[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flnV2Rki1cCN46m65d9-kR_ACIXVimN0AdqQRDkinq8A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1081,"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV: 1853-1900","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1081-rosendal-mauno-suomen-herannaisyyden-historia-xixlla-vuosisadalla-iv-1853-1900","1081__Rosendal_Mauno__Suomen_herännäisyyden_historia_XIXllä_vuosisadalla_IV_1853-1900",null,"tietokirja",[],[],"fi",1915,120843,843881,false,49857,[22],"Finland -- Church history",[24,25,26],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Religious","\"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900\" by Mauno Rosendal is a historical account written in the early 20th century. The book explores the Finnish spiritual awakening movement, specifically focusing on its development in the 19th century, particularly between the years 1853 and 1900. It delves into various facets of this movement, highlighting key figures, events, conflicts, and divisions within the faithful community.  The opening of the work discusses the challenging transitional period that the herännäisyys movement faced following pivotal events in the 1850s. It specifically highlights the struggles of N. K. Malmberg, a significant leader within the movement, as he grapples with personal attacks and disputes from both adherents and dissenters. During this time, deeper divisions arose among the followers, particularly between Malmberg's supporters and those who departed from his interpretations. The narrative paints a vivid picture of the tensions within the community, emphasizing the emotional and doctrinal battles that characterized the herännäisyys movement in this era of turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],340,"Rosendalin laaja historiateos tarkastelee suomalaisen herännäisliikkeen vaiheita 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kirja paneutuu liikkeen alueelliseen kehitykseen, vaikuttajien elämäntyöhön sekä herännäisyyden suhteeseen kirkollisiin uudistuspyrkimyksiin ja suomalaisuusliikkeeseen.","Mauno Rosendalin 'Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1081. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA IV\n\n1853-1900\n\n\nKirj.\n\nMAUNO ROSENDAL\n\nTekijä on tätä teosta varten saanut avustusta \"Suomalaisen\nkirjallisuuden avustamisrahastosta\".\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1915.\n\nOulun kirjapaino-, kirjansitomo- ja kirjakauppa-osakeyhtiön kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\n    Hyvä ja vakaa on Herra, sentähden neuvoo Hän syntisiä tiellä.\n    Hän johdattaa oikeudella raadolliset ja opettaa tiensä heille.\n\n                                                   Ps. 25: 8-9.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Pohjanmaan herännäisyys 1853-60.\n   II. Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä\n       1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.\n  III. Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman\n       jälkeen vuoteen 1860.\n   IV. Henrik Renqvist 1853-1866.\n    V. Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa \"Historiska\n       upplysningar om religiösa rörelserna i Finland äldre\n       och senare tider\".\n   VI. Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien\n       suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin\n       uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä\n       puoliskolla.\n  VII. Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.\n VIII. Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX\n       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.\n   IX. Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan\n       loppuaikoina.\n    X. Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX\n       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.\n   XI. Pohjanmaan herännäisyys \"ukkojen\" johtamana.\n  XII. Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan\n       lopussa.\n XIII. Jälkikatsahdus.\n\n\n\n\nI.\n\nPohjanmaan herännäisyys 1853-1860.\n\n\nKova oli se murrosaika, johon herännäisyys 1852 vuoden tapahtumien\nkautta joutui. Sen lamauttavat ja särkevät vaikutukset tulivat\nlähinnä seuraavina vuosina näkyviin kaikkialla, missä liike oli\nvoittanut alaa. Varsinkin Pohjanmaa vetää siinä suhteessa huomiomme\npuoleensa. Täällä, samoinkuin herännäisyyden muillakin sydänmailla,\nhuomaamme jaon jälkeen monissa paikoin väsähtämistä ja lamautumista,\nmutta sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella ryhmittyvät\nhajonneet joukot uudelleen, kooten kaikki voimansa isien perinnön\npuolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Mutta taistelutta tuo ei tapahdu,\nja kiivaaksi muodostuu usein tämä taistelu.\n\nSamassa määrässä kuin Malmbergin johtama joukko uudelleen kasvoi,\nlisääntyivät ja levisivät syytökset hänen hairahduksistaan. Ja yhtä\nkiivaasti kuin vastustajat häntä soimasivat, puolustivat häntä hänen\nystävänsä. Taistelu Suupohjan vanhan ja siellä jaon aikana syntyneen\nuuden suunnan välillä on edelleen suureksi osaksi taistelua hänen\npersoonastaan. Jos hänestä eronneet papit kiinnittivätkin huomionsa\nmyöskin oppiin ja siitä riippuviin eroavaisuuksiin, eivät heidän\nsanankuulijansa paljon muuhun joutaneet kuin siihen, oliko Malmberg\nsyyllinen vai syytön niihin moitteisiin, joiden esineenä hän oli.\nEhkä vielä kiivaampana kuin varsinaisen jaon aikana riehui taistelu\nvuosina 1853 ja 1854. Malmberg kirjoittaa siitä J. I. Berghille:\n\"Täällä minua kurkistellen tarkastellaan ja minusta kysellään, ei\nitseltäni eikä niiltä, jotka minut tuntevat, vaan niiltä, jotka eivät\ntunne minua. Käännellään ja väännellään, kierrellään ja viittauksia\ntehdään, ja tuo on sitten olevinaan minun kuvani. Onneton se, joka\njoutuu suruttomien tahi tekopyhien käsiin. Hänen maailmansa on\ntosiaankin kärsimysten maailmaa. Mutta olkoon niin. Eihän täällä\nsaakaan parempaa odottaa\". [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille\n27/9 54.]\n\nUusia muistutuksen syitä Malmbergia vastaan luulivat moittijat\nsaavansa siitä, että hän meni naimisiin palvelijansa _Helena\nHuhtalan_ kanssa (huhtikuussa 1853). Ja kuitenkin oli tämä nainen\nmonen luotettavan todistuksen mukaan [Kert. Charlotte Achrén y.m.]\nkaikin puolin kunnioitettava henkilö. Etäälläkin olevilla seuduilla\nhuhuttiin tämän avioliiton solmimisesta jos mitä. Niinpä kirjoitti\nReinhold Helander Haapajärveltä muutamia viikkoja myöhemmin\nMalmbergille: \"Avioliittosi herätti suurta melua varsinkin naisissa.\nKuiskailtiin ja juoruja levitettiin. Ne, jotka eniten olivat sinua\nylistäneet ja kiittäneet, olivat nyt alttiit ensimmäisinä syyttämään\nsinua kaikesta, mitä sinusta on puhuttu\". [Reinh. Helanderin kirje\nN. K. Malmbergille 10/5 53.] Mitä Malmberg itse tästä avioliitosta\najatteli, näkyy seuraavista hänen J. I. Berghille syksyllä samana\nvuonna kirjoittamistaan sanoista: \"Älä oudoksu, etten ilmoittanut\nteille avioliitostani. Syynä ei ollut ylenkatse, vaan mitä kauhein\nepätoivo minussa itsessäni. En siihen aikaan uskonut, että koko\nmaailmassa löytyisi ketään, joka ystävyydellä minua ajattelisi.\n-- -- -- Säätyläisissä ei löytynyt ketään, jonka puoleen olisin\nvoinut kääntyä. Ne olin kaikki menettänyt. Talonpoikia löytyi, mutta\nei ketään, paitsi Lenaa, joka muinoin rakastamani Amandan opettamana\noli perehtynyt talouteen. Sentähden tuli hänestä se, mikä hän nyt on.\nEn kadu tätä kauppaa\".\n\nMalmbergin suhde entisiin ystäviinsä Suupohjan papistossa ei näinä\nvuosina parantunut, vaan kävi päinvastoin yhä vieraammaksi ja\nhuonommaksi. Näyttää siltä, ettei hän juuri milloinkaan käynyt\nheitä tervehtimässä, eivätkä he hänen luonaan. Poikkeuksena\nmainittakoon Alfr. Kihlmanin käynti Malmbergin kodissa syyskuussa\n1854. Tämä vierailu on sitä huomattavampi, kun sitä kesti toista\npäivää. Ei ole myöskään syytä muuta olettaa, kuin että Kihlman\ntuli vanhojen muistojen vaatimana ja siis hyvässä tarkoituksessa.\nMutta mielipiteet eivät enää sulaneet yhteen, niinkuin entisinä\naikoina, eikä näy ainakaan Malmberg olleen tyytyväinen vieraaseensa.\nHän kirjoittaa siitä J. I. Berghille: \"Kihlman oli takertunut\nmietiskelyihin tuhatvuotisesta valtakunnasta, odottaen siinä\nsaavansa satakertaisesti taloja, isiä, äitejä, veljiä ja sisaria\nruumiillisesti, sentähden että hän Kristuksen tähden täällä oli\nheistä luopunut. Hän väitti tämän tietoisuuden kehoittavan uskovan\nsielua ja varjelevan sitä penseydestä, hitaudesta y.m. Muutoin\noli hän arka farisealainen\". \"Minä luin hänelle\", lisää Malmberg,\n\"Heprealaisepistolan 12 luvun, arvellen sen kyllä riittävän kaikille\nköyhille sieluille\".\n\nEttä Malmbergin eristetty asema monesti tuntui hänestä kovin\nraskaalta, on itsestään selvää. Huomattava on nim., että uuden\nsuunnan papit eivät suinkaan olleet ainoat hänen entisistä\nystävämielisistä virkaveljistään, jotka hänestä olivat eronneet,\nvaan että nekin heistä, jotka eivät tuohon suuntaan liittyneet,\nvieraantumistaan vieraantuivat hänestä. Niin esim. Jaakko Vegelius,\nO. H. Helander y.m., puhumattakaan Keskipohjanmaan Jonas Laguksen\nkantaan yhä ehdottomammin mieltyneistä heränneistä papeista.\nAinoat, jotka Malmbergia vielä pitivät ystävänä, olivat Haapajärven\nkirkkoherra A. Helander ja hänen apulaisensa Reinhold Helander.\nViimemainittu kirjoitti hänelle toukokuussa 1853: \"Vanha käärme\nkoettaa seuloa, heittää sinne tänne ja hajoittaa vielä jälellä\nolevat. Se on hänen halunsa ja pyrkimisensä. Surkeaa, ylen määrin\nsurkeaa\". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]\n\nHuhtikuussa 1853 kuoli Nivalan kappalainen K. A. Frosterus.\nMalmbergin lukuisat ystävät näillä hänen siunauksesta rikkaan\nkevätkylvönsä mailla kehoittivat häntä virkaa hakemaan, ja\nviimemainitussa kirjeessään lausui Reinhold Helander: \"Sinä olet\nheidän taattu pappinsa kaikkien toivon mukaan\". Menneitten aikojen\nrakkaat muistot sekä Suupohjan riitaiset olot vaikuttivat, että\nMalmberg päätti noudattaa kehoitusta. Paitsi häntä haki virkaa\nkolme muuta pappia, joista kahdella oli vähemmän virkavuosia kuin\nMalmbergilla.\n\nKuopion tuomiokapituli käsitteli vaalikysymystä syyskuussa 1853. J.\nI. Berghin poistuttua jäävin vuoksi, laati se Malmbergiin nähden\nseuraavan päätöksen:\n\n\"Koska Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamasta todistuksesta\nnäkyi, että Malmbergia Lapualla syyskuun 16 p:nä 1852 pidetyssä\npiispantarkastuksessa, kun yleisesti tunnettu oli, että suuret\nihmisjoukot myöskin vieraista seurakunnista, vaikka tarkastaja jo\nsyksyllä 1850 Pietarsaaressa pidetyssä kontrahtikokouksessa oli\nlausunut mielipahansa senkaltaisista kansankokouksista, edelleen\nja vielä tarkastuksen lähinnä edellisinä viikkoina tuon tuostakin\nolivat kokoontuneet Malmbergin luo, oli vakavasti muistutettu\ntarkemmin kuin näihin asti tunnollisesti noudattamaan esimiestensä\nneuvoja ja huomautuksia sekä pysymään erillään vierasten seurakuntien\nsielunhoidosta, jota paitsi tarkastaja, koska hänen tietoonsa\noli tullut, ettei Malmberg niin huolellisesti, kuin vilpittömän\nsielunpaimenen tulee, ollut valvonut yksityistä elämäänsä viran\nulkopuolella, oli muistuttanut häntä tarkkaan noudattamaan niitä\nvelvollisuuksia, joita hän oli luvannut pitää pyhinä, jotta ei\npahennusta, mikäli mahdollista on, Jumalan seurakunnassa syntyisi;\n-- niin ei tuomiokapituli katsonut voivansa myöntää Malmbergille\noikeutta tulla äänestyksen alaiseksi tätä vaaliehdotusta tehtäessä\".\n[Kuopion tuomiokapitulin arkisto.]\n\nBergh ilmoitti heti Malmbergille tuomiokapitulin päätöksestä,\nkehoittaen häntä siitä valittamaan. Viimemainittu vastasi: \"Kuopion\ntuomiokapitulin päätöksen kautta olen nyt julistettu kelvottomaksi\nkoko elämäni ajaksi. Miten raskasta tämä onkin, en olisi valittanut,\nellet olisi minua siihen kehoittanut. Tiedän kristinuskon tien\njohtavan sinnepäin sekä ettei saa maailmalle valittaa, että maailma\npuri. Mutta olkoon menneeksi, kehoituksesi mukaan. -- Pastorini antoi\nminulle loistavan todistuksen, paremman kuin olin odottanutkaan,\nsillä häntäkin on koetettu ärsyttää minua vastaan. Tämmöistä tekevät,\nrakas lankoni, entiset ystäväni, luullen sillä tekevänsä Jumalalle\npalveluksen\". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]\n\nSenaatti hylkäsi Malmbergin valituksen. On merkille pantava, että\nTurun tuomiokapitulin yllämainittu todistus yksinomaan perustuu\nLapualla vuotta aikaisemmin pidettyyn piispantarkastukseen, jonka\njälkeen Malmbergia vastaan ei ollut tehty mitään muistutusta, ei\nainakaan virallisesti. Lapuan kirkkoherran hänelle valitusta varten\nantama \"loistava\" todistus näyttää myöskin viittaavan siihen, ettei\nmoitteen syitä häntä vastaan piispantarkastuksen jälkeen ollut\nilmaantunut. Muussa tapauksessa Malmberg, joka kyllä tiesi, ettei hän\nollut viranomaisten suosiossa, tuskin olisikaan mitään uutta virkaa\nhakenut. Huomattava on niinikään, ettei Bergh olisi kehoittanut häntä\nvalittamaan, ellei hänen mielipiteensä mukaan siihen olisi ollut\nsyytä. Arvosteltakoon Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamaa\ntodistusta ja Kuopion tuomiokapitulin sekä senaatin päätöstä miten\ntahansa -- sen myöntänee jokainen, että tämä tuomio on ankara. Mies,\njonka voimallinen saarna ja väsymätön työ Suomen kirkon palveluksessa\non herättänyt tuhansia synnin unesta Jumalaa palvelemaan, pyytää\nkappalaisen virkaa syrjäisessä seurakunnassa vanhojen päiviensä\nturvaksi, mutta julistetaan kelpaamattomaksi sitä hakemaan!\n\nSaatuansa tiedon senaatin päätöksestä, kirjoitti Malmberg Berghille:\n\"Etten saanut vaalisijaa Nivalaan, oli minulle vaikea ja kova isku;\nmutta jälestäpäin huomaan, että Jumalan sormi on ollut mukana tässä.\nTäällä löytyy suuria heränneitten joukkoja, jotka nyt, lihallisesti\nviisasten ja korkeasukuisten erottua, olisivat jääneet aivan oman\nonnensa varaan kerrassaan puutteellisine kokemuksineen. Koska he\npyytävät neuvoa minulta, täytynee minun kaikessa kurjuudessani olla\nheidän johtajanaan, kunnes Herra voi saada paremman\".\n\nLiikuttavaa ja samalla kehoittavaa on nähdä, miten Malmbergin\nystävät, samoinkuin hän itsekin, pääsivät näkemään, että se\nnöyryytys, joka jaon aikana ja sitä seuraavina vuosina oli kohdannut\nhäntä ja heitä, oli tarkoitettu heille siunaukseksi. Todistukseksi\nlainaamme tähän otteen ylistarolaisen Maria Kitinojan näinä aikoina\nMalmbergille kirjoittamasta kirjeestä:\n\n\"Voi kuinka minä nykyaikoina olen nähnyt, miten terveellistä on\ntämä katkera lääkitysjuoma, jonka Herra nyt on meille lähettänyt.\nSe olisikin ollut nurinpuolinen järjestys, jos te ja me olisimme\nkunnian kautta ja kiitoksen taivaan valtakuntaan menneet, ja Jumalan\noman Pojan, jolla ei yhtään syntiä ollut, täytyy ristillä henkensä\nheittää. Ei suinkaan tässä ole pienintäkään, joka meille hyvältä\nmaistuisi tahi jota me tässä kohdassa saattaisimme rakastaa, kuin\npuhdas Jumalan tahto, joka meidät tähän on pannut. Kyllä näytti ensin\nvarsin synkältä, kun näytti kaikki menevän. Ajattelin: kun opettaja\nnyt arvonsa kadottaa, niin eihän tästä enää mitään tule. Mutta nyt\nminusta näyttää, että saatatte paremmin ylönkatsotussa tilassa\nJumalan valtakuntaa rakentaa kuin arvon ja kunnian aikana\". [Maria\nKitinojan kirje Malmbergille noin 1854 (päivämäärättä).]\n\nMiten paljon kehoitusta Malmberg saikin tämänkaltaisista ystäviensä\nkirjoituksista ja puheista sekä varsinkin siitä, että hänen\nsaarnojensa ja seurapuheittensa kautta yhä enemmän uusia herätyksiä\nalkoi tapahtua Suupohjassa, oli hän kuitenkin hartaasti toivonut\npääsevänsä papiksi Nivalaan. Ja yhtä hartaasti oli hänen ystävänsä\nVilhelm Niskanen sitä toivonut. Kun lopullinen päätös viipyi, lähetti\nviimemainittu muutaman miehen Lapualle tiedustelemaan, millä kannalla\nvalitusasia oli. Miehen siellä ollessa sai Malmberg asiamieheltään\nyllämainitun tiedon senaatin hylkäävästä päätöksestä. Monessa\nsuhteessa merkillinen on se kirje, jonka Malmberg tämän johdosta\nkirjoitti Niskaselle. Lainaamme siitä muutamia otteita.\n\n\"Eilisessä postissa tuli asiamieheltäni tieto, että olen tapannut.\nHän sanoo päätöksen olleen hänelle odottamattoman. Nykyään kuuluukin\nkonsistoriumeilla olevan se vapaus, että mitä ne tekevät, se on\ntehty; sillä niitten sanotaan paremmin ymmärtävän hengelliset\nasiat ja tarpeet kuin muiden. Niin meni sekin yritys. Kuitenkin on\nhupaista tietää, että tämä on Herran tahto. Sinä olet siellä, minä\ntäällä, kelvottomat molemmat. Saatana liehtoo kummassakin kohden.\nSinä näet, missä hän liikkuu siellä, minä missä hän liikkuu täällä.\nIlmoita siellä hänen juonensa sille, joka voi ne ymmärtää, minä\ntahdon ilmoittaa ne täällä. Alas meidän pitää. Meillä pitää aina olla\nvääryys. Meidän Herramme on sellainen ja hänen tiensä ovat sellaiset.\nAnnetaan oppineitten, annetaan lihallisesti viisasten, annetaan\narvollisten ja miehiksi kasvaneitten olla oikeassa, olla arvollisia,\nolla kristityitä. Ollaan me vaan väärässä, ollaan me jumalattomia,\nollaan me pakanoita, ollaan me väärän kristuksen joukkoa. Kyllä kerta\nnäkyy, ylhäisetkö vai alhaiset Jumalan valtakunnan perivät\".\n\n\"Rakas Wilhelm! Sydämesi on täytetty murheella. Niin on minunkin.\nMutta murheen laaksohan tämä maailma onkin. Itketään yhdessä!\nKyllähän asia vielä toisinkin kääntyy. Muistakaamme Herraamme, joka\noli niin ylönkatsottu ja niin halpa, ettei kukaan kehdannut katsoa\nhänen päällensä. Siinä on kuva, miksi meidän pitää tuleman ja jossa\nme olemme Herran armon alaiset. Voi, Vilhelm Niskanen! Iloitaan\nkumminkin, että näemme mitä me näemme! Autuaat ovat hengellisesti\nvaivaiset, autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat jotka isoovat ja\njanoovat vanhurskautta!\" -- -- --\n\n\"Minun täytyy nyt olla täällä, sinun siellä. Ollaan kumminkin\nHerran edessä yksi\" -- -- --. [Malmbergin Vilh. Niskaselle v. 1854\nkirjoittaman kirjeen säilyneitä osia.]\n\nNiinkuin tästäkin kirjeestä selvästi näkyy, ei ole enää\nkysymystäkään minkään sovinnon aikaansaamisesta Pohjanmaan\nherännäisyydestä lähteneiden eri suuntien välille. Kahtia on\nsärkynyt Kalajoen-varrenkin suuri liike. Sitä edustavat nyt\ntoistupalaisten ja vilhelmiläisten toisiaan vikoilevat ja kiivaasti\nvastustavat, suvaitsemattomat joukot. Edellisten oppiin ja koko\nheidän uskonnolliseen katsantotapaansa on Jonas Laguksen henki\npainanut leimansa, ja yhtä yksipuolisesti kiinnittävät viimemainitut\nkaiken huomionsa niihin opinkohtiin, joita heidän oppi-isänsä heille\nteroittaa. Eroitus ei alkuansa ole läheskään niin suuri, kuin nämä\ntoisiaan vastustavat suunnat itse väittävät, mutta kun kumpikin\npuolue kiinnittää miltei kaiken huomion muutamiin opinkohtiin --\ntoistupalaiset Kristusta ikävöitsemiseen, niskaslaiset ihmisen\nluonnostaan kirotun tilan teroittamiseen -- ja niitä ilmaisevia\nlempilauseita käytetään aseina toisiaan vastaan, laajenee ja\nsyvenee juopa vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämän lisäksi tulee\nkiista johtajien persoonista, joka ehkä vielä suuremmassa määrässä\nkuin opilliset eroavaisuudet erottaa puolueet toisistaan.\nMutta yhteistä kummallekin suunnalle on rakkaus herännäisyyden\nvanhoihin traditsiooneihin ja pysyminen jyrkästi erillään kaikista\ntoisin-ajattelevista. Se vain on tässä suhteessa erotuksena, että\ntoistupalaiset eivät enää toivo liikkeen voivan uudistua, kaivaten\nmuistelevat menneitä aikoja, haikeasti surevat Josefin vahinkoa ja\nvaroittaen kehoittavat toisiaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta,\nsiten välttääksensä sitä hengellistä kuolemaa, jonka alaiseksi\nhe arvelevat kaikkien heistä eronneiden joutuneen, niskaslaisten\nsitävastoin päättävästi ryhtyessä kokoamaan jaon kautta hajalle\njoutuneet joukot isien perinnön säilyttämiseksi. Laguksen kantaa\nkuvaavat seuraavat hänen muutamalle ystävälleen kirjoittamansa\nsanat: \"Ei sille pidä puhua, jolle ei Jumala enää puhu. Missä liha\nja sokeus hallitsevat, siinä on hyvä olla vaiti. Me elämme aikana,\njolloin on vaarallista puhua, vaarallista olla vaiti. Jumalan\nkutsumisen voittoisina aikoina oli toista. Me puhumme nyt ainoastaan\nlyödyille ja aroille omilletunnoille ja me tunnemme ne helposti\"\n[Laguksen kirje K. A. Malmbergille 5/2 56 (Evankeliumin ääni s.\n225-6).]. Nämä sanat selittävät, mikseivät toistupalaisten ryhmät\npääse lisääntymään, vaan päinvastoin pienenemistään pienenevät.\nVilh. Niskasen johtamaan suuntaan sitävastoin liittyy vuosien\nkuluessa maailmasta yhä uusia jäseniä, vaikka viimeisetkin sille\nystävämieliset papit, A. Helander ja Reinhold Helander, siitä\nennenpitkää vieraantuvat.\n\nVielä kiihkeämmäksi, kuin Kalajoen varrella tapahtunut jako oli,\nkehittyi Suupohjassa Malmbergin johtaman liikkeen ja siellä\nsyntyneen uuden suunnan välinen erimielisyys. Selvemmin kuin\nmissään muualla tulee täällä näkyviin, että on kysymys siitä, onko\nherännäisyysliike semmoisena säilytettävä vai eikö. Siitä eronneet\npapit, varsinkin huomattavimmat heistä, näyttävät olevan sitä\nmieltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja että tosi kristillisen\nelämän nyt tulisi pukeutua uusiin muotoihin, jos se mieli välttää\nlahkon yksipuolisuuksia ja erehdyksiä. Kieltämätöntä on, että se\nsyvällinen tosi parannukseen ja elävään persoonalliseen uskoon\nvaativa katsantotapa, jonka johtamina nämä papit herännäisyyden\nkoulussa monta vuotta olivat olleet, heidän liikkeestä erottuaan\npääsi vaikuttamaan laajemmalta kuin ennen, kuontuen siten entistä\nyleisemmin koko Suomen kirkon hyväksi. Tunnustettava on niinikään,\nettä useimmat näistä papeista olivat todella eläviä kristityitä,\njotka uskollisesti hoitivat paimentehtävänsä loppuun asti, sekä\nettä tutustuminen J. T. Beckin raamatulliseen katsantotapaan, johon\nmoni heistä perehtyi, oli omiaan laajentamaan heidän käsitystään\nJumalan pelastusarmosta Kristuksessa. On merkille pantava, että\nkuuluisan tübingiläisen jumaluusoppineen mielipiteet, ani harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta, Suomessa saivat kannatusta yksinomaan\nherännäisyyteen kuuluneilta sekä myöhempinä aikoma pietistisistä\nkodeista lähteneiltä papeilta. Mutta toinenkin ja vielä tärkeämpi\nnäkökohta vetää tutkijan huomion puoleensa, hänen arvostellessaan\nSuupohjan herännäisyydessä tapahtunutta suurta jakoa ja sen\nseurauksia. Se vaatii vastausta kysymykseen: olisiko ollut Suomen\nkirkolle eduksi, jos tämä liike nyt olisi niihin määrin menettänyt\nominaisen luonteensa, että se olisi lakannut olemasta? Oliko se jo\ntäyttänyt tehtävänsä, eikö sitä enää tarvittu? Vastauksen tähän\nkysymykseen antavat herännäisyysliikkeen myöhemmät vaiheet sekä\nnäiden vaiheiden tulokset meidän päivinämme. Kieltämätön totuus on,\nettä Malmbergin taistelu sen kokoamiseksi ja säilyttämiseksi jaon\nhapuiltavien vuosien jälkeen ansaitsee mitä suurinta tunnustusta,\nsyytettäköön häntä sitten mistä vioista tahansa.\n\nHärmän pöytäkirjan allekirjoittajat (III, 411-415) olivat sanoneet\nherännäisyyttä lahkoksi. Liikkeestä erottuaan teroittivat he tätä\nyhä jyrkemmin toisilleen ja sanankuulijoilleen. Jos kohta ei voikaan\nkieltää, että sitäkin vikaa liikkeessä näinä aikoina näkyy, on\ntoiselta puolen huomattava, että vastapuolueen kiivaat hyökkäykset\neivät suinkaan olleet omiaan vähentämään niitä yksipuolisuuksia,\njoihin se johtomiesten katsantotapaa ja heidän vaatimuksiaan yhä\norjallisemmin noudattaen vuosien kuluessa oli takertunut. Jota\nyleisemmin liikkeestä luovuttiin, sitä kiihkeämmästi riippuivat\nsiihen jääneet ja siihen ulkoapäin liittyneet vanhoissa totutuissa\ntavoissa ja muodoissa. Maailma ja kuollut puhdasoppisuus liittyivät\ntietysti moitteeseen sitä suuremmalla syyllä, kun syytös näiltä\ntahoilta oli yhtä vanha kuin herännäisyyskin. Uuden suunnan pappien\nero herännäisyydestä ja se tapa, millä he liikettä nyttemmin\narvostelivat, saattoivat sen kristityissäkin piireissä huonompaan\nmaineeseen, kuin se milloinkaan oli ollut. Ei siinä kyllin, että\nMalmbergin vioista yhä äänekkäämmin kaikkialla puhuttiin --\nPaavo Ruotsalaisenkin hairahduksia vedettiin säälimättä esille\ntodistukseksi koko liikettä vastaan. Etteivät uuden suunnan papit\nsuinkaan olleet syyttömät tämmöisten puheiden leviämiseen, todistaa\nesim. seuraava Ferd. Uhden kirje H. Renqvistille v. 1854. Hän näet\nkirjoittaa: \"Näyttää kuin olisimme tähän kaupunkiin (Tampereelle)\nsaaneet evankeelisemman papin. Maisteri (A. W.) Ingman on nimitetty\narmovuoden saarnaajaksi Messukylään ja asuu täällä kaupungissa,\nkun hän Messukylässä ei ole saanut huoneita. Sama Ingman oli ennen\nGrönbergin, Berghin, Durchmanin, Malmbergin y.m. mitä likeisin\nystävä. Grönberg tervehti hänen tuloaan tänne suurella ilolla. Mutta\nkuinka hämmästyivätkään hänen ystävänsä, kuullessaan hänen saarnaavan\naivan toisin kuin he olivat toivoneet. Näyttää todellakin kuin olisi\njonkunlainen hajaantuminen heidän piirissään tapahtunut. Ingman kävi\nminun luonani, minä lausuin vapaasti ajatukseni ja huomasin, että\nhänen mielipiteensä varsinkin rukouksesta olivat toiset kuin muiden.\nHän kertoi itse kymmenen vuotta sitten innokkaasti kannattaneensa\nPaavo Ruotsalaisen oppia; mutta muutamassa häätilaisuudessa, jolloin\nhän ensi kerran hänet tapasi ja iloitsi, kun hän yöksi sijoitettiin\nsamaan huoneeseen Ruotsalaisen kanssa, sai hän nähdä, että Paavo\noli kerrassaan väkevien juomien liikuttamana. Ja kun tämän käytös,\nkiroukset ja löysät puheet vaikuttivat hyvinkin epämiellyttävästi,\nhuomasi Ingman heti, ettei semmoisen miehen oppi mitenkään voinut\nolla puhdas eikä hänen elämänsä puhtaan opin mukainen, koskapa\npuu tunnetaan hedelmistään. Tämän jälkeen luopui hän vähitellen\nRuotsalaisen puolueesta ja alkoi rukoillen tutkia pyhää raamattua\".\n[Ferd. Uhden kirje Renqvistille 23/9 54 (Akiander VII, 214).]\n\nEttä tämä, samoinkuin muut uuden suunnan edustajain herännäisyydestä\nja sen johtomiehistä lausumat epäedulliset arvostelut suuressa\nmäärässä alensivat herännäisyyden mainetta yleisessä katsontatavassa,\non sitä luonnollisempaa, kun useat heistä olivat eteviä, yleistä\nkunnioitusta nauttivia henkilöitä. Ja tunnettu on, että juuri ne\nheistä, joiden sanoille annettiin eniten arvoa -- Ingman, von\nEssen, Lauri Stenbäck, Kihlman, F. O. Durchman -- ankarimmin sekä\nomissa että muissa piireissä arvostelivat liikkeen yksipuolisuuksia\nja vikoja. [Kert. Karolina Bergroth, V. L. Helander, Liina ja\nJ. W. Nybergh y.m.] Jollei olekaan syytä epäillä, että he näin\nesiintyivät vakaumuksensa vaatimina eivätkä huonoista vaikuttimista,\non toiselta puolen valitettavaa, että taistelun helteessä jo\nennestään kiihoittunut mieliala siten yhä enemmän kiihoittui.\nHuonon palveluksen he tämän kautta ainakin herännäisyydelle\ntekivät. Moni liikkeen ulkopuolella oleva, joka sitä näihin asti\noli myötätuntoisuudella arvostellut, liittyi vikoilijoihin, ja\nmonet arat omattunnot, jotka vanhojen rakasten muistojen tähden\nvielä olivat siihen kiintyneet, pahenivat ja luopuivat löytämättä\nsenjälkeen enää muissa piireissä vastaavaa tyydytystä uskonnollisille\nharrastuksilleen. Ja mitä uuden suunnan johtomiesten ympärille\nkokoontuneihin kansanjoukkoihin tulee, eivät ne kauan pysyneet\nkoossa. Vuosi vuodelta ne pienenivät ja hajosivat vähitellen\nmaailmaan, pystymättä luomaan mitään pysyväistä elämää sen\nliikkeen sijaan, josta he olivat luopuneet ja jonka harjoituksia\nhe soimaten tuomitsivat. Sananviljely kodeissa lakkasi, lasten\nkristillinen kasvatus ja heidän varjelemisensa maailman houkutuksilta\nunohtui, kanssakäyminen niiden välillä, joille uskonnonasia vielä\noli kallis, lakkasi. Sanalla sanoen: uuden suunnan tarkoittama\nuskonnollisuus ei saanut jalansijaa kansassa. Kun herännäisyydestä\neronnut vanha polvi poistui näyttämöltä, ei jäänyt mitään jälelle\nsiitä uskonnollisuudesta, jota se oli edustanut. Niin kävi esim.\nIsossakyrössä ja Alahärmässä, joissa seurakunnissa liike, niinkuin\nolemme nähneet, ennen jaon aikoja oli niin huomattavan suuri.\nYlihärmässä se kyllä hajaannuksen jälkeen nousi uudelleen, mutta\nedustaen yksinomaan Malmbergin johtamaa herännäisyyttä.\n\nPaljon elinvoimaisemmaksi osoittautui Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla\njaon aikana syntynyt toistupalaisuus. Ei sekään säilynyt\nsuurina joukkoina, varsinkaan ei niillä tienoin, missä Vilh.\nNiskasen edustama suunta voitti alaa, mutta siihen kuuluvat\nhenkilöt riippuivat lujasti kiinni herännäisyyden vanhoissa\ntraditsiooneissa ja noudattivat mitä huolellisimmin liikkeessä\nvallinneita tapoja sekä pysyivät jyrkästi Laguksen uskonnollisessa\nkatsantotavassa, sallimatta pienintäkään poikkeusta siitä, mihin\nherätyksen alkuaikoina oli totuttu. Alusta alkaen vakaantui tässä\nherännäisyyssuunnassa se jyrkkä vanhoillisuus, joka viime aikoihin\nasti on ollut sille ominaista. Muihin suuntiin nähden noudattivat\ntoistupalaiset, niiden joukossa useimmat heihin kuuluvat papitkin,\njyrkästi Laguksen katsantotapaa. Millaiseksi tämä jaon myrskyissä oli\nkehittynyt, näkyy esim. seuraavista viimemainitun v. 1853 muutamalle\nystävälle kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista:\n\n\"Meidän on pidettävä vastapuolueita semmoisina kuin ne ovat, nim.\nkaikin puolin ja kokonaan eksyneinä, vaikka kuinka hurskailta he\nmuutamissa kohdissa näyttäisivätkin. Kun perustaa ja elämää ei ole,\non tarpeen oikein tarkata tätä, sillä muutoin käydään tinkimään\nheidän kanssaan, jonka kautta he vain saavat tilaisuuden ryöstää\nmeiltä aran omantunnon ja sisällisen pelvon. Ja silloin olemme\nhukassa. Heitä on sentähden pidettävä suruttomina, joille emme\nmitään mahda, ja sentähden tulee meidän karttaa kaikkea varsinaista\nriitaa heidän kanssaan. Puhutaan ja opetetaan yksinkertaisesti ja\npuhtaasti. Jos joku kuulee totuuden ja omistaa sen, hän sen omistaa.\nKun näemme näitä Lotin emäntiä, jotka katsovat taaksensa hengellisen\njärkeilemisen alalle, niin huutakaamme hartaalla alinomaisella\nrukouksella alimmalta portaalta rakkaalta Armahtajaltamme apua,\nvaloa, halua ja elämää, jota hän rikkaista varoistaan tahtoo antaa,\nja pitäkäämme kaikki hetket hukkaan menneinä, jolloin emme ole tässä\nharjoituksessa\" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5\n53 (Evankeliumin ääni).].\n\nNämä sanat tarkoittavat uuden suunnan edustajia. Sitä pelkäsi Lagus\nenemmän kuin mitään muuta, esiintyen sitä vastaan yhtä jyrkästi kuin\naikaisemmin Hedbergiä vastaan. Hän piti sitä järkeisuskontona, kaiken\nelävän kristillisyyden verivihollisena. Häikäilemättömän suorasti\noli hän, niinkuin olemme nähneet (III, 420-21), jaon aikana lausunut\najatuksensa siihen liittyneistä Suupohjan papeista eikä hän tästä\nmielipiteestä milloinkaan luopunut. Ei tahtonut hän olla missään\ntekemisissä heidän kanssaan ja kehoitti ystäviään pysymään heistä\nerillään. Niinpä kirjoittaa hän viimemainitussa kirjeessään: \"Ei pidä\nvälittää heidän oppijärjestelmistään, vaan jos he tahtovat väitellä,\nniin puhukaamme aivan yksinkertaisesti ja lyhyesti tiestä. Jos ei\ntämä kelpaa (niinkuin se ei kelpaakaan), niin ei ryhdytä muuhun.\nSanariidoilla voimme kyllä elämän kadottaa, mutta emme sitä niillä\nkoskaan saa\" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53\n(Evankeliumin ääni).].\n\nMitä Laguksen suhteeseen Malmbergin ja Vilh. Niskasen liikkeeseen\ntulee, on kyllä myönnettävä, että hän sitä vikoili ja ankarastikin\narvosteli, mutta tarkastaessamme hänen lukuisia, elämänsä\nloppuvuosilta säilyneitä kirjeitään, huomaamme selvästi, ettei hän\nsitä pitänyt niin vaarallisena eikä alkuaikojen herännäisyydestä\nvieraantuneena kuin uutta suuntaa. Hän kaipasi siinä sitä uskon\nkilvoitusta ja Herraa ikävöimistä, joka oli hänen uskonnollisen\nkatsantotapansa oleellisin tuntomerkki, mutta sen oppi ihmisen\nturmeltuneesta tilasta, joka aina asetti jokaisen \"alimmalle\nportaalle\", ensinkään katsomatta hänen kehitystään pyhityksen tiellä,\noli todellisuudessa paljon likempänä hänen omaa kantaansa kuin\nniskaslaiset luulivatkaan. He syyttivät häntä kiiltopyhyydestä, jolla\nhe tarkoittivat, että hän muka teroitti pyhitystä vanhurskauttamisen\nkustannuksella, ja Lagus puolestaan heitä siitä, että he tyytyivät\ntuohon tuomittuun, kirottuun tilaan, pyrkimättä siitä aina uudelleen\nKristukselta apua saamaan. Huomattava on, että miltei kaikki Laguksen\nkysymyksessä olevien kirjeiden, ajan opillisia riitakysymyksiä\nkoskevat lausunnot ovat tähdätyt uutta suuntaa eikä niskaslaisia\nvastaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että viimemainittujen joukot\nkasvamistaan kasvoivat sekä että koko Malmbergin johtama liike\nheitä kannatti. Sekä Laguksen että Malmberg-Niskasen suunta pysyy\njyrkästi herännäisyyden kannalla eikä ota ohjelmaansa uuden suunnan\nteroittamia näkökohtia. He vikoilevat toisiaan, se on totta, mutta\nenemmän persoonallisista kuin muista syistä. Vaikka Lagus ja hänen\nystävänsä jäävätkin uudestaan elpyvästä liikkeestä syrjään, tukevat\nhe opillaan sekä sillä rakkaudella, jolla he menneitten aikojen\nherännäisyydestä ja sen oppi-isästä, Paavo Ruotsalaisesta, puhuvat\nja kirjoittavat, sitä suosiollisempaa arvostelua, minkä liike jaon\nmyrskyjen jälkeen vähitellen alkaa osaksensa saada. Hyvin tärkeä on\nvarsinkin Laguksen esiintyminen tässä suhteessa, ollen terveellisenä\nvastakohtana niille ankarille arvosteluille, joihin moni uuden\nsuunnan edustaja antoi aihetta. Vastapuolueidenkin täytyi näet\ntunnustaa, että hän oli etevä mies sekä tosi kristitty, ja hänen\nsanansa painoivat paljon vaa'assa. Ja missä Malmbergin tai Vilhelm\nNiskasen johtamassa hartausseurassa hyvänsä olisi hyväksytty esim.\nseuraavat Laguksen v. 1853 kirjoittamat sanat, jos vain ei olisi\ntiedetty, että ne olivat kotoisin hänen kynästään: \"Meidän tulisi\nkatsoa yksinomaan vanhurskauttamista ja aina pyrkiä tullaksemme\nsiitä osallisiksi. Totisesti, kun hetki joutuu, jolloin meidän tulee\nastua Tuomarin eteen, emme saa viedä mukanamme muuta kuin syntiä ja\nkurjuutta ja suurimpina pahantekijöinä katsoa Jumalan Karitsaan,\nturvautuen siihen, että hän on vanhurskautemme, joka sulasta,\nansaitsemattomasta annosta tahtoo meidät autuaiksi tehdä. Pitääkö\nmeidän sitten synnissä pysyä ja siinä elää, koska pyhityspuuhamme\neivät mihinkään kelpaa? Pois se, sanoo apostoli. Mutta tahdommehan\nkuitenkin pitää pyhyyttä armotilamme todistuksena? Tähänkin vastaan\nrohkeasti: pois se! Meidän on perustettava kaikki yksin Kristukseen\neikä itseltämme milloinkaan vaadittava muuta, kuin mitä meillä\ntodellisuudessa on, nim. syntiä ja kurjuutta. Uskokaa minua ja omaa\nkokemustanne: tämä on läksy, jota täytyy opetella koko elämän ajan.\nEi kukaan pääse tässä mestariksi; ja luonnon tunkeutuminen armon\ntilalle tuottaa useimmille epäselvyyttä ja sotkua. Antakaamme vain\njoka hetki ja niin keskeytymättä, kuin tässä elämässä voi tapahtua,\nsyntimerellä keinuvasta arkisiamme nousta köyhä ikävöimisemme tulla\nlapsiksi otetuiksi ja saada puhdistus Jesuksen veressä. Tämä on uskon\ntehtävä ja pääasia kaikessa. Tämä on valvova tilamme, kun Herra\ntulee. Joka tässä on ahkera, hänelle käy hyvin\". [Laguksen kirjeet K.\nA. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).]\n\nVerratessamme toisiinsa Laguksen ja Malmbergin ystävilleen\njaon jälkeen jakamia opetuksia ja neuvoja, on meidän ottaminen\nhuomioon, että ensinmainittu pääasiallisesti puhui ja kirjoitti\nkokeneille kristityille, viimemainittu joukoille, joihin joka\npäivä liittyi paljon vasta heränneitä. Tämä selittää, ainakin\nosaksi, miksi todistukset heidän puheistaan monen mielestä ovat\nantaneet ja antavat aihetta siihen käsitykseen, että heidän\nopissaan muka oli suurikin erotus. Lisäksi tulee se seikka,\nettä Lagus ystävineen vetäytyi yhä enemmän syrjään taistelusta,\nMalmberg sitävastoin teki työtä, soimausten ja tuomioitten\nympäröimänä. Luonnollista on, että viimemainittu puheissaan ja\nkirjeissään usein kosketteli vastapuolueen s.o. uuden suunnan\nhyökkäyksiä, ja jos tuntuisikin siltä, että hän liika paljon tuohon\nkiinnitti sanankuulijainsa huomiota, niin on tämä erehdys, jollei\npuolustettavissa, niin helposti selitettävissä. Sille jokseenkin\nyleiselle väärinkäsitykselle, että hän muka syntiä puolustaaksensa\nyksipuolisesti teroitti apostolin sanoja: \"missä synti on suureksi\ntullut, siinä armokin on ylönpalttinen\", on antanut aihetta sekin,\nettä hän, niinkuin viimeksi mainitsemassamme kirjeessään (IV, 16)\nusein käytti paradoksin muotoa. Mutta ilmeistä on, että hänen\nsananjulistuksensa, samoinkuin jossain määrin Laguksenkin, uuden\nsuunnan esiintymisen jälkeen kehittyi evankeelisemmaksi, kuin se\nherännäisyyden alkuaikoina oli ollut.\n\nMitä Vilhelm Niskasen oppiin tulee, niin huomasi Malmberg siinä\nkyllä, niinkuin jo ennen (III, 352) olemme nähneet, omituisuuksia,\nvieläpä erehdyttäviä yksipuolisuuksiakin, mutta tämä ei estänyt häntä\ntuota ahkerasti toimivaa Kalajoen-varren johtomiestä ystävänään\npitämästä ja häntä kannattamasta. Kummankin silmämääränä on jaon\nkautta hajonneiden herännäisyyden rivien kokoaminen ja niiden\njärjestäminen liikkeen säilyttämiseksi. Se pyrintö heidät yhdisti,\nja tämä heidän yhteistyönsä se oli, jonka kautta Jumala näinä kovina\nhajaannuksen vuosina valmisti liikkeelle tulevaisuutta Pohjanmaan\ntasangoilla.\n\nHuomattava muutos Kalajoen-varren heränneessä papistossa tapahtui,\nkun W. Österbladh v. 1853 siirtyi Alavieskasta Oravaisiin, jonka\nseurakunnan kappalaiseksi hän edellisenä vuonna oli nimitetty. Hänen\nhellä luonteensa ja se seikka, että hänen suhteensa Niskaseen vielä\ntähän aikaan oli verraten ystävällinen, olisivat ehkä jossain määrin\nvoineet estää niskaslaisten ja toistupalaisten välien kärjistymistä,\nmutta hänkin vieraantui muuttonsa kautta Suupohjaan Kalajoenvarren\nherännäisyydestä. Uudessa seurakunnassaan sai hän vielä tuntuvammin\nkuin Alavieskassa kokea jaon tuottamaa hävitystä. Österbladhin\nsilloista asemaa ja hänen mielentilaansa kuvaa seuraava hänen v.\n1853 F. P. Kemellille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa\nlausuu: \"Minua huolestuttaa ja pehmeää lihaani katkeroittaa se, että\nseurakuntani heränneitten joukon hajaantuminen näkyy yhä selvemmin.\nTäällä on kaksi ecclesiae in ecclesia: toinen, joka liittyy pappiin,\nnäkyy yksinkertaisessa mielessä käsittävän, miten välttämätöntä\non publikaanin tavoin saada armoa armosta ja asettua tarkkaamaan\nomaatuntoaan. He olivat vuosien kuluessa huolimattomasti hoitaneet\nkristillisyyttään ja siten sortuneet 3/4-osan suruttomuuteen ja\nhuolimattomuuteen. Tänne tullessani huomasin näiden kyllä pitävän\nkiinni asiasta, mutta ei sillä vakavuudella ja oman turmeluksensa\nkäsittämisellä, joita syntisen jokapäiväinen vanhurskauttaminen\nvälttämättömästi vaatii. Niissä tilaisuuksissa, joissa olen heitä\ntavannut, olen sentähden yksinkertaisesti puhunut löysän uskon ja\nsuostumis-kristillisyyden vaarasta, teroittanut heille sydämen\nja omantunnon jokapäiväistä tutkimista Jumalan kasvojen edessä\nsekä ahkeraa käyntiä elämän Herran tykö. Olen näyttänyt heille,\nettä se evankeliumi, jossa ei kysytä uskon taistelua s.o. jossa\nei ole kokemusta sydämen epäuskosta, on vain armon lihallista\nsovelluttamista. Muutamat ovatkin tämän käsittäneet, alkaneet\nsyventyä asiaan sekä kerjätä öljyä lamppuihinsa. -- Toisen ecclesian\nmuodostavat ne sielut (jätän sikseen, millainen heidän omantuntonsa\njokapäiväinen tutkiminen on), jotka omistavat uskon kokonaan eivätkä\ntahdo tietää mistään muusta kuin uskomisesta. En ainakaan ole\nhuomannut heissä ketään, joka sairastaisi tilaansa tahi huolehtien\nuskoansa tekisi siitä selkoa itselleen. Heitä on joskus käynyt\nluonani, mutta tilastaan he eivät suoraan ole puhuneet. Tämä on\narveluttava asia opettajalle, varsinkin koska joka taholta kuuluu\nsoimaavia puheita Oravaisten epäuskon-saarnaajasta. -- -- Toinen\nseikka, joka minua vaivaa, ei vain joka päivä, vaan yöt päivät,\non oman kristillisyyteni harjoitus -- se, olenko puustavinkaan\njälkeen oikein käsittänyt evankeliumin opin uskosta. Kovin vaivaa\nminua se ajatus, että esitän oppia väärin, niin että tuo johtaa\npois päämäärästä, joka on syntisten armonistuin, ja että siis\nvastapuolueen syytökset eivät ole perusteettomia. Usein ajattelen,\nettä he ovat oikeassa ja minä aivan eksynyt pois tieltä, että itse\nolen lain tiellä ja eksytän muita sille tielle. Toisinaan taas\ntuumin, ettei voi muuten olla, kuin minä olen asian käsittänyt. Että\ntämä tekee mieleni raskaaksi, voit helposti ymmärtää. Se pakoittaa\nminua alati huokaamaan Herran puoleen, että hän valaisisi minua\nja ottaisi pois oman väärän henkeni. Käsität myöskin, että tämä\nusein vaikuttaa minussa orjallista henkeä. Ajattelen: kyllä olisi\nhenkeni enemmän evankeelinen, jos olisin aivan yksinkertainen ja\nkysymättä järjeltäni neuvoa voisin heittäytyä Herrani ja Vapahtajani\narmon helmaan ja odottaa, että hän selvittäisi sekavat asiani.\nVoi, ystäväni, minä olen usein aivan kurja, vaivattu raukka, eikä\nmikään ajatus ole minulle sietämättömämpi kuin se, että minun,\njonka tulisi toimittaa evankeelisen saarnaajan virkaa, täytyy olla\nkaikenkaltaisten uskontuulten ajelehtimana. Hartain toivoni on, että\nHerra johdattaisi minut ijankaikkiselle tielle ja tekisi mieleni\nhorjumattomaksi\" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.].\n\nMiten arkailevaa mieltä tämä kaikki ystävyyden siteet särkevä\nja epäilystä synnyttävä aika oli Österbladhissakin vaikuttanut,\nosoittavat seuraavat sanat: \"Mitä tässä olen kirjoittanut, ei ole\naiottu muiden luettavaksi. Se on veljen valitus, jonka hän laskee\nosaaottavan ystävän eteen. En ole pyrkinyt tänne, mutta Herra on\ntotisesti minut tänne kutsunut. Kovasti minua vikoilevat naapurini,\nYli- ja Alahärmän herrat papit siitä, että olen sulkeutunut\nkotiini enkä käynyt heidän luonaan, ja leimanneet minut uudeksi\npuoluepäälliköksi, joka tahdon erota entisten toverieni joukosta!\nVoi, minua raajarikkoista raukkaa! Minäkö puoluepäällikkö! Mutta\nasema paikkakunnalla on nyt semmoinen, etten pidä viisaana ulottaa\nkäyntiäni sinne. Väliin tekisi mieli tavata Ingmania, sillä joskus\nennen olen veljellisesti keskustellut hänen kanssaan enkä pidä oikein\nrehellisenä vetäytyä syrjään ja itsepäisesti aikaansaada jakoa. Mitä\ntulee minun tehdä?\" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.]\n\nOn merkille pantava, ettei Österbladh tässä kirjeessä puhu sanaakaan\nMalmbergista. Ei käy kieltäminen, että tämä selvästi viittaa siihen,\nettä hänkin oli vakuutettu viimemainitun syyllisyydestä.\n\nÖsterbladhin läheisin ystävä näillä tienoin oli herännäisyyden vanha\npylväs Jaakko Vegelius, joka, niinkuin ennen olemme nähneet, vielä\njaonkin aikana koetti ylläpitää sopua ja rauhaa heränneitten toisiaan\nvikoilevien ryhmien välillä. Hänkin oli jo vetäytynyt syrjään,\nliittyen yhä likeisemmin Laguksen katsantotapaan.\n\nAinoastaan kolme vuotta oli Österbladh Oravaisissa. Kun hän v.\n1855 tuli Piippolan kirkkoherraksi, ei ollut hän enää altis\nseurustelemaan Niskasen kanssa, vaikka tämä ystävineen joskus kävi\nhäntä tervehtimässä; välit kylmenemistään kylmenivät. Kaikkialla\nhajaannusta vain, epäluuloja, oppiriitoja!\n\nÖsterbladhin viime vuosina Alavieskassa ollessa ei sikäläisessä\nherännäisyysliikkeessä huomattavampaa muutosta tapahtunut. Jaon\nenteitä kyllä jo alkoi vähin näkyä, mutta suurempaa eripuraisuutta\nei siellä vielä siihen aikaan syntynyt. Vasta seuraavina vuosina,\njolloin Jaakko Hemming oli kappalaisena seurakunnassa (1854-1859),\nalkoi liike toistupalaisuuden hengen valtaamana huomattavasti\nvähentyä. Uutterasti ja vakaumuksensa mukaan teki viimemainittu\ntyötä, mutta yhtä vähän kuin Reisjärvellä, missä hän sitä ennen\noli toiminut pappina yhdeksän vuotta, pystyi hän täällä kansassa\nylläpitämään herännäisyyden vanhaa mainetta ja voimaa. Vaikka Hemming\njo näinä aikoina oli yksipuolisesti kiintynyt Laguksen kantaan, ei\ntahtonut hän riitoja rakentaa, mutta kun hän likeisimpine ystävineen\nkarttoi seuraa niskaslaisten kanssa ja kun miltei kaikki Alavieskan\nvanhat heränneet noudattivat tätä esimerkkiä, alkoi sikäläinen liike\npotea samaa tautia, kuin toistupalaisuus muuallakin. Vikoillen\nkaikkia toisin ajattelevia ja sulkeutuen yhä enemmän itseensä, ei\npäässyt se vaikuttamaan ulospäin ja alkoi ennenpitkää vähentyä.\n\nMuiden Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien kera ansaitsee\nhuomiota F. P. Kemell. Hänen lähtiessään pois Lappajärveltä\n(1850) oli sikäläinen liike melkoisen suuri. Mutta jaon tuottama\nyleinen epävarmuus sekä johtajan puute vaikuttivat, että se alkoi\nhäviämistään hävitä, kunnes sekin ennenpitkää sukupuuttoon kuoli.\nPyhäjoella, missä Kemell kahdesti oli ylimääräisenä pappina (1850-52\nja 1853-56) sekä Oulaisissa, missä hän v. 1852-53 oli kappalaisen\napulaisena, syntyi hänen kauttansa herätys, jonka kuitenkin kasvava\nuskonnollinen välinpitämättömyys hänen poismuuttonsa jälkeen pian sai\ntukehutetuksi.\n\nEtäisessä Kiimingissäkin kaikui Kemellin herätyshuuto. Hän oli näet\nkappalaisena siellä 1856-57. Tässäkin seurakunnassa oli suurten\nherätysten aikana M. R. Montinin ahkeran työn kautta -- hän oli\nkappalaisena siellä vuodesta 1845 vuoteen 1854 -- syntynyt melkoinen\nliike, jossa kuitenkin jo 1850-luvun keskivaiheilla väsymystä alkoi\nnäkyä. Ei saanut Kemellkään sitä enää nousemaan, vaikka useat talot,\nniiden joukossa Honkanen, Alatalo, Leppälä ja Huru, olivat avanneet\novensa herännäisyydelle. Kielilläpuhujiakin täällä ilmaantui.\nSemmoinen oli esim. _Antti Vuoti_, joka Montinin kanssa kävi Jonas\nLaguksenkin luona Pyhäjärvellä. [Kert. Josef Österbladh, Rosa\nQvickström, Sofia Helander y.m.]\n\nKiimingissä toimineista heränneistä papeista on paitsi yllämainittuja\nmuistettava _Frans Fredrik Lönnrot_. Hän oli syntynyt 1830 ja\nvihittiin papiksi 1853. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Paltamossa,\nKemijärvellä ja Karungissa siirrettiin hän Kiiminkiin (1857), missä\nhän vaikutti kaksi vuotta. Lönnrot oli harvinaisen vakavamielinen,\ntunnollinen ja vaatimaton rauhan mies, joka herännäisyyden muistoja\nsyvästi kunnioittaen ja sen hengelle uskollisena vielä kauan näiden\naikojen jälkeenkin teki työtä Herran seurakunnassa. Lähinnä liittyi\nhän Laguksen katsantotapaan.\n\nHerännäisyyden etevimpiä saarnaajia oli jo vainojen ajoilta tunnettu\nJ. M. Stenbäck. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin\nkannalla, vastusti hän ankarasti veljensä Lauri Stenbäckin ja\nmuiden Suupohjan pappien liittymistä uuteen suuntaan, koettaen\ntarmokkaasti ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja. Iissä, missä\nhän oli kappalaisena vuoteen 1856, ei muuten paljon tiedetty uuden\nsuunnan eikä niskaslaisuudenkaan kautta syntyneestä jaosta, mutta\nhuomattavammassa määrässä ei sikäläinen liike kuitenkaan tämänkään\nvoimallisen saarnamiehen kautta päässyt nousemaan. Näkyvämpää oli\nStenbäckin toiminnan tulos Paavolassa, jonka seurakunnan kappalaisena\nhän loppuijällään toimi. Suureksi ei hänen ystäväpiirinsä kuitenkaan\nviimemainitussakaan seurakunnassa kasvanut.\n\nVaikka Stenbäck vielä vanhoillakin päivillään joskus lankesi\njuoppouteen, tunnustettiin hän heränneissä piireissä yleisesti\nmerkkimieheksi. Liikkeen ulkopuolellakin nautti hän suurta\nkunnioitusta, vaikka hän häikäilemättömän suoralla puheellaan\nja jyrkillä saarnoillaan monesti loukkasikin sanankuulijoitaan.\nAika oli jo muuttunut, ja useimmat heränneet papitkin pukivat jo\najatuksensa entistä hienompaan muotoon, mutta Stenbäckin saarnatapa\noli edelleen sama, kuin se oli ollut vainojen päivinä. Yleisesti\nmuistetaan vielä tänään esim. ruumissaarna, jonka hän piti lankonsa,\nSiikajoen kirkkoherran K. H. Schroderuksen maahanpanijaisissa v.\n1858. Tämä, joka, niinkuin Stenbäckkin, oli naimisissa Jaakko\nVegeliuksen tyttären kanssa, oli kauan ollut maailmanmielinen ja\nvastustanutkin seurakunnassaan syntynyttä herännäisyyttä, mutta\nheräsi loppuijällään. Hautajaisiin kutsuttiin paljon vieraita, niiden\njoukossa vainajan entisiä seuratovereita Raahesta y.m. Räikein sanoin\nkuvattuaan maailmanihmisen onnetonta elämää sekä lausuttuaan, että\nvainajakin kauan oli elänyt tätä elämää, kertoi Stenbäck, vainajan\nmuistoksi pitämässään ruumissaarnassa, miten Herra vihdoin oli hänet\nlöytänyt, muun ohessa lausuen: \"Siten tuli hänkin loppuijällään\nhaisevaksi entisille ystävilleen.\" -- Stenbäckkin oli oppiin nähden\nlikeisesti liittynyt Laguksen uskonnolliseen kantaan.\n\nPohjanmaan heränneistä sielunpaimenista 1850-luvulla ansaitsee ennen\nmainittujen lisäksi huomiota myöskin _Emil August Wichmann_, joka\nvihittiin papiksi 1854 ja toimi ylimääräisenä pappina Siikajoella\nvuoteen 1861. Vaikka hän alotti paimentyönsä herännäisyydessä\nparaikaa riehuvan sisällisen eripuraisuuden aikana, liittyi hänkin\ntähän liikkeeseen ja pysyi sen vanhoille traditsiooneille uskollisena\nelämänsä loppuun asti. Wichmannkin omisti Laguksen katsantotavan,\njota, niinkuin olemme maininneet, miltei kaikki Pohjois- ja\nKeski-Pohjanmaan heränneet papit siihen aikaan kannattivat, ja\nsiten jäi hänkin vieraaksi Vilhelm Niskasen edustamalle liikkeelle.\nHuomattava on sitäpaitsi, ettei viimemainitun liikkeen edustajia\nlöytynyt Siikajoella sekä ettei heidän johtomiehensäkään näillä\nseuduin liikkunut.\n\nSamana vuonna, kuin Wichmann, vihittiin papiksi _K. A. Forbus_.\nHänkin liittyi Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneihin\nsielunpaimeniin, toimien vuosina 1854-58 siunauksella\nkappalaisenapulaisena Paltamossa, mistä hänet siirrettiin\nSäräisniemelle. Viimemainitussa seurakunnassa hän ei kuitenkaan\nehtinyt kauan vaikuttaa, sillä melkein heti sinne muutettuaan hän\nkuoli (1858).\n\nNäinä aikoina toimi Schwartzberg edelleen Säräisniemellä ja Jonas\nLagus Pyhäjärvellä. Viimemainitun apulaisena oli vieläkin ennen (III,\n93) mainittu Sakari Castrén. Muista näiden seutujen vanhemmista\nheränneistä papeista tapaamme J. G. Laguksen (III, 480) 1850-luvun\nalussa Hailuodossa, sitten Rautiossa (1851-58) sekä viimemainitusta\nvuodesta Lumijoella. V. 1854 pääsi L. H. Laurin Oulun kappalaiseksi\nsekä 1855 Pudasjärven kirkkoherraksi. Häntä kiitettiin täydellä\nsyyllä edelleen eteväksi saarnaajaksi, ja esimiehensäkin näkyvät jo\nnäinä aikoina tunnustaneen hänen ansionsa, koska hän v. 1852 sai\nnimipastorin arvon. Huomattavaa herätystä Laurin, joka edelleen\ntoimi jyrkästi pietistisessä hengessä, ei kuitenkaan Oulussa eikä\nPudasjärvelläkään saanut aikaan.\n\nPaitsi Laurinia, joka näkyy pysyneen erillään Pohjois- ja\nKeski-Pohjanmaan yllämainituista heränneistä papeista, yhtyivät muut\nnäiden seutujen heränneet sielunpaimenet likeiseen veljesliittoon.\nUsein he kirjoittivat toisilleen sekä kävivät toistensa luona.\nJoskus kokoontuivat he vieläkin tuommoisiin suuriin kokouksiin\nkuin menneinä aikoina. Tämänlaatuiseksi tilaisuudeksi muodostuivat\nesim. Österbladhin virkaanasettajaiset Piippolassa, jolloin\nnähtiin koolla paljon herännyttä kansaakin. Seurat pidettiin\npappilan vinnillä, ja puhujina esiintyivät useat papit. Varsinkin\nÖsterbladhin ja Schwartzbergin henkevät puheet tekivät läsnäolijoihin\nsyvän vaikutuksen. Toisen tällaisen tilaisuuden tarjosivat näiden\nseutujen heränneille papeille yllämainitun K. A. Forbuksen ja Maria\nChydeniuksen häät Kärsämäellä maaliskuussa 1857. Varsinkin toinen\nhääpäivä muodostui herättäväksi hartauspäiväksi. Edellisenä yönä\nsai näet morsiamen äiti halvauksen. Schwartzberg puhui sairaalle\nhyvin evankeelisesti, ja kun tämän jälkeen _Sofia Salow_, joka oli\ntunnettu kielilläpuhuja, joutui horrostilaan ja salaperäisesti\nvakavalla puheellaan alkoi todistaa kuolemasta ja tuomiosta, valtasi\nsärkevä hartaus kaikkien mielet. -- Forbuksen häistä matkustivat\nSchwartzberg, Österbladh, Montin, J. G. Lagus sekä useat muut papit\nJonas Laguksen tykö. Seurat, jotka silloin pidettiin Pyhäjärven\npappilassa, olivat viimeiset suuret seurat tuon herännäisyyden\nkuuluisan johtomiehen kodissa. Lagus näet ei elänyt kuin kolme\nkuukautta tämän jälkeen. Vaikka vierasten suuri luku näkyykin niihin\nmäärin rasittaneen sairasta isäntää, että tämä muutamassa näinä\npäivinä kirjoittamassaan kirjeessä sitä valittaakin, kohdeltiin\nystäviä yhtä vieraanvaraisesi kuin aina ennenkin. Suuren herätysajan\ntavat vallitsivat edelleen muuttumattomina Pyhäjärven pappilassa.\nKun Lagus ei jaksanut mennä tupaan, pidettiin seurat hänen omissa\nhuoneissaan. Niiden päätyttyä katettiin ruokapöydät. Pöytäliinaa\nei käytetty, tinasta olivat lautaset, ruoka yksinkertaista, mutta\nkaikille riittävää. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia\nHelander y.m.]\n\nTämmöiset tilaisuudet lujittivat niitä ystävyyden siteitä, jotka\nvanhoista ajoista asti olivat toisiinsa yhdistäneet Pohjois- ja\nKeski-Pohjanmaan heränneet papit. Tätä ystävyyttä eivät rikkirevityn\najan hävittävät voimat saaneet häirityksi. Rakkaat olivat heille\nherännäisyyden vanhat muistot, ja niille he tahtoivat pysyä\nuskollisina loppuun asti. Mutta eivät eläneet he vain menneitten\naikojen muistoissa. Jota vieraammiksi heistä ihmiset kävivät näille\nmuistoille, jota kiivaampana jaon synnyttämä taistelu riehui\nheidän ympärillään, valmistaen uutta aikaa herännäisyydellekin,\nsitä suuremmalla ikävällä loivat he katseensa matkan päämäärää\nkohti. Koti-ikävä on huomattava piirre heidän uskonnollisessa\nkatsantotavassaan. Tässäkin suhteessa ilmaisevat useimmat heistä\nlikeistä hengellistä sukulaisuutta oppi-isänsä Jonas Laguksen kanssa,\neikä sitäkään voi kieltää, että viimemainitun, jaon ristiriitojen ja\nruumiillisen sairaloisuuden aiheuttama surunvoittoisuus on moneen\nheistäkin leimansa painanut. Suurten herätysten aika on heidän\nvakaumuksensa mukaan ainaiseksi mennyt, ja uusi koittanut, joka\nei heitä enää ymmärrä ja jossa he tuntevat itsensä muukalaisiksi\nja vieraiksi. Näin ollen ei sovi kummastella, että vanhoillisuus,\njoka varsinkin heidän likeisimmissä ystävissään ja koko\ntoistupalaissuunnassa kehittyi yhä jyrkemmäksi, sai heissä vallan.\n\nEtelä-Pohjanmaalla tapaamme vielä jaon jälkeenkin monta\nherännäisyyden leimaa kantavaa pappilaa. Malmbergin ja Vilhelm\nNiskasen johtamasta liikkeestä pysyivät niiden asukkaat erillään,\ntoiset liittyen uuden suunnan edustajiin tahi ainakin lähennellen\nheidän katsantotapaansa, toiset kallistuen toistupalaisuuteen ja\nuskollisesti noudattaen menneiden aikojen tapoja. Se muutos on\nkuitenkin näiden seutujen papeissa vielä suuremmassa määrässä\nkuin Keski-Pohjanmaalla huomattava, etteivät he enää vieraile\ntoistensakaan luona niin usein kuin ennen, ja että heidän\nseurakunnissaan suurten seurojen aika on miltei kokonaan loppunut.\nJota useammin Malmbergin joukot vanhaan tapaan matkustivat\netäälläkin asuvien ystäviensä tykö yhdessä näiden kanssa Jumalan\nsanaa viljelemään, sitä huolellisemmin hänestä eronneet papit,\njoukkokristillisyyden suuria seuroja vikoillen, koettivat\npienissä piireissä harjoittaa hartautta, kehoittamalla kehoittaen\nsanankuulijoitaan syventymään kristinuskon totuuksiin ja raamatun\nsanan kaikenpuoliseen viljelemiseen. Miten terveellistä tämä, uuden\nsuunnan johtomiehistä lähtenyt katsantotapa monessa suhteessa\nolikin, kehittyi se näinä jaon synnyttämien riitojen aikana hyvin\nmonessa tuomitsevaksi hengeksi, joka ei vetänyt puoleensa arkoja,\nJumalan kutsuvalle armolle alttiita omiatuntoja, vaan päinvastoin\najoi heitä muualta etsimään tyydytystä hengelliselle tarpeelleen.\nTämä on nähtävänä etenkin niillä tienoin, niissä uuden suunnan kanta\nesiintyi eniten positiivisena ja herännäisyydessä vakaantuneita\ntapoja jyrkimmin vastustavana. Nopeammin kuin muualla katosi liike\nnäiltä seuduilta, kykenemättä synnyttämään vastapainoa yhä kasvavalle\nuskonnolliselle välinpitämättömyydelle.\n\nAivan väärin olisi kuitenkin väittää, että suuren herätysajan\nsynnyttämä, elävään synnintuntoon ja persoonalliseen uskoon vaativa\nhenki mitään enää vaikuttamatta kuoli sukupuuttoon kaikkialla, missä\nMalmbergin ja Vilhelm Niskasen edustama liike ei saanut jalansijaa.\nSiksi syvältä oli tämä henki vaikuttanut useimpiin tähän liikkeeseen\nkuuluneihin pappeihin, heidän ystäviinsä ja sanankuulijoihinsa,\nja siksi syviä muistoja oli mennyt aika heihin jättänyt, että se\nmonessa paikoin tuntuvastikin vaati ihmisiä tunnustamaan elävän\nkristillisyyden arvoa sekä käsittämään, ettei paljas kirkkojumalisuus\nriitä auttamaan ketään ijankaikkiseen elämään. Tämä koskee sekä\nuuteen suuntaan liittyneitä että toistupalaisia. Siinä merkityksessä\nkuuluu kumpikin suunta vielä, niiden jäätyä syrjään uudestaan\nnousevasta herännäisyydestä, tähän liikkeeseen. Etenkin ansaitsevat\ntässä suhteessa huomiota ne monet kodit, jotka, ottamatta osaa jaon\nsynnyttämiin riitoihin ja maailmaan sortumatta edelleen harjoittivat\nhartautta isiltä perityssä pietistisessä hengessä. Kallis on näiden\nkotien nouseville sukupolville jättämä perintö, suuri niiden merkitys\nSuomen kirkon myöhemmälle kehitykselle. Silmäilkäämme seuraavassa\nmuutamia semmoisia koteja.\n\nNiinkuin ennen (II, 361 ja III, 51) on mainittu, toimi ylimääräisenä\npappina Ylivieskassa vuosina 1842-45, ensin Jonas Laguksen\nsijaisena hänen virasta-eroittamisensa aikana ja tämän jälkeen\nhänen apulaisenaan, K. Johansson. Viimemainittuna vuonna pääsi hän\nVimpelin kappalaiseksi, jossa toimessa hän pysyi vuoteen 1862.\nLaguksen seurassa ja hänen johtamansa suuren liikkeen keskuudessa\noli tämä vilpitön Herran palvelija syvästi perehtynyt heränneitten\nuskonnolliseen katsantotapaan ja heihin rakkaudella liittynyt.\nVimpeliin muutettuaan toimi hän edelleen samassa hengessä, kooten\nseurakunnan heränneet, joiden luku lienee ollut verraten iso\nja hänen aikanaan lisääntyikin, yhteiseen sananviljelykseen.\nTäällä, samoinkuin Ylivieskassakin, teroitti Johansson vakavasti\nsanankuulijoilleen lasten kristillisen kasvatuksen tärkeyttä,\nja varsinkin ansaitsee hänen vaikutuksensa rippikoulussa suurta\ntunnustusta. Jaon aiheuttamat riidat eivät ainakaan suuressa määrässä\nnäy päässeen rikkomaan Vimpelin heränneitten ja heidän rauhaa\nrakastavan pappinsa välejä, eikä tahtonut tämä tuomiten puuttua\nherännäisyyden varsinaisilla sydänmailla riehuvaan taisteluun. Hän\noli nöyrä, vaatimaton ja tunnollinen työntekijä Herran viinimäessä,\nmutta samalla tarmokas ja suora mies, joka seurasi vakaumustaan ja\ntoimi sen mukaan. Vimpelin pappila oli Johanssonin aikana vakava\nkristitty koti, joka uskollisesti kylvi Jumalan sanan siemeniä\nkasvatettaviensa sydämiin, siunaukseksi Suomen kirkolle. [Kert. A. O.\nTörnudd]\n\nV. 1849 oli O. H. Helander, niinkuin olemme nähneet (III, 381),\nsiirtynyt Kortesjärvelle, missä hän toimi vuoteen 1854. Täällä\ntaisteli hän sitä kovaa sisällistä taistelua, jonka alaisena niin\nmoni muukin herännäisyysliikkeen eturivin mies näinä vuosina oli.\nAikaisemmin kuin hänen isänsä sekä hänen veljensä Reinhold Helander\nerosi hän, Malmbergin vioista loukkaantuneena, tämän ja Vilhelm\nNiskasen johtamasta liikkeestä. Jos kukaan, niin hän katkerasti suri\njaon tuottamia tuhoja. Uuden suunnan miehistä pysyi hän jyrkästi\nerillään, tahtomatta kuitenkaan ottaa osaa puolueriitoihin. V. 1854\npääsi hän Pietarsaaren kappalaiseksi eikä tässä ruotsinkielisessä\nseurakunnassa sitäpaitsi joutunutkaan tekemisiin Malmbergin ja\nNiskasen sanankuulijain kanssa, joita vastaan taisteleminen hänestä\nolisi tuntunut ylön raskaalta. Mutta että tämä eristetty asema\nmonesti palautti hänen veljelliselle rakkaudelle niin alttiiseen\nmieleensä entiset onnellisemmat ajat ja että hän näitä aikoja haikein\nsydämin muisteli, se tiedetään niinikään. Tässäkin suhteessa liittyi\nhän yhä lähemmin Jonas Laguksen katsantotapaan. Että hän oppiinkin\nnähden oli tämän kannalla, näkyy esim. seuraavista, hänen vuosina\n1856 ja 1857 veljelleen Reinhold Helanderille, joka hänkin siihen\naikaan oli vieraantunut Niskasesta, kirjoittamistaan kirjeistä:\n\"Kuolleen sydämeni tyhjyydessä ja ajatusteni pimeässä hajaannuksessa,\njoita joka päivä saan kokea, en kuitenkaan ole tahtonut heittäytyä\nepäuskoon enkä lihan valtaan, vaan olen turvautunut kadotetun\nsyntisen ainoaan apukeinoon, olen kerjännyt armoa Kristukselta.\nSilloin kun aivan tyhmästi ja yksinkertaisesti olen jaksanut näin\ntehdä, olen aina saanut uutta elämän toivoa; sillä jos Kristus ottaa\nminut omaksensa, niin tulen korjatuksi, muuten en. Tämän kalliin\nasian tahtoo nyt perkele meiltä riistää ja eksyttää mielemme tästä\nyksinkertaisuudesta Kristuksessa, mutta yksinkertainen Jumalan\nKaritsaa katsominen tekee murhaajan julmat hankkeet tyhjiksi.\nLuokaamme siis, rakas veljeni, ahkerasti silmämme tuohon, niin saamme\niloita siinä varmassa toivossa, että hän säilyttää uskotun tavaramme\".\n\nToinen kirje, joka on vastaus Reinhold Helanderin valitukseen\ntaloudellisten huolten johdosta, käsittelee samaa asiaa kuin\nvastamainittu. Se kuuluu:\n\n\"Ei ole hyvä leikitellä raha-asioittensa kanssa, mutta ei ole sekään\nhyvä, jos nämä käyvät niin vakaviksi, että ne tuottavat meille\nunettomia öitä. Ja kuitenkin -- vähät näistä! Kuritus on hyvä,\ntulkoon se sitten miltä taholta hyvänsä. Oppikaamme ainoastaan\nkäsittämään ja tottelemaan Kristuksen kallista kutsumusta, hänen\nkutsuessaan meitä näistä kaikista tykönsä. Jota enemmän suomme\nköyhille sieluillemme sitä lepoa, jota hän antaa, antaessaan meidän\nalastomina, kurjina ja kuolleina tulla luoksensa ja semmoisina meidät\nkorjaa, sitä varmempi on apumme. En tiedä muuta tietä enkä muusta\ntietää tahdokaan. Lähtekäämme ahkerasti tälle tielle, jotta vähän\noppisimme tuntemaan tätä sielunystävää ja saisimme iloita siitä\nvarmuudesta, että hän on ystävämme ja pitää meistä huolta. Jos tämä\non pyrkimyksemme, niin saamme rohkeasti luoda luotamme epäuskon ja\nhullun järkemme huolet ja vaatimukset, sillä saamillehan kaikkinemme\nkätkeytyä Kristuksen siipien alle\" [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold\nHelanderille 20/10 56 ja 5/11 57 (Omistaa Kirkkohist. seura).].\n\nKen ei näissä kirjeissä huomaa Jonas Laguksen hengen likeistä\nsukulaisuutta? Ja ken ei ole altis myöntämään, että niissä selvästi\nnäkyy myöskin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa? Niistä kuuluu\nsärjetyn sydämen tykytyksiä, ja juuri nämä tykytykset ovat, niinkuin\nmonesti olemme sanoneet, kaiken elävän, liikkeen alkuperäiselle\nhengelle uskollisen herännäisyyden oleellisin tuntomerkki. Semmoinen\noli sekin sydän, josta tässä on kysymys. Että se tykki miehekkään\nmiehen povessa, ei suinkaan vähennä näiden tykytysten arvoa.\n\nSamaan tapaan kuin Helander, puhui ja kirjoitti edelleen vanha Jaakko\nVegelius. Syvästi surren herännäisyyden hajaantumista, oli hänkin\ntullut siihen vakaumukseen, että syytökset Malmbergia vastaan eivät\nolleet perättömiä, ja siitä syystä eronnut hänestä. Uuteen suuntaan\nei hänkään liittynyt, vaan edusti loppuun asti herännäisyyden vanhaa\nkatsantotapaa, jommoisena tämä näinä aikoina esiintyy Laguksen\nkirjeissä. Viimemainitun kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa,\npitäen häntä silloisen kirkon miltei etevimpänä tukena. Niinpä\nkirjoittaa hän esim. tyttärelleen kuultuaan tuon vanhan ystävänsä\nsairaudesta ja muista häntä kohdanneista kärsimyksistä: \"Ihmeellinen\ntuo Laguksen kohta! Hänen täytyy alituisesti kokea kovaa kuritusta ja\nkovia koetuksia. Mutta senpätähden hän onkin kirkkomme luja pylväs\"\n[Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56\n(Omistaa Kirkkohist. seura).].\n\nEttei se jokseenkin yleinen, uuden suunnankin edustajain kannattama,\nheränneitä vastaan monesti lausuttu syytös, että nämä muka tyytyivät\nalituiseen valitukseen, josta eivät sen pitemmälle päässeet,\nainakaan sovi Vegeliukseen, todistavat seuraavat, muutamasta hänen\nnäinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä lamatut sanat: \"Älä\nunohda jokapäiväistä käyntiä armonistuimella, tuota tuttavallista\nseurustelua Kristuksen kanssa, joka tahtoo olla ainoa vapahtajamme.\nÄlä milloinkaan tyydy monien jokapäiväisten puutteittesi\nvalittelemiseen, sillä ne eivät sillä tavoin tule autetuiksi, vaan\nriennä hänen luoksensa kaikkine synteinesi, olivat nämä sitten miten\nhävettäviä ja saastaisia tahansa. Hänellä on apua kaikkeen, hän\nkorjaa kaikki\" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1\n57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].\n\nSamaa leimaa kuin ennenkin kantoi Vegeliuksen pappila vielä jaonkin\njälkeen, sillä eroituksella kuitenkin, ettei siellä enää nähty noita\nsuuria, läheltä ja kaukaa kokoontuneita ihmisjoukkoja, niinkuin\njakamattoman liikkeen aikana. Syynä viimemainittuun seikkaan oli\nkyllä osaksi sekin, että isäntä oli vanha -- hän oli jaon vuonna\njo 73 vuoden ikäinen -- eikä enää jaksanut seurustella ystäviensä\nkanssa niin, kuin aikaisemmin, jolloin hänen kotinsa oli heränneitten\npappien suosituimpia yhtymäpaikkoja, mutta pääsyynä oli kuitenkin\nse hajoittava voima, joka oli särkenyt herännäisyyden rivit ja\nvieroittanut likeisetkin ystävät toisistaan. Eikä sitäkään kukaan\nvoi kieltää, että ero Malmbergista tässäkin suhteessa vaikutti\npaljon. Hänen ympärilleen olivat kaikki Suupohjan heränneet papit\nkokoontuneet ja häntä hänen matkoillaan seuranneet; he olivat nyt\nkaikki eronneet hänestä, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi voinut\ntäyttää sitä aukkoa, joka täten oli syntynyt heidän veljespiirissään.\n\nMitä muutoin siihen tosiseikkaan tulee, etteivät ainoastaan uuden\nsuunnan miehet, vaan poikkeuksetta kaikki Pohjanmaan heränneet papit,\nnekin, jotka menneiden aikojen muistojen lämmittäminä edelleen\ntahtoivat toimia herännäisyyden hengessä, erosivat Malmbergista, niin\ntodistaa se kieltämättä, ettei hän ollut syytön niihin vikoihin,\njoista häntä syytettiin. Mutta merkille on pantava, että ainoastaan\nuuden suunnan edustajat samalla erosivat herännäisyydestäkin, muut\nsitävastoin eivät. Että ensinmainitut itse empimättä tunnustivat\ntahtovansa pysyä erillään koko liikkeestä sekä että he olivat\nvieraantuneet siihen kuuluvista papeistakin, näkyy esim. seuraavista\nK. K. von Essenin v. 1862 K. O. Roseniukselle antamasta selostuksesta\nPohjanmaan herännäisyydestä. Lausuttuaan kiittäviä sanoja muutamien\nevankeeliseen suuntaan kuuluvien pappien käänteestä \"puhtaammalle\ntolalle\" hän näet kirjoittaa:\n\n\"Ruotsalaisen joukossa jatkui yksimielisyys vielä kauan\nhedbergiläisen riidan jälkeen. Tämän joukon yksipuolisuudet tulivat\nyhä selvemmin näkyviin ja hedelmät kävivät yhä katkerammiksi.\nHuomattiin, että seudun (Suupohjan) johtaja N. K. Malmberg eli\ntörkeissä synneissä kristinuskon peitteen alla. Uudistettujen\nveljellisten varoitusten jälkeen, jotka kaikki olivat turhat,\nerosivat kaikki papit ja säätyläiset julkisesti hänestä. -- -- Näistä\njäi muutamia sekä pappeja että muita säätyläisiä näillä tienoin\nRuotsalaisen riveihin (tämä kuoli kuitenkin samaan aikaan) ja he\nliittyivät nyt sitä lujemmin puolueeseen. He säilyttävät sekä opin\nettä harjoitukset semmoisina kuin ne olivat Paavon kuoleman aikana,\npuhuen paljon 'yksinkertaisesta tiestä', siitä että ihmisen aina\ntulee 'kadotettuna syntisenä ikävöidä Kristusta', jota tehdessä\nei hän kuitenkaan saa tulla mihinkään varmuuteen armotilastaan,\nvielä vähemmin päästä hengellisesti kasvamaan, vaan tulee hänen\nuskollisesti pysyä 'ensimmäisellä asteella': jokainen askel siitä\neteenpäin on paha. Muutoin on kristityn tuntomerkkinä äärettömän\njyrkkä maailman kieltäminen, etenkin vaatteisiin nähden. Sitäpaitsi\novat taide ja tiede miltei kirotut. Tähän suuntaan kuuluvat, mikäli\ntiedän, kaikki heränneet papit Pohjois-Pohjanmaalla. Niidenkään\nkanssa en ole moneen vuoteen ollut missään likeisessä suhteessa\".\n\nMalmbergin ystävistä lausuu von Essen yllämainitussa selostuksessa\nseuraavan ankaran tuomion: \"Suuri joukko talonpoikia siinä\npitäjässä (Lapualla), missä Malmberg oli pappina, sekä läheisissä\npitäjissä, pysyi hänelle uskollisena, kiihoittuen (jaon jälkeen)\nkiihottumistaan ja kunnioittaen häntä vielä hänen v. 1858 tapahtuneen\nkuolemansa jälkeen miltei pyhimyksenä. Hyvin surkuteltava on\nnäiden ihmisraukkojen tila. He ovat niihin määrin jähmettyneet\neksytyksessään, että näyttävät olevan kokonaan perikadon omat\".\n\nOmasta, herännäisyydestä eronneesta suunnastaan antaa von Essen\nsamassa kirjoituksessaan tämän todistuksen: \"Malmbergin lankeemus\navasi useampien hänen täkäläisten ystäviensä silmät, niin että\npääsimme käsittämään, miten välttämätöntä oli perinpohjin tutkia\nJumalan sanaa sekä, hyläten ihmisauktoriteetin, jonka orjina\nja eksyttäminä näihin asti olimme olleet, ehdottomasti totella\ntätä sanaa. Sen valon ja armon mukaan, minkä Herra on meille\nantanut, olemme koettaneet vaikuttaa seurakunnissamme, mutta\nvaikutuksemme hedelmistä ei näihin asti valitettavasti ole paljon\nsanomista. Entinen erimielisyys ja toisiaan vastaan olevat opit\novat synnyttäneet jonkunlaista epäilystä kansassa. Sentähden eivät\nherätykset ole vaikuttaneet laajemmalta. Vanhoissa heränneissä\nlöytyy kuitenkin monta rehellistä, jotka vakavasti riippuvat\nJumalan sanassa, saavat kokea sen voimaa sydämissään sekä\nvaeltavat evankeliumin opin mukaan. Välikappaleemme ovat, paitsi\ntavallista saarnaa, sekä julkiset raamatunselitykset kirkossa\nsunnuntaina iltapäivällä että sananviljely omissa kodeissamme ja\nsanankuulijoittemme luona perhejuhlissa ja muissa tilaisuuksissa.\nSitäpaitsi keskustelemme yksityisesti heidän kanssaan ahtaammissa\npiireissä. Omassa keskuudessaankin kokoontuvat samanmieliset sielut\nusein Jumalan sanan ääreen, ilman pappiakin, jolloin luetaan,\nveisataan ja keskustellaan.\" [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O.\nRoseniukselle 1862.]\n\nYhtä jyrkästi herännäisyyttä vastustavalle kannalle asettuu A. V.\nIngman muutamassa F. G. Hedbergille heidän välisten riitakirjoitusten\njohdosta kirjoittamassaan kirjeessä. Kerrottuaan jo v. 1846\nsydämessään omistaneensa evankeelisemman opin kuin Pohjanmaan\nheränneet, hän lausuu: \"Vuodesta 1847 alkoi minulle uusi ajanjakso,\nkova koetuksen hetki. Tähän aikaan alkoivat Malmberg ja W. Niskanen\nvastustamalla vanhurskauttamista teroittaa räikeää ohjelmaansa\nhengellisestä köyhyydestä. He kielsivät ainakin käytännössä\nkerrassaan uudestasyntymisen, kaiken lapsellisen uskonelämän\nJumalassa, kaiken pyhityksen. Sensijaan pitivät he lihan heikkouden,\nhimojen ylivallan ja kaikkien kääntymättömän luonnon mahdollisten\nkujeiden tuntemisen oikeana, autuaallisena vanhurskauttamisvalona;\nsille, joka oli päässyt tähän mielialaan, loisti vanhurskauttamisoppi\nsuurimmassa valossaan, silloin hän ei enää ollut ulkokullattu, ei\npaavilainen pyhimys. Semmoinen ihminen antoi lihan olla lihaa,\nKristus yksin oli vapahtaja ilman että tuohon sai sekoittaa\nmitään puhetta sisällisistä muutoksista tahi farisealaisista\npyhityshommista. Tämä oppi tuntui minusta alusta alkaen sangen\ninhoittavalta, sillä vapautettu omatuntoni vastusti sitä. Mutta\nminua vastaan hyökättiin pietismin koko sofistisella dialektiikalla.\nLutherilaisuuden varjolla saivat nämä lihalliset ihmiset sisällisen\nuskon ja elämänperustani vihdoin järkytetyksi. Olin vielä lapsi\nKristuksessa ja aloin horjua. Sillä tavoin pakeni sieluni rauha, ja\nminä sorruin mitä kauheimpaan sisälliseen pimeyteen\".\n\nKuvattuaan tästä johtuvaa kovaa sisällistä taisteluaan, Ingman\njatkaa: \"Herran edessä saatoin avonaisesti tunnustaa epäilykseni\nSuomen pietistisiin pappeihin nähden, mutta monta herännäisyyden\nyksityisistä kannattajista täytyi minun pitää likeisinä ja\nrakkaina ystävinäni. Se pyhä kutsumus, jolla Jumala viime aikoina\noli siunannut isänmaatamme, oli -- niin arvelin -- yhdistänyt\nmeidän kaikkien pyrinnöt yhdeksi rakkaudessa. Sentähden vastustin\nsinua vastaan kirjoittamani kirjan alkulauseessa meistä, pyhästi\nkutsutuista veljistäsi eroavaa skismallista kantaasi. Arvelin, ettei\nsaisi väkivaltaisesti ja ryntäämällä esiintyä kansaa vastaan, joka\nehkä oli Jumalan omaa kansaa, vaan että tulisi odottaa tarkkoja ja\nselviä viittauksia Jumalalta. Tämän varovaisen ohjelman mukaan minä\ntoimin ja moni muu minun kanssani. Tuli sitten se hetki, jota olimme\nodottaneet. Jumala kuuli rukouksemme -- pietismin kauhistus paljastui\nMalmbergin surkeassa lankeemuksessa. -- On kyllä totta, että se\nseikka näennäisesti todistaa minua vastaan, että minä yllämainitun\ninnoittelemiseni kautta koettaen saada aikaan yksimielisyyttä pyhästi\nkutsuttujen välillä sekä jonkunlaisesta lapsellisesta kunnioituksesta\nsitä maassa syntynyttä herätyssuuntaa kohtaan, jolta olin saanut\nensimmäisen hengellisen kasvatukseni, vielä mainitussa esipuheessa\nsuitsutin Suomen lahkolaisuuden epäjumalille. Tätä tyhmyyttäni olen\nkatkerasti katunut, mutta enhän silloin vielä tiennyt mitä nyt\ntiedän. Mutta jokaiselle puolueettomalle arvostelijalle esiintyy\noppini aivan toisenlaisena kuin se, jonka leimaa Paavon suunnan oppi\nnäihin asti kantaa\" [A. V. Ingmanin F. G. Hedbergille kirjoittaman\nkirjeen kopia (päivämäärättä).].\n\nIngmanin moite ei siis koske yksin Malmbergia ja hänen johtamaansa\nsuuntaa, vaan se kohdistuu hylkäävänä koko herännäisyyttä vastaan.\nSamalla kannalla ovat pääasiassa myöskin von Essen ja Lauri Stenbäck.\nJa näiden uuden suunnan etevien johtomiesten käsityksen mukaan\nmuodostivat muut siihen liittyneet mielipiteensä. Huomattava on\nniinikään, etteivät ainoastaan Ingman ja Stenbäck, niinkuin ennen on\nkerrottu, olleet tulleet siihen vakaumukseen, että Paavo Ruotsalainen\noli sortunut juoppouteen, vaan että tämä oli von Esseninkin käsitys.\nYllämainitussa Roseniukselle kirjoittamassaan kirjeessä hän näet\nlausuu: \"Kiivaillen tekopyhyyttä vastaan, unohtivat Ruotsalainen ja\nhänen opetuslapsensa valvoa elämäänsä, ja taistelussaan Renqvistiä\nvastaan, joka Jumalan valtakuntaan pääsemistä varten vaati ehdotonta\nraittiutta, tuli Ruotsalainen itse juomariksi\".\n\nPuolueeton arvostelu vaatii meitä vielä tässäkin huomauttamaan,\nettä von Essen, samoinkuin Ingman ja Stenbäckkin, verraten harvoin\nolivat tavanneet Ruotsalaista -- tämän viimeaikoina, lukuunottamatta\nStenbäckin ennen (III, 377) mainittua käyntiä Nilsiässä v. 1849,\neivät kertaakaan. Aivan yhtä pätevä todistaja, kuin he, on omaan\nsiveelliseen elämäänsä nähden esim. J. I. Bergh; ja etenkin siitä\nsyystä, että hän verrattomasti paremmin tunsi Ruotsalaisen ja tiesi,\nmillaista tämän elämä todellisuudessa oli, on hänen todistukselleen\npaljon suurempi arvo annettava. Ja kuinka toisin kuuluukaan hänen\ntodistuksensa herännäisyyden oppi-isästä. Suuri arvo on samoista\nsyistä niinikään annettava Jonas Laguksen käsitykselle Paavosta, ja\nse oli sama kuin Berghin.\n\nEnemmän kuin yhdessä suhteessa erehdyttävä on se kuva, jonka von\nEssen yllämainitussa selostuksessa antaa herännäisyydestä. Niinpä hän\nesim. väittää, että syynä Hedbergin eroon liikkeestä oli \"se raaka\ntapa, jolla Malmberg ja muut ystävät Pohjanmaalla häntä kohtelivat\";\nmutta väärin on syyttää etupäässä Malmbergia tuosta \"raakuudesta\",\nsillä paljon ankarammin kuin hän moni muu silloin hyökkäsi\nevankeelista suuntaa ja sen perustajaa vastaan. Roseniuksen Suomen\nheränneistä käyttämää nimitystä \"Kainilaiset pyhimykset\" tunnustaa\nvon Essen jo siihen aikaan (1842) pitäneensä hyvin kuvaavana. Ja\nkerrottuaan, miten hän itse ja muut Helsingissä heränneet ylioppilaat\npapeiksi tultuaan ja Malmbergin esimerkkiä seuraten olivat alistuneet\nnoudattamaan Savon herännäisyyden periaatteita, hän lausuu:\n\"Siten tarttui meihin se saastaisuus, jota löytyi Ruotsalaisen\nja savolaisten sekä opissa että elämässä\" [K. K. von Essenin\nkirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.].\n\nNäistä lauseista näkyy selvästi, mitä von Essen niinä aikoina,\njolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevan kirjeen, ajatteli\nherännäisyydestä. Suurta tunnustusta hän ei ainakaan tämän liikkeen\noppi-isälle ole altis antamaan ja Malmbergin syyksi saa hän jos\nmitä. Sitä oudommalta tuntuu kysymyksessä oleva arvostelu, kun ottaa\nhuomioon, että se on lähetetty vieraan kansan miehelle, joka hyvin\nvähän tunsi Suomen herännäisyyttä ja sen johdossa toimineitten\nhenkilöitten työtä. Liike semmoisenaan saa hyvin vähän tunnustusta\nja tämä vähäkin koskee yksinomaan sen alkuaikoja; sen yllämainitut\njohtomiehet saavat yksinomaan moitetta osakseen. Ja kuitenkin on von\nEssen muille tunnustanut, että Malmbergin verrattoman voimalliset\nsaarnat saivat aikaan sen perinpohjaisen muutoksen Suupohjan raa'assa\nkansassa, joka koko sen elämässä tulee näkyviin 1840-luvulla\n[Kert. A. O. Törnudd y.m.], sekä vielä vanhoilla päivillään omasta\nsilloisesta suhteestaan häneen lausunut: \"Jo v. 1832 solmittiin\nse likeinen ystävyys, joka yhdisti minut Malmbergiin kahden\nvuosikymmenen aikana. Paljon kehoitusta sain hänen kauttansa; saatan\nsanoa, etten viihtynyt niin hyvästi kenenkään muun seurassa, kuin\nhänen. Saadakseni oleskella hänen läheisyydessään ja nauttia hänen\nkehoittavaa ja virkistyttävää kanssakäymistään, hain apulaispapin\npaikan Ylihärmässä, jota hoidin kolme vuotta, vaikken saanut\npenniäkään palkkaa, ja samasta syystä hain sittemmin vakinaisesti\ntuon pienen paikan. Tämän ajan kuluessa olimme usein yhdessä. Olin\nhänen likeisimpiä ystäviään. Luotin häneen rajattomasti ja hänen\nverrattomat lahjansa herättivät minussa mitä syvintä kunnioitusta ja\nihailua\" [K. K. von Essenin kirje Wilh. Malmbergille 19/1 87.].\n\nNäin ollen on vaikea selittää, miksei ainoakaan tunnustava sana\nsaa sijaa von Essenin Roseniukselle kirjoittamassa yllämainitussa\nselostuksessa. Ja samaan tapaan kuin tässä kirjoituksessa on hän\nmuulloinkin usein arvostellut herännäisyyttä ja sen huomatuimpia\njohtomiehiä, niitä nim., jotka pysyivät liikkeelle uskollisina. Emme\nole oikeutetut epäilemään von Essenin sanojen vilpittömyyttä, hänen\nviimeksi kerrotussa kirjeessä vakuuttaessaan, että hänen eronsa\nMalmbergista ja tämän eron syyt tuottivat hänelle suurimman surun,\nminkä hän koskaan oli kokenut, mutta vaikea on näin ollen selittää,\nmiten menneitten aikojen muistot saattoivat sallia hänen lausua niin\nehdottomasti hylkäävää arvostelua siitä liikkeestä, jossa hän oli\nsaanut herätyksensä ja niin monta vuotta oli siunauksella toiminut,\nkuin varsinkin yllämainittu Roseniukselle lähettämänsä kuvaus\nsisältää. Ja vaikea on ymmärtää, miten von Essen melkein täyteen\nkymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän sydämessään tunnusti Roseniuksen\nSuomen herännäisyyden huomatuimmille edustajille antaman nimen\n\"Kainilaiset pyhimykset\" oikeutetuksi, saattoi olla yhteistoiminnassa\nheidän kanssaan sekä heidän johtomiehensä \"likeisimpiä ystäviä\".\n\nEhkä vielä jyrkemmästi hylkäävän arvostelun kuin A. V. Ingmanilta ja\nvon Esseniltä sai Malmberg Lauri Stenbäckiltä. Niinkuin vasta saamme\nnähdä, nimitettiin viimemainittu v. 1855 Isonkyrön kirkkoherraksi.\nJaon aiheuttamat riidat olivat hajoittaneet sikäläisten heränneitten\nennen niin yksimielisen joukon, ja turhat olivat seurakunnassa\nedelleen toimivan F. O. Durchmanin ponnistukset pitää koossa entisiä\nheränneitä sanankuulijoitaan. Näiden luku väheni vähenemistään.\nVielä vähemmin pystyi Stenbäck täällä palauttamaan menneiden aikojen\nelävää kristillisyyttä. Hän ei ollut mikään etevä saarnamies ja\nhänen äänensäkin oli niin heikko, ettei hän saanut sitä kuulumaan\nkirkossa. Harvoin hän saarnasi ja heränneitten hartauskokouksissa\nnähtiin hänet vielä harvemmin, heikkenevä terveytensä kun pakoitti\nhäntä enimmäkseen pysymään kotona. Huonosti osasi hän sitäpaitsi\nsuomea ja oli tottumaton papillisiin tehtäviin. Miten kiitettävät\nStenbäckin toimet koulujen perustamiseksi, lukutaidon parantamiseksi\nseurakunnassa ja hänen muutkin kansan sivistyttämistä tarkoittamansa\ntuumat itsessään olivatkin, eivät voineet ne korvata, mitä tämä\nkansa jaon kautta oli menettänyt. Uusi kirkkoherra kohteli\nkyllä seurakunnan heränneitä ystävällisesti, ei kieltänyt heitä\nkokoontumasta hartausseuroihin, vaan päinvastoin kehoitti heitä\nsiihen, mutta vähenemistään väheni herännäisyysliike Isossakyrössä\n[Aspelin, \"Lars Stenbäck\", kert. Hedvig Paavola y.m. Isonkyrön vanhat\nheränneet.].\n\nKipeämmin kuin mikään muu jaon tuottama tuho oli Malmbergin ja\nF. O. Durchmanin välinen riita koskenut Suupohjan heränneeseen\nkansaan. Varsinkin Isossakyrössä ja siihen kuuluvassa Ylistarossa\nvalitettiin haikeasti: \"mihin nyt joudutaan, kun opettajille tuli\nriita\". Muita heränneitä opettajia rakkaammat olivat nämä Suupohjan\nherännäisyysliikkeen varsinaiset johtomiehet kansalle, sillä heidän\nkauttansa se oli eniten saanut. Vaikea oli monen varsinkin Durchmanin\nsanankuulijan Isossakyrössä ja Ylistarossakin päättää, kumpaanko\ntulisi luottaa, kummanko neuvoja noudattaa. Ennen (III, 409) mainittu\nylistarolainen Jaakko Herttua, joka esiintyi puhujana heränneitten\nseuroissa, neuvoi epäileviä kääntymään Malmbergin puoleen, ja moni\nheistä teki sen kehoittamattakin. Varsinkin Ylistaron heränneet\nluopuivat joukoittain Durchmanista. Isossakyrössä oli viimemainitulla\nenemmän kannatusta, mutta hänen sikäläisetkin ystävänsä alkoivat\npian vieraantua heränneitten vanhoista tavoista sekä ilmaista yhä\nyleisempää taipumusta hajota maailmaan. Ainoastaan 6-7 talossa\nsäilyi liike muuttumattomana, mutta kaikkien näiden talojen\nasukkaat olivat liittyneet Malmbergiin, kävivät Lapualla häntä\nkirkossa ja seuroissa kuulemassa sekä seurustelivat ahkerasti hänen\nystäviensä kanssa. Tunnettu on, että sekä Stenbäck että varsinkin\nDurchman edelleen koettivat vetää näitäkin heränneitä ystäviensä\nseuroihin. Tässä yrityksessään he eivät kuitenkaan onnistuneet.\nSeurakunnan oloja kuvaava on muun ohessa se pitkä valituskirja, jonka\nsikäläinen kanttori K. V. Lagus jätti Stenbäckille ja jossa hän\nhyvin moittivasti arvostelee Isonkyrön silloisia kirkollisia oloja.\nKirjoitus on kyllä sekava, ja eksyy tuon tuostakin syrjäasioihin,\nmutta seuraava kohta ilmaisee kuitenkin selvästi heränneitten\npiirissä jaon kautta syntyneen erimielisyyden seurauksia. Kirjoittaja\nnäet lausuu: \"Ei ole pappienkaan suhde toisiinsa ollut omiaan\nseurakuntaa rakentamaan, sillä pastori Durchman täällä ja pastori\nMalmberg Lapualla, jotka ennen olivat lankoja ja mitä likeisimpiä\nystäviä, joutuivat joku aika sitten suuressa hartauskokouksessa\nYlistarossa, missä oli saapuvilla monta sataa ihmistä, riitaan,\nsoimaten toisiaan yleisön kuullen huonommillekin ihmisille\nsopimattomilla häväistyssanoilla. Seurauksena on ollut, että melkein\nkaikki, jotka ennen ovat kannattaneet Durchmania, nyt ovat kääntyneet\nMalmbergin puoleen, nimittäin kaikki heränneet Ylistarossa ja suuri\nosa heistä emäseurakunnassakin. Nämä matkustavat nyt Lapuan kirkolle\nja pyytävät Malmbergiä tänne vihkimään, kastamaan y.m., ja näihin\ntilaisuuksiin kokoontuu paljon ihmisiä. Tällä tavoin eksytetään\nkansaa; ihmiset eivät tiedä, minkä papin puoleen heidän tulisi\nkääntyä ja kenen neuvoja noudattaa. Ennenpitkää he eivät enää usko\nmitään, saarnat, puheet ja varoitukset eivät enää vaikuta heihin\"\n[Kanttori K. V. Laguksen valituskirje Stenbäckille (v. 1855 tahi\n1856).].\n\nNiinkuin jo mainitsimme, on tämä valituskirje hyvin sekava. Se\nkoskee sitäpaitsi suurimmaksi osaksi aivan toisia asioita, niin että\non vaikea olettaa Stenbäckin sen johdosta ryhtyneen minkäänlaisiin\ntoimenpiteisiin, etenkin koska useimmat siinä esitetyt valitukset\nIsonkyrön seurakunnassa vallitsevista epäkohdista ovat tähdätyt\nDurchmania vastaan. Kun Stenbäck samaan aikaan Malmbergille\nkirjoittamassaan ankarasti tuomitsevassa kirjeessä jyrkästi kielsi\ntätä saarnaamasta ja seuroja pitämästä Isossakyrössä, johtui tämä\nkielto ilmeisesti siitä vastenmielisyydestä, jota hän jo kauan\noli tuntenut viimemainittua kohtaan. Että hän, niinkuin jaon\naikana muille kirjoittamissaan kirjeissä, nyt Malmbergille itselle\nhäikäilemättömän selvästi ilmaisi tämän vastenmielisyyden, on kyllä\nhänen suoran luonteensa mukaista, mutta ikävän vaikutuksen tekee\ntässä yhteydessä tämä suoruus. Ettei muutoin tämä toimenpide häiriötä\nvähentänyt, on itsestään selvää. Malmbergin ystävät Isossakyrössä\nkävivät sitä useammin häntä Lapualla kuulemassa, ja heidän ja\nDurchmanin sanankuulijoitten välit vain kärjistymistään kärjistyivät.\n[Kert. Karolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m.,\nAspelin, \"Lars Stenbäck\".]\n\nJyrkemmin kuin kukaan muu oli Durchman esiintynyt Malmbergia\nvastaan. Heidän välinsä eivät milloinkaan korjaantuneet. Tiedetään\nkuitenkin, että Malmberg ja ainakin joskus Durchmankin kaipuulla\nmuisteli heidän entistä ystävyyttään, koettaen saada sitä uudelleen\nsolmituksi. Todistuksena on ensinmainitun noin v. 1857 tuolle\nvanhalle ystävälleen kirjoittama kirje, jossa hän muun ohessa lausuu:\n\"Ystävällisen kirjeesi sain eilen. Tyttäreni viipykööt kernaasti\nsiellä, koska viihtyvät. Lähetin heidät sinne välittäjiksi sinun ja\nminun välillä. Sillä kovin kipeästi on koskenut ja koskee minuun se,\nettä sinä ja minä, jotka Pidisjärvellä, Kalajoella, Ylihärmässä,\nLapualla ja Isossakyrössä olemme olleet mitä likeisimpiä ystäviä\nja lisäksi ystäviä Herrassa, nyt olemme siinä suhteessa toisiimme\nkuin olemme. Eikö tämä koskaan ole tuottanut surua sinulle? Jos\nniin olisi ollut laita, niin olen vakuutettu, ettet olisi uskonut\npuoltakaan siitä, jota minusta on puhuttu ja puhutaan. Tiedäthän,\nettei Kristuksen valtakunta ole tästä maailmasta, ja sentähden\nei täällä myöskään voida puhua oikein tästä valtakunnasta. Se on\nsalattu valtakunta, saastaisuuden ja häpeän peittämä valtakunta.\nSieltä sinäkin sitä ennen etsit; mutta sinä lankesit vanhurskauteen,\nalkaen sitä täältä etsiä, ja siten tulimme me likeiset ystävät, sinä\nja minä, toisistamme eroitetuiksi. Jos mistään olen kärsinyt, niin\ntästä. Sinä ja minä olimme yksi sydän, yksi sielu ja yksi henki.\nSinä puolustit minua, kun lankesin, ja masensit minua, kun lensin.\nOlit sydänystäväni. 1852 vuoden mielettömässä jaossa meni kaikki.\nNäin on sittemmin ollut. Hyvin suotavaa olisi, että muutos parempaan\ntapahtuisi. -- Kiitos kutsusta luoksesi! Toisten noudatan sitä\". --\nMutta siksi syvään oli jaon synnyttämä erimielisyys ja Malmbergista\nliikkuvat vikoilevat kertomukset vaikuttaneet, että nämäkin toiveet\nraukesivat. Uuden suunnan miesten ja Malmbergin välit olivat\nauttamattomasti rikki. Mutta samassa määrässä kuin ne särkyivät,\ntuli myöskin näkyviin, ettei herännäisyys viihtynyt ensinmainittujen\nohjaamana.\n\nYhtä vähän kuin uuteen suuntaan liittyneet heränneet talonpojat\nylimalkaan olivat tyytyväisiä jaon synnyttämiin uusiin olosuhteisiin,\nyhtä oudoilta tuntuivat nämä olot monelle Malmbergista ja hänen\njohtamastaan liikkeestä eronneelle säätyläisellekin. Varsinkin oli\nviimemainituista arveluttavaa, että tuo jyrkkä Jumalan valtakunnan\nja maailman välinen raja, jonka yli heränneet opettajat ennen\nolivat kieltäneet sanankuulijoitaan astumasta, vuosi vuodelta alkoi\nkasvaa yhä enemmän umpeen. Kotiolot muuttuivat, pidot saivat toisen\nleiman kuin ennen, seurustelu maailmanmielisten ihmisten kanssa\ntuli yhä yleisemmäksi, julkiset huvitukset luvallisiksi y.m. Niinpä\nloukkaantui moni herännyt niistä iloisista pidoista, joilla Stenbäck\nv. 1857 Isonkyrön pappilassa vietti häitä sisarensa tyttärelle,\narvellen että tämä tilaisuus oli hyvinkin maailmallinen. [Kert.\nKarolina Bergroth, Hedvig Paavola, Greetta Hartosalo y.m., Aspelin,\n\"Lars Stenbäck\".]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä yleisemmin papit erosivat Malmbergista, sitä likeisemmin\nliittyi tämä Vilhelm Niskaseen. Usein, tavallisesti kolme kertaa\nvuodessa, kävi viimemainittu Lapualla, tehden sieltä matkoja\nlähiseurakuntiinkin. Niskasen mukana oli usein Taneli Rauhala\nsekä muita ystäviä hänen kotiseuduiltaan. Virkansa ja heikkenevän\nterveytensä tähden Malmberg ei yhtä usein voinut käydä tervehtimässä\nystäviään Kalajoen-varrella, mutta monta kertaa matkusti hän vielä\njaon jälkeen noille entisille työmailleen. Niinpä kävi hän v. 1855\nYlivieskassa ja Nivalassa, jonka viimemainitun seurakunnan kirkossa\nhän saarnasikin. Vielä tammikuussa 1858 teki Malmberg matkan\nKalajoen-varrelle käyden Raahessa asti. Sikäläisessä kirkossa hän\nsilloin saarnasi.\n\nTähän aikaan oli Malmberg jo niin sairas, että hän työläästi\nkesti matkan vaivat. Haapajärvellä kävi hän Reinhold Helanderia\ntervehtimässä. Tämäkin oli jo pahentunut häneen, mutta otti hänet\nystävällisesti vastaan, itkien lausuen: \"voi, Malmberg, kuinka\nolet muuttunut; sinä olet kovin sairas\". Ja sairas hän todellakin\noli. Hänellä oli niin kova hengenahdistus, että hänen öisin\ntäytyi olla pitkät hetket istuvassa asennossa. Sekä Haapajärven\nettä Nivalan kirkossa hän kuitenkin vielä kerran saarnasi. Ääni\noli entistä heikompi, mutta hänen puheensa särkevä sävel oli\nsama kuin ennenkin ja jätti lähtemättömän muiston kuulijain\nsydämiin. Paluumatkalla seurasi häntä paljon ystäviä Ylivieskaan,\nmissä heränneet kokoontuivat Juurikosken taloon lähellä kirkkoa.\nViimemainittu tilaisuus -- talossa vietettiin silloin isännän sisaren\nhäitä -- antoi ennenpitkää aihetta maallisen vallan sekaantumiseen\nheränneitten matkoihin ja seuranpitoihin. Asian laita oli seuraava:\n\nVilhelm Niskasen jälkeen huomatuin heränneen kansan merkkimiehistä\nnäillä seuduin oli _Heikki Juurikoski_, myöhemmin yleisesti tunnettu\nnimellä _Helaalan vaari_. Hän oli kotoisin Kalajoelta, missä oli\nsyntynyt v. 1818, ja A. Helanderin sukua. Jo 1850-luvulla piti\nJuurikoski seuroja kodissaan sekä muuallakin, ja yhä yleisemmin\nturvautuivat Ylivieskan heränneet sielunsa asioissa häneen.\nSairastenkin luo kutsuttiin häntä usein. Viranomaiset tiesivät tämän\nja seurasivat karsain silmin hänen ja Vilhelm Niskasenkin johtamaa\nvilkasta liikettä. Räikeänä todistuksena on muutama vainoomishanke,\njota seuraavassa tahdomme silmäillä.\n\nKevättalvella 1858 saapui Oulun läänin v.t. kuvernööri A. R. Cygnaeus\nvirkamatkalla Ylivieskaan, ollen yötä Juurikosken talossa, joka\noli kievarina. Talon vanha muori, joka oli hyvin puhelias, kysyi\nvieraalta muun ohessa: \"Kuinka kuvernööri, joka on niin korkea\nvirkamies, kulkee vain yhdellä hevosella ja pienen renkipojan\nseuraamana? Tänä talvena kulki etelästä Nivalassa pitäjän apulainen,\npappi Malmberg. Hän kävi täällä meilläkin. Mutta hän kulki\nkomeammasti. Kotipuolestaan oli hän seuraansa ottanut useita hevosia\nja miehiä ja täällä hänellä oli viisikymmentä hevosta seurassaan\".\nCygnaeus, joka jo aikaisemmin oli saanut tietoja Reinhold Helanderin,\nVilhelm Niskasen sekä Juurikosken \"luvattomista\" seuroista ja\nniiden kautta kansaan levinneistä \"turmelevista tavoista\", alkoi\ntiedustella Malmbergin aikaisemmista toimista Kalajoen-varrella sekä\nhänen yllämainitusta matkastaan. Eukko kertoi, mitä muisti, lisäten\nkertomukseensa omiakin keksimiään juttuja.\n\nPalattuaan Ouluun ryhtyi Cygnaeus heti toimiin. Että hän, joka\noli saanut virkamieskasvatuksensa viimeksi kenraalikuvernöörin\nkansliassa, \"luvattomiin hartauskokouksiin\" nähden vielä edustaa\nKalajoen käräjien aikuisten viranomaisten katsantotapaa, ei ole\nniinkään kummallista, kuin että Oulun läänin lääninsihteeri L.\nPentzin varmisti ne päätökset, joilla ensinmainittu aikoi tehdä lopun\nKalajoen-varren herännäisyydestä.\n\nToukokuussa s.v. sai Kalajoen käräjien asiakirjoissa kuuluisaksi\ntullut maafiskaali E. J. Berg käskyn paikkakunnalla tutkia, miten\nYlivieskan ja Nivalan seurakunnissa pidettyjen luvattomien seurojen\nlaita oli ja keitä todistajia näiden seurojen toimeenpanijoita ja\nniihin osaaottaneita vastaan voitaisiin saada, sekä oikeudessa\nsyyttää asianomaisia. Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoitti Cygnaeus\nlääninsihteerinsä varmentaman näin kuuluvan kirjeen asianomaiselle\ntuomarille J. Haeggströmille:\n\n\"Saatuani tietää, että laittomia kokouksia muka hartautta varten\nviime talvena on pidetty Kalajoen pitäjän Ylivieskan kappelissa\nja Haapajärven pitäjän Pidisjärven kappelissa, joka häiritsevä\nepäkohta yhä jatkuen yltyy, olen käskenyt maafiskaali E. J.\nBergiä kihlakunnanoikeudessa syyttämään näiden kokousten sekä\ntoimeenpanijoita että niihin osaaottaneita. Ja koska rikoksen laatu\nvaatii kiireellistä ratkaisua tämän uskonhurmauksen ehkäisemiseksi\nsekä tutkinto vastaajani ja todistajain lukuisuuden takia käypi niin\nlaajaperäiseksi, ettei sitä voitane käsitellä kihlakunnanoikeuden\nlakimääräisessä istunnossa, saan O. K:n 3 §:n 4 luvun nojalla\nkehoittaa teitä ottamaan esille ja käsittelemään näitä juttuja\nylimääräisissä käräjissä niin pian kuin suinkin\".\n\nSekä Kuopion että Turun tuomiokapituleille ilmoitti Cygnaeus\nnäistä toimenpiteistään, väittäen että Ylivieskassa ja Nivalassa\nyhä useammin pidetyt uskonnolliset kokoukset olivat päässeet niin\nsuureen vauhtiin N. K. Malmbergin käynnin takia siellä matkalla\nRaahen markkinoille helmikuun 9-10 p:nä. Viimemainittua virkakuntaa\npyysi hän tämän ohessa kieltämään Malmbergia \"millään ehdolla enää\ntulemasta Oulun lääniin eksyttämään kansaa laittomiin kokouksiin\",\n\"koska hän muussa tapauksessa häneen nähden tulisi ryhtymään\ntehokkaampiin toimenpiteisiin\".\n\nNoudattaen yllämainittua käskyä, matkusti maafiskaali Haapajärvelle,\ntiedustellen siellä R. Helanderilta, joka hoiti kirkkoherran virkaa,\nmiten asianlaita oli. Tämä antoi hänelle kirjallisen todistuksen,\nettei kirkkoherrakunnassa ensinkään oltu pidetty kiellettyjä\nkokouksia. Nivalaan tultuaan sai Berg kuulla, ettei Niskanen ollut\nkotona. Raudaskosken kylässä pitämässään kuulustelussa, johon hän\noli antanut kutsua viimemainitun vanhemman pojan, Kustaan, kysyi\nhän tältä tiuskaten: \"Isä on kai taas luvattomilla matkoilla\"?\n\"Hän vei Kokkolaan sairaan veljeni eikä ole vielä ehtinyt palata\nkotia tältä matkalta\", kuului vastaus. Saamatta mitään raskauttavia\ntodistuksia Vilhelm Niskasta vastaan, suuntasi Berg matkansa\nYlivieskaan. Täällä kääntyi hän ensin seurakunnan kappalaisen, E.\nV. Krankin puoleen, vaatien tätä kanssansa Juurikoskelle. Sinne\nsaavuttuaan kutsui hän esille isännän. \"Kuinka rohkenet\", ärjäsi hän,\n\"senkaltaista täällä toimittaa, josta sinua nyt syytetään? Sinä pidät\nsuuria seuroja, joissa saarnaat, ja kuljet sairaita opettamassa,\nvieläpä heille Herran ehtoollistakin jakamassa\". Jyrkästi kieltäen\nmilloinkaan ihmisiä \"ripittäneensä\" myönsi Juurikoski käyneensä\nsairaita puhuttelemassa, vetäen puolustuksekseen Jumalan sanan. Mitä\nheränneitten seuranpitoon tuli, huomautti hän, että säätyläisetkin\nusein kokoontuivat yhteisille puolisille ja yhteisiin illanviettoihin\nkenenkään heitä siitä ahdistamatta, kysyen mikseivät talonpojat saisi\nkokoontua ystäviensä koteihin. \"Se vain on eroitus\", hän lisäsi,\n\"ettemme Jumalaa pelkäämättömien tavoin ole pidoissamme juoden ja\nräyhäten aikaa kuluttaneet, vaan veisuulla, hyviksi tunnettujen\npostillojen lukemisella ja toinen toistamme muistuttamisella\".\n\"Tuntuisiko teistä sopimattomalta\", hän vihdoin kysyi, \"jos me,\njotka nyt tässä istumme, johtuisimme puhumaan niistäkin asioista,\njotka autuuteemme kuuluvat\"? Hieman hämillään vastasi fiskaali:\n\"Ei suinkaan\". Kun lisäksi myös Krank Juurikosken pyynnöstä\ntodisti, ettei tämä eivätkä muut heränneet milloinkaan olleet häntä\nsopimattomasti kohdelleet, lopetti maafiskaali kuulustelunsa, taputti\nJuurikoskea olalle ja pyysi häntä tarkasti varomaan, etteivät\nheränneet kokoontuisi luvattomiin kokouksiin, kehoittaen häntä\nvaroittamaan Niskastakin, jonka yksimielisenä apumiehenä hän tiesi\ntuon Ylivieskan heränneitten johtomiehen olevan, tarkkaan valvomaan,\nettei luvattomia kokouksia pidettäisi. Juurikoski vastasi: \"Emme\nole luvattomia kokouksia pitäneet emmekä vastakaan aio _semmoisia_\npitää\". -- Että maafiskaali aikoi antaa vapauttavan lausunnon\nlääninvirastoon, näkyi siitäkin, että hän poistuessaan talosta\nnuhteli eukkoa, joka oli kuvernöörille kertonut Malmbergin ja tämän\nystävien käynnistä Juurikoskella, lausuen: \"Joutavilla puheillanne\ntuotitte minulle turhaa vaivaa\".\n\nVaikka tämä kuulustelu oli vain heikko jälkikaiku Kalajoen käräjien\najoilta, ei sovi kummastella, että seudun heränneet pelkäsivät\nsaavansa kokea samaa sortoa, kuin heidän isänsä kaksikymmentä\nvuotta aikaisemmin olivat kokeneet. Huomattava on sitäpaitsi,\netteivät heränneet papit enää, niinkuin silloin, olleet herännyttä\nkansaa puolustamassa, he kun kaikki olivat vetäytyneet siitä\nsyrjään. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee Juurikosken suora\nja peloton esiintyminen tässä tilaisuudessa. Hänen tapansa olikin\nsanankuulijoilleen sanoa: \"Kun uskonne perustusta kysytään, niin\nolkaa aina valmiit vastaamaan. Silloin olette pappeja\".\n\nPäätettyään kuulustelunsa ilmoitti Berg kuvernöörille heinäkuun\n12 p:nä päivätyssä kirjeessä, että hän, tutkittuaan tarkemmin\nYlivieskassa ja Nivalassa pidettyjä kokouksia, oli tullut siihen\njohtopäätökseen, ettei mitään laitonta tässä suhteessa ollut\ntapahtunut. Lausuntonsa tukeeksi liitti hän kirjeeseensä R.\nHelanderin yllämainitun todistuksen sekä Kalajoen kirkkoherrakunnan\nv.t. kirkkoherran E. A. Montinin antaman samanlaisen lausunnon. Tämän\njohdosta ilmoitti Cygnaeus asianomaisille luopuvansa kysymyksessä\nolevasta hankkeesta. Berg sai kuitenkin tehtäväkseen \"tarkkuudella\nseurata Ylivieskan ja Nivalan hengellistä liikettä sekä, jos hän\nsiinä jotain epäiltävää huomaisi, asiasta kuvernöörille ilmoittaa\".\n\nTämän jutun asiakirjoihin kuuluu myöskin Turun tuomiokapitulin N.\nK. Malmbergilta vaatima selitys. Se kuuluu: \"Viime tammikuussa tein\nmatkan Raaheen viedäkseni tyttäreni sinne saamaan yksityisopetusta.\nMatkustin Ylivieskan ja Nivalan kautta, osaksi rantamaantien\nhuonomman kelin vuoksi, osaksi viimemainitulla paikkakunnalla\nhoitaakseni tärkeitä, minun läsnäoloani välttämättömästi vaativia\ntaloudellisia asioita. Mitä siihen joukkoon tulee, joka muka olisi\nminua matkalla sinne seurannut, niin on asianlaita se, että kolme\nminun pitäjäläisistäni matkusti kanssani Raahen markkinoille.\nKaikkiin paikkoihin, joissa pysähdyin hevosiani syöttämään, saattoi\nkyllä kokoontua ihmisiä, niinkuin markkina-aikoina on lavallista;\nminä kyllä en näitä kansan kokoontumisia aiheuttanut. Kuitenkin saan\nilmoittaa, etten minä koko matkalla pitänyt kokouksia, en laillisia\nenkä laittomia, jonka kyllä voin todistaa\". [Kert. Ylivieskan ja\nNivalan vanhat heränneet, Sofia Helander y.m., Simo Pylvään ja Heikki\nJuurikosken Muistokirjat, Kuopion tuomiokapitulin ja Oulun läänin\nlääninhallituksen arkistot, Ylivieskan kirkonkirja.]\n\nSelitys on päivätty heinäkuun 31 p:nä -- siis muutamia viikkoja\nennen Malmbergin kuolemaa. Herännäisyyden muita pappeja ei näinä\naikoina enää syytetty \"luvattomien hartauskokousten\" pitämisestä --\nMalmbergia niistä ahdistettiin viimeiseen asti.\n\n\n\n\nII.\n\nKuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä\n1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.\n\n\nEnsimmäisenä Pohjanmaan herännäisyyden vanhimmista tukeista poistui\nnäyttämöltä Antti Helander. Hän kuoli kesäkuun 28 p:nä 1855. Jo\nKalajoen herätyksen alkuaikoina oli hän koko sydämestään liittynyt\nheränneisiin, mielenkiinnolla seuraten sikäläisen liikkeen vaiheita.\nVarsinkin näkyy hän antaneen suurta arvoa Lagukselle ja hänen\ntoimilleen. Helander oli luonteeltaan vaatimaton, otti verraten\nharvoin osaa heränneitten suuriin kokouksiin ja vielä vähemmin\noppiriitoihin ja näistä aiheutuviin taisteluihin, mutta heränneet\npapit kunnioittivat häntä vilpittömänä, suorana pietistana, jonka\nsanoihin aina saattoi luottaa. Paavo Ruotsalaisen uskollisena\nopetuslapsena pysyi hän loppuun asti, mutta koetti, niinkuin olemme\nnähneet, ylläpitää ystävyyttä myöskin Vilh. Niskasen kanssa, vaikka\nhän oppiin nähden olikin paljon evankeelisemmalla kannalla kuin tämä.\nKipeästi näkyy häneen koskeneen jaon tuottamat häiriöt ja riidat. Ne\nsekä hänen heikkenevä terveytensä vaikuttivat, että hän loppuijällään\nyhä enemmän sulkeutui itseensä. Siitä syystä tiedetäänkin hänen\nviimeisistä vuosistaan hyvin vähän. Huomiota herättämättä oli hän\ntahtonut elää, eikä näy hänen kuolemansakaan hellittäneen suurta\nhuomiota. Mutta moni vanha herännyt häntä kaipasi ja siunasi hänen\nmuistoaan. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander y.m.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin kuin Helander, päätti päivänsä\nruotsinkielisen Pohjanmaan kuuluisin herätyssaarnaaja, Fredrik\nÖstring. Yhtä väsymättömällä ahkeruudella kuin ennenkin oli\ntämä uskollinen totuuden palvelija jaonkin jälkeen hoitanut\npaimentehtäväänsä, siunaukseksi ei vain Maalahden seurakunnalle,\nmissä hän edelleen oli pitäjänapulaisena, vaan lähiseurakunnillekin,\nkun Herra odottamatta kutsui hänet luoksensa. Kesällä 1855 oli hän\nsairastanut kovaa tautia eikä ollut vielä täysin tointunut siitä,\nkun hän syyskuun 6 p:nä oman ja erään toisen pienen pojan kanssa\nlähti kalastusmatkalle Maalahden saaristoon. Tuulenpuuska kaatoi\nveneen. Östring, joka oli taitava uimari, jännitti viimeiset voimansa\npelastaaksensa lapset. Hän saikin heidät korjatuiksi muutaman lahden\nrannalle ja pääsi itsekin maalle, mutta liiallinen ponnistus oli\nniihin määrin kysynyt hänen voimiaan, että hän hetken kuluttua kuoli\nhalvaukseen.\n\nNiinkuin ennen (III, 411) on mainittu, oli Östring yksi niitä\npappeja, jotka kirjoittivat nimensä Härmän pöytäkirjan alle. Jo\naikaisemmin oli hän loukkaantunut heränneitten hänen mielestään\nylellisistä pidoista ja joukkovierailuista toistensa luona.\nMuutamassa semmoisessa tilaisuudessa (III, 68) oli hän suoraan ja\nkaikkien kuullen siitä paheksumisensa lausunutkin. Hän pelkäsi\nnimikristillisyyttä, missä muodossa tämä sitten esiintyikin,\nvaatien heränneitä tarkemmin valvomaan hengellistä elämäänsä.\nTämän vaikuttimen ohjaamana, liittyi hän kannattamaan niitä\nhenkilöitä, joiden alotteesta Härmän pöytäkirja syntyi. Mihin\nmäärin hän oli pahentunut erikoisesti Malmbergiin, siitä ei löydy\nluotettavia tietoja. Oli miten oli -- Östring joutui siten jaon\ntuottamiin taisteluihin ja moneen heränneeseen pappiin nähden siihen\neristettyyn asemaan, minkä jaon hajoittava henki sai aikaan. Siten\nvieraantui hän esim. kirkkoherrastaan ja vanhasta ystävästään Jaakko\nVegeliuksesta. Huomattava on kuitenkin, ettei Östringin muuttunut\nasema vaikuttanut hänen suhteeseensa sanankuulijoihinsa, hän kun\ntoimi yksinomaan ruotsinkielisissä seuduissa, jonka herännyttä\nkansaa jaon henki ei päässyt hajoittamaan eri puolueisiin. Täällä\nnäet ei kielenkään tähden tiedetty paljon mitään Malmberg-Niskasen\nja uuden suunnan välisistä riidoista. Viimemainittu suunta, johon\nhän Härmässä oli liittynyt, ei sitäpaitsi ehtinyt hänessä kehittyjä\ntuoksi herännäisyydestä eronneeksi suunnaksi, jommoisena se A. W.\nIngmanissa, von Essenissä y.m. muutamia vuosia myöhemmin esiintyi.\nMillainen hänen kantansa opillisesti oli, näkyy seuraavista,\nhänen vähää ennen kuolemaansa heränneille sanankuulijoilleen\nkirjoittamastaan paimenkirjeestä lainatuista otteista: \"Valvomistanne\nkäyttäkää etenkin siten, että opitte oikein tuntemaan perisynnin,\nvarsinkin epäuskon ja epäjumalanpalvelemisen. Kun ihminen oikein\ntuntee perisyntinsä ja miten se eroittaa hänet Jumalasta, niin\nei voi mikään muu häntä lohduttaa kuin Kristus. Kun synti lain\nkautta on tullut eläväksi ja ylenmäärin syntiseksi, niin ihminen\ntuntee itsensä. Silloin astuu hän yksinkertaisesti Jesuksen eteen,\ntunnustaen hänelle millainen hän on ja mitä hän on tehnyt. Siinä\ntulee hänen odottaa ja yhä edelleen sairaana kerjätä Jesuksen jalkain\njuuressa. Hänen tulee sulkea silmänsä niin, ettei hän lukiessaan,\nveisatessaan, rukoillessaan näe itseään, vaan jumalisuuttaan\nharjoittaen makaa kuni mykkä, jonka luo Jesus ansaitsematta tulee,\nniinkuin hän tuli Latsaruksen tykö. Tässä ei saa katsoa synnin voimaa\neikä sitä, kuinka usein se karkua päällemme, vaan ainoastaan rukoilla\narmoa uskomaan syntien anteeksisaamista Kristuksen tähden. Joka\nrehellisesti tuntee ja tunnustaa syntinsä, hän ei ainoastaan saa apua\nKaritsalta, vaan tulee myöskin varjelluksi törkeitten syntitapojensa\npurkaukselta. Uskovalle ihmiselle, joka tuntee synnin vallan kuoleman\nalaisessa ruumiissaan, on mitä tärkeintä muistaa 1:ksi että Jesus\non läsnä kaikkialla, katso, minä olen teitä läsnä joka päivä, sanoo\nVapahtaja, sekä 2:ksi että Jesus on ottanut synnin pois ja voittanut\nperkeleen vallan ja kavaluuden. Sillä Jumalan poika ilmestyi, jotta\nhän kukistaisi perkeleen työt. Miksi kuljet siis arkana ja itseesi\nsuljettuna epäuskossa, ulkokullaillen ja salaten syntisi? Mihin\nvoit paeta Jesuksen hengeltä? Hänhän on aina meitä läsnä; voithan\naina paeta hänen haavoihinsa. Saathan aina tunnustaa, mikä sinua\nvaivaa. Muista vielä, että Jesus on Jalopeura Juudaan suvusta,\nvoitonsankareista voimallisin. Sentähden on hän voittava syntisi,\nniin että saat ne anteeksi ja että ne tulevat hillityiksi lihassasi.\n-- -- Meidän tulee aina mennä perkelettä vastaan tällä sotahuudolla:\nminä kiitän Jumalaa Jesuksen Kristuksen kautta. On vaarallista\nheikkouskoisesti valittaa: voitetuksi minä tulen, en jaksa taistella\nsyntiä vastaan. Kun Jesus on meidän puolellamme, täytyy meidän\nvihdoin voittaa. -- -- -- Tämän ohessa tulee meidän muistaa, ettemme\nsuuren ja voimallisen synnintunnon kestäessä saa pyytää varmuutta\ntahi todistusta armontilastamme, vaan ainoastaan huutaa armoa\nJesukselta ja tyytyä siihen armoon, että Jesus ottaa vastaan syntisiä\nja sekä tahtoo että voipi puhdistaa meidät kaikesta saastaisuudesta.\nJos joku teistä pitää tilaansa hyvin huonona, niin hän muistakoon,\nettei se tule hyväksi, ennenkuin se ensin on ollut huono. Ei saa siis\ntoivoa voivansa välttää huonoa, vaan taistella huonon läpi. -- -- --\nSe, jolla on armon tuntoa, älköön ylenkatsoko heikkouskoisia ja\nhuolimattomia, vaan kehoittakoon heitä kaikin tavoin. Sillä armohan\nse on, joka antaa elämää, ja sairaat tarvitsevat parantajaa. Mitä\nvaarallisinta eripuraisuutta syntyy usein semmoisten yksinkertaisten\nsielujen välillä, joilla on helppo päästä Kristuksen tykö, ja niiden\nomientuntojen välillä, jotka kantavat itsevanhurskauden hapatusta\npovessaan ja työläästi saavat nähdyksi Kristuksen. Kummatkin ovat\nhyvässä tilassa, vaikka näyttävät olevan niin erinkaltaisia.\nMutta varokaa, ettette etsi kiitosta toisiltanne. Helposti eksyy\najattelemaan: mitä mahtanee se taikka se ajatella minusta. Silloin\nalkaa ihminen teeskennellä ja hänestä tulee ulkokullattu. Ahdistettu\nomatunto tarvitsee kyllä joskus uskonkehoitusta. Mutta vaarallista on\ntuon tuostakin todistaa olevansa oikeassa\". -- -- --\n\nNiinkuin näistäkin sanoista näkyy, oli Östring loppuun asti oppiinkin\nnähden pietistä. Vahinko vain, ettei moni niistä näkökohdista, jotka\ntässäkin kirjoituksessa tulevat näkyviin, jälkeen v. 1852 enää\npäässyt täydentämään Pohjanmaan uudestaan elpyvän suomenkielisen\nherännäisyyden oppia. Jaon katkerat riidat ja niiden aiheuttamat\nepäilyt ja vikoilemiset olivat sitä estämässä.\n\nKuollessaan oli Östring ainoastaan 45 vuoden vanha. Paljon\nhän kuitenkin oli ehtinyt vaikuttaa herännäisyyden taistelun\neturivissä, ja paljon oli hän tässä taistelussa kärsinyt sen Herran\nseuraamisessa, jolle hän oli uhrannut rikkaat lahjansa ja paraat\nvoimansa. [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1889, n:o 7, n:o 1 ja n:o\n9.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhäjärven syrjäisessä seurakunnassa kilvoitteli Jonas Lagus\nviimeistä kilvoitustaan. Jaon aikana lausuttuaan ankarasti\ntuomitsevat sanansa uuden suunnan miehistä sekä toiselta puolen\njyrkästi asetuttuaan myöskin Malmbergin ja Niskasen johtamaa liikettä\nvastaan, oli tämä Pohjanmaan herännäisyyden ennen niin tarmokas\njohtomies, joka niin monta vuotta taistelutantereen eniten uhatulla\npaikalla oli heiluttanut sanan miekkaa ylhäisiä ja alhaisia totuuden\nvastustajia vastaan, masentuneena vetäytynyt syrjään ja yhä enemmän\nsulkeutunut itseensä. Miten toivottomana hän piti asemaa, näkyy\nesim. seuraavista hänen Otto von Essenille v. 1852 kirjoittamistaan\nsanoista:\n\n\"Jumalan suuri armo etsi erinomaisella valolla, lämmöllä ja voimalla\nkoko Suomea, painoi alas suruttoman, syntisen joukon ja opetti meitä\njokaista tekemään parannusta tomussa ja tuhassa, ja tuo voimallinen,\nvastustamaton armo sai meidät kaikki liikkeelle. Puhuimme uusilla\nkielillä, kuulimme uusilla korvilla, näimme uusilla silmillä. Kukapa\nei tästä olisi odottanut mitä autuaallisimpia seurauksia. Mutta\nijankaikkinen viisaus on sanassaan ilmoittanut: monta on kutsuttu,\nmutta harvat ovat valitut; se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie\nelämään, ja harvat ovat ne, jotka sillä tiellä vaeltavat. Kaikilla\noli meillä tilaisuus tulla autuaiksi; mutta kun suurin synninsuru\nkului pois, ja kansan olisi tullut lähteä ahtaan portin kautta elämän\ntielle, kun oman itsensä ja maailman kieltämisen olisi tullut jatkua,\nnousivat nukkuvassa ja penseäksi käyneessä suvussa liha ja veri,\nensin salaisesti, sitten julkisesti sekä tietä että oppia vastaan.\nSuostuttiin vähitellen siihen, jonka omatunto alussa oli hyljännyt,\nja nyt julistetaan raivoisasti, että on erehdytty sekä opissa että\nelämässä. -- -- Tämä on Suomen herännäisyyden kehitys, ja pimeys\ntulee nyt niin suureksi, ettei sen vertaista ennen ole maassamme\nollut\".\n\nOmasta suhteestaan herännäisyysliikkeeseen hän tämän yhteydessä\nlausuu: \"Varhain Jumalan armon johtamana orjantappuraiselle tielle,\nvetäydyin syrjään. Niitä varoituksia, joilla jo vuosia sitten olen\nmuistuttanut vanhimpia ystäviäni, ovat nämä kohdelleet hyvin tylysti.\nSentähden olen hiljaisuudessa vetäytynyt syrjään. Lihan, maailman ja\nperkeleen henki hallitsee nyt niissä sydämissä, joissa Jumalan henki\nteki työtä, -- -- sillä Jumala ei anna itseään pilkata\".\n\nMissä suhteessa Lagus tahtoi olla kaikkiin, jotka eivät\ntaipuneet juuri hänen kantaansa, näkyy seuraavasta tämän kirjeen\nvastaanottajalle antamastaan neuvosta: \"Sinun täytyy ehdottomasti\nkokonaan erota tuosta haaveilevaan kurjuuteen joutuneitten, ennen\nheränneitten joukosta. Älä ota sanallakaan osaa heidän riitoihinsa\nja väittelyihinsä, älä niistä puhu äläkä niitä ajattelekaan. Pysy\nhiljaa, ja jos tapaat jonkun, joka vaeltaa tiellä, niin iloitse hänen\nkanssansa; mutta älä usko jokaista, joka tulee luoksesi, kristittynä\nesiintyen; sillä kun olet heittänyt helmiä sioille, niin ne kääntyvät\nsinua vastaan ja repivät sinua. Kokemukseni vakuuttaa minulle, että\non pakko näin menetellä\".\n\nIkävän vaikutuksen tekee tämä kirje. Lagus mainitsee siinä erittäin\nMalmbergin ja Vilhelm Niskasen nimet, mutta silminnähtävästi\ntarkoittaa hän poikkeuksetta kaikkia niitä entisiä ystäviään,\njoiden katsantotapa ja toiminta vähänkin erosivat hänen omastaan.\nSe on miltei yhtä suvaitsematon, kuin hänen Hedbergiä ja sittemmin\nuuden suunnan edustajia vastaan singoittamansa tuomio. Myöntää\ntäytyy niinikään, ettei hän myöhempinäkään vuosina ole lausunut\neikä kirjoittunut sanaakaan, joka osoittaisi että hän olisi katunut\nnäitä arvosteluja. Jos kohta tässä onkin otettava huomioon, miten\nhäikäilemättömän suorasti ja jyrkästi heränneet ylimalkaan lausuivat\nmielipiteensä, on sittenkin vaikea selittää, miten hän toisin\najatteleviin nähden sanaakaan peruuttamatta loppuun asti saattoi\npysyä niin ehdottomasti hylkäävällä ja arkailemattoman tuomitsevalla\nkannalla. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun Laguksen lukuisat\nkirjeet hänen viime vuosiltaan, samoinkuin hänen likeisimpien\nystäviensä yksimielinen todistus, osoittavat että hän itse syntisistä\nsuurimpana, rukouksissa valvoen ja nöyrässä uskossa kilvoitellen,\ntahtoi elää yksin Jumalan armosta Kristuksessa. Ja yhtä oudolta\ntuntuu tämän urhoollisen sotasankarin toivoton vetäytyminen syrjään\naikana, jolloin, jos milloinkaan, hajoova herännäisyysliike kipeästi\nolisi tarvinnut hänen valistunutta mieltään ja nerokasta kykyään.\nTaistellessaan Hedbergiä vastaan oli Lagus tälle lausunut: \"Kuinka\novat sankarit kaatuneet sodassa ja aseet hukkaan joutuneet?\" (II,\n558). Nämä sanat kääntyvät nyt, jos kohta toisessa merkityksessä,\nkuin hän oli ne lausunut, tuomiten häntä itseään vastaan.\n\nJo jaon vuotena oli Laguksen terveys huono ja siitä lähtien se\nhuononemistaan huononi, niin että hän monesti oli pitkät ajat vuoteen\nomana. V. 1854 kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen: \"Ruumiini\nheikkenee heikkenemistään, ja minusta näyttää kuin lähenisi toivottu\nhetki, vaikka en tiedä, mitä Herra on päättänyt minusta. Usein\nhalajan erota täältä, sillä kyllä olisi autuasta, jos voittaisin,\nsaada olla Herran Kristuksen tykönä ja nähdä hänet, joka on kantanut\nsyntini rangaistuksen ja käsittämättömällä pitkämielisyydellä on\nkutsunut minua parannukseen. Kun täällä puuttuvaisuuden maalla\nsuuressa hämärässä katselen häntä ja hänessä näen autuuteni kallion\nja että tie hänen tykönsä on auki köyhälle halajamiselleni yöt\npäivät, niin tunnustan, etten voi käsittää sitä kirkkautta, joka\nodottaa niitä, jotka kestävät loppuun asti\".\n\nTämmöinen oli Laguksen oma toivo, ja kirkastumistaan se kirkastui,\njota enemmän hänen maallisen elämänsä taival likeni loppuaan. Ja\nsamaa toivoi hän luottamuksella ystäväpiiristään. Kuinka kovilta\nkuuluvat sen rinnalla hänen ajatuksensa niistä heränneistä,\njotka eivät kaikin puolin taipuneet juuri hänen uskonnolliseen\nkatsantotapaansa. Heistä hän pari viikkoa sen jälkeen, kuin\nhän kirjoitti viimeksi kerrotut sanat, lausuu: \"Kauhean raskas\nuneliaisuuden aika on meitä etsiskelemässä, ja yksin ne, jotka elävät\nHerrasta Kristuksesta, voivat pelastua. Ja ne ovat harvat, sillä koko\nherännyt maailma syöksyy perikatoon\".\n\nToukokuun 17 p:nä 1857 tapahtui huomattava käänne Laguksen\nsairaloisuudessa. Hän ymmärsi heti, että loppu ei ollut kaukana.\nPuhuen omaisilleen lohdullisesti Jumalan rakkaudesta Kristuksessa,\nlausui hän kiittäen: \"Miten suuri onkaan Herran armo, kun joka\nhetki saamme uudistaa asiamme hänen kanssaan!\" Monesti täytyi hänen\nkuitenkin kiusauksiakin kokea. Niinpä valitti hän ystävälleen K. A.\nMalmbergille, joka kesäkuun alussa kävi hänelle jättämässä hyvästi:\n\"Monet hullut vaatimukset itseltäni rasittavat luontoani\", \"mutta\"\n-- hän toivorikkaana lisäsi -- \"minulla ei ole aikaa muuhun, kuin\nikävöiden katsoa Herran puoleen, rukoillen että hän antaisi minulle,\nmitä elämään ja autuuteen kuuluu\". Usein hän huokasi: \"Herra pysy\ntykönämme, sillä ilta jo joutuu ja päivä on kulunut.\"\n\nJoskus valittivat Laguksen omaiset ja muutamat hänen kuolinvuoteensa\nääressä valvovat ystävänsä, että eronhetki joutui. Kerran hän heille\nvastasi: \"Minäkin rakastan teitä niin paljon, että tahtoisin viipyä\nluonanne, jotta saisimme kehoittaa toisiamme siinä uskossa, joka\nmeillä on, mutta minut tulee teidän unohtaa. Hyvä on, että menen\npois, jotta ette minuun turvaisi, vaan yksin Kristukseen\".\n\nJättäessään hyvästi K. A. Malmbergille oli Lagus, ojentaen hänelle\nkätensä, lausunut: \"Katso tässä tyhjässä kädessäni on kaikki mitä\nminulla on, parannukseni, uskoni -- kaikki, mutta Lunastajani on Isän\noikealla puolella\". Nämä sanat Loisti hän omaisilleen vähää ennen\nkuolemaansa.\n\nV. 1857, kesäkuun 24 ja 25 päivän välisenä yönä sammui hiljaa\nJonas Laguksen maallinen elämä. Yleisen hajaannuksen ja kiihkeäin\noppiriitojen tähden ei tämäkään kuolemantapaus herättänyt mitään\nyleisempää huomiota. Hautajaisissakaan ei nähty kuin verraten harvoja\nvieraita ulkoseurakunnista: muutamia säätyläisiä Savon puolelta\nsekä Reinhold Helander ja hänen rouvansa. Talonpoikia oli kyllä\nkokoontunut verraten paljon, niiden joukossa Vilhelm Niskasenkin\nsanankuulijoita. Viimemainittuja ei kuitenkaan kutsuttu pitoihin.\nKun joku tiedusteli syytä siihen, vastattiin: he eivät kuulu talon\nystäviin.\n\nLaguksen hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla lähellä tapulia. Iso,\nsileäpintainen kivi ilmaisee paikan. Siihen on hakattu sanat: \"Mutta\nopettajat loistavat niinkuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta\nopettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja ijankaikkisesti\".\n\nMoni Laguksen ystävistä -- niiden luku oli suuri varsinkin\nPohjois- ja Keski-Pohjanmaan ja Savonkin puolen heränneissä\nsäätyläisissä -- kunnioitti häntä kuolemankin jälkeen melkein\npyhimyksenä. He pitivät hänen sanojaan ja neuvojaan, joita he\nsäilyttivät hänen lukuisien kirjeittensä laajalti levinneissä\njäljennöksissä, jumalallisen totuuden miltei erehtymättöminä\nilmaisijoina. Historia todistaa hänestä, että hänkin oli erehtyväinen\nihminen, mutta yksi niitä, joiden kautta Herra on vaikuttanut suuria\nSuomen Siionissa. Liioittelematta saattaa sanoa, että hän oli Suomen\nherännäisyyden nerokkaimpia ja valistuneimpia edustajia, sen\nensimmäisiä suurmiehiä [Laguksen kirje Otto von Essenille 28/8 52;\nLaguksen kirjeet K. A. Malmbergille 9/5 54 ja 14/6 54 (Evankeliumin\nääni 192 ja 194); K. A. Malmbergin muistiinpanot Jonas Laguksen\nviimeisistä päivistä; Rosa Laguksen kirje 23/11 57; Kert. Sofia\nHelander.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi täyttä puolta vuotta myöhemmin kuin Lagus, pääsi hänen uskollinen\nystävänsä H. Schwartzbergkin lepoon. Hän kuoli marraskuun 18 p:nä\n1857. Niinkuin olemme nähneet, oli hänkin herännäisyysliikkeen\nhyväksi vilpittömässä hengessä paljon työtä tehnyt ei vain huomattuna\nsaarnaajana, vaan väsymättömänä totuuden palvelijana yksityisen\nsielunhoidon alalla. Jaon hengen tuhotöitä ei hänkään voinut estää ja\nuudestaan elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana, mutta pietista hän\noli loppuun asti, ja hyvin moni Vilhelm Niskasen sanankuulijoistakin\nkaipasi häntä syvästi. Syrjäisessä Säräisniemen seurakunnassa, missä\nhän päätti päivänsä, eivät jaon myrskyt paljon tuntuneet. Siellä sai\ntämä Herran kiivas sotamies hiljaisuudessa valmistautua odottamaan\nHerransa tuloa. [Paimenmuisto; Kert. Charlotte Achrén.]\n\nSuupohjassa muistetaan vielä tänään erästä rippipuhetta, jonka Niilo\nKustaa Malmberg loppuijällään piti Nurmon kirkossa. Murtuneet olivat\nhänen ruumiinsa voimat, raskas hänen mielensä. Ei jaksanut hän puhua\nkuin hyvin lyhyesti, mutta syvästi koskivat varsinkin loppusanat\nmonen sydämeen. Hän lausui: \"Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus\nnousee aivan pystöön, niin ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä\neteenpäin; kun toinen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä, kumpi\non oikeassa, kumpi väärässä -- muista, että löytyy yksi, joka sanoo:\nminä olen tie. Ja jos kaikenkaltaiset eksyttävät ajatukset pimittävät\nmieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valetta, vaan tuskastuneena\nkysyt: mikä on totuus? -- kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka\ntodistaa: minä olen totuus. Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröivät\nja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydämessäsi, kun kaipaat elämää\nitsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuolemaa vain --\nkun päiväsi loppuu ja ilta joutuu, eikä näy muuta olevan edessäsi\nkuin pimeä, mykkä hauta -- kuule, ystäväni, vielä silloinkin elää\nhän, joka sanoo: minä olen elämä.\" [Kert. useat v. 1896 vielä elävät\nSuupohjan vanhat heränneet.]\n\nKovien kiusausten repimästä ja raskasten huolten painamasta\nsydämestä olivat nämä sanat kotoisin. Malmberg tunsi, että hänen\nelämänsä taival likeni loppuaan. Usein puhui hän näinä aikoina siitä\nystävilleen. Kesällä 1858 kehittyi hänen tautinsa nopeasti, tuottaen\nmonesti hengenahdistusta ja kovia tuskia. Viimeiseen asti koetti hän\nkuitenkin hoitaa virkaansa. Niinpä hän vielä vähän toista viikkoa\nennen kuolemaansa saarnasi Ylihärmän kirkossa. Tällä matkalla kävi\nhän monen vuoden perästä von Esseniä tervehtimässä. Tämä otti hänet\nystävällisesti vastaan, lausuen jälestäpäin omaisilleen ilonsa tästä\nkäynnistä. [Kert. Neiti Hilda Hellman, joka siihen aikaan oleskeli\nvon Essenin pappilassa.] Seuraavana sunnuntaina oli Malmbergin määrä\nsaarnata Alahärmässä. Jo matkalle lähtiessään tunsi hän itsensä kovin\nsairaaksi. Kooten viimeiset voimansa nousi hän kuitenkin kiesiinsä,\ntarttui ohjaksiin ja lähti. Mutta kuinka vähän hän olikin tottunut\nitseään säästämään, täytyi hänen matkalla luopua päätöksestään.\nHengenahdistus ja kovat tuskat pakottivat hänet palajamaan kotia.\n\nKiihtymistään kiihtyi tästä alkaen tauti. Seuraavana päivänä ja vielä\nmaanantainakin oli Malmberg kuitenkin jalkeilla huoneessaan. Hän\nvalitti vaivaa vasemmassa kyljessään, lausuen talonsa väelle: \"jos\nnämä tuskat nousevat sydämeen, tulee heti loppu.\" Maanantaina illalla\noli hän niin sairas, että lupasi vaimolleen seuraavana päivänä\nlähettää hakemaan lääkäriä. Tätä ei kuitenkaan tarvittu. Yöllä\nherätti Malmberg äkkiä vaimonsa. Tämä, joka huomasi, että loppu oli\nlikellä, kiirehti hakemaan palvelijaa avuksi. Huoneeseen ei jäänyt\nkuin sairas ja hänen pieni, ei vielä neljä vuotta täyttänyt poikansa.\nLapsi heräsi ja sanoo muistavansa, että isänsä, vaimonsa poistuttua\nhuoneesta, oli noussut polvilleen vuoteellaan, vaan melkein heti\nkuolleena vaipunut alas. Tämä tapahtui syyskuun 21 p:nä 1858 kello 4\naamulla [Kert. Kaisa Autio y.m.; Wilh. Malmivaara, \"Puoli vuosisataa\nHeränneiden keskuudessa\"; K. V. Litzellin kiitos Lapuan kirkossa\nMalmbergin kuoleman johdosta.].\n\nNopeasti levisi tieto Malmbergin kuolemasta talosta taloon, pitäjästä\ntoiseen. Se herätti raskasta surua hänen lukuisissa ystävissään,\nhämmästystä ja monenkaltaisia ajatuksia hänen vastustajissaan ja\nvikoilijoissaan. Välinpitämättömyydellä tämä kuolemansanoma tuskin\nmissään otettiin vastaan.\n\nMaailmakin tiesi, että oli kaatunut mies, jonka vertaista ei joka\naika synnytä. Kuolemanilmoituksen kirkossa teki Lapuan kappalainen\nK. V. Litzell, joka ei kuulunut heränneihin. Hän m.m. lausui: \"Me\nkiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala, siitä pelastuksesta, jonka\nannoit hänelle kuoleman vaivoista ja kivusta, ja siitä armosta,\njolla sinä häntä vahvistit ja hänen sieluansa ilahutit tuskissa; me\nkiitämme, Herra, sinua kaikesta hyvästä, jota sinä hänen kauttansa\nolet meidän seassamme vaikuttanut. Tällä Siionin vuorella on hän\njulistanut evankeliumin kallista oppia koko sydämensä halulla\nhyödyttääksensä niitä sieluja, joita hän oli kutsuttu kaitsemaan. Hän\nosoitti tien monelle eksyneelle ja auttoi ylös monen langenneen\".\n\nTavattoman paljon kansaa kokoontui saattamaan rakastettua opettajaa\nhänen viimeiseen leposijaansa. Sen luku laskettiin 5,000:ksi.\nSurusaaton saapuessa Saaren kylään, seisoi joukko miehiä, jotka eivät\nkuuluneet heränneisiin, rivissä kummallakin puolen tietä. Paarien\ntullessa heidän kohdalleen paljastivat he päänsä ja kumarsivat\nruumiille. Hauta oli kaivettu niin, että kantajat saattoivat\nkirstun haudan pohjaan asti. \"Saatetaan niin kauas kuin voidaan\",\nsanoivat ystävät. Ruumissaarnan kirkossa piti K. K. von Essen,\njoka saarnastuolista ilmoitti sanasta sanaan suomeksi käännettynä\nlukevansa sen saarnan, minkä Malmberg oli pitänyt L. J. Achrénin\nhautajaisissa [Biografinen Nimikirja; Wilh. Malmivaara, \"Puoli\nvuosisataa Heränneitten keskuudessa\"; Vanhojen heränneitten sekä A.\nO. Törnuddin kertomukset.].\n\nTuskin on kukaan Suomen papeista eläessään saanut osakseen niin\npaljon kiitosta ja moitetta kuin Niilo Kustaa Malmberg. Eivätkä\nvaienneet nämä kiitokset ja moitteet hänen kuolemansakaan jälkeen.\nNiitä jatkui päinvastoin kauan vielä ja yhtä kiihkeästi kuin ennen.\nTuhansissa kiitollisissa sydämissä kuului hänen voimallisen saarnansa\njälkikaiku, ja siunaten hänen muistoaan kertoivat nämä ihmiset\nlapsillensa hänen suuresta työstään herännäisyyden taistelussa\nmaailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan, kieltäen hänen vikansa ja\njyrkästi puolustaen häntä syytöksiä vastaan; ja, jos mahdollista,\nvielä kiihkeämmin levittivät hänen vastustajansa kaikenkaltaisia\nkertomuksia hänen lankeemuksestaan ja vioistaan. Vaikeaa, vieläpä\nmahdotonta on sanoa, mikä näissä puheissa on totta, mikä liioiteltua,\njuoruihin perustuvaa ja valetta. Se vain on varma, että moni\nMalmbergin tavattomien lahjojen ja suuren työn lumoamana usein on\nunohtanut, että kaikki kiitos siitä, minkä hän Jumalan valtakunnan\nhyväksi teki, tulee yksin sille Herralle, joka hänelle nämä lahjat\nantoi ja joka ei anna kunniaansa epäjumalille. Ja yhtä varma on, että\nne, jotka häntä ankarimmin moittivat ja hänestä kovimmat tuomiot\nlausuivat, unohtivat, että sielunvihollinen tähtää tulisimmat\nnuolensa niihin, jotka voimallisimmin Herran sotaa käyvät, ja että\non vaarallista tuomita sillä tuomiolla, jonka Jumala on pidättänyt\nitsellensä. Tunnettu on, että tämänhenkisiä arvosteluja Malmbergista\npaljon lausuttiin hänen kuolemansa jälkeen, milloin sääliväisyyden\nlieventäminä, milloin ylimielisesti alastomina, ja tässä maaperässä\nversoivat nopeasti lukuisat, ilmeisesti erehdyttävätkin kertomukset\nhänen viimeisistä ajoistaan. Tarpeetonta olisi tässä luetella\nsemmoisia kertomuksia, niille kun ei kuitenkaan voi historiallista\narvoa antaa. Mutta jos täytyykin myöntää, että löytyy todistuksia\nMalmbergin lankeemuksista, joiden todenperäisyyttä ei kukaan pysty\nkieltämään, on vaikeaa, rohkenemmepa väittää mahdotonta, selittää\nkuinka hänen sanansa olisivat voineet koota herännäisyyden hajonneet\nrivit uuteen elinvoimaiseen uskonnolliseen elämään, jos, niinkuin on\nväitetty, hänen saarnansa veti Jumalan armon synnin peitteeksi ja hän\nitse oli synnin paaduttama ihminen. On kyllä totta, että esim. Jaakko\nVegelius, joka, jos kukaan, oli totuuden mies eikä suinkaan altis\ntuomitsemaan, on Malmbergin viime ajoista lausunut sanoja, jotka\nnäyttävät tukevan sitä käsitystä, että tämä kuoli synnin orjana;\nmutta tämä todistus perustuu kuulopuheisiin, ja ainakin sen loppuosa\non ilmeisesti erehdyttävä. Koska usein on vedottu Vegeliuksen\nkysymyksessä oleviin sanoihin, lainaamme ne tähän. Muutamassa,\nmaaliskuussa 1859 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: \"Malmbergin\nviimeiset päivät lienevät olleet samanlaiset kuin hänen viimevuotiset\npäivänsä yleensä. Matkalla kappeliseurakuntaan, missä hänen oli\nmäärä saarnata, tunsi hän itsensä niin kipeäksi, että hänen täytyi\npalata kotia. Sunnuntaina ja etenkin maanantaina oli hän seurustellut\nsuruttomien herrojen kanssa, oli illalla tuntenut itsensä huonommaksi\nja luvannut vaimolleen lähettää hakemaan lääkäriä seuraavana päivänä,\nmutta kuoli yöllä -- tämä on kaikki, minkä olen kuullut\" [Jaakko\nVegeliuksen kirje Reinhold ja Vendla Pettersonille 29/8 59.].\n\nJoka tarkemmin on tutkinut kirjallisia todistuksia Malmbergin\nloppuelämästä ja häntä lähellä olleiden henkilöiden suullisia\nkertomuksia, hänen täytyy tulla siihen käsitykseen, että niissä on\npaljon hämärää, jota tuskin mikään tutkimus voi saada poistetuksi.\nEi siinä kyllin, että eri henkilöiden lausunnot monesti ovat\njyrkästi toisiaan vastaan -- samat henkilötkin ovat antaneet\nkeskenään ristiriitaisia todistuksia. Ja tässä tarkoitamme yksinomaan\nsemmoisia henkilöitä, sekä puolustavalla että vastustavalla kannalla\nolleita, joista täytyy otaksua, että he ovat tahtoneet puhua totta.\n[Lueteltakoon tässä _muutamia_ niitä henkilöitä, joilta olen saanut\nsuullisia tietoja Malmbergista: Maria Keltamäki (Seinäjoki), Juha\nJaskari (Nurmo), Sven Toppari (Kauhava), Hedvig Paavola (Isokyrö),\nMaria Hanhikoski, Esaias Untamala, Kaisa Autio (Ylistaro), A. O.\nTörnudd, Otto Hjelt, V. L. Helander, Sofia Helander, Karolina\nBergroth, N. G. Arppe, Liina ja J. V. Nybergh, Jos. Grönberg, A. V.\nIngman, maisteri F. E. Jernberg, Vendla Petterson, Charlotte Achrén.]\nTuntuu kuin olisi Malmbergin valtaava persoonallisuus vielä hänen\nkuolemansakin jälkeen vaatinut monta heistä epäilemään, epäröiden\nkorjaamaan, vieläpä peruuttamaankin mitä aikuisemmin olivat hänestä\nsanoneet. Merkillinen on tässäkin suhteessa tämän merkillisen miehen\nmuisto!\n\nMutta jos moni kohta Malmbergin elämässä kätkeytyykin epätiedon\nhämärään, ei ole salassa hänen työnsä Suomen Siionin viljavainioilla.\nSe näkyi selvänä jo hänen eläessään ja näkyy vielä selvemmin hänen\nkuoltuaan. Todistus siitä on säilynyt ja on säilyvä sukupolvesta\ntoiseen. Kun kaikki hänen oman aikansa ja nykyajan mieskohtaiset,\nliialliseen ihailuun ja liialliseen vikoilemiseen yksipuolisesti\nperustuvat todistukset vaikenevat, on tuo todistus kuuluva\nyhä selvempänä, ja sen mukana on Niilo Kustaa Malmbergin nimi\nherännäisyyden suurmiehen nimenä säilyvä historian lehdillä.\n\nMalmbergin haudalle pystyttivät ystävät yksinkertaisen rautaristin.\nPaitsi hänen nimeään ja syntymä- sekä kuolinpäiväänsä luetaan siinä\nsanat: \"Hän on ylenkatsottu kynttiläinen ylpeitten ajatuksissa,\nvalmistettu että he siihen loukkaavat jalkansa. Katso, minun\ntodistajani on taivaassa ja joka minun tuntee on korkeudessa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMalmbergin kuolemankin jälkeen kävi Vilhelm Niskanen muutamia kertoja\nystäviään Suupohjassa neuvomassa ja yksimielisyyteen kehoittamassa.\nVielä ahkerammin hän liikkui Kalajoen-varrella. Kummallakin seudulla\nkunnioitettiin häntä yhä yleisemmin luotettavana johtajana.\n\nTunnustuskirjoista, joita Niskanen näinä aikoina ahkerasti tutki,\nluuli hän löytäneensä sen salatun viisauden, jota tämä oppiriitojen\nhajoittama aika edellä muuta kaipasi. Käsittämättä näiden kirjojen\nvasituista tarkoitusta viljeli hän niitä hartauskirjoina, siten\ntakertuen yhä enemmän opillisiin kysymyksiin sekä jyrkästi\narvostelemaan kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen joukkoonsa.\nMiehen silloista kantaa kuvaa selvästi seuraava, hänen v. 1859\nkirjoittamansa \"lähetyskirja\":\n\n\"Syy siihen, että kristillisyys niin moniin erehdyksiin joutuu,\non tämä, ettei yksinkertaisella kansalla ole näihin aikoihin asti\nollut tietoa, mikä erotus on muuttumattoman Augsburgin tunnustuksen\nja parannetun evankeliumillisen uskon välillä. Jos tästä on\noppineilla tieto, niin ei heillä ole kuitenkaan vahvaa käsitystä,\nkumpiko näistä on oikea. Sentähden heränneiksi kutsutut papit,\njotka uskonopin parantavat evankeliumilliseksi, pannen siihen\nihmisajatelmia, lakeja ja säädöksiä harjoitettaviksi, antavat tilan\neli syyn hurmahengellisyydelle, joka saattaa hengellisen elämän\nvinoittelemaan monissa erhetyksissä ja vaihetuksissa. Tämä on vanha\nsaatana ja käärme, joka saattoi Aatamin ja Eevan innoittelijoiksi\nja vietteli heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hengellisyyksiin ja\nomiin luuloihin (katso Schmalkaldin uskonkappaletta ripistä). Ne\nhengelliset, heränneet papit, jotka antavat aineen ja tilan tälle\nhurmahengellisyydelle, häpiävät opetuslapsiaan eivätkä rohkene\nsanoa heitä oikeiksi eikä vääriksi. Talonpoikainen, yksinkertainen\nkansa pitää näitä hurmaavaisia, ennustavaisia henkiä taivaasta\nlähetettyinä sanansaattajina, niinkuin nytkin viime syksynä Lapualla\nTöyrän talon tyttö [Saarnaajanainen Liisa Greetta Ylikarhu (ei\nheränneitä) Lapualla.] rupesi saarnaamaan ja ennustamaan, josta nyt\non koko kahakka pitkin merenrantaa. Mutta Malmbergilla oli selkiä\ntieto koettelemisesta; sentähden niitä ei ollut hänen eläissänsä\nhänen ystävissänsä. -- Näitä ennustavaisia henkiä on ollut paljo,\njotka ovat saaneet virkkupäisiä, oppimattomia miehiä pauhaamaan\nniinkuin meren julmat aallot ja saattaneet heränneet pahaan huutoon.\nPaavo Ruotsalaisella oli kyllä puhdas uskonoppi, vaan ei hänkään\nymmärtänyt raamatun lauseiden jälkeen erottaa henkiä, kun hänellä\nei ollut tarkkaa tietoa tunnustuskirjoista, että näillä kahdella\nkoetuskivellä koetella ja erottaa, mikä henki on oikea ja mikä väärä.\nKun ei hänen ystävillänsäkään ole selkiää käsitystä asiasta, niin he\nhänen hengellisyyttänsä liikamäärin kiittävät. -- -- -- Nykyisemmät\nhengelliset kirjat huikaisevat tunnustuskirjain lukijalta silmät,\nellei niitä siinä valossa ja kirkkaudessa selitetä, joka niissä\nitsessänsä on -- -- --\". [Vilhelm Niskasen lähetyskirja 16/4 59\n(Akiander VI, 329-30).]\n\nJos tämä \"lähetyskirja\", paitsi erehdyttävää käsitystä,\ntunnustuskirjojen merkityksestä, osoittaakin liika suurta\nitsetietoisuutta sen kirjoittajassa, on siinä hyviäkin puolia,\nsamalla kun se todistaa, että kirjoittaja oli teräväpäinen ja\nsyvällisiin miettimisiin altis mies. Ja sekin ansaitsee huomiota,\nettä Niskanen huomasi hurmahenkisyyden vaaran ja \"Jumalan ulkonaisen\nsanan arvon\" aikana, jolloin oppiriidat särkivät herännäisyyden\nrivit ja pakottamalla pakottivat hengellistä elämää kaipaavat\nhenget etsimään tätä elämää jos mistä. On merkille pantava, että\nPohjanmaalla paitsi \"Töyryn talon tyttöä\" näinä aikoina esiintyi\nmuitakin saarnaajanaisia, sekä että Kalajoen-varren herännäisyys\nmuutamia vuosia myöhemmin, niinkuin vasta saamme nähdä, oli eksyä\nhyvinkin arveluttavaan hurmahenkisyyteen. Muistettava on niinikään,\nettä Lapin puolelta leviävä laestadiolaisuus vaati heränneitä\nteroittamaan Jumalan raamatussa ilmoitetun sanan arvoa kaiken\nsisällisen kristillisyyden ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena ja\ntuomarina.\n\nNämäkin näkökohdat ovat otettavat huomioon Vilhelm Niskasta ja hänen\nmonesti omituiselta kuuluvia sanojaan arvosteltaessa. Ne puhuvat,\nainakin osaksi, hänen edukseen. Mutta hänen suurin merkityksensä\non, inhimillisten heikkouksien ja yksipuolisuuksien uhallakin, että\nhän, niinkuin monesti ennen on huomautettu, etevää johtajataitoa\nosoittaen, tarmokkaasti on estänyt herännäisyyden hajoomista ei\nainoastaan Keski-Pohjanmaalla, vaan Suupohjassakin.\n\nLoppuijällään sairasti Niskanen sydäntautia, jonka oireet vuosi\nvuodelta yhä selvemmin näyttäytyivät. Kuolemaa hän ei näy pelänneen,\nvaan pikemmin ikävöiden odottaneen. Usein hän siitä omaisilleen ja\nlukuisille ystävilleen puhui. Jo monta vuotta ennen kuolemaansa\nhän muutamassa tilaisuudessa lausui: \"Kolme rukousta olen usein\nrukoillut: että saisin semmoisen toimeentulon, ettei tarvitsisi\npuutetta kärsiä, että lapseni pysyisivät kristikunnassa. [S.o.\netteivät luopuisi heränneistä.] Nämä rukoukset on Jumala kuullut.\nKolmanteen en ole vielä saanut vastausta, mutta tyydyn odottamaan:\nettä saisin helpon ja autuaallisen kuoleman. Tätä en lakkaa\nrukoilemasta\". -- Varsinkin viimeaikoinaan odotti Niskanen hartaasti\nkuolemaa. Joka ilta, kun hän riisui kengät jaloistaan, kuultiin\nhänen huokaavan: \"suo minulle Jumala autuas kuolema\". Kaksi viikkoa\nennen loppuaan (hän oli silloin jo niin sairas, että hänen oli\nvaikea kävellä), hän muutamille ystävilleen lausui: \"En ole kauan\nenää teidän seassanne. Olen rukoillut, etten kuolisi tielle enkä\nmuukalaisten luona, vaan kotona tahi ystävien tykönä\".\n\nMarraskuun 12 p:nä 1860 oli seurat Eerolan talossa Nivalassa. Sinne\non Vilhelm Niskasen omistamasta Niskakosken talosta vain kilometrin\npituinen matka. Toiset vieraat jäivät taloon yöksi, niiden kera\nmyöskin Niskanen. Mitään tuskaa ei tämä maata pannessaan valittanut,\nmutta aamulla, kun tuotiin kahvia hänen makuuhuoneeseensa, huomattiin\nettä hän oli kuollut. Hiljaa ja kenenkään huomaamatta oli hän\nnukkunut, käsi posken alla. Hän oli saanut helpon kuoleman.\n\nPaljon kansaa kokoontui saattamaan Niskasta haudan lepoon.\nSuupohjasta saapui, paitsi sikäläisten heränneitten johtomiestä,\nArvi Logrenia, muitakin ystäviä. Niskakosken puolelta tultiin\nkirkolle 130 hevosella ja Haapajärveltä päin niinikään suurissa\njoukoissa. Vainajan pojat olivat pyytäneet A. N. Holmströmia pitämään\nruumissaarnan, mutta siihen tämä ei suostunut. Haudan hän kuitenkin\nvihki. Suuret hautajaisseurat pidettiin Niskakoskella. Tilaisuudessa\npuhuivat Logren ja Taneli Rauhala. [Kert. Vilhelm Niskasen pojat sekä\nuseat seudun vanhat heränneet.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerännäisyyden historiassa niin vaiherikkaan 1850-luvun loppupuolella\nkirjoitti muutama vanhan Jaakko Vegeliuksen opetuslapsista hänestä\neräälle ystävälleen: \"Hänen rakastava, yksinkertainen ja kristillinen\nmielensä on aina elävänä kuvana silmieni edessä. En rakasta\nainoastaan hänen ulkonaista ihmistään, vaan jotakin muutakin. Hän oli\nse Jumalan ase, jonka kautta armon säteet ensin pääsivät sieluuni, ja\nsentähden vetää hän minua puoleensa enemmän kuin kukaan muu ihminen.\nHerra on kuljettanut häntä syvien laaksojen kautta, ja sentähden\non hän armon kautta säilynyt uskossa ja Kristuksen rakkaudessa\nvielä kauvan sen jälkeen kuin kukkuloitten korkeat sedripuut\nmurskaantuivat ja lakastuivat\". Näin ajatteli moni Maalahden\nvanhasta tohtorista, muistellessaan mitä hyvää hän hänen kauttansa\noli saanut ja katsellessaan hänen pitkän työpäivänsä kaunista,\nsapattia ennustavaa iltaa. Monessa taistelussa oli hän ollut, monet\nmyrskyt kokenut, ja kovin näistä, herännäisyydessä tapahtunut\nhävittävä jako oli säälimättömästi häirinnyt hänen vanhojen päiviensä\nlepoa ja surun pimeään kätkenyt hänen nuoruutensa ja miehuutensa\nkauniimmat ihanteet, mutta Herran rauhaa eivät nämäkään koetukset\nvoineet riistää hänen sydämestään. Eivät saaneet oppiriidatkaan\nhänen vakaumustaan horjumaan, hän pysyi pietistana loppuun asti,\nkerjäläissauva kädessään odottaen vapautumisensa hetkeä. Vielä vuoden\n1858 lopussa kirjoitti hän vapisevalla kädellä tyttärelleen:\n\n\"Jos kuolema on tuleva meille voitoksi, niin täytyy Kristuksen joka\nhetki olla elämämme. Mutta tämä ei tapahdu muulla tavoin kuin siten,\nettä Jumalan henki saa avata silmämme ja vakuuttaa meille, ettemme\nitsestämme ole muuta kuin syntisiä sekä ettemme pyrkimisillämme\nja ponnistuksillamme, teimme mitä tahansa, tule muuksi kuin\nsyntisiksi, velallisiksi, tuomituiksi ja kadotetuiksi, kaikkeen\nhyvään kykenemättömiksi syntisiksi. Mutta huomaa, tämä ensimmäinen\naskel parannuksen tiellä on meille aina vaikein, etenkin jos\nolemme ulkonaisesti siivoja. Minä, joka jo monta vuotta olen ollut\nelävästi vakuutettu siitä, tarvitsen vielä joka päivä sydämessäni\nmuistutusta siitä, mitä kaikesta velasta vapautettu Paavali tunnustaa\nitsestään Room. 7: 13-24. Kuinka paljon vaikeampaa mahtaakaan\nolla sinulle ja varsinkin miehellesi, joka ulkonaisesti on ollut\nja ompi niin siivo, tulla vakuutetuiksi syyllisyydestänne ja että\nolette ansainneet palkkanne helvetissä. Mutta jos me kerran olemme\ntulleet vakuutetuiksi tästä, niin että Paavalin kanssa huudahdamme:\nminä viheliäinen ihminen, kuka vapahtaa minut tästä synnin ja\nkuoleman ruumiista, silloin on vielä jälellä toinen askel, joka ei\nole edellistä helpompi: turvautua ainoaan pelastuskeinoon ja niin\nsyntisinä, tyhjinä, alastomina kuin olemmekin pyrkiä armonistuimelle\nsiellä saadaksemme laupeutta ja armoa sekä pysyä siellä, kerjäten\nja rukoillen armoa, itseltään odottamatta tai vaatimatta muuta kuin\nkaiken huonoutemme ja puutteellisuutemme rehellistä tunnustamista\nja hakematta tai odottamatta pienintäkään apua muualta. Mutta tämä\non vaikeaa ylpeälle hengellemme, joka aina itsestämme tahtoo löytää\njotakin ansiota tahi edes jotakin, johon voisimme turvautua. Ja\nkun ei tätä voi löytyä, niin kauan kuin omatunto pysyy hereillä,\nemme tahdo jaksaa joka päivä kestää sitä, ettemme tule muuksi kuin\nkurjiksi, köyhiksi, sokeiksi ja alastomiksi. Sentähden kyllästyykin\nmoni tämmöiseen parannukseen, alkaa koettaa saada aikaan omaa\nvanhurskautta ja lankeaa siten armosta, kadottaa Kristuksen ja sortuu\nsuruttomuuteen. Kehoittakaamme siis me, joiden ehkä piankin täytyy\ntäältä lähteä, toisiamme pysymään lujina uskossa s.o. etsimään\npelastusta yksin Jesuksessa ja hänen kauttansa, niin että vielä\nkuolemanhetkelläkin rohkeasti voisimme Paavalin kanssa tunnustaa:\nminä unohdan sen, mikä takana on (Filipp. 3: 13-14), sillä se on\ntotinen sana (1 Tim. 1: 15-16) -- Amen\".\n\nJoulukuun 10 p:nä 1860 sairastui Vegelius viimeiseen tautiinsa. Sitä\nkesti seuraavaan tammikuun 8 p:ään. Jota enemmän hänen ruumiinsa\nvoimat riutuivat, sitä nähtävämmin hän uudistui sisällisen ihmisensä\npuolesta. Hänen tautivuoteensa ääressä heräsi moni ystävä, joka\nkävi häntä tervehtimässä, entistä elävämpään synnintuntoon, toivoon\nja uskoon. \"Minulla on luja toivo\", kuulivat he hänen vakuuttavan,\n\"mutta se toivo perustuu horjumattomaan Kristus-kallioon, vaikkei\nminulla olekaan suloisia tunteita\". Kaksi päivää ennen kuolemaansa\nhän vuoteensa ympärille kokoontuneille lausui: \"Minä voin puhua\nJesuksen kanssa, vaikken jaksakaan teille puhua. Haluni on kuin\nsilkkilangalla kiinnitetty sydämeeni, missä hän asuu. Hänen puoleensa\non kaikki kaipuuni, ikäväni, toivoni rukouksissa ja kiitoksissa\".\nLoppuun asti oli hän täydessä tajunnassa, vaikkei hän viimeisenä\npäivänä jaksanutkaan kuin kuiskaten ajatuksiaan ilmaista. Joku lausui\nhänelle: \"Jokainen, joka huutaa avuksensa Jesuksen nimeä, pelastuu\".\n\"Niin, niin\", kuiskasi vanhus, autuas hymy huulillaan. Ne olivat\nhänen viimeiset sanansa. Melkein heti sen jälkeen sammui hiljaa hänen\nmaallinen elämänsä.\n\nVegeliuksen hautajaiset toimitettiin helmikuun 14 p:nä. Lukuisain\ntilaisuuteen saapuneiden ystävien ja suuren kansanjoukon käytös\nilmaisi, miten rakastettu vanhus oli ollut. Ruumissaarnan piti\nlämpimin sanoin Vegeliuksen apulainen ja ystävä, ennen (III, 385)\nmainittu K. V. Lybeck. [K. V. Lybeckin ruumissaarna J. Vegeliuksen\nhautajaisissa; kert. Vendla Pettersson.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 3 p:nä 1861 päätti päivänsä Paavolan pappilassa Juhana\nMikael Stenbäck. Totuuden tähden vainottuna oli hän nuorena\nurhoollisesti taistellut ja valittamatta kärsinyt Pohjanmaan\nherännäisyyden rintamassa, mutta vielä syvemmin oli hän myöhempinä\naikoina kiusausten helteessä saanut kokea, miten ahdas se portti ja\nkaita se tie on, joka johtaa elämään. Hänen helmasyntinsä, juoppous,\nkiusasi häntä vielä viime aikoinakin, vaikkei hän, Herran armoon\nturvaten, sortunutkaan sen orjaksi.\n\nJaon hävitykset koskivat Stenbäckiin kovin kipeästi. Niiden kestäessä\nkannatti hän oppiin nähden yhä hartaammin Laguksen uskonnollista\nkatsantotapaa. Sille pysyi hän uskollisena kuolemaansa asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta huomattua henkilöä oli Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina\nmenettänyt. Olemme tässä luetelleet ainoastaan merkkimiehiä,\nmutta näidenkin luku oli suuri. Kaikki olivat he elämänsä aikana\njulistaneet sitä totuutta, että Jumala nöyryyttää ja riisuu\njokaista, joka hänen käsialaksensa taipuu. Tämmöiseksi saarnaksi\nmuodostui myöskin heidän oman elämänsä ilta. Heidän täytyi\nvähentyä, jotta Kristus tulisi suureksi heissä itsessään ja\nheidän sanankuulijoilleen. Ja tätähän voittoa oli heidän työnsä\ntarkoittanutkin.\n\n\n\n\nIII.\n\nSavon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen\nvuoteen 1860.\n\n\nVaikkei Pohjanmaan herännäisyydessä tapahtunut jako suoranaisesti\nkoskenutkaan Savon heränneeseen kansaan, ja vaikka tämän puolen\nheränneet papitkaan, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät\nottaneet osaa sen synnyttämiin riitoihin, huomaamme Paavo\nRuotsalaisen kuoleman jälkeen täkäläisessäkin herännäisyysliikkeessä\nmiltei kaikkialla väsähtymistä ja hajaantumista. Miten suuressa\nmäärässä tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen poistuminen\nnäyttämöltä olikin syynä tähän, on ilmeistä, että Savonkin\nherännäisyyden kehitys on johtunut murrosaikaan, joka on näyttävä,\nonko se edelleen säilyvä itsenäisenä liikkeenä, vaiko sulava\nyhteen yleiskirkollisen kristillisyyden kanssa tai hajoova\nmaailmallismielisyyteen. Jo tämän murrosajan alkuvuosina pistää\nsilmään yksi eroitus Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden välillä, joka\nselvästi viittaa siihen, että viimemainitun liikkeen kehitys on oleva\ntoinen kuin ensinmainitun. Edellisessä nousevat etevät talonpojat\nkokoamaan ja järjestetyksi joukoksi ryhmittämään heränneitten\nhajonneet rivit, kun sitävastoin Savossa ei ainoakaan semmoinen\nhenkilö astu esille jatkamaan Paavo Ruotsalaisen työtä. Yrityksiä\ntuohon suuntaan kyllä täälläkin muutamissa paikoin tehdään, mutta\nheikkoja ovat nämä yritykset, voimat eivät riitä, kykyä puuttuu ja\ntarmoa. Pohjanmaan heränneen kansan suurin vaara näinä aikoina on\njoutuminen lahkolaishengen hallittavaksi, Savon herännäisyyttä taasen\nuhkaa väsymys ja hajaantuminen.\n\nEnnenkuin lähdemme silmäilemään Savon herännäisyyden vaiheita Paavo\nRuotsalaisen kuoleman jälkeen lähinnä seuraavina vuosina, on syytä\ntarkastaa ainoan tämän liikkeen vielä elossa olevan suurempaa\nhuomiota ansaitsevan talonpojan, Lauri Juhana Niskasen elämän\nloppuaikoja. Jos nim. täytyykin myöntää, että hän ainoastaan Paavon\nrinnalla ja tämän tukemana oli mitä hän oli heränneitten johtomiehenä\neikä ilman hänettä semmoisena saanut mitään aikaan, on miehen\nmerkitys herännäisyyden muistojen kertojana siksi tärkeä, että hän jo\nsiitä syystä ansaitsee erityistä huomiota.\n\nOlemme tässä teoksessa monesti puhuneet Niskasen hengellisten asiain\nmuistokirjasta ja siitä lainanneet monta tietoa yhdeksännentoista\nvuosisadan herännäisyyden alkuajoilta. Se maine, minkä Niskanen\nliikkeen muistojen kertojana eläessään sen edustajilta osakseen\nsai, vaatii tarkastamaan hänen kirjoituksensa luotettavaisuutta\nhistoriallisena lähteenä.\n\nHistoriallisen esityksen arvo riippuu mitä suurimmassa määrässä\nesittäjän puolueettomuudesta -- siitä onko hän voinut ja tahtonut\npuhua totta. Niskanen kuului itse siihen liikkeeseen, jonka\nalkuvaiheita hän \"Muistokirjassaan\" on kuvannut. Hän liittyi siihen\njo v. 1815, jolloin hän oli 21 vuoden ikäinen. Kirjoitus käsittelee\npääasiallisesti herännäisyyden vaiheita Pohjois-Savossa, Iisalmessa,\nKiuruvedellä, Maaningassa ja Nilsiässä vuosina 1796-1837, eli juuri\nniillä seuduin, missä hän itse ja hänen likeisimmät tuttavansa elivät\nja toimivat. Seurasihan Niskanen Ruotsalaista tämän matkoilla sekä\nesiintyi hänen lähettämänään itsekin hengellisenä neuvonantajana\nja puhuu siten usein omastakin esiintymisestään, täten suuressa\nmäärässä vaikeuttaen asemaansa historiallisten tapausten esittäjänä.\nTämä seikka on sitä huomattavampi, kun Niskanen tahtoo esiintyä ei\nainoastaan kertojana, vaan miltei kaikkialla arvostelijanakin. Ja kun\nhänen arvostelunsa pääasiallisesti koskee heränneitten oppia, joka ei\nsiihen aikaan vielä ollut vakaantunutkaan, vaan vasta muodostumassa,\nniin ei sovi kummastella, että herännäisyyden vastustajat varsinkin\njaon aikoina, jolloin, niinkuin olemme nähneet, liikkeeseen\nkuuluneet ja siitä sittemmin eronneet henkilötkin sitä vikoillen\narvostelivat, eivät sille suurtakaan arvoa antaneet. Sitäpaitsi on\npantava merkille, että Niskanen niin kokonaan omisti Ruotsalaisen\nkatsantotavan ja niin rajattomasti häntä kunnioitti, että kaikki,\njotka vähänkin poikkesivat tämän oppi-isän opista, hänestä olivat\nkerrassaan väärässä. Vaikka hän paljon oli lukenut raamattua, ei\nvetoa hän siihen, arvostellessaan herännäisyydessä syntyneitä\nhurmahenkisiä, opillisesti eksyttäviä y.m. ilmiöitä, vaan miltei aina\nPaavon opetuksiin ja todistuksiin. Sama yksipuolisuus tulee vielä\nselvemmin näkyviin \"Muistokirjan\" kertomuksissa Henrik Renqvistin\nopista ja Savon heränneitten suhteesta häneen.\n\nMutta tämän uhallakaan ei Niskasen \"Muistokirja\" niissäkään kohdissa,\njoissa hän kertoo omista ja Paavo Ruotsalaisen heränneitten oppia\nkäsittelevistä puheista, suinkaan ole vähäarvoinen lähdekokoelma. Nuo\nmonet puheet eivät milloinkaan ole ristiriidassa keskenään eivätkä\neksy syrjäseikkoihin, jotka hämmentäisivät esitystä ja salaisivat\nsen punaisen langan, joka ilmaisee Savon herännäisyyden opin\npäätarkoituksen: ihmisten johtamisen elävään synnintuntoon ja armoa\narmosta armonistuimen luona etsimisen ja saamisen. Että Niskanen\nnäissä esityksissä usein käyttää samoja sanoja, ei vähennä hänen\nkirjoituksensa luotettavaisuutta, sillä tuota yhtä suurta pääasiaa\nteroitti Ruotsalainen ja tämän neuvomana Niskanen itsekin kaikkialla.\n\nAinoa kohta, jossa Niskanen eksyy ilmeiseen, persoonallisesta\nvastenmielisyydestä ja kateudesta johtuvaan puolueellisuuteen, on\nhänen kertomuksensa Juhana Poikosesta. Renqvistiä sitävastoin,\njonka elämänvaiheista hän laveasti puhuu, arvostelee hän kyllä\nhyvin ankarasti, mutta tätä ei kukaan saata oudoksua, joka tietää,\nkuinka jyrkälle ja toisin ajatteleviin nähden suvaitsemattomalle\nkannalle hänen aikansa uskonnollisten liikkeiden edustajat\nylimalkaan asettuivat. Oman aikansa mittakaavan mukaan arvosteltuna\nesiintyy hän kuitenkin, Renqvististäkin, tuosta Ruotsalaisen\nkiivaimmasta vastustajasta puhuessaan, maltillisena, vieläpä joskus\ntasapuolisenakin arvostelijana. Niinpä hän esim. myöntää \"kansaa\npaljon Karjalassa heränneen synnin suruttomuuden unesta hänen\nsaarnojensa kautta\", sekä että \"hänellä oli kiivaus Jumalan puoleen\",\nvaikka \"ei taidon jälkeen\" j.n.e.\n\nEttä Niskanen on tahtonut todenmukaisesti esittää kerrottavansa,\nnäkyy paraiten niistä arkistoissa säilytetyistä oikeusjuttujen\npöytäkirjoista, joista hän \"Muistokirjassaan\" kertoo. Näihin kohtiin\nnähden ei hakemallakaan hänen esityksestään löydä asiallisia\nvirheitä. Uskottavaisuuden leimaa kantavat niinikään, mikäli\nasiaa nyttemmin tutkia voidaan, hänen muutkin kertomuksensa, kun\non kysymys tapahtumista semmoisinaan. Niskasen puutteellisen\nlauserakennuksen ja kirjoitustaidon uhallakaan ei; lukija hänen\nkirjoituksessaan kohtaa ainoatakaan paikkaa, joka estäisi täysin\nkäsittämästä, mitä kirjoittaja on tahtonut sanoa, ei ristiriitoja\neikä laajaperäisen, moneen eri suuntaan haaraantuvan ainehiston\njärjestämisestä syntyneitä epäselviä kohtia. Kaikesta näkyy, että\nkertoja on tehnyt tarkkaa ja tunnollista työtä. Huomauttaa sopii\nsiitäkin, ettei Niskanen, miten halukas hän silminnähtävästi olikin\nkuvaamaan aikansa herännäisyysliikkeen vaiheita, kirjoittanut mitään\nniistä seuduista, joiden oloja hän ei tarkoin tuntenut. Niinpä hän\nesim. ei puhu sanaakaan Kalajoen-varren suuresta herätyksestä, vaikka\nhän monesti itse oli käynyt viimemainitulla seudulla. Tämä osoittaa\ntunnollisuutta, jota ei saa pieneksi arvostella, ja lisää suuressa\nmäärässä \"Muistokirjan\" luotettavaisuutta.\n\nPäivämääriä ja vuosilukuja on Niskasen kirjoituksessa niukasti. Syynä\nsiihen, ettei hän useampia mainitse, on silminnähtävästi se seikka,\nettei hän ole enemmän semmoisia muistanut eikä voinut useammista\nvarmoja tietoja hankkia. Kaikki hänen käyttämänsä ajanmääräykset ovat\npoikkeuksetta oikeita.\n\n\"Muistokirjan\" heikoin puoli on se, että Niskanen, kertoessaan\nRuotsalaisen voimakkaasta esiintymisestä hurmahenkisyyden ja väärän\nopin kukistamiseksi, hyvin usein asettaa itsensä hänen rinnalleen,\nteroittaen omiakin ansioitaan heränneitten johtamisessa. Ne\nmonesti hyvinkin ankarat nuhteet, joita hän useasti kuuluisalta\nasetoveriltaan sai, hän sitävastoin huolellisesti salaa. Tuo johtuu\nNiskasen tunnetusta itserakkaudesta ja kunnianhimosta, joka usein\nlienee esiintynyt hyvinkin silmäänpistävällä tavalla. Suoranaista\nkiitosta itselleen antamaan hän ei \"Muistokirjassaan\" kuitenkaan\nmissään alennu, jos kohta monesta kertomuksesta selvään kuultaa hänen\nhalunsa näyttää toteen, että hänkin on jotain saanut aikaan.\n\nEi tiedetä, mihin aikaan Niskanen oppi kynää käyttämään, eikä\nsitäkään, milloin hän päätti ruveta \"Muistokirjaa hengellisistä\nasioista\" kirjoittamaan. M. Akianderille annettu tieto, että Jonas\nLagus olisi kehoittanut häntä ryhtymään viimemainittuun toimeen, on\nluultavasti oikea. [Kert. Niskasen poika Kusti Niskanen (1897).] Se\ntiedetään, että kirjoitus v. 1840 oli valmis (II, 310). Heränneet\nhankkivat itselleen siitä jäljennöksiä, joiden kautta se heidän\nkeskuudessaan tuli hyvin yleisesti tunnetuksi.\n\nAkianderin teoksessa löytyvä L. J. Niskasen v. 1846 kirjoittama\nkirje, jossa hän sanoo kirjeen vastaanottajalle lähettävänsä\n\"vähäisen ja puuttuvasti kokoonpannun kirjoituksen eli historian\",\nei tarkoita hänen yllämainittua \"Muistokirjaansa\", vaan toista. V.\n1844 oli hän näet ryhtynyt kirjoittamaan laajaperäistä kertomusta\nKiuruveden herännäisyysliikkeen vaiheista jälkeen v. 1837, johon\n\"Muistokirja\" päättyy. Tämä kirjoitus on valitettavasti joutunut\nhukkaan [Kert. Kusti Niskanen.].\n\nNiskasen \"Muistokirjan\" tietoja täydentävät hänen kirjeensä.\nPuhuessaan näissä tilaisuuksista, joissa hän itse on ollut\nsaapuvilla, tahi henkilöistä, joita hän matkoillaan on tavannut,\nmainitsee hän useimmiten paikan ja päivän tarkasti sekä kertoo\nkerrottavansa hyvin täsmällisesti, vaikka tavallisesti lyhyesti.\nKäsiala on selvää ja jokseenkin hyvää.\n\nHerännäisyyden vaiheita käsittelevistä talonpoikaisten miesten\nkirjoituksista voivat ainoastaan Matti Paavolan muistiinpanot vetää\nvertoja Niskasen kynän tuotteille. Jos niitä vertaa esim. hänen\nserkkunsa Vilhelm Niskasen \"Muistokirjaan\" ja kirjeisiin, on eroitus\nhyvin suuri. Viimemainittu oli huono kynämies eikä pystynyt läheskään\nniin puolueettomasti kuin edellinen asioita esittämään. Heränneitten\njohtajana sitävastoin oli Vilhelm Niskanen paljon etevämpi. Hän\noli sitäpaitsi luonteeltaan vakavampi ja syvällisempi kuin tuo\nhänen huikenteleva ja oppineittenkin seurassa usein suurisuinen\nsukulaisensa. Mutta se tunnustus on empimättä Lauri Juhana Niskaselle\nannettava, että hän oli lahjakas mies ja että hän kirjoituksillaan\nsuuressa määrässä on hyödyttänyt herännäisyysliikettä, antamalla\nsiitä jälkimaailmalle tärkeitä tietoja sekä kehoittamalla\nesimerkillään muitakin rahvaan miehiä tekemään kirjallisia\nmuistiinpanoja isien taisteluista ja elämänvaiheista.\n\nNiskasen loppuelämä ei ole omiaan tukemaan hänen mainettaan. Niinkuin\nmoni muu Paavo Ruotsalaisen ystävistä sortui hänkin vanhoilla\npäivillään viinan orjaksi. Tämä oli varmaan suuressa määrässä\nsyynä siihen, että hän lakkasi kirjoittamastakin. Ehkä estivät\nsitäpaitsi herännäisyydessä syntynyt erimielisyyskin ja jako häntä\ntätä lempityötään jatkamasta. Mahdollista on myöskin, että hän J. I.\nBerghiltä, jonka luona hän vielä elämänsä viime vuosina usein kävi,\noli saanut kuulla, että Lauri Stenbäck, jaon hengen kiihoittamana,\njyrkästi oli vastustanut Paavo Ruotsalaisen elämäkerran\nkirjoittamista (III, 455). Luotettavien kertomusten mukaan oli\nNiskanen aikonut kirjoittaa kertomuksen viimemainittua vastaan v.\n1848 nostetusta oikeusjutusta, hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan.\n\nNiskanen kuoli toukokuun 17 p:nä 1853. [Kert. Kusti Niskanen;\nAkiander, VII, 149.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavon herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Kuopio ja\nsen ympäristö. Mutta näilläkin tienoin huomaamme 1850-luvun\nkeskivaiheilla ja jo aikaisemminkin väsymystä ja lamautumista,\nja sitäpaitsi tulee kaupungin heränneissä säätyläisissä näkyviin\nvikoilemishalua hengenheimolaisia kohtaan ja erimielisyyttä. Jonas\nLagus kävi näinä vuosina silloin tällöin Kuopiossa, ja hänen\nlähimmässä sikäläisessä ystäväpiirissään kehittyi kehittymistään se\nkäsitys, että muut opettajat olivat vieraantuneet siitä ikävöivän\nuskon elämästä, jota Paavo Ruotsalainen oli teroittanut valvovan\nkristityn vasituisena tuntomerkkinä. Missä määrässä Lagus itse oli\nsyynä tuossa piirissä syntyneeseen vikoilemishaluun, on vaikea\nsanoa, mutta selvästi näkyy, että täälläkin heränneitten keskuudessa\nsyntyi tuommoinen ahtaampi piiri kuin Pyhäjärvellä ja muuallakin,\nmissä hänen pessimistinen katsantotapansa sai kannattajia. V. 1853\nkirjoitti hän ystävilleen Kuopiossa: \"Karttakaa kaikkia riitoja\nälkääkä antako toisten katkeruuden saattaa itseänne kiistaan ja\naiheettomaan kiivauteen. Sillä eihän muuta voi tapahtua, kuin että\nteidänkin keskuudessanne ilmaantuu joku tai joitakuita, jotka luonnon\nja lihan ärsyttäminä tekevät tien leveämmäksi, kuin raamattu on sen\nviitannut. Tuntekaa heidät heidän hengestään ja hedelmistään! Aika\non kauhea, ja perkele raivossa niille harvoille, jotka haluaisivat\ntulla istutetuiksi Kristukseen.\" [Laguksen kirje K. A. Malmbergille\n19/4 53 (Evankeliumin ääni, s. 166).] Kirje on kirjoitettu K. A.\nMalmbergille. On huomattava, ettei Lagus siinä eikä muissakaan\nsamalle henkilölle näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä lähetä\nterveisiä Berghille, vaikka hän mainitsee useita henkilöitä, niiden\njoukossa viimemainitun sisarenkin Lisette Berghin, joita hän pyytää\nkirjeen vastaanottajaa tervehtimään.\n\nAinoa Kuopion, papeista, johon Lagus ja hänen ystävänsä tässä\nkaupungissa näkyy täysin luottaneen, oli Albert Ingman, mutta tämä\nmuutti jo v. 1853 _Karstulaan_. Ehkä oli tämä muutto ainakin osaksi\nsyynä siihen, että tuo pieni joukko Kuopiossa yhä yksipuolisemmin\nliittyi Lagukseen. Oli miten oli, Berghiin he eivät enää täysin\nluottaneet. Varsinaista tuvan jakoa Kuopion heränneissä ei kyllä\ntapahtunut, mutta salainen vikoileminen sai sensijaan yhä enemmän\njalansijaa heidän piirissään. Myöntää täytyy, ettei Lagus tehnyt\nmitään sitä estääksensä. Hän päinvastoin melkein joka kirjeessä puhuu\nystävilleen ja ystävistään tavalla, joka osoittaa, että hän epäili\nKuopion muita heränneitäkin. Niinpä hän esim. v. 1854 kirjoittaa K.\nA. Malmbergille: \"Niitä ystäviä, jotka kävivät meitä tervehtimässä,\noli myös Ingman äitineen Karstulasta. Hauska oli heitä tavata.\nVielä on muutamia ihmisiä, harvoja siellä ja harvoja täällä, jotka\novat liikkeellä parannusasiansa vuoksi.\" [Laguksen kirje K. A.\nMalmbergille 1/4 54 (Evankeliumin ääni, s. 189).]\n\nOn kyllä totta, että Bergh, niinkuin ennen (III, 512) on kerrottu,\nsiinä suhteessa oli poikennut aikaisemmasta kannastaan, että hän,\nvastustaen Savon herännäisyyden \"subjektivismia\", entistä enemmän\nteroitti raamatun lukemista ja siinä ilmoitetun jumalallisen armon\nobjektivista puolta, mutta Paavo Ruotsalaisen opin perusteista\nhän tämän kautta ei ollut poikennut. Todistaaksemme, ettei niin\nollut laita, ja samalla näyttääksemme, ettei Laguksen ja Berghin\nopissa ollut mitään oleellista eroitusta, asetamme tässä rinnakkain\nkummankin näinä aikoina kirjoittaman kirjeen. Ensinmainittu\nkirjoittaa muutamalle epäuskon kiusauksia vastaan taistelevalle\nvirkaveljelle:\n\n\"Kun armahtava Vapahtaja on sinussa herättänyt halun tulla\npelastetuksi, väijyy sinua epäusko, vaatien sinulta, mitä Kristus\nei ensinkään vaadi eikä odota sinussa löytävänsä, nimittäin elämää,\nvoimaa, tahtoa ja valoa elääksesi hänen kanssansa; sillä juuri tätä\non hän tullut sinulle antamaan, kun joka hetki uudelleen tulet hänen\nluoksensa ja pääasianasi on näiden armonvoimien pyytäminen, joita\nei sinulla eikä kenelläkään toisella ole, vaan yksin hänellä, joka\non elämän leipä ja joka, alituisesti uudelleen antaen tätä kaikkea,\nsynnyttää ja elättää meitä ijankaikkiseen elämään. Luovu siis\nkaikesta muusta, ja kun epäuskon käki laulaa sydämessäsi: 'Sinulle\nei löydy apua, sinä olet hukkaan joutunut' y.m. niin älä usko tuota\ntuonelan lintua, vaan mene heti yksinkertaisesti Herran Kristuksen\ntykö, puhuttele häntä ja kysy: 'Herra, tahdotko vielä ottaa minut\nelämän tielle, antaa minulle lapsen oikeuden ja verelläsi puhdistaa\nminut kaikesta synnistäni?' Pitkitä tätä hiljaisuudessa, odottaen\nminkä vastauksen hän sinulle antaa, ja jos vastaus viipyykin, niin\nälä antaudu epätoivoon. Eihän meillä ole oikeutta uskoa tyhmän\nsydämemme hylkäämistuomioita, jotka perustuvat yksinomaan Jumalan\nvalkeuden ilmoittamaan kurjuuteemme, sillä juuri tämän kurjuutemme\ntähden on Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan\nauttamaan meitä ja antamaan elämää kaikille auttamattomasti\nkadotetuille. Koska ilman hänettä ja ilman uskonyhteyttä hänen\nkanssaan joudumme hukkaan, vaan hänessä tulemme korjatuiksi, niin\ntahdommehan lukea kaiken muun vahingoksi, jotta me öin päivin\nlöydettäisiin hänessä, pyrkien hänen tykönsä kuivan, kuolleen,\nsyntisen sydämemme halulla. Mutta tämä tuleminenkin Herran tykö on\nhänen lahjansa, jonka hän antaa, kun tunnustamme, ettemme ilman häntä\nmitään voi. Pitkitä sentähden joka aika tätä sisällistä anomista ja\nKristusta ikävöimistä, rukoile äläkä väsy, niin saat itse kokea, että\ntämä on ainoa oikea, uudestiluova parannus, ja sinä olet ymmärtävä\neroituksen sen ja itsevanhurskauden pettävän, hengettömän parannuksen\nvälillä, jonka perustuksena on lain autio kallio. Veljeni! Kristus\nelää ja hoitaa itse meitä. Älkäämme koskaan väsyen lakatko häntä\netsimästä ja häneltä pyytämästä kaikki, kaikki. Kun itse näin teet ja\ntätä harjoitusta jatkat, niin saatat myöskin rohkeasti julistaa sitä\nilosanomaa, että kaikki syntiset poikkeuksetta saavat tulla hänen\nluoksensa tullaksensa autetuiksi ja puhdistetuiksi, ja että parannus,\nusko, pyhitys johtuvat tästä lapsellisesta, alituisesta sisällisestä\nseurustelusta hänen kanssansa. Työtä tekevä ja raskautettu ystävä!\nÄlä kauemmin pysy poissa hänen luotaan, joka tänä päivänä ja kaikkina\npäivinä rakastaa sinua, olit sitten millainen hyvänsä, ja on käskenyt\nsinua kutsumaan sieluja luoksensa\". [Laguksen kirje jollekin\nvirkaveljelle 18/5 57.]\n\nBerghin kirje on kirjoitettu eräälle niinikään epäuskon kiusauksissa\ntaistelevalle naisystävälle. Sen pääsisällys on seuraava:\n\n\"Suret sitä, ettet ymmärrä sen pimeän syytä, johon sielusi on\njoutunut. Pelkäät tämän epätietoisuuden johtuvan helmasynneistä, kun\net Herralta saa mitään vastausta rukouksiisi y.m. Rakas ystävä, tämä\nja kaikki mitä asiastasi kirjoitat todistaa, että Herra on sinulle\nrakas ja että hän rakastaa sinua, varsinkin koska selvästi käsität,\nettä hän on ainoa turvasi, ja huolellisesti koetat kääntyä hänen\npuoleensa. Olen vakuutettu siitä, etteivät helmasynnit, olkoot nämä\nsitten mitkä tahansa, eikä se, että Herra ei tahtoisi auttaa sinua,\nole syynä levottomuuteesi, vaan se, ettet tunne Herran teitä, jotka\neivät ole sinun teitäsi, ja siitä johtuva kärsimättömyys, kun hänen\nvastauksensa viipyy, sekä aiheeton semmoisen vastauksen odottaminen\nhäneltä, s.o. semmoinen varmuus armoittamisestasi ja yhdistyksestäsi\nhänen kanssansa, jota hän ei ole luvannut eikä nyttemmin tahdo\nsinulle antaakaan. Rakas sisar, heitä pois tuo innoitteleminen, sillä\nsiten sinä vain kiusaat Herraa ja ylläpidät itsessäsi pohjattoman\nepäuskon, katkeran levottomuuden ja toivottomuuden lähteen. Semmoista\nvarmuutta ja semmoista vastausta, kuin sinä tahdot, ei sinulle enää\nsuoda, sen tiedän varmasti, vaan Herra itse, tuo taivaaseen astunut,\nIsän oikealle puolelle korotettu, kaikkinäkevä ja kaikkivoipa Herra\nJesus ja hänen sanansa kalliit armonlupaukset ovat itsessään täysin\nriittävä varmuus sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä\nsinulle antamaan, sillä luotettavampaa varmuutta hän ei ole luvannut;\nmutta jos hän kuitenkin antaisi sinulle senkaltaisen varmuuden kuin\nodotat, niin kyllä hän itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen\nantaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, ovat sinulle siis joka\npäivä tarjona. Älä niitä sentähden etsi mistään välittömästä Herran\nvastauksesta äläkä mistään valtaavasta hänen armonsa tuntemisen\nilosta y.m.s. Älä sitä myöskään etsi sydämesi muutoksista äläkä\nelämäsi täydellisyyksistä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen\nsaastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja elämäsi\njokapäiväisten syntien, vikojen ja puutteiden ajaa ja nöyryyttää\nitseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armonistuimensa\ntykö, mihin hänen kalliit armolupauksensa kutsuvat sinua, ja ilmaise\nsillä edelleen huolesi hänelle itselleen ja asetu kaikkinesi\nturvautumaan yksin hänen ansioonsa. Ota siellä hänet vastaan\nhänen armolupaustensa eikä minkään välittömän vastauksen nojalla\nvapahtajaksi äläkä pelkää siten loukkaavasi häntä. Päinvastoin tahtoo\nhän harjoittaa sinua juuri näin tekemään, sillä 'autuaat ovat ne,\njotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'. Siten saat hänet itse kaikkine\nhänen armonsa rikkauksineen ja voimineen, vaikka kuinka vähän\nsaisitkin tunteessasi sitä maistaa, ja sinä saat, niinkuin sinun\ntuleekin, luoda luotasi kaikki tarpeeton kuoleman pelko. -- On kyllä\ntotta, että tämä taito katsoa Herraan ja yksin häneen turvautuminen\nei ole heti opittu, vaan vaatii harjoitusta, ahkeraa ja pitkällistä\nharjoitusta; mutta eihän Lutherkaan eivätkä muut sinua ja minua\nparemmat uskonsankarit ole oppineet tätä taitoa yhdessä päivässä,\nvaan ovat sitä koko elämänsä ajan opetelleet. Kuitenkaan he eivät ole\nepätoivoon antautuneet. Kuinka paljon vähemmän syytä siihen onkaan\nmeillä, tämmöisillä vaivaisilla, jollemme heti tätä taitoa opi\". [J.\nI. Berghin kirje muutamalle ystävälle 2/11 56.]\n\nVäärin olisi sanoa, ettei näissä kirjeissä mitään eroitusta\nole, mutta yhtä väärin olisi väittää, että ne sentähden ovat\nerihenkisiä. Kumpikin liikkuu herännäisyyden opin pohjalla,\nvaikka toinen teroittaa enemmän yhtä, toinen toista puolta tässä\nopissa, sopusoinnussa täydentäen toisiaan. Mutta sillä tavoin ei\nse pieni, itseensä sulkeutunut herännäisryhmä Kuopiossa, joka\noli valinnut Laguksen oppi-isäkseen ja piti hänen uskonnollista\nkatsantotapaansa ainoana oikeana ja herännäisyyden periaatteille\nuskollisena, Berghin kantaa arvostellut. Se vaani siinä järkeisuskoa\nja turhamaista tieteellistä viisastelemista. Oudolta tuntui näistä\nheränneistä myöskin viimemainitun monipuolinen toiminta, varsinkin\nhänen yrityksensä uusien koulujen aikaansaamiseksi. Se jyrkkä\nvanhoillisuus, joka Laguksen edustamassa suunnassa Pohjanmaalla oli\npäässyt vallalle ja nyttemmin oli saanut jalansijaa Kuopiossakin,\nei mitenkään voinut sulattaa sitä, että Bergh hartaasti kehoitti\nsikäläisiä heränneitä panemaan lapsensa kaupungissa hallituksen\ntoimesta perustettavaan tyttökouluun. Julkista eroa ei tämä\nkuitenkaan saanut aikaan Kuopion heränneissä, ja varsinainen kansa\noli tietämätön siten syntyneestä erimielisyydestä, mutta heikontaen\nse vaikutti näiden seutujen muutoinkin hajaannusta ennustavissa\noloissa. [Kert. K. A. Malmberg y.m.]\n\nMissä määrässä Lagus kannatti savolaisten ystäviensä epäileviä\najatuksia Berghistä, on vaikea sanoa, mutta se tiedetään, että\nhän elämänsä loppuaikoina vieraantumistaan vieraantui hänestä.\nJulkisuudessa hän ei kuitenkaan koskaan häntä vastaan esiintynyt.\nMitä Berghiin tulee, oli hän koettanut saada aikaan likempää\nsuhdetta Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien välillä ja\ntässä tarkoituksessa kolme eri kertaa, viimeksi keväällä v. 1854,\nkäynyt Laguksen luona Pyhäjärvellä. Turhat olivat kuitenkin nämä\nyritykset olleet. Muutamassa J. F. Berghille v. 1856 kirjoittamassaan\nkirjeessä arvostelee hän asemaa seuraavin sanoin: \"Minulla on ollut\nmasentavia kokemuksia näistä unioonipuuhista. Tuossa veljellisessä\ntarkoituksessa olen kolmasti käynyt Laguksen luona. Hän otti\nminut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti, mutta\nlukuunottamatta hyvinkin tuntuvaa, muualta tullutta tuulenpuuskaa,\nsain viime matkalta kotia tultuani ystäviltä ja ystävien ystäviltä\nkuulla, että olimme olleet 'erinomaisia ystäviä suulla, mutta\nsydämeen, mieleen ja tilaan nähden kaukana toisistamme'. Tämän\njälkeen en ole pitänyt tarpeellisena tehdä mitään tämän ystävyyden\ntähden, mutta en myöskään ole tahtonut mielessäni kantaa\nminkäänlaista nurjamielisyyttä. Olen pitänyt tätä paraana keinona\ntarpeettomien riitojen, juorujen ja teeskentelyn välttämiseksi.\nVaikken olekaan uskaltanut toivoa avomielistä veljellisyyttä, niin\neivät juorut ainakaan ulkonaisessa suhteessa ole sitä viime aikoina\nhäirinneet\".\n\nEpäilemättä oli Bergh oikeassa, sanoessaan Laguksen ja\ntämän lähimpien ystävien uskonnollista katsantotapaa liika\n\"subjektiviseksi\", mutta tästä ei seuraa, että hän olisi pitänyt\nheidän oppiaan erehdyttävänä. Päinvastoin tunnustaa hän vasta\nmainitsemassamme kirjeessään oppiin nähden olevansa melkein kokonaan\nsamalla kannalla kuin hekin. Veljelleen J. F. Berghille, joka näinä\naikoina näkyy koettaneen saada aikaan likempää yhteyttä Savon ja\nLaguksen edustaman ryhmän välillä, ilmaisee hän syyn, miksei hän\nnäistä yrityksistä paljon mitään toivonut, seuraavin sanoin: \"En\ntahdo vastustaa haluasi matkustaa Laguksen, Rahmin ja Österbladhin\ntykö, mutta mitään hedelmällistä tulosta tästä matkasta en toivo,\nkoska 1) eroitus opissa ei ole oleellinen, 2) koska tämä eroitus\nriippuu ylenmäärin suuresta subjektivisuudesta, 3) koska Lagus ja\nRahm pääasiallisesti siitä syystä pitävät meitä maailmallisiin\nhommiin nukkuneina ja unionipyrinnöt sentähden voisivat näyttää\npyrkimykseltä hengellisen maineen saavuttamiseksi, sekä 4) siitä\nsyystä, että vanhat veljet ovat pohjalaisia\" [J. I. Berghin kirje\nJ. F. Berghille 26/11 56.]. -- Syvästi on jaonhenki päässyt\nherännäisyydessä vaikuttamaan, kun J. I. Berghkin arvelee senkin\nestävän Savon ja Pohjanmaan heränneitten uudestaan yhtymistä, että\nLagus, Österbladh y.m. ovat pohjalaisia!\n\nMitä tulee Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa syyttäviin\narveluihin Bergh veljesten \"maailmallisista hommista\", johtuivat\nnämä syytökset ilmeisesti ahdasmielisestä vanhoillisuudesta.\nKevytmielisestä uutuudenhalusta eivät nuo Savon herännäisyyden\njohtomiehet ryhtyneet niihin toimenpiteisiin, joista Laguksen suunnan\nedustajat heitä moittien tuomitsivat. Miten tunnollisesti esim. J. F.\nBergh oli punninnut kysymystä Kuopioon perustettavasta tyttökoulusta,\nnäkyy seuraavista hänen tämän oppilaitoksen vihkiäistilaisuudessa\nsyyskuun 2 p:nä 1857 lausumistaan sanoista:\n\n\"Kunnioitettavat opettajattaret ja opettajat! Tänne kokoontuneiden\nvanhempien ja holhoojien puolesta niinkuin omastakin puolestani\npyydän vilpittömällä luottamuksella saada uskoa nämä rakkaat\nlapsemme teidän rakkautenne, kärsivällisyytenne ja huolenpitonne\nturviin kasvatettaviksi ei vain tiedoissa, vaan ennen kaikkea\n'kurituksessa ja Herran nuhteessa'. Ei liehittely eikä kerskaus\nvaadi minua tunnustamaan, että lastensa, sydämensä kalliimman\nomaisuuden uskominen julkiselle koululle on vaikea ja suuri uhri,\nvaan se on nöyryyttävä tunnustus -- tunnustus, jota -- siitä olen\nvakuutettu -- en minä yksin tässä tilaisuudessa tee. Voisimme ehkä\nkiertäen sitä välttää lyhyesti sanomalla, että tämä on 'aivan\nluonnollista' silloinkin, kun luottamus kouluun on suuri. Mutta\nasialla on vakavampikin puolensa. Me emme paraassakaan tapauksessa\nusko koululle ihannelapsia. Heillä on monta vikaa ja heiltä puuttuu\nluonteen, tietojen, sivistyksen ja hyvien tapojen puolesta paljon.\nNämä heidän vikansa ja puutteensa tulevat koulussa paljastetuiksi,\nja nämä viat ja puutteet ovat meidän omia vikojamme ja puutteitamme;\nne johtuvat kasvatuksemme virheellisyydestä, ja mikä pahinta on,\nusein omasta esimerkistämme. Ja omia vikojansahan koettaa jokainen\nainakin salata. Sentähden sanoin, että lastensa, etenkin tyttäriensä\nuskominen koululle on vaikea uhri. Kun tämän uhallakin sen uhrin\nuhraamme, ei voitane sitä sanoa pieneksi. Mutta vaikutin painaa\nvaa'assa enemmän kuin kaikki epäilykset ja tämä vaikutin on toivo\nhankkia lapsillemme parempaa kasvatusta ja sivistystä, kuin itse\nvoimme heille antaa. Ja tätä toivomme, koska ymmärrämme, että hyvä\nkasvatus ja tosi sivistys olisi kallein ja useimmissa tapauksissa\nainoa perintö, minkä voimme jättää lapsillemme. Mutta tämäkin\non nöyryyttävä tunnustus. Sillä jokainen meistä myöntänee, että\npyhin velvollisuutemme kieltämättä olisi itse antaa tyttärillemme\nkasvatus, joka tekisi heidät kykeneviksi täyttämään tehtävänsä\nelämässä ja toteuttamaan päämääränsä ijankaikkisuudessa. Mutta\nkun emme kykene sitä tekemään taikka kun arvelemme, ettei meillä\nole aikaa siihen, ja sentähden turvaudumme kouluun, täytyy minun\navomielisesti tunnustaa, että ainakin minun omatuntoni, joka kerta\nkun tätä ajattelen, uudestaan saattaa minut epäilemään, onko oikein\nmukavuutta rakastaen luotaan luoda ja julkisen koulun niskoille\nheittää pyhimmät velvollisuutensa, oli tämä koulu sitten vaikka paras\nmaailmassa. Horjumaton vakaumukseni on nim. kaiken sen uhalla, mitä\nnykyään naisemansipatsioonista huudetaankin, että Jumala on luonut\nnaisen kotia varten, miehen sitävastoin pääasiallisesti julkista\nelämää varten, ja että kodin, perheen sentähden on pidettävä huolta\nnaisen kasvatuksesta ja sivistyksestä, miehen kasvatus sitävastoin\njätettävä julkisen koulun täydennettäväksi. Mutta kun minäkin tästä\nhuolimatta lämpimästi ja hartaasti olen odottanut tyttökoulun\nperustamista kaupunkiimme, kun olen kehoittanut muita panemaan siihen\nlapsensa sekä siinä omille tyttärilleni pyytänyt sijaa, tunnen itseni\nvelvoitetuksi julkilausumaan ajatukseni tyttökoulun merkityksestä ja\nsen tarkoituksen ehdoista\".\n\n\"Mitä pitemmälle ihmiskunta edistyy sivistyksessä, sitä suuremmiksi\nkasvavat eri säätyjen, perheiden, perheenjäsenten ja sukupuolien\nvälisten sivistysasteiden eroavaisuudet. Tämä on tosiseikka.\nMutta miten oudoilta sanani sitten kuulunevatkin, täytyy minun\nsanoa: juuri tämä on onnellisen perhe-elämän kuolema ja hauta. Kun\ntähän vielä tulee, että se, jota sanotaan sivistykseksi, sisältää\nsuuret määrät raakuutta, siltä kun puuttuu totuuden sisällistä\nyhtenäisyyttä, rakkauden elämää, pyhyyden rajoitusta, siveellisyyttä\npäämääränään, ja kun sitä sentähden käsitetään eri tavalla ja se\nmuodostuu pääsuunnissaan elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden\ntoisistaan jyrkästi eroaviksi katsantotavoiksi, niin on luonnollista,\nettä kodin elämän tosi yhtenäisyys, sopusointu ja rauha käyvät\nyhä harvinaisemmiksi niissäkin säädyissä, jotka edellä muiden\nnimittävät itseään sivistyneiksi. Jos perhe-elämää, tätä inhimillisen\nyhteiskunnan ensimmäistä ja välttämättömintä perustusta ja perusehtoa\ntodella tahdotaan vapauttaa raakuuden sille tuottamista vammoista,\njos mielitään palauttaa sen rauha ja saada sitä vastustamattomalla\nsisällisellä voimallaan vaikuttamaan isänmaahan, valtioon ja\nkirkkoon, täytyy ennenkaikkea kasvatuksen ja itse sivistyksen,\nraakuudesta vapautettuna, palata totuuden yhtenäisyyteen ja ainakin\njossain määrin suurempaan sopusointuun sivistysmäärään nähden.\nMutta kun ajan sivistyksen monenkaltaiset opintuulet yhä enemmän\nmurtavat tämän yhtenäisyyden perustuksia ja niitä hävittävät, ja\nkoulusivistyksen jättiläisedistyminen yhä enemmän suurentaa mies- ja\nnaissivistyksen välistä juopaa, pidän tyttökoulua oikeutettuna\npakkopuolustuksena perheen suojelukseksi. Toiminnallaan tarkoittaen\nsisällistä yhtenäisyyttä ja tasapainoa, on se elinvoimaisesti\nja terveellisesti vaikuttava perheen totuuden ja mahdin s.o.\nsen todellisen aatteen ylläpitämiseksi\". [J. I. Berghin Kuopion\ntyttökoulun vihkiäisissä 2/9 57 pitämän puheen konsepti.]\n\nKuopion tyttökoulu oli perustettu \"virkamiesten ja muiden\nsivistyneiden vanhempien tyttäriä varten\". Säätyrajoitusten\npuitteissa liikkuu vielä Berghinkin puhe. Mutta joka tapauksessa\nse todistaa, että kysymys naissivistyksen korottamisesta oli\nsaanut kannatusta herännäisyydenkin edustajissa. Sitäpaitsi\nolivat muuallakin asuvat heränneet -- ensimmäinen lienee ollut\nJaakko Vegelius -- alkaneet panna tyttärensä tyttökouluihin.\nMutta yleistä kannatusta nämä oppilaitokset eivät suinkaan näissä\npiireissä osakseen saaneet. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin\ntoistupalaisuuteen kuuluvat henkilöt monessa paikoin kovin vikoilivat\nniitä heränneitä, jotka antoivat tyttäriensä käydä julkisissa\nkouluissa. Syynä oli tämän suunnan jyrkkä vanhoillisuus, joka ei\nsallinut pienintäkään poikkeusta liikkeessä vakaantuneista tavoista,\nsekä pelko, että heränneetkin tytöt julkisessa koulussa tulisivat\nturhamielisiksi ja maailmallisiksi. Niinkuin olemme nähneet, oli\ntämä suunta saanut jalansijaa Kuopionkin heränneissä säätyläisissä.\nSitä enemmän tunnustusta ansaitsee se itsenäinen kanta, jolle Bergh\nkysymyksessäkin olevaan asiaan nähden asettui.\n\nBerghin monenkaltaisia toimia ja niiden aiheuttamia vaivoja lisäämään\nliittyivät suuret rahahuolet. Hänen velkakuormansa kävi vihdoin niin\nraskaaksi, että hän vuoden 1860 lopussa alkoi tuumia vararikkoa\n[J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 1/1 1861.]. Talouttaan\nparantaaksensa sekä päästäksensä varsinaista papinvirkaa hoitamaan\noli hän v. 1857 hakenut avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa\nLimingassa. Valitusten tähden suoritettiin vaalisaarnat vasta 1860.\nEräs toinen hakija sai enimmät äänet. Eroitus hänelle ja Berghille\nannetun äänimäärän välillä oli kuitenkin mitättömän pieni, niin\nettä muutamat seurakuntalaiset heti alkoivat tuumia valitusta.\nTästä kirjoitti Bergh veljelleen: \"He aikovat aloittaa uutta riitaa\nsaadakseen minulle jonkun äänen enemmän, mutta heillä ei ole siihen\nlaillista syytä. Siten vain jatkuu turha juttu. Minä: en enää\najattele tätä enkä muutakaan kirkkoherrakuntaa. Olen saanut tarpeeksi\ntästä yhdestä hakemuksesta ja tuosta koko elämäni ajan kestävästä\nEgyptin lihapadoille ikävöimisestä. Eihän ole niin helppoa heittää\npois koko elämänsä pyrkimystä, mutta kyllä huomaan, etten enää kelpaa\npapiksi tai pastoriksi, jos en muuksikaan\". Jo oli Bergh melkein\npäättänyt toteuttaa tuumansa vararikosta, kun hän sai tietää, että\nsenaatti oli ratkaissut liminkalaisten valituksen hänen edukseen\n(1861). [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/2 61.]\n\nBergh oli erinomaisen toimintahaluinen mies. Niinpä hän suuresta\ntyötaakastaan ja taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta 1859\nvuoden lopussa veljensä J. F. Berghin kehoittamana alkoi tuumia\nhengellisen lehden perustamista. Tästä hankkeesta hän kuitenkin\nluopui \"rajoitetun aikansa\" tähden sekä \"sen alituisen orjuuden\ntakia\", jonka tämmöinen toimi olisi tuottanut. Sitäpaitsi pelkäsi\nhän rettelöitä tuomiokapitulin puolelta. Sensijaan näkyy hän\nryhtyneen kirjoittamaan \"Kirkkohistoriallisia elämäkertoja\", toivoen\nsemmoisista hyötyä kansalle [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille\n16/12 59.]. On valitettavaa, ettei kuitenkaan tästäkään tuumasta\nmitään tullut eikä ylimalkaan muistakaan hänen suunnittelemistaan\nkirjallisista töistä.\n\nYksi Berghin kynän tuote näiltä ajoilta kuitenkin löytyy: hänen\nkontrahtikokouksessa Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämänsä esitelmä\n_\"Hos hvem finnes den Heliga Ande\"?_ (Kenessä on Pyhä Henki?),\njoka esitelmä samana vuonna painettiin. Niin lyhyt kuin tämä\nkirjanen onkin -- se sisältää vain 28 sivua -- ansaitsee se mitä\nsuurinta huomiota. Niinkuin ennen (I, 3-4, III, 134-135) olemme\nhuomauttaneet, teroittaa tämä kirja elävän, Pyhän hengen synnyttämän,\npersoonallisen kristillisyyden välttämättömyyttä jokaiselle, joka\ntoivoo pelastuvansa, samalla kun se rakkaudella muistuttaa Jumalan\netsivän armon ihmeistä isiemme maassa. Oivallisella tavalla tukevat\ntässä esityksessä toisiaan kristinuskon objektivinen ja subjektivinen\npuoli puhtaasti lutherilaisessa hengessä. Todistukseksi lainaamme\ntähän otteen. Huomautettuaan, miten Jesus Jumalan ja ihmisten\nhylkäämänä yksinään taistelee Golgatan ristillä, huudahtaa Bergh:\n\"Eikö sitten koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka tänä\npainavana hetkenä, jolloin hän vuodattaa verensä maailman syntien\nsovinnoksi, tahtoisi riippua hänessä ja tunnustaa hänet Herrakseen\"?\nJa hän jatkaa: \"Kiitos Jumalan, että toki yksi löytyy! Häntä tulee\nihmiskunnan pitää edustajanaan ja esikuvanaan, jonka kaltaiseksi\nsen tulisi pyrkiä. Tämä ainoa on Jesuksen kera ristiinnaulittu\npahantekijä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa; mutta hän ei\ntunne vain ruumiinsa repiviä tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden\ntähden hän on tuomittu kuolemaan, ja tuntien sekä tunnustaessaan\nnämä syntinsä antautuu hän nöyrästi sen rikoksentekijän-kuoleman\nalaiseksi, jonka hän tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme\noikeutta myöten', lausuu hän rikostoverilleen, 'sillä me saamme\nmitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, jolla\nhän löytää ja näkee itsensä synnissään ja velassaan, tuo katse\nse on, joka avaa hänen nähtäväkseen Jesuksen kunnian ristillä;\nse katse antaa hänelle käsityksen Jesuksesta, joka jää kaikilta\nmuilta suljetuksi. Hän se on, joka puhuttelee ristiinnaulittua\nja kirouksen alaista Herraksi ja tunnustautuu hetkenä, jolloin\nJesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, hänen ijankaikkiseen\nvaltakuntaansa. Tästä voimme selvästi käsittää, millä tavoin\ntunnustautuminen Herralle Jesukselle meissä on syntyvä, jos se on\nkehittyvä lujaksi ja pysyväiseksi. Samalla totuudelle alttiilla ja\nsuoralla katseella, kuin tuo pahantekijä, tulee meidän katsella\nsyntejämme eikä ylimalkaisesti vain, vaan tarkkaan ja suoraan\nkohti, kuni hän, mutta sen uhalla tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin\nnäemme hänen tekevän, vastaanottaa kaikki paha, joka meitä kohtaa\nja jonka alaisina kärsimme, oikeudenmukaisena ja luonnollisena\nrangaistuksena. Jos se katse meille avautuu, jos harjoitamme tuota\ntotuuden tekoa itseämme kohtaan, niin käsitämme myöskin Jesuksen\nhänen alentumisessaan, silloin näemme myöskin juuri hänen Jumalan\nhylkäämässä ja kirouksen alaisessa tilassaan hänen viattomuutensa ja\nvanhurskautensa, hänen rakkautensa ja laupeutensa, jolla hän ottaa\nhoitaaksensa meidän asiamme alentumalla syvimpään onnettomuuteemme ja\ntehden itsensä aivan meidän kaltaiseksemme, jotta meillä olisi hänet\naivan läheisyydessämme, niinkuin hänen kera ristiinnaulitullakin\noli, jotta meillä, kun tunnemme kaikkien meidät hyljänneen, olisi\nyksi, joka on yhtä lähellä meitä, kuin me itse. Silloin ei meidän\ntarvitse tuijottaa eteenpäin eikä taaksepäin, ei hakea hänen\nkunniaansa maailman edestä eikä hänen kirkkauttaan taivaista, vaan\nhänen kunniansa on säteilevä meille tuosta synkästä rististä, ja\ntämä risti on meidän henkemme nähtäväksi muuttuva taivaalliseksi\nja kukistumattomaksi valtaistuimeksi, jonka Jesuksen ijankaikkinen\nrakkaus on pystyttänyt itsellensä keskellä maailmaa, ja tämän\nvaltaistuimen edessä saamme polvistua ja palvoen rukoilla pyhässä\nluottamuksessa ja autuaallisessa ilossa. Silloin on tunnustuksemme\n'Jesus on minun Herrani, joka minut kadotetun ja tuomitun ihmisen\non verellänsä lunastanut' tosi. Eikä ole tämä tunnustus enää ulkoa\nopittu sana vain, se ei enää ole järkesi ajatuksia eikä sydämesi\nliikutuksia, vaan se on Pyhän hengen teko ja sana, joka voimallaan\ntäyttää koko sisällisen ihmisesi, koko järjellisen olemuksesi ja joka\nsinussa korottaa ja ylentää hänet, joka alensi itsensä hamaan ristin\nkuolemaan, kaiken Herraksi ja pääksi taivaassa ja maan päällä\" [J. I.\nBergh, Hos hvem finnes den Heliga Ande? siv. 17-18.].\n\nSiinä tilaisuudessa, jossa nämä sanat ensin lausuttiin, oli vain\nmuutamia Berghin hengenheimolaisia saapuvilla, mutta kaikki\nläsnäolijat tunnustivat yksimielisesti, ettei mikään puhe milloinkaan\nollut tehnyt heihin niin syvää vaikutusta [Kert. rovasti J. T.\nDahlström.]. Epäilemättä onkin tämä esitys puhtaasti uskonnolliselta\nkannalta arvosteltuna XIX:n vuosisadan herännäisyyden paras\njälkimaailmalle säilynyt kirjallinen selostus uskonelämän synnystä ja\nsen kasvamisesta Pyhän hengen koulussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIisalmessa oli heränneitten luku vielä 1850-luvun loppuvuosinakin\njokseenkin suuri, jos kohta väsymystä ja lamautumista täälläkin\nselvästi näkyy. Muutamia heränneitä pappeja seurakunnassa kyllä\noli -- Klas Veisell (III, 502), joka v. 1854 pääsi Lapinlahden\nkappeliseurakunnan kappalaiseksi, sekä emäseurakunnan kappalainen\nennen (III, 212) mainittu A. Vahlberg (1853-56) -- mutta uusia\nherätyksiä ei heidän kauttansa syntynyt. L. J. Niskasen kuoleman\njälkeen ei johtomieheksi kykenevää maallikkoakaan löytynyt.\nNäin ollen on hyvinkin luonnollista, että Iisalmen heränneet\nolivat pahoillaan, kun heidän harras toivonsa saada J. F. Bergh\nkirkkoherrakseen ei toteutunutkaan. Niinkuin ennen (III, 492) on\nmainittu, sai tämä kyllä vaalisijan seurakunnan v. 1851 avonaiseksi\ntulleeseen kirkkoherranvirkaan, ja kun hän vaalissakin sai useimmat\näänet, oli jo totuttu siihen ajatukseen, että tuo Paavo Ruotsalaisen\nlikeinen ystävä ja Savon herännäisyyden kokenut johtomies väleen\ntulisi sytyttämään Herran sammuvaa tulta Iisalmessa. Niin ei\nkuitenkaan käynyt. Toinen nimitettiin virkaan. Kun vasta mainittu\nA. Vahlberg v. 1856 siirtyi kappalaiseksi Pieksämäelle, toivoivat\nIisalmen heränneet saavansa samanmielisen papin hänen sijalleen.\nSemmoinen olikin vaalissa, mutta hän ei saanut seurakunnan kutsumusta\n[Paimenmuisto; Oulun tuomiokapitulin arkisto.].\n\nNäiden Iisalmen heränneitten pettyneiden toiveiden johdosta kirjoitti\nJonas Lagus muutamalle sikäläiselle ystävälleen: \"Vaalit Iisalmessa\novat nyt päättyneet, ja Jumala itse vaalit niin johdattanut.\nPuhdistaaksensa pientä joukkoaan Iisalmessa kuonasta, ei kyllä Jumala\nole antanut heidän saada n.k. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja\nopetuksella saisivat levätä. Herra tahtoo, että te eläisitte yksin\nJesuksesta Kristuksesta, elävästä Jumalan pojasta -- hänen kauttansa,\njoka on Isänsä oikealla puolella ja kaitsee teitä kuin paimen sekä\nantaa teille joka päivä syötäväksi itsensä, joka on elämän leipä.\nUskon varmasti, että tämä on ollut laupiaan Vapahtajan tarkoitus\nheikkoutenne tähden, ettette enää antaisi ihmisten itseänne hurmata,\nvaan harjoittelisitte ja oppisitte ahkerammin katsomaan Jumalan\nkaritsaan ja pyytämään häneltä öljyä lamppuihinne ja siten odottamaan\nhänen tuloaan. Ylimmäinen pappinne saa silloin kunnian teiltä, ja\nhän kyllä antaa teille kaikki, kaikki, mitä tarvitsette. Iloitkaa ja\nriemuitkaa, kun tämän ymmärrätte, ja ruvetkaa ahkerammin lähettämään\nköyhä ikävänne hänen tykönsä, jonka yksin tulee olla teille kaikki\nkaikessa ja siksi jäädä. Karkoita rohkeasti pois se epäuskon tuuma,\nettä Jumala olisi hyljännyt Iisalmen. Pois se! Se häpäisee Kristuksen\nmääräämätöntä rakkautta. Herra elää vielä ja yhä eteenpäinkin\nIisalmessa, eikä kukaan saa reväistyksi hänen kädestään niitä\nharvoja, jotka häntä etsivät\" [Laguksen kirje muutamalle ystävälleen\nIisalmessa 22/4 57 (Evankeliumin ääni siv. 255).].\n\nMiten oikeita ajatuksia tämä kirje sisältääkin ja kuinka oikeutettu\nvarsinkin se huomautus oli, että heränneet liiaksi olivat riippuneet\njohtajistaan, niin näkyy selvästi, että Laguksen ajatukset\nherännäisyyden tulevaisuudesta olivat menneistä ajoista paljon\nmuuttuneet. Suurta liikettä hän ei enää toivo syntyvän, eikä hän\nIisalmenkaan heränneistä puhuessaan tarkoita muita, kuin niitä\nharvoja, jotka olivat omistaneet hänen katsantotapansa, ja joiden\nhän luuli kilvoittelevan ikävöivän uskon kilvoitusta. Sen hän tiesi,\nettei Vilhelm Niskasella näillä seuduin kannatusta ollut, mutta hän\npiti suurinta osaa Iisalmen heränneistä uneliaisuuteen sortuneina ja\nsiten Herrasta luopuneina.\n\nVanhoista, entisinä aikoina huomatuista heränneistä eli näillä\ntienoin vielä Juhana Poikonen (III, 221). Lapinlahdelta, missä\nhän asui, seurasi hän tarkkaan herännäisliikkeen vaiheita näillä\nmailla, mutta vähän vaikutusvaltaa hänellä tuntuu olleen. \"Täällä\nIisalmessa\", kirjoittaa hän J. F. Berghille, \"ovat jotkut koettaneet\nseurata entistä Paavon järjestystä, vaikka huonosti. Mutta paljon\non eriseuraisuutta ilmaantunut nykyisinä aikoina. Riitoihin emme\nole paljon sekaantuneet, emme puheilla emmekä kirjoituksilla\".\nKirjeessään -- se on kirjoitettu joulukuussa 1860 -- valittaa\nPoikonen, että \"kaikki vanhat ystävät sekä Iisalmessa, Nilsiässä\nsekä muissakin pitäjissä ovat kuolleet\" lisäten: \"Mitä Herra aikoo\nminun suhteeni, kun antaa minun niin kauan elää, kaikki minua\nnuoremmat kun kuolevat\"? Huomiota ansaitsee etenkin se seikka,\nettä hän poismenneistä vanhoista ystävistä erittäin mainitsee\nVilhelm Niskasen, jonka kuolemasta hän vasta oli saanut tiedon. On\nkehoittavaa kuulla hänen tällä tavoin puhuvan tuosta kerettiläiseksi\njulistetusta Kalajoen-varren heränneitten johtomiehestä, jonka\nsuhteesta esim. Lagukseen hän herännäisyyden vaiheiden tarkkana\nseuraajana epäilemättä oli kuullut hyvinkin ankaria arvosteluja. --\nKirjeensä lopussa puhuu Poikonen Iisalmen vasta alkaneesta \"uudesta\nherätyksestä\", sanoen toivovansa, että \"tämä uupunut ja untunut\nseurakunta uudistuisi\". Näitä sanoja tukee sekin seikka, että\nIisalmen heränneet näinä aikoina alkoivat yhä useammin kokoontua\nL. J. Niskasen pojan _Juhani Niskasen_ omistamaan Koljonvirran luo\nvasta perustamaan, _Virrantalo_ eli _Niskala_ nimiseen uudistaloon,\n2 km. matkan päähän kirkolta. Varsinkin lauvantai-iltoina kuului\nsieltä virrenveisuuta. Näistä ajoista alkaen alkoi myöskin mainittu\nJuhani Niskanen, joka oli syntynyt v. 1826, vähitellen kohota seudun\nheränneitten johtomieheksi.\n\nIisalmen herännäisyysliikkeessä näinä aikoina huomattavaa\nsuurempaa eloisuutta todistaa sekin, että seurakunnassa v:sta\n1859 vaikutti lahjakas, samana vuonna papiksi vihitty _Henrik\nKustaa Teodor Brofeldt_. Heränneestä kodista lähteneenä -- hän oli\nP. J. F. Brofeldtin poika -- sekä Kesälahdella ja Nurmeksessa,\njoissa seurakunnissa tämä oli pappina toiminut, oli hän lapsena\nja nuorukaisena likeisesti tutustunut herännäisyyteen, ja samaa\nkatsantotapaa oli häneen istuttanut J. I. Bergh, jonka oppilaana hän\nKuopion lukiossa oli ollut. Papiksi tultuaan määrättiin Brofeldt\nLapinlahden heränneen kappalaisen Klas Weisellin apulaiseksi,\nantautuen alusta alkaen ahkeraan ja tunnolliseen työhön elävän\nkristillisyyden elvyttämiseksi seurakunnassa [Juhana Poikosen kirje\nJ. F. Berghille 22/12 60; kert. Julius Tenhonen y.m.; Hengellinen\nKuukauslehti 1895 s. 257; Teologinen Aikakauskirja 1914 s. 155-56.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiuruvedenkin heränneissä syntyi 1850-luvulla jonkunlainen tuvanjako.\nTämä ei kuitenkaan ole missään muussa yhteydessä samaan aikaan\nKalajoen-varrella alkaneen hajaannuksen kanssa, kuin että muutamat\nhenkilöt täälläkin Laguksen ystävien tavoin alkoivat vikoilla\nheränneitten parannusta ja vaatia kilvoittelevan uskon tuntomerkkejä.\nVikoilijoista oli huomatuin _A. Kokko_, joka v. 1856 alkoi esiintyä\njonkunlaisena hengellisenä neuvonantajana seurakunnassa. Vaikka\nJ. J. Rahm, joka edelleen oli kappalaisena täällä, osaksi oli\nsamaa mieltä kuin Kokko, hän kun itse yhtä hartaasti kuin ennenkin\ntaisteli elävän kristillisyyden puolesta, ei hän esiintymisellään\nmillään tavoin tukenut heränneissä sanankuulijoissaan syntyvää\nhajoittavaa erimielisyyttä, vaan koetti sitä päinvastoin painaa\nalas. Paljon hän ei liikkunut seuroja pitämässä, mutta heränneet\nkävivät usein hänen luonaan sielunsa asioista neuvottelemassa.\nKaikille, jotka vikoilevassa mielessä häneltä kysyivät, kumpiko\nsuunta oli oikeassa, kumpiko väärässä, hän vain vastasi: \"katsokaa\nettette itse mene väärään\". Ja vaikka hän pitikin Kokon kantaa\noppiin nähden muutamissa kohden puhtaampana kuin häntä vastustavien\nkatsantotapaa, varoitti hän ystäviään ehdottomasti luottamasta tämän\nopetuksiin. -- Miten sekaviksi herännäisyyden asiat tässä osassa\nmaata muutoin olivat käyneet, näkyy siitäkin, että Kokon johtamia\nheränneitä Kiuruvedellä kutsuttiin _uusiksi_ heränneiksi, vaikka he\nolivatkin Laguksen edustaman suunnan likeisiä hengenheimolaisia, ja\ntämä suunta Pohjanmaalla jyrkästi väitti yksin edustavansa _vanhaa_\nherännäisyyttä ja siellä monesti muiltakin sai tämän nimen [Kert.\nAappo Lämsä, Eero Lämsä y.m. Kiuruvedellä, J. Schwartzberg; Wilh.\nMalmivaara, \"Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa\" s. 104.].\nViimemainittukin seikka todistaa, että Kiuruveden herännäisyysliike,\njoka menneinä aikoina oli ollut yhdyssiteenä Pohjanmaan ja Savon\nheränneitten välillä, ei enää ollut yhteydessä kummankaan kanssa,\nvaan jäi eristettyyn asemaan, samoinkuin useampien muidenkin seutujen\nherännäisyys viimemainitussa maakunnassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNilsiässä tapaamme vielä 1850-luvun loppupuolella Paavo Ruotsalaisen\nystävän K. B. Sarlinin, joka täällä toimi herännäisyyden hengessä\nvuoteen 1858. Muita senmielisiä pappeja ei seurakunnassa löytynyt,\nja sikäläinen liike, joka, niinkuin ennen (III, 491) on mainittu,\njo ennen Ruotsalaisen kuolemaa oli alkanut ilmaista huomattavaa\nheikkenemistä, lamautui lamautumistaan. Samoin kävi Maaningan\nherännäisyydenkin, vaikka sielläkin toimi herännyt pappi, E. Saurén\n(1852-58). Suurempaa eloisuutta huomaamme sitävastoin Suonenjoella,\njos kohta täälläkin selvästi näkyy, että liikkeen henkinen voima on\nvähenemässä. Oppiriitoja ei sikäläistenkään heränneitten piirissä\nilmaannu, mutta sensijaan alkaa erimielisyys johtomiehiin nähden\nhäiritä heidän sopuaan. Pentti Korhosta (III, 491) vastustamaan\nja joukkoa itselleen kokoamaan nousi puhujana lahjakas _Paavo\nJalkanen_, alussa kyllä salaa, mutta kasvavalla menestyksellä.\nSuurissa seuroissa hän ei vielä 1850-luvulla koskaan esiintynyt,\nvaan ainoastaan siellä täällä syrjäkylissä, mutta Suonenjoen\nheränneet alkoivat mieltyä hänen puheisiinsa sekä vähitellen\nvieraantua vanhasta, vaatimattomasta johtomiehestään. Täten syntynyt\nerimielisyys tuli muutamia vuosia myöhemmin selvästi näkyviin [Kert.\n(1896) W. Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nPieksämäen herännäisyysliikettä johti vielä 1850-luvun\nloppuvuosinakin samalla lämmöllä ja innolla kuin ennenkin V. J.\nMajander (III, 495). Vaikka hän edelleen oli vain ylimääräisenä\npappina seurakunnassa, jommoisena hän siellä toimi, vuoteen 1861,\nesiintyi hän pitäjän säätyläistenkin pidoissa, pappilassa y.m.\njyrkästi pietistisessä hengessä, saaden näissäkin piireissä yhä\nenemmän kannatusta. Ei näy seurakunnan kirkkoherrakaan J. F.\nHomén häntä estäneen, vaikkei hän kuulunutkaan heränneisiin. Apua\npyrinnöissään sai Majander A. Wahlbergilta, joka v. 1856 Iisalmesta\nsiirtyi Pieksämäen kappalaiseksi. Siksi voimallista ja hedelmällistä\noli Majanderin työ elävän kristillisyyden juurruttamiseksi\nseurakunnassa, että sikäläinen liike vielä 1850-luvun lopussa oli\nyhtä eloisa, ehkä vielä eloisampikin kuin ennen. Vielä vuonna\n1858 laskettiin heränneitten luku 1/10 osaksi koko seurakunnasta.\n\"Kerettiläisiksi\" heitä maailma edelleen nimitti, pitäen heitä\ntarkasti silmällä. Ulkonaisestikaan nuhteetonta kaikkien elämä ei\nkuitenkaan näy olleen, koska sitä sanomalehdissäkin vikoilijat\nmoittivat [Paimenmuisto; kert. Hanna Cautón, Helene Tavast y.m.;\nSuometar 1858 n:o 26.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutta elinvoimaa sai näiden seutujen herännäisyys, kun J. F. Bergh v.\n1857 pääsi Rantasalmen kirkkoherraksi. Yhtä väsymättömällä innolla\nkuin Jaakkimassakin ryhtyi hän uudessa seurakunnassaan jatkamaan\nsiunauksesta rikasta paimentyötään. Ei viipynyt kauan, ennenkuin\nsikäläisessä herännäisliikkeessä alkoi näkyä entistä eloisampi leima.\nRantasalmelaistenkin täytyi taipua siihen tarkkaan järjestykseen ja\nperusteelliseen uskonnon opetukseen, jolla Bergh Nurmijärvellä ja\nJaakkimassa oli koettanut johdattaa sanankuulijoitaan Jumalan sanan\ntuntemiseen. Kinkereillä kutsui hän seurakuntalaiset perhekunnittain\nesille, tutki tarkasti heidän lukutaitoaan ja uskonnollista\nkäsitystään sekä teroitti vakavasti jokapäiväisen sananharjoituksen\ntarpeellisuutta. Lapsia kuulusteltiin eri huoneessa. Hartauden\nherättäminen ja sydämen uskon synnyttäminen oli kuitenkin näissäkin\ntilaisuuksissa Berghin päätarkoituksena. Kuulustelujenkin aikana\nlausui hän tuon tuostakin herättäviä ja uskonelämää ravitsevia\nsanoja, jotka painoivat hänen kinkereihinsä hartauskokousten\nleiman. Sentähden saapuivatkin seurakuntalaiset kernaasti näihin\ntilaisuuksiin. Joka ei tullut, sai tyytyä siihen, että hänet\nkutsuttiin \"jälkikylän lukuihin\", joita pidettiin sunnuntaisin\nkirkossa. Huonoille lukijoille kesti näitä \"lukuja\" koko kesän.\n\nVarsinkin juhlapäivinä kokoontui Rantasalmen pappilaan Berghin aikana\npaljon kansaa, ei ainoastaan hänen omasta seurakunnastaan, vaan\nmuualtakin. Kesällä tultiin veneillä suurissa joukoissa Kerimäeltä,\nSäämingistä, Joroisista y.m. hyvissä ajoin tuota kuuluisaa saarnaajaa\nkuulemaan; jo lauvantai-iltana kaikui Rantasalmen pappilan riihistä\nja ladoista heränneitten veisuu. Jumalanpalvelus kirkossa oli\njuhlallista. Sitä nostamassa ja elähyttämässä oli paitsi Berghin\nsärkevät puheet kaunis veisuu, minkä tuo väsymätön paimen täällä,\nsamoin kuin Jaakkimassakin, sai kehitetyksi neliääniseksi. --\nAhkerasti piti Bergh hartausseuroja Rantasalmessakin, ja näihin\ntilaisuuksiin kokoontui paljon heränneitä ulkoseurakunnistakin.\n\nNiinkuin olemme nähneet, koetti Bergh uudelleen solmia yhteen\nSavon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten näinä jaon aikoina\ntoisistaan vieraantuneet joukot. Tämä osoittaa, että hän piti\nliikkeen säilymistä tärkeänä, jos kohta hän vuosien kuluessa\nolikin tullut vakuutetuksi siitä, että muutamat kohdat siinä\nkaipasivat korjaamista. Samalla kannalla oli J. I. Berghkin, sillä\neroituksella kuitenkin, ettei tämä näy uskoneen näiden veljensä\nuniooniyritysten voivan tuottaa toivottua tulosta. Epäilemättä oli\ntämä arvostelu oikea. Se kova seulomisen aika, jonka alaiseksi\nherännäisyys kaikkialla maassa oli joutunut, oli saanut aikaan,\netteivät Savon ja Pohjanmaan heränneet silloisen sukupolven aikana\nenää voineet tuntea toisiaan saman hengen lapsiksi, vaan vikoillen\nepäilivät toisiaan. Mikäli asia koskee Savon herännyttä kansaa,\nei tämä, niinkuin jo ennen on huomautettu, tästä erimielisyydestä\npaljon tietänyt, mutta sen puolen papistossa tuo tietoisuus vuosi\nvuodelta kävi yhä varmemmaksi. Sitä ei voinut J. F. Berghinkään\nsovinnollisuuteen kehoittava mieli saada estetyksi, ja hänkin luopui\nennenpitkää kysymyksessä olevista yhteenliittämishankkeistaan.\nPaitsi yleiskirkollisiin kysymyksiin, joita hän näinä aikoina\nahkerasti pohti, kohdisti hän sensijaan valvovan huomionsa Savon\nherännäisyysliikkeeseen. Johtajaksi hän ei pyrkinyt ja hän oli liian\nvähän puoluemies siksi sanan tavallisimmassa merkityksessä oikein\nsopiakseenkaan, mutta hänen vaikutuksensa Savon heränneisiin sekä\nmuihinkin ihmisiin, jotka kuulivat hänen puheitaan tahi joutuivat\nyksityisesti tekemisiin hänen kanssaan, oli suuri. J. F. Bergh on\ntuntuvammin ja laajemmalta kuin kukaan muu seurakunnanopettaja tämän\nmaakunnan kansaan juurruttanut Paavo Ruotsalaisen uskonnollista\nkatsantotapaa ja estänyt tätä katsantotapaa yksipuolisuuksiin\nkehittymästä.\n\nLiikkeen huomatuimpien talonpoikien kanssa oli Bergh ahkerassa\nkirjeenvaihdossa, ja tämä kirjeenvaihto osoittaa, miten avomielisesti\nviimemainitut saattoivat häntä lähestyä. Niinpä kirjoittaa esim.\nJuhana Poikonen hänelle v. 1860: \"Vieläkö rovasti niin moninaisten\nmuutosten alla, jotka teitä ulkonaisesti ovat kohdanneet, pysyy siinä\nyksinkertaisuudessa, johon Herra teidät kutsui? Rikkaus, kunnia\nja hyvät päivät ovat ulkonaisesti osaksenne tulleet; nämä ovat\nitsessään hyviä, mutta ne vieroittavat pois ainaisesta likeisestä\nkanssakäymisestä elämän Herran kanssa, ellei jokahetkinen uudistus\nja sisällinen kesti, joka on alituinen armon hengen vaikuttama\nsisällinen turmeluksemme näkeminen, saa pakoittaa alinomaisella\nikävöimisellä armonistuimen tykö. Kuta ahkerammin ollaan sydämen\nsisällisessä tunnossa, sitä enemmän puutokset näkyvät, sitä\nhaikeammin täytyy valittaa ja sitä köyhemmiksi aina tullaan.\"\n[Juhana Poikosen ennen mainittu kirje J. F. Berghille 22/12 60.].\n\nMiltei lukemattomat ihmiset, säätyläiset ja talonpojat eri osista\nmaata, varsinkin Savosta ja Karjalasta, tulivat Rantasalmeen\nBerghiltä hengellisissä asioissa neuvoa saamaan, ja tuskin kenenkään\ntarvitsi hänen luotaan neuvotonna palata. Tuon valistuneen ja\nväsymättömän sielunpaimenen rikas kokemus ja lämmin ihmisrakkaus\nriittivät kaikille. Ja yhtä altis oli hän vastaamaan niihin moniin\nkirjeisiin, joihin sielunsa tilasta murheelliset, säätyhenkilöt\nniinkuin talonpojatkin, häneltä vastausta pyysivät [Berghin\nkirjekokoelma.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin ennen (III, 495-496) on mainittu, oli Kerimäen ja Säämingin\nherännäisyys vielä 1850-luvun alussa verraten eloisaa. Turhaan eivät\nOlli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko jatkaneet siunauksesta\nrikasta työtään viimemainitussa seurakunnassa, ja huomattava on\nniinikään, että heidän vaikutuksensa ulottui naapuripitäjiinkin,\nvarsinkin Kerimäelle. Vielä tärkeämpänä tekijänä näiden seutujen\nherännäisyysliikkeen säilymiselle oli se seikka, että sikäläiset\nheränneet usein kävivät Berghiä Jaakkimassa kuulemassa ja häneltä\nohjausta ja neuvoja saamassa. Näinä väsähtämisen ja hajaannuksen\naikoina kehoitti tämä sanoillaan ja esimerkillään uuteen\nkilvoitukseen, teroittaen varsinkin veljellisen rakkauden suurta\nkäskyä. Vielä tuntuvammaksi kävi Berghin vaikutus näiden seutujen\nheränneisiin, hänen muutettuaan Rantasalmelle, minne matka oli paljon\nlyhempi kuin Jaakkimaan. Mutta että suurten herätysten aika näilläkin\nseuduin oli loppumassa, sitä ei Berghinkään herätyshuuto voinut estää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikkelinkin herännäisyydessä ilmaantuu 1850-luvun loppupuolella\nsamaa väsähtymistä, kuin muussakin Savossa. Niinkuin olemme\nnähneet (III, 507-512), kantoi sikäläinen herännäisyys ylimalkaan\nrenqvistiläisyyden leimaa, vaikka se oppi-isään nähden asettuikin\nvapaammalle, raamatun auktoriteettia jyrkästi teroittavalle\nkannalle. Ainakin koskee viimemainittu huomautus seudun heränneitten\netevintä johtomiestä Salomon Häkkästä. Luotettavimpana opettajanaan\nviimemainittukin Renqvistiä edelleen kunnioittaen muisti. Ja samaa\najattelivat hänestä seudun muutkin rukoilijat. Todistuksena on\nmuunohessa mikkeliläisen _Paavo Närväsen_ hänelle 1858 kirjoittama\nhelläsydäminen kirje [Akiander VII, 263.].\n\nPaavo Ruotsalaisen hengenheimolaisia näillä seuduin ei enää\npitkiin aikoihin ollut löytynyt nimeksikään. Tämä seikka ei\nkuitenkaan estänyt Mikkelin heränneitä jyrkästi tuomitsemasta Savon\nherännäisyyden johtajaa ja hänen oppiansa. Tietysti olivat Renqvistin\nkirjat, joita täällä edelleen ahkerasti luettiin, näissäkin\nrukoilijoissa ylläpitäneet tuota vanhaa, Savon herännäisyyden eri\nsuuntien välistä vikoilemishalua. Paavo Ruotsalaisen moitittava\nesiintyminen Margareetta Högmania vastaan Toholahden markkinoilla\n(II, 326-327) eli sitäpaitsi vielä kaikkien tämän seudun vanhempien\nheränneitten muistossa, ja nuoremmatkin muistivat Pieksämäen ja\nHaukivuoren heränneitten outoa esiintymistä myöhempinä aikoina,\njolloin nämä vielä suurissa joukoissa saapuivat Mikkelin\nmarkkinoille, puhuen kielillä ja kiittäen \"ukon\" oppia. Seurauksena\noli, että Ruotsalaisen oppia pidettiin mitä vaarallisimpana\neksytyksenä ja sen tunnustajia miltei riivattuina synnin\npalvelijoina. Suomen herännäisyydessä vallitseva yleinen hajaannus ei\nollut omiaan juopaa supistamaan. Sitävastoin on omituista, etteivät\ntämän puolen heränneet, johtomiehiä tietysti lukuunottamatta,\npaljonkaan tunteneet Hedbergin oppia eivätkä sen herännäisyyttä\nvastaan synnyttämää taistelua. Eivät olleet Renqvistin kiivaat\nriitakirjatkaan evankeelisen suunnan perustajaa vastaan kääntäneet\nnäiden seutujen heränneitten huomiota tuohon.\n\nOmituinen ilmiö Mikkelin herännäisyydessä on, että seudun\nhartausseurat 1850-luvun lopussa olivat hävinneet melkein\nsukupuuttoon. Vasta-heränneet ja sielunsa tilasta levottomiksi\njoutuneet kokeneemmatkin kävivät kyllä usein \"vanhojen\", luotettujen\nkristittyjen luona saadakseen neuvoa ja ohjausta, ja joskus saattoi\nsattua, että useampikin samalla hetkellä saapui saman neuvojan luo,\nmutta yhteisiä seuroja ei syntynyt. Löytyipä niitäkin heränneitä,\njotka arvelivat tuommoista toisilta neuvoa etsimistä sielun\nasioissa tarpeettomaksi, koska \"sen tiedon kylissä juoksematta\nkyllä saapi raamatusta ja muista hengellisistä kirjoista\". Ja\nkuitenkin vallitsee näiden seutujen kokeneissa kristityissä sama\nuskonnollinen katsantotapa ja välit ovat muussakin suhteessa hyvät.\nEi siis kateus eivätkä muut itsekkäät pyyteet ole syynä tähän\nilmiöön, vaan ilmeisestikin väsymys, joka ennustaa perikatoa Mikkelin\nherännäisyysliikkeelle semmoisena. Mutta näinäkin aikoina vaikutti se\nsuolana laajoissa piireissä ja painoi vakavan leiman näiden seutujen\nuskonnolliseen katsantotapaan.\n\nMikkelin seudun herännäisyydelle ominaista oli, niinkuin ennen (II,\n218) on mainittu, raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden\nahkera viljeleminen. Varsinkin liikkeen huomatuimmat henkilöt lukivat\npaljon, eivätkä suinkaan yksinomaan uskonnollista kirjallisuutta.\nEhkä juuri tämä seikka aiheutti lainakirjaston perustamisen Mikkeliin\njo v. 1856. Kolme vuotta myöhemmin löytyi tässä kirjastossa seuraava\nmäärä kirjoja: uskonnollista kirjallisuutta 108, historiallista 33,\nkaunokirjallisuutta 54, \"lukemista rahvaalle\" 74 sekä maanviljelystä\nkäsittelevää kirjallisuutta 17 nidosta [Suometar 1854 n:o 5 ja 6;\nSuometar 1859.].\n\nMikkelin herännäisyyteen liittyi likeisesti se herännäisyyden\njäännös, joka näinä aikoina vielä löytyi muutamissa Itä-Hämeen\nseurakunnissa: Hirvensalmessa, Joutsassa, Hartolassa ja\nMäntyharjulla. Hartauskokouksia ei näissäkään seurakunnissa enää\nusein pidetty, vielä vähemmin yhteisiä Mikkelin heränneitten kanssa,\nmutta uskonnollinen katsantotapa säilyy samana, kuin se menneinä\naikoina oli ollut, ja varsinkin huomatuimmat henkilöt ovat toisilleen\ntutut, vieläpä likeisiä ystäviä. Tämä koskee varsinkin Hirvensalmea,\njoka vasta v. 1851 eroitettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi Mikkelin\nemäseurakunnasta, jonka kappelina se niihin asti oli ollut.\n\nHirvensalmen heränneistä ansaitsee edellä muiden huomiota ennen (II,\n218 ja 327) mainittu Antti Manninen. Hän tuli heräykseen v. 1849,\nhäälyen alussa sinne tänne käsityksessään, kunnes hänessä vakaantui\nRenqvistin katsantotapa. Hyvin päättävästi hän teroitti armon\nomistamisen välttämättömyyttä. Muutama pitäjän säätyläinen, joka\noli Ruotsalaisen oppiin mieltynyt, tuotti hänelle paljon sisällisiä\ntaisteluja, kunnes Manninen, vihdoin varmuuteen päästyään, hänelle\nvastasi: \"Jos minulla olisi niin nälkä, että kuolemaisillani olisin,\nja ilmaantuisi laupias rikas, joka panisi paljon hyvää ja kallista\nruokaa tarjolle, sanoen: tuon saat ilman hinnatta, kun vain tulet\nottamaan, enkä menisi ottamaan, vaan katsoisin kaukaa vain, niin\npysyisin yhtä nälkäisenä ja viimein kuolisin nälkään\".\n\nHyvänä tukeena Manniselle hänen herätyksensä alkuaikoina oli\nkirkkoherranapulainen K. K. Dahlgren. Tämä alkoi kuitenkin\nmuutaman vuoden kuluttua häntä epäillä ja vähin väärästä opistakin\nahdistaa. Mannisella oli näet tapana viettää n.s. apostolein\npäiviä pyhäpäivinä. Apajalahden taloon, jonka hän tähän aikaan\nomisti, kokoontui näinä päivinä heränneitä sanaa viljelemään kuni\nsunnuntaisin. Palkollisilleenkin antoi hän silloin vapautta työstä,\nkuitenkin sillä ehdolla, että he ottivat osaa sananviljelykseen.\nNimismiehelle ja papistolle saapui kanteita Mannista vastaan, hän\nkun muka neuvoi ihmisiä pyhimyksiä palvelemaan sekä laiskottelemaan.\nDahlgren kuitenkin pian tuli vakuutetuksi näiden syytösten\nperusteettomuudesta ja sai siten vainonhankkeet raukenemaan.\n\nVuosina 1860-61 syntyi Hirvensalmessa uusiakin herätyksiä ja\nyhteisiä hartauskokouksia pidettiin verraten usein Apajalahdella.\nManninen kertoo itse tästä ajasta: \"Ei ole mitään eriseuroja ollut\nheränneitten välillä, ei myös pappiemme välillä. Kaikkien heränneiden\nmielialana on vain tulla tuntemaan Vapahtaja jokapäiväiseksi\npyhittäjäksi\". \"Mutta\", lisää hän, \"niin kuitenkin on, että monta on\nkutsuttu, mutta harvat ovat valitut\". Niin suuret kuin 1840-luvulla,\njolloin seuroihin saapui ihmisiä ulkopitäjistäkin, niin että\nkokoontuneitten luku nousi moneen sataan, eivät nämä kokoukset enää\nolleet, mutta vieläkin nousi näihin tilaisuuksiin kokoontuvien luku\nnoin 60-70.\n\nMargareetta Högmania ja Salomon Häkkästä sanoo Manninen tämän seudun\nherännäisyyden pylväiksi. Renqvististä oli hänellä sama käsitys kuin\nHäkkäsellä. Hänkään ei hyväksynyt rukoilijain kuuluisan oppi-isän\npitkiä, orjallisesti aina samaa ulkonaista muotoa noudattavia\nrukouksia \"Mutta\", lausuu hän, omasta ja ystävien mielipiteestä\npuhuen, \"tästä ei moitita Renqvistiä, vaan annetaan hänen pitää\ntapansa, koska uskotaan, että hän on varmaan itse tuntenut parhaan\navun sen tapaisesta rukouksesta\". Tämän yhteydessä kertoo Manninen\nseutunsa heränneitten hartauden-harjoituksista 1860-luvun alussa\nseuraavaa:\n\n\"Yhteiset aamu- ja iltarukoukset, niinkuin myös pyhäpäivinä kerran\nkeskipäivälläkin, pitävät he kyllä tavallisesti polvillaan,\nselittäen, että koska sielulla ja ruumiilla on niin likeinen yhteys,\nniin on luonnollisesti ruumiin nöyryyttäminen avullinen sielunkin\nnöyryyttämiselle Jumalan puoleen. Kun Ruotsalaisen opin puolustajat\nsyyttävät heidän sillä rakentavan omaa vanhurskautta, niin\nvakuuttavat he, ettei niin ole laita, jos kohta joku yksinkertainen\nsaattaakin sitä tehdä. -- -- -- Vaikka tapana on tällä tavoin\nrukoilla, niin en luule niiden, jotka vähänkin enemmän ymmärtävät,\nsiitä uskonkappaletta tekevän. -- -- -- Nämä rukoukset pidetään\nulkomuistosta, rukoilijan valitsemilla ja oman sydämen pohjasta\nlähtevillä sanoilla, eivätkä tavallisesti kestä kuin noin 10\nminuuttia eikä aina sitäkään. Ne alotetaan tavallisesti jonkun virren\nloppuvärsyn ulkoa, seisoalla ja kädet ristissä laulamisella, jonka\nloputtua laskeudutaan polville, kasvot istuimia eli penkkiä vastaan,\njolloin joku vanhemmista rukoilee, jos nim. useampia rukouksen\npitoon pystyviä on saapuvilla. Ensin omin sanoin hetken rukoiltuaan,\nlukee hän 'Isä meidän' ja jonkun virrenvärsyn. Useimmin hän vielä\nrukoilee lyhyen rukouksen omin sanoin, jonka perästä hän lukee Herran\nsiunauksen. Joku toinen alkaa taas laulaa, niinikään polvillaan\nollen. Viimeksi lukee sama rukouksen pitäjä virrenvärsyn, ja sitten\nvasta noustaan ylös\".\n\nSeuroissa käyttivät nämä heränneet eniten Björkqvistin postillaa,\nveisuukirjoina \"Siionin Virsiä\" ja \"Halullisten sielujen hengellisiä\nlauluja\". Virsien, puheitten ja luvun välisinä lomahetkinä\nkeskusteltiin uskon elämän kokemuksista, sen koetuksista,\ntaisteluista ja voitoista [Akiander VII, 27-28; Paimenmuisto.].\n\nTämänkaltaiseksi oli Hirvensalmen heränneitten jumalanpalvelus\nvähitellen muodostunut ja semmoiseksi se Mannisen johtamana\nvakaantui. Vaikea on sanoa, missä määrin väite tämän johtomiehen\ntekopyhyydestä, josta häntä hänen omat aikalaisensakin monesti\nsyyttivät, on oikeutettu. Ilmeistä on, että tämä väite on kotoisin\nmaailmasta ja ainakin liioiteltu. Ehkä oli sitävastoin enemmän perää\nsiinä syytöksessä, että Manninen teroittamalla sanankuulijoilleen\narmon omistamisen välttämättömyyttä nukutti monen väärään rauhaan.\nOli miten oli: paljon hyvää hän vaikutti sekä pyhitetyllä elämällään\nettä opetuksellaan, herättäen ihmisiä vielä näinä suurten herätysten\niltahetkinä etsimään sitä pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa\nJumalaa nähdä.\n\n\n\n\nIV.\n\nHenrik Renqvist 1853-1866.\n\n\nSe hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka\n1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka\nmurtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden\nheidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön\nmurtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään,\nei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja\ntyössä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa\nyhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä\nkiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja\nyhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on\nvilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa.\nVuodet painavat hänen hartioitaan -- Renqvist lähenee 70 ikävuottaan\n-- taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta\nhänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä\nhän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa\nriittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman\nkiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden\ntyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa\nlakkaamatta sitä \"mikä ylhäällä on\" ja kilvoittelee anomisissa\nJumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.\n\nRenqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun\nloppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan\ntyövankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle\navosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan\nkirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli\nhyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut\njulistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat\nsanat: \"Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä,\nsanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua\nsiitä\". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun\nlujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa\npistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen\nsuvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus\npuhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme,\nmitä Renqvist itse menneinä aikoina \"harhaoppisuutensa\" tähden\nesimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja\nViitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että\nviimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.\n\nSamaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän\nmatkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin\npitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan _A. Paasosen_ ja\nP. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko\najan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti\nselitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti\nolivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti\ntyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.\n\nPaluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon\npäivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja\nLiperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen \"hyvin ystävällistä\"\nkohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen\nhyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa\ntähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa\npappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa,\nniin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m.\noli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä\nlahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää\n500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi\nsiihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä\noli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta,\nväittäen kiellon aiheutuneen \"erään kateellisen esimiehen\nvaikutuksesta\". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina,\nkiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli\nhän salaa kerännyt.\n\nMyöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen\nhyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden\neivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti\nsikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta\nystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin\nSortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228\nruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.\n\nMuuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli\nherännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän\nraivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä.\nNyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin\ntäälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta\nharvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859,\nmuistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m.\ntämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat\njo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä\npuolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä\najoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama.\nRenqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle\nmuutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta:\n\"Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia\nSuomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut\nrahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta,\nei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa:\nsen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta\nkaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin.\nSillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta\nJumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti\ntämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon\npilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen\nsiemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset\ntietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu,\nja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä\nelää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan\nosaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat\nryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä\nensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan,\nvoipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo\nedistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas\nsuomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä\nsuuresta työstä\"!\n\nYhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan\nja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v.\n1854 Monellille: \"Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan\nniinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla\non Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun\nkirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa,\nsyntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi\naion panna: '_Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus\nja rangaistus_'.\" Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä\nkäsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa\nhän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, \"kirja kun olisi tullut\nliian suureksi\", vaan päätti julkaista \"Hedbergin kauhistuksen\" eri\nkirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin\ntarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin\nsaanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H.\nO. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin\nHedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, \"jos kohta\ntämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa\". Vasta kun\nRenqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka\nsijassa hän käytti nimeä \"turkulainen\", sai kirja painoluvan.\nLopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä\n\"erinomaista\" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua\nkiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä\nMonell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa\nseuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista\nkertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: \"Vaikka kirjelmäsi\ntuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä\n(kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana\". Tämän\njohdosta huudahtaa Renqvist: \"Se luulo minulla on, kun Julius Bergh\non konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen\nPaavokin. Bergh on raateleva susi\".\n\nKysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: _\"Kuolleen\nuskon opin ilmoittaja\"_. Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat\nnumerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa\neniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl,\nTurkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin\n10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10,\nLiperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10,\nPitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa,\nmissä Renqvist itse sitä levitti.\n\nEi ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli\ntämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin\nsattuvasti, näyttää, että \"usko ilman töitä on kuollut\", kärsii\ntämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta\nkiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina\nosoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi\nkuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli\ntämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen\nleppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu\nA. Möykkynen \"Suomettaressa\" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen\nkirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille:\n\"Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen\nsemmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että\nkirjoittaisit vastaan\". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden\ntodistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten\nvihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: \"Iloitsen siitä, että niin\nkammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä\". Muutamassa\ntoisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan\nseuraavin sanoin: \"Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä,\nniin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella)\nlähinnä Ruotsalaista\" j.e.p. -- Muista Renqvistin vielä hänen\nvanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin\n_\"Antikristuksesta\"_ -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.\n\nKäännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta.\nToisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan \"Väärä oma\nvanhurskaus\", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi\noman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin\novat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä,\nmutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen\nja myyminen. \"Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan\",\nvalittaa hän Monellille, \"saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan\nlevittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon\ntyötä\". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan\nmyydä, nämä kun \"nostavat hinnat niin korkeiksi\". Seurauksena\noli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta\nkuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä\ny.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen\npainattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa\n8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään\npääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan\nmyytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja\nvarsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta\ntyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m.\narvellen hänen \"hävittävän puolet tuloistaan\", kun hän ei itse edes\npitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä\nMonellille kertoessaan lausuu Renqvist: \"Ei vaimoni ole sitä vähemmän\nsaanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään\".\n\nVerraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin.\nHäntä ei enää ahdistettu \"luvattomien hartausseurojenkaan\"\npitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään\nvieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon,\nLiperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä\nhän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä\nmatkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä\nkuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa\ntäydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna\nesteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta,\nnäkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran,\nTohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata,\nettä Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia,\njoita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin\nRuotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä\nolivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita\nedellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.\n\nUsein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki\nkirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että\nhänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi,\ntahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa\non lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja\nystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei\npoikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys.\nYhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo\nja selvittää \"puhdasta, raamatunmukaista oppia\", yhtä hartaasti,\njos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän\nkehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän \"melkein\njoka postipäivänä\" kirjoittaneensa \"pitkiä kirjeitä oikealle ja\nvasemmalle\".\n\nOmassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä\nahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: \"Olen\nlauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä\nniihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin\". Ja\nsyksyllä 1863 todistaa hän työstään: \"Tänä kesänä olen, Jumalan\nkiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka\nvuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi\nsaarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai\nsunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä\nkotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina\nkoonnut varoja lähetystoimelle\".\n\nV. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen\ntäytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään\nliikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän\nmuutamassa kirjeessä: \"Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani\nlauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet\nHerran ehtoollisella\".\n\nTurhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin\nheränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni,\nlisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist\nmuutamassa kirjeessä: \"Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän\nkuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala\nauttakoon heitä pitkittämään loppuun asti\". Lisääntymistään lisääntyi\nliike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna,\nvaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut\nsaarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa\nsekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä.\nJa joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina,\nhänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen\nkanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina\nja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla\noli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä,\njotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja\npolvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865\ntodistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: \"Niinikään\njuhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä\neikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin\npaljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut\nheräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin\nuudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella\".\n\nLukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen\nväsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ\ntullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen\nperustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty\nkaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma,\nalituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa\nkulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla\npäivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja\nomatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist\nhyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja\nettä hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme\nnähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka\nnyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli -- varma\non kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli\nhänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui\npieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun\nHerra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri\nkatkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin\ntäynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut\nolla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään,\neipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän\notteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: \"On\nollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on\ntuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta\nmaailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella\nolen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan\ntavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut\nkatumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon\ntuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija,\njoka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en\nsaanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä\nheränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en\nPyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan,\nniin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle:\nei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin\nhuoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes\narmoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun\nhän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut,\nsanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä\nsuurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran\nehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton.\nIlman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta\nei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan\nsanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi\nsinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen.\nMutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi\nolet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta',\njotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut\nKristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen\".\n\nRenqvist oli köyhille hyvin antelias. Varsinkin vanhoilla päivillään,\njolloin hän oli paremmissa varoissa, auttoi hän aineellista apua\ntarvitsevia ei vain leipä- ja muilla ruokalahjoilla, vaan rahallakin,\npuhumattakaan siitä, että hän varattomille ilmaiseksi jakoi paljon\nkirjoja. Monelle tarvitsevalle hän velkakirjaa ja korkoa vaatimatta\nlainasi rahoja; saataviaan hän ei milloinkaan jättänyt ryöstöllä\nhaettaviksi. Vaimonsa, joka ei ollut niin auttavainen, oli usein\nhyvinkin tyytymätön miehensä anteliaisuuteen, koettaen sitä kaikin\ntavoin rajoittaa ja estellä. Seurauksena oli, että Renqvist usein\nsalasi vaimoltaan mitä hän köyhille antoi.\n\nLuonteeltaan oli Renqvist, niinkuin monesti olemme nähneet,\nitsepäisyyteen asti lujatahtoinen. Ei mikään mahti olisi saanut\nhäntä poikkeamaan siitä, minkä hän piti oikeana. Vaikka hän oli\nhyvin vakava, kuultiin hänen suustaan joskus leikillistäkin puhetta\nja koomillisia kertomuksia menneitten päivien oloista ja vaiheista.\nMutta tämmöisetkin puheet käänsi hän ennenpitkää hengellisiin\nasioihin. Ei kukaan lähtenyt hänen luotaan saamatta häneltä kuulla,\n\"mitä hänen rauhaansa sopii\", eikä hän mistään seurasta poistunut\nantamatta niille, joiden kanssa hän oli seurustellut, opetuksia,\nvaroituksia ja neuvoja elämän tietä varten. Viimeisinä vuosinaan hän\nei muusta paljon ensinkään puhunutkaan.\n\nJos Renqvist nuorempana taistelun helteessä joskus kiivastui,\nei tuo hänen vanhoilla päivillään juuri milloinkaan tapahtunut.\nTämän yhteydessä on paikallaan huomauttaa siitäkin, että nuo hänen\nkatkerat hyökkäyksensä Ruotsalaista ja Hedbergiä sekä näiden\nhengenheimolaisia vastaan, jotka hyökkäykset, niinkuin olemme\nnähneet, eivät suinkaan heikenneet hänen loppuijälläänkään, eivät ole\nkiivaudessa lausuttuja, vaan harkittuja, itsepintaisen vakaumuksen\npurkauksia. Että ne eivät ole sopusoinnussa Renqvistin elävän saarnan\nkanssa rakkaudesta eivätkä sen rakkauden työn kanssa, jota hän\nväsymättömällä innolla ja verrattomalla ahkeruudella suoritti Herran\nviinimäessä, sitä ei kukaan voi kieltää, eikä sitäkään, että ne\nsitäpaitsi usein pukeutuvat hyvinkin epämiellyttävään muotoon. Mutta\nniiden uhallakin näkyvät kuitenkin Renqvistin jalot ominaisuudet\nja hänen siunauksesta rikas työnsä siksi selvästi 19:ta vuosisadan\nherännäisyyden vaiheissa, että hän ehdottomasti on luettava tämän\nliikkeen ensimmäisten merkkimiesten joukkoon. Hänen elämänsä iltatyö\nei suinkaan ole omiaan vähentämään tätä tunnustusta, vaan päinvastoin.\n\nKovien taistelujen kautta oli Renqvist nuorena löytänyt Herran,\nkovissa taisteluissa oli hänen uskonsa puhdistunut ja kasvanut. Se\nuskon varmuus, jonka hän oli saavuttanut, ja se Herran rauha, jonka\nsuloisuutta hän niin monesti oli saanut maistaa, joutuivat vielä\nhänen vanhoilla päivillään, varsinkin hänen viimeisen tautinsa\naikana, kovan koetuksen alaisiksi. Toukokuussa 1866 neljä viikkoa\nsairastaessaan lavantautia, valitti Renqvist usein hengellistä\npimeyttä, ja kun tauti syksyllä uudistui, joutui hän tautivuoteellaan\nusein suuriin hengellisiin kiusauksiin ja ahdistuksiin. Etenkin\nviime vuosina oli hän hyvin usein käynyt Herran ehtoollisella,\nsaaden silloin aina uutta kehoitusta ja uskon rohkeutta, mutta kun\nhän nyt kuoleman kynnyksellä kutsutti luoksensa Kymölän koulun\nopettajan A. W. Lyran ja vaimonsa kanssa hänen kädestään vastaanotti\nHerran ehtoollisen, oli hänen sisällinen taistelunsa ehkä kuumempi\nkuin koskaan ennen. Kovaa oli hänen ruumiillinen tautinsa, mutta\nhänen puheensa, sekä hänen houraillessaan että selvänä ollessaan,\nilmaisivat monesti vielä kovempaa sieluntuskaa. Kerran esim. kielsi\nhän palvelijansa sytyttämästä pesään pantuja puita, huudahtaen:\n\"helvetin tulella poltetaan\". Mutta kovimpienkin tautien helteestä\nlöysi hänen etsivä uskonsa tien Jesuksen tykö. \"Kuolemaksi se tulee\",\nlausui hän kerran, \"ja minua armahdetaan\". Päivää ennen kuolemaansa\nlausui hän tyttärensä kuullen: \"tulkaa minun tyköni kaikki, jotka\ntyötä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa\".\n\nOli pyhäin miesten päivä. Kun kansa tuli kirkosta ja sanoi vielä\nkerran tahtovansa kuulla rakkaan opettajansa äänen, ilmoitettiin\nsille, että tämä koko päivänä ei enää ollut jaksanut puhua ja\njuuri vasta oli vaipunut uneen. Seuraavana yönä kuultiin hänen\nvielä houraillen lausuvan: \"Köyhille antakaa\". Omaiset, jotka\nvalvoivat vuoteen ääressä, ymmärsivät, että hän oli apua jakavinaan\ntarvitseville. Toinenkin piirre hänen luonteessaan tuli vielä tänä\nyönä näkyviin. Hän näet lausui: \"Kirkkoon pitää lähteä\".\n\nMaanantaiaamuna kello 8, marraskuun 5 p:nä 1866 pääsi väsynyt\nmatkamies lepoon. Hautajaiset pidettiin seuraavana perjantaina.\nRuumissaarnan piti Renqvistin apulainen K. J. Johnsson. Sen\nalkulauseena olivat sanat: \"Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi\nrauhaan menemään\" ja saarnanaiheena: \"Minä annan teille paimenet\nminun sydämeni jälkeen, jotka teitä ravitsevat opilla ja\nviisaudella\". Paljon oli kansaa kokoontunut kirkkoon sekä saattamaan\nrakasta opettajaansa haudan lepoon. Syvä ja yleinen oli suru.\n\nHautajaisissa nosti talollinen Simo Räty kysymyksen muistopatsaan\npystyttämisestä Renqvistin haudalle. Häntä kannattivat lämpimästi\nvarsinkin tilaisuudessa saapuvilla olevat talonpojat. Listalla\nkoottiin 300 markkaa, jota summaa seuraavana vuorina aiottiin\nkartuttaa uudella keräyksellä. Silloin sattuneet kovat nälkävuodet\nlienevät vaikuttaneet, että hanke jäi toistaiseksi. Se toteutui vasta\nv. 1887, jolloin muutamat yksityiset henkilöt täyttivät mitä puuttui.\nKivi, joka silloin pystytettiin haudalle, on harmajasta graniitista\nja runsaasti kahden metrin korkuinen. Paitsi Renqvistin nimeä,\nsyntymä- ja kuolinvuotta sekä vuosilukua 1836, jolloin hän tuli\nSortavalan kappalaiseksi, on siihen hakattu sanat: \"Pyrkikää niitten\nperään, jotka ylhäällä ovat, eikä niitten, kuin maan päällä ovat\".\n\n[Lähteitä: Paimenmuisto; Renqvistin kirje G. Monellille 24/4 53\n(omistaa Kirkkohistoriallinen seura); P. Poutiainen, Henrik Renqvist\nSortavalan, kappalaisena; Renqvistin kirje pojalleen, K. Renqvistille\n18/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist); Ferd. Uhden kirje Renqvistille\n5/2 59 (Akiander VII); Renqvistin kirjeet Monellille 22/4 53, 17/1\n54 ja 1856 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); Renqvistin kirje K.\nRenqvistille 11/10 61 (omistaa A. Renqvist); Osk. Molanderin kirje\nRenqvistille 28/12 55; Renqvistin kirjeet Monellille 5/8 56, 3/4 57,\n24/2 57, 25/11 63 (omistaa Kirkkohist. seura); Renqvistin kirjeet K.\nRenqvistille 11/10 61, 19/7 64, 15/9 65 (omistaa A. Renqvist); A. W.\nLyran, Fr. Saukon, Jaakko Lembergin y.m. kertomukset.]\n\n\n\n\nV.\n\nHerännäisyys Matth. Akianderin teoksessa \"Historiska Upplysningar\nom Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider\".\n[\"Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa\nvanhempina ja myöhempinä aikoina\".]\n\n\nSe yleinen huomio, jonka uskonnollinen kysymys Suomessa XIX\nvuosisadan keskivaiheilla sai osakseen, tuli näkyviin siinäkin,\nettä ruvettiin kokoamaan tietoja hengellisen elämän vaiheista\nisänmaassamme. Tätä heräjävää harrastusta ilmaisee mitä\nhuomattavimmalla tavalla se seikka, että kansanmiehet eri osissa\nmaata ryhtyvät keräilemään tietoja sekä kirjoittamaan kertomuksia\nherännäisyydestä ja sen huomatuimmista miehistä, siten pelastaakseen\nunohdukseen joutumasta niitä valtaavia uskonnollisen elämän ilmiöitä,\njoita he olivat nähneet ja joiden syvälle ulottuvia vaikutuksia he\nolivat kokeneet. Tämmöisistä kalliiden muistojen vartijoista kansan\nsyvissä riveissä on yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyys,\nniinkuin olemme nähneet, siksi rikas, että sopisi odottaa hyvinkin\nsuurta innostusta tähän asiaan heränneitten pappien ja muiden\nliikkeeseen kuuluvien, tietopuolista sivistystä saaneiden puolelta.\nMutta tässä odotuksessa me kerrassaan petymme. Lauri Juhana Niskanen,\nMatti Paavola, Juhana Poikonen, Vilhelm Niskanen, Salomon Häkkänen,\nAntti Manninen ja useat muut heränneet talonpojat ovat jättäneet\njälkimaailmalle arvokkaita tietoja herännäisyydestä, mutta heränneet\npapit ja muut samanmieliset sivistyneet ovat, heidän kirjoittamiaan\nja säilyttämiään kirjeitä lukuunottamatta, miltei kokonaan\nlaiminlyöneet tämän tehtävän. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee\nprofessori Matth. Akiander siitä, että hän teokseensa _\"Historiska\nupplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare\ntider\"_ (Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa\nvanhempina ja myöhempinä aikoina) on koonnut niin paljon arvokkaita\ntietoja myöskin yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyydestä. Tuon\nlaajasuuntaisen, lähes 3,000 sivua käsittävän teoksen seitsemästä\nosasta on kaksi osaa, yhteensä lähes 1,000 sivua, omistettu\nyksinomaan XIX vuosisadan herännäisyydelle. Näin ollen on syytä\nlikemmin tarkastaa näitä osia, pitämällä silmällä, keltä Akiander\non saanut niihin kokoamansa tiedot sekä miten sen ajan heränneet\narvostelivat tätä hänen esitystään.\n\nNiinkuin olemme nähneet (III, 497-498), kääntyi Akiander v. 1852 J.\nF. Berghin puoleen pyynnöllä, että tämä hankkisi hänelle tietoja\nherännäisyydestä. Jo sitä ennen oli hän pääasiallisesti seurakuntien\nkirkkoherrojen kautta keräillyt paljonkin näitä tietoja, mutta\ntärkein ainehisto oli tietysti saatava herännäisyyden omilta\nmiehiltä, ja Akiander oli siksi tarkka ja tunnollinen tutkija, että\nhän tämän täysin oivalsi. Että hän etupäässä kääntyi juuri J. F.\nBerghin puoleen näitä tietoja saadakseen, ei suinkaan vähennä hänen\narvoaan tutkijana. Huomattava on nim., että hänen tiedustelunsa\nviimemainitulta koski yksinomaan Itä-Suomen herännäisyyttä ja sen\nsuhdetta varsinkin Renqvistiin, ja näistä asioista oli Berghillä\ntarkemmat tiedot kuin luultavasti kenelläkään toisella, jota paitsi\nhän puolueettomammin kuin ehkä kukaan muu pystyi arvostelemaan\nliikkeen yksipuolisuuksia ja sen eri suuntien välisiä riitoja.\nLukuunottamatta niitä lukuisia heränneitä pappeja ja talonpoikia,\njoiden antamat tiedot eivät Akianderin esityksessä erikoisesti\ntule näkyviin, sai tämä arvokasta apua etenkin J. F. Berghiltä,\nJ. J. Rähmiltä, L. A. Landgrenilta ja K. A. Malmbergilta.\nPaitsi lukuisia kirjeitä, joita nämä ja muut henkilöt hänelle\ntoimittivat, oli hänellä Savon herännäisyysliikettä käsitellessään\nkäytettävinä L. J. Niskasen Muistokirja, A. Möykkysen ennen (IV,\n129) mainitut, \"Suomettaressa\" julkaistut kirjoitukset Paavo\nRuotsalaisesta, Jonas Laguksen v. 1860 painettu \"Evangelii röst\ntill kallade själar\"-niminen kirjekokoelma, sekä nuo miltei\nkaikissa sanomalehdissä eri aikoina ilmestyneet, herännäisyyttä\nkoskevat arvostelut ja väittelyt, joita edellisissä osissa olemme\nkäsitelleet. Muistettavat ovat edellä muiden \"Tidningar i andliga\nämnen\", \"Hengellisiä sanomia\" ja \"Evangeliskt Veckoblad\", jotka eri\nnäkökohdilta valaisivat heränneitten katsantotapaa ja mielipiteitä\nsekä heidän oppiaan. Sitäpaitsi oli Akianderilla Savon herännäisyyden\nlähteenä käytettävänä myöskin Antti Mannisen laajaperäinen ja\nselvästi kokoonpantu selostus \"Hengellisistä liikkeistä Mikkelissä\nja sen ympäristöllä\". Viimemainitun kirjoituksen päätarkoituksena\non kyllä Etelä-Savon ja Itä-Hämeen rukoilijain merkkihenkilöiden\nja heidän oppinsa esittäminen, mutta Paavo Ruotsalaisestakin ja\nhänen perustamastaan suunnasta sisältää se siksi paljon tietoja ja\narvosteluja, että se ehkä hyvinkin tuntuvasti on ollut määräämässä\nAkianderin käsitystä Savon herännäisyydestä. Ja vielä enemmän on\nhäneen varmaankin vaikuttanut Renqvistin \"Väärän opin kauhistus\"\nja hänen muut hyökkäyksensä tätä suuntaa vastaan, puhumattakaan\nHedbergin lukuisista, pietismiä vastustavista kirjoituksista.\n\nJo näistä huomautuksista näkyy, että Akianderin käytettävinä olleet,\nSavon herännäisyyttä käsittelevät lähteet eivät suinkaan olleet\nsopusoinnussa keskenään, vaan päinvastoin moneen kysymykseen nähden\nmitä jyrkimmin toisiaan vastaan. Näin ollen jäi hänen tehtäväkseen\ntarkkaan punnita, missä määrin kummankin puolen lausunnot ja\nväitteet olivat liioiteltuja ja missä suhteessa ehkä aivan vääriä.\nTunnustettava on, että hän tunnollisesti ja puolueettomasti on\nkoettanut vaikeaa tehtäväänsä suorittaa sekä, mikäli kysymys on Savon\nherännäisyydestä, arvosteluissaan monessa suhteessa onnistunutkin.\nOikein on hän menetellyt siinäkin, että hän verraten harvoin näitä\nomia arvostelujaan lausuu, jättäen tämän tehtävän niille liikkeeseen\nkuuluville henkilöille, joilta hän tietonsa oli saanut.\n\nPaitsi lukuisia, eri tahoilta koottuja ja useiden eri henkilöiden\nkirjoittamia kirjeitä, sisältää Akianderin teos sanasta sanaan\nhyvin paljon muitten kertomuksia ja arvosteluja henkilöistä\nja tapahtumista. Sentähden muodostuukin tämän teoksen esitys\nherännäisyydestä enemmän lähdekokoelmaksi, jommoisena se\npääasiallisesti on julkaistukin, kuin yhdenjaksoiseksi historiaksi.\nPuutteena tahtoisimme huomauttaa, että Akiander usein jättää\nmainitsematta, keiltä hän tietonsa on saanut, monesti silloinkin,\nkun hän sanasta sanaan kertoo saamansa kirjalliset lausunnot ja\narvostelut. Niinpä hän esim. (VI osa, siv. 41-46) lainausmerkkien\nvälissä toistensa perässä kertoo kolmen eri henkilön arvostelun\nPaavo Ruotsalaisesta, mainitsematta näiden henkilöiden nimiä.\nKysymyksessä olevien arvostelujen, niinkuin muidenkin samankaltaisten\nhistoriallinen arvo riippuu tietysti suureksi osaksi siitä, keiden\nsanoja ne ovat. Ja jos tiedetäänkin [J. I. Berghin aikoinaan\nomistamaan Akianderin teokseen tehdyt reunamuistutukset.], että\nviimeksi mainitut arvostelut ovat J. F. Berghin, L. A. Landgrenin ja\nJ. J. Rahmin kirjoittamat, niin löytyy toisia kohtia, lainausmerkin\nvälissä oleviakin, joiden kirjoittajista on lausuttu niin monta\neri arvelua, ettei niistä tässä suhteessa voi mitään varmuudella\nsanoa. Ja vielä vaikeampaa on tietää, keiden antamiin tietoihin ja\nlausuntoihin ne kohdat perustuvat, jotka Akiander on julkaissut\nomassa nimessään. Paljon tietoja Savon herännäisyydestä, varsinkin\nPaavo Ruotsalaisesta, on Akiander J. F. Berghin kautta saanut J. I.\nBerghiltä ja K. A. Malmbergilta, mutta vielä enemmän J. J. Rahmilta\n[Kert. K. A. Malmberg.]. Tämä kuitenkin koskee yksinomaan VI:tta\nosaa, seuraavaan eivät Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat henkilöt, J. F.\nBerghiä lukuunottamatta, hänelle enää tietoja antaneet [Kert. K. A.\nMalmberg.].\n\nTuskin olivat Savon heränneet saaneet kuulla, että Akiander tulisi\nsuorittamaan kuvauksensa heidän edustamansa suunnan merkkimiehistä\nja menneistä vaiheista toisessa hengessä, kuin he olivat toivoneet,\nennenkuin he yhä yleisemmin valittivat, että heidän piiristään mitään\ntietoja oli hänelle annettu. Julkisuudessa he eivät esiintyneet,\nmutta sitä kiivaammin keskinäisissä keskusteluissa ja toisilleen\nkirjoittamissaan kirjeissä. Bergh lienee ollut ainoa heistä, joka\nedelleen edusti toista katsantotapaa [Kert. K. A. Malmberg, Josef\nÖsterbladh, N. G. Arppe y.m.]. Saatuaan lukea Akianderin Savon\nherännäisyyttä koskevan esityksen alkua [Kert. Otto Hjelt.], oli\nhänkin pahoillaan siitä, että tämä esitys sisälsi niin paljon\nerehdyttävää ja harhaan johtavaa, mutta hän piti kuitenkin sitä\nsemmoisenakin siksi tärkeänä, ettei hän suinkaan tahtonut teoksen\nvalmistumista vaikeuttaa. Saadakseen täydentää ja oikaista Akianderin\nainehistoa, koetti hän vain viivyttää kysymyksessä olevan osan\nilmestymistä, jotta hän ehtisi hankkia Akianderille tarkempia\ntietoja, joiden kautta Savon herännäisyys myöhemmässä esityksessä\npääsisi esiintymään edullisemmassa valossa. Tässä tarkoituksessa\nkirjoitti hän m.m. J. J. Rahmille, pyytäen häneltä tarkempia tietoja\nmuutamista asioista. Vastaukseksi sai hän pitkän, ankaran kirjeen\notsakkeella: \"Rovasti, veli J. F. Berghin promemorian johdosta.\nSamalle J. F. Berghille uskottu lausunto\". Koska tämä lausunto\nkuvaa ei vain Rahmin, vaan useampien muiden heränneitten silloista\nkatsantotapaa ja koska se samalla selittää, miksi tiedot Savonkin\nRuotsalaisen suuntaa edustavasta herännäisyydestä Akianderin\nteoksessa ovat suhteellisesti paljon niukemmat kuin kuvaukset esim.\nRenqvistin ystävistä samassa osassa maata, lainaamme sen tähän:\n\n\"Allekirjoittanut, joka mitä syvimmällä kunnioituksella kunnioittaa\nJ. F. Berghin hyviä tarkoituksia ja hänen väsymätöntä intoa paraan\nymmärryksensä mukaan edistää tosi kristillisyyttä ja kaikkea\nmuuta, joka voipi hyödyttää ihmisiä, ja joka tietää itsensä olevan\nhyödyttömän ja kelvottoman rievun, joka ei olisi kelvollinen\npyyhkimään veli Berghin kenkiä, arvelee, että sama B. on menetellyt\nsangen epäviisaasti ja väärin keskeyttämällä Akianderin Savon\nherännäisyyttä esittävän historian painattamista, saadakseen\nmielipidettä tästä liikkeestä muuttumaan ja korjatuksi. Jos B.\nvoisi uudestaan luoda Akianderin ja tehdä hänestä, joka on suruton\nsekä hengellisesti sokea ja kokematon ihminen, uudesti syntyneen\nja kokeneen kristityn, niin tuo olisi toista: mutta koska olen\nvakuutettu siitä, ettei B. eikä kukaan muukaan ihminen voi semmoista\naikaansaada, niin ei varmaankaan ole miksikään hyödyksi, vaan\npäinvastoin vahingoksi, varustaa Akianderia uusilla aineksilla hänen\nkeittoaan varten. Sillä hänen keittotaitonsa on semmoinen, että hän\njoka tapauksessa saa keitolleen sen maun, minkä hän sille alkuaan\naikoi, ja siten tulee vain viimeinen villitys ensimmäistä pahemmaksi.\nNiin, iterum iterumque dico (jälleen ja jälleen sanon): sangen tyhmä\npäähänpisto ja kunnioitetun veljeni B:n omaa puuhaa tuo oli, että\nhän rupesi toimimaan yhdessä Akianderin kanssa ja hankkimaan hänelle\nuusia aineksia, koska tämä kuitenkin itse on kokkina ja semmoisena\ntahtoo toimia oman päänsä mukaan. Olihan Paavo Ruotsalainen Jumalan\nvalittu ase, jolla oli evankeliumin syvä salaisuus kätkettynä karkean\nkuoren alla, ja Akiander on rehellinen, suruton mies, joka käsittää\njumalisuuden salaisuuden yhtä hyvin kuin lehmä tuulimyllyn. Kummako\nsitten, että A. häväisee ja panettelee Paavo Ruotsalaista? Hänenhän\ntäytyy niin tehdä, sitä ei saa kummastella, 'se on hänen virkansa'.\nHän ei sitäpaitsi ole yksinänsä, ei luota yksistään itseensä, vaan\nluulee seisovansa hyvinkin lujalla pohjalla, turvautuessaan korkeasti\nvalistuneihin jumaluusoppineihin, jotka eivät ole 'lahkolaisia'\nsekä muiden viisasten ja hengellisesti sokeitten maailman herrojen\narvosteluun ja auktoriteettiin. Tuommoinenko, joka sitäpaitsi\nsemmoisen kaartin seuraamana lähtee taisteluun kerettiläisiä vastaan,\nrupeisi kuuntelemaan jonkun katuojasta huutavan vastalauseita? Sitä\nälköön kukaan uskoko. Ei, hän luulee tietävänsä, että hän ajaa oikeaa\nasiaa ja tekee Jumalalle palveluksen, eikä sydämensä sokeudessa\ntiedä, että hän asettuu Herraa ja hänen voideltuansa vastaan. Tuo\nei ole kummallista, koska raamattu todistaa: _'luonnollinen ihminen\nei ymmärrä'_ j.n.e. Mikä tulos siitä on, jos minä panen sokean\nhakemaan lokaan tahi kivikkoon kätkettyä jalokiveä? Niin myöskin,\njos pukki asetetaan puutarhuriksi ja sille sanotaan: saat kyllä\nperata pois rikkaruohot, mutta varo muita kasveja ja hoida niitä,\nvarsinkin noita kauniita kupukaaleja! Tiedämmehän mitä pukki tekee:\nse syö kaalit ja jättää rikkaruohot rauhaan. Ja sen se tekee, vaikka\nsitä kuinka neuvottaisiin ja varoitettaisiin. Niin käypi meidänkin\nAkianderille antamiemme neuvojen ja avustusten. Niitä on hän jo\nsaanut liiaksi paljon eikä suinkaan liian vähän. Saakoon hän rauhassa\nkeittää keittoaan. Älkäämme myöskään vaivatko itseämme turhaan\npotkimalla vastaan, vaan antakaamme hänen kernaasti kuvata Paavoa\nja Savon kristityitä miten rumiksi tahansa. Ehkä voi semmoinenkin\nmenettely Jumalan kädessä tulla välikappaleeksi meidän herättämiseksi\nhengellisestä penseydestä, maailmankaltaisuudesta ja maailman\nystävyydestä. Minusta tuntuu, että meillä jo on liiaksi kunniaa ja\nmyötätuulta, paljon enemmän kuin kestämme. Paavo oli uskollinen\nHerran opetuslapsi, ja sentähden täytyi maailman vihata häntä.\nÄlkäämme olko tyytymättömiä siihen, että häpeä maailman mielestä\nliittyy hänen nimeensä\". Lueteltuaan niitä \"arvonimiä\", jotka Paavo\nAkianderilta saapi, jatkaa Rahm: \"Tuohan kuuluu kaikki kauniilta, kun\nvain Akiander ei menettelisi aivan kuivasti, vaan ahkeruudella ja\ninnolla huutaisi maailmalle, mitä hänen mielessään on, sekä, mikäli\nhän voipi, todistaisi sen esimerkeillä ja todistuksilla sydämensä\npohjasta\"!\n\n\"Mutta ennenkuin jatkan, tahdon lausua muutaman sanan noista muista\nkohdista, joihin en niinkään paljo koske. Mitä niihin kohtiin\ntulee, jotka koskevat historiallisia seikkoja, niin tuntevat muut\nne asiat paremmin kuin minä. Mutta siinä vakaumuksessa pysyn\nminä puolestani, ettei uusia tietoja ensinkään Akianderille\nannettaisi. Jos kuitenkin muut vastoin minun kieltoani ja tahtoani\nvastaavat jotakin tiedusteluihin ja jos toisten sopii menetellä\nsivistymättömien maalaiskappalaisten tavoin, niin ehdottaisin, että\nmuutamiin tiedusteluihin, esim.: 'Mitä sanoi ukko Poikosen opiksi?'\nmitä tarkoitti hän sanoillaan: 'Ei auta kumpikaan?' y.m., lyhyesti\nvastattaisiin: 'se ei koske professori Akianderia'.\"\n\n\"Vielä tahdon ukko Paavon huonosta maineesta vakaumuksenani lausua,\nettä hänen nimensä, siinäkin tapauksessa että asiasta kynäsota\nsyntyisi, ainakin nykyisen sukupolven aikana yleensä tulee olemaan\nloan peittämänä eikä menetä arvokoristeitaan. Mitä tulevat sukupolvet\nasiasta arvelevat, jos ne sitä ajattelevat, siitä en tahdo mitään\nennustaa. Mutta sen saatan myöskin todenmukaisesti sanoa, etten\nalusta alkaen ole muuta odottanut, kuin että Akianderin hääräileminen\nSavon herätysten parissa ei johtaisi muihin tuloksiin, kuin pukin\ntoiminta puutarhassa\".\n\n\"Tulen nyt toiseen kysymykseen, jonka tämän lukija asettaa itsensä\ntahi oikeammin minun vastattavaksi: sekö sitten on mielipiteesi, että\nmeidän tulisi pysyä aivan äänettöminä, kierrettiin ja väännettiin\ntotuutta miten tahansa, niin ettei meidän ensinkään tarvitsisi\nhuolehtia totuuden tunnustamisesta ja puolustamisesta eikä valheen\nvastustamisesta j.n.e.? Vastaan: vakaumukseni on, että meidän\nsotaa ja puolustusta suunnitellessamme ensin tulee tarkastaa, oman\nitsemmekö tähden vai totuudenko tähden varustaudumme taisteluun.\nTaistellaanhan usein paljon oman kunnian puolesta ja jotta\nvältettäisiin häväistystä ja ristiä, vaikka tuo on tapahtuvinaan\ntotuuden tähden. Eivät ole semmoiset sodat hyödyllisiä. Jos\nkärpänen puree meitä nenään, niin eihän sentähden tarvitse suurta\nmelua nostaa. Ja jos pieni häväistyksen puro tulee päällemme\njumaluusoppineitten kukkuloilta, niin että kunniamme siitä kärsii ja\nme saamme takaisin liuskan siitä narrikaapusta, jota meidän ennen\ntäytyi kantaa, niin eihän taivas sentähden putoa alas päällemme. Ei\nmeidän siis tarvitse olla niin kovin hätäisiä ja tuskitellen kysyä\nneuvoa järjeltä, jos joku oppinut professori sijoittaa meidät narrien\nja haaveilijoitten lukuun, koska Herra vielä elää ja auttaa niitä,\njotka häntä etsivät. Toiseksi arvelen, että jos joku tuntee Herran\nkutsumusta taisteluun totuuden puolesta, niin älköön hän suinkaan\nvetäytykö siitä pois, vaan korottakoon äänensä pasuunan ääneksi\nja taistelkoon, sikäli kuin hänen kutsumuksensa vaatii, kaikella\nvoimalla, sitkeydellä ja itsensäkieltämisellä sen armon mukaan, minkä\nHerra hänelle antaa. Jos joku tänäkin aikana tuntisi kutsumusta ja\nsaisi armoa ja voimaa tosi valossa esittämään Paavo Ruotsalaisen\nsisällistä ja ulkonaista elämää tahi -- käyttääkseni Akianderin\nnimitystä -- koko 'Savon herännäisyyttä', niin en suinkaan tahtoisi\nkieltää häntä sitä tekemästä. Mutta siinä tapauksessa olisi minusta\ntämä kirjoitus julkaistava eri kirjana eikä lähetettävä Akianderille\nhänen imelän keittonsa lisäksi. -- Ainoa keino Akianderin esityksen\nkumoamiseksi on epäilemättä erikoisen esityksen toimittaminen,\nsemmoisen, joka esittää asiat asiakirjojen ja todistusten pohjalla\nja jossa ne siten esiintyvät toisessa valossa, kuin Akiander voi ja\ntahtoo niille antaa. Semmoisen esityksen lähettäminen Akianderille\nsillä vaatimuksella, että hän sen julkaisisi oman esityksensä\nrinnalla, kävisi ehkä päinsä, mutta varmuudella ei voi olettaa,\nettä hän tuohon suostuisi. Minä puolestani en kuitenkaan toivoisi,\nettä tämmöinenkään esitys Akianderin kätten kautta toimitettaisiin\njulkisuuteen, vaan kernaammin eri kirjoituksena, jommoista sitäpaitsi\nkuitenkaan lyhyessä ajassa tuskin voitaisiin saada aikaan. Jos J. F.\nBergh -- epäilemättä ainoa, joka pystyisi kirjoittamaan laajaperäisen\nbiografisen esityksen tästä -- tuntisi kutsumusta ruveta semmoista\nkirjoittamaan, niin ei ole aika sopiva siihen, ennenkuin Akianderin\nesitykset ja lähteet ovat tulleet julkisuuteen, nämä kun epäilemättä\nsisältävät paljon tietoja, joita muutoin suurella vaivalla saisi\nhakea\".\n\n\"Mutta jos nyt J. F. B--gh minulta kysyisi: koska tahdot, ettei mitään\nAkianderille lähetettäisi, mitä arvelet siis, että hänelle vastaisin,\nminä kun olen keskeyttänyt painattamisen ja luvannut toimittaa\nhänelle uusia tietoja, niin ehdottaisin, että B. kirjoittaisi\nhänelle tähän tapaan: 'Pyydän kohteliaimmin anteeksi, että minä,\nasian laajaperäisyyttä punnitsematta, olen keskeyttänyt teoksenne\npainattamisen. Huomaan nyt, että olen luvannut enemmän kuin pystyn\ntoimittamaan ja niukka aikani myöntää. Herra Professorilla on\nmonessa suhteessa toiset mielipiteet kuin minulla -- arvostelee\nasioita toisen näkökohdan mukaan kuin minä. Voidakseni esittää\nainetta vakaumukseni mukaan, täytyisi minun maalata koko taulu aivan\nuudestaan ja asettaa se kerrassaan toiseen valoon, ja tätä en nyt\nlyhyessä ajassa voi saada aikaan. Sentähden pyydän vielä toistamiseen\nanteeksi sekä, että jatkatte teoksenne julkaisemista paraan\nymmärryksenne mukaan'\".\n\nJotta Bergh voisi välttää jyrkän kiellon loukkaavaa muotoa ehdottaa\nRahm, että hän antaisi lyhyitä vastauksia muutamiin Akianderin\nhistoriallisia asioita koskeviin tiedusteluihin. Mainittuaan muutamia\nnäistä, hän jatkaa: \"Mutta kaikkiin muihin tiedusteluihin niinkuin\nPoikosen opista, Niskasten muistokirjoista, Paavon matkasta Puolaan\ny.m. ei pitäisi vastata mitään taikka näin: en ole ehtinyt niistä\nselvitystä antaa. Mitä tulee tiedustelun ensimmäiseen kohtaan ja\nkaikkiin kunnianimiin, jotka Paavo siinä saa, niin säilykööt ne\nsemmoisina. Korkeintain voisi Bergh Paavo Ruotsalaista vastaan\nsiinä tehtyjen syytösten johdosta vastata: 'ei, ei, ei, ei, niin\nei ole, mutta miten asian laita oikeastaan on, sitä ei ole niin\nhelppo sanoa -- siihen tarvittaisiin uusi kuvaus;' ja jos B. niin\najattelee, sopisi lisätä: jos minulle suodaan elonpäiviä, terveyttä\nja voimia, niin aion vastedes koettaa kirjoittaa erikoisen esityksen\nP. Ruotsalaisesta ja hänen elämänvaiheistaan\".\n\n\"Liitän tähän otteen kaksi vuotta sitten Akianderille\nkirjoittamastani kirjeestä, näyttääkseni veljille, mitä tietoja\nAkiander minulta ennen on saanut. Olkoon se todistuksena, ei\nviisaudestani, vaan suuresta tyhmyydestäni. Niin -- minä häpeen ja\nminua inhoittaa, lukiessani lörpötystäni ukon 'varjopuolista'. Sen\nkautta ovat asianomaiset sokeat pilkkaajat vain saaneet enemmän\nvettä myllyynsä. Asianlaita oli seuraava. Akiander pyysi minulta\nkaikenkaltaisia tietoja, erittäin muutamista kiuruveteläisistä --\nLyytikäisestä, Olkkosesta, Pikkaraisesta [Nämä tiedot löytyvät\nAkianderin teoksen IV:ssä osassa. (Käsitelty historiani II osan\nsiv. 356-359.)] -- sekä kirkonkirjan että minun tietojeni mukaan.\nSeurakunnan pappina pidin itseni velvollisena hänelle antamaan nuo\ntiedot, aikomatta ensin kirjoittaa mitään muuta. Mutta aloitettuani\nkirjeeni ja selvitettyäni mainittujen kiuruveteläisten vaiheet,\ntuntui minusta kuin voitaisiin kirjoituksestani tulla siihen\njohtopäätökseen, että olin asettunut korkealle tuomarinistuimelle\nja itse tahdoin puhdistaa itseäni, jotta en maailman ja herra\nAkianderin silmissä joutuisi paavolaiseksi, pietistaksi y.m.\nSentähden ajattelin: tahdon sivumennen myös lausua, mitä ajattelen\nPaavo Ruotsalaisesta. Kun sitäpaitsi Akianderin kirjeestä olin\nhuomannut, kuinka täynnä myrkkyä hän oli Paavo Ruotsalaista kohtaan\nja miten paljon hänen hallussaan oli kaikenkaltaisia ukkoa alentavia\nkertomuksia ja arvosteluja, niin ajattelin: noh, he tarkastavat ukon\nselkäpuolta ja peilailevat itseään siinä; jätän heidät häiritsemättä\nnauttimaan tuosta huvituksesta. Minä tahdon katsella vain hänen\npäätään ja etupuoltaan ja siitä sanoa niin paljon, että ymmärtävät,\nettä olen pitänyt ukkoa suuressa arvossa ja kernaasti heidän\nsilmissään tahdon olla haaveilija y.m. Ja sitten tokasin paperille\nmitä mielessäni oli ja kynästä lähti sekä lähetin heti kirjeen.\nJälestäpäin olen kyllä arvellut, että olisi ollut parempi, jollen\nmitään olisi kirjoittanut ukosta sekä että puhumalla 'varjopuolista'\nolen tukenut noita sokeita pilkkaajia ja selkäpuolen tarkastajia\nheidän pilkassaan -- sillä ukon etupuolta he eivät kuitenkaan käsitä\n-- mutta en ole voinut sitä auttaa\" [J. J. Rahmin kirje J. F.\nBerghille 2/5 62 (kuuluu viimemainitun kirjekokoelmaan).].\n\nSamaa mielipidettä Akianderin teoksen Savon herännäisyyttä koskevasta\nosasta kuin Rahm edustivat miltei kaikki tämän puolen heränneet\npapit. Poikkeuksena oli J. F. Bergh siinä suhteessa, että hän,\nRahmin ja muiden ystäviensä neuvoa noudattamatta, edelleen tahtoi\nhankkia Akianderille tietoja herännäisyydestä ja semmoisia hänelle\npaljon toimittikin. Niinpä hän esim. hänelle lähetti Salomon\nHäkkäsen kertomuksen Margareetta Högmanista, vaikka tämä kertomus\n(Akiander VII, 1-10) sisältää raskauttavan todistuksen Paavo\nRuotsalaisen juopottelusta Mikkelin markkinoilla. [A. F. Bromsin\nkirje J. F. Berghille 13/4 62, jonka kirjeen mukana oli Häkkäsen\nkirjoitus. (Kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan.)] Tämä osoittaa\npuolueettomuutta ja valistunutta historiallista silmää, jonka\nvertaista on vaikea löytää silloisen herännäisyyden kiivaista, Paavo\nRuotsalaista ylenmäärin kunnioittavista kannattajista. Tyytymätön\noli kyllä Berghkin monessa suhteessa Akianderin herännäisyydelle\nvieraaseen ja sitä vikoilevaan kantaan, mutta hän älysi, miten\ntärkeä hänen työnsä oli, ja tahtoi sitä kaiken erimielisyyden\nuhallakin kannattaa. Valitettavaa vain on, ettei hän noudattanut\nRahmin kehoitusta ja tämän yhteydessä ryhtynyt suunnittelemaan\nomintakeista esitystä Paavo Ruotsalaisesta ja Savon herännäisyydestä.\nSiinä tapauksessa olisivat heränneet papit ja lukuisat muut\nliikkeeseen kuuluvat henkilöt auliisti koonneet hänelle aineksia\nja antaneet hänelle tietoja, joista suuri osa nyt sortui heidän\nkanssansa hautaan. Huomattava on kuitenkin, että J. F. Berghin suuri\nkirjekokoelma, joka on jälkimaailmalle säilynyt, ilmeisesti viittaa\nsiihen, että sen omistaja näitä kirjeitä ja muita herännäisyyden\nvaiheita valaisevia asiakirjoja kootessaan ja järjestäessään oli\naikonut sitä lähdekokoelmaksi tulevien aikojen tutkimuksille. Myöskin\nJ. I. Bergh kokosi ja järjesti tarkasti ystäviltään saamansa kirjeet\nvarmaankin samassa tarkoituksessa. Että omaiset hänen kuolemansa\njälkeen polttivat suuren ja ehkä tärkeimmän osan näistä kirjeistä,\nei riitä tätä olettamista turhaksi tekemään. [Kert. J. A. Lyly,\nMimmi Bergh y.m.] Ennen (II, 577) olemme nähneet, miten Jonas Lagus\nhedbergiläisen riidan aikana lupasi säilyttää vastustajansa hänelle\nkirjoittamat kirjeet sekä kehoitti heitä samoin menettelemään,\njotta tulevaisuudessa saataisiin nähdä, mitä kummallakin puolen\noli sanottu ja tehty. Herännäisyyttä koskevia kirjeitä säilyttivät\nuseimmat muutkin liikkeeseen kuuluvat papit ja muut säätyläiset,\nmoni heistä epäilemättä samassa tarkoituksessa kuin Berghit ja\nLagus, puhumattakaan niistä lukuisista talonpojista, jotka, niinkuin\nolemme huomauttaneet, tekivät muistiinpanoja ja kirjoittivat pitkiä\nkertomuksia suurten herätysten ajoista. Tämä koskee kuitenkin\npääasiallisesti niitä henkilöitä, jotka jaonkin jälkeen pysyivät\nuskollisina herännäisyydelle ja sen katsantotavalle. Uuden suunnan\nmiehistä lienee Alfr. Kihlman ainoa, joka on jättänyt jälkeensä\nisomman kirjekokoelman. Muut heistä tuntuvat arvelleen, että oli\nparempi kätkeä kaikki unohduksen helmaan, herännäisyyden myöhempien\nvaiheiden repivät ristiriidat kun olivat menneiden aikojen heillekin\nennen niin rakkailta muistoilta viehätyksen riistäneet [Kert.\nCharlotte Achrén, N. G. Arppe, Ebba Stenbäck, Otto Hjelt y.m.].\nKuvaavaa on, että F. O. Durchman, jolla aikoinaan oli ollut paljon\nkirjeitä ja joka muun ohessa, silminnähtävästi helpoittaaksensa\ntulevaa tutkimusta, oli kopioinut ja paksuksi kirjaksi nidottanut\nkaikki Kalajoen käräjäjuttua koskevat asiakirjat, vanhoilla\npäivillään kerran poltti suuren osan kirjekokoelmastaan, etupäässä\nkaikki N. K. Malmbergin hänelle kirjoittamat kirjeet [Kert. Vendla\nDurchman o.s. Hällfors.].\n\nJo yllämainitut esimerkit selittävät, miksei Suupohjan herännäisyys,\nvaikka sikäläinen liike oli valtaavampi kuin minkään muun seudun\nherännäisyys, ole saanut mitään sijaa Akianderin teoksessa. Miltei\nmahdotonta on olettaa, ettei tekijä sieltä tietoja pyytänyt ja että\nhänen esityksensä siitä syystä kysymyksessä olevassa suhteessa\nolisi niin vaillinainen. Sensijaan näyttää jokseenkin varmalta,\nettä uuden suunnan papit sekä muut samanmieliset henkilöt, jotka\nolisivat pystyneet näitä tietoja antamaan, kieltäytyivät sitä\ntekemästä. Tätä käsitystä tukee huomattavalla tavalla muun ohessa\nLauri Stenbäckin ennen (III, 455) kerrottu epäävä vastaus (1852)\nJ. I. Berghille, joka häneltä oli pyytänyt kirjeitä ja muita\nlähteitä siihen aikaan Savossa tekeillä olevaa Paavo Ruotsalaisen\nelämäkertaa varten. Että muutoin ainakin toiset kysymyksessä olevista\nsuupohjalaisista kieltäytyivät antamasta mitään tietoja julkisuutta\nvarten kotiseutunsa herännäisyysliikkeestä hienotunteisuudesta\nN. K. Malmbergin muistoa kohtaan, josta juuri näinä aikoina mitä\nhurjimmat kertomukset liikkuivat, sitä ei voi epäillä, mutta varma on\nmyöskin, että niitäkin löytyi, jotka koettivat tehdä olemattomiksi\nherännäisyyden suuret voitot näillä mailla ja sentähden vaikenivat.\nEtenkin koskee tämä Malmbergin muistoa ja hänen suurta työtään\nSuupohjan herättämiseksi. Tämän seudun oloista Akiander ei ole\nsaanut muita tietoja kuin A. W. Ingmanin otsakkeella \"Historiallisia\nmuistiinpanoja niskaslaisuudesta\" v. 1861 päivätyn kirjoituksen, joka\nkokonaisuudessaan löytyy hänen teoksessaan (VI osa, siv. 319-326).\nMutta tämäkin kirjoitus koskee miltei yksinomaan Vilhelm Niskasta\nja hänen suhdettaan Suupohjan heränneisiin, sisältäen sitäpaitsi\nmuutaman sanan F. O. Durchmanin ja Ingmanin omasta asemasta\nseurakunnissaan jaon jälkeen sekä pari sivumennen lausuttua ankarasti\nmoittivaa arvostelua Malmbergista. Täytyy todella kummastella, ettei\nAkianderin teoksesta saa minkäänlaista aavistustakaan siitä valtaavan\nsuuresta liikkeestä, jonka varsinkin viimemainittu sai aikaan\nSuupohjassa.\n\nTässä yhteydessä on paikallaan huomauttaa myöskin muutamasta toisesta\nMalmbergin muistoa koskevasta seikasta. Teoksensa VI:teen osaan\nsiv. 28-32 on Akiander kokonaisuudessaan ottanut \"Evangeliskt\nVeckobladin\" lisänä v. 1841 ilmestyneessä \"Evangeliska misceller\"\nnimisessä lehdessä (II, 285) otsakkeella \"Den första sammankomsten\"\n(Ensimmäiset seurat) julkaistun kirjoituksen. Tässä paikassa\nsanoo hän sen koskevan Paavo Ruotsalaisen käyntiä Nivalassa ja\nhänen tutustumistaan N. K. Malmbergin kanssa, joka siihen aikaan\noli sijaispappina viimemainitussa seurakunnassa. Hän mainitsee\ntarkkaan ajankin, jolloin tämä tapahtui, sekä antaa lukijan tietää,\nettä kirjoituksen kirjoittaja oli sama Malmberg. Mutta teoksensa\nviimeiseen osaan liitetyssä korjausten luettelossa lausuu Akiander:\n\"VI:nen osan siv. 28-32 'Evankelisissa miscelleissä' julkaistu\nkertomus 'Ensimmäisistä seuroista' ei ole N. K. Malmbergin,\nvaan Ev. miscellein toimittajan kirjoittama. Siitä puuttuu siis\nasiallista pohjaa eikä se myöskään tarkoita ketään määrättyä\nhenkilöä. Tämän on kertoja (Akiander) myöhemmin saanut tietää\".\nJos sanotun lisälehden toimittaja, Lauri Stenbäck, itse olisi\nilmoittanut tämän Akianderille, olisi asia selvä, eikä kukaan\nepäilisi kysymyksessä olevan korjauksen pätevyyttä, mutta siihen\nolettamiseen eivät Akianderin vasta kerrotut sanat suinkaan ilman\nmuuta vaadi. Päinvastoin on se olettaminen ainakin yhtä lähellä\ntarjona, että viimemainittu olisi pukenut sanansa hieman toiseen\nmuotoon, jos Stenbäck itse olisi hänelle asiasta ilmoittanut.\nMuutkin syyt, etupäässä muutamien vanhojen heränneitten kertomukset\n[Asian valaisemiseksi mainittakoon seuraavaa. Kun tämän kirjoittaja\nv. 1896 Nivalan vanhimmilta heränneiltä keräsi tietoja seudun\nherännäisyysliikkeen vaiheista, kertoi pari henkilöä, jotka olivat\nolleet saapuvilla siinä tilaisuudessa, missä N. K. Malmberg tutustui\nPaavo Ruotsalaisen kanssa, asiasta aivan samaa, kun kirjoitus\n\"Ensimmäiset seurat\". Tämä kirjoitus on kirjoitettu ruotsiksi eikä\nmissään ole tavattu siitä suomennosta, joka antaisi aihetta siihen\nolettamiseen, että sanotut henkilöt olivat sen lukeneet. Akianderin\nteoksen olemassaolostakaan he eivät mitään tienneet. Kun heille tuon\nkirjoituksen suullisesti sitten käänsin, itkivät he ilosta, kirjoitus\nkun johti heidän muistoonsa muutamia asioita, joita he eivät olleet\nmuistaneet minulle kertoa. Kysymykseeni, oliko Malmberg tahi joku\nmuu heille myöhemmin asiasta kertonut, vastasivat vanhukset jyrkästi\nkieltäen lisäten: \"itsehän me sen näimme ja kuulimme\".] viittaavat\npäinvastoin selvästi siihen, että joku toinen on aiheuttanut\ntämän oikaisun. Miltei mahdottomalta tuntuu meistä myöskin se\nolettaminen, että Stenbäck olisi sepittänyt tämän kertomuksen ja\nsiinä niin elävästi ja oikein kuvannut ei vain Paavo Ruotsalaista,\nmutta Malmbergiakin, jollei hän olisi \"ketään määrättyä henkilöä\ntarkoittanut\". Koko kertomus liikkuu siksi selvästi todellisuuden\npiirissä ja siinä mainitut asiat kuuluvat niin ilmeisesti\nKalajoen-varren herätyksen alkuaikoihin, että jo nämä seikat\npuolustavat Akianderin alkuperäisen esityksen todenmukaisuutta. Kuka\nhänelle tuon todistettavasti oikean tiedon, että Malmberg v. 1834\nNivalassa tutustui Paavo Ruotsalaiseen, on antanut, sitä ei tiedetä,\nmutta selvä on, että tämä henkilö on tuntenut tähän kuuluvat asiat.\nJa kun Akiander, tämän mainittuaan, samassa yhteydessä sanoo, että\nMalmberg itse kirjoituksessa \"Ensimmäiset seurat\" kertoo tästä\ntapahtumasta, niin on lähellä tarjona sekin olettaminen, että sama\nhenkilö on antanut tämänkin tiedon ja siis tietänyt, kuka tuon\nnimettömän kirjoituksen sepittäjä oli.\n\nOn väitetty, että kirjoitus \"Ensimmäiset seurat\" muotoonkaan nähden\nei voi olla Malmbergin kirjoittama, se kun ilmaisee tottunutta\nja hyvää kynänkäyttäjää, joksi häntä, hänen kirjoittamistaan\nlukuisista kirjeistä päättäen ei voi sanoa. Kernaasti myönnämme,\nettä näiden kirjeiden muoto, senkin, jonka Akiander (VII, 350-51)\non julkaissut, ei läheskään vedä vertoja kysymyksessä olevan\nkirjoituksen oivalliselle tyylille, ne kun päinvastoin miltei\npoikkeuksetta ovat huolimattomasti, usein kömpelöstikin kirjoitettuja\nsekä virheelliseen kieliasuun puettuja, mutta tästä ei voi mitään\nvarmuudella päättää. Huomattava nim. on, että Malmberg, niinkuin\nkäsialastakin näkee, kirjoitti kirjeensä mitä suurimmassa kiireessä,\nensinkään välittämättä muodosta. Mutta tästä ei saa päättää, ettei\nhän pystynyt hyvinkin kirjoittamaan. Todistukseksi muistutamme\nainoastaan Malmbergin ennen (I, 317) mainitsemastamme vastauksesta\nElias Lönnrotin \"Helsingfors Morgonbladissa\" v. 1835 julkaisemaan\nkirjoitukseen \"Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla\", josta\nvastauksesta, niinkuin niinikään olemme maininneet (I, 318), J. L.\nRuneberg lausui, että se \"kielestä ja kirjoitustavasta päättäen,\non todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla\n(pietistisellä) on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin\".\nTähänkään nähden ei siis mikään estä pitämästä Malmbergia\n\"Ensimmäiset seurat\" nimisen kirjoituksen kirjoittajana. Mutta\nsensijaan löytyy tuossa kirjoituksessa ainakin muutamia kohtia ja\nsanoja, jotka meistä hyvinkin selvästi viittaavat siihen, että se\nei ole lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Paljon enemmän muistuttaa\nse sensijaan Laguksen kirjoitustavasta, ja huomattava on, että\nviimemainittu Kalajoen herännäisyyden alkuaikoina korjasi Malmbergin\njulkisuutta varten sepittämiä kirjoituksia [Kert. Jaakko Hemming\n(1896).]. Oli miten oli -- ainakin se on varmaa, että tuo kaunis\nkertomus. \"Ensimmäisistä seuroista\" tarkoittaa Malmbergia ja hänen\ntutustumistaan Paavo Ruotsalaisen kanssa ja että siis Akianderin\nkysymyksessä oleva oikaisu perustuu muiden vääriin arveluihin tahi\nhänelle annettuihin suorastaan harhaan johtaviin tietoihin.\n\nToinenkin Akianderin teoksessa löytyvä kuvaus Pohjanmaan\nherännäisyyden alkuajoilta on joutunut epäluulon alaiseksi, sitä\nkun on väitetty vain runolliseksi kertomukseksi, jolta puuttuu\nvastaava todellisuus. Tarkoitamme samassa VI:ssa osassa siv.\n225-34 julkaistua, Jonas Laguksen kaunista, \"Tidningar i andl.\nämnen\"-nimisestä aikakauslehdestä lainattua kirjoitusta \"Nuoren\nopettajan silmäys ensimmäisiin pappisvuosiinsa\". Ei kukaan ollut\nepäillyt Akianderin kertomuksen todenperäisyyttä, että Lagus tuossa\nkirjoituksessa itseään säästämättä kertoo omasta kääntymisestään,\nmutta kun Elis Bergroth kirkkohistoriassaan julkaisi saman\nkertomuksen tosi kuvauksena Laguksen herätyksen alkuajoista, esiintyi\nK. K. von Essen \"Finland\"-lehdessä sillä väitteellä, että sanotun\nkertomuksen kirjoittaja ei tarkoittanutkaan itseään eikä mitään\ntodellisuudessa sattunutta tapahtumaa, vaan että se on pidettävä\nvapaasti sepitettynä kuvauksena ensimmäisten herännäisyysaikojen\nvaiheista. Bergroth vastasi kantaansa puolustamalla, mutta pystymättä\nnäyttämään toteen, että v. Essen oli väärässä. Ei sovi kummastella,\nettä moni jäi siihen vakaumukseen, että viimemainittu oli oikeassa,\nvarsinkin kun hän jo niinä aikoina, joita kertomus tarkoittaa,\noli tuttu Laguksen kanssa ja itse oleskeli samoilla seuduilla.\nSitäpaitsi oli v. Essen väittelyssään Bergrothin kanssa esiintynyt\nmitä suurimmalla varmuudella. Asian todellinen laita on kuitenkin\ntodistettavasti se, että Akianderin esitys asiasta ja siis Elis\nBergrothinkin on aivan oikea. Että niin on laita, todistaa seuraava\note muutaman Laguksen sukulaisen ja ystävän kirjeestä:\n\n\"Vuonna 1856 matkustin vaimoni kera, joka oli sukua pastori Jonas\nLagukselle, oleskellaksemme jouluajan hänen kodissaan. Minäkin olin\nlapsuudesta tuttu hänen kanssaan. Setä vainaja puhui silloin paljon\nensimmäisistä herätysajoista sekä oleskelustaan Vöyrissä ja miten\nHerran kutsumus hänet tapasi, mainiten sen talonpojan nimenkin, joka\ntässä oli Herran välikappaleena\". Viitattuaan aikaisempaan suulliseen\nkertomukseensa, joka oli aivan yhtäpitävä Akianderin kertomuksen\nkanssa, jatkaa kirjeen kirjoittaja: \"Vuonna 1889 käydessäni setä K.\nK. von Esseniä tervehtimässä Herrenäsin tilalla Hattulassa syntyi\nkeskustelu hänen ja Elis Bergrothin välisestä sanomalehtiväittelystä.\nKerroin silloin hänelle, mitä setä Lagus vainaja itse oli asiasta\nminulle kertonut. Essen vastasi: 'Siinä tapauksessa on Bergroth\noikeassa ja minä väärässä', lisäten: 'kummallista, etten minä muista\nmitään Laguksen olosta Vöyrissä'. Vastasin: 'te olitte silloin nuori\nja aivan toisenlaisten harrastusten ohjaamana, ettekä voinut välittää\npappien välisestä erimielisyydestä'. Siihen von Essen myöntäen\nvastasi: 'voipi niin olla'.\" [E. Roosin minulle Uuskarlepyystä 1/8\n1897 kirjoittama kirje, joka liittyy hänen minulle aikaisemmin tästä\nasiasta antamiinsa suullisiin tietoihin.].\n\nOlemme huomauttaneet, että Akiander sai hyvin vähän tietoja\nPohjanmaan herännäisyydestä, sekä nähneet, ettei näidenkään\ntietojen todenmukaisuutta aina ole tahdottu tunnustaa. Syynä\ntuohon niukkuuteen on silminnähtävästi herännäisyydessä tapahtunut\nhajaantuminen, joka tässä osassa maata suuremmassa määrässä kuin\nmissään muualla synnytti eripuraisuutta ja vikoilevaa mieltä entisten\nystävien keskuudessa sekä vieroitti monen mielen menneitten aikojen\nyhteisistä muistoista, neuvoen halventamaan toisin ajattelevien\nmyöhempää niinkuin aikuisempaakin työtä sen liikkeen palveluksessa,\njosta ennen oli niin paljon toivottu ja joka nyt miltei kaikkien\nmielestä oli auttamattomasti kukistunut. Mitä erittäin Suupohjaan\ntulee, on sitäpaitsi huomattava, että sikäläinen liike syntyi\nmyöhemmin kuin Savon ja Keski-Pohjanmaan herännäisyys ja että\nsen suurinta huomiota herättävät muistot olivat siksi lähellä\njaon aikaansaamia riitoja sekä niin likeisesti kuuluivat niihin\nosaaottaneiden henkilöitten elämäkertoihin, että niistä puhuminen\nolisi pahoittanut kertomaan myöhemmistäkin asioista, joihin ei\ntahdottu koskea. Seurauksena oli, että Akianderin teoksessa ei\nlöydy mitään tietoja esim. Fredrik Östringin ja J. M. Stenbäckin\noikeusjutuista, ei todistuksia herännäisyyden tavattomasta\nleviämisestä Suupohjassa eikä siitä, miten F. O. Durchmanin,\nHelander-veljesten y.m. kuuluisien saarnaajien ja edellä kaikkien\nmuiden N. K. Malmbergin saarnat taivuttivat tämän maakunnan raa'an\nkansan elävään kristinuskoon ja loi siitä väestön, joka enemmän\nkuin yhdessä suhteessa vielä tänään kelpaa esikuvaksi maamme muiden\nseutujen asukkaille. Moni näillä tienoin toiminut herännäisyyden\nmerkkimies ei ole nimeksikään mainittu, kaikkien etevimmät ainoastaan\nmuutamin sanoin, ikäänkuin sivumennen vain.\n\nHuomatumman sijan antaa Akiander Kalajoen-varren herännäisyydelle.\nNiinpä hän esim. jokseenkin täydellisesti tekee selkoa Kalajoen\nkuuluisasta käräjäjutusta sekä Jonas Laguksen elämänvaiheista.\nPaljon, jos kohta ylimalkaan jokseenkin puolueellisiin kertomuksiin\nperustuvia tietoja sisältää teos myöskin Vilhelm Niskasesta ja\nhänen toiminnastaan, jota paitsi hänen muistokirjansa melkein\nkokonaisuudessaan on saanut siinä sijan. Mutta verrattuina Savon\nherännäisyydestä Akianderille toimitettuihin tietoihin ovat\nKalajoen-varrelta annetutkin kuitenkin niukat. Puutetta korvaavat\njossain määrin useat Laguksen kirjeet -- niiden lukua ei kuitenkaan\nolisi ollut vaikea paljonkin täydentää -- jotka löytyvät teoksen\nVI:ssa osassa. Tässäkin suhteessa jää Suupohja aivan syrjään,\nsillä Akiander ei ole painattanut ainoatakaan tämän seudun oloja\nsuoranaisesti käsittelevää kirjettä.\n\nAinoastaan yksi puoli Pohjanmaan herännäisyydessä on Akianderin\nteoksessa seikkaperäisesti käsitelty -- se nim., joka koskee\nsikäläisten heränneitten pappien suhdetta Hedbergiin ja hänen\nperustamaansa suuntaan vuosina 1843-45. Hän valaisee tätä\nsuhdetta runsaalla kirjekokoelmalla, joista varsinkin Laguksen\nkiivaat hyökkäykset ovat tunnetut. Ilmeistä on, että Akiander on\nsaanut enimmät evankeelisen suunnan ja pietismin kovaa taistelua\nkoskevat tietonsa ja painattamansa kirjeet ensinmainitun ryhmän\nmiehiltä. Heidän kannalleen hän myöskin taistelua ja sen vaiheita\narvostellessaan empimättä asettuu. Niinpä hän esim. on varustanut\nkertomuksensa taistelun pääosasta otsakkeella: \"Valtaava taistelu ja\npietismin kuolinkamppailu evankeliumin valon koittaessa\". -- Yhtä\nseikkaperäisesti, vieläpä tarkemminkin käsittelee Akiander tässä\nyhteydessä Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa suhdetta Paavo\nRuotsalaiseen, K. Dahlbergin ja B. V. Birkstedtin matkaa Savoon (II,\n541) y.m. Kaikkiaan käsittää esitys evankeelisen suunnan synnystä\nja pietistain taistelusta Hedbergiä ja hänen hengenheimolaisiaan\nvastaan, kummankin puolen riitakirjoitukset siihen luettuna, lähes\n200 sivua eli lähes neljännen osan koko hänen herännäisyydelle\nomistetusta esityksestään. Ja kuitenkin koskee kysymyksessä oleva\nkohta ainoastaan muutamia harvoja vuosia herännäisyyden vaiheista.\nTästä asiasta on Akiander siis saanut hyvinkin tarkkoja tietoja,\nmutta nämä tiedot ovatkin ilmeisesti kotoisin evankeeliselta taholta.\nPietistat puolestaan lienevät hänelle tästäkin asiasta hyvin vähän,\njos ensinkään mitään tietoja antaneet.\n\nViimemainitussakin Akianderin esityksessä on kuitenkin, niin\nlaajaperäinen kuin se onkin, suuria aukkojakin. Niinpä hän esim.\nei kerro mitään tunnetun ruotsalaisen Roseniuksen väittelystä\nherännäisyyden johtomiesten kanssa \"Venellin häissä\" (II, 408-418).\nMuutamassa J. F. Berghin ainesten kokoamista varten Akianderille\nnoin 1860 kirjoittamassa promemoriassa [Kirjoitus, jossa ei ole\nvuosimäärää, löytyy J. F. Berghin papereissa.] pyydetään tietoja\ntästä tilaisuudesta. Likeisin niitä Berghille toimittamaan olisi\nollut Otto Hjelt, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, mutta syystä\ntai toisesta ei Akiander selvästikään ole näitä tietoja saanut,\nei Berghin kautta eikä myöskään Hedbergiltä, joka niinikään oli\ntilaisuudessa saapuvilla. Ettei viimemainittukaan eivätkä hänen\nhengenheimolaisensa, jotka Akianderin teokseen niin paljon aineksia\novat keräilleet ja jotka, niinkuin tiedämme, pitivät Roseniuksen\ntuomitsevaa arvostelua Suomen herännäisyydestä ja sen huomatuimmista\nedustajista mitä pätevimpänä todistuskappaleena koko liikettä\nvastaan, näitä tietoja hänelle toimittaneet, riippuu selvästikin\njostain erehdyksestä. Mitä uuden suunnan miehiin tulee, joista\nesim. K. K. von Essen ja Lauri Stenbäck olisivat voineet tästäkin\ntilaisuudesta omia näkemiään ja kuulemiaan kertoa, ei Akiander heidän\nkauttaan tästä asiasta, enemmän kuin muistakaan, mitään tietoja\nsaanut. Poikkeuksena on vain A. W. Ingmanin yllämainittu selostus\nVilhelm Niskasesta ja tämän suhteesta Suupohjan herännäisyyteen sekä\nA. O. Törnuddin ja K. K. von Essenin tiedot muutamista yksityisistä\nekstaattisista ilmiöistä viimemainitulla seudulla, jotka vain\ntodistavat, että Akiander kyllä oli heiltäkin tiedustellut aineksia\nteokseensa. Ennen he kyllä olivat kirjoittaneet ja puhuneet\nherännäisyydestä ja sen merkkitapahtumista, nyttemmin he eivät enää\nsitä tehneet.\n\nOn väitetty, että Akianderin teoksen päätarkoitus on kuvailla\nvarsinkin kansamme syvissä riveissä syntyneitä, opissa ja elämässä\ntavallisuudesta poikkeavia uskonnollisia ilmiöitä, ja että tekijä\nsentähden on jättänyt Suupohjan herännäisyyden, joka Malmbergin\nkuolemaan asti oli yksinomaan pappien johtama liike, syrjään.\nVäite ei voi olla oikea, koska esim. evankeelisen, niinikään\npappien johtaman suunnan aikaisemmat vaiheet ovat teoksessa saaneet\njokseenkin huomatun sijan, puhumattakaan siitä, että siinä runsaasti\ntapaamme ei vain Hedbergin, vaan muidenkin tähän suuntaan kuuluvien\npappien kirjeitä, jota vastoin lukija jää kokonaan kaipaamaan\nnäytteitä Suupohjan liikkeen johtomiesten kirjeenvaihdosta, vaikka\ntämä kirjeenvaihto, niinkuin tiedetään, 1840-luvulla ja vielä\nseuraavalla vuosikymmenelläkin oli hyvin vilkasta. Poikkeuksena ovat\nvain muutamat heidän hedbergiläisen riidan aikana kirjoittamansa\nkirjeet, jotka, niinkuin vasta on huomautettu, tekijä ilmeisesti on\nsaanut evankeelisen ryhmän miehiltä.\n\nSyynä siihen, että Akiander on painattanut niin monta viimemainittua\nriitaa koskevaa kirjettä, lienee muutoin ainakin osaksi se seikka,\nettä hän on tahtonut näyttää, miten kiivaasti alkuperäisestä\nherännäisyydestä kehittyneiden eri suuntien edustajat hyökkäsivät\ntoisiaan vastaan. Jos kohta eroitus näiden suuntien välillä ainakin\noppiin nähden monesti on suurempi kuin hän näkyy huomanneen,\ntäytyy toiselta puolen myöntää, että hänen arvostelunsa näistä\nriidoista on monessa suhteessa oikeutettu. Teoksen VII:nen osan\nesipuheessa hän näet lausuu: \"Jos tarkastamme viime aikojen riitoja\narmonjärjestyksestä, niin huomaamme, että eri nimillä nimitetyt\nhengelliset suunnat pääasiassa puolustavat samaa oppia parannuksesta\nja uskosta, laista ja evankeliumista, mutta eroavat toisistaan\nainoastaan käsityksessään jonkun kohdan suuremmasta merkityksestä\nautuuden opissa. Sentähden ei voi surutta seurata sitä kiivautta,\nniillä ne, joiden tulisi julistaa rauhan ja sovinnon sanaa, soimaavat\ntoisiaan kerettiläisyydestä. Heidän käytöksensä todistaa, etteivät\nhe, ennenkuin tuomiten hyökkäsivät toisiaan vastaan, käsi sydämellään\nkysyneet: mistä johtuu leppymättömyyteni kristiveljiäni vastaan, mitä\non uskoni koko maailman sovittajaan vaikuttanut suvaitsemattomaan,\nkatkeraan sydämeeni?\" Että Akiander tällä huomautuksella\ntarkoittaa kaikkia herännäisyydestä lähteneitä, siis ei ainoastaan\nRuotsalaisen, Vilhelm Niskasen ja Laguksen edustamia suuntia, vaan\nhedbergiläisyyttäkin ja renqvistiläisyyttä, se on kyllä myönnettävä,\nmutta joka tarkkaan tutkii hänen teostaan, ei voi olla huomaamatta,\nettä moite etupäässä kohdistuu kolmeen ensinmainittuun suuntaan.\nUudesta suunnasta teoksessa ei mitään puhuta. Ainoastaan muutamista\nteokseen otetuista kirjeistä ja lausunnoista voi lukija aavistaa,\nettä papit ja säätyläiset erosivat Malmbergista, ja hän tulee siihen\nkäsitykseen, että Suupohjan herännäisyys kukistui yksin jääneen\njohtajansa kera. Jos ne henkilöt, jotka olisivat olleet lähinnä\nantamaan Akianderille tietoja Suupohjan herännäisyysliikkeestä,\nnäin ajattelivatkin, olisi heillä kuitenkin pitänyt olla paljonkin\nkerrottavaa tämän liikkeen aikaisemmista vaiheista. Mutta,\nniinkuin olemme huomauttaneet, ei Akianderin teoksessa löydy\nainoata kirjettäkään, josta lukija voisi saada jonkunmoistakaan\nkäsitystä siitä, millainen tämä liike ennen jaon aikoja oli, miten\nlaajalle levinnyt ja yleistä huomiota koko maassa herättävä. On\nmiltei mahdotonta olettaa, ettei Akiander tietoja näistä asioista\nsikäläisiltä, ennen liikkeeseen kuuluneilta papeilta olisi pyytänyt,\nvarsinkin koska hän toisilta heistä on saanut tietoja paitsi Vilh.\nNiskasesta, muutamista aivan vähäpätöisistäkin ja myöhempään aikaan\nkuuluvista uskonnollisista ilmiöistä. [Akiander III, 246-252.]\n\nNiinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, suosi J. F. Bergh eniten\nkaikista varsinaisen herännäisyyden miehistä Akianderin työtä.\nTunnollisesti koetti hän hankkia viimemainitulle niin laajalti\nkuin suinkin tietoja Savon herännäisyydestä ja toimitti ne perille\nsilloinkin, kun saamansa todistuskappaleet ja arvostelut olivat\nristiriidassa hänen oman vakaumuksensa kanssa. Arvokkaita ovat\nhänen Paavo Ruotsalaisen oppia koskevat huomautuksensa sekä ne\nselittävät lisäykset, jotka hän on liittänyt muiden lähettämiin,\ntätä kysymystä koskeviin selvityksiin. Varsin valaiseva on esim.\nseuraava kohta (Akiander VII, 73). Nimimerkki P. W. oli Akianderille\nkirjoittanut: \"Uskon hedelmistä, _pyhityksestä_ ja _rakkaudesta_,\nPaavo tosin ei puhunut usein ja sanoi kerran minulle, ettei hän\ntahtonut niistä puhua sentähden, että ihminen luonnostaan on taipuva\nniihin luottamaan ja nojaamaan koko parannuksen asian. _Pidä itsesi\nsen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa_, oli hänen sanansa.\" Näiden\nsanojen johdosta huomauttaa Bergh: \"Katso todellisia lahkolaisia.\nNiin kauan kuin voivat noudattaa sääntöjään pyhityksestä (ulkonaisia\nharjoituksia, vieläpä aivouskoaan ja varmuuttaan, jonka he eivät\nuskalla antaa kehittyä etsiväksi uskoksi, vaikka he tekevätkin\nsyntiä ja tuntevat nuhteita siitä), ovat he valppaita, vieläpä\nuhmailevan rohkeitakin, mutta jos joku laiminlyöminen tapahtuu, niin\non vastakohta tarjona. Siten katoaa hengen köyhyys ja kasvaminen\nitsensä ja armon suuruuden tuntemisessa. Ainoastaan armontilan\nvarmuuden tuntemisessa voipi ihminen joutumatta itsevanhurskauden\nvaaraan katsoa pyhitystään. Tätä tarkoittavat sanat 'pidä\nitsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa'. En kuitenkaan\ntahdo kieltää, että Paavo, samoinkuin Lutherkin, vähemmän puhui\npyhityksestä kuin apostolit lähetyskirjeissään, mutta tämä riippui\nsiitä farisealaisesta mielestä, jota hän huomasi useimmissa niissä\nsanankuulijoissa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Kaikkina\naikoina on tapahtunut, että toinen äärimmäisyys synnyttää toisen.\nNiinpä on Renqvistin äärimmäisyys ajanut välinpitämättömyyteen\nulkonaisiin rukousharjoituksiin nähden tahi niiden halveksimiseen ja\nHedbergin äärimmäisyys synnyttänyt arkuutta armon omistamisessa.\"\n\nTuntuu oudolta, että Akiander kertoo nämä Berghin sanat ainoastaan\nselventävänä muistutuksena ja pienillä kirjaimilla viivan alla\npainettuina eikä laske niitä huomattavammalla tavalla kuvaamaan\nPaavo Ruotsalaisen oppia. Ne ovat sitä tärkeämmät, kun miltei\nkaikki herännäisyyden sielunpaimenet yksityisessä sielunhoidossaan\ntarkkaan noudattivat niitä ohjeita, joita ne sisältävät. Varsinkin\nsiihen nähden, että selostus Paavo Ruotsalaisen opista, monen\nhenkilön esittämänä kun se Akianderin teoksessa esiintyy, ainakin\npyhitysoppiin nähden on vaillinainen, olisi Berghin yllämainitun\nselvittävän lisäyksen esittäminen toisessa yhteydessä ollut tarpeen.\n\nToisessakin suhteessa ansaitsevat nämä sanat huomiota. Ominaista\nSuomen herännäisyydelle on, ettei se missään osassa maata, ole\nesiintynyt kirkosta erilleen pyrkivänä lahkona, vaan päinvastoin.\nTuo Berghin selittävä lisäys oli omiaan huomauttamaan Akianderille\ntätä hänen esitykselleen varsin tärkeää seikkaa. Jos hän olisi sen\ntäysin oivaltanut, olisi moni hänen kirkon viranomaisilta saamansa\nsyyttävä arvostelu herännäisyyden separatistisesta luonteesta hänelle\nesiintynyt oikeammassa valossa. Ja samaan tulokseen olisi hän tullut,\njos hän tarkemmin olisi tutkinut liikkeen vaiheita niillä tienoin,\nmissä papit sitä johtivat. Tuo herännäisyyden uskollisuus kirkolle\ntulee näet mitä huomattavimmalla tavalla näkyviin varsinkin liikkeen\npääpaikoissa, Suupohjassa ja Kalajoen varrella jo ennen niitä aikoja,\nvv. 1862-1863, jolloin Akiander julkaisi teoksensa VI:nen ja VII:nen\nosan. Näiden seutujen heränneet, n.s. niskaslaiset, olivat näet\njo muutamia vuosia olleet yksinomaan talonpoikien johdettavina,\nkaikki papit kun olivat vetäytyneet heistä erilleen, ja usein he\nsaarnatuoleista saivat kuulla hyvinkin ankaroita tuomioita, mutta ei\nkukaan heistä nytkään ajatellutkaan kirkosta luopumista.\n\nAinoastaan kolme pappia on Akianderin teoksen herännäisyyttä\nkoskevissa osissa saanut osakseen erikoisempaa huomiota: Jonas Lagus,\nF. G. Hedberg ja Henrik Renqvist. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun\ntekijä monesti hyvinkin seikkaperäisesti tekee selkoa semmoistenkin\ntalonpoikien elämänvaiheista, joiden vaikutus herännäisyyden\nvaiheisiin kaikesta päättäen oli hyvinkin vähäarvoinen. Monen\netevän ja liikkeen hyväksi paljon vaikuttaneen papin nimeä etsii\nteoksesta turhaan ja tiedot etevimmistäkin, kolmea yllämainittua\nlukuunottamatta, ovat kovin niukat. Tämä puutteellisuus pistää\nsitä enemmän silmään, kun Akiander III:nen osan esipuheessa lausuu\nseuraavat sanat teoksensa tarkoituksesta: \"Suomen kirkkohistorian\ntuleville kirjoittajille olisi ollut tarpeeksi lisäyksiä tekemättä\ntoimittaa vain asiakirjat painoon; mutta pidin silmällä muitakin\nlukijoita kuin vain historian tutkijoita, ja ryhdyin sentähden\nryhmittämään asiakirjat maassamme syntyneiden eri opinsuuntien mukaan\nja tämän ohessa luomaan silmäyksiä eri opinryhmiin sekä antamaan\nelämäkerrallisia tietoja etevimmistä henkilöistä. Viimemainitut\ntiedot ovat monessa suhteessa tulleet hyvin niukoiksi ja köyhiksi,\nmutta tämä annettaneen minulle anteeksi, kun huomautan, ettei minulla\nole ollut mitään esitöitä perustana, vaan että olen ollut pakoitettu\nhyvin laajalla kirjeenvaihdolla hankkimaan sekä elämäkerralliset\ntiedot että itse asiakirjat\". Tämäkin huomautus viittaa siihen, että\nAkiander työssään sai hyvin vähän kannatusta heränneiltä papeilta.\nKiitettävänä poikkeuksena olivat F. G. Hedberg ja J. F. Bergh sekä,\nniinkuin vasta saamme nähdä, Henrik Renqvist.\n\nMitä niihin Paavo Ruotsalaisesta Akianderille annettuihin tietoihin\ntulee, jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa, niin on ilmeistä, että\ntekijä niitä esittäessään miltei kauttaaltaan, niissäkin paikoin,\njoissa hän ei käytä lainausmerkkiä, useimmiten kertoo kerrottavansa\nja lausuu arvostelunsa niiden henkilöiden sanoilla, joilta hän\ntietonsa on saanut. Ja nämä tiedot ovat ylimalkaan semmoisia, että\non vaikea käsittää, miksi Akianderin esitys niihin määrin suututti\nRahmia, että tämä, niinkuin olemme nähneet, jyrkästi kieltäytyi\nantamasta Berghin häneltä pyytämiä lisätietoja. Täytyy myöntää,\nettä tuo hänen kiivautensa osoittaa liiallista Paavo Ruotsalaisen\nmuiston kunnioittamista. Varsinkin Laguksen johtamassa suunnassa,\njohon Rahmkin kuului, säilyi vielä johtajan kuolemankin jälkeen tämä\nkatsantotapa.\n\nVarmuudella ei tiedetä, kuka Akianderille hankki L. J. Niskasen ja\nVilhelm Niskasen muistokirjat. Ehkä sai hän nekin J. F. Berghin\nkautta. Mitä muutoin näihin asiakirjoihin tulee, tekee Akiander\npitkillä otteilla hyvin tarkasti selkoa niiden sisällyksestä. L.\nJ. Niskasen muistokirjan luotettavaisuutta näkyy hän kyllä jossain\nmäärin epäilleen, mutta ylimalkaan tuntuu hän antaneen sille\nsuurtakin arvoa. Jos hän esim. A. V. Ingmanilta, jonka kanssa hän\noli paljon tekemisissä, ja muilta uuden suunnan miehiltä ehkä\nolikin saanut kuulla epääviä arvosteluja tästä lähdekokoelmasta,\npainoi epäilemättä toiselta puolen Laguksen siitä antama kiittävä\nlausuntokin hänen mielestään niin paljon vaa'assa, että hän monesti\nempimättä sitä lähteenä käyttää. Vilhelm Niskasen muistokirjan\nsanoja hän sitä vastoin usein kertoo todistuksena harhaan johtavasta\nopista, niinkuin sen tekijäkin saa tyytyä moneen hyvinkin ankaraan\narvosteluun. Tässä on kuitenkin huomattava, että miltei kaikki,\njoilta Akiander on voinut saada tietoja viimemainitusta, sekä uuden\nettä toistupalaissuunnan edustajat moittien arvostelivat sekä hänen\noppiaan että hänen tointaan heränneitten johtajana eivätkä siis\nvoineet antaa hänestä kuin ylimalkaan epäedullisia tietoja. Siihen\nnähden on Akianderin esitys Niskasesta hyvinkin tasapuolinen.\n\nOmituista on, ettei Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa\nosissa löydy mitään J. I. Berghin käsialaa suoraan muistuttavaa\nkohtaa, lukuunottamatta III:teen osaan (siv. 268) lainattua otetta\nhänen Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämästään esitelmästä \"Kenessä\non Pyhä Henki?\" Tuskin oli Akiander viimemainitulta mitään tietoja\npyytänytkään. Ja vielä omituisemmalta tuntuu, ettei J. F. Berghkään\ntässä asiassa näy veljensä puoleen kääntyneen. Ainakaan ei näiden\nveljesten välisestä, kysymyksessä olevina vuosina hyvin vilkkaaksi\nkäyneestä kirjeenvaihdosta, joka suureksi osaksi on säilynyt,\nole sanallakaan siitä puhetta. [J. F. Berghin kirjekokoelma.] Ja\nkuitenkin oli J. I. Bergh hyvinkin perehtynyt Savon herännäisyyden\nvaiheisiin sekä elävästi vakuutettu siitä, että tämä liike\nhistoriallisessakin suhteessa oli mitä tärkein ilmiö Suomen kirkon\nvaiheissa. Niinpä oli hän Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään\nesitelmässä (VI, 104) lausunut seuraavat, jo ennen (I, 1-3)\nkertomamme sanat: \"Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kun\nyksi niitä voimakkaampia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on\ntahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneihin kaavoihin,\nyhtäkkiä tämän Iisalmen seurakunnan Savojärven kylässä syntyi\nniin voimallisena, että tuskin mikään Suomen kirkon asiakirjoissa\nmainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset\neivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet.\" Mies, joka\nvielä näinä herännäisyyden hajoomisen aikoina, jolloin niin moni\nliikkeen entisistä puolustajista ei enää tahtonut sen menneistä\nvaiheista ja vielä vähemmin sen yhä kestäneestä vaikutuksesta puhua,\nnäin lämpimästi siitä todisti, olisi jos kukaan ollut oikeutettu\nvaatimaan itselleen sananvuoroa sen muistoja koottaessa ja niitä\narvosteltaessa, mutta, niinkuin jo sanoimme, etsii lukija turhaan\nAkianderin teokseen kootuista kirjoituksista hänen kynänsä jälkiä.\nTuntuu kuin olisi syynä siihen Lauri Stenbäckin jyrkästi hylkäävä\nvastaus J. I. Berghille, kun tämä häneltä, niinkuin ennen on\nmainittu, Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tiedusteli aineksia\nviimemainitun elämäkertaan, jonka kirjoittamiseen hän aikoi ryhtyä.\nEhkä estelivät häntä myöskin toistupalaissuunnan vikoileva mieli sekä\nhänen monenkaltaiset muut toimensa näinä aikoina. Oli miten oli --\njoka tapauksessa on tämä puute Akianderin aineskokoelmassa tuntuva.\nEikä sekään suinkaan asiaa paranna, että tekijä yllämainittujen\nSavon herännäisyyden alkuvaiheita tarkoittavien sanojen jälkeen,\njotka hän teoksensa III:ssa osassa kertoo, on liittänyt sanan:\n\"sic!\" sekä niistä lausunut seuraavan arvostelun: \"Tunnustan, etten\nnäissä tapahtumissa näe mitään edes niin tavatonta ja erinomaista\nkuin monessa muussa tässä osassa kuvatussa ekstaattisessa ilmiössä\".\nPäinvastoin on tämä arvostelu omiaan lukijalta salaamaan, että\nBerghin käsitys Savojärven tapahtumista ei suinkaan ollut ainoastaan\nhänen käsityksensä ja että miltei kaikki sen ajan heränneet\narvostelivat tätä asiaa samoinkuin hänkin. [Kert. N. G. Arppe,\nK. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] Tästä ei kuitenkaan saa\npäättää, ettei Akiander ollut altis tunnustamaan herätysajan suurta\nmerkitystä Suomen kirkon vaiheissa. Mitä hän siihen kuuluvista\nliikkeistä ajatteli, näkyy esim. seuraavista VII:nen osan esipuheessa\nlöytyvistä sanoista: \"Vaikka kaikissa näissä toisistaan eroavissa\nopinsuunnissa onkin varjopuolia ja vaikka monessa uskonnollisessa\nintoilijassa jumalisuuden varjon alla piileili ja vielä tänään\npiileilee paljon teeskentelyä sekä aistillista ja maailmallista\nhimoa, on vakaumuksemme kuitenkin, että 'herätykset' ja niistä\njohtuneet hengelliset liikkeet kaikkialla, missä kansa luonnollisella\nälyllään on ymmärtänyt eroittaa ytimen kuoresta, ovat vaikuttaneet\nenemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt kysytään Jumalan sanan palvelijoilta\nenemmän, jo nyt vaaditaan heiltä ei vain jumaluusopillisia tietoja,\nvaan niiden kera uskonnollista mieltä. Ja jota enemmän kansan\nhenkinen sivistys lukemisen kautta kasvaa, sitä enemmän vaaditaan\nniiltä, jotka tahtovat esiintyä kansan opettajina. Jos nämä eivät\nvoi eivätkä tahdo kohota sanankuulijoittensa kantaa korkeampaan\nhenkiseen ja siveelliseen sivistykseen, miten voivat he silloin\ntäyttää evankeelisen saarnaajan tehtävän, miten saada osakseen\nkunnioitusta sanankuulijoiltaan? Tämän älyää opiskeleva nuorisokin,\neikä enää sisällistä kutsumusta tuntematta yhtä kevytmielisesti\nkuin ennen antaudu papinuralle. Ja tämä on hyvä ajan merkki.\" On\nvalitettavaa, ettei Akiander itse historiallisessa esityksessään anna\npaljon ensinkään sijaa tällaisille huomautuksille. Ne olisivat olleet\nomiaan heränneitten piireistä poistamaan monet ennakkoluulot hänen\nteoksensa tarkoituksesta ja vaatineet heitä sitä puolueettomammin\narvostelemaan. Nyt sitä vastoin herännäisyyden johtomiehet ja\nmelkein poikkeuksetta myöskin ne lukuisat henkilöt, joille vielä\njaonkin jälkeen liikkeen menneet vaiheet olivat rakkaat, olivat\nhyvinkin tyytymättömiä siihen leimaan, jonka Akianderin esitys oli\nnäille vaiheille antanut. [Kert. A. O. Törnudd, Otto Hjelt, Josef\nÖsterbladh, Charlotte Achrén, J. V. Nybergh y.m.] Evankeelisen\nsuunnan edustajat sitä vastoin tervehtivät mieltymyksellä teoksen\nilmestymistä, se kun muka \"niin selvästi oli näyttänyt toteen\npietismin erehdyksen\". [Kert. E. M. Rosengren, rehtori A. F.\nRosendal, Josef Grönberg, J. V. Nybergh, Otto Hjelt y.m.] Heidän\nvastenmielisyyttänsä viimemainittua liikettä vastaan tuki sekin\nseikka, että Akianderin esitys Hedbergistä ja tämän perustaman\nsuunnan aikaisimmista vaiheista on paljon johdonmukaisempaa ja\nmyötätuntoisempaa kuin se kuva, minkä lukija hänen teoksestaan saa\nherännäisyydestä ja sen huomatuimmista henkilöistä.\n\nMitä itse kansaan tulee, jäi Akianderin teos sekä heränneille\nettä muille miltei kokonaan tuntemattomaksi. Nekin kansanmiehet,\njoiden kirjoituksia siinä löytyy, eivät kirjasta muuta tietäneet\nkuin mitä joku pappi heille kertoi tahi luki. Suurin osa tästä\nlaajasta teoksesta on nim. kirjoitettu ruotsiksi, niin etteivät\nvalistuneimmatkaan talonpojat voineet sitä lukea. Ainoat\nkansan syviin riveihin kuuluvat henkilöt, jotka jonkunlaisella\nmielenkiinnolla seurasivat Akianderin teoksen viimeisten osien\nilmestymistä, olivat Renqvistin hengenheimolaiset. Eivät vain\nMikkelin-puolen rukoilijat, joiden johtomiehet, niinkuin olemme\nnähneet, olivat toimittaneet tuon teoksen tekijälle tärkeitä tietoja,\nvaan tämän suunnan edustajat Sortavalan seuduilla, vieläpä muutamat\nLounais-Suomessakin tiesivät, että Akiander tulisi käsittelemään\nheidän oppi-isänsä elämänvaiheita ja että viimemainittu itse oli\nluottamuksella lähettänyt hänelle paljon vanhoja kirjeitä sekä\nhankkinut hänelle muitakin aineksia, jonka vuoksi hekin siitä\nhyvää ajattelivat. Mitä Renqvistin omaan suhteeseen Akianderin\ntyöhön tulee, todistavat seuraavat otteet hänen 1860-luvulla\nkirjoittamistaan kirjeistä, että hän suurella mielihyvällä sitä\nseurasi ja kernaasti siitä muillekin puhui.\n\nHuhtikuun 13 p:nä 1857 kirjoittaa Renqvist Monellille: \"Viime\nkesänä Akiander examenpitomatkallaan tuli minun tyköni, viipyi\nkokonaisen rupeaman ja kyseli minulta elämäkertaani. Hän tahtoisi\nnyt kirjallisesti tietoja. Lupasin antaa, mutta käteni on niin\nkipeä, että on työläs kirjoittaa. Tahtoisin näyttää, miten Jumala on\nvarjellut minua villityksistä\" [Kirjeen omistaa Kirkkohistoriallinen\nseura.].\n\nLokakuussa 1861 päivätyssä Renqvistin pojalleen kirjoittamassa\nkirjeessä löytyvät seuraavat sanat: \"Olen ollut pakoitettu\nvapisevalla kädelläni kirjoittamaan entistä enemmän. Professori\nAkiander kirjoitti elämäkertani, mikäli hän sen kirjoittaa voipi\nminun hänelle aikaisemmin antamieni tietojen, kihlakunnanoikeuden,\nhovioikeuden ja konsistoriumin pöytäkirjojen ja päätösten nojalla\nvuosikymmeniä kestäneessä oikeusjutussa. Kirjoituksensa lähetti\nhän minulle korjattavaksi sekä kehoitti minua hänelle lähettämään\nkaikki hengellisiä asioita koskevat muilta saamani kirjeet sekä\nniiden autuuden oppia koskevien kirjeiden konseptit, joita minulla\nehkä on. Lähetin hänelle 70 hengellistä kirjettä, joista hän kopioi\n50. Jo aikoja sitten olen korjannut sen elämäkerran, jonka hän on\nminusta kirjoittanut. Nyttemmin on minulla kirjoitettava vain vastaus\nmuutamaan minusta ruotsalaiselta taholta kirjoitettuun hyvin ilkeään\nja valheelliseen kirjoitukseen\". [Renqvistin,; kirje K. Renqvistille\n11/10 61 (omistaa maist. A. Renqvist).]\n\nMuutamasta Renqvistin pari vuotta myöhemmin samalle pojalleen\nkirjoittamasta kirjeestä näkyy, että hän oli aikonut itse kirjoittaa\nelämäkertansa, vaan sittemmin, ehkä Akianderin tiedustelujen\njohdosta, tästä ajatuksesta toistaiseksi luopunut. Samassa kirjeessä\nhän kirjoittaa: \"Nyt on professori Akiander teoksensa VII:ssä\nosassa kuvannut koko ulkonaisen elämäni kaikkine siihen kuuluvine\noikeusjuttuineen ja niistä aiheutuvine kärsimyksineen. Hän on\nkirjoillani ja yksityisille henkilöille kirjoittamillani kirjeillä,\njoita hän on tusinoittain painattanut, todistanut, että oppini\nkaikissa kohdissa on raamatun mukainen ja luultavasti siitä syystä\nvarustanut tämän osan minun kuvallani. Hedbergin kuvaa hän ei ole\nsiihen ottanut, vaikka hän laajalti puhuu myöskin hänen opistaan\nsekä kirjaansa on ottanut paljon hänen kirjeitään ja pitkiä otteita\nhänen kirjoituksistaan\". [Renqvistin kirje K. Renqvistille 13/11 63\n(omistaa maist. A. Renqvist).]\n\nEttä Renqvist sanankuulijoilleen oli kertonut, mitä Akiander\noli hänestä kirjoittanut, näkyy seuraavista hänen Monellille\nkirjoittamistaan sanoista: \"Nyt kaikki suomalaiset tahtoisivat\nsuomeksi Akianderin kirjan, kun ovat saaneet lukea mitä siinä\nsuomeksi on. Minun elämäkertani on Akiander melkein hyvästi eli\noikein osannut kirjoittaa ja myöskin kirjeitä minulle ja minulta\npaljon siihen pannut\". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa\nKirkkohistoriallinen seura).] Hyvin mieltynyt oli Renqvist muutoinkin\nAkianderiin. Niinpä lausuu hän samassa kirjeessä: \"Akiander on\nnöyräluontoinen minua kohtaan, niin että alensi itsensä minua\nveljeksi kutsumaan viimeisessä kirjeessään\". [Renqvistin kirje\nMonellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).]\n\nSeuraavana vuonna ryhtyi Renqvist toimittamaan tuota elämäkertansa\nkääntämistä suomeksi, mutta kivuloisuus esti häntä työtä jatkamasta,\njonka tähden hän päättikin sen sikseen jättää. Sen sijaan mietti hän\nvieläkin sitä elämäkertansa kirjoittamista, josta vasta mainitsimme.\n[Renqvistin kirje K. Renqvistille 19/1 64 (omistaa A. Renqvist.)]\nTästäkään hankkeesta ei kuitenkaan enää mitään tullut.\n\nMiten tyytymättömiä heränneet Renqvistiä ja hänen ystäviään\nlukuunottamatta olivatkin Akianderin teokseen, on kiitollisuudella\ntunnustettava, että hän sillä on herännäisyydellekin suuren\npalveluksen tehnyt. Hän on teokseensa koonnut monet tärkeät tätä\nliikettä koskevat asiakirjat, jotka ilman hänettä olisivat joutuneet\nhukkaan. Hän on oivaltanut näiden asiakirjojen tärkeyden aikana,\njolloin useimmat herännäisyyteen kuuluneet tai kuuluvat henkilöt\neivät tehneet mitään niiden pelastamiseksi unholaan joutumasta.\nTämän tosiseikan rinnalla supistuvat pieniksi ne oikeutetutkin\nmuistutukset, joita herännäisyyden vaiheisiin perehtyneet tekivät\nhänen esitystään vastaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nHerännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien\nsuhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin\nuudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä\npuoliskolla.\n\n\nOlemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri\nStenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta\nsekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX\nvuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä\non ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut\nherännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään\nmielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta\nperusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa,\njoissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä.\nStenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät\nsiis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan\nkatsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä\nkantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu.\nKysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet\nja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike\naikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista\nedustajista mieskohtaisesti -- Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan\nolleet poikkeuksena siitä -- niin runsaasti olivat saaneet kokea.\nMainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa\nJumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja\nsen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus.\nSiitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista\nvanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla\nnäkyy.\n\nStenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa,\nmiten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden\nkirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa,\njoissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien\nsielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat\nnäkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien\nmuidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden\nerityistä huomiota.\n\nTiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä\nsuhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von\nEssen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen\nkritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä\nkirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin\ntarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa\nlausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:\n\n\"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa\ndespotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen\nmuut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan\npiispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan\nosaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon\nelinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja\nkäsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä\nkysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla,\npuhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei\nnäissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu\nylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan\nse omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen.\nItse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä\nsiihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat\nneuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen\nentiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen,\njoka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä\nuseat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa\nkuin yksi. -- Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat\nmitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos\nmissään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna\ntoiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät\nhyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon\nperustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne\nesittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat\nolivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka\nolivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia\nrepresentativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja\nalemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein\nneuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen,\nmiten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä\noikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa\nasioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle\nhallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut\nnäistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja\nvaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia\nkehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten\nsynodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja\nylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta\nja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja\nkirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain\nperusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja\nvarovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi.\nMutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen,\nettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen\nvastenmielisyyden esineeksi.\"\n\nKumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla\nkirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien\npappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten.\nOlivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi\ntodistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle\nsuoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät\nsäädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen\nuudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän\naikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa\nsitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat,\njotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä\nvapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim.\nVaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa\nkysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:\n\n\"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että\nkristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa\nniiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden\nilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä\nettä se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa\njumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa,\njoka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu\ntuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus,\nniinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on\nosoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä\nkaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät\nole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi,\nvaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja\nkatkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen,\nnäyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt\nkärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin\nettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa.\"\n\nVarsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan\nmuistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan.\nSe kuuluu: \"Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen\nkokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan\nsitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti\ntammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa\nseurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia.\"\n\nNiinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen\npitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän\nkonventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin\nJ. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä\nnostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä\njuttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit -- muuta siltä\ntuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia -- mutta heränneitten\nesiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset\nvalituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon\nainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä\nja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava,\nettä Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu\nmuutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä\njulkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta.\nEttä tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu\nkritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa,\nmissä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu\nsäätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä\non, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta\nennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.\n\nVerrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian\nkäsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita\nnäiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on\nuskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana\ntahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.\n\nMitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta\nantamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun\nlääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja\nvalistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta,\ntapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: \"XXXI luk. 10\n§. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä\npäätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja\nmyötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien\nnoudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto\nei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja\nnäitä kuulematta. -- -- XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko\ntämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi\npitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s.\nylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää\nkaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan\n-- julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta,\nseurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua\nkoskevista toivomuksista -- ilman että valtion muut jäsenet, joiden\npyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit\nsaa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien\nvalitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia\nperustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista\nsekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa\ntai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä,\nonko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko\nvarsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus\nhyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä\nperustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia\nyhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen\nyleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja\njokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi\ntässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella\ntavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja\nparannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta\nniin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen\nkäsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.\n\n\"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan\nluvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan,\nsaanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa\najanmukaisemmalle.\"\n\nLausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen\nvirkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin,\nlääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr.\nWichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä\nsuurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli\nmukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä\nettä lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet\n(IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen\npäätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin\n\"ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja\nkäsittelemään\" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia\nkokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen\nkirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen\n1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät\nhartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän\nvirkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä\noleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut\nvalistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet\nmielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että\nherännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat\nhuomioon otettavat.\n\nKirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta\nkannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille.\nMutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja\nvaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla\nluetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H.\nHeikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka\nTurun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että\nmuutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä\nTurun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet\nkirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat\nvaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin\nluultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän\nmyöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä\nvanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa\nei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa \"yleistä pappeinkokousta\",\njossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi\npäättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli\nei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota,\nkuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia\nsemmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen\nliittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi\nmyönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä\nahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään\nkirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä\nkysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut\nvoinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla\nnäinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee\ntämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F.\nÖstringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II,\n174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä\nei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä\njos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää\nyksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi\nkokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15\nhenkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset,\njoihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin,\nettä pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa\nhartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua\ntai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen\nkaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi\nhankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa\njoku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.\n\nAjatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia\nkansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä\naikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan,\nja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset\nolivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät\nnämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille\ntuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä\nvanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta\ntuomiokapitulia.\n\nPaljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon\ntuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22\np:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K.\nNykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E.\nÖhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja,\nuuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja\nehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen\ntoteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:\n\n\"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta\nvälinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä\nseuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä\noikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä\nhenki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi\njohdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista\npakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa\nkaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan\ntotuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon\nsallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan,\nolkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu,\nvelvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa\ntarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty,\njotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan\nkunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin.\nEpäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus;\npääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille.\"\n\nPorvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima,\nkirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava\nehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta,\netupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin\nmonessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti\noli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei\nkaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi\nSuomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee\nsekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä\njumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta\ntuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu\njumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion\nlehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52).\nHeränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä\nkannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita\naatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat\ntaistelleet.\n\nSuurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto.\nSen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului\njumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja.\nEdellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O.\nLille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen\nprofessorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä\nniinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston\nkonsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin\nvalistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä\nmuiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon\nantajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön\nlaatiminenkin oli uskottu.\n\nYliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa\nilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys,\nkysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea\nsuurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan\npuheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä\npappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten\nhartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän\nherättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:\n\n\"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen\nsynnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei\nepäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava,\nvaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä\ntotta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että\nniitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet\nseurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran\nhalveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä\nkaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista\nolisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset.\nSillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin,\nväärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei\nvoi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava.\nMainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä\ntapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä,\nsyyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri\nkohdissa on säädetty. -- Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta\npapille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin\nhartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta\nseuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää\npaikkaansa uudessa kirkkolaissa.\"\n\nKirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden\nkonventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien\nmääräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:\n\n\"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän\ntoimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa\njulkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta\nepäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria\nkoskevassa luvussa säädetään.\"\n\nAinoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa\nlausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä,\nettä hartauskokouksia Suomessakin \"oli väärinkäytetty, ne kun olivat\njohtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn\nopettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen\nsekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin\". Lukija voi tuskin\ntulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat\netupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta,\nsillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia\nsyytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita\nlangetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina\ntörkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja\nviranomaisten muistossa elivät ehkä vielä \"Auvaisten paavin\" (I,\n210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä\noleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia\nvähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla\nhuomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat\ntuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan\nhuomautukset \"julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran\nhalveksimisesta\" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin,\njoita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin\noli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin\nmyötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon\nlaatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen\nelämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.\n\nMiten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen\nlausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen\nvaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat\nkuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat\nprotestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä\ntykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni,\njoka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä\nelämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen\n(III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von\nEssenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista\nkirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten\nmukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä\nvoimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja,\njotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon\nviranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä\nvastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa.\nTahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.\n\nViitaten ennen mainittuun \"Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget\n(Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)\" nimiseen kirjaseensa,\njoka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen,\nPietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon\nyhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa\nkysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von\nEsseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat\nnimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä\nkirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E.\nSvahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg,\nO. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi\ntuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto.\nSiihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi\nm.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G.\nArppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W.\nWegelius.\n\nCollianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin\nkirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä\n\"Vasa Tidningissä\" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin\nennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri\nkirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan\nylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät\nniinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä\nJaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset\nkirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja\nMustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä\nkokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan.\nLainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:\n\n\"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille\nantaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja\nMustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle\naiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:\n\n\"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme\nensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus\nkristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se\npuolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin\nemme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja\nyksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen\nmenettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein\nasia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä\nhänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja\nturvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota\nse ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen\nherättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta\nvasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon\nhallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien\nperiaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa\nehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa\nsen kokonaan.\n\n\"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen\ntunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen\ntunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä -- kysymys,\njota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa\nkäsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on\nkieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman\nsen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä\nettä se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme\nvaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein\naarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme.\nTahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla\npois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen\nvälttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan\nmäärätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on\nkirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille\nriidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille\nkauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen\nkirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia,\njota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja\nlevittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen\ntotuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä\nlausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta\nkuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan\nsitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen\nennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat\nkirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut\nkirkon sisimpiä elinjuuria.\n\n\"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi\nja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme\nkäsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan\nuskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman\nveljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi\nja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina\npitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä,\njollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule\neläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme\nkirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan\njumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä\nhedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen\nja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja\nkeskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme\ntätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla\nnuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan,\ns.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi\ntoimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja\ntukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta\nilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän\nkuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat\ntukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät\nmilloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta\nkirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja\nepäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat\nkaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään\njärjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua\nenemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi\nkovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen\nkokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita\nkieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja\nturmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla\nasettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä\nsäilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi\npapeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden\nmukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta\nja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää\nseurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä\nilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä\nvastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen\nluonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.\n\n\"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen\nhuomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen\nkolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen,\njonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen\naikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen\naikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä\noleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle,\nvaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia\nsäätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä,\nja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat\nsuvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat\nseurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta\ntoiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee\nsokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus\nklerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse\nepiskopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa,\ntuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä\nantaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän\n'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen\njokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema\nkirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu\nsiitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin\nmaallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin\ntulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja\nvirsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen\nja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen\nhoitamisesta -- sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat\noikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan,\nniistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä\nhiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa\npäätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset\nja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat\nmäärätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä\nsokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka\nvielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan\nratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin\ntäydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon\nsemmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen\nkirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja\nvalistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.\n\n\"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan\nsotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin\npitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata,\njos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan\nja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua\nvastalauseemme sitä vastaan.\n\n\"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät\nvaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin\nhylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita,\nettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään,\nhallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä.\nEsimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute,\njos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia,\njotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan\npitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina;\nTuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa\nensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka\nehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota\nyleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion\nlehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta\nsiihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi\npuhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä\nja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien\nja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen\nvapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi;\nMaailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum\nisoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo\nniin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen\ndogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen\nmielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset\njulkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus\nsen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen\ninhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä\nesimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että\naikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä\non ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta\nsen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska\nlakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa\nasianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä\non painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän\nsäädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa\nlähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria\nseurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin\näkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.\n\n\"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että\nsaisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme,\njota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja\njonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen\nkehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa\nmäärässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät\noikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se\nvastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy\nmahdolliseksi ja välttämättömäksi.\"\n\nOn kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan\nheränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä\nlaadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä\nvanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies\nesitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa\nkannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m.\nVähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan\npappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä,\nkontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman\nkappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J.\nSnellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W.\nNybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin\n\"Vasa Tidningissä\" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan\nkirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin\nolevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten\nvirkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen\nolemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät\nlausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean\nehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin\nterävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten\nsamaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista\nesim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B.\nH. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon\nkirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.\n\nTarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien\nkynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen\npalveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme\nkääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille.\nKysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka,\njoka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan\nvaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli\nkysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä\naatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä\naikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa,\nmutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä\nmuidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja\nseurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon\nkannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi\nsopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan\nlausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta\nyhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S.\nCastrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin\nsekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen\nkautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen\napulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi\nhuomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan,\nsiellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin,\nei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut.\nPäinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä\nlöytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen\noikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä\nolettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin\nvarmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut\nkirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska\nkysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä\nsekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla\nkohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin\ntunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne\nsamalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden\nperiaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja\nuskonnollista kantaa.\n\nHuomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka\nvaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä,\nlausuu Schwartzberg:\n\n\"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa:\n'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle\ninhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se\nei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista\noikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan\nestää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan\nvalonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella\nJumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä\nantava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua\nmaata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus\nluullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle\nantamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata\ntuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten\npykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella\noleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen\nelimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan\nelämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut,\nettä, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty\njokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä\nkapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen\nkirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti\nraamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun\nJumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se\nulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka\nv. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka\nVenäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari\nAleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi\nkaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä\ntätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä\nmyöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä\nankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä\nja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka\ntäytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja\nlempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo\nsiihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja\nSuomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä\ntahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan\nvaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi\naikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut\nluvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty\ntätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten\nja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa\njatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle,\njoka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja\nlaajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen\nolemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin\nniin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi\nkannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen\nhenkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen\nliitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan\ntämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka\npakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen\nvapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me\nemmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen\nvakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten\nyhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän\ntahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien\nloukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää\nruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän\npäämme päälle.\n\n\"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta,\ntahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla\nmuistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme\nperustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella\nja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus\njokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: _ensiksi_ se ei\nsaa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia.\n_Toiseksi_ se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn\ntunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka\nopilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. _Kolmanneksi_: älköön se\nsäädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja\nestäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista.\"\n\nNiinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus\nmiltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi\nmuuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä.\nJyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä\ntunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti\nsitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:\n\n\"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti\napostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin\nansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen\nja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut\naikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä,\njotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa\nkaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan,\njos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat\nulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä\nvalo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen\nkelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen\nsotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen\nleiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja\npuolustavansa niitä?\"\n\nEi ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi\ntorjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista.\nSiihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän\nlausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus\ntämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän\nherättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea\npuhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä\nhartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:\n\n\"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan\nviljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä\non olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle,\nviimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista\nhengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon\nulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On\nomituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia\nevankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden\nasetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja\nja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä,\njolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon\ntämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden\nkieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon\nse esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja\nviskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat\nversoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen,\nja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen\nhuoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa\nJumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat\nhuolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden\njulkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla,\nvankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta\nsuruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa\nhengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla\nja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna\nolisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka\npuolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on\nhuomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta\neikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja\nlaimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa\nkirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran,\nja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia\nalempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota\nnäihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä\noikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei\nkirkkoherra siihen ole antanut lupaa! -- Tämä tietää papiston\noikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan\nja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten\nasetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että\nhe ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla,\nrovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja\ntoimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin\nasti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä\nkieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä\nheidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston\noikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen\nTeidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen\noikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme\ntäydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä\nettä jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa\nsanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän\npitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa\non puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata\ntoimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin\nsitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi\npahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka\nHerra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat\nhyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee\nvielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan\npapiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot\nvastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät\nhengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen\n1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien\ntunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon\npakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan\nsiihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota\nvanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen\ntekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math.\n15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja\ntakoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne\novat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia\nkirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään\ntämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan\nomille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan,\njoita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä\npiti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan\nuskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana\nja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle\nevankelis-lutherilaisten oikeudet?\"\n\nKirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien\nmääräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen:\n\"Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat\nhenkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla\nrakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan\nseurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden,\njos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle\nvahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse\npujahtamaan opetukseen.\"\n\nNiinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen\nherännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä\ntarkoittavien säädösten halveksimisesta, \"separatismista\" niin\nyhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden\ninnossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja\nja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei\nmikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena\novat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat\nhartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle\nasettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa\nkohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat\nhe suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden\naikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta\neikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta\nvanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden\nsäädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.\n\nElävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat\nhänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina\nolivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui\nSchwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman\npapiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:\n\n\"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian,\neikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja\ntottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät,\nmutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa\nmuodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä.\n-- -- -- Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken\naikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on\nniihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta,\nsaa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen\nmutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta\nhankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin\nnähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä\nvankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus\nkohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen\nvaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja\non häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten\ntavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti\nvoikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen\nvirkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin\nsyvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen\nvaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi\nnäkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi\njoka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat\ntätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi,\njos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä\non pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa\n(katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja\nrovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen\npapisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen\nanomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat\nevankelisen kirkkomme lakikirjasta.\"\n\nPappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti\nkirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen\nettä tätä koskevalla luvulla \"ei liene vertaansa protestanttisessa\nkirkossa\". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken\nvallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että\npappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin\nalempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: \"Te, jotka hallitsette ja\nhoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa,\nettä kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan\nsanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa\ntämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus\non tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan\njoutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun\n4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä\npappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa\nottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät\nensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan\nkuuluu. -- -- -- Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus,\nniinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä\nraamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen,\nuskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä\nmaailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa\nheitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla\ntekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää,\nvaltion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin\ntäytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten,\nvaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin\nmenetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos\nkohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta\nsyntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja\nluoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän.\"\n\nPietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin\nkirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta\nlausumat sanat:\n\n\"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät\novat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy,\nmenetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen\ntulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä\nvielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon\nsiihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä\nja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät\ntahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä\npitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja\nsyntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt;\njollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he\nhäntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri\nsillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa,\nisän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua\nhänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle\nkirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä\nmerkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa\nja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa\nJumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen\nseurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja\nhekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista.\"\n\nTässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen\nvirkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan\nkirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä\ntästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten\npappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se\nei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen,\nmutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa\nsuhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden,\nesim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian\nkaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.\n\nRaahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota\nansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat\nallekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh.\nÖsterbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto,\njota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän\njyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen\neri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.\n\nOulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon\nlaatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit\njyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja\nvaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373)\non mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen\nkirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia \"luvattomien\"\nseurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle.\nTunnetuimmat näistä -- heitä oli vain viisi -- ovat J. M. Stenbäck,\nM. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa\nveljensä Lauri Stenbäckin \"Vasa Tidningissä\" kirkkolakiehdotuksesta\njulkaisemia mielipiteitä. Näitä \"laajaperäisiä ja suuremmoisilla\nsanoilla esitettyjä väitteitä\" vastusti Borg, arvellen voitavan\nmuutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin\nmuistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu\nvarsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden.\nHän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa\nkäymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen\nohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa\nedustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta\nhuomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan\nsanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: \"Kodeissa\ntahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä\nkristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa -- -- -- j.n.e.\nälköön sallittako.\" Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa\nolleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä\nlausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin,\nnäet muun ohessa sanotaan: \"-- -- Konventikkelikielto tekee papista\nkoneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä\nsulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa,\njotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta,\nsokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa\njärjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa,\nepäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta\ntahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen\nvalvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu.\"\n\nOlemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä\nkirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia\nmuitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin\nja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia.\nVerrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen\npontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin\nSavon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä\ntärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että\nesiintyvien henkilöiden luku on niin pieni -- sekin on myönnettävä,\nettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän\npohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845\njulkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella _\"Anmärkningar öfver förslag\ntill kyrkolag\"_ (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän -- se\noli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi\n-- arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota,\nkuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa\nmäärässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja\nsen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys\nja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja\nantavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden\ntaisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia\nmielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on\nepäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika,\njonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva\nluomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen\noikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän\nilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa\nennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).\n\nMitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta\nlähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan\nettä sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien\narvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia\npappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä\nSuomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta\nEurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista\nsanoista: \"Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista\ntahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen\nvarsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin\njuhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle\nsanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka\nusein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi\nmuistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä\nopeista uhkuvan puheen -- työläästi se voikaan olla toisenlaista,\nhänen kun tulee esiintyä niin usein -- niin se jähdyttää enemmän\nkuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. -- -- Jollei\nveisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan\nriittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen\ntäydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista,\nliittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos\nhänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä\nselityksiä.\" -- Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa\nsuhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim.\nTohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran,\nsittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät\narvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät\nherännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka\nkannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden\npuolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä\ntehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa\nenemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti\nennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä\ntienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään\ntunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden\nmerkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:\n\n\"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista\nherätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen\nväestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen\nvalppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi\nei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset\nvarsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin\nnäkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä\n-- -- -- herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin\nharvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta\nvastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo\nRuotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden\nsydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka\nparvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin\njohtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina\novat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme\nasiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta\nja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta.\nParemmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi,\nettä tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava\nherätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin\nedistyksen aloilla.\"\n\nLuultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki\nkirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa\nsaapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848\nuskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa\nMelartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän,\nJ. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä\ntoistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena\nkirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden\njoukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin\nvihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta\ntehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se\nvalmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme\nkirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai\neron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti\nT. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu\nedustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi\nheitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä,\njoka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja\nKuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin\n1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet\ntehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.\n\nNiinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä\nkirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa\nettä muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen\nsäilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti\nkomitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan\npapistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli\nmuun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa.\nEnemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J.\nF. Berghille:\n\n\"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin\nhyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten\nhyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin.\nMuutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista\nja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi,\nettä nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä\nmuodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä\nviimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin\nriippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden\nreformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi\ntotuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta\nkonfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin\nLuther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi\nsekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy\ntarkalleen hyväksyä ainakin järjellään -- sydämellään, tuo ei ole\nyhtä tärkeä -- lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen\njärjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka\npelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien\nkannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa\nJumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt\nvoitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut\nainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa.\nMiksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi,\nettä kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka\nkantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja\npalvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei\nuskonut ainoan Pojan nimeen.\"\n\nVaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen\nsäilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden\nenää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck,\nKihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet.\nPäinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän\nkuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin\nkirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: \"Tarvitsen neuvoa sinulta\nja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin\nkirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee\ntarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää\nja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella\nvapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei\n[Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että\ntunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen\nkanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien\nohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun\nratkaistavaksi.\"\n\nSaatuaan lukea Renvallin kirjeen, kirjoitti J. I. Bergh veljelleen:\n\"Minusta ei Renvall tarvitse ensinkään mitään vastausta arveluunsa\nkirkon tunnustuksesta. Eihän hän puhu siitä neuvoa tarvitsevana, vaan\nneuvoa antavana ja päätöksiä tekevänä. Minusta näyttääkin, ettei hän\npyydäkään vastausta tähän kysymykseen, vaan ainoastaan ylimalkaista\nystävyyden osoitusta luultavasti sielunrauhansa sisällisen tarpeen\ntähden. Ehkä olisi sentähden parasta, ettet ensinkään kirjoittaisi\nhänelle riidanalaisista kysymyksistä.\"\n\nJo kesäkuussa 1863, jolloin kirkkolakikomitea kokoontui Turussa,\nsai J. F. Bergh samalta veljeltään, jonka uskonnolliseen kantaan\nja arvostelukykyyn hän suuresti luotti ja jonka mielipidettä\nhän sentähden työssään kirkkolakivaliokunnan jäsenenäkin tuon\ntuostakin tiedusteli, usein neuvoja. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh\nSchaumanin tunnustuskirjoja koskevasta ehdotuksesta: \"Minäkin olen\nhyvin tyytymätön kirkkolakiehdotuksen ensimmäiseen artikkeliin.\nMutta en ole tyytymätön ainoastaan sanaan _'peruskäsitys'_ [Ruots.\n'grunduppfattning'.], vaan koko artikkeliinkin. Se sisältää jotain\naivan toista, kuin vanhan kirkkolakimme 1 §, ja niin yleisin\nsanoin, että siihen saadaan mahtumaan mitkä 'käsitykset' tahansa.\nSe vaatisi perinpohjaista kritiikkiä, johon minulla kuitenkaan\nei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. Tahdon vain viitata muutamiin\nepäilyksiini: 1) Sanalla 'ilmeisesti' eroittaa se arveluttavalla\ntavalla toisistaan _Jumalan sanan ja Pyhän raamatun_, niin että\njokainen, sen mukaan mikä 'peruskäsitys' hänellä on raamatusta,\nsaattaa pitää juuri tätä käsitystään Jumalan sanana ja kaikkea muuta\nraamatussa ihmissanana, joka alistaa jokaisen epäilyksen mistä\nopista tahansa ei raamatun, vaan eksegetiikan ratkaistavaksi, joka\nviimemainittu on äärimmäisyyteen asti venyvä; se ei salli, että\n'Suomen ev. lutherilainen kirkko' tunnustautuu mihinkään oppiin ja\nuskoon, vaan ainoastaan 'peruskäsitykseen', jonka sanotaan löytyvän\nP. raamatussa sekä julki lausuttuna tunnustuskirjoissa. Se siirtää\nsiis uudestaan jokaisen riidan ei vain P. raamatun, vaan myös\ntunnustuskirjojen eksegetikan ratkaistavaksi. Sillä kuka takaa, että\ntällä 'peruskäsityksellä' tarkoitetaan vanhurskauttamisoppiakaan,\nvielä vähemmin sen kanssa yhteydessä olevia oppeja. Sen kyllä tietää\nSchauman, sinä ja minä; mutta se, joka ei _tahdo_ sitä tietää,\nvoi kyllä mainita paljon muutakin raamatun ja tunnustuskirjojen\nperuskäsitykseksi. 3) Ehdotettu artikkeli hyväksyy siis kirkollisina\nomikseen kaikenkaltaiset uudenaikaisen teologian eri suunnat ja\nmielipiteet, miten epäkirkollisia ja tunnustuksesta poikkeavia nämä\nsitten ovatkin, antaen siten aihetta lukemattomiin riitoihin, joita\nei voida ratkaista raamatulla ja itse tunnustuskirjoilla, vaan\njotka joutuvat teologisen tieteen tuomiovallan alaisiksi. -- Näen\nja huomaan, että sanat ovat hyvin valitut käsittääksensä tahallaan\nenemmän kuin vanha §, mutta käsitän myöskin, mitä siitä seuraa.\nNiihin, jotka ymmärtävät asian ja joille kirkon oppi on rakas, tekee\ntämä masentavan vaikutuksen, epäuskolle vain tuottaa se iloa. --\nOletan myöskin, etteivät valtiopäivät meidän vapaamielisenä aikana\nenää kiristä, vaan päinvastoin höllittävät tunnustus-uskollisuuden\nsiteitä. Mutta mitä voimme muuta kuin panna vastaan ja sitten\njättää sekä tuloksen että seuraukset Herran käsiin! En odottanut\nSchaumanilta tässä kysymyksessä niin suurta myöntyväisyyttä; mutta\nhän onkin etupäässä eksegeettinen teologi.\"\n\nOpettavaista on nähdä, miten herännäisyyden edustajat, jotka liikkeen\nalkuaikoina ja myöhemminkin julkisessa esiintymisessään ja kaikissa\npapillisissa toimissaan teroittivat varsinkin uskonnon subjektiivista\npuolta, myöhemmin painostavat kristinuskon objektiivista totuutta\nja kiinnittävät niin suurta huomiota kirkon vanhaan, isiltä\nperittyyn tunnustukseen. Niinkuin ennen olemme nähneet, esiintyy\nviimemainittu harrastus selvästi jo niinä aikoina, jolloin\nhajaannuksen enteitä alkoi näkyä herännäisyyden omassa piirissä. Se\nerimielisyys opista, joka samaan aikaan tuli näkyviin, lisäsi tätä\nharrastusta. Mutta vielä suuremmassa määrässä vaati kirkollisissa\npiireissä yhä yleisemmäksi tullut pyrkimys päästä vapaaksi vanhasta\ntunnustuksesta heränneitä tuohon suuntaan. Varsinkin antoi\nNordströmin kirkkolakiehdotus vauhtia tälle harrastukselle. Olemme\nnähneet, miten kiivaasti Lauri Stenbäck, von Essen ja Kihlman tästä\nehdotuksesta antamissaan lausunnoissa iskivät tähän kysymykseen,\nja yhtä ankarasti arvostelivat muutkin heränneitten piireissä\nsyntyneet lausunnot kirkkolakikomitean ehdotusta kysymyksessä\nolevassa suhteessa. Samaa todistaa sekin seikka, että heränneet papit\nkäänsivät tunnustuskirjat suomeksi ja pitivät huolta tämän käännöksen\nleviämisestä kansan syvissä riveissä. Vielä myöhemminkin kiivailivat\nheränneet saman asian puolesta. Varsinkin näkyy J. I. Bergh jyrkästi\nvastustaneen liiallista subjektivismia, joskus asettuen jokseenkin\nvanhoillisellekin kannalle. Aihetta siihen antoivat hänelle etenkin\nveljensä J. F. Berghin kirkkolakikomitean työtä koskevat kirjeet,\njoissa tämä pyysi häneltä neuvoa. Kuvaava ja monessa suhteessa\nhuomattava on esim. seuraava hänen vastauksensa näihin tiedusteluihin:\n\n\"Niinkuin itse tiedät, olisi kai parasta ja terveellisintä\nkirkollisissa ehdotuksissa huomata ja kannattaa todellista ja oikeaa\nobjektiivisuuden ja subjektivismin, hengen ja muodon, vapauden ja\nlainmukaisen pakon välistä keskitietä. Mutta juuri tämä ei liene\nniinkään helppoa. Minun käsitykseni mukaan koettanee tuon erinomaisen\nja vapaamielisen Schaumanin kanta hankkia subjektiivisuudelle miltei\nkaiken vallan. Niinkuin tiedämme, tahtoo ajan katsantotapa myöntää\nmelkein yksinmääräävän oikeuden tälle suunnalle, se kun ei eroita\nJumalan henkeä omasta hengestään. Piispat ja heidän aseenkantajansa\npelkäävät sen voimaa ja tekevät myönnytyksiä sen vaatimuksille.\nSentähden pidän terveellisenä ja oikeana pysyä hereellä etenkin\nsubjektivismiin ja liika jyrkkiin uudistuksiin nähden. Niin esim.\nkysymyksissä pappispaikkojen luokituksesta, pastoraalitutkinnosta,\nvirkaylennys-asetuksista, tuleeko seurakuntien hakea opettajia\nvai päinvastoin j.n.e. -- Joka tuntee kansamme tietämättömyyden\nja alhaisen kehityskannan sekä tavallisten pappiemme velttouden,\nniukat tiedot ja heikon uutteruuden, hänen täytyy pelätä sekä\nedellisten liian suurta vaalivapautta että viimemainittujen\nvapauttamista kaikesta tietojen valvonnasta. Huono valvonta on kyllä\npastoraalitutkinto ja vielä huonompi kannustin; mutta ja juuri\nsentähden ei ainakaan pitäisi heittää pois viimeistä keinoa, vaan\nsitä tulisi päinvastoin käyttää oikein, tahi tulisi toimittaa jotakin\nparempaa sijaan. Oppineisuutta minäkin pidän suuressa arvossa, mutta\ntoivoisin, että vaatimuksia maailmallisiin tietoihin nähden, jotka\ntiedot meidän aikoinamme ovat liika laajaperäisiä ja kauas ulottuvia,\nvähennettäisiin ja tietoja hengellisellä alalla lisättäisiin s.o.\nettä pappien sivistystä korotettaisiin hengellisen, kristillisen\ntiedon ja opin saavuttamiseksi. Vaatimus että 'seurakuntien tulisi\nhakea opettajia eikä päinvastoin' kuuluu kyllä hyvin kauniilta ja\nsille onkin arvoa annettava, mutta tässäkin lienee varovaisuus\ntarpeen. Sillä 1) alussa ei ollut juuri niin: näitä ja muita\npäätöksiä tehtäessä kuului '_Pyhä henki_ ja _me_ (apostolit, piispat,\nvanhimmat) _olemme hyväksi nähneet_'; 2) Papisto on aikoja sitten\nkehittynyt eri säädyksi, vieläpä valtiosäädyksi, sen yksityiset\njäsenet ovat nuoruudesta asti siihen määrätyt ja johdatetut, he eivät\nosaa mitään muuta ammattia eivätkä siis voi kuin yhdellä alalla\nelättää itseään ja usein lukuisaa perhettään. Miten raihnaiselta tuo\nkuuluukin, ovat kuitenkin sekä _sääty_ että sen yksityiset jäsenet\nsuojeltavat väkivaltaa vastaan, historiallisesti saavuttamissaan\noikeuksissa sekä ulkonaista hätää ja kurjuutta vastaan. Sitä saa yhtä\nvähän huolimattomasti jättää raa'an alhaison satunnaisten oikkujen\nja päähänpistojen valtaan kuin hierarkkisen tahi caesareo-papistisen\nhallituksen suosiolle alttiiksi. -- -- -- -- En ensinkään pidä\nrajattomasta vaalisaarnaajien luvusta, koska tämä monen muun seikan\nkera johtaa vähemmän lahjakasten, ehkä hyvinkin) uskollisten\ntyöntekijäin sortamiseen, nämä kun siten voivat jäädä paikattomina\nnälkää kärsimään. Eiköhän olisi kohtuullista, niinkuin ennenkin,\nasettaa kolme ehdolle voimassa olevien perusteiden mukaan, pitämällä\nkuitenkin silmällä, mitä Keis. kirje v:lta 1853 säätää todellisesta\njumalanpelvosta ja uutteruudesta, mutta että kaikilla seurakunnilla\nolisi oikeus pyytää neljäs vaalisaarnaaja sekä saada papikseen, kenen\nratkaisevan suuremmalla enemmistöllä halajavat, mutta että muussa\ntapauksessa tuomiokapituli tahi hallitsija (jollei imperialismia\nsaada poistetuksi) nimittää sopivimman. Oi, jos tuomiokapitulilla\nolisi Jumalan henki! Silloin ei olisi vaikeata säädöstä laatia.\nSilloin he myöskin tietäisivät, milloin tämä henki on seurakuntaa\njohtanut, ja silloin he vahvistaisivat, muussa tapauksessa\nkumoaisivat sen päätöksen.\"\n\nRaskaalla mielellä teki J. F. Bergh työtä kirkkolakikomiteassa,\nusein kipeästi kaivaten heränneitten ystäviensä seuraa. Sentähden\nsaapui kesällä 1863 häntä vieraassa Turussa rakkaudella tukemaan\nhänen vanha ystävänsä K. A. Colliander. Tästä kirjoitti J. I. Bergh:\n\"Olin hyvin iloinen, kun sain kuulla, että olet saanut rakkaan veli\nCollianderin seuraksesi siellä Turussa. Pidän sitä Herran tosi\nlahjana, sinulla kun ei siellä ollut ainoatakaan todellista ystävää.\nPalkitkoon Herra hänelle tämän uuden uhrautumisen, jonka sama Herra\non sallinut tapahtua suoraan sinun tähtesi. Mahtanee olla todellinen\nlohdutus sinulle saada veli Collianderille tyhjentää sydämesi murheet\njoka istunnon jälkeen, sillä luultavasti ei mikään semmoinen pääty\nsynnyttämättä uusia epäilyksiä, uutta levottomuutta ja mielipahaa\".\n\nOn kaunis piirre heränneitten katsantotavassa tuo pyhä pelko\nja arkuus, jolla he käsittelevät Jumalan valtakunnan asioita,\nvarsinkin kun on kysymys tätä koskevien säädösten ja vakaantuneiden,\nuskonnollisuuden pyhittämien tapojen muuttamisesta. Ja kaunis on\nmyöskin se alakuloisuuteen painava tunnelma, joka heidät valtaa,\nkun he, ystävistään erotettuina, ovat pakotetut seurustelemaan\nja työskentelemään toisin ajattelevien kanssa. J. F. Bergh ei\nsuinkaan ollut ahdasmielinen eikä muita vikoileva. Hän tahtoi\nymmärtää ihmisiä ja oli altis kunnioittamaan jokaisen vakaumusta,\nmutta kirkkolakikomitean jäsenissä hän ilmeisesti kaipasi\nsitä syvempää ymmärtämystä, johon hän ystäviensä piirissä oli\ntottunut. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, vaikka\npiispat ja muut, niinkuin hän kirjeissään usein sanoo, kohtelivat\nhäntä ystävällisesti ja kunnioituksella. Sitäpaitsi raskautti\nhänen mieltänsä sekin seikka, että Turusta koetettiin vaikuttaa\npapistoon, jotta tämä kannattaisi T. T. Renvallin yllämainittua\nkäsitystä tunnustuskirjoista. Tästä kirjoittaa Bergh muutamassa\nkirjeessä: \"Oppineet Turussa työskentelevät kaikin voimin saadakseen\nihmiset puolelleen. Sain vastikään kirjeen Juvan Alopaeukselta,\nettä olivat kirjoittaneet hänellekin, miten välttämätöntä olisi\nkirkkolakikysymyksessä tehdä myönnytyksiä ajanhengen vaatimuksille\".\n\nJ. F. Berghin kirjeenvaihdosta näkyy, että useat papit Savossa näinä\naikoina kääntyivät hänen puoleensa kirkkolakikysymyksessä sekä hänen\nollessaan Turussa kirkkolakikomiteassa, 1863-64 v. valtiopäivillä\nettä hänen kotia palattuaankin. Nekin, joita ei pidettyä\nvarsinaisesti kuuluvina herännäisyysliikkeeseen, ilmaisivat monesti\nhänelle huolensa tämän kysymyksen johdosta ja halusivat saada hänen\nkanssaan asiasta neuvotella. Niinpä kirjoitti hänelle syksyllä 1864\nJoroisten kirkkoherra K. A. Lillström: \"Olisi mielenkiintoista ja\nmieltäylentävää saada kuulla yhtä ja toista valtiopäiviltä, kun asiat\nvielä ovat tuoreessa muistossa, sekä tuumia keskustelukysymyksistä\n-- -- --, etenkin koska me ahkerasti työskentelevät maalaispapit\ntyöläästi voimme perehtyvä noihin tärkeisiin kysymyksiin ominpäin\nmuodostaaksemme itsellemme jonkunkaan vakaumuksen\". -- Ehdotettuaan\nnäiden seutujen pappien kokousta kirkkolakikysymyksen pohtimista\nvarten, jatkaa Lillström: \"Olisi tärkeätä kriitillisesti tutkia uutta\nkirkkolakiehdotusta, mutta siihen vaadittaisiin häiritsemätöntä\nvapautta ja pitempää aikaa. Mutta tuonhan tekevät oppineet\nherrat, jos kohta sekin, minkä vähemmän oppineet uskossa ja\nrakkaudessa huomaavat, ansaitsisi jotakin huomiota. Mitä ehdotuksen\n'peruskäsitykseen' tulee, niin näyttää varmalta, ettei tämä sana\nsaavuta kirkonmiesten hyväksymistä, ei ainakaan enemmistön. Jos\ntoisia tunnustuskirjoja pidetään sitovina, toisiin nähden taasen\nasetutaan epämääräiselle kannalle, niin pitäisihän lain tarkemmin\nmäärätä, mitkä kohdat kuuluvat toiseen, mitkä toiseen luokkaan,\netenkin koska kirkon opettajia valalla velvoitetaan pysymään näissä\ntodistuskappaleissa ja heitä ankarasti rangaistaan, jos he niistä\npoikkeavat. Kernaammin pitäisi vaatia ehdotuksen tarkastamista ja\ntämän tarkastuksen tuloksen mukaan määrätä, mikä on olennaista,\nkuin ilman muuta ja aivan yleisesti ja epämääräisesti säätää, että\nhyväksytään niin paljon, kuin pidetään oikeana ja totena sekä\nkristinuskon ja kirkon perustana, ei enempää. Muutoin en tiedä, onko\nmaassamme löytynyt hyvinkään monta, joiden vakaumus ja omatunto ovat\nkärsineet pakkoa niiden kahleiden kautta, joilla tunnustuskirjat\novat määränneet, mitä meidän tulee uskoa ja saarnata. En usko, että\nuskonnolliset riidat ovat koskeneet tätä, vaan että tulee todellakin\nuskoa ja elää sen uskon mukaan, jota tunnustuksessa _sanoo_\nuskovansa.\"\n\nOn säilynyt muitakin kirkkolakiehdotusta koskevia, Itä-Suomen pappien\nJ. F. Berghille kirjoittamia kirjeitä. Ne eivät sisällä mitään uutta,\nmutta ne todistavat, kuinka suuressa arvossa tämän puolen papit, ei\nainoastaan herännäissuuntaan lukeutuneet, vaan useat muutkin pitivät\nhänen uskonnollista kantaansa ja hänen epäitsekästä, kirkon parasta\naina tarkoittavaa mieltään. Lillströmin ylläkerrotun kirjeen reunaan\non Bergh kirjoittanut \"tärkeä kirje\". Tästäkin voimme päättää, miten\npainavana hän piti siinä käsiteltyä kysymystä. Berghin omista,\nnäinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy niinikään, että hän\ntunnustuskirjoihin nähden oli jokseenkin samalla kannalla kuin\nLillström ylläkerrotussa kirjeessään. Niin jyrkkä, kuin Pohjanmaan\nheränneet papit, hän ei tässä kysymyksessä ollut, mutta henki on\nsama. Berghin sovinnollisuuteen taipuva luonne ja se arkatuntoisuus,\nmillä hän aina arvosteli muiden mielipiteitä, eivät tässäkään kiellä\nitseään. Ei voinut hän itseltään salata, että, jos kohta useimmat\npapit yhä edelleen antoivatkin tunnustuskirjoille saman arvon kuin\nennenkin, niitäkin löytyi, jotka asettuivat toiselle kannalle. Ja\nhänelle kaikki sydämensä avasivat ja huolensa ilmaisivat. Niinpä\nkirjoitti esim. Enonkosken saarnaaja I. Ruuth, joka oli kirjoittanut\nSavonlinnan rovastikunnassa v. 1865 kirkkolakivaliokunnan\nehdotuksen tarkastamista varten pidetyn kokouksen pöytäkirjan:\n\"Olen koettanut lyhyesti esittää, mitä kokouksessa lausuttiin uuden\nkirkkolakiehdotuksen 1 §:stä; mutta tarkemmin asiaa mietittyäni\nolen sitä mieltä, ettei ole helppo puolustaa kokouksen lausuntoa.\nSillä niinpiankuin kerran myönnämme, etteivät tunnustuskirjat\nole syntyneet välittömästä jumalallisesta vaikutuksesta ja\njohdatuksesta, niin emme ole oikeutettuja ahtaamaan Suomen kirkkoa\neikä yksityisten omiatuntoja siihen pakottavaan myönnytykseen,\nettä tulee pitää tunnustusta totena siinäkin, missä se ehkä sotii\nilmoitettua sanaa vastaan. Myönnämmehän, etteivät tunnustuskirjat\nole mikään uusi ilmoitus, vaan kirkon selitys siitä, mitä se uskoo\nilmestyksestä, sekä tämän uskon tunnustamista. Meidän täytyy\nsentähden pitää tunnustuskirjoja raamatun sanan oikean ja tärkeän\nkäsittämisen välineinä; mutta emmehän sentähden voi vaatia, että\nnäissä tunnustuskirjoissa mahdollisesti löytyviä poikkeuksia minäkään\naikana saataisiin pitää tärkeinä ja raamatun kanssa yhtäpitävinä eikä\nsiis myöskään kirkon uskon ja ehdottoman kunnioituksen esineenä.\nKokouksen jälkeen en ole ollut tilaisuudessa kenenkään virkaveljen\nkanssa keskustelemaan tästä kysymyksestä; mutta minä toivoisin ja\nehdotan, että lausuntomme sanotusta §:stä uudestaan tarkastettaisiin,\nennenkuin se allekirjoitetaan. Jommoisena lausuntomme nyt on, kuuluu\nse lyhyesti sanoen: että sana 'perustus' on 7 §:stä poistettava. Ja\nkuitenkin tietää tämä sana juuri sitä, ettei Suomen kirkko saa sitoa\nomaa eikä kenenkään jäsenensä uskoa sillä, jota tunnustuskirjoissa\nei voida P. raamatulla todistaa ja joka ei pidä yhtä sen kanssa.\"\nMutta miten huolellisesti Bergh punnitsikin tätä ja samankaltaisia\npappien lausuntoja, pysyi hän uskollisena aikaisemmalle, heränneitten\npappien yksimielisesti lausumalle katsantokannalle. Tämä näkyy\nsiitäkin, että hän kirjeissään O. H. Clevelle, joissa hän usein\npuhuu kirkkolakiehdotuksesta, mielihyvällä kertoo, mitä hänen\nkatsantokantansa kannattajat olivat hänelle kirjoittaneet, jota\nvastoin vastakkaiset mielipiteet silminnähtävästi tuottavat hänelle\npaljon huolta ja levottomuutta. Niinpä hän esim. kertoo, että M.\nE. Alopaeus, jota, niinkuin yllä mainitsimme, T. T. Renvall oli\nkoettanut taivuttaa mielipiteitään kannattamaan, oli epäröivällä\nkannalla eikä suinkaan altis ehdottomasti hyväksymään viimemainitun\ntodistelua. Hän tuntuu antavan suurta arvoa Alopaeuksen sanoille:\n\"Voipi syyllä kysyä, eikö syntyisi vielä enemmän eripuraisuutta, jos\ntehtäisiin vanha tunnustuksellinen perustus horjuvaksi.\"\n\nNiinkuin olemme nähneet, eivät 1863-64 vuoden valtiopäivät saaneet\naikaan päätöstä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Hallitsijan käskystä\nasetettiin tarkastuskomitea tutkimaan, kirkkolakiehdotusta sekä niitä\nlausuntoja, joita tuomiokapitulit, rovastikuntien papit, virastot ja\nyksityiset henkilötkin ennen lokakuun 1 p. 1865 tulisivat antamaan.\nMonesta seikasta näkyy kuitenkin, että varsinkin maaseudun papisto\njo alkoi kyllästyä niihin alituisiin kokouksiin, joihin nuo pitkät\nvalmistukset antoivat aihetta. Etenkin heränneet papit, joiden\nmielipiteet jo ennen olivat julkilausutut, tuntuvat ajatelleen tuohon\ntapaan. Tämä näkyy esim. seuraavista, muutamasta O. V. Forsmanin\nAlfr. Kihlmanille v. 1865 kirjoittama la kirjeestä lainatuista\nsanoista:\n\n\"Miten käy kirkkolakiehdotuksen teillä? Meillä ei kaiken ulkonaisen\nhomman uhallakaan päästä paikastakaan. Kokouksia on pidetty,\nmutta ei ole vielä voitu päästä yksimielisyyteen tuon onnettoman\n'peruskäsitys'-sanan suhteen 1 luv. 1 §:ssä. Syynä on, että\nälykkäämpi osa papistoa ei täällä oikein ymmärrä tuota sanaa; muu\nlauma käsittää sen vielä huonommin, mutta epäilee, että vihollisen\nkoko pahuus on siihen kätkeytynyt. Hinc illae lacrimae. Mutta\nmikset sinä ja muut, joilla on kykyä, kirjoita? Keskustelu maan\nsanomalehdissä olisi paljon hyödyllisempi, kuin nämä ikuiset\nkokoukset, joissa hämmennys ja sekasorto vallitsee ja joissa\nuseimmat osanottajat ovat niin ymmällä, etteivät edes tiedä, mitä\ntahtovat. Sanalla sanoen: kokouksemme muistuttavat tuloksiinsa nähden\nreformatoorisia kirkolliskokouksia keski-ajan lopulla. Yksipuolinen,\nkummituksia pelkäävä vanhoillisuus paraimmissa turmelee kaikki; muut\neivät valita 'Josefin vahinkoa'. Heille ovat kirkko ja kirkkolaki\nongenkoukku vain, jolla he kukin seudullaan hankkivat itselleen niin\nja niin monta leiviskää voita, niin ja niin monta tynnyriä jyviä y.m.\nLeikiten he ovat pappisilla, mutta toden totta he pitävät huolta\ntuloistaan\".\n\nYllämainitun tarkastuskomitean jäseniksi tuli muiden kera kaksi\n1840-luvun herännäisyyden tunnetuimmista eduslajista: A. W. Ingman\nja K. K. von Essen. Jos kohta liikkeestä nyttemmin luopuneina,\nlisäsivät nämä henkilöt työllään tämän komitean jäseninä sitä voimaa,\nmillä tuo liike oli vaikuttanut kirkkolakikysymyksen ratkaisuun.\nLiioittelematta saattaa sanoa, että ne periaatteet, joiden mukaan\n1869 vuoden kirkkolaki on rakennettu, suureksi osaksi olivat\nheränneet eloon ja kypsyneet itsetietoisiksi herännäisyysliikkeen\nahdingoissa ja taisteluissa. Heränneitten pappien rakkaus Suomen\nkirkkoon ja siihen isiltä perittyyn tunnustukseen ja uskonnolliseen\nkatsantotapaan, joista vanhan kirkkolain juuret ovat etsittävät,\nolivat uutta lakia laadittaessa estämässä lainlaatijoita särkemästä\nsitä siltaa, joka raittiissa historiallisessa kehityksessä yhdistää\ntoisiinsa vanhan ja uuden; ja heidän parannuksessa ja uskon\nkilvoituksessa syntynyt rakkautensa totuuteen, heidän Herran voimassa\nrohkeaksi kasvanut kiivautensa Jumalan valtakunnan puolesta vaati\nheitä vastarinnasta huolimatta suurentamaan kirkkorakennuksen ovia\nja akkunoita, jotta enemmän valoa ja raitista ilmaa pääsisi siihen\ntunkeutumaan. [Lähteitä: E. G. Palmén, \"1869 vuoden kirkkolain\nvanhemmista esitöistä\", johon ansiokkaaseen tutkimukseen ylläolevan\nesityksen edellinen osa suurimmaksi osaksi perustuu, minulla kun\nei ole ollut tilaisuutta tutustua tähän kuuluviin alkuperäisiin\nasiakirjoihin; 1863-64 vuoden valtiopäivien pöytäkirjat; T. T.\nRenvallin kirje J. F. Berghille 16/9 64; J. F. Berghin kirjeet O.\nH. Clevelle 27/9 ja 15/11 64; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille\n23/6 ja 9/7 63 sekä 11/11 64; I. Ruuthin kirje J. F. Berghille 27/5\n65; K. A. Lillströmin kirje J. F. Berghille 19/9 64; Julkaisu \"O. V.\nForsmanin muistoksi\" siv. 72-73; Paimenmuisto.]\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Heränneet papit panivat liian vähän arvoa jumaluusopillisiin\nlukuihin; ainoastaan harvat kehoittivat opintoja jatkamaan\". Näin\non yksi heistä, A. O. Törnudd, vanhoilla päivillään arvostellut\nherännäisyysliikkeen suhdetta tieteellisiin harrastuksiin.\nEpäilemättä on tämä arvostelu oikea, jos kohta tasapuolisuus\nvaatiikin muistamaan, että sen ajan useimmilla heränneillä\npapeilla, joiden päätehtävänä oli kansan herättäminen synnin ja\nhengellisen välinpitämättömyyden unesta sekä kristillisen elämän\ntämän mukainen rakentaminen, ei mitenkään jäänyt aikaa tieteellisten\nopintojen jatkamiseen. Miten yksipuolisesti käytännölliseltä\nheidän toimittamansa sielunpaimenen-työ ylimalkaan näyttääkin ja\nmiten vähän se antoi heille tilaisuutta pitämään huolta omasta\nkehityksestään, oli tuo työ siksi tärkeää, ettei tätä saa oudoksua.\nVaikea on tienraivaajan tehtävä. Hän tarvitsee kaikki voimansa\nkiskoakseen kannot ja kivet maasta sekä muut esteet poistaaksensa,\njotta toiset pääsisivät avattua uraa kulkemaan. Ojien syventämiseen,\ntien tarkempaan tutkimiseen, tasoittamiseen ja kantavaksi tekemiseen\nsaadaan kyllä sitten muita voimia, sillä tämä työ on paljon\nmukavampaa ja helpompaa.\n\nVäärin olisi kuitenkin väittää, että kaikki 1840- ja 1850-luvun\nheränneet papit pysyivät kylminä tieteellisille harrastuksille.\nMieliä kirjallisiin toimiin vetämässä oli jo se heränneitten\npappien ahkera käännöstyö, joka hankki kansallemme sen ajan oloihin\nnähden niin suuren määrän hartauskirjallisuutta sekä kirkkomme\ntunnustuskirjat kansan omalla kielellä. Muistettavat ovat niinikään\npietistain kirkkolakiehdotuksesta painosta julkaisemat lausunnot,\nheidän oppiriitojen johdosta kirjoittamansa kirjat sekä muut ennen\nniinikään mainitsemamme alkuperäiset kirjansa. Tiedemiehiäkin löytyi\nheränneitten piirissä, jos kohta harvoja.\n\nKirjallisia harrastuksia seurasi itsestään pyrkimys saada\nruotsinvoittoinen ja muutoinkin virheellinen suomenkieli puhtaammaksi\nja oikeammaksi. Hyljäten vanhan kirkkokielen vääriä sanoja ja\nlausetapoja olivat heränneet papit saarnoillaan ja varsinkin\nkansan omaa katsanto- ja puhetapaa yhä yleisemmin noudattavilla\nseurapuheillaan valmistaneet sijaa paremmalle uskonnolliselle\nkirjakielellekin. Tässäkin suhteessa tuki herännäisyys voimallisesti\nsamaan aikaan syntyneen kansallisen liikkeen elpymistä maassamme.\nVäärin kuitenkin heränneitä pappeja arvostelisimme, jos väittäisimme,\nettä he kaikki olivat alttiita tälle työlle. Ennen (III, 47-50)\nolemme nähneet, miten kiivaasti esim. Alfr. Kihlmanin ja R.\nHelanderin N. K. Malmbergin kodissa vietetyissä häissä hyökättiin F.\nO. Durchmanin ja A. W. Ingmanin paraikaa painettavana olevaa Lutherin\npostillan suomennosta vastaan. Tässä tilaisuudessa lausui muunohessa\nH. Schwartzberg käännöksen tekijöistä: \"Perään ajatelkoot itse,\njos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme\nhengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää\nraamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan\" ja asiasta yhä\nkiihtyneen väittelyn aikana hän huudahti: \"Voi, kun ette häpeä sotkea\nlorusuomeanne hengellisiin kirjoihin. -- Kemellin sotkuiseen juttuun\njuomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan y.m.\nsenlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta\nolkaa tukkimatta sitä hengellisiin\". Eikä ollut Schwartzberg suinkaan\nainoa, joka näin ajatteli. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin\nJonas Laguksen johtamassa herännäissuunnassa, johon Schwartzbergkin\nkuului, vuosien kuluessa eksyttiin yhä yksipuolisempaan\nvanhoillisuuteen muunohessa juuri suomenkielen käyttöönkin nähden.\n\nUseat herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olivat kotoisin\numpisuomalaisista seuduista, toiset heistä, niinkuin esim.\nSchwartzberg, suorastaan kansan syvistä riveistä lähteneitäkin.\nMutta niin sitkeä oli vanhan tottumuksen mahti, että kansanomainen,\nsuomenkielen sääntöjen mukaan muodostettu uskonnollinen kirjakieli\nmonesta tuntui loukkaavalta, väärien ja epäsuomalaisten sanojen ja\nlauserakennusten poistaminen miltei pyhänryöstöltä. Savossa ei tätä\nkatsantotapaa niinkään paljoa huomaa, mutta sitä enemmän Pohjanmaan,\nvarsinkin Keski-Pohjanmaan heränneissä papeissa. Sitä suurempaa\ntunnustusta ansaitsevat ne miehet, jotka ystäviensä vastustuksesta\nhuolimattakin ryhtyivät parantamaan suomalaista uskonnollista\nkirjakieltä. Paljon ja ansiokasta työtä on tällä alalla suorittanut\nF. O. Durchman, mutta vielä enemmän ja huomattavasti parempaa A. W.\nIngman. Edellinen osasi kyllä lapsuudesta asti hyvää suomea, mutta\nhäneltä puuttui se kielitieteellinen pohja ja se tieteellinen kanta\nylimalkaan, josta viimemainittu on tunnettu.\n\nJo ennenkuin Ingman erosi herännäisyydestä, oli hän kirjoittamalla\nuskonopillisia riitakirjoituksiaan ja jatkamalla jumaluusopillisia\nlukujaan osoittanut suurta taipumusta tieteelliseen työhön.\nOltuaan muutamia vuosia ylimääräisenä pappina ensin Hattulassa,\nsittemmin Messukylässä, palasi Ingman v. 1855 Pohjanmaalle\nasettuen Yliveteliin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli\nmäärätty. Täällä jatkoi hän jumaluusopillisia opintojaan niin\nahkerasti, että hän suoritti jumaluusopin kandidaattitutkinnon\nv. 1860 sekä lisensiaattitutkinnon v. 1861. Lukujensa ohessa\nteki Ingman ahkerasti kirjallistakin työtä. Niinpä hän vuosina\n1856-1859 Suomen pipliaseuran toimesta valmisti kielen puolesta\nkorjatun raamatunkäännöksen. Ennenkuin jatkamme tätä silmäystä\nherännäisyysliikkeeseen kuuluneiden ja kuuluvien pappien kirjallisiin\nja tieteellisiin harrastuksiin XIX vuosisadan toisella puoliskolla,\non syytä sivumennen tarkastaa, miten heränneet ottivat vastaan\nIngmanin viimemainitun kirjallisen julkaisun.\n\nTiedämme, että herännäisyyteen jaon jälkeen jääneet papit ja\nmaallikot hyvinkin ankarasti arvostelivat uuden suunnan miehiä.\nMalmberg-Niskasen suuntaan kuuluvat henkilöt eivät suinkaan olleet\nainoat, jotka eivät hyväksyneet heitä -- jos mahdollista vielä\nankarammin arvostelivat heitä Keski-Pohjanmaan toistupalaisuuteen\nmenneet papit. Tämän arvostelun ulkopuolelle ei suinkaan Ingmankaan\nollut jäänyt. Jo Lutherin postillan suomennos oli tehnyt hänet\nepäluulon alaiseksi tämän suunnan silmissä, ja tätä epäluuloisuutta\nlisäsi tietysti suuressa määrässä hänen eronsa herännäisyydestä. Jo\nennakolta voi arvata, että Ingmanin raamatun käännös saisi osakseen\nankarat moitteet ainakin Keski-Pohjanmaan heränneiltä papeilta.\nEi kulunut pitkä aika, ennenkuin nämä ryhtyivät tarmokkaisiin\ntoimiin estääkseen tuon käännöksen leviämistä. Yrityksen johtajana\nesiintyi W. Österbladh, joka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan oli\nkirkkoherrana Piippolassa. Miten kipeä asia hänelle oli, näkyy\nsiitäkin, että tuo lämminsydäminen, taisteluihin ja riitoihin haluton\nmies tässä kysymyksessä esiintyi hyvinkin kiivaana. Asian kulku oli\nseuraava.\n\nTutustuttuaan Ingmanin käännökseen, päättivät useat Keski-Pohjanmaan\nheränneet papit Österbladhin kehoituksesta Pyhäjoella kesäkuun\n15 p. 1859 pidettävässä kontrahtikokouksessa ottaa puheeksi tuon\nkäännöksen sekä tuumia, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä sen\nilmestymisen johdosta. \"Olisi tärkeää\", kirjoitti Österbladh\nmuutamalle ystävälleen, \"että niin monta kuin suinkin saapuisi tähän\ntilaisuuteen\". Itse sepitti hän pitkän Ingmanin käännöstä ankarasti\nmoittivan kirjoituksen, jonka hän luki kokoukseen saapuneille.\nSyytökset koskivat etenkin semmoisia kohtia Uudessa testamentissa,\njoissa Ingman eniten oli poikennut Lutherin raamatunkäännöksestä.\nMentiin niin pitkälle, että kääntäjää suoraan syytettiin raamatun\nväärentämisestä. Kaikesta päättäen kannatti enemmistö Österbladhia,\njos kohta se seikka, että ainoastaan heränneet kokoontuivat siihen\nyksityiseen kokoukseen, jossa asia uudelleen otettiin harkittavaksi,\nviittaakin siihen, että muitakin mielipiteitä siitä, mihin\ntoimenpiteisiin uuden raamatunkäännöksen johdosta tulisi ryhtyä,\ntilaisuudessa ilmaantui. Oli miten oli -- \"Kuopion hiippakunnan\nsanomista\" näki Ingman, mitä hänestä Pyhäjoella pidetyssä [Kalajoen\nja Raahen rovastikunnat olivat tähän aikaan vielä yhtenä; ne\nerotettiin toisistaan syksyllä s.v. (1859).] kontrahtikokouksessa\noli sanottu, ja eräällä syyskesällä näille tienoille tekemällään\nmatkalla sai hän suullisesti kuulla enemmän asiasta. Hän kirjoitti\nÖsterbladhille: \"Mielipahalla luin 'Kuopion hiippakunnan sanomista',\nettä siellä hiljattain pidetyssä pappein kokouksessa suurella\nhurjapäisyydellä ja innolla oli hyökätty korjaamaani suomalaista\nUutta testamenttia vastaan. Olin tietenkin utelias saada tietää,\nkuka muistutusten tekijä oli, ja suureksi kummakseni sain L. M.\nCastrénilta [Kälviän silloinen kirkkoherra.] pian tietää, että sinä\nolitkin tuo 'korkeimmasti huutava'. Vaikkei Castrén minulle inttänyt\ntilaisuudessa esittämääsi kirjoitusta, niin ilmoitti hän minulle\nkuitenkin, mitä muistutuksia sinä siellä olit suvainnut tehdä minun\nUuden testamentin käännöksen korjausta vastaan. Tahdon sentähden\nmuutamin sanoin huomauttaa sinulle, että kaikki hyökkäyksesi työtäni\nvastaan johtuvat selittämättömästä tietämättömyydestä\".\n\nHuomautettuaan, että Österbladh oli moittinut Room. ep. 3: 25\nkäännöstä sentähden, että kääntäjä oli enemmän kunnioittanut\ninnoitettua alkutekstiä kuin Lutherin käännöstä, lausuu Ingman:\n\"Tahdon kuitenkin toivoa, että vielä niin paljon osaat kreikkaa, että\nkäsität menettelyni oikeaksi, kun olen muuttanut entisen käännöksen\n'osoittaaksensa sitä vanhurskautta kuin Jumalan edessä kelpaa' näin\nkuuluvaksi: 'osoittaakseen vanhurskauttansa'\".\n\nSamanlaatusia, kuin Österbladhin tätä paikkaa vastaan tekemät\nmuistutukset, olivat hänen muutkin huomautuksensa, ja myöntää\ntäytyy, että Ingman täydellä syyllä sanoo niiden suureksi\nosaksi ilmeisestikin johtuneen hänen puuttuvista tiedoistaan\nkreikankielessä. Sitäpaitsi olivat ne esitetyt hyvinkin kiivaassa\nmuodossa.\n\nIngman tiesi, että maan muissakin osissa oli paljon tyytymättömyyttä\nhänen raamatun käännökseensä, ja tietysti koski häneen kipeästi\nvarsinkin ne tietämättömyydestä johtuvat hyökkäykset, joita\nhäntä vastaan niin yhdeltä kuin toiselta puolelta tehtiin. Mitä\nheränneisiin tulee, riippuivat heidän epäluulonsa silminnähtävästi\nsiitä suhteesta, jossa Ingman nyttemmin oli liikkeeseen.\nMiten aiheettomat muistutukset uutta raamatunpainosta vastaan\nkielelliseltäkin kannalta arvosteltuina monesti olivat, näkyy\nesim. seuraavista Matth. Putkosen J. F. Berghille kirjoittamasta\nkirjeestä lainatuista sanoista: \"Pyytäisin setää kiinnittämään\nhuomiotansa etenkin seuraaviin kohtiin: Tuhlaajapojan isästä sanotaan\nLuuk. 15: 20: '-- ja suuteli häntä'. Minun kielitaitoni mukaan on\ntämä sana hyvin profaani. Sillä niin olen kuullut sanottavan vain\nirstaisista henkilöistä, jotka haureellisessa mielessä halaavat\nja hyväilevät toisiaan. Niistä sanotaan: 'olivat suunnoksilla,\nsuutelivat toisiaan'. Ainakin olen varma siitä, että sanan _suuteli_\nalkumerkitys sisältää tätä, jos kohta sitä huolettomassa puheessa\nkäytetään ilmaisemaan suutelemista puhtaassakin tarkoituksessa\".\nPutkosen toinenkin muistutus, joka koskee Haggain 1: 9, on kerrassaan\naiheeton.\n\nYllämainitun kirjeensä Österbladhille päättää Ingman seuraavin\nsanoin: \"Tahdon toivoa, että vastedes tarkemmin mietit väitteitäsi,\nennenkuin julkisessa pappeinkokouksessa ne julkaiset. Hillitse\nsiis lihallista mieltäsi ja käänny vilpittömästi Jumalan\ntykö. Sillä semmoisella mielellä, millä esiinnyit viimeisessä\nkontrahtikokouksessa, et koskaan voi kestää Jumalan tuomioistuimen\nedessä. Raamattusi sanoo: 'Sinä istut ja parjaat veljeäsi, panettelet\näitisi poikaa. Näin sinä teet ja minäkö olisin vaiti? -- Tajutkaa\ntämä te, jotka unhotatte Jumalan, jotten murjoisi teitä kenenkään\npelastamatta'.\"\n\nMitä Osterbladhin ystävät ajattelivat hänen esiintymisestään Pyhäjoen\nkontrahtikokouksessa sekä kuinka he arvostelivat Ingmania, näkyy\nseuraavasta E. A. Wichmannin (IV, 32) ensinmainitulle syyskuussa s.v.\nkirjoittamasta kirjeestä:\n\n\"Suuri kiitos siitä, että lähetit minulle A. W. Ingmanin kirjeen.\nEsiintymisemme kontrahtikokouksessa kesäkuun 15 p:nä Ingmanin Uutta\ntestamenttia vastaan tuotti aluksi ainakin sen hyvän tuloksen,\nettä tuo kutsumaton väärentäjä alkaa töykätä meihin, jotta emme\npysähtyisi a:han, vaan jatkaisimme hylkäämistuomiota loppuun asti.\nEn ole muuta odottanutkaan. Saat olla iloinen siitä, että itsekin\nsait muutamia iskuja. Näkeehän hänen kirjeestään, kuinka korkealla\nhän istuu. Luther on koulupoika hänen rinnallaan. Leveän oppinsa on\nhän esittänyt niin, että maalaispappi raukka saa seisoa töllistää\nsuu auki. Häneen sormellakaan koskeminen on koskemista itse Jumalaan\nja hänen tuomionsa vetämistä päällensä. Mutta ajattelepas, jos\nsemmoinen pukari kaatuisi, jos Herra sammuttaisi tuon loistavan\nmaailman-kynttilän käyttäen aseinaan semmoisia oppimattomia ja\nhyljätyitä talikynttilöitä, kuin me olemme. Semmoista voi tapahtua,\nja Jumala voi johdattaa työnsä voittoon käyttämällä sellaisia\nvähäpätöisiä ja halveksittuja välikappaleita. J. G. Lagus, M. R.\nMontin, Levon ja minä olimme viime maanantaina koolla Levónin luona.\nKeskustelu johtui Ingmanin väärennettyyn Uuteen testamenttiin sekä\nehdotettuun uuteen käsikirjaan ja katkismukseen. Olimme kaikki sitä\nmieltä, että jotakin pitäisi koettaa, jotta ne eivät pääsisi kirkkoon\ntunkeutumaan eikä esivalta niitä laillistuttaisi. Hyvin tiesimme\nkykenemättömyytemme saada jotakin hyvää aikaan; mutta meillä oli se\nluottamus Herraan, että, kun vain joku alkaa koskea asiaan -- ja\ntätä pidimme Jumalan kutsumina sotilaina meidän tehtävänämme -- niin\nkyllä hän ottaa sen hoitaakseen ja suojelee Suomen kirkkoa vielä\njonkun ajan, kun vain ei puutu alituisia rukouksia ja lapsellista\nluottamusta. Jotta tekisimme tehtävämme, sovimme niin, että minä,\njonka muutoinkin tuli sinua kiittää kirjeestä, kirjoittaisin sinulle\nja jättäisin sinun harkittavaksesi ja päätettäväksesi, eikö sopisi,\nettä me kaikki heränneet papit Siikajoen laaksosta ja lähiseuduilta\nkokoontuisimme joko sinun, Montinin tahi minun tykö tänä talvena\nloppiaisen jälkeen. Tähän tilaisuuteen kutsuttaisiin Rahm, S.\nCastrén, V. L. Helander, Engelberg, Pettersson, Holmström, Ottelin,\nSimelius, Hemming y.m. Saisimme sitten sopia niistä perusteista,\njoiden mukaan vastarintamme näitä vaarallisia uutuuksia vastaan\nolisi järjestettävä, meidän kesken jakaa kirjojen tarkastamiset\ny.m., myöhemmin pidettävässä kokouksessa sitten yhdistääksemme\nkaikki ja kääntyäksemme yhteisesti allekirjoittamallamme protestilla\nMajesteetin puoleen. Näin yksinkertaisuudessamme tuumimme. Mieti nyt\nasiaa ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Minusta tuntuu,\nettemme millään ehdolla saa heittäytyä välinpitämättömyyteen emmekä\nnukkua pois aikaamme. Eikö tuo olisi Jumalan kiusaamista? Odotan siis\nvastaustasi.\"\n\nMonessa suhteessa valaiseva ja ajan oloja kuvaava on tämä kirje.\nSiitä näkyy muunmuassa, miten ehdottoman päättäväisesti kirjoittaja\nitse ja hänen mainitsemansa ystävät asettuivat pietismin kannalle,\npitäen kiinni siitä, että he olivat \"heränneitä pappeja\" ja\nsemmoisina velvolliset yksissä voimin ja erikseen muista esiintymään\nJumalan valtakunnan sotilaina. Tässäkin kohden eroaa heidän kantansa,\nniinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, siitä katsantotavasta,\njonka johtamina uuden suunnan miehet puhuivat ja toimivat. Miten\nkiitettävä olisi tuo heidän välinen veljellinen rakkautensa, heidän\nuskollisuutensa herännäisyyden traditsiooneille ja heidän kiivaileva\ninnostuksensa yhä edelleen taistella tämän liikkeen aatteiden\npuolesta, jollei puolueellinen ahdasmielisyys, vanhoillisuus ja\nsuvaitsemattomuus pimittäisi heidän katsettaan ja estäisi heitä\nnäkemästä, mitä uudistuksia Suomen kirkko nyttemmin niin kipeästi\nkaipasi!\n\nWichmannin ehdottama kokous pidettiin tammikuussa 1860 Österbladhin\npappilassa Piippolassa. Paitsi muutamia maallikkoja oli tilaisuuteen\nkutsuttu kaikki tämän puolen heränneet papit. Sotkamosta saapui K.\nR. Petterson, Kiuruvedeltä J. J. Rahm, Pyhäjärveltä S. Castrén,\nHaapajärveltä, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän samana vuonna oli\npäässyt, A. N. Holmström, Oulaisista J. Hemming, Kiimingistä F. F.\nLönnrot, Rantsilasta M. R. Montin, Pulkkilasta K. J. Engelberg. Sitä\npaitsi nähtiin tässä tilaisuudessa E. A. Wichmann, V. L. Helander,\njoka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa, J. G. Lagus y.m.\nKutsutuista maallikoistakin oli muutamia saapunut, niiden joukossa\nkauppias A. Laurell Oulusta.\n\nLuultavaa on, että nämä Ingmanin Uuden testamentin kiivaat\nvastustajat jossain määrin olivat korjanneet mielipiteitään\nkäännöksen virheellisyydestä, koska heidän moitteensa nyttemmin\npääasiallisesti koski sitä, että Ingmanin kirjaa myytiin kirkon\nkirjana, vaikkei sitä oltu asianomaisella tavalla tarkastettu eikä\nkirkko ollut sitä hyväksynyt. Varsinkin tästä asiasta päättivät\nhe valittaa Kuopion tuomiokapituliin. Miten jyrkälle kannalle\ntämäkin kokous vielä asettui, näkyy siitä, että päätettiin valittaa\nsenaattiin, elleivät kirkon viranomaiset ryhtyisi tehokkaisiin\ntoimenpiteisiin Ingmanin käännöksen leviämisen estämiseksi. Muutoin\non huomattava, että arkkipiispa Bergenheim oli antanut Pipliaseuralle\nluvan painattaa Ingmanin käännöksen, hankkimatta sille sitä ennen\nasianomaista tarkastusta. Ingman itsekin oli hyvin tyytymätön\ntähän menettelyyn, pitäen sitä \"laittomana\". Epäröivällä kannalla\nnäyttävät ainakin alussa Kuopion tuomiokapitulin jäsenetkin olleen.\n\"Pohjanmaan heränneitten pappien mielet ovat kuohuksissa Ingmanin\nraamatuntarkastuksen johdosta\", kirjoitti J. I. Bergh veljelleen, \"he\novat pyytäneet minun lausuntoani siitä, mitä asiassa tulisi tehdä.\nOlen todellakin neuvoton.\"\n\nTuomiokapituli käsitteli kysymystä helmikuun 22 p:nä 1860. Päätös\nkuuluu: \"Koska hiippakunnan kahden [Tuomiokapitulin arkistossa ei\nlöydy näiden kahden rovastikunnan kontrahtikokousten pöytäkirjoja.\nPaitsi Raahen (Kalajoki-Raahe) rovastikuntaa, tarkoitetaan\nluultavasti Kuopion tuomiorovastikuntaa, sillä näiden kahden\nrovastikunnan pöytäkirjat ovat olleet tuomiokapitulin jäsenten\nluettavina.] rovastikunnan papisto pitämissään kontrahtikokouksissa\nsekä keskuudessaan että tuomiokapitulissa on nostanut kysymyksen,\nettä olisi välttämätöntä perusteellisesti tarkastaa varapastori,\nmaisteri A. V. Ingmanin Turun pipliaseuran toimesta toimittaman\nsuomalaisen raamatunkäännöksen korjausta ja tämän korjatun\nraamatunpainoksen esipuhekin myös näyttää viittaavan siihen,\nettä tämä painos toistaiseksi on tarkoitettu vain ehdotukseksi,\npäätti tuomiokapituli mainitulta pipliaseuralta pyytää tietoa\nsiitä, oliko seura ryhtynyt mihinkään muuhun toimenpiteeseen tämän\nraamattupainoksen tarkastamiseksi kuin antamalla yllämainitussa\nesipuheessa yleisölle oikeuden lähettää pipliaseuralle muistutuksia\nkäännöstä vastaan.\"\n\nVielä tehokkaampi lienee muutama piispa Frosteruksen yksityinen\nkirje arkkipiispa Bergenheimille ollut. Hän näet huomautti, miten\nlaittomasti tämä oli menetellyt antamalla luvan levittää Ingmanin\nkäännöstä sekä ilmoitti, että asia vedettäisiin senaattiin,\nellei sitä muulla tavoin saataisi korjatuksi. Tämä vaikutti.\nKeski-Pohjanmaan heränneet papit saavuttivat tarkoituksensa. Ingmanin\nkäännökseen kiinnitettiin paperilippu, johon oli painettu sana\n\"koetus-raamattu\".\n\nVakuutettuina siitä, että he olivat tehneet Jumalan valtakunnalle\nsuuren palveluksen, iloitsivat Ingmanin vastustajat voitostaan.\nViimemainittuun sitävastoin oli asia kipeästi koskenut. Puhuessaan\nÖsterbladhin ja hänen ystäviensä kiivaista hyökkäyksistä kirjoittaa\nhän A. Wegeliukselle: \"Olen näinä aikoina kokenut suurta sisällistä\nlevottomuutta ja surua. Kaikki tuntuu minusta niin raskaalta ja\nvastenmieliseltä. Voi, jos surussa ja surun kautta Kristus olisi\nminulle kaikki kaikessa.\"\n\nMissä hengessä Ingman oli ryhtynyt korjaamaan suomenkielisen\nraamatun virheellistä kieltä sekä kuinka vähän mielivaltaisesti\nhän oli tahtonut työskennellä tässä hänelle jo v. 1854 uskotussa\ntehtävässä, näkyy seuraavasta hänen s.v. Alfr. Kihlmanille, joka\nsiihen aikaan oli arkkipiispa Bergenheimin apulaisena Turussa,\nkirjoittamastaan kauniista kirjeestä: \"Pyydän, että sinä viet herra\narkkipiispalle hurskaan toivoni, että hän -- jos mahdollista on\n-- kiertokirjeellä vielä kehoittaisi arkkihiippakunnan papistoa,\nyhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin\nlausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä\nkorkeasta esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin\nsanotaan tungettelevaiselta, itsekin häpeän tätä kirjoittaessani;\nmutta suotakoon se kuitenkin anteeksi -- se on sittenkin johtunut\nmitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja\narvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein\npyhimmässä kirjassamme -- suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä\nsyvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on\ntavattavissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän,\nettä he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen\nnykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa\npitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten\nlausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä\nannetaan tarkastuskomitealle.\"\n\nAinakin tähän Ingmanin kysymyksessä olevaan työhön nähden\narvostelivat Keski-Pohjanmaan heränneet papit häntä aivan väärin.\nViimemainittujen kantaa kuvaa muun ohessa Oulun Viikko-Sanomissa\nN:o 4, 5, 6 ja 7 ollut kirjoitussarja otsakkeella \"Itkulasta\".\nJohdatuksessa sanotaan: \"Itkulan kylässä on kaikellaisten rasitusten\ntähden asukkailla ulkonaisesti hyvin kurja ja surkia elämä.\nKuitenkin on Kaikkivaltias antanut heillekin yhden välikappaleen,\njolla itseänsä virvoittaisivat ja lohduttaisivat, joka välikappale\non hänen oma sanansa. Ei arvaakaan kukaan, missä arvossa he tätä\npitävät: se on heidän ainoa ja paras tavaransa, johon he myös\ntyytyvät hyvin; ja, niinkauan kuin saattavat toivoa saavansa tätä\nturmeltumatoinna säilyttää ja nauttia, ovat he hyvällä mielin. Mutta\nkun vain näkyy joku vähäinenkään vaara tätä tavarata uhkaavan,\nniin silloin vasta Itkulassa kuuluu valitus ja itku ja vaikea\nparkuminen. -- -- Kirjoitussarjan muistutuksista mainittakoon\nmuutamia esimerkkejä: Room. 12: 3 on sanat _teidän seassanne_\nmuutettu sanaksi _joukossanne_. Sopi tuota Roomalaisia kutsua\njoukoksi, koska Muuttaja puhuu apostoleinkin joukosta, joka mieleemme\ntuottaa mustalaisten joukkoa ja muitten. Oliko sana _seassa_ joka\npaikassa, johon sen sijaan on pantu _joukko_, niin väärää suomea?\nEivätkö usein suomalaiset sano: suurin, pienin j.n.e. _seassamme_?\nVärs. 7:ssä on sana _virka_ muutettu _palvelusvirka seurakunnassa_.\nMimmoinen virka se on, joka erittäin kutsutaan palvelusviraksi: eikö\nkaikki virkamiehet ole asetettu virassansa palvelemaan? Ja mikä\nvirka palvelusvirka seurakunnassa on? Piispanko virka? Ei, ei, sanoo\nMuuttaja, sillä ymmärretään sitä virkaa, jota kutsutaan _diakonia_.\nAivan oikein; mutta siitähän seuraa, että Piispan virka, koska ei ole\npalvelusvirka seurakunnassa, on virka, jota pitää palveltaman ulkona\nseurakuntaa: niinkö lienee! Paraniko nyt tämäkin paikka, eli vastaako\nse uusi kolme kyynärää pitkä sana alkukielen sanaa paremmin, kuin se\nnäppärä sana virka, koska se uusikin sana ei saata osoittaa jotakuta\nerityistä virkaa, kuin virkaa yhteisesti.\" -- Paikallaan on varsinkin\nseuraava huomautus: \"Mark. 9: 38, jonka oikea käännös on se entinen\nja _kielsimme häntä, ettei hän seuraa meitä_, on Muuttaja kääntänyt\nnäin surkiasti: ja _kielsimme häntä seuraamasta meitä_.\" Tämän\njohdosta lausuu kirjoittaja: \"Mitä kummaa se oli, jos tänkaltaisia\nkohtia löydettyämme aloimme epäilemään muistakin muutoksista ylipään!\"\n\nNäiden Oulun Viikko-Sanomain \"lähetettyjen\" kirjoitusten kirjoittaja\noli V. E. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa.\nJos kohta hän monesti iskeekin kirveensä kiveen, osoittavat\nhänen muistutuksensa, että hän oli tarkkaan tutkinut Ingmanin\nraamatunkäännöstä, jota paitsi hän, niinkuin yllämainitut esimerkit\nosoittavat, toisinaan osasi oikeaankin. Oikeutettu oli varsinkin\nseuraava huomautus: \"Rupesimme ajattelemaan, missä arvossa tämä\nuusi kirja, jota nyt viriästi levitetään, on pidettävä; jos se\ntulis uuden ojennuksen _mallina_ eli _esityksenä_, niin ei olis\nmeillä ollut mitään surun syytä. Mutta ensi lehdestä näimme, että se\nlevitetään ihan _laillisena_, vieläpä kohta _ainoana_ seurakuntamme\nraamattuna. Ja uskomme sen kelvollisuudesta saamme perustaa sen,\nmeille tuntemattoman, herra Ingmanin todistuksen päälle, että se on\nhänen ojentama ja Pipliaseuran kustantama; ehkemme tiedä, kuka on\nraamattumme h. Ingmanin vallan alle antanut eli lupaa Pipliaseuralle\nkustantamaan pränttiin vaikka kenenkä ojentaman käännöksen\nniillä varoilla, jotka seuralle on annettu laillisen raamatun\nlevittämiseksi.\"\n\nIngman vastasi \"Itkulaisten\" muistutuksiin \"Oulun Viikko-Sanomissa\".\nJos ei sovikaan kummastella, että hän vastauksessaan joskus eksyikin\nylimielisesti kohtelemaan vastustajaansa, vedotessaan alkutekstiin\nja etevien raamatuntutkijani selityksiin, tuntuu oudolta, ettei\nhän anna arvoa sille huomautukselle, että hänen käännöstänsä\nlevitettiin ainakin näennäisesti laillisena raamatun käännöksenä.\nJos hän itse olikin syytön siihen, että koko hanke esiintyi tuossa\nväärässä valossa, niin ei ollut paikallaan, että hän ylimielisesti\nkohteli _tätä_ täysin oikeutettua muistutusta. [Teologinen\naikakauskirja 1900, I (A. O. Törnuddin v. 1897 pitämä puhe);\nEliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, s. 93; W. Österbladhin\nkirje A. E. Wichmannille 23/5 59; A. V. Ingmanin kirjeet Adolf\nWegeliukselle 7/9 59 ja V. Österbladhille 6/9 59 (jäljennös); K. E.\nWichmannin kirje (konsepti) Österbladhille 29/9 59; Österbladhin\nkirje Wichmannille 18/2 60; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille\n16/12 59; Oulun Viikko-Sanomat 1860, N:o 4, 5, 6, 7, 10, 12; Oulun\ntuomiokapitulin arkisto; Josef Österbladhin kertomukset; Sukukirja;\nPaimenmuisto; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, 322-323.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nAhkerasti jatkoi Ingman tieteellistä työtänsä, tullen\nvuosi vuodelta yhä enemmän huomatuksi tiedemiesten piirissä.\nSuoritettuaan lisensiaattitutkinnon määrättiin hänet (1862)\nhoitamaan professorinvirkaa eksegetiikassa, johon virkaan hän\n1864 vakituisesti astui. Tämän ohessa oli hän vuodesta 1861\njäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, jota paitsi hänelle uskottiin\nmuitakin paljon aikaa kysyviä tehtäviä. Tästä huolimatta ehti\nIngman jatkaa kirjallista työtänsä. Muutamia pienempiä kirjoja\nmainitsematta julkaisi hän Helsinkiin muutettuaan ruotsiksi:\n\"Uppsatser i biblisk-teologiska ämnen 1-4\" (Kirjoituksia\nraamatullis-jumaluusopillisissa aineissa), 1865-67; \"Några ord\ntill försvar för den nyaste bibelteologin\" (Muutamia sanoja\nuusimman raamatunteologian puolustukseksi), 1866, \"Bibelns\nlära om rättfärdiggörelsen och försoningen\" (Raamatun oppi\nvanhurskauttamisesta ja sovituksesta), 1870 sekä käännöksinä\n\"Kristliga tal av J. T. Beck\" (J. T. Beckin Kristillisiä puheita),\n1867 ja 1868. Huomattavat ovat sitäpaitsi Ingmanin akateemiset\nväitöskirjat: \"Om det bibliska trosbegreppet\" (Raamatun\nuskonkäsitteestä), 1860 ja \"Messianitetens egendomliga skaplynne i\nGamla testamentet\" (Messianiteetin luonne Vanhassa testamentissa),\n1864.\n\nIngman oli lämmin suomalaisuuden ystävä. Tätäkin alaa koskevia\nkirjoituksia on hän julkaissut sekä ottanut osaa aikansa suomalaisen\nkirjakielen käyttöä koskeviin kieliopillisiin väittelyihin. Paljon\ntunnustustakin sai hän näissä harrastuksissaan osakseen, jos kohta\ntoiset, etupäässä A. E. Ahlqvist, joskus kiivaastikin hyökkäsivät\nhäntä vastaan. -- Ingmanin suomenkielisistä julkaisuista on\nhuomattavin \"Pyhän raamatun selityksiä\", jota teosta ilmestyi\nkaikkiaan seitsemän osaa, vuosina 1868-76.\n\nLounais- ja Etelä-Suomessa Ingmanin loppuijällä yhä leviävää\nevankelista suuntaa ei hän hyväksynyt, jos kohta hän ei sen edustajia\nniin jyrkästi kohdellut, kuin Pohjanmaalla ollessaan, jolloin hän\nkirjoitti nuo ennen mainitsemamme kiivaat riitakirjat Hedbergiä\nvastaan. Herännäisyyden vaiheisiin ei Ingman liikkeestä erottuaan\nenää puuttunut eikä hän kirjallisestikaan siitä missään ole\npuhunut, lukuunottamatta Matth. Akianderille antamissaan tiedoissa,\njoista niinikään ennen on tehty selkoa. Niinkuin olemme nähneet,\nsisältävät nämä tiedot poikkeuksetta herännäisyydelle epäedullisia\nkertomuksia ja arvosteluja. Jo ennen 1852 vuoden suurta jakoa oli\nIngman niihin määrin pahentunut herännäisyyteen, ettei hän pystynyt\nsiinä näkemään kuin varjopuolia vain. V. Österbladhin ja tämän\nlähimpien ystävien vasta kertomamme hyökkäys hänen suomalaisessa\nraamatussa tekemiään kielellisiä korjauksia vastaan ei myöskään\nollut omiaan entistä ystävyyttä palauttamaan. Ei ollut Ingmanin\nsuhde Bergh-veljeksiinkään sama kuin ennen. Hän ei hyväksynyt\nheidän kantaansa, eivätkä he luottaneet siihen \"uuteen suuntaan\",\njota hän edusti. Oudoilta tuntuivat heistä, niinkuin muistakin\nherännäisyyteen jaon jälkeenkin jääneistä esim. seuraavat Ingmanin\nHelsingin Pipliaseuran vuosijuhlassa v. 1863 lausumat, seuraavana\nvuonna painetut sanat: \"Synkkä pimeys vallitsi kristillisessä\nkirkossa, sentähden että raamattu oli syrjäytetty ja unohtunut.\nSiitä on etsittävä kristinuskon perusvamma keski-aikana. Mutta tämän\npääpahan huomasi Lutherin raamatun lukemisesta kirkastunut silmä.\nSentähden asetti hän jälleen raamatun valon loistamaan seurakunnan\nkynttiläjalasta. Hän huomasi myöskin selvästi, mihin Origeneen\nallegorinen [kuvannollinen.] raamatun-selittämistapa johtaisi.\nMutta vaikka hän usein, varsinkin elämänsä loppupuolella varoitti\nsiihen antautumasta, niin ei voinut hän kuitenkaan kokonaan murtaa\nsen valtaa. Sillä me tiedämme, että tämä raamatunselittämistapa\nvielä Lutherin kuoleman jälkeenkin jäi vallitsevaksi kirkossamme.\nSitä käyttivät semmoisetkin miehet kuin Arndt ja Spener ja vielä\nviimemainitun jälkeen useimmat postillankirjoittajat. Ja niinkuin me\nsuomalaiset kaikessa olemme noudattaneet saksalaisten esimerkkiä,\nniin kävi tässäkin suhteessa, niinkuin meidän maamme sekä vanhempi\nettä uudempi 'hartauskirjallisuus' selvästi todistaa.\" -- Varsinkin\nPohjanmaan heränneisiin pappeihin koskivat nämä, samoinkuin muut\ntuohon suuntaan menevät arvostelut, kipeästi. Se on kuitenkin\ntunnustettava, että Ingman yksityisissä keskusteluissa joskus\nystävyydellä, vieläpä hellyydelläkin puhui siitä ajasta, jolloin\nhän oli lukeutunut heränneisiin, sekä tämän liikkeen johtavista\nhenkilöistä, joskus sillä tavoin niistäkin, joita hän oli ankarimmin\narvostellut.\n\nIngmanin tässä luvussa mainittu tieteellinen ja kirjallinen\njumaluusopillinen työ ei kuulu herännäisyyden historiaan, hän kun\nsiihen aikaan ei enää kuulunut liikkeeseen, vaan päinvastoin sitä\nvastustikin. Oppiinkin nähden edustaa hän varsinkin siitä ajasta,\njolloin hän julkisesti erosi heränneistä, siksi jyrkästi J. T.\nBeckin kantaa ja sen pohjalla Suomessakin syntynyttä \"raamatullista\nsuuntaa\", ettei herännäisyys ole oikeutettu sanomaan omaksensa hänen\ntähän aikaan suorittamaansa kirjallistakaan työtä. Mutta Ingmanin\nraamatunteologina kirjoittamat kirjat puhuvat kuitenkin monessa\npaikoin siksi selvästi siitä herätyksestä ja uskon kilvoituksesta,\njoita hän heränneitten piiriin kuuluvana oli kokenut, että niiden\nmainitseminen tässäkin yhteydessä on paikallaan. [Gustaf Johansson,\nAnders Wilhelm Ingman (Oma maa I, 340-59); Sukukirja; Ingmanin\nyllämainitut kirjeet; kert. rovasti H. Nybergh, J. Schwartzberg,\nWilh. Malmivaara, Jos. Österbladh y.m.]\n\nKaksi vuotta myöhemmin kuin Ingman tuli yliopiston vakituiseksi\nopettajaksi, määrättiin hänen likeinen ystävänsä K. K. von Essen\nkäytännöllisen teologian professoriksi. Tämän miehen harvinaisesta\nkyvystä ja hänen terävästä kynästään päättäen sopisi odottaa,\nettä hän Helsinkiin tultuaan olisi antautunut kirjallisiinkin\ntoimiin. Olihan von Essen saanut hyvinkin yleistä tunnustusta\nkirkkolakikomitean ehdotuksesta julkaisemastaan lausunnosta, ja\nolihan hänellä professorina ollen sekä aikaa että tilaisuutta\nkirjalliseenkin työhön. Mutta lukuunottamatta hänen professorinvirkaa\nvarten kirjoittamaansa väitöskirjaa \"Om bikt och aflösning\" (Ripistä\nja synninpäästöstä), joitakuita Matth. Akianderin teosta varten\nkirjoittamiaan aivan vähäpätöisiä historiallisia tietoja, muutamia\nsanomalehtikirjoituksia sekä Lauri Stenbäckistä Pohjalaisosakunnan\nvuosijuhlassa v. 1870 pitämäänsä esitelmää, joka sitten painettiin,\netsimme kirjallisuudestamme turhaan hänen kynänsä tuotteita näiltä\najoilta. Mitä von Essenin suhteeseen herännäisyyteen tulee, tiedämme,\nettä hän v:sta 1852 pysyi erillään N. K. Malmbergin johtamasta\nsuunnasta. Tämä suhde ei muuttunut viimemainitun kuolemankaan\njälkeen. Samoinkuin Ingman jäi von Essenkin elämänsä loppuun asti\nventovieraaksi sille ryhmälle, joka jaon aikojen jälkeen ennenpitkää\nmuodostui vanhan herännäisyyden ainoaksi kantajoukoksi. Mutta jos von\nEssenin samoinkuin Ingmanin tieteellinenkään työ yliopistossa ei siis\nkuulukaan herännäisyyden historiaan, on kuitenkin huomattava, että\nnäiden miesten kasvatus tämän liikkeen koulussa oli painanut leimansa\nheidän uskonnolliseen katsantotapaansa eikä voinut olla vaikuttamatta\nlähinnä sen pappispolven valmistukseen, jonka opettajina he\nyliopistossa olivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme nähneet, miten jyrkästi Alfred Kihlman, Saksassa tutustuttuaan\nJ. T. Beckiin ja hänen teologiiaansa, hylkäsi herännäisyyden. Hänessä\nsiirtyi liikkeen ulkopuolelle kyvykäs ja kriitilliseksi tiedemieheksi\nkykenevä mies. Kihlman harjoitti ahkerasti jumaluusopillisia\nopintojaan, perehtyen perinpohjin Beckin katsantotapaan, jonka hän\nkaikin puolin hyväksyi ja täydellisesti omakseen omisti. Mitään\nisompaa teosta hän ei kuitenkaan ole tiedemiehenä julkaissut.\nHuomiota ansaitsee hänen uskonnonopettajavirkoja varten v. 1866\nkirjoittamansa ja s.v. painettu, 100 siv. käsittävä esityksensä\n\"Dogmen om barndopet\" (Dogmi lapsenkasteesta), mutta tämä ja\nvielä vähemmän hänen muut painetut kirjalliset tuotteensa --\nvon Essenin kanssa julkaisemansa \"Förslag till svensk psalmbok\ngranskadt\" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotuksen tarkastus),\n1862, \"Om Kristi uppfostran\" (Kristuksen kasvatuksesta), 1867,\nHelsingin ruots. normaalilyseon vuosikertomukset 1864-89, sekä\nsanomalehtikirjoitukset -- eivät riittäneet hankkimaan hänelle\nsitä tiedemiehen nimeä, johon hänen lahjansa ja luontaiset\ntaipumuksensa viittasivat. Sitä enemmän tunnustusta on hän sensijaan\nsaanut osakseen muusta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa\nsuorittamastaan työstä. V. 1852 palattuaan ennen mainitsemaltamme\nulkomaamatkaltaan toimi Kihlman ensin lyhyen ajan apulaispappina\nPohjanmaalla, jonka jälkeen hänet määrättiin \"arkkipiispan avuksi\nerinäisiä toimia varten\". Ollessaan kahden talvikauden ajan, 1853-54\nja 1854-55, kiinnitettynä tähän työhön, oli hän tilaisuudessa\ntutustumaan niihin periaatteisiin, joiden mukaan silloista kirkkoa\njohdettiin. Kun hänen tehtäviinsä m.m. kuului tutkia sekä Turkuun\nkokoontuneen kirkkolakikomitean työtä varten järjestää eri osista\nmaata kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot, saattoi hän entistä\nmonipuolisemmin perehtyä niihin uskonnollisen elämän virtauksiin,\njotka siihen aikaan liikkuivat kansassamme. Miten huonosti hänen\noma kantansa sopikin yhteen useimpain kirkkolakikomitean ja Turun\ntuomiokapitulin jäsenten, varsinkin arkkipiispan korkeakirkollisten\nmielipiteitten kanssa, vallitsi Kihlmanin ja näiden viranomaisten\nvälillä varsin hyvä suhde. Erittäin näkyy Bergenheim häntä suosineen.\nSyynä tähän oli epäilemättä suureksi osaksi se, että hän häneltä\nsai hyviä huomautuksia ja asiallisia neuvoja, jotka auttoivat\nhäntä kirkkolakikomitean ja tuomiokapitulin kokouksissa salaamaan\npuutteellisia jumaluusopillisia tietojaan. Ilmeistä vain on, ettei\ntämä suosio, miten ansaittua se sitten monesta syystä olikin,\nolisi tullut Kihlmanin osaksi, jos tämä edelleen olisi lukeutunut\nheränneisiin.\n\nVielä vähemmin kuin Ingmanin ja von Essenin työ jaon jälkeen kuuluu\nKihlmanin myöhempi toiminta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa\nherännäisyyden historiaan. Varsinkin on hänen laajaperäinen ja ahkera\ntyöskentelynsä afäärialalla sille vieras. Erottuaan herännäisyydestä,\nvieraantui hän vieraantumistaan sitä johtavista periaatteista.\nEi kukaan herännäisyyteen kuuluneista henkilöistä, tuskin kukaan\nmuukaan, ole sitä ja sen johtomiehiä niin häikäilemättömän ankarasti\narvostellut kuin Kihlman. Useat hänen jälkimaailmalle säilyneet\nkirjeensä sisältävät tuomioita, joita Jumalan pelvon nöyryyttämä\nkristitty työläästi uskaltaa lausua, vielä vähemmin paperille\nkirjoittaa. On tarpeetonta kertoa näitä tuomioita, ne kun ovat siksi\nkarkeita ja usein niin ilmeisesti jäävät todistusta vaille, ettei\nniille voi ratkaisevan arvostelun arvoa antaa. Lainaamme tähän vain\nmuutamia otteita hänen v. 1856 Pohjanmaalta Kuopion kautta Karjalaan\ntekemällään afäärimatkalla kirjoittamistaan muistiinpanoista,\nkoska ne ovat vapaat tuon katkeran vihan purkauksista ja samalla\nilmaisevat, mitä Kihlman ajatteli J. I. Berghistä:\n\n\"Julius (Bergh) oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa,\nkunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja\nkalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus.\nTäällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta\nsitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon\nmeistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme\nole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin\nympärilleni, että täällä vallitsi toinen henki. En sano sitä siinä\ntarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta\ntai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen\neroitus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat\nmolemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla. -- -- -- -- -\"\nKerrottuaan keskusteluistaan Berghin kanssa Stenbäckin, von Essenin\nja Ingmanin silloisesta julkisesta kirjallisesta esiintymisestä,\nmainitsee Kihlman myöskin, että Bergh otti puheeksi Martensenin\najatukset välitilasta sekä että hän oli sitä mieltä, että semmoisten\nkysymysten aprikoiminen olisi jätettävä syrjään. Viimemainitun\njohdosta Kihlman huudahtaa: \"Tämä ääni on tunnettu!\"\n\nVielä tuntuvammin pistää Kihlmanin vieraantuminen heränneistä\nsilmään muutamasta toisesta samaa Kuopiossa-olon aikaa koskevasta\nlauseesta. Puhellessaan Berghin kanssa eräästä K. K. von Essenin\nsisaresta, joka oli naimisissa Kuopiossa, lausui ensinmainittu,\nettei hän tiennyt, miten tuon naisen heräyksen laita nyttemmin oli,\ntämä kun ei ollut hänen kodissaan käynyt. Tämän johdosta kirjoittaa\nKihlman: \"Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa\nmurehtia sielunsa tilaa olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s.\nheränneitten seurasta.\"\n\nNiin yhdessä kuin toisessa suhteessa tulee Kihlmanin vieraantuminen\nherännäisyydestä vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Semmoisiinkin\nkysymyksiin nähden, jotka eivät millään tavoin koske hänen suhdettaan\nliikkeen johtomiehiin eikä niihin riitakysymyksiin, jotka olivat\naiheuttaneet hänen eronsa siitä, asettuu hän nyttemmin aivan eri\nkannalle. Ainoastaan yksi esimerkki. Tiedämme, miten suurella\ninnostuksella XIX vuosisadan heränneet jo liikkeen alkuaikoina olivat\nohjelmaansa ottaneet lähetystoimen asian. Jos kohta tämä innostus\nmyöhemmin, kun viranomaiset Suomessa eivät enää vastustaneet työtä\npakanalähetyksen hyväksi, olikin laimennut, oli tämä aate siksi\neriämättömästi kasvanut yhteen heränneitten koko katsantotavan\nkanssa, että yksin sen kieltäminen olisi tietänyt liikkeestä\neroamista. V. 1859, samaan aikaan, jolloin hän suostui rupeamaan\nYhdyspankin Vaasan haarakonttorin sekä sikäläisen puuvillatehtaan\njohtokunnan jäseneksi, kutsuttiin Kihlman Suomen Lähetysseuran\nasiamieheksi. Tästä toimesta hän kuitenkin kieltäytyi \"siitä syystä\",\nniinkuin sanansa kuuluvat, \"ettei hän vielä ollut voinut tulla\nvakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon\nkanssa\". [Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaasassa ja, tämän kaupungin v. 1852 tapahtuneen palon jälkeen,\nUudessakaarlepyyssä ylialkeiskoulun rehtorina toimittuaan yhteensä\nlähes 9 vuotta, sai Lauri Stenbäck muutamilta tuttaviltaan\nkehoituksen hakea vasta perustettua professorinvirkaa kasvatusopissa.\nJoulun aikana 1853 oli hän sairastunut kovaa keuhkotulehdusta,\njoka suuressa määrässä oli heikontanut hänen ruumiinvoimiaan, ja\nmuistakin syistä tuntui hänestä toimiminen yliopiston opettajana\nvastenmieliseltä. Kauan epäiltyään päätti hän kuitenkin noudattaa\nkehoitusta. Mitä hän asiasta ajatteli, näkyy seuraavasta otteesta\nmuutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä:\n\"Nykyisessä virassani olen saavuttanut muutamia kokemuksia kouluista,\nniiden asemasta ja tarkoituksesta ja minä tunnustan, että monesti\nolen tuntenut lämmintä halua pienillä voimillani koettaa kiinnittää\nhuomiota muutamiin hyvin tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa.\nTämä seikka se oli, joka etupäässä kehoitti minua lähettämään\nhakemukseni. -- Jos tulevan professorin tehtäviin vain kuuluu\njonkun pienen lisän hankkiminen pappien sivistykseen, [Kasvatusopin\nprofessorin virka kuului silloin vielä jumaluusopilliseen\ntiedekuntaan.] niin tuntuu virka minusta hyvin vähän houkuttelevalta\nja tärkeältä. -- Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut se, että\nsaisin kohtalaisen kirkkoherrakunnan, missä voisin saada toiminnan,\njoka paraiten vastaisi nykyistä mieltäni ja ehkä kykyänikin.\"\n\nStenbäckille myönnettiin opinnäyteaikaa seuraavan (1855) vuoden\ntammikuun loppuun, eli noin 9 kuukautta. Paitsi suuritöistä\nopettajatointaan -- Stenbäck hoiti koko tämän ajan rehtorinvirkaansa\n-- oli väitöskirjan kirjoittamista estämässä heikontunut terveys\nsekä kirjallisuuden puute, hänen omakin kirjastonsa kun oli\nhävinnyt Vaasan palossa. Näin ollen ei kukaan voi odottaa häneltä\ntieteellisesti täysiarvoista väitöskirjaa niin lyhyessä ajassa.\nKaikesta näkyy sitäpaitsi, miten jaetulla mielellä hän ajatteli\nsiirtoa Helsinkiin. Niinpä hän esim. juuri samaan aikaan, jolloin\nhän kirjoitti kysymyksessä olevaa opinnäytettään, haki Isonkyrön\nkirkkoherranvirkaa. Väitöskirja valmistui kuitenkin ajoissa, ja\ntammikuussa 1855 lähti Stenbäck Helsinkiin sitä yliopistossa\npuolustamaan.\n\nMonessa suhteessa huomattava on tämä Stenbäckin väitöskirja.\nSen nimenä on _\"Om paedagogien och dess närvarande utveckling\"_\n(Pedagogiasta ja sen nykyisestä kehityksestä). Mitä kaikkea siltä\ntieteellisessä suhteessa puuttuukin, ilmaisee se alusta loppuun samaa\njyrkkää kristillissiveellistä kantaa, jota Stenbäck herätyksensä\nalkuaikoinakin oli edustanut ja jolle hän elämänsä loppuun pysyi\nuskollisena. Vaikka hän ulkonaisesti olikin eronnut herännäisyydestä,\npuhuu hän tässä väitöskirjassaan pietistan kieltä siksi selvästi,\nettei kukaan voi kieltää sitä henkistä sukulaisuutta, mikä yhä\nedelleen kaikista epäilyksistä ja uusista aatevirtauksista huolimatta\non olemassa hänen ja tämän liikkeen välillä. Todistukseksi lainaamme\ntähän seuraavan otteen hänen väitöskirjastaan:\n\n\"Kristitty pedagoogi näkee omassatunnossa sen mahdin, joka valvoo\npyhyyden ijankaikkista oikeutta ihmisessä, sen Jumalan äänen, joka\nvaatii tarkkaavaisuutta ja kuuliaisuutta, sen liittymiskohdan, joka\ntekee langenneen ihmisen auttamisen mahdolliseksi, ja sentähden\nkoettaa hän ennen kaikkea saada sitä vaikuttamaan, pitää sitä\nhereellä ja hankkia sille kuuliaisuutta. Pakanallinen kasvatus sitä\nvastoin laiminlyö omantunnon, sallii sen nukkua taikka istuttaa\nsiihen järjestelmällisesti valetta, itsekkäisyyttä ja teeskentelyä.\nJos lapsi niissä monissa tilaisuuksissa, joita alituisesti tarjoutuu,\non oppinut kysymään neuvoa omaltatunnoltaan ja pitämään sitä arvossa,\njos se sisällisesti on harjaantunut jyrkästi toisistaan erottamaan\noikean ja väärän, niin on siten sisällisen elämän, sanan hedelmää\ntuottavan kylvön ja hengen itsetietoisen ylivallan ensimmäinen ja\nvälttämättömin perustus laskettu. Muussa tapauksessa takertuu lapsi\nulkonaiseen varjoelämään ja valheeseen, sulkeutuen omalta sisimmältä\nitseltään, tuolta salaiselta syvyydeltä, missä pahan ja hyvän juuret\novat. Se ei koskaan opi tuntemaan tosi olemustaan, ei omaa itseään,\nvaan jää riippumaan siitä, mikä on ulkonaista, varjoa, tarkaten vain\nsitä, mitä ihmisten edessä voi tehdä, mutta ei mitä sydämen pohjalla\nJumalan edessä tulee tehdä. Elämän- ja kuolemantuomiotansa kantaa\njokainen ihminen omassa itsessään, samaa tuomiota, jonka viimeisenä\npäivänä julistaa se Herra, joka tutkii sydämet ja munaskuut ja valoon\nvetää niin suurimman kuin pienimmän todellisen olemuksen. Mutta\nniinkauan kuin omallatunnolla ei ole valtaa eikä sitä tarkoiteta,\npeittää peite kokonaan meidän varsinaisen luontomme ja elämän ja\nkuoleman vakavuus jää meiltä salatuksi, niin että kaikki esiintyy\nsiinä pettävässä valossa ja me käsittelemme kaikki sillä väärällä\ntavalla, jonka paha luonnollinen halu pitää miellyttävimpänä ja\nmukavimpana. Siinä tilassa ei milloinkaan voi syntyä kysymystä\nmistään hengen taistelusta lihaa vastaan, eikä milloinkaan päästä\nkokemaan, mitä ihmiseltä oikeastaan puuttuu, nimittäin sisällisen\nluontomme puhdistus, pelastus synnistä, joka meissä on jo ennenkuin\nsen teimme, ja ennen kaikkea sovinto pyhän Jumalan kanssa, josta\nolemme luopuneet ja jonka edessä sydämemme meidät tuomitsee. Mutta\nainoastaan siellä, missä kristillisen kasvatuksen kuri pitää\nomantunnon voimassa ja toiminnassa, käy tosi ja perusteellinen\nhurskasmielisyys mahdolliseksi, se hurskasmielisyys, joka ei\ntyydy siihen, etteivät ihmiset syystä voi syyttää meitä mistään\npahasta, joka ei katso sitä vain, mikä silmien edessä on, vaan\nnäkee ja tuomitsee sisällisen ihmisen viat ja puutteellisuudet,\npahan ajatuksissa, tunteissa ja pyyteissä. Tämä hurskasmielisyys\nei tyydy siilien, mitä se itse on tai tekee, vielä vähemmin muiden\narvosteluihin ja kiittelyihin, vaan se jakaa mielen sisällistä\npuhtautta ja totuutta, omantunnon rauhaa, Jumalan vanhurskautta ja\narmoa eikä työnnä sitä luotaan, kun se Kristuksessa tarjotaan ja\nlähestyy meitä. Semmoisia ovat ne ihmiset, jotka seisovat ahtaassa\nportissa, ollen siinä pyrkimisessä ja taistellen sitä taistelua,\njota paitsi ei kukaan, ei paras eikä pahin, voi päästä Jumalan\nvaltakuntaan, ja heitä tarkoittavat Herran sanat: se joka on\nJumalasta, se jota Jumalan ääni omassatunnossa saa opettaa, vaatia\nja tuomita, hän kuulee minun sanani; joka tekee Jumalan tahdon,\njoka jännittää voimansa saattaakseen oikean ja hyvän, mikäli hän\nne käsittää, eläväksi todellisuudeksi omassa elämässään ja toden\ntakaa koettaa panna tuon täytäntöön eikä siitä vain haaveksien\npuhu, hän saa kokea Kristuksen opin jumalallisen totuuden voimaa;\njoka tekee totuuden, joka vilpittömästi etsii hyvää ja taistelee\nomaa pahuuttansa vastaan, hän tulee valoon. Tuo syvä siveellinen\nvakavuus, tuo pyhityksen voimakas etsiminen, jossa uusi elämänsuunta\nilmenee ja jonka kautta menetetty pyhyys yhä enemmän saavutetaan,\nriippuu ennen kaikkea siitä, että omatunto on hereellä ja eloisassa\ntoiminnassa, ja sentähden on sen oikea hoitaminen jokaisen kristityn\npedagoogin perin tärkeä tehtävä. Mutta kuinka kauheaa laiminlyömistä\ntapaakaan tässä suhteessa, kuinka jääkään omatunto tarkkaamatta,\nmiten sitä hämmennetään, eksytetään, tukahutetaan! Ja ken voi\nsanoin ilmaista kaiken sen onnettoman hävityksen, kaiken sen\nlaajalle ulottuvan onnettomuuden, jonka tämän pedagogian ensimmäisen\nvaatimuksen laiminlyöminen saa aikaan. Käytännöllistä opettajaa,\njoka tosi psykoloogisella ja hengellisellä taidolla näyttäisi,\nmiten omaatuntoa, tuota ihmisen jalointa perintöä, hänen kalleinta\nparatiisin ajoilta jäänyttä aarrettaan oikein tulisi hoitaa,\nkaipaamme mitä kipeimmin, niinkuin tämä on kristillisen pedagogiikan\nlähimpiä ja välttämättömimpiä probleemeja.\"\n\nTäydellä syyllä taistelee Stenbäck väitöskirjassaan sitä yksipuolista\njärjen kehittämistä vastaan, johon koulun toiminta niin usein\non eksynyt. Hän m.m. lausuu: \"Se kasvatus, joka ei näe, että\njumalanpelko on viisauden perustus, ja unohtaa, että omantunnon\ntulee määrätä ihmisen järjen toiminta, tarkoittaa etupäässä ja\npääasiallisesti intellektuaalisten voimien hoitoa ja kehittämistä,\nodottaen että kaikki muu sitten seuraa itsestään. Se väittää,\nettä siveellisetkin tarpeet tyydytetään älyn hoitamisella ja tätä\nkasvattaen ja kehittäen jättää se kapaloon sekä villiytymään sen,\nmikä ihmisessä on oleellista, tosi inhimillistä. Se kohtelee\nintellektuaalisia kykyjä eristettyinä, itsenäisinä voimina, joiden\nei tule etsiä totuutta lahjana ja ottaa se vastaan kiitollisella\nilolla, vaan itse luoda se sekä sitten löytää elämänsä tästä\nomatekoisesta totuudesta. Se jakaa tietoja, ei jotta niitä aseina\nhengen palveluksessa käytettäisiin Jumalan kunniaksi, oman ja muitten\nhyväksi, vaan oman tarkoitusperänsä mukaan, jonka saavuttamiseksi\nkäytetään kaikki voimat ja turhamaisuuden kaikki, kiihokkeet pannaan\nliikkeelle. Siten se perustaa ja järjestelmällisesti teroittaa\ntuota yksipuolista järjen sivistämistä, joka olemukseltaan on\nbarbaarinen ja voipi edistää ja levittää barbaarisuutta vain, vaan ei\nkoskaan tosi humaniteettia; tuota järjen mieletöntä ylimielisyyttä,\njoka tahtoo tietää kaikki, arvostella kaikki, määrätä kaikki ja\nperkeleellisessä itsensä jumaloimisessa vaatii, että kaiken,\nkorkeimmankin ja pyhimmän, säilyttääksensä arvonsa, täytyy voida\npuolustautua sen yksinvaltaisen valtaistuimen edessä.\"\n\nStenbäckin virallisena vastaväittäjänä oli käytännöllisen\nteologian silloinen professori F. L. Schauman, joka antoi hänen\nväitöskirjastaan mitä kiittävimmän lausunnon. Hän muunohessa lausui:\n\"Ainettaan on tekijä suuremmoisella tavalla käsitellyt, sillä tämä\nkäsittely ei ole ainoastaan tosi ja tarkasti kriitillinen, vaan\nmyöskin aito reformatoorinen, tekijä kun tarkalla silmällä, rohkealla\nurhoollisuudella ja innostuksen lämmöllä on lausunut voimallisen\nja vakavan protestin vallitsevaa kieroa suuntaa vastaan, joka\nmiltei yksinomaan tavoittelee järjen yksipuolista kehittämistä,\nsyrjäyttämällä siveellisen luonteen kasvattamista.\"\n\nPaljon ankaramman arvostelun alaiseksi joutui Stenbäck\n\"Litteraturbladetin\" palstoilla. Tunnetulla perusteellisuudellaan\nja terävyydellään tutki J. W. Snellman aikakauslehtensä maaliskuun\nnumerossa Stenbäckin väitöskirjaa. Arvostelu oli, vanhasta\nystävyydestä huolimatta, ankara. Heti alussa kohtaamme siinä\nseuraavan hylkäävän lauseen: \"Tarkoituksemme ei ole kirjoittaa\nvasituista arvostelua kirjasta. Sen ensimmäinen osa 'Pedagogia ja sen\ntarkoitus', ainoa joka voisi tulla ankaramman tarkastuksen esineeksi,\non siksi löysä ja epätieteellinen, ettei sen arvosteleminen\nvoi tuottaa mitään hyötyä.\" Mutta jos syytös tieteellisyyden\npuutteesta y.m. tästä riippuvasta virheellisyydestä monessa\nsuhteessa onkin oikeutettu, täytyy toiselta puolen myöntää, että\nSnellman arvostelussaan enemmän kuin yhdessä kohden loukkaa niitä\nraamatun mukaisia uskonnollisia totuuksia, joiden tunnustaminen ja\nrunollisesti, lämmin esittäminen antavat Stenbäckin väitöskirjalle\nsen vasituisen arvon. Niinpä hän esim. arvostelee viimemainitun\ntoivorikasta silmäystä tulevaan maailmaan, missä ihminen \"uskon\nvoimalla hallitsee hävityksen orjuudesta vapautetut luontokappaleet\",\nseuraavin sanoin: \"Niinkuin näemme, on tämä aika oleva aikaa,\njolloin usko on astuva höyryn sijalle, hukka nukkuu karitsan kanssa\nveljesvuoteessa, jolloin vasikka vapaaehtoisesti juoksee teurastajan\nluo ja kana pitää onnena saada munia munansa keittokattilaan. --\nNämä gnostilliset fantasiat eivät ole uusia -- -- -- -- se vain\nkummastuttaa, että ne tällä vuosisadalla vaativat itselleen tieteen\nja pedagogiikan nimeä\".\n\nSnellmanin kirjoituksen otsakkeena on \"Lauri Stenbäckin\nprofessori-väitöskirjan johdosta\". Sen tarkoituksena ei ole\nainoastaan sanotun väitöskirjan arvosteleminen, vaan tämän ohessa\nkoulujemme uskonopetuksen tarkastaminen. Sanomattakin on selvää,\nettä Snellman, jonka lausuntojen lähtökohdat ovat aivan toiset kuin\nStenbäckin jumalallisen ilmoituksen pohjalla alusta loppuun liikkuvan\njulkaisun edellytykset, johtuu ihan vastakkaisiin johtopäätöksiin\nmyöskin uskonnon asemasta opetusaineena kouluissa, samoinkuin\nsivistyksen ja inhimillisen tiedon arvosta yleensä, tiedon suhteesta\ntahtoon y.m.\n\nVaikka Snellman kirjoituksensa lopussa tunnustaakin, että \"Stenbäckin\nkirja on tyyliin nähden voimakas\", että \"kieli on lämmintä ja\nkaunopuheliasta\" sekä \"ettei kukaan elävämmin voi kuvata nykyisyyden\npuutteita\", oli arvostelu kauttaaltaan masentava. Kipeästi koski\nse Stenbäckiin. \"Se oli minut\", niin hän itse kirjoittaa, \"jo\nennakolta julkisesti julistanut kerrassaan kelvottomaksi\". Itse\nvirkaan-nimittämiseen se ei kyllä voinut vaikuttaa, yliopiston\npuoltava ehdotus kun jo sitä ennen oli lähetetty Pietariin, mutta\nluonnollista on, että Stenbäck, joka, niinkuin tiedämme, usein\nvastahakoisuudella oli ajatellut hakemansa professorinviran\ntehtäviä, huolestuneena kuvitteli itselleen, miten epäedulliseen\nvaloon Snellmanin musertava kritiikki yliopiston nuorison silmissä\nhänet asettaisi. Paljon kärsi hänen tunteellinen runoilijasydämensä\nsiitäkin, että arvostelu hänestä ilmaisi vihamielisyyttä kristinuskoa\nvastaan.\n\nStenbäck aikoi ensin vastata Snellmanin arvosteluun, mutta luopui\nkuitenkin aikomuksestaan, hän kun ei luullut voivansa maltillisesti\nja omaa persoonaansa siihen sekoittamatta puolustaa kantaansa.\nSitäpaitsi arveli hän, että \"itse asian puolustamiseksi olisi\nvaadittu kokonainen apologiia kristinuskon puolesta sekä niiden\nväärien edellytysten ja arvostelmien perinpohjaista tarkastamista,\njoita arvostelussa niin viljalta löytyy\". Ehkä johtui Stenbäckin\nvaitiolo ainakin osaksi hänen luontaisesta, nyttemmin heikontuneen\nterveytensä lisäämästä alakuloisuudesta. Oli miten oli --\nvastauksetta ei Snellman kuitenkaan jäänyt. \"Åbo Underrättelserissa\"\nesiintyi huhtikuussa 1855 nimimerkki -l-r-l Stenbäckin puolustukseksi\nja pari kuukautta myöhemmin ilmestyi \"Helsingfors Tidningarissa\"\npitkä kirjoitus otsakkeella \"Herra Stenbäckin väitöskirja\npedagogiasta\". Edelliseen kirjoitukseen, joka on tyyni ja\nmaltillinen, vastasi Snellman lyhyesti ja paikoin tunnustavastakin,\nmutta sitä kiivaammaksi muodostui väittely hänen ja tuon toisen\nkirjoittajan välillä. Tämä, joka alussa esiintyi vain nimimerkillä\n--n, vaan jonka myöhempien kirjoitusten alla oli K. K. von Essenin\nnimi, iski ankarasti, joskus purevan ivallisesti Snellmannin\nmielipiteisiin. Varsinkin näkyy viimemainittu loukkaantuneen siitä,\nettä hänen vastustajansa, joka silloin vielä esiintyi yllämainitulla\nsalanimellä, väitti, ettei hän ollut tahtonut ymmärtää Stenbäckiä,\nvieläpä viittasi siihenkin, että hänen äkäisyytensä syynä oli\npedagogian professorinviran yhdistäminen jumaluusopilliseen eikä\nhänen omaan tiedekuntaansa. Näiden viittausten johdosta kirjoitti\nSnellman: \"Nämä ovat peitettyjä sanoja. Niiden tarkoituksena kai\non, että, jos tuo professorinvirka olisi saanut kuulua filosofiseen\ntiedekuntaan, niin olisi allekirjoittanut voinut pitää sitä silmällä.\nEmme totisesti tiedä, tulisiko meidän enemmän kummastella tämän\nsalaviittauksen tyhmyyttäkö vai sen kehnouttako. Tahtoisimme tietää,\nkuinka kauan raukkamaiset nimettömät kirjoittajat muistutuksetta\nsaavat moralisesti häväistä ketä tahtovat ja kuinka kauan\nasianomaiset sanomalehdet suojelevat ja levittävät tätä huonoutta.\nLuulisi asian koskevan myöskin niiden toimitusten kunniaa.\"\n\nItsestään on selvää, että Stenbäck tässä hänen väitöskirjansa\njohdosta syntyneessä ja useissa uusissa kirjoituksissa jatkuneessa\nväittelyssä sai monta uutta iskua kylmän loogilliselta ja\nkriitilliseltä vastustajaltaan. Hänen ystävänsä von Essenin puolustus\noli monesti siksi kiivas ja ivallinen, että Snellman kiihtyi\nmittaamaan samalla mitalla ei vain viimemainitulle, vaan sivumennen\nStenbäckillekin. Ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että tuo ankara\nvastustaja puhuu, viimemainitusta paljon suuremmalla myötätunnolla\nja kunnioituksella kuin hänen puolustajastaan, jonka sutkaukset\nja paikoin väittelyn ydintä hieman kiertelevät vastaväitteet\nnäkyvät kovin suututtaneen häntä. Kuvaavia ovat esim. Snellmanin\nseuraavat, von Essenin ensimmäisen kirjoituksen johdosta kirjoittaman\nkirjoituksen loppusanat: \"Halpamielinen Muistuttaja ei varmaankaan\nvoi käsittää, mikä on vaatinut meitä esiintymään herra Stenbäckin\nväitöskirjaa vastaan, jonka tekijän jaloa luonnetta ja harvinaisia\nsielunlahjoja allekirjoittanut kunnioittaa ja josta pitkäaikainen\nystävällinen seurustelu on opettanut häntä paljon pitämään. Olemmeko\nvastatodistuksissamme menetelleet 'ylimielisesti ja katkeruudella',\nsitä arvostelkoot muut kuin Muistuttaja. Jos arvostelumme on\nankarampaa, kuin asia vaatii, olemme siitä todellakin pahoillamme\".\n\nSnellmanin ja von Essenin välinen väittely kehittyi yhä enemmän\npersoonalliseksi. Ei puuttunut purevia sanoja kummaltakaan puolelta.\nTäydellä syyllä huomauttaa von Essen tuon tuostakin vastustajansa\nraamatusta poikkeavasta kannasta. Että hän itse inhimillisen tiedon\nja jumalallisen ilmoituksen keskinäiseen suhteeseen nähden miltei\nyhtä jyrkästi kuin Stenbäck asettui kristinuskon, sopisi melkein\nsanoa pietismin kannalle, ei ollut omiaan Snellmanin kiihkoa\nasettamaan. Ja ehkä osasi viimemainittu ainakin osaksi oikeaan, kun\nhän vastustajalleen lopuksi lausui: \"Herra von E! Me emme sano,\nettä olette jesuiitta, mutta niinkuin Te tässä väittelyssä olette\nmenetellyt, niin olisi jesuiittakin tehnyt\".\n\nEpäilemättä oli Snellman oikeassa, kun hän väitellessään von Essenin\nkanssa lausui: \"Vakaumuksemme on ja on kauan ollut, että Herra\nStenbäck runoilijaluonteena ja tunteen miehenä kirjoittaa omalla\ntavallaan ja ettei häneltä tarkempaa tieteellistä selvyyttä saa\nvaatia. Hän ratkaiskoon itse, onko hänen kutsumuksensa tiedemiehen\nkutsumus.\"\n\nToukokuussa 1855 nimitettiin Stenbäck professoriksi ja syksyllä\ns.v. ryhtyi hän virkaa hoitamaan. Useista hänen näinä aikoina\nkirjoittamistaan kirjeistä näkyy, ettei tämä uusi toimi häntä\nmiellyttänyt, vaan että se päinvastoin monesti tuntui hänestä\nraskaalta, vieläpä joskus suorastaan vastenmieliseltäkin. Virkaa\nhakiessaan oli Stenbäck selvästikin ajatellut enemmän nuorison\nkristillisen kasvattajan ja ohjaajan, kuin tiedemiehen tehtäviä, ja\njota selvemmin hän pääsi käsittämään, että hänen virkansa velvoitti\nhäntä ahkeraan tieteelliseen työhön, sitä oudommalta ja raskaammalta\ntuntui hänestä kaikki. Väitöskirjassaan lausumilleen periaatteille\npysyi hän kuitenkin uskollisena. Missä hengessä hän, huolimatta\nSnellmanin ankarasta kritiikistä, oli päättänyt luennoida, näkyy\nseuraavista hänen ensimmäisellä luennollaan lausumistaan sanoista:\n\n\"Pedagogian täytyy etsiä ihmisluonnon sisimpää perusolemusta ja\nkääntyä sen puoleen, sen Jumalan-tarpeen puoleen sekä liittää\ntoimintansa tähän perusolemukselliseen kohtaan; sen täytyy\nymmärtäen hoitaa, ravita ja kehittä tätä pyhää siementä, joka\nuinailee ihmisen sisimmässä ja josta hänen tosi, arvokas Jumalan\nmääräämä ihmisyytensä on kehittyvä. -- -- -- Koska me epäilemättä\ntarvitsemme pedagoogeja emmekä kasvatusopillisia järjestelmiä,\neläviä persoonallisuuksia, joiden järjestelmällinen menettelytapa\non heissä itsessä, emmekä metoodeja ja teoriioja, niin väitän,\nettä pedagogian professorin lähin ja tärkein tehtävä on hankkia ja\nvalmistaa näitä persoonallisuuksia, elävän rakkauden ja pyhän innon\nlämmittämiä sydämiä, jotka usein voivat korvata neroa, jotavastoin\nnero ei konsanaan korvaa intoa. Ei tarvitse pelätä, että teoriia\nja käytäntö semmoisissa henkilöissä milloinkaan ovat eristetyt\ntoisistaan. Missä ajatteleva henkilö uhrautuvalla rakkaudella ja\ninnostuneella mielellä antautuu tehtäväänsä suorittamaan, siinä\nkatoo erotus teoriian ja käytännön väliltä ja ne seuraavat tukien\ntoisiaan. -- -- -- Itsestään on selvää, että älylliset kyvyt ovat\nkehitettävät ja kasvatettavat -- siitä ei milloinkaan voi riitaa\nsyntyä. Tämä saavutetaan opettamisellakin, joka on oleellisen tärkeä,\ntaitoa ja kykyä kysyvä osa kasvatuksessa. Mutta älyn kasvattaminen\nedellä muiden kykyjen, uskonnollissiveellisen sivistyksen jäädessä\nsyrjään muka itsestään tulevana, siinä ajan suuri kasvatusopillinen\nerehdys, jota minä puolestani en voi kuin yhä edelleen vastustaa,\nkoska minun vakaumukseni mukaan sen sivistyneen ja sivistymättömän\nbarbaarisuuden pääsyyt, jonka jälkiä jokainen, joka asiaa likemmin\ntutkii, voinee viljalta nähdä, ovat siitä etsittävät. Niitä vastaan,\njotka puolustavat tiedon absoluuttista arvoa, täytyy kristillisen\npedagogiikan teroittaa, ettei pelkkä tieto riitä, ettei sillä ole\ntarkoitusperää itsessään; sillä paitsi sitä, että kaikki tietomme\non paloteltua ja että moni n.s. tieto totuuden auringon loistaessa\nhajoaa pelkäksi sumuksi, riippuu tiedon arvo viimeksi siitä, kuinka\nja mihin sitä käytetään ja voidaan käyttää. Sentähden sanookin Herra:\n'Jos te sen tiedätte, autuaat olette, jos te sen teette'; ei tiedon\nitsessään, vaan sen toteuttamisen elämässä ja toiminnassa, sanoo siis\nkorkein auktoriteetti, Herra, omistavan autuuden s.o. Jumalan armon\nja yhteyden ja niistä riippuvan rauhan ja sopusoinnun.\"\n\nMutta jos Stenbäck uudessa virassaan toimikin vakaumuksensa\nmukaan, ja jos hän sekä virkaveljiltään että ylioppilailta sai\npaljon tunnustusta ja kehoitusta, ei päässyt hän tieteellisesti\nperehtymään aineeseensa eikä viihtynyt hän toimessaan. Pääkaupungin\nrauhaton elämä ei myöskään miellyttänyt häntä; hän kaipasi maaseudun\nrauhallisia oloja, usein toivossa ajatellen mahdollista muuttoaan\nIsoonkyröön, jonka seurakunnan kirkkoherranvirkaa hän, niinkuin\nmainitsimme, oli hakenut. Tämä toivo ei pettänyt. Joulukuussa 1855\nnimitettiin Stenbäck virkaan, ja ryhtyi sitä hoitamaan jo helmikuussa\nseuraavana vuonna.\n\nIhmiset eivät ymmärtäneet, miksei Stenbäck viihtynyt yliopistossa,\nja moni arveli hänen hakeneen professorinvirkaa ainoastaan sitä\ntietä päästäksensä tuottavaan kirkolliseen virkaan. Hyvinkin\nloukkaavassa muodossa tuli tämä ajatus julkisuudessakin näkyviin\nsiinä kutsumakirjoituksessa, jonka Fredr. Cygnaeus julkaisi hänen\njälkeläisensä virkaanasettajaistilaisuutta varten. Siinä tekijä\nnäet muunohessa lausuu: \"Erehdyttiin, kun luultiin, että professori\nStenbäck tarkoitti saada pysyvän sijan siinä akateemisessa virassa,\njoka oli odottanut häntä ensi kerran täyttyäkseen. Se oli hänelle\nvain portaana, josta hän sitä varmemmin saattoi siirtyjä siihen\nviinitarhaan, jonka kirkko on istuttanut noiden kuuluisain Isonkyrön\npeltojen keskelle, joiden pituus ja leveys jo aikoja sitten on tullut\nsananlaskuksi tässä maassa.\" -- Jos kohta tämänkaltaiset viittaukset,\nvarsinkin Fredr. Cygnaeuksen, kipeästi koskivatkin Stenbäckiin,\nnöyrtyi hän tunnustamaan, että hän itse hakemalla virkaa yliopistossa\noli antanut aihetta niihin. Niinpä hän esim. yllämainitun hyökkäyksen\njälkeen kirjoitti ystävälleen B. O. Lillelle: \"Pidän tätäkin\nhyökkäystä luonnollisena seurauksena siitä elämäni suuresta,\nkatkerasta erehdyksestä, että muiden kehoitusten ja oman väärin\nkäsittämäni velvollisuudentunnon ohjaamana hain virkaa yliopistossa.\"\n\nMiten lyhyt Stenbäckin olo yliopistossa olikin ja kuinka muut häntä\nprofessorina arvostelivatkin, näkyy hänen mielestään ja hänen\nesiintymisestään tänä aikana punaisena lankana kaikissa vaiheissa se\nsärjetyin sydämen \"suru Jumalan mielen jälkeen\", se muukalaisuuden\ntunne ja koti-ikävä, joka on herännäisyyden huomattavimpia\ntuntomerkkejä. Hän on eronnut heränneitten suuresta joukosta, mutta\nhenkinen yhteys hänen ja liikkeen välillä on kaiken ulkonaisen\nerimielisyyden uhallakin yhä edelleen olemassa. Paremmin kuin uuden\nsuunnan muiden merkkimiesten puheissa ja toimissa näkyy Stenbäckin\nelämässä jaon jälkeen heränneitten katsantotapaa. Jos kohta hänen\nvälitön ja tunteellinen luontonsa tarjosikin tälle katsantotavalle\nenemmän liittymiskohtia, kuin esim. von Essenin ja Kihlmanin\njärkiperäiselle mietiskelylle alttiimmille mielille, ilmaisee koko\nhänen myöhempikin uskonnollinen kehityksensä suurempaa rakkautta ja\nuskollisuutta sen hengellisen elämän sisimmille ilmauksille, jota\nhän herännäisyyteen kuuluvana oli elänyt. Tämä tulee näkyviin hänen\npuheissaan ja kirjoituksissaankin. Niinpä hän esim. edelleen käyttää\nsanaa \"herännyt\" ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä, vieläpä\nuskossakin elävää ihmistä, jota vastoin tätä sanaa tuskin tässä\nmerkityksessä käytettynä löytää Kihlmanin ja von Essenin kirjeistä\nja kirjoituksista. Näin ollen on Lauri Stenbäckin myöhempikin elämä\nherännäisyyden historiaakin likempänä kuin esim. yllämainittujen\nuuden suunnan miesten työ ja toiminta jaon aikojen jälkeen.\n\nJo v. 1853 oli Stenbäckille uskottu tehtävä, johon hän lahjojensa\npuolesta oli sopivampi kuin mihinkään muuhun. Tarkoitamme hänen\njäsenyyttään virsikirjakomiteassa, johon paitsi häntä kuuluivat J. L.\nRuneberg ja B. O. Lille sekä puheenjohtajana arkkipiispa Bergenheim.\nTuskin on meidän maassamme koskaan löytynyt henkilöä, joka yhtä\nhyvin kuin Stenbäck olisi pystynyt tämänlaiseen toimeen. Hän oli\nrunoilija ja samalla elävä, kokenut kristitty. Ainoana esteenä oli\nhänen arkaileva luonteensa, joka muulloinkin esti häntä tarmolla\nryhtymästä hänen taitoaan odottaviin tehtäviin. Myönnettävä on\nkuitenkin, että Stenbäckin epäilykset tällä kertaa ainakin osaksi\neivät olleet aivan perusteettomia. Mitä hän ajatteli kysymyksessä\nolevasta työstä, näkyy siitä kirjeestä, jonka hän elokuussa 1853\nkirjoitti Bergenheimille, saadakseen tietää, mikä virsikirjakomitean\nvarsinainen tehtävä tulisi olemaan. \"Jos, niinkuin oletan\", hän tässä\nkirjeessä kirjoittaa, \"tarkoitetaan uuden virsikirjan aikaansaamista\ntahi valmistavaa työtä siihen, niin minä luonnollisestikin arkaillen\npelkään niin tärkeää, painavaa ja syvälle käypää yritystä. Mutta\ntoiselta puolen tuntuu minusta sietämättömältä olla ja pysyä aivan\ntoimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta\nen suinkaan pidä vähäarvoisina, ja tahdon kernaasti kykyni mukaan\ntäyttää sen tehtävän, joka saamallani kutsumuksella on minulle\nuskottu. Pidän mahdottomana, että tämä pirstoitettu ja hengellisesti\nvoimaton aika voisi luoda kirkolle arvokasta ja pysyvää virsikirjaa,\njos se tätä tehdessään turvautuu alkuperäiseen työhön ja omaan\nluovaan kykyynsä; sillä siihen vaadittaisiin elävää kristillistä ja\nkirkollista tietoisuutta ei vain yksityisissä, vaan myöskin kirkossa,\njoka voisi kannattaa edellistä ja siinä elähyttäen vaikuttaa.\nAinoa, mikä minusta voidaan tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan\naarteen käyttäminen, jonka kirkkomme edellä kaikkien muiden omistaa\neloisampien ja voimallisempien aikojen perintönä, joka perintö meillä\non jokseenkin tuntematon. Olen sentähden aikonut koettaa tehdä\nvalikoiman näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä niin\nhyvin kuin mahdollista kääntää niitä, säilyttämällä alkuperäisten\nvirsien henkeä ja voimaa.\"\n\nPaitsi ennen mainittuja henkilöitä olivat myöskin piispat Ottelin\nja Frosterus kutsutut ottamaan osaa virsikirjakomitean töihin.\nEnsimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin helmikuussa Turussa,\npäätettiin, että Runeberg, Lille ja Stenbäck kukin kohdastaan\nvalmistaisivat ehdotuksen, pääasiallisesti noudattamalla\nviimemainitun yllämainitussa kirjeessä lausumia mielipiteitä,\njoiden kannalle Runebergkin jo aikaisemmin oli asettunut. Kaikesta\npäättäen oli tämä jo aikaisemmin tarkasti miettinyt ja suunnitellut\ntehtäväänsä komitean jäsenenä. Luultavaa on myöskin, että hän\nlausunnoillaan näissä komitean valmistavissa kokouksissa ilmaisi niin\nsuurta asiantuntemusta sekä innostusta tähän uuteen tehtäväänsä, että\nkaikki alusta alkaen, toivoivat paljon etenkin hänen ehdotuksestaan.\nTarmolla ja ahkeruudella ryhtyikin Runeberg kotia palattuaan työhön,\njota vastoin Stenbäck ja Lille \"muiden tointen estäminä\" saivat hyvin\nvähän aikaan. Jo keväällä 1856 oli ensinmainitun ehdotus valmis. Sitä\nyksityisesti tutkittuaan kokoontuivat komitean jäsenet yhteiseen\ntyöhön Turkuun helmikuussa 1857.\n\nMuistaessamme \"Vanhan puutarhurin kirjeitä\" ja Stenbäckin\nvastausta niihin (II, 33-52), tuntuu miltei uskomattomalta, että\ntuo jyrkkä pietista oli niin taipuvainen hyväksymään Runebergin\nvirsikirjaehdotusta. Kummankin mielipiteet olivat silminnähtävästi\nainakin muutamissa kohden paljon muuttuneet tuon kiivaan polemiikin\naikojen jälkeen. Niissä kirjeissä, joita Stenbäck komitean\ntöissä työskennellessään kirjoitti, hän vain kerran ilmaisee\ntyytymättömyyttä Runebergiin. Hän näet kertoo, että hän, kun\nehdittiin katumussalmeihin ja ryhdyttiin tutkimaan ehdotuksen\nkristityn sisällistä elämää koskevia virsiä, joutui sellaiseen\nepätoivoon, ettei hän koko päivän aikana pystynyt tekemään paljon\nmitään. \"Semmoiseen ei Runebergin runous riitä\", hän kirjoittaa;\n\"semmoisen sydämen purkausten verosta, jossa jumalanpelko ja\nrakkaus elää, käyttää hän tavallisesti ulkonaista mietiskelyä, joka\nrunollisessa suhteessa kyllä on hyvin kaunista, mutta ei virttä.\"\nMutta kun komitea päätti säilyttää useimmat tähän ryhmään kuuluvat\nvirret, oli tämäkin Stenbäckin huoli poistettu, niin että hän saattoi\nlausua sen vakavan toivon, \"että voimme saada virsikirjan, jota\nei kukaan kohtuullisesti saata sanoa huonoksi tai kelvottomaksi\nkenen hyvänsä käytettäväksi\". Ja Runeberg kirjoittaa muutamassa\nkirjeessä vaimolleen: \"Itse Stenbäckin, joka tietysti tarkoin tuntee\nhurskasten vaatimukset ja joka on hyvin altis syrjäyttäen poistamaan\nkaikki, joka ei miellytä heitä, iloitsee työstämme arvellen, ettei\nkenelläkään pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen, ainakaan ei\nsiihen osaan nähden, jonka tähän asti olemme läpikäyneet.\" On\nmerkille pantava, etteivät Stenbäckin vaatimat muutokset koskeneet\nRunebergin alkuperäisiä virsiä, vaan pääasiallisesti Ruotsin uudesta\nvirsikirjasta lainattuja virsiä. Kaikesta näkyy, että niiden komitean\njäsenten välillä, jotka suorittivat varsinaisen työn, vallitsi mitä\nkaunein sopu. Tätä Turussa-olon aikaa muistellen kirjoitti Runeberg\nkotia palattuaan Lillelle: \"Suurta elämää me siellä elimme pienissä\nhuoneissa, taiteellista, jalolle tehtävälle antautunutta elämää. Se\noli täynnä ystävyyden paraita aarteita, se oli luottavan avomielistä\nja keskinäiselle avuliaisuudelle altista.\" Ja samalla mielellä\nkuin Runeberg muisteli Stenbäckkin tätä heidän yhteistä työtään\nvirsikirjakomiteassa.\n\nNiinkuin odottaa sopii, ilmaantui ennen pitkää sen tunnustuksen\nja kiitoksen kera, minkä kysymyksessä oleva v. 1857 valmistunut\nruotsinkielinen virsikirja-ehdotus yleisön puolelta sai osakseen,\ntyytymättömyyttäkin. Varsinkin pietistisissä piireissä oli tämä\ntyytymättömyys suurikin. Julkisuudessakin tuli se näkyviin. V. 1861\nilmestyi painosta _\"Anmärkningar vid förslag till svensk psalmbok för\nde evangeliskt lutherska församlingarna i Finland\"_ (Muistutuksia\nruotsalaisen virsikirjaehdotuksen johdosta). Kirjasen tekijä oli J.\nH. Roos (III, 385), joka siihen aikaan oli pappina Kaskisissa. Hän\noli jo nuorena julkaisemillaan runoilla (\"Dikter\", 1841 ja 1843 y.m.)\nosoittanut huomattavaa runollista aistia sekä sittemmin vakavassa ja\nvilpittömässä hengessä, niinkuin tiedämme, toiminut sielunpaimenena\nherännäisyyden kristilliseen kokemukseen vaativilla seuduilla. Hän\noli siis kaikin puolin pätevä arvostelemaan virsikirjaehdotusta.\n\nRoosin julkaisu käsittää 40 sivua. Hyväksyen Stenbäckin ja Runebergin\nennen mainitun mielipiteen, jota Lillekin oli kannattanut ja jonka\nmukaan he olivat koettaneet säilyttää niin monta vanhaa virttä kuin\nsuinkin sekä niiden kieliasua korjatessaan tarkasti valvoa, ettei\nnäiden virsien henki muuttuisi, väittää kirjanen, ettei komitea ollut\npysynyt uskollisena näille periaatteille. Roos kyllä tunnustaa, että\nRuotsin uudesta virsikirjasta lainatut virret ovat runollisessa\nsuhteessa eteviä, mutta pitää monta niistä uskonnollisessa suhteessa\nala-arvoisina ja sopimattomina kirkossa käytettäviksi. \"Vanhasta\nvirsikirjastaan\", hän lausuu, \"oli seurakuntamme saanut puhtaamman\nmaun\" -- \"eikä voinut mieltyä kaikenlaisiin hengettömiin ja\nsuolattomiin korulauseisiin\". Komitean ehdotuksen alkuperäisistä\nvirsistä ei tekijä kirjansa johdatuksessa mitään mainitse, mutta\nerikoistarkastuksessaan hän arvostelee toisia niistä hyvinkin\nankarasti, pitäen niitä kauniina runoina, vaan ei virsinä, maallisen\neikä hengellisen mielen purkauksina. Tältä kannalta hän esim.\narvostelee Runebergin virsiä \"Hur skön är ej jorden\" (\"Kuink'\nihmeinen viel' aina\") ja \"Bevara, Gud, vårt fosterland\". Mutta muuten\non pantava merkille, että verraten moni alkuperäisistä virsistä\npääsee muistutuksetta Roosin kritiikin läpi.\n\nToimittamassaan aikakauslehdessä _\"Tidskrift för finska kyrkan\"_\n(Suomen kirkon aikakauslehti) oli F. L. Schauman jo 1857 vuoden\nlopussa ja seuraavan alkupuolella arvostellut virsikirja-ehdotusta.\nHänkin oli hyväksynyt komitean käsityksen vanhojen virsien ja niiden\nhengen säilyttämisestä, ollen sitä mieltä, että olisi ollut syytä\nottaa ehdotukseen vielä enemmän vanhoja virsiä. Hän oli niinikään\nhuomauttanut, että alkuperäisissä virsissä, joiden arvoa hän ei\nkieltänyt, oli toinen sävel kuin vanhoissa, joka seikka hänestä oli\nvaikuttanut, ettei komitea ollut voinut säilyttää yhtenäisyyttä\nehdotuksessaan. Sitäpaitsi oli hän jyrkästi vastustanut sitä komitean\nehdotusta, että vanhaa virsikirjaa käytettäisiin uuden rinnalla\nja että virsien luku kummassakin olisi sama sekä muita tämän\nnäkökohdan silmällä pitämisestä johtuvia toimenpiteitä. Roos näkyy\nmieltymyksellä lukeneen Schaumanin arvostelun, kannattaen pääasiassa\nsiinä tehtyjä muistutuksia. Hän vain asettui paljon jyrkemmälle\nkannalle, esiintyen monessa suhteessa selvästi pietismin edustajana.\n\nPaitsi professori A. Mobergin evankelisen suunnan hengessä\nkirjoittamaa virsikirja-ehdotusta hylkäävästi arvostelevaa\nlentokirjasta ilmestyi v. 1862 K. K. von Essenin ja Alfred Kihlmanin\nIX + 240 siv. käsittävä kirja _\"Förslag till svensk psalmbok för\nde evangeliskt-lutherska församlingarna i Finland\"_ (Ruotsalaisen\nvirsikirjan ehdotus evankelis-lutherilaisille seurakunnille\nSuomessa). Arastelematta hyljäten miltei kaikki ne periaatteet,\njoiden mukaan virsikirjakomitea oli suorittanut työnsä, esiintyvät\ntekijät jyrkästi sitä vanhoillisuutta vastaan, joka heidän mielestään\nenemmän kuin yhdessä suhteessa haittasi ehdotusta. \"Emme mitenkään\",\nhe muunohessa lausuvat, \"ymmärrä sitä, että täydellisyys on etsittävä\njuuri siitä, mikä on vanhaa, vanhentuneista lausetavoista ja\nsanamuodoista\". Komitean alkuperäisistä virsistä antavat von Essen\nja Kihlman ylipäänsä hyvinkin suotuisan lausunnon, arvellen että\nuseimmat niistä ehdottomasti olivat paljoa parempia kuin niiden\ntieltä syrjäytetyt vanhat.\n\nPaljon tunnustusta ansaitsee tämä seikkaperäinen, suurella huolella\nja tarkkuudella suoritettu suuritöinen tarkastus. Oikeaan osuu moni\nsiinä löytyvä yleinen lausunto, samoinkuin useat yksityisseikkoihin\nmenevät lausunnot ylimalkaan ilmaisevat asiantuntemusta ja terävää\narvostelukykyä. Täydellä syyllä he esim. kiittävät niitä Runebergin\nvirsiä, jotka kuuluvat luonnollisen uskonnon ja siveysopin alaan,\nsekä lausuvat: \"hänen laulunsa on kotoisin lämpöisen sydämen\nkylläisyydestä, ja innoitettu laulu vaikuttaa ehdottomasti\ninnostuttaen kaikkiin näille totuuksille alttiisiin sieluihin.\" Ja\noikea on toiselta puolen epäilemättä sekin heidän Stenbäckin ennen\nmainitsemaamme lausuntoon liittyvä arvostelunsa, että sitävastoin ne\nviimemainituista virsistä, joiden sisältö tavoittelee vasituisesti\nkristillistä, ovat heikompia.\n\nEi voi varmuudella päättää, mitkä kohdat kysymyksessä olevassa\nkirjassa ovat von Essenin, mitkä Kihlmanin kirjoittamia. Mikäli on\nkysymys esitystavasta, lienevät useimmat kirjassa viljalti löytyvistä\nsukkeluuksista ja ivallisista sutkauksista ensinmainitun kynän\ntuotteita, jos kohta viimemainittukaan ei ole niiden esiintymiseen\nsyytön. Oli miten oli, tämmöisessä kirjassa tekevät ne vastenmielisen\nvaikutuksen, samoinkuin se ylimielinen henki, jonka siinä niin\nmonessa paikoin tapaa. Eikä sekään ole kirjoittajille kunniaksi,\nettä loukkaavimmat näistä lausunnoista tähtäävät Roosiin, jonka\nvakaan kristillisen kannan he hyvin tunsivat ja jonka runollinen\naistikin aivan hyvin veti vertoja heidän omalleen. Niinkuin tiedämme,\noli viimemainittu pitänyt Runebergin ennen mainittuja, maallista\nisänmaanrakkautta uhkuvia virsiä virsiksi sopimattomina. Roos\ntiesi, että moni tosi kristitty loukkaantuisi siitä runollisesta,\nmaan ihanuutta ja maallisen isänmaanrakkauden tunteita kuvaavasta\nmuodosta, johon runoilija oli ne pukenut, ja hänestä itsestäänkin\ntuntui tämä muoto _virressä_ oudon sopimattomalta. Jos Kihlmanin ja\nvon Essenin katsantotapa nyttemmin olikin toinen, kuin se heidän\nherännäisyysliikkeeseen kuuluessaan oli ollut, odottaisi kuitenkin\nheiltä enemmän ymmärtämystä ja nöyryyttä Roosin kantaan nähden, kuin\nne pedagoogiset esitelmät, joilla he kirjassaan koettavat näyttää,\nmiten eksyvä viimemainitun kanta oli. He lausuvat:\n\n\"Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että\nsiten viritetään maallista mieltä, maata rakastavia kun muutenkin on\nliian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onko todella vaarallista\nrakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahuttaa taipumusta\nsiihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja\npäivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei ole näkymätön\ntuleva meille rakkaaksi siten, että ummistamme silmämme siltä, mikä\nnäkyy. Päinvastoin on raamatussa: 'kuinka voitte rakastaa Jumalaa,\njota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette?' Niin\nmyös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan,\njollei maallinen ihana mitään vaikuta? Näkyyhän Davidin psalmeissa\ntavattavista kauniista luonnonkuvauksista, ettei edes Vanhassa\ntestamentissa peljätty maan kauneutta. Ja kuinka vähän Kristus\ntarkoitti, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta,\nnäkyy siitä, että hän itse sanoo: Katsokaa kedon kukkasia, ei Salomo\nkaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä.\"\n\nAinakin on puhe luonnonihanan _\"rakastamisesta\"_ ristiriidassa\nei vain pietismin, vaan raamatunkin kanssa. Ontuva on niinikään\nhuomautus Vapahtajan sanoista: \"Miten voitte rakastaa Jumalaa,\njota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jota näette\",\njos näillä sanoilla, niinkuin tässä, tahdotaan todistaa, että\nihminen rakastamalla näkyväistä maailmaa paremmin saa silmänsä\nauki näkemään taivaallistakin kauneutta. Kehoittaahan Vapahtaja\nmainituissa sanoissaan sitäpaitsi meitä lähimmäisessämme rakastamaan\netupäässä sitä, joka hänessä sanan tavallisessa merkityksessä\nei näy. Roos on edelleen niiden heränneissä piireissä ahkerasti\nviljeltyjen hartauskirjojen kannalla, jotka varoittamalla varoittavat\n\"luontokappaleita\" rakastamasta. Lukija arvostelkoon, kumpiko\nkatsantotapa, hänen vai Kihlman--von Esseninkö, on likempänä raamatun\nhenkeä.\n\nMelkein yhtä aiheeton on muistutus Roosin käsityksestä Runebergin\nyllämainitusta isänmaanvirrestä, hän kun nim. ei tätä virttä vastaan\nlausumillaan muistutuksilla ollut tarkoittanut muuta, kuin ettei sen\nhehkuvaa runollisuutta uhkuva muoto hänestä soveltunut _virteen_.\nTarpeeton on varsinkin se isänmaanrakkauden käsitettä selvittävä\nesitys, johon kysymyksessä olevat arvostelijat innossaan eksyvät. He\nnäet Roosin muistutuksen johdosta lausuvat:\n\n\"On totta, että tämä virsi muistuttaa Maamme-laulua, mutta että\nse sentähden on hyljättävä, ei ole itsestään selvää. Kun virsi\nkäsittelee samaa aihetta, ei ole ihme, että yhtäläisyyttä on\nolemassa. Jos yleensä aihe _isänmaa_ on virsikirjassa käsiteltävä,\nniin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja\nvoitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Sitä totuuttahan ei\nkukaan tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain\nsille, jonka ei ole onnistunut tukehuttaa luonnollista tunnettaan\nsyntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita monessa suhteessa\nparempina, saattaa rakastaa niitä, vieläpä niistä etsiä uuden\nisänmaankin; mutta rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku\nrahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella\nkiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla\ntietoisuutta vailla, mutta tarvitaan vain, että hän joksikin ajaksi\njoutuu pois maastaan, ja hänen palatessaan on hänen sydämensä sykkivä\naivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on\nsykkivä lämpimästi ei vain niiden rakkaiden puolesta, jotka täällä\nasuvat, vaan myöskin rannan, mantereen, maan ja kaiken sen puolesta,\njoka siinä on.\"\n\nTäydellä syyllä voipi huomauttaa, ettei von Essenillä ja Kihlmanilla\nollut syytä muistuttaa Roosia \"rahaa korkeammasta harrastuksesta\". Ja\nyhtä suurella syyllä voi kysyä, miten he rohkenivat niin vakavassa\nasiassa käyttää niin huolimattoman pilkallista ja loukkaavaa\nkieltä, kuin heidän kirjassaan enemmän kuin yhdessä paikassa tapaa.\nSelitykseksi ei riitä Kihlmanin von Essenille lausumat sanat:\n\"eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa;\nyksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia\nennakkoluuloja\". Tarpeetonta on kirjasta näytteeksi poimia\ntuonkaltaisia sanoja ja lauseita. Riittää kun huomautamme, että\nKihlmanin ja von Essenin lähin ystävä ja hengenheimolainen A. V.\nIngmankin arvosteli heidän kirjansa kieltä hyvinkin moittivasti,\narvellen että he esiintymisellään olivat saattaneet Beckin ja hänen\noppinsa monen silmissä huonoon valoon. Hän näet kirjoitti Kihlmanille:\n\n\"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani\nlauseita kirjassasi, sillä koska minulla pääasiassa on sama\nperuskäsitys kristinuskosta kuin sinullakin, niin ymmärsin sinut\nsangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen\nvaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka\nkauttaaltaan siinä vallitsee -- ja koska olen ystävänne, _täytyy_\nminun suoraan julkilausua teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää\nkirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä ja se on oikein, mutta\nmiksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikoina? Semmoisilla\naseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin\nteette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen\nharrastuksenne epäiltäväksi. Ja mikä enimmin tuskastuttaa minua, on\nse, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana sinua pidetään, puheena\nolevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi.\n\n\"Kaikki tämä yhteensä teki, että minun on katseltava teostanne\nikäänkuin _vastustajienne_ silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin\nkaksimieliset lauseet -- tunsin muutamin paikoin sinun dogmaattiset\nmietelmäsi -- että tunsin myöskin varsin hyvin teidän persoonalliset\ntyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun\ntarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin,\nJul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja\nkun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et suinkaan\nsaata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että\nvastenmielisyyteni teidän teoksenne _ulkonaista_ muotoa kohtaan\njohtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä\nkohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin\nymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että\nhän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne\nkautta, se, rakas veli, _se_ teki minut murheelliseksi.\"\n\nMiellyttävän vaikutuksen tekee enemmän kuin yhdessä suhteessa\ntämä Ingmanin kirje. Vielä eheämpi olisi kuitenkin sen vaikutus,\njos kirjoittajan huolen vaikuttimena olisi asia semmoisenaan eikä\nvain pelko siitä, että J. T. Beckin vastustajat Suomessa saisivat\nuutta aihetta häntä vikoilemaan. Voi kyllä ymmärtää, että Ingman\ntarkoittaa sitä vahinkoa, jonka von Essenin ja Kihlmanin kirjan\nloukkaava muoto oli omiaan tuottamaan Jumalan valtakunnalle, mutta\nBeckin sekoittaminen asiaan ilmaisee toiselta puolen myöskin, että\nhe, hyljättyään herännäisyyden johtomiesten auktoriteetin, josta\nhe nyttemmin niin moittivasti puhuivat, olivat joutuneet toisen\nihmisauktoriteetin ihailijoiksi. -- Muillekin ilmaisi Ingman\nmielipahansa Kihlman-von Essenin arvostelun johdosta. Niinpä hän\nesim. kirjoitti F. O. Durchmanille: \"Minun mielestäni ovat Kihlman\nja Essen varsin häväisseet itsensä tarkastuksessaan Runebergin\nvirsikirjasta.\"\n\nOn huomattava, ettei von Essen--Kihlmanin kirja loukannut yksinomaan\nheränneitä. Paitsi evankelisessa suunnassa sitä vastaan lausuttua\nmielipahaa, kuului tiedemiestenkin puolelta tyytymättömyyttä sen\nesitystavan johdosta, jotapaitsi Roosin kanta sai puolustusta\ntältäkin taholta. Tunnustaen että von Essen ja Kihlman \"olivat\nkäsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta\", lausui esim. F. L.\nSchauman: \"En pidä kirjan tyylistä, se on paikoittain melkein\npoikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa.\nMyöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni\nusein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin\nisänmaan virttä.\"\n\nMyöntää tulee kuitenkin, että von Essen--Kihlmanin kirja ylimalkaan\nsai osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Yksinomaan mielipahaa\nherätti se ainoastaan evankelisessa suunnassa ja herännäisyyden\nedustajissa. Varsinkin viimemainittujen piireissä oli tyytymättömyys\nsuuri. Eivät hyväksyneet he Runebergin virsikirjaehdotusta, jossa\nmoni heistä vaani harhaan johtavaa oppiakin, eikä vain pintapuoliseen\nkristillisyyteen eksyttävää katsantotapaa. Silminnähtävästi\ntältä kannalta asiaa arvostellen oli esim. luutnantti Colliander\nilmaissut huolensa J. F. Berghille. Viimemainitulle kirjoitti J.\nI. Bergh: \"Runebergin virsikirja vaatisi kyllä perinpohjaista\nkritiikkiä, mutta kuka pystyy siihen vallitsevaa ajanhenkeä vastaan?\nTuskin ukko Colliander, jonka kritiikki luultavasti on hyvinkin\nepäkriitillinen. Kuka kuitenkin tietää, ehkä olisi parasta näin\npulmallisessa kysymyksessä ilman pontta ja perää huutaa vastaan\nvain, sillä eihän maailma usko eikä tahdo muuta uskoa, kuin että\nriita koskee ainoastaan vanhaa ja uutta tai korkeintaan muotoa,\nmutta ei sisällystä\". Mutta jos jo virsikirjaehdotus semmoisenaan ei\ntyydyttänyt heränneitä, niin oli heidän mielipahansa von Essenin ja\nKihlmanin esiintymisestä tässä kysymyksessä vielä suurempi. Niinpä\nkirjoitti J. I. Bergh veljelleen syksyllä 1864: \"Olen kummastellut\nvanhoja ystäviämme Esseniä ja Kihlmania, jotka paksussa kirjassa\n1862 ovat tarkastaneet Runebergin uutta virsikirjaa ja siinä\nhävyttömällä vallattomuudella laskettelevat toisiaan vastustavia\noppeja ja yhtä säädyttömällä hävyttömyydellä vastustavat ja\npilkkaavat sekä vanhan että uuden virsikirjan ihanimpia virsiä ja\nnäissä lausuttuja puhtaasti lutherilaisia totuuksia sekä niissä\nlöytyvää täysikelpoisimpaa, hengellisen elämän ilmauksia sisältävää\nrunoutta, niinkuin esim. virttä N:o 17 ja lukemattomia muita. Vasta\nnykyään olen nähnyt tuon ylimielisen nerontuotteen; valtiopäivien\naikana ei minulla vielä ollut siitä vihiäkään. Jos silloin olisin\ntietänyt siitä, niin en suinkaan olisi kummastellut Essenin\nrabulismia siellä. Nyt olen niihin määrin hämmästynyt heidän hurjaa\nmenettelyään ja aherrustaan, etten voi odottaa kuin hyvin surkeita\naikoja kirkkoraukallemme Suomessa. Jos meidän keskuudessamme vielä\nlöytyisi elämää, voimaa, kykyä ja aikaa, niin pitäisi minusta jonkun\nsiihen kykenevän kirjoittaa voimallinen kehoitus Suomen kansalle\nja papistolle, että ne heistä, jotka vielä pitävät lutherilaisen\nuskon, opin ja tunnustuksen kalleimpana, isiltä saatuna perintönään,\nnostaisivat päänsä ylös ja tarkkaisivat ajan merkkejä sekä\nasettuisivat vakavasti vastustamaan sekä ylen suurta objektivismiä\nettä liiallista subjektivismiä\".\n\nVirsikirjaehdotusta vastaan tehdyt, eri osista maata tulleet\nmuistutukset lähetti senaatti arkkipiispa Bergenheimille, ja tämän\nkutsumuksesta kokoontui komitea uudelleen kesäkuussa 1863. Stenbäck\nja Lille kaipasivat kovin Runebergiä, joka sairauden tähden ei\nvoinut ottaa osaa kokouksen töihin. Päätettyään että ensinmainitut\nkumpikin kotona tarkastaisivat virsikirjaehdotusta vastaan\ntehtyjä muistutuksia, hajosi komitea toistaiseksi. Kuinka vähän\nKihlmanin ja von Essenin ylimielinen hyökkäys ehdotetun virsikirjan\nvanhoillisuutta vastaan sai kannatusta komiteassa, osoittaa\nsekin päätös, että, huomioon ottamalla muotoa ja ajan yleisesti\ntunnustettuja vaatimuksia, säilytettäisiin vanhan virsikirjan\nkristillinen henki niin puhtaana ja hämmentymättömänä kuin suinkin\nsekä että siitä syystä poistettaisiin kaikki lauseet, jotka\nsaattoivat synnyttää väärinkäsitystä ja levottomuutta.\n\nNoudattaen tätä periaatetta, jonka hän alussa oli julki lausunut ja\njota hän yhä edelleen täydestä vakaumuksesta kannatti, menetteli\nStenbäck erittäin varovaisesti vanhojen virsien korjaamisessa.\nHyvin hellävaraisesti kohteli hän Runebergin virsiä, joissa hän\nmonesti kaipasi uskonnollista syvyyttä ja joiden korjaaminen\nsiitä syystä tuntui hänestä paljon vaikeammalta kuin vanhojen\nvirsien parantaminen, viimemainitussa työssä kun tavallisesti\noli kysymyksessä vain vanhentuneen kielimuodon saattaminen\najanmukaisempaan asuun. Hyvänä apuna oli hänelle Lille, jonka kanssa\nhän näinä aikoina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ja joka heidän\nyhteisen työnsä vuoksi kesällä 1864 oleskeli hänen luonaan Isonkyrön\npappilassa kolme viikkoa.\n\nArkkipiispa Bergenheimin kehoituksesta päätti Stenbäck painattaa\nvirsikirjaehdotuksensa. Se valmistui painosta v. 1866. Tuskin on\nmaassamme milloinkaan löytynyt toista hengelliseen kokemukseen ja\nsamalla runoilijakykyyn nähden tämmöiseen työhön niin kykenevää\nmiestä kuin Stenbäck. Tuntuu oudolta, että hän, jonka runokokoelmissa\nlöytyvät kauniimmat Suomessa kirjoitetut hengelliset runot,\nvirsikirjaehdotukseensa ei kirjoittanut kuin 5 omaa virttä. Tämä\nei suinkaan riippunut yksinomaan siitä runoilijan käsityksestä,\nettä uuteen virsikirjaan tulisi ottaa pääasiallisesti \"kirkkomme\nvanhoja aarteita\", vaan epäilemättä suuressakin määrässä siitäkin,\nettei hän enää tuntenut halua runoilemiseen. Pääsyynä tähän oli\nsilminnähtävästi hänen vuosi vuodelta huonontunut, nyttemmin hyvinkin\nheikko terveytensä ja tämän ohessa jonkunlainen arkuus purkaa\najatuksensa ja sisimmät tunteensa runon muotoon. Jollei ylimalkaan\nsovikaan sanoa, että Stenbäckin alkuperäiset virret ovat sepitetyt\nvasituisesti pietistisessä hengessä, eivät ne toiselta puolen ole\nristiriidassa hänen aikaisemman uskonnollisen katsantotapansa kanssa,\nvaan pikemmin likeisestikin siihen liittyviä. Niinpä esim. seuraavat\nsäkeet (Ruots. virsik. 274): \"De säkras stora hop ur syndens sömn\nväck opp, De väckte lät i tro och hopp Förkofras till din ära\"\n(\"Herätä kaikki synnin uneen nukkuneet, Suo että myös jo heränneet\nTunnossa edistyvät;\" Suom. virsik. 327).\n\nStenbäckin virsikirjaehdotus ei saanut osakseen läheskään sitä\nhuomiota; kuin Runebergin. Ainoa, joka koetti kiinnittää yleisön\nhuomiota ensinmainitun virsikirjaan, oli varsinkin Pohjanmaan\nruotsinkielisissä osissa lämpimästä herännäisyysmielisyydestään\ntunnettu kansakoulunopettaja _A. Svedberg_, joka toimittamassaan\n\"Österbotten\" nimisessä kansanlehdessä ja \"Hufvudstadsbladetissakin\"\ninnokkaasti sitä puolusti. Mutta muut vaikenivat. Tämä koski\nStenbäckiin, joka oli toivonut saavansa kustannukset maksetuiksi,\nvieläpä aikonut luovuttaa voiton kansakoulun perustamiseksi\nIsoonkyröön, hyvin kipeästi. Varsin tyytymätön oli hän siihenkin,\nettä Sakari Topelius kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi, josta\ntoimesta hän itse terveydellisistä syistä oli ollut pakotettu\nluopumaan. Tyytymättömyytensä uuden komitean töihin ilmaisi Stenbäck\ntapansa mukaan peittelemättä ja usein hyvinkin ankarin sanoin. Niinpä\nkirjoitti hän v. 1868 Lillelle: \"Liitteestä en nyt tahdo enempää\nsanoa, koska varmana oletan, että jo ennakolta olette kirjoittaneet\nsen ettekä kai voi pitää mahdollisena siellä nyt -- pitojen y.m.\nvälissä -- hätähätää sepittää virsiä pyhän Jumalan kunniaksi ja\nihmisten kuolemattomien sielujen hyödyksi, tämmöinen työ kun\nvälttämättömästi on toimitettava yksinäisyydessä Jumalan edessä,\nmonissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa.\"\n\nEi ehtinyt Stenbäck ennen kuolemaansa nähdä, kuinka paljon arvoa uusi\nvirsikirjakomitea antoi hänen virsikirjalleen ja kuinka suuressa\nmäärässä se käytti hyväkseen hänen tekemiään korjauksia. Näin\nollen ei sovi oudoksua, että häneen kipeästi koski se näennäinen\nvälinpitämättömyys, jolla yleisö oli sitä kohdellut. Jos tuossa\nhänen mielipahassaan oli itserakkauden arkuuttakin, niin on sekin\nhelposti selitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka\nhuolellisesti ja heikkoja ruumiinvoimiaan säästämättä hän oli tätä\ntyötä tehnyt. Ja kauniina, heränneen kristityn ajatuksia ilmaisevana\ntodistuksena siitä, millä mielellä hän muisteli virsikirjatyötään,\novat hänen v. 1867 Lillelle kirjoittamansa sanat: \"Sanottakoon siitä\n(virsikisaehdotuksesta) mitä tahansa; minä kiitän Jumalaa siitä, että\nhän minut siihen vaati, ja että jokainen oleellinen korjaus on tehty\nhänen silmiensä edessä ja rukouksissa kannettu hänen eteensä; ainakin\n_minulla_ on ollut hyötyä siitä, jos kohta ei kenelläkään muulla\".\n\nMikäli asia koskee herännäisyyden historiaa, tulee meidän tähän\nsilmäykseen virsikirjakomitean töihin vielä lisätä, että J. H.\nRoos, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Inkoossa, v. 1872\nSchaumanin aikakauslehdessä \"Sanningsvittnet\" arvosteli 1868 vuoden\nvirsikirjaehdotusta, muunohessa lausuen, että se muodollisessa\nsuhteessa oli edellistä heikompi, mutta sisällykseen nähden sitä\npaljon parempi. Vastauksessaan myönsi Schauman, joka nimityksensä\njälkeen Porvoon piispaksi (1865) oli kuulunut virsikirjakomiteaan,\nvieläpä ollut johtavana henkilönä siinä, että Roosin viimeistä\nvirsikirjaehdotusta vastaan tekemät muistutukset monessa suhteessa\nolivat arvokkaita. Jo sitä ennen (1862) oli Roos _\"Andliga Sånger\"_\n(Hengellisiä lauluja) nimisessä runokokoelmassaan antanut uuden\ntodistuksen siitä, että hän pystyi tämänkaltaisia asioita\narvostelemaan. Tämä tunnustettiinkin julkisesti, kun 1876 vuoden\nkirkolliskokous valitsi hänet ruotsinkielisen virsikirjakomitean\njäseneksi. -- Roosin sepittämistä virsistä tapaamme muutamia\nkäytännössä olevassa virsikirjassamme.\n\nVuodesta 1863 kuului muiden kera suomenkieliseen virsikirjakomiteaan\nmyöskin K. K. von Essen.[Lähteitä: Lars Stenbäck, Om Paedagogien\noch dess närvarande ställning; Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman,\nsenare delen, 96-97; J. V. Snellmans samlade arbeten IV, 651-683;\nLitteraturbladet 1855 N:o 9 ja N:o 12; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;\nEliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I; V. T. Rosenqvist, Runebergs\ninsats för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland;\nBiografinen nimikirja; Hornborg, Matrikel; Förslag till svensk\npsalmbok för de evankeliskt-lutherska församlingarna i Finland,\ngranskadt av C. G. von Essen och Alfred Kihlman; A. V. Ingmanin kirje\nAlfr. Kihlmannille ja F. O. Durchmanille 19/4 61; Josef Österbladhin,\nV. L. Helanderin y.m. kertomukset Pohjanmaan heränneitten pappien\najatuksista uudesta virsikirjaehdotuksesta sekä von Essenin ja\nKihlmanin arvostelusta; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 5/2 60\nja (luultavasti) 1864 (ilman päivämäärää).]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarva herännäisyyden edustajista on niin tarkkanäköisesti ja\nlaajaperäisesi seurannut hengellisen elämän virtauksia omassa\nmaassamme ja ulkomailla kuin J. I. Bergh. Kaikesta päättäen\nhän luki paljon ulkomaankin kirjallisuutta. Hänen kantansa\nilmaisee monesti suurtakin edistysmielisyyttä, jos kohta hän\ntoiselta puolen kunnioittavalla rakkaudella tahtoi Säilyttää tosi\nlutherilaisuuden perintöä. Yksipuoliseen vanhoillisuuteen hän ei\nkuitenkaan viimemainittua näkökohtaa silmällä pitäen eksynyt.\nHerännäisyyden koulussa kasvaneena ei Bergh esim. hyväksynyt\nSaksan uuslutherilaisten käsitystä kirkosta, joka käsitys siihen\naikaan oli saanut kannatusta Suomessakin. Muiden kera sitä edusti\nA. G. Borg, joka sitä puolusti muunmuassa Kuopiossa v. 1856\npidetyssä synodaalikokouksessa, jota tilaisuutta varten hän tässä\nhengessä oli kirjoittanut väitöskirjan otsakkeella _\"Inledande\nbetraktelser till augsburgiska bekännelsen\"_ (Alustavia silmäyksiä\nAugsburgin tunnustukseen). Mitä Bergh ajatteli tähän kuuluvista\nasioista, esim. Ruotsissakin siihen aikaan väittelyn alaisesta\nuskonvapauskysymyksestä, näkyy seuraavista hänen veljelleen\nkirjoittamistaan sanoista: \"Nurjamielisyys uskonvapautta vastaan\non johdonmukainen seuraus uuslutherilaisten yksipuolisesti\nobjektiivisesta käsityksestä kirkosta, josta seuraa mitä onnettomin\nsen ja valtion sekoitus ja sentähden myöskin kirkon opin ja\njärjestysmuodon väkivaltainen ylläpitäminen. Historian todistus\nHildebrandin teokratian ja lutherilaisen kirkon caesareopapismin\nkieroudesta ei näy voivan taivuttaa tätä mielipidettä luopumaan\nJumalan valtakunnan rakentamisesta ja ylläpitämisestä maailmallisella\nmahdilla ja lihan käsivarsilla. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin,\nettä tämä mielipide ei voi käsittää, mitä vahinkoa se tuottaa, että\npidetään suuria ratsionalistijoukkoja kirkossa siinä levittämässä\ntotuuden halveksimisen, kieltämisen, epäuskon ja maailmanmielisyyden\nmyrkkyä, jolla he sitäpaitsi oikeammin ajatteleviinkin nähden\nestelevät ja kahlehtivat hengen, elämän ja voiman kirkossa.\nSitävastoin ei sanottu mielipide käsitä, että uskonvapaus on\nehdottomasti välttämätön senkintähden, että kirkosta voitaisiin\nperkata pois kaikki, mikä on julkisesti luopunnutta, vahingollista\nja turmiollista, ja että moni semmoisen perkkauksen jälkeen aivan\ntoisella mielellä ja halulla jälleen etsisi totuutta, tosi kirkon\nyhteyttä\".\n\nMitään huomattavampaa ei Bergh kuitenkaan myöhempinäkään aikoina\nkirjoittanut. Hänen monet, kirkon ja yhteiskunnan eri aloille\nhaaraantuvat tehtävänsä, joita kaikkia hän koetti hoitaa\nperusteellisen luonteensa vaatimusten mukaan, eivät suoneet hänelle\naikaa eivätkä tilaisuutta siihen. Yksi Berghin puhtaasti teolooginen\njulkaisu kuitenkin löystyy. Tarkoitamme hänen Kuopiossa v. 1864\nsynodaalikokouksen tarkastettavaksi kirjoittamaansa väitöskirjaa\n_\"Försök till granskning af det kyrkliga inspiratsionsbegreppet\"_\n(Kokeilu kirkollisen inspiratsiooni-käsitteen tutkimiseksi).\nEsitys on tieteellinen, mutta kankeanlainen, ja kirja käsittää\nainoastaan 44 sivua. Kuinka vähän aikaa Berghillä oli sen\nvalmistamiseen, näkyy siitäkin, että se vilisee painovirheitä.\nItsenäisen tutkimuksen tuotteena ei tekijä myöskään sitä julkaissut,\nvaan mainitsee, että se on kirjoitettu \"pappi Mehringin mukaan\".\nKaikesta päättäen ryhtyi Bergh syystä tai toisesta niin myöhään\ntähän työhön, että olisi väärin sen mukaan arvostella niitä\ntieteellisen kirjailijan edellytyksiä, joita hänessä löytyi.\nMuutamia kuukausia ennenkuin kysymyksessä oleva julkaisu ilmestyi\npainosta, kirjoitti hän veljelleen: \"Hädässäni olen aikonut enemmän\ntai vähemmän itsenäisesti, vieläpä sanasta sanaan lainaamalla\nkyhäellä kirjoituksen inspiratsiooniopista Rudelbach ja Guericken\naikakauslehdestä, miten kummalliselta lainatavaralla esiintyminen\nsitten näyttäneekin -- sillä hädällä ei ole mitään lakia\".\n[Sukukirja; Jul. Imm. Bergh, Försök till granskning af det kristliga\ninspiratsionsbegreppet; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 18/5 57\nja 1864 (ilman päivämäärää).]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeränneitten pappien ylimalkaan harvalukuisista kirjallisista\ntuotteista mainittakoon edellisten lisäksi vielä seuraavat.\n\nV. 1875 julkaisi herännäismielinen _J. V. Johnsson_, joka siihen\naikaan oli jumaluusopin lehtorina Kuopiossa, siellä s.v. pidettävää\nsynodaalikokousta varten väitöskirjan otsakkeella _\"Hemmets betydelse\nför det kristliga samhället\"_ (Kodin merkitys kristilliselle\nyhteiskunnalle). Kirja, joka käsittää 51 sivua, sisältää vakavia,\nlasten kristillistä kasvatusta koskevia neuvoja ja hyviä pedagoogisia\nohjeita. Tunnustusta ansaitsee varsinkin huomautus siitä vaarasta,\njoka loisväen ja yleensä tilattoman väestön lasten kodittomuuden\ntakia uhkaa yhteiskuntaa. \"Nyttemmin\", lausuu tekijä, \"ovat papit\nvapautetut yhteiskunnallisista toimista, heidän ei enää tarvitse\npitää huolta seurakuntiensa taloudesta. Mitä toiminta-alaa voipi\npitää heille sopivampana kuin kotia? Juuri kotien pitäisi olla\npapin huolen esineenä. En sitä tarkoita, että pappien tulisi\ntunkeutua kotielämään siellä neuvoillaan ja muulla vaikutuksellaan\nanastaaksensa itselleen isäntävallan. Koti on rauhoitettu ala; sinne\nei saa pappikaan tunkeutua ilman perheenisän suostumusta. Ja jos tämä\ntahtoo käyttää häntä neuvonantajanaan, niin tulee papin aina muistaa,\nettei hänellä ole oikeutta siellä esiintyä käskijänä, vaan että\nisäntä sekä jumalallisen että inhimillisen oikeuden mukaan on herrana\nkodissaan sekä vastuunalainen siitä, millainen tämä koti on. Olen\nsentähden sitä mieltä, ettei papin pidä puuttua kodin sisällisiin ja\nulkonaisiin olosuhteisiin, mutta hänen tulee opettaen neuvoa niille,\njotka aikovat perustaa oman kodin, mitä velvollisuuksia heillä\ntulevaisuudessa kodissa tulee olemaan. -- -- -- Arvelen sentähden,\nettä papit ovat velvolliset saarnoissa ja kinkereillä teroittamaan\nkodin merkitystä.\"\n\nValaiseva ja monen seudun oloihin soveltuva on seuraava\nherännäisyyden menneitä vaiheita koskeva kohta kirjassa:\n\n\"Kotihartaus ei saa eksyä paljoon lukemiseen ja veisaamiseen eikä\npitkiin teennäisiin rukouksiin. Edellinen synnyttää kyllästymistä\nja väsymystä, viimemainittu totuttaa lasta teeskentelyyn. Se on\njärjestettävä niin, ettei se siihen osaaottajista tunnu pitkältä eikä\nteennäiseltä. Varsinkin tulee välttää, ettei se käy kaavamaiseksi,\nsillä semmoisena se on kaiken vakavamman jumalanpelon surma. Silloin\nse tuntuu vastenmieliseltä sille, jonka jumalanpelko on todellinen.\nTämä vika se oli, joka viime herätysten aikoina sai aikaan sen, että\nkotihartaus useimmissa kodeissa, joissa vakava jumalanpelko syntyi,\nkokonaan hyljättiin. Jumalan sanan yhteinen viljeleminen siirrettiin\nkodista hartausseuraan, koska arveltiin, että sitä täällä vähemmin\nväärinkäytettiin. Kodeissa ottivat siihen osaa henkilöt, jotka\neivät olleet niin vakavasti uskonnollisia; seuroissa elähytti sama\nharrastus kaikkia. Sentähden pidettiin konventikkelia parempana.\nMutta seurauksena oli, että hartaus katosi kodeista ja sen mukana se\nkasvattava merkitys, joka sillä lapsiin nähden oli ollut. Jumalan\nsana ei saanut pyhittää kotielämää, ja siten syntyi eripuraisuutta ja\nriitoja. Lapset vieraantuivat Jumalan sanasta. Kodin pyhyys katosi ja\nse rauha, jonka sanan vilpitön ja vakava viljeleminen tuo mukanaan.\"\n\nMainitsemista ansaitsee niinikään herännäisyyden kasvattaman ja\nliikkeen menneitä vaiheita yhä edelleen rakkaudella muistavan _Jaakko\nCederbergin_ lyhykäinen selitys _\"Syntein anteeksi saamisesta\"_,\njonka ensimmäinen painos ilmestyi 1875 ja toinen 1876. Tekijä, joka\nsiihen aikaan oli kirkkoherrana Jurvassa, oli huolella seurannut\näärimmäisen laestadiolais-suunnan leviämistä Suupohjassa, ja hänen\nkirjansa tarkoituksena oli varoittaa kansaa eksymästä siihen.\nVedoten raamattuun sekä monessa paikoin myöskin Lutheriin, esittää\nhän vakavin sanoin selvästi ja tyyneesti ajatuksensa. Huomattava on\nniinikään se puolueettomuus, millä hän arvostelee laestadiolaisuutta,\njonka oppi juuri siihen aikaan oli kiivasten väittelyjen esineenä.\nNiinpä antaa hän jo esipuheessa tunnustusta K. A. Heikelin\nlaestadiolaisuuden vaiheita käsittelevälle kirjalle \"Kertomuksia\nhengellisistä liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla\", siitä muunohessa\nlausuen: \"Varmaa on, että, jos K. A. Heikelin hengellisistä\nliikunnoista tekemä kirja on tosi, eli, oikeammin sanottu, jos\nsen opin uskolliset ovat sellaisia, joiksi heitä siinä kirjassa\nosoitetaan, niin on oppi täällä etelässä peräti erilaatuinen kuin\npohjan-perillä. Niistä heränneistä, joitten oloja Heikel kuvailee,\nei sovi olla paljon mitään moittimista, jos heitä rakkauden hengellä\ntutkitaan. Päinvastoin taidamme kaikki iloita liikunnosta, joka on\nniin hyviä hedelmiä vaikuttanut, kuin Heikel sanoo sen vaikuttaneen.\nSillä harvoin ilmestyy hengellinen herätys niin puhtaana, ettei\nsiihen takerru jotain inhimillistä kuonaa. Mutta toisin on täällä\nVaasan tienoilla laita. Se oppi, joka näillä seuduilla on ilmestynyt,\non väärä ja Lutherilais-seurakunnan oppia vastaan sotiva. Ei missään\nkristillinen rakkaus saata eikä saa sitä puolustaa. Se on väärä\nmonessa kohden, erittäin syntein anteeksi saamisesta. Mutta vaikka\noppi on harhaileva, vieläpä väärä, niin löytyy heidän joukossaan\nihmisiä, joilla näyttää olevan vilpitön huolenpito sielunsa\nautuudesta. Se on myös muistettava, kun me istumme tuomiolle heidän\nylitsensä.\" [Sukukirja; J. V. Johnsson, Hemmets betydelse för det\nkristliga samhället; Jak. Cederberg, Syntein anteeksi saamisesta.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten erillään yleisisänmaallisista sivistyspyrinnöistä heränneet\npapit liikkeen alkuaikoina ylimalkaan tahtoivatkin pysyä, täytyi\nheidän myöhemmin yhä yleisemmin kiinnittää huomionsa niihin. Jota\nenemmän herännäisyys levisi ja jota useampien sivistysilmiöiden\nkanssa se joutui kosketuksiin, sitä enemmän vaati heiltä aika\ntässäkin suhteessa. Voipi sanoa, että ainoastaan yksi ala jäi heille\nvieraaksi: estetiikan ala. Se seikka, että niin suuri runoilija,\nkuin Lauri Stenbäck oli, kuului liikkeeseen, ei riitä kumoamaan\ntätä väitettä, sillä hyvin vähän huomiota sai hänen runoutensa\nosakseen heränneiltä, vaikka sen pohjasäveleenä oli särjetyn sydämen\nvalitus ja kiitos Jumalan edessä. Muutamia muitakin vasituisesti\nrunollisia luonteita löytyi heränneissä papeissa, L. J. Achrén,\nJonas Lagus, J. H. Roos, O. V. Forsman ja ehkä lisäksi joitakin\nvähemmän tunnetuita, mutta ylimalkaan ei tämäkään kauniin ala näy\nvetäneen heitä puoleensa. A. V. Ingmania kyllä varsinkin hänen\nnuorempina aikoinaan viehättivät Kalevala-runot ja muut suomalaisen\nkansanhengen tämänkaltaiset tuotteet, mutta emme erehtyne, jos\nväitämme hänen niihin mieltyneen enemmän vasta heränneen suomalaisen\nkansallishengen kuin kauneudenaistinsa elähyttämänä. On kieltämätön\ntotuus, että sivistyneet heränneet kirjeenvaihdossaan eivät\nvahingossakaan mainitse sanaakaan Runebergin runoudesta, eivät\nsilloinkaan, kun koko maassa yleisesti tunnustettiin niiden verraton\nkultuurihistoriallinenkin arvo. \"Vanhan puutarhurin kirjeiden\"\najoilta asti merkitsi runoilijakuninkaan nimi heränneissä piireissä\nenemmän kristinuskon vastustajaa kuin muuta. Ja niissä harvoissa\nkodeissa, joissa hänen runojaan luettiin, eivät ne päässeet\ninnostusta herättämään ja sydämiä lämmittämään, niinkuin muualla.\nSanalla sanoen, runouden ala oli näissä piireissä vieras ala, johon\nei oltu päästy perehtymään ja joka ei sentähden miellyttänyt.\n\nSoitannollisia taipumuksia löytyi XIX vuosisadan herännäisyydessä\npaljon sekä kauneudestaan laajaltikin tunnettuja lauluääniä. Miten\nahkerasti näitä lahjoja käytettiinkin heränneitten uskonnollisen\nseuraelämän palveluksessa, niin olisi voitu saada paljon enemmän\naikaan, jos liike olisi hyväksensä käyttänyt maassa heränneen\nmuun soitannollisen elämän saavutuksia ja huolellisemmin valvonut\nsoitannon ja laulun taiteellista kehitystä omassa keskuudessaan.\n\nSanomattakin on selvää, että kuvaamataiteet olivat tämän ajan\nheränneille vielä vieraammat. Ainoat kuvat, joita heidän kodeissaan\nnäki, olivat uskonnollisia ja niiden valintaa ei kauneudenaisti\nuseinkaan päässyt määräämään. Tällä alalla, jos millään, karttoivat\nheränneet arasti kaikkea, joka ei ollut likeisessä yhteydessä\nheidän \"maailmaa\" vastustavan uskonnollisen katsantotapansa kanssa.\nItsestään seuraa, etteivät he näin ollen myöskään ollenkaan\nseuranneet kysymyksessä olevien taiteiden alkavaa elpymistä maassamme\neivätkä tähän kuuluvista asioista keskenään milloinkaan puhuneet.\n\nMutta jos taide jäikin XIX vuosisadan heränneiltä syrjään, ja jos\nhe, niinkuin olemme nähneet, eivät tieteenkään alalla saaneet suuria\naikaan, niin oli heidän vaikutuksensa, puhumattakaan heidän työstään\nuskonnollisella ja kirkollisella alalla, monen muun kulttuurielämän\nilmiöön sitä tuntuvampi. Etupäässä on tässä muistettava, miten\nsuuri herännäisyyden osuus on suomalaisen kansallisuusaatteen\nvoittoon. Olemme monesti huomauttaneet, kuinka paljon tämän\nvoiton saavuttamiseksi painoi vaa'assa se, että herännäisyys\nkaatoi maahan ne raja-aidat, jotka vanhojen, epäkristillisten\nennakkoluulojen tukemina erottivat eri kansanluokat toisistaan. Ei\nmikään liike maassamme ole ollut niin kansanvaltainen tämän sanan\nkauniimmassa merkityksessä kuin herännäisyys. Ja juuri sentähden,\nettä tämän kansanvaltaisuuden juuret olivat Jumalan sanassa, sai\nsuomalaisuuden aate niin vakavan ja intohimoista vapaan pohjan\nkansan syvissä riveissä. Kansa ei noussut kapinaan ruotsinkielistä\nyläluokkaa vastaan sorretun kielensä puolesta, ei vedonnut lihan\nkäsivarteen, kun J. W. Snellmanin herätyshuuto sille ilmoitti,\nmitkä oikeudet tällä kielellä Suomessa tulisi olla, vaan se\nastui taisteluun totuuden ja oikeuden sisällisen, Jumalan sanaan\nperustuvan voiman elähyttämänä. Ilmeistä on, että herännäisyyden\nmerkitys tässä suhteessa oli arvaamattoman suuri. Tuskin ainoakaan\nherännäisyysliikkeeseen kuuluvista lukuisista papeista vastusti\nsuomalaisuutta, ani harvat olivat välinpitämättömät tämän aatteen\nvoitosta, useimmat kannattivat sitä koko sydämestään. N. K. Malmberg\nteroitti usein Helsingistä y.m. tulleille säätyläisvierailleen,\nmiten välttämätöntä olisi, että he oppisivat suomea, [Kert. A. O.\nTörnudd, maisteri K. K. Svahn y.m.] 1877 vuoden valtiopäivillä\ntehdessään anomuksen Oulun Suom. Yksityislyseon hyväksi, nimitti J.\nI. Bergh itseään \"harmaantuneeksi sotavanhukseksi suomalaisuuden\nriveissä\", [Pappissäädyn pöytäkirjat 1877 vuoden valtiopäivillä.]\nK. O. Durchman, A. V. Ingman, Jos. Grönberg y.m. työskentelivät\nsydämen lämmöllä tämän aatteen puolesta, K. K. von Essen teki\n1863-64 vuoden valtiopäivillä anomuksen suomenkielen käyttämisestä\nopetuskielenä suomenkielisissä seuduissa olevissa kouluissa\nsekä virastoissa, [Pappissäädyn pöytäkirj. 1863-64 ja 1877 v.\nvaltiopäivillä.] ja niistäkin liikkeeseen kuuluneista tai kuuluvista\npapeista, jotka huonosti osasivat suomea, esiintyi moni, Lauri\nStenbäck, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck y.m.] Alfred Kihlman y.m.,\nsuomalaisuuden lämpimänä ystävänä ja tarmokkaana kannattajana.\nMuistettava on vihdoin varsinkin se, että heränneet papit sointuvalla\nkansankielellä pitämillään saarnoilla sekä suomentamalla paljon\nhartauskirjallisuutta kielellisessäkin suhteessa ovat tehneet\ntienraivaajan työtä ja etenkin sillä tavoin voimallisesti auttaneet\nsuomalaisuuden asiaa eteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeränneitten pappien julkiseen toimintaan kuuluu vielä ennen\nheistä antamiemme tietojen lisäksi heidän toimensa valtiopäivillä\nja kirkolliskokouksissa. Yhden heistä, J. F. Berghin, tapaamme\njo tammikuun-valiokunnan jäsenenä (1862). Samanlaiseen toimeen\nvalittiin myöskin J. I. Bergh, joka kuitenkin oli estetty sitä\nvastaanottamasta. 1863-64 vuoden valtiopäivillä edustivat\nnämä Savon herännäisyyden merkkimiehet pappissäätyä, ja varsin\nhuomattava oli heidän esiintymisensä sekä valiokunnissa että säädyn\nistunnoissa. Jos he joskus, niinkuin esim. pitkäksi venyneessä\nväittelyssä naimattoman naisen täysi-ikäisyys-ijästä, hänen\nnaimaoikeudestaan y.m. tämän kanssa yhteydessä oleviin esityksiin\nnähden tuntuvatkin vanhoillisilta, sisältävät heidän lausuntonsa\ntässäkin paljon mietittävää. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia\notteita heidän kysymyksessä olevista puheistaan. J. I. Bergh lausui\nmuunohessa: \"Hämmästyttävä epätieteellisyys on tullut näkyviin\nnyt esitetyissä sekä kirjallisissa että suullisissa lausunnoissa,\nkun naisen yhdenarvoisuus miehen kanssa ja hänen ihmisarvonsa on\nsekoitettu käsitteeseen, jonka sisältönä on hänen yhteiskunnallinen\ntäysi-ikäisyytensä. On todellakin mitä suurinta epätieteellisyyttä,\nkun luullaan voitavan sielutieteellisillä perusteilla päästä naisen\nyhdenarvoisuuteen miehen kanssa, vieläpä hänen asettamiseen tätä\nkorkeammallekin, ja siten kielletään se tieteen, kristinuskon ja\nkokemuksen tunnustama totuus, että nainen on 'heikompi astia'.\"\nSäädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan pani Bergh\nvastalauseen, jossa hän muunmuassa lausui: \"Jotta ei kuitenkaan\nkukaan mielipiteeni johdosta naimattoman naisen suhteesta vanhempien\nloukkaamattomaan naittajaoikeuteen väärin käsittäisi sitä näkökantaa,\njolta minä arvostelen naisen asemaa yleensä tässä maallisessa\nelämässä, tahdon edellistä lausuntoani selvittääkseni lisätä, että\nasetan naisen siveellisenä henkilönä samalle asteelle kuin miehen,\narvellen täten antaneeni hänelle täyden arvonsa. Mutta pitää\nsäännönmukaisena sitä, että nainen yhteiskunnassa olisi vapautettu\nsiitä alistetusta asemasta, johon Herra Jumala on asettanut hänet\nei vain Aatamille ja Eevalle lausumallaan, vaan heissä koko mies- ja\nnaissukua koskevalla sanalla: 'miehesi puoleen pitää sinun\nhalusi oleman ja hän on sinua vallitseva', sitä en mitenkään voi\nenkä luule sitä koskaan voivani, niin kauan kuin sanotut ohjesanat\nlöytyvät 1 Moos. 3 luv. 16 v. Tämän mielipiteen mukaisesti vastustan\njyrkästi kaikkia sellaisia uudenaikaisia emansipatsiooni-pyrintöjä,\nesittäkööt niitä sitten miehet tai naiset, jotka tarkoittavat\nnaisen vapauttamista tuollaisesta miehestä riippuvasta asemasta,\njohon Jumalan ihmisille julistama sana ja hänen heille säätämänsä\njärjestys on hänet asettanut: sillä minä edellytän varmuudella,\nettä kun nainen, joka kehittyy raamatun opista poikkeavissa\nemansipatsiooni-pyrinnöissä, on saavuttanut päämääränsä, näiden\npyrkimystensä huipun, niin on hän naisen täydellinen irvikuva, s.o.\nnainen syvimmässä alennustilassaan.\" Vastalauseen säädyn tässä\nkysymyksessä tekemää päätöstä vastaan teki myöskin J. F. Bergh,\njohon yhtyivät Sakari Castrén sekä pari muuta säädyn jäsentä. Tässä\nvastalauseessa sanotaan muunmuassa: \"Sitä säädöstä, ettei vanhempien\nsuostumusta naimattoman tyttären avioliittoon vaadita kuin siinä\ntapauksessa, 'että hän oleskelee heidän kodissaan ja syö heidän\nleipäänsä' ei voi yhdistää siihen ehdottomaan kunnioitukseen isää ja\näitiä kohtaan, minkä Jumalan lain 4:s käsky vaatii. Mutta se sotii\nmyöskin Vanhan testamentin hurskasten esimerkkiä ja Uuden testamentin\nselvää oppia vastaan. Nämä ovat epäilemättä määränneet vanhan\nlainsäädäntömme määräykset tässä kohden. -- -- -- Älköön sanottako,\nettä ennenmainitut käskyt ja säädökset koskevat vain niitä aikoja,\njolloin ihmisten katsantotapa ja silloiset olosuhteet tekivät ne\nvälttämättömiksi. -- -- -- -- Uskomme kyllä, että filantropinen tunto\nja inhimillinen ajatussuunta kaikkina aikoina tässäkin suhteessa ovat\ntahtoneet kulkea omaa tietänsä. Mutta apostoli Paavali ja vanhat\nlainsäätäjät -- -- -- ovat kuunnelleet toista korkeampaa ääntä kuin\ninhimillisen tunnon ja yleisen mielipiteen ääntä.\"\n\nKuinka vakuutetut Bergh-veljekset sekä Sakari Castrén olivat siitä,\nettä Jumalan sana ehdottomasti vaati heiltä tämmöistä esiintymistä\ntässä kysymyksessä, näkyy seuraavista J. F. Berghin kysymyksessä\nolevan väittelyn johdosta pappissäädyn istunnossa Otto Clevelle\nkirjoittamista sanoista: \"Yhä selvemmäksi käypi, ettei säätyveljiemme\nenemmistö paljoakaan kysy, mitä Jumala tahtoo. Meidän (hänen, J. I.\nBerghin ja Castrénin) täytyy tuon tuostakin lyödä rintoihimme.\"\n\nPietismin vakavan jyrkkä kanta syntiin nähden tulee mitä selvimmin\nnäkyviin monissa Bergh-veljesten, Sakari Castrénin ja K. F.\nStenbäckin lausunnoissa. Paitsi heitä olivat herännäisyyden koulua\nkäyneistä miehistä myöskin K. K. von Essen ja Jos. Grönberg näillä\nensimmäisillä valtiopäivillä, mutta he esiintyivät verraten harvoin\nja varsinkin ensinmainittu useimmiten taloudellisissa kysymyksissä,\neivätkä niin jyrkästi pietistisessä hengessä kuin heidän yllämainitut\nsäätyveljensä.\n\nOn mielenkiintoista nähdä, millä johdonmukaisuudella heränneet\npapit näillä valtiopäivilläkin kirkkolakiehdotukseen nähden\npuolustivat sitä kantaa, jolle liikkeen edustajat alusta alkaen\nolivat asettuneet. Tämä tulee näkyviin esim. heidän lausunnoissaan\nkirkkorangaistukseen nähden tehtyjen ehdotusten johdosta. Lempeä\nJ. F. Bergh esim. asettuu miltei Vanhan testamentin kannalle, kun\non kysymys lapsenmurhasta säädetyn rangaistuksen lieventämisestä.\nMiten hän käsitti velvollisuutensa tähän kysymykseen nähden,\nnäkyy seuraavista hänen Otto Clevelle kirjoittamistaan sanoista:\n\"Jumalaa rukoillen olen päättänyt huutaa niin äänekkäästi kuin\nsuinkin raamatunvastaista esitystä vastaan. Tämä tapahtui viimein,\nkun oli kysymys lapsenmurhasta, jonka rikoksen luonnetta kuvaamaan\noli käytetty vain filantropisia järkisyitä kokonaan syrjäyttämällä\nraamatun sanat. Ääneni ei ole tullut kuulluksi, mutta olen kuitenkin\narvellut, että minun tuli puhua ainakin tunnustuksen tähden.\"\n\nSaman Jumalan vanhurskautta puolustavan katsantotavan vaatimina\nlausuivat Bergh-veljekset sekä Castrén, niinkuin muutkin\nherännäisyyssuunnan miehet, protestin sitä mielipidettä vastaan,\njoka vastusti vetoamista järjestysvaltaan lepopäivän rauhan\nylläpitämiseksi. Huomattava on niinikään heränneeltä taholta nostettu\nvaatimus, että papit vapautettaisiin heidän hartioilleen lasketuista\nkaikenkaltaisista yhteiskunnallisista toimista, jotka estivät\nheitä käyttämästä aikaansa yksinomaan sielunpaimenen painaviin\ntehtäviin. Tähän kysymykseen kiinnittivät esim. K. F. Stenbäck\nja Sakari Castrén huomattavilla lausunnoilla säädyn huomiota.\nHeränneitten sielunpaimenina olivat he tottuneet siihen käsitykseen,\nettä papin viralliset tehtävät ovat vain pieni osa hänen työstään\nsielunpaimenena.\n\nVarsinkin yhdessä kysymyksessä esiintyi J. F. Bergh tulevaisuuden\nmiehenä. Tarkoitamme hänen lausuntoaan hallituksen esityksen johdosta\nviinan valmistuksesta. Muut heränneet papitkin asettuivat vielä\nhieman välittävälle kannalle, jos kohta he lämpimästi puhuivatkin\nviinan kirouksesta. J. F. Bergh meni pitemmälle kuin kukaan\nmuu, vaatien ehdotonta viinanvalmistuskieltoa. Hän ei turhaan\nollut läheltä seurannut ja mieleensä kätkenyt maamme ensimmäisen\nvarsinaisen raittiusmiehen, H. Renqvistin väsymätöntä taistelua\n\"viinan kauhistusta vastaan\". Berghin lausunnon pääkohdat olivat\nseuraavat:\n\n\"Se vakaumus, että viinan n.s. kohtuullinen nauttiminen on ainakin\ntarpeetonta ja hyödytöntä, pääsee yhä yleisemmin vallitsevaksi\nmielipiteeksi maamme rahvaassakin. Olivathan esi-isämme voimallista\nja rotevaa kansaa, ennenkuin heillä oli viinaa. Ja ne nykyajan\ntyömiehet, jotka eivät viljele viinaa, eivät suinkaan sentähden\nole työhön kykenemättömämpiä, vähemmän kestäviä ja vähemmän\nkaraistuja, sairaampia ja heikompia, kuin viinan käyttäjät. -- -- --\nTarvitseeko minun monin sanoin puhua viinan väärinkäyttämisen\nonnettomista seurauksista; siitä ruumiinvoimien heikontumisesta,\nsiitä sielun veltostumisesta ja henkisestä alennuksesta, siitä\nköyhyydestä, niistä onnettomista avioliitoista, siitä laiminlyödystä\nlasten kasvatuksesta, niistä taudeista ja ennenaikaisista\nkuolemantapauksista, niistä mielenhäiriöistä, itsemurhista,\nlisääntyneistä rikoksista ja siitä syystä täyteen ahdatuista\nvankiloista, minkä laajalti tavattava viinan väärinkäyttäminen\nmeidänkin maassamme on saanut aikaan? Toivoisin, että kaikki,\njotka osaavat lukea, tutustuisivat pieneen, Ruotsissa joku aika\nsitten ilmestyneeseen kirjaan otsakkeella 'Viinan himosta ja viinan\njuomisesta Ruotsissa', jonka on kirjoittanut -- -- -- Magnus Huss.\"\n\nKerrottuaan tämän kirjan sanoja Pohjois-Amerikassa viinanpolton\nlakkauttamisesta saaduista kokemuksista, jatkoi Bergh: \"Olen\npalvellut Uudenmaan, Mikkelin, Kuopion, ja Viipurin lääneissä sekä\ntuttaviltani, joita minulla näissä seuduissa vielä on, saanut kuulla\nsamoista kokemuksista viinanpolton lakkauttamisen johdosta, jonka\nlakkauttamisen aiheuttivat katovuosien tähden annetut asetukset, sekä\nsiitä että vanhat turmiolliset viinan väärinkäyttämisen seuraukset\nheti näyttäytyivät, kun kieltoaika loppui. Minä ja epäilemättä me\nkaikki tiedämme, että viinanryyppääjät itse tai ainakin useat heistä,\njos kohta alussa vastoin tahtoaan, ovat päässeet kokemaan, miten\nviinan poistaminen on hyödyttänyt heidän terveyttänsä, tapojansa\nja varallisuuttansa, ja he ovat toivoneet, että Jumala taivuttaisi\nlainsäätäjäin sydämet kokonaan kieltämään viinan valmistuksen. Näillä\nsyillä rohkenen mitä vakavimmin ehdottaa, että sekä kotitarve- että\ntehdasviinan poltto maassamme, lakkautettaisiin, poikkeuksena vain\nse, jota tarvitaan lääketieteellisiä ja teknillisiä tarkoituksia\nvarten. Kernaasti mahdamme me, joille ruokaryyppy näihin asti on\nollut niin mieluinen ja hyvänmakuinen, uhrata sen niin tärkeää\ntarkoitusta varten, sitä suuremmalla syyllä kun meidän täytynee\nmyöntää seuraavien mainitusta kirjasta lainattujen sanojen totuus:\n'Tärkein on varmaankin kirkon palvelijain antaman esimerkin vaikutus.\nNiinkauan kuin pappi viljelee viinaa vaikka kuinka kohtuullisesti,\nei voi hän opillaan ja varoituksillaan sanankuulijoissaan vaikuttaa\nviinan väärinkäyttämisen poistamista. Luopukoon hän itse tästä\nalhaisesta nautinnosta, niin on hänen työnsä tuottava siunauksesta\nrikkaita hedelmiä. Hän on saava paljon siunausta sen vähän sijasta,\njosta hän on luopunut, sen vähäpätöisen sijasta, josta hän on\nnäyttänyt voivansa kieltäytyä. Sillä tavoin tulisi lainsäädäntö\nhyvin yksinkertaiseksi eikä tarvittaisi laveasti väitellä siitä,\nmistä rahat ovat otettavat kansakouluihin ja muihin hyödyllisiin\nlaitoksiin, sillä yksin viinan poistamisen kautta saadut säästöt\nriittänevät siihen'.\"\n\nTätä jyrkkää kantaa vastaan, jota S. Castrén ja jotkut muutkin\nväittelyn aikana yhä enemmän lähentelivät, esitettiin paljon\nvastasyitä. Muiden kera huomautti J. I. Berghkin niistä epäkohdista\nja vaikeuksista, joita hänen veljensä ehdotus olisi omiaan\nsynnyttämään. Kaikkia näitä huomautuksia vastaan puolusti itseään\nJ. F. Bergh niin voimallisesti, että hän äänestyksessä sai 9 ääntä\nehdotuksensa puolelle. Näistä äänestäjistä oli ainakin Castrén yksi.\nEnemmistön päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen.\n\nMitä heränneitten pappien esitysten muotoon tulee, on myönnettävä,\nettei kumpikaan Bergh-veljistä ollut etevä puhuja. Etenkin J.\nI. Berghin esitystapa oli raskasta ja liian laveaa, ja sama\nvika haittaa, jos kohta vähemmässä määrässä, J. F. Berghinkin\nvaltiopäiväpuheita. Sitä syvällisempää ja kristinuskon ytimeen\nsuoranaisemmin tähtäävää kuin ehkä kenenkään muun silloisen\npappissäädyn jäsenen lausuntojen johtavat aatteet on heidän puheensa\nsisältö. Harvinaisen voimallisesti ja sitäpaitsi huomattavan\ntäsmällisesti ja loogillisesti puhui K. F. Stenbäck. Muodollisessa\nsuhteessa sujuvia ja sanojen valintaan nähden tarkkoja ovat niinikään\nvon Essenin ja Castrénin puheet.\n\nTarkastaessamme pappissäädyn pöytäkirjoja 1863-64 vuoden\nvaltiopäivillä, johtuu ajatus heti alussa heränneitten käsitykseen\nalamaisten suhteesta esivaltaan. Olemme ennen viitanneet siihen, että\nhe ylimalkaan mitä jyrkimmin vastustivat kaikkea, joka kaukaakaan\nasettaisi heidän lojaalisuutensa epäiltävään valoon. Tämä lojaalisuus\npistää silmään liikkeen kiihoittavien käräjäjuttujenkin aikana. Ja\nsama oli heidän katsantotapansa myöhempinäkin aikoina. Kuvaava on\nesim. seuraava kohta muutamassa J. I. Berghin v. 1863 kirjoittamassa\nkirjeessä: \"Mitä tuleekaan ajatella ja sanoa sanomalehtimiehistämme,\nvarsinkin räyhäävistä _suomenkielisistä_, jotka peittelemättä ja\nhuutaen ilmaisemallaan myötätuntoisuudella Puolan hurjaa kapinaa\nkohtaan tarkoituksella syöttävät kansalle kapinallisia aatteita.\nNäkyy, että he johdonmukaisesti kasvattavat kansaa kapinaan --\ntulevaisuudessa\". Mitä suurinta varovaisuutta noudattivat heränneet\nylimalkaan sanojenkin valinnassa, kun oli kysymyksessä esivallasta\nja varsinkin hallitsijasta puhuminen j.n.e. Mutta kuultiinpa\n1863-64 vuoden valtiopäivillä tässä suhteessa heidän ryhmästään\nvastakkaiseenkin suuntaan meneviä lausuntoja. Olemme ennen (IV,\n278) huomauttaneet J. F. Berghin kirjeestä \"von Essenin ja muiden\nrabulismista\". Muissakin hänen näiltä valtiopäiviltä kirjoittamissaan\nkirjeissä löytyy samankaltaisia huomautuksia. Samalle kannalle\nasettuu kirjeissään myöskin J. I. Bergh. Essenin lausuntoja ei\nkuitenkaan pidetty hyvinkään vaarallisina, mutta sensijaan herättivät\nmuutamat K. F. Stenbäckin sanat suurta hämmästystä, ne kun säädyn\npuhemiehen ja useimpain sen jäsenten mielestä olivat valtiollisesti\nvaarallisia. Jo siinä istunnossa, joka käsitteli kysymystä\npainoasiamiehen ilmoituksesta sanomalehdille, että kertomukset\nvaltiopäivien toiminnasta joutuisivat rajoittavien supistusten\nalaisiksi, teki Stenbäck vakavan muistutuksen tätä toimenpidettä\nvastaan. Kertomalla muutamia kohtia keisarin valtaistuinpuheessaan\nSuomen kansalle vakuuttamastaan luottamuksesta, hän näet lausui:\n\n\"Ken epäilee näiden Hänen Majesteettinsa ihanien, sydämiin\nkätkettävien sanojen vilpittömyyttä? Jokainen rehellinen suomalainen\non, niinkuin toivon, vakuutettu siitä, että ne ovat kotoisin sydämen\nsyvyydestä ja todella semmoisiksi tarkoitetut. Kuinka on sentähden\nmahdollista, että Hänen Majesteettinsa heti sen jälkeen, kun hän ne\non lausunut, olisi suostunut kovennettuun sensuuriin valtiopäivien\nkeskustelujen vapaata esittämistä vastaan sanomalehdissä! On\nselvää selvempää, että tämä käsky herättää kipeätä levottomuutta\nja epäilystä jokaisen rehellisen suomalaisen povessa sekä että sen\ntäytyy häiritä sitä _luottamusta_, joka nyt on olemassa korkeasti\nrakastetun, Armollisimman Suuriruhtinaamme ja meidän välillä.\nTätä ei mitenkään voi muulla tavoin selittää kuin siten, että\nHänen Majesteettiansa on eksytetty ja johdatettu harhaan. Kuka on\nsen tehnyt? Suuriruhtinaamme tunnustaa meidät _rehelliseksi_ ja\n_uskolliseksi_ kansaksi, mutta omat miehemme eivät tahdo suoda Suomen\nkansalle iloa saada todellisesti osoittaa, että valtiopäiväasioitten\nvapaa arvosteleminen sekä vahvistaa rakkautta hallitsijaan että\nkehittää Suuriruhtinaskunnan menestystä. Vilpitön ajatukseni on\nsentähden, että Suomen kansan luottamusmiesten näillä valtiopäivillä\ntulee poistaa se tahra, joka valtaistuimen edessä on isketty\nkansaamme.\"\n\nVielä jyrkemmästi esiintyi Stenbäck, kun oli kysymys valtiopäivien\nsuhteesta valtiovarojen hoitoon. Hänen käyttämistään \"sopimattomista\nmahtisanoista\" eivät pöytäkirjat mainitse muita kuin \"lahonut\nvaltiolaitos\", mutta keskusteluista käy selville, että puhemies\nkeskeytti hänet. Niinikään tiedetään, että Stenbäck pakotettiin\nsäädyltä pyytämään anteeksi varomattomia sanojaan. Tämän\nkatsantotavan jyrkin vastakohta heränneitten piirissä eduskunnassa on\nJ. I. Berghin 1877 vuoden valtiopäivillä tekemä ehdotus, jonka säädyt\nsittemmin hyväksyivät, että miljoona Suomen markkaa annettaisiin\nVenäjän armeijan silloisessa sodassa turkkilaisia vastaan\nhaavoitettujen avuksi.\n\nMuutoin huomaa selvästi, etteivät pappissäädyn keskustelut\nmyöhemmillä valtiopäivillä kanna samaa läpeensä uskonnollista\nleimaa, josta tämän säädyn istunnot ensimmäisillä valtiopäivillä\ntunnetaan. Se seikka, ettei J. F. Bergh silloin enää ollut mukana,\nei tietysti ratkaise asiaa, jos kohta hänen valtaava kristillinen\npersoonansa olikin omiaan voimallisesti tukemaan kaikkia niitä,\njotka tahtoivat ohjata keskustelut uskonnolliseen suuntaan, vaan\nriippuu erotus pääasiallisesti siitä, että taloudellisten kysymysten\nluku lisääntymistään lisääntyi. Myöhemmilläkin valtiopäivillä oli\nherännäisyydelläkin edustajia -- J. I. Bergh, O. H. Helander, Sakari\nCastrén, F. O. Durchman y.m., -- mutta hekin olivat pakotetut\nkohdistamaan huomionsa niin moniin käytännöllisiin ja taloudellisiin\ntoimiin, ettei heidän uskonnollinen kantansa niin selvään tule\nnäkyviin kuin ensimmäisillä valtiopäivillä. Se vain tiedetään, että\nvaltiopäivätyöt ylimalkaan tuntuivat heistä hyvinkin vastenmielisiltä\nja heidän uskonnollista elämäänsä häiritseviltä. Tämä sävel kuuluu\nselvästi esim. seuraavasta O. H. Helanderin veljelleen 1877 vuoden\nvaltiopäiviltä kirjoittamasta kirjeestä:\n\n\"Täällä olen nyt Helsingissä valtiopäivillä enkä voi asemastani\nvaltiopäivämiehenä muuta sanoa kuin: qvid Saulus inter prophetas?\n(mitä tekee Saulus profeettain joukossa). Jos luon katseeni oikeaan\ntai vasempaan, kohtaavat minua tiede ja periaatteet ja niitä\nkatsella töllistän kuin lehmä uutta veräjää. Mitä näihin asti\non tapahtunut säädyn istunnoissa, ei ole mistään arvosta, eikä\nminulla vielä ole ollut syytä esiintyä. Asemaani olen koettanut\nkäsittää siten, että kykyni mukaan koetan seurata asioita, muodostaa\nmielipiteeni ja äänestäessä lasken ääneni vaakaan. Tällä tavoin\nen suinkaan tule huomatuksi, mutta kuinka toivonkaan pysyväni\nhuomiota-herättämättömänä, niin vähän huomattuna, ettei kukaan\ntietäisi minusta mitään. Niin myöskin mikäli asia koskee täkäläistä\nkristillistä elämää. Vieraita kieliä kuulee tälläkin alalla. Castrén\non minulle hyvä veli ja ystävä, vanhoista ystävistä ovat Otto Hjelt\nja hänen rouvansa vielä niinkuin ennen. Mitä muihin tulee, niin\n-- -- se teologia, se teologia, kuinka pettävä portto se onkaan!\n-- -- -- Kirkkolaista jatkuu kuumia väittelyjä valiokunnassa. On\nhuolestuttavaa, miten kirkkolakimme käynee. Vapaamieliset tahtovat\nanastaa kaikki eivätkä soisi kirkko-raukallemme mitään.\"\n\nHeränneitten esiintyminen kirkolliskokouksissa ei ole omiaan\nherättämään suurempaa huomiota. Toiset heistä, niinkuin esim. J.\nI. Bergh, K. K. von Essen, Josef Grönberg, henkikirjuri K. A.\nMalmberg (IV, 92-93) käyttivät ahkerasti sananvuoroa, toiset,\nniinkuin V. L. Helander, J. V. Johnsson (IV, 285), K. F. Pfaler\n(III, 571), H. K. T. Brofeldt (IV, 110) harvoin tahi ei kertaakaan.\nSe aika on mennyt, jolloin heränneet yhtenä miehenä, niinkuin\n1842 vuoden pappeinkokouksessa Turussa, esiintyivät erityisenä,\nkaikista muista eroavana joukkona. Heidän silloin edustamiaan\nmielipiteitä kannatetaan jo monessa suhteessa valtion ja kirkon\nkokouksissa, jos kohta toiselta puolen myöskin on myönnettävä, että\nherännäisyydessä tapahtunut hajaannus suuressa määrässä on estämässä\ntuota yksimielisen jyrkkää taistelua totuuden ja oikeuden puolesta,\njosta XIX vuosisadan herännäisyyden aikuisemmat vaiheet tietävät\nniin paljon kertoa. [Sukukirja; Biografinen nimikirja; Pappissäädyn\npöytäkirjat 1863-64, 1867, 1872 ja 1877 vuoden valtiopäivillä;\n1876 vuoden kirkolliskokouksen pöytäkirjat; Josef Grönbergin y.m.\nkertomukset 1863-64 vuoden valtiopäivistä; J. F. Berghin kirjeet\nOtto Clevelle 28/11 63 ja 13/9 64; J. I. Berghin kirje J. F.\nBerghille toisena pääsiäispäivänä 1863; O. H. Helanderin kirje\nReinhold Helanderille 14/2 67.]\n\n\n\n\nVII.\n\nSavon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.\n\n\nTiedustellessamme Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita XIX\nvuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme itsestään\nymmärrettävistä syistä niihin miehiin, joiden kautta Jumala ylläpiti\ntätä liikettä niinäkin vaikeina aikoina, jolloin sen nuoruuden into\nja miehuudenajan voima olivat antaneet sijaa vanhuuden väsyneille\npäiville, ja syksyn myrskyt uhkasivat hävittää kaikki. Ensimmäisenä\nnäistä miehistä astuu silloin eteemme Juhana Fredrik Bergh. Hänkin on\njo vanhentunut, hänen ruumiinvoimansa ovat riutuneet ja monet raskaat\nmurheet levittävät usein syksyn pimeää hänen mieleensä, mutta hänen\nhenkensä valvoo, ja odottaessaan Herransa tuloa tekee hän loppuun\nasti yhtä ahkerasti sitä heränneen paimenen työtä, jolle hän jo\nnuorena on elämänsä vihkinyt.\n\nOlemme huomauttaneet Berghin työstä valtiopäivillä sekä nähneet,\nmiten huolellisesti hän koetti perehtyä eduskunnan käsiteltävinä\noleviin kysymyksiin. Mutta näidenkin toimien aikana seurasi hän\ntarkasti seurakuntansa asioita, ahkerasti kirjoittaen kirjeitä ja\ntoimittaen muulla tavoin ohjeita ja neuvoja sanankuulijoilleen.\nVarsinkin muisti hän niitä, joille hän oli uskonut johtajantehtäviä\nheidän keskuudessaan. Huomattavin näistä oli hänen vävynsä O.\nH. Cleve (III, 499), joka vuosina 1859-64 toimi ylimääräisenä\npappina Rantasalmella. Ja kotona ollessaan oli Bergh yhtä ahkera\nja huolellinen paimentyössään, kuin miehuutensa paraina päivinä.\nMutta surulla täytyi hänen kokea, että hengellinen velttous vuosi\nvuodelta sai yhä enemmän sijaa seurakunnassa, jos kohta siinä vielä\neloakin näkyi. Bergh oli järjestyksen mies. Siltäkin kannalta katsoen\nloukkasi häntä kovin esim. se, että paljon ihmisiä jumalanpalveluksen\naikana kokoontui juttelemaan seurakuntataloon sekä yksityisten\nkirkon läheisyydessä oleviin asuntoihin. Muutamassa kirjeessä [J. F.\nBerghin kirje O. II. Clevelle 15/11 64.] valittaa hän sitä, ettei hän\nvirkamiehiltä, joiden puoleen hän tuon huonon tavan poistamiseksi oli\nkääntynyt, ollut saanut mitään apua. \"Kummallista\", lausuu hän tämän\njohdosta, \"ettei valtio tahdo käsittää, että kirkko on siveellisyyden\nperustus ja että siveellisyys on valtion perustus\".\n\nJoulukuussa 1863 määrättiin O. H. Cleve jumaluusopin lehtoriksi\nJyväskylän alkeisopistoon. Hänen poismuuttonsa Rantasalmelta sai\naikaan huomattavan aukon seurakunnan hengellisissä oloissa ja\ntuntui raskaalta varsinkin sen vanhasta kirkkoherrasta. Paitsi\nsitä, että näet Bergh oli erittäin mieltynyt tähän vakavamieliseen\nja hartaasti uskonnolliseen mieheen, viihtyi hän siitäkin syystä\nhänen seurassaan, että Cleve oli opinnoille altis sekä tarkasti,\nniinkuin hänen appensakin, seurasi aikansa hengellisen elämän\nvirtauksia ja muita niiden kanssa yhteydessä olevia yleisinhimillisiä\nkysymyksiä. Niinpä esim. hänen jumaluusopinlehtorinvirkoja varten\nkirjoittamansa väitöskirja _\"Försök att historiskt belysa läran om\nprestaembetet\"_ (Koe historiallisesti valaista oppia papin virasta),\njoka painettiin 1863, tuotti Berghille paljo iloa, samoinkuin hänen\ntälle ajan polttavissa kysymyksissä julkilausumansa mielipiteet.\nUsein kirjoittivat he toisilleen. Varsinkin Cleve pyysi kaikissa\ntärkeissä kysymyksissä neuvoa vanhalta, valistuneelta apeitaan.\nEikä tämä kieltäytynyt vastaamasta. Mielenkiintoista on lukea näitä\nBerghin Clevelle kirjoittamia kirjeitä. Ne ilmaisevat paitsi tuota\nsyvällisen hellää, hänelle niin ominaista uskonnollisuutta, joka\naina on kirjeiden pohjasävelenä, tarkkaa huomiokykyä ja avonaista\nsilmää mitä erilaisimpia ilmiöitä käsittämään. Monesti näkyy niissä,\nsamoinkuin Berghin muissakin kirjeissä, myöskin erinomaisen tarkkaa\nkaukonäköisyyttä ja aina mitä uskollisinta myötätuntoisuutta\nkansan olojen parantamiselle, niin hengellisten kuin aineellisten\npuutteiden poistamiselle. Hän tahtoo kehittää ja sivistyttää kansaa,\nmutta samalla kiinnittää sitä niihin toimiin ja töihin, joista sen\ntoimeentulo ennenkin on riippunut. Huomattava on tähänkin nähden\nhänen vasta mainitsemamme O. H. Clevelle kirjoittamansa kirje.\n[15/11 64.] Viimemainittu, joka vasta oli muuttanut Jyväskylään,\noli kirjoittanut Berghille siellä perustetusta kasvatusopillisesta\nseurasta, joka ohjelmaansa näkyy ottaneen myöskin maalaiskansan\njohtamisen kirjallisiin harrastuksiin. Tämän johdosta kirjoitti\nBergh: \"Tuottakoot kokouksenne hyötyä myöskin hengelliselle\nelämälle! Minä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että n.s.\nsivistys ilman tosi jumalanpelkoa ei ensinkään hyödytä. Se tuottaa\nvain vahinkoa ja turmelusta, sen näkee täälläkin. Se on esteenä\nmyöskin taloudelliselle edistymiselle. Ne, jotka siitä ovat päässeet\nosallisiksi, karttavat ja häpeevät työtä ja pitävät laiskuutta\nhyveenä, kun vain voivat saada säätyläisten vaatteet yllensä.\nPedagoogiselle yhdistykselle tulee huomauttaa tätä. Irstaimmat\nHelsingissä ovat juuri ne, jotka ovat saaneet tämmöisen kasvatuksen.\nSiltä alkaa näyttää myöskin täällä maalla. Ainoastaan heränneet\npalvelijat tyytyvät toimittamaan tavallista talonpojan työtä,\nriihenpuintia ja karjanhoitoa.\"\n\nMaassamme näinä aikoina heränneeseen harrastukseen kansan\nsivistyksen korottamiseksi, joka harrastus pari vuotta myöhemmin\nsynnytti kansakoululaitoksemme, otti Bergh innokkaasti osaa. Jo\nnuorena pappina oli hän, niinkuin ennen (I, 152) olemme maininneet,\nvankilansaarnaajana Kuopiossa tullut siihen vakaumukseen, että\nuseimpain rikosten syynä olivat kerjuu ja puute. Tämä vakaumus\njohdatti hänet ensin (I, 340) pyhäkoulujen perustamiseen sekä\nmonenkaltaisiin toimiin kansan taloudellisen tilan parantamiseksi.\nVielä vanhoilla päivillään työskenteli hän innokkaasti tuon\nnuoruutensa lempiaatteen toteuttamiseksi. Niinpä hän esim.\njoulukuussa 1864 piti pitäjänkokouksen Rantasalmella koulun\nperustamiseksi tämän pitäjän Haapaniemen kylään. Yritys kohtasi\ntietysti vastarintaakin. Toiset yhtyivät muutaman vaikutusvaltaisen\nisännän lausuntoon: \"Valistusta on meillä kyllin, lisää ei tarvita\",\nmutta enemmistö kannatti Berghiä. Millaiseksi tämä oli suunnitellut\nkoulua, näkyy seuraavasta hänen kirjeessään O. H. Clevelle\nlöytyvästä selostuksesta: \"Tarkoitus olisi tähän kansakouluun\nyhdistää lastenkoti. Varat saadaan maanviljelyksestä. Ainoastaan\nsemmoisia oppilaita otetaan kouluun, jotka käytännöllisestikin\ntahtovat oppia kaikki, mikä kuuluu maanviljelykseen. Ne, jotka\novat läpikäyneet koulun, pääsevät opettajiksi kylissään ja saavat\npalkakseen vanhat koulumestarikapat. Haapaniemen koulusta tulisi\nsiis jonkunlainen seminaari. Paitsi kristinuskoa, kirjoittamista,\nlaskentoa ja maanviljelystä (pääasiallisesti käytännöllistä) otetaan\nohjelmaan, jos aika myöntää, muitakin aineita\". [J. F. Berghin\nkirje O. H. Clevelle 9/1 65.] -- Köyhän ajan sekä Berghin pian\ntapahtuneen kuoleman tähden jäi hanke sikseen, mutta sekin puolestaan\ntodistaa paljon tämän valppaan miehen harrastuksista kristillisen\nkansansivistyksen hyväksi.\n\nRaskaita olivat Berghin viimeiset vuodet. Poikiensa tähden oli hän\nvanhoilla päivillään joutunut taloudelliseen ahdinkoon, joka tuotti\nhänelle paljon huolta. Muitakin nöyryytyksiä täytyi hänen heidän\ntähtensä kokea. Kovasti painoi hänen hellää mieltään myöskin tähän\naikaan monta vuotta perätysten sattunut kato ja siitä seuraava\nköyhyys ja tautisuus. Ylen raskaaksi kasvoi silloisissa oloissa hänen\ntyötaakkansakin, varsinkin kun hänen terveytensä vuosi vuodelta kävi\nyhä huonommaksi. Muunohessa vaivasi häntä kova kolotustauti, joka\netenkin öisin tuotti hänelle \"sietämättömiä tuskia\". Epäuskon kasvava\nvalta, herännäisyyden taantuminen monessa paikoin, kirkkolakia y.m.\nkirkollisia ja isänmaallisia kysymyksiä koskeva erimielisyys eivät\nmyöskään olleet omiaan virkistämään Berghin mieltä ja helpottamaan\nhänen raskaan työpäivänsä iltahetkiä. Mutta Herran kädestä ottaa hän\nkaikki, mitä hänen osakseen tulee, ei vastenmielisesti, vaan kiittäen\nja ylistäen. On kehoittavaa nähdä, miten huolet ja vastoinkäymiset\nahdistavat häntä yhä likemmäs Jumalaa. Kansan köyhyyttä ja omia\ntaloudellisia huoliaan ajatellen kirjoittaa hän: \"Olen koettanut\noppia ja opettaa muille neljättä rukousta sen yhteydessä muiden\nrukousten kanssa. Herra opettakoon meitä uskomaan ja tunnustamaan\".\n[J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 22/5 65.] Ja kun hän jo oli niin\nsairas, ettei enää kyennyt lähtemään virkatoimiin pitäjälle, iloitsi\nhän siitä, että hän \"oli päässyt tilaisuuteen enemmän kuin ennen\nviljellä sanaa ja rukousta\". \"Täten\", niin hän kirjoittaa, \"on Jesus\nyhä enemmän kirkastunut minulle ja tullut minulle yhä kalliimmaksi\".\nTässä yhteydessä puhuu Bergh siitäkin, että hän tutkimalla\ntunnustuskirjoja raamatun lukemisen yhteydessä on \"saanut enemmän\nvaloa kestävissä ulkonaisissa riidoissa\". Kuinka perusteellinen\nBergh oli, näkyy siitäkin, että hän pyytää Cleveä hankkimaan hänelle\nparemman alkukielisen tunnustuskirjojen painoksen, hänen omansa kun\noli huono eikä noudattanut samaa järjestystä, kuin suomenkielinen\nkäännös.\n\nBerghin tauti pakotti hänet vihdoin pyytämään virkavapautta.\nAinoastaan muutamia kuukausia hän sitä tarvitsi. Mutta vielä pari\nviikkoa ennen kuolemaansa kirjoitti hän, vaikka hänen tuskansa usein\nolivat hyvin kovat, Clevelle: \"Jumala on ihmeellisesti auttanut minua\nsekä sielun että ruumiin puolesta. Hänelle olkoon kiitos ja ylistys\".\n[J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 25/5 66; J. F. Berghin kirje O.\nH. Clevelle 3/9 66.]\n\nMikkelin päivänä jumalanpalveluksen alkaessa, syyskuun 30 p:nä 1866\nkutsui Herra Juhana Fredrik Berghin lepoonsa. Kun hänen apulaisensa\naamulla lähti kirkkoon, jätti hän hänelle hyvästi lausuen: \"Vie\ntervehdykseni seurakunnalle. Sano heille: niin on Jumala maailmaa\nrakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen\nuskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi ijankaikkisen elämän\". \"Sanonko\nminä\", kysyi apulainen, \"että te nyt omalle kohdallenne sen niin\ntunnette?\" \"Älä siitä puhu\", kuului kuolevan vastaus, \"vaan sano\n_heille_ nuo Herran sanat\". -- Melkein heti apulaisen lähdettyä,\nsammui hiljaa tuon uskollisen Herran palvelijan maallinen elämä.\n\nBerghin tuttavat ovat kertoneet, että hänen katseensa, kun hän\nastui suureen seuraan, ensin aina ilmaisi ihmettelyä, joka, jos hän\nseurassa huomasi ystäviä, suli onnelliseen hymyilyyn. \"Autuaallista\nihmettelyä ilmaisivat hänen kalpeat kasvonsa, kun minä kirkosta\ntultuani astuin hänen kuolinvuoteensa ääreen\", on yllämainittu\napulainen kertonut. [Kert. kirkkoherra P. Malinen.]\n\nKuinka rakas Berghin muisto vielä kauan hänen kuolemansakin jälkeen\noli Rantasalmella, samoinkuin poikkeuksetta Savon heränneen\nkansan keskuudessa, näkyy muunohessa muutamasta torppari _Juhana\nHämäläisen_ hänestä v. 1879 sepittämästä runosta. Sen muodollinen\npuoli on hyvinkin puutteellinen, mutta sisällys, joka kuvaa Berghin\nelämänvaiheita, hänen opettajatointaan ja oppiaan, osoittaa, miten\nselvän käsityksen viimemainitun sanankuulijat olivat häneltä saaneet\nei vain hengellisen elämän salaisuuksista, vaan muistakin asioista.\nRunoa, joka käsittää 980 säettä, ei ole painettu. Lainaamme sen\nloppuosasta tähän muutamia säkeitä:\n\n    \"Tämä on tohtori Berghin muistolaulu,\n    Jota tehdä tuli minull' suuri halu,\n    Ei että tämän kautt' tietyksi tulisin\n    Ja mainittava maailmassa olisin.\"\n\n    \"Vaan sille vainajal' muistoksi tämä olkoon,\n    Ja Jumalalle kunniaksi tulkoon,\n    Jota tulis meidän aina ylistää\n    Ja hänen totuuttansa julki julistaa.\"\n\n    \"Vaan kun vainaja, josta tämä laulu tehtiin,\n    Kristinopin syvään ytimeen on ehtin',\n    Että hänel' oli niistä selvä käsitys\n    Ja Pyhän hengen oma esitys.\"\n\n    \"Että hän ei juttuja jaaritellut\n    Eikä järjen viisaut' opiksi esitellyt,\n    Vaan puhtaasti kylvi sanan siementä\n    Tahtomatta niilläkään sitä lisätä.\"\n\n    \"Opin puhtaudest' ansaitsee hän kiittää,\n    Vaan se tunnustus mun tulee tähän liittää,\n    Että hän ansaitsee paljon enemmän\n    Kuin onkaan minussa miestä tekemään\".\n\n[Johan Hämäläisen Muistolaulu Tohtori Johan Fredrik Berghin opista ja\nelämästä. (Runon on minulle lainannut pastori T. Vilho Laine.)]\n\nYhä yleisemmin kunnioitettiin Berghiä varsinkin hänen elämänsä\nloppuaikoina myöskin johtavissa kirkollisissa piireissä. Maan\nhallitusmiehetkin antoivat hänelle tunnustuksensa. Todistuksena on\nmuunohessa sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon.\nPaljon suuriarvoisempi on kuitenkin se tunnustus, minkä hän on saanut\nSavon heränneeltä kansalta, joka sukupolvesta toiseen siunaa hänen\nmuistoaan.\n\nVarsinkin Berghin kuoleman jälkeen alkaa herännäisyyden lamautuminen\ntulla näkyviin lähipitäjissäkin. Säämingissä elivät vielä\nsikäläisen liikkeen etevät johtajat Olli Mikonpoika Pesonen ja\nMatti Liukko, mutta heidänkin johtamiinsa joukkoihin vaikutti\nBerghin poismuutto lamauttavasti. Säämingin heränneillä ei enää\nollut asiaa Rantasalmelle, yhteys heidän ja sikäläisten ystävien\nvälillä kävi vieraammaksi, väsähtämistä alkoi näkyä yhä yleisemmin.\nSitäpaitsi oli moni vainojen aikojen kärsimyksissä karaistusta\nja uskonnollisessa elämässään vakaantuneesta kantajoukosta jo\nsiirtynyt pois näyttämöltä, eikä uusia herätyksiä enää tapahtunut\nkuin hyvin harvoin. [Kert. sahanhoitaja G. Pesonen.] Säämingin\nmerkkimiehistä kuoli Olli Juhonpoika Pesonen 1868, Olli Mikonpoika\nPesonen 1870 ja Matti Liukko 1878. [Säämingin kirkonkirja.] Paljon\nsiunausta olivat nämä kansanmiehet opillaan ja kristillisellä\nvaelluksellaan levittäneet kotiseudullaan ja, niinkuin jo ennen\non mainittu, lähiseuduilla, varsinkin Kerimäellä. Jos täytyykin\nmyöntää, että liike näillä seuduin J. F. Berghin ja näiden Säämingin\nheränneitten johtomiesten kuoleman jälkeen ennenpitkää katosi miltei\nnäkymättömiin, jäi kuitenkin heidän vaikutuksestaan sikäläisen kansan\nuskonnolliselle elämälle pohja, jolle tulevaisuudessa syvällistä\nhengellistä elämää voidaan rakentaa. -- Säämingin vanhoista, näiden\nseutujen ulkopuolellakin tunnetuista heränneistä, jotka elivät vielä\nvuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, on edellisten kera muistettava\nmyöskin kanttori P. Venell. Heränneitten katsantotavalle uskollisena\nloppuun asti päätti hän päivänsä v. 1883. [Sukukirja.] Näiden\nseutujen heränneistä papeista mainittakoon A. Wahlberg (IV, 113),\njoka, oltuaan kappalaisena Pieksämäellä 1856-1866, viimemainittuna\nvuonna siirtyi samankaltaiseen virkaan Kerimäelle, missä hän kuoli v.\n1868. [Sukukirja; kert. Hanna Cautón.]\n\nPieksämäellä oli vielä V. J. Majanderin (IV, 113) ja Wahlbergin\npoismuuton jälkeen seurakunnasta herännäisyyden jäännöksiä\nhuomattavan paljon. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä tähän\nsuuntaan lukeutuvia henkilöitä, jos kohta yhteinen sananharjoitus\nsiellä jo siihen aikaan melkein kokonaan oli lakannut. [Kert. Hanna\nCautón.]\n\nPaitsi seurakunnassa toimineita heränneitä pappeja, jotka, niinkuin\nolemme nähneet, jo aikaisemmin olivat muuttaneet pois paikkakunnalta,\nolivat herännäisliikkeen muutkin täällä vaikuttaneet merkkimiehet\npoistuneet näyttämöltä. Tuo aikoinaan hurmahenkistä levottomuutta\ntäällä aikaansaanut, mutta sittemmin Paavo Ruotsalaisen oppilaaksi\nnöyrtynyt Pietari Riipinen (I, 331) kuoli jo 1861 ja seudun\nheränneitten epäilemättä etevin maallikkoedustaja Gabriel Markkanen\n(III, 221), jonka vaikutus muissakin herännäispiireissä oli\nhuomattava, syksyllä 1863. Kauemmin eli täkäläisen Paavo Ruotsalaisen\nsuunnan kolmas johtava henkilö Heikki Asikainen (III, 221), joka\nkuoli vasta 1875. Mitään elinvoimaisempaa liikettä ei Markkanenkaan\nja vielä vähemmin hänen viimemainittu apumiehensä saanut Pieksämäellä\nsyntymään. Herätysten aika oli täälläkin loppunut. Eikä päässyt\ntäällä nousemaan renqvistiläinenkään suunta. Sen etevimmät edustajat\nJuhana Ukkonen (k. 1884) ja Klemens Liukkonen (III, 221) (k.\n1881), eivät vanhoilla päivillään enää saaneet rukouksen henkeä\nseuralaisissaan sytytetyksi, ja heidän edustamansa liike kuoli\nennenpitkää sukupuuttoon. [Pieksämäen kirkonkirja.]\n\nParemmin kuin useimmissa muissa Savon seurakunnissa säilyi\nherännäisyys Suonenjoella. V. 1861 siirtyi sinne Pieksämäeltä V.\nJ. Majander. Heränneen papin lämmöllä liittyi hän sikäläisten\nheränneitten luotettavaan ja kokeneeseen johtajaan Pentti\nKorhoseen, koettaen yhdessä hänen kanssaan sytyttää liekkiin\nliikkeen sammuvaa tulta. Bergh-veljet eivät enää päässeet käymään\ntäällä rakkaassa kotipitäjässään, yhä yleisemmäksi käynyt epäusko\nlevitti myrkkyään tännekin, ja heränneitten oma huolimattomuus\navasi oven kaikenlaisille onnenonkijoille heidän omaan piiriinsä.\nNäistä on ennen (IV, 113) mainittu Paavo Jalkanen huomattavin.\nTurhaan koetettuaan saada Korhosta epäluulon alaiseksi Majanderin\nsilmissä, alkoi hän vehkeillä molempia vastaan. Yhä rohkeammin\nesiintyi hän seuroissa puhujana, lumoten kansaa liehakoitsevan\nystävällisellä käytöksellään ja hyvillä puhelahjoillaan. Seurauksena\noli, että Korhonen muutti Majanderin kanssa pois, kun tämä, oltuaan\nvälisaarnaajana Iisalmessa (1862-63), siirtyi Karttulaan, jonka\nseurakunnan kappalaiseksi hän viimemainittuna vuonna oli päässyt.\nKasvamistaan kasvoi Jalkasen maine Suonenjoella, vaikka sekin hänestä\ntiedettiin, että hän runsaasti viljeli väkijuomia. Pintapuolista oli\nhänen puheensa ja pintapuolisuuteen eksyivät hänen sanankuulijansa.\nTuskin olivat Majander ja Korhonen ehtineet asettua Karttulaan, missä\nheidän vaikutuksestaan uusi herätys syntyi, ennenkuin Suonenjoenkin\nheränneitä tuon tuostakin alkoi näkyä heidän seuroissaan. Mutta eivät\nnämä kuitenkaan rikkoneet yhteyttään Jalkasenkaan sanankuulijoitten\nkanssa, vaikka kummankin suunnan uskonnollisessa katsantotavassa oli\ntuntuva erotus. Häiriöitä ja eripuraisuutta tämmöiset olosuhteet\nkuitenkin väkisinkin synnyttivät Suonenjoen jo ennestään Paavo\nRuotsalaisen ja Berghien aikuisten, vakavaan parannukseen ja\nvalvovaan uskoon vaativien herätysten ajoista vieraantuneessa\nliikkeessä. [Kert. Ville Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet;\nPaimenmuisto.]\n\nSamana vuonna (1862) kuin Majander muutti pois Suonenjoelta,\npääsi sinne kappalaiseksi herännäismielinen _Juhana Warén_. Hänen\nesiintymisensä ei ollut omiaan häiriötä asettamaan. Levottomuus\npäinvastoin vain lisääntyi niinä 20 vuotena, jolloin hän, ensin\nkappalaisena, sittemmin kirkkoherrana, oli pappina seurakunnassa.\nEttei hän ollut herännäisyyden vastustaja, näkyy siitä, että hän\nkääntyi Bergh-veljesten puoleen kirjeillä, joissa hän valitti\nvaikeaa asemaansa ja kysyi heiltä neuvoa. Niinikään pyysi hän heitä\npyytämällä saapumaan Suonenjoen uuden kirkon vihkijäisiin (1865).\nKutsua eivät Berghit voineet noudattaa ja sitäpaitsi näkyvät he\npitäneen kaiken sekaantumisen suonenjokelaisten ja heidän pappinsa\nvälisiin suhteisiin turhana, he kun silminnähtävästi eivät luottaneet\nviimemainittuun. Asianlaitaa kuvaa seuraava J. I. Berghin, heränneen\nsuonenjokelaisen Aapeli Rossin käynnin johdosta hänen luonaan\nLimingassa, J. F. Berghille kirjoittama kirje:\n\n\"Keskusteluista Aapeli Rossin kanssa, joka on järkevä mies, sain\nyhä enemmän varmuutta siihen, mitä jo ennakolta tiesin ja uskoin,\nettä Warénilta todellakin puuttuu tahtia, niinkuin sinäkin näyt\nhuomanneen. Sitäpaitsi on hän epäluuloinen ja pyytää kiitosta\nhengellisyydestään, ahkeruudestaan ja lahjoistaan. Olen uskonut,\nettä todellisia vikoja löytyy ja on löytynyt myöskin vanhojen\nheränneitten puolella, mutta Aapelilta sain tietää, että he\ntodellakin ovat tehneet ainakin hyviä yrityksiä saadakseen aikaan\nsopua ja myönteliäisyyttä. Mutta ei auta mikään, sillä W. kuuntelee\njuoruja. Hän on alituisesti kiusannut minua pitkillä kirjeillä\nsamasta asiasta. Viimeinen kirjeeni hänelle (paljon ennen Rossin\nkäyntiä täällä) oli ankaran vakava, ja sentähden lienee hän\nkääntynyt sinun puoleesi. Olisi erinomainen asia, jos jaksaisit ja\nehtisit käydä Suonenjoki-raukkaa katsomassa, -- ei niinkään paljon\nWarénin tähden, jonka luulen auttamattomaksi, hän kun suullisessa\nkeskustelussa myöntää paljon, vihdoin kaikkikin, mutta pian jälleen\nyksinään ollessaan vetäytyy 'janhukselleen' [paksuun kuoreensa.] --\nvaan heränneitten tähden, jotka ovat kovin kiusattuja ja syvästi\nsurevat eripuraisuutta. W. taistelee heitä vastaan saarnatuolista,\nei hyväntahtoisesti heitä nuhdellen, vaan katkeralla innolla, joka\nilmaisee nurjamielisyyttä heränneitä vastaan seurakunnan edessä\". [J.\nI. Berghin kirje J. F. Berghille 13/2 66; Paimenmuisto.]\n\nJos tämä kirje osoittaakin hieman puolueellisuutta Suonenjoen\nvanhoihin heränneisiin nähden, näkyy siitä samalla muuttumatonta\nrakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin kansan syvissä\nriveissä. Tuo ilmeisesti liiaksi ankara arvostelu Warénista johtuu\nnähtävästi siitä, ettei tämä ymmärtänyt Suonenjoen heränneitä ja\nsiten antoi aihetta väärinkäsityksiin myöskin heidän puoleltaan.\nJa joka tapauksessa on asiaa arvosteltaessa otettava huomioon se\nvikoileva mieli, eripuraisuus ja huikentelevaisuus, jonka Jalkasen\nesiintyminen oli saanut aikaan Suonenjoen heränneissä. Warénin asema\nei todellakaan ollut helppo.\n\nKauan ei saanut Majander toimia Karttulassa. Jo v. 1867 kutsui elon\nHerra tämän ahkeran ja innostuneen työntekijän pois. Kaksi vuotta\naikaisemmin (1865) oli Pentti Korhonen päässyt lepoon. Huomattava oli\nse herätys, minkä nämä herännäisyyden uskolliset ja elävähenkiset\nvartijat saivat aikaan Karttulassa, mutta ennenpitkää alkoivat senkin\nnäkyvät jäljet, mikäli on kysymys liikkeestä semmoisenaan, kadota.\nJalkasen pintapuolisesta ja eksyttävästä johdosta huolimatta säilyi\nherännäisyys sitävastoin Suonenjoella. Vielä vuosisadan lopussa oli\nse huomattava ja elinvoimainen. Jalkanen kuoli vasta 1895. [Kert. V.\nSuhonen y.m.; Paimenmuisto; Suonenjoen kirkonkirja.]\n\nKuopion herännäisyydessä tapahtui tuntuva muutos, kun J. I. Bergh v.\n1861 muutti Liminkaan. Niinkuin olemme nähneet (IV, 93), oli kyllä\nse osa sikäläisistä heränneistä, joka oli mieltynyt Jonas Laguksen\nkatsantotapaan, jo sitä ennen vieraantunut hänestä, mutta hänellä\noli kuitenkin vielä paljon ystäviäkin täällä Savon herännäisyyden\nvanhassa keskuspaikassa, ja nämä kaipasivat häntä paljon. Sitäpaitsi\non huomattava, että herännäisyys Berghin poismuuton kautta menetti\nparaan tukensa Kuopion tuomiokapitulissa. Piispa Frosterusta (k.\n1884) ei kyllä mitenkään voi sanoa liikkeen sortajaksi, mutta\nerillään heränneistä hän aina pysyi eikä milloinkaan ryhtynyt\nsuoranaisesti heidän etujaan valvomaan, ja mitä tuomiorovasti A.\nG. Borgiin tulee, niin tiedämme, että hänen uskonnollinen kantansa\nvielä vähemmän sopi yhteen heränneitten katsantotavan kanssa.\nNäin ollen jäi Berghin poismuuton kautta Kuopiosta sikäläiseen\ntuomiokapituliinkin aukko, joka varsinkin virkamääräyksiin nähden ei\nollut eduksi maan pohjoisen osan herännäisyydelle.\n\nOltuaan seitsemän vuotta pappina Karstulassa (IV, 93), palasi\nAlbert Ingman v. 1860 Kuopioon, jonka maaseurakunnan kappalaiseksi\nhänet oli nimitetty. Huonosti oli hän viihtynyt ensinmainitussa\nseurakunnassa, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja sisällisen\nihmisensä puolesta edistynyt. Kuopioon palatessaan oli hän kyllä sama\nvakava, maailmaan ja sen tapoihin nähden jyrkkä pietista kuin hänen\nensi kertaa täällä pappina toimiessaan, mutta hänen esiintymisensä\noli lempeämpää ja hänen saarnansa evankelisempaa kuin ennen. Hänen\ntyöpäivänsä myrskyt olivat asettuneet ja illan rauha joutunut. Vaikka\nIngman lähinnä kuului Jonas Laguksen edustamaan suuntaan, lähestyivät\nhäntä luottamuksella myöskin paikkakunnan muut heränneet. Sekä J. I.\nBerghin että J. F. Berghin kanssa oli hän hyvässä sovussa. Ingman\nkuoli toukokuussa 1866. [Paimenmuisto; K. A. Malmbergin, A. Granitin\ny.m. kertomukset; J. F. Berghin kirjekokoelma.]\n\nNäiden seutujen heränneistä papeista on edellisten kera muistettava\nmyöskin J. V. Johnsson, joka, toimittuaan jumaluusopin lehtorina\nKuopion alkeisopistossa vuosina 1868-76, pääsi Juvan kirkkoherraksi.\nEttä häntä pidettiin oppineena ja kykenevänä miehenä, näkyy\nniistä monista luottamustoimista, jotka hänelle uskottiin. Hänet\nnäet valittiin (1871) raamatun suomennoskomitean jäseneksi sekä\npappissäädyn edustajaksi 1867 ja 1872 vuosien valtiopäivillä,\nja varsinkin todistaa se seikka, että hänet v. 1884 asetettiin\nensimmäiselle vaalisijalle Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan,\nmiten suuressa arvossa hänen virkaveljensä häntä pitivät. Tähän\nvirkaan hänet myöskin nimitettiin, mutta hän kuoli samana vuonna\n(1884), ennenkuin hän oli ehtinyt siihen astua. [Hornborg, Matrikel;\nPaimenmuisto.]\n\nMiltei ainoana Kuopion Paavo Ruotsalaisen aikuisista heränneistä\neli vielä XIX vuosisadan lopussa lääninrahastonhoitaja K. A.\nMalmberg (IV, 92-93). Niinkuin olemme nähneet, oli tämä vilpitön\nja kiivas herännäisyyden ystävä sydämensä koko lämmöllä jo nuorena\nruvennut Paavo Ruotsalaisen opetuslapseksi. Yhtä innokkaasti kuin\nhän tämän herännäisyyden oppi-isän eläessä oli häntä kannattanut,\nyhtä ehdottoman varmasti puolusti hän häntä elämänsä loppuun asti,\nkovasti kiivastuen, jos kukaan uskalsi viitatakaan hänen vikoihinsa.\nJa yhtä ehdottomalla kunnioituksella ja ihailulla oli hän liittynyt\nJonas Lagukseen. Vuosien kuluessa ja samassa määrässä kuin Kuopion\nherännäisyys alkoi vähetä, kävi tämä ihailu yhä yksipuolisemmaksi\nja puolueellisemmaksi. Vikoillen J. I. Berghiä, jonka kanssa sopu\nkuitenkin ulkonaisesti säilyi loppuun asti, ja ennen kaikkea\nniskaslaisuuden ja uuden suunnan edustamia oppeja, ei tahtonut hän\nkuulla puhuttavankaan muusta herännäisyydestä kuin siitä, jonka\njohtajana Lagus elämänsä loppupuolella oli ollut. Miten vierasta\ntämä toistupalainen katsantotapa Savon heränneille ylimalkaan\nolikin, edusti Malmberg sen jyrkintä muotoa siinäkin kohden, että\nhän piti Laguksen suuntaa ja siihen kuuluneita sekä vielä elossa\nolevia henkilöitä ainoina, jotka olivat päässeet käsittämään sitä\nsalaista viisautta, minkä Jumala oli uskonut Paavo Ruotsalaiselle.\nMitään uudistusta herännäisyysliikkeelle hän toistupalaisten tavoin\nei myöskään pitänyt mahdollisena. Herätysten aika oli ollut ja\nmennyt! Mutta se lämpö, jolla hän vielä vanhoillakin päivillään puhui\nmenneitten aikojen vaiheista, sekä hänen valistunut käsityksensä\nristin tien salaisuuksista todistivat, miten syvästi herännäisyys\noli vaikuttanut häneen. Suurta kunnioitusta nautti Malmberg\nkotiseudullaan loppuun asti, joka näkyy siitäkin, että hänet\nvalittiin maallikkoedustajaksi vielä 1893 vuoden kirkolliskokoukseen,\nvaikka hän siihen aikaan oli 76 vuoden ikäinen. -- Malmberg kuoli v.\n1901. [Kuopion kirkonkirja.]\n\nMuita huomattavia herännäisyyden edustajia ei Kuopiossa J. I. Berghin\npoismuuton ja Albert Ingmanin kuoleman jälkeen ollut. Mutta vaikka\nsikäläinen liike näiden aikojen jälkeen laimenemistaan laimeni,\nlöytyi vielä vuosisadan lopussa sekä Kuopion kaupungissa että siihen\nkuuluvassa maaseurakunnassakin monta, joiden koko uskonnollinen\nkatsantotapa oli vanhojen heränneitten katsantotapaa. Senmielisiä\npappejakin on Berghin ja Ingmanin aikojen jälkeenkin siellä ollut.\n\nMaaningan ja Nilsiän herännäisyys oli jo Paavo Ruotsalaisen\nloppuaikoina ilmaissut hyvinkin selviä väsähtämisen oireita, eikä\nkulunut kuin pari vuosikymmentä, ennenkuin liike näillä seuduin\nnäytti kerrassaan häviävän. Ensinmainitussa seurakunnassa toimi\nkyllä, niinkuin olemme nähneet (IV, 112) vuoteen 1858 herännyt\nE. Saurén, mutta sanottavia jälkiä hänenkään työstään ei siellä\nmyöhempinä aikoina enää näkynyt. Mutta täällä, samoinkuin\nNilsiässäkin, löytyi kyllä vielä myöhemminkin kansan uskonnollisessa\nkäsityksessä paljon perintöä suurten herätysten ajoilta. Tämä\nkoskee varsinkin Nilsiää. Paavo Ruotsalaisen kerrotaan vähän ennen\nkuolemaansa kerran kotipitäjästään lausuneen: \"Täällä ei herää\nihmisiä ennenkuin 30 vuoden perästä\". [Kert. näiden seutujen vanhat\nheränneet.] Jos kertomuksessa on perää, ilmaisi tuo merkillinen\nmies, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tälläkin ennustuksella sitä\nprofeetallista lahjaa, josta monesti ennen olemme huomauttaneet.\n\nPaljon eloisampaa kuin viimemainituissa seurakunnissa oli liike vielä\n1860-luvun jälkeenkin Iisalmessa. Syynä ei suinkaan ollut yksinomaan\nse, että siellä vielä verraten myöhäisinä aikoina oli vaikuttanut\nheränneitä pappeja -- A. Wahlberg (1853-56), V. J. Majander\n(1862-63), H. K. T. Brofeldt vuodesta 1865 sekä Lapinlahdella Klas\nWeisell, joka siellä oli kappalaisena vuodesta 1854 kuolemaansa\nasti v. 1876 -- eikä sekään, että siellä olisi löytynyt eteviä\nmaallikkojohtajia, vaan ilmeistä on, että sikäläiset heränneet,\nmitä sitten heidän silloisesta hengellisestä tilastaan onkin\nsanottavaa, rakkaudella koettivat pysyä uskollisina herännäisyyden\nvanhoille traditsiooneille, joista he poissiirtyvältä sukupolvelta\nolivat niin paljon kuulleet. Näistä vanhuksista on ensimmäisenä\nmuistettava herännäisyyden muistojen kerääjä ja kertoja L. J.\nNiskanen, joka, niinkuin tiedämme (IV, 91), eli vielä XIX vuosisadan\nkeskivaiheella, sekä Juhana Poikonen (IV, 116), joka kuoli vasta\nv. 1867. Niinkuin tiedämme, oli kumpikin näistä miehistä erittäin\nhuvitettu herännäisyyden vanhoista muistoista ja kertoivat niistä\nkernaasti nuoremmalle sukupolvelle. Emme sentähden erehtyne, kun\nväitämme tämänkin seikan estäneen Iisalmen heränneitä vieraantumasta\nisien tavoista ja harrastuksista. Kun sitten L. J. Niskasen vanhin\npoika, ennen (IV, 110) mainittu Juhani Niskanen 1860-luvulla ryhtyi\nkotiseutunsa jo hajoavan herännäisyysliikkeen johtajaksi, liitti hän\ntoimintansa menneiden aikojen suuriin muistoihin, joita hän isältään\noli niin paljon kuullut ja kyytimiehenä tämän matkoilla suoranaisesti\nitsekin mieleensä painanut. Tämän kautta sai hänen esiintymisensä,\njonka voimaa vilkas älynsä, puheliaisuutensa ja avomielisyytensä\nsuuressa määrässä lisäsivät, Iisalmen heränneitten joukon, jota\neripuraisuus ja uneliaisuus jo kauan olivat hajoittaen havitelleet,\njälleen kootuksi. Sitäpaitsi on huomattava, että 1860-luvulla\nsattuneet suuret nälkävuodetkin pakottamalla pakottivat ihmisiä\nJumalaa etsimään, varsinkin niitä, jotka Herrasta enemmän isiltään\nolivat kuulleet. Muistettava on niinikään Kiuruveden läheisyys,\nmistä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, Niskanen ennenpitkää sai\npaljon apua.\n\nSavon herännäisyyden tukeena oli vielä XIX vuosisadan viimeisinä\nvuosikymmeninä J. J. Rahm. Niitä vaikeuksia säikähtämättä, joita\nPaavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ilmaantui\nKiuruveden heränneitten sopua ja hengellistä elämää häiritsemään\n(IV, 111-112), pysyi tämä koeteltu sotavanhus uskollisena menneille\nmuistoille sekä oman aikansa liikkeen vaiheille, vaikka hän olikin\nliian heikko painamaan alas sitä eripuraisuuden ja yhä kasvavan\nvikoilemisen henkeä, joka oli hajoittamassa Kiuruveden heränneitä\nja uhkasi sukupuuttoon hävittää koko heidän joukkonsa. Jäännös\nkuitenkin jäi, ja siihen liitti Herra, niinkuin myöhemmin saamme\nnähdä, uudestaan herättävän ja kokoovan armonsa. -- V. 1866 siirtyi\nRahm Kiuruvedeltä Heinävedelle, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän\nsitten toimi vuoteen 1879. Viimemainitussa seurakunnassa oli Albert\nIngmanin ajoilta heränneitä, mutta mitään eloisampaa liikettä hän ei\nsielläkään enää saanut aikaan. Sitä eheämmän tunnustuksen ansaitsee\nRahm siitä, että hän yhä edelleen rakkaudella seurasi herännäisyyden\nvaiheita eikä liittynyt niihin, jotka miltei iloiten tuomitsivat\nsen jo sukupuuttoon kuolleeksi. Vielä elämänsä myöhäisenä iltana --\nhän kuoli Leppävirran kirkkoherrana v. 1894 -- iloitsi hän siitä\nuudesta, vanhaan herännäisyyteen liittyvän herätyksen aamukoitosta,\njoka XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä alkoi näkyä Savonkin\npietismin entisillä sydänmailla. [Hengellinen Kuukauslehti 1895, s.\n257; Paimenmuisto; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden\nkeskuudessa; kert. Eero ja Aappo Lämsä, Wilh. Malmivaara, K. A.\nMalmberg, J. Schwartzberg, Kusti Niskanen y.m.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe likeinen yhteys, joka 1820--30-luvuilla oli olemassa Pohjois-Savon\nja Pohjois-Karjalan herännäisyysliikkeiden välillä, väheni, niinkuin\ntiedämme, vähenemistään Paavo Ruotsalaisen loppu-ijällä ja katkesi\nhänen kuolemansa jälkeen kokonaan. Nämäkin vaiheet osoittavat\nselvästi, miten tärkeänä tekijänä herännäisyyden säilymiseksi ja\nelpymiseksi sen eri seutujen likeinen keskinäinen kanssakäyminen\non ollut. Se on laajentanut heränneitten näköpiiriä, tuonut uutta,\nvirkeämpää eloa etäälläkin oleviin seutuihin, painanut alas\nitsekylläisyyden syntiä, opettanut pitämään muita itseään parempina\nja sytyttänyt rakkauden tulta niissäkin sydämissä, joissa tämä\ntuli jo oli sammumaisillaan. Savon ja Karjalan herännäisyyden\nvieraantuminen toisistaan tuotti arvaamattoman suurta vahinkoa\nkummallekin liikkeelle. Viimemainitun maakunnan heränneitten pappien\nkirjeenvaihto Savossa asuvien virkaveljiensä kanssa on 1860-luvusta\nalkaen ja jo aikaisemminkin ainoa yhdysside kummankin maakunnan\nheränneitten välillä. Varsinkin Karjalan syrjäiselle, muulle\nherännäisyydelle jo ennestään perin vähän tunnetulle liikkeelle\ntuotti tämä suurta vahinkoa.\n\nEtenkin Karjalan pohjoisissa seurakunnissa tapaamme vielä XIX\nvuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla verraten monta herännyttä\npappia. Etevin näistä oli epäilemättä P. J. F. Brofeldt, joka v.\n1851 (III, 499-502) tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Vielä tänään\nmuistetaan hänen tarmokasta työtään tämän seurakunnan palveluksessa.\nKirkossa, rippikoulussa, kinkereillä ja sairasmatkoilla jakoi hän\nvoimallisesti ja samalla hellän evankelisesti pelastuksen sanomaa\nseurakuntalaisilleen Joskus oli hän uupua suuren työtaakan alle tässä\npappien puolelta kauan laiminlyödyssä seurakunnassa. \"Reestä rekeen\nminua kuljetetaan\" oli hänen tapansa sanoa, kun häntä alituisesti,\nmonesti aivan aiheettomastikin, pyydettiin lähtemään pitäjälle.\nVarsinkin Brofeldtin rippikouluopetusta kiitetään erinomaiseksi.\nMuunohessa oli hän oppilailleen puhunut siveellisyysasioistakin,\ntytöille erikseen ja pojille erikseen suljettujen ovien takana.\nPyhäkoulutkin järjesti Brofeldt Nurmekseen. Aiheen siihen lienee\nkuitenkin piispa Frosterus seurakunnassa pitämällään tarkastuksella\nantanut.\n\nBrofeldtin suhde Nurmeksen heränneitten johtajiin, Peti Tolvaseen\nja Tuomas Piiroseen (III, 201-203), joka, niinkuin tiedämme (III,\n500-501), alussa ei ollut hyvä, parani vuosi vuodelta. Muunmuassa\nkerrotaan, että viimemainittu hänen viimeistä tautiaan sairastaessaan\nkävi hänen luonansa. Brofeldt oli valittanut, että hän oli levoton\nhengellisestä tilastaan ja, kun Piironen oli neuvonut häntä\nansiotonna lähestymään armoistuinta, vastannut: \"Tuotahan minä\nolen saarnannut, enkä sitä nyt itse muistanut\". -- Brofeldt kuoli\nheinäkuun 15 p:nä 1858. [Paimenmuisto; O(lli) K(oistinen), Karjalatar\n1912, N:o 36.]\n\nNurmeksessa toimi loppu-ijällään Lapinkin herännäisyyden vaiheissa\nvoimallisista herätyssaarnoistaan tunnettu K. F. Pfaler (III, 568),\nollen tämän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1868 vuoteen 1879,\njolloin hän kuoli. Luultavaa on, että tämän monessa suhteessa kelpo\nmiehen saarnat eivät siitä syystä päässeet syvemmältä vaikuttamaan\nhänen sanankuulijansa sydämiin, että ne olivat yksipuolisesti\nlaillisia. Nurmeksessa antoi hän sitäpaitsi juuri tällä\nsaarnatavallaan Tuomas Piiroselle tilaa puhumaan vastakkaiseen, s.o.\nhedbergiläiseen suuntaan.\n\nMuista täällä vuosisadan loppupuolella vaikuttaneista papeista on\nniinikään mainittava Keski-Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa jo\naikaisemmin tunnettu K. J. Engelberg, joka v. 1860 tuli Nurmeksen\nkappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet (IV, 239), kuului hän Jonas\nLaguksen perustamaan suuntaan ja oli uuteen paikkaan muuttaessaan\nniin piintynyt tuon suunnan katsantotapaan, että hänen oli vaikea\npäästä kotiutumaan muihin oloihin. Sentähden hän ei myöskään löytänyt\ntäysin luotettavia liittymiskohtia uskonnolliselle elämälleen\nKarjalan heränneitten katsantotavasta, vaikka tämä vieläkin, niinkuin\nhänen oma käsityksensäkin, pääasiassa perustui Paavo Ruotsalaisen\noppiin. Engelberg oli kappalaisena Nurmeksessa kuolemaansa asti\nv. 1894. Millaisia hänen saarnansa ja yksityisessä sielunhoidossa\nantamansa neuvot olivat, voidaan päättää hänen säilyneistä\nkirjeistään, joita hän usein masentunutta mieltään keventääkseen\nkirjoitti ystävilleen Pohjanmaalla. Lainaamme tähän otteen muutamasta\ntällaisesta kirjeestä, varsinkin koska se näyttää, kuinka yleiseksi\nhedbergiläinen henki Nurmeksessa oli tullut:\n\n\"Muutama rivi ikävässäni. -- -- -- Uusi testamentti, Hunajanpisarat,\nPontoppidanin Uskon peili y.m. ovat toverinani kamarissani. En\nnäy pääsevän edistymään. Yhä. edelleen täytyy minun köyhänä\nsyntisenä riippua sanan kalliissa lupauksissa, katsoen häneen,\njoka on uskon alkaja, jatkaja ja päättäjä. Tämä on parannukseni ja\nuskoni. Monenkaltaisia ulkonaisia ja sisällisiä kiusauksia täytyy\nminun kokea, mutta tämä kaikki on terveellistä masentamaan ja\nnöyryyttämään jäykkää ja ylpeää aatamiani. Vanhaa ystävääni Rahmia\nmuistelen usein. Kun tapaat hänet, niin sano hänelle paljon terveisiä\nminulta. Jos vielä tulisin matkustamaan Kuopioon (suuria toiveita),\nniin pistäytyisin välttämättömästi Leppävirralla. Olisi sekä\nhyödyllistä että hupaista saada hänen kanssaan jonkun päivän puhua\nJumalan valtakunnan salaisuuksista, kun vain ei vanhentunut usko\nja kristillisyys tukkisi suuta. Kysy häneltä, muistaako hän vielä,\nmiten Paavo Ruotsalainen nuhteli häntä ja minua, viimeisen kerran\nkäydessämme häntä tervehtimässä saarella. Hän puhui penseydestä ja\nhitaudesta, niistä vioista, jotka yhä edelleen ja näihin asti ovat\nminua vaivanneet. Voi, kuinka harvoja köyhiä ja armoa isoovia sieluja\nlöytyy seurakunnassani, jotka tulevat minua tervehtimään! -- -- --\nMutta syynä lienee minun epäuskoni, joka vaikuttaa, että niin vähän\npuhun heille Jumalan valtakunnasta, sekä toiselta puolen sekin, ettei\nheillä enää ole tarvetta elää uskosta, isoten ja janoten Kristuksen\nvanhurskautta, vaan he elävät omatekoisen uskon perustuksella. He\nluulevat liitäneensä suoremman ja helpomman tien ahtaan portin ohi\nijankaikkiseen autuuteen. Ristin tie on heille tuntematon; he eivät\ntiedä, mitä ristin päällensä ottaminen on eikä mitä uudistuminen\nhengessä sanan kautta tietää. Tämä kaikki on heille vastenmielistä,\nniinkuin se ei kelpaakaan lihalle ja verelle. Sanalla sanoen, he\npitävät jokapäiväistä parannusta ja uskonharjoitusta epäuskon tienä.\nKauheassa pimeässä he ovat kaiken luullun suuren valonsa uhalla.\nHerra valaiskoon ja pyhittäköön meitä totuudellansa! Emme saa väsyä,\nvaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita\nsitten olemmekin, katsoa Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman\nsynnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä\nen minä heitä ulos.\"\n\nSe väärä evankelisuus, jonka valtaan Engelbergin ylläolevan\ntodistuksen mukaan suurin osa Nurmeksen uskonnollisia asioita\nharrastavia henkilöitä oli joutunut, oli saanut alkunsa\nennen mainitusta Tuomas Piirosesta. Vielä Paavo Ruotsalaisen\nkuoleman jälkeen oli tämä lahjakas, mutta kevytmielisyyteen ja\npintapuolisuuteen jo nuorena harjaantunut mies useita vuosia\nyksissä Peti Tolvasen (III, 201-203) kanssa tehnyt työtä Paavo\nRuotsalaisen opin pohjalla. Huomattava on näiden miesten vaikutus\npaitsi Nurmeksessa myöskin Pielisjärvellä sekä varsinkin Juuassa,\nmissä suuria herätyksiä tapahtui vielä 1850-luvulla. Etenkin\nviimemainitun seurakunnan _Vuokon_ kylässä näkyy liike toisinaan\nolleen hyvinkin vilkasta. Niinpä esim. tapahtui siellä pääsiäisaikana\nv. 1853, jolloin Piironen siellä piti seuroja, paljon herätyksiä.\nUseita muitakin maallikkojohtajia löytyi näillä tienoin. Semmoinen\noli esim. N. G. Arppen ystävä ja hänen matkatoverinsa monilla\nseuramatkoilla _Tahvo Saarelainen_ (k. 1870), joka asui Vuokon\n_Männikkölä_-nimisessä talossa, missä usein piti seuroja. Huomattava\non niinikään Peti Tolvasen likeinen ystävä Pielisjärven Viekissä\n_Antti Kiiskinen_ (k. 1904), monta muuta mainitsematta.\n\nJo ennen (III, 202-203) olemme nähneet, että Tuomas Piironen\nkauan oli osoittanut taipumusta hedbergiläisyyteen. 1850-luvun\nloppupuolella antautui hän yhä rohkeammin väärään evankelisuuteen,\njoka lopullisesti johti täydelliseen eroon heränneistä v. 1860.\nViimemainittuna vuonna tuli muutamissa Nurmeksen Jokikylässä\npidetyissä seuroissa julkinen riita Piirosen ja Paavo Ruotsalaisen\nuskollisen opetuslapsen, hengen mieheksi paikkakunnalla tunnetun\n_Niilo Kokkosen_ välillä, joka seuraväen kuullen paljasti hänen\nerehdyksensä. Tästä alkaen pysyi Piironen erillään heränneistä,\npuhui epäillen Nurmeksessa samaan aikaan alkaneesta, mutta sittemmin\nkuitenkin vähitellen sammuvasta herätyksen liekistä, jonka ääressä\nkuultiin kielilläpuhujienkin jo kauan unohduksissa olleita outoja\nääniä. -- Piirosen pojat jatkoivat isänsä työtä paikkakunnalla,\nlevittäen evankelisen suunnan oppia näillä XIX vuosisadan aikuisimman\nherännäisyyden merkkiseuduilla. Itse hän kuoli v. 1871.\n\nEtevin kaikista tämän puolen herännäisyyden maallikkojohtajista oli\nepäilemättä Peti Tolvanen. Vielä niidenkin aikojen jälkeen, jolloin\nhedbergiläisyys Piirosen ja muiden johtamana yhä yleisemmin voitti\nalaa Pielisjärven seurakunnissa, oli hänen vaikutusvaltansa suuri.\nTolvanen pysyi loppuun asti uskollisena Ruotsalaisen opille. Rauhaa\nrakastavana ei hän väleen antautunut väittelyihin toisinajattelevien\nkanssa; kun vastustajat vaatimalla vaativat häntä puolustamaan\nkantaansa, oli hänen tapansa sanoa: \"Jos ei Herra näytä minun olevan\nväärässä, en käsityksestäni luovu.\" Kernaasti kuunteli Pielisjärven\nherännyt kansa Tolvasen puheita; seuraväen tarkkaavaisuus pysyi\nvireillä, vaikka puheita monesti kesti pari tuntiakin yhtämittaa. Ei\nollut harvinaista, että kielilläpuhujiakin seuroissa esiintyi vielä\nTolvasen loppuaikoinakin. Väsymättä kylvi Tolvanen herännäisyyden\nsiemeniä varsinkin lapsiin, hän kun yli 30 vuotta toimi\npyhäkoulunopettajana kotiseurakunnassaan. Koulua kesti koko päivän.\nAamulla piti hän koulupaikassa ensin hartausseurat, jonka jälkeen hän\nluetti lapsia iltaan saakka. Ahkera oli Tolvanen kotonakin puhumaan\nja veisaamaan. Viimeisenä oli hän ylhäällä ja veisasi väkensä\nnukkumaan. Samalla tavalla hän sen aamulla herätti. Muistettava on\nsekin, että hän oli ahkera rukoilija, käyttäen usein polvirukoustakin.\n\nNuorena oli Tolvanen tuohilevyyn hiilellä piirrellen opetellut\nkirjoittamaan. Tätä taitoa, jossa hän vuosien kuluessa kehittyi\nhyvinkin eteväksi, käytti hän, seutunsa herännäisyyden luotetuksi\njohtomieheksi tultuaan, ahkeraan kirjeenvaihtoon etäämmällä asuvien\nystävien kanssa. Valitettavasti ovat nämä hänen kirjoittamansa\nkirjeet, samoinkuin muidenkin hänelle kirjoittamat, joita oli\nhyvin paljon, melkein kaikki joutuneet hukkaan. Miten ja mitä hän\nkirjoitti, näkyy seuraavasta hänen kirjoittamastaan kirjeestä. Se\non osoitettu muutamalle hänen naapurilleen, joka siihen aikaan oli\nvaltiopäivillä, ja kuuluu: \"Rakas veljeni! Muista sitä puhetta,\njota puhuttiin Jänönvaarasta Putsoon mennessä iltasella sinä 12\np. lokakuuta 1863, jossa minulle puhuit Herran kuhtumisesta ja\narmotyön alusta ensi kerran vasta -- vaikka siitä olet paljon\nkuullut, vaan se ei ole sydämeesi päässyt senkään verran, josta\nminä olen ollut suuressa ikävässä. Jos Herra kasvonsa kääntäisi\npuoleemme syntejämme tuta, saisimme, jota olemme monta kertaa kyllä\nsuulla veisanneet. Vaan kun Jumala sen sanoo sydämessä, sitten\nvasta saapi sydämen kivulla nähdä, mitä meiltä puuttuu. Ja tämä on\narmotyötä, tämä on Korkeimman käsi ja tästä minä olen kiitollinen\nJumalalle. Nämä nuhteet ovat Korkeimmalta, jonka armokäsi saavutti\nsinun. Niin kuule, rakas veljeni, nöyryytä itsesi Herran väkevyyden\neteen ja tunnusta vikasi suoraan Herran edessä ja ole kuuliainen\narmo-Herran kutsumiselle eläkä enää lähde pois näiden nuhteiden\nalta, vaan kanna Herran vihaa, kunnes Herra itse siitä irti laskee.\nAnna armotyön teurastaa mieliään myöten. -- -- -- Ei moni tule\nahtaasta portista elämän tielle, vaan niin ylhäiset kuin alhaiset\nmenevät sivu tästä luulouskolla taivaan toivossa helvettiin. --\nSinä tiedät valtioveljes, löytyykö monessa sitä omantunnon ahjoa,\noikein sitä elävätä tuntoa. Hyvä ystävä, mistä heillä se olisi,\nkun eivät armotyön alla ole Jumalasta syntyneet. Ja tämähän se\non vika ja puutos siinä suuressa valtiokunnassa. Mielimurheella\nsaapi Suomea suurta katsella.\" Peti Tolvanen kuoli Jänönvaara\nnimisellä kotitilallaan Nurmeksen Höljäkässä tammikuun 9 p:nä 1885.\n[Paimenmuisto; F. F. Lönnrotin kertomukset Nurmeksen herännäisyydestä\nja Engelbergistä, jonka kanssa hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa;\nEngelbergin kirje K. A. Malmbergille (ilman vuosi- ja päivämäärää);\npastori A. Oravalan minulle Piirosesta ja Tolvasesta hankkimat\ntiedot; J. P. J., Herännäisyyden virtauksia Pohjois-Karjalassa\n(Karjalatar N:ot 111, 112, 118 v. 1913).]\n\nPielisjärven seurakunnassa toimi paitsi ennen mainittuja heränneitä\npappeja, K. Weiselliä ja E. Saurénia (III, 502), myöskin J. V.\nJohnson (IV, 317), joka siellä oli kappalaisen sijaisena 1854-1860.\nSeurakuntaan kuuluvassa Juuan kappelissa, jonka silloista\nherännäisyyttä kiitetään erittäin eläväksi, teki ilolla työtä N.\nG. Arppe, jonka seurakunta, niinkuin tiedämme (III, 502), v. 1851\noli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen, vuoteen 1862.\nVielä vanhoilla päivillään muisteli tämä valpas Herran palvelija\nkernaasti tätä aikaa, Juuan seurakunnasta todistaen: \"Saatan sanoa,\nettä koko seurakunta oli herännyt.\" Myöskin painosti hän sitä,\nettei tämän eikä ylimalkaan Pielisjärven ympäristön herätys saanut\nalkuansa papeista, vaan että se johtui suoranaisesti Jumalan hengen\nvaikutuksesta kansan syviin riveihin. Muistettava on niinikään,\nettä tässä etäisessä perukassa sekä aikaisemmin että myöhemmin\ntoimineiden maallikkojohtajien vaikutus usein ulottui kauaskin yli\nsen seurakunnan rajojen, johon he kukin kuuluivat.\n\nSamaan aikaan kuin Arppe oli pappina Juuassa, teki Enossa työtä\n(1851-59) Paavo Ruotsalaisen uskollinen ystävä L. A. Landgren.\nSe oli raskasta työtä, sillä seurakunta, minne eivät Pielisjärven\nmuilla mailla puhaltavat tuulet olleet päässeet vaikuttamaan, oli\nupposurutonta. Raskaat rahahuolet ja sairaloisuus lisäsivät sitä\nikävää, millä hän muisteli Nilsiän-aikoja ja ystäviään Savossa.\nVarsinkin v. 1856, jolloin M. Akiander historiaansa varten pyysi\nhäneltä tietoja Paavo Ruotsalaisesta, palasivat vanhat muistot\nelävinä hänen mieleensä. Miten ahdistettu hän siihen aikaan oli,\nnäkyy seuraavista hänen v. 1862 J. F. Berghille kirjoittamistaan\nsanoista: \"Jo niinkuin muistelen v. 1856 pyysi ja sai prof. Akiander\nminulta muutamia tietoja ukko Paavosta ja herätyksistä Savossa. Minua\nahdisti siihen aikaan kovasti kolotus- ja vilutauti, ja jälestäpäin\nolen katunut, että noin sairaana yritinkään noudattaa prof.\nAkianderin pyyntöä, etenkin koska samaan aikaan sielunikin asiaan\nnähden olin aivan sekasin.\"\n\nEttei Landgrenia saa syyttää Enon seurakunnan suruttomuudesta,\nnäkyy siitäkin, ettei siellä herätyksiä syntynyt minäkään aikoina,\njolloin N. G. Arppe siellä oli kirkkoherrana (1862-70). Myöntää\nkuitenkin täytyy, ettei ensinmainittu, miten harras herännäisyyden\nystävä hän sitten olikin, ollut kylliksi tarmokas ja virkeä\nsaadakseen huomattavampaa liikettä syntymään näillä Karjalan harvaan\nasutuilla mailla. Samaa todistaa hänen toimensa Pälkjärvelläkin,\njonka seurakunnan kirkkoherrana hän oli vuosina 1859-1869. Täällä\noli, niinkuin muistamme (I, 139-150) J. F. Bergh herätyksensä\nalku-aikoina sytyttänyt hengen tulta moneen sydämeen, ja täällä\noli muiden kera vaikuttanut myöskin Renqvistin ystävä G. Monell\n(1848), mutta nyt oli kaikki pimeää eikä saanut Landgrenkaan Herran\ntulta uudestaan syttymään. Melkein koko hänen siellä-olonsa aikana\nei seurakunnalla ollut kirkkoakaan, se kun paloi v. 1860 ja uusi\nkun valmistui vasta samana vuonna, kuin hän muutti sieltä pois.\nMasentunut oli Landgrenin mieli hänen koettaessaan kylvää sanan\nsiementä pälkjärveläisten sydämiin. V. 1862 hän esim. kirjoittaa J.\nF. Berghille: \"Velkani kasvavat yli rajojensa ja elatuksen murheet\ntunkevat niin kovasti päälleni, etten tahdo enää jaksaa kestää. Vaan\nkohtahan pääsen kaikesta, sen tunnen rapistumisestani. Kiusat ovat\nminulla olleet monet ja kovat. Erinomattain ovat penseys ja hitaus\nminua vaivanneet. Milloin päivä valjennee, mieleni virkistynee? Oi\nkuitenkin entisiä aikoja! 'Suusta ovat menneet, ei mielestäni', sanoo\npuheenparsi\".\n\nLandgren ei suinkaan ollut ainoa tämän puolen vanhoista heränneistä\npapeista, joka noin kaihomielin muisteli \"entisiä aikoja\". Näiden\nmiesten nuoruudenaika oli suurten herätysten innostunutta ja\ntoivorikasta aikaa; nyt oli kaikki niin muuttunutta, niin väsynyttä,\nrikkirevittyä ja uupunutta, että mieli väkisinkin vetäytyi muistojen\npyhäkköön sieltä etsien sitä tyydytystä, jota ei nykyisyys eikä\ntulevaisuus enää tuntunut voivan antaa. Masentavasti vaikutti heihin\nsekin, että vanhoista ystävistä toinen toisensa perästä siirtyi pois.\nPaitsi ennen mainittuja kaatoi tuonen viikate näinä aikoina (1859)\nLandgrenin asetoverin Pielisjärven ajoilta E. Saurénin, joka viimeksi\noli ollut kappalaisena Kiteellä, minne hän (1852) oli muuttanut\nMaaningalta. [Paimenmuisto; L. A. Landgrenin kirje J. F. Berghille\n15/5 62; Kert. N. G. Arppe.]\n\nHuomattava on se muutos, jonka J. F. Berghin muutto Jaakkimasta\nRantasalmelle (1857) ja H. Renqvistin v. 1866 tapahtunut kuolema\nsaivat aikaan Karjalan herännäisyyden vaiheissa. Mutta ainakin\npitkistä ajoista sopii noihin heidän entisiin toimialoihinsa sovittaa\nsananlaskun sanat: \"Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat\nmenevät\".\n\nSiunaukseksi vaikutti Jaakkimassa vuoteen 1859 O. H. Cleve, ja\nvaikka paikoin epäuskon hallan panemana säilyi ylimalkaan jokseenkin\nlupaavana vielä 1860-luvulla Berghin kylvö tässä seurakunnassa.\nSikäläisiä heränneitä nähtiin monesti Rantasalmella vanhan rakkaan\nopettajan saarnoja ja seurapuheita kuulemassa ja usein pyysivät\nhe häneltä kirjallisesti neuvoja. Ja Berghkin puolestaan kävi\njoskus heitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa jälkeenkin pysyi\nJaakkiman heränneitten joukko koossa, todistaen seuroillaan ja\nkertomuksillaan, kuinka voimallinen 1840- ja 1850-luvun herätys\nsiellä oli ollut. Vielä vuosisadan lopussa pitivät he hartaushetkiä\nvanhaan tapaan. Merkille on kuitenkin pantava, että nuoria yhä\nharvemmin liittyi heihin, jonka vuoksi heidän lukunsa alkoi vuosi\nvuodelta yhä nähtävämmin vähetä. Huomattava on niinikään, että\neripuraisuuttakin alkoi ilmestyä näiden heränneitten joukossa,\ntoiset kun eivät tahtoneet olla missään tekemisissä pappien kanssa\nja toiset kun tähänkin kysymykseen nähden tahtoivat noudattaa\nherännäisyyden vanhoja traditsiooneja. Viimemainittujen johtajana\nesiintyi vuosisadan lopussa kirkonmies _Taneli Tuunanen_ (k. 1916),\njoka piti seuroja kodissaan sekä muualla pitäjällä. Vielä elämänsä\nloppuaikoinakin todisti hän sanankuulijoilleen elävästi Herrasta,\nvaikka hänen kielensä halvauksen vaikutuksesta oli kankea.\n\nNiinkuin olemme nähneet (II, 436), oli herännäisyys Berghin\nJaakkimassa ollessa hänen kauttansa levinnyt myöskin Parikkalaan.\nTäällä vaikutti seurojen pitäjänä talollinen ja pyhäkoulunopettaja\n_Olli Mikonpoika Jääskeläinen_ (k. 1888). Tämä oli herännyt v. 1848\nkäydessään Jaakkimassa Berghiä kuulemassa. Hänen vaikutuksestaan\nelpyi ja levisi herännäisyys jonkun verran Parikkalassa. Sikäläisten\nheränneitten seuroissa luettiin Berghin ja Nohrborgin postilloja\nsekä muita hengellisiä kirjoja. Rukouksiakin Jääskeläinen näissä\nkokouksissa piti. Seurojen jälkeen keskusteltiin hengellisistä\nasioista. Kerimäelle asti ulotutti Jääskeläinen matkansa, esiintyen\npuhujana sikäläistenkin heränneitten hartauskokouksissa. --\nMuistettava on niinikään, että Renqvistinkin opetuslapsia löytyi\nParikkalassa, jos kohta vielä vähemmin kuin Paavo Ruotsalaisen\nkatsantotapaan liittyneitä. [J. F. Berghin kirjekokoelma; kert. Matti\nTapanainen, Juhana Kapuna y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Jaakkiman\nkirkonkirja. Tietoja tämänpuolisista oloista on minulle niinikään\nhankkinut pastori E. Snellman; Parikkalan kirkonkirja.]\n\nVielä elinvoimaisemmilta näyttivät XIX vuosisadan lopussa Henrik\nRenqvistin ja hänen hengenheimolaisensa Karjalassa raivaamat,\nkylvämät ja otsan hiessä hoitamat viljavainiot. Puhumattakaan\nSortavalasta, missä heränneitten luku kaupungissa ja varsinkin\nmaaseurakunnassa vielä 1890-luvulla oli ehkä yhtä suuri kuin\nsikäläisen herännäisyyden huomattavimpina aikoina, ei kuollut liike\nsukupuuttoon missään muuallakaan, missä se oli saanut jalansijaa.\nJa samassa määrässä kuin kuuset Renqvistin haudalla tuuhenivat\nja kohosivat, levisi nousevienkin sukupolvien kuultavaksi noiden\nvanhojen rukoilijain kautta todistus siitä, mitä tuo uskollinen\nHerran viinimäen työntekijä eläessänsä oli toimittanut. On\nkyllä totta, että nämä sukupolvesta toiseen säilyneet, hänen\nyksipuolisuuttaankin ylenmäärin kunnioittavat kertomukset näissä\nheränneissä ovat ylläpitäneet, vieläpä paikoin levittäneetkin sitä\nkaavamaisuutta, joka tavataan tämänkin puolen rukoilijoissa, mutta\ntotta on myöskin, että ne viime aikoihin asti ovat vaikuttaneet\nsuolanakin ja vakaannuttavana voimana Karjalan huikentelevaisuuteen\nja iloiseen suruttomuuteen taipuvaisessa kansassa.\n\nPysyvimmän muistopatsaan Renqvistin muistolle pystytti\n\n_P. Poutiainen_, joka v. 1887 otsakkeella _\"Henrik Renqvist\nSortavalan kappalaisena\"_ julkaisi kertomuksen tämän merkkimiehen\nelämänvaiheista sekä suomennoksia hänen M. Akianderille antamistaan\nkirjeistä. Kirjan tekijä, joka vuosina 1877-78 sekä 1883 oli\ntoiminut ylimääräisenä pappina Sortavalassa ja sikäläisten\nheränneitten ystävänä likeisesti tutustunut heihin, kuvaa heidän\nsilloista yhteistä uskonharjoitustaan ja elämäänsä seuraavin sanoin:\n\n\"Kirkolle tulevat renqvistiläiset heränneet jo lauvantaina\niltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä\nmyös seuraavan yöntienoon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä\nhartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjäntuvassa,\naivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa\npappilassa. Rukouksia siellä pitävät ja keskustelemalla neuvojaan\nantavat tavallisesti vanhemmat, kokeneet seurassakävijät. Väkeä\non usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että\njoku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa\nsaarnaamisella, väittelemisellä, jopa rukouksen-pitoakin\nhäiritsemällä estämään. Mutta turhaan ne toimet aina ovat rauenneet.\n-- -- -- -- Sellaiset elävät kirkon jäsenet, kuin renqvistiläiset\nkristityt, ovat maan suolana; he saarnaavat ja Herrasta todistavat\nmyös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten\nelämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he hänessä,\nettä he ovat oksia totisessa viinipuussa. Rietas ja paha elämä\nja renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta,\nirstaisuutta, petollisuutta y.m. paheita ei heidän seassaan suvaita;\nmaailmanmukainen meno, kyläjuoksut, tansseissa-käynnit, vaatteilla\nkoreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikinpuolin\nsiivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta\ntuleva rauha (Room. 5: 1) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää\nja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi\nolla joukossa jotakin, voi olla renqvistiläistenkin joukossa\nitsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeaa autuuden\ntietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m.\nMutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat\nrenqvistiläiset ylpeitä, kerskaavia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt\novat he päinvastoin nöyrän publikaanin kaltaisia, jotka armahtamista\nhuutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden\ntunteesta se myös johtuu, etteivät he kerskaile uskostaan, sillä he\npitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä\nja varovat niillä, jotka itseänsä 'uskovaisiksi' ja 'autuaiksi'\nkutsuvat, olevan kuolleen suunuskon. Tuo varovaisuus on syynä, että\nhe varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon\ntietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen.\nMutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovan kristityn\ntulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon\nolento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että\nJesus Kristus on renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä\ntulee olla, A ja O, ja että Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat\nniin itseänsä kieltäviä, tulee kyllä puhellessa heidän kanssaan pian\nselville. 'Kuinka kävisin', sanovat he, 'leikkikokouksissa jaloillani\nhyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja\nkädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m.\nkoreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista\npilkkapukua. Kuinka hennoitsisin herkutella, kun muistelen Jesuksen\ntähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi\nvaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni\nverta hikoili, pilkattiin ja piinattiin'. -- -- Tällainen mieliala,\njota usein saa kuulla heidän ilmituovan, osoittaa kylläkin heissä\noikeata uskonkantaa.\"\n\nOman aikansa renqvistiläisiä kuvaamaan esittää Poutiainen muutamia\nheidän hänelle kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat samanlaisia, kuin\nRenqvistin aikuisten rukoilijain viimemainitulle lähettämät kirjeet.\nKieli vain on parempaa ja esitystapa sujuvampaa. Mitä muutoin tulee\nPoutiaisen omaan, ylläolevaan selostukseen Sortavalan heränneistä,\nniin on se ehkä liiaksi kiittävä, mutta pääpiirteissään epäilemättä\noikea. Että hänen sanansa uhkuvat suurta rakkautta heihin, ei\ntietysti riitä tekemään mitättömäksi hänen arvosteluaan. --\nPoutiainen kuoli Jääsken kappalaisena 1890. [P. Poutiainen, Henrik\nRenqvist Sortavalan kappalaisena s. 31-32; Paimenmuisto; kert.\nSortavalan vanhat heränneet.]\n\nYllämainitussa kirjassaan kertoo Poutiainen, että \"eräät (Sortavalan)\nseurakunnassa palvelleet papit\" olivat osoittaneet ystävällistä\nmieltä sikäläisiä heränneitä kohtaan. Vaikea on tietää, keitä hän\ntällä lauseella on tarkoittanut. Hieman oudolta tuntuu, ettei hän\ntässä yhteydessä mainitse ketään suoranaisesti renqvistiläisessä\nhengessä näillä mailla toimivaa pappia. Senmielisiä kyllä muutamia\nlienee löytynyt, jos kohta ainoastaan yksi heistä on enemmän\ntunnettu. Tarkoitamme G. Monellia, joka tähän aikaan (1862-1884) oli\nkirkkoherrana Ilomantsissa. Jo aikaisemmin oli hän siellä, niinkuin\ntiedämme (II, 437) toiminut apulaispappina ja auttanut Renqvistin\noppia siellä juurtumaan. Vanhemmaksi tultuaan oli hän varsinkin\noppi-isänsä kuoleman jälkeen vapautunut hänen yksipuolisuuksistaan,\nmutta pääasiassa kannatti hän edelleen hänen oppiaan ja uskonnollista\nkatsantotapaansa, jonka vuoksi seurakunnan rukoilijat ei vain\nIlomantsissa, vaan lähiseudun muissakin pitäjissä, Impilahdella,\nRuskealassa, Kiihtelysvaaralla pitivät häntä hengellisenä tukenaan ja\nkääntyivät monesti hänen puoleensa pitkienkin matkojen takaa. Monell\noli väsymätön Herran työmies, suora, vakava ja samalla lempeä \"vanhan\nkansan mies\". Virkaansa oli hän hyvin kiintynyt. Kun hän esim.\nmuutamana iltana meni näyttämään kirkkoa vasta tulleelle uudelle\napulaiselleen, osoitti hän kädellään saarnatuolia, lausuen: \"Tuolla\ntahtoisin kuolla, sillä silloin kaatuisin paikallani, niinkuin\nsotilas, joka päättää päivänsä taistelutantereella\". Renqvististä\npuhui Monell aina kunnioittaen, ei vain hänen kannattajilleen, vaan\nmuillekin, jos kohta hän myönsikin, että tuo hänen \"väsymätön, aina\nJumalan kanssa tekemisissä oleva\" oppi-isänsä ei ollut menetellyt\nviisaasti vaatiessaan sanankuulijoitaan alituiseen rukoukseen, moni\nkun siten oppi teeskentelemään. Monellin kirjallisista toimista\nolemme ennen kertoneet. Hän kuoli 1884. [Kert. kirkkoherra O.\nFabritius y.m.; Paimenmuisto.]\n\nRenqvistiläisen suunnan papeista ansaitsevat Monellin kera\nmainitsemista myöskin Henrik Renqvist nuorempi sekä _Kustaa Adolf\nHöök_. Ensinmainittu, joka, niinkuin tiedämme, isänsä apulaisena\nSortavalassa oli tutustunut sikäläiseen liikkeeseen ja sittemmin\ntoiminut Pukkilassa (III, 505), pääsi v. 1865 Sysmän kirkkoherraksi,\njossa virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Nuorena oli hän täällä\npappina toiminut ja uskonsa tähden viranomaisilta vainoakin kärsinyt\n(III, 199), mutta seurakunta oli häneen mieltynyt ja monessa\nsydämessä itivät hänen opetuksensa näillä renqvistiläiseen suuntaan\njo ennestään taipuvaisilla mailla. Mitään huomattavaa liikettä ei\nRenqvist, joka sitäpaitsi ei opissa eikä uskonnollisissa menoissa\nyleensä asettunut isänsä yksipuolisesti jyrkälle kannalle, kuitenkaan\nsaanut aikaan, eikä hänen nimensä ollut laajemmalta tunnettu\nnäiden seutujen rukoilijainkaan piireissä. Renqvist kuoli v. 1895.\n[Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin.]\n\nInnostunut ja harvinaisen ahkera sielunpaimen oli yllämainittu K. A.\nHöök. Rautalammella, missä hän oli ollut ylimääräisenä pappina kaksi\neri kertaa, 1847-48 ja 1852-57, oli hän tutustunut renqvistiläisiin\nja heihin mieltynyt, moittimatta kuitenkaan muitakaan heränneitä,\njoita täälläkin vähän löytyi J. J. Rahmin ja L. A. Lindgrenin\najoilta. Niinkuin tiedämme, oli näet ensinmainittu siellä ollut\nylimääräisenä pappina 1840-luvun alkupuoliskolla sekä hänen jälkeensä\nvuoden ajan Landgren. Mitään huomattavampaa nämä Paavo Ruotsalaisen\nopetuslapset eivät täällä saaneet aikaan, ja pienenä pysyi siellä\nHöökin elävähenkisen työn uhallakin edelleen rukoilijoittenkin\njoukko. Myöhemmin tapaamme Höökin \"saarnaajana\" Polvijärvellä\n(1862-1863). Täälläkin oli hän tekemisissä sekä Ruotsalaisen että\nRenqvistin opetuslasten kanssa, toimittaen uskollisesti tuona kovien\nkatovuosien aikana heränneen sielunpaimenen työtä. Usein piti hän\nhartauskokouksia, jotka tavallisesti päättyivät polvirukouksella.\nHöök kuoli Liperissä, jonka seurakunnan kappelina Polvijärvi siihen\naikaan oli, v. 1868. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin, kansak.\nopettaja A Räsänen y.m.]\n\nMitä muutoin tulee renqvistiläisyyden leviämiseen Karjalassa\nja Pohjois-Savossa, niin oli tämä liike XIX vuosisadan lopussa\npaitsi Sortavalassa, Liperissä ja Ilomantsissa, kaikissa muissa\nseurakunnissa, joissa se aikaisemmin oli saanut jalansijaa, hyvinkin\npieni. Mutta erinomaisen rakas oli vielä kaikissa näissä piireissä\nnämäkin aikoina Renqvistin muisto. Hänen verrattoman ahkeraa,\nrukouksen pyhittämää työtään täytyi jokaisen vähänkin puolueettoman\nkaiken yksipuolisuuden ja kaavamaisuuden uhallakin ihmetellä niissä\nvanhuksissa, jotka vielä olivat elossa ja omasta kokemuksestaan\nvoivat siitä todistaa. Niinpä löytyi esim. Liperin vaivaistalolla\nhenkilöitä, joiden vertaista uskonnollista mieltä ei herännäisyyden\nmaillakaan monesti tapaa. Toiset heistä osasivat ulkoa pitkiä lukuja\nVanhan testamentinkin kirjoista.\n\nMikkelin-puolen herännäisyys tarjoo vielä XIX vuosisadan\nloppupuolella tutkijalle paljon mielenkiintoista. Etenkin on\nMäntyharjun herännäisyys omiaan vetämään huomiota puoleensa. Siellä\ntoimi muuttumattomalla uskollisuudella kuolemaansa asti (1868) näiden\nseutujen heränneitten tunnetuin johtomies Salomon Häkkänen, ja hänen\nkotinsa, Hartosenpään rustholli, oli vielä myöhemminkin heidän\nhuomattuna seurapaikkanaan. Uskollisena liikkeensä traditsiooneille\nvaikutti tässä seurakunnassa sekä, niinkuin viimemainittukin\njohtomies, sen rajojen ulkopuolellakin myöskin Antti Ahvenainen (III,\n509), joka kuoli vasta 1893, hengellisen elämän ylläpitämiseksi\nseudun rukoilijain harvenevissa joukoissa. Millaista tämä elämä\nvuosisadan loppupuolella oli, kuvatkoot seuraavat piirteet muutaman\nMäntyharjulla vuosisadan lopussa vielä eläneen naisen elämästä.\n\n1860-luvun alussa kokoontui pieni joukko heränneitä -- heitä oli\nnoin 20 henkeä -- pääsiäisseuroja pitämään. Torpan emäntä _Vaalpuri\nHoppman_ oli seuroja varten varustanut tarvittavia ruokia ja\njuomia, vanhastaan kun oli tapana, että niitä seurapaikassa oli\ntarjottavina, jos sitten varakkaammat toivatkin eväitä mukanaan.\nEnnenkuin vieraat saapuivat, sairastui emäntä ankaraan tautiin,\njoka ennenpitkää huomattiin isoksirokoksi. Siitä välittämättä\nsaapuivat ystävät seuroihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut.\n-- Vaalpuri Hoppmanin elämä liittyy likeisesti Mäntyharjun\nherännäisyyden loppuaikoihin. Hänellä oli tuntehikas luonne, ja\nkoko hänen esiintymisestään huomasi, että Jumalan armo oli syvästi\nvaikuttanut häneen. Hänen heleä supraano-äänensä kaikui kirkkaana\nheränneitten seuroissa. Eikä laulanut hän vain vanhoja, tunnettuja\nlauluja -- uusiakin kumpusi hänen laulaja-sielustaan.\n\nPakotta ne virtasivat esille tulkitsemaan hänen rikashenkistä\nsisäistä elämäänsä. V. 1863 ilmestyi niitä painosta otsakkeella\n_\"Viisi uutta hengellistä laulua, kokoonpannut yksi maailmaan\nkyllästynyt ja taivaaseen ikävöivä sielu. P. V.\"_ [Nämä laulut on\nsittemmin otettu laulukokoelmaan \"Matkalauluja tiellä taivaalliseen\nSiioniin\".] Lainaamme tähän muutamia säkeitä Vaalpuri Hoppmanin\npainamattomista hengellisistä lauluista:\n\n    \"O, ihana aika kuin autuaana\n    Saan minäkin asua taivaas'!\n    En silloin enään mä muistelekaan\n    Täällä kärsittyi tuskii ja vaivoi.\n    Saan nähdä mun Jesuksen kunniassa\n    Ja katsella kirkkaita kasvojansa;\n    Kaikki pahuus on paennut kauas.\"\n\n    \"Ei siellä mun lihani, järkenikään\n    Saa Jesuksesta mua riistää,\n    Ei maailma, synti, ei saatanakaan --\n    Tok' olen jo päästetty niistä,\n    Kun täällä mua useasti kiduttavat\n    Ja Jesuksen uskosta pimittävät,\n    Kun rukousuhrini sammuu.\"\n\n    \"Tääll' aina täytyypi häveten juur'\n    Mun Jesuksen etehen mennä,\n    Kun näen, kuinka uskottomuuten' on suur'\n    Ja puutteet, joita useasti tunnen,\n    Vaan palaita anteeksi saamatta en\n    Oo tarvinnut, syntin kun Jesukselle\n    Ja vikani tunnustan kaikki.\"\n\n    \"Viel' anteeksisaamisen vakuutukseks\n    Mulle juottaapi verensä kalliin\n    Ja sanoo: sen synteinne sovitukseks\n    Mä olen sen vuodattaa sallin',\n    Ja isäni itsekin rakastaa teit',\n    Ett' rakastatte minua ja uskotte nyt\n    Mun Jumalasta maailmaan tulleen.\"\n\nNuoruutensa innokkaimpana aikana liikkui Vaalpuri Hoppman ahkeraan\nHirvensalmen ja Mikkelinkin puolen heränneitä tapaamassa. Varsinkin\nApajalahden talossa ensinmainitussa seurakunnassa, jonka talon,\nniinkuin tiedämme (IV, 120-123), omisti heränneitten tunnettu\njohtomies A. Manninen (k. 1887), oli hän suosittu vieras. Erinomaisen\nopinhaluinen kun Vaalpuri Hoppman aina oli ollut, oli hän itse\nhankkinut itselleen niin paljon tietoja, että hän joskus opettajan\npuutteessa johti opetusta Apajalahden kansakoulussa, joka oli\npaikkakunnan ensimmäisiä.\n\nRenqvistin suuntaan liittyneinä olivat täkäläiset rukoilijat\nedelleen ehdottomasti raittiita tahi viljelivät he väkijuomia\nhyvin kohtuullisesti. Yleensä puhuivat hekin vähän armosta ja\nvanhurskauttamisesta uskon kautta, he kun kovin pelkäsivät kuollutta\nsuu-uskoa. Jos itsehurskauttakin ja töihin luottamusta heidän\nkeskuudessaan siellä täällä lieneekin löytynyt, niin kuului monen\nvanhuksen ja nuoremmankin kuolinvuoteelta tunnustus: \"Ei minulla\nole muuta kuin Vapahtajani. Jesus ja hänen ristinsä.\" Armoa\npyytämään ja yksin armosta elämään neuvoivatkin Mikkelin-puolen\nheränneitten johtomiehet sanankuulijoitaan. Kirkossa kävivät he\nedelleen ahkerasti suuresti iloiten, jos siellä saivat kuulla jonkun\n\"hengen miehen\" saarnaavan. Paitsi hartausseuroja, pidettiin näiden\nheränneitten kodeissa vielä vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä\ntalonväen keskuudessa polvirukouksia aamuin illoin, vieläpä\npuolipäivänkin aikana. Jumalan sanan lukemista näiden rukoushetkien\nyhteydessä harvoin kuuli, mutta sitä runsaammin pyhäpäivinä. Lasten\ntäytyi tavallisesti aina olla mukana, vaikka pitkät lukemiset\nluonnollisestikin heitä kyllästyttivät ja väsyttivät.\n\nNäiden seutujen heränneistä papeista XIX vuosisadan jälkimmäisellä\npuoliskolla on etupäässä mainittava G. Monell, joka oli kappalaisena\nMikkelissä 1859-1862. Niinkuin tiedämme, toimi hän ahkerasti\nRenqvistin hengessä, levitti hänen kirjojaan sekä käänsi suomeksi\nhänen lempikirjailijoitaan. Jo tästä syystä kääntyivät nämäkin\nrukoilijat luottamuksella hänen puoleensa, ja tämä luottamus\nkasvoi samassa määrässä, kuin he oppivat häntä persoonallisesti\ntuntemaan. Vuosisadan lopussa oli herännäismielinen B. K. Sarlin\n(k. 1906) kirkkoherrana Mikkelissä, mutta hänen aikanaan oli\nnäiden seutujen herännäisyys jo melkein sukupuuttoon kuollut.\nJoitakin muita samanmielisiä pappeja on kysymyksessä olevissa\nseurakunnissa löytynyt, mutta eivät hekään ole saaneet vanhaa\nherännäisyysliikettä uudestaan elpymään. Mäntyharjulla, Mikkelissä,\nSysmässä, Hartolassa, Joutsassa, Hirvensalmella -- kaikkialla, missä\nse XIX vuosisadan keskivaiheilla oli esiintynyt niin elinvoimaisena,\noli siitä 1890-luvulla tuskin muuta kuin muisto enää jälellä.\nOlemme ennen huomauttaneet näiden heränneitten jyrkästä erosta\n\"maailman lapsista\". Epäilemättä oli sekin syynä siihen, että heidän\nseurapiirinsä vähenemistään vähenivät. Sensijaan voitti 1870-luvusta\nalkaen evankelinen suunta yhä enemmän alaa Mikkelin-seudun vakavan,\njatkuvaan parannukseen ja valvomiseen kehoittavan herännäisyyden\nmailla. Heidän toisistaan käyttämä nimikin, \"ystävät\", unohtui,\nja sijalle jäi nimi \"heränneet\" ikäänkuin jälkimaailmalle\nmuistuttamaan, että hekin olivat kuuluneet XIX vuosisadan suureen\nherännäisyysliikkeeseen. [Edla Ahvenaisen minulle hyväntahtoisesti\ntekemät muistiinpanot Mikkelin-seudun herännäisyydestä; Hirvensalmen\nkirkonkirja; Paimenmuisto; Kert. B. K. Sarlin y.m.]\n\nEnnenkuin päätämme tämän silmäyksen Savon ja Karjalan herännäisyyteen\nXIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme vielä\nkerran muutamiin merkkimiehiin, jotka liikkeen valta-ajoilta ennen\nmainittujen kera olivat jääneet jälkimaailmalle todistamaan tämän\nliikkeen vaiheista ja sen lähtemättömästä vaikutuksesta heidän\nsydämiinsä.\n\nValkealan kartanossa eli vielä 1860-luvun keskivaiheilla K. A.\nColliander. V. 1858 oli hän saattanut poikansa A. M. Collianderin\nhautaan ja odotti itse hartaasti sitä päivää, jolloin hänkin\npääsisi elämän taisteluista ja vaivoista Herran lepoon. Uutta\naikaa hän ei enää oikein ymmärtänyt -- siinä oli niin paljon hänen\nuskonnolliselle katsantotavalleen vierasta, ja senkin tähden viihtyi\nhän niin kernaasti vanhojen aikojen muistoissa ja niiden ystävien\nseurassa, jotka, niinkuin hänkin, olivat uskolliset herännäisyyden\ntraditsiooneille. Näistä ystävistä olivat Otto Hjelt, J. I. Bergh\nja J. F. Bergh hänelle edellä muiden rakkaita. Varsinkin näkyy\nviimemainittu olleen hänelle likeinen. On liikuttavaa lukea J. F.\nBerghin kirjekokoelman todistuksia siitä hellästä rakkaudesta, millä\nhe toisiaan niin suuremmissa kuin vähemmissä asioissa aina muistivat.\nHeidän välinen ystävyytensä on herännäisyyden kauniimpia todistuksia\nsiitä \"rakkaudesta, joka ei koskaan palaja\". Eikä tarvinnut\nkummankaan jäädä tänne pitkäksi ajaksi ystäväänsä kaipaamaan.\nAinoastaan muutamia päiviä aikaisemmin kuin Bergh pääsi Colliander\npois. Hän näet kuoli Valkealan kartanossa syyskuun 21 p:nä 1866.\n\nMenneitä aikoja kaipuulla muistamaan jäi moneksi pitkäksi vuodeksi\nN. G. Arppe, joka v. 1870 \"kylmästä\" Enon seurakunnasta pääsi\nTaipalsaaren kirkkoherraksi. Vielä vanhoilla päivillään oli hän\nmiltei yhtä vilkas kuin nuoruutensa ja parhaan miehuutensa päivinä.\nTästä puhuen lausui hän vielä samana vuonna, kuin hän kuoli, kerran:\n\"Venellin häissä (II, 412), missä nuorena ylioppilaana innostuksella\nkuuntelin Paavon ja muiden väittelyjä Roseniuksen kanssa, kääntyi\nukko äkkiä puoleeni, hellästi, mutta samalla hyvin vakavasti lausuen:\netsi aina Jumalaa hiljaisessa hengessä, muista se -- hiljaisessa\nhengessä. Tuskin on ainoatakaan päivää kulunut, jona en olisi näitä\nsanoja muistanut. Tarkalla silmällään näki Paavo, mitä neuvoa minä\neniten tarvitsin.\" -- Taipalsaaren seurakunnan suruttomuus painoi\nArppea kovin. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän nosti silmänsä\nmäkiin päin, ja sieltä tuli hänelle vihdoin apu. V. 1896 pääsi hän\nHerran lepoon. [J. F. Berghin kirjekokoelma; Paimenmuisto; kert. N.\nG. Arppe.]\n\n\n\n\nVIII.\n\nPohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla.\n\n\nOlemme nähneet, että Pohjanmaan suuri herätysliike, Kainuunmaata\nlukuunottamatta, ei semmoisena voittanut alaa Pohjois-Suomen\nkylmillä perukoilla. Miltei kaikissa sikäläisen rantamaan pitäjissä,\nvieläpä Lapinmaan seurakunnissakin löytyi kyllä heränneitä, mutta\nKalajoen-varren herännäisyyden ja siihen kuuluvien lähiseutujen\npohjoispuolella ei liike missään saanut yleisempää kannatusta kansan\npuolelta, vaikka näilläkin seuduin monen heränneen papin ääni kaikui.\nSeuraava silmäys Pohjois-Suomen oloihin XIX vuosisadan jälkimmäisellä\npuoliskolla on näyttävä, millaiseksi sikäläinen herännäisyys mainitun\najan kuluessa muodostui.\n\nJo mikäli kysymys koskee Pohjois-Suomen muissa suhteissa\nhuomattavimpaa paikkaa, Oulun kaupunkia, missä, vielä vanhemmista\nmuistoista puhumattakaan, XIX vuosisadan herännäisyyden alku-aikoina\nF. G. Hedberg oli vaikuttanut ja Paavo Ruotsalainenkin matkoillaan\nkäynyt, näkyy selvästi, miten vähän suosittu tämä liike tässä\nosassa maata on ollut. On kyllä myönnettävä, ettei kaupungissa\neikä sen läheisyydessäkään herännäisyyden valta-aikoina, jolloin\nherätyksen tuulet voimallisimmin vaikuttivat yli Suomen, Hedbergin\nlyhyttä ja hänen sorrettuun asemaansa (II, 310-320) nähden hyvinkin\nrajoitettua toimintaa lukuunottamatta, ainoakaan vaikutusvaltaisempi\nhenkilö esiintynyt kokoamaan heränneitten pientä laumaa, mutta\ntämän uhallakin täyttyy oudoksua, miten vähän jalansijaa liike\nsilloin kaupungissa sai. Vielä vähemmin oli jaon aika omiaan sitä\nkartuttamaan. Ei saanut L. H. Laurinkaan, joka, niinkuin tiedämme\n(IV, 33), 1850-luvun keskivaiheilla oli kappalaisena Oulussa,\nherännäisyyttä elpymään, ja vielä oudommalta tuntuu, ettei V. L.\nHelanderinkaan aikana, joka v:sta 1859 oli konrehtorina ja vuosina\n1865-69 uskonnon lehtorina Oulun koulussa, mitään huomattavampaa\nliikettä syntynyt. Hän toimi kyllä jyrkästi pietistisessä hengessä,\nja tätä leimaa kantoi hänen kotinsakin, johon kaupungin heränneet\nusein kokoontuivat hartausseuroja pitämään, mutta pienenä niiden\nluku hänenkin aikanaan pysyi. Hedelmätöntä ei kuitenkaan Helanderin\nvaikutus Oulussa tuon pienen joukon ulkopuolellakaan ollut, hän\nkun monen maailmanihmisenkin sydämessä herätti ainakin aavistuksen\ntodellisen kristillisyyden luonteesta ja vaatimuksista. Sitäpaitsi\nylläpiti hän koulussa, jonka rehtorinakin hän muutamia vuosia\noli, vakavaa järjestystä, ja moni hänen oppilaistaan sai hänen\nuskontotunneiltaan unohtumattomia opetuksia ja herättävän kalliita\nneuvoja. [Paimenmuisto; Hornborg, Matrikel; kert. kolleega G. A\nSaxbäck, rehtori G. Marelius, konsuli Fr. Borg, neiti Mimmi Bergh\ny.m.] -- Helanderin poismuutettua Oulusta, väheni sikäläinen\nliike vähenemistään. Sen keskuudessa vakaantui vakaantumistaan\nyhä suvaitsemattomampi vanhoillisuus, joka ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan mistään uusista kirjoista eikä siitä uudestaan\nelpyvästä herännäisyydestä, joka Kalajoen-varrelta y.m. pyrki\nulotuttamaan vaikutustaan tännekin. Nuo Oulun \"vanhat heränneet\"\npitivät 1880- ja 1890-luvulla sunnuntaisin hartauskokouksia kaupungin\nomistamassa lasten työkodin talossa, mutta kun noita muitakin\nheränneitä alkoi sinne pyrkiä, lakkasivat nämäkin kokoukset. Aivan\npienenä tuo toinen, Kalajoen herännäisyyteen liittynyt joukkokin\nvielä vuosisadan lopussakin pysyi.\n\nSyksyllä 1861 muutti Savon herännäisyyden tunnettu johtomies J.\nL Bergh Liminkaan, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän s.v. oli\nnimitetty. Oudon kylmältä Savon oloihin verrattuna tuntui hänestä\ntäällä kaikki. Kansan jäykkä luonne, heränneitten pieni luku, huono\nkirkkoveisu y.m. tekivät häneen alusta alkaen masentavan vaikutuksen.\nMutta tunnetulla tarmollaan ryhtyi Bergh työhön, koettaen niin\nyhdessä kuin toisessa suhteessa parantaa Limingan ja siihen kuuluvien\nkappeliseurakuntien -- Lumijoen, Tyrnävän, Temmeksen ja Kempeleen\n-- kirkollisia oloja. Järjestyksen miehenä ryhtyi hän taistelemaan\npiintyneitä epäkohtia vastaan, kiinnittäen huomionsa muunmuassa\nkansan uskonnollisen tiedon korottamiseen, järjestäen ennen löytyvien\nlisäksi uusia kiertokouluja kaikkiin kirkkoherrakuntansa seurakuntiin\nja hoitaen sekä valvoen erikoisella huolella ja taidolla rippikoulua.\nJo Berghin tänne muuttaessa levisi seudun toistupalaisuuteen yhä\nyleisemmin eksyneiden heränneitten piireissä se huhu, että hän oli\n\"laajalla\" eikä kiinni siinä \"pikkukohdassa\", josta nämä Jonas\nLaguksen neuvoja yksipuolisesti matkien niin usein puhuivat.\nBerghin monenkaltaiset toimet seurakunnan olojen parantamiseksi ja\netenkin se entisyydestä poikkeava ulkoleima, jota hänen pitämänsä\nhartauskokoukset nyttemmin kantoivat, eivät olleet omiaan Limingan\nvanhoillisten heränneitten vikoilemishalua asettamaan. Mitä erittäin\nhartauskokouksiin tulee, joita hän uskollisesti piti pappilansa\ntuvassa, on nim. huomattava, että hän niissä melkein aina luki jonkun\nraamatunpaikan, jonka johdosta hän sitten puhui, eikä käyttänyt\npostillaa tahi muuta hartauskirjaa, niinkuin täälläkin heränneitten\nseuroissa niihin asti oli ollut tavallista. Eriseuraisuuden\nvälttämiseksi alkoi Bergh sitäpaitsi Siionin virsien asemasta\njohtamissaan hartaustilaisuuksissa yhä enemmän käyttää virsikirjaa.\nMiten hartaita nämä usein polvirukouksella päättyvät kokoukset\nolivatkin ja miten paljon niihin ainakin ajoittain väkeä saapui,\neivät tyydyttäneet ne oikein heränneitä eivätkä synnyttäneet mitään\nvarsinaista herännäisyysliikettä seurakunnassa. Ja kuitenkin oli\nBergh yhä edelleen ja \"loppuun asti pietista\", niinkuin muutama hänen\nkirkkoherrakunnassaan siihen aikaan palveleva pappi on todistanut,\nja hänen pappilansa kantoi vakavaa, erinomaisen vierasvaraisen ja\nJumalan sanan viljelylle aina alttiin herännäiskodin leimaa. Kuinka\nhartaasti tuo Savon eloisampiin oloihin tottunut, menneiden aikojen\nmuistojen vielä nytkin lämmittämä Siionin muurien vartija olisi\ntoivonut herätyksen tulen syttyvän näillä kylmillä mailla, osoittavat\nseuraavat hänen, laestadiolaisuuden voittaessa alaa Pohjois-Suomessa,\nkerran lausumansa sanat: \"Paljon kernaammin näkisin senkin tulevan;\ntämä hiljaisuus ja hengellinen välinpitämättömyys surmaavat.\"\n\nMuutamassa v. 1871 kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa Bergh asemaansa\nLimingassa seuraavin sanoin: \"Me nukumme ja kuorsaamme täällä\nperinpohjin ja olemme kuolla hengellisesti ja ruumiillisesti;\nja kuitenkin elähyttää Herra uskollisuudessaan meitä joskus\nuudelleen, niin että uskallamme toivoa hänen armahtavaa armoansa\nja rakkauttansa. Seurakuntani taasen ovat kovia kuin kivet, ja\nkaikki työni näyttää menevän aivan hukkaan ja toimeni kerrassaan\nonnistumattomalta. Eikö liene syy työmiehessä itsessä. Ulkonaisia\nvoittoja olen kyllä saavuttanut useampiakin, mutta mitäpä niistä.\"\n\nArvosteltaessa Limingan uskonnollisten olojen kehitystä Berghin\naikana, on varsinkin seuraava seikka otettava huomioon. V. 1868 tuli\nE. A. Wichmann (IV, 237) seurakunnan kappalaiseksi. Niinkuin olemme\nnähneet, oli hän täydellä vakaumuksella ja sydämensä vaatimuksesta\nliittynyt pietismiin, täydellisesti omistaen Keski-Pohjanmaan\nheränneiden pappien keskuudessa vallitsevan katsantotavan, johon\nmuunohessa kuului mitä jyrkin vanhoillisuus liikkeen traditsiooneihin\nnähden. Sitäpaitsi oli Wichmann luonteeltaan arka ja loukkaantui\nhelposti, jos häntä oikaistiin. Näin kävi esim., jos Bergh, joka\nsaarnan muotoonkin ja johdonmukaiseen ajatusjuoksuun nähden oli hyvin\ntarkka, joskus hänelle huomautti näitä asioita. Sanalla sanoen:\njaon henki, joka siihen aikaan niin monissa paikoin vieroitti\nheränneet papit toisistaan, pääsi täälläkin vaikuttamaan. Riitaa\nkoetti varsinkin Bergh ystävällisyydellään estää, eikä Wichmannkaan\nantanut aihetta varsinaisen eripuraisuuden syntymiseen, mutta he\neivät ymmärtäneet toisiaan, ja välit pysyivät, jolleivät kylminä,\nniin ainakin verraten vieraina. Asiaa ei suinkaan sekään parantanut,\nettä Wichmann alkoi pappilassaan pitää eri hartausseuroja pietistain\nvanhaan tapaan. Berghiä vikoillen kokoontuivat niihin yhä yleisemmin\n\"vanhat heränneet\" samaan aikaan, kuin tämä piti raamatunselityksiä\nison pappilan tuvassa. Tätä koetusta ei herännäisyys Limingan karulla\nmaalla kestänyt. Liike ei päässyt nousemaan eikä, vaikka siinä\nsilloin tällöin huomattaviakin elonmerkkejä alkoi näkyä, kokoontumaan\neikä ryhmittymään. Pirstaleita vain jäi tuleville sukupolville\ntodistamaan, että täälläkin elävää Jumalan sanaa oli kuultu.\n\nEnnen olemme kertoneet Berghin toimista valtiollisen ja\nyleiskirkollisen elämän sekä kirjallisuuden alalla. Viimemainittuihin\nkuuluu vielä hänen työnsä raamatunkäännöskomitean jäsenenä, joka\ntoimi hänelle uskottiin jo v. 1861. Juhlahetkiä olivat hänelle ne\nhetket, joina hän, muista töistä vapaana, sai kääntää psalttaria\nsuomeksi. Matkustajat, jotka talvella kulkivat Limingan pappilan\nohi, huomasivat monesti myöhään yöllä valoa kartanonpuolisesta\nnurkkahuoneesta. Siellä valvoi Bergh heprealaisen raamattunsa ääressä.\n\nPaljon oli Bergh menneinä aikoina saanut kokea maailman vihaa ja\npaljon sai hän tätä vielä Liminkaankin muutettuaan kokea. Tuo ei\nollut kummallista, kun muistamme, miten peittelemättä hän usein\ntotuutta puolustaessaan ajatuksensa julki lausui. Luontaisen\nlempeytensä uhalla, joka vaati häntä heränneitten tavoin kohtelemaan\nvarsinkin kaikkia kärsiviä erinomaisen hellästi, oli hän jäykkä ja\ntaipumaton, kun tiesi olevansa oikeassa. Moni loukkaantui hänen\ntoisinaan karkeaan esiintymiseensä. Emme erehtyne väittäessämme,\nettei Berghiä Pohjanmaalla yleensä ymmärretty, vaan että\nsamanmielisetkin usein arvostelivat häntä väärin. Ja myönnettävä\non niinikään, ettei hänkään pohjalaisia oikein käsittänyt. Hän\noli kasvanut ja kehittynyt aivan toisenkaltaisissa oloissa ja\ntoisenkaltaisten ihmisten seurassa, ja sitäpaitsi häneltä puuttui\ntarkka psykoolooginen silmä.\n\nPaavo Ruotsalaisen muisto ja herännäisyyden valta-ajan menneet\nvaiheet olivat lähtemättömästi painuneet Berghin mieleen. Sentähden\nvieraantui hän niistä entisistä ystävistään, jotka olivat eronneet\nliikkeestä ja vikoillen puhuivat siitä. Kernaasti kertoi hän\nSavon herännäisyyttä koskevista kokemuksistaan, usein puhuen\nsiitäkin, miten aiheettomasti monesti oli varsinaisen pietismin\npuolelta hyökätty muun herännäisyyden miehiä vastaan. Kaukana\nentisiltä taistelutantereilta, missä eivät vanhat riidat niin\nlikeltä johtuneet mieleen, saattoi hän täällä Limingassa entistä\npuolueettomammin arvostella menneiden, aikojen erimielisyyttä ja\nsiitä johtuvaa katkeruutta. \"Hedberg on paljon parempi kuin hänen\nmaineensa meikäläisten keskuudessa\", kuultiin hänen lausuvan, ja\nvirkaveljilleen kertoen Renqvistin suuresta työstä, huomautti hän\nusein: \"En ymmärrä, minkä tähden häntä niin kovin polvirukouksien\npitämisestä moitittiin, varsinkin kun jokainen meistä usein oli ollut\nmukana, kun Paavo Ruotsalainen piti samanlaisia rukouksia.\"\n\nVanhoilla päivillään mieltyi Bergh yhä enemmän J. T. Beckiin,\nvaikka hän ensi-aikoina oli epäillyt hänen sovinto-oppiaan, hänen\nkäsitystään seurakunnasta y.m. Nyttemmin luuli hän kuuluisan\nsaksalaisen teoloogin kirjoista, joita hän ahkeraan luki,\nlöytävänsä pääpiirteissään Paavo Ruotsalaisen oppia. Mutta ei hän\nsilti läheskään yhtä ehdottomasti, kuin moni uuden suunnan mies,\nantautunut hänen oppilaakseen. Emme erehtyne väittäessämme, että\nBerghin loppuun asti muuttumaton rakkaus herännäisyyteen oli tuota\nestämässä. Todistuksena tästä rakkaudesta on esim. hänen ennen\n(IV, 314) mainitsemamme kirjeensä J. Warénin suhteesta Suonenjoen\nheränneisiin, jossa hän muunohessa myöskin kirjoittaa: \"Vanhan\nystävämme Paavo Markkasen (Suonenjoelta), joka taistellen tuli tänne\nkuollaksensa, hautasimme täällä tammik. 24 p:nä. Pidin ruumissaarnan,\nensimmäisen jonka täällä olen pitänyt. Kaikki Limingan heränneet\nolivat hautajaisissa meillä sekä vainajan leski Hedvig, joka on\nkotoisin Rantasalmelta, ja tämän seuralainen matkalla Suonenjoelta\nAapeli Rossi. Meillä oli paljon kehoitusta sekä Paavon kuolemasta\nettä hänen hautajaisistaan\". Mutta Kalajoen-varren ja Suupohjan\nherännäisyydelle, joka Berghin Limingassa ollessa yhä huomattavammin\nalkoi elpyä uuteen eloon, pysyi hän vieraana. Hän ei tuntenut sitä\neikä ymmärtänyt sen tulevaisuuteen tähtäävää voimaa. Pohjanmaan\nheränneistä papeista lienee V. L. Helander ollut hänelle läheisin.\nSavoa, Savon herännyttä kansaa ja heränneitä pappeja hän aina\nkaivaten muisteli. Pohjanmaa ei hänestä läheskään voinut korvata,\nmitä hän heistä erotessaan oli menettänyt. Bergh oli ilmeisesti\nsavolainen luonne. \"Selvästi näkyivät hänen esiintymisessään tämän\nluonteen kauniit, kristinuskon pyhittämät piirteet, eikä ollut hän\ntoiselta puolen vapaa sen heikkouksistakaan\", on muutama hänen\nlikeisistä tuttavistaan hänestä lausunut.\n\nOlemme sanoneet, että Bergh vanhoilla päivillään sai osakseen paljon\ntunnustusta. Tähän kuuluu paitsi hänen valitsemisensa julkisiin\ntoimiin sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon.\nMutta muutakin täytyi hänen kokea. Paitsi samanhenkisten vikoilemisia\ntuli hänen osakseen maailman pilkkaa ja häväistystäkin. Niinpä häntä\nesim. sanomalehdissä pilkaten syytettiin karuudesta, muunohessa\nsillä perustuksella että hän oli nuhdellut muutamia petollisia papin\nsaatavien maksajia vilpillisyydestä. Tuolle moitteelle kallisti\nmoni hänen ystävänsäkin korvansa. Ei mikään syytös ole perättömämpi\nkuin tämä. Kaikki, jotka häntä likemmin tunsivat, todistavat sen\nyksimielisesti. Velkansa sai hän kyllä Limingassa maksetuksi, mutta\nsuurin osa ylijääneistä rahoista oli hänen kuollessaan säästössä\nyli-ikäisinä velkakirjoina, joita hän ilmeisesti ei ollut aikonutkaan\nperiä.\n\nBerghin saarnat ja raamatunselitykset Limingassa painuivat\nsyvään hänen sanankuulijoittensa mieleen, ja niitä muisteltiin\nkiitollisuudella vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Se vakava\nleima, minkä jumalanpalvelus kirkossa hänen esiintymisestään sai,\nvaikutti maailmanlapsiinkin. Varsinkin tekivät hänen rippisaarnansa\nja p. ehtoollisen jakaminen syvän vaikutuksen. Bergh tuntui tätä\ntoimitusta tehdessään aina olevan hengessä mukana, ja joskus\ntapahtui -- niinkuin hän itse on kertonut -- että toimitus niihin\nmäärin tempasi hänet mukaansa, että hän, muille sitä näyttämättä,\nitselleenkin jakoi siunattua leipää ja viiniä. -- Kernaasti viihtyi\nBergh nuorten seurassa ja kohteli heitä hyvin ystävällisesti.\nTavallisesti johti hän keskustelunsa hengellisiin asioihin. Usein\nnähtiin Limingan pappilassa Berghin aikana vieraita. Miltei joka\nkerta viljeltiin silloin Jumalan sanaa. Millä tavoin hän käsitti\nsuhteensa maailmanihmisiin, näkyy seuraavasta hänen vastauksestaan\nmuutamalle heränneelle, joka häneltä valittaen kysyi, mitä hän tekisi\nestääksensä suruttomia tuttavia käymästä luonaan. \"Lue heille Jumalan\nsanaa\", vastasi Bergh, \"jos he sittenkin tulevat, niin ota heidät\nilolla vastaan\".\n\nVaikea on sanoa, missä määrässä siinä Berghin ystävien (W.\nÖsterbladhin, V. L. Helanderin y.m.) syytöksessä kenties oli perää,\nettä hän monien koulujensa ja muiden kirkollis-siveellisen elämän\nulkonaista parantamista tarkoittavien, paljon aikaa kysyvien\ntoimenpiteiden tähden ehkä laiminlöi vasituista sielunhoitoa\nseurakunnassaan. Se vain on ilmeistä, että hän, jota lähemmäs\nelämänsä ilta joutui, yhä hartaammin ikävöi \"Karitsan häihin\".\nVarsinkin vaimonsa kuusi viikkoa ennen hänen omaa kuolemaansa\ntapahtuneen poismuuton jälkeen eli hän melkein yksinomaan näissä\najatuksissa. Kauan ei hänen tarvinnut sairastaa. Muutamia päiviä\nkestänyt keuhkotulehdus murti hänen voimansa. Kehoittava oli hänen\nviimeinen tautivuoteensa omaisille ja tuttaville. Siinä nähtiin\nkilvoittelevan uskon voittoisaa taistelua. Koviakin kiusauksia täytyi\nhänen kokea. Niiden helteessä hän esim. kerran tuskastuneena lausui:\n\"Miten minun käynee, kun en ole eläväksi tehty hengessä?\" Mutta\nvapautumisensa hetken lähestyessä hän riemuiten lausui: \"Minulla\non ollut paljon vaivoja, mutta nyt -- kiitos, kunnia, halleluja.\"\nHelmikuun 27 p:nä 1878 kutsui Herra lepoonsa tämän paljon kokeneen ja\npaljon vaikuttaneen Siionin muurien vartijan. [Korsblomman 1897; V.\nLindstedt, puhe pappeinkokouksessa syyskuun 15 p:nä 1880; Kert. Otto\nHjelt, V. L. Helander, Josef ja Maria Österbladh, Mimmi Bergh y.m.;\nSukukirja; J. I. Berghin kirje B. G. Bergrothille 27/6 71.]\n\nV. 1881 kuoli Limingassa myöskin Bergh-veljesten Savon ajoilta\nkielilläpuhumisestaan tunnettu sisar Maria Elisabeth Bergh, joka v.\n1862 Savosta oli sinne muuttanut. Juustilan tilalla lähellä pappilaa\npiti hän monta vuotta pientenlastenkoulua. [Sukukirja.]\n\nJ. I. Berghin toiminta Limingassa johtaa mieleen erään\ntoisenkin naishenkilön. Tarkoitamme johdonmukaisesta\nherännäisyysmielisyydestään tunnettua _Emma Maria Wichmannia_,\njoka vielä vuosisadan lopussa voimallisesti todisti kilvoittelevan\nuskon ahdingoista ja taisteluista sekä Herran armon suuruudesta\nkaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Ruumiillinen\nsairaloisuus sekä luontainen taipumus suruvoittoisuuteen ja\nepäluuloisuuteen lisäsi näiden taistelujen hellettä, mutta todellinen\nherätys, syvällinen perehtyminen ristin tien salaisuuksiin ja\nkuuliaisuus Herran äänelle estivät häntä epäuskoon sortumasta.\nJonkun aikaa työskenneltyään Helsingin diakonissalaitoksessa, jonka\nensimmäinen diakonissa hän oli, vastaanotti hän johtajatoimen\nLimingan lastenkodissa, joka J. I. Berghin toimesta joku aika\nvaremmin oli perustettu. Tässä toimessa oli hän vuosina 1871-1894,\npainaen persoonallisesti ominaisen sieluelämänsä leiman huomattavan\nselväpiirteisenä näkymään kasvatettavissaan, joita hän harvinaisella\nuhrautuvaisuudella hoiti. Vapaana Oulun puolella löytyvän\ntoistupalaisuuden epäilyksistä, seurasi hän ilolla Suupohjan ja\nKalajoen-varren herännäisyyden elpymistä ja seurusteli kernaasti\nsiihen liittyneiden henkilöiden kanssa.\n\nEmma Wichmann oli E. A. Wichmannin sisar. Hän kuoli kotikaupungissaan\nRaahessa v. 1900. [Sukukirja.]\n\nBerghin aikaan Limingan kirkkoherrakunnassa eläneistä tunnetuimmista\nheränneistä on mainittava myöskin J. G. Lagus, (IV, 33), joka vuosina\n1858-1870 oli kappalaisena Lumijoella, missä hän viimemainittuna\nvuonna kuoli. Hyvin vähän huomiota hän täällä ollessaan kuitenkin\nenää herätti ja vähän näkyvää hedelmää hänen työnsä täällä tuotti.\n\nElinvoimallisemmalta kuin Limingan kirkkoherrakunnan muissa\nseurakunnissa näytti herännäisyyden kylvö Kempeleessä, missä Reinhold\nHelanderin ajoilta asti löytyi arkoja omiatuntoja. Vuosisadan lopussa\nalkoi siellä kalajokelaisten heränneitten katsantotapa voittaa\nalaa ja tämän henkisiä seuroja alettiin pitää. Temmeksellä, missä\nvuosisadan keskivaiheilla (1847-53) oli vaikuttanut erinomaisen\nvoimallisena herätyssaarnaajana tunnettu Herman Malmberg (I, 283)\nsekä 1870-1889 herännäismielinen, kansan parasta harrastava _Nils\nHolmström_, tunnetun A. N. Holmströmin poika, sekä Tyrnävällä,\nmissä vielä vuosisadan lopussa niinikään löytyi vähän heränneitä,\nsäilyi miltei ainoana herännäisyyden ilmauksena \"vanhojen\nheränneitten\" katsantotapa. [Paimenmuisto; Kaleva 1912, \"Temmeksen\nkotiseutunumero\".]\n\nHuomattavasti vilkkaampaa oli liike Raahen puolella. _Vihannissa_\nvaikutti entisellä tarmollaan Reinhold Helander, joka oli\nkappalaisena seurakunnassa 1861-1868, ja Raahen kaupungissa sekä\nSalon emäseurakunnassa iti vielä nousevankin sukupolven sydämissä\nhänen isänsä A. Helanderin siellä rakkaudella toimittama kylvö.\nMuutamista veljensä O. H. Helanderin hänelle kirjoittamista\nkirjeistä, joista enemmän myöhemmin, näkyy, että Reinhold Helander\nVihannissa-olon aikana sai kokea kovia sisällisiä ahdinkoja ja\nettä suuret kiusaukset ajoittain uhkasivat painaa hänet epäuskoon\nja toivottomuuteen. Epäilemättä oli syynä siihen suureksi osaksi\nne vaikeat ajat, joihin herännäisyysliike oli joutunut. Oli miten\noli: monessa sydämessä sai Helanderin herätyshuuto vastinetta\nja hänen kylvämänsä siemen jäi itämään kantaaksensa hedelmää\nmyöhempinäkin aikoina. Vihannin ja Oulaisten heränneitten välillä\n-- viimemainitussa seurakunnassa oli samaan aikaan (1859-1866)\nkappalaisena Jaakko Hemming sekä 1867-1879 K. O. Tenlén (k. Kemin\nkirkkoherrana 1890) -- syntyi näinä aikoina kanssakäymistä, ja siitä\njohtuva suurempi eloisuus selittää, miksi näissä seurakunnissa\nvuosisadan lopussa alkoi näkyä enemmän myötätuntoisuutta Pohjanmaalla\nuudestaan elpyvää suurta herännäisyysliikettä kohtaan kuin\nPohjois-Suomessa ylimalkaan. [Paimenmuisto.]\n\nVielä suuremmalla syyllä tulee meidän painostaa Raahen ja\nRaahen-Salon herännäisyyttä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.\nPaitsi tässä seurakunnassa vuosisadan edellisellä puoliskolla\nvaikuttaneita heränneitä pappeja -- A. Helander, V. L. Helander,\nReinhold Helander -- tapaamme siellä myöhemminkin samanmielisiä\nopettajia. Näistä mainittakoon kuuluisan Fredrik Östringin poika\n_Haniel Östring_ (k. 1891), joka oli kappalaisena Raahen kaupungissa\n1879-1891 ja viimeisinä elinvuosinaan _Församlingsvännen_-nimisellä,\ntoimittamallaan hengellisellä aikakauslehdellä, joka painettiin\nUudessakaarlepyyssä, osoitti, miten kalliit hänelle isänsä muisto\nja herännäisyyden menneet vaiheet olivat. Merkille on pantava,\nettä kaupungissa ja maaseurakunnassa, varsinkin _Pattijoella_\nvuosisadan lopussa esiintyvä herännäisyys sai osakseen huomattavaa\nmyötätuntoisuutta säätyhenkilöittenkin puolelta, eikä ole näin\nollen tuulesta temmattua sekään näiden henkilöiden otaksuminen,\nettä paikkakunnan elinvoimainen herätys oli saanut vaikutusta\nviimemainitun enemmän ruotsin- kuin suomenkielisen papin toimesta\nja kirjoituksista. Raahen heränneistä kodeista vuosisadan lopussa\nansaitsee mainitsemista varsinkin pormestari _Albert Luoman_ koti.\nRaahen--Pattijoen herännäisyys liittyi luottamuksella ja likeisesti\nPohjanmaan suureen liikkeeseen. Toistupalaisuudesta siellä on\nverraten vähän tiedetty. Luoma kuoli Turun hovioikeuden asessorina v.\n1913.\n\nHeinäkuun 12 p:nä 1866 päätti Rantsilassa päivänsä M. R. Montin,\noltuaan kappalaisena siellä 10 vuotta. Hartaudella ja elävästä\nvakaumuksesta oli hän siellä pyytänyt kylvää Jumalan sanaa ihmisten\nsydämiin, oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan nähden lähinnä\nliittyen Jonas Laguksen kantaan. Mutta jos tässä seurakunnassa hänen\naikanaan herätyksiä tapahtuikin, ei syntynyt siellä silloinkaan\nmitään huomattavampaa liikettä. Väärin olisi syyttää häntä\nseurakunnan enemmistön suruttomuudesta sekä siitä, että sikäläinen\nherännäisyys ennenpitkää alkoi ilmaista yhä selvempiä häviämisen\noireita. Asiaa arvostellessamme tulee meidän ottaa huomioon,\nmillainen tämä aika hengellisessä suhteessa ylimalkaan oli ja kuinka\nvaikea herännäisyyden oli nousta lamautumistilastaan ja koota jaon\nhajoittamat rivit niilläkin seuduin, missä se oli elinvoimaisin.\nEpäilemättä osasi J. I. Bergh pääasiassa oikeaan, kun hän Montinin\nkuoleman johdosta kirjoitti veljelleen: \"Niinkuin Albert Ingmanin\nkuolema Kuopiossa, oli M. R. Montinin poislähtö meitä täällä\nlähellä olevassa Rantsilassa sydäntä särkevää. Nykyään kutsuu Herra\nilmeisesti pois uskollisimmat ja uutterimmat palvelijansa, joita\nihmismielen mukaan paraiten tarvittaisiin. Ehkä tapahtuu tämä kansan\nkovuuden tähden.\" [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille\n12/6 65 ja 14/2 67; Haniel Östring, Församlingsvännen; kert.\nRaahen-puolen vanhat heränneet, pormestari Albert Luoma y.m.; J. I.\nBerghin kirje J. F. Berghille 24/8 66; Paimenmuisto.]\n\nPaavolaan jäi J. M. Stenbäckin vaikutuksesta, kuten odottaa sopii,\nhuomattavia jälkiä. Niinkuin vasta saamme nähdä, tarjosi sikäläinen\nliike, miten taipuvaisia toiset siihen kuuluvat henkilöt sitten ensin\nolivatkin toistupalaisten tavoin arvostelemaan vuosisadan lopussa\nsiellä alkavaa, Pohjanmaan uudistuvaan herännäisyyteen kuuluvaa\nherätyistä, monta liittymiskohtaa tälle herätykselle.\n\nStenbäckin työtä Paavolassa oli E. A. Wichmann hänen kuolinpesänsä\npuolesta jatkamassa (1861-64), julistaen siellä innolla Jumalan\nsanaa edeltäjänsä hengessä. Mitä muutoin tämän valppaan,\nvanhoillis-herännäisessä hengessä toimivan sielunpaimenen myöhempiin\nelämänvaiheisiin tulee, oli hän 1865-68 kappalaisena Revonlahdella\nsekä toimi Limingassaolonsa jälkeen (IV, 349) ensin _Hailuodossa_\nja sittemmin Pyhäjoella, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän v.\n1886 kuoli. Kaikissa näissä seurakunnissa oli hänellä samanmielisiä\nystäviä, jos kohta harvassa.\n\nPalveltuaan ylimääräisenä pappina Rovaniemellä (III, 571),\nSodankylässä ja Ylitorniolla, pääsi E. L. Levón Karungin\nkappalaiseksi, jossa virassa hän toimi vuosina 1856-59. Hänen\nalkuansakin heikko terveytensä kärsi näillä \"Lapin raukoilla\nrajoilla\" paljon senaikuisen meluavan laestadiolaisuuden kasvavasta\nvallasta, johon hänen hiljainen, sisällisen ihmisen salattuun elämään\nsulkeutunut kristillisyytensä ei ensinkään voinut mieltyä. Hänen\nluontainen taipumuksensa suruvoittoisuuteen lisäsi sieluntuskien\nkera hänen ruumiillistakin sairaloisuuttaan ja painoi hänen mielensä\nalakuloisuuteen, jota eivät edes hänen oppi-isänsä Jonas Laguksen\nhänelle kirjoittamat kehoittavat ja rohkaisevat kirjeet saaneet\nkarkoitetuksi. Lähemmäs samanmielisiä ystäviä pääsi Levon, kun hän\nv. 1859 muutti Revonlahdelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän\noli kuolemaansa asti v. 1862. Hän oli lämmin ja harras kristitty,\nmutta hän teki työtä murtunein voimin eikä tuottanut tämä työ\nsenkään tähden paljoa näkyviä hedelmiä. Hänen lyhyt elämänsä --\nLevón oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen -- oli kuitenkin sitä\nlaatua, että kernaasti yhdymme muutaman hänen ystävänsä lausuntoon:\n\"Tuntuu siltä, että hän oli yksi niitä, joiden kyyneleet Jumala\nkokoo kultamaljoihin.\" [Paimenmuisto; kert. Josef Österbladh, V. L.\nHelander, Emma Wichmann, F. F. Lönnrot y.m.]\n\nHerännäisyyden vaiheisiin maan pohjoisimmissa osissa XIX vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla liittyvät paitsi Levónin muutamien\nmuidenkin heränneitten pappien nimet. Pudasjärven kirkkoherrana\ntapaamme vuosina 1855-1867 L. H. Laurinin. Voimallisena kuni ennen\nkaikuu vielä tämän Kalajoen käräjien sankarin ääni, mutta mitään\nhuomattavampaa herätystä hän ei saa aikaan seurakunnassaan ja hänen\nyhteytensä muiden heränneitten pappien kanssa on käynyt vieraaksi.\nKen on laskenut ne kiusaukset, joiden painamana hän vanhoilla\npäivillään liiaksi nautti väkijuomia? Se vain tiedetään, että hän\nseurakuntalaisilleen monesti lausui: \"Älkää eläkö niinkuin minä elän,\nvaan niinkuin minä opetan.\" Laurinin loppu-ikää synkistävät kovat\nnälkävuodet ja niiden jäljissä tullut kova lavantauti, jonka uhrina\nhän monen seurakuntalaisensa kera kaatui v. 1867.\n\nSodankylässä toimi vuosisadan keskivaiheilla herännäishengessä ennen\n(III, 566) mainittu K. Heickel (k. 1853) sekä saman seurakunnan\nkirkkoherrana J. F. Liljeblad (k. 1862). Paitsi K. F. Pfaleria\njoka, niinkuin tiedämme (III, 369), nuorena pappina voimallisella\nherätyshuudollaan herätti huomiota Lapissakin, F. F. Lönnrotia, joka\nnäinä aikoina oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä ja Karungissa\n(IV, 31), sekä J. Simeliusta (III, 571), joka vuosina 1854-55 oli\nylimääräisenä pappina Kemijärvellä, ei näillä pohjoisilla perukoilla\nenää esiintynyt muita ainakaan huomattavia herännäismielisiä\npappeja. Sikäläinen liike muuttui ja suli ennenpitkää yhteen\nlaestadiolaisuuden kanssa, jota leimaa miltei kaikki elävämpi\nhengellinen elämä siellä sittemmin on kantanut. [Kert. F. F. Lönnrot\ny.m.; Paimenmuisto.]\n\nKiimingissäkin, missä M. R. Montin monta vuotta oli vaikuttanut ja F.\nP. Kemell viimeisen elinvuotensa aikana -- hän kuoli täällä v. 1857\n-- saarnasi parannusta sekä sittemmin F. F. Lönnrot samassa hengessä\nteki työtä (IV, 30-31), ei herännäisyysliike kuitenkaan saanut\npysyväisempää jalansijaa, vaan kuoli vuosisadan loppupuolella melkein\nkokonaan sukupuuttoon. Niin kävi Säräisniemelläkin y.m. Oulujärven\nlännenpuolisilla seuduilla, jota vastoin Puolangalla vuosisadan\nkeskivaiheilla lienee tapahtunut herätyksiä. Vielä vuosisadan lopussa\nlöytyi siellä, niinkuin Paltamossakin, missä F. F. Lönnrot vuosina\n1853-60 oli ollut ylimääräisenä pappina, vanhoja, ristin tien\nsalaisuuksiin perehtyneitä heränneitä, jotka kaipuulla muistelivat\nentisiä eloisampia aikoja. [Kert. rovasti G. A. Snellman, F. F.\nLönnrot sekä näiden seutujen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]\n\nF. F. Lönnrotin nimi siirtää meidät kauemmas varsinaisen Kainuunmaan,\nherännäisyyden historialle tutuille, seuduille. Ristijärven etäisessä\nseurakunnassa, missä vuosisadan keskivaiheilla hänen likeinen\nystävänsä ja hengenheimolaisensa K. J. Engelberg vuosina 1854-1860\noli tehnyt heränneen sielunpaimenen työtä, tapaamme viimemainitusta\nvuodesta alkaen yli kolmen vuosikymmenen aikana samassa työssä\nhänetkin. Lönnrot oli hyväpäinen mies, mutta niin vaatimaton, että\nhän aina pyrkimällä pyrki syrjään semmoisissa tilaisuuksissa, missä\npaljon kansaa oli koolla ja muita puhujia tarjona. Paraan työnsä on\nhän suorittanut yksityisen sielunhoidon alalla. Varsinkin tämä työ\nhankki hänelle uskollisia ja kiitollisia ystäviä ja teki hänet niin\ntunnetuksi ja rakastetuksi ei vain kaikkialla Kainuunmaalla, missä\nheränneitä löytyi, vaan muuallakin. Niinpä tunnustivat esim. kaikki\nOulun \"vanhat heränneet\", joista toiset kävivät häntä tervehtimässä\nRistijärvellä asti, hänet vuosisadan lopussa miltei ainoaksi täysin\nluotettavaksi opettajakseen.\n\nLönnrotin uskonnollista kantaa kuvaa uskollisesti muutama hänen\nystävänsä K. J. Engelbergin v. 1876 kirjoittama kirje, johon hän\nsanoi kaikin puolin yhtyvänsä ja jota hän huolellisesti säilytti.\nKerrottuaan ulkonaisista ja sisällisistä koetuksistaan kirjoittaa\ntuo ystävä: \"Näin minua koulataan, minua tomppelia ja kovakorvaista.\nSillä katso, en tahtoisi minäkään joka päivä ristiä päälleni ottaa\nja seurata elämän Herraa. Kummaa tuo kuitenkin pitää olla, että\nitseään niin tahtoo säästää, että vielä henkensä kadottaa. Vaikka\ntämän tiedän, kun muistutetaan, että olen penseä, kylmä, kuollut ja\nulkona Herrasta ja että syntiä teen ja ajatuksissa viivyn maailmassa\n-- niin kuinka hitaasti ja työläästi palajan sieltä, ottaen häpeän ja\ntuomion päälleni ja antaen Herralleni kunnian. Tässä on minulle aina\noppimattomalle oppimista. Järjen ja epäuskon juonet tahtovat aina\nestää lankeamasta Herran käsiin semmoisena, jolta kaikki puuttuu,\nja halulla haluttomallakin, häneen katsoen, etsimästä hänen apuansa\nja armoansa. Ei näy autuus tulevan hankituksi sillä pelvolla ja\nvapistuksella kuin tulisi. Mutta, sanoohan suomalainen sananlasku:\n'akka tieltä palajaa, ei mies pahanenkaan'. Vaikka järjelle pimeältä\nkyllä näyttää, mitenkä kuolemassa viimeinkin käy, niin toivon nokkaa\nkuitenkin pitää Herran puoleen pystyttää. Ei autuutta muualla\nsyntisille. -- -- -- Älkää kuitenkaan epäuskoksi käyttäkö Herran\nmuistutusta, vaan tuomio selkään ja kerjäläissauva käteen -- siinä\nsyntisten ja köyhäin läksy.\"\n\nKen ei tässä kirjeessä selvään huomaa Jonas Laguksen Paavo\nRuotsalaisen koulussa syntyneen ja kehittyneen opin pääpiirteitä.\nJos se olisi kirjoitettu ruotsiksi, muistuttaisivat sanatkin\nniin paljon häntä, ettei voisi erehtyä siitä, kenen opetuslapsia\nkirjoittaja oli. Uskollisemmin kuin Engelberg ja Lönnrot lienee\ntuskin kukaan opissa ja elämässä noudattanut tuon opettajan neuvoja.\nKuinka tarkasti esim. viimemainittu valvoi sitäkin, ettei hän itse\neivätkä hänen sanankuulijansa milloinkaan eksyisi pois tuolta\n\"alimmalta portaalta\", josta Lagus niin usein puhui, näkyy muunohessa\nseuraavasta. V. 1870 olivat suuret seurat Paltamon Mieslahdella.\nSinne oli saapunut paitsi heränneitä paljon surutontakin kansaa.\nPuhujana esiintyi Janson, joka puheensa lopussa, viimemainittujen\npuoleen kääntyneenä, lausui: \"Emme me ole teitä paremmat, vaikka\nJumala on meidät herättänyt.\" Tämä lause loukkasi kovin Lönnrotia,\nvaikkei hän, vaatimaton ja moitteeseen hidas kun hän oli, siitä\nsilloin mitään puhunut, ei Jansonille eikä muille. Mutta vielä\nvanhoilla päivillään muisti hän nuo sanat, pitäen niitä hyvinkin\nerehdyttävinä, vaikkei hän luullutkaan, että puhuja, josta hän paljon\npiti, oli nuo sanat väärässä hengessä lausunut.\n\nMitä muutoin viimemainittuihin seuroihin tulee, niin on huomattava,\nettä niitä vietettiin aivan vanhaan tapaan. \"Sanaa viljeltiin melkein\nkatkeamatta kahtena päivänä.\" Tämä seikka todistaa selvästi, että\nnäiden seutujen herännäisyys vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä\npuoliskolla oli hyvinkin levinnyt ja voimallinen. Mutta nämä suuret\nseurat johtavat huomion toiseenkin Kainuunmaan herännäisyydelle\nominaiseen seikkaan. Näiden seutujen seurat ovat melkein yksinomaan\nolleet suurseuroja, joita erityiset tilaisuudet, Kajaanin markkinat,\nhäät, hautajaiset y.m. ovat aiheuttaneet. Viikkoseuroja ylimalkaan\nei ole pidetty yleisemmin, paitsi liikkeen vilkkaimmillaan ollen\nSotkamossa. Villiytyneet \"salon kulkijat\" ovat asuttaneet Kainuun\nmaan ja sitä luontoa näkyy vieläkin sikäläisessä kansassa.\n\"Monissa paikoin juoksee talonväki melkein pakoon, kun pappi tulee\ntaloon\", on eräs näillä seuduin vuosisadan lopussa palvellut\nsielunpaimen todistanut. Seurakunnan ja papin välinen suhde on\ntuskin koskaan ollut niin sydämellinen kuin esim. Pohjanmaalla.\nSalonkulkijaluonto ja vihollisuuksien juurruttama pelko ja arkuus\novat tehneet kansan luonteen salaperäiseksi ja epäileväksi. Tämä on\nepäilemättä vaikuttanut, että heränneetkin ovat olleet taipuvaisia\nsulkeutumaan itseensä ja hitaita vaikuttamaan ulospäin. He eivät\ntäällä olleet niin seurusteluhaluisia, kuin muissa osissa maata, ja\nlähtivät liikkeelle vain jonkun erityisen tilaisuuden heitä siihen\nkehoittaessa. Muistettava on niinikään, miten avarat ne salot ovat,\njotka erottavat tämän maakunnan kylät ja talotkin toisistaan. Nämä\nseikat selittävät suureksi osaksi senkin ilmiön, etteivät muussa\nherännäisyydessä tapahtunut jako ja siitä johtuva eripuraisuus ja\nriidat olleet tunnetut täällä, eivätkä päässeet särkemään täkäläisen\nliikkeen rivejä. Että nämä rivit harvenemistaan harvenivat, niin että\nniistä vuosisadan lopussa oli vain pirstaleita jälellä, johtuu siitä,\nettä Herran tuli näillä mailla vähitellen sammui ja heränneitten\nisien lapset nukkuivat.\n\nEnsimmäisenä Kainuunmaan herännäisyyden merkkimiehistä poistui\nnäyttämöltä Trast. Hän kuoli jo joulukuun 2 p:nä 1856. Paljon oli\nhän etevillä lahjoillaan ja voimakkaan eloisalla esiintymisellään\nvaikuttanut näiden seutujen heränneitten piireissä, ja kauan häntä\nkiitollisuudella muistettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin (1858)\nkuoli Kajaanissa Juhana Krank, uskollisesti 14 vuotta palveltuaan\nKajaanin heränneitä. V. 1859 muutti Kuhmoniemeltä takaisin\nPohjanmaalle Kainuunmaan herännäisyyden peloton puolustaja (III,\n54-55) arkkipiispa Bergenheimin uhkauksia vastaan A. N. Holmström.\nNäiden aikojen jälkeen syntyy huomattava lamautuminen Sotkamon-puolen\nherännäisyyden oloissa. K. R. Pettersonista, jota heränneet niihin\nasti olivat melkein epäjumaloineet, alkoi liikkua se huhu, että\nhän yhä yleisemmin seurusteli seudun suruttomien säätyläisten\nkanssa sekä että hän muutoinkin oli käynyt huolimattomaksi oman\nsielunasiansa suhteen. V. 1869 pääsi Reinhold Helander Sotkamon\nkirkkoherraksi. Innolla ja tarmolla hän ryhtyi työhön, mutta\nhänen luontainen kiivautensa, joka vuosien kuluessa kiihtyi, esti\nheränneitä häntä vapaasti lähestymästä, jos kohta he tunsivatkin,\nettä hän vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan. Vaikea on\nkäsittää, minkä tähden sekä hän että Petterson kielsivät Jansonia\nseuroissa esiintymästä, mutta selvää on, ettei tämäkään ollut omiaan\nturvaamaan sikäläisen herännäisyyden etuja. Samassa määrässä kuin\nluottamus Pettersoniin väheni, lisääntyi kuitenkin Jansonin maine,\nja kun ensinmainittu v. 1876 muutti Pohjanmaalle, oli se ehkä\nkorkeimmillaan. Elämänsä loppuun asti piti Janson koossa Sotkamon\nheränneitten pieniä joukkoja. Kerran hän pappilassa kuuluu kahden\nkesken varoittaneen Helanderiakin hänen kiivaan luontonsa tähden ja\npuhuneen niin särkevästi, että tämä purskahti itkuun. Lastensa ja\nlastensa-lasten sieluntilasta koetti Janson erittäin pitää huolta,\nmutta usein kokoontuivat seudun muutkin heränneet seuroihin hänen\nkotiinsa. Etenkin muistivat vuosisadan lopussa vielä elävät vanhat\nheränneet, miten Janson oli viettänyt viimeistä jouluaan. Paljon\nystäviä kokoontui silloin hänen kotiinsa, ja vanhus puhui heille\ntavattoman elävästi. Päätettyään puheensa, nousi hän ylös, käveli\ntarkasti tähystäen väkijoukkoa ympäri pirtin, lankesi polvilleen\nrukoillen rukouksen, \"läksyn, jommoista ei kuule ihmisijässä\". --\nJanson kuoli tyyneesti seuraavana syksynä, lokakuun 13 p:nä 1882.\nKuolintautinsa alussa kohtasi häntä lievä halvaus, joka muutamiksi\ntunneiksi teki hänet puhumattomaksi. Toinnuttuaan lausui hän\nutelevalle vaimolleen: \"Jumalalta on armo ja rauha ja Herran valkeus\nkoittaa sielussa.\" Seitsemän viikkoa kesti tautia. Tämä aika oli\nvanhukselle alituisen rukouksen aikaa. Muutamalle henkilölle, joka\ntuli hänelle omista sielunasioistaan puhumaan, lausui hän hymyillen:\n\"Taisit tulla purkamaan niinkuin jotakin kulta-aittaa, vaan ei\nminulla ole kuin kerjuusauva.\" -- Sotkamon kirkonkirjoissa löytyy\nhänestä tämä muistutus: \"Vanha arvossa pidetty pietista, paikkakunnan\nhyvinkin taitava eläinlääkäri, nuorempana räätäli.\"\n\nVuotta aikaisemmin kuin Janson, marraskuun 15 p:nä 1881, päätti\nReinhold Helander päivänsä. Hänen tulinen luontonsa, joka toisinaan\nilmeni hyvinkin kiivaana, hankki hänelle monta vihamiestä ja\nloukkasi usein heränneitäkin. Moni seikka viittaa siihen, etteivät\nsotkamolaiset häntä ymmärtäneet. Oli miten oli: tuo suora, jäykkä,\npeloton pohjalainen on hankkinut itselleen nimen, joka ei väleen\nkatoa Suomen herännäisyyden historian lehdiltä.\n\nHelanderin mitä jyrkin vastakohta oli F. F. Lönnrot, joka vielä\nvuosisadan lopussa saarnasi parannusta ja uskoa rakkaille\nristijärveläisille. Tarkassa muistossa säilytti hän paljon\nherännäisyyden menneistä vaiheista, todistaen kaikille, jotka häneltä\nnäitä vaiheita tiedustelivat, kuinka suuriarvoisia tämän liikkeen\nmuistot hänelle olivat. Lönnrot kuoli v. 1907.\n\nKainuunmaan heränneistä papeista ovat ennen mainittujen kera\nmuistettavat myöskin Suomussalmen kappalainen K. A. Lilius (III,\n98), joka täällä toimi vuoteen 1867, jolloin hän muutti Isoonkyröön,\nsekä N. Holmström (IV, 355), joka oli kirkkoherrana Sotkamossa\nvuodesta 1889 vuoteen 1892, jolloin hän kuoli. Lönnrot ja Holmström\novat Kainuunmaan herännäisyyden viimeisiä vartijoita. Kaikki on\nhiljaa jo. Suuret seurat ovat lakanneet, vanhoista muistoista vain\npuhutaan vielä. Uudistumaan he eivät liikettä saa, mutta he seisovat\npaikoillaan noiden muistojen kunnioitettavina vartijoina, eikä\nkukaan epäile, minkä hengen lapsia he ovat. [Paimenmuisto; kert.\nAnna Pikkarainen, F. F. Lönnrot y.m. J. Väyrysen minulle Kainuunmaan\nherännäisyydestä kokoomat kertomukset, kirjeet y.m. tiedot;\nSukukirja; Paimenmuisto.]\n\n\n\n\nIX.\n\nPohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan\nloppuaikoina.\n\n\nJonas Laguksen, N. K. Malmbergin ja noiden useain muiden huomattujen\nsielunpaimenten kuoleman jälkeen, joiden poistumisesta näyttämöltä\nennen (IV, 60-84) olemme kertoneet, oli liikettä edustaneiden ja\nedustavien pappien luku vieläkin huomattavan suuri. Mutta suuri\non erotus näiden pappien entisen ja nykyisen aseman välillä.\nEnnen tapasimme heidät yhteisissä neuvotteluissa ja suurissa\nhartausseuroissa sekä likeisissä keskusteluissa toinen toistensa\nluona ja heränneen kansan kodeissa, nyt pysyvät he enimmäkseen\nkukin kolkassaan ja useimpia painaa toimettomuuden alakuloisuus.\nEi ole syynä siihen vain vanhuuden väsymys -- moni heistä on vielä\nhyvissä voimissa --, mutta epäluulot sekä epätoivo herännäisyyden\ntulevaisuuteen nähden lamauttavat heidän intonsa ja estävät\nheitä ymmärtämästä ja tuntemasta sitä liikettä, joka suurten\njohtomiesten ja heidän omankin aikaisemman työnsä pohjalla, vanhaan\nherännäisyyteen liittyen, voimallisena leviää Pohjanmaan tasangoilla.\nHe yhä vetäytyvät siitä pois ja jäävät selailemaan muistojen\nkellastuneita lehtiä, joita heidän elämänsä syystuulet repien\nliikuttavat. He tuntevat, että aika on muuttunut ja XIX vuosisadan,\ntuon heille ja koko maallemme niin tärkeän vuosisadan ilta joutunut.\n\nSilmäilkäämme ensin Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen heränneitten\npappien elämäniltaa.\n\nPiippolassa tapaamme 1840-luvun liikkeen ajoilta varsinkin\nAlavieskassa toimittamastaan suuresta herätystyöstä tunnetun\nW. Österbladhin. Vanhojen päiviensä aineelliseksi turvaksi on\nhän v. 1855 saanut tämän syrjäisen seurakunnan vähäpalkkaisen\nkirkkoherranviran, jota hän sitten entisellä hartaudellaan, mutta\nyhä pienemmiksi supistuvien herännäisjoukkojen kannattamana hoitaa\nkymmenen vuotta. Hänen pappilansa on tämän puolen heränneitten\npappien viimeisiä huomattavampia yhtymäpaikkoja XIX vuosisadalla ja\nmuitakin samanmielisiä säätyläisiä nähdään siellä usein. Ilmeisessä\nriidassa Vilhelm Niskasen suunnan kanssa hän ei ole, ja tämän suunnan\nkansa tunnustaa hänen ansionsa ja antaa hänelle vieläkin arvoa,\nmutta hän vieraantumistaan vieraantuu tästä suunnasta ja kannattaa\ntoistupalaisten katsantotapaa. Niinkuin olemme nähneet (IV, 234 ja\nseur.), oli Österbladh uuden suunnan mitä jyrkin vastustaja, pysyen\nelämänsä loppuun pietismin johdonmukaisena edustajana.\n\nÖsterbladhin verraten lukuisista, jälkimaailmalle säilyneistä\nkirjeistä, joista toiset ovat lukijoillemme tuttuja, näkyy, miten\nlikeisesti ja lapsellisesti hän oli tottunut seurustelemaan Herran\nkanssa. Samaa todistavat hänen myöhemmätkin kirjeensä. Niistä\nkuultaa myöskin hänen harvinaisen miellyttävä ja hellä luonteensa.\nSen vertaisia ei tässä suhteessa heränneitten pappienkaan joukosta\nmontakaan löydä. Ja varsinkin tähän nähden on hän niin kauniina\nlisänä näiden pappien ylimalkaan jäykännäköisessä joukossa.\n\nKuolinvuoteellaan täytyi Österbladhin ajoittain kokea hyvinkin kovaa\nsisällistä ahdinkoa. \"Kaikki Belialin virrat käyvät minun ylitseni\",\nkuultiin hänen huudahtavan sekä valittavan: \"Jumala asettaa kaikki\nsyntini menneiltä ajoilta eteeni.\" Mutta lopuksi hän voiton ilme\nsammuvassa katseessaan lausui: \"Minä tiedän, että Lunastajani elää.\"\nKesäkuun 30 p:nä 1865 pääsi tämä lämminsydäminen ja harras Herran\npalvelija tämän elämän taisteluista siihen lepoon, joka on luvattu\nJumalan kansalle. [Paimenmuisto; Vilh. Österbladhin kirjeitä; kert.\nJosef ja Maria Österbladh, V. L. Helander y.m.]\n\nMuutamia peninkulmia Piippolasta työskenteli näinä aikoina toinenkin\nPohjanmaan herännäisyyden valta-ajan merkkimies, A. N. Holmström.\nV. 1859 oli hän nim., niinkuin tiedämme (IV, 364), etäisestä\nKuhmoniemen pitäjästä päässyt Haapajärven kirkkoherraksi ja pysyi\ntässä virassa koko loppuikänsä. Ajat olivat muuttuneet, mutta\nHolmström oli sama kuin ennenkin: jäykkä, tarmokas ja herännäisyyden\ntraditsiooneille edelleenkin horjumattomasti uskollinen. Joka\nlähestyi tuota vartaloltaan lyhyttä ja jykevää miestä, joka niin\ntutkivan suorasti katsoi ihmisiä silmiin, oli pakotettu kunnioittavan\ntarkasti kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Uppiniskaisuutta\nnuorempien puolelta hän ei kärsinyt ja varmasti lausui hän\nvakaumuksensa varsinkin uskonnollisissa asioissa. Vilhelm Niskasen\nkantaa hän ei hyväksynyt, niin jyrkästi eroten hänestä, ettei hän,\nniinkuin olemme maininneet (IV, 80), edes suostunut saapumaan tuon\nhylkäämänsä johtomiehen hautajaisiin, vaikka tämän pojat, Nivala\nkun siihen aikaan sitäpaitsi oli Haapajärven kappeli, kävivät häntä\nnäihin pitoihin kutsumassa. Kiivaita väittelyjäkin sattui joskus\nHolmströmin ja Niskasen suunnan edustajien välillä.\n\nLaestadiolaisiakin saapui pohjoisesta Haapajärven seurakunnassa\njo ennen vallitsevaa häiriötä lisäämään. Holmströmin luonnetta\nkuvaa seuraava kertomus hänen esiintymisestään heitä vastaan.\nPääsiäisaikana 1867 oli suuret seurat Tiiton talossa. Osterbladhin\nleskikin sekä muita vieraita naapuriseurakunnista oli sinne saapunut.\nSeuroja johti Holmström. Kun hän oli lopettanut puheensa, lausui\nrohkeasti muuan Nivalassa syntynyt, vasta Tornion puolelta tänne\nsaapunut aivan nuori mies: \"Selitys oli hyvä, vaan tie jäi tukkoon.\"\nHolmström ärjäsi: \"Se koira vinkasee, johon karttu käypi. Sinä\nsitäpaitsi näyt olevan minulle aivan outo. Kun minä seurakunnassani\njossain paikassa itse olen suuna, niin en ollenkaan salli muiden\npuhua, sitä vähemmin nyt, kun en tunne, mikä maailman roisto\nja kulkija lienet.\" Kutsumaton puhuja vaikeni ja loi katseensa\nalas. Mutta kun Holmström ja muut arvokkaammat vieraat olivat\nsiirtyneet vierashuoneisiin, alkoi hän ja muutamat muut jälleen\nhuutaen saarnata. Sillä kertaa melu kyllä asettui, seuraväki kun\nsammutti kynttilät, mutta uhkaavat olivat enteet. -- Seurakunnissaan\nsyntyneistä häiriöistä ei Holmström kuitenkaan syytä yksinomaan\nkansaa. Kuultuaan, että muutamaa pappia oli oikeudessa syytetty\njuoppoudesta, kirjoittaa hän pojalleen: \"Nyt on pappien alennusaika,\nja suuressa määrässä olemme itse sitä aiheuttaneet.\"\n\nHolmströmin luonnetta kuvaavat myöskin seuraavat hänen sanansa. Yhä\nkestävien katovuosien aikana oli köyhäinapua nauttivien, suureksi\nosaksi sitä varten vuokrattuihin huoneisiin sijoitettujen luku\ntavattomasti lisääntynyt. Tämän johdosta kirjoitti Holmström,\nmuutamia numeroita lueteltuaan: \"Mitä lopuksi tullee? Ehkä\nsanomalehdissä vaihtelevaisuuden vuoksi saa lukea: Haapajärven\nköyhäinhoito on tehnyt vararikon, pesän varat 420 laiskuria tahi\nlaiskurien lasta.\" Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Holmström\nsäälinyt köyhiä ja sairaita. Päinvastoin puhuu hän esim. kirjeissään\nsyvällä surulla 1864-68 vuosien kauheasta nälänhädästä ja siitä\njohtuvasta tautisuudesta.\n\nÖsterbladhin kuolema koski kipeästi Holmströmiin. Jo kuultuaan hänen\nsairastuneen, kirjoitti hän pojalleen, miten raskas tuo tieto oli\nhänelle, lisäten: \"Rakas poikani! Olkaamme varoillamme. Me olemme\nniitä, jotka Aatamin lankeemus kokonaan turmeli. Sentähden tulee\nmeidän alituisesti etsiä vanhurskauttamisen perustusta ja vaikuttavaa\nsyytä, ei meistä itsestä, vaan ulkoapäin. Me olemme jumalattomia,\nmutta Kristus tekee jumalattomia vanhurskaiksi.\"\n\nV. 1868 pääsi Reinhold Helander Haapajärven kappalaiseksi. Hänen\nnimittämiseensä virkaan liittyy muuan tapahtuma, joka tässä\nkerrottakoon, se kun todistaa, miten omavaltaisestikin Holmström\nsaattoi menetellä, kun hän tiesi olevansa siveellisesti oikeassa.\nHelander oli saanut enimmät äänet, mutta erotus hänen ja erään\ntoisen vaalisaarnaajan äänimäärän välillä oli siksi pieni, että\nvalitus helposti olisi voinut kumota vaalin ja hankkia enemmistön\ntuolle toiselle. Holmström, jolla oli syytä pelätä, että näin\nsaattaisi käydä, sai kuulla, että muutama juoppo herrasmies todella\noli valittanut vaalista. Ei ollut monta päivää valitusajasta enää\njälellä. Holmström lähetti kotona olevan poikansa ratsastaen\nKuopioon ottamaan pois valituskirjat tuomiokapitulista. Jonkun\najan kuluttua sai Helander valtakirjan virkaan. Kuvaavaa on, että\nvalittaja, joka ennenpitkää sai tietää miksei hänen valitustaan oltu\nkäsiteltykään, ei uskaltanut käydä Holmströmin kimppuun tuon hänen\nmielivaltaisenkaan tekonsa tähden.\n\nMonta vuotta poti Holmström sydäntautia. Rautaisella tahdollaan hän\nkuitenkin viime aikoihin asti sai voimansa riittämään ahkeraankin\nseurakuntatyöhön. Apulaistakaan ei hänellä ollut. Kesällä 1871\nhänen tautinsa kuitenkin yltyi niin kovaksi, että hänen täytyi\nlähteä Kuopioon lääkärinapua hakemaan. Vähän aikaisemmin hän\nkirjoitti pojalleen N. Holmströmille: \"Vanha tautini alkaa, kuten\nsydäntaudit tavallisesti, kehittyä vesitaudiksi. Molemmat jalat ovat\njo ajetuksissa ja hengenahdistus kova. En voi kauan seisoa. Koetan\nharjoitella kolmatta rukousta, mutta huomaan itseni hyvin tyhmäksi ja\nhuonomuistiseksi oppilaaksi. Kernaasti halajaisin tavata sinua vielä\ntässä maailmassa, mutta tuo ei voine tapahtua. Voi, jos näkisimme\ntoisemme siellä, missä ei tarvitse sanoa: 'Ah mik' on tää elämä'!\"\n\nMatkaltaan Kuopioon Holmström ei palannut. Hän kuoli siellä elokuun\n8 p:nä 1871. Miten raskaana huolena hänellä oli herännäisyyden\nsilloinen hajaannus ja miten vähän hän liikkeestä enää toivoi,\nosoittavat seuraavat hänen papiksi hiljattain vihitylle\npojalleen kuolinvuoteellaan lausumansa sanat: \"Anna, poikani,\nsanankuulijoillesi Nohrborgia! Tulee aika, jolloin ei ole erotusta\nkörttien eikä körttien välillä.\" [Paimenmuisto; kert. J. Holmström,\nAmanda Holmström F F. Lönnrot, Vendla Pettersson y.m.; J. Holmströmin\nkirje N. Holmströmille 28/4 67; A. N. Holmströmin kirjeet N.\nHolmströmille 29/6 64, 14/3 65 sekä yksi ilman päivämäärää ja\nvuosilukua. (Kirjeet omistaa Otto Holmström.)]\n\nLikeisessä yhteydessä Haapajärven herännäisyyden kanssa oli,\nniinkuin tiedämme, 1830- ja 1840-luvun aikana Pyhäjärven liike\nollut. Jo Jonas Laguksen loppu-aikoina oli tämä yhteys kuitenkin\npaljon vähentynyt ja lakkasi, mikäli kysymys koskee kansaa,\nennenpitkää kokonansa. Sakari Castrén, joka monta vuotta oli ollut\nLaguksen apulainen ja sittemmin armovuodensaarnaajana hoitanut\npapinvirkaa seurakunnassa, seurusteli kyllä ahkerastikin tämän\npuolen heränneitten pappien kanssa ja kannatti samaa uskonnollista\nkatsantotapaa kuin hekin, mutta tämäkin suhde kylmeni vähitellen.\nSyystä tai syyttä ruvettiin syyttämään häntä maailmanmielisyydestä jo\nniinä aikoina, jolloin hän pääsi Pyhäjärven kirkkoherraksi (1862).\nHänen olonsa valtiopäivillä, joka toiselta puolen osoittaa, että\nhän nautti paljon luottamusta virkaveljiensä keskuudessa, ei ollut\nomiaan noita syytöksiä poistamaan. Castrénin täytyi kokea, että\nystävät epäilivät häntä ja tämä vieroitti häntä yhä enemmän heistä.\nKauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokea, miten paljon heränneitten\npappien välit olivat muuttuneet entisistä ajoista. Varsinkin keväällä\n1868 oli nälkävuosien aiheuttama tautisuus suuri Pyhäjärvelläkin.\nAlituisesti täytyi Castrénin lähteä sairasmatkoille. Tämmöisellä\nmatkalla sai hän keuhkotulehduksen, johon hän kuoli, Mitä ystävät\nhänestä ajattelivat, näkyy seuraavasta A. N. Holmströmin pojalleen\ntoukokuun alussa 1868 kirjoittamista sanoista: \"Pyhäjärveltä kuuluu,\nettä Castrén huhtikuun 25 p:nä on kuollut. Olisin toivonut, että hän\nolisi päättänyt vaelluksensa toisella elämänsä ajanjaksolla. Ehkä\nkuitenkin Jumala, joka enkeleissäänkin huomaa turhuutta, ei tuominnut\nhäntä hänen puutteittensa tähden, vaan unohti ne.\" [Paimenmuisto; A.\nN. Holmströmin kirje N. Holmströmille 3/5 68; kert. Johanna Holmström\n(A. N. Holmströmin leski), Vendla Petterson y.m.] -- Castrénin hauta\non Pyhäjärven kirkkomaalla Jonas Laguksen haudan vieressä.\n\nPyhäjärvellä toimineista vanhoista heränneistä papeista\nmainittakoon vielä J. Simelius, joka 1871 pääsi tämän seurakunnan\nkappalaiseksi. Kauemmin kuin useimmat muut herännäisyyden valta-ajan\nsielunpaimenista -- hän kuoli vasta 1897 -- koetti hän kylvää\nsanan siementä ihmisten sydämiin, mutta mitään herätystä ei hän\nPyhäjärvellä saanut aikaan, vaikka hän toimi siellä kuolemaansa\nasti. Samoin kuin melkein poikkeuksetta kaikki tämän ajan heränneet\npapit Keski-Pohjanmaalla, edusti Simeliuskin toistupalais-suuntaa.\n[Paimenmuisto; kert. Haapajärven ja Pyhäjärven vanhat heränneet.]\n\nNiissäkään Kalajoen-varren seurakunnissa, joissa herännäisyysliike\njaon jälkeen pääsi nousemaan suurimpaan voimaansa -- Nivalassa\nja Ylivieskassa -- ei näinä aikoina tapaa tätä liikettä suosivia\npappeja. Päinvastoin saa niitä näilläkin seuduin kauan turhaan hakea.\nVasta kun K. R. Petterson v. 1876 tuli Nivalan kirkkoherraksi, saivat\nseudun heränneet papin, joka kohteli heitä myötätuntoisuudella ja\njonka pappilaan heillä oli muutakin asiaa kuin virallista. Sikäläisen\nherännäisyyden nostamiseen ja sen puhdistamiseen siihen liittyneestä\nkuonasta ei Petterson kuitenkaan pystynyt. Apu siihen oli muualta\ntuleva. Mutta hänen aikanaan pääsi liike, jota pääasiallisesti Taneli\nRauhala johti, ryhmittymään ja vakaantumaan, ja jo siinä suhteessa\nerosi hän Kalajoen-varren muista vanhoista papeista, ettei hän sitä\nvastustanut. Päinvastoin neuvotteli hän aina heränneitten kanssa, kun\njoku seurakuntaa koskeva tärkeämpi asia oli ratkaistava. -- Petterson\nkuoli Nivalan kirkkoherrana 1890. Hänen hautajaisiinsa, joita\nvietettiin herännäisliikkeessä vanhastaan vakaantuneeseen tapaan,\noli kutsuttu suuri joukko heränneitä. [Kert. Paavo Niskanen y.m.;\nPaimenmuisto.]\n\nKalajoella, missä niinkuin tiedämme, herännäisyysliike jo Vilhelm\nNiskasen eläessä oli supistunut aivan pieneksi ja missä vuosisadan\nlopussa vain muutamat hänen suuntaansa liittyneet vielä todistivat\nmenneiden päivien eloisasta hengellisestä elämästä, tapaamme näinä\naikoina sotavanhuksen siellä 1830-luvun lopussa pidettyjen kuuluisain\nkäräjien ajoilta. Tarkoitamme Jaakko Hemmingiä, joka oli tämän\nseurakunnan kappalaisena 1866-96. Vuosi vuodelta oli hän kehittynyt\nyhä jyrkemmäksi toistupalaiseksi eikä antanut mitään tunnustusta\n\"niskaslaisille\". Ollen elämässään nuhteeton ja hurskas, herätti\ntämä näiden seutujen entisten suurten muistojen paljon kokenut\ntodistaja kunnioitusta kaikissa, jotka hänet näkivät. Itse hän ei\nnäistä muistoista kertoessaan tahtonut näkyä. Kun häneltä esim.\ntiedusteltiin hänen osaansa Kalajoen käräjien pitkässä oikeusjutussa,\nlausui hän: \"Mitä minusta; minä olin koko ajan Malmbergin ja Laguksen\nselän takana.\" -- Hemming kuoli helmikuun 17 p:nä 1896. Hän oli\nsilloin yli 86 vuoden vanha. [Paimenmuisto.]\n\nPietarsaaressa tapaamme XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla\nmuutamia herännäisyyden vaiheissa huomiota ansaitsevia pappeja.\nTäällä taisteli liikkeessä tapahtuneen jaon painamana vuodesta\n1854, jolloin hän pääsi seurakunnan 2:ksi kappalaiseksi, tuo\naikaisemmin niin kiivas, nyttemmin suruvoittoisuuteen yhä enemmän\ntaipuvainen, suurta huomiota herättänyt jyrkkä pietista O. H.\nHelander. Jos kukaan elämänsä loppupuolella kaipasi menneitä päiviä\nja jos kukaan kärsi siitä yksinäisyyden tunnosta, joka muuttuneiden\nolojen takia näinä aikoina painoi niin monen herännäisyysliikkeen\npalveluksessa harmaantuneen sielunpaimenen mieltä, niin hän. Mutta\nnoissa ahdingoissa nöyrtyi ja asettui hänen kiivas sydämensä,\nantaaksensa yhä enemmän sijaa sille rakkautta uhkuvalle mielelle,\njoka painaa leimansa hänen elämänsä iltaan. Tämä mieli tulee\nkauniilla tavalla näkyviin hänen veljelleen Reinhold Helanderille\nkirjoittamissa kirjeissä. Niinkuin olemme nähneet (IV, 356),\ntaisteli tämä näinä aikoina usein melkein toivotonta taistelua\nepäuskon kiusauksia vastaan. Vanhoista ajoista tottuneena veljelleen\npurkamaan kiusaustensa kuormia, kääntyi hän nytkin tämän puoleen. O.\nH. Helanderin katsantotapaa sekä hänen ja vasta mainitun veljensä\nkaunista veljesrakkautta kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita\nensinmainitun näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä:\n\n\"Suuri on iloni siitä, että nyttemmin olet tointunut taudistasi. Voin\nkyllä ymmärtää, että olet ollut ahtaalla. Ei ole helppo tulla toimeen\nepäuskonsa kanssa terveenäkään, vielä vaikeampaa, kun ijankaikkisuus\nastuu tautivuoteen läheisyyteen. Oi, veljeni, tunnen elävästi\ntuskasi, ja minun sydäntäni kirvelee, niinkuin sinunkin sydäntäsi.\nKaikki on menetetty, kaikki lopussa! Totta, totta, ja niin saa\nollakin. Mutta kuitenkaan ei kaikki ole lopussa, sillä _Yksi_ elää,\njoka sanoo, jokaisessa silmänräpäyksessä sanoo: teidän pitää elämän.\nÄlkäämme siis kauan miettikö, vaan heittäytykäämme tämän auttajan\nsyliin niin auttamattomina kuin olemme, vartokaamme ja toivokaamme,\ntoivokaamme ilman toivottakin, niin mekin saamme kuolleessa\nsielussamme kuulla tämän hiljaisen kuiskauksen: sinä olet elävä, minä\nannan sinulle elämän, sinä olet elävä, vaikka oletkin kuollut! --\nVanhaa kuollutta tietoa! Olkoon niin. Mutta olen saanut muistutuksen\nuudistaa tätä kuollutta harjoitusta, ja katso, tuo salattu, kätketty\nelämä on välkkynyt minulle ja antanut minun käsittää, että minä\nvoin pelastua ja olen pelastuvakin _armosta_. -- Tähän pysähdymme\nalituisesti. Huomaat kyllä, että olen tahtonut kehoittaa sinua.\nNiin, niin, sitä olen tahtonut. Mutta mitä minä voin. En muuta kuin\nhuo'aten toivoa: Herra virvoittakoon ja lohduttakoon masentunutta\nhenkeäsi! Ja hän, joka osaa oikealla ajalla puhua väsyneille, hän\njoka osaa puhutella toivottomia sydämiä, hän on puhutteleva sinuakin.\nAvaa nyt, rakas veli, suljettu, murheellinen sielusi ja kuule, kuule\nelämän sanaa elämän Herralta.\"\n\nTämä kirje on kirjoitettu v. 1865. Ei voi paremmin todistaa, miten\nväärä se syytös oli, että Helander, samoinkuin pietistat yleensä,\nolivat vain lain saarnaajia. Juuri tämmöistä oli esim. N. K.\nMalmbergin puhe epäuskon helteessä taisteleville. Näyttääksemme,\nettei O. H. Helander sattumalta vain noin kirjoittanut, lainaamme\ntähän otteen muutamista toisista hänen samalle veljelleen\nkirjoittamistaan kirjeistä.\n\n21/12 63: \"-- -- -- Kirjeesi tuotti minulle iloakin. Ajattelet: miten\ntuo on mahdollista? Näen syrjästä, mitä ei kukaan ihminen hädän\nhetkellä näe, näen Jumalan armon ja Herramme Jesuksen Kristuksen\npalavan rakkauden, joka tulee sinua likelle, tahtoo pelastaa sinut\nja antaa sinulle elämän keskellä kuolemaa. Semmoinen on hänen\ntapansa. Oi, veljeni, ei totisesti muuta tarvita kuin että uskot\ntätä rakkautta ja keskellä hätääsi huudat: tässä olen! _Jesus\nKristus eilen ja tänään ja niin ijankaikkisesti_. Katso, hän on\nsama ja hänen rakkautensa sinua, juuri sinua kohtaan on aina ollut\nsama. Niin, mutta minä, minä, huudat tuskissasi, minä Kain, Judas,\nDemas! Ah, voi! Hätähuuto on kauhea. Mutta kaiken uhallakaan et ole\npahempi kuin Aatamin lapsi, ja semmoisia varten on Jesus tullut.\nMutta alaston, kauhea lapsi! Semmoisia säälii Jesuksen sydän. Oi,\nhiljaa veljeni! Jesus, Jumalan poika on antanut itsensä sinun\ntähtesi vapahtajaksi, ja hänen rakkautensa ääni kuiskaa hiljaa\nsydämessäsi, tuskan ja epäuskon myrskyjen siinä raivotessa, kuiskaa\narmosta, anteeksiantamisesta ja rauhasta. Kuuntele tätä hiljaista\nääntä. Etkö näe, etkö itsekin huomaa, mitenkä sydämestäsi taistellen\npyrkii esille huokaus, Jesusta ikävöiminen. Oi, veljeni, tuo pieni,\nahdistetun henkesi salattu Jesusta-ikävöiminen, se juuri on tuo\nuskollinen vapahtajakäsi, joka sinuun on koskenut. Seuraa tätä\nvetämistä, rohkaise itseäsi ja seuraa tätä huomaamatonta, salattua\nvetämistä -- ja katso: Kain, Judas ja Demas ovat Kristuksen sylissä.\nIhanaa, ihanaa, syntinen pelastuu armosta. Lempeä Jesus, anna\nanteeksi huonot sanani ja puhu itse murheelliselle veljelleni, puhu\nhänelle ijankaikkisen elämän sanaa. Tee se, amen! -- Sydämeni tuli\nliikutetuksi, tahdon lopettaa. Tahdoin lähettää sinulle joululahjan,\nparaan lahjan, itse Jesuksen. Ota vastaan tämä vieras, älä pelkää,\navaa hänelle ovi, hän ei hylkää sinua. Tiedäthän, Reinhold, että\nmeidän hiljaisesti yhä ikävöiden tulee tutustua elämän antajaan ja\nsiten antaa epäuskolle matkapassit, sillä sen valta särkyy, kun me\nluomme katseemme Jesukseen. Kovin minä häpeän katsoessani itseäni, ja\nkuitenkin tahdon suoda Jesukselle sen kunnian, että hän saapi minua\nauttaa. Jota pahempi minä olen, sitä suurempi kunnia Jesukselle!\"\n\nVielä valtiopäivillä ollessaan, vuotta ennen kuolemaansa, kirjoitti\nO. H. Helander ennen (IV, 301) mainitsemassamme kirjeessä samalle\nveljelleen:\n\n\"Usein olet ollut ajatuksissani ja jos yhtä usein olisit saanut\nminulta kirjeitä, niin olisi sinulla pakoittain niitä. Etenkin\nolet nyt ajatuksissani, kun Herran kuritus niin raskaasti on sinua\nkohdannut. [Koskee muutamaa Reinhold Helanderin perhesurua.] Veli\nrukka, mitä sanoisinkaan. Jos vain pystyisimme katsomaan paksun,\nraskaan epäuskon läpi, niin näkisimme pohjalla Isän ijankaikkisen,\npalavan rakkauden: 'jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa'.\nSäilyttäkäämme väkisinkin, sanon väkisinkin, kun kaikki tuomiot\nmyrskyten pauhaavat päämme päällä, tämä lohdutus, jonka saatana\nsuuren kelvottomuutemme tähden tahtoo pimittää ja meiltä ryöstää.\nHuono lohduttaja minä kyllä olen ja helpostikin paiskattu maahan,\nmutta kuitenkin rohkenen huutaa sinulle nämä kehoituksen sanat.\nKerran saamme avoimin katsein ja oikeassa valossaan nähdä, mitä\nkaikki tämä tietää, että se oli Kristuksen rakkaus, joka kuritti\nmeitä parannukseen. Mutta älkäämme nyt, vaivan kestäessä, heittäkö\npois sitä Herran lohdutusta, joka meille kuni lapsilleen puhuu: älä\nmasennu, kun hän sinua nuhtelee.\"\n\nTähän tapaan kirjoittivat Helander-veljekset toisilleen vielä tänäkin\naikana, jolloin useat muut herännäisyyden entisistä valppaista\nsielunpaimenista joko väsyneinä uupuivat välinpitämättömyyteen tahi\ntakertuivat kaikenkaltaisiin maallisiin toimiin ja niistä keskenään\npuhuivat. Mitä jaon hengen tuottamiin tuhoihin tulee, eivät nekään\ntäällä Pohjanmaan ruotsinkielisessä osassa, missä ei ainakaan\nkansa niistä juuri mitään tiennyt, estäneet liikkeelle uskollisia\nsielunpaimenia toimimasta entiseen tapaan. Sekin seikka tuki O. H.\nHelanderia hänen vakavassa työssään Pietarsaaressa.\n\nO. H. Helanderin työhön valtiopäivillä olemme ennen viitanneet.\nTämäkin luottamustoimi osoittaa, että häntä pidettiin kykenevänä\nmiehenä. Mutta paljon huomattavampi on hänen urhoollinen, uhrautuva\nja uskollinen työnsä Suomen herännäisyyden riveissä. Se ei ole\nväleen unohtuva. Kauniissa kirjeissään puhuu hän, \"vaikka hän onkin\nkuollut\", vieläkin kilvoittelevan ja voittoisan uskon kehoittavaa\nkieltä kaikille, jotka tätä kieltä ymmärtävät. Yhtä uskollisesti\nhoiti hän viimeiseen asti heränneen sielunpaimenen tehtävät. Kova\noli aika. Nälkävuodet painoivat raskaasti Pietarsaarenkin seutuja,\nsynnyttäen tautisuutta, joka joukottain tempasi ihmisiä kuolemaan.\nKovaa oli varsinkin kevättalvi 1868. Niinkuin sen ajan sielunpaimenia\nmuuallakin Suomessa, kutsuttiin Helanderiakin usein sairasten tykö.\nTämmöisellä matkalla tarttui häneen tauti. Hän kuoli kesäkuun 1\np:nä 1868. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander (Reinhold Helanderin\nleski), V. L. Helander y.m.; O. H. Helanderin kirjeet Reinhold\nHelanderille 12/6 65, 21/12 63, 14/2 67.]\n\nSamaan aikaan kuin O. H. Helander, toimi seurakunnan 1:senä\nkappalaisena toinenkin suurten herätysten aikoina uskonsa ja\npelottoman esiintymisensä tähden vainottu herätyssaarnaaja I.\nO. Appelberg. Kokkolasta, missä hän, alussa hyvinkin ahtaissa\noloissa (III, 56-61), oli ylimääräisenä pappina vuoteen 1858,\npääsi hän Alavetelin kappalaiseksi, josta toimesta hän v. 1865\nsiirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi. Mitään erikoista huomiota\nhän ei nyttemmin herätä. Vanhoilla päivillään tapaamme hänet\nUudessakaarlepyyssä kappalaisena sekä kirkkoherrana Lappajärvellä ja\nvihdoin Mustasaaressa, missä hän kuoli v. 1894. [Paimenmuisto.]\n\nPietarsaaressa tapaamme vielä XX vuosisadan alussa tunnetun, Paavo\nRuotsalaisen koulua käyneen sielunpaimenen: V. L. Helanderin.\nKajaanista, missä hän oli tutustunut Kainuunmaan herännäisyyden\neloisimpiin vaiheisiin, oli hän, niinkuin olemme kertoneet, muuttanut\nOuluun ja siellä toiminut 10 vuotta koulunopettajana (IV, 346),\nkunnes hän 1869 pääsi Pietarsaaren kirkkoherraksi. Virkaa hän ei\nollut hakenut, mutta Helanderien nimellä oli siksi hyvä kaiku\nvarsinkin tässä seurakunnassa, että hänet kutsuttiin neljänneksi\nvaalisaarnaajaksi. Äänestyksessä sai hän suuren enemmistön. Eikä\nsiinä kyllin. Kun saatiin kuulla, että muuan ylimääräinen hakija on\nilmoittautunut senaatille, toimittivat seurakuntalaiset lähetystön\nHelsinkiin pyytämään, että Helander nimitettäisiin virkaan.\n\nV. L. Helander oli vakava ja perusteellinen luonne. Sekä\nsaarnamiehenä että yksityisen sielunhoidon alalla saavutti hän\nhyvän maineen. Hänen esitystapansa oli kyllä hieman yksitoikkoista,\nmutta hartauteen ja tarkkaavaisuuteen ehdottomasti vaativaa.\nKun tiedettiin hänen saarnaavan, riensivät kaikki, jotka vain\nsuinkin pääsivät, kirkkoon. Ja täysipitoista sielunravintoa hän\nkuulijoilleen jakoikin. Viikon kuluessa oli Helander tarkoin ja\nsyvällisesti miettinyt saarnaansa, joka aina oli hyvin sisältörikasta\nja johdonmukaisen selvää. Miten hän käsitti saarnaajan tehtävän,\nnäkyy esim. seuraavasta. Muuan nuori, seurakuntaan vasta tullut\napulaispappi kysyi Helanderilta, montako saarnaa rovastin oli tapana\npitää sunnuntaina. Yksi, kuului vastaus. \"Niinkö vähän\", arveli\napulainen; \"siinä seurakunnassa, missä viimeksi olin pappina, oli\ntapamme pitää kolme, vieläpä neljäkin saarnaa joka pyhä.\" Rovasti ei\nvastannut mitään. Seuraavana sunnuntaina saarnasi apulainen. Helander\nistui kirkossa kuulijana. Jumalanpalveluksen päätyttyä meni hän\nsakastiin, lausuen siellä apulaiselle: \"Semmoisia saarnoja voisin\npitää vaikka seitsemän samana sunnuntaina.\" Helanderin mielipide\noli, ettei vapaasti pidettyjä saarnoja saa asettaa kirjoitetun sanan\nrinnalle. Hän ei antanut ensinmainituille niin suurta arvoa kuin moni\nmuu herännyt pappi. Kuvaavia ovat seuraavat hänen sanansa muutamalle\nnuorelle virkaveljelle, joka tahtoi siirtää kollehdin kannon\nsaarnan jälkeisen virren ajaksi: \"Pidätkö sitten saarnaasi noita\nvirsikirjamme ytimekkäitä virsiä parempana?\"\n\nHelanderin saarnat niinkuin hänen muut uskonnolliset opetuksensa\nja neuvonsa liikkuivat uskollisesti herännäisyyden katsantotavan\npohjalla. Meidän täytyy päästä näkemään kurjuutemme sekä muistaa,\nettä olemme tomu ja tuhka Jumalan edessä! Tämä sävel kuului aina\nhänen puheistaan. Ja ankarasti hän ruoski syntiä, missä muodossa se\nsitten esiintyikin, maailman rakkautta, turhuutta elämäntavoissa ja\nvaatteissa sekä varsinkin ylpeyttä ja itaruutta. Mutta missä hän vain\ntapasi katumusta ja synnin surua taikka rehellistä pyrkimistä elämän\ntielle, siinä osasi hän, jakaa lohdutuksen sanoja niin hellästi ja\nkehoittavasti, että harvat tässä suhteessa vetivät hänelle vertoja.\nHäntä onkin nimitetty \"Suomen evankelisimmaksi pietistaksi\".\nVarsinkin yksityisen sielunhoidon alalla tuli tämä näkyviin,\nsamoinkuin useat, nykyisessä sukupolvessa vielä elävät kertomukset\nosoittavat, miten oikein hän sielutieteelliseltäkin kannalta\narvosteltuna esiintyi. Kuvatkoot seuraavat esimerkit Helanderin\nmenettelytapaa.\n\nEräs herätykseen tullut nainen kantoi omallatunnollaan törkeän synnin\nmuistoa. Kaikki pitivät häntä kunniallisena ihmisenä eikä hän millään\nehdolla tahtonut menettää tätä mainetta. Varsinkin Helanderia hän\npelkäsi, ja päätti sentähden olla syntiään kenellekään tunnustamatta.\nMutta turhaan koetti hän, herättyään uuteen eloon, etsiä lohdutusta\nJumalan sanasta. Tuo yksi synti poltti hänen tuntoaan, estäen häntä\nrauhaa löytämästä. Ennen pitkää joutui hän miltei toivottomaksi,\npeläten tehneensä syntiä Pyhää henkeä vastaan. Tuskan valtaamana\npäätti hän vihdoin tunnustaa tuon syntinsä Helanderille. Raskain\naskelin meni hän pappilaan. Matkalla oli sielunvihollinen monesti\nkuiskannut hänelle: se on turha matka, sinä olet kuitenkin kadotettu.\nMutta perille hän kuitenkin pääsi ja astui vapisevana ja katkerasti\nitkien sielunpaimenensa eteen. Tämä, joka heti näki, että nainen\noli todellisessa hädässä, koetti hellästi häntä puhutellen saada\ntietää, mikä tuska häntä painoi. Vihdoin tunnusti tämä syntinsä,\ntoivotonna valittaen: \"voi, voi, minulle ei löydy armoa, ei mitään\nlaupeutta. Mitä teen?\" Pitkän hetken istui Helander äänetönnä.\nVihdoin hän lausui: \"Pane se synti muiden syntien joukkoon,\" työntäen\ntuskastuneen vieraansa lempeästi ulos huoneesta. Nainen, joka oli\ntoivonut saavansa kuulla perusteellista lohdutuspuhetta, oli ensin\nhyvin tyytymätön saamaansa neuvoon, mutta jota enemmän hän ajatteli\nopettajan sanoja, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä, ja kotia\ntullessaan kiitti hän Jumalaa, joka oli antanut hänelle tuonkin\nsynnin anteeksi. -- Eräänä päivänä kutsuttiin Helander muutaman tutun\nrouvan luo, joka sairasti viimeistä tautiaan. Sairas, jota hän ennen\nmonesti oli lohduttanut epäuskon kiusauksissa, valitti nyt miltei\ntoivotonna kelvottomuuttaan ja heikkouttaan. Turhat olivat hänen\nheränneen miehensäkin puheet olleet; sairas ei saanut nähdyksi kuin\nsyntinsä vain. Lempeästi häntä katsellen kysyi Helander: \"Etkö sitten\nole huutanut Herraa avuksesi?\" \"Olen, olen kyllä\", kuului vastaus.\n\"No, sitten ei sinun tarvitse epäillä vähintäkään, sillä kirjoitettu\non: jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu.\" Se oli\noikea sana. Kiusaukset väistyivät miltei heti, ja voittoisan uskon\ntukemana erosi rouva onnellisena maallisesta elämästä. -- Muutamana\npäivänä tultiin noutamaan Helanderia sairaan miehen tykö, joka\nsuurten ruumiintuskien ja vielä suuremman sielunhädän vaivaamana oli\njoutunut niihin määrin epätoivon valtaan, että oli uhannut tehdä\nitsemurhan. Sairaan kodista oli pappilaan puolitoista peninkulmaa ja\nperillä täytyi kyytimiehen odottaa monta tuntia, ennenkuin Helander\nmuista tärkeistä virkatoimista vapaana pääsi lähtemään. Oli jo\nhämärä, kun päästiin perille. Helander, joka kyytimieheltään oli\ntarkkaan tiedustellut sairaan tilaa, tervehti ystävällisesti hänen\ntuskan valtaamaa vaimoaan ja lapsiaan tuvassa ja astui tyyneenä\nsairashuoneeseen. \"Kuulut hautovan itsemurha-ajatuksia\", lausui hän\nensi sanoikseen sairaalle. Mies väänteli käsiään ja valitti: \"Niin,\nminulla ei ole muuta neuvoa, olen tehnyt niin kauheasti syntiä,\nei minulle enää armoa löydy.\" \"Kuinka?\" kysyi Helander ankaran\nnäköisenä, \"etkö sitten ole lukenut, mitä Filippin vanginvartija\nteki?\" \"En\", kuului sairaan tuskastunut vastaus. \"No, lue sitten\nsiitä\", kehoitti tuo harvapuheinen sielunpaimen, antoi miehelle\nkättä, meni tupaan sekä lausui siellä odottavalle kyytimiehelleen:\n\"Nyt lähdemme!\" Yleinen hämmästys valtasi kaikki, mutta mikään ei\nauttanut. Helander jätti hyvästit sairaan omaisille ja lähti. Mutta\nmiten tyytymättömiä tuvassa oltiinkin rovastin katkonaisiin ja jäykän\nlyhyihin neuvoihin sekä varsinkin siihen, ettei hän ollut antanut\nkovissa kiusauksissa olevalle sairaalle edes Herran ehtoollista,\nruvettiin kiireesti hakemaan hänen neuvomaansa raamatunpaikkaa. Se\nlöydettiin ja ihmeellinen oli sen vaikutus sairaaseen. Kiusaukset\nväistyivät, rauha täytti hänen sydämensä. -- Vielä elämänsä\nmyöhäisenä iltana kertoi mies liikutuksella noista kovin synkistä\najoista ja siitä taidosta, millä Helander oli opastanut hänet\nJumalan sanan virvoittavan lähteen luo. \"Voi, kuinka siunaan sitä\nHelanderia\", hän tuosta puhuessaan tämän kertojalle lausui.\n\nTarkatessamme näitä sekä muita Helanderin sielunhoitoa kuvaavia,\njälkimaailmalle säilyneitä kertomuksia, johtuu mieleen Paavo\nRuotsalaisen menettelytapa kovissa kiusauksissa olevia neuvoessaan.\nYhtäläisyys on silmiinpistävää, sillä huomautuksella kuitenkin,\nettei Helanderin esiintyminen milloinkaan ollut tuon hänen kuuluisan\noppi-isänsä kaavamaista matkimista. Jos kohta hän olikin, niinkuin\nhän itsekin kertoi, tässä suhteessa oppinut paljon viimemainitulta\nja vaikka hän useimmiten noudatti hänen neuvojaan ja Paavon tavoin\npuhutteli kiusatuita, oli koko hänen esiintymisessään tämmöisissäkin\ntilaisuuksissa jotakin harvinaisen välitöntä, joka selvään viittasi\nsiihen, että hänen taitonsa ja tahdikkuutensa eivät olleet teennäisen\nkaavan synnyttämiä, vaan hartaan rukouksen pantteja.\n\nNiinkuin hänen veljensäkin, oli V. L. Helanderkin harvinaisen\nsuora mies. Vilppiä ja kiertelemistä hän ei sietänyt. Vikansa\ntunnusti hän avonaisesti pienimmissäkin asioissa, yrittämättäkään\nitseään puolustaa. Kuvaava on esim. seuraava tapaus. Helander oli\nkirjoittanut kuulutuksen avioliittoon, mutta naisen nimen edeltä\nepähuomiossa jättänyt pois sanat \"siveä neitsy\". Kiivastuneena tuli\nnainen pappilaan, lausuen pohjalaisen suoruudella ja jäykkyydellä:\n\"Se tietäkää, että aina olen elänyt kunniallisesti ja siveästi ja\nminun olisi pitänyt saada tuo tunnustus. Minä olen niin vihainen\nrovastille.\" \"Niin olisin minäkin ollut,\" kuului Helanderin vastaus.\n\nPietarsaaren pappilassa pidettiin Helanderin aikana sunnuntaisin\nhartausseuroja vanhaan pietistiseen tapaan. Näitä tilaisuuksia\nvarten oli varattu kolme huonetta päärakennuksessa. Virsi virren\nperästä veisattiin ja isäntä luki kappaleen Lutherin, Nohrborgin tai\nBjörkqvistin postillasta, joskus jostakin muusta hartauskirjasta,\nsekä puhui luetun johdosta. Perhejuhlat kodeissa, varsinkin\nhautajaiset, muodostuivat samankaltaisiksi hartausseuroiksi.\n\nHelanderin vaikutus nuorisoon rippikoulussa oli valtaavan suuri.\nSamaa etevää kuulustelukykyä osoitti hän myöskin kinkereillä, saaden\ntaitavilla kysymyksillään ja henkevillä selityksillään ujoimmatkin\ntaivutetuiksi ottamaan osaa niihin opettaviin ja virkistäviin\nhengellisiin keskusteluihin, joihin nämä kuulustelut miltei aina\npäättyivät. Monelle jäi niistä kalliita eväitä elämän taipaletta\nvarten. Varsinkin Helanderin nuorille rippikoulussa antamat neuvot\ntodistavat vielä tänään, miten suureksi siunaukseksi tämä uskollinen\nsielunpaimen on tehnyt työtä Herran viinimäessä.\n\nV. L. Helander oli yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty mies, ja\nhänen kotinsa kantoi vakavan ja vierasvaraisen pietistakodin leimaa.\nHiljaa ja myrskyjen häntä häiritsemättä hoiti hän uskollisesti\npaimentointaan vielä elämänsä myöhäisenä iltana. Helanderein\nluonnonomainen kiivauskin oli hänessä jo voitettu. Herännäisyyden\nmenneet vaiheet, joita hän nuoruutensa ja miehuutensa aikana niin\nläheltä oli seurannut, oli hän kätkenyt uskolliseen muistoon ja puhui\nniistä rakkaudella, mutta samalla ihmeteltävällä puolueettomuudella.\nHelanderin pietismin katsantotavalle loppuun asti uskollista kantaa\nkuvaamaan lainaamme tähän muutaman hänen elämänsä iltana eräille\nOulun vanhoille heränneille lähettämän jäähyväistervehdyksen:\n\n\"Rakkaat ystävät! Kyllä uskon, että vielä olette minun ystäviäni,\nkoska muistatte minua. Kiitos siitä ystävyydenosoituksesta, että\nvielä kirjoitatte minulle. Mutta kylläpä oli se ehto kova, että\nminun tuli maksaa kirje in natura, sillä nyt olen ehtinyt niin\npitkälle, että minun on vaikea kirjoittaa, nuo 80 vuoden ikäiset\nsormet kun sanovat itsensä irti virastaan. Sitäpaitsi on toinen\nsyy estämässä: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Olen aina\npitänyt itseäni köyhänä hengellisestä hyvästä, mutta vasta nyt\ntunnen olevani köyhä ja kurja, kun eivät ainoastaan ruumiin-, vaan\nsielunkin voimat loppuvat. Näin on käynyt varsinkin tänä viimeisenä\nvuotena, niin etten ole voinut ottaa osaa kirkollisiin toimituksiin,\njonkun todistuksen kirjoittamista lukuunottamatta. Voi, miten\nnöyryyttävää onkaan olla näin kelvoton! Eniten minua masentaa\nse, etten enää uskalla astua saarnatuoliin, ja kun en enää jaksa\njulistaa evankeliumia, niin täytyy minun luopua siitä ravinnosta,\njoka ennen piti sieluani vireillä. Olettehan nähnyt, minkä näköinen\nvanha oljenkorsi on? Aivan semmoinen tunnen olevani, ilman elämää\nja voimaa. Se ajatus minua pelottaa, että hengellisyyteni ehkä on\nvain järjen valoa. Sillä jos olisi toisin ollut ja hengellisyyteni\nolisi oikeaa laatua, niin ei kai kaikki kokonaan katoaisi ja vähän\nvain jäisi jälelle kuolleeseen muistiin. Mutta täytyyhän hukkuvan\nvälttääkseen kuolemaa tarttua ainoaan vielä jälellä olevaan\npelastuskeinoon, ja niin täytyy minunkin kurjassa tilassani tehdä. Ja\nmikä silloin minulla vielä on tarjona? Entiset kokemuksetko, entiset\nherätyksetkö, entinen parannus ja varmuus syntein anteeksisaamisesta\ny.m.? Ei, älä niihin luota: kuiva oljenkorsi katkeaa. No, mihin\nsitten tämmöinen voimaton voipi turvautua? Oi, tiedän vain yhden\nturvan: siunatun Poika. Hän ei koskaan muutu, ei vaadi minulta\nmitään eikä puutteitteni tähden hylkää minua. Kun kaikki muut tiet\novat tukossa, niin on se neuvo vielä tarjona, että saan tarttua\nJesukseen, joka Isän oikealla puolella vielä rukoilee edestäni.\nYstäväni, älkäämme luopuko hänestä! -- Nyt en enää jaksa eikä ole\nminulla muuta, mistä kirjoittaisin, kuin tuo vanha kerjäläisläksy.\"\n[Paimenmuisto; J(ulius) L(indbergin) v. 1914 K.N.M.Y:n vuosijuhlassa\nPietarsaaressa pitämä esitelmä (\"Människovännen\" 1914, N:o 45-46);\nV. L. Helanderin kertomukset (1896); V. L. Helanderin kirje\nmuutamille ystäville Oulussa 10/12 1901, jäljennös. Kirjeen on\nminulle kopioinut lehtorinrouva Augusta Söderman.]\n\nMyöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun\najoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja\nvaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden\nikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.\n\nRuotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli\nmyöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857\nvuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten\nlaulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan\nylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia\nvuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon\nkirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]\n\nEnsimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan\ntasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen\nportailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille\nkokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren\nsilloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään\naikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III,\n51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja\nvielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen\nhuomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että\nhän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen\nystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä\npohjalla. -- Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin.\n[Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om\nReplot församling.]\n\nJyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka\nloppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen\nviimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti\n\"Vasabladet\": \"Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen\npietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä\nsaarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä\nhän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut\nminkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan\nlöytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen\nsaarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän\nkuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja\nselvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen\nmessuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi\nlukkarit kerrassaan onnettomiksi. -- Ihmisenä oli Lybeck monessa\nsuhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä\nliikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin\nei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat\nmuistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan,\nesiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet\nhäntä siihen vaativat.\" [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]\n\nSaman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50)\nmainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina _Bergössä_\n1856, sekä tämän lanko _L. V. Schalin_ (k. _Luodon_ kirkkoherrana\nv. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina\nheränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät\nkyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei\nratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä\nuskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX\nvuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds,\nNågot om Replots församling.]\n\nMuista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista,\nmutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista\nPohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin\nmuistettavat.\n\n1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä\npuoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto\nseuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa:\nKristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella.\nViimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon\nhänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui\nYlipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli\nkuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos,\nV. L. Helander y.m.] -- Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius\n(III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni,\nja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin\napulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon\nvainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä\nvastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja\nnämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he\nyhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle\nomaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän,\nkaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan\npari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin\nseutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä\nvuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi _Jepuan_\nkappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K.\nSmeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] -- Oltuaan\nMaksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin\nVöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista\nsielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana\n(1867).\n\nEtelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman\nsielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen\njälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia\nennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli\nhän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi\nkirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien\nKalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima\nlikeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina\naikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi\nDurchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti\nhän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi\nolettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan\njohtuneet samaan suuntaan -- mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti\nheränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse,\nniinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta\nyhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon\npalveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen.\nKauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja\novat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä,\nmutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa\nhän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman\nnähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja\nkirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina\n1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana\nhän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin\nVöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880.\nSamankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten\npappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden,\njonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat\nheränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta\ntämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä.\nV. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen\nkirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän\nMalmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta\nentistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei\nhän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena\nkilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin\nmuutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen\nheränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan,\njoiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä\nJumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä\nmenneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen\nvastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän\njoskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen\nseurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla\nsanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen\nheränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä\nja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen\nystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan\nkarkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin,\njotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä?\nLuovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa\nharmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka\nnäistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun\nkuoleman jälkeen lausui: \"Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään\nsen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan\ntyönsä suorittanut.\"\n\nTiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien\nsuruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina.\nIistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt,\nhaki hän vain siitä syystä pois, että \"kansa ei ymmärtänyt häntä\".\nSamaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen\nviimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset\nkyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa,\nlausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en\nolisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen\nvälinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin\ntuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän\npahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta\nkirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja\nlikeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa\nkirjoitti (1866): \"Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa\non paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi\nvaltiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla\non vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme\nluonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei\nkirkkolait eikä muut ohjeet -- tähän tarvitaan elävän hengen laki.\nVaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi\nvastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy\ntällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut.\nSiitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä\neteenpäin.\"\n\nAhkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa.\nVuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle\nenimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei\nyksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia,\njoihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden\najoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa\n\"herännytkin\", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan\nkäyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän\nkirjeissään enää koskaan tapaa.\n\nNiin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa\ntähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa\ntunnustusta ansioistaan -- hänelle annetaan rovastin arvo jo\nv. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden\nvaltiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. -- ei riitä\ntämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä\nse varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta\nei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen\nkuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus\nniistä on seuraava.\n\nNiin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina\npäivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä\nloppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi\ntuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi\nkotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti\nsiitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä\nharvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa\naihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat\ntuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: \"en kestä tätä,\njärki menee\". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen\nvalittavan: \"Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua\nmatoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa,\njoka poisotat maailman synnin, armahda minua!\" Ja saatuaan hetkeksi\nvähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: \"Älä rankaise\nminua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä\nnuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa.\"\nVanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä\nyhä selvemmin näkyviin. \"Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi\nkaikki pitkän elämäni monet synnit\", hän valittaa ja, kauhean koviksi\nkiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu:\n\"Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut.\"\nSiitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei\ntahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain\nyhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen:\n\"Ei, ei, minä olen suuri syntinen.\" Joka päivä pitkän kuolintautinsa\naikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta\n\"Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä\".\n\nMuutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä\nvatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä\ntoivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä\njoutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli\nvatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin\ntuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan\nJumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat\nruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus\nhäneltä sen salasivatkin. \"Tahtoisimme niin kernaasti\", lausui hän\nkerran, \"kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä\nturvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan.\" -- Pari\nkertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J.\nW. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä.\nHänen kauttansa sai hän lohdutusta. -- Kernaasti kuuli hän usein\nvirsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä.\n\"Taivaassa on iloa\", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin\nhänen kiittävän Jumalaa siitä, että \"hän kuulee rukouksemme ja\non maksanut velkamme\". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän\nkuulla luettavan Bunyanin \"Kristityn vaelluksesta\" \"Kristityn\" ja\n\"Toivorikkaan\" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans\nOskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.\n\nElämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin\nkirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään\nsokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka\nvuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. -- Jos kohta hieman\nlapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja\nkohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma\ntoivomus, että \"Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle\nkuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä\".\n\nEttä Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin\nhän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen\ntautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän\nsaisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja\nettä Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa,\ntuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista\ntuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää\nTuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi\nsen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin\ntyöstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä\nvuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset\nsanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen\neroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L.\nHelander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh,\nVendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O.\nDurchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman),\njoiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat\nseikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]\n\nKymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan\nlepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka\npäästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä\nhuhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden\nvaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen\ntieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan\nvirsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän,\njos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten\nrunoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään\nolemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi,\nkuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta\nlisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi\nuhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin\narveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa\nluullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta\nlähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos\nkohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan,\noli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu\npysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään\nvoi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän\nseurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään\nvaikuttaa.\n\nStenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin\nolemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut\nkernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen\nyhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää,\nettä hän kohteli näitäkin heränneitä -- muitten pietistain luku\nväheni vähenemistään -- ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä\nseurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän\non liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa\nmitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen _kansan_ kanssa\noli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina\nhyvin vähän seurustellut.\n\nNiinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun\nalussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään\nIsonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon.\nTämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän \"viipymättä\noli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin\ntoimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi\njärjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi\".\nOnnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa\nsaaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle\nA. V. Ingman: \"Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi\nukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan.\" Oli syy tähän arkkipiispan\nnäille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan\nsuosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää,\nettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi\npitänyt heitä pietistoina.\n\nJos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut\nherännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa\nkatsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä.\nSemminkin mikäli asia koskee tuota \"syntisen vanhaa läksyä\nkerjäläissauvasta\", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen\nselvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein \"särjetyn sydämen\" sävel.\nEhkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän\nsäveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun\nuuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa\ntunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne\nväittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä\naikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä\nolevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja\nepäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I.\nBerghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat:\n\"Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy\nainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni\nhalulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua.\"\n\nUuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti\nilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von\nEssenille: \"Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren\nkanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä,\nniin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta -- ei kuitenkaan\naivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin\n-- ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin.\"\nHeränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. \"Vasta nyt\nolen saanut helmasyntini anteeksi\", sanoi hän muutamana päivänä, ja\nkun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi:\n\"Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni,\nrukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan.\"\nPari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja\nennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin.\nMutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa.\nViimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat,\nolivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.\n\nStenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat\nmuutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla.\nSaatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä\npietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana\noli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään,\nlausuen: \"Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta;\ntahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa.\" Hämmästyneinä\nkääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: \"Koristakaa\nkernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette.\" Samaa\nmieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä\nhautaan hän lausui: \"Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa\nollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset\nihmiset.\"\n\nTalonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli\njuhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut\ntavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen\nhauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck;\nkert. Charlotte Achrén.]\n\nPaitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön\nkirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan\nherännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi\nIsonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä\nkirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena\nPeräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan\nseurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi\nIsonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius\nmitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin\nsikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt\ntulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna\ntänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan\nsuosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä\nhän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin\nriitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään\nhuomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana\non hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä.\nHiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä\nja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista\nparempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko\nForsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä\nhänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin\nviimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia\najatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs\nnöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita\nnäistä kirjeistä.\n\n\"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin\nehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä\nlukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee\npahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se\nsyvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko\nihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista\ninnottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään\neteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin,\nennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa\nonkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai\njonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa\nkuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja\nsilloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin\nsinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn\npimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen\nkappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit\nvaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa\nsuhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön\nmiekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni\nsen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu,\nJumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon\nkerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On\ntoki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin\nvoitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan.\nMutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. -- Tervehdi Inbergiä\nsydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee\noikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei\nainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu.\nOlen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee.\"\n\nPyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja\nviitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa,\nkirjoittaa Forsman s.v. hänelle:\n\n\"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine\nsinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan\nleikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään\nautiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi\nhuomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme,\nhengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan\najan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon\nviimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon,\nsuruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä\nparatiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen\njäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin,\nettä rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani\ntuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei\nollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko\nei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun\ntaisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen\nja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle\nyhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää.\nEntäs sitten veljellinen rakkaus -- kuinka se Vestatulen tavoin\npaloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin\nmuutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan\niloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja\nvanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos\nhän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat\nmilloinkaan -- minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä\nvaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena,\njolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva\njärjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa.\nIhmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen\nviisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa\nystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja\ntavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla\nmitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin\nepäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä\nsen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen\nkuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein,\nkuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy\nminun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän\nmeidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties\nhuudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei\nmitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on\npäinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen\nja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot.\"\n\nKaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin\nkuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein\nmuistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin\nyhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille\nkirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä\nkirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla\nkuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista.\nUuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin\nja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen\nmielipiteitään järkyttäneet.\n\nForsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen\nystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä\ntarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti\nkokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan\nhän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin\noppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa\naikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt\nPaavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä\narvostelee hänen \"rohdosryyppyjään\" toisin kuin ennen, lausuu hän\nmuutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: \"Huono\non se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme\nkuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä\nopinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan\nLimingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v.\n1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan\nsen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan\nmuuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada\ntakaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta\nei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m.\nvarjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon\nP. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei\nhänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten\nhupaista tuo olisi!\"\n\nOudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit\nsaaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa\neivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen\nmenneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä\nvartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien\nlapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet,\nolisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka\nvähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan,\nsaaneet kokea, ettei ollut vaikea saada \"rohdosryyppyjä\" heränneitten\npiireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin,\nCederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.\n\nSanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän\nsamassa kirjeessä lausuu: \"Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista\ntahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman\nja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta\nkuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän\n_heidän_ käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun\nlempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa.\nBeckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa\ntulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin\nesim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan\nlapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei\nkaikista.\"\n\nEvankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg\nvoinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta\nPohjanmaalla hän kirjoittaa: \"Olet varmaankin huomannut, että\nnykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva\nsuvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus,\njoka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus,\njoka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä.\nTämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan\nnurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi,\njota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu\nesiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä\nLutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä\nkuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta\nJ. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee\nArndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja\nkieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu\nsuvaitsevaisuus\". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat\ntukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta\nheränneitten suosimia, lausuu Cederberg: \"Näin ovat ne saarnaajat\nkäyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme.\nOttaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni\nEv. yhdistyksestä\".\n\nSeudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg\nmuutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin:\n\"Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa\nhyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään;\nentinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta\nniinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia\nlähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta\nasiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään\".\n\nOltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi\nCederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana\nJurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän\nMustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän\nehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet\nlepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; \"O. W. Forsmanin muistolle\" siv.\n61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81,\n3/4 62.]\n\nNiinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W.\nIngmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä\nystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet\nhänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen\nkuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan\njos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja\nsiitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet\nkipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä\ntöistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan\netsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan\ntahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen\npelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim.\npuhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: \"Luulisin, että kaikki\nyliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani,\nkoska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin\ntulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime\nkeväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut,\nole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle\nlähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut -- olla vastaan! Hän on siis\njo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa.\n-- -- En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin\". Ja pari\nvuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon:\n\"Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä\".\nVuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä\nhuonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: \"Paljon\non minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori\nG. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.]\nHelsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla\nvirkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G.\n-- -- ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli\nonnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha\nkavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan\nvahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on,\n(ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea,\njohon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon\nsijaisen kuin Ingman on').\" Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin\nvastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina\nhänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: \"Kaikki\nkävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.]\nniink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin,\nja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja\nminua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa.\nUlkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta\ntäällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet\navonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä\nsiihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin\njuttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän _takanapäin_ oli saattanut minua\nvääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle.\"\n\nToistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä\nkirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi\nmoittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä\nvastaan. \"Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa\nraamatun alkukielten tutkinnossa\", kirjoittaa Ingman F. O.\nDurchmanille -- \"nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun\nsortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin\nhän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan\nilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan\ntiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni,\nkohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle\nmelkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt,\nmutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä\nnäyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla\nsilmillä katsoisi\". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä\nF. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan\nHelsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut\ntyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa\nkatederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G.\nGeitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle,\njonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi\nhäntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen\nviransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin\nraamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa\nviimemainittu F. O. Durchmanille: \"Geitlin oli tästä hyvin iloissansa\nja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244)\naikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet\nveljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja\nsentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa\nVeljelle\".\n\nJo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen.\nkuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina.\nJa mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän\nsiitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa\nhän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut,\nHelsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein\nsittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä,\nkuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille\nsamoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä,\njonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden\nhengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858\nkirjoittamansa sanat lausutut: \"Kyllä se autuudenasia päiväkaudet\npyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään.\nSe sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo\nlihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua\nkovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla\nkovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska\nminä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon\".\n\nIngman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta\npäättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen\nkotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki\nlopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman\noli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille\nhän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä\nvilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62,\n4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors,\nrovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]\n\nMelkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden\nhistoriaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita\njaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen\nmyöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen\ntyöstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen\ntoimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een\n1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle\nherännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet,\npaitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta\ntunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä,\nettä hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman\nkertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei\nhän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla\nhalunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että \"hänestä\nolisi tullut huono piispa\", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti\nperehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti\nymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen.\nVaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O.\nDurchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista\npuhuu: \"Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät\nolettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F.\nO. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin\ntarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja\netenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä.\nIso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva;\nmutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut\noikea vaikutin.\" Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän\noloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa\nhengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli\naineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän\n\"patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut\". Tämä von Essenin puhe\ntekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E.\nA. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat\nviittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta,\njoihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan\nkoskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin\nmikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon\njälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää\nkuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina\njälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon\nvakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von\nEssenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden\ntuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä\nmitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää\nlukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa\ntodistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden\nkoulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin\nv. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella _\"Jesus yksinänsä\"_. Sen\nsisältö on seuraava:\n\n\"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen\nloiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat\nsilmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi _Jesusta yksinään_.\n-- Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa\nrakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa\nhäneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja\nkiinnittää katseeni _yksin Jesukseen_. -- Kun synti ahdistaa minua,\nlaki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani,\ntahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta\nminua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni\nja mahdottomuudestani ja katsomaan _yksin_ sinuun, _Jesukseni!_\n-- Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa\nvihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa\njotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan\nestä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun,\n_yksin_ sinuun, _Jesus!_ -- Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja\nsuru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu\nhätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein\nkatseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon\nHänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan,\n_yksin Jesuksen_ puoleen. -- Kun onni hymyilee minulle ja maailma\ntavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä\nminut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään\npienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti\nkiinnittämään katsettani _yksin_ sinuun, _Jesukseni!_ -- Kun pakanat\nympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan\nvastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen\nsanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen\nnimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei,\nme sitä olemme' -- silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä\nvilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, _yksin_\nHerraani _Jesukseen_. -- Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua\nlähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä\nlöytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja\nautuudenruhtinastani, _yksin_ sinua, _Jesus!_\"\n\nV. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,\nvaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan\nHattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80\nvuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja;\nPaimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva\nLydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja\nK. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia\nHällforsin kertomukset.]\n\n-- 415 --\n\nMelkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman\nvaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli\n79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen\npitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin\nkuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään.\nEi löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään\nuskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua\nse tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina\non saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän\nnuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta\nniitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut\nliikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän\nherännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei\nhän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.\n\nSaksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien\nafääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä\nmieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin\nJ. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän\nvon Essenille: \"Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua,\ntoi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta.\nSiis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan\nolen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan\nmies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon\netevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän\noli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi,\nkuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä,\nsaadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan\nja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin\nJumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo\nolla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä\nitseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun\nlöytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia\naseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon.\" --\nMyöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa\nhuomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.\n\nKihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa\nehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen\ntuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä\n1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän\nmuunohessa lausui: \"Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän\nei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu\nselittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että\nse on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva.\nSotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän\ntunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan,\njos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin\nelämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt\nvelvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen\nniin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska\nsellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä\nmenen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että\nhän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään\nilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan\nansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain\nkielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko\nyleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän\nelämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun',\nvaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt\nkulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä\nvanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä\nmies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän\nselvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa\nei ole ollut turha minussa.\"\n\n\"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni\nsiihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava.\nAinoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön.\nKuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen.\nLuin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen\nfilosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan:\nEnsimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa\nvarmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen\nluokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta\nsiihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan\nkuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä\neivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja,\ntyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan\ntuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin\nkauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta,\nja vielä on niin paljon opittavaa.\" [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors;\nUusi Suometar, 22/5 1895.]\n\nMerkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin\nA. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle\nmainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta\netsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina\nKeuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet\n(III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen\nlausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen\nulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän\nnäiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti \"raamatullisen\nsuunnan\" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla\n(1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi\nhän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta.\nEtenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä\ntunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan\njohdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut.\nEpäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä,\noman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja\nvaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.\n\nNäiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta\nherännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa,\nparannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet\nkylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta.\nJätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi\nJohansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti\nvuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli\nv. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen\nmuuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879\ntoimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen\nkirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle,\nmissä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti\n(1898).\n\nVaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän,\nniinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen\nuskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana\nollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä,\nmonessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä\nvaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä\ntahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä\nsuurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle\nylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen\nsuuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja.\nMillainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä\noli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897,\nviettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50\nvuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: \"Ensimmäinen\npalavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia\nkompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja\nluonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus\noli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa\njouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin\nsynteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka\njäsenissä on. -- -- -- Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo\npuute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen,\nylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä\nelävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa,\nellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen,\ntoiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin\npuolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli\nterveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko\nkävi pieneksi.\" Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin\nhänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä\neronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä\nheihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta\nvanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: \"Oli niiden\njoukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella\nJumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti.\"\n\nTörnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet\nkokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa\nkysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa,\nkirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin\nkokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan\nv. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890\nN:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja\nYlistaron heränneet; Paimenmuisto.]\n\nPaitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan\nsielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen\njälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme\nvielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E.\nV. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja\npappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v.\n1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan\nallekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius.\nEdellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen\nSulvassa v. 1857. -- Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51)\nkappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle,\nmissä hän kuoli v. 1869. -- J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta\n(III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853).\nToimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v.\n1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän\nkuoli v. 1877. -- Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan\nkappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois\nPohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin,\nmissä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka,\noltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja\nInarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi,\njossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80\nvuoden vanhana kuoli (1898).\n\nToukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F.\nStenbäck. Hän oli noita mieheviä \"vanhan kansan\" miehiä, jotka eivät\npelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J.\nM. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei\nsyyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]\n\nNiinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit\nverraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden\nharvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme\nkaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana\nPälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän\noli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne\nhän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen\nkutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa\ntäällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen\nniihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän\ntunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa\nvirkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän,\ntaistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: \"Parannusta olen\nmuille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin\nkukaan muu.\" Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut\nja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt\nsielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert.\nLiina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]\n\nNybergh oli kyllä tavallaan liittynyt \"raamatulliseen suuntaan\",\nmutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun\nasti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten\nvanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen\nkodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.\n\nOlemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan\nherännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän\njoukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä\nja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat\nrintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän\nlukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä\nnäkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun\nPohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki\nne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että\njäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne\nhengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla\ntasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?\n\n\n\n\nX.\n\nPiirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla.\n\n\nMikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu\noli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman\nlevännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä\nnäiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa\nopastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä\nkoskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen\nlänsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä\nMargareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin,\nvielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain\nmuualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä\nheidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV,\n342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen\ntulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat\nmuista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa.\nSikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän\ntalo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka\njo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen\nvanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin\nalkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen\nkirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle\nhankkimista tiedoista.]\n\nLaukkaan silloisessa _Sumiainen_-nimisessä kappelissa,\nsamoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa _Kivijärven_\nkappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä.\nKertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa\nseurakunnassa Levanlahdella asuvan _Matti_-nimisen torpparin kautta,\njoka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin\nlähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se\n_Maria Willgrén_, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta\nmuutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten\nheränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi\nmuiden kera _K. K. Dahlgrén_ (IV, 121), joka oli Kivijärven\nensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen\nkirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei\ntämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén\noli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin\nuskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat\nnämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä\nnäillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi\njälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän\nkuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.\n\nLuultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin\nKeuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet\n(III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan.\nSiihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä\nRenqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli\nsaanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen\nkatsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa\nseurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén.\nAivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä\ntavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko\nHögmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat\nkun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään\nsuurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole\nomiaan herättämään. -- Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden\nhengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304),\njoka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina\n1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean\njäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen\noli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen\nkristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle\njättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut\nhukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta _\"T:ri J. F. Berghin\nPostillan eli Saarnakirjan\"_ (1875) sekä _\"Ahti-, Katkismus- ja\nErityissaarnakirjan\"_ (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan\npuutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan\nsaarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä\nluonnoksina, \"saarnan juurina\", joksi hän itse näitä luonnoksia\nnimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin\ntärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain\nlevinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä\nniitä on pidetty suuressa arvossa. -- O. H. Cleve kuoli kesäkuussa\n1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen\nherännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset;\nJyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]\n\nKeuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin\npitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81),\nteki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti\njaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää\nyhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli\nBergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta\nainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista\nystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan\nmuutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä\nsaarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen\nPohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi\nasian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä\nsekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä\nhengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi\nvastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden\nedelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli\nKeuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä.\nEtenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen\naikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta\nansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi\nseurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää\nkirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka\ninnokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen\npapereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849\ntilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. -- F. H. Bergroth\nkuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun\n9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta\nkansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881\nsaattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta\nkunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet,\ntodistaen hänestä, että \"hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa\nmerkityksessä\", \"köyhäin auttaja\", \"murheellisten lohduttaja\",\n\"monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa\"\nj.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth\nhyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen\nkuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa\nollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä\nnäkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän\nKeski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää\ntästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten\nkirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan;\nUusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81,\nKeski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]\n\nBergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén\n(IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki\ntyötä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan\nei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan\nedellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä\nhän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela\nBergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]\n\nÄtsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen\nhänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena\nvuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä\nhiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä\nvuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin\nasettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan.\nPäinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten\nystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän\nkernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa\nseurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri\nollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa\njuuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth\nlepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen\npuoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.\n\nSamoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä,\nMultiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys\nsukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O.\nDurchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten\nsiellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin\nmonta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa\nmitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa\ntässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin,\nvaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III,\n258), oli löytynyt heränneitten \"pieni seurakunta\".\n\nMelkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin\nTampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä\nvakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa\nainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään\nhuomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi\nsekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan\noleva \"isouskoisten\" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä\nuskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita\nlapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti\nheitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta\nturhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa\nseuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä\nNyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. \"Minulla on semmoinen\nusko\", hän lausui, \"etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka\ntällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian.\nSemmoinen usko minulla on\". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina\noli hänen pöydällään \"Tahdotko kuulla\", hän lausui, \"vähän Jumalan\nsanaa?\" \"Mielelläni\", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen\nJesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän\nkysyi: \"Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi,\nettä se oli suuri?\" \"Oli kyllä\", vastasi vieras. \"Mutta huomaatko\",\njatkoi Nybergh, \"mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä?\n-- -- Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän\ntodistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?\" Vastaus kuului: \"Voi,\nkuinka pastori on sokea\".\n\nTampereella oli aikaisemmin (1838-61) vaikuttanut herännäisyydenkin\nvaiheissa tunnettu Jos. Grönberg (II, 430-31). Päästyään\nviimemainittuna vuonna Messukylän kirkkoherraksi, johon seurakuntaan\nTampere edelleen kuului, esiintyi hän vielä monen vuoden kuluessa\ntämän kaupungin saarnatuolissa. Grönberg oli hyväpäinen mies, ja\nhänellä oli hyvät saarnalahjat, mutta vielä vähemmin kuin ennen hän\nnyttemmin sai herätyksiä syntymään. Herännäisyydestä oli hänellä\nitsellään jälellä vain jonkunlainen vanha kaava, joka tuli näkyviin\nhänen saarnatavassaan sekä vähänkään uudenaikaisten olosuhteitten\nja hengellisten virtausten, arvostelemisessa. Mutta ytimekkäitä\nolivat vieläkin hänen saarnansa, purevan sattuvia hänen \"maailmalle\"\nsingoittamansa sanat. Muutama esimerkki. Kerran tuli Tampereen\nkirkkoon keskellä hänen saarnaansa kaksi uusimman muodin mukaan\npuettua naista, joiden isä hiljattain oli korotettu aatelissäätyyn.\nGrönbergiä, joka oli hyvin säntillinen ja vihasi kaikkea\nepäjärjestystä, harmitti jo se, että hänen sanankuulijoittensa huomio\nkääntyi noihin kirkon keskikäytävällä ujostelematta liikkuviin\ntulijoihin. Hän kuvasi paraikaa kristityn elämää ja oli juuri\nlausunut sanat: \"tämä on ihmisen oikea arvo\", kun naiset lähestyivät\nkirkon keskiosaa, missä heidän penkkinsä oli. Luoden heihin ankaran\nkatseen lisäsi Grönberg, tapansa mukaan nenäliinaansa kiivaasti\nheiluttaen, kimeällä äänellä vasta lausumiinsa sanoihin: \"ja hänen\ntodellinen aateluutensa\".\n\nHärmän pöytäkirjan allekirjoittajiin liittyneenä ei Grönberg\nvanhoilla päivillään kernaasti tahtonut herännäisyyden menneistä\nvaiheista puhua. Enemmän kuin yhdessä suhteessa oli hän niistä\nkokonaan vieraantunut. Ani harvoin hän nyttemmin enää piti seuroja\nseudun harvalukuisten \"vanhojen heränneitten\" kanssa. Sensijaan\ntapaamme hänet valtiopäivillä, kirkolliskokouksissa y.m. julkisissa\ntoimissa, joissa hän sai osakseen paljon tunnustusta. Talouttaankin\nhoiti hän tarkkuudella ja taidolla, jättäen jälkeensä papin\nolosuhteisiin nähden hyvinkin suuren omaisuuden. -- Grönberg kuoli\n90 vuoden vanhana v. 1903. [Paimenmuisto; kert. J. V. Nybergh, A. O.\nTörnudd, rehtori A. F. Rosendal y.m.]\n\nViimeisiä pappeja, jotka näillä seuduin vielä XIX vuosisadan\nloppupuolella pitivät hartausseuroja heränneitten vanhaan tapaan,\noli F. E. Lilius (III, 516). Toimittuaan ylimääräisenä pappina\nLempäälässä ja Kuhmalahdella (1849-66) sekä Kiikoisissa (1866-69),\nsiirrettiin hänet viimemainittuna vuonna Messukylään, missä hän v.t.\nkappalaisena yhtä ahkerasti ja hartaasti kuin ennenkin teki työtä\nelämänsä loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Hivuttavan\nkeuhkotaudin murtamana kuoli Lilius joulukuussa 1870.\n\nLiliuksen kodissa pidettiin hänen elämänsä viime aikoihin asti\nheränneitten hartausseuroja, joissa luettiin näiden vanhastaan\nsuosimia hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä. Kaikissa niissä\nseurakunnissa, missä hän pappina toimi, sai hän osakseen varsinkin\nheränneitten rakkauden. Paljon näitä viimemainittuja ei sanotuissa\nseurakunnissa ennen ollut löytynyt ja vielä vähemmin heitä nyttemmin\nenää oli, mutta nekin todistavat, miten levinnyt XIX vuosisadan\nherännäisyys valta-aikoinaan oli ollut. Huomattava on sekin, että\nesim. F. E. Liliuksen seuroissa kävijät, joista suurin osa oli\nnaisia, vielä kantoivat körttipukuakin. [Sukukirja; Paimenmuisto;\nkert. Mathilda Lilius y.m.] Mutta ani harvat olivat nyttemmin näillä\nseuduin enää ne papit, joille heidän muistonsa olivat rakkaita ja\njotka heidän pieniä seurojaan tukivat. Sensijaan ansaitsevat huomiota\nmuutamat maallikot. Näiden vaikutuksesta tahdomme seuraavassa\nmuutamin sanoin huomauttaa.\n\nSimo Lindströmin (III, 252) hengessä toimi Orivedellä ennen\n(III, 252) mainittu Emanuel Juhonpoika Saarikko kuolemaansa\nasti v. 1869. Mutta miten ahkerasti nämä herännäisyyden\nuskolliset edustajat tekivätkin työtä sikäläisen pienen liikkeen\nsäilyttämiseksi, kuoli tämä ennenpitkää ja aikaisemmin kuin\nnäiden seutujen muut herännäisyysryhmät kokonaan sukupuuttoon.\nJos syynä osaksi olikin pappien vihamielisyys, aiheutui tämä\ntietysti pääasiallisesti seurakunnassa vallitsevasta yleisestä\nhengellisestä välinpitämättömyydestä. Jossain määrin elinvoimaisempaa\noli Längelmäen herännäisyys, tässä seurakunnassa kun vielä XIX\nvuosisadan lopussa löytyi herännäismielisiä ihmisiä. Semmoinen\noli esim. maanviljelijä _Pietari Koskenjalka_ (k. 1863), joka\nvaatetukseenkin nähden noudatti heränneitten tapoja, sekä Kiukaisista\nvuosisadan keskivaiheilla tänne muuttanut rukoilija, torppari _Juho\nRantala_ (k. 1897), joka kuolemaansa asti elämässään ja tavoissaan\npysyi uskollisena alkuperäisen kotiseutunsa herännäisyydelle.\n-- Poikkeuksen näiden seutujen herännäisyyttä XIX vuosisadan\nkeskivaiheilla vainoovista papeista teki H. E. Brander, joka oli\nkappalaisena Kangasalassa 1861-69. Hän ei kyllä itse kuulunut\ntähän liikkeeseen, vaan kallistui hedbergiläisytyteen, mutta\nhän kohteli heränneitä hyvin ystävällisesti ja hekin puolestaan\nturvautuvat luottamuksella häneen. Huomattavimmat näistä poistuivat\nnäinä aikoina näyttämöltä, Emanuel Ekholm 1860, Tuomas Heikinpoika\nKatila 1867, Simo Hautala 1872 (II, 428-30), jättämättä mitään\nhuomatuimpia jälkiä. Se seikka, että heidän harvalukuisissa\nystävissään herännäisyyden leimaa vielä vähemmin huomaa, ei suinkaan\nriipu Branderin evankeliseen suuntaan kallistuvasta kannasta,\nvaan siitä, ettei näiden seutujen aikaisempikaan herännäisyys,\nniinkuin ennen on huomautettu, esiintynyt muista suunnista jyrkästi\nerotettuna liikkeenä, vaan alusta alkaen ilmaisi taipumista sulautua\nyhteen minkä hartaan uskonnollisuuden kanssa tahansa. Sentähden\non raja renqvistiläisyyden ja varsinaisen herännäisyyden välillä,\njoka kaikkialla muualla on niin jyrkkä, täällä monesti tuskin\nhuomattava. -- Sahalahden puolen heränneitten huomatuin johtaja\noli, niinkuin tiedämme (III, 252-53), Erkki Erkinpoika Humaloja.\nTampereella muodostettuaan uskonnollisen katsantotapansa yhä\nenemmän renqvistiläiseksi, teki hän matkoja kaukaisiinkin seutuihin\ntämän suunnan edustajain luo. Lähetysasiaa, johon hän matkoillaan\nTampereelle Uhden ja muiden täkäläisten renqvistiläisten seuroissa\noli innostunut, kannatti hän lämpimästi. Niinpä hän kerran vei 80\nhopearuplaa, toisella kerralla 40 ruplaa arkkipiispalle Ruotsin\nlähetysseuralle toimitettavaksi. V. 1869 muutti Humaloja Pälkänneeltä\nRuovedelle, missä hän kuoli v. 1872. Humalojan uskollinen ystävä ja\napumies Pälkäneellä _Jeremias Ahtiainen_ (k. 1889), joka jo heidän\nyhdessä toimiessaan oli paljon evankelisempi kuin hän, kehittyi hänen\nmuuttonsa jälkeen Ruovedelle vielä ratkaisevammin tähän suuntaan.\nTämä näkyy siitäkin, että Pälkäneen kirkkoherra J. Roschier, joka\nkaikin tavoin koetti painaa alas sikäläistä renqvistiläisyyttä,\nkirjoitti hänestä hyvin myötätuntoiset muistosanat, muunohessa\nlausuen: \"Aikain kuluessa -- -- -- oli A. tullut havaitsemaan tämän\nlahkon (renqvistiläisyyden) yksipuolisuutta ja olikin sentähden\nsiitä luopunut.\" -- Samaa häälyvää ja yhä heikkenevää leimaa kantaa\nXIX vuosisadan loppupuolella Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten\ny.m. Länsi-Hämeen seurakuntien herännäisyys. Mitään tulevaisuutta\nei sillä näy olevan. [J. W. Wallinheimo, Kuvauksia muutamain\nKeski-Hämeen seurakuntain uskonnollissiveellisistä oloista (Suomen\nKirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen, IX, s. 87-294).]\n\nVerrattomasti suurempaa elinvoimaa, kuin nämä Hämeen sinne tänne\nsirotetut pienet herännäispiirit, osoittavat vielä XIX vuosisadan\nloppupuolellakin Lounais-Suomen rukoilijain sankat parvet.\nViimemainittujen keskuudessa tapaamme sitäpaitsi vielä näinä\naikoinakin todella eteviä maallikko-johtajiakin, joille nyttemmin\nainoastaan Pohjanmaan uudistuvan herännäisyyden johtomiehet kykyyn ja\nhengelliseen valistukseen nähden vetävät vertoja.\n\nHuomattavin näistä Lounais-Suomen rukoilijain johtavista\nhenkilöistä oli epäilemättä Matti Paavola. Niinkuin olemme\nnähneet, oli hän elämänsä taipaleella paljon kärsinyt, sairastaen\nmuunohessa vuosisadan keskivaiheilla kovaa tautia sekä joutuen\nsuureen aineelliseen köyhyyteen (II, 266), mutta kaikki tämä oli\nvain puhdistanut hänen uskoaan ja kehittänyt hänen syvällistä\nkäsitystään ristin tien salaisuuksista. Täydentämään kuvaustamme\ntästä merkillisestä miehestä lainaamme tähän hänen ennen (III,\n525-27) kertomiemme kirjoitustensa lisäksi seuraavat hänen niinikään\nkirjallisesti esittämänsä, uskon kilvoituksessa saatua hengellistä\nkokemusta ilmaisevat mietteet. Ne ovat kirjoitetut v. 1854, aikana,\njolloin hän silminnähtävästi oli tuntenut suurta hengellistä\nköyhyyttä. Hän näet kirjoittaa: \"Ei tässä muuta ole Herran eteen\nkantamista, vaan juuri omaa onnettomuutta, voimattomuutta,\npimeyttä, sokeutta, sydämen kovuutta, Jumalan tuntemattomuutta,\nrakastamattomuutta, haluttomuutta, taitamattomuutta, pelkoa ja juuri\nhuutavassa hukassa; mutta pitäiskö tässä sitten muuta löytymän? Ah,\nei suinkaan, mutta miksemme tämän oman tavaramme kanssa tahdo oppia\nkäymään armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme, niinkuin meitä\nJumalan sanassa opetetaan\".\n\nSamaan tapaan puhuu Paavola vielä v. 1857: \"Mitä selkeemmin,\ntyyneemmin ja kiivaammin tunnen syntini sokeuden, surkeuden,\nhulluuden, hukan ja oman voimattomuuteni, ja mitä kiivaammin kuoleman\npelko, oma mahdottomuuteni, epäuskoni ja Jumalan viha minulle hukkaa\nhuutavat, sitä soveliaampi olen, jos vain muutoin kaikista synneistä\neron ottaa tahdon ja tahtomaan rupean, Kristuksen armoon turvaamaan\nja Herraa Jesusta koko minun autuudekseni vastaanottamaan. Juuri\nsilloin kun synti, kuolema, perkele ja Jumalan viha pahimmin sieluani\nahdistavat, minä nostan silmäni ja sydämeni Jumalan karitsaan,\nHerraan Jesukseen päin, joka kaikki maailman synnit kantaa, huudan\nHerraa Jesusta minua auttamaan ja jätän itseni tuossa ahdistuksessa\nHerran Jesuksen veriseen helmaan, turvaan ja varjoon, hänen\nedesvastauksensa alle, hänen armolupauksehensa luottaen, että Herra\nJesus virkansa työn tehdä saisi, niinkuin apostoli sanoo: 'meillä\non edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän\non sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös\nkaiken maailman edestä'. Kuules: edesvastaaja Isän tykönä on Jesus\nKristus, joka on vanhurskas; kuules: hän on myös sovinto meidän\nsynteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan kaiken maailman edestä.\"\n\nJos mikään on evankelista herännäisyyttä, niin tämä. Mutta tämä\nevankelinen kehoitus edellyttää myös, että Herra on saanut riisua\nkaikesta omasta sen, jolle se on tarkoitettu. Ja juuri tämä oli\nPaavolan kanta. Hän oli sen oppinut Jumalan sanasta, johon hän,\nniinkuin ennen (III, 530) olemme nähneet, ensiksi ja viimeiseksi\noli viitannut. Ei kylliksi voi valittaa, etteivät Pohjanmaan\nherännäisyyden maallikkojohtajat päässeet tutustumaan Paavolan\nkanssa. Ehkä olisi sitä tietä voitu solmia liitto sikäläisen\nherännäisyyden ja Lounais-Suomen rukoilijain välillä -- liitto, joka\nkummallekin olisi voinut tuottaa suurta hyötyä. Myöhempinä aikoina,\njolloin viimemainitut yhä enemmän piintyivät ennakkoluulojen ja\ntavattoman pitkälle kehittyneen vanhoillisuuden kaavaan, kävi tämä\nyhä mahdottomammaksi. Jo Paavolan aikoina näkyi selvästi, minnepäin\nLounais-Suomen herännäisyys oli kehittyvä. Hänet näet tunnustettiin\nkyllä täällä kaikkialla johtajaksi, hänet luettiin vielä vuosisadan\nlopussa sikäläisen liikkeen \"isien\" joukkoon, mutta hänen opetuksiaan\nja neuvojaan, mikäli nämä tarkoittivat vapautumista kaavan\nyksipuolisuuksista, ei noudatettu. Selvää on, että viimemainittu\nseikka kipeästi koski Paavolaan, joka monen vuosikymmenen aikana\nrakkaudella oli seurannut Lounais-Suomen rukoilijaliikkeen vaiheita\nja paremmin kuin kukaan muu käsitti sen suuren merkityksen ja sen\nsekä valo- että varjopuolet.\n\nVarsinkin vanhoilla päivillään liikkui Paavola vähän. Niinkuin olemme\nnähneet (III, 530), vastusti hän \"suuria kulkemisia\". Sitäpaitsi\nestivät häntä nyttemmin vanhuus ja sairaloisuuskin matkustamasta.\nVielä viime aikoinaan kävi hän kuitenkin silloin tällöin Porissa\nJuhana ja Juliana Fagerlundin seuroissa (III, 523), viipyen heidän\nkodissaan joskus pari päivääkin. Paavolan aineellinen toimeentulo\noli loppuaikoina niukkaa. \"Faarina\" ollessaan oli hänellä kuitenkin\nkaksi huonetta samassa Paavola-nimisessä talossa, johon hän v. 1805\nkotivävynä oli asettunut asumaan. Se sijaitsi Nakkilan kappelin\nTattaran kylässä. Vielä hänen viime vuosinaan oli asuntonsa monesti\nääriään myöten täynnä rukoilevia, jotka olivat tulleet kuulemaan\nhänen henkevää todistustaan siitä \"Herrasta, joka piinallansa ja\nverellänsä on meitä syntisraukkoja omaksensa ostanut\".\n\nVuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois\ntäältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859\ntoteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo,\nHerännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]\n\nMuutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä\naikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme\ntyöskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan\njälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas\nulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan\nKiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg\n(III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta\nisänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan,\nhurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä\nvakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla\nystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen\nvaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun\nesiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä\nhurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä\nparemmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen\nsuhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut\nläheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan\nsitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin\npäivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen\nrukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut\nmikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus,\ntodistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni,\njoka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia\npainettukin.\n\nDahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan\nviimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin\nLounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.\n\nDaniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85\nvuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja\npastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin\ns.v. painoon.\n\nEi läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä\nAtanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui\nSydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa\nulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten\nlaajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva\njohtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi,\nkuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin\npääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja,\njuurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea\nuutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään\nolivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain\npiireissä varttumistaan varttui. -- Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.\n\nDahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi _Kustaa\nArtig_ eli _Malo_, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan\nkylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli\ntoukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei\npäässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain\nvapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet\nja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään\nvanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän\nesim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti:\n\"Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät\nsanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta\nsaa\". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen\nsanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia\narvosteluja: \"Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu\noikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on\ntehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan:\nperkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän\nnielisi, kun pitäisi olla: _ylös nielisi_, sillä perkeleellä on suu\nalhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin\".\n\nMyöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin\nsuhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen\ntuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa.\nMuutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa\nsikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa\nrukoilemistapaa seuraavin sanoin: \"Seurahuoneeseen tultua lankeaa\noikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on\nhiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä\ntoisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa\nolevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun\nvirsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin\nkaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee\nseuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa\nalottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan\nkohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta\nmielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa\njoku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa\nja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'.\nMielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi,\nettä hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja\nkohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan:\n'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän\nkovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen\ntapaista ruikutusta\". -- Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan\nlopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain\nseurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan\nantautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän\nkuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin\naikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se\npyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti\nperheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja\nilloin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin\naapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia.\nPoikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin\ntuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen\noli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi\ntapahtua, että esim. \"Isä meidän\" semmoisessa tilaisuudessa kuului\n5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli\nrukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri\npöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut \"kaikkia\" rukouksia.\n\nJos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo.\nMiltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa\niloten siitä, että \"Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa\noli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta\". Varsinkin Daniel\nDahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle\nmyöskin Juha Juhanpoika Simula, \"Simulan faari\" (k. 1902), joka\nvielä vuosisadan lopussa johti Euran _Turajärven_ kylässä löytyviä\nrukoilijoita, sekä _Kustaa Eskelä_ (k. 1889), joka asui Lapin\npitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin\nherttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän\ntoiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin\nalhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin,\nkun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään\nhäntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella\nylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän\nJumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi\nkohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä\nyleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava,\nettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan\nlukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti\nrukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa.\n-- Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen\n_Iisakki Hollmén-Hauta_, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden\nkirkolliskokouksessa.\n\nEurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä\nkeskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että\nliike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella\nkasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu\nSydänmaan ja _Linnanmaan_ kyliin, jossa viimemainitussa myöskin\ntalollinen _Iisakki Pykälä_ (k. 1867) ensinmainitun kera paljon\nvaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia\nmyöskin _Huhdan, Irjanteen, Rikantilan_, vieläpä epäsiveellisyydestään\ntunnetussa _Kuivalahdenkin_ kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat\nvielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden\nvasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi\nnäinä aikoina ahkerasti torppari _Iisakki Kustaanpoika Näähä_ (synt.\n1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen _Iivari\nTunturi-Maantila_, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi\n(1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon\nomituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä\nkannettujen kärsimystensä tähden myöskin _Juho Aleksanteri\nTaanon-Aro_ (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön\nkykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. \"Värisevä\nJuho\", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa\nja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta\nvaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä\nelävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä\nkäytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille,\njotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin.\nSuurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi\nkirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti\nymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa\npäällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni,\npitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja\nkuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen\nkirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti\nmuodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa\nvihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866\notsakkeella _\"Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville\nsieluille herätykseksi\"_. Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada\nsekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona\nterveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille \"näinä viimeisinä\naikoina\". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote\nalkuperäisestä käsikirjoituksesta:\n\n\"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani\ntavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani\npuolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs.\nKirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen\nterveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani\nkaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka\nse Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni\npannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat\nsaavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa,\nMath. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan\nrakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut\non. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan\nedestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262:\n3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin\ntuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin\nhän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2:\n24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä\nrikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun\nverisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun\nPyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain\nniinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni\npehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis\nitsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri\nvirtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä\nSinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos\nvirren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'.\" [August\nLaaksonen, \"Rukoilevaiset\" tahi \"jumaliset\" Eurajoella (Suomen\nKirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh.\nI. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks.\nTaanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle\nhyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin\nkirkonkirjat.]\n\nHuomiota ansaitsee vielä vuosisadan lopussakin herännäisyysliike\nLaitilassa. Sitä johti edelleen Kustaa Heinikkala (III, 259),\nvaikka hän siihen aikaan oli yli 90 vuoden vanha. V. 1895 tapahtui\nsikäläisten rukoilijain piirissä hajaannus. Toiset alkoivat näet\nseuroissa antautua yhä hillitsemättömämmän tunteellisuuden valtaan,\njoka ennenpitkää ilmeni hyvinkin rajuna. Heiteltiin käsiään ja\nlyötiin ne yhteen, hypittiin ja kierreltiin toistensa kanssa\nympäri huonetta. Tämä ilmiö, joka, niinkuin ennen olemme nähneet\n(I, 222-239 y.m.), ei suinkaan ollut tuntematon Lounais-Suomen\nherännäisyysliikkeen vaiheissa, ei nytkään täällä niin suurta\npahennusta herättänyt, kuin se muualla maassa heränneissä piireissä\nolisi aikaansaanut, mutta suuri osa Laitilan rukoilijoista erosi\nkuitenkin toistaiseksi noiden meluavien hartauskokouksista ja\nalkoi pitää seuransa erikseen heistä. Että he kuitenkin koettivat\nymmärtää kiihkoisia hengenheimolaisiaan ja monesti arvostelivat heitä\nhyvinkin suopeasti, osoittavat seuraavat Kustaa Heinikkalan v. 1896,\njolloin Laitilan rukoilijain piirissä syntyneen eriseuraisuuden\naikaansaamat häiriöt ehkä olivat vielä suuremmat kuin edellisenä\nvuonna, seuroissa tapahtuneista tunteenpurkauksista lausumat sanat:\n\"Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän\nmaistaa hengellistä iloa\". Vähitellen asettuikin tämä häiriö. Se oli\navannut monen silmät näkemään, miten vaarallista on antaa tunteille\nliiallista valtaa silloinkin, kun niiden liikuttaminen johtuu\nvilpittömästä uskonnollisuudesta.\n\nMitä muutoin Kustaa Heinikkalaan tulee, oli hän valvova rukoilija\nja Herran koulussa helläsydämiseksi kehittynyt kristitty, jonka\nseurassa ajatukset pian kääntyivät hengellisiin. Näistä asioista hän\npuhui, muu kaikki oli hänestä vähäarvoista, niiden rinnalla. Mutta\nhyvin jyrkkä vanhoillinen hän oli. Jo hänen lapsuudessaan olivat\nvanhat kristityt hänelle ennustaneet, että \"loppu tulee, kun kirjoja\nruvetaan väärentämään\". Anteeksiantamattomana väärennyksenä hän esim.\npiti sitä, että tuosta \"kalliista lauseesta 'meidän Herramme Jesuksen\nKristuksen ruumis ja veri' on ruvettu jättämään pois sana _meidän_\".\nKustaa Heinikkala kuoli v. 1904. Hän oli silloin lähes 96 vuoden\nvanha.\n\nLaitilan rukoilijain muista merkkimiehistä ansaitsevat muistamista\n_Matti Matinpoika_, \"Äijälän faari\" (k. 1889) sekä ennen (III, 89)\nmainittu Mikko Kauppi (k. 1868). [Aug. F. Waldstedt, Ruokoilevaisista\nLaitilassa (Kirkkohist. Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert kirkkoh. N.\nHelenius, Kustaa Heinikkala, Maanviljelijä C. W. Rosendal y.m.]\n\nHuomattavin rukoilijain johtomies Nakkilassa oli Paavolan\nkuoltua ennen (III, 524) mainittu Evert Yrjölä. Vaikkei hän\npaljon matkustanut eikä esiintynyt puhujana seuroissa, oli hän\nauttavaisuutensa tähden laajalti tunnettu tämän puolen heränneitten\npiireissä. Tuohon hänen avuliaisuuteensa liittyi sekin, että hän,\nkun rukoilevaisten lempikirjoista uusia painoksia ryhdyttiin\nhankkimaan, kannatti yritystä raha-avustuksella. Semmoisia kirjoja\nolivat esim. Nohrborgin ja Wegeliuksen postillat, \"Pyhäin lepo\" y.m.\nVielä vuosisadan lopussa kaikui Porinpuolen heränneitten seuroissa\nYrjölän kaunis veisuu-ääni. Usein kuultiin hänen myöskin tämmöisissä\ntilaisuuksissa lukevan ääneen jostain postillasta. Niinkuin\nrukoilijat yleensä, kohteli hän pappeja suurella kunnioituksella ja\nerinomaisen ystävällisesti niitä sielunpaimenia, jotka osoittivat\nmyötätuntoisuutta hänen hengenheimolaisilleen. Evert Yrjölä kuoli v.\n1898.\n\nMuutamia vuosia ennen Yrjölää kuoli toinenkin laajoissa piireissä\nja etenkin Nakkilassa tunnettu ja siellä asuva rukoilija: Eeva\nTakala (III, 523). Oltuaan nuorena hyvin suruton ja kaikenkaltaisiin\npaheisiin taipuvainen, sai hän noin 20 vuoden, ikäisenä kovan\nherätyksen ja liittyi rukoilevaisiin, joiden suosittu ystävä hän\nsiitä lähtien oli. Paitsi vakavalla käytöksellään ja Herran puoleen\nkääntyneellä mielellään saavutti hän mainetta varsinkin arkkiveisujen\nja hengellisten laulujen sepittämisellä, joiden vaillinaisesta\nulkomuodosta kuultaa suurikin runoilijalahja. Semmoisen vaikutuksen\ntekee etenkin hänen Itämaalaisen sodan aikana v. 1856 kirjoittamansa\nherätyshuuto: \"Voi, voi, jo sotatorvi pauhaa ja soi\". Paljon\narkkiveisujakin hän kirjoitti. -- Eeva Takala elätti itseään\nompelulla. Tuntuu oudolta, että se suurilukuinen ystäväpiiri, johon\nhän kuului, salli hänen vanhoilla päivillään joutua vaivaishoidon\nturviin. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä v. 1890.\n\nVielä enemmän suosittu kuin tämä \"Hyppingin Eeva\" oli Åmttöön Esteri\n(III, 522-23). Hän asui edelleen Ahlaisten kappelissa sijaitsevan\nKellahden säteritalon maalla. Hänen ei tarvinnut joutua vaivaishoidon\nelätettäväksi, hänen rukoilijaystävänsä kun pitivät hänestä huolta\nloppuun asti. Kun hän kuoli (1895), hankittiin vapaaehtoisilla\nvaroilla hautakustannukset. Suuri oli se ystäväjoukko, joka\nAhlaisista ja muualta silloin kokoontui veisuulla ja rukouksilla\nviettämään hänen muistoaan. -- Ahlaisten rukoilijain muista\nmerkkihenkilöistä on muistettava myöskin E. G. Ilvan (III, 262), jota\nkuitenkaan emme enää vuosisadan lopussa tapaa heränneitten seuroissa.\nHän näet kuoli jo v. 1867.\n\nPorissa oli vielä vuosisadan lopussa Juliana ja Juhana Fagerlundin\nkoti (III, 523) rukoilijain erittäin suosittuna käyntipaikkana.\nLähes 50 vuoden aikana saapui sinne tuon tuostakin ystäviä muistakin\nseurakunnista. Siellä nähtiin muiden kera Matti Paavola vielä\nelämänsä loppuaikoinakin, jolloin hän ei enää missään muualla\nliikkunut, siellä kävivät Mikko Kauppi, Daniel Dahlberg, Kustaa\nMalo, Evert Yrjölä, E. G. Ilvan y.m. johtomiehet. Jos maailma joskus\npilkkasikin Fagerlundin seuroissa kävijöitä, saivat he kaupungissakin\nosakseen kaikkien vähänkään vakavien ihmisten kunnioituksen. Juhana\nFagerlund kuoli huhtikuussa 1893 ja hänen vaimonsa heinäkuussa s.v.\nViimemainitun muistoksi pidettiin suuret seurat, joihin ottivat osaa\nLänsi-Suomen herännäisyyden huomattavimmat edustajat.\n\nMuitakin seurapaikkoja oli Porin ja sen ympäristön heränneillä\nvuosisadan loppupuolella. Näistä mainittakoon kupariseppä _Matti\nSjöströmin_ koti. Kuvaavaa Lounais-Suomen heränneitten pappisvirkaa\nkunnioittavalle katsantotavalle on, että Sjöströmin seurapuheita\nvastaan tehtiin muistutuksia siitäkin syystä, että hän puhui\nvalitsemansa tekstin johdosta, \"vaikkei ollutkaan pappi\". Tämä moite\nsaattoi kuitenkin johtua siitäkin, että rukoilijain piirissä alkoi\nsyntyä jonkunlaista kilpailua puhujien välillä ja että opettajiksi\npyrki yhä useampia.\n\n_Porin maaseurakunnassa_ säilyi, vieläpä elpyikin herännäisliike\nvuosisadan loppupuolella varsinkin _Kokemäensaaren_ kylässä. Merkille\non pantava, että sikäläiset rukoilijat ovat ottaneet käytäntöön uuden\nvirsikirjan ja muissakin kohden alkaneet vapautua vanhoillisuuden\norjuudesta. _Ruosniemellä_, missä \"vanhojen kristittyjen\" luku\nvuosina 1858-66 huomattavasti kasvoi, alkoivat rukoilijat niinikään\nilmaista vapautumisen oireita vanhasta kaavasta. Täällä vuosisadan\nlopussa johtajana vaikuttanut torppari _Juho Kustaa Matinpoika\nHuhtalaa_ (k. 1900), joka koetti rajoittaa rukouksenpitoa,\nsoimattiin joskus \"rukouksen kieltäjäksikin\". -- Muuallakin Porin\nmaaseurakunnassa löytyi vuosisadan lopussa rukoilijoita. Ulvilassa\nsitävastoin on heidän lukunsa varsinkin myöhempinä aikoina ollut\ntuiki pieni.\n\nNoormarkussa ja Poomarkussakin löytyi vielä 1890-luvullakin\nrukoilijoita. Viimemainitussa seurakunnassa eksyvät toiset\ntorpanvanhusten _Juhana Forssin_ (k. 1895) ja hänen vaimonsa _Maria\nForssin_ (k. 1898) opastamina aikaansaamaan hyppyä seuroissa.\n\nVarsinaisten rukoilijoitten katsantotavasta paljon vieraantunut\noli se oppiin nähden evankelista suuntaa lähentelevä, Porissa\nvuosisadan keskivaiheilla ilmestynyt herätysliike, jonka johtajana\noli Pöytyällä syntynyt _Juhana Malmberg_. Mentyään Tampereella\nnaimisiin körttipukuisen naisen kanssa, muutti hän Poriin, missä hän\n1860-luvun alkuvuosina alkoi käydä Fagerlundin seuroissa, joihin hän\nensin mieltyi. Ennenpitkää luuli hän kuitenkin Daniel Dahlbergin\nja muitten seurapuheissa huomaavansa erehdyksiä sekä rupesi heitä\nvastustamaan. Seurauksena oli, että rukoilevaiset sulkivat hänet\npois seurastaan. Pian kokosi hän ympärilleen oman kuulijakunnan,\njoka, elettyään jonkun aikaa kituvaa elämää, 1890-luvulla virkistyi\nuuteen eloon. Hänen oppilaitaan löytyi seuraavina vuosina paitsi\nPorin kaupungissa ja maaseurakunnassa myöskin Ulvilassa, _Kullaalla_,\nKokemäellä ja _Harjavallassa_. Liike pysytteli kuitenkin siksi\netäällä rukoilevaisten opista ja koko katsantotavasta, ettei sitä\noikeastaan voi pitää herännäisyyteen kuuluvana.\n\nRauman kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä pieneni rukoilijain\nluku vähitellen. _Pyhänmaan_ seurakunnassa toimi vuodesta 1900\nkappalaisena _Mathias Merivirta_ (Sjöström) (synt. 1866), vasta\nmainitun Matti Sjöströmin poika. Rakkaudella ja vakaumuksesta\nrukoilijoihin liittyneenä, tuki hän jo siihen aikaan voimallisesti\ntätä liikettä, hankkien itselleen paljon ystäviä seurakuntansa\nrajojen ulkopuolellakin. [J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita\nPorissa ja Porin tienoilla; Evert Yrjölän, Kustaa Malon, Kustaa\nHeinikkalan, kirkkoh. I. L. Roosin y.m. kertomukset; Laitilan ja\nPorin maaseurakunnan kirkonkirjat; Paimenmuisto.]\n\nMiten ankarasti Lounais-Suomen rukoilijoita monesti onkin arvosteltu,\non yhä yleisemmin ruvettu myöntämään, että tässäkin herännäisryhmässä\nvaikuttaa voima, joka on ylhäältä kotoisin. Tätä tunnustusta ei\nnäiden rukoilijain vanhoillisuuskaan, miten yksipuolisena ja\nkerrassaan harhaan johtavana se sitten vielä vuosisadan lopussakin\nusein esiintyi, voi heiltä riistää. Ja jos esim. rukouksen\nalinomainen teroittaminen ja sen kaavamainen harjoittaminen onkin\ntunnustettava erehdykseksi, niin täytyy myöntää, että rukoilijat\noppiin nähden ylimalkaan ovat lutherilaisen kirkon kannalla sekä\nhyvin likellä muuta herännäisyyttä. Erityistä selostusta heidän\nopistaan ei sentähden tässä tarvita, varsinkin kun otetaan huomioon,\netteivät he missään poikkea oppi-isästään H. Renqvististä, jonka\nopinjärjestelmään ennen olemme tutustuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLounais-Suomen herännäisyyteen kuuluvat tavallaan myös ne siellä\ntäällä etäämmällä merenrannalta Kiikassa, Kiikoisissa, Ikaalisissa,\nKankaanpäässä y.m. löytyvät yksinäiset heränneet, sekä rukoilijat\nettä \"körttiläiset\", joista sanomalehdet silloin tällöin pilkaten\npuhuivat. [Esim. Suometar 1859 N:o 5 ja 39.] Tämä vain todistaa,\nmiten levinnyt herännäisyys vielä XIX vuosisadalla maaseudulla oli.\nEtelä- ja Lounais-Suomen kaupungeista sitävastoin on se, Poria\nja Raumaa lukuunottamatta, vuosisadan lopussa kokonaan kadonnut.\nJota lähemmäs Tampereen tienoilta siirrymme etelärantaa kohti,\nsitä harvemmassa löytyy maaseudullakin enää herännäisyyden jälkiä.\nVarsinkin Turun puolella on evankelinen suunta valloittanut kaikki.\nSieltä täältä kuului vain valitusta siitä, että herännäisyyden aika\nnäillä seuduin on loppunut. Niin Helsinginkin puolella. Täällä\ntapaamme esim. Tuusulassa (III, 544-56) K. Aspegrénin (k. 1892),\nmutta hän ei enää, vuosien ja kovien elämänkohtalojen murtama kun on,\nkykene herännäisyyden lippua nostamaan. Eikä ollut Putkonenkaan (III,\n499), joka täällä oli kappalaisena 1856-68, jona viimemainittuna\nvuonna hän kuoli, saanut mitään herännäisliikettä aikaan. Asemaa\nkuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita viimemainitun vanhalle\nystävälleen J. F. Berghille 1850-luvun viime vuosina kirjoittamista\nkirjeistä:\n\n29/6 1857: \"Harvat ovat hupaset hetket olleet, ja Herra yksin tietää,\nkäyvätkö ne tulevaisuudessa ehkä vielä harvemmiksi. Kuitenkin voipi\nkaikkivaltias Jumala kivenkovista syntisistä herättää Abrahamille\nuskovaisia lapsia, jotka Karitsan uudella virrellä täällä Uudenmaan\nhekumallisissa ja kevytmielisissä seuduissakin voivat kehoittaa\ntoistensa hitaita mieliä ja elävinä kivinä rakentaa toisiansa\nKristus-kalliolla. Sitä kyllä täällä totisesti tarvittaisiin.\n-- -- -- Surkea on tilanne myöskin Nurmijärvellä, neljään mieheen\nja neljään naiseen siellä kun supistuu niiden luku, jotka minun\ntietääkseni nyttemmin enää todella huolehtivat sielunsa pelastusta.\"\n-- Omaa hengellistä tilaansa surren, valittaa Putkonen seuraavana\nvuonna Berghille kirjoittamassaan kirjeessä, että sen on vaikuttanut\n\"hengellisten ystäväin kehoittavan seuran puute\". Samassa kirjeessä\nkysyy hän, miten tuo vanha, kokenut ystävänsä neuvoisi häntä\nesiintymään semmoisissa pitotilaisuuksissa, joissa ihmiset heti\nkirkollisen toimituksen päätyttyä rupeavat tanssimaan. -- -- -- V.\n1861, johon aikaan J. F. Bergh näkyy tuumineen jonkunlaisen sovun\naikaansaamista Herraa etsivien pappien välillä, kirjoittaa hänelle\nPutkonen: \"Kyllä olisi tarpeen, että se rakkauden ja luottamuksen\nside, jonka vihollinen niin mestarillisesti on ymmärtänyt särkeä\nitsekkäisyydellä sekä edelleen on avomielisyyden puutteella\nsäilyttänyt särkyneenä, saataisiin uudelleen eheäksi. Pitäisihän koko\nsiinä pienessä joukossa, jotka huolehtivat autuuttaan, olla yksi\nsydän ja yksi sielu\".\n\nMutta eivät hyödyttäneet nämä eivätkä muut tämänkaltaiset valitukset\neikä saanut J. F. Bergh uniooniehdotuksillaan mitään aikaan.\nVihollinen oli särkenyt heränneitten pappien rivit ja hajoittanut\nheränneitten joukot laajoilla aloilla. Turhaan etsimme nyttemmin enää\nEtelä-Suomesta tuetta herännäisyydelle.\n\nMuutamia henkilöitä löytyi kuitenkin vielä näilläkin tienoin, jotka\nXIX vuosisadan iltahämärässä ennen mainittujen kera edustavat\nherännäisyyttä. Mainitsemme näistä ainoastaan muutamia.\n\nHeränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa vuosisadan loppupuolella\ntapaamme usein kamreeri A. W. Wegeliuksen nimen. 1850-luvulla sekä\nvielä seuraavinakin vuosikymmeninä kokoontuivat kaupungin heränneet\nusein hänen ja hänen samanmielisen vaimonsa Sofia Wegeliuksen\n(III, 534-36) kotiin Jumalan sanan ääreen ja melkein yhtä usein\nnähtiin siellä semmoisissa tilaisuuksissa myöskin maaseudulta\nsaapuneita samanmielisiä ystäviä. Kummankin tapaamme vielä vuosisadan\nloppupuolella samanmielisenä. Sanoillaan ja esimerkillään todistivat\nhe elämänsä loppuun asti sen liikkeen voimasta, johon he jo siihen\naikaan, jolloin sitä maailma vähimmin ymmärsi, olivat liittyneet. A.\nW. Wegelius kuoli syyskuun 23 p:nä 1888. [Wilh. Wegeliuksen A. W.\nWegeliuksesta ja hänen kodistaan kirjoittama, ennen (III siv. 549)\nmainittu kertomus.]\n\nVielä enemmän huomattu oli O. E. A. Hjeltin ja hänen vaimonsa\nYolandan koti. Siinä tapasivat toisensa usein varsinkin valtiopäivien\naikoina maaseudun heränneet valtiopäivämiehet. Monesti vietettiin\ntässä kodissa silloin, niinkuin muulloinkin, hartaushetkiä, joihin\nottivat osaa likeisimmät ystävät. Hjeltin harvinaisen onnellinen,\nheränneitten piirissä solmittu avioliitto ja heidän Herralle\npyhitetty kotinsa, jossa keskustelu vierasten ihmistenkin kanssa\nväleen kääntyi \"ainoaan tärkeään\", teki syvän, velvoittavan ja\nsamalla kehoittavan vaikutuksen. Huomattava on sitäpaitsi, ettei\nHjelt, vaikka hän olikin likeisessä suhteessa useain herännäisyydestä\neronneiden henkilöiden kanssa, liikkeen menneistä vaiheista vikoillen\npuhunut eikä tahtonut niitä unholaan siirtää, vaan päinvastoin puhui\nniistä rakkaudella, jos kohta ei vikojakaan salaamalla, tahtoen\nsaattaa nuo suuret muistot semmoisina, kuin ne todellisuudessa\nolivat, jälkimaailman tietoon. Herännäisyyden johtomiehistä oli\nvarsinkin Jonas Lagus saanut pysyväisen sijan hänen sydämessään.\nMuutamassa v. 1913 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän häntä\nseuraavin sanoin: \"Hänen hellä, rakkautta uhkuva luonteensa vaikutti\nminuun ratkaisevasti. Minun käsitykseni mukaan oli hän Jumalan\nteihin perehtynein ja Herralle ehdottomimmin antautunein sen ajan\nheränneistä opettajista. Hänen 'Evankeliumin ääni kutsutuille\nsieluille' on edelleen hengellinen aarreaitta\". Lähinnä Lagusta\nolivat Bergh-veljekset Hjeltille rakkaita. V. 1897 julkaisi hän\nKorsblomman-nimisessä kalenterissa kuvauksen J. I. Berghistä.\n\nMarraskuussa v. 1888 kuoli Yolanda Hjelt. Miten rakas hänen muistonsa\noli hänen miehelleen, näkyy viimemainitun 10 vuotta myöhemmin\notsakkeella _\"Drag ur en moders lefnad\"_ (Piirteitä äidin elämästä)\n\"Lapsille ja lastenlapsille\" julkaisemasta hellästi kirjoitetusta\nkertomuksesta hänen elämästään. Julkaisu sisältää sitäpaitsi otteita\nYolanda Hjeltin kirjeistä. Ne ilmaisevat harrasta ja Kristuksen\nseuraamiseen altista, rukouksen pyhittämää elämää.\n\nHerännäisyyden vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Pohjanmaalla\nja muualla elpyvä elämä ja kasvava leviäminen täytti Hjeltin\nmielen ilolla. Tämä oli hänen herännäisyyden entisten taistelujen\nkoetuksissa ja pitkän elämänsä vaiheissa kirkastunut tervehdyksensä\nmenneiden sukupolvien puolesta nouseville sukupolville. Hänessä\nsulivat kauniisti yhteen XIX vuosisadan herännäisyyden hämärtävä\niltarusko ja se aamukoitto, jonka herättämänä liike astui seuraavan\nvuosisadan kynnykselle.\n\nHjeltin tieteelliset ansiot, miten suuret nämä sitten olivatkin,\neivät kuulu herännäisyyden historiaan, mutta sitä enemmän hänen\ntämän liikkeen koulussa syntynyt ja sen katsantotavan pohjalle\nkehittynyt kristillinen elämänsä ja tämän elämän ehkä kaunein piirre:\nhänen palava koti-ikävänsä. -- Hjeltin maallinen elämä sammui vasta\nkesäkuun 15 p:nä 1913. Hän oli silloin 90 vuoden vanha.\n\nMiten kehoittavat tämmöiset yksityiset herännäisyyden muistot\novatkin, eivät ne semmoisina vielä riitä luomaan herännäisyydelle\ntulevaisuutta. Etsiessämme vastausta kysymykseen, ilmaiseeko XIX\nvuosisadan herännäisyys vuosisadan lopussa elinvoimaa, vai onko se\nsen hajaannuksen tähden, joka sitä oli kohdannut, tuomittu kuolemaan,\njohtaa historia meidät takaisin Pohjanmaan heränneeseen kansaan,\njoka, pappien siitä vieraantuessa tai julkisesti luopuessa, itse\non asettunut rintaman eturiviin suojellaksensa ja kartuttaaksensa\nheränneitten isien perintöä ja luodakseen sille turvatun sijan\ntulevaisuuden Suomen -- vaiheissa.\n\n\n\n\nXI.\n\nPohjanmaan herännäisyys \"ukkojen\" johtamana.\n\n\nJo Vilhelm Niskasen toimiajan huomattavimpina vuosina alkaa hänen\nkuulijakuntansa parvissa vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyä mies,\njolla on oleva mitä suurin merkitys ei ainoastaan Kalajoen-varren,\nvaan koko Pohjanmaan, vieläpä uudestaan elpyvän Savonkin\nherännäisyyden myöhemmissä vaiheissa. Tarkoitamme Taneli Rauhalaa.\nOlemme edellisessä (III, 372-73) huomauttaneet tämän vaatimattoman\nsekä samalla hengellisesti valistuneen ja tarkkanäköisen miehen\nvaikutuksesta Nivalassa, Ylivieskassa, Sievissä y.m. 1850-luvun\nloppupuolella. Jos koskaan, tarvitsi Niskanen näinä aikoina apua\nja tuetta niiden kasvavien joukkojen johtamisessa, joista tämän\npuolen herännäisyyden tulevaisuus nyttemmin riippui. Niinkauan\nkuin Pohjanmaan heränneitten rakkain ja heidän edellä muitten\nkunnioittamansa johtaja N. K. Malmberg eli, ei rohjennut kukaan\neriseuran perustajana ryhtyä hajoittamaan näitten heränneitten vasta\nuudestaan kokoontuneita rivejä; mutta hänen kuolemansa jälkeen\nei löytynyt ketään, joka samalla voimalla kuin hän olisi voinut\nuutta hajaannusta estää. Niskasen asema kävi nyttemmin entistä\nvaikeammaksi. Kalajoen-varrella huomaa siellä täällä muutamissa hänen\nsanankuulijoissaan pyrkimistä jonkunlaiseen johtajanasemaan sekä\nmuunkaltaisiakin itsekkäitä pyyteitä. Mainitsematta emme myöskään saa\njättää sitä lain ja synnintunnon alituisesta painostamisesta johtuvaa\nyksipuolisuutta opissa, joka Malmbergin neuvojen puuttuessa on niin\nläheltä tarjona Kalajoen-varren yksin jääneelle johtomiehelle.\nKumpaakin vaaraa torjumaan asetti Herra Taneli Rauhalan. Tämän miehen\narvokas, itsekkäistä pyyteistä vapaa esiintyminen, hänen valistunut\nhengellinen katsantotapansa sekä hänen vilpitön ja hellä rakkautensa\nheränneisiin vaativat kunnioitusta niiltäkin, joiden silmämääränä oli\noman arvonsa korottaminen Kalajoen-varren vielä vakaantumattomissa\noloissa. Kun ei Taneli pyrkinyt kohoamaan Niskasen kustannuksella,\nvaan päinvastoin häntä auttoi ja palvellen tuki, niin eivät\nkehdanneet muutkaan tavoitella johtajan asemaa, jos olisi mielikin\ntehnyt. Ja kun \"vilhelmiläisten\" ja heidän johtomiehensä oppia sekä\nliikkeen ulkopuolelle jääneitten heränneitten puolelta että siellä\ntäällä sen omassa piirissäkin ruvettiin vikoilemaan, täydensi Rauhala\ntätä oppia evankelisilla seurapuheillaan. Lohduttavilla neuvoillaan,\njoita hän varsinkin yksityisesti murheellisille ja ahdistetuille\njakeli, opasti hän rakkaudella heränneitä Kristuksen puoleen\nkääntymään ja Häneltä armoa pyytämään. Miten huolellisesti Rauhala\nvarsinkin Niskaseen nähden koetti välttää kaikkea, joka antaisi\naihetta riitoihin ja eriseuraisuuteen, ei onnistunut hän aina näissä\npyrinnöissään. Vähää ennen viimemainitun kuolemaa syntyi kahnailua\nhänen ja Rauhalan välillä. Syynä oli m.m. se, että nuoret miehet\nPadingin kylässä, missä Niskasen omistama Niskakosken talo sijaitsee,\nolivat jossain määrin sotkeutuneet kotiviinan polttoon ja myyntiin.\nTaneli koetti painaa alas tätä pahetta. Mutta asema oli vaikea,\nNiskasen oma talokaan kun ei ollut siitä aivan vapaa. Seurauksena\noli, että Rauhalaan hänen nuhteittensa takia Padingissa niihin\nmäärin suututtiin, ettei hänellä muutamaan aikaan enää ollut sinne\nasiaa. Tämä koski kovasti Niskaseen. \"Eikö jo Tanelia näy?\" kysyi\nhän huolestuneena muutamana iltana pari päivää ennen kuolemaansa,\nlisäten: \"Jollei hän tule, tulee paha, josta mainitaan\". Turhaan ei\ntarvinnut hänen odottaa. Taneli tuli. Tervehdys oli sydämellistä\nmolemmin puolin ja sovinto täydellinen. Seuraavana päivänä olivat\nseurat läheisessä talossa, siellä oli Rauhalakin. Silloin oli\nNiskanen jo niin sairas, että hän kuljetettiin sieltä reellä, vaikka\nmaa oli sula. Pojallensa, joka ajoi hevosta, lausui hän liikutettuna:\n\"Olipa se hyvä asia, että me Tanelin kanssa pääsimme sovintoon\".\n\nVoidaksemme asemaa oikein arvostella, tulee meidän ottaa huomioon,\nettä kaikki Keski-Pohjanmaan heränneet papit, mikä julkisesti\n\"niskaslaisia\" vastustaen, mikä salaisesti heitä vikoillen,\ntoistupalaisten kera olivat vetäytyneet syrjään Niskasen ja hänen\nkannattajiensa piiristä. Näiden uudestaan elpyvä liike, joka\nennenpitkää yksinään edustaa Kalajoen-varren herännäisyyttä, on\nnyt joutunut asemaan, joka monessa suhteessa on vaikeampi, kuin se\nmilloinkaan ennen oli ollut. Liike on samaa vanhaa herännäisliikettä,\njoka Kalajoen käräjillä ja niin monella muulla huomattavalla\nvaiheella on vetänyt puoleensa koko maan huomion, mutta se on\nsamalla ainakin yhdessä suhteessa uusi liike. Ennen johtivat sitä\npapit, joista toiset olivat kirkkomme etevimpiä, nyt hoitavat sitä\noppimattomat talonpojat, joille ei maailma anna sitäkään arvoa, minkä\nnuo lahjakkaat papit vainojenkin aikana olivat osakseen saaneet.\nEnnen taisteli Kalajoen-varren herännäisyys vasta heränneitten\nnuorilla voimilla vuosisadan kevättaistelua pimeyden valtoja\nvastaan, nyt on kysymys tämän liikkeen syyskylvöstä vuosisadan\nyhä lyhenevinä päivinä, kysymys siitä, pysyvätkö voimat koossa\nviljavainioiden valmistamiseksi tätä kylvöä varten ja onko siemen,\njoka näihin vainioihin kätketään, riittävää ja kyllin hyvää takaamaan\nliikkeelle tulevaisuutta seuraavankin vuosisadan vaiheissa. Ja\nvielä yksi näkökohta. Juuri siihen nähden, että Kalajoen-varren\nherännäisyysliike, miten vanha se olikin, ainakin siinä suhteessa oli\nuusi, että se nyttemmin oli oppimattomien talonpoikien johtamana,\nuhkasivat sitä samat yksipuolisen opinkäsityksen, eriseuraisuuden,\nvieläpä hurmahenkisyydenkin synnyttämät vaarat. Nämä vaarat\npyrkivät näet helposti tajuttavista syistä näkyviin kaikkialla,\nmissä muuttuneet olosuhteet aiheuttavat käännekohtia uskonnollisten\nliikkeiden vaiheissa.\n\nJota puolueettomammin tarkastamme Kalajoen-varren herännäisyyttä,\nVilhelm Niskasen loppuaikoja ja hänen vaikeaa asemaansa johtomiehenä,\nsitä jalompana ja liikkeen tulevaisuudelle tärkeämpänä esiintyy\nnäyttämöllä jo nyt Taneli Rauhala. Juuri se seikka, ettei hän pyri\njohtajaksi, valmistaa hänet siksi ja kasvattaa hänestä liikkeelle\ntukeen, jota se tarvitsee. Mitä hän salassa jo näinä vuosina teki\nheränneitä ystäviään palvellessaan, sen siunasi Jumala ennenpitkää\njulkisesti.\n\nSorvolan talosta (II, 359), missä Taneli ensin asui, muutti hän eri\npaikkoihin samalla seudulla, kunnes hän rupesi asumaan Töllin taloa,\njota hän jonkun aikaa yhdessä veljensä kanssa hoiti. Täältä muutti\nhän _Marjaniemeen Rauhalan_ taloon ja sieltä vihdoin samalla maalla\nolevaan _Kepuli_-nimiseen torppaan. Kotipitäjänsä Nivalan rajojen\nulkopuolelle hän ei koskaan asumaan asettunut. Vaikka Taneli, milloin\nmistäkin syystä, usein muutti asuntoa, ehti hän kuitenkin aina saada\nmaansa hyvään kuntoon, ennenkuin hän sen toiselle luovutti. Tämä\nosoittaa sitä suurempaa huolellisuutta taloudellisissakin asioissa,\nkun tulee ottaa huomioon, miten usein hän oli matkoilla ei vain\nKalajoen-varren heränneitten luona, vaan Savossakin ja etenkin\nSuupohjassa asuvia ystäviään tervehtimässä. Jo Niskasen seurassa\nliikkui hän usein näillä matkoilla ja myöhemmin ehkä vielä useammin.\n\nSamaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi,\nkohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu\nHeikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin\nkehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm\nNiskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala,\njoksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo\nluonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä,\nkäskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu\nsitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa\nrakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa\ntyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun\nhuomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä.\nNämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja\nsitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot,\njoihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin\nheidän sopuaan. -- Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä\nvastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä \"luvattomia\nseuroja\" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka,\nsamoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden\ntraditsiooneille.\n\nVuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E.\nPetterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa\nkoskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi\nheihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista\nsuurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui,\nvaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille\nselkänsä. -- Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset\nolivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät\nnyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa.\nMoni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen\nvaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet,\nja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui\nKalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan _Löytynojan_ kylän\nväestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei\nkoko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria\nihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla\nhurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet\nnuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat\nvaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä,\nkuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. \"Kun\nvanhat johtajat\", niin sanottiin, \"ovat väsyneet eivätkä enää voi\nniin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt\nuuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen\ntilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä\". \"Uudella\nprofeetalla\" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa\nnimeltä _Jonas Lysti_ (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden\nuusien herätysten aikoina \"maailmasta tulleena\" liittynyt\nheränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla\ninnostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata\nja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä,\npuhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä\nyleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden\njohtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta\n(k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902)\nNivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.\n\nVoidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta\nkannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä\nhurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän\nkuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren\nherännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä,\njota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia\nvastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi\npuhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi.\nMutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät\nriittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden\nseutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät,\nelävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo\nRuotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä\ntiesivät niin paljon kertoa -- kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen\ntaloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden\njohdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin\nhyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi\nkristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten\nvanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden\ninnokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään\nihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin\njotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan\nPaavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan\nomasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan.\nKun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla\nliikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin\nsäikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon.\nNäitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin\nolivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.\n\nKuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia\nesimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, \"komennettiin hänestä\ntekopyhyyttä pois\" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn\nalaisen edessä \"mykkää saarnaa\" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden\nliikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan \"kudottiin\" s.o.\nviuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka\n\"synnytettiin\" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi\nj.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin\nliisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle\nveisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin\neksynyt nuori mies _Simo Pylväs_ Ylivieskasta, joka myöhemmin\nkirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden\nvaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.:\n\"Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi\nseuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä\nkyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset\nmenot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se\nosoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä\npuheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua.\nPäästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin\nkiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin\nvähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta\netevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä\nulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien\npilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää,\nkutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain\nhyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten\nrakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein\nmielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan,\nsai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa.\"\n\nAlusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi\nvastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan\nhurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa.\nMutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa\nuhallakin yltyi \"profeetan\" johtama liike yltymistään. Toiselle\nkannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että\nnuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä\nolivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa\nnähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin\nJumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain\ntuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä\nuutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin\nankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla\nainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden\nodottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä\nennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään\nankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.\n\nTäyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866\nja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren\nvaiheissa on laajalti tunnettu nimellä _Kiire talvi_. Nyt ei\nRauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin\ntoimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä\nparaan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan\nlapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan\nKalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan.\nTämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta\nKiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä\nviimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen\nasemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Arvi Juhana Logren_ syntyi Lapualla joulupäivänä 1823.\nVanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu\nolleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä\nnäet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän\ntämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä\nhoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin\nsotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran\nLapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut.\nEtenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan\nheidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari\nLogren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka\nei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman\nvilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana\nvähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa\nkasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä\ntämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis\nhellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi\ntämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko\nelämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan\nvankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain\nkaraistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea,\ntoistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja\nmurtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen\nsijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla,\njoiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla\nsai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin\ntaipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa,\nriensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon\nsivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen\nalapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen\npäälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.\n\nSietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu\nisoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti\ntaipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä\nkatkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi\nhänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli\nsekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi\npiiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä\noleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa\nammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui\nkonttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle\nsalaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti,\ninistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.\n\nTähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin\neikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen\nmieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin\nmuistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli\nvalinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen\nsekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän\nkoetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista\nkerran oli itävä \"murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu\".\nJa kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika\nymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä\netteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä\noikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen\nisoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin,\njotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.\n\nJoutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen\nLapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen\naikaan -- 1830-luvun lopussa -- oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään\nei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten\njoukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo\nuljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki\nikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään\nlapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa!\nSiinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei\nenää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo\nKustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän\nhellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan,\nmistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan\npappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen\nesiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka\nedessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi\njo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti\nvielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa\nvallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota\nkummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn\nmahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän\nheitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin\ntoiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: \"tuossa\non teille pääsiäislammas\", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli\nollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo\nihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä\nLogrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa,\nmissä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle\nUuden testamentin.\n\nTiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen\nLogreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt.\nPäinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä\nilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle\nulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit\nSuupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat\nmuuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen.\nHänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa,\ntappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin\nseuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen\nhuvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren,\nrippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon,\nmistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin.\nTäällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan\nväärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että\nhän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei\nsuinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on\nkertonut, \"ei ollut muita pahempi\". Päinvastoin huomataan hänessä\njo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista\nhyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen\nkyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä\ntuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä\nselvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen\nmyöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen\nmiehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti\nkäsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy\nkehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen\nkykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä\nvaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin\nyksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi\nja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. \"Häntä täytyi\nkaikkien\", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, \"pelätä ja\nrakastaa\".\n\nMiten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä\naikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle.\nPintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat\nvastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen\nelämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän\npystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen\neteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys\nsuuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi\nesimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren\nruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän\nrakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa.\nAvioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki,\njota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi\nniin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää\nLiisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden\ntunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta\nomaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan\npäätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin\ntämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut\nolisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin\nseuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko\nSuutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä\noli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja\nturvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni\navioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin\nennenkään häntä miellyttänyt.\n\nNaimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan\ntalon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä\nei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla\nolisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas\nasunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja\nitselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen\nasti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä\nkynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä\ntoimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa\nmillään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen\nmyöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta.\nNiiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin\nkuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän\njoutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä\nperheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana,\nmutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä\nkehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi\nheränneitä, arvellen että vanhat \"rukoilijatkin\" (II, 149), joita\nvähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia.\nMutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta,\njota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli\nheränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.\n\nLogrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden\najan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman\ntorpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa,\nmutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä\ntäälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä\nahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin\nenää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta\nmaailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet.\nMuutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa\npäälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei\nenää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: \"Mitä\nsitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää\". Ei tehnyt hän muutakaan\nmuistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain \"leikkimästä ja\nvaatteita edestakaisin vaihtelemasta\". Mutta itse ei Logren vielä\nlähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän\nponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet\novat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa\nvarten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin\nvoimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren\nkuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee\nvielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin\nse vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen\nedessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.\n\nPari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä\ntorppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen\npalveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa\njäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja\nperhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin\nennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra\nyksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin\nnäinä vuosina oli.\n\nMyöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia,\n16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta\niloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin\nniihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä\nniitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti\nhän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon\nja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella\nhäntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran\npäivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon.\nMalmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä\nniin hellästi rippikoulussa kohdellut -- sama ja kuitenkin toinen.\nSilloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella\nvaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä\nja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon\nkärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu\nhänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin\nennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin\nmurheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin\npovessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle,\njuuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin\nsyvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia\njäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti\nMarielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia\nnäköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra\nyksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset\nnäkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän\nmuiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään\npuhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä\nseuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.\n\nJoutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat\nSuupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden\npappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen\nentistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään\npintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa\ntätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut\nheränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen\nherännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua\nkuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi\nLogrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli\nkylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen\njäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella\nrakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy\nvarsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu\ntarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain\nrupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi,\nhän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena\nrenkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään\nmuullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti\nmielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti,\npaitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä\noli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan\nvoittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut\nja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin,\nmissä Malmberg siihen aikaan asui.\n\nOltuaan vuoden ajan tavallisena renkinä sai Logren, Marielundin\nisäntärengin luopuessa toimestaan, tämän paikan. Malmberg oli etevä\nmaanviljelijäkin ja hänellä oli laajat viljelykset. Suupohjan\nkuuluisat suoviljelykset pääsivät suureksi osaksi hänen esimerkkinsä\nvaikutuksesta alkuun. Kartuttaakseen pieniä tulojaan hän tähän\naikaan päätti vieläkin laajentaa maataan ja osti sentähden\nvastapäätä Marielundia Nurmonjoen vasemmalla puolella sijaitsevan\n_Tynjälä_-nimisen talon. Näin suuren maanviljelyksen hoitaminen\nja suuren työkansan johtaminen ei ollut mikään helppo asia, mutta\nLogren täytti tehtävänsä miehen tavoin. Tynjälään muutettuaan\nrakennutti Malmberg itselleen ja perheelleen omituisen asunnon,\njättäen pirttirakennuksen yksin palvelijoille, joita oli 12 renkiä\nja yhtä monta piikaa ja sitäpaitsi usein apuväkeäkin lisäksi.\nLukuisan palvelijakunnan silmälläpito sisälläkin jäi suureksi osaksi\nLogrenin toimeksi. Tietysti on ansio siitä erinomaisesta, kuuluisaksi\ntulleesta järjestyksestä, joka vallitsi Tynjälän tuparakennuksessa,\netupäässä Malmbergin, mutta riippui se huomattavassa määrässä\nLogrenistakin. Olemme ennen viitanneet hänen johtajalahjoihinsa.\nTuskin tarvinnee huomauttaa, että hän niitä tässä uudessa toimessaan\npaljon kehitti. Ja ennenkaikkea kehittyi hän hengellisessä suhteessa.\nPaitsi lauvantai- ja sunnuntai-iltoina, jolloin Tynjälän pirtissä\nolivat seurat, ellei niitä niinä iltoina pitäjällä pidetty, tuli\nMalmberg usein iltasin väellensä Jumalan sanaa jakamaan, ja jos\nkukaan tarkasti kuunteli ja suuren opettajan neuvot mieleensä\nkätki, niin Logren. Eikä siinä kyllin. Hän seurasi isäntäänsä tämän\nmatkoilla, ei vain silloisen laajan Lapuan seurakunnan kappeleihin,\nvaan kauas pohjoisessa Kalajoen-varrella y.m., asuvien heränneitten\nluo. Etenkin viimemainitut matkat, jolloin hän sai pitkät hetket olla\nkahden kesken isäntänsä kanssa, keskustella hänen kanssaan \"salatusta\nviisaudesta\" sekä kuunnella hänen arvostelujaan herännäisyyden\nentisistä ja myöhemmistä vaiheista, olivat hänelle enemmän kuin\nyhdessä suhteessa erinomaisen tärkeät. Selvää on, että Logren, joka\nluonnoltaankin oli kaikelle tosi edistymiselle harvinaisen altis,\nsemmoisen seurustelun kautta oppi paljon muutakin kuin puhtaasti\nuskonnollisia asioita ja että hänen yleinen sivistyskantansa siten\nkohoamistaan kohosi. Malmbergin ei tarvinnut pelätä asettaa ketä\nhyvänsä rinnalleen, sillä hän säilytti aina johtaja-arvonsa, eikä\nkukaan, kaikista vähimmin Logren, koettanutkaan häneltä sitä riistää.\nToinen pysyi isäntänä, toinen palvelijana, mutta heidän välillään\nsyntyi ja kehittyi mitä likeisin ystävyys. Malmberg ei olisi\nvoinut säilyttää tätä valtaa niin itsenäisen ja luonnostaan ylpeän\nmiehen yli kuin Logren oli, ellei tämä edelleen olisi saanut yhä\nuusia todistuksia isäntänsä elävästä suhteesta Herraan, eikä olisi\nviimemainittu niin avomielisesti avannut sydäntään palvelijalleen,\njollei hän vuosi vuodelta yhä selvemmin olisi päässyt käsittämään,\nmiten etevä ja jalomielinen tuo palvelija oli. Tuloksena oli, että\nLogren Malmbergin seurassa kehittyi heränneen kansan johtomieheksi,\njonka vertaiseksi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa ani harva\ntalonpoikaismies milloinkaan on päässyt. Yhtä syvällisiä Jumalan\nvaltakunnan salaisuuksien tulkkeja, muutamia syvällisempiäkin,\ntunnemme aikuisemmilta ajoilta heränneitten talonpoikien joukossa, ja\nhänen aikalaisistaan on ehkä Rauhala tässä suhteessa häntä etevämpi,\nmutta ei ketään niin kiireestä kantapäähän sivistynyttä kuin hän.\nEikä ole löytynyt toista talonpoikaa, joka pelkällä katseellaan\nja esiintymisellään niin pystyi villiytyneitäkin kansanjoukkoja\nhallitsemaan. Hänen käytöksensä oli verrattoman arvokasta, tekisi\nmieli sanoa esteettisesti kaunista. Ja niin todellista oli hänen\nsivistyksensä, ettei hänessä myöhempinäkään aikoina, jolloin\nherrasmiehetkin etsivät hänen seuraansa, huomaa pienintäkään\ntaipumusta pyrkiä pois omasta säädystään. Siihen kuulumista piti hän\npäinvastoin aina kunnianaan, vaikka hän toiselta puolen niin yhdessä\nkuin toisessa suhteessa tahtoi nostaa sen sivistystasoa.\n\nJo sanotusta voi huomata, miten ratkaisevan tärkeä Malmbergin koulu\nLogrenille oli. Sen vaikutus häneen tulee yhä selvemmin näkyviin\nhänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Huomautamme tässä yhteydessä\nennen kerrotun lisäksi vain yhdestä piirteestä hänen luonteessaan,\njoka samoinkuin moni muukin selvästi muistuttaa hänen likeistä\nsuhdettaan opettajaansa. Olemme viitanneet Logrenin alkuansakin\nrohkeaan ja urhoolliseen luontoon. Hän oli miehevä mies sanan\ntäydessä merkityksessä. Sama ominaisuus on huomattavimpia piirteitä\nmyöskin Malmbergin luonteessa, emmekä epäile väittää, että tämäkin\nhenkinen sukulaisuus veti heidät toisiinsa ja vahvisti sitä\nmyötätuntoisuutta, jota he alusta alkaen tunsivat toisiaan kohtaan.\nSamalla kun tämä Logrenin luontainen taipumus kehittyi ja varmistui\nseurustelussa ensinmainitun kanssa, vaikutti häneen tämän kärsimysten\nkoulussa rikastunut rakkaus sanankuulijoitaan kohtaan puhdistavasti\nja jalostavasti. Hänkin kehittyi mieheksi, joka ei pelännyt julistaa\ntotuuden sanaa kenelle hyvänsä, mutta samalla helläksi, kiusatuita\nja murheellisia sääliväksi neuvojaksi. Itsestään on selvää, että\nlikeinen seurustelu Malmbergin valtaavan personallisuuden kanssa\njätti mitä syvimpiä jälkiä niin älykkääseen ja kaikelle jalolle\nalttiiseen mieleen kuin Logrenin oli. Mutta opettajansa matkijaksi\nhän ei kehity, vaan itsenäiseksi, jos kohta hänen hengessään\ntoimivaksi heränneitten johtajaksi.\n\nNiin mieltynyt kun Logren olikin asemaansa Tynjälässä, alkoi hänessä\nmuutamien vuosien kuluttua uudelleen herätä ajatus oman kodin\nperustamisesta. Siihen oli häntä vaatimassa helposti selitettävä\nhuoli perheensä toimeentulosta tulevaisuudessa, mutta ehkä vielä\nsuuremmassa määrässä hänen luontainen taipumuksensa saada ominpäin\nkoetella voimiaan. Malmberg ei alussa tahtonut kuulla puhuttavankaan\nerosta. Hän rakasti Logrenia vilpittömästi ja tiesi tulevansa kovin\nkaipaamaan hänen seuraansa, jotapaitsi hän niin yhdessä kuin toisessa\nsuhteessa oli erinomaisen tyytyväinen etevän isäntärenkinsä töihin\nja toimiin Tynjälässä. Mutta kunnioittaen Logrenin toivomusta,\nalkoi hän vihdoin taipua. Uusia epäilyksiä heräsi hänessä kuitenkin\nennenpitkää. Logren näet pyysi häneltä mökin paikkaa jossakin\nlatvasaralla. Kokeneena maanviljelijänä ymmärsi Malmberg vain\nliika hyvin, millaiset kärsimykset hänen ystäväänsä odottaisivat\ntuommoisessa syrjäisessä ja hallanarassa seudussa, jonka raivaaminen\nviljamaaksi sitäpaitsi vaatisi mitä kovinta työtä. Hän esteli.\nKun Logren ei kuitenkaan luopunut pyynnöstään, tarjosi Malmberg\nhänelle torpan paikan _Rautakorvessa_, missä hänellä oli viljelty\nsuo. Tätä jalomielistä tarjousta ei Logren kuitenkaan suostunut\nvastaanottamaan, hän kun itse tahtoi raivata peltonsa. Vihdoin\nsovittiin siten, että viimemainittu rakentaisi asuntonsa suon\nlaidassa olevalle kivikkomaalle, missä kasvoi tuuheaa kuusikkoa.\nLisäksi sai hän alangosta kaistaleen suota viljelysmaaksi.\n\nNiinkuin Malmberg pitivät Logrenin muutkin ystävät näitä hänen\nhankkeitaan uhkarohkeina, ja hyvin moni hänelle tuohon tapaan\npuhuikin. Mutta huonosti häntä tuntisimme, jos luulisimme hänen\nnoista varoituksista säikähtäneen. Turvaten lempilauseeseensa: \"Kun\nitsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa\", siirtyi hän syksyllä 1857\nRautakorpeen. Asunnokseen sai hän alussa Malmbergin omistaman siellä\nolevan kytötuvan. Seutu, joka ei ollut aivan asumatonta, sijaitsee\nnoin 10 km. päässä Lapuan kirkolta.\n\nSelvää on, että Logrenin täytyi odottaa vuosikausia, ennenkuin hän\nvoisi toivoa leipää uudistalonsa karusta maasta. Saadakseen sillä\nvälin elatusta itselleen ja perheelleen johti hän edelleen Malmbergin\ntyöväkeä, tehden vain väliaikoina omia töitään. Sitäpaitsi hankki hän\nitselleen lisätuloja leikkaamalla lasia, jonka taidon hän niinikään\noli Tynjälässä oppinut. Joskus kävi hän oman pitäjän ulkopuolellakin\nlasimestarin tointa harjoittamassa.\n\nYstävien avulla sai Logren syksyllä 1858 asuntonsa niin valmiiksi,\nettä hän saattoi asettua siihen asumaan. Mutta samaan aikaan kohtasi\nhäntä ja koko herännäisyyttä isku, jota ei ollut helppo kantaa.\nVarhain aamulla syyskuun 21 p:nä, Logrenin vielä pukeutuessa,\nkuului kovaa ajoa hänen asuntoonsa johtavalta tieltä, ja kun hän\nhetken kuluttua katsoi ulos ikkunasta, huomasi hän kartanolla\nMalmbergin hevosen. Mies, joka sillä oli ajanut, riensi tupaan.\nHänen sanottavanaan oli: \"pastori on kuollut\". Murtunein mielin\nlähti Logren sanansaattajan kanssa Tynjälään rakkaalle vainajalle\nmaahanpanijaisia toimittamaan.\n\nSurusta jähmettyneenä palasi Suupohjan herännyt kansa Malmbergin\nhaudalta. Tuskin uskallettiin ajatella, millaiseksi tulevaisuus\ntästälähin muodostuisi. Mitä tulisi näiden heränneitten vasta jaon\nhävittävien myrskyjen jälkeen uudelleen kokoontuneesta joukosta,\njossa oli niin paljon taitamattomia, vasta maailman turulta tulleita\njäseniä? Ken pitäisi joukot koolla, kun johtaja oli kaatunut? Kuka\npuhuisi seuroissa, niissä kun pitkiin aikoihin oli kuulunut vain\ntuon ainoan heränneitten seuroja enää suosivan papin ääni, tuon\nverrattoman puhujan ääni, joka vasta oli kirkonmultiin kätketty?\nHänen kera ei yksikään oppimaton maallikko ollut rohjennut\nhartauskokouksissa ääntään seurapuheeksi korottaa -- ja löytyikö\nsitäpaitsi ketään, joka tuohon ensinkään kykenisikään? Ja jos löytyi,\nuskalsiko?\n\nSyvästi kunnioittavalla rakkaudella kätkivät Malmbergin uudestaan\nkokoamat heränneet sydämissään hänen opetuksiaan ja neuvojaan. He\nelivät menneitten aikojen muistoissa, koettaen huolellisesti varoa,\netteivät joutuisi unohduksiin häneltä saamansa matkaeväät. Toinen\nmuisti yhtä, toinen toista, mutta vaaranalaiseksi joutui perintö,\nsitä kun ei heti ruvettu kokoamaan yhteen, vaan kukin oli altis\nsäilyttämään omaa osaansa oman sydämensä kätkössä erikseen kaikille\ntarkoitetusta kokonaisuudesta. Ja salaa alkoi monen yksinäisyyteen\nvetäytyneen povessa kaipuun tuhan alla kyteä outo tuli, jonka valossa\nomat muistot ja niihin perustuva \"salattu viisaus\" näyttivät muiden\nmuistoja ja viisautta paremmilta. Mutta tyhmät ja yksinkertaiset,\njoilla ei ollut tuommoista koottua varastoa, josta olisivat voineet\nelää, etsivät nälkäisinä, mistä saisivat uutta ravintoa korpimatkan\nvaellusta varten. Oikeaan osasi sentähden, niin ihmisiin turvaavilta\nkuin hänen sanansa ehkä monen mielestä kuuluivatkin, Vilhelm\nNiskanen, kun hän näinä aikoina, noin v. 1859, kirjoitti Arvi\nLogrenille:\n\n\"Sinä et ole vielä pahentunut, ja on vielä monta muutakin, jotka\neivät ole pahentuneet Kristuksen halpaan muotoon ja huonoon\nseurakuntaan, joka on virheitten ja puutosten alainen; josta\nlöydätte opettajat, joittenka kautta te Jumalalta opetetuiksi\nja oppineiksi tulette. Vaan teidän seassanne on niitäkin, jotka\nkiipeevät korkealle sivu Jumalan järjestyksen ja tulevat seurakuntaan\nniinkuin he olisivat Jumalalta opetetuita. Tätä korkeata henkeä\nsinä karta ja paina alas sekä itsessäsi että muissa ja tulkaa\naina siihen halpaan ja virheitten alaiseen seurakuntaan, josta te\nolette ennenkin löytäneet ylönkatsotun ja kiusoissa ja vaivoissa\nharjaantuneen opettajan ja jonka kanssa te tulette Jumalalta\nopetetuiksi ja oppineiksi. Ei minun tarvitse teille kirjoittaa\nniinkuin totuuden tietämättömille, vaan ettette väsyisi teidän\nmielessänne näin halvasta kohdasta, etsiessänne näin kallista asiaa,\njoka ijankaikkiseen elämään johdattaa ja opettaa. -- -- -- Nämä\nylpeät henget tunne: he tulevat niinkuin he olisit Jumalalta oppineet\ntaivaasta eikä ihmisten kautta Jumalalta maan päällä.\"\n\nSe seikka, että Niskanen, joka, niinkuin tiedämme, jo jaon aikoina\noli saavuttanut hengellisen isän maineen Suupohjassakin, kirjoitti\nnämä sanat juuri Logrenille, osoittaa selvästi, että tämä melkein\nheti Malmbergin kuoleman jälkeen oli päässyt vaikutusvaltaiseen\nasemaan ainakin kotiseutunsa heränneitten piirissä. Etäämmälläkin\ntuntui ehkä jo tähän aikaan tuo hänen vaikutusvaltansa, koska esim.\nNiskanen yllämainitussa kirjeessään pyytää häntä tervehtimään\n\"Härmän miehiä itse kutakin nimeltänsä\". Nämä -- _Kustaa Keskinen,\nMatti Järvi_ ja _Matti Takala_ -- olivat juuri niitä, jotka\nmieltyen luultuun sisälliseen valoonsa pyrkivät muita korkeammalle.\nAivan vapaa tästä viasta ei lie _Matti Peräsarkakaan_ (k. 1885)\nollut, vaikka toiselta puolen on myönnettävä, että hänen herättävä\nvaikutuksensa Ylistaron pitäjän _Untamalan_ kylässä, missä hän koko\nelinaikansa asui, ei suinkaan ollut vähäarvoinen.\n\nEnsinmainitut henkilöt eivät tyytyneet yksin ihailemaan valoaan, he\nalkoivat koettaa vetää muitakin sitä katselemaan. Kukin heistä pyrki\npäästä suosituksi seurapuhujaksi sekä hankkimaan itselleen joukkoa.\nHeidän yrityksensä eivät kuitenkaan onnistuneet, he kun itsekkäillä\npyyteillään päinvastoin herättivät vastaansa heränneitten epäluulot.\nPyytämällä Logrenia kirjeessään lausumiensa perusteiden mukaan heitä\nvaroittaen oikaisemaan, osoittaa Niskanenkin luottavansa häneen\nja tahtovansa häntä johtomiehenä toimimaan Suupohjan heränneitten\nkeskuudessa. Itse ei Rautakorven \"Arvee\", joksi ystävät olivat hänen\nnimensä muodostaneet, millään tavoin ollut johtajaksi pyrkinyt,\nmutta juuri hänen vaatimattomuutensa ja itsekkäistä pyyteistä, niin\narkioloissa kuin seuroissa, vapaa esiintymisensä olivatkin hänen\nnäiltä ajoilta alkavan johtajatoimensa menestymisen tärkeimpiä\nedellytyksiä. Heränneet, eikä Logren itse, olivat hänet johtajakseen\nvalinneet. Alku oli seuraava.\n\nLähellä Logrenia asui omassa mökissään keski-ikäinen nainen _Justiina\nRautakorpi_, tavallisesti tunnettu nimellä \"Rauta-Tiina\". Hän oli\nharvinaisen lahjakas nainen, suora, vakava ja rohkealuontoinen.\nNuoruudessaan oli hän palvellut Malmbergilla ja voittanut hänen ja\nkoko hänen perheensä rakkauden. Luovuttuaan keski-ikäisenä tästä\npalveluksesta, asettui hän asumaan Rautakorpeen, joka oli hänen\nalkuperäinen kotiseutunsa. Paljon muistoja ja paljon uskonnollista\nvalistusta toi hän muassaan tänne. Usein pistäytyivät ystävät\nhänen luokseen kuulemaan hänen valistuneita neuvojaan ja hänen\nhupaisia kertomuksiaan menneitten päivien tapahtumista. Varsinkin\nMalmbergin kuoleman jälkeen kokoontui hänen mökkiinsä murheellisia\nneuvonpyytäjiä tai utelevia tuttavia kuuntelemaan hänen puheitaan.\nMonet syys- ja talvi-illat siellä haasteltiin parannuksen asiasta\nja monet virret siellä Tiinan kauniin äänen ohjaamina veisattiin.\nEi viipynyt kauan, ennenkuin tuon etevän naisen valta sielujen yli\ntuli selvästi näkyviin. Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet,\nkuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen\nheränneitten piireissä olivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan\nvaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi, kuin Suupohjan oloissa\nmuutoin oli mahdollista. Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin\nsuureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin\nkotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Ompa sitäkin väitetty,\nettei hän itsekään ollut siihen taipumaton. Miten oudoilta nuo\nheränneitten tuumat Suupohjan oloissa tuntuvatkin, ovat ne helposti\nselitettävissä. Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli\nperehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa. Tutuilta tuntuivat hänen\npuheensa, tutuilta hänen neuvonsa. Ja kun hän keskusteluissa osasi\nhöystää sanansa kehoittavilla, vanhoja muistoja taitavasti esille\nloihtivilla kertomuksilla, kun hän niin suoraan pääsi ihmisten\nsydämen ovelle ja nämä niin sukkelasti sai aukeamaan, niin oli\nsilloisissa oloissa hyvinkin luonnollista, että ainakin kotiseutunsa\nheränneitten johto aluksi solui hänen käsiinsä. Mutta ikäänkuin\nvaistomaisesti tuntien, että seurapuheitten pitäminen kuului miehille\neikä naisille, eivät Tiinan opetuslapset häntä siihen vaatineet eikä\nhän itsekään niin julkiselle puhujapaikalle pyrkinyt.\n\nVarsinkin yhdessä suhteessa oli tämä Tiinan neuvojanaolon aika\ntärkeä. Heränneet oppivat etsimään neuvonantajaa ja jota enemmän he\nsemmoista etsivät, sitä enemmän he kaipasivat. Tämä kaipuu se oli,\njoka ennenpitkää ohjasi heidän askeleensa Logreninkin asuntoon.\nJa kaikki, jotka sinne osasivat, tiesivät kertoa, että hän oli\nerinomainen neuvomaan sekä aina valmis murheellisille ja kiusatuille\nlohdutuksen ja toivon sanoja jakamaan. Kun sitäpaitsi saatiin\nkuulla, että Vilhelm Niskanenkin oli neuvonut ystäviä kääntymään\nLogrenin puoleen, niin ei voinut tämä kauemmin pysytä syrjässä. Hänen\ntäytyi ryhtyä herättämään ystäviään uneliaisuudesta, nostamaan ylös\nuupuneita, lohduttamaan murheellisia, julistamaan uutta armonaikaa\nheränneitten horjuville joukoille, todistamaan kaikille, että Herra\nelää. Hänen täyttyi, sillä heränneet vaativat ja Jumala vaati.\n\nOlemme huomauttaneet Logrenin harvinaisista lahjoista. Paitsi niitä\ntietoja, joita hän oli koonnut Malmbergin ja joskus muittenkin\nheränneitten pappien sekä muiden sivistyneiden henkilöiden kanssa\nseurustellessaan, oli hän heräämisestään asti ahkerasti käyttänyt\njoutoaikaansa lukemiseen. Muuttaessaan pois Tynjälästä oli hänellä\nniin vähän omaisuutta, että joukkonsa ja kaikki heidän kapineensa\nmahtuivat kahteen hevoskuormaan; mutta harvalukuisten huonekalujen\njoukossa oli kirjakaappi. Kun tiedämme, miten pienet Logrenin\nrahatulot näihin asti olivat olleet, täytyy meidän ihmetellä tätä\ntodistusta hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen. Eikä ollut hän\nkirjojaan lukenut, niinkuin ihmiset ylimalkaan lukevat, vaan hän oli\npyrkinyt luetun ytimeen, sulattanut mitä oli lukenut ja muodostanut\nsiitä oman, lujan vakaumuksen pohjalle perustuvan mielipiteensä. Ja\nelämänsä koulussa oli hän oppinut kaikissa vaiheissa tarkkaamaan\nJumalan viisasta ja armollista johtoa, ja sentähden hän muillekin\npystyi niin elävästi näyttämään, kuinka likellä pelastuksen Jumala\non silloinkin, kun ihmislapsi mielettömyydessään häntä pakenee.\nArmoa kerjäävänä syntisenä tahtoi hän itse seisoa Jumalan edessä ja\nsiihen asemaan pyysi hän saada sanankuulijansakin tyytymään. Salaisen\nviisauden saavuttamisesta kerskaileva, muitten uskoa ylimielisesti\ntuomitseva jumalisuus oli hänelle kaikista epämiellyttävintä. Eikä\ntyytynyt hän ylimalkaiseen, omista asioistaan vieraantuneeseen\nkristillisyyteen. Kumpaakin löytyi hajaannustilassa olevassa\nherännäisyydessä, ja kumpaakin tunsi hän itsensä kutsutuksi painamaan\nalas. Mutta hän tahtoi myöskin tukea heränneitä ja nostaa, tahi\noikeammin: juuri tämä oli hänen päämääränsä. Sydämeensä oli hän\nsyvään kätkenyt Lutherin vanhurskauttamisopin kirkkaan helmen. Siellä\nse välkkyi ja sieltä se säteili lämpöään ja valoaan koko hänen\nuskonnolliseen katsantotapaansa. Ei tullut kenenkään vilu siinä\nopinrakennuksessa, johon hän sanankuulijansa kutsui, sillä tuo helmi\nlämmitti kylmätkin sydämet; eikä tarvinnut kenenkään siinä pimeässä\nhaparoida, sillä sama helmi loi siihen alituisesti kirkasta valoaan.\n\nKovia joutui Logren kokemaan Rautakorven kylmillä mailla. Malmberg\nei ollut sitä suotta pelännyt ja varsinkin siitä syystä koettanut\npidättää häntä luonansa. Mutta päätös oli tehty, ja miehen tavalla\nalkoi ja jatkoi Logren taisteluaan vaikeuksia vastaan. Jo vuoden\nperästä Rautakorpeen muuttonsa jälkeen oli hän ystävien avulla\nsaanut vähän maata raivatuksi, korjannut perunoita omasta maasta\nsekä heiniä lehmälleen. Mutta muuta ei ollut talven varaksi. Logren\nturvautui lasin-leikkuuseen, ja kun ei tämä hänelle riittävää tuloa\ntuottanut, lainasi hän rahoja, osteli kotiseudullaan lintuja ja\nvoita, hankki itselleen hevosen ja lähti Helsinkiin ostoksiaan\nmyymään. Tyytyväisenä palasi hän kotia pienellä voitollaan, entistä\nvirkeämpänä todistaaksensa ystävilleen siitä Herrasta, joka\nkoettelee, mutta ei hylkää.\n\nKovaa oli aika. 1860-luvun suuret nälkävuodet, joiden hädästä\nei Etelä-Suomessa paljoa tiedetty ennen vuotta 1867, alkoivat\nPohjanmaalla, ainakin hallanaroilla seuduilla, jo v. 1862 ja niitä\nkesti katkeamatta vuoteen 1869. Koko ensimmäisenä vuosikymmenenä\nRautakorvessa asuessaan Logren tuskin kertaakaan omasta maasta\nsai leipänsä. Kun sitä olisi voinut ruveta toivomaan, tulivat\nhallavuodet. Kova oli hänelle varsinkin vuosi 1863. Jo edellisenä\nkesänä oli halla vienyt kaikki, ja niin kävi nytkin. Logren turvautui\nkauppaansa. Mutta sitäkin yritystä kohtasi onnettomuus, jota hän\nei ollut voinut aavistaakaan. Liiterirakennuksessaan oli hänellä\nmuutamana syysiltana v. 1863 koottuna kaksi kuormaa voita ja lintuja,\njoita hän aikoi seuraavana päivänä lähteä viemään Helsinkiin. Yöllä\nsyttyi liiterirakennus tuleen ja poroksi paloivat kalliit kuormat.\nKaikki oli vakuuttamatta. Kova oli onnettomuus jo semmoisenaan,\nmutta raskainta kaikesta oli se, että tässä kaiken todennäköisyyden\nmukaan oli kysymyksessä murhapoltto. Siitä epäiltiin täydellä\nsyyllä erästä naapuria, jota Logren joskus oli nuhdellut huonosta\nelämästä. Ystävien avulla, joista jo näinä aikoina ensimmäisenä\ntulee näkyviin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnettu\n_Juho Malkamäki_, pääsi hän jälleen elämää jatkamaan. Pahenematta\nHerran kuljetukseen, jos kohta tämä joskus tuntui hänestä hyvinkin\nkovalta, ja nöyrtyneenä hänen väkevän kätensä alle, jatkoi Logren\nmenestyksellä työtään aineellisen toimeentulonsa puolesta. Ylentävää\non nähdä, miten hän, nälkävuosien käydessä yhä kovemmiksi, aina oli\nvalmis köyhiä auttamaan. \"Muista\", sanoi hän vaimolleen, \"että meitä\non kaksi kerjäläistä mennyt yhteen; sinä olet pyydellyt jyväkouraa\nja minä leivänpalaa; meidän ei sovi yhtään pyytelevää päästää\nauttamatta pois.\" Sitäkin miestä, joka oli häneltä liiterirakennuksen\nkauppakuormineen polttanut, muisti hän nälkävuosina monesti\navustuksilla, lahjoittaen hänelle muunmuassa kerran kokonaisen\nsilakkanelikon. \"Minä kokoan kuumia hiiliä pääsi päälle\", sanoi hän\ntälle. Ihmeellisesti Jumala häntä kovimpinakin aikoina auttoi. Monen\ntalollisenkin syödessä petäjä- ja olkileipää, ei Logren semmoista\ntarjonnut edes kerjäläisille. Hänen pöydällään oli aina puhdasta\nleipää, vaikka hän avuliain käsin jakoi sitä apua tarvitseville.\nKaivuu- ja kuokkimistyötä viljelyksillään hankki hän hyvin monelle ja\nantoi työmiehilleen hyvää ruokaa kotiakin vietäväksi. Häneltä näkyi\nriittävän jos kuinka monelle. Mutta helposti hankittuja eivät olleet\nne leipäavustukset y.m. lahjat, joita hän hätää kärsiville noin\nauliisti jakeli. Rahaa täytyi lainata, eikä korkeastakaan hinnasta\naina ollut leipää saatavissa. Herraan turvaten pääsi hän kuitenkin\neteenpäin, päivän kerraltaan.\n\nVielä odotti Logrenia kärsimyksiin vaativa isku. Se tuli tällä\nkertaa kovempana kuin koskaan ennen. Rakennus, jossa Logren asui,\noli alkanut tuntua hänestä ahtaalta, siinä kun oli vain tupa ja\nyksi kamari. Keväällä 1865 rupesi hän siihen rakentamaan huonetta\nlisää. Kun lisärakennus syksyllä jo oli valmistumaisillaan, putosi\nLogren ylimmältä hirreltä alas selkä kiveä vasten. Tajutonna\nkannettiin hänet sisälle. Monena päivänä odotettiin joka hetki\nhänen kuolemaansa. Logren virkosi kuitenkin ja vähitellen alkoi\nystävissä herätä toivo, ettei Herra vielä ottaisikaan häntä pois.\nMalkamäki lähti Vaasaan puhuttelemaan kuuluisaa J. J. Bäckiä, ja\ntämän neuvojen mukaan hoidettuna parani Logren vähitellen. Pari\nkuukautta täytyi hänen kuitenkin olla aivan vuoteen omana. Tämä\naika tuntui hänestä sitä pitemmältä ja raskaammalta, kun hän alussa\nei toivonutkaan koskaan enää pystyvänsä työhön. Niin tarmokkaalle\nja toimintahaluiselle miehelle, kuin Logren oli, olivat etenkin\ntämänkaltaiset kärsimykset mitä raskaimpia. Mutta Herra auttoi\ntaas päivä päivältä eteenpäin. Ja helpommaksi kävi vähitellen\ntautivuodekin samassa määrässä kuin hänelle selvisi, että Jumala\noli laskenut nämä kärsimykset hänen päällensä saadaksensa häntä\npuhutella vielä likeisemmin kuin ennen. Nyt oli hän myöskin\ntilaisuudessa tyydyttämään lukuhaluaan, johon ahkera työ sekä yhä\ntihenevät seuramatkat kotiseudulla ja Kalajoen-varrella eivät olleet\nsuoneet hänelle paljoakaan aikaa. Omia asioitaan Jumalan kasvojen\nedessä joutui hän tällä tavoin yhä enemmän tarkastamaan, ja siinä\nopittu viisaus tulikin olemaan hänen seurapuheittensa herättävänä,\nheränneitä uudelleen kokoavana perussäveleenä. Omaa kunniaansa\ntavoittelevat ja eriseuraisuuden tulta lietsovat seurapuhujat\nHärmässä ja muualla eivät saavuttaneet tarkoitustaan, kansa kun yhä\nsuuremmalla luottamuksella kuunteli Logrenin opetusta. Ja vaikea\noli itserakkaan puhujan nyttemmin enää tulla seuroissa toimeen ja\nsaada kannatusta hankkeilleen, tuo uusi neuvoja kun sanoillaan\nja esimerkillään niin voimallisesti neuvoi jokaista nöyrtymään\nja vähenemään Herran edessä. Pitkiä puheita ei Logren seuroissa\npitänyt, mutta kohti kävi joka sana. Ei hän imarrellut heränneitä --\nsiihen alentumaan oli hän liika suora ja vilpitön -- hän päinvastoin\nsäälimättä veti valkeuteen viat ja rikokset, usein hyvinkin ankarasti\nnuhdellen syyllisiä, mutta hän teki sen niin, että ihmiset heräsivät\nja murtuivat. Ei hän vikoillut muita puhujia, hän päinvastoin usein\notti sanottavansa lähtökohdaksi jonkun lauseen heidän puheestaan,\naloittaen sanoilla: \"-- niinkuin täällä jo on sanottu\", tai ilmaisten\nmuulla tavoin, ettei hän muiden kustannuksella tahtonut vetää\nhuomiota puoleensa. Mutta syvän vaikutuksen tekivät toiselta puolen\nesim. seuraavat hänen muutamassa Härmässä pidetyssä kokouksessa\nlausumansa sanat: \"Meitä on täällä monta puhujaa, mutta kenellä\nmeistä on omain asiainsa kanssa tekemistä.\" Sentähden levisikin\nheränneitten piireissä sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella, missä\nhän silloin tällöin kävi ystäviä tervehtimässä ja mistä tultiin häntä\nhänen kotiseudulleen kuulemaan, se maine, että hän oli suora ja\nvalistunut mies, jonka neuvoihin ja opetuksiin oli täysi syy luottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopeasti levisi Ylivieskassa, Nivalassa, Haapajärvellä, Sievissä\ny.m. \"Kiireen talven\" hurmahenkisyys. Kiivainta oli liike\nLöytynperä-nimisessä kylässä Ylivieskan ja Nivalan välisellä rajalla.\nNiin pitkälle meni taitamaton kiivaus Jumalan valtakunnan puolesta,\nettä toisinaan kirveellä hakattiin pois \"koristeet\" sängyistä ja\nmuista omien ja heränneitten naapurien huonekaluista, revittiin pois\n\"kiiltävät\" napit vaatteista ja vaadittiin hankkimaan \"vaatteesta\ntehdyt\", jommoisia entisinä aikoina oli käytetty y.m. Seuroissa\nyltymistään yltyivät ne hullunkuriset temput ja kujeet, joista ennen\nolemme kertoneet. Jos joku vastusti, kannettiin hänet liisteillä\nkartanolle, kiivailijain huutaessa: \"Mitä ne kuolleet elävien\njoukossa tekevät.\"\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Logren, Rauhalan ja muiden\nkehoitusta noudattaen (IV, 463), muutamien ystävien seuraamana\nmaaliskuussa 1867 saapui Kalajoelle. Kuinka hartaasti häntä oli\nodotettu, näkyy siitäkin, että Juurikoski ja jotkut muut huomatut\nmiehet lähtivät häntä vastaan Rautioon. Ja kuitenkin on huomattava,\nettä viimemainittu varsinkin \"Kiireen talven\" ilmiöihin nähden oli\nasettunut toiselle kannalle kuin Rauhala, joka kaikista tämän puolen\nmiehistä oli Logrenille likeisin. Mutta asema olikin nyt sellainen,\nettä kaikki vakavamieliset olivat alttiita tekemään suuriakin\nmyönnytyksiä voidakseen yksimielisesti taistella hurmahenkisyyttä\nvastaan. Jo Rautiossa saatiin murtumaan Juurikosken \"Kiireen talven\"\nmiehiä vastaan liiaksi ärtynyt mieli. Paljon miettimistä antoivat\nhänelle Logrenin sanat: \"Kiivaudellako ja yksin luulit saavasi sen\nmetelin asetetuksi.\"\n\nLogrenia ja muita \"Etelän-miehiä\" odotti Ylivieskassa Nisulan\ntalossa harvinaisen lukuisa seuraväki. Mutta sinne oli saapunut\npaljon suruttomiakin, jotka nyttemmin olivat äärimmäisiin asti\närtyneet \"Kiireen talven miehille\". Noiden suruttomien johtajaksi oli\nruvennut Juurikosken poika Matti Helaala, joka oli kovin suuttunut\nhurmahenkisille, nämä kun olivat hänen \"isäänsä sortaneet\". Ei\naikaakaan, niin tunkeutui kartanolta sisään muutamia miehiä, joilla\nilmeisesti ei ollut muu tarkoituksena kuin kiusanteko. He liikkuivat\nedestakaisin seuratuvassa vieläpä tupakoivatkin, vaikka seurat jo\nolivat alkaneet. Lysti, Antti Niskanen y.m. \"Kiireen talven miehet\"\nrupesivat nyt siirtelemään häiritsijöitä ulos portaille. Tästä\nraivostui kartanolla oleva suruton, satalukuinen joukko. Syntyi\nhirveä melu, kalikoita ja halkoja heiteltiin porstuaan. Veisuu\ntaukosi -- hämmästyneenä odotti seuraväki veristä tappelua. Logren\nnousi paikaltaan ja riensi portaille meteliä asettamaan. Tuskin\noli hän ehtinyt tiuskaista muutamia kiivaita sanoja, ennenkuin\nhäntä lyötiin aisalla päähän niin kovasti, että veri juoksi virtana\nhänen kasvoilleen. Vielä huonommasti olisi voinut käydä, ellei hän\nolisi saanut käteensä toista aisaa, jonka hän nosti päänsä suojaksi\nuusia samanlaisia iskuja vastaan. Heti tämän jälkeen meteli toki\nasettui. Logrenin miehuullinen esiintyminen teki varsinaisen tappelun\nsyntymisen mahdottomaksi, miten kiihtyneet mielet sitten kummallakin\npuolen olivat.\n\nKatkera mielipaha ja Logrenin ammottavan haavan hoitaminen tekivät\nlopun seuroista. Yleisesti väitettiin, että Juurikosken yllämainittu\npoika, jota kuitenkaan ei pimeässä voitu tarkoin erottaa, oli iskenyt\ntuon enemmän kuin yhdestä syystä surkuteltavan haavan. \"Jollei\nTaneli olisi suosinut hurmiota, niin se ei olisi niin pitkälle\npäässyt, että olisi aiheuttanut tämmöisiä seurauksia\", valittivat\ntoiset, ja toisten joukosta kuului: \"Sen Helaala ankaruudellaan ja\nkovilla sanoillaan sai aikaan; se vain kiihoitti jo ennen tarpeeksi\nkiihtyneitä.\" Mutta eivät riidelleet johtajat keskenään. Kumpikin\nnöyrtyi tunnustamaan erehdyksensä. Surun painamana otti Rauhala\nvastaan Logrenin muistutuksen: \"Miten olet sinä uskaltanut antaa\ntuon mennä noin pitkälle? Miten nyt saat sen asettumaan?\" Ja itkien\ntunnusti Juurikoski: \"En missään ole niin erehtynyt kuin siinä,\nettä luulin yksin voivani sitä kukistaa.\" Ei kerskannut Logrenkaan\nviisaudestaan. Hän vain suruvoittoinen hymy huulillaan lausui: \"Jos\nen olisi ollut tottunut tappelija, niin olisivat surmanneet.\"\n\nJos \"Kiireen talven miehet\" hämmästyneinä muistivatkin Nisulan\nseuroja, niin ei asettunut heidän touhunsa heti näidenkään\ntapahtumien jälkeen. Sitä kesti vielä toista kuukautta. Pari viikkoa\nvierailivat \"eteläläiset\" Ylivieskan heränneitten luona, käyden\nNivalassakin. Monessa tilaisuudessa sai Logren silloin kokea, ettei\nhurmahenkisyys vielä ollut asettunut. Vielä noin kolme viikkoa\nhänen poislähtönsä jälkeen puhkesi se hyvinkin hurjalla tavalla\nnäkyviin Nivalan Veneojassa pidetyissä seuroissa. Muuatta miestä\n\"synnytettiin\", häntä pisteltiin äimällä polviin ja reisiin niin\npahasti, että hän siitä monta viikkoa sairasti; taipumattomat\npantiin uuninpankolle syömään j.n.e. Seuraväen joukossa nähtiin\nmyöskin Rauhala. Hetken katseltuaan \"Kiireen talven miesten\"\nhommia, korotti hän äänensä. Ensin kuului vain katkonaisia sanoja\nja outoa soperrusta, mutta väleen puhui hän tavattomalla voimalla.\nHämmästys ja pelko valtasivat kaikkien mielet, Lystikin murtui niihin\nmäärin, että hän joutui vuoteen omaksi moneksi viikoksi. Itse hän\nvakuutti, ettei se ollut ruumiin sairautta. Tanelin voimallinen\npuhe sai koko hurmahenkisyyden asetetuksi tällä yhdellä iskulla.\nSiitä oli nyttemmin muisto vain jälellä ja suru siitä, että oli\neksytty pois Jumalan pelvon hengen kuuliaisuudesta. Vanhat painoivat\nhurmahenkisyyden eksytyksistä selvinneiden mieleen semmoisten\neksytysten vaaran. Masennuksissa sen johdosta usein seuroissa\nnyttemmin oltiin. Niinpä esim. kerran \"Kiireen talven\" loputtua\nYlivieskan Raudasmäellä, missä oltiin koolla hyvin alaspainunein\nmielin, veisattiin ja itkettiin. Muuta seurapuhetta ei näissä\nseuroissa kuultu kuin Taneli Rauhalan uskollisen apumiehen _Matti\nTöllin_ (k. 1890) virsien lomassa tuon tuostakin painolla toistamat\nsanat: \"Joko nyt se uudensyntymisen kutka on mennyt ohi?\" Kysymykseen\nvastattiin valituksilla ja kyynelillä.\n\nEnnen (IV, 461) mainittu Simo Pylväs päättää kertomuksensa \"Kiireen\ntalven\" vaiheista seuraavin sanoin: \"Kertominen näistä asioista\non minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin\npanettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli\nvarjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita\npitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin\nolla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa\ntoimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus\nollut saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään,\nsaadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja\nhänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle\nja lopettaa kertomukseni.\" Liitämme tähän arvosteluun toisenkin\n\"Kiireen talven miehen\" lausunnon. Samoin kuin Simo Pylväs on tämäkin\nhenkilö -- nimensä on _Juho Kivikaarto_ -- Ylivieskan herännäisyyden!\nhuomatuimpia XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Hän on\nseuraavin sanoin selittänyt tuon omituisen hurmahenkisyyden synnyn:\n\"Me nuoret hutikot rupesimme Paavo Ruotsalaista näyttelemään.\" Mutta\nmikä oli tuon \"näyttelemisen\" syynä, mikä aiheutti ne \"toimet, joita\nsilloin kristillisyyden nimessä toimitettiin?\" Puolueeton vastaus\nkuuluu: menneitten aikojen suuret muistot ja Jumalan niillä herättämä\nelävämmän kristillisyyden kaipuu. Samaan aikaan kuin uuden suunnan\npapit kylmenemistään kylmenevät herännäisyyden menneisyydelle ja\ntoistupalaisuuden siimekseen vetäytyneet sielunpaimenet eivät\nenää jaksa toivoa liikkeen uudistumista, heräävät kansan syvissä\nriveissä entistä elävämpinä menneiden aikojen muistot ja entistä\nvoimallisempana tulevaisuuden toivo. Kernaasti myönnettäköön, että\ntuo innostus eksyy kauas Jumalan hengen viitoittamalta tieltä,\nmonesti turvautuu lihan käsivarteen ja usein sytyttää intohimojen\nhävittävää tulta Herran alttarille, mutta herännäisyyden elpymistä\ntämä sittenkin tietää. Kansan syvissä riveissä syntyi XIX vuosisadan\nherännäisyys ja kansan syvissä riveissä se vuosisadan lopussa\nuudistui. Niinkuin alussa hurmahenkisyyttäkin ilmaantui heränneissä,\nniin nytkin. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ominaista vain Suomen\nherännäisyydelle, se tulee päinvastoin näkyviin kaikkialla, missä\non kysymys uskonnollisten aatteiden synnystä tai niiden elpymisestä\nuuteen eloon. Pääasia on, että näiden aatteiden synnyttämät\nliikkeet ovat siksi elinvoimaisia, että ne sortumatta kestävät sen\npuhdistuksen, jonka ne aina tarvitsevat. Suomen herännäisyys on\nkestänyt tämän puhdistuksen. Se kesti sen alkuaikoinaan ja se kesti\nsen vielä vuosisadan lopussakin. Ja merkille on pantava, että Jumala\nkummallakin aikakaudella käytti syvien rivien miehiä painamaan\nalas liikkeessä syntynyttä hurmahenkisyyttä. Alkuaikoina jäi tämä\nPaavo Ruotsalaisen tehtäväksi, vuosisadan lopussa taistelevat sitä\nvastaan Heikki Juurikoski, Taneli Rauhala ja Arvi Logren. Epäilemättä\npystyivät he senkin tähden johdattamaan tätä taistelua voitolliseen\nloppuun, että he itse kuuluivat kansan syviin riveihin ja monessa\nsuhteessa paremmin kuin papit ymmärsivät niitä ajatuksia ja tunteita,\njoiden ohjaamina kiihoitustilaan joutuneet toimivat.\n\nMitä muutoin \"Kiireen talven\" seurauksiin tulee, niin on ilmeistä,\nettä se vaikutti herättävästi koko Kalajoen-varren herännäisyyteen.\nEikä siinä kyllin. Näillä tienoin syntynyt virkeämpi hengellinen\nelämä levisi täältä muuallekin. Ei ollut sekään vähäarvoista, että\nPohjanmaan herännäisyyden johtomiehet \"Kiireen talven\" ahdingoissa\npääsivät lähemmäs toisiaan, kuin ennen olivat olleet. Varsinkin\nkoskee tämä Rauhalan ja Juurikosken suhdetta toisiinsa. Ennen\ntuota koetuksen aikaa ja varsinkin sen kestäessä olivat heidän\nvälinsä verraten kireät. Nyt sitävastoin poistuivat ainakin\nsuurimmaksi osaksi väärinkäsitykset heidän väliltään. Ja varsinkin\nnäinä aikoina vilkastuivat entistä vilkkaammaksi Suupohjan ja\nKalajoen-varren heränneitten matkat toistensa tykö ja ennenpitkää\nvedetään Savon-puolen heränneetkin, niinkuin menneinä aikoina oli\nlaita, tuohon suureen yhteyteen. Sanalla sanoen: jaon kovien vuosien\nhajoittama herännäisyysliike elpyy jälleen ja ryhmittyy, laajenee ja\nkasvaa. \"Kiire talvi\" ei sitä saa aikaan, sen vaiheet kun päinvastoin\nviittaavat uuteen hajaannukseen sekä voimaponnistuksiin, joilla ei\nainakaan uskonnollisen elämän alalla mitään pysyväistä saada aikaan,\nmutta siinä liikkuva ikävä ja kaipuu on tuon elpymisen enne, ja jo\nsemmoisenakin on sen merkitys herännäisyyden vaiheissa huomattava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo v. 1867, jolloin Logren kävi asettamassa \"Kiireen talven\"\nKalajoen-varrella aikaansaamia häiriöitä, oli hänen asemansa\nSuupohjan herännäisyyden johtajana taattu. Nälkävuosien loputtua\nalkoi taloudellisessakin suhteessa onnellisempi aika. Se antoi\nhänelle entistä enemmän tilaisuutta pitää huolta heränneitten\nhengellisistä asioista sekä kotiseudulla että muuallakin. Samaan\naikaan hän myöskin muutti pois Rautakorven syrjäisestä seudusta\nLapuan rintamaille. Syy oli seuraava. Malmbergin kuoleman jälkeen oli\neräs liikemies hänen perillisiltään ostanut Tynjälän. Viimemainittu\njoutui vararikkoon, ja v. 1868 tarjottiin talo ostettavaksi\nhypoteekkiyhdistyksen 7,000 markan suuruisesta saatavasta. Vanhat\nrakkaat muistot sekä Logrenin toivo päästä pois Rautakorven karuilta\nmailta kehoittivat häntä ilmoittautumaan ostajaksi, vaikka hän, vasta\nveloistaan päässeenä, pelkäsikin uutta velkakuormaa, kysymyksessä\noleva kun sitäpaitsi tuntui niin suurelta. Että Logren jo siihen\naikaan nautti luottamusta, näkyy siitäkin, että pitäjän nimismies\nehdotti hänen tarjoustaan hyväksyttäväksi, vaikka oli ilmoittautunut\nmonta ostajaa.\n\nMonen huolen painamana muutti Logren Rautakorvesta Tynjälään.\nVelkakuorma painoi, talon maat olivat päässeet rappeutumaan ja\nvaativat aluksi lisävelan tekemistä sekä väsymätöntä työtä. Ja\nehkä oli -- niin arveli tuo herännyt, korpivaelluksen vaaroihin\ntutustunut matkamies -- siirtyminen pienistä oloista noin suuriin\nhänelle muutoinkin vaarallista. Tämä pelko kuultaa siitä puheesta,\njonka Logren tuloseuroissa Tynjälässä piti. Eräs kuulija kirjoitti\ntilaisuudessa siitä seuraavat sanat muistiin: \"Niin monenlaisilla\nsyöttikoukuilla yrittää vihollinen ihmisparkaa omakseen, ettei niitä\njärki käsitä eikä oma voima vastustaa voi. Jos siis minäkin tässä\nsuuremmassa asemassa rupean onnistumaan, niin on hyvin vaarallista,\nettä ylpeyden kuolettava synti rupeaa päälleni tunkeutumaan kaikella\nvoimallaan. Senpätähden, ystävät, jos jollakin teistä omain asiainsa\ntähden on tarves lähestyä rukouksella ijankaikkista valtaistuinta,\nniin muistakaa silloin minuakin, pyytäkää, että Jumala vahvistaisi\nheikkouttani.\" Muiden kertomusten mukaan pyysi Logren tässä\ntilaisuudessa, niinkuin usein muissakin seurapuheissaan, että häntä\nmuistettaisiin, jos hän lankeaisi vikaan. Tämmöinen rehellisyys ja\nnöyryys saadaan vain Herran koulussa, ja sitä koulua aikoi Logren\nkäydä elämänsä loppuun asti.\n\nMitä Logrenin seurapuheisiin muutoin tulee, ei voi kyllin valittaa,\nettei yksikään niistä ole jälkimaailmalle säilynyt. Vasta kerrottu\nkohta hänen Tynjälän tuloseuroissa pitämästään puheesta on\ntietääksemme ainoana kirjallisena todistuksena hänen esiintymisestään\npuhujana, ja siitäkin voi päättää hyvin vähän. Sen sijaan on säilynyt\nyksityisiä lauseita, jotka sattuvasti kuvaavat hänen luonnettaan,\nsamalla kuin ne osoittavat, mihin tapaan hän jakeli huomautuksiaan,\nopetuksiaan ja neuvojaan. Kun tiedetään, miten tavattoman suuri\nmerkitys Logrenin sanoilla on ollut heränneen kansan kasvattamisessa,\nlueteltakoon seuraavassa muutamia semmoisia lennokkaita sanoja, miten\nkatkonaisina ja toisistaan eristettyinä ne tällä tavoin esitettyinä\nsitten esiintyvätkin.\n\nHeränneitten hairahduksia ja vikoja Logren ei kohdellut hellästi.\nHyvinkin ankarasti hän usein syyllistä piteli. Eikä jättänyt hän\nnuhdeltua tuon yhden nuhteen varaan, vaan kävi myöhemmin katsomassa,\nmitä nuhde oli vaikuttanut. \"Lasta ei saa heittää ulos pesuveden\nmukana\", oli hänen tapansa sanoa; \"ja jos heittää, täytyy ainakin\npian käydä katsomassa, ettei se palellu kuoliaaksi\". Paljon\nhellävaraisemmin, jos kohta aina vakavasti, puhutteli hän suruttomia.\n\"Siirapilla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla\", hän Jumalan\nkutsumistapaan vedoten arveli. Kun muuan ystävä teki muistutuksen\ntuota hänestä suruttomiin nähden liika evankelista menettelyä\nvastaan, hän vastasi: \"Sinä, Erkki, olet samanlainen kuin mies, joka\nmenee ottamaan hevosta kiinni ja samalla, kuin toisella kädellä\ntarjoo leipää, ojentaa toisella kurikkaa: otatko, vai annanko minä\nsinulle!\" Varsinkin \"Kiireen talven\" häiriöiden jälkeen kävi moni\nvanha herännyt levottomaksi, jos nuorissa tai vasta kääntyneissä\nalkoi näkyä suurempaa tunteellisuutta ja innostusta. Muutamalle\ntuommoiselle epäilijälle Logren kerran lausui: \"Laiska hevonen\nsiitä tulee, joka ei varsanakaan hyppele\". Mutta kyllä hän toiselta\npuolen usein varoittikin tuommoisia intoilijoita. Niinpä lausui hän\nmuutamalle nuorukaiselle, joka ei ollut altis tyytymään jatkuvaan\nkerjäläisen asemaan, vaan kärsimättömänä arveli, että parannuksesta\npitäisi tulla valmista: \"Kun varsan valjastaa ja sille sanoo 'ptruu',\nniin se riuhtoo ja hyppii: mikä siinä on, ettei saa mennä? Mutta kun\nmonen kuorman väsyttämälle ja kovia kokeneelle pattijalka-hevoselle\nsanoo 'ptruu', niin voi taivasten tekijä, kuinka ihanaa evankeliumia\nse sille on, kun se kuulee, että nyt saa seisahtua.\" -- Logren oli\nluonnostaan hyvin kiivas ja suuttui tulisesti, jos palvelijoissaan\nhuomasi huolimattomuutta, vilppiä tahi muuta vikaa. \"Tuollaisia\nmiehiä saan minä vaikka vasikkahaallisen\", saattoi hän sanoa sille,\njoka itseään puolusti. Syyttömänkin täytyi pitää suunsa kiinni.\n\"Joka ei syyttömänä ota syytöstä päälleen\", oli hänellä tapana\nsanoa, \"se ei ota syyllisenäkään\". -- Kun moni Suupohjan heränneistä\nMalmbergin kuoleman jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen ja seuraelämän\nvirkistyttyäkin pysyi erillään muista, puolustaen itseään sillä, että\nJumalan sanaa paraiten viljelee kodissaan, huomautti Logren: \"Ei yksi\nhalko pesässä pala\". -- Olemme kertoneet, mitä Logren saapuessaan\nasettamaan \"Kiireen talven\" touhua, lausui Juurikoskelle tämän\nyrityksistä saada tuota touhua lakkaamaan. Toisessa tilaisuudessa\nkoetti hän seuraavin sanoin näyttää viimemainitulle, missä tämä oli\nerehtynyt taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan: \"Niinkö luulet,\nHeikki, että viisas mies kadottaa viisautensa, jos tyhmän kansan\nalle alentuu? Ja niinkö luulet, että viisas pitää viisautensa, jos\nhän tyhmän kansan päällä pyörii?\" Näistä samoinkuin muistakin hänen\nheränneitten johtomiesten asemasta lausumistaan sanoista näkyy,\nettä hänen katsantotapansa oli hyvinkin kansanvaltainen. Yksin\nkansan luottamus oli esim. ratkaiseva, ken oli tuleva johtajaksi,\nkun entinen kuoli, ja tätä ratkaisua tuli jokaisen kärsivällisesti\nodottaa. Taneli Rauhalan hautajaisissa hän muunohessa lausui: \"Kun\nJumala ottaa laumasta kellokkaan pois ja alkaa kelloa uuden kaulaan\nsovittaa, on monta, jotka luulevat, että se heille sopii. Mutta\nniistä ei ole yhtään Jumala valinnut. Se on miehen reikä, mutta\nkoiran virka.\" Ja samaan aikaan moitti hän toisessa tilaisuudessa,\njossa hän oli ottanut saman asian puheeksi: \"Kun hallitsija kuolee\neikä ole kruununperillistä, on vaarallista huudattaa itseään hänen\nseuraajakseen -- siinä menee helposti pää.\" -- Niinkuin olemme\nnähneet, oli Logren hyvin antelias köyhille. Armottoman ankarasti\nhän kohteli itaruuden syntiä, missä vain sitä huomasi. Kerran saapui\nhänen luoksensa muuan rahantunteva mies valittaen: \"Olen kärsinyt\nsuuren vahingon. Yöllä varastettiin minulta 60 markkaa\". \"Miltä\nköyhältä olet taas pidättänyt, mitä hänelle olisi kuulunut, koskei\nJumala antanut sinun noita rahoja pitää\"? kuului vastaus.\n\nNiinkuin jo näistäkin lausunnoista voi päättää, oli Logrenin puhe\nlyhyttä, täsmällistä, kohti käypää. Pitkäveteistä nuhdesaarnaa, joka\nenemmän ärsyttää kuin nöyryyttää ja rakentaa, hän ei milloinkaan\nkäyttänyt. Hyvin tehokkaaksi osoittautui myöskin esim. seuraava\nhänen tapansa ratkaista heränneitten välisiä riitoja. Saattoi näet\ntapahtua, ettei hän sanallakaan puuttunut asiaan, kun epäsopuun\njoutuneet sen hänelle esittivät, vaan alkoi puhua muusta. Ennen\nheidän lähtöään hän vain ilmoitti, missä ensi seurat tulisivat\npidettäviksi, ja kehoitti heitä niihin saapumaan. Siellä hän sitten\nseurapuheessaan otti asian esille, mutta niin, että ainoastaan\nasianomaiset ymmärsivät, keitä nuhteet ja varoitukset sillä kertaa\nlähinnä tarkoittivat. Toiseenkin, omituiselta ehkä monenkin mielestä\nnäyttävään, mutta samalla hyvinkin käytännölliseen keinoon hän vetosi\noikaistaksensa harhaan joutunutta veljeä, jonka hän tiesi pahenevan\nnuhteesta, jos se suoraan hänelle annettaisiin. Hän näet syyllisen\nkuullen nuhteli toista, joskus aivan syytöntäkin samasta viasta.\nKuvatkoon seuraava tapahtuma muutamaa Logrenin tässä muodossa antamaa\nnuhdetta.\n\nMonesti oli Taneli Rauhala kateuden ja vikoilemisen esineenä.\n\"Kiireen talven\" touhujen asettaminen kyllä palautti sovun, mutta\nvuosien perästä joutui hän taas panettelijain ja moittijain\nhampaisiin. Ilmeistä on, ettei ainakaan Juurikoski ollut siihen\nsyytön. Varsinkin v. 1882 tuli tuo Kalajoen heränneitten johtomiesten\nvälinen vanha epäsopu uudelleen selvästi näkyviin. \"Etelän\" ja\n\"pohjanpuolen\" heränneet olivat jo monen vuoden aikana tottuneet\ntuon tuostakin käymään toisiaan tervehtimässä. Kun Logren ystävineen\nviimemainittuna vuonna saapui Kalajoelle, olivat sikäläisten\njohtomiesten välit kireimmillään. Juurikoski sekä muutamat muut\nkoettivat kaikin tavoin saada Rauhalaa ja hänen kristillisyyttään\nepäluulon alaiseksi ystävien silmissä. Ensimmäiset suuret seurat\n\"eteläläisten\" tultua pidettiin Vuolteenperässä Nivalassa. Jo pari\ntuntia ennenkuin hartaushetki oli alkanut, oli tupa täynnä kansaa.\nIhmiset puhelivat hiljaa keskenään. Juurikosken ja hänen ystäviensä\nkanssa seurusteli muuan \"eteläläinen\" kaikessa rauhassa, kun ovi\näkkiä aukeni ja Logren ärjäsi tälle matkatoverilleen: \"Vai täällä\nsinä ystäväin nahkainmyyjä taas olet kauppojasi hieromassa\". Eikä\nsiinä kyllin. Mies sai kuulla kunniansa siitä, että hän muka oli\npuhunut muiden kristillisyyden vilpillisyydestä siten koettaen saada\nomaa uskonnollisuuttaan edulliseen valoon. Kiivastumistaan kiivastuen\njatkoi Logren moitepuhettaan, kunnes hän pakotti tuon mitään pahaa\naavistamattoman matkatoverinsa poistumaan tuvasta huutamalla hänelle:\n\"Ulos sellainen lurjus\". Tilaisuudessa olleet ovat kertoneet, että\nmies raukka lähtiäisiksi sai potkunkin. Harva lienee ymmärtänyt,\nettä tuo kaikki tarkoitti Juurikoskea ja hänen lähimpiä ystäviään,\neikä sovi kummastella, että tuommoisen läksytyksen aivan syyttömästi\nsaanut itse oli siitä hyvin pahoillaan. Vasta paluumatkalla kotia\nsai hän selityksen. Logren näet silloin hänelle lausui: \"Että sinä\nkehtasitkin oikein ottaa nenääsi! Olisihan sinun pitänyt ymmärtää,\nettä viatonta ystävää on helpompi lyödä niin, ettei se kuole,\nkuin viallista vihollista.\" Sanottakoon muutoin tästä Logrenin\nomituisesta esiintymisestä Vuolteenperän seuroissa mitä tahansa, niin\nsaavutti hän sillä tarkoituksensa. Juurikosken ja Rauhalan välisen\neripuraisuuden tuli, joka jälleen oli ollut leimahtaa ilmiliekkiin,\nsammui taas melkein kokonaan.\n\nKodissaan ylläpiti Logren mallikelpoista järjestystä. Vaikka\nhän joskus liiallisellakin kiivaudella käsitteli palvelijainsa\nerehdyksiä, kunnioittivat ja rakastivat nämä häntä vilpittömästi.\nEi ollut hänen vaikea saada palkollisia. Tynjälä oli niin hyvässä\nmaineessa, että työväki sinne kilvan pyrki. Salaisuus oli se,\nettä talo oli pyhitetty Herralle. Ei pitänyt isäntä itseään muita\nparempana, hän päinvastoin oli ensimmäinen tunnustamaan vikansa ja\nsyntinsä. Ja sekin tiedettiin, ettei hän katsonut ihmisen muotoa,\nvalvoessaan vanhurskauden ja oikeuden vaatimuksia kodissaankin.\nMuuan esimerkki. Tynjälä oli käräjätalona. Eräs kirjuri, jolle\npalvelustyttö aamulla vei kahvia, yritti tehdä tälle väkivaltaa.\nSaatuaan tiedon asiasta, meni Logren ruoska kädessään huoneeseen.\nHädissään ei osannut kirjuri muuta kuin uhata raivostunutta isäntää\nsillä, että hän oli \"tuomarin kirjuri\". \"Vaikka olisit Turkin\nkeisarin kirjuri\", kuului vastaus, \"niin tästä saat\". Tuntuva\nselkäsauna vakuutti tuomarin hämmästyneelle virkailijalle, ettei\nisäntä ollut leikkiä laskenut.\n\nLogrenin raamatuntieto oli erinomaisen hyvä. Siihen hän aina\nseurapuheensa perusti ja siihen hän kokemuksista puhuen tuon\ntuostakin viittasi. Raamatun jälkeen olivat Luther ja Arndt hänelle\nrakkaimmat. Myöskin Björkqvistin ja Wegeliuksen postilloja hän usein\nluki, vaikkei hän niistä varsin yhtä paljoa pitänyt. \"Luther\", niin\nlausui hän monesti ihastuksella, \"paljastaa rohkeasti ihmisen synnin\nja kurjuuden, mutta ei hän toiselta puolen salaa Jumalan laupeutta\nja armoa syntisiä kohtaan\". Kun Berghin postilla ilmestyi, levitti\nhän sitä innokkaasti. Hän piti sitä erinomaisen tarpeellisena,\nkoska \"se paljastaa aikamme nukkuvan kristillisyyden\". Näistä\nkirjoista sekä N. K. Malmbergilta oli Logren sen viisauden oppinut,\njota hän heränneille sekä herätykseksi monelle maailman lapselle\njulisti. Viimemainittuja tapasi hän muunmuassa kauppamatkoillaan.\nEi hän heille paljoa puhunut, mutta ne harvat sanat, jotka hän,\nikäänkuin sattumalta ja aivan sivumennen lausui, tekivät tehtävänsä.\nNiiden voimaa lisäämässä oli muunohessa myöskin miehen harvinaisen\nmiellyttävä ja puoleensa vetävä käytös. Harvoin tapahtui, ettei\nhäntä pyydetty vasta saapumaan niihin taloihin, joihin hän\nmatkoillaan poikkesi hevosiaan syöttämään tahi yösijaa pyytämään;\nja kun hän tuli, otettiin hänet aina ilolla vastaan. Niinkuin jo\nolemme huomauttaneet, vaikutti Logrenin esiintyminen senkin tähden\nniin edullisesti, että se oli niin sivistynyttä. Harva kansanmies\non ollut kultuurille niin altis kuin hän. Kaikkea ruokottomuutta,\nepäsiisteyttä, lattialle sylkemistä y.m. hän kovasti vihasi,\nvaatien että etupäässä heränneitten tuli semmoista huolellisesti\nvälttää. Mutta ei hän toiselta puolen ylellisyyttäkään suosinut,\nvaan päinvastoin vastusti uuden ajan luonnollisimpiakin mukavuuksia,\nparempia ajoneuvoja y.m. Heränneitten puvun säilyttämistä hän\njyrkästi puolusti, vaikkei hän suinkaan vaatteille semmoisina mitään\nerinomaisempaa arvoa pannut. Millä kannalla hän tähän kysymykseen\nnähden oli, näkyy paraiten seuraavasta hänen lausunnostaan:\n\"Körttipuku on niinkuin aita, joka estää sikoja peltoon pääsemästä.\nSe estää aivan muuttumattomia heränneitten joukkoon lyöttäytymästä\nja heränneitä maailman markkinoille menemästä.\" Ihmeteltävän oikeaan\nosasi Logren sekä sivistyspyrinnöissään -- hän oli muunmuassa\nkansakoulujen lämmin suosija -- että herännäisyyden traditsioonien\nsäilyttämisessä. Hänen harvinainen älynsä ja valistunut mielensä\nestivät ristiriitojen syntymistä, vaikka hänen aikansa enemmän kuin\nyhdessä suhteessa oli murrosaikaa. On mahdoton laskea, kuinka suuren\npalveluksen hän heränneenä, sivistykseen pyrkivänä talonpoikana on\ntehnyt koko herännäisyysliikkeelle. Jos kenenkään vaikutus ulottuu\nkauas tulevaisuuteen, niin Arvi Logrenin. Ja juuri sentähden on hänen\nnimensä niin historiallinen nimi.\n\nLogrenin uskotuin asetoveri hänen taistelussaan heränneitten hajalle\njoutuneitten, monen eripuraisuuden repimien rivien kokoamisessa ja\nHerran elävään tuntemiseen johdattamisessa oli Taneli Rauhala. Heidän\nvälillään vallitsi aina mitä likeisin ja sydämellisin ystävyys. Jo\nMalmbergin eläessä olivat he hänen veljelliseen rakkauteen vaativien\npuheittensa ohjaamina oppineet tuntemaan toisensa ja jo niiltä\najoilta oli heillä monta yhteistä kallista muistoa siitä, miten\nvastustamattomalla voimalla suuren opettajan sanat olivat painaneet\nheidät, kaikesta omasta riisuttuina, armoistuimen juurelle kerjäämään\narmoa armosta. Rauhala oli 11 vuotta Logrenia vanhempi, mutta ei\nikäero eikä sekään, että jo Paavo Ruotsalainen oli kehoittanut\nheränneitä ensinmainitulta hengellisissä asioissa neuvoa pyytämään,\nsaanut aikaan minkäänlaista kateutta heidän välillään. Ainoa seikka,\njoka joskus hieman häiritsi heidän ystävyyttään, oli se, että Rauhala\nLapualla loppuijällään käydessään oli huomaavinaan, että Logren liika\nkernaasti seurusteli herrasmiesten kanssa. Ensinmainittua kiusasi\nsilloin epäilys, ettei tuo rakas ystävä enää huolinutkaan hänestä,\nniinkuin ennen. Aihetta siihen antoivat epäilemättä suurimmaksi\nosaksi lapualaistenkin kuiskaukset, että Logren muka oli \"herrojen\nhännystelijä\". Mitä muutoin tähän syytökseen tulee, niin katkasee\nviimemainitun miehekäs ja imarteluista vapaa talonpoikaisluonto siltä\nkärjen, jos kohta täytyneekin myöntää, että tuo sivistystä ja tietoja\nkoko sydämestään halajava mies ehkä joskus tunsi suurtakin kiusausta\npäästä useammin seurustelemaan niiden kanssa, jotka tässä suhteessa\nolivat enemmän saaneet. Oli miten oli -- mitään erimielisyyttä\nei senkautta vähimmässäkään määrässä syntynyt noiden uskollisten\nasetoverien välillä eikä heidän ystävyytensä siitä kärsinyt. Rauhalan\nepäluulo oli vain pieni pilvenhattara heidän elämänsä iltataivaalla.\nSitä kauniimmaksi vain muodostui sen poistuttua auringonlasku.\n\nJo Vilh. Niskasen aikana ja hänen seurassaan oli Rauhala tottunut\nmatkustamaan Suupohjaan ja siellä kulkemaan pitäjästä pitäjään\nja kylästä kylään heränneitä ystäviä tapaamassa. Mutta varsinkin\nLogrenin päästyä sikäläisen herännäisyysliikkeen johtajaksi kävi\nhän säännöllisesti kerta tai kaksi vuodessa Lapualla ja sen\nnaapurikunnissa. Hänen seurassaan oli silloin useita ystäviä\nKalajoen-varrelta, niin että kulkue muodosti pitkän jonon hevosia.\nJa yhtä usein saapui Logren ystävineen vastavierailulle Ylivieskaan,\nNivalaan, Sieviin y.m. Rauhalan opetuslapsia tervehtimään. Varoja\nei ahtaimpinakaan aikoina saanut puuttua tämmöisiin matkoihin,\nja jos puuttui, kokosivat sen paikkakunnan heränneet, johon\nkulloinkin tultiin, hiljaisuudessa ja suuren joukon siitä mitään\ntietämättä, keskuudessaan raha-apua matkustaville. Usein saatiin\ntällä tavoin kokoon enemmänkin, kuin matkakustannusten peittämiseksi\ntarvittiin. Ja mihin vain tultiin, siellä oli kaikki maksutonta,\nei vain kaukaisille vieraille, vaan lukuisille oman paikkakunnan\nystävillekin. Semmoisten vierailujen ajat olivat juhla-aikoja.\nJoka talossa, johon poikettiin, tuotiin pöydälle, mitä parasta\ntalossa löytyi. Matkasuunnitelmaankin nähden vallitsi vakaantunut\njärjestys. Niinpä esim. \"eteläläiset\" kun matkustivat Kalajoelle,\nmajailivat Kannuksen Hanhinevalla, missä heidän hevosensa jaettiin\nseudun heränneisiin taloihin hoidettaviksi. \"Pohjanpuolen miesten\"\nmatkustaessa Suupohjaan tekivät Järven talot Ylihärmässä samaa\npalvelusta. Kyläilyjä kesti viikon, vähän toistakin, joskus\nkauemminkin.\n\nEpäilemättä oli Logren puhujana Rauhalaa paljon etevämpi.\nHän oli loogillisempi, hänen vertauksensa sattuvammat, hänen\nlauserakennuksensa täsmällisempää. Kauniit käänteet, joille\nkädenkin hienot liikkeet antoivat vielä enemmän eloisuutta,\ntehostivat hänen kauttaaltaan nerokasta esiintymistään. Hänen\npuhuessaan täytyi vastahakoisimmankin kuunnella, suruttomimmankin\nsäpsähtää, tylsimmänkin pysyä tarkkaavaisena. Varsinkin muotoon\nnähden oli Rauhalan puhe paljon heikompaa. Mutta sisällyksen\nsyvällisyys ja erinomainen hellyys, joka usein sai kovasydämisetkin\nkyyneleitä vuodattamaan, korvasivat mitä yllämainitussa suhteessa\npuuttui. Kun Logren ja Rauhala istuivat vieretysten seuroissa\nja vuoroonsa puhuivat, eivät tienneet sanankuulijat, kumpaako\nkernaammin katselivat ja kummanko puheet olivat mieluisampia.\nToinen sai toiselta, toinen toiselta enemmän. Ja sama oli heidän\nopillinen kantansa. Eivät he seurapuheissaan tavoitelleet valmista\nkristillisyyttä, vaan kysymys jäi ikäänkuin auki, jotta Herraa\netsittäisiin. Logren teroitti ehkä enemmän kuin Rauhala, miten\nvälttämätöntä on pysyä Jumalan käsialana, pakenematta sinne tai\ntänne. Rauhala painosti ehkä useimmin, miten vaarallista on\ntoisesta tai toisesta hyvästä neuvosta tahi sanasta tehdä itselleen\nvalmiita tikapuita, joita myöten kilvoittelematta luulee pääsevänsä\ntaivaaseen. Mutta kummankin silmämääränä oli vanhan aatamin\nkuolettaminen, ihmisen riisuminen kaikesta, mikä hänessä on omaa,\njotta Jumalan työ hänessä yhä enemmän sijaa saisi. Ja perustana oli\nvarsinkin Lutherin postillan ahkerasta viljelemisestä kummassakin\nvuosi vuodelta yhä elävämmäksi ja horjumattomammaksi käynyt vakaumus,\nettä ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen\nilman lain töitä. Sanaa \"usko\" kyllä harvoin käytettiin -- etenkin\nhedbergiläisen riidan ajoilta asti pelättiin herännäisyydessä liiaksi\nsen väärin käyttämistä -- mutta tarkoitus oli se. Eivät johtajat\neivätkä heidän sanankuulijansa puhuneet uskostansa, tuo kun heistä\nolisi ollut kerskausta ja eksyttänyt \"suukristillisyyden\" luultuun\nvarmuuteen armotilastaan, vaan he puhuivat heikkoudestaan ja Jumalan\narmon suuruudesta. Ja tämä armo on saatavissa \"ilman rahatta ja\nilman hinnatta\", sulasta armosta, niin kuului heidän todistuksensa.\n\"Kun tunnet itsesi oikein onnettomaksi\", lausui Rauhala muutamalle\nkiusatulle ystävälleen, \"kun ei ole parannusta, ei uskoa, ei mitään\nhyvää, niin löytyy vielä yksi: Kristus on minut lunastanut. Tartu\nsiihen, siitä lähtee elämä.\" Mutta kyllä ymmärsi Taneli, samoinkuin\nLogrenkin, antaa suurta arvoa ihmisyydellekin, \"jos kohta sitä usein\nsaakin hävetä\". Muutamissa seuroissa, joissa hän puheensa johdoksi\noli käyttänyt Filipp. 2: 5-11, hän muunohessa lausui: \"Kohottaakseen\nihmisyyttä tuli Jumala Pojassaan ihmiseksi. Hän ei häpeä olla\nihmisenä, mutta me häpeämme sellaisina mennä Kaikkivaltiaan eteen,\npyrkien tekeytymään jumalisuudellamme jumaliksi.\"\n\nVielä enemmän kuin seurapuhujana vaikutti Rauhala yksityisesti\nantamillaan neuvoilla ja sillä väsymättömällä hellyydellä, millä\nhän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa piti huolta laumastaan.\nTaloudellisissakin ahdingoissa hän heitä monesti auttoi. Itsellään\nhänellä ei kyllä ollut antaa tarvitseville apua, mutta hän oli aina\naltis sitä muilta hankkimaan. Heränneet tottuivat tottumistaan\nilmaisemaan hänelle huolensa, hän kohteli heitä aina säälivällä\nrakkaudella ja hänen puoleensa oli helpompi kääntyä kuin kenenkään\nmuun.\n\nTaneli Rauhalan suurtyö Vilhelm Niskasen työn jatkona oli jaossa\nsärkyneen herännäisyyden sirpaleiden kokoaminen ja hoitaminen\nlaajalti kautta Keski-Pohjanmaan sekä osaksi Suupohjassa, vieläpä\nSavossakin. Kalajoen-varren varsinaisilla herännäisalueilla,\nYlivieskassa, Nivalassa, Sievissä ja Haapajärvellä, hoiti hän\nmaltillisella menettelyllään ja hengenvoimalla \"Kiireen talven\"\nuusista heräysliikkeistä ja sen selkkauksista yksimielisyyteen\nnöyryytetyn, vieläpä moninverroin lisätyn kansan. Samoin kokosi hän\nReisjärven herännäissirpaleet uuteen virkeyteen, ja hänen aikanaan\nsyntyi _Pihtiputaan Muurepään_ kylillä uusia herätyksiä, jotka\nhänen isällisellä hoidollaan pääsivät kehittymään. Hänen valvova ja\nahkera huolenpitonsa ulottui niinikään Kalajoen, Raution, Kannuksen,\nOulaisten, Pyhäjoen ja Raahen hajalla asuviin heränneisiin.\n\nOlemme maininneet Rauhalan vierailuista Suupohjassa. Sikäläisetkin\nheränneet luottivat häneen täydellisesti ja rakastivat häntä\nsydämestään. Monet häiriöt ja rettelöt hän heidänkin keskuudestaan\nmaltillisella ja viisaalla esiintymisellään estäen torjui. Semmoinen\noli esim. ennen (IV, 479) Matti Takalan, Kustaa Keskisen ja Matti\nJärven Härmässä heti Malmbergin kuoleman jälkeen aikaansaama\nhäiriö, jota Rauhala yhdessä Logrenin kanssa kävi asettamassa.\nSamassa seurakunnassa 1860-luvulla syntynyt uusi häiriö vaati\nniinikään häntä siellä saman ystävänsä kera käymään. Härmään oli\nnäet asettunut asumaan muuan käsityöläisen vaimo nimeltä Katariina\nJansson. Hän oli äärimmäisiä hedbergiläisiä ja sai ennenpitkää\nkootuksi ympärilleen joukon, joka \"käsitti uuden valon\". Heitä\nnimitettiin katariinalaisiksi. Heihin liittyivät muiden kera myöskin\nKustaa Keskinen ja Matti Takala. Suurta hallaa tämä liike tuotti\npaikkakunnan herännäisyydelle. Logren arveli, ettei hänen tarvinnut\npuhua Härmässä, \"siellä kun oli evankeliumia housun vyötäisiin\nasti\". Hänen ja Rauhalan taitava esiintyminen sai kuitenkin häiriön\nvähitellen asettumaan. Katariina muutti pois paikkakunnalta ja hänen\nedustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon.\n\nKansan kertomuksissa Härmän rettelöistä on säilynyt seuraava\ntodistus siitä kristillisestä rakkaudesta, millä Logren ajatteli\nvastustajiaankin. Kun hän v. 1868 matkusti Keskipohjanmaalle, koetti\nhän saada mukaansa myöskin Takalan ja Keskisen. Nämä lupasivatkin\nlähteä, mutta heidän matkastaan ei kuitenkaan tullut mitään, he kun\nsamaan aikaan sairastuivat. Kotia palatessaan sai Logren kuulla, että\nhänelle paljon haittaa tehneet, nyttemmin herännäisyyteen uudestaan\nvähän kallistuneet härmäläiset sillä aikaa molemmat olivat kuolleet.\nUutinen koski kipeästi Logreniin. \"Jos tiesin\", hän lausui, \"että\nne sillä aikaa kuolevat, en olisi mennyt Pohjaan, vaikka olisi koko\nKalajoki palanut\".\n\nSamankaltaista säälivää myötätuntoisuutta vastustajia kohtaan\nosoitti, varsinkin kuoleman heitä kohdatessa, usein Rauhalakin.\nSaatuaan kerran kuulla, että Iisalmen heränneitten silloisella\njohtomiehellä Juhani Niskasella (IV, 320) oli tapana julistaa\nkiroustuomioita väärintekijöille, hän lausui: \"Ei pitäisi kenenkään\nJumalan nimessä toista tuomita, jos syytäkin olisi.\" Omasta\nkokemuksestaan hän tiesi, miten ahtaalle tuommoisen tuomitsemisen\ntähden sen julistaja voipi joutua. Hän oli näet sillä tavoin kironnut\nkahta miestä, joita pidettiin eniten syyllisinä Nisulan talossa\n\"Kiireen talven\" aikana tapahtuneeseen verenvuodatukseen. Kumpikin\noli kahden viikon perästä kuollut. \"Minulle jäi kahden miehen surma\nomalletunnolle\", valitti tästä kertoessaan Rauhala haikein mielin.\n\nRakkaus oli se voima, jolla sekä Logren että Rauhala saivat\nheränneitten vasta ryhmittyneet joukot pysymään koossa niinäkin\naikoina, jolloin itsekkäisyys ja erimielisyys koettivat niitä\nuudelleen hajoittaa. Ei olisi tämä voima päässyt heissä niin\nsuureksi, jos itsekkäät pyyteet olisivat ajaneet heitä johtaja-tointa\npyytämään ja tässä hengessä toimimaan. Paremmin kuin mikään muu\nosoittaa heidän välinen ystävyytensä, ettei oma kunnia ja arvo ollut\nheillä silmämääränä. Kumpikin nautti mitä suurimmassa määrässä\nheränneen kansan luottamusta ja kunnioittavaa rakkautta, mutta heidän\nmieleensä ei noussut ajatus: kumpi on meistä suurempi.\n\nPohjanmaan kolmas huomattu herännäisyysjohtaja tänä _\"ukkojen\naikana\"_, jolla nimellä sikäläiset heränneet nimittävät vuosien\n1860 ja 1883 välistä aikaa, oli Heikki Juurikoski. Hänen\nvaikutusalansa oli paljon ahtaampi kuin Rauhalan ja Logrenin, se\nkun verraten harvoin ulottui hänen kotipitäjänsä, Ylivieskan,\nrajojen ulkopuolelle, mutta ei silti sekään ollut vähäarvoinen.\nLuonteen puolesta oli hän harkitseva ja jyrkkä, enemmän ajatuksen\nkuin tunteitten mies. Vakaumuksessaan oli hän luja, usein\nitsepintaisuuteen asti. Mitä ehdottomimmin asettui hän Vilh.\nNiskasen opin kannalle; saattaapa sanoa, että hän muodosti tämän\nopin eri kohdat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Siitä johtui\nse laillisesti vaativa uskonnollinen katsantotapa, joka oli hänelle\nominaista. Ja tätä katsantotapaa tuki hänen jäykkä luontonsa,\njoka usein eksytti häntä kovilla sanoilla vaatimaan kuuliaisuutta\nsiinäkin, missä yksin rakkauden olisi pitänyt saada puhevaltaa.\nJuurikoski vikoili Rauhalaa siitä, että tämä \"turhalla hempeydellä\njohdatti kansaa totuudesta syrjään\". Niin aiheettomana kuin tätä\nmuistutusta Kalajoen-varrella yleensä onkin pidetty, ei ole oikein\nsiltä kaikkea arvoa kieltää. Päinvastoin on myönnettävä, että\nJuurikosken ankara kiivaileminen paheita ja syntejä vastaan on\nollut varsin tärkeänä lisänä siinä totuuden julistuksessa, jota\nKeski-Pohjanmaan herännyt kansa \"ukkojen\" suusta sai kuulla.\nValitettavaa vain on, ettei Juurikoski milloinkaan päässyt oikein\nlikelle Rauhalaa, vaan että hän vikoilemalla viimemainittua paljon\nhäiritsi sitä yhdysvaikutusta, johon heränneitten luottamus oli\nheidät kutsunut. Eräs vielä nykyisen vuosisadan alussa Ylivieskassa\nasuva, harvinaisen elävä vanha herännyt, _Anna Koskela_ (k. 1914)\non kuvannut näitä Kalajoen-varren herännäisyyden johtomiehiä\nseurapuhujina seuraavasti: \"Juurikoski piti pitkiä seurapuheita,\nhän löi usein lain vasaralla ja pani ikeen kansan päälle, jota\noli vaikea kantaa. Rauhalan puheet olivat lyhyempiä, mutta paljon\nparempia. Hän puhui eniten Jumalan rakkaudesta. Joskus piti hän\npolvirukouksiakin, sanoen niistä: 'tämä on kallis tehtävä, jota liika\nvähän harjoitetaan'.\"\n\nJuurikoski vaati jyrkästi yksinkertaisia elämäntapoja. Kun esim.\neräs herännyt isäntä laittoi lasit kirjakaappiinsa, paheksui hän\nsitä kovasti. Moitittavana piti hän kuvien ripustamista seinille,\nvähänkään uudenaikaisempia huonekaluja j.n.e. Kun hän kerran muiden\nkera oli saattelemassa Rauhalaa Suupohjaan päin, huomasi hän\nHanhinevalla tämän matkustaneen rihmoilla ristiinpunotussa reslassa.\nTuosta rupesi hän kovasti torumaan: \"Miten te tuollaisella reellä\nmenette? Viette eteläläisille uusia tyylejä vain.\" Todistuksena,\nmiten suuri hänen vaikutusvaltansa oli, mainittakoon, että resla\nvaihdettiin pitkälaitaiseen, yksinkertaisempaan matkarekeen.\n\nJuurikoski luki paljon. Pääkirjoina olivat P. raamattu, Vegeliuksen\nsekä Lutherin huonepostilla. Olosuhteita kuvaavaa on, että hän sai\nLutherin kirkkopostillan vasta v. 1882 ja silloinkin ainoastaan\n\"talvipuolen\". Heränneitten pappien vilkas kirjojen levittäminenkin\noli heidän vetäydyttyään herännäisyysliikkeestä syrjään jo aikoja\nsitten lakannut. -- Uutta postillaansa luki Juurikoski tavattoman\nahkerasti. Se oli hänen rakkainta ajanviettoaan elämänsä illalla.\n\nMuistettava on vielä yksi heränneitten johtomies \"ukkojen ajoilta\":\nJuhani Niskanen. Olemme nähneet (IV, 320), miten tämä lahjakkaan\nLauri Juhana Niskasen lahjakas poika isänsä kuoleman jälkeen\nvähitellen alkoi tulla yhä enemmän huomatuksi Iisalmessa ja miten\nhän kokosi sikäläiset heränneet yhteisiin isien hartausharjoitusten\ntapaisiin kokouksiin. Tiedämme niinikään, että sikäläisenkin\nherännäisyysliikkeen pappien luku näistä ajoista alkaen oli\nvähenemistään vähentynyt. J. J. Rahmin muutettua pois Kiuruvedeltä\nja H. K. T. Brofeldtin yhä ratkaisevammin ruvettua Beckin\nkatsantotavan kannattajaksi, oli K. Weissell ainoa, joka vielä\nsuosi herännäisyyttä, mutta ei hänkään enää edes koettanut koota\nheränneitten rivejä ja vielä vähemmin hän pystyi luomaan niihin\neloisuutta. Toinen toisensa perästä katosivat näyttämöltä myöskin\nliikkeen huomatuimmat maallikot. Juhana Poikonen oli kuollut (IV,\n320) ja _Abraham Lappalainen_ (k. 1873), joka niinikään oli toiminut\njonkunlaisena johtomiehenä Iisalmessa, tuli jo v. 1863 sokeaksi eikä\nsenkääntähden kyennyt saamaan aikaan mitään sanottavaa. Pohjois-Savon\nherännäisyyden johto jäi näin ollen kokonaan Niskasen hartioille.\nParastansa hän koetti, mutta vanhaan kaavaan kangistunut liike\nei ottanut virkistyäkseen. Monesti kävi Niskanen Kiuruvedellä,\nulottaen matkansa väliin Nivalaan ja Kalajoelle asti, mutta mitään\nlikempää tuttavuutta hän ei siellä moneen vuoteen saanut solmituksi.\nSiihen oli hän epäilemättä suureksi osaksi itse syypää, kun näet\nsaatiin tietää, että hän toistupalaisille ylimielisesti oli puhunut\n\"vilhelmiläisten\" harhaopista sekä muistuttanut heille sitäkin,\nettä Paavo Ruotsalainen oli \"kironnut\" Vilhelm Niskasen, jonka\nopetuslapsia he olivat. Juurikosken kanssa lienee hän kuitenkin jo\nsiihen aikaan jotakuinkin sopinut yhteen.\n\nNiskanen oli puhelias ja harvinaisen vilkas mies. Hänen\nesiintymisessään oli paljon puoleensa vetävääkin. Mutta hän oli tämän\nohessa hyvin arka omasta kunniastaan sekä ystävänä epäluotettava. Jos\nkohta hän hyvin suorasti mielipiteensä monesti silloinkin ilmaisi,\nkun tiesi sillä muita loukkaavansa, oli hänen luonteessaan toiselta\npuolen kierouttakin. Myönnettävä on kuitenkin, ettei hän pyrkinyt\npohjalaisten tuttavuuteen ainoastaan maineensa kartuttamista varten.\nNiskanen oli siksi hyväpäinen ja kaukonäköinen mies, että hän aivan\nhyvin ymmärsi, mitä Pohjanmaan heränneitten apu merkitsi Iisalmen\nkituvalle liikkeelle. Sitäpaitsi vaativat häntä herännäisyyden vanhat\nmuistot, jotka elävästi kangastivat hänen mielessään niiltä ajoilta\nasti, jolloin hän isänsä seurassa oli vieraillut Kalajoen-varren\nheränneissä taloissa, häntä uudelleen hakemaan tätä tuttavuutta.\nPääansio siitä, että \"ukkojen aikana\" Savon-puolen ja Pohjanmaan\nherännäisyys jälleen rupesivat lähentelemään toisiaan, ei kuitenkaan\nole hänen, vaan Rauhalan ja Logrenin. Niinkuin seuraavassa saamme\nnähdä, laskivat he perustuksen sille yhdysvaikutukselle, joka vähän\nmyöhemmin uusimman herännäisyyden huomattavimman miehen johtamana\nmuodostaa niin kauniin lehden tämän liikkeen vaiheissa XIX vuosisadan\nviimeisinä vuosikymmeninä.\n\nJo nuorena oli Taneli Rauhala tutustunut Savon herännäisyyteen.\nMissä ja milloin tämä tuttavuus oli alkanut, siitä ei ole varmoja\ntietoja, mutta se tiedetään, että Paavo Ruotsalainen tunsi hänet,\npuhui hänestä suurella luottamuksella sekä kehoitti, niinkuin\nolemme maininneet, heränneitä pyytämään häntä hengelliseksi\nneuvonantajakseen. Seurauksena oli, että Savonkin puolelta jo\nVilhelm Niskasenkin vielä eläessä joskus tultiin neuvottelemaan\nhänen kanssaan hengellisistä asioista. Jo nämä seikat riittävät\nselittämään, miksi Rauhalan monesti teki mieli käydä tervehtimässä\nKiuruveden ja Iisalmen heränneitä. Samassa määrässä kuin\nKeski-Pohjanmaan herännäisyys kasvoi ja sen hajalla olleet ryhmät\nkokoontuivat yhdeksi samanmieliseksi liikkeeksi, heräsi hänessä\ntoivo, että Savon-puolenkin herännäisyys saataisiin siihen\nliittymään. Enemmän kuin mikään muu oli kuitenkin Suupohjan ja\nKalajoen-varren samoihin aikoihin yhä lujittuva liitto heränneitten\nisien perinnön säilyttämiseksi omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään\nja tukemaan hänen toivoaan Savonkin herännäisliikkeen suhteen.\nKeski-Pohjanmaan järjestämistä ja tarkkaa huolenpitoa vaativa liike\nsekä tiheät matkat Suupohjaan estivät kuitenkin toistaiseksi Rauhalan\nmatkasuunnitelmia Iisalmeen toteutumasta. Vasta v. 1869 alkoi\nKalajoenvarren ja Savon-puolen herännäisyysliikkeiden yhdystoiminta,\njohon ennenpitkää Suupohjankin heränneet yhtyivät. Joulukuussa\nviimemainittuna vuonna lähti muutamia heränneitä miehiä Nivalasta\nja Ylivieskasta Iisalmeen tutustuakseen sikäläisiin heränneisiin.\nTultiin Juhani Niskasen kotiin. Siellä paljon keskusteltiin\nsavolaisten kanssa menneitten aikojen suurista tapahtumista\nnäillä seuduin. Kyllä sikäläisillä heränneillä -- niin nämä itse\narvelivat -- vieläkin oli \"puhtaan opin tieto ja sen mukainen puhdas\ntunnustus\", mutta nyt vallitsi heissä penseys ja heidän uskonsa\noli hedelmätöntä. Simo Pylväs (IV, 490), joka oli mukana tällä\nmatkalla ja on siitä kirjoittanut kirjeessä kertomuksen, lausuu tuon\nkeskustelun johdosta: \"Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä\nJumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja\ntuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän\nusko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan.\" Mutta kun hän sai\nkuulla kielilläpuhujiakin ja kun harjoitettiin yhteistä rukoustakin,\njoka Juurikosken seuroissa ei ollut tavallista, arveli Pylväs kotia\ntultuaan: \"Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten\nlahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille\nuudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut.\nMyöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka\nmonen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet\ntuntemaan elämän tietä.\" Samassa kirjeessä kertoo Pylväs myöskin\nRauhalan lausuneen heidän kulkiessaan Pyhäjärven läpi: \"Voi\nPyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala\non suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut;\nnyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole.\" Surulla kertoo\nPylväs siitäkin, että he matkallaan Kiuruvedellä olivat pyrkineet\nsikäläisten heränneitten piirissä tunnetun Erkki Pikkaraisen\npuheille, mutta ettei tämä ollut ottanut heitä vastaan.\n\nMutta alku oli tehty. Kalajoella päätettiin, että oli koetettava\nvetää Savon-puolen heränneetkin elpyvän herännäisliikkeen yhteyteen.\nNiinkuin menneinä aikoina, järjestettiin nytkin suuret yhteiset\nkokoukset markkina-ajoiksi. Ensimmäinen tämmöinen Savon ja Pohjanmaan\nheränneitten yhteinen suuri kokous pidettiin Kalajoen markkinain\naikana talvella v. 1870. Alote lähti Rauhalasta. Tietäen että\niisalmelaisiakin tavan mukaan saapuisi näille markkinoille, antoi hän\nJuhani Niskaselle tiedon, että oli tuumittu yhteistä heränneitten\nkokousta niinä päivinä pidettäväksi Kalajoella. Hyvissä ajoin laittoi\nhän tiedon tästä tuumastaan myöskin Logrenille, jonka läsnäoloa\ntilaisuudessa hän täydellä syyllä piti erinomaisen tärkeänä. Harva\nheränneistäkään lienee käsittänyt, mikä merkitys Rauhalan tuumalla\noli. Siellä täällä vain joku vanhus kyyneleet silmissä ajatteli: niin\nystävät Paavo Ruotsalaisen aikoinakin läheltä ja kaukaa kokoontuivat\nyhteisesti Jumalan sanaa viljelemään. -- Sekä Logren että Niskanen\nsaapuivat ja heidän seurassaan ystäviä Suupohjasta ja Savon-puolelta.\nAlussa eivät mielet kuitenkaan ottaneet oikein sulaakseen yhteen.\nIisalmelaiset esiintyivät hieman tylysti, arvostellen \"niskaslaisten\"\ntoimia ylimielisellä varmuudella. He olivat muka paremmin\nsäilyttäneet Paavo Ruotsalaisen opin ja pystyivät paremmin kuin muut\narvostelemaan hengellisen elämän ilmiöitä ja sitä syvällisempää\nkristillisyyttä, josta vanhempi herännäisyys tunnettiin. Ilmeistä\non, että nämä ja muut tämänkaltaiset tuomitsevat epäilykset suureksi\nosaksi olivat lähtöisin Niskasen kateudesta ja juonitteluista,\nhänen kun täytyi itsellensä myöntää, että Pohjanmaan herännäisyys\njo ulkomuodoltaankin teki paljon valtavamman vaikutuksen katsojaan\nkuin hänen Iisalmessa johtamansa joukot. Ennenpitkää karkoitti Herran\npelvon henki kuitenkin tilaisuuteen saapuneitten iisalmelaisten\nmielestä tämänkaltaiset ajatukset, eikä aikaakaan, niin suli\nNiskasenkin mieli muiden kiitokseen ja ylistykseen. Välikappaleenaan\nvikoilevan mielen alaspainamiseksi ja veljellisen rakkauden\nsytyttämiseksi yksimielisten heränneitten isien lapsissa käytti\nJumala tässä tilaisuudessa edellä muitten Arvi Logrenia, joka puhui\ntavattomalla voimalla ja lämmöllä. Seurauksena oli, että savolaiset\npyysivät pohjalaisia seuraavana talvena Iisalmen markkinoitten aikana\nsaapumaan samankaltaisiin yhteisiin seuroihin heidän luoksensa.\nLiitto oli solmittu ja nyt oli pidettävä huolta siitä, ettei\nvihollinen saisi sitä uudestaan särkeä.\n\nPysyen lupauksessaan saapuivat Rauhala ja Logren talvella 1871\nIisalmeen. Heitä seurasi matkalla moniaita miehiä Suupohjasta ja\nKalajoen-varrelta. Ensimmäiset seurat pidettiin Juhani Niskasen,\nhistoriallisen Koljonvirran luona sijaitsevassa Virrantalossa (IV,\n110). Veisattiin aluksi: \"Minä vaivainen mato ja matkamies\". Tämän\nvirren sanat lähtökohtanaan alkoi Logren puhua, muunmuassa lausuen:\n\"Täällä on paljon ukkoja, jotka tietenkin ovat sillä matkalla,\njosta nuo värsyt puhuvat. Mutta miksi on niin vähän vaimoja?\nJa nuorta väkeä ei ensinkään. Missä ne ovat? Ovatko ne sillä\nmatkalla? Kuka on syypää siihen, ettei niitä näy seuroissa eikä\njumalansanan harjoituksissa? Kuka niistä vastaa?\" Noiden puhujan\ntavallisella voimalla ja lämmöllä lausumien sanojen vaikutus oli\ntavattoman särkevä. Muuan kielilläpuhujakin, jommoisia ei pitkään\naikaan Savossakaan enää oltu kuultu, alkoi puhua outoa kieltään.\nUseina päivinä jatkettiin sitten seuranpitoa. Vieraat viipyivät\nkauemmin kuin ensin olivat aikoneetkaan. Kun he vihdoin lähtivät,\ntunnustettiin Iisalmessa yksimielisesti, että pohjalaiset olivat\ntuoneet uutta eloa sikäläisen herännäisyyden jo nukahtaneeseen\njoukkoon.\n\nSavolaisten ja pohjalaisten käynnit toistensa luona virkistyivät\ntämän jälkeen virkistymistään. Jo kesäkuussa v. 1872 nähdään taas\nRauhala ja Logren sekä heidän seurassaan muitakin pohjalaisia\nIisalmessa. Niin monesti seuraavinakin vuosina. Ainakin neljä kertaa\nensimmäisen käyntinsä jälkeen kävi Logren siellä, Rauhala vielä\nuseammin. Kun otamme huomioon, kuinka usein nämä ystävät saapuivat\ntoistensa tykö ja että he näillä matkoillaan joskus viipyivät monta\nviikkoa, voimme päättää, kuinka suuressa määrässä herännäisyysliike\n\"ukkojen\" aikana virkistyi. Taidolla hoitivat johtajat joukkojaan.\nHe tiesivät, että virkeää liikettä väijyivät samassa määrässä\nsuuret vaaratkin. Muunohessa olivat he tulleet huomaamaan, miten\nalttiita pintapuoliset ihmiset ovat semmoisina aikoina keksimään ja\nlevittämään kaikenkaltaisia juoruja, jotka sitten matkalla kasvavat\njos kuinka tuhoisiksi. Sentähden kielsivät sekä Logren että Rauhala\nsanankuulijoitaan lähtemästä pitkille vierailumatkoille toistensa\nluo pyytämättä heiltä siihen lupaa. He tahtoivat tietää, ketkä\nlähtivät ja missä aikeissa. Ja ennen kaikkea koettivat he painaa\nsanankuulijoitaan nöyryyteen sekä opettaa heitä noudattamaan Paavo\nRuotsalaisen neuvoa, etteivät puhuisi \"yli uskonsa\". Ja tätä neuvoa\nyleensä tarkasti noudatettiinkin. Niinpä kirjoittaa Simo Pylväs\nv. 1872 pari viikkoa aikaisemmin Suupohjaan tekemästään pitkästä\nmatkasta: \"Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin\nkysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi\nkuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä\nihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen\ntämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta\nymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin\ns.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja,\nja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan\nhalveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin.\"\n\nJo Vilhelm Niskanen oli neuvonut heränneitten johtomiehiä koettamaan\nsäilyttää niin hyvää sopua kuin suinkin papiston kanssa. Samalle\nkannalle asettui Rauhalakin sekä empimättä myöskin Logren, vaikka\nuuden suunnan miehet Suupohjassa, niinkuin tiedämme, eivät suinkaan\nolleet taipuvaisia heitä luottamuksella lähentelemään. Sikäläiset\nheränneet olivat kyllä alussa varsin tyytymättömät tähän johtajansa,\nesiintymiseen, mutta väleen huomasivat kaikki, että tämä olikin\noikein. Tässäkin suhteessa olivat siis \"ukot\" uskollisia liikkeen\ntraditsiooneille, vahvistaen käytöksellään sitä jo menneiden aikojen\nantamaa todistusta, että herännäisyys oli ja on kirkollinen liike.\n\nLogrenin viimeiset matkat Kalajoen-varrelle sekä hänen ja Rauhalan\nkäynnit Savossa kuuluvat jo siihen aikakauteen, jolloin he jättivät\npaimensauvansa muiden käsiin. Kerromme seuraavassa niistä vaiheista\nherännäisyyden historiassa, joita he näillä matkoillaan valmistivat.\nSitä ennen tahdomme hetkisen silmäillä \"ukkojen\" elämän iltaa.\n\nNiin kovissa ja ahtaissa oloissa kuin Logren nuoruudessaan ja\nmiehuutensa alkuaikoina olikin elänyt, pääsi hän Tynjälään\nmuutettuaan ennenpitkää niin hyviin varoihin, että hän saattoi ostaa\nAla-Tynjälänkin yhtä suuren maan lisäksi. Mutta yhtä antelias ja\nauttavainen oli hän loppuun asti. Eikä mennyt hän pilalle niiden\nluottamustointenkaan kautta, jotka hänelle loppuijällään uskottiin.\nNe vain kehoittivat häntä eri aloilla työskentelemään edistyksen\nhyväksi. Niinpä esim. hänen Lapuan kirkkoväärtinä ollessaan\nkorjattiin kirkkoa, parannettiin kirkkoveisua, hankittiin kirkkoon\nurut j.n.e. Ja näihin uudistustoimiin otti hän tarmokkaasti; osaa,\ntekipä vielä alotteenkin. On totta, ettei Logren ollut vapaa viinan\nsynnistä, mutta orjakseen se ei kuitenkaan häntä saanut. Etenkin\nviimeisinä elinvuosinaan vapautui hän siitä voitollisesti. Tässä\ntaistelussa, niinkuin monessa muussakin, oli ennen (IV, 483) mainittu\nJuho Malkamäki hänen Jumalan lähettämänä paraana tukeena. Hän meni\nkerran Logrenin tykö tästä asiasta suoraan puhumaan. \"Olen aina\ntottunut kaatamaan kuormani teidän eteenne\", hän lausui. \"Nytkin\non minulla kuorma, ja kenen eteen sen kaataisin, jollen teidän\neteenne -- nyt eivät meidän loimemme enää riitä tätä peittämään.\"\nLogren suuttui ensin, valittaen että häntä sorrettiin, mutta kun\ntuo vilpitön ystävä vastasi: \"Ei se ole sortoa, vaan rakkautta\",\npurskahti Logren itkuun ja nöyrtyi. Tästä alkaen kävi taistelu tuota\nniinä aikoina vielä niin yleistä pahaa vastaan yhä voittoisammaksi.\n\nPaljon vaatimattomammissa oloissa kuin Logren eli Rauhala. Hänenkin\nelämäntapojaan pilasi joskus väkijuomien liiallinen nauttiminen.\nMutta tässä, niinkuin Logreniinkin nähden, on muistettava, että\njokainen henkilö on arvosteltava sen ajan mittakaavan mukaan, jossa\nhän eli. Herännäisyysliikkeellekin oli väleen koittava se aika,\njolloin kaikki väkijuomat poistettiin sen keskuudesta, mutta tämä\naika ei silloin vielä ollut tullut.\n\nVasta aikuisena opetteli Logren kirjoittamaan. Käsialasta päättäen\nkävi tämä kuitenkin kankeasti. Rauhala ei osannut kirjoittaa. Usein\nkäytti hän Simo Pylvästä, joskus muitakin kirjurinaan. Logrenille\non hänellä tuon tuostakin syytä kirjoittaa. Näitä kirjeitä on\nsäilynyt useita. Hengellisistä asioista hän niissä harvoin puhuu,\n\"niistä kun ei ymmärrä paperilla jutella\", vaan sen sijaan heidän\nyhteisistä matkasuunnitelmistaan. Kaikista näkyy, miten hartaasti\nnämä uskolliset ystävät toivoivat saavansa tavata toisiaan. Niinpä\nkirjoittaa Rauhala Logrenille 16/12 77: \"Toivomme olisi suuri\nsaada sinua vielä nähdä, jotta saataisiin puhua suusta suuhun,\nennenkuin lopullinen kylmeneminen tekee sen mahdottomaksi. Suurella\nikävällä kaipaamme ja toivomme, että tulisit tänne vielä meitä\nkatsomaan.\" Logrenin kirjeet Rauhalalle eivät ole säilyneet,\nmutta viimemainitun kirjeistä voi päättää, että heillä oli tapana\nusein ja tarkasti toisilleen ilmoittaa, miten herännäisyysliike\neri paikkakunnilla menestyi. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille\ntammikuussa 1879 kotiseutunsa oloista: \"Täällä me retustelemme\nniinkuin ennenkin. Edistymisestä, ei ole kerskaamista, näyttääpä\nvain niin, että me ihmisraukat taannumme niissä asioissa, joissa\ntulisi pyrkiä eteenpäin. Välistä johtuu mieleeni: 'Sun suuret työs\non muistos myös', mutta kun vähentyy luonnollinen terveyskin ja\nkoolla ollessakin katoavat lapselliset harjoitukset, niin täällä\nikävän käsissä tervehtivät sinua kaikki ystävät kylläkin heikolla\ntavalla.\" Samassa kirjeessä kertoo Rauhala käyneensä Iisalmen\nmarkkinoilla s.v., minne Logreniakin oli hartaasti, vaikka turhaan\nodotettu. Niinikään mainitsee hän, että Juhani Niskanen \"joulun\naikana\" oli käynyt Kalajoen-varrella. Miten suureksi, ja vilkkaaksi\nliike Keski-Pohjanmaalla jo näinä aikoina oli kasvanut, näkyy\nsiitäkin, että Nivalassa näinä aikoina oli pidetty seuroja, joihin\njoskus saapui heränneitä \"13 seurakunnasta\". Varsinkin puhuu Rauhala\nmieltymyksellä reisjärveläisistä ja pihtiputaalaisista, lausuen: \"Oli\nhupasta ja hauskaa olla heidän kanssaan heidän lapsellisuutensa ja\nnuoruutensa tähden.\"\n\nYhtä vähän kuin Logren tyytyi Rauhalakaan siihen, että heränneitten\nluku oli suuri. Kumpikin teki ahkerasti työtä saadakseen tosi\nkristillistä elämää syntymään ja kehittymään yhä useammissa, ja\nsurulla kumpikin tunnusti, ettei kaikki tuossa suuressa liikkeessä\naina ollut niinkuin olla piti. Niinpä lausui esim. Rauhala v.\n1882 _Wilhelm Malmivaaralle_, joka jo näinä aikoina yleisesti\ntunnustettiin herännäisyyden tulevaksi johtajaksi, kotiseutunsa\nheränneistä: \"Jos Herra nyt tulisi riihtänsä puimaan, niin ei jäisi\nmonta raskasta jyvää.\" Tämä todistaa, miten masentavasti monen\nheränneen hengellinen huolimattomuus ja hitaus, näkyvistä vioista\npuhumattakaan, painoivat hänen hartioitaan. Toisena suurena huolena\noli hänellä Juurikosken vikoileva mieli, joka näinä aikoina jälleen\nalkoi näyttäytyä. Jollei Logren niin ankarasti, jos kohta omituisella\ntavalla (IV, 497) olisi viimemainittua siitä nuhdellut, olisi hänen\nviimeisenä elinvuotenaan ehkä täytynyt nähdä uuden hajaannuksen\nenteitä herännäisyyden niin suurella vaivalla kokoamissaan riveissä.\nMutta mielipahaa laittoi hänelle tuon tuostakin ja viimeisiin\nasti tuo hänen ärtyisä asetoverinsa. Vielä moniaita viikkoja\nennen kuolemaansa sai hän sitä kokea Kankaan talossa Ylivieskassa\npidetyissä seuroissa, viimeisissä, joissa hän oli mukana.\nJuurikoski, joka, niinkuin tiedämme, kovin kiivaili kristillisten\ntapojen juurruttamisen puolesta heränneisiin, oli näet moittinut\nTanelia siitä, että tämä oli ottanut korkoa hänen veljeltään.\nViimemainittu ei kyllä ollut siitä millään tavoin moittivasti\npuhunut, mutta asiasta tehtiin nyt suuri numero, \"raamattu kun\nkieltää koronottamisen\". Seurapuheessaan puhui Rauhala haikein mielin\nihmisten velasta Jumalalle, mutta niin, että kaikki huomasivat\nhänen tietävän, mitä Juurikoski oli hänestä sanonut. Jälestäpäin\ntunnustettiin, että viimemainittu oli arvostellut asiaa tarpeettoman\nankarasti ja siitä ylen kiivaasti liika paljon puhunut.\n\nJuhani Niskasenkin tyytymättömyyttä oli Rauhala monesti saanut\nkokea. Logrenillekin oli tuo vikoilemishaluinen savolainen kantanut\nhänen päällensä. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1882 viimemainitulle:\n\"Sitä minä olen salaisesti ajatellut (jota ei kuitenkaan kenkään\nmuu tiedä), että miksi rakas ystävämme Rauhala käypi siellä teidän\nmaallanne eikä ilmoita sitä aikomustaan milloinkaan, että sanoisi:\ntule kanssani. -- Totta en minä silloin ole suotuisa kumppani.\"\n\nYksi suuri ilonaihe Rauhalalla elämänsä iltana oli. Niilo Kustaa\nMalmbergin poika Wilhelm Malmivaara (Malmberg), johon hän jo\naikaisemmin oli tutustunut, oli sytyttänyt herätyksen tulen\nKiuruvedellä, missä hän siihen aikaan oli pappina, ja tämä tuli\nlupasi paljon sen seudun ja koko herännäisyysliikkeen tulevaisuuteen\nnähden. Rauhala kävi sitä muutamia kertoja likeltä katsomassa ja\npalasi näiltä matkoiltaan aina sydän täynnä toivoa ja iloa. Se\ntietoisuus, että isien uskollinen Jumala, jonka armotöitä heränneessä\nkansassa hän koko elämänsä aikana ihmetellen oli seurannut,\ntulevinakin aikoina oli varjeleva herännäisyyttä, tukee voimallisesti\nhänen viimeistä taisteluaan.\n\nTammikuun puolivälissä v. 1883 alkoi Rauhala tuntea kovaa pakotusta\nsydämessään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän maaliskuun 4 p:nä\nillalla sai kallistaa väsyneen päänsä siihen lepoon, johon eivät ajan\ntaistelut ja kärsimykset enää ulotu. Elävä synninsuru, joka toisinaan\nsalasi häneltä Jumalan armonkin, ja lapsellinen turvautuminen\nKristukseen painoivat leimansa hänen viimeisiin päiviinsä.\n\nLogren oli matkalla Kalajoen-varrelle ja Savoon, kun hän Kannuksen\nHanhinevalla sai kuulla Rauhalan kuolemasta. Sanoma teki häneen\nmasentavan vaikutuksen. Kooten viimeiset voimansa -- hänen vankka\nruumiinsa oli jo näinä aikoina aivan taudin murtama -- hän kuitenkin\njatkoi matkaansa Iisalmeen, Rauhalan hautajaiset kun päätettiin\nsiirtää vähän myöhempään aikaan, jotta etäälläkin asuvat yltävät\nehtisivät niihin saapua. Tältä matkalta palasi hän viikon perästä,\npaljon savonpuolenkin ystäviä seurassaan. Niihin liittyi myöskin\nWilhelm Malmivaara. Hautajaisten edellisenä päivänä kokoontui\nharvinaisen suuri ystäväjoukko miltei kaikista Kalajoen-varren\nkunnista, Suupohjasta, Kiuruvedeltä, Iisalmesta y.m. Marjaniemen\ntaloon seuranpitoon. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Juurikoski,\njoista varsinkin edellinen painosti sitä suurta työtä, jonka rakas\nvainaja Herran armosta elämänsä aikana oli suorittanut. Tässä\ntilaisuudessa hän myöskin puhui nuo ennen (IV, 496) kertomamme sanat\nheränneen kansan \"kellokkaasta\". -- Lähtemättömän vaikutuksen tuohon\nsuureen hautajaisjoukkoon teki varsinkin seuraava päivä. Ruumis, jota\noli säilytetty vainajan kodissa, Marjaniemestä johtavan tien varrella\nsijaitsevassa Kepulin torpassa, tuotiin ennen kirkolle lähtöä talon\npihamaalle, mihin sille oli valmistettu maja. Kirstun kansi avattiin,\njotta ystävät kerran vielä saisivat nähdä Taneli Rauhalan rakkaat\nkasvot. Juhlallisen särkevä oli hetki. Moni sydän silloin huokasi\nHerran puoleen, luvaten hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Kirstun\nkansi suljettiin ja nyyhkytysten säestämänä kaikui virsi\n\n    \"Päätöstä nyt Herralta anon,\n    Jääneille neuvon sanon\n    Rientäkää katumaan\" j.n.e.\n\nMustan hevosen vetämänä lähti Rauhala viimeiselle kirkkomatkalleen.\nRuumissaatossa oli 175 hevosta. Haudan siunasi Nivalan kirkkoherra\nK. R. Pettersson, ja ruumissaarnan kirkossa piti Joh. 11: 4 johdosta\nWilh. Malmivaara.\n\nMiten suureksi maailmakin arvosteli Rauhalan merkitystä\nKalajoen-varren ja muun herännäisyyden johtajana, näkyy siitäkin,\nettä liikkeen vastustajat hänen kuolemansa jälkeen monissa\npaikoin ennustivat, \"ettei siitä viiden vuoden perästä enää olisi\nmitään jälellä\". Mutta heränneitä tämä tapahtuma painoi entistä\nuskollisemmin kilvoittelemaan elämän kruunun voittamiseksi. Siihen\ntapaan kirjoitti Juhani Niskanenkin, muistellessaan Taneli Rauhalaa\nja hänen hautajaisiaan, Arvi Logrenille. Hän kertoo myöskin\nmuistuttaneensa Rauhalan sanankuulijoille: \"Nyt vasta Taneli-vainajan\nkäytös, puheet ja työt ovat teille kalliit ja rakkaat, sillä nämä\nkaikki meille kehoittaen huutavat ja kutsuvat ottamaan sanoista ja\najasta vaarin.\"\n\nPalattuaan Rauhalan hautajaisista kävi Arvi Logren ennenpitkää\nniin sairaaksi, ettei hän enää kyennnyt mihinkään liikkumaan.\nNopeasti kiihtyi tauti. Logrenin vankka ruumis riutui äkkiä. Kaikki\nymmärsivät, että hänen aikansa oli oleva lyhyt. Itse oli hän siitä\njo aikaisemmin puhunut. On omituista, että Logrenia vaivasivat\nsamankaltaiset kiusaukset kuin Paavo Ruotsalaista tämän loppuijällä.\nHän näet kerran lausui Malkamäelle: \"Jos olisin tietänyt, mitkä\nvaivat ja ahdistukset minulle siitä tulee, että puhun kansalle, en\nsiihen millään ehdolla olisi ruvennut.\" Mutta kun ystävä vastasi:\n\"Olisiko sitten ollut oikein Jumalan edessä kätkeä kansalta niin\nsuuret lahjat nauttiaksenne lihallista lepoa,\" myönsi hän tuon\najatuksen kiusaukseksi. Toisinaan valitti hän sitä, ettei hän ollut\nosannut muuta kuin sotkea ja turmella Herran asiaa. Ystäville, jotka\nkävivät häntä tervehtimässä, hän lausui: \"Ei ole minulla muuta teille\nsanottavaa kuin että Herra elää.\" Vähän ennen kuolemaansa kutsutti\nhän luoksensa A. O. Törnuddin. Tämän kysymykseen, oliko hänellä\nmitään erityistä syntiä tunnustettavana, vastasi sairas: \"Se on\nkaikki, kaikki yhtä suurta, minä tarvitsen Kristuksen vanhurskauden\nvaatteen kiireestä kantapäähän.\"\n\nUskoen itsensä Jumalan armon turviin, nukkui Logren rauhallisesti\nviimeiseen uneen marraskuun 29 p:nä 1883. Hänen haudalleen Lapuan\nkirkkomaalla pystyttivät ystävät muistokiven, johon merkittiin\n2 Kor. 6.\n\nJo Rauhalan hautajaisissa oli nostettu kysymys kiven pystyttämisestä\nhänen haudalleen. Samassa tilaisuudessa huomautettiin siitäkin,\nettei Paavo Ruotsalaisen haudalla ollut edes yksinkertaista ristiä.\nNäiden kysymysten johdosta syntyneen keskustelun tuloksena oli,\nettä päätettiin pystyttää hautakivi kummankin haudalle. Savolaiset\nottivat toimittaakseen muistopatsaan Ruotsalaisen, pohjalaiset\nRauhalan haudalle. Rahankeräyksiin päätettiin heti ryhtyä. Päätöksen\ntoteuttamista estämään ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, vieläpä\nikäviäkin. Savolaiset eivät saaneet kokoon tarpeeksi rahoja\nRuotsalaisen hautakiveä varten ja Kalajoen-varrella keskeytyi\nrahankeräys, Juurikoski kun alkoi sitä vastustaa. Savolaisten\nsaamattomuus tuntuu sitä oudommalta, kun kysymyksen näistä\nmuistomerkeistä oli nostanut Juhani Niskanen, ja mitä Juurikosken\narveluihin tulee, on muistettava, että hän Rauhalan hautajaisissa\noli kannattanut Niskasen ehdotusta. Kalajokelaiset lykkäsivät\nasian Logrenin ratkaistavaksi, huomauttaen että Juurikoski perusti\nrahankeräämiskiellon siihen, että \"raamatun pyhien haudoille ei\npystytetty muistopatsaita\". Logren vastasi: \"En tiedä, puhuuko\nraamattu mitään siitä asiasta, mutta sen tiedän, että se tekee\nväärin, joka Herran kansaan kylvää eripuraisuutta.\" Enemmän kuin nämä\nLogrenin sanat vaikutti kuitenkin kuoleman läheisyys Juurikoskeen.\nSe tuli maaliskuun 20 p:nä 1884. Nöyrtymistään oli hän nöyrtynyt sen\nlähestyessä. Hän peruutti rahankeräyskieltonsa ja ystävilleen hän\ntodisti: \"Te odotatte varmaankin nyt näin kuoleman kynnyksellä jotain\nerinomaisempaa minulta, mutta ei ole minulla mitään uutta sanottavaa.\nNäyttääpä sitäpaitsi siltä, että kaikki mitä olen puhunut on mennyt\ntoisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos.\" Ei hänkään ystävistään\nerotessaan johtajatoimestaan itselleen kiitosta pyytänyt. Köyhänä\nsyntisenä astui hänkin ijankaikkisen armahtajan eteen.\n\nHaudoista ja hautapatsaista oli tähän aikaan paljon puhetta\nheränneitten piireissä. Rauhalan ja Ruotsalaisen hautakivet\nvalmistuivat pian. Pohjalaiset täyttivät 100 markalla, mitä\nsavolaisten keräämistä rahoista puuttui viimemainitulle valmistetun\nhautakiven hinnasta.\n\nJalojen vainajien haudoille pystytetyt kivet kuitenkaan eivät olleet\nainoat todistamassa, että \"ukkojen aikana\" uudestaan ryhmittynyt\nherännäisyysliike ei ollut kukistuva, vaikka sen johtajat olivat\npoistuneet. Härmässä todisti _Aleksanteri Turjansalo, \"Sokea\nSanteri\"_ (k. 1898), jolla nimellä ystävät nimittivät tätä\nruumiillisesti sokeaa, mutta hengellisesti valistunutta opettajaansa,\nHellanmaalla _Jaakko Sinnenmäki_, Nurmossa _Salomon Kulju_ (k. 1895)\nsekä seudun heränneitten merkkimiehenä muutenkin tunnettu _Iisakki\nMansikkamäki_ (k. 1906), Ylistarossa sekä ennenpitkää yhä laajemmilla\naloilla Logrenin suuren työn varsinainen jatkaja _Juho Malkamäki_,\nettä \"Herra elää\", Nivalassa puhui seuroissa _Matti Marjaniemi_,\n\"Palosaaren ukki\" (k. 1909), Ylivieskassa _Klaase Juhana Haapakoski_\neli _Kivikaarto_ (synt. 1838), saavuttaen ennenpitkää yhä suurempaa\nluottamusta Kalajoen-varren heränneitten piireissä ja ollen \"ukkojen\"\najan jälkeen näiden piirien huomattavimpana luottomiehenä, Sievissä\nkorotti äänensä _Jaakko Rieskanniemi_ (k. 1910). Iisalmessa toimi\nentistä vilkkaampana Juhani Niskanen, ulottaen matkansa paitsi\nKeski-Pohjanmaalle sekä Suupohjaan sisämaahankin päin, minne esim.\n_Keiteleen_ heränneitten pieni joukko v. 1882 hänet kutsui, j.n.e.\nJa voimallisemmin kuin mitkään muut viestit todistivat Kiuruvedeltä\nnäinä aikoina saapuvat ihmeelliset sanomat, etteivät \"ukot\"\nturhaan olleet toivoneet tulevaisuutta Suomen herännäisyydelle.\nVastustamattomalla voimalla tunkeutuivat tämän liikkeen suuret\nmuistot uudelleen esille suruttoman maailmankin mieleen, vaatien\nsiltäkin tunnustusta. Tätä todistaa muunohessa muuan Ylivieskassa\nv. 1885 sepitetty ja painoonkin toimitettu runo Kalajoen käräjistä.\nKuvatkoot seuraavat tästä pitkästä runosta lainatut säkeet, missä\nhengessä se on kirjoitettu. Puhuttuaan Kalajoen käräjien vaiheista ja\nmaailman vihasta heränneitä kohtaan, jatkaa runon sepittäjä:\n\n    \"Se on viimein mielestäni\n    Varsin vaivanen asia,\n    Kuin tuolta vaan tuleepi\n    Tuolta tuimasta tulesta,\n    Käsky käärmetten pesästä\n    Pikaisesti pistämähän,\n    Kauhiasti kantapäähän\n    Kaikki kun on kulkemassa\n    Sillä kaidalla kadulla.\n    Sitä kohta koitetahan,\n    Uhatahan uuvutella,\n    Vaikka on paikka peljättävä,\n    Itsekullakin ihmisellä\n    Haudan haikean takana,\n    Josta hirmu hirvittääpi\n    Aivan pilkko pimiästä.\"\n\n    \"Maailmassa mahoton\n    Ihmisiä ilkiöitä,\n    Jotka pyytävät pyhyyttä\n    Häpiäksi häätymähän,\n    Ilman että itsiänsä\n    Tulla täällä tuntemahan\n    Vinkumahan vikojansa,\n    Syntiänsä sylkemähän.\"\n\nVäleen oli ilmestyvä sekä muotoon että sisällykseen nähden parempia\nkaunokirjallisia kuvauksia herännäisyydestä, todistuksina siitä, että\ntämä uskonnollinen liike alkoi saada yhä enemmän tunnustusta sen\nulkopuolellakin olevissa piireissä. Ylläoleva runosepustus osoittaa\nvain, että varsinaisessa kansassakin löytyi niitä, jotka, vaikkeivät\nkuuluneetkaan heränneisiin, kunnioittaen arvostelivat heitä ja\nheidän muistojaan. [Lähteitä: Kert. Paavo Niskanen, Mikko Knuutila,\nMikko Ylitalo, Anna Koskela, Juho Kivikaarto, Jaakko Hirvelä y.m.,\njoilta saamiini tietoihin kirkkoh. Antti Haikola hyväntahtoisesti\non eri paikkakunnilta Kalajoen-varrelta hankkinut kirjallisia\nlisätietoja; Simo Pylvään kirjoitukset \"Muistelmia talonpojan Daniel\nRauhalan elämästä\" (1888) ja \"Kiireestä Talvesta\" (1888); Heikki\nJuurikosken \"Muistokirja\" (1875); Juho Kytömäki, \"Piirteitä Arvi\nJuhana Logrenin elämästä\"; Wilh. Malmivaara, \"Puoli vuosisataa\nheränneiden keskuudessa\"; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille -67;\nSimo Pylvään kirjeet J. Niskaselle 23/12 69, C. Jurvelinille 10/6\n72 ja A. Logrenille 30/4 80; Taneli Rauhalan kirjeet A. Logrenille\n16/12 77, 1/9 73 ja 27/1 79; Juhani Niskasen kirjeet A. Logrenille\n6/9 82, 19/10 82 ja 8/5 83; Wilh. Malmivaaran, Juho Malkamäen, A. O.\nTörnuddin, maist. O. V. V. Hohenthalin y.m. Suupohjassa oleskelleiden\nkertomukset; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Härmän, Lapuan\nkirkonkirjat; Matts Stenbeck, Runo \"Kalajoen käräjillä tapahtuneista\nasioista v.v. 1838-1839\"; Paimenmuisto.]\n\n\n\n\nXII.\n\nPiirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan lopussa.\n\n\nK. K. von Essen on kertonut, [Kert. Hilda Hellman, joka siihen\naikaan oli kotiopettajattarena von Essenin kodissa.] että Niilo\nKustaa Malmberg elämänsä viimeisenä iltana kutsui vuoteensa ääreen\nnuorimman lapsensa, lausuen tälle: \"Tule, poikani, siunaamaan isää\".\nNämä kuoleman kanssa kamppailevan isän sanat eivät kohdistuneet vain\nsiihen hetkeen, jona ne lausuttiin, vaan ne jäivät velvoittavaksi\nkehoitukseksi pojan sydämeen koko hänen elämänsä ajaksi. Mitä\nneljä-vuotias lapsi tuossa tilaisuudessa vaistomaisesti ja hetken\nvakavuutta käsittämättä teki, sen oli hän mieheksi tultuaan\nitsetietoisen velvollisuudentunnon ohjaamana edelleen tekevä: hän oli\nsiunaten muistava isänsä suurta työtä herännäisyyden viljavainioilla\nja uhraava kaikki voimansa tämän työn jatkamiseksi.\n\nNiilo Kustaa Malmbergin ja hänen toisen vaimonsa Helena Huhtalan\npoika _Wilhelm Malmivaara_ (Malmberg) syntyi helmikuun 13 p:nä\n1854. Jos hänen varhain täytyikin erota isästään, jäi hänelle\nhyväksi maalliseksi turvaksi herännyt, hellä ja kaikin puolin\nkunnollinen äiti. Aivan pieni oli perintö, minkä poika isänsä\njälkeen sai ja äidin eläke teki 280 markkaa, alussa vain 200. Ei\nolisi moni, varsinkaan ei talonpoikaissäädystä lähtenyt leski\nsemmoisissa oloissa ajatellut poikansa kouluuttamista, eikä sovi\nkummastella, että useat Helena Malmbergin likeisimmistä tuttavistakin\nkehoittivat häntä jättämään kaikki tuollaiset ajatukset sikseen ja\nkasvattamaan poikaansa rengiksi. Mutta Malmbergin leski ei ollut\naltis näitä neuvoja noudattamaan. Jota enemmän hän asiaa ajatteli,\nsitä horjumattomammaksi kasvoi hänen vakaumuksensa, että Jumala\noli auttava häntä kouluuttamaan poikaansa. Paitsi oma harras\ntoivonsa, että tästä pojasta kerran tulisi herännyt pappi, ohjasi\nhänen ajatuksiaan tuohon suuntaan etenkin se seikka, että pojan isä\nmuutamissa tilaisuuksissa oli lausunut saman toivon. Vuotta ennen\nkuolemaansa oli viimemainittu omistamiensa Nohrborgin, Wegeliuksen ja\nBjörkqvistin postillojen sekä muutamien pienempien hartauskirjojen\nkansiin kirjoittanut pikku Vilhelminsä nimen, ja tämäkin seikka\nnäytti selvästi todistavan, mitä hän poikansa elämänurasta oli\ntoivoen ajatellut.\n\nYstäviensä kieltojen uhallakin lähetti Helena Malmberg poikansa\nOrismalan tehtaan ruotsinkieliseen kansakouluun, jotta tämä, ensin\nruotsia opittuaan, voisi päästä Vaasan ruotsinkieliseen oppikouluun.\nKun tuon kansakoulun opettaja, tehtaansaarnaaja B. Wegelius vuoden\nperästä siirrettiin kappalaiseksi Ylihärmään, sai poika siellä hänen\nohjaamanaan jatkaa lukujaan, kunnes hän syksyllä 1864 suoritti\nsisäänpääsötutkintonsa Vaasan ylialkeiskouluun. Voidakseen ylläpitää\npoikaansa koulukaupungissa päätti äitikin muuttaa sinne. Pantiin\nkuorma täyteen ruokavaroja ja ajettiin Vaasaan, missä saatiin\nasunnoksi pieni vinttikamari. Suurten nälkävuosien kova aika oli\nPohjanmaalla jo alkanut. Saamatta apua ystäviltään ei olisi Helena\nMalmberg voinut ylläpitää itseään ja poikaansa Vaasassa. Ahtaalla\nolivat, niinkuin muutkin, näinä aikoina heränneet talonpojatkin,\nmutta heiltä kuitenkin riitti ruoka- ja silloin tällöin raha-apuakin\nNiilo Kustaa Malmbergin leskelle ja pienelle pojalle. Yhä kovemmiksi\nkävivät nälkävuodet, mutta Jumala kuuli kilvoittelevan äidin\nrukoukset ja auttoi läpi ahdinkojen lukukaudesta toiseen, kunnes\nWilhelm Malmivaara v. 1874 suoritti ylioppilastutkinnon.\n\nHeränneen ja rukoilevan äidin kasvattamana oli Malmivaara heränneen\nkansan keskuudessa mieheksi varttunut. Hänen lapsuutensa leikit ja\nnuoruutensa unelmat olivat saaneet pääsisällyksensä ja suuntansa\nSuupohjan heränneissä vallitsevasta elämästä ja katsantotavasta.\nKoulussa ja yliopistossa oli hän kyllä ollut muidenkin vaikutusten\nalaisena, mutta nämä eivät milloinkaan olleet voineet hänen\nmielestään karkoittaa niitä tunteita ja ajatuksia, jotka heränneitten\nseuroissa ja seurustelussa heidän kanssaan olivat siihen kotiutuneet.\nJos ne toisinaan syrjäytyivätkin, valtasivat ne väleen entisen\netuoikeutetun asemansa hänen sielussaan, viitaten velvoittavalla\nvoimalla tulevaisuuteen, jonka työ olisi sopusoinnussa nuoruudenajan\nmuistojen kanssa. Näiden muistojen ja ehkä vielä enemmän äitinsä\nhartaan toivon vaatimana ryhtyi Malmivaara heti ylioppilaaksi\npäästyään harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja suoritti\njumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistossa jo kahden vuoden\nperästä, v. 1876.\n\nToimittuaan ensin kappalaisenapulaisena Nilsiässä, määrättiin\nMalmivaara keväällä 1877 saman seurakunnan sijaiskirkkoherraksi.\n\nPaljo oli hän Suupohjan heränneiltä kuullut tämän seurakunnan\nsuurista muistoista ja omin silmin sai hän nyt näiden muistojen\nkotiseutuja tarkata. Mutta kylmältä vastasi ilma täällä miltei\nkaikkialla. Jo Paavo Ruotsalaisen loppuijällä Nilsiän heränneissä\nvallalle päässyt uneliaisuus oli, varsinkin Suupohjan liikkeen\neloisuuteen verrattuna, silmäänpistävä eikä suinkaan omiaan\nelähyttävästi vaikuttamaan nuoreen pappiin. Malmivaara kuvaa itse\ntämän muistorikkaan seudun silloista tilaa seuraavin sanoin:\n\"Kaikkein ikävimmän vaikutuksen teki hänen (Paavo Ruotsalaisen)\noma koti. Sokea leskensä asui saaren toisella rannalla pienessä\neläketuvassa sekä hänen hoitajansa, Paavon entinen palvelija\nAlbertina Nenonen. Siinäpä olivatkin Paavon naispuoliset ystävät\nNilsiässä seitsenkymmenen luvun lopussa. Vävynsä Juhana Markkanen,\njonka pää oli kristillistä tietoa täynnä, oli aikoja sitten\nmennyt ohi ensimmäisen rakkauden eikä hän juuri muuta tiennyt\nappi-vainajastaan sanoa kuin: 'immeinen hänkin oli'. Hänen vaimonsa,\nPaavon tytär, muisteli isäänsä rakkaudella, mutta ei seurannut häntä.\nSuru valtasi vieraan mielen kodissa, jossa Jumalan henki ennen\noli majaillut. Heränneitä miehiä ei niinä aikoina ollut Nilsiässä\nkuin yksi ainoa, Pajuniemen talon lampuoti Juhana Pitkänen, hänkin\nKuopiosta sinne muuttanut. Hän oli nöyrähenkinen ja uskollinen\nHerran palvelija, jota eivät mitkään tuulet päässeet heiluttamaan.\nPaavon entinen kirjuri Adolf Möykkynen (IV, 142), joka asui pienessä\ntorpassa Pajuniemellä, oli kovin väsynyt hänkin, mutta uudistui\nvuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui huhtikuussa 1877. -- Uusia\nherätyksiä ei Nilsiässä tapahtunut niinä aikoina kuin joku aniharva.\nSeuroja kyllä pidettiin, mutta ne olivat kuin 'nukkuneen rukousta'.\nHysteeriset naiset yrittivät vielä vanhalta muistolta primputtaa\nkielillä, mutta kun ei sitä täydestä otettu, herkesivät hekin.\"\n\nVaikutuksetta ei Malmivaaran herätyshuuto Nilsiässä jäänyt, jos\nkohta se ei siihen aikaan vielä ollut täysi-ääniseksi kehittynyt\nja ne herätykset suruttomuuden unesta, joita seurakunnassa v. 1878\nalkoi ilmaantua, aluksi kantoivatkin outoa leimaa. Nämä herätykset\nalkoivat näet siten, että kummallinen suonenvetotauti ilmestyi\nnuorisossa, pojissa ja tytöissä, tehden heidät tajuttomiksi, mutta\nvaatien heitä tuossa tilassa veisaamaan ja rukoilemaan. Varsinkin\nseurakunnan pohjoisissa osissa tauti leviämistään levisi, jonka\nvuoksi asianomainen piirilääkäri, F. Forstén; saapui tätä omituista\nilmiötä tutkimaan. Muiden hänen tekemiensä huomioiden kera valaisevat\nvarsinkin seuraavat kysymyksessä olevan herätyksen luonnetta.\nTuntien kouristuskohtauksen joutuvan, lausui sairas: \"nyt minua\naletaan vaivata sen (jonkun nimittämänsä) synnin tähden\". Heti tämän\nsanottuaan meni sairas tiedottomaksi, alkaen rukoilla ja veisata,\nomituisen kauniilla, huilun ääntä jonkun verran muistuttavalla\ntavalla. Sanat muodostuivat vapaasti, ikäänkuin itsestään, samoinkuin\nvirren sävel. Kerran tapahtui, että tuolla tavoin horroksissa\ntuskitteleva sairas silmiään avaamatta lausui huoneeseen saapuneelle\ntoverilleen: \"Minua vaivataan nyt sen synnin tähden, jonka silloin\nyhdessä teimme; tule, syntiystävä, ja laske kätesi ruumiilleni, niin\ntuskani lievenevät\". Tohtori Forsténin kehoituksesta kosketti toveri\nsairaan ruumista sillä seurauksella, että kouristus lakkasi, mutta\nkun hän otti kätensä pois, alkoi tuska uudelleen.\n\nItsestään on selvää, että tällaiset tapahtumat herättivät hämmästystä\nja pelkoa seurakunnassa. Miten huolellisesti toiset koettivatkin\nnäyttää toteen, että noiden sairaiden kummastusta herättävä tila\nja käytös olivat vain ruumiillisen taudin ilmauksia, pitivät\nkaikki, jotka eivät olleet kokonaan vieraantuneet uskonnollisen\nelämän ilmiöistä, niitä Jumalan vaikuttamana herätyshuutona ei\nvain heränneitten isien nukkuneille lapsille, vaan suruttomalle\nmaailmallekin. Nilsiän ulkopuolellakin herättivät viestit\nnäistä oudoista tapahtumista kummastusta ja ihmettelyä. Kuopion\nsanomalehdissäkin väiteltiin asiasta.\n\nKauan ei tätä outoa, Jumalan Paavo Ruotsalaisen nukkuneelle\nseurakunnalle lähettämää etsikkoaikaa kestänyt. Kouristustaudin\nkohtaukset harvenivat ja lakkasivat väleen kokonaan. Mutta sitä\npysyväisemmiksi kehittyivät niiden seuraukset. Nilsiässä syntyi\nherätys, ei valtavan suuri, mutta varsinkin siihen nähden huomattava,\nettä se osoittautui elinvoimaiseksi, se kun vielä vuosisadan lopussa\nkasvoi. Mitä tämän Nilsiän uudistuneen herännäisyysliikkeen alkuun\ntulee, on omituista, että siihen liittyi vain aniharva noista\nkouristustautia sairastaneista, joiden kummallinen herätyshuuto\nvuoden 1878 aikana oli kaikunut seurakunnassa. Muut heräsivät heidän\nhuudostaan, itse he melkein kaikki, kouristustaudistaan päästyään,\nuupuivat entiseen suruttomuuteensa.\n\nPaitsi Malmivaaraa toimi Nilsiässä XIX vuosisadan loppuaikoina\ninnokkaasti herännäishengessä myöskin _Pekka Korhonen_ (synt.\n1859), joka täällä oli ylimääräisenä pappina vuosina 1885-91. --\nSeurauksena näiden sielunpaimenten sekä muutamien maallikkojohtajien\ntyöstä oli, että melkoinen joukko heränneitä jäi seuraavalle\nvuosisadalle todistamaan, ettei Herra ollut unohtanut Savon\nherännäisyyden kotiseutuja. Niinkuin olemme nähneet (IV, 508), alkoi\nsamoihin aikoihin Iisalmenkin herännäisyys virota uuteen eloon, ja\nvielä eloisammaksi kehittyi ennenpitkää Kiuruveden uudestaan heräjävä\nliike. Varsinkin viimemainitun seurakunnan vaiheet XIX vuosisadan\nviimeisinä vuosikymmeninä olivat omiaan voimallisesti tukemaan sitä\nherännäisyyden uudestaan elpymisen toivoa, joka näinä aikoina niin\nmonissa paikoin on nähtävänä.\n\nSe yleinen suruttomuus, joka varsinkin 1870-luvun alussa painoi\nKiuruveden heränneitä, ei voinut sammuksiin tukahuttaa niitä\nkipinöitä, joiden valo siellä täällä vielä välkkyi tuhan alla.\nLöytyi heränneitä vanhuksia, jotka raskaalla kaipuulla muistelivat\nmenneitä eloisia aikoja. Noiden aikojen muistot puhuivat niin paljon\nJumalan uskollisuudesta ja hänen ihmeitä tekevästä voimastaan, että\nhe ainakin joskus uskalsivat toivoa uutta herätystä Kiuruveden\nseurakunnalle. Tämän toivon jätti esim. _Eljas Toivainen_ (k. 1877)\nystävilleen perinnöksi. Hän näet kerran vuotta ennen kuolemaansa\nmuutamassa tilaisuudessa, missä puhuttiin Kiuruveden herännäisyyden\nvaiheista, lausui heille: \"Mitähän jos ruvettaisiin vielä kokoilemaan\nnäitä palaneita kekäleitä rovioksi -- entäpä Herra antaisi siihen\nuuden tulen taivaasta\". Kummastelevaa hämmästystä vain herättivät\nkyllä ensi hetkessä nämä sanat, mutta niiden kehoitusta ryhdyttiin\nväleen noudattamaan. Vanhukset puhuivat herätyksen sanoja nuorille,\nja muutamat näistä liittyivätkin jo ensi aikoina heihin, koettaen\nheidän kanssaan pitää vireillä Jumalan sytyttämää tulta. Mutta\norvoksi tunsi itsensä tuo pieni lauma. Kipeästi kaipasi se\nsamanhenkistä sielunpaimenta. Kun sentähden pitäjänapulaisen virka\nseurakunnassa v. 1878 joutui haettavaksi, kirjoitti muutama noista\nvanhoista heränneistä Wilh. Malmivaaralle Nilsiään, pyytäen häntä\ntulemaan \"heitä auttamaan\". Pitäen itseään kykenemättömänä tuohon\ntehtävään ja kun hän sitäpaitsi ei vielä ollut suorittanut tutkintoa\nvakinaisen papinviran saamiseksi, aikoi tämä ensin kieltäytyä\nvirkaa hakemasta, mutta kirje ei antanut hänelle rauhaa, hän ei\nvoinut olla sen kehoitusta noudattamatta. Miten niukka aika olikin,\nvalmistui Malmivaara Kiuruveden pitäjänapulaisen virkaa hakemaan, sai\nvaltakirjan siihen ja astui uuteen toimeensa toukokuussa 1879.\n\nSuureksi kehoitukseksi oli Malmivaaralle seurustelu Kiuruveden\nvanhojen, vasta hengellisestä unesta uudestaan heränneiden kanssa,\nmutta näinä aikoina esiintyi hän vielä enemmän heidän oppilaanaan\nkuin opettajanaan. Valoisaa kevätaikaa tämä jo oli hänelle\nitselleen ja sen alkavan herätyksen, esikoisille, joka väleen\nniin voimallisesti oli ennustava uutta aikaa Savon ja samalla\nmuunkin herännäisyyden maille, vaikka talven valta vielä näyttikin\nkukistumattoman voimalliselta.\n\nPääsiäispyhiksi 1880 tuli Taneli Rauhala Malmivaaran luo vieraaksi.\nVarsinkin yksi ilta tästä heidän yhdessä-oloajastaan on tärkeä\nKiuruveden uusimman herännäisyyden vaiheissa. Oli ollut seurat\npappilan salissa. Pari uteliasta surutonta tyttöä seisoi ovensuussa.\nTapansa mukaan meni Taneli heitäkin puhuttelemaan. Hänen vakavan\nhellät sanansa osasivat tyttöjen sydämeen, herättäen, särkien.\nItkien lähtivät he pappilasta. Toinen heistä palveli Savon\nherännäisyyden historiassa jo vuosisadan alku-aikoina tunnetussa\n(I, 185) Pikkaraisen talossa Lapinsalon kylässä. Kotia päästyään --\nsinne oli matkaa Malmivaaran pappilasta 3 1/2 peninkulmaa -- riensi\nhän navettaan, missä hänen työtoverinsa ja rippikoulukumppaninsa\noli lehmiä ruokkimassa, lankesi tämän kaulaan, sanoen: \"Mihin\nme, rakas ystävä, olemme unohtaneet ne kalliit lupaukset, joita\nrippikoulussa teimme?\" Elävänä heräsi heti tuossa toisessakin\npalvelijassa kadotuksen vaara ja yhdessä he sitten riensivät\ntalon asuintupaan lausuen isäntäväelle: \"Miksi ette ole koskaan\nmeille puhuneet kauheasta vaarasta, missä meidän sielumme ovat?\"\nTämä tyttöjen esiintyminen herätti jo samana päivänä uuteen eloon\nPikkaraisen talon asukkaat, ja se jo tuhan peittämä Herran tuli,\njoka siellä menneinä aikoina niin kirkkaana oli palanut, näkyi\njälleen kauas, herättäen suruttomuuden unesta ihmisiä siellä täällä\nLapinsalon sekä Niemisjärven kylissä. Miten pieni näiden heränneitten\njoukko vielä oli, ennusti sen piirissä vaikuttava voimallinen\nhenki tälle Kiuruveden uudestaan nousevalle herännäisyydelle\nlupaavaa tulevaisuutta. Mutta että tämä Herrassa valvovien isien\nsuruttomuuteen vaipuneiden lasten herätys niin pian ja niin valtaavan\nyleisenä oli tuleva, kuin seuraavan vuoden vaiheet osoittavat, sitä\nei kukaan silloin vielä voinut aavistaa.\n\nKeväällä 1881 oli Helena Malmberg Lapualta tullut poikaansa\ntervehtimään. Muutamana päivänä, jolloin viimemainittu pappilansa\ntuvassa oli pitänyt rippikoulua, valtasi voimallinen herätys hänen\noppilaansa sydämet. Tätä Kiuruveden seurakunnan vaiheissa huomattavaa\ntapahtumaa, joka on pidettävä sikäläisen uusimman herännäisyyden\nvarsinaisena alkuna ja tämän liikkeen paimenen vihkimisenä hänen\nvastaiseen tehtäväänsä, on Malmivaara itse kuvannut seuraavin sanoin:\n\n\"Pidin pappilan tuvassa rippikoulua. Omituista herätysliikettä\noli tämän koulun kestäessä ilmennyt rippikoulunuorisossa. Toista\nviikkoa oli vielä koulun päättymiseen, ja olimme aikoneet vaimoni\nkanssa lähteä sen jälkeen kyyditsemään Nivalaan äitiäni, joka aikoi\nkäydä Lapualla. Mutta asiassa teki Herra käänteen. Lopettaessani\nsiltä päivältä rippikoulun saimme kokea helluntai-ihmeen. Kun\nlähdin kouluhuoneesta mieli murtuneena, jäivät kaikki oppilaat\nsinne. Istahdin verannan penkille ajatuksiini vaipuneena. Tuvasta\nkuului hiljaista itkun nyyhkytystä, joka muuttui yhtäkkiä sydäntä\nvihlovaksi parkaisuksi, ja useita nuorukaisia tuli hätääntyneinä\njuosten minua kohti päärakennuksen rapuille. Nyt ne tulevat kysymään\nneuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta\n-- tuli mieleeni. Lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven\nlukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin\npolvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä\nsinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan. Toinnuttuani jonkun\nverran ja rippikoululaisten mentyä asuntoihinsa, menin jälleen\nulos istumaan, vaimoni ja äitini saapuessa viereeni. Puheltuamme\nja itkettyämme hetken yhdessä, sanoi äitini äkkiä: 'Minun täytyy\npäästä huomenna lähtemään Lapualle'. Turhensimme vaimoni kanssa tätä\najatusta, mutta hän ei tuumaamme taipunut. 'Minä olen nyt saanut,\nmitä olen Herralta pyytänyt, eikä minulla ole enää täällä mitään\ntekemistä; minun täytyy päästä Lapualle kuolemaan, hän lausui, ja\ntämä olikin viimeinen päivä, minkä tässä elämässä hänen kanssaan\nyhdessä vietin.\"\n\nTämä Kiuruveden rippikoulunuorisossa v. 1881 syntynyt herätys levisi\ntänä ja seuraavina vuosina nopeasti kylästä kylään, talosta taloon.\nNoin 75 taloa ja yhtä monta torppaa avasi ovensa Herralle. Varsinkin\nLapinsalon kylässä, johon niinä aikoina kuului 30 taloa, oli liike\nvaltaava. Ainoastaan kaksi näistä jäi kokonaan koskemattomaksi.\nSeurakunnan suruttomaankin väestöön vaikutti liike tapoja\npuhdistavasti ja elämää jalostuttavasti.\n\nJatkaessamme tätä silmäystä Malmivaaran toimintaan uusimman\nherännäisyysliikkeen johtajana, astuu hänen äitinsä kuva monesti\nmieleemme, vaatien sijaa hänen muistolleen historiankin lehdillä.\nMitä herännyt, lapsensa kehdon ääressä rukoillen valvova ja tämän\nelämänvaiheita sittemmin muuttumattomalla rakkaudella seuraava\näiti uskossa kilvoitellen tekee, se on kirjoitettu siihen kirjaan,\njoka avataan vasta Herran suurena päivänä. Sen työn salaisuuksia\nei historia pysty käsittämään. Niin paljon vain tämän äidin\ntyöstä poikansa kasvattamiseksi pelastuksen Jumalan palvelukseen\nihmisillekin näkyy, ettei se turhaa ollut. Se siunaus, joka N. K.\nMalmbergin suuren työn jatkumisessa on nähtävänä XIX vuosisadan\nviimeisten vuosikymmenten vaiheissa, liittyy enemmän kuin yhdessä\nsuhteessa hänen toisen vaimonsa muistoon, vaatien tunnustusta tälle\nmuistolle jokaiselta, joka pystyy näkemään, miten Jumala monesti\nnäennäisesti vähäpätöisillä välikappaleilla sukupolvesta toiseen on\njohtanut Suomen herännäisyyden vaiheita.\n\nOmin silmin nähtyään Jumalan vasta kertomamme ihmetytön poikansa\nrippikoulussa, ei viipynyt Helena Malmberg kauemmin Kiuruvedellä.\nHän \"oli saanut mitä oli pyytänyt\", ja Herran armoa ylistäen lähti\nhän jo seuraavana päivänä kotimatkalle. Hänellä oli kiire, sillä\nhän tunsi maallisen tehtävänsä päättyneeksi, ja hän tahtoi viettää\ntyöpäivänsä illan Lapualla. Eikä erehtynyt hän aavistuksessaan, että\nhänen maallinen elämänsä väleen joutuisi loppuun. Pari kuukautta\nkotiatulonsa jälkeen sairastui Helena Malmberg viimeiseen tautiinsa,\nja maaliskuun 4 p:nä 1882 sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä.\nHänen ruumiinsa viimeinen maja valmistettiin Niilo Kustaa Malmbergin\nhaudan viereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasvamistaan kasvoi herännäisyysliike Kiuruvedellä. Suurta siunausta\ntuottivat Malmivaaralle ja hänen työlleen Taneli Rauhalan, Arvi\nLogrenin, Juho Malkamäen y.m. merkkivierasten käynnit hänen luonaan.\nVarsinkin ensinmainitulta sai hän näinä aikoina paljon. Monesti\nkehoittavaa, jos kohta toisinaan vaikeuksiakin tuottavaa oli hänen\nyhteistoimintansa Juhani Niskasen kanssa. Tämä oli näet kovin\nvanhoillinen ja tässä vanhoillisuudessaan tavattoman itsepäinen.\nTavat, ajoneuvot, huonekalut, körttipuvun kuosit -- kaikki oli\nsäilytettävä juuri samankaltaisena kuin menneinä aikoina. Joka ei\nsiihen taipunut, joutui hänen ja hänen johtamansa joukon silmissä\nväärähenkiseksi. Niskanen ei ymmärtänyt Malmivaaran edustaman uuden\najanjakson aamutuulahduksia, jotka tahtoivat herättäen uudistaa\nkaavoihin kangistunutta herännäisyysliikettä virkeämpään, evankelisen\nvapauden mukaisempaan eloon. Hän vastusti kaikkea uutta, oli tämä\nsitten vaikka kuinka ilmeisesti ajan vaatimaa, sekä arvosteli kaikkia\npyrkimyksiä tuohon suuntaan mitä ankarimmin. Hyvin arka oli hän\nsitäpaitsi kuuluisalta isältään perimänsä nimen maineesta, vaatien\nesim., että Malmivaaran tuli toimittaa sana Iisalmeen, missä hän\nkulloinkin omassa seurakunnassaan piti seuroja. Logrenilta sai hän\ntästä syystä kerran ankarat nuhteet. Ne asettivat ehkä ainakin\nhetkeksi vähän hänen määräämishaluaan, mutta hänen katsantotapaansa\neivät tuon suoran ja voimakkaan pohjalaisenkaan neuvot ja opetukset\nsaaneet muuttumaan. Niinkuin vasta saamme nähdä, loukkaantui Niskanen\nmyöhemmin auttamattomasti Malmivaaraan ja tämän edistystoimiin\nherännäisyyden, hyväksi. Mutta jos hän myöhemmin Iisalmen\nheränneisiin saikin kylvetyksi epäluuloa yhä suurempaa huomiota\nherättävää nuorta pappia ja hänen edustamaansa, virkeämpään eloon\nuudistuvaa liikettä kohtaan, ei saanut hän Kiuruvedellä epäluuloja\neikä häiriöitä syntymään, ei näinä aikoina eikä myöhemminkään.\nMyönnettävä on sitäpaitsi, että hän, Malmivaaran täällä pappina\nollessa, useimmiten esiintyi tämän vilpittömänä ystävänäkin. Vielä\nvähemmin ulottui hänen eripuraisuuteen tuon tuostakin tähtäävä\nvaikutuksensa Kalajoenvarren herännäisyyteen. Täällä, samoinkuin\nKiuruvedelläkin, kasvoi kasvamistaan luottamus Malmivaaraan. Taneli\nRauhalan avatun kirstun ääressä oli Keski-Pohjanmaan herännyt kansa\nnähnyt tuon jo aikaisemmin sille rakkaaksi käyneen papin liikutuksen\nmurtamana leikkaavan suortuvan haudan lepoon kannettavan johtomiehen\ntukasta. Se tiesi, että hän oli kunnioittava hänen ja noiden muiden\n\"ukkojen\" muistoa, jotka herännäisyyden kovimpana koetusaikana olivat\nkantaneet hallavuosien jäätävää kylmyyttä ja monen raskaan työpäivän\nhellettä heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi, ja harvinaisen\nyksimielisenä tervehti se häntä sydämessään liikkeen johtomieheksi.\nKun useat Nivalan heränneet muutamia päiviä Rauhalan hautajaisten\njälkeen keskenään puhuivat tästä tilaisuudesta, muunohessa luetellen\nuseita kaukamatkaisia vieraita, lisäsi muuan vanhus kyyneleet\nsilmissään: \"ja se pappikulta\". Kaukana oli jo se aika, jolloin\nheränneet papit luottamuksella olivat lähestyneet tätä kansaa ja\nrakkaudella tehneet työtä sen keskuudessa. Oli jo näyttänyt siltä,\nettei tämä aika enää uudistuisi. Malmivaaran jaon ennakkoluuloista\nvapaa katsantotapa ja hänen luottamusta herättävä esiintymisensä\nheränneen kansan keskuudessa oli omiaan synnyttämään uutta toivoa\nHerran tulen syttymisestä monessa jo penseäksi käyneessä sydämessä\nja isien kalliin perinnön säilyttämisestä Kalajoen muistorikkailla\nrannoilla. Ja samaa toivottiin Niilo Kustaa Malmbergin pojasta\nSuupohjassakin, jonka herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, oli\nmitä likeisimmässä suhteessa Keski-Pohjanmaan liikkeeseen. Jo\n\"ukkojen\" aikana olivat herännäisyyden jaon hajoittamat rivit\nalkaneet ryhmittyä uudelleen ja Savon puolenkin liikkeen sirpaleisiin\noli Pohjanmaalla alkanut uudistus elähyttäen vaikuttanut, mutta\nvielä huomattavampi on se edistys, joka, Malmivaaran ryhdyttyä\nherännäisyyden palvelukseen, kaikkialla on nähtävänä.\n\nMalmivaaran kera vaikutti näinä aikoina herännäisliikkeen\npalveluksessa toinenkin merkkimies, jonka nimi jo XIX vuosisadan\nviimeisinä vuosikymmeninä oli tunnettu ja rakas kaikkialla\nherännäisyyden mailla. Tarkoitamme ennen mainitsemaamme Juho\nMalkamäkeä, josta seuraavassa muutama sana.\n\n_Juho Malkamäki_ syntyi Ylistarossa toukokuun 23 p:nä 1844. Hänen\nvanhempansa olivat talollinen Kustaa Malkamäki ja tämän vaimo\nMargareetta Malkamäki. Suupohjan herännäisyyden suuret muistot Niilo\nKustaa Malmbergin, Frans Oskar Durchmanin y.m. kuuluisain pappien\najoilta, jaon tuottamat riidat ja muut koetukset sekä herännäisyyden\nuudestaan ryhmittyminen ja elpyminen synnyttivät ja kehittivät lapsen\nja nuorukaisen mielessä elävää tietoisuutta siitä, että tuo liike oli\njotain, jonka edestä kannatti taistella, että se oli Jumalan työtä,\njonka jatkamiseen Herra pyhällä kutsumisella kutsui heränneitten\nisien lapset. Jo nuorena avasi Malkamäki sydämensä Herran äänelle\nja jota hartaammin hän sitä kuunteli, sitä rakkaammaksi kävi\nhänelle myöskin heränneitten isien perintö ja sitä kalliimmaksi\nvelvoitukseksi sen säilyttäminen nousevassa sukupolvessa. Mutta\ntämä velvoitus kuvastui hänelle näinä aikoina vielä ainoastaan\nvaatimuksena vilpittömään ja horjumattomaan uskollisuuteen\nherännäisyyden traditsiooneille ja näiden mukaiselle elämälle; mitään\njohtajanasemaa hän ei rohkeimmissakaan nuoruudenunelmissaankaan\nkoskaan tavoitellut. Hän vain tahtoi olla yksi niistä monista\nnuorukaisista, jotka näinä aikoina asettuivat heränneitten isien\nperinnön vartijoiksi.\n\nJo Logrenin julkisen toiminnan alku-aikoina kävi Malkamäki ahkeraan\nhänen seuroissaan, uskolliseen muistoon kätkien niissä saamansa\nopetukset ja neuvot. Niinkuin tiedämme, tarkoittivat nämä aina\nkäytännöllisen kristillisyyden synnyttämistä ja kasvattamista.\nMiten selvinä herännäisyydessä vakaantuneen opin ja hengellisen\nkatsantotavan pääpiirteet esiintyivätkin tuon kaikkien kunnioittaman\njohtomiehen puheissa, eivät ne ahdanneet kuulijain hengellistä\nelämää valmiin opinkaavan puitteisiin, vaan pyysivät herättää ja\nopastaa jokaista siihen persoonalliseen suhteeseen Herraan, jossa\nkristinuskon salaisuudet sydämelle kirkastuvat ja omasta kokemuksesta\neikä vain muiden puheista ja esiintymisestä tiedetään, kuka Jumala on\nja ken ihminen. Logrenin seuroissa oppi nuori Malkamäki paljon. Kun\nankarat sanat ja nuhteet kävivät kohti, oppi hän tuon ottamaan Herran\nkädestä, jos lohdutus ja virvoitus, ilo ja rauha jäi hänen osakseen,\npiti hän sitä saman Herran lahjana. Perityn tieto-uskon turviin hän\nei jäänyt, eikä riittänyt hänelle tietoisuus siitä, että hän kuului\nheränneeseen kansaan: omaa asiaansa hän valvoi pelastuksen Jumalan\nkasvojen edessä.\n\nPaljon laajeni Malkamäen näköpiiri matkoilla Logrenin ja muiden\nystävien kera Kalajoen-varrella. Täkäläisten heränneitten\njohtomieheen ja heidän sanankuulijoihinsa tutustui hän sitäpaitsi yhä\nlikeisemmin kotiseutunsakin seuroissa, joissa, niinkuin tiedämme,\nheitä usein nähtiin. Ja yhä monipuolisemmiksi ja rikkaammiksi kävivät\nhänen kokemuksensa, kun hän muiden heränneitten kera sai ulottaa\nmatkansa Savonkin herännäisyyden maille ja lähemmin tutustua liikkeen\nsikäläisiin muistoihin ja niihin uudestaan elpyvän hengellisen elämän\nilmauksiin, joita siellä nyttemmin oli alkanut näkyä. Malkamäen\nkehitykselle on epäilemättä ollut hyvin tärkeää, että hän näin\naikaisin, ennenkuin hän ajattelikaan esiintymistä seurapuhujana ja\noman puhujatavan muodostamista, sai kuulla niin monta eri-luontoista\nja eri tavalla lahjakasta seurapuhujaa, kuin Logren, Rauhala,\nJuurikoski, Malmivaara, Juhani Niskanen, puhumattakaan monesta\nmuusta vähemmän huomatusta miehestä, olivat. Varsinkin toiset\nnäistä olivat siksi eteviä puhujia, että yksinomaan yhtä semmoista\nkuuleminen helposti olisi päässyt liiaksi suunnittelemaan hänen omaa\nesiintymistään tulevaisuudessa ja estänyt sitä itsenäistä, kaikesta\nmatkimisesta vapaata puhujatapaa, joka on hänelle ominaista. Ja\nitsenäiseksi kehittyi hän muissakin suhteissa näiden opettajien\nkoulussa, sillä, noudattaen heidän neuvoaan, pyysi hän ennenkaikkea\nolla Herran opetuslapsena. Malkamäki oppi monipuolisesti,\npuolueettomasti ja totuuden hengessä arvostelemaan sitä hengellistä\nliikettä, johon hän kuului. Vaikka -- tahi juuri sentähden, että\nse oli hänelle niin rakas, ei ollut hän välinpitämätön siihen\nkuonaan nähden, jota hän siinä monessa paikoin näki, vaan oli\nalusta alkaen selvillä siitä, että synti, missä muodossa hyvänsä\nse sitten esiintyikin, oli synniksi tunnustettava ja semmoisena\nvastustettava. Menneiltä ajoilta perityistä vanhoista tavoista oli\nluovuttava, jos nämä eivät olleet omiaan rakentamaan heränneitten\nhengellistä elämää, vaan päinvastoin olivat sille vahingoksi.\nIsien, menneitten aikojen katsantotavan tukemat ja niistä johtuvien\nennakkoluulojen turvissa kehittyneet mielipiteet eivät saaneet olla\nesteenä, kun oli kysymyksessä Herran asia. Jos kukaan kunnioitti\nja rakasti herännäisyyden traditsiooneja ja niitä johtomiehiä --\nLogrenia, Rauhalaa y.m. -- jotka kovana aikana taistelivat näiden\ntraditsioonien säilyttämisen puolesta, niin Malkamäki, mutta tämän\nkunnioittavan rakkauden kera kehittyi hänen povessaan uusia,\nmenneiden aikojen herännäistyön raitistuttamista ja rikastuttamista\ntarkoittavia aatteita, jotka, myöhemmin täyteen itsetietoisuuteen\nkypsyneinä, olivat tuottavat paljon siunausta uuteen eloon elpyvälle\nherännäisyydelle.\n\nJo Malkamäen kehitys 1870- ja 1880-luvulla, puhumattakaan hänen\nmyöhemmästä toiminnastaan herännäisyyden palveluksessa, liittyy mitä\nlikeisimmin Wilh. Malmivaaran valmistumiseen liikkeen kaitsijaksi.\nVaikka he näinä aikoina vielä asuivat siksi kaukana toisistaan,\netteivät he hyvinkään usein voineet toisiaan tavata, syntyi heidän\nvälillään alusta alkaen lämmin ystävyys ja epäilyksistä vapaa\nluottamus. Tämä tulee näkyviin varsinkin niiltä ajoilta alkaen,\njolloin Malkamäki, Logrenin kuoltua, ryhtyy jatkamaan tämän työtä\nSuupohjassa. Ollen luonteeltaan ujo ja vaatimaton ei hän mitenkään\nollut altis \"kellokkaan\" tehtäviä hartioilleen ottamaan ja vielä\nvähemmin taipuvainen hän oli ulottamaan tätä vaikeaa tointa\nkotiseutujensa rajojen ulkopuolelle, mutta Malmivaaran kehoittava\nesimerkki ja tämän innostunut työ isien perinnön säilyttämiseksi\nkehoittamalla vaativat häntäkin noudattamaan heränneitten\nyksimielisesti ilmaisemaa toivomusta ja ryhtymään Logrenin työtä\njatkamaan. Malkamäki alkoi esiintyä puhujana seuroissa, alussa\narkaillen ja muutamin sanoin vain, mutta vähitellen voimallisemmin\nja Jumalan valtakunnan salaisuuksia perusteellisemmin selvittäen.\nHänen kokemukseen perustuva puheensa avasi yhä useampia sydämiä\nHerralle. Niin voimallisesti ja loogillisesti koottua kuin Logrenin\npuhe se ehkä ei ollut, mutta sen särkevä sävy ja sen syvälle tähtäävä\nevankelinen voima olivat omiaan aikaansaamaan jatkuvaa parannusta\nsekä ravitsemaan elämän tielle jo päässeitä. Yhdessä Malmivaaran\nvoimallisesti särkevän herätyshuudon kanssa muodosti Malkamäen puhe\nmahdin, joka on 1880-90 luvun elpyvän herännäisyyden tärkein tekijä.\nOn näet huomattava, että kummankin puheet rakkaudella, mutta samalla\ntinkimättömällä vakavuudella tuontuostakin vaativat heränneitä\nhuomaamaan, mitä ajan kello oli lyönyt, ja millaiseen uudistustyöhön\nkaikkien, joille isien perintö oli todella kallis, nyt tulisi ryhtyä.\nTämä kehoitus ei turhaan kaikunut, sillä sitä kannattamassa oli\nrakkaus ja Herran pelvon henki ja se pukeutui sitäpaitse taitavasti\nvalittuun muotoon, johon oli vaikea loukkaantua silloinkin, kun\nnuhde kävi kohti. Silmäilkäämme seuraavassa niitä uudistuksia\nherännäisyyden kehityksessä, joita Malmivaaran ja Malkamäen\nyhteistoiminta tarkoitti.\n\nTiedämme millä tavoin varsinaisen herännäisyyden johtomiehet liikkeen\nalkuaikoina olivat kohdelleet Renqvistin raittiuspyrinnöitä:\nhe olivat ne yksimielisesti hyljänneet. Seurauksena oli, että\nväkijuomien nauttiminen heränneitten pidoissa ja vierailuissa jäi\nyleiseksi tavaksi, niinkuin se muissakin sen ajan kansanryhmissä\nja seurapiireissä oli. Historia todistaa, että moni lehti Suomen\nherännäisyyden vaiheissa XIX vuosisadalla olisi toisennäköinen, jos\nKarjalan kuuluisan raittiusmiehen kehoitukset alusta alkaen olisivat\nsaaneet kannatusta herännäisyyden muilla mailla. Mutta jota enemmän\naika edistyi, sitä oikeammalta alkoi Renqvistin kanta näyttäytyä\nkaikille, jotka puolueettomasti ja ihmisten mieliä katsomatta\nasiaa ajattelivat. Ja herännäisyyden kunniaksi on tunnustettava,\nettä herännyt pappi, niinkuin olemme nähneet (IV, 295-297) oli\nensimmäinen, joka valtiopäivillä puhui ehdottoman raittiuden\npuolesta. Ja vielä suurempi käytännöllinen merkitys on annettava\nMalmivaaran ja Malkamäen työlle kysymyksessä olevassa suhteessa.\nMinnepäin viimemainitun ajatukset väkijuomien käytöstä heränneitten\npiirissä olivat kehittymässä, tulee näkyviin jo Logrenin aikana.\nMuistamme muunohessa, miten hän, voittaen itsensä, meni varoittamaan\ntuota kuuluisaa johtomiestä tämän lankeemuksista kysymyksessä\nolevaan syntiin. Myöskin Malmivaara oli loukkaantunut siitä\nvaromattomuudesta, jota moni herännyt väkijuomien käyttöön nähden\nosoitti. Hänkin ryhtyi taisteluun väkijuomien käyttämistä vastaan\nheränneitten piireissä, kehoittamalla kehoittaen kaikkia ehdottomaan\nraittiuteen. Samalle kannalle asettui Malkamäkikin.\n\nVoidaksemme oikein arvostella, miten suurta taitoa tämä Malkamäen ja\nMalmivaaran taistelu kysyi, tulee meidän ottaa huomioon se miltei\nrajaton kunnioitus, jota heränneet antoivat menneiden aikojen\njohtomiesten neuvoille ja opetuksille ja miten vastenmielisiä he\nolivat luopumaan näiden neuvojen ja opetusten mukaan muodostuneista\nja liikkeessä vakaantuneista tavoista. Paavo Ruotsalaisen\nauktoriteetti oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja kaikki tiesivät, että\nhän oli tuominnut tekopyhyydeksi Renqvistin taistelun kysymyksessä\nolevassa suhteessa. He tiesivät niinikään, että miltei kaikki muut\nheränneet papit sekä opissa että käytännössä ehdottomaan raittiuteen\nnähden olivat asettuneet Ruotsalaisen kannalle. Ja tämä katsantotapa\noli \"ukkojen aikana\" vakaantumistaan vakaantunut heidän johtamissaan\njoukoissa. Aikana, jolloin toistupalaiset vieraantumistaan\nvieraantuivat liikkeestä ja uusi suunta siitä yhä päättävämmin\npysyi erillään, yltyivät \"ukot\" ja heidän sanankuulijansa helposti\ntajuttavista syistä jyrkästi pitämään kiinni isien mielipiteistä\nja niistä periaatteista ja tavoista, joita noudattaen liike\nmenneinä aikoina oli kehittynyt ja suureksi kasvanut. Näin ollen\noli raittiuskysymykseen koskeminen paljon vaikeampi asia, kuin\npintapuolinen arvostelu olisi altis myöntämään, ja varma on, ettei\nsen muutoksen aikaansaaminen, joka 1880- ja 1890-luvulla kysymyksessä\nolevassa suhteessa on huomattava herännäisyyden mailla, olisi\nonnistunut mille johtajille tahansa. Että Malmivaara ja Malkamäki\nmuutamissa vuosissa saivat ehdottoman raittiuden siunauksen\nperiaatteessa tunnustetuksi heränneitten piireissä ja väkijuomien\nkäytön kokonaan poistetuksi heidän pidoistaan sekä melkein kaikkien\nyksityisestä elämästä, osoittaa miten suurta luottamusta he jo näinä\naikoina nauttivat kaikkialla herännäisyyden mailla.\n\nHuomattavana tekijänä uusimman herännäisyyden elvyttämisessä on ollut\n_\"Hengellinen kuukauslehti\"_, jota Malmivaara 1888 vuoden alusta\nalkoi toimittaa. Se ilmestyi painoarkin kokoisena kerta kuukaudessa,\nsisältäen paitsi hartauskirjoituksia ja eri tilaisuuksissa pidettyjä\nhartauspuheita, huomautuksia ja arvosteluja ajan polttavimmista\nuskonnollisista ja kirkollisista kysymyksistä, kertomuksia ja\nkuvauksia vanhoista manalle menneistä heränneistä, kirja-arvosteluja\ny.m. Ensimmäisenä ilmestymisvuotena sai lehti 900 tilaajaa, ja\ntämä tilaajamäärä kasvoi sittemmin vuosi vuodelta ripeästi. Jo XIX\nvuosisadan viimeisenä vuosina levisi \"Hengellinen Kuukauslehti\"\nkaikkiin seurakuntiin, missä heränneitä löytyi, ja sen merkitys\nheränneen kansan opettajana ja kokoojana tunnustettiin jo siihen\naikaan kaikkialla suureksi. V. 1898 oli tilaajamäärä noussut yli\n3,000.\n\nMalmivaaran näinä aikoina suorittama kirjallinen työ ei rajoitu\nniihin hänen lukuisiin kirjoituksiinsa, jotka täyttävät useimmat\nsivut yllämainitussa, heränneitten yhä rakkaammaksi käyneessä\naikakauslehdessä. Tavailen vielä tärkeämpi on muutama hänen\n1890-luvulla julkaisemansa kirja. Tarkoitamme hänen kielellisesti\nja osaksi muissakin suhteissa korjaamiaan \"Siionin Virsiä\" ja\n\"Hengellisiä lauluja\". Tässä näet ei ollut kysymyksessä vain vanhan\nkirjan vanhentuneen kielen korjaaminen, vaan ennen kaikkea tuon\nrakkaaksi käyneen kirjan käyttäjien vapauttaminen ennakkoluuloista,\njotka ehkäisevästi vaikuttivat koko herännäisyysliikkeen kehitykseen.\nAsian laita oli seuraava.\n\nHeränneitten miltei rakkaimmaksi kirjaksi oli monessa paikoin\nvuosikymmenien kuluessa tullut \"Siionin Virret\" ja \"Hengelliset\nlaulut\". Ainakin käytettiin näitä virsiä enemmän kuin mitään muuta\nhengellistä kirjaa. Jo lapsina olivat heränneet oppineet ne ulkoa\nja tutuimpana ohjeena sieluelämän eri tiloissa olivat heille näiden\nvirsien sanat. Opillisesti kyllä tiedettiin, että raamattu on ylin\nohje, mutta hyvin moni, joka ei asiaa sen tarkemmin ajatellut, antoi\nkäytännössä noille rakkaille virsille saman arvon. Puhumattakaan\nsiitä, että nouseva, kansakouluopetusta nauttinut sukupolvi\nennenpitkää olisi kyllästynyt Virsien kielellisessä suhteessa\nnyttemmin kerrassaan vanhentuneeseen muotoon, olisi tämän muodon\nsäilyttäminen ollut omiaan voimallisesti tukemaan sitä ahdasmielistä\nja kaavamaista katsantotapaa, joka ennen Malmivaaran esiintymistä\nsiellä täällä pyrki päästä vakaantumaan heränneitten piireissä.\nViittaus Lounais-Suomen rukoilijain suhteeseen uusiin hengellisiin\nja kirkollisiin kirjoihin riittää selvittämään, miten laajakantoinen\nMalmivaaran kysymyksessä oleva työ oli. Sitä suurempaa tunnustusta\nansaitsee tämä työ, kun hän paremmin kuin kukaan muu ymmärsi, miten\nkipeästi se tulisi koskemaan moneen vanhaan heränneeseen ja kuinka\nhelposti se voisi synnyttää uutta hajaannusta suuren jaon tuhoista\ntuskin tointuneessa liikkeessä. Eivätkä koskeneet sitäpaitsi\nMalmivaaran korjaukset ainoastaan kieltä, vaan muutakin. Muunohessa\nlausui hän itse esipuheessa, että hän oli \"jättänyt pois paljon\nvirsiä, koska ne epäraittiin herrnhutilaishenkensä takia loukkaavat\".\n\nMalmivaaran virsikokoelman ensimmäinen vihko ilmestyi v. 1891. Että\nsitä muutamissa paikoin epäillen, vieläpä moittienkin luettiin, näkyy\nesim. muutamasta, Sotkamosta \"Hengelliseen Kuukauslehteen\" lähetystä\nvikoilevasta arvostelusta, jonka olivat kirjoittaneet \"joukko näitten\n(virsien) rakastajia\" ja jossa muunohessa sanotaan: \"Kostein silmin\nja vapisevin käsin pitelimme tätä uutta kokoelmaa käsissämme, sen\nläpi katseltuamme. Sisällinen ääni sanoi: tässä ei ole meillä enää\nnuo entiset rakkaat Sionin Virret ja Hengelliset Laulut, joita\nhurskasten esi-isäimme kera veisasimme.\" Vielä ankaramman tuomion\njulisti Juhani Niskanen Malmivaaran virsikokoelmasta, kiroomalla\nhänet Vanhan testamentin pyhien, heränneitten johtomiestenkin\njoskus käyttämällä kirouksella. Ei sovi kummastella, että Iisalmen\nheränneet, jotka muutenkin olivat alttiit vikoilemaan Pohjanmaan\nherännäisyysliikettä, asettuivat suosimansa johtomiehen kannalle,\njääden siten elpyvästä herännäisyysliikkeestä; yhä enemmän syrjään.\nKiuruvedellä sitävastoin, mistä Malmivaara v. 1892 oli muuttanut\nPaavolaan, jonka kirkkoherraksi hän edellisenä vuonna oli määrätty,\notettiin uudet Siionin virret luottamuksella vastaan heti kokoelman\nvalmistuttua v. 1893. Näin kävi myöskin Kalajoen-varrella ja\nSuupohjassa. Oudolta, vieläpä arveluttavaltakin muutos alussa\nmuutamien vanhusten mielestä näillä herännäisyyden sydänmailla\ntuntui, mutta luottamus Malmivaaraan sekä se yksimielisyys, jonka\nhänen ja Malkamäen työ varsinkin näillä seuduin oli saanut aikaan,\npoisti ennenpitkää kaikki epäilykset. Toistupalaisuuden vuosi\nvuodelta pienenevissä ryhmissä sitävastoin pidettiin taipumattomasti\nkiinni vanhoista virsistä, ja uusien käytäntöön ottaminen suuressa\nherännäisyysliikkeessä eroitti ensinmainitut ryhmät entistä jyrkemmin\nsiitä. Toistupalaisten silmissä oli Malmivaaran virsikokoelma ja sen\nkäytäntöön ottaminen uusi todistus siitä väärästä hengestä, josta he\njo kauan olivat \"niskaslaisia\" tuomiten syyttäneet.\n\nXIX vuosisadan herännäisyyden viimeisen vuosikymmenen vaiheisiin\nkuuluu myöskin oman kirjakustannusliikkeen perustaminen heränneille.\nHuhtikuussa v. 1892 levitettiin herännäisyyden valtamailla\nMalmivaaran ja muutaman hänen ystävänsä allekirjoittama kehoitus\nperustaa kirjakustannusosakeyhtiön, jossa kehoituksessa muunohessa\nlausuttiin:\n\n\"Syvä huokaus kohoaa tätä nykyä armaan kansamme sydämestä. Vaikka\nonkin näennäisesti ulkonaisten rasitusten vaikuttama, ei sovi\nkieltää, että siinä ilmenee entistä syvempi totuuden kaipio. Jumalan\nsana alkaa vaatia puoleensa yhä suurempia joukkoja, ja valheen sana\nalkaa toimia yhtä rintaa. Jos milloinkaan, niin on ainakin sellaisena\naikana velvollisuus hankkia kansalle taattua, raitishenkistä,\nraamatullista kirjallisuutta, jonka avulla hengellinen kehitys\nvoi käydä hengelliseen suuntaan\" -- -- -- \"Kansassa on säilynyt\nterveellinen arkuus uuteen kirjallisuuteen nähden. Lukemattomat\ntotuutta etsivät eivät uskalla uusia kirjoja ostaa, kun ei ole\ntakeita niiden hengestä, ja nuo vanhat rakkaat kirjat, joista\nisämme vaivoissaan ja taisteluissaan hakivat virvoitusta ja voimaa,\novat enimmäkseen kirjakaupoista loppuun myydyt. Sitäpaitse on\nkieli niissä vanhentunutta ja kaipaa kipeästi korjausta, joka\nei turmele henkeä eikä laimistuta sisällystä. Onhan oikeutettu\nharrastus tuon kallisarvoisen aarteen säilyttämiseksi harhaoppien\npyörteessä häilyvälle kansallemme. -- Kun monesti on vaikea saada\nkustantajia sellaisille kirjoille, on meissä herännyt ajatus, että\nolisi perustettava kustannusosakeyhtiö, joka ottaisi tehtäväkseen\nyksinomaan sellaisen uskonnollisen kirjallisuuden kustantamisen,\njoka, perustuen raamatun sanaan sen kokonaisuudessa, liikkuu\nLutherin, Arndtin, Freseniuksen, Nohrborgin y.m. edustamalla\npohjalla, ja joka kirjallisuus vanhoista ajoista saakka on tullut\nrakkaaksi etenkin maamme heränneelle kansalle sekä kaikille,\njotka kammovat lihalle mieluista, suolatonta evankeliumia tai\nparannuksetonta uskoa.\"\n\nSuurta ymmärtämystä sai tämä kehoitus heränneen kansan puolelta\nosakseen. Jo kuukauden kuluessa merkittiin 2,500 sadan markan\nsuuruista osaketta. Suurin osa merkitsijöistä oli talonpoikia.\nHeinäkuun 6 p:nä 1892 pidettiin perustava yhtiökokous Ylivieskan\nkirkonkylässä sijaitsevassa Ylitalonimisessä talossa. Tilaisuuteen\noli kokoontunut paitsi muutamia pappeja ja muita säätyhenkilöitä noin\n700 nouseva kansanjoukko, miltei yksinomaan herännyttä kansaa. Suurin\nosa oli kotoisin Kalajoen-varrelta ja Suupohjasta, mutta Savostakin\noli kutsua noudatettu. Kaikkiaan oli kansaa 18 eri seurakunnasta.\nTilaisuus oli juhlallinen. Se alkoi hartaushetkellä Ylitalon\nkoivuilla koristetulla pihalla. Sääntöjen laatimisessa vallitsi mitä\nsuurin yksimielisyys. Yhtiön nimeksi määrättiin _Herättäjä_ ja sen\ntoimintapaikaksi Oulun kaupunki. -- \"Hengellisessä Kuukauslehdessään\"\nkerrottuaan kokouksesta ja siinä tehdyistä päätöksistä, lopetti\nMalmivaara kuvauksensa tästä tilaisuudesta seuraavin sanoin:\n\n\"Kokous päätettiin hartaushetkellä, jossa puhui sydämestä sydämeen\nmeneviä sanoja talollinen J. Malkamäki. Harvoin saa kuulla niin\nelävähenkistä veisuuta, kuin tuossa tilaisuudessa, ja sydäntä\nsärkevää oli nähdä tuon lukuisan kansaston viimeksi polvistuvan\nJumalan eteen itkien rukoilemaan Häneltä armoa ja varjelusta\nitsellensä, kirkollemme ja lapsillemme sekä uutta herätystä koko\nkansallemme. Ikään eivät katoa tuosta tilaisuudesta saadut muistot,\njotka ovat uusi elävä todistus siitä, että Herra elää ja pyytää\nmeitäkin saattaa elämästään osallisiksi.\"\n\nTähän tapaan ajattelivat muutkin Herättäjä-yhtiön perustavassa\nkokouksessa käyneet. Kaikki tunsivat, ettei sen merkitys rajoittuisi\nvain siihen päivään, jona se pidettiin, vaan että siinä Herraa\navuksi huutamalla tehdyt päätökset tulisivat kantamaan hedelmää\ntulevaisuudessakin. Laskut yhtiön taloudellisesta kannattavaisuudesta\nsupistuivat kyllä ennenpitkää paljon pienemmiksi, kuin alussa oli\narveltu, tuottaen joskus johtokunnalle huoliakin, mutta henkisessä\nja hengellisessä suhteessa olivat tulokset rohkeimpiakin toiveita\nsuuremmat. Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat jo lähinnä\nseuraavina vuosina heränneitten suuriksi juhlatilaisuuksiksi, joihin\ntuhansiin nousevissa joukoissa herännyttä kansaa läheltä ja kaukaa\nsaapui. Paitsi v. 1899, jolloin vuosijuhla vietettiin Kiuruvedellä,\npidettiin nämä kokoukset 1890-luvulla, niinkuin tavallisesti\nmyöhemminkin, Pohjanmaalla -- Malkamäen talossa Ylistarossa (1893),\nPalosaaren talossa Nivalassa (1894), Paavolan pappilassa (1895),\nJaskarin talossa Nurmossa (1896), Suvannon talossa Ylivieskassa\n(1897), Aution talossa Ylistaron Untamalan kylässä (1898). Se\nsuuremmoinen vieraanvaraisuus, jota herännyt kansa alusta alkaen\nnäissä tilaisuuksissa on osoittanut kokouksiin saapuneille, ja\nsatoihin nousevat hevoskyydit, jotka rautatien asemilta kuljettivat\nmatkustajia juhlapaikalle ja sieltä takaisin, ovat nekin puolestaan\nvoimallisesti todistaneet, että heränneet vieläkin ovat alttiit\ntekemään uhrauksia isien perinnön säilyttämiseksi.\n\nHerättäjän vuosikokoukset muodostuivat alusta alkaen\nhartaustilaisuuksiksi. Ja hengellistä elämää herättäviä, virkistäviä\nsekä rakentavia ne ovat olleet. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen\non näissä kokouksissa syttynyt uudelleen monessa jo kylmenevässä\nsydämessä. Tärkeätä on niinikään ollut, että näissä tilaisuuksissa\non yhdessä muisteltu herännäisyyden vaiheita menneinä aikoina\nja näistä keskusteluista päästy yhä paremmin käsittämään, miten\nvaikeissa oloissa heränneitten isien perintö monesti koottiin,\nkuinka suurissa ahdingoissa sen säilyttäjät sittemmin usein olivat\nja kuinka velvoittavana vaatimuksena poistuvat sukupolvet uskoivat\nsen hoidon ja kartuttamisen lapsilleen. Seurustelu muiden seutujen\nheränneitten kanssa rikastutti kalliiden muistojen varastoa,\nvapautti kotiseudun yksipuolisesta ja ahtaasta katsantotavasta,\nlaajensi näköpiiriä ja auttoi käsittämään, mitä toimenpiteitä\nedistyvä aika Suomen herännäisyyden edustajilta vaati. Tämä koski\nvarsinkin liikkeen suhdetta niihin sivistysvaatimuksiin kansan\nsyvien rivien hyväksi, joita yhä kuuluvammin juuri näinä aikoina\njulki lausuttiin. Hyvän pohjan heränneitten liiallisesta arkuudesta\nkaikkeen uuteen nähden vapautuvalle katsantotavalle oli Logren\nlaskenut puolustamalla kansakouluja y.m. sivistystyöhön vaativia\ntoimenpiteitä, mutta tuon etevän johtomiehen näitä asioita koskevat\ntuumat ja mielipiteet olivat kehitettävät ja johdatettavat enemmän\nhedelmää kantamaan. Tässäkin suhteessa oli Malkamäki kotiseuduillaan\nsekä matkoilla herännäisyyden muilla mailla tehnyt paljon työtä.\nSuuri oli se ymmärtämys, minkä Malmivaaran tuumat heränneen kansan\nkaikenpuoliseksi kehittämiseksi häneltä saivat osakseen, ja taidolla\nhän valmisti niille vastakaikua tuon kansan sydämessä. Varsinkin\nyksi näistä Malmivaaran tuumista ansaitsee huomiota. Hän näet alkoi\njo 1890-luvulla miettiä kansanopiston perustamista heränneitten\nlapsille. Tätä opistoa hän suunnitteli jyrkän herännäisyyden\nkannalla toimivaksi kasvatus- ja sivistyslaitokseksi. Herättäjän\nvuosijuhlassa Nurmossa v. 1896 otti hän ensin asian puheeksi.\nEhdotus sai osakseen lämmintä myötätuntoa Suupohjassa, mutta ei\nvielä muualla, jonka tähden se toistaiseksi jäi vain ehdotukseksi.\nNiin kävi muutaman toisenkin, niinikään Malmivaaran tekemän\nehdotuksen, jonka silmämääränä oli hengellisen elämän elvyttäminen\nherännäisyyden mailla. Tarkoitamme Herättäjän toiminnan laajentamista\nsisälähetysseuran perustamisella liikkeelle. Yllämainitussa,\nUntamalassa v. 1898 pidetyssä vuosijuhlassa päästiin niin pitkälle,\nettä valittiin 20-miehinen toimikunta laatimaan ehdotusta\ntämänkaltaisen seuran toiminnalle, mutta hanke jäi toistaiseksi\nvielä toteutumatta. Myöntää täytyykin, että tämä yritys, samoinkuin\nkansanopiston perustamistuumat, vaatikin pitempiaikaista valmistusta\nsekä kysyi kustannuksia, joita oli sitä suurempi syy punnita,\nkun kustannusosakeyhtiö Herättäjän tulot eivät siihen aikaan\nvielä riittäneet sen menoja korvaamaan. Mutta vaikka kysymyksessä\nolevat hankkeet toteutuivatkin vasta myöhemmin, kuuluvat niiden\nsyntysanat kuitenkin Suomen Siionin XIX vuosisadan historiaan, nekin\npuolestaan todistaen, miten kallisarvoisia tehtäviä tämän vuosisadan\nherännäisyys jätti perintönä seuraavalle. Kun tulevaisuudessa\nliikkeen vaiheet 1880- ja 1890-luvuilla, joita tämän kirjoittaja\nhelposti tajuttavista syistä ei ole voinut kuin aivan ylimalkaisesti\nkäsitellä, tarkoin tutkitaan ja noina aikoina tehdyn työn tulokset\ntäysin näkyvät, on tutkija löytävä yhä uusia näkökohtia todistamaan,\nmiten tärkeä varsinkin Wilhelm Malmivaaran ja Juho Malkamäen toiminta\nherännäisyysliikkeen riveissä jo silloin oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMalmivaaran kera toimivat XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä\nelpyvän herännäisyysliikkeen hyväksi muutamat papit, joiden\nmuisto kauan on säilyvä heränneen kansan kiitollisessa mielessä.\nHuomattavimmat heistä mainittakoon seuraavassa.\n\nVoimallisena kaikui 1880-luvulla Nilsiässä, Rautavaaralla,\nPielisjärvellä sekä seuraavan vuosikymmenen alussa Rääkkylässä ja\nTuusniemellä _Johannes Sidensnören_ herätyshuuto. Hän oli syntynyt\ntalonpoikaisista vanhemmista Liperissä v. 1855 ja epäilemättä jo\nlapsuudessaan tutustunut heränneitten katsantotapaan. Tultuaan\npapiksi v. 1884, antautui hän koko sydämestään uupumistilastaan\nheräjävän herännäisyyden tulkiksi. Sidensnören heikko terveyskään ei\nvoinut lamauttaa sitä innostusta, millä hän toimitti paimentyötään.\nHänen sanankuulijansa ovat kertoneet, että hän monesti, voimiaan\näärimmäisiin asti jännitettyään, sylki verta astuttuaan alas\nsaarnatuolilta. Herran huoneen kiivaus kulutti häntä. Jo v. 1892\nkutsui Ylipaimen hänet kotia.\n\n_Josef Fredrik Cajan_, ennen (II, s. 528 ja 534) mainitun,\nhistoriankirjoittajana tunnetun J. F. Cajanin (k. 1887) poika\nsyntyi 1850 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan ylimääräisenä\npappina Lohtajalla ja Lestijärvellä, pääsi hän v. 1882 Reisjärven\nja v. 1897 Lohtajan kirkkoherraksi. Jo näinä aikoina oli Cajanin\nvakaata herännäisyysleimaa kantava koti heränneitten rakkaimpia\nkäyntipaikkoja ja hänen nimensä tosi ystävän nimenä tunnettu\nlaajoissa piireissä.\n\nYhtä muuttumattomalla uskollisuudella kuin Cajan on Erkki Pesonen\n(synt. 1856) vuodesta 1881, jolloin hänet vihittiin papiksi,\npalvellut uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä. Oltuaan\nylimääräisenä pappina Kauhavalla, missä muiden kera varsinkin ennen\n(III, 433) mainittu Sven Toppari häneen vaikutti, pääsi hän v. 1890\nMuhoksen kappalaiseksi, jossa virassa hän vielä vuosisadan lopussa\noli. Puhujana Herättäjän vuosijuhlissa, kirjoituksillaan Hengelliseen\nKuukauslehteen sekä vilpittömällä rakkaudellaan heränneisiin\non Pesonen saanut paljon ystäviä niiden seurakuntien rajojen\nulkopuolellakin, joissa hän pappina on toiminut.\n\nNilsiästä siirrettiin ennen (IV, 531) mainitsemamme Pekka Korhonen\nv. 1891 Ylivieskaan, missä hän, heränneisiin yhä likemmin\nliittyneenä, toimi kirkkoherranapulaisena ja -sijaisena kaksi\nvuotta, joiden kuluttua tapaamme hänet kappalaisena Vihannissa, jota\nvirkaa hän hoiti vielä vuosisadan lopussa. Korhosen ääni kuului\nkaikissa 1890-luvulla pidetyissä Herättäjän vuosijuhlissa sekä\nlukuisissa muissa tilaisuuksissa, joihin heränneitä eri seuduilta\nkokoontui. Hänenkin kirjoituksiaan tapaa tuon tuostakin näiden\nvuosien Hengellisessä Kuukauslehdessä ja hänen nimensä Herättäjän\nkustantamien julkaisujen kansilehdillä.\n\nKainuunmaan etäisillä seuduillakin oli herännäisyydellä XIX\nvuosisadan lopussa huomattu edustaja ja luotettava kannattaja.\nTarkoitamme Kajaanin kappalaista _Johannes Väyrystä_ (synt. 16/4\n1860). Tultuaan papiksi v. 1885, toimi hän ensin ylimääräisenä\npappina Haapajärvellä sekä sittemmin Revonlahdella vuoteen 1894,\njolloin hän muutti Kajaaniin. Väyrynen on ahkerasti kirjoittanut\nkirjoituksia Hengelliseen Kuukauslehteen, jota paitsi Herättäjä on\njulkaissut hänen syvämietteisiä kirjoituksiaan. Puhujanakin tuli\nhän jo 1890-luvulla heränneitten vuosijuhlilla y.m. tunnetuksi.\nRakkaudella paimentyössään liittyen herännäisyyden vanhoihin\ntraditsiooneihin, joita hän ymmärtämyksellä heränneitten lapsilta\ntutkien tiedusteli, nähtiin hänet usein niissä tilaisuuksissa\nja kokouksissa, joissa neuvoteltiin liikkeen järjestämisestä ja\nelvyttämisestä.\n\nMuista herännäismielisistä ja herännäisyyteen näinä aikoina\nliittyneistä vanhemmista papeista mainittakoon vielä Pielisjärven\nkappalainen _E. K. Kyander_ (synt. 1852), joka 1890-luvulla ahkerasti\nkirjoitteli Hengelliseen Kuukauslehteen, sekä Jalasjärven kappalainen\n_Y. G. Forsman_ (synt. 1857), joka niinikään oli ensimmäisiä\nsielunpaimenia, jotka avonaisesti tunnustivat kannattavansa uudestaan\nelpyvää herännäisyysliikettä.\n\nRuotsinkielisen Pohjanmaan herännäisyyteen luettavista papeista XIX\nvuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä on huomattava _Jaakko Joel\nWegelius_. Hän syntyi v. 1846 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan\nsielunpaimenena eri seuduilla ja oltuaan muunohessa kappalaisena\nLapualla (1885-88), pääsi hän viimemainittuna vuonna kirkkoherraksi\nKruununkylään, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti v. 1914.\nWegeliuksen vilpittömyys ja hänen vakava, nöyrä mielensä hankkivat\nhänelle paljon ystäviä herännäisyyden suomenkielisissäkin seuduissa.\nUudestaan elpyvään herännäisyysliikkeeseen suhtautui hän aina\nmyötätuntoisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos vanhemmat papit jaon ajoilta perittyjen ennakkoluulojen estäminä\nylimalkaan suhtautuivatkin kylmästi 1880- ja 1890-luvulla uuteen eloon\nvirkistyvään herännäisyysliikkeeseen ja pysyivät sille vieraina,\nliittyi siihen jo vuosisadan lopussa paljon uusia, sielunpaimenen\ntehtäviin valmistuneita miehiä. Seuraavat heistä ottivat jo XIX\nvuosisadan lopussa osaa Herättäjän kokouksiin ja olivat jo siihen\naikaan heränneelle kansalle tuttuja ja rakkaita: _A. V. Karttunen_,\nsynt. 1864 ja vihitty papiksi 1888, _R. Makkonen_, synt. 1863,\nvihitty papiksi 1893, _K. Z. Simelius_, synt. 1870, vihitty papiksi\n1893, k. 1916, _A. Riihimäki_, synt. 1869, k. 1904 ja _A. Oravala_,\nsynt. 1869, jotka vihittiin papeiksi 1896, _F. V. Leino_, synt. 1873,\nk. 1914 ja _J. Hannuksela_, synt. 1866, jotka vihittiin papeiksi\n1897, sekä _M. L. Saaninkoski_, synt. 1872 ja vihitty papiksi 1898.\nVuosisadan vaiheessa kasvoi näiden herännäisyyden riveihin astuvien\nnuorten pappien luku paljon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispa K. K. Ottelin (k. 1864) ja arkkipiispa Edvard Bergenheim (k.\n1884) olivat viimeiset kirkon hallitusmiehistä, joiden muistoon\nliittyy vainomielisyyttä herännäisyyttä vastaan. Kauan ei viipynyt,\nennenkuin herännäisyyden ystävät näissä piireissä tapasivat miehen,\njoka osoitti liikkeelle ja siihen liittyneille papeille ystävällistä\nmieltä. Tarkoitamme G. Johanssonia, joka jo Kuopion hiippakunnan\npiispana (1885-96) oli tilaisuudessa tutustumaan liikkeen silloisiin\noloihin Pohjois-Savossa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Paitsi\nettä hän suhtautui siihen ymmärtämyksellä ja myötätunnolla, on\nhuomattava, että hänen hierarkkisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapaa\nkatsantotapansa, hänen veljellinen esiintymisensä papistoa kohtaan\nja ennen kaikkea hänen syvälliseen uskonnollisuuteen perustuva\nkatsantokantansa olivat omiaan voimallisesti painamaan alas vanhoja,\nherännäisyyttä tuomitsevia ennakkoluuloja sekä valmistamaan uutta\naikaa, jossa tämäkin liike entistä vapaammin voisi vakaantua ja\nkehittyä. Tätäkään näkökohtaa emme saa syrjäyttää, jos mielimme\npuolueettomasti arvostella herännäisyyden nousua XIX vuosisadan\nviimeisinä vuosikymmeninä.\n\nSilmäillessämme herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan loppuaikoina,\nkiintyy huomiomme niihin henkilöihin, jotka liikkeen aikaisemmilta\najoilta olivat jääneet silloiselle sukupolvelle todistamaan, mitä\nolivat nähneet ja kokeneet.\n\nHuomattavin näistä vanhoista oli Suupohjassa ennen (III, 433)\nmainittu _Sven Toppari_ eli Heikkilän Vennu, joksi häntä\nkotiseudullaan tavallisesti nimitettiin. Niinkuin olemme nähneet,\noli hän N. K. Malmbergin likeisimpiä ystäviä, joka näkyy siitäkin,\nettä tämä vähä ennen kuolemaansa määräsi hänet nuorimman poikansa\nholhojaksi. Toppari puolestaan kunnioitti Malmbergia elämänsä loppuun\nasti muuttumattomalla kunnioituksella. Kun hän puhui \"pastorista\",\npiti jokaisen tietää, että hän omisti tämän nimen oikeastaan vain\nyhdelle -- Malmbergille. Herätykseen tuli hän v. 1840. jolloin\nherätyksen tuulet niin voimakkaasti puhalsivat muunmuassa Kauhavalla,\nmissä hän asui. -- Vaikkei Topparilla milloinkaan ollut Malmbergista\nmuuta sanomista kuin hyvää ja vaikkei hän vikoillut Vilh.\nNiskastakaan, joutui hän ensinmainitun kuoltua kuitenkin erilleen\nsiitä joukosta, joka, liittyen näiden johtomiesten opetuksiin, jäi\nedustamaan varsinaista herännäisyyttä. Voimallinen oli tosiaankin se\neripuraisuuden ja eriseuraisuuden henki, jonka alaisena silloinen\nherännäisyys oli, kun ei Topparikaan hajoittavalta vaikutukselta\nsäilynyt. Mutta ei hän silti uuden suunnan tai toistupalaisten tavoin\nvikoillen tuominnut uudestaan kokoontuvaa herännäisyysliikettä,\nhän vain alakuloisena vetäytyi siitä syrjään. Hän oli Malmbergin\najan miehiä eikä päässyt kotiutumaan niissä olosuhteissa, joihin\nherännäisyys nyttemmin oli johtunut.\n\nToppari oli lahjakas ja syvämietteinen mies. Ahkerasti luki hän\nraamattua, pyytäen perehtyä varsinkin Paavalin kirjeisiin. Ne\nkovat koetukset, joiden alaiseksi hän usein joutui -- muunohessa\ntäytyi hänen saattaa kaikki lapsensa, joista hänellä muutenkin oli\npaljon surua, toisen toisensa perästä hautaan -- ahdistivat häntä\nlikemmäs Herraa. Hänen luonnettaan ja uskonnollista kantaansa kuvaa\nesim. seuraava. Kerran matkalta tullessaan löysi Toppari talonsa\ntuhkaläjänä. Raunioilla istuvalta isännältä kysyi muuan ohimenevä:\n\"Mitä ukko nyt ajattelee?\" Vastaus kuului: \"Olen kiitollinen\nJumalalle siitä, kun niin vähän antoi palaa. Minulta on palanut\nainoastaan koti ja kartano, mutta palamatta jäi pelto ja karja, raha,\ntavara, hyvä puoliso, hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallitusmeno,\ntarpeellinen ilma, rauha, terveys, hyvät tavat, uskolliset ystävät,\nhyvät kylänmiehet ja muita senkaltaisia\". -- Puhujana seuroissa ei\nToppari milloinkaan liene esiintynyt, mutta sitä huomattavammat\nolivat hänen ahtaammissa piireissä lausumansa neuvot ja opetukset,\njoiden kohti käypää voimaa pureva, harvinaisen taitava iva silloin\ntällöin lisäsi. Varsinkin nuoriin pappeihin, Malmivaaraan, Erkki\nPesoseen y.m. oli hänen vaikutuksensa suuri. -- Uusiin, Suupohjassa\nennen tuntemattomiin uskonnollisiin liikkeisiin, evankeliseen\nja vapaakirkolliseen suuntaan, suhtautui hän jyrkästi hyläten,\ntavallisesti kohdellen niiden tunkeilevia edustajia leikillisellä\nivalla.\n\nHuolimatta Topparin vieraantumisesta herännäisyysliikkeestä, jota hän\nsitäpaitsi elämänsä loppuaikoina jälleen lähenteli, pitivät kaikki,\njotka likemmin olivat häneen tutustuneet, häntä huomiota ansaitsevana\nkristillisenä luonteena ja varsinkin siihen nähden historiallisena\nhenkilönä. -- Toppari kuoli 70 vuoden ikäisenä v. 1893.\n\nSamana vuonna, kuin Toppari, kuoli toinenkin Suupohjan herännäisyyden\nmerkkimiehiä, seurapuhujanakin tunnettu, ennen (IV, 523) mainittu\nJaakko Sinnenmäki. Syntyneenä Lapuan Hellanmaalla v. 1820 ja siellä\nmieheksi varttuneena oli hän 20 vuoden ikäinen, kun N. K. Malmbergin\nvoimallinen herätyshuuto sai niin monen nuorukaisenkin näillä seuduin\nvedetyksi parannuksen tielle. Yksi näistä oli Sinnenmäkikin, vaikka\nhän alussa vastusteli ja huvitusten pyörteessä koetti tukehuttaa\nlevottomaksi tulleen omantuntonsa ääntä. Mutta kun hän sitten\nantautui tätä ääntä kuulemaan ja usein rupesi käymään Malmbergin\nseuroissa, liittyi hän päättävästi heränneisiin ja pysyi uskollisena\ntälle päätökselleen elämänsä loppuun asti. Ja heränneitten liitossa\nsekä kanssakäymisessä heidän kanssaan kehittyi hän jaloksi ja paljon\nhyvää vaikuttavaksi kotiseutunsa herännäisyysliikkeen pylvääksi.\nSinnenmäki oli omantunnon mies, ankara itseään kohtaan ja ankara\nsynnille, näkyi tämä sitten hänen omissa uskonheimolaisissaan\ntai muissa. Mutta muisto hänen taisteluista Herraa vastaan\nnuoruudenaikana oli Pyhän hengen koulussa tehnyt hänet nöyräksi, ja\nsentähden oli hän erinomaisen lempeä erehtyviä kohtaan. Ja hellää\nleimaa kantoivat juuri tästä syystä hänen seurapuheensakin, hellää\nja sentähden niin viehättävää. Perheenisänä sekä talonsa isäntänä\noli Sinnenmäki jalona esimerkkinä kaikille, jotka hänet tunsivat.\nHänen tosi kristillistä luonnettaan täydentämässä oli sääliväisyys\nkaikkia kärsiviä kohtaan, joka sääliväisyys muunohessa osoittautui\naineellista apua tarvitsevien alttiissa auttamisessa. Sinnenmäki\noli tunnettu laajalti heränneitten piireissä ja varsinkin hänen\nkotiseudullaan on hänen muistonsa vielä tänään rakas. Hän kuoli\nsyyskuun 28 p:nä 1893. Satoihin nouseva ystäväjoukko saattoi hänet\nkaipuulla Lapuan kirkkomaalle, missä hänelle oli valmistettu\nviimeinen leposija hänen asetoverinsa Arvi Logrenin haudan\nläheisyyteen.\n\nSuupohjan herännäisyyden merkkihenkilöistä vetää vielä XIX vuosisadan\nviimeisellä vuosikymmenelläkin huomion puoleensa ennen (IV, 479)\nmainittu Justiina Rautakorpi eli \"Rautakorven Tiina\". Hän näet\nkuoli vasta v. 1893 ja oli loppuun asti sama teräväpäinen ja muihin\npaljon vaikuttava nainen kuin elämänsä paraimpina vuosina. Varsinkin\nnuorista tytöistä piti hän äidillistä huolta, kylväen heidän\nsydämiinsä elämän sanan siemeniä. Mutta muitakin hän nuhteli synnistä\nja neuvoi elämän tielle. Hän oli niitä harvoja, joiden tapana on\nitkeä itkevien ja iloita Herrassa iloitsevien kanssa. Myöskin\n\"koulumestarina\" oli hän tunnettu. Taipumattomimpia ja kankeimpia\nlukijoita toimittivat papit monesti hänen kouluunsa. Siellä heidän\nmilloin tukkapöllyn, milloin juustopalan kehoittamina, täyttyi tehdä\ntyötä, sillä seurauksella, että he oppivat. Talvisaikana oli hänen\ntupansa täynnä sekä hyviä että huonoja lukijoita. -- Suurta iloa\ntuotti Tiinalle nuorten pappien liittyminen heränneisiin. Hän nimitti\nheitä pojikseen, silitti heidän päätään ja lausui: \"Onpa minulla\nsinussakin oikein kaunis poika\".\n\n\"Milloinkahan tälle minun pitkälleperjantailleni ilta joutuu?\"\nkirjoitti Tiina keväällä 1893 Malmivaaralle. Se tuli saman vuoden\njoulukuussa. Hän oli silloin 78 vuoden vanha.\n\nKeski-Pohjanmaallakin eli vielä vuosisadan lopussa menneiltä ajoilta\nheränneitten piirissä laajalti tunnettu vanha nainen, ennen (II,\n69) mainittu Kaisa-Liisa Oja, eli \"Vaivalan mummo\", jolla nimellä\nhäntä vielä tänään muistetaan. Samoinkuin Rautakorven Tiina oli\nhänkin tunnettu kauniista veisuäänestään. Niinkuin muistamme, hän\nensin Kalajoen-varren heränneille opetti Siionin virsien säveleet.\nKaisa-Liisa Oja kuoli kotipitäjässään, Nivalassa, v. 1901 79 vuoden\nvanhana. -- Toinenkin Kalajoen-varren vanhoista heränneistä naisista\non edellä muiden muistettava: _Fredrika Ylitalo o.s. Olmola_ (k.\n1883). Varsinkin kotipitäjässään Ylivieskassa sai hän heränneiltä\nosakseen yksimielistä kunnioitusta ja rakkautta, ollen kristillisellä\nvaelluksellaan ja valvovalla mielellään kehoittavana esimerkkinä\nkaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa.\n\nV. 1875 kuoli 85 vuoden vanhana Nivalassa Kalajoen käräjien ajoilta\ntunnettu, ennen mainittu Matti Niemi. Niinkuin olemme nähneet,\noli hän tuon pitkän käräjäjutun aikoina oikeudessa syytettyjen\nheränneitten talonpoikien eturivin miehiä, eli oikeammin: Paavo\nRuotsalaista lukuunottamatta heidän huomatuin edustajansa. Silloin\nniin urhoollisesti puolustamalleen vakaumukselle pysyi hän\nuskollisena loppuun asti.\n\nNiinä aikoina, jolloin Herättäjän toiminta alkoi, muutti Savosta\nKalajoen-varrelle _Antti Rissanen_. Toimien sittemmin useita vuosia\nyhtiön kolportöörinä, vei hän tietoja elpyvän herännäisyyden\ntilasta Pohjanmaalta Savoon ja muihin osiin maata. Huono kuulo\nsekä ahdasmielisen jyrkkä vanhoillisuus olivat haittana hänen\ntoiminnalleen, johon hänellä muissa suhteessa oli hyviäkin\nedellytyksiä. Seurapuhujana onnistui hän usein hyvinkin, jonka tähden\nhäntä pyydettiin esiintymään Herättäjän vuosijuhlissakin sekä muissa\njuhlatilaisuuksissa. Rissanen kuoli v. 1916 Nivalassa, missä hän\nelämänsä loppuaikoina asui.\n\nHuomiota Kalajoen-varren herännäisyyden muistojen kerääjänä\nja kertojana ansaitsee ennen mainittu _Simo Pylväs_. Hän oli\nhiljainen ja vaatimaton mies, joka ei suinkaan tarttunut kynään\nkirjoituksillaan mainetta saadakseen. Muiden, varsinkin Malmivaaran\nkehoituksesta ryhtyi hän kirjoittamaan Taneli Rauhalasta sekä\nkotiseutunsa herännäisyydestä tämän aikana. Varsinkin kotipitäjänsä,\nYlivieskan, uskonnolliset olot tunsi hän tarkoin. Ollen tunnollinen\nluonteeltaan, käsitteli hän herännäisyyden muistoja tarkalla\nhuolellisuudella. Niinkuin esim. hänen kertomuksistaan Kiireen talven\nvaiheista näkyy (IV, 490) arvostelee hän henkilöitä ja tapahtumia\nkiitettävällä puolueettomuudella. -- Muutamana elokuun päivänä v.\n1899, kun Pylväs perheensä kera oli istuutunut puolipäivä-pöytänsä\nääreen, iski salama hänet kuoliaaksi.\n\nSimo Pylväs on todistuksena siitä, että niitä henkilöitä\nvieläkin löytyi, jotka menneiden aikojen heränneitten tapaan\nkeräilivät herännäisyyden muistoja ja jättivät niistä kertomuksia\njälkimaailmalle. Tämä on sitä tärkeämpää, koska me turhaan,\nvarsinkin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tiedustelemme\ntämmöisiä kirjoituksia liikkeen siihen aikaan vielä eläviltä\npapeilta ja muilta korkeampaa koulukasvatusta saaneilta vanhoilta\nhenkilöiltä. Sentähden ansaitsevatkin kansanmiesten ja kansaa lähellä\nolleiden henkilöiden toimenpiteet kysymyksessä olevassa suhteessa\nsuurta tunnustusta. Ruotsinkielisenkin Pohjanmaan herännäisyyden\nmuistoilla on ollut tämänkaltainen vartija. Tarkoitamme ennen (IV,\n280) mainitsemaamme kansakoulunopettajaa _A. Svedbergiä_. Hän oli\nkotoisin Storsvedin talosta Munsalassa, missä hän kuolikin v.\n1889. Oltuaan ensin lastenopettajana Munsalassa, tuli hän v. 1862\nkansakoulunopettajaksi siellä, pysyen tässä toimessa kuolemaansa\nasti. Svedberg nautti suurta luottamusta, joka nähdään siitäkin,\nettä hän kuului siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli tarkastaa Uno\nCygnaeuksen kansakoululaitoksen järjestämisestä tekemää ehdotusta,\nsekä että hän vuodesta 1877 kuolemaansa asti kaikilla valtiopäivillä\noli talonpoikaissäädyn edustajana. Paitsi kirjoituksia \"Folkvännen\",\n\"Barnavännen\", \"Österbotten\" ja \"Österbottniska posten\" nimisissä\ny.m. lehdissä (myöskin Ruotsin ja Norjan lehdissä) on hän julkaissut\nkirjasia, joissa hän muunohessa kertoo herännäisyyden vaiheista\nkotiseuduillaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa kohtaa meitä vakava\nuskonnollinen mieli, ja hänen arvostelunsa herännäisyydestä ja sitä\nedustaneista henkilöistä ilmaisee lämmintä myötätuntoa ja vilpitöntä\nrakkautta tähän liikkeeseen.\n\nMarraskuussa 1895 kuoli äkkiä Iisalmen heränneitten viimeinen\nvarsinainen johtomies Juhani Niskanen. Niinkuin olemme nähneet\n(IV, 547), oli hän auttamattomasti loukkaantunut Malmivaaraan\ntämän julkaisemien Siionin virsien tähden. Huonon palveluksen\nhän tällä teki Iisalmen heränneille, jotka siitä alkaen jäivät\nerilleen muusta herännäisyydestä. Niskanen oli vanhan ajan mies.\nKaiken lahjakkaisuutensa uhallakaan hän ei voinut seurata niitä\nuudistuspyrinnöitä, joita elpyvä herännäisyys otti ohjelmaansa. Syynä\ntuohon hänen jyrkkään vanhoillisuuteensa oli sitäpaitsi epäilemättä\nmyöskin itserakkaus, joka esti häntä alistumasta muiden neuvottavaksi.\n\nPaljon nöyrempi oli Juhani Niskasen nuorempi veli _Kusti Niskanen_,\njonka suullisiin kertomuksiin Savon herännäisyyden menneistä\nvaiheista usein ennen olemme viitanneet. Hänkin oli harvinaisen\nlahjakas mies, valistunut, hienotunteinen ja laajanäköinen kuni\nani harvat. Hänen tietonsa olivat koulua käymättömän miehen\ntiedoiksi suuret. Ne oli hän ahkeralla lukemisella ja terävällä\narvostelukyvyllään itselleen hankkinut ja taitavasti, tosi\nvalistuneen miehen tavoin hän niitä käytti. Monta kaunista piirrettä\noli Kusti Niskasen luonteessa. Niinpä hän esim. ei kärsinyt kuulla\npanettelua. Kun pappeja moitittiin, hän lausui: \"Ne on Herra\nvirkaan asettanut ja ne vastaavat itse hänelle siitä, jos kehnosti\nsen hoitavat; koetetaan me vain pysytellä omissa asioissamme\".\nVeljelleen osoitti hän kunnioitusta eikä riitaantunut hänen kanssaan,\nvaikka mielipiteet eivät aina sopineet yhteen. -- Kusti Niskasen\nkoti Iisalmen Haapajärven rannalla olevassa Puustellinniemessä oli\nharvinaisen miellyttävä. Ensikertalainenkin sai siellä osakseen\nsydämellistä kohtelua sekä altista vieraanvaraisuutta, vaikka\nisäntä olikin köyhä. -- Seuraelämään otti hän osaa, käyden usein\nKiuruvedenkin heränneitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa oli\ntuntuva isku tämän puolen herännäisyydelle. Niskasen nöyrää mieltä\nja hänen sanan paraammassa merkityksessä lapsellista uskonnollista\nkatsantotapaansa kuvaavat seuraava hänen muutamassa ystäväpiirissä,\nmissä puhuttiin taivaan riemusta ja kirkkaudesta, lausumansa sanat:\n\"Minä tyytyisin ovenvartijan virkaan Jumalani huoneessa. Saisinhan\naina teitä muita sisään laskiessani vilaukselta oven raosta nähdä,\nmikä riemu ja kirkkaus teillä on nautittavana, ja siinä olisi\nminunlaiselle yltäkyllin autuutta\".\n\nSyynä siihen, ettei Iisalmen herännäisyys näidenkään etevien\nmerkkimiesten aikana päässyt nousemaan, vaan itseensä sulkeutuneena\nkangistui kaavaan, oli ainakin osaksi se, että H. K. T. Brofeldt,\njoka vuodesta 1865 oli kappalaisena ja 1883 kirkkoherrana\nseurakunnassa, niinkuin jo olemme maininneet (IV, 508), kannatti\nbeckiläistä, yksilön suhdetta Herraan teroittavaa katsantotapaa ja\nsiitäkin syystä vieraantui heränneistä, joille seurakuntakäsitteen\nteroittaminen oli niin tärkeä asia. Sitä hajaannusta ja epävarmuutta,\njoka näinä aikoina on nähtävänä Iisalmen seurakuntaelämässä,\neivät Brofeldtin ytimekkäät saarnatkaan, joita hän verrattoman\nluonnollisesti ja taitavasti kansanomaisella kielellä esitti,\neikä hänen vaatimaton ja itsekkäisyydestä vapaa kanssakäyminen\nseurakuntalaistensa kanssa saaneet korjatuksi. Brofeldt kuoli v. 1914.\n\nXIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla eli vielä monta\nsäätyläisnaistakin, jotka nouseville sukupolville lämpimin sydämin\nkertoivat sekä pitkän elämän koulussa vakaantuneella kristillisellä\nluonteellaan todistivat herännäisyydestä. Etenkin muutamat heistä\nvetävät edellä muiden vielä elämänsä myöhäisenä iltanakin huomiota\npuoleensa:\n\nStenbäck-veljesten sisar, jyrkkä, teräväpäinen ja suora Charlotte\nFredrika Achrén (IV, 400), joka elämänsä loppuajan asui Kuopiossa,\nmissä hän 90 vuoden ikäisenä kuoli v. 1903; Ätsärin kappalaisen K. E.\nBergrothin (IV, 427) lämminsydäminen, jaon aikoja katkerasti sureva\nsekä herännäisyyden menneitä vaiheita hellästi uskollisessa sydämessä\nsäilyttävä leski _Karolina Amalia Bergroth_, o.s. Stenbäck (k. 93\nvuoden vanhana 1906); K. R. Pettersonin leski, Jaakko Wegeliuksen\ntytär _Vendla Petterson_ (synt. 1824), tunnettu uskollisuudestaan\nherännäisyyden muistoille sekä isänmaallisesta mielestään.\n\nPaitsi Otto E. A. Hjeltiä tapaamme XIX vuosisadan viimeisenä\nvuosikymmenenä muutamia muita vanhempaan sukupolveen kuuluvia\nhenkilöitä, jotka pääkaupungin hälinässä edustavat herännäisyyttä ja\njoiden ympärille tähän liikkeeseen liittyneet nuoremmat heränneet\nkokoontuivat hartausseuroja pitämään. Tarkoitamme Säämingistä\nkotoisin olevaa sahanhoitajaa _Gabriel Pesosta_ (k. 1906), jonka Juho\nMalkamäki oli johdattanut uudistuneen herännäisliikkeen tuttavuuteen,\nsekä hänen vaimoansa Matti Liukon (I, 351) tytärtä _Anna Pesosta_\n(synt. 1840). Rakkaassa muistossa säilyttäen Säämingin herännäisyyden\nvaiheita, joita he esi-isiltään olivat kuulleet ja joita he osaksi\nomin silminkin olivat nähneet, liittyivät nämä henkilöt epäilyksettä\nXIX vuosisadan lopussa elpyvään herännäisyyteen, tunnustaen sitä\nsamanhenkiseksi kuin heidän kotiseuduillaan liikkunut, nyttemmin\nväsähtänyt liike. Gabriel ja Anna Pesosen poika, filos. maisteri\n_Matti Pesonen_ (synt. 1868) ryhtyi jo 1890-luvulla tarmokkaasti\ntoimimaan herännäisyyden riveissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka levinnyt herännäisyys XIX vuosisadan lopussa oli, voitaneen\njossain määrin päättää Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärästä\neri seuduilla. Seuraavat numerot vuodelta 1898, jolloin lehden\ntilaajamäärä nousi 3,000 ja jolloin sitä levisi 220 eri seurakuntaan,\nosoittavat mihin seutuihin sitä eniten tilattiin: Haapajärvi 36,\nIsokyrö 60, Jalasjärvi 46, Kajaani 34, Kannus 22, Karttula 27,\nKauhava 35, Kiuruvesi 101, Lapua 144, Nilsiä 36, Nivala 168,\nNurmo 210, Oulainen 23, Paavola 83, Parikkala 44, Pielavesi 22,\nPielisjärvi 55, Raahe 41, Reisjärvi 23, Ruskeala 34, Salo 34,\nSeinäjoki 67, Sievi 49, Siikainen 36, Ylihärmä 86, Ylistaro 415,\nYlivieska 226. Huomattava on kuitenkin, että nämä numerot muutamissa\nherännäisyydelle vieraammissa seuduissa (ei liikkeen valtapaikoilla)\nainakin osaksi riippuivat papiston suhteesta liikkeeseen, sekä että\nvähävaraisuus monessa seurakunnassa aiheutti pienemmän tilaajamäärän,\nvaikka lehteä ystäviltä lainaamalla laajoissa piireissä luettiin.\nHuomattavimmat herännäistalot olivat vuosisadan loppupuolella\n_Nivalassa_: Niemi, Matti Marjaniemen omistama Palosaaren talo, Vilh.\nNiskasen pojan _Paavon_ (k. 1916) omistama Niskakosken talo sekä\nNevala; _Ylivieskassa_: Jaakola, Ylitalo, Mattila ja Mikko Knuutilan\n(synt. 1847) omistama Knuutilan talo. _Isossakyrössä_ on muistettava\nvarsikin Ritarin ja sen vastapäätä Kyröjoen toisella puolella\nsijaitseva Raurun talo, _Kauhajoella_ Pukkila, Järvi ja Saarenmaa.\n_Ylistarossa, Nurmossa_ ja _Lapualla_ oli liike jo näinä aikoina\nniihin määrin levinnyt, että eri talojen ja muiden merkkipaikkojen\nluetteleminen on miltei mahdotonta. Ensinmainitussa pitäjässä ovat\nvarsinkin Untamalan, Hirvilammen ja Malkamäen kylät mainittavat\nsekä \"Ylistaron rinnalla\" \"Krannin loukko\". _Lapualla_ kasvoi liike\nsuurimmaksi Prepulan, Hellanmaan sekä Alanurmon Ruha-nimisessä\nkylässä. _Nurmossa_ oli heränneitten maata jo 1880-luvulta alkaen\nNurmon-perä Peräseinäjoen rajalle asti sekä Nurmon rintakylä.\n_Seinäjoella_ ansaitsevat huomiota Kotilan ja Heikkilän kylät sekä\nSoukka-Seinäjoki, _Ylihärmässä_ Keskisen, Kujalan, Prännin ja Kankaan\nkylät. Vöyrissä säilyi liike Ryssland-nimisen kylän perukalla sekä\nAlkärrissä (Alikärri).\n\nNiinkuin ylläolevista numeroistakin näkyy, olivat liikkeen\npääseutuja XIX vuosisadan lopussa, niinkuin se jo kauan oli\nollut, Etelä-Pohjanmaa ja Kalajoen-varsi. Mutta huomattavalle\nsijalle tulevat myöskin muutamat seurakunnat Pohjois-Savossa ja\nPohjois-Karjalassa. Huomattava on niinikään Hengellisen Kuukauslehden\nsuuri leviäminen Paavolassa, missä herännäisyys Malmivaaran siellä\npappina ollessa (1890-1900) virkosi uuteen eloon.\n\nOlemme monesti ennen huomauttaneet, miten vieraana rukoilijain\nliike sekä Lounais-Suomessa että Sortavalan seuduilla XIX\nvuosisadan jälkimmäiselläkin puoliskolla pysyi varsinaiselle\nherännäisyydelle. 1890-luvulla nähtiin silloin tällöin ensinmainitun\nryhmän rukoilijoita Herättäjän vuosijuhlilla, mutta vaikka\npohjalaisten puolelta näissä tilaisuuksissa ja muulloinkin\nkoetettiin lähentelemistä, jäi tulos hyvinkin pieneksi. Hengellistä\nKuukauslehteä tilattiin joitakin kappaleita Lounais-Suomeen --\nsiinä kaikki. Muissa Turun hiippakunnan etelä- ja itä-osissa\nvalloitti evankelinen suunta nekin seudut, joissa herännäisyyttä\nennen oli kannatettu. Niin kävi suurimmaksi osaksi Porvoon\nhiippakunnassa varsinkin sen etelä-osissa, joihin sitäpaitsi\nmuitakin, herännäisyydelle vielä vieraampiakin uskonnollisia suuntia\nja liikkeitä, samoinkuin vuosisadan lopussa muihinkin hiippakuntiin,\npääsi tunkeutumaan.\n\nPorvoossa v. 1896 pidetyssä synodalikokouksessa piispa H. Råbergh\nhiippakuntansa hengellisestä elämästä muunmuassa lausui: \"Viime\nvuosien ominaisena tunnusmerkkinä eivät ole suuret, laajalle\nulottuvat herätykset, mutta kasvava uskonnollinen eloisuus on\nkuitenkin ollut nähtävänä monissa paikoin, vaikka siihen liittyneet\neivät ole enemmistönä, vaan verrattain harvalukuisena vähemmistönä\nseurakunnassa. Useimmissa seurakunnissa ovat tämän elävähenkisen\nkristillisyyden edustajat kirkon uskon ja tunnustuksen kannalla;\nkantamatta mitään erikoista lahkolaisuuden leimaa ovat he hyväksensä\nkäyttäneet sen hyvän, minkä maassa löytyvät eri uskonsuunnat\ntarjoovat, ja ovat käytännössä toteuttaneet sitä. Milloin näyttää\nuskonnollinen elämä kallistuvan pietistiseen, milloin evankeliseen\nsuuntaan. Muutamissa rovastikunnissa esim. Jääskessä, Puumalassa,\nSavonlinnassa lähentelee uskonnollinen liike enemmän herännäisyyttä\nkuin evankelismia. Savon herännäisyydestä löytyy vielä jäännöksiä\nSavoon kuuluvissa seurakunnissa. Kertomukset todistavat kuitenkin,\nettä tämä suunta monissa paikoin kantaa hedelmättömyyden leimaa sekä\non kangistunut muotoihin ja puhetapoihin.\"\n\nJos tämä kuvaus ylimalkaan onkin oikea, on toiselta puolen myöskin\nvarma, että unestaan heräjävää elävähenkistäkin ja selväpiirteistä\nherännäisyyttä löytyi monessa silloiseen Porvoon hiippakuntaan\nkuuluvassa vanhassa herännäisseurakunnassa, jos kohta tuon uudestaan\nelpyvän liikkeen edustajat useimmissa paikoin muodostivatkin\nvain pienen joukon. Sama oli laita niidenkin Turun ja Kuopion\nhiippakunnissa löytyvien herännäisryhmien, joita tapaamme erillään\nliikkeen suurista valtapaikoista. Todistuksena on muunohessa osanotto\nHerättäjän vuosijuhliin, joissa jo XIX vuosisadan lopussa monesta\nkymmenestä seurakunnasta kokoontui körttipukuisia osanottajia.\nViestit liikkeen valtamailla tapahtuneesta uudistuksesta levisivät\nherättäen ja uudistaen kaikkialle, missä vielä jotakin tiedettiin\nherännäisyyden menneistä vaiheista. [Lähteitä: Hengellinen\nKuukauslehti vuosilta 1888-1899 ja 1914; Wilh. Malmivaara, Puoli\nvuosisataa heränneiden keskuudessa; Ylivieskan, Nivalan, Sievin,\nNurmon, Lapuan, Ylistaron, Ylihärmän, Kuopion kirkonkirjat; John\nSvedbergin minulle Anders Svedbergistä lähettämät elämäkerralliset\ntiedot; Pohjanmaan ja Pohjois-Savon vanhojen heränneitten ja Wilh.\nMalmivaaran, Erkki Pesosen, J. F. Cajanin y.m. kertomuksia; Herman\nRåbergh, Från prestmötet i Borgå 8-11 september 1896; Paimenmuisto;\nSukukirja Suomen aatelittomia sukuja.]\n\n\n\n\nXIII.\n\nJälkikatsahdus.\n\n\nEdellisten vuosikymmenien herännäisyydestä paljon eroavaa leimaa\nkantavat liikkeen vaiheet XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.\nJoka ei muista, että kysymyksessä olevan vuosisadan pietismi\nsyntyi kansan syvissä riveissä sekä että se niinäkin aikoina,\njolloin papit sitä monissa paikoin johtivat, luonteeltaan ja\nolemukseltaan pääasiallisesti oli samojen syvien rivien edustama,\nsanan alkuperäisimmässä merkityksessä kansallinen liike, saattaa\njohtua siihen väärään käsitykseen, että pappien vieraantuminen tahi\neroaminen siitä samalla tiesi koko herännäisyyden kuolemaa. Niin\najattelivat itse teossa eivät vain uuteen suuntaan liittyneet sekä\nsäätyläiset että talonpojat, vaan myöskin toistupalaisten alussa\nsuurilukuiset, sittemmin yhä pienenevät ryhmät. Edellisessä suunnassa\npuhuttiin kyllä \"menneistä ajoista\", jos kohta ylimalkaan kylmästi\nja arkaillen, ja viimemainitussa niiden eloisuutta haikein sydämin\nkaivattiin, mutta tulevaisuutta ei liikkeellä enää kummankaan\nsilmissä ollut. Eikä siinä kyllin. Se käsitys, että herännäisyys\njaon aikoina sai kuoliniskunsa, jäi jokseenkin yleiseksi ei vain\nkysymyksessä olevissa piireissä, vaan ylimalkaan kaikkialla\nmaassamme, missä herännäisyyden menneistä vaiheista puhuttiin ja\nliikettä arvosteltiin. Mutta samaan aikaan, jolloin tämä katsantotapa\nsyntyi ja alkoi vakaantua varsinkin säätyläisissä, alkoivat\nhävityksen leimaa ensin kantavat, hajalle joutuneet heränneen\nkansan rivit jälleen kokoontua, ryhmittyä ja varttua, vaikkei sitä\nliikkeen ulkopuolella vielä minään pidetty eikä ylimalkaan ensinkään\nhuomattukaan. Ei mikään paremmin todista, kuinka elinvoimainen ja\nsamalla miten kansanomainen Suomen herännäisyys on ollut. Joka tämän\nnäkökohdan syrjäyttää, arvellen että etupäässä papit ovat edustaneet\nXIX vuosisadan herännäisyyttä, hän tuntee sitä hyvin pintapuolisesti.\n\nJokseenkin yleinen on myöskin se käsitys ollut, että 1880- ja\n1890-luvulla esiintyvä herännäisyys ei ole suoranaisessa yhteydessä\nN. K. Malmbergin, Vilhelm Niskasen, Rauhalan ja Logrenin johtaman\nsuunnan kanssa, vaan uusi liike, joka on saanut alkunsa etupäässä\nWilh. Malmivaaran herännäishengessä entisen herännäisyyden mailla\nsuorittamasta työstä. Miten paljon viimemainittu jo edellisen\nvuosisadan lopussa ehtikin tehdä liikkeen palveluksessa: ei se\nalkuansa hänestä ole saanut, vaan se johtuu niistä kansanryhmistä,\njotka jaon kovina vuosina kokoontuivat Niilo Kustaa Malmbergin ja\nVilhelm Niskasen ympärille isien perinnön pelastamiseksi. Kaikki\nmuu varsinainen herännäisyys -- rukoilijain piirejä emme siihen\nlue kuuluviksi -- joka näihin ryhmiin pahentuneena niistä erosi,\nvähenemistään väheni jo 1890-luvulla miltei kaikkialla. Tämä on\nkieltämätön totuus, jota eivät mitkään vastaväitteet pysty kumoamaan.\nOlemme ennen lausuneet ja lausumme vieläkin, että juuri tämä seikka\nparemmin kuin mikään muu todistaa, ken Niilo Kustaa Malmberg oli.\nSentähden tulikin hänen nimensä edellä liikkeen muiden johtomiesten\nnimien uudestaan elpyvälle herännäisyydellekin rakkaaksi.\n\nVasta myöhään selveni heränneille, miten paljon onnettomuutta\noppiriidat -- taistelut Hedbergiä vastaan sekä niskaslaisuuden ja\ntoistupalaisuuden väliset kiivaat väittelyt -- olivat tuottaneet\nliikkeelle. Uusien uskonnollisten suuntien, laestadiolaisten,\nvapaakirkollisten sekä äärimmäisyyteen kehittyneiden evankelisten\npiirien esiintyminen näyttämölle kiihoitti mieliä ja esti heränneitä\nvapautumasta siitä puhdasoppisuuden innoittelemisesta, johon\nsuuri osa heistä oppiriitojen aikana oli eksynyt. Hengellisessä\nKuukauslehdessäkin tapaa 1890-luvulla vielä kirjoituksia, jotka\neivät ole vapaat tästä leimasta. Myöntää tulee kuitenkin, että\nainakin toiset näistä kirjoituksista aiheutuivat muissa suunnissa,\netenkin evankelisessa herännäisyyttä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä.\nMutta ilmeistä on, että Malmivaara ja häneen liittyneet papit sekä\nMalkamäki ja muut kansanmiehet, jotka kirjoittivat Hengelliseen\nKuukauslehteen sekä puhuivat seuroissa, vuosi vuodelta yhä enemmän\nvapautuivat tuosta isiltä peritystä taipumuksesta ja oppivat antamaan\narvoa toisin ajattelevillekin. Niinpä kärsi herännyt kansa, jollei\nvielä F. G. Hedbergin kuolemanaikana (1893), niin ainakin vuosisadan\nloppupuolella kuulla myötätuntoisiakin arvosteluja hänestä, vaikka\nhänen nimensä vielä kauan niiden aikojen jälkeen, jolloin Jonas\nLagus kirjoitti häntä vastaan kiivaat kirjeensä, heränneitten\nkorvissa kaikui pahimman kerettiläisen nimenä. Samoin oppi\nherännyt kansa entistä puolueettomammin arvostelemaan semmoisiakin\nuskonilmiöitä, jotka eniten erosivat herännäisyydessä vakaantuneesta\nkatsantotavasta. Paljon ovat varsinkin Malmivaara ja Malkamäki\ntehneet laajentaaksensa heränneitten näköpiiriä tässäkin suhteessa\nja vapauttaakseen heitä vanhojen ennakkoluulojen yksipuolisuudesta.\nHe ovat voimallisesti painostaneet sitä totuutta, että kristinusko\nennen kaikkea on uusi elämä Kristuksessa, että \"tieto paisuttaa, vaan\nrakkaus rakentaa\".\n\nHengellisessä Kuukauslehdessä teroitti Malmivaara usein, ettei\nheränneen ihmisen tee mieli väitellä eri suunnista ja opeista,\nhänen uskontonsa kun on omantunnon ja sydämen eikä kuolleen tiedon\nasia. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1894 otsakkeella \"Vastauksia\nmuutamiin kysymyksiin\" seuraavan kysymyksen vastauksineen: \"Kun\non niin monenlaista oppia ja uskoa, joita kaikkia tunnustajansa\nsanovat oikeiksi, mitä niistä lähtisi seuraamaan, mitä uskoisi,\nettei joutuisi harhateille?\" \"Et tee tätä kysymystä sentähden, että\nsaisit tietää oikean totuuden, vaan siitä syystä, kun et tahdo\ntotella Herraa. Tuolla kysymyksellä tahdot salata itseltäsi ja muilta\nsuruttomuuttasi ja saada se sysätyksi muiden syyksi.\"\n\nTämän yhteydessä huomautettakoon siitäkin, että heränneitten\njohtomiesten saarnat ja puheet jo XIX vuosisadan lopussa kantoivat\npaljon evankelisempaa leimaa kuin pari vuosikymmentä aikasemmin.\nHengellisessä Kuukauslehdessä kirjoittaa Malmivaara v. 1894: \"Heitä\npois omat työsi, olkoot uskon tai muun nimellisiä, ja kuule: Isäsi\nkutsuu -- katso, hän ikävöi ja etsii sinua. Jos asetut hiljaiseksi,\nniin huomaat hänen lähenevän. Hän tulee likemmä, löytää sinut ja\n-- sulkee syliinsä. Sellaisena kuin olet hän sinut korjaa. Ei\nsiinä kysytä mahdollisuuttasi tai mahdottomuuttasi, pyhyyttäsi ja\npahuuttasi, katsotaan vain surkeuttasi ja säälitään sinua. Et sinä\nitse nouse, vaan Isä nostaa, et sinä käy etkä tule, vaan Isä kantaa,\net sinä vaaraa torju, vaan Isä pelastaa. Ei siinä sinulta vaadita,\nvaan sinulle annetaan; ei siinä liikuta omilla tekemisilläsi, vaan\narmolla. Tuhlaajapojan on silloin Isä sulkenut syliinsä, laupias\nsamarialainen on korjannut tiepuolesta haavoitetun, ryöväri on\nlöytänyt Herran, jolla oli myötätuntoisuutta hänen surkeudelleen.\nSilloin sokea näkee, ontuva käy Herran kantamana, mykkä puhuu j.n.e.\nKaiken tämän sai aikaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa\neksynyttä syntistä kohtaan.\" Niinikään on merkille pantava, että\npuhe siitä pyhityksestä, jota paitsi \"ei kukaan saa Jumalaa\nnähdä\", nyttemmin kuului selvemmin heränneitten kokouksissa,\nei armojärjestyksen eri asteena esitettynä opinkaavana, vaan\nkäytännölliseen elämään sovitettuna nuhteena ja kehoituksena.\n\"Viallista\" kyllä kohdeltiin edelleenkin säälivällä rakkaudella,\nmutta \"vikoja\" entistä ankarammin.\n\nOlemme nähneet, miten vähän herännäisyyden menneitä vaiheita jaon\njälkeisinä vuosina käsiteltiin kirjallisuudessa. Ne, jotka näitä\nvaiheita likemmin tunsivat, eivät syystä tai toisesta niistä\njulkisuudessa kertoneet, ja suuren yleisön muistosta katosi\nennenpitkää mitä se aikaisemmin, jolloin herännäisyys vielä oli\nyleisen huomion ja väittelyn esineenä, oli asiasta kuullut. Ainoana\npoikkeuksena oli Matth. Akianderin teos, mutta sitä lukivat vain ani\nharvat, eikä se sitäpaitsi, niinkuin olemme nähneet, kertonut paljon\nmitään Pohjanmaan oloista niistä ajoista alkaen, jolloin sikäläinen\nliike muodostaa huomattavimman osan herännäisyyden historiassa. Ei\nsovi näin ollen kummastella, että sivistyneittenkin henkilöiden\ntiedot tästä liikkeestä 1860-, 1870- ja 1880-luvuilla supistuivat\nmuutamiin kummallisiin, usein vastenmielisiin kertomuksiin sen\nvaiheista ja niissä vaikuttaneista merkkihenkilöistä.\n\nEnsimmäinen, joka näiden aikojen jälkeen ryhtyi historian\nvalossa tarkastamaan XIX vuosisadan herännäisyyttä, oli Elis\nBergroth. Jo siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän toimittamassaan\n\"Vartija\"-lehdessä v. 1892 kertoi Herättäjän perustamisesta, saattoi\npäättää, missä hengessä hän s.v. ilmestyvässä teoksessaan \"Suomen\nkirkon historia pääpiirteissään\" oli herännäisyyttä arvosteleva.\nTeos ilmestyi sitten laajennettuna v. 1902, käsitellen silloin\nvielä laveammin liikkeen vaiheita sekä huomauttaen sen uudestaan\nelpymisestä. Bergrothin esitys Suomen herännäisyydestä XIX\nvuosisadalla ansaitsee monessa suhteessa tunnustusta. Varsinkin on\nhuomattava se puolueettomuus ja myötätuntoisuus, millä hän siihen\naikaan vielä vallitsevien, herännäisyyttä sortavien ennakkoluulojen\nuhalla arvostelee liikkeen vaiheita ja merkkihenkilöitä. Sekin on\npantava merkille, että Bergroth, kertoessaan liikkeen vaiheista\n1890-luvun loppuaikoina, pitää niissä ilmenevää elpymistä\nelinvoimaisen tulevaisuuden takeena.\n\nKaunokirjallisuudenkin alalla tulee herännäisyys samaan aikaan\nhuomatuksi. V. 1894 julkaisi Juhani Aho \"Heränneitä\" nimisiä\nkuvauksia \"herännäisyyden ajoilta\". Epäilyksellä ottivat hänen\nkuvaamansa heränneitten lapset tämän kirjan käteensä, mutta\nmieltymyksellä ja ilolla he sen lukivat. Muistojen pyhäkössä\nkuvastuivat siinä isien ja äitien ajatukset, heidän kilvoituksensa\nelämän kruunun saavuttamiseksi. -- Valmistumaisillaan oli XIX\nvuosisadan lopussa toinenkin kaunokirjallinen menneiden aikojen\nherännäisyyttä käsittelevä teos; Eliel Aspelinin \"Lauri Stenbäck\".\n\nJo tässä mainitut teokset ja julkaisut olivat omiaan avaamaan yleisön\nsilmät näkemään, miten rikkaita aiheita XIX vuosisadan herännäisyys\ntarjoo tutkijoille ja kirjailijoille ei vain suuripiirteisenä,\nkirkollista elämää uudistavana uskonnollisena liikkeenä, vaan\nkulttuurihistoriallisessakin suhteessa.\n\nMutta paraan todistuksen herännäisyydestä antoivat XIX vuosisadan\nlopussa ne vanhat heränneet, jotka siihen aikaan vielä olivat elossa.\nJoka heitä puhutteli, hän ei voinut olla huomaamatta sitä hellää,\nusein kyyneleihin sulavaa mieltä, mikä oli ominaista useimmille\nheistä. Heidän koko olemuksestaan loisti esille tosi herännäisyyden\nkaunein tuntomerkki: särjetty sydän. He olivat paljon kokeneet,\npaljon kilvoitelleet. Eivätkä koskeneet ne koetukset, joissa Herra\noli heidän uskoaan sulattaen puhdistanut, ainoastaan heitä itseään,\nvaan koko sitä uskonnollista liikettä, johon he lapsuudestaan\nolivat kuuluneet ja jonka voittoja ja tappioita, suruja ja iloja\nhe omin silmin olivat nähneet. Kipeästi olivat heihin koskeneet\nvarsinkin jaon kovat ajat, jotka hajoittivat heränneitten ennen\nyksimielisen joukon, ja Jumalaa kiittäen tervehtivät he sitä\ntoivorikasta aikaa, joka 1880- ja 1890-luvuilla herännäisyydelle\njälleen koitti. Muutamassa seuratilaisuudessa vuosisadan lopussa\nlausui Jonas Laguksen ennen (II, 372) mainittu renki Antti Kaakko\n(k. 1902), kertoessaan menneistä ajoista: \"Jo oli tämä liike joutua\nliika suurten talvisten hankien peittoon. Ei kukaan pappi meitä\nenää neuvomaan tullut, ja Niskaset, Rauhalat, Helaalatkin kaatuivat\npois. Luulin jo, etteivät tämmöiset vanhat kannot enää milloinkaan\npääsisi auringon lämpöä kokemaan, mutta sitten tuli tänne sen vanhan\nMalmbergin poika ja puhui meille, niinkuin ennen puhuttiin. Tuli\nsitten muitakin. Minusta näyttää, ettei Herra vieläkään ole tätä\nkansaa hyljännyt.\"\n\nTulkitkoot nämä paljon kokeneen herännäisvanhuksen sanat XIX\nvuosisadan herännäisyyden tervehdyksen niille lukuisille nuorille\npapeille ja sille jälleen suureksi kasvaneelle heränneelle kansalle,\njotka ovat ryhtyneet isien perintöä hoitamaan. \"Toivon ja pelvon\nvälillä\" kulkee herännyt ihminen halki maailman korven, ja \"toivon ja\npelvon välillä\" on koko herännäisyysliikekin kasvanut, taistellut,\nedistynyt. Jota syvempään tämä liike isien neuvoja noudattaen nöyrtyy\nJumalan väkevän käden alle, jota paremmin se oppii yksin armosta\nelämään, sitä puhtaampaa on sen pelko oleva ja sitä kirkkaampi sen\ntoivo. Sillä on silloin vielä tehtävä isiemme maassa ja sentähden\ntulevaisuuskin.\n\n\n\n"]