,\n\"ja toivoisin vaan, että Svärdkin olisi sen nähnyt. Jumala sinua\nsiunatkoon, tyttäreni. Kyllä olit vaarassa, mutta Jumala sinut\nvarjeli, ja sinä olit hänen välikappaleensa meidän pelastukseksemme.\"\n\n\"Te ette siis ole haavoitettu, äiti,\" huusi Aina.\n\n\"En, lapseni, kauhistus ja kun näin vanhan kotimme häviön -- --\"\n\n\"Ja missä on Laurin isä?\" virkkoi taas tyttö.\n\nRaskas huokaus kuului huoneen toiselta puolelta. Siellä oli vanha\nkalastaja pielusten suojassa, eikä yksikään luoti ollut hänen\nturvapaikkaansa sattunut. Ilo loisti ukon silmistä, kun hän puristi\nAinan käsiä ja kuiskasi:\n\n\"Jumala sinua aina suojelkoon, lapseni; sinä olet pelastanut monta\nihmistä kuolemasta.\"\n\nVanhus aikoi sanoa enemmänkin, mutta tähän keskeytti Eeron kiljaus:\n\n\"Tänne kirveinenne, riivatut pyrkivät tästä sisään, mutta -- --\"\n\nSanoja ei pitemmältä kuulunut tappelun melskeeltä ovella, --\nLaukaus ja taas laukauksia, painettien pistoja, kirveen iskuja,\nhurraahuutoja, kuolinkorahduksia näkyi ja kuului nyt toisen\ntuvan edessä, jonne ensin naisten ja sitte miesten oli täytynyt\nensimmäisestä vetäytyä.\n\nIkkuna, joka oli tuolle kauhealle temmellyspaikalle päin, oli vielä\neheä, vaan kauanko se kestäisi. Suomalaisia ja venäläisiä häälyi\nsekaisin ja vaimoparkain piti nähdä ja kuulla kaikkea tuota kauheaa\nmeteliä.\n\nAina istui sängyn laidalla, kädet äidin ympäri ja hypisteli pientä\npistoolia, jonka hän oli löytänyt ja tallentanut. Hänessä liikkui\noutoja tunteita, hän ei tiennyt mistä se tuli, vaan ajatukset\nvaihtelivat alati. Hän muisteli vaaroja, joista oli pelastunut,\nmuisteli Lauria ja miten tappelu riehui. Mutta hän ei saanut selkoa\najatuksistaan, milloin ne olivat missäkin ja pääparkaa yhä enemmän\npyörrytti.\n\n\"Laupias Luoja, tuossa hän on!\" parkasi leski, kun ikkuna sälähti ja\npunainen pörrötukka pisti siitä sisään. \"Hän se on! Auta hyvä Jumala!\"\n\nNiilo siinä todella olikin. Hänen oli täytynyt kulkea venäläisten\nmukana, olla raastettavana edestakaisin ja vihdoin oli hän joutunut\nkotosaarelleen. Mutta miten oli nyt hänen kauniitten tupainsa laita?\nToinen oli jo kirveillä ja luodeilla turmeltu ja toiselle oli\njuuri samoin käymässä. Eikä Niilo sittenkään ollut saanut Ainaa.\nPäinvastoin oli hän nähnyt, miten Lauri tuli voittajana takaisin.\nRaivo leimusi Niilossa ja hänen silmistään liekehti ainoastaan kostoa\nnaisia kohtaan. Venäläiset työnsivät häntä edellään, sitä kiivaammin\nhyppäsi hän huoneesen, painetti välähti hänen käsissään ja julma\nkirous karahti, vaan tuskin kuului naisten hätähuudolta. Olihan nyt\nhänen edessään Aina, jonka tähden hän oli kaikki kärsinyt, jonka\ntähden hän oli turmion tuottanut pienelle uutteralle kotokylällensä,\nvihoissaan näyttäessään venäläisille tien sinne, luvaten, että sieltä\nsaisivat veneitä kyllä paetakseen Saimaalle.\n\nAina tiesikin, että häntä kohti Niilo pyrki, nousi ylös ja puristi\npistoolia kädessään.\n\n\"Pois tieltä\", huusi Niilo painetti lennossa naisten yli, jotka\nolivat yhdessä ryhmässä Ainan edessä. \"Pois tieltä, tai halkaisen\npäänne! Haa, nyt et pääse minua pakoon!\"\n\nNaiset hyökkäsivät vastaan kädet pystyssä, vaan Niilon huimaus ei\nsattunutkaan, sillä samassa kuului pistoolin laukaus ja kun savu\nvähän hälveni, seisoi Aina vielä pistooli kädessä ja tuo ennen ylpeä,\nnyt kavaltaja Niilo makasi verissään tunnotonna. Luoti oli sattunut\nrintaan.\n\n\"Oikein, tyttöseni\", huusi vanha Eero, joka samassa tuli Laurin\nkanssa. \"Hän on saanut, minkä hän ansaitsi.\"\n\n\"Lauri, Lauri\", huusi Aina ja riensi jääkärin luo. \"Hän tahtoi\nmurhata meidät ja sentähden -- --\"\n\n\"Hän on saanut, minkä hän ansaitsi, niinkuin vanha Eero jo sanoi\",\nvirkkoi Lauri vakaasti. \"Hän oli kavaltaja ja semmoisen pitää kuolla.\nMe olemme nyt kuitenkin voittaneet, ja venäläiset ovat saarroksessa,\nkun katteini Malm on päässyt perille ja heidän parkassinsa ovat\notetut kovalla taistelulla.\"\n\nLauri olikin oikeassa. Tappelu oli melkoisesti laimentunut ja tuvista\nolivat venäläiset jo enimmäkseen karkoitetut. Vielä oli venesilta\notettava, mutta miehissä onnistui ajaa venäläiset sieltäkin. Muutamat\nolivat päässeet pakoon, vaan enimpäin täytyi antautua ehdoitta.\n\nJulmalta näytti tupain ympärys, missä tappelu oli kiivaimmin\nraivonnut. Suomalaisia ja venäläisiä oli maassa sekaisin niin\ntiheässä, että tuskin taisi erottaa ystävää vihollisesta. Lisäksi\noli ylt'ympäri kaikellaisia aseita ja vaatekappaleita ja permantona\nverinen maa.\n\nKun vihdoin viimeinen laukaus oli kajahtanut ja venäläiset parkassein\nmenetettyä myös menettivät rohkeutensa, oli aurinko jo mailleen\nmenemässä, hämärä tuli ja kesäyö peitti tienoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tuvasta, missä ratkaiseva taistelu oli raivonnut, oli sen\njäljet poistettu, miten oli voitu. Huoneet oli siivottu, eikä\nympärilläkään enää ollut ruumisläjiä. Veripilkut oli huuhdottu\npois, mutta se paikka, missä kavaltaja Niilo oli kuollut, oli vielä\nveressä. Jäisikö se merkki tupaan todistamaan omistajan ilkeätä tekoa\nja ansaittua loppua? Siltä ainakin näytti.\n\nTässä huoneessa istuivat sairasvuoteen ääressä, Laurin vanhan isän\nympärillä, Svärdin leski, Aina, Lauri, vanha Eero ja Antti. Synkkä\näänettömyys vallitsi aluksi, eikä ihme ollutkaan; olihan paljon\noutoa, odottamatonta tapahtunut sitte auringon nousun.\n\n\"Onko meiltä monta kaatunut?\" kysyi Svärdin leski Eeroon kääntyen.\n\n\"Neljä on mennyt Tuonen tietä\", vastasi ukko, \"ja kuusi on pahoin\nhaavoitettua. Lääkäri, joka on sotamiesten mukana, sanoo niiden\nkuitenkin paranevan.\"\n\n\"Ketkä ovat kuolleet?\"\n\nEero luetteli ne nimeltään ja lausui päätteeksi: \"Emme me aio antaa\nniiden leskien kärsiä puutetta. Eipä niin, sen olen luvannut, ja jos\nei kukaan muu ota niitä, niin otan minä kaikki hoitooni.\"\n\nViimein jäi asia siihen, että läsnäolijat päättivät tehdä mitä\nvelvollisuus vaati, ja sitte käännyttiin muihin aineisiin.\n\n\"No, kauaksiko, Lauri, jäät nyt luoksemme?\" kysyi Eero iloisen\nystävällisesti. \"Tapasin poikani, joka on samassa komppaniassa kuin\nsinä, ja hän sanoi että teidän piti marssia jo tänä yönä.\"\n\n\"Jo tänä yönä\", huudahti Aina ja vetäytyi kiinni Lauriin, \"ei\nkatteini niin pian saa ottaa sinua minulta.\"\n\n\"Ohhoo, se ei häntä suuresti surettane, kun hän ei malta käydä\nomiaankaan katsomassa\", vastasi nuorukainen hymyillen. \"Muutoin\nluulen, että seisatumme vähäksi aikaa näille tienoille.\"\n\n\"Niinkö luulet\", kysyi Svärdin leski iloisesti katsahtaen ylös.\n\n\"Niin olen kuullut kerrottavan\", vastasi Lauri. \"Mutta minne olette\nNiilon vieneet, pitäneehän hänet toki haudata kunniallisesti?\"\n\n\"Niilo\", keskeytti Antti pyyhkäisten otsaansa, \"hän on jo siellä,\nminne, hän jääkin.\"\n\n\"Toisten joukossa siis\", sanoi Lauri säälien.\n\n\"Niin, venäläisten\", vastasi Antti vakaasti katsoen nuorukaista\nsilmiin. \"Hän oli venäläinen ja hänen pitää siis maata samassa\nhaudassa kuin he. Hän on jo kaivettu kauas metsään heidän joukkoonsa.\"\n\n\"Kuka sen on käskenyt?\" kysyi Lauri innokkaasti. \"Jos minä olisin sen\ntiennyt, ei se olisi koskaan tapahtunut.\"\n\n\"Sen olen minä käskenyt, jos välttämättömästi tahdot tuon tietää\",\nvastasi Antti lujasti ja epäilemättä. \"Me emme tahtoneet kavaltajaa\njoukkoomme -- --\"\n\n\"No niin. Voit olla ankaruudessasi oikeassa\", lausui tähän Lauri\nrauhoittuen ja jatkoi vakavaan, synkkään ääneen: \"Olisittepa olleet\nniinkuin minä useammassa tällaisessa kahakassa, kuin tänään,\nniin olisitte oppineet sen, mitä pappi sanoi meille lähtiessämme\ntaisteluun, että viha ja katkeruus loppuu haudalla. Minä olen nähnyt\nsuomalaisen ja venäläisen syleilevän toisiaan kuollessaan ja -- --\"\n\nAntti oli mennyt ulos; sen huomasi puhuja vasta nyt. \"No jaa\", sanoi\nhän mennessään, \"tehty mikä tehty, eikä sitä saa tekemättömäksi.\"\n\nSamassa kuului ulkoa selvään rummun ääni.\n\n\"Hyvästi toistaiseksi!\" kuiskasi Lauri syleillen Ainaansa. \"Kohta\ntulen takaisin.\"\n\nSamassa sieppasi hän kiväärinsä ja syöksi ulos.\n\nSvärdin leski, vanha Eero sekä Aina valmistausivat myös liikkeelle.\nSilloin pyysi vanha sairas: \"Auta minua, Aina, oven ulkopuolelle.\nIlta on niin ihana, että minunkin tekee mieli ulos.\"\n\nVanhukselle tehtiin mieliksi ja muutettiin vuode ulos tuvan eteen.\nMutta muut kolme menivät hiljaa venesillalle, joka vielä oli\npaikoillaan, ja jolle sotamiehet kokoontuivat riveihinsä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVielä savusivat Svärdin tuvan hiiltyneet jäännökset, mutta\nrauha vallitsi siellä, missä taistelun aallot joku tunti sitte\nhillitsemättä raivoten pauhasivat. Mantereelle ja venesillan\npäähän järjestettiin jääkäreitä ottamaan vastaan päällikköänsä,\nurhoisaa Malmia, häntä, jonka kunnia loisti kirkkaimmin Dunckerin ja\nFahlanderin rinnalla Virran sillalla lokakuun 27 p:nä samana vuonna.\nHänen töitään ei pian unhoteta Saimaan tienoilla ja Itä-Suomessa,\nmissä hän joukkoineen riensi milloin minnekin ja teki taas tepposet\nryssille, vei muonavarat, tai otti etuvartion vangiksi, ajoipa joskus\njonkun erijoukon rajankin yli. Peljärven tappelun kautta elokuun 8\np:nä 1808 puhdisti hän koko Suomen Karjalan venäläisistä.\n\nKomppania, jossa Lauri oli, seisoi aivan sillan korvalla, ja sinne\nohjasi katteini Malm ratsunsa. Ainan sydän tykytti ankarasti, kun\nhän näki tuon tuiman ja kuitenkin niin ystävällisen sotilaan, jonka\nurotöistä Laurilla oli niin paljon kertomista. Ei häntä ihmetyttänyt,\nettä sotamiehet pitivät hänestä, sen hän teki itsekin, vaikkapa vaan\nLaurin vuoksi.\n\nKatteini seisautti hevosensa Laurin eteen, joka seisoi eturivissä\nsuorana ja solakkana kuin salko, ja Ainasta tuntui aivan kuin olisi\nkatteini tarkastellut hänen armastansa.\n\n\"Tämähän komppania ensiksi pääsi saareen\", sanoi katteini niin\nkovasti, että Aina sen aivan selvään kuuli.\n\n\"Tämä\", vastasi eräs upseeri astuen päällikkönsä luokse.\n\n\"Minulle on kerrottu, että eräs sotamies ensimmäisenä pääsi yli aivan\nerinomaisella tavalla.\" Näin sanoessaan pyyhkäsi katteini otsaansa\nikäänkuin jotakin muistellakseen. Upseeri sitä vastoin viittasi\nLaurille astua esiin, ja sen näki Aina niin selvään, että hänen\ntäytyi painaa kädet tykyttävää sydäntänsä vastaan.\n\n\"Tässä hän on, herra katteini.\"\n\n\"Vai sinä se olet, tunnenhan sinut jo. Äsken olit vielä rekryytti ja\nnyt tappelet kuin paras sotamies. Sinulla on kunniamerkki, näen mä.\nAh, nyt muistan, sen sait Kuopiossa. Reipas poika, ja koska korpraali\nSvärd on mennyt ikuista tietä, niin saat astua hänen sijaansa samalla\nnimellä.\"\n\n\"Äiti, äiti\", kuiskasi Aina, vaipuen vanhan äitinsä syliin. \"Ettekö\nkuulleet! Korpraali, ja Svärdin nimellä, aivan kuin isä! Voi\nJumalani! -- --\"\n\n\"Svärd, Svärd\", mutisi muija nojaten Eeron käsivarteen, \"olisitpa nyt\nelänyt!\"\n\n\"Mutta miten tuo ylipääseminen kävi?\" kysyi katteini, joka ei ollut\nhuomannut vaimoja takanaan. \"Minä kuulin, että joku tyttö\" -- --\n\n\"Jos sallitte, katteini, kerron kohta kaikki\", sanoi upseeri. \"Minä\njohdin sitä joukkoa ja näin kaikki.\"\n\n\"No pian sitte, luutnantti. Mutta mitä, minne menette?\"\n\nUrhoollinen katteini, joka oudoksuen luutnantin väistymistä käänsi\nhevosensa, hämmästyi vielä enemmän, kun näki luutnantin käsipuolesta\ntuovan punastuvaa tyttöä. Vanhan Eeron täytyi auttaa syrjään vanha\näiti, joka yhä lausui itsekseen: \"voi Svärdini, jos nyt olisit\nelänyt!\"\n\n\"Tuoko tyttö\", kysyi viimein katteini, joka aina tarkemmin katsoi\nAinan kauniita, punertavia kasvoja. \"Tuoko tyttö antautui alttiiksi\nvenäläisten luodille ja vei poikani yli? Häntä minunkin pitää\nkiittää.\"\n\nNäin sanoen hyppäsi katteini ketterästi hevosensa selästä ja astui\nAinan luo, joka ei enää tiennyt oliko maassa vai taivaassa. Lyhyesti\nkertoi luutnantti venäläisten hyökkäyksestä kalastajakylään, sen\nurhollisesta puolustuksesta ja kavaltajan kuolemasta. Hän lausui myös\ninnolla Ainan sankariteosta ja lopetti:\n\n\"Hän on urhoollisen Svärd nimisen korpraalin tytär. Isä kaatui\nPorrassalmella ja harvinaisesta sattumasta on tämän tytön reipas\nsulhanen juuri nyt teiltä saanut korpraalin arvon.\"\n\n\"Onko niin kuin luutnantti sanoo?\" kysyi katteini Laurilta, joka\ntuskin voi pidättää liikutustansa.\n\n\"On\", vastasi tämä kyllin kuuluvasti, vaikka ei värähtämättä.\n\nKatteini katseli hymyillen Lauria, hän aavisti miltä tästä nyt\ntuntui. Rauha ja ilo, sydämmen hellemmät tunteet, saivat toki\nmuutteeksi virrata jalon sotilaan rinnassa. Näyttipä kuin ei urhoisa\nkatteini oikein olisi tiennyt mitä nyt tekisi, vaan pian otti hän\nAinaa kädestä, talutti hänet Laurin luo, joka vielä seisoi paikallaan\nrivin edessä, ja sanoi puoleksi leikkisällä äänellä:\n\n\"Saatpa vaimon, jota kuka hyvänsä saattaisi sinulta kadehtia, ja minä\ntoivon, ett'ei tuo korpraalin nimi sinuun sammu.\"\n\nSamassa hän kiekahti ratsaille ja ajoi täyttä laukkaa matkaansa,\nennenkuin Aina tai uusi korpraali ennättivät selvin tointuakaan.\nEräs vanha sotauros, joka seisoi aivan lähellä, kiisti kiven kovaan\nnähneensä katteinin pyyhkäsevän jotakin silmistänsä, mutta -- miten\nlienee ollutkaan sen laita, kaikki koko komppaniassa toivottivat\nkorpraalin nimen suhteen samaa kuin katteini.\n\nKun Lauri myöhemmin samana iltana istui ennen mainitussa tuvassa,\nsaattoi eräs kumppani hänelle ilosanoman, että heidän oli käsky jäädä\nnäille tienoille pitämään silmällä niitä pikku joukkoja, jotka vielä\nkulkivat täällä. Silloin nousi riemu ystäväin piirissä. Sanansaattaja\njäi seuraan ja yö oli jo ennättänyt puoleen, ennenkuin erottiin\nlevolle, joka nyt kyllä oli tarpeen ja haluksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieni kalastajakylä varttui taas ja saatiin uusia varoja, kun sodan\nliekki oli sammunut. Niilon tuvat, joista hän oli niin ylpeillyt,\nrevittiin alas ja niiden paikalle rakennettiin uusi, sama kartano,\njossa korpraali Svärd nuorine vaimoineen asui. Laurin vanha isä ei\nenää elänyt kauan, eikä Ainankaan äiti. Vaan oli muijalla toki vielä\nilo tuudittaa vapisevilla käsillään pikku Svärdiä. Usein saattoi\nnähdä muijan istuvan poika polvella ja raamattu edessään pöydällä,\nkatsellen milloin kirjaan, milloin poikaan ja ilokyyneleissä lausuvan\nitsekseen:\n\n\"Voi jos nyt Svärd olisi elänyt!\"\n\nNyt jo Lauri ja Ainakin ovat maan povessa ja kenties heidän\npoikansakin. Kyllä niistä kasvoi reippaat, kunnon miehet, vaan\nei heitä korpraaleiksi tarvittu. Kun väki kesäsunnuntaina käy\nkirkkomaalla, saattaa joku vanha muori vielä taruna kertoa, miten se,\njoka tuon pienen ristin alla lepää, jalon rohkeasti pelasti monta\nystävää vainon kuolemasta, ja taitaapa vanhuksen ääni vielä vähän\noudosti värähdelläkin kiitollisuuden liikutuksesta.\n\n\n\n"]