Mystiikan ihmemaailma
Jalmari Kauppala (1883–1933)
Teos tarkastelee kristillistä mystiikkaa ja sen historiallisia muotoja keskiajan hurskauselämästä alkaen. Se sisältää elämäkerrallisia kuvauksia ja tekstinäytteitä tunnetuilta mystikoilta, kuten Pyhältä Birgitalta ja Tuomas Kempiläiseltä, sekä pohtii mystiikan merkitystä suomalaisessa herätyskristillisyydessä.
Jalmari Kauppalan 'Mystiikan ihmemaailma' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1083. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MYSTIIKAN IHMEMAAILMA
Kirj.
Jalmari Kauppala
WSOY, Porvoo, 1929.
Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että
olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja
ilmoittanut sen lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä
näin on näkynyt hyväksi sinulle.
ET SPIRITVS ET SPONSA DICVNT: VENI.
ET QVI AVDIT, DICAT: VENI.
ET QVI SITIT, VENIAT:
QVI VVLT ACCIPIAT AQVAM VITAE GRATIS!SISÄLLYS.
ALKUSANA.
JOHDANTO:
1. Keskiajan hurskauselämän luonteenomaisia piirteitä.
2. Mystiikka ja uskonto.
3. Protestanttisuus ja mystiikka.
HILDEGARD BINGENILÄINEN.
KRISTIINA STUMBELENILAINEN.
MECHTILD MAGDEBURGILAINEN.
GERTRUD HELFTALAINEN.
PYHÄ BIRGITTA:
Birgitan syntyperä ja lapsuus. Birgitta aviopuolisona ja ihmisenä. Pyhillä poluilla. Kutsumus ja valitseminen. Ensi askeleet pyhässä kutsumuksessa. Vadstenan luostarin perustaminen ja ensi vaiheet. Matka Roomaan. Kaarinan liittyminen Birgittaan. Rooman leski. Birgitan roomalaiset tuttavuudet. Musta surma. Birgittalais-luostarikunnan perustaminen. Pyhiinvaellusmatka Palestiinaan. Birgitan viime päivät ja kuolema. Birgitan hurskauselämän luonne. Birgitan mystiikka. Birgitan ilmestykset, revelationes. Birgitan suhde uskonpuhdistukseen. BIRGITAN ILMESTYKSIÄ: Kristus ottaa Birgitan morsiamekseen ja kehoittaa häntä. Kolme kysymystä morsiamelle. Jeesus raivaa tietä maailman erämaassa. Viinitarhanherra ja hänen viininsä. Lääkäri ja kaksi vankia. Soittoniekka ja hänen viulunsa. KOLME KUNINGASTA TUOMIOLLA: TUOMAS KEMPILÄINEN. Henkilötietoja. Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta. Tuomaan mystiikka. Tuomaan Kristuksen seuraamisen ihanne. Yleisiä neuvoja ja opetuksia. Kirja Kristuksen seuraamisesta suomalaisessa asussa. Lähdekirjallisuus.
ALKUSANA.
Mystiikan maailma on outo ja ihmeellinen, ja moni, joka ei ole lähemmin perehtynyt siihen ja jolta puuttuu perustavaa laatua olevat mieskohtaiset mystilliset elämykset, on valmis syrjäyttämään kaiken yliolkaisella eleellä. Erinäisiin seikkoihin ja ilmiöihin nähden voidaan tietenkin olla eri mieltä, mutta suurin piirtein katsoen on kristillinen, nimenomaan yliluonnollinen mystiikka sellainen hengellisen elämän ala, että se vaatii huomiota ja että sitä on pakko kunnioittaa sekä ystävän että vihamiehen.
Meillä suomalaisilla ei ole syytä katsella karsaasti ulkomaisia mystikkoja eikä niitä koskevaa kirjallisuutta, sillä yliluonnollisen mystiikan tuntua väreilee paljon meidän johtavissa hengellisissä herätysliikkeissämme, esim. laestadiolaisuudessa ja Savon herännäisyydessä niiden alkuaikoina, ja lisäksi on meillä kokonainen sarja varsin huomattavia ekstaatikkoja, kuten Anna Rogel, Karoliina Utriainen ja Heleena Konttinen, mainitaksemme vain muutamia. Ja ekstatismihan se loppujen lopuksi on yliluonnollisen mystiikan varsinainen olemus. Mutta aitoperäinen ja rehevä ekstatismi on jo helmi ja kalleus varsinaisten mystikkojenkin keskuudessa.
Tohtori Aarni Voipiolle, joka on käynyt läpi käsikirjoituksen ja tehnyt eräitä varteenotettavia huomautuksia, on mieluisa velvollisuuteni lausua parhaimmat kiitokseni.
Suokoon kaiken armon ja siunauksen Jumala tämän teoksen koitua nimensä kunniaksi ja seurakuntansa parhaaksi. Ja olkoon tunnustuksemme sama kuin Lapin profeetan: "Sinä, orjantappuroilla kruunattu Siionin Kuningas, Herra Jeesus Kristus, lue minulle ainoastaan Sinun ansiosi", jotta osaisimme oikein kilvoitella sen lyhyen taipaleen uskosta näkemiseen, joka yliluonnolliselle mystikolle on avoin todellisuus, mutta joka useimmille lukijoille meistä on vielä joko suuri kysymysmerkki tahi vain tosiasia uskossa ja toivossa.
Helsingissä, joulukuulla 1928.
J. K.
JOHDANTO.
1. KESKIAJAN HURSKAUSELÄMÄN LUONTEENOMAISIA PIIRTEITÄ.
Keskiaikaa on verrattu talviseen taivaaseen, jolla tuikkii muutamia tavattoman kirkkaita ja valovoimaisia tähtiä. Keskiajalle on ominaista henkinen hämäryys, joka toisinaan tihenee suorastaan tukahduttavan raskaaksi ja synkäksi pimeydeksi, mutta toisinaan esiintyy sen armon taivaalla tähtiä, joiden valovoiman suuruus hämmästyttää ja joiden kauneus lumoaa.
Keskiaika on hengellisen lapsuuden ja nuoruuden aikaa, suurien aatteiden hautomisaikaa, kuten joku on sanonut. Näkyineen ja ilmestyksineen, enkeleineen ja perkeleineen, jotka luonnollisina ja keskeisinä esiintyvät sen ajan ihmisten elämässä ja käsityksissä, se on pyhän yksinkertaisuuden aikaa.
Mutta meillä, sivistyksellisesti ja aineellisesti edistyneemmän ja vaurastuneemman ajan lapsilla, ei ole syytä eikä oikeutta katsella halveksivasti ja yliolkaisesti keskiaikaa ja sen ihmisiä: eräässä suhteessa he olivat henkevämpiä ja lähempänä Jumalan valtakuntaa kuin meidän järkeilevän ja liikakriitillisen aikamme asukkaat. Me emme saa unohtaa kristinuskon perustajan lausuneen: "Minä ylistän Sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmaissut sen lapsenmielisille. Niin, Isä, näin Sinä olet nähnyt hyväksi." Kristinusko on kerta kaikkiaan yliluonnollisen ilmestyksen uskonto, jota ei pohjaa mikään inhimillinen järki tahi tieto. Ja sellaisen uskonnon tosiasioiden edessä on turvallisempaa pitää itseään tyhmänä ja yksinkertaisena kuin luulotella tietävänsä jotakin ja olevansa jotakin sen Jumalan edessä, joka kantaa maailmankaikkeuden voimansa sanalla. Älköön siis meidän rikkiviisaan aikamme ihminen hymähtäkö halveksivasti Bernhard Clairvauxlaisen kaltaisen miehen haltioituneelle morsiusmystiikalle tahi Fransiskus Assisilaisen taivasta hipovalle lapsen uskolle ja pyhälle yksinkertaisuudelle. Liikkukaamme kunnioittavasti keskiajan juhlallisessa temppelissä, jonka komeita kaaria kannattavat niin mahtavat patsaat ja jonka seiniä ja kupuja peittävät niin kauniit freskot.
Saadaksemme havainnollisen kuvan keskiajan omalaatuisesta uskonnollisesta elämästä on välttämätöntä luoda lyhyt silmäys silloisten kirkollisten olojen syntyyn ja kehitykseen.
Kun kirkon paimenista, jotka marttyyrikirkon aikana olivat vainottuja henkeen ja vereen asti, Rooman valtakunnan loppuaikoina tuli maallisia valtaherroja ja ruhtinaita, jotka sitten Rooman paavin persoonassa alkoivat tavoitella suoranaista maailmanvaltaa, särkyi raamatullinen seurakuntaihanne sekä periaatteessa että käytännössä, ja tilalle tuli kummallinen sekoitus, joka oli puoleksi maailmaa, puoleksi Jumalan valtakuntaa. Sen paimenet eivät olleet enää halveksitun Nasaretilaisen halveksittuja seuraajia, vaan mahtimiehiä, joista useimmat tavoittelivat maallista valtaa, kunniaa ja rikkautta. Rooman vallan kukistumisen ajoilta ja sen perintönä kulki syvä siveellinen tapainturmelus, jota maallismielinen ja useimmiten velttoa ja kevytmielistä elämää suosiva ritarilaitos ei kyennyt poistamaan. Näin ollen ei ole ihmeteltävää, että näissä vielä hyvinkin sekavissa ja raakalaishenkisissä oloissa monet syvemmät ja jaloimmat henget vetäytyivät maailmaakaikkoavina erakkoina erämaan hiljaisuuteen tahi synkkien salojen yksinäisyyteen. Yksityiset erakot muodostivat pian suurempia erakkoyhdyskuntia, jotka sitten ennen pitkää järjestyivät varsinaiseksi luostarilaitokseksi, joka yhdessä maailman herruuteen pyrkivän paavin vallan kanssa on keskiajan omalaatuisin uskonnollinen laitos. Luostarin muurien tarjoaman kasvihuoneen suojassa puhkesi sitten kukkaan mystiikan lilja, keskiaikaisen hurskauselämän omalaatuisin ilmiö.
Syvästi uskonnolliselle luonteelle tarjosi rauhallinen ja eristetty luostarielämä kieltämättä suuria mahdollisuuksia mieskohtaiseen henkiseen rakentumiseen ja syventymiseen. Luostarien varsinaisena tarkoituksena oli uskonnollisen elämän vaaliminen täydellisessä suojassa maailman kiusauksilta. Jos luostarin johtajana sattui olemaan hurskas jumalanmies tahi -nainen, niin luostarista tuli todellinen kristillisen elämän ja kasvatuksen valmennuslaitos, varsinkin kun kasvatit tällaisiin laitoksiin otettiin usein jo varsin nuorina ja turmeltumattomina. On helppo käsittää, että siellä kasvoi ehytluonteisia, kokonaisia ja läpikotaisin hurskaita kristittyjä, ja että he kasvattivat itsensäkieltämisen, nöyryyden ja palvelevan lähimmäisenrakkauden meitä järki-ihmisiä hämmästyttäviin mittakaavoihin asti.
Ei tietenkään tule erehtyä luulemaan, että kaikki luostarit ja luostarilaitos sellaisenaan olisivat olleet ihanteellisia. Ken vähänkin tuntee keskiajan historiaa, tietää, mikä tietämättömyys, tapainturmelus ja pohjaton ahneus vallitsi luostareissa varsinkin keskiajan lopulla. Mutta nämäkään häiritsevät seikat ja epäkohdat eivät voi muuttaa sitä tosiasiaa, että keskiajan luostarit kätkivät muuriensa suojaan henkilöitä, joiden sielu oli puhdas ja tahraton. Toisaalta taasen on huomattava, että monet näistä jaloimmista ja kypsyneimmistä hengistä, kuten Assisilainen köyhyyden ja nöyryyden armoitettu laulaja, p. Birgitta ja Katariina Sienalainen, eivät itse asuneet luostarissa, vaikka he muutoin olivatkin saman hurskauselämän lapsia.
Tämä hurskauselämä kehitti muotoja ja tapoja, joihin meidän tulee nyt tutustua.
Keskiajalla rukoiltiin paljon. Paljon oli koneellisuutta, mutta toisaalta emme saata kyllin syvästi ihailla sitä palvovaa ja harrasta henkeä, joka uhkuu monen mystikon rukouksista. Monet tällaiset rukoukset samoinkuin mystillisen kirjallisuuden tuotteet yleensä ovat hartauskirjallisuuden helmiä.
Askeettisissa harjoituksissa ja lihan kuolettamisessa mystikot menivät äärimmäisyyteen. Nykyajan ihmistä suorastaan kammottaa se armoton jyrkkyys ja säälimätön kovakouraisuus, jolla nämä pyhät kohtelivat "veli aasia", s.o. ruumistaan. Uni rajoitettiin mahdollisimman vähiin. Savonarola nukkui vain 4 tuntia vuorokaudessa.
Keskiajan hurskauselämän luonteenomaisia piirteitä 12
Neitseellisiä avioliittoja esiintyi suvuissa, missä vallitsi perinnäinen hurskaus. Monet nukkuivat paljaalla lattialla, käyttivät piikkopaitaa ja sen alla kahletta tahi hankaavaa köyttä. Ruoka oli mahdollisimman niukkaa ja yksinkertaista, ja monet elivät viikkoja, jopa kuukausia sillä ravinnolla, minkä saivat joka päivä nauttimastaan ehtoollisesta. Suljettiin määrätyt tiedon alat kokonaan tajunnasta ja pitäydyttiin katsomasta ulos ikkunasta.
Rippiä viljeltiin ahkerasti. Rippi ja Herran ehtoollisen nauttiminen kuuluivat kaikille, mutta varsinkin luostarikansalle, joka jokapäiväisessä kuoripalveluksessa esiintyi ihmiskunnan esirukoilijana.
Raamattu oli maallikoilta kielletty kirja, mutta sitä enemmän luettiin pyhimyskertomuksia, legendoja, joilla useinkin oli hyvin tarunomainen ja epähistoriallinen luonne. Ne pitivät yllä sitä haaveellista kristillisyyttä, joka oli niin luonteenomaista keskiajalle.
Pyhiinvaellusmatkat kuuluivat olennaisesti senaikuiseen hurskauselämään. Ne olivat terveellistä tuuletusta sen ajan henkisesti ilmattomissa oloissa.
Keskiaikaisen hurskauselämän vahvin ja uskonnollisesti rakentavin puoli oli kuitenkin hiljainen mietiskely ja varsinkin yksityiskohtainen ja tarkka syventyminen Kristuksen kärsimyshistoriaan. Mutta ei rajoituttu siihen vain yleensä ja suurin piirtein, vaan elettiin hengessä koko Vapahtajan elämä ja maallinen vaellus joko kirkkovuosien suurien juhlien mukaan tahi laatimalla erikoisia "horologioita" jokaista viikon päivää ja vuorokauden tuntia varten. Ensimmäisenä tuntina syvennyttiin tutkistelemaan enkelin tervehdystä Neitsyt Marialle, ja niin jatkettiin, kunnes viimeisenä tuntina päädyttiin viimeiseen tuomioon. Näin tuli aina säilyttää Kristuksen kuva sielun silmäin edessä, "ante faciem cordis". Eikä tämä ollut ainoastaan ulkokohtaista kärsivän Messiaan ihailua, siihen sisältyi myös tärkeänä tekijänä synnintunto: tämä on tapahtunut minun tähteni. Minun tähteni "suuri on tehty pieneksi, rikas Jumala tehty köyhäksi ja kurjaksi". – "Ja minä, kurja ihminen, tahdon saada ylimpiä ja korkeimpia virkoja, suuria nautintoja ja paljon rikkauksia. – Jos minä seuraan, tutkistelen ja uudelleen käyn läpi Vapahtajani elämän syntymän Betlehemistä kuoleman Jerusalemiin, löydän sieltä ainoastaan tuskan ja köyhyyden merkit. Oi, Herra Jeesus, Sinä tulit maailmaan, ja koko maailma kielsi Sinut."
Kristuksen kärsimisen muistelemisesta ammennetaan myös voimaa kiusauksien voittamiseen. Joku, jolla on kiivas mieli, saattaa rukoilla: "Jeesus, Jumalan Poika, joka vaieten seisoit tuomarien edessä, hillitse minun kieleni niin kauan, että voin ajatella, mitä tulee puhua!" Saattoipa jonkun sydän siinä määrin lämmitä, kärsivän Kristuksen kuvaa katsellessa, ettei hän tehnyt parannusta vain omista synneistään, vaan myös toisten, kuten teki Katariina Sienalainen. Merkillepantavaa on myös, että kun näin syvennyttiin katselemaan kärsivän jumalanpalvelijan kuvaa, niin ei ajateltu vain Jeesuksen haavoja ja sydäntä, vaan Hänen kaikkia ruumiinosiaan ja jäseniään: silmäripsiä, otsaa, nenää jne., vieläpä kidutusneuvoja. Siinä vierivät tunnit ja minuutit huomaamatta katsellessa rakastetun kuvaa ja muututtaessa Hänen kuvansa kaltaisuuteen.
Näkyjä ja ilmestyksiä oli paljon. Milloin näkyi Karitsa ehtoollisleivässä; milloin tuli enkeli sairasvuoteen viereen tuoden mitä suloisimpia herkkuja; milloin tuli ruusujen ja liljojen tuoksua ummehtuneeseen luolaan; milloin kuului "sfäärien harmoniaa", maailmankaikkeuden suurta soittoa, tahi enkelien laulua. Alvastran luostarissa eli Birgitan aikaan muuan hurskaudestaan ja ankarasta askeesistaan kuuluisa veli Gerekinus. Rukoillessaan hän kuuli yhdeksän enkelikuoron taivaallista laulua ja soittoa.
Jeesus-lapsi, joulun suuri riemunaihe, oli hartaan palvonnan ja mietiskelyn kohde varsinkin naisten piirissä. Toisinaan Jeesus-lapsi saattoi joulun aikaan ilmestyä jonkun nunnan käsivarsille. Toinen taasen näki, miten Maria pesi ja kääri pienokaistaan ja sai itkeä niin paljon kyyneleitä, että siinä riitti vettä pyhän lapsen pesemiseen.
Toisinaan näkyi Jeesus erämaassa, kiusauksen kolkossa korvessa, ja näkijä sai kammata Hänen hiuksiaan. Joku näki, miten Jeesuksen pyhään päähän painettiin armottomasti orjantappurakruunu; joku taasen sai juoda siitä kirkkaasta verilähteestä, joka säteillen virtasi Karitsan avatusta kylkihaavasta.
Samoin saatiin nähdä ja kuulla tarkkoja ja yksityiskohtaisia kuvia pakomatkalta Egyptiin: kameelien narisevaa käyntiä erämaan hiekassa, egyptiläisiä maisemia ja pilviä ja tähtiä pakenevien ympärillä.
Tämä näkyelämä, varsinkin kärsivän Messiaan kuvaileminen, painoi leimansa keskiajan alkeelliseen kirkolliseen taiteeseen niin hyvin pohjoismaissa kuin muuallakin. Olipa kysymys maalaustaiteesta tahi kömpelötekoisista Ristiinnaulitun kuvista, kaikissa niissä esitetään Jeesuksen kärsiminen realistisin, järkyttävän voimakkain värein. Paljon verta, paljon tuskaa – siinä kokonaisvaikutelma. Keskiajan ihmisen olisi ollut mahdotonta käsittää sitä salonkinäytelmää silkkipukuisine naisineen, jossa muodossa nykyjään usein näkee esitettävän Golgatan suurta kärsimysdraamaa. Saamme myöhemmin nähdä, miten Birgitalle hahmoitellaan kärsivän Messiaan kuva.
Mutta tällaisella kristillisyydellä oli myös vakavat puutteensa ja rajoituksensa.
Samoin kuin henkilön, joka liikkuu yöllä kuun loisteessa ja tähtien tuikkeessa, on vaikeata muodostaa itselleen todellista kuvaa asioista ja esineistä, samoin valtaa jokaisen, joka lähemmin syventyy keskiajan hurskauselämään ja sen ilmiöihin, omituinen epävarmuuden tunne. On vaikeata saada lujaa tukikohtaa, mihin tarttua. Ja varmalla pohjalla tuntee liikkuvansa vain silloin, kun on tekemisissä suurten uskonnollisten persoonallisuuksien kanssa, joiden uskonnolliset elämykset ovat niin syvät ja perustavaa laatua ja joiden kokemuspiiri on niin laaja ja yleisinhimillinen, että se herättää vastakaikua ja ymmärtämystä myöskin protestanttisessa mielessä ja uskonkokemuksessa. Mutta silloinkin saa lapioida kuormittain pois aikahistoriallista soraa ja muraa.
Rukouselämä muodostui usein koneelliseksi, jolloin ilman syvempää hartautta luettiin määräkerrat isämeitää ja Ave Mariaa.
Näkyjen arvoa vähentää monesti niiden ylitunteellisuus ja lapsellisuus.
Keskiajan hurskauselämälle on yleensä ominaista keinotekoinen, liiallisuuteen kehitetty tunneherkkyys. Itkemistä pidettiin erikoisena armona, jota piti tavoitella ja rukoilla. Ja ellei asianomainen saanut itkemisen lahjaa, niin katsottiin sen johtuvan synneistä ja heikkoudesta.
Samalla kuin mietiskely ja syventyminen voimakkaille hengille, syvästi uskonnollisille luonteille ja uudestisyntyneille sieluille muodostui ahkeran rukouselämän ja ankaran itsensäkieltämisen yhteydessä mahtaviksi kotkan siiviksi, jotka kohottivat heidät yliluonnollisiin hengellisiin hurmostiloihin, samalla se henkilöille, joilta näitä edellytyksiä puuttui, muodostui tuijottamiseksi tyhjyyteen. Sielu, joka ei itse ollut saanut tuntea haavojen armoa ja veren puhdistavaa voimaa, kiintyi kaikenlaisiin ulkonaisiin seikkoihin: miten pitkiä olivat ristin naulat, kuinka suuri oli kylkihaava ja millaisia olivat palmut pakomatkan aikana Egyptiin. Monelle nunnalle, joka kenties vastoin tahtoaan ja olojen pakosta oli joutunut luostariin, ei Jeesus ollut se pyhä Jumalan Poika ja vanhurskas maailman tuomari, joka vaatii itsensäkieltämistä ja lahjomatonta seuraamista, vaan taivaallinen kavaljeeri, joka vain puutteellisesti korvasi maallisen.
Perin vastenmielisen vaikutuksen tekee protestanttiseen mieleen se ylen karkea taikausko, joka on luonteenomaista keskiajan hurskauselämälle yleensä ja josta useinkaan eivät olleet vapaita sellaisetkaan henkilöt, jotka oikeastaan olivat todellisia pyhimyksiä ja uskonnollisia neroja.
Sattuva esimerkki sellaisesta on Pietari Dacialainen, Ruotsin ensimmäinen kirjailija.
Pietari ei ollut omintakeinen yliluonnollinen mystikko, vaan sen sijaan ensiluokkainen mystiikan kuvailija ja mystillinen kirjailija. Tunnettu ruotsalainen kirjallisuushistorioitsija prof. Schück tekee vertailuja hänen ja Danten välillä pitäen silmällä jälkimmäisen Vita Nuovaa ja Jumalaista Näytelmää sekä edellisen kuvausta Kristiina Stumbelenilaisesta ja hänen platoonisesta rakkaudestaan. Schück huomauttaa, mikä hämmästyttävä aatteellinen yhtäläisyys vallitsee molempien kirjailijain välillä, vaikka Pietari oli proosakirjailija ja vain vaivainen keskiaikainen munkki Danten rinnalla, joka on kirjoittanut "maailman kenties ihanteellisimman taideluoman". Lopuksi hän lausuu Pietarista: "Mutta sitä enemmän hämmästyttää se sielun aateluus, se käsityksen hienous, joka esiintyy hänen kirjeissään siitä läpikuultavan kirkkaasta mystiikasta, joka on mennyt niin hänen vereensä, että se on läpeensä hapattanut koko hänen olentonsa ja antanut hänen hengelleen lennon, joka toisinaan muistuttaa suurta florenssilaista runoilijaa."
On säälittävää, jottemme sanoisi suorastaan tragikoomillista, kun sama mies, jonka kirjallinen tuotanto kantaa niin korkeata henkisen aateluuden leimaa, viimeisellä käynnillään Kristiina Stumbelenilaisen kotikylässä kantaa yhtä pyhimyksen pääkalloa nuorassa kaulassaan, ja toisia samanlaisia aarteita Kölnin legendaarisista "11000:sta neitsytmarttyyristä" ja "teebalaisesta legioonasta" lähetetään hänen jälkeensä Ruotsiin.
Mutta huolimatta näistä tekojumalisuuden, pyhimyspalvonnan ja karkean taikauskon ilmauksista, soinnahtelee keskiaikaisen hurskauselämän ja varsinkin yliluonnollisen mystiikan piiristä meitä vastaan taivaalliset sävelet. "Huolimatta usein paksusta tavanomaisten, yleiskeskiaikaisten uskomusten peitteestä sattuu toisinaan, että näemme sen paljastettuna ja että meidän täytyy taivuttaa päämme jonkun edessä, joka ei haasta keskiajan kieltä, vaan iankaikkisuuden sanoja; jonkun, joka halki vuosisatojen käskee meitä ja suloisesti nöyryyttää meidän pikkumaista omahyväisyyttämme, niinkuin aina on tapahtunut – kuuntelijoille." (Fogelklou.)
2. MYSTIIKKA JA USKONTO.
Mystiikka johtuu kreikkalaisesta sanasta mystes, joka merkitsee henkilöä, joka on perehtynyt salaisuuksiin. Alun perin sitä käytettiin niistä, jotka olivat perehtyneet kreikkalaisen uskonnon esoteerisiin menoihin. Yleisessä tietoisuudessa mystiikka merkitsee yleensä ihmeellistä, yliluonnollista; toisaalta siihen kuuluu yhteys korkeimman olennon, jumaluuden kanssa.
Kuten jo mystiikka-sanan etymologinen alkuperä osoittaa, ei mystiikka ole mikään yksinomaan kristillinen käsite. Mystiikkaa on tavattavissa pakanuudenkin piirissä monessa eri muodossa.
Kun vanhassa Kreikassa usko Olympon jumaliin alkoi horjua, tulivat sen tilalle pakanalliset mysteerit, salaismenot, samoin kuin myöhemmin Roomassa. Niissä luvattiin puhtaampi tieto jumalasta, ja niihin mieltyi moni mietiskelevä henki, jolle niiden avulla luvattiin pelastus ja kuolemattomuus. Näitä mysteerejä oli sekä siveellisesti sangen epäilyttäviä ja ala-arvoisia että jalompia ja puhtaampia. Jälkimmäisten johtavana ajatuksena oli: "Antakaa puhdistaa itsenne, jotta voisitte välttää iäiset rangaistukset manalassa." Ne pitivät yllä kuolemattomuuden toivoa ja vaalivat iäisyyskaipuuta, kunnes sittemmin herännyt synnintunto herätti ajan täyttyessä sen janon ja pelastuksen kaipuun, jonka voi tyydyttää vain Golgatan lähde.
Myöskin luonnonkansoissa huomataan sama pyrkimys päästä yhteyteen korkeimman olennon kanssa. Tässä tarkoituksessa ne käyttivät huumaavia aineita voidakseen haltioituneessa tilassa nähdä hallusinatioita, kokea ihmeellisiä elämyksiä ja tuntea henkisten kykyjensä laajentumista. Niger-virran neekereillä oli oma fetishivetensä ja Floridan Creek-intiaaneilla "musta juomansa". Meksikon heimot ahmivat peiyotl'ia ja käärmekasvia tahi joivat Mescal-nimistä juomaa. Kiowan intiaanit joivat mescalia yöllä leiritulen ääressä ja pärryyttivät alinomaa rumpua, kunnes joutuivat hurmostilaan. "Sen sielullisia ilmauksia pidettiin yliluonnollisena armona, joka saattaa ihmisen suhteeseen jumalain kanssa."
Näitä epämääräisiä teitä myöten pakanat pyrkivät etsimään Jumalaa, "jos ehkä voisivat hapuilla Hänen luokseen ja löytää Hänet", kuten Paavali sanoo.
Se, mikä pakanuuden piirissä esiintyy epävarmana hapuilemisena ja usein karkealla tavalla väärään suuntaan kehittyneenä henkisenä kieroutena, esiintyy kristinuskon piirissä iloisena voitonvarmana uskonkokemuksena ja näkyjen lahjana, jolle toisen maailman pääovet ovat avatut selkosen selälleen. Protestanttien ja katolisten keskuudessa suhtaudutaan kuitenkin hyvin eri tavalla mystiikkaan ja sen eri muotoihin.
Protestanttiselta kannalta mystiikka on "ihmisen jumalaistumista", "individuaalisen tahdon sulautumista universaaliseen tahtoon", "tietoisuutta välittömästä suhteesta jumaluuteen", "välitöntä varmuutta yhteydestä yliaistillisen maailman kanssa" jne.
Se mystiikan muoto, joka miellyttää protestantteja, on persoonallisuus eli hartausmystiikka, joka vaalii uskonnollisen elämän jaloimpia juuria ja keskushermoja ja yksinomaan harrastaa yhteyttä Jumalan kanssa. Katoliset taasen vaativat mystiikalta yliluonnollista tietoa ja tunnustavat sellaiseksi vain yliluonnollisen mystiikan näkyineen ja ilmestyksineen. "Me annamme mystiikan nimen yliluonnollisille tiloille, jotka käsittävät sellaisen tiedon, jota eivät meidän omat yrityksemme ja ponnistuksemme milloinkaan saattaisi synnyttää." (Poulain.) "Mystiikka on näin ollen synnynnäisen tiedonhalun lopullinen tulos". Tämä yliluonnollisen tiedon tehostaminen on todennäköisesti sopusoinnussa käsitteen muinaiskreikkalaisen merkityksen kanssa. Mystiikan käsitteeseen kuuluu olennaisesti hengellisen valaistuksen tahi ilmestyksen vaikutelma.
Tämä periaatteellinen ero, mitä tulee mystiikan merkitykseen, johtuu protestanttien ja katolisten erilaisesta kristillisyyden asenteesta. Edelliset korostavat kristinuskon objektiivista, ulkokohtaista puolta: Kristus meidän puolestamme; jälkimmäiset taasen kristinuskon subjektiivista, mieskohtaista puolta: Kristus meissä. Edelliset perustavat ihmisen autuaaksitulemisen yksinomaan Kristuksen Golgatalla täyttämään työhön, jonka rinnalla niin hyvin ihmisten omilla katumus- ja parannusharjoituksilla kuin erilaisilla armolahjoilla, joihin kuuluu myös yliluonnollinen tieto ja valistus, on verraten toisarvoinen asema. Katolinen uskonkäsitys nojautuu olennaisesti ihmisen omiin ponnistuksiin ja töihin sekä uskonnollis-siveelliseen täydellisyyteen, jolloin tietenkin mahdollisimman jyrkkä murros ja syvälliset elämykset ovat sekä eduksi että välttämättömiä.
Kristinusko on virallisten tunnustustensa ja rukouskirjojensa mukaan selvästi objektiivinen uskonto: kristitty tulee Jumalan luo, tunnustaa syntinsä, rukoilee Häneltä armoa ja anteeksiantoa ja pelastusta ruumiillisesta ja hengellisestä hädästä sekä kiittää ja ylistää Häntä Hänen hyvyydestään ja avustaan. Mutta samoin kuin seurustelu samanmielisten henkilöitten kesken muuttuu virallisesta tuttavuudesta läheiseksi luottamukselliseksi ystävyydeksi, samoin kehittyy rakastavan Jumalan rukoileminen mystikossa itsensäuhraavaksi antaumukseksi ja vihdoin täydelliseksi mystilliseksi yhteydeksi.
Mystikot itse tunnustavat tämän. "On kahdenlaisia hengellisiä ihmisiä, sisällisiä ja ulkonaisia: jälkimmäiset etsivät Jumalaa ulkoapäin seurustelun, mielikuvituksen ja harkitsemisen avulla; heidän pääpyrkimyksenään on saada hyveitä monenlaisen kieltäymyksen, lihan kiduttamisen ja aistimien kuolettamisen avulla; he harrastavat Jumalan läsnäoloa kuvitellen Hänen läheisyyttään heille omien ajatuksiensa mukaan Hänestä tahi oman mielikuvituksensa mukaan toisinaan paimenena, toisinaan lääkärinä ja toisinaan Isänä ja Herrana.
"Mutta ei kukaan näistä milloinkaan pääse ainoastaan täten mystilliseen tahi saavuta tuota oivallista yhteyttä niinkuin se, jota kasvattaa Jumalan armo mietiskelyn mystillistä tietä. Nämä korkeastioppineet miehet, jotka ovat pelkkiä skolastikkoja, eivät tiedä, mitä on Henki tahi mitä on olla vaipunut Jumalaan."
Protestanttisten kirkkojen piirissä suhtaudutaan yleensä suopeasti persoonallisuusmystiikkaan, mutta kun tulee kysymys yliluonnollisesta mystiikasta, niin ollaan pidättyviä. Tähän on omat syynsä: mystikkojen henkinen itsenäisyys ja riippumattomuus. Mystikkoa eivät sido uskontunnustukset eivätkä jumalanpalvelusmenot. Hän on hengen maailmassa kotka, joka mietiskelyn ja rukouksen siivillä kohoaa huimaaviin korkeuksiin. Hän ei tarvitse välittävää papistoa: hän saa korkeamman tiedon välittömästä yhteydestä Jumalan kanssa; hän on itse profeetallisen hengen tulkki.
"Tämänlaiset henkilöt voivat ilmeisesti olla vaarallisia vanhojen laitosten olemassaololle, laitoksien, jotka pitävät heidän totuuksiaan ainoina totuuksina. Mutta nämä jumalastajuopuneet henkilöt voivat myös tehdä arvaamattomia palveluksia uudistajina, ilmestyksen lipunkantajina ja innoittajina." (Leuba.)
Ritschl ja hänen koulukuntansa menevät vieläkin pitemmälle. He hylkäävät mystiikan kokonaan. Ritschl ei tahdo kuulla mitään sielun välittömästä hengellisestä yhteydestä Jumalan kanssa. Pietismi kaikkine muotoineen on sille kauhistus. Ainoa tie sielunyhteyteen Jumalan kanssa on Hänen historiallinen ilmestyksensä Jeesuksessa Kristuksessa, ja oletettua Hengen välitöntä toimintaa sielussa on pidettävä turhana kuvitteluna. Tämä on Ritschlin opetuksessa se puoli, jota on erikoisesti tehostanut ja kehittänyt hänen oppilaansa Hermann.
Seuraavassa luvussa tarkastamme yksityiskohtaisemmin protestanttisuuden suhdetta mystiikkaan.
Mutta vaikka eräillä tahoilla näin omaksutaankin torjuva asenne mystiikkaan nähden ainakin teoreettisesti, niin käytännössä eletään kuitenkin toisilla tahoilla todellisen yliluonnollisen mystiikan merkeissä. Näin on meillä ainakin osittain laestadiolaisuuden laita.
Ne kaksi keskeisintä ajatusta, joiden puitteissa oikea laestadiolainen ajattelee Vapahtajaa, ovat "Veriylkä" ja "Verivanhin", – tyypilliset morsius- ja kärsimysmystiikan tunnukset. Hurmostilat, näyt ja ilmestykset, jopa kielilläpuhuminenkin olivat varsin yleisiä tämän mahtavan ja henkivoimaisen herätysliikkeen alkuaikoina, herätysliikkeen, jota jalompaa ja ihanampaa pohjola eräissä suhteissa ei ole nähnyt. Ei voi olla hellällä mielenliikutuksella ajattelematta sitä hengen välittömyyttä, sitä veren voimaa ja pelastuksen varmuutta, jotka ovat hallitsevia piirteitä niin hyvin laestadiolaisessa saarnassa ja sananjulistuksessa kuin sen virsi- ja laulurunoudessa. Eipä itse suuri Bernhard Clairvauxlainen, tämä kärsivän Kristuksen ja Hänen haavojensa armoitettu erikoislaulaja saa harpustaan esille liikuttavampia säveleitä kuin nämä karun ja jylhänankaran pohjolan jäyhät miehet ja suuren Lapin profeetan oppilaat. Voidaan huoletta sanoa, että Suomen ja Ruotsin kansa ei todenteolla ole ollut viime aikoihin asti tietoinen siitä, minkä hengellisten aarteiden ja kalleuksien kanssa ne ovat olleet kosketuksessa. Tämä liike on tosin nyt hajaantunut ja kadottanut paljon ensimmäisestä palavuudestaan ja sen kallisarvoisen nardusvoiteen tuoksusta, jolla se kuumin katumuksen ja hellän ja kiitollisen rakkauden kyynelin on kastellut Ristiinnaulitun lävistettyjä jalkoja.
Tätä tosiasiaa ei suinkaan muuta se seikka, että laestadiolaisuutta on meillä varsinkin entisaikoina ei vain häväisty ja pilkattu, vaan suoraan vainottukin. Mutta niinhän täytyy käydä tässä synnin ja väärinkäsityksien ja hengellisen pimeyden maailmassa, missä opetuslapsi ei ole enemmän kuin hänen Mestarinsa ja missä sanansaattaja ei ole enemmän kuin hänen lähettäjänsä.
Samoja piirteitä tavataan myös vanhoissa Lounais-Suomen rukoilevaisissa Achreniuksen aikoina ja Savon herännäisyydessä.
Ei siis voida sanoa, että mystiikka ainakaan käytännössä olisi vieras meidänkään maassamme.
Aivan toisenlainen näky avautuu eteemme, jos käsittelemme mystiikkaa laajemmassa mielessä lukemalla siihen myös ekstatismin. Silloin on meidän maamme suurimmassa määrin armoitettu, sillä meillä on kahden viimeisen vuosisadan kuluessa ollut kokonainen sarja ensiluokkaisia ekstatikkoja. Mainitsemme heidän joukostaan vain sellaiset armoitetut Jumalan palvelijat kuin Liisa Eerontyttären Uudenkirkon pitäjästä T. l., Anna Haapakosken eli Lagerbladin Siikaisista ja varsinkin Anna Rogelin Merikarvialta varhaisemman herännäisyyden ajoilta 1700-luvulla sekä nykypäiviltä Karoliina Utriaisen ja Heleena Konttisen, jotka ovat olleet mahtavia Herran puhetorvia ja kristillisiä selvänäkijöitä.
Mystiikkaa on kristinuskon piirissä hyvin monta eri lajia ja lukuisia vivahduksia. Voidaan puhua morsius- ja kärsimysmystiikasta, profeetallisesta kutsumusmystiikasta, kvietistisestä lepomystiikasta, spekulatiivisesta mietiskelymystiikasta, näkymystiikasta ja persoonallisuusmystiikasta.
Yliluonnollisen mystiikan kansanomaisin muoto keskiajalla oli morsiusmystiikka, jonka hallitsevana ajatuksena oli morsius-ajatus. Tämän mystiikan klassillinen muistomerkki on Bernhard Clairvauxlaisen saarnakokoelma Korkeasta Veisusta.
Sielu-morsian on ihastuksella ja hellän rakkauden antaumuksella kiintynyt Kristus-ylkään, jonka kanssa hän elää tuttavallista yhdyselämää, kunnes aistimet ja tajunta vaipuvat ekstaasin autuuteen.
Morsiusmystiikan läheinen hengellinen sukulainen on kärsimysmystiikka. Sielu, joka katkeamattoman rakkauden siteillä on liittynyt Häneen, joka on rakastanut meitä ja antanut henkensä meidän tähtemme, syventyy ja eläytyy niin kokonaan Kristuksen kärsimyksiin, että se toisinaan itsekin saa omaan ruumiiseensa tämän rakkauden pyhät ja kunniakkaat merkit. Usein esiintyy tällöin hurmostiloja, jotka kehittyvät kokonaisiksi passioiksi, jolloin asianomainen mystikko perjantaisin, varankin paaston aikaan, elää koko pyhän Vapahtajamme kärsimyshistorian. Tämä mystiikka on lahjoittanut eräitä jaloimpia ja hiotuimpia helmiä kristilliseen psalmirunouteen. Sellainen on esim. Bernhardin tai jonkun hänen oppilaansa tekemä Salve caput cruentatum; Pää piikein seppelöity. (Suom. virsikirjan n:o 59 esikuva.)
Näiden kahden valtavirtauksen rinnalla on yliluonnollisen mystiikan alalla mainittava vielä kolmas: profeetallinen kutsumusmystiikka.
Tällainen sielu on hurmautuneena saanut maistaa Yljän rakkautta ja tuntea Hänen kärsimisensä osallisuutta. Mutta sen sijaan, että hän kvietistisen lepomystikon tavoin antautuisi yksinomaan tämän rakkauden lumoihin ja eristäytyisi kokonaan ympäristöstään ja muusta maailmasta nauttiakseen häiritsemättä rakkaudesta, joka on väkevämpi kuin kuolema ja jonka hiilet hehkuvat kuin Herran tuli, hänelle tulee tästä kärsivästä rakkaudesta voimakas vaikutin, joka kannustaa häntä uskomattomiin ponnistuksiin ja pelottomaan taisteluun ajan jumalatonta henkeä ja sen ilmenemismuotoja vastaan. Hänestä tulee Jumalan tulkki ja puhetorvi, joka yhtä rohkeasti kuin profeetat ja marttyyrit muinoin heittäytyy tähän taisteluun, saaden toisinaan osakseen joko verettömän (Birgitta) tahi verisen marttyyriuden (Savonarola). Mitä heidän ilmestymisensä aikaan tulee, niin voidaan sanoa, että kriitilliset murrosajat synnyttävät heitä, ja toisaalta taasen he synnyttävät kriisiajan.
Tähän työhön heillä on kahdenlainen valtuus: siveellinen ja jumalallinen. Edellisen vaikuttimena on ajan hätä ja kansan tarpeet. Vartijoina Siionin muureilla he tietävät ajan ja nähdessään kohtalon hetken lyövän he eivät voi vaieta, vaan puhaltavat merkinantopasuunaan. Mutta tämä valtuus sellaisenaan olisi riittämätön, ja niinpä onkin heillä omat juhlalliset kutsumusnäkynsä, jolloin Herra vihkii heidät tulevaan profeetalliseen virkaansa.
Näyt kuuluvat oleellisena seikkana heidän varustukseensa. Ne luovat valoa historialliseen tilanteeseen, ja niissä he saavat jumalallisia käskyjä ja kehoituksia, uhkauksia ja lupauksia. Usein on näillä näyillä eskatologinen leima, jolloin ne viittaavat sekä kansaa uhkaavaan tuomioon että lähestyvään Herran tulemiseen.
Heidän lähimmät hengenheimolaisensa ja esikuvansa ovat Vanhan Testamentin profeetat. Heidän elämänsä järjestyy profeettain tapaan. He näkevät "elävän ja toimivan Jumalan, joka asettaa voimasanansa historian kuohuvaan myllerrykseen ja antaa sen mennä täytäntöön ja jonka tutkimattoman, nöyryyttävän ja kohottavan valitsemisen edessä asianomainen tuntee seisovansa. Tässä ei ole olemassaolon pääasiana enää se, että antaa sielun hakata poikki kaikki ulkonaiset siteet, jotta se etsisi tietä takaisin alkuelämän hiljaisuuteen, eikä toimivan elämän tarkoitusperiä liioin haeta miettimällä niiden tuottamaa hyötyä kasvatuksessa sisäiseen rakkauteen. Jos nämä ihmiset lähtevät taisteluun, niin se tapahtuu siksi, että Jumalan maailmanhallituksen suuret tarkoitusperät tarttuvat heihin, valtaavat heidät, pakottavat heitä, kenties vastoin heidän tahtoaan. He tahtovat vaieta, mutta sana polttaa heidän sisimmässään; he etsivät turvallista satamaa, mutta Herra ajaa heidät ulos suurelle merelle." (Westman.)
Spekulatiivinen mietiskelymystiikka on filosofisluontoista ja toisillaan sangen vaikeatajuista, esiintyen suoranaisena probleemana ajatuksen ja hengen maailmassa, mistä mestari Eckhart on esimerkkinä.
Näitä mystiikan eri muotoja erilaisine vivahduksineen voidaan yhteisellä nimellä nimittää näkymystiikaksi, visionääriseksi mystiikaksi, koska näyillä ja ilmestyksillä on niissä huomattava osuus.
Mystiikan toisaalta alkeellisin, toisaalta kehittynein muoto on persoonallisuusmystiikka. Se on alkeellisin siinä mielessä, että siltä puuttuu yliluonnollisen mystiikan näyt ja ylimaailmalliset elämykset. Mutta se on kehittynein siinä mielessä, ettei se enää rakenna näkyväisiin, s.o. näkyihin ja ilmestyksiin ja erinomaisiin armonosoituksiin, vaan yksinomaan elävän Jumalan sanaan, kuten profeetta sanoo: "Vanhurskas on elävä uskosta."
3. PROTESTANTTISUUS JA MYSTIIKKA.
On turha kieltää sitä tosiasiaa, että mystiikka, varsinkin mikäli on kysymys keskiajan mystiikasta, on verraten vieras sekä luterilaisuudelle että yleensä protestanttisuudelle.
Luther oli suurien taistelujen ja suurien vastakohtien mies. Ja tämä seikka kuvastuu myös tämän jämerän ja monumentaalisen jumalanmiehen uskonkäsityksessä ja vakaumuksessa. Hän on kolmas mies siinä uskonvanhurskauden alkuvoimaisten julistajain kolmikossa, jonka muodostavat Paavali, Augustinus ja Luther ja joka edustaa kristillisen kirkon kolmea aikakautta: vanhaa-, keski- ja uutta-aikaa. Ja jokainen heistä on oman aikakautensa tyypillinen edustaja, jopa enemmänkin: sen henkinen isä.
Apostoli Paavali, pakanain apostoli, edustaa väärentämätöntä alkukristillisyyttä. Hän on jalon, henkivoimaisen alkukirkon ja marttyyriseurakunnan henkilöitymä.
Kirkkoisä Augustinuksessa siirrymme henkisesti keskiaikaan. Teoksellaan De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) hän on laskenut pohjan katoliselle kirkkokäsitykselle ja uskolle. Hänen lauselmansa extra ecclesiam nulla salus, s.o. kirkon ulkopuolella ei ole lainkaan pelastusta, on se muodollinen periaate, jolle rakentui gregoriaaninen käsitys katolisen kirkon ylivallasta, samalla kuin hänen vanhurskauttamisoppinsa, vanhurskaaksi tuleminen armosta uskon kautta, oli se aineellinen periaate, jolle keskiaika rakensi parasta ja pysyvintä, mitä se kykeni luomaan, vaikkakin katolinen kirkko myöhemmin turmeli ja himmensi tämän totuuden siinä määrin, että se Lutherin jälleen herättämänä oli käytännöllisesti puhuen aivan uusi ja ennen tuntemattomalta näyttävä totuus. On oikeastaan erehdys, että kristillisen kirkon keskiaika lasketaan Länsi-Rooman keisarikunnan häviöstä ja kristinuskon tunkeutumisesta germaanilaiseen maailmaan. Katolinen kirkko keskiaikaisessa mielessä muodostui silloin, kun vainotusta alkuseurakunnasta tuli valtiokirkko ja valtiollinen mahti keisari Konstantinuksen julistuksen johdosta. Rajavuotena vanhan- ja keskiajan välillä kirkon historiassa tulisi siis olla 323 eikä 476.
Mutta samoin kuin Paavali on vanhan- ja Augustinus keskiajan kristillisyyden alkutyyppi ja isä, samoin on Luther uuden. Aikahistoriallisten seikkojen ja historiallisen kehityksen vaikutuksesta eroaa näiden miesten ulkonainen seurakuntakäsitys toisistaan radikaalisesti. Mutta on eräs kohta, jossa nämä kolme Jumalan valtakunnan merkkimiestä ovat harvinaisen yksimielisiä ja henkiseltä väritykseltään siinä määrin samanlaisia, että heitä voidaan pitää hengellisinä veljinä ja veriheimolaisina. Ja tämä yhtymäkohta on se järkkymätön kalliopohja, jolle he rakentavat ihmisen autuuden: ihminen tulee vanhurskaaksi armosta uskon kautta. Tässä suhteessa eivät nämä itsessään laajat ja humaaniset miehet siedä minkäänlaista tinkimistä eikä sovittelua. Paavalin sana: "Jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä olette saaneet, olkoon hän kirottu", on Lutherinkin sisin ja usein ilmaisema vakaumus.
Saattaisi näin ollen pintapuolisesti asioita tarkastellen olla sitä mieltä, että keskiaikainen mystiikka olisi ollut Lutherille henkisesti verraten vieras. Niin ei kuitenkaan ole laita. Toisaalta hän on saanut syviä ja pysyviä vaikutuksia eräiltä keskiajan mystiikan huomattavimmilta edustajilta, toisaalta on hänen henkinen sukulaisuutensa eräiden mystikkojen kanssa niin suuri, että se häntä itseään ihmetyttää.
Bernhard Clairvauxlaista, morsiusmystiikan jalointa ja syvintä miesedustajaa, hän nimittää "Kultaiseksi saarnaajaksi", jonka julistus Kristuksessa ilmestyneestä Jumalan ansaitsemattomasta armosta on raivannut hänen sydämessään tietä evankeliumille ja joka on varmistanut hänen oppiaan jokapäiväisestä katumuksesta ja parannuksesta.
Taulerista hän tunnustaa kirjeessään Spalatinille jouluk. 14. p. 1516, ettei hän ole nähnyt latinan eikä saksankielellä "terveellisempää ja evankeliumin kanssa yhtäpitävämpää jumaluusoppia".
Tunnettuja ovat ne herätteet evankeeliseen käsitykseen, jotka Luther on saanut lukiessaan keskiaikaista mystillistä traktaattia Teutsche Theologie (Saksalainen jumaluusoppi). Ja lopuksi mainitsemme vielä erään merkillisen yhtäläisyyden.
V. 1522 ruvettiin painamaan saksaksi "Yhteisen elämän
veljeskuntaan" kuuluvan alankomaalaisen mystikon Wessel Harmens Gansjortin (1419-89) kirjoituksia. Niissä Wessel kehittää oppia vanhurskauttamisesta uskon kautta niin aitoluterilaiseen tapaan, että Luther, tutustuttuaan hänen kirjoituksiinsa, lausui niistä: "Jos minä aikaisemmin olisin lukenut Wesseliä, niin vastustajani sanoisivat, että Luther on ottanut kaiken Wesseliltä." Wessel vältti inkvisitsionin eikä joutunut uskonpuhdistajan tielle siksi, että häneltä puuttui Lutherin peloton rohkeus ja se elämys, joka luo uskonpuhdistajan, ja siksi hän tietoisesti esitti mielipiteitään monimielisesti ja levitti niitä vain käsikirjoituksina.
Kun on olemassa tällaiset perinnäismuistot uskonpuhdistuksen suuresta oppi-isästä, niin voisi luulla, että mystiikkaa harrastettaisiin vielä myöskin luterilaisen kirkon piirissä, varsinkin, kun luterilaisen kirkon omassa keskuudessa on esiintynyt varsin huomattavia, aivan ensiluokkaisia evankeelisen kutsumusmystiikan ja yliluonnollisen mystiikan edustajia. Mainitsemme vain sellaiset nimet kuin Arndt ja Bengel, Johann Friedrich Oberlin ja Emanuel Swedenborg. Näin ei kuitenkaan ole laita ainakaan meidän maassamme. Syyt ovat monet; kiinnitämme seuraavassa huomiota muutamiin.
Tunnettu tosiasia on, että suuret henkilöt hengen maailmassa varjostavat kokonaisia aikakausia edellään ja jäljessään. Luther ei ole suinkaan mikään poikkeus tästä säännöstä. Täytynee tunnustaa, että luterilaisuuden piirissä kirkkohistoria käytännöllisesti puhuen on melkein viime aikoihin asti alettu uskonpuhdistuksen alusta. Koko edelliseen kirkon kehitykseen – Jeesuksen ja apostolien aikaa lukuunottamatta – ja sen tarjoamiin henkisiin arvoihin ei ole kiinnitetty sanottavasti huomiota. Tähän taasen on vaikuttanut moni tekijä.
Ensinnäkään ei voi kieltää, että liikkuminen keskiajan ilmapiirissä tuntuu evankeelisesta mielestä sekä sielutieteelliseltä että uskonnolliselta kannalta jonkin verran vastenmieliseltä. Se on eräässä suhteessa jonkinlaista historian atavismia, nurinkurisuutta ja takaperoisuutta. Kukaan ei mielellään siirry kirkkaasta keskipäivästä hämärään ja epävarmaan yöhön, loistavan auringon paisteesta kalpean kuun kumottamiseen ja tähtien tuikkeeseen.
Erittäin tärkeä syy keskiajan mystiikan vieromiseen on ollut niiden katoliset haihattelut, jotka rakkaudesta keskiajan mystiikan suuriin henkisiin arvoihin ovat omistaneet sille huomiota ja ruvenneet sitä viljelemään, ja tästä seikasta aiheutuva hyökkäävän katolisuuden pelko. Sattuvana esimerkkinä tässä suhteessa on tanskalainen kirjailija Johannes Jørgensen.
Tämä katolisuuteen kääntynyt kirjailija on ruvennut viljelemään keskiajan mystiikkaa ja on kirjoittanut hyvän, eri kielille käännetyn Fransiskus Assisilaisen elämäkerran. Iskevänä esimerkkinä siitä aitokatolisesta, taikauskoon ja pyhimyspalvontaan vivahtavasta tavasta, jolla Jørgensen on käsittänyt tehtävänsä, mainitsemme hänen kuvauksensa p. Birgitan ensimmäisestä käynnistä Pietarin kirkossa Roomassa.
"Juhlallisin hetki, minkä Birgitta vielä oli elänyt, oli se, jolloin hän pikemminkin pyhiinvaeltajajoukon aiheuttaman tungoksen kantamana kuin itse kulkien astui Pyhän Pietarin kirkon mosaiikkilattialle. Yhä pitemmälle ja pitemmälle hän kantautui yhdessä ruotsalaisten ystäväinsä kanssa – nyt alkoivat miehet, jotka olivat häntä edempänä, puhua apostolin haudasta, joka häämötti kaukaa –. Nyt hän lähestyi säteilevää kultaista Konfessiota nyt hän astui portaita, jotka johtivat kryptaan eli kuorikellariin —-. Birgitta Birgerintytär Uplannin Finstusta polvistui apostoli-ruhtinaan arkun ääreen, Pietarin haudalle –. Keskellä joukkoa hän rukoili kauan, liikkumattomana. Voimakkain tunteet valtasivat hänet..."
Vaikeaa on selkeämmin kuvata katolisuuden epäjumalisuutta lähentelevää taikauskoa ja pyhimyspalvontaa! Kuinka kiero onkaan tällainen historiankäsitys! Pietarin muistoksi, tuon köyhän ja ylenkatsotun uskonmiehen, joka voimatekoa suorittaessaan ja parantaessaan ramman sanan voimalla Jerusalemin temppelin Kauniilla portilla lausuu: "Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutia mitä minulla on, sen sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen Nasaretilaisen nimessä, nouse ja kävele!" – tämän miehen muistoksi ja hänen marttyyrikuolemansa paikalle on seitsemän kukkulan kaupunkiin pystytetty temppeli, joka säteilee kultaa ja kalliita kiviä. Tämä ei ole mitään todellista katolisuutta, s.o. yleistä ja yhteistä uskoa, vaan taikauskoa ja epäjumalanpalvelusta.
Mutta vaikkapa näinkin on ja vaikkapa pintapuolisesti estetisoivat henkilöt näkevät tällaisessa uskonnon ihanteen, niin ollaanko sittenkään evankeelisella taholla oikeutettuja suhtautumaan kielteisesti ja yliolkaisesti kokonaiseen kristinuskon historian aikakauteen ja kylmällä kädellä syrjäyttämään korvaamattomia iäisyysarvoja ja kirkkohistoriallisia merkkihenkilöitä, jotka Valtavina patsaina ovat aikanaan kannattaneet kirkon laivaa? Ja eikö tällainen suhtautuminen ajan mittaan kostaudu kovakouraisella tavalla? Että näin on todella käynyt, sen todistaa kokemus.
Kun tarkastelee meidän aikamme uudestisyntynyttä hyökkäävää katolisuutta, sen henkistä rakennetta ja niitä lähteitä, joista se imee mehua ja voimaa, niin tuskin erehtyy sanoessaan, että se tapahtuu kolmea tietä: kirkkoisien, marttyyrihistorian ja mystiikan tietä. Ensiarvoinen uskon ja elämän lähde: Raamattu, on melkein tukittu, s.o. Raamattu on käytännöllisesti puhuen kielletty kirja. Voitaisiin mainita tapauksia aivan meidän päiviltämme, jolloin Raamattuja on poltettu roskakirjain joukossa kiellettyinä. Mutta samalla kuin katolisuuden piirissä Raamattu on joko hallitsevasta asemastaan syrjäytetty tahi kokonaan vihattu ja vainottu kirja, tuo sama kirja, joka on evankeelisten kirkkojen suuri uskon ja opin peruskirja, samalla ammentaa katolisuus sitä voimakkaammin ja määrätietoisemmin kolmesta edellämainitusta lähteestä. Ja tällöin se ei ainoastaan itse säily elinvoimaisena, vaan kykeneepä vielä hyökkäämäänkin lujaan monarkistiseen tapaan laaditun kirkkojärjestyksensä ja kirkkopolitiikkansa avulla. Ja siitä, että tässä on kysymys korkeista henkisistä arvoista, voi jokainen vakuuttautua, joka vaivautuu lukemaan katolisia kirkollisia kirjailijoita, heidän henkeviä esityksiään mystiikasta ja kirkkoisien tapaiseen korkeaan tyyliin laatimiaan marttyyri historiallisia teoksia. Herää kysymys: miksei evankeelisella puolella voisi olla samoin? Ja huoletta voitaneen sanoa: jos evankeelisilla jumaluusoppineilla olisi ollut henkevyyttä ja kaukonäköisyyttä noudattaa samaa menettelytapaa, mitä Kustaa II Aadolf noudatti Breitenfeldin kentällä, missä hän antoi katolisten tykkien lakaista heidän omia rivejään, niin kirkkopoliittinen tilanne olisi monessa suhteessa toisenlainen. Silloin voisi protestantti sanoa katoliselle: sitä, mitä teillä on, kirkkoisät, marttyyrihistoria ja mystiikka, on meilläkin; mutta mitä meillä on: Raamattu, vanhurskaus armosta uskon kautta ja omantunnonvapaus, sitä ei ole teillä.
Mitä erikoisesti keskiajan mystiikkaan tulee, tekee tappion ja henkisen arvojen menetyksen sen laiminlyömisen johdosta tuntuvaksi sen omalaatuisuus ja henkinen rakenne. Keskiaikainen yliluonnollinen mystiikka on uskonnollisine ja esteettisine arvoineen siksi yleisinhimillinen ja samalla jumalallinen, siinä yhtyvät taivas ja maa sellaisella tavalla, että useinkin on vaikeata sanoa, missä jumalallinen alkaa ja inhimillinen loppuu ja päinvastoin. Ja oikeampaa onkin käsitellä niitä usein rinnakkaisilmiöinä, jotka ovat kokonaan sekaantuneet toisiinsa ja täydentävät toinen toistaan. Sitä koko olennon valtaavaa rakkauden hehkua ja väkevätuoksuista onnen huumaa, joka huokuu monen morsiusmystikon joko suorasanaisista tahi runopukuisista lemmenlauluista, on sellaisen mahdotonta kuvailla, jonka kynää ei liikuta jumalallinen innoitus. Ei mikään Aladinin taikalamppu luo niin kirkasta ja läpitunkevaa valoa, kuin mikä avautuu yliluonnollisen mystikon silmille. Harun al Raschidin tahi intialaisten maharadshain loistopalatsit maallisine paratiiseineen ovat köyhiä asultaan, värittömiä ja kalpeita sen taivaallisen loiston ja upeuden rinnalla, joka on esiintynyt Mechtild Hackebornilaisen kaltaisen näkijän näyissä. Näiden taivaallisten ilmestysten armoitetut näkijät tunnustavat, että niitä on mahdotonta ilmaista maisin kielin ja että on tyydyttävä vain himmeisiin vertauskuviin.
Paljon riistetään ihmiseltä silloin, kun häneltä kielletään pääsy näille ikuisesti viheriöiville runouden leppoisille rinnemaille.
Eikä meidän useinkaan, tutkiessamme keskiajan mystikkoja, tarvitse etsiä tätä runoutta kellastuneilta kirjan lehdiltä; monen mystikon oma elämä ja vaellus on ollut runoutta. Sattuvasti on sanottu Assisin il Poverello di Diosta, köyhyyden yljästä, että hän oli suurin taiteilija mystikkojen joukossa ja suurin mystikko taiteilijoiden joukossa. Niin kauan kuin tähdet liikkuvat radoillaan ja vanha maaemo kiertää kulkuaan päivän kultaisen kehrän ympärillä, ei tämän lapsellisen viattoman ja jalon hengen muisto lakkaa lämmittämästä niitä sydämiä, jotka ihailevat henkistä suuruutta ja tajuavat ylempää universaalista kieltä.
Näiden ihmisten ylväs kristillisyyden ihanne ja korkea siveellinen taso vaikuttavat ylen voimakkaasti vielä vuosisatojen takaa. Se siveellinen jättiläiskamppailu, johon he uskaltavat ryhtyä himojen petoa ja luontonsa alempia vaistoja vastaan, uskollisina taivaalliselle Yljälleen ja Rakastajalleen, ja ne jyrkät, jopa suorastaan drakooniset keinot, joihin he ryhtyvät pitääkseen kurissa lihan, takaavat heille kaikkien niiden ymmärtämyksen ja ihailun, joille sydämen ja sielun puhtaus on pyhä ja kallis asia. He eivät tunne näissä asioissa puolinaisuutta; heille ei voi enää olla kysymystä: joko – tahi. He ovat päättäneet voittaa siveellisen taistelun, ja he sen voittavat. He ovat päättäneet ristiinnaulita lihansa Ristiinnaulitun nimessä ja voimalla, ja he ristiinnaulitsevat sen. Ja jos mikään aika kaipaa näitä ihanteita ja niiden raitistuttavaa ja puhdistavaa voimaa, niin juuri meidän oma siveellisesti veltto ja herpautunut aikamme.
Aikamme kaipaa korkeita siveellisiä ihanteita ja siveellistä uuttasyntymistä. Harva ajanjakso, jos yleensä mikään, tarjoaa sille tässä suhteessa ylevämpiä hahmoja kuin monet keskiajan mystikot.
Mystiikan hedelmöittävä vaikutus keskiajan henkiseen elämään ja taiteeseen on valtava, miltei suorastaan korvaamaton ja perustavaa laatua. Ilman Mechtild Magdeburgilaista ja keskiajan mystikkoja puuttuisi maailman kaunokirjallisuudelta ja runoudelta sen kuninkaallisin koriste: Danten Jumalainen näytelmä. Ilman Fransiskus Assisilaisen rakkauden ja nöyryyden mystiikkaa ei olisi Giotton freskoja, mainitaksemme vain pari esimerkkiä. Ja jos näin on, niin kysymme: onko nykyisellä materialistisella höyryn ja sähkön aikakaudella, joka siveellisesti rappeutuneena ja yksipuolisesti aineellisia arvoja tavoittelevana on melkein kemiallisen puhdas kaikesta ihanteellisuudesta, onko tällä henkisesti köyhällä aikakaudella kömpelöine futuristisine ja kubistisille taiteineen varaa heittää yli laidan keskiajan jalo ja henkevä mystiikka, tahi paremmin sanoen: onko varaa olla ammentamatta uusia ja korkeampia elämänarvoja ja ihanteita sen tyhjentymättömistä henkisistä voiman lähteistä?
Meillä on totuttu pitämään keskiaikaa henkisesti pimeänä ja synkkänä taikauskon aikana, jolloin kummitukset ja paholaiset virnistelivät jokaisen nurkan takaa. Sellaista aikahistoriallista törkyä tapaamme silloin paljon, jopa erikoisen runsaassa määrin. Mutta samalla unohdetaan mitalin toinen puoli: unohdetaan, että keskiaika oli suurien persoonallisuuksien, loisteliaan optimismin ja valoisan lapsenuskon kultainen kausi. Jos keskiaika oli jostakin köyhä, oli se koneista ja keksinnöistä. Jos se oli jostakin rikas, oli se haltioituneesta uskosta, jalosta antautumuksesta ja huimaavan korkeista siveellisistä ihanteista. Materiaa ja maailmaa se halveksi syvästi, niihin eivät sen ajan johtavat henget tuhlanneet huomiota eikä aikaa. Se oli sille suuri turhuus, vanitas vanitatum, jolle se hymyili oppineen filosofin, hurmioituneen mystikon ja maailmasta eristäytyneen jumalanystävän ylhäisellä halveksumisella. Keskiajan tunnuslauseena oli: universalia sunt realia, s.o. vain ihanteet ovat todellisia; vain näkymätön maailma, hengen ja armon valtakunta, on todellista hyvää ja iäti pysyvää.
Ja tuskin erehdymme, jos sanomme, että meidän historiallisen materialismin jäytämä ja koneiden jyminässä hermonsa ja voimansa kuluttanut aikakautemme ei kaipaa mitään syvemmin kuin mystikon jaloa sielun rauhaa ja rikasta sisäistä maailmaa. Silloin tulee näistä henkisesti kutistuneista ja näivettyneistä olennoista, jotka nyt eivät ole muuta kuin numeroita ja vaatimattomia hampaita teollisuuden suuressa grottemyllyssä jälleen jumalallisia olentoja, jotka kantavat otsallaan henkisen aateluuden korkeata leimaa.
On kieltämätön tosiasia, että näin tuntevat aikamme korkeimmat ja jaloimmat henget. Ruotsalainen filosofi Vitalis Nordström kirjoittaa:
"Sivistyksemme on saavuttanut huippukohtansa, jossa suunta pyrittyään ylöspäin korkeuteen on painuva alas laaksoon. Joukkokulttuuri on turmellut sisimpämme. Tekniikka ei tee ketään onnelliseksi eikä avaa näköaloja Jumalan valtakuntaa kohti. Uskonto ei ole enää oleva vahva luottamus eikä peräsin elämän merellä. Tiede on koonnut suunnattomasti uusia tosiasioita, mutta yleissilmäys on joutunut kadoksiin. Niin on laita filosofian, jumaluusopin, estetiikan, historian, luonnontieteen ja matematiikan alalla. Kemian, fysiikan, mekaniikan ja tähtitieteen perustukset horjuvat. Tekniikka yksin pysyy pystyssä, mutta tämä merkitsee steriloitumista. Kun Jumala näki tämän uuden ajan kurjuuden, sen sisäisen köyhyyden, sen hermoväsyneisyyden ja kykenemättömyyden saavuttaa pyhempää, viattomampaa, rikkaampaa elämää, silloin Hän ajatteli suuressa laupeudessaan: 'Minä hävitän Sodoman ja Gomorran tulella ja tulikivellä ja palautan ihmiset luontoon ja itseni luo asettamalla rajan kulttuurin riemukululle. Minä annan heille, mitä he tarvitsevat: uuden keskiajan uusine muotoineen. Olen jälleen päästävä vapaaksi perkeleen, noidat ja kummitukset, jotta ihmiset saisivat tuntea olemassaolon syvyyttä ja heidän olisi pakko uskoa niiden luonnollinen asema tässä maailmassa. Mutta tähän salaperäisyyden yöhön olen kylvävä uuden aikakauden siemenen, jolloin tajunta ja tahto jälleen saavat nousta horroksistaan voimakkaina rakentamaan uusia rakenteita'."
Tämä on suoraa kieltä, joka ei kaipaa pitempiä selityksiä. Ja se tulee riittävän arvovaltaisella taholta vaatiakseen jokaisen ajattelevan henkilön huomiota. Mystiikan ja nykyaikaisen henkisen tilan kannalta ansaitsevat suurinta huomiota hänen profeetalliset sanansa siitä, että Kaikkivaltias on jälleen "päästävä vapaaksi perkeleen, noidat ja kummitukset, jotta ihmiset saisivat tuntea olemassaolon syvyyttä ja heidän olisi pakko uskoa niiden luonnollinen asema tässä maailmassa". Näihin sanoihin sisältyy kammottava totuus, suurempi ja kammottavampi kuin niiden lausuja todennäköisesti on saattanut ajatella tahi mielessään kuvitella. Ja siihen puoleen tulemme seuraavassa, kun lähdemme kuvailemaan asian kielteistä puolta, s.o. mihin hornan kuiluihin ja henkisiin syvyyksiin, perkeleen petokseen ja demonisten valtojen temmellykseen meidän ratsionalistinen, järkeilevä kristillisyytemme ja materialistinen maailmankatsomuksemme on saattanut ihmiskunnan kieltäessään henkimaailman todellisuuden, sulkiessaan ovet kristilliseltä yliluonnolliselta mystiikalta ja avatessaan ne pakanalliselle mystiikalle ja pimeyden saastaisille henkivalloille. Kirjassaan "Kansojen viimeinen ahdinko" hollantilainen kirjailija Joh. de Heer esittää tosiasioita, jotka panevat ajattelevan lukijan kauhistuen ajattelemaan, mitä tuleman pitää ja mitä jo on olemassa.
On ikuisesti kirkas tosiasia, jota materialismin on turha kieltää, että ihminen ei ole pelkkää materiaa, kuollutta massaa, vaan että hänen sisimpäänsä kätkeytyy iäisyysolento, jalo ja ylhäissyntyinen kahlehdittu vanki, jolle me olemme velkaa vapauden, kuten joku on sanonut. Mutta jos tämä tosiasia koetetaan kieltää, niin se kostaa muodossa tahi toisessa kohtalokkaalla tavalla. Sen saa meidänkin korkeasta kulttuuristaan kehuskeleva, mutta monessa suhteessa henkisesti sangen pimeä ja sokea aikamme kokea. Ja tämä henkimaailman ja kristillisen yliluonnollisen mystiikan kieltäminen kostautuu henkisesti kolmella eri linjalla: buddhalaisen pakanuuden ja pakanallisen mystiikan leviämisenä länsimaihin; okkultismin ja spiritismin leviämisenä; ja yhä laajemmalle leviävänä salaisten seurojen perustamisena. Kiinnitämme jonkin verran huomiota kahteen edelliseen seikkaan.
Ensiksi muutama sana buddhalaisuuden ja pakanallisen mystiikan leviämisestä länsimaihin. Asia on suunnattoman mielenkiintoinen, samalla kuin se musertavalla tavalla näyttää, mihin ihmislapsi joutuu, kun hän hylkää Jumalan sanan kompassin ja lähtee purjehtimaan oman himmeän luonnollisen järkensä valossa henkimaailman rannattomalla, kareja täynnä olevalla valtamerellä, jonka rinnalla Atlantti ja Tyyni valtameri ovat vain vaatimattomia pesualtaita.
Lukijasta tuntunee hämmästyttävältä kuulla, että länsimailla harjoitetaan voimakasta propagandaa itämaisten uskontojen, varsinkin buddhalaisuuden hyväksi. [Niin on kuitenkin laita, ja sellaiseksi on muodostunut kehitys erittäinkin Chicagossa v. 1893 pidetyn maailman uskontojen kongressin jälkeen. Eikä sillä hyvä, vaan itse buddhalaisuuden kotimaassakin on buddhalaisuus herätetty uuteen eloon ja virkeyteen ns. "uusbuddhalaisuuden" muodossa. Ja mikä ihmeellisintä, tämä vanhan pakanuuden henkiin herääminen on luettava suurelta osalta länsimaiden syyksi. Länsimaissa aina ns. valistuksen aikakaudelta lähtien levinnyt jumalankieltämys ja materialistinen maailmankatsomus on synnyttänyt uuspakanallisen liikkeen, jolloin monet ns. kristityt ovat luopuneet kristinuskosta ja liittyneet pakanallisiin uskontoihin, lähinnä buddhalaisuuteen ja sitä lähellä oleviin virtauksiin teosofiaan ja antroposofiaan.]
Edellämainitussa Chicagon kongressissa väitettiin rohkeasti, että kristinusko on vain muunnettua buddhalaisuutta juutalaisessa muodossa; kiellettiin Jeesuksen persoona ja Hänen oppinsa oikeaperäisyys ja itsenäisyys ja mentiin niin pitkälle, että sanottiin Jeesuksen olleen buddhalaisen munkin, joka pakomatkalla Himalaijalla oli saanut oppinsa buddhalaisuudesta. Ja tätä uutta pakanuutta on sitten koetettu levittää suurella innolla varsinkin Yhdysvaltain ja Euroopan sivistyneitten keskuudessa ja sen profeetat ovat hindulaisuuden tutkijan Neumannin tavoin huudahtaneet: "Buddhalaisen opin valo on vihdoinkin noussut horisonttimme yli, ja se on paistava kaikille, jotka kestävät katsoa totuutta kasvoihin." Ja eräs toinen tutkija (Schultze) sanoo uuden uskonnon tehtävänä olevan "auttaa meitä täydellisempään ja vapaampaan käsitykseen uskonnosta ja häätää niitä juutalaiskristillisen uskonnon piintyneitä ennakkoluuloja, jotka estävät jokaisen edistysaskeleen korkeamman henkisen kulttuurin piirissä."
Alkuperäisen buddhalaisuuden mukaan ei ole mitään Jumalaa eikä Vapahtajaa, vaan ihminen on itse oma jumalansa ja vapahtajansa: "Itse on itsensä herra". Elämä on kärsimystä: syntyminen on kärsimystä, kuolema on kärsimystä, sairaus on kärsimystä, vanhuus on kärsimystä, vieläpä rakkauskin eri muodoissaan on kärsimystä. Kärsimyksen alkusyy on halu elämään, ja sentähden tuleekin viisaan koettaa kuolettaa tuo halu ja luopua kaikesta, mikä kiinnittää elämään: luopua tiedosta ja ajattelusta ja vaipua mietiskelyyn. Ja kun kuolema saapuu, niin sielu vaipuu suureen tyhjyyteen, nirvanaan. Sen taasen, joka ei halua luopua elämän halusta, täytyy syntyä uudelleen ja uudelleen kunnes viisastuu.
Voidaan hyvällä syyllä kysyä, miten tällainen toivottomuuden uskonto voi miellyttää valistunutta länsimaalaista. Siihen lienee pääasiassa kaksi syytä: buddhalaisuudessa ei ole ristin pahennusta ja sen mukaan on ihminen oma vapahtajansa, sillä käärmeen siemenelle, s.o. vanhalle ihmiselle, ei mikään ole niin vaikeata kuin nöyrtyä Jeesuksen ristin juurelle ja anoa Häneltä armoa ja anteeksiantamusta.
Buddhalaisuutta levitettiin länsimaissa aluksi ylhäisöpiireihin, mutta kun se ei siellä ottanut menestyäkseen, niin vanha vihollinen muutti nahkaa, omaksui kansanomaisen muodon ja alkoi sitten levittää uudestisynnyttämätöntä lihan evankeliumia ns. teosofian muodossa.
Teosofia on pohjaltaan buddhalaisuuden ja kristillisyyden sekoitus Sen päätekijöinä on toisaalta kristillinen gnostisismi, alkukirkon ajoilta tunnettu vaarallinen harhaoppi, joka kieltää Jeesuksen jumaluuden ja sekoittaa itseensä itämaisia uskontoja, kreikkalaista filosofiaa ja mysteeripalveluksia; ja toisaalta okkultismi, pakanalliset salaisopit.
Tämän uskonnonsekoituksen profeetta ja keksijä on venäläissyntyinen nainen Helena Petrovna Blavatsky. Yhdessä amerikkalaisen eversti Olcottin kanssa hän perusti v. 1875 New Yorkissa "Teosofisen Seuran". V. 1881 he muuttivat Intiaan Madrasin kaupunkiin, jossa asettuivat asumaan Adyarin esikaupunkiin. Siellä Blavatsky sanoi olevansa kirjeenvaihdossa Himalaijan vuoristossa asustavien täydellisyyteen ehtineitten henkien, ns. mahatmojen kanssa ja oppivansa heiltä ikivanhaa salaista viisautta. Hän asetti omat kirjeensä lukittuun kaappiin ja samaa tietä hän väitti saavansa vastaukset. Mutta nyt kohtasi tietäjää kommellus v. 1884: eräät uskottomat epäilijät keksivät, että kaapin takana oli seinässä aukko ja kaapin takaseinässä siirrettävä lauta, joten kaappiin päästiin toisesta huoneesta. Tähän loppui profeetan kirjeenvaihto, ja liikkeen johtoon astui eversti Olcott, jonka kuoltua johtajaksi tuli englantilainen papinrouva Annie Besant.
Niin hyvin uusbuddhalaisuus kuin teosofiakin ovat ruvenneet kaikilla tavoin matkimaan ja jäljittelemään ei vain kristinoppia, vaan myös kristillistä kirjallisuutta ja jumalanpalvelusmenoja. Niinpä Olcott toimitti buddhalaisen katkismuksen, joka on päässyt tavattoman laajaan käytäntöön buddhalaisessa maailmassa ja vaikuttanut suuresti buddhalaisuuden elpymiseen ja lähetysintoon. Perustettiinpa Tokiossa v. 1907 "Kansainvälinen Buddhalaisten Nuorten Miesten Yhdistyskin."
Teosofia tunnustaa jonkinlaisen jumaluuden, persoonattoman maailmansielun, joka tulee persoonalliseksi, s.o. itsetietoiseksi ihmisessä. Sen tärkeimmät opit ovat: tieto vapahtavana voimana; maailman ikuinen kiertokulku ja sielunvaellusoppi; karman eli syysuhteen laki rangaistuksesta ja velvollisuudesta itse sovittaa rikoksensa, kunnes uudestaansyntymisen kautta pääsee autuaaseen nirvanaan.
Kehityksen kiertokulussa syntyy juurirotuja ja alarotuja. Tällaisina murrosaikoina esiintyy maailmanopettajia, joista Jeesus on yksi. Nyt on kuudennen alarodun syntymäaika, ja nyt esiintyy jumaluuden ruumiillistumana uusi maailmanopettaja Besantin kasvatti Krishnamurti.
Mutta teosofia ei esiinny ainoastaan uskonnonfilosofiana oppijärjestelmänä, vaan se pyrkii maagillisen taitonsa ja spiritismin avulla yhteyteen henkimaailman kanssa, s.o. sillä on oma pakanallinen yliluonnollinen mystiikkansa, jonka hierofantteina, ylimmäisinä pappeina ovat esiintyneet saksalainen tri Rudolf Steiner ja englantilainen Leadbeater. Edellinen väittää, että jos asiaan perehtynyt henkilö ei hätkähdä sitä henkeä, joka vartioi Yliaistillisen maailman sisäänkäytävää, niin hän saa luoda silmäyksen heimo-, kansa- ja rotuhenkien toimintaan. Jälkimmäinen taasen on kehittänyt pakanallisesta mystiikastaan kokonaisen okkultisen järjestelmän.
Suomessakin toimii teosofinen liike suurella innolla ja nähtävästi myös melkoisella menestyksellä, josta mainittakoon todistuksena, että teosofeilla on jo oma temppelinsäkin Jyväskylässä ja toinen Helsingissä. Tämän liikkeen hierofanttina meillä on kirjailija Pekka Erwast, joka johtaa Helsingissä 1914 perustettua järjestöä "Ruusuristi, Suomen Salaistieteellinen Tutkimusseura".
Millainen on tämän miehen autuuden tie, siitä voi lukija muodostaa oman käsityksensä mainitun hierofantin omien sanojen perustalla: "Niin paljon kärsimyksiä kuin olemme saaneet ihmiskunnassa aikaan, niin paljon onnea ja iloa täytyy meidän ihmiskunnassa luoda. Siinä sovituksemme, joka vähitellen vapauttaa meitä jälleensyntymisen pakosta. Mihin sitten jää kirkon oppi Jeesuksen sovituksesta, kun ihminen itse on oma sovittajansa? Se jää siihen, mistä on tullutkin: tietämättömien ja kokemattomien ihmisten mielikuvitukseen."
Selvää puhetta siitä antikristillisestä hengestä ja viimeisten aikojen villityksestä, joka on tämän liikkeen johtavana punaisena lankana, liikkeen, jonka symbolina ei suotta ole käärme, joka puree omaa häntäänsä.
Monin verroin vaarallisempi kuin teosofia on kuitenkin spiritismi sinänsä itsenäisenä liikkeenä ja ajan ilmiönä. Sitä katsellessa muistuvat mieleen edellämainitut Vitalis Nordströmin sanat, että Jumala lähettää keskiajan perkeleineen ja kummituksineen. Että näin on todella asian laita, siitä pari esimerkkiä.
Englannissa on spiritistinen liitto, johon kuuluu 340 spiritististä kirkkoa. Tämä liitto on kääntynyt alaistensa kirkkojen puoleen kehoittaen niitä toimimaan siihen suuntaan, että parlamenttiin saataisiin oma spiritistinen edustus. Ja sitä, että heillä on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin, todistaa se, että Englannin kansalliseen spiritistiseen liittoon kuuluu noin 500,000 valitsijaa.
Muutamassa saksalaisessa spiritistisessä lentokirjasessa sanotaan: "Protestanttiset ja katoliset kirkot ovat tehneet vararikon, samoin kuin lahkotkin; buddhalaisuus ja teosofia ovat vieraita taimia, jotka eivät viihdy meidän maassamme. Mutta nyt on tullut sellaista uutta, joka on vaikuttava vapauttavasti, ja se on spiritismi, ei sen ahtaammassa muodossa, vaan sen uudessa avarammassa muodossa, joka käsittää sekä elävät että kuolleet."
Sanotaan spiritisteillä olevan noin 70 miljoonaa kannattajaa kaikissa maissa. Ja se on epäilemättä vielä näyttelevä kauhistuttavaa osaa pakanainajan lopputapahtumissa ja suuren vaivan aikoina, kuten nyt jo eräät merkit viittaavat.
Tunnettua on, että missä henkinen pimeys ja taikausko on synkkä, siellä myös pimeyden vallat temmeltävät suurella vimmalla. Näin on nykypäivien Kiinassa. Tätä pakanuuden vallassa kamppailevaa kansaa painavat vuosituhansien kirot, henkinen pimeys ja taikausko. Seuraava esimerkki, jonka de Heer mainitsee edellämainitussa kirjassaan, ansaitsee tässä suhteessa huomiota.
Muuan äskettäin Kiinasta palannut lähetyssaarnaaja kertoo, että spiritismin ympärille ryhmittyneet henkivallat harjoittavat vaikutustaan kaikkialla tuossa sekasortoisissa oloissa elävässä jättiläisvaltakunnassa. Monesta tuntuu ikäänkuin heillä olisi raskas paino rintansa päällä, niin että he ovat tukehtumaisillaan. Toiset taasen väittävät omin silmin nähneensä pahoja henkiä. Kerrotaanpa lähetysasemillakin sattuneen kummallisia asioita.
Ja kun tehdään johtopäätös kaikkien näiden erilaisten antikristillisten tekijäin toiminnasta: uusbuddhalaisuuden, teosofian, okkultismin ja spiritismin, joiden rinnalla voitaisiin vielä mainita epälukuisat kristinuskolle vieraat ja sille suorastaan vihamieliset joko salaiset (vapaamuurarius) tahi julkiset (kommunismi) järjestöt, niin on se seuraava:
"Niin joutuu maailma yhä enemmän lohikäärmeen suoranaisen vaikutuksen alle; vanha samoin kuin uusikin maailma, sekä Jeesuksesta välittämätön nimikristillisyys että varsinainen pakanuus." (de Heer.)
Mikä on mystiikan asema näiden viimeisten aikojen villityksien ja henkivaltojen keskellä. Sitä ei ole vaikea määritellä.
Ensinnäkin on huomioon otettava, että jos evankeelisten kirkkojen taholla olisi viljelty oikeata vehnää, s.o. omistettu huomiota kristillisen kirkon omille suurille perinnäismuistoille yliluonnollisen mystiikan muodossa, joka on keskiajan hurskauselämän keskeisin muoto, ja paras ja arvokkain perintö, niin ei länsimaissa olisi lainkaan päässyt esim. teosofia ja spiritismi sellaiseen vauhtiin kuin nyt on laita. Mutta siitä on visusti vaiettu. Kuvaavaa on, että meillä näihin saakka tuskin tunnetaan muuta kuin nimeltä niin valtava henki ja niin mahtava profeetallisen kutsumusmystiikan edustaja kuin p. Birgitta, pohjolan suurin nainen. Sen sijaan opettivatpa teosofit mitä tahansa meidän sivistyneistöllemme pakanallisen mystiikan, okkultismin ja spiritismin muodossa, kaikki menee täydestä. Ja kun teosofian naishierofantti Annie Besant, teosofian buddhalaisen haaran arvovaltaisin edustaja, saapuu maahamme, niin hänet otetaan vastaan kuin valtiatar ainakin ja hän itse ja hänen lähimmät hengenheimolaisensa laskevat marsalkan nauhoihin verhottuina pakanallisen temppelin peruskiven keskelle Helsinkiä.
Tässä on käynyt toteen Herran sana: "Minun kansani tekee kaksinkertaisen synnin: minut, joka olen elävän veden lähde, he hylkäävät ja tekevät itselleen kaivoja, haljenneita kaivoja, jotka eivät pidä vettä."
Hyljätään kristillisyyden leppoisat laitumet ja ainaviheriöivät ruohokentät ja jyrsitään kanervia pakanallisen mystiikan kuivilla kankailla. Ei tahdota ammentaa kristillisen ilmoituksen tyhjentymättömistä lähteistä ja raikkaista vesivaroista, vaan pakanallisen metafysiikan ehtyvistä hetteistä. Ei lämmitä sydäntä rakkaus Ristiinnaulittuun ja Hänen haavoihinsa, vaan lämmitellään yogan ja baktin virvatulilla. Uudestisyntymätön, ylpeä ihmisluonto ei tahdo nöyrtyä Hänen edessään, jonka nimi on kuningasten Kuningas ja herrain Herra, vaan luciferimaisessa ylpeydessä tehdään tomuhiukkasesta Messias ja savipalanen kohotetaan Luojan yläpuolelle, Hänen, joka yksin on ylistetty iankaikkisesti. Ei odoteta hetkeä, jolloin ilmestyksen portaalit avataan juhlallisessa, profeetallisessa kutsumusnäyssä, tahi hetkeä jolloin lunastettu verelläpesty sielu saa astua sisälle siihen kaupunkiin, jonka ihanuus ei ole astunut yhdenkään ihmislapsen sydämeen, ja jonka kauneutta ei kuvaile ainoakaan kuolevainen, – vaan yritetään tunkeutua sinne yli muurin varkain omatekoisilla tikapuilla.
Että kristillinen mystiikka on mystiikan jaloin muoto, siitä on keskiajan mystiikka valo- ja varjokohtineen elävänä todistuksena. Ken tutustuu sen parhaimpiin edustajiin ja tulee tuntemaan Kristus-mystiikan ja profeetallisen kutsumusmystiikan keitaat, hän ei varmaankaan voi eksyä yllä mainittuihin laihoihin vastikkeisiin. Ne ovat hänelle voitettu kanta.
HILDEGARD BINGENILÄINEN.
Syvän ja voimakashenkisen saksalaisen mystiikan ensimmäinen huomattava edustaja on Hildegard Bingeniläinen.
Hän syntyi Nahen laaksossa Bingenin kaupungin lähellä olevassa Böckelheimin kylässä 1098. Hänen isänsä, ritari Hildebert, oli Sponheimin kreivin palveluksessa. Äidin nimi oli Mechtild.
Hildegard syntyi levottomana aikana, jolloin Saksan keisari Henrik IV taisteli paavia, Saksenia ja omia poikiaan vastaan, ja onneton keisari joutui poikainsa vangiksi kenties juuri hänen isänsä linnassa.
Paavin asema ei ollut sanottavasti parempi. Roomassa oli levotonta, ja kirkon yhteyttä uhkasi hajaannus ja harhaopit. Maallistunut papisto oli vaipunut siveettömyyteen ja muihin paheisiin; kansa oli raakaa ja tietämätöntä.
Nämä seikat vaikuttivat Hildegardin uskonnolliseen julistukseen antaen sille profeetallisen kutsumusmystiikan leiman.
Jo varhain heräsivät Hildegardissa mystilliset taipumukset ja voimakas uskonnollinen elämä. Hän oli näkevinään valoa, joka ilmaisi hänelle ihmeellisiä seikkoja niin selvästi ja havainnollisesti kuin hän olisi nähnyt ne omilla silmillään. Hän kertoi aluksi näkemyksistään toisille, mutta pian hänen oli pakko vaieta toisten ihmettelyn vuoksi.
Kahdeksanvuotiaana hän meni läheiseen Disibodenbergin luostariin, jonka johtajattarena oli hurskas kreivitär Jutta von Sponheim. Siellä hän sai hengellisessä suhteessa erinomaisen ja hyvin syvällisen, mutta tietopuolisesti niukanlaisen kasvatuksen. Hän oppi lukemaan ja laulamaan sekä ymmärtämään latinalaisia raamatunkohtia, mutta latinan kielioppiin hän ei perehtynyt. Myöhemmin kohosi hän itse mainitun luostarin abbedissaksi.
Munkki Wibert Gemblouxlaiselle kirjoittamassaan kirjeessä Hildegard kuvailee sisällistä valoaan ja näkemyksiään seuraavasti.
"Oi uskollinen palvelija, minä heikko naisolento puhun sinulle tässä totisessa näyssä nämä sanat. Jos Jumala näkisi hyväksi tässä näyssä kohottaa minun ruumiini, niinkuin hän kohottaa minun sieluni, niin pelko ei sittenkään väistyisi minun mielestäni ja sydämestäni, sillä tiedän olevani ihminen, vaikka lapsuudesta asti olen ollut luostarissa. Monet viisaat ovat ihmeitten takia siinä määrin hämmentyneet, että ovat ilmaisseet paljon salaisuuksia; turhan kunnian vuoksi he ovat omistaneet ne itselleen ja niin langenneet. Mutta niistä, jotka sielun kohotessa ovat ammentaneet viisautta Jumalalta eivätkä ole pitäneet itseään minään, on tullut taivaan patsaita. Niin kävi Paavalin, joka saarnasi enemmän kuin muut opetuslapset, mutta ei kuitenkaan pitänyt itseään minään. Myöskin Johannes evankelista oli täynnä lempeää nöyryyttä; siksipä hän ammensikin paljon jumaluudesta.
"Ja miten olisi mahdollista, etten minä kurja tuntisi itseäni? Jumala vaikuttaa, missä Hän tahtoo, nimensä kunnian eikä maallisen ihmisen kunnian vuoksi. Minulla on aina vapisuttava pelko, sillä en voi luottaa mihinkään omaan mahdollisuuteeni; mutta minä ojennan käteni Jumalan puoleen, jotta minä höyhenen tavoin, jolla ei ole mitään voimain painoa, vaan joka lentää tuulen mukana, olisin Hänen kantamansa. Ja mitä näen, sitä en voi täysin käsittää niin kauan kuin olen ruumiin palveluksessa ja näkymättömässä sielussa; sillä näissä kahdessa on ihmisen rajoitus.
"Mutta lapsuudestani asti, jolloin en vielä ollut vahva mitä jalkoihin, lihaksiin ja suoniin tulee, minulla on ollut tämä näky sielussani aina tähän asti, jolloin jo olen enemmän kuin 70 vuotta. Ja minun sieluni kohoaa niinkuin Jumala tahtoo tässä näyssä avaruuden korkeuteen ja erilaisten ilmapiirien vaihteluun ja levittäytyy erilaisten kansojen pariin, vaikkapa ne ovatkin kaukana minusta etäisillä seuduilla ja paikoilla. Ja kun minä sellaisella tavalla sielussani katselen näkemääni, niin huomaan sen myöskin pilvien ja muiden luotujen kappaleiden vaihtelusta. En kuule sitä ulkonaisilla korvillani, en myöskään sydämeni ajatuksissa enkä liioin tajua sitä viiden aistimeni välityksellä, vaan ainoastaan sielussani ulkonaisten silmien ollessa avoinna, joten en milloinkaan ole tuntenut niissä sitä voimattomuutta, jonka hurmostila tuo mukanaan, vaan valveilla ollen päivällä ja yöllä näen tämän. Ja alinomaa vaivaavat minua sairaudet ja olen monta kertaa ollut niin kietoutunut vaikeisiin tuskiin, että ne uhkaavat tuottaa minulle kuoleman; mutta tähän asti Jumala on pitänyt minua ylhäällä.
"Mutta se valo, jonka näen, ei ole paikallista, vaan paljon paljon valoisampaa kuin se pilvi, joka kantaa aurinkoa. En korkeutta, pituutta enkä leveyttä voi erottaa siinä. Sitä sanotaan minulle 'elävän valon varjoksi'. Ja samoin kuin aurinko, kuu ja tähdet näkyvät vedessä, niin loistavat siinä minun edessäni kirjoitukset ja luvut ja voimat ja monien ihmisten teot.
"Mutta mitä tahansa minä näenkään tahi koenkaan tässä näyssä, muistan sen pitkän aikaa, joten muistan milloin olen nähnyt ja kuullut sen. Ja samalla kertaa näen, kuulen ja tiedän sen; ja sen minkä tiedän, käsitän silmänräpäyksessä. Mutta sitä, mitä en katsele, en tiedä, sillä olen oppimaton, minut kun on ainoastaan opetettu yksinkertaisuudessa lukemaan kirjaimet. Ja se, mitä kirjoitan näyssä, sen näen ja kuulen; enkä minä aseta mitään muita sanoja kuin ne, jotka kuulen, ja hiomattomilla latinalaisilla sanoilla esitän sen niinkuin olen kuullut sen näyssä. Sillä kirjoittamaan viisaustieteilijöiden tavoin minua ei opeteta tässä näyssä. Ja sanat tässä näyssä eivät ole niinkuin ihmisen suusta kuuluvat sanat, vaan kuten leimuava liekki ja kuten pilvi, joka liikkuu ilmassa.
"Tämän valon muotoa en voi millään tavalla käsittää samoin kuin en myöskään voi täysin tarkastaa auringon palloa. Samassa valossa näen toisinaan, mutta en usein, toisen valon, jota minulle sanotaan 'eläväksi valoksi', mutta milloin ja millä tavalla näen tämän, en voi sanoa. Mutta kun toisinaan näen sen, poistuu minusta kaikki ahdistus ja hätä, niin että silloin käyttäydyn kuten viaton tyttö enkä kuten vankka nainen.
"Mutta se alituinen heikkous, jota minä kärsin, pakottaa minut lausumaan ne sanat ja näyt, jotka minulle näytetään. Kun sieluni maistaa tätä, muuttuu minun käytökseni kuitenkin siinä määrin, että minä, kuten edellä sanoin, jätän kaiken tuskan ja ahdistuksen unohdukseen. Ja siitä, mitä silloin näen ja kuulen tässä näyssä, minun sieluni ammentaa ikäänkuin lähteestä, joka kuitenkin pysyy täytenä ja tyhjentymättömänä. Mutta minun sieluni ei ole minään hetkenä ilman mainittua valoa, jota nimitetään elävän valon varjoksi, ja sitä minä katselen, aivan kuten valoisassa pilvessä tarkastelen tähdetöntä taivasta. Ja siinä katselen sitä, mitä usein puhun ja mitä vastaan niille, jotka kysyvät tämän elävän valon loistetta."
Edelläolevan kuvauksen nojalla on helppo määrätä Hildegardin rikkaan sisäisen näkemyksen laatu. Hänen näkemyksellisen kykynsä kohteena ja toimintamuotona ovat etupäässä valoilmiöt, joiden välitön sisältö kirkastuu hänelle älyperäistä tietä. Hän näkee näkynsä valveilla ollen eikä sano olleensa hurmostilassa. Mutta todennäköisesti on kuitenkin se tila, jota hän nimittää "eläväksi valoksi", todellinen hurmio sitä seuraavine voimakkaine mielihyväntunteineen ja kuvaamattomine autuuksilleen.
Näkynsä Hildegard on kirjoittanut kolmeen suureen latinankieliseen pääteokseen käyttäen tällöin joko äidinkieltään tahi karkeata latinaa, jonka sitten rippi-isänä toimiva munkki on saanut hioa kieliopin sääntöjen mukaan. Hänen kirjallinen toimintansa on kokonaan riippuvainen hänen ilmestyksistään: hän ei kirjoita mitään mitä hänelle ei anneta. Ja saamansa ilmoitukset hän kirjoittaa muistiin sanelun mukaan lisäämättä tahi vähentämättä mitään. Valitettavaa on vain, että hänen uskottunsa, varsinkin Hildegardin kuoleman jälkeen, on paljon lisäillyt ja muutellut Hildegardin ajatuksia.
Kirjoittamiseen häntä ajaa pakko: ellei hän kirjoita näkyjään, hän tulee sairaaksi ja joutuu vuoteenomaksi, josta toipuu vasta sitten, kun on totellut saamaansa käskyä. Hänen kirjoituksiaan vaivaa vaikeatajuisuus, mutta kaikkialla niissä haastaa omintakeinen ja voimakas persoonallisuus, jolla on rikas luova mielikuvitus.
Hildegardia ahdistaa luontainen arkuus, joka Hengen koulussa on jalostunut syväksi kristilliseksi nöyryydeksi. Niinpä hän lausuu kirjeessään Bernhard Clairvauxlaielle: "Näin sinut kaksi vuotta sitten näyssä miehenä, joku katsoo aurinkoon eikä pelkää, vaan on hyvin rohkea; ja itkin, sillä häpeän niin, että olen niin arka. Hyvä, lempein isä, lasken sinun mieleesi: rukoile puolestani!" Ja kirjeessään läheiselle hengenheimolaiselleen, saksalaiselle mystikolle Elisabet Schönaulaiselle hän huomauttaa kauniisti, että Jumalan aseitten ei sovi olla ylpeitä, vaan nöyriä, ja niiden tulee muistaa olevansa saviastioita, sekä maan päällä vieraita ja muukalaisia, "jotka eivät tunne taivaallisia asioita, vaan julistavat ainoastaan Jumalan salaisuuksia kuten torvi, joka vain antaa ääniä, mutta ei itse vaikuta, vaan johon toinen puhaltaa, jotta se soisi. – Oi tytär, Jumala tehköön sinut elämän peiliksi! Ja minuakin, joka olen arka ja pelkuri ja josta toisinaan elävän valon avulla kuuluu jotakin vähäistä, ikäänkuin heikko ääni torvesta: Jumala auttakoon minua, jotta voin pysyä Hänen palveluksessaan!" Hänen nöyrän sydämensä lempikuva on höyhen, jota tuuli kuljettaa minne tahtoo.
Mutta heikko saviastia muuttuu metallisointuiseksi sotatorveksi, kun sotalaumojen Herra alkaa puhaltaa sitä, ja hänen profeetallis-reformatoorista julistustaan kannattaa ylevä Hengen voima, kuten edellämainitun Elisabet Schönaulaisen huudahdus osoittaa: "Herran viinimäellä ei ole ketään, joka sitä hoitaa, sillä sen pää on sairas ja sen jäsenet kuolleet. Valtijattareni Hildegard, sattuvasti on sinun nimesi Hildegard – taistelun pistin –, koskapa Jumalan pistin vaikuttaa sinussa ihmeellisellä voimalla Hänen seurakuntansa rakentamiseksi! Ole väkevä Pyhässä Hengessä! Autuas olet sinä, kun Herra on valinnut sinut ja asettanut sinut yhdeksi niistä, joista Hän sanoo: 'Minä asetin teidät, että menisitte ja tuottaisitte hedelmää ja että hedelmänne pysyisi'."
Hildegardin näkijäkatse tunkeutui myöskin luonnonilmiöihin ja niiden salaisuuksiin. Hänen vakaumuksensa mukaan on "kaikkiin luotuihin kappaleisiin kätketty Jumalan peitettyjä salaisuuksia, joita ei kukaan ihminen tahi muu olento tiedä tahi huomaa paitsi mikäli Jumala sallii". Samoin näyttää hänellä olleen parantamisen lahja. Näitä voimia ja kykyjä hän ei kuitenkaan käyttänyt itsekkäisiin tarkoituksiin, vaan yksinomaan virkansa kutsumuksessa vaikuttaakseen uudistavasti omaan aikaansa, taistellakseen siveellisiä vaurioita vastaan ja levittääkseen uskonnollista elämää läheisempiin ja kaukaisempiin piireihin.
Hildegard oli sielunhoidollisessa tarkoituksessa laajassa kirjeenvaihdossa etupäässä kirkollisten henkilöitten kanssa, mutta onpa hänen jälkeenjääneitten 200-300 nousevien kirjeittensä joukossa myöskin ruhtinaallisille henkilöille osoitettuja ja heidän kirjoittamiaan. Niissä kysytään häneltä neuvoa tahi pyydetään saada sulkeutua hänen esirukouksiinsa. Vastaukset sisältävät neuvon ja kehoituksen sanoja perustuen useimmiten hänen saamiinsa näkyihin.
Samassa tarkoituksessa hän myös matkusteli laajalti Saksassa. Matkojen johdosta Kölnin, Trierin ja Kirchheimin papistot pyytävät häntä laatimaan kirjalliseen muotoon niille antamansa suulliset neuvot. Matkoillaan hän puhui papistolle ja kaupunkien ja luostarien asukkaille. Hän kuoli perustamassaan Rupertsbergin luostarissa Bingenin lähellä 1179.
Toiminnassaan hän sai voimakasta tukea Bernhard Clairvauxlaisen ja paavi Eugenius III:n taholta. Nämä tahtoivat arvovallallaan tukea sitä persoonallisuutta, joka sukupuolensa ja ihmeellisen julistuksensa tähden oli omiaan erikoinen syvällisesti vaikuttamaan kansaan. Tämä arvovaltaisten miesten suopea suhtautuminen Hildegardin toimintaan auttoi myös osaltaan hänen aatteittensa levenemistä koko Saksan kansan keskuuteen.
Kiinnitämme vielä lopuksi huomiota erääseen puoleen Hildegardin julistuksessa: sen voimakkaaseen, näkyjen valossa lopun aikaa tehostavaan luonteeseen. Esitämme erään tällaisen näyn ja sen selityksen hänen ensimmäisestä pääteoksestaan Scivias.
"Sen jälkeen minä katsoin keskiyötä kohti, ja katso, siinä seisoi viisi eläintä: eräs niistä oli niinkuin tulinen koira, mutta ei kuitenkaan polttava; eräs niinkuin keltainen leijona; eräs oli niinkuin hallava hevonen; eräs niinkuin musta sika; eräs oli niinkuin harmaa susi; ja he olivat kääntyneet iltaa kohti. Ja minä kuulin äänen taivaasta sanovan minulle: 'Vaikka kaikki maan päällä pyrkii loppuaan kohti, – niin turhaan kuitenkin koettavat tuhota Poikani morsianta kaikki ne, jotka ahdistavat häntä hänen lapsissaan kadotuksen pojan edelläkävijän tahi hänen omassa persoonassaan, hyökättäköönpä hänen kimppuunsa miten tahansa. Päinvastoin aikojen lopulla hän nousee voimakkaampana ja väkevämpänä ja tulee kauniimmaksi ja ihanammaksi voidakseen sitä rohkeammin ja suloisemmin mennä kohti rakastajan syleilyjä. Ja sitä merkitsee myös tämä näky, jonka näit mystillisellä tavalla'."
Seuraa sitten selitys. Viisi petoa kuvaa maailmanvallan viittä erilaista olotilaa. Tulinen, mutta ei polttava koira merkitsee riitaisaa ja ylpeilevää aikaa, jolta kuitenkin puuttuu Jumalan vanhurskaus. Keltainen leijona sotaisaa ja heikentyvää aikaa. Hallava hevonen hillitöntä, himojensa ja halujensa valtaan heittäytyvää kaiken hyvän syrjäyttävää aikaa, joka saa kauhistuttavan lopun ja jättää sydämiin kammottavan tyhjyyden tunteen. Musta sika taasen sellaista aikaa, jolloin hallitsevat vääntelehtivät synkässä tuskassa saastaisuuden loassa ja koettavat aikaansaada hajaannusta jumalisten opettajain keskuudessa. Viides aika vihdoin on antikristuksen aika. Silloin ihmiset ovat viekkaita, ryöstön- ja saaliinhimoisia. Valtakuntien päät kukistuvat, kun erehdyksistä suurin nousee helvetin syvyydestä taivasta kohti. Silloin vuotaa marttyyrien veri, ja maa on antikristuksen perkeleellisten juonien ja kauhistuksen temmellyskenttänä. Se taasen, että nuo viisi petoa katselevat iltaa kohti, merkitsee sitä, että he, kuten aurinko nousevat, mutta myös laskevat.
Tällaiset näyt vaikuttivat herättävästi suuriin kansanjoukkoihin ja askarruttivat ihmisten mieliä koko seuraavan vuosisadan.
Hildegard Bingeniläisessä esiintyy mietiskelevä kristillisyys varhaisessa, ei vielä täysin kehittyneessä muodossa. Hänen harpultaan eivät vielä heläjä morsiusmystiikan riemuisat sävelet, jotka seuraavina aikoina pääsevät hallitsevaan asemaan, ja vieraita ovat hänelle myös kärsimysmystiikan tumma ääni ja syvät soinnut. Hän lukee oman aikansa ja tulevain aikain kohtalon kirjaa ja tarkastelee uskonnollisen elämän suuria kysymyksiä himmeästi, ikäänkuin peilissä arvoituksen tavoin. Hänen mystiikkansa muistuttaa kevään koleita murrosaikoja, jolloin luonto ei vielä ole pukeutunut kesän upeaan juhlapukuun ja värikylläiseen elämäntäyteyteen ja jolloin ei vielä ole tuleentunut syksyn kultainen sato. Mutta samoin kuin kevät uhkuu tarmoa ja murtavia voimia, samoin, kaikuvat Hildegard Bingeniläisen voimakas henkisestä julistuksesta jo, vaikkakin vielä jonkin verran epävarmoina, profeetallisen kutsumusmystiikan jylhät ja juhlalliset säveljaksot. Ja ne ennustavat omalaatuista hengellistä kevättä ei vain Reinin rannoille, vaan kaikkialle Keski-Euroopan sydänmaihin.
KRISTIINA STUMBELENILAINEN.
Taistelu hyvän ja pahan, valkeuden ja pimeyden, taivaan ja helvetin välillä on riehunut ikivanhoista ajoista, aina paratiisin päivistä lähtien. Ja vaikka mystiikka marttyyriuden historian vastakohtana, edustaakin kristinuskon rauhan aikaa, sen vakavan mieskohtaisen hurskauden ja syvän jumalanpelon hiljaista ja rauhoitettua aluetta, saattaa sielläkin käydä tuima taistelu kutsumukselleen uskollisen mystikon ja hänen oman aikansa välillä, vieläpä mystikon oma henkilökin voi muodostua taistelutantereksi, jossa nämä toisilleen vihamieliset ja leppymättömät voimat iskevät toisiaan vastaan suorastaan kuvaamattoman raivokkaasti. Saksalaisen mystikon Kristiina Stumbelenilaisen elämä on tästä valaisevana esimerkkinä.
Kristiinan elämästä on meille esittänyt verraten tarkan ja luotettavan kuvan ruotsalainen dominikaanimunkki ja sittemmin Visbyn luostarin johtaja Pietari Dacialainen, joka oli syntynyt Gotlannissa todennäköisesti 1230-luvun puolivälin paikkeilla ja kuoli helmikuussa 1289. Hän on kirjoittanut legendan muotoon laaditun kuvauksen Kristiinan elämästä, hänen taisteluistaan ja kiusauksistaan, sekä heidän keskinäisestä suhteestaan. Se on valtava, 127 pergamenttilehteä käsittävä, paksuihin, nahkalla verhottuihin ja vaskiheloilla varustettuihin kansiin sidottu nide, jota säilytetään Marian kirkossa pienessä Julichin kaupungissa Reinin rannalla.
Kristiinan lapsuudenkoti sijaitsi pienessä Stumbelenin (nykyisessä Stommelnin) kylässä 17 virstan päässä Kölnistä luoteeseen. Voimakkaina puhaltelivat näihin aikoihin Kölnissä begiiniläisherätyksen tuulet, ja sen mystillisyyteen taipuva uskonnollisuus levisi siellä henkisen kulkutaudin tavoin. Syvä uskonnollinen tunne ja voimakas jumalankaipuu pukeutuivat muotoihin, joiden omituisuus on hämmästyttävä. Niinpä muuan nainen saattoi joutua hurmoksiin 25 kertaa päivässä. Toinen taasen eli suloisessa levossa yhtämittaa 35 vuorokautta. Hänen ainoa ravintonsa tänä aikana oli Herran ehtoollinen, jota tarjottiin hänelle hurmostilojen välillä. Oppinut munkki, myöhemmin Akkon piispa ja kardinaali Jaakob Vitryläinen lausui heistä: "Mitä enemmän he vahvistuivat hengessä, sitä heikommiksi he kävivät ruumiiltaan." Tälle herätykselle oli ominaista ankara itsensäkieltäminen ja katumusharjoitukset sekä taivaalliset näyt. Uskonnollisen kokemuksen huippuna oli hurmostila, jolloin sielu pääsi autuaaseen yhteyteen Kristusyljän kanssa. Tähän herätysliikkeeseen Kristiina liittyi jo varhain.
Hän oli hurskaan kodin lapsi, ja ainakin kaksi hänen veljeään jätti maailman ja meni luostariin. Hänellä oli voimakas mielikuvitus ja tavaton tarmo. Nämä ominaisuudet tekivät hänet erittäin alttiiksi keskiajan mystiikalle, jonka ulkonaisen elämän luonteenomaisimpia piirteitä olivat ankara itsensäkieltäminen ja säälimättömät katumus- ja parannusharjoitukset.
Talonpojan tyttärenä hän oli kokonaan vailla kirjallista sivistystä. Kirjoittaa hän ei osannut lainkaan. Lukea hän taisi Psalttarin sisältä, siinä kaikki. Mutta sitä syvemmin hänen uskonnollisesti herkkään mieleensä vaikuttivat legendat eli pyhimyskertomukset. Ja jo nuoruusvuosinaan hän päätti vihkiä elämänsä Ristiinnaulitulle. Hänen elämänsä ratkaisukohdaksi muodostui eräs yöllinen uni, kun hän 10-vuotiaana näki Vapahtajan tulevan luokseen ihanan nuorukaisen hahmossa ja sanovan: "Rakas tytär! Minä olen Jeesus Kristus, lupaa olla minulle uskollinen ja palvella minua aina. Ja jos joku toinen tahtoo kihlata sinut, niin vastaa, että olet luvannut sydämesi Jeesukselle Kristukselle." Tämä elämys oli hänelle siinä määrin todellinen, että hän koko seuraavan päivän tunsi yljän käden omassa kädessään.
Keskiajan hurskauselämän tapaan hän tunsi sisällistä tarvetta erota maailmasta ja pakeni kodistaan 13-vuotiaana liittyen Kölnin begiineihin. Ja nyt hän antautui koko uskonnollisen luonteensa tarmolla ankariin katumus- ja parannusharjoituksiin. Jo muutoin niukkaa ravintoaan hän rajoitti usein vapaaehtoisilla paastoilla. Unta hän soi itselleen mahdollisimman vähän. Lähinnä ruumista hän käytti piikkopaitaa, joka repi hänen ruumiinsa verille. Sen päälle heitetyn karkean villavaatteen sitoi vyötäisten kohdalla solmuinen nuora, joka hankasi hänen kylkiään. Jaloissa oli ainoastaan sandaalit, mutta ei lainkaan sukkia eikä kenkiä. Yöt hän vietti lakkaamattomissa rukouksissa ja milloin hän soi itselleen unta, hän nukkui kovalla kivilattialla. Pian hän tulitunnetuksi pyhyydestään ja tavattoman ankarista pahan hengen kiusauksista. Hän kuoli kotikylässään 70-vuotiaana 1312.
Hänen uskonnollisessa kokemuksessaan kulkee rinnan kaksi virtausta: pimeä ja valoisa; toisaalta autuaallisia hurmostiloja, toisaalta peloittavia pahojen henkien kiusauksia. Hyvin selvän ja havainnollisen kuvan tässä suhteessa tarjoaa hänen ja Pietari Dacialaisen ensimmäinen kohtaaminen Stumbelenissa vähän ennen joulua 1267. Esitämme kertomuksen Pietarin omilla sanoilla.
"Rouva Alfradis, itse jalosukuinen nainen ja avioliitossa etevän miehen kanssa, sairastui vakavasti ja lähetti sentähden veljensä hakemaan Walteria, joka jo vanhoista ajoista oli hänen rippi-isänsä. Hän kehoitti minua tekemään hänelle seuraa, ja me lähdimme hänen luokseen ehtoolla ennen p. Tuomaan päivää. Tulimme perille myöhään illalla, ja hän istuutui ja kuunteli rouva Alfradiin rippiä. Kun odottelin häntä, tuli luokseni begiini nimeltä Aleidis ja kysyi, mistä olen tullut. Kun vastasin hänelle: 'Kölnistä', niin hän virkkoi: 'Oi, jospa olisitte meidän kylässämme ja näkisitte ne ihmeet, joita siellä tapahtuu eräälle nuorelle tytölle.'
"Seuraavan päivän iltana lähdimme, kuten veli Walter toivoi, Stumbelenin kylän papin luo, missä äskenmainittu tyttö tilapäisesti oleskeli sen koettelemuksen tähden, joka hänelle silloin oli sattunut. Sisälle mennessäni minä päätin olla hiljaa, jos näkisin siellä jotakin tavatonta tahi ihmeellistä, sillä en tiennyt, miten läsnäolevat suhtautuisivat tuollaisiin ilmiöihin. Astuin siis huoneeseen ja näin siellä paitsi niukkoja taloustavaroita ja synkkää talonväkeä nuoren tytön, joka istui erillään itsekseen ja jonka kasvot oli peitetty liinalla. Kun hän nousi ylös tervehtiäkseen veli Walteria, niin perkele tarttui häneen kiinni, heitti hänet takaperin ja löi hänen päätään niin rajusti seinää vastaan, että se tärähti. Tästä läsnäolevat suuresti kauhistuivat, vaikka he enemmän pelkäsivät tulevia kärsimyksiä, joiden he varmasti odottivat alkavan sen perusteella, mitä he jo tunsivat. Mutta kun kaikki saapuvilla olevat olivat suruissaan niiden onnettomuuksien johdosta, joita hänen oli täytynyt kestää, ja pelkäsivät vielä pahempaa, niin minun lävitseni yksin virtaili ennentuntematon riemu, minun sieluni sai lohtua, ja minun mieleni valtasi hämmästys. Minä koetin tosin hillitä voimakasta mielenliikutustani, sillä en toivonut kenenkään huomaavan sitä, mutta minulla oli aavistus, että pian tapahtuisi jotakin tavatonta, koskapa ulkonaiset aistimeni eivät havainneet mitään, mikä olisi voinut täyttää sydämeni riemulla; pikemminhän näin perkeleen läsnäolon, näin, miten pelättiin hänen raivoaan, ja panin merkille talonväen surumielisyyden sekä tytön kärsimykset. Mistä sitten tuli tämä mielen ilo ja tämä muutos minun olentooni?
"Salatakseni tunteitani aloin keskustella talonväen kanssa, s.o. papin, hänen äitinsä ja sisariensa ja muiden saapuvilla olevain, samalla kuin minun toverini istuutui erilleen yhdessä tytön kanssa ja esitti hänelle esikuvaksi Kristuksen ja pyhäin kärsivällisyyden. Kun istuin siinä kuunnellen papin sanoja ja lausuen silloin tällöin leikillisen ja vakavan sanan vastaukseksi, niin ei vain ruumiillinen silmäni, vaan myöskin sieluni tarkkaavaisuus oli kiintynyt siihen suuntaan, missä oli se, jonka läsnäolon johdosta tunsin olentoni muuttuneeksi, ja oli ilmeistä, että hänen tähtensä, joka sitten myöhemmin oli tuleva minulle niin rakkaaksi, Herra nyt armossaan lahjoitti minulle tämän sielun ilon. Kun tätä ajatellessani loin silmäyksen toveriini ja tyttöön, niin näin, että perkele seitsemän kertaa heitti hänet nurin, neljä kertaa takana olevaa seinää vastaan ja kolme kertaa tytön vasemmalla puolella olevaa arkkua vastaan ja tämä tapahtui niin rajusti, että sekä seinästä että kirstusta kuului ääni kauas. Minä puolestani ihmettelin, etten kuullut tytön päästävän huokausta enkä nyyhkytystä huolimatta hänen saamistaan monista kovista iskuista. Ei sanalla eikä teolla hän näyttänyt pientäkään kärsimättömyyttä eikä ilmaissut, että hän kärsi mitään tuskaa, vaan pysyi liikkumatta, nurkumatta ja valittamatta. Kun en nyt enää kauemmin voinut salata mielialaani, sanoin veli Walterille: 'Rakas isä, ettekö näe, että perkele hyökkää kiivaasti vieressämme istuvan tytön kimppuun? Olisi parempi, että istuutuisitte kauemmaksi pois seinän ja kirstun luota, sekä asettaisitte tyynyn hänen ja niiden välille, niin että hän kaatuu pehmeämmin, jos kiusaaja tämän jälkeen heittää hänet kumoon.' Niin tapahtuikin.
"Kun olimme istuneet niin jonkin aikaa, kuulin tytön voihkivan aivan kuin hänelle olisi äkkiä tapahtunut, jotakin pahaa. Kun myöskin naiset, jotka istuivat hänen ympärillään, kuulivat tämän, kysyivät he, miksi hän niin voihkii. Hän vastasi: 'Jalkani ovat haavoittuneet.' Katsottiin lähemmin ja huomattiin, että niin oli laita. Kummassakin jalassa oli haava, josta virtasi tuoretta verta. Samalla tavoin hän voihkaisi tuskasta neljä kertaa perätysten, ja tällöin läsnäolevat säälivät ja vuodattivat kyyneleitä. Kun jokaisen huokauksen jälkeen huomattiin uusi haava, niin nousin ylös katsomaan – kuten nyt luulen muistavani – kahdella viime kerralla ja huomasin haavat samassa silmänräpäyksessä, kun ne syntyivät, ennenkuin vielä oli ennättänyt purskahtaa verta; sillä haavan syntymisen ja itse verenvuodon välillä kuluu tavallisesti joku silmänräpäys. Kuitenkin päättyi tämä siten, että minä toisen jalan yläpuolella näin neljä vuotavaa haavaa ja samalla kohdalla toisessa kolme, joista samoin virtasi tuore veri. Mutta kun kahdesti nousin ylös ja tarkkasin, miten asian laita oli, huomasin, että haavojen luku joka kerta lisääntyi. Kaiken tämän tapahtuessa tuli yö, joka seurasi p. Tuomaan päivää, ja minut, joka äsken olin ollut täynnä iloa, valtasi nyt sääli."
Pietarin vanhempi virkaveli pyysi lupaa viettää yön papin luona, ja yhdessä seitsemän muun henkilön kanssa he jäivät vartioimaan tyttöä. Pietari istuutui Kristiinan viereen samalle paikalle, jolla aikaisemmin oli istunut hänen toverinsa. Kristiina kääntyi hänen puoleensa ja kysyi häneltä: "Mikä on sinun nimesi?" Hän vastasi: "Pietari." Silloin tyttö virkkoi:
"Hyvä veli Pietari, kerro minulle jotakin Jumalasta. Kuulen niin mielelläni puhuttavan Hänestä, vaikkakaan, ikävä kyllä, en nykyisessä hädässäni voi olla niin tarkkaavainen kuin toivoisin."
Pietari alkoi nyt kertoa hänelle pyhimyskertomuksia. Tyttö kuunteli. Mutta kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, niin tyttö äkkiä voihkaisi tuskasta ja sanoi jälleen saaneensa haavan. Mutta ei siinä kyllin: hän ojensi kätensä peitteen alta ja antoi Pietarille sen rautanaulan, jolla vihollinen oli haavoittanut hänen ruumistaan. Siitä vuoti verta, ja se oli niin kuuma, ettei sen kuumuus voinut olla tavallisen ruumiinlämmön synnyttämä.
"Minä palasin takaisin Kölniin", Pietari jatkaa kertomustaan, "enkä luule milloinkaan ennen elämässäni olleeni sellaisessa mielentilassa. – Minusta näytti, ikäänkuin minä nyt vasta käsittäisin messun sanat: 'Yö on minulle valoa ilossani, koska pimeys ei pimitä Sinun edessäsi, ja yö valaisee niinkuin päivä ja sen pimeys niinkuin päivän valo.' Oi suloinen yö, oi autuas yö, josta minulle tuli alku siihen jumalalliseen valistukseen, joka ei tiedä yön ja päivän eroa! Oi ihana ja riemurikas yö, jolloin minun ensi kerran suotiin maistaa, kuinka suloinen Herra on, ja jolloin minut ensi kerran havaittiin arvolliseksi katselemaan Hänen morsiantaan!"
Jo edellisestä käy ilmi, mitkä koettelemuksen ja kärsimyksen piirteet ovat ominaisia Kristiinalle. Mutta hän sai kokea vieläkin vaikeampaa. Hänen uskonnollisen elämänsä yöpuolen muodostaa sarja järkyttäviä kiusauksia. Monilla niistä on aivan omalaatuinen leimansa. Mainitsemme muutamia tällaisia koettelemuksia.
Kesällä 1268 aikoi vihollinen kerran surmata hänet heittämällä hänet likaiseen lammikkoon. Hän kuvailee itse myöhemmin tapahtuman kulkua seuraavasti. Hän oli tuntenut levottomuutta ja rauhattomuutta sekä ryhtynyt taloustoimiin karkoittaakseen tämän ikävän ja vastenmielisen tunteen. Silloin hän näki, miten tuvan ovesta tuli musta pilvi asettuen hänen päänsä päälle. Sen jälkeen hän ei muistanut mitään ennenkuin heräsi sängyssä, jonne hänet oli kannettu sen jälkeen kun hänet oli tiedottomassa tilassa vedetty ylös lammikosta.
Adventtina samana vuonna vihollinen kiusasi häntä heittämällä hänen päälleen likaa, josta lähti inhottava löyhkä. Ja samasta liasta saivat myöskin osansa vuoteen vieressä valvovat munkit ja begiinit.
Vaikeampia olivat kuitenkin hengelliset kiusaukset.
Raskaiden koettelemusten aikana perkele kysyi häneltä herjaten: "Missä on nyt sinun Jumalasi?" Ja samalla hän koettaa saada hänet kieltämään uskonsa: "Tunnusta nyt sitten, että minä olen sinun jumalasi, koskapa minä voin tehdä sinulle mitä tahdon!"
Toisinaan vaivaavat häntä itsemurha-ajatukset. Perkele tulee hänen luokseen pyhimyksen hahmossa ja sanoo Jumalan tahdon olevan, että hän lopettaa elämänsä päästäkseen taivaaseen. Kokonaista puoli vuotta nämä ajatukset vaivaavat häntä.
Erääseen aikaan vihollinen kiusasi häntä pelätyn maantierosvon hahmossa. Se tuli hänen luokseen öisin houkutellen häntä syntiin ja kehoittaen seuraamaan mukanaan. Ja kun hän ei suostunut siihen, niin se koetti valhenäkyjen muodossa pakottaa siihen julmuudella.
Raskainta oli kuitenkin henkisesti, kun vihollinen koetti saada hänet epäilemään Vapahtajan kärsimyksen todellisuutta. Perkele kuiskasi hänen korvaansa, että kertomus siitä ei ole totta. Ja kun Kristiina tulee kirkkoon ja näkee Ristiinnaulitun kuvan, niin hänen mieleensä hiipii ajatus, että tuo ei merkitse mitään. Se ei esitä mitään todellista. Nämä epäilykset kalvavat häntä, eikä hän voi vapautua niistä koko paaston aikana.
Mutta Kristiinalla on toisenlaisiakin kokemuksia ja elämyksiä. Valaisemme muutamalla esimerkillä myös sitä puolta hänen uskonnollisesta olemuksestaan. Mielenkiintoinen on tässä suhteessa Pietari Dacialaisen kertomus hänen ja Kristiinan toisesta tapaamisesta ensimmäisenä sunnuntaina paastosta (helmikuun 26. p:nä) 1268. Hän meni silloin Stumbeleniin yhdessä opettajansa Gerardus Grifonelaisen kanssa, joka oli Kristiinan rippi-isä. Kylän pappi kutsui heidät luokseen yksinkertaiselle aterialle, jolle oli myös Kristiina kutsuttu.
"Tämä kutsu ilahdutti minua suuresti, koska minä siten sain tilaisuuden tarkata ja lähemmin tutkia hänen käyttäytymistään ja hänen liikkeitään, kuten ennen olin ihaillut hänen kärsivällisyyttään ja kainouttaan. Vaikka hänessä näytti olevan paljon sellaista, mitä minun järkeni oli mahdotonta käsittää ja tutkia ja mitä minun mielestäni täytyy pitää ihmeenä, näin kuitenkin siitä vähästä, minkä ymmärsin, että hänelle oli suotu suorastaan ihmeellinen kyky kärsiä puutetta, kyky, mikä useimmista meistä olisi tuntunut ihmeelliseltä. Havaitsin hänen olevan rakastettavan hurskautensa tähden sekä kainon ja miellyttävän keskustelussa; nöyrien joukossa hän oli nöyrin ja iloitsi siitä halveksimisesta ja ylenkatseesta, joka tuli hänen osakseen. Hän puhui vähän, mutta se oli aina kuulijalle opettavaa, ja vastasi vaatimattomasti hänelle tehtyihin kysymyksiin, toisinaan leikillisesti, mutta ei milloinkaan sisällyksettömin sanoin. Hänen pukunsa oli luostarinomainen, eikä siinä voinut huomata enempää ylellisyyttä kuin teennäistä nöyryyttä. Käytöksessään hän osoitti harvinaista sielun puhtautta, mikä vaikutti erittäin kohottavasti niihin, jotka näkivät hänet ja puhelivat hänen kanssaan. Mikäli hänen mielestään oli sallittua Jumalan edessä, hän sovitti tapansa toisten mukaan ja koetti siten välttää kaikkea, mikä voisi loukata. Sekin vähä, mikä minulla oli tilaisuutta huomioiden tekoon, täytti sydämeni hiljaisella riemulla, ja mielessäni kiitin Jumalaa, toivoen, että hän nyt on kuullut kaipaukseni ja aikoo tyydyttää sen. Kun ateria oli loppunut ja pappi lähtenyt käymään muutamain sairaitten luona, alkoi eräs läsnäoleva laulaa hartaasti meille virttä Jesu dulcis memoria, Jeesuksen muisto ihana, kerraten jokaisen säkeen jälkeen saksalaisen käännöksen, mikä usein liikutti minua kyynelin asti. Silloin Kristiina joutui äkkiä hurmoksiin ja hänen aistimensa tulivat niin tunteettomiksi ja hänen ruumiinsa niin liikkumattomaksi, ettei siinä näkynyt mitään elonmerkkiä. Mikä meitä hämmästytti vielä enemmän oli se, että hänen ei edes kuultu vetävän henkeä."
Näin hän istui kumarassa asennossa jakkaralla 3-4 tuntia. Sitten kuultiin hänen huokaavan syvään, ensin hitaasti, sitten säännöllisesti. Ja niin hän alkoi kuiskailla yksityisiä sanoja: "rakastettuni", "rakkaani" ja "ylkäni" näyttäen ilmeisiä suuren ilon ja autuuden merkkejä. Vihdoin sanat tulivat yhtenäisiksi, ja hän alkoi sydämellisesti rukoilla, milloin kiittäen ja ylistäen ylkää Hänen äärettömästä hyvyydestään, milloin tunnustaen oman halpuutensa ja mitättömyytensä. Lopuksi hän alkoi katkerasti itkeä valittaen monia kärsimyksiään. Sitten hän alkoi rukoilla toisten puolesta, niin hyvin ystäväin ja hyväntekijöitten kuin vihamiesten. Tällä asteella vasta Pietarin otaksuman mukaan hänessä vaikutti tavallinen inhimillinen järki ja luonnolliset tunteet. Kaikki oli Pietarista uutta ja ihmeellistä. Kristiina taasen alkoi vastata kysymyksiin ja olla tavallisen ihmisen kaltainen. Mutta hurmostilan elämyksiään hän ei lähemmin ilmaissut eikä halunnut puhua koko asiasta.
Tällaiseen hurmostilaan hän joutui varsinkin silloin, kun hän kävi Herran ehtoollisella, ja se saattoi silloin kestää kokonaisen päivän. Usein se tapahtui jo kirkossa. Ehtoollisella käynnin jälkeen hän asettui rukousasentoon alttarin taakse, jolloin ruumis kävi jäykäksi, ja hän jäi siihen asentoon iltajumalanpalvelukseen asti. Kirkon ovi suljettiin, ja kun ehtoolla palattiin iltajumalanpalvelukseen, oli hän yhä vielä samassa asennossa.
Kristiina on Fransiskuksen jälkeen ensimmäisiä huomattavampia kärsimysmystiikan edustajia. Kristuksen kärsimyksellä on erikoinen sijansa hänen uskonnollisessa kokemuksessaan, varsinkin, kun se parhaiten oli sopusoinnussa hänen omien raskaitten koettelemustensa ja kärsimystensä kanssa. Samoin johtuu asian luonnosta, että Kristuksen haavat Vapahtajan kärsimyksen merkkeinä olivat hänelle erikoisen rakkaat ja että hän oikeana kärsimys mystikkona ja keskiajan hurskauselämän lapsena tahtoi myös saada nämä rakkaat ja kunniakkaat merkit omaan ruumiiseensa. Tästä kertoo Stumbelenin pappi ennen Pietari Dacialaisen ja Kristiinan ensimmäistä kohtaamista seuraavaa:
"Kerran kun hän istui ja palavan innokkaasti alkoi ajatella Kristuksen kärsimistä, hän ratkesi kiihkeään itkuun ja luuli samalla näkevänsä kuvan itse tuosta kärsimisestä. Mutta aina tästä päivästä siihen asti, kun hänen kätensä avautuivat, hän paloi alituisesta halusta saada merkki, jonka avulla hän voisi muistella Kristuksen kärsimistä."
Ensimmäisen kerran hänen ruumiiseensa ilmestyivät Kristuksen kärsimisen merkit pitkänäperjantaina 1268. Seuraavana vuonna samaan aikaan sattuneista samanlaisista tapahtumista Pietari Dacialainen antaa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen.
Kiirastorstaina hän oli nauttinut Herran ehtoollista kirkossa päivällä ja joutunut silloin hurmoksiin. Iltajumalanpalveluksen jälkeen hänen isänsä vei hänet kotiin, kun hän heikkouden vuoksi ei itse voinut mennä. Vielä seuraavan yönkin hän vietti jonkinlaisessa hurmostilassa, kuten hänen vuoteensa vieressä valvovat naiset kertoivat Pietarille. Hänen sydämensä oli niin kiintynyt Jeesuksen kärsimykseen, ettei hän vastannut muihin kysymyksiin, hänen ajatuksensa askartelivat yksinomaan tämän kysymyksen ympärillä. Koko pitkänperjantain hän samoin makasi jäykkänä ja liikkumattomana horrostilassa. Päivällä kohottivat naiset varovasti hänen peitteensä kulmaa ja näkivät hänen oikeassa jalassaan avoimen vertavuotavan haavan. Illalla paljastettiin etuosa hänen päätään, ja siinä oli samoin vertavuotava haava. Myöskin käsiin ilmestyivät haavat, ja Pietari näki ne niissä koko pääsiäisen jälkeisen viikon, jonka hän viipyi kylässä. Samoin kertoivat naiset, että hänen alusvaatteissaan oli huomattu käden suuruinen läikkä, jonka oli muodostanut kylkihaavasta vuotanut veri. Pääsiäispäivänä hänet vietiin ratsain kirkkoon, kun hän ei voinut mennä kävelemällä jalkojensa sairauden vuoksi. Nautittuaan Herran ehtoollista hän vietti suurimman osan päivästä hurmoksissa. Pääsiäisiltana hän oli säteilevän iloinen.
Hänen stigmatisointinsa kulku oli pääasiassa sama kaikkina niinä vuosina, joilta meille on säilynyt kirjallisia tietoja. Kiirastorstai-iltana on tuskallinen hurmostila, aivan kuin hän olisi hengenhädässä. Pitkänäperjantaina puhkeavat haavat. Pääsiäisen hurmostilassa on valtava ilo ja riemu. Haavojen merkit katoavat joka kerta verraten pian.
Mainitsemme vielä erään kuvan, jonka Pietari näki käydessään kolmannen kerran Kristiinan luona. Sen värit ovat aivan toiset kuin mihin yleensä olemme tottuneet Kristiinan raskaita kokemuksia seuratessamme.
He olivat nytkin kutsutut aterialle kylän papin luo. Kun he aterian jälkeen istuivat saksalaiseen tapaan takkavalkean ääressä, niin Kristiina pyysi Pietaria kertomaan hänelle jotakin Jumalasta. Hän alkoikin puhua Dionysius Areopagitan mukaan ylienkelien ominaisuuksista. Tämän johdosta Kristiina tuli niin liikutetuksi, että joutui hurmoksiin. Ja nyt Pietari näki sanomattoman ihanaa. Kristiinan vasen käsi, joka oli siihen asti ollut sulkeutunut, avautui nyt, ja Pietari näki siinä semmoista, mitä hän lapsuudestaan asti oli halunnut nähdä. "En tiedä, olenko milloinkaan ennen nähnyt mitään niin kaunista, mitään, mikä siinä määrin on riemastuttanut sieluani ja kohottanut sitä. Sillä neitseen valkoisessa kädessä minä näin Herran ristin verenpunaisella värillä kaiverrettuna. Sen ihanuutta ei voi käsittää kukaan, joka ei itse ole nähnyt sitä. Sillä tätä ristiä ei ollut maalattu värillä eikä verellä, vaan se oli läpikuultavin haavoin painettu itse käteen, ei tavallisen ristin tapaan, vaan sellaisen, joka on koristettu ihmeellisillä, ihanilla kukilla, jotka on piirretty niin harvinaisella tavalla, että jokainen, joka näki ne, käsitti, että niitä ei ollut muovaillut mikään inhimillinen taide. Tätä ristiä olen katsellut silmilläni, mutta enemmän olen kuitenkin sisimmässäni kokenut sen voimaa."
Kristiinan ympärille muodostui ystäväpiiri, jonkinlainen pieni "seurakunta". Tämän ystäväpiirin sielunhoitaja ja innokkain jäsen oli epäilemättä Pietari Dacialainen. "Hänen ja Kristiinan välille syntyi omituinen sympatian side, josta en oikein tiedä, miksi sitä tulisi nimittää – ystävyydeksi vaiko rakkaudeksi – tuota haaveksivaa kiintymyksen tunnetta, joka on niin ominainen keskiajalle ja joka puhkee niin hyvin uskonnon kuin runouden maaperästä." (Schück.) Parhaan kuvan tämän tunteen laadusta ja heidän keskinäisestä suhteestaan saamme heidän omista sanoistaan.
Pietari kertoo laatimassaan Kristiinan elämäkerrassa tästä seuraavaa.
Kun hän palasi opintomatkaltaan Pariisista ja poikkesi samalla Stumbeleniin, niin Kristiina lausui hänelle päivää ennen heidän eroamistaan: "Veli Pietari, kun sinä nyt lähdet pois, niin minä kysyn sinulta syvää salaisuutta. Sano minulle, tunnetko sinä meidän keskinäisen kiintymyksemme syytä?" – Voimatta oikein ymmärtää, mitä hän tarkoitti, minä vastasin: "Luulen Jumalan panneen meihin tämän rakkauden." – "Sitä en epäile, mutta kysyn sinulta: oletko sinä saanut mitään erikoista merkkiä tämän vakuudeksi? Kun nyt eroamme ja minä jään yksin, ilmoitan sinulle erään salaisuuden, josta en olisi muutoin puhunut. Muistatko, kun ensi kerran tulit luokseni hämärässä veli Walterin seurassa ja kun näin sinut ensi kerran? Voitko palauttaa mieleesi, että istuuduin sinun viereesi tyynylle ja kumarruin alas?" – Kun minä vastasin, että hyvin muistin tämän, niin hän jatkoi: "Sinä hetkenä Herra ilmestyi minulle, minä näin Yljän ja kuulin Hänen sanovan: 'Kristiina, tunnetko sitä miestä, jonka vieressä istut?' Kun minä virkoin, etten ennen ruumiillisesti ollut katsellut häntä enkä milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan, niin Hän sanoi: 'Tarkastele häntä huolellisesti, koska hän on ja on aina oleva sinun ystäväsi ja on tekevä paljon sinun hyväksesi. Mutta sinäkin teet hänelle sitä, mitä et ole tekevä kenellekään toiselle ihmiselle. Ja tiedä, että hän on oleva sinun kanssasi iankaikkisessa elämässä.' Tämä on syynä siihen, veli Pietari, miksi minä rakastan sinua ja olen valinnut sinut uskotukseni. En ole aikaisemmin ilmaissut tätä salaisuutta, mutta teen sen nyt, koska me pian ruumiillisesti erkanemme toisistamme, enkä tiedä, kohtaammeko enää tässä elämässä, joten voit saada kuulla nämä lohdulliset sanat."
Pietaria kiinnitti Kristiinaan ennen kaikkea tämän korkea hengellisyys ja suuret armolahjat, sillä hän tunsi syvästi oman uskonnollisen elämänsä rajoitukset. Erikoinen orpouden tunne oli vallannut hänet varsinkin sen vuoksi, ettei hän milloinkaan ollut saanut maistaa hurmostilan autuutta. Hän on laiska ja huolimaton. Häntä painaa syntien kuorma. Ja siksi hän ei ainoastaan ihaile Kristiinaa, vaan tuntee myös syvästi tarvitsevansa tämän esirukouksia pelastuakseen. Tämän tunteen hän pukee hartaaseen, miltei palvovaan rukoukseen: "Oi rakkaani, sinä suloisin, rukoilen sinua: sääli minua onnetonta, älä jätä minua, vaan tempaa minut vielä helvetin portiltakin, jotten aavistamatta vaipuisi syvyyteen, josta ei enää ole minkäänlaista pelastusta, joten sinä sitten turhaan anoisit anteeksiantoa minulle, kun armon aika jo on kulunut loppuun. Rakkaimpani, tämä minun rukoukseni ei ole teeskenneltyä eikä kuvallista puhetta, vaan täysin tarkoituksellista ja vakavasti harkittua."
Pietari oli syvästi uskonnollinen ja vilpitön luonne, ja se painaa leimansa myös hänen mietelmiinsä. Sama seikka pistää silmään myös eräästä hänen Pariisista lähettämästään kirjeestä. Kristiina oli kysynyt häneltä, miltä hänestä tuntui Pariisissa olo. Pietari vastasi:
"Pariisissa on paljon hyvin hurskaita kokelaita, hyvin oppineita ylioppilaita, innokkaita luostariveljiä ja hyvänsuopia esimiehiä, ihania miehiä, jotka vaikuttavat kuin tuliset piikivet. Mutta heidän joukossaan minä kuljen ihmisten häpeänä ja hylkiönä. He ovat sellaisia, että maa ei ole arvollinen kantamaan heitä, kun minä taasen en ole arvollinen tallaamaan sitä. Oi Kristiina, rakas Kristuksen morsian, sääli minua, joka seison kuivana niin paljon alttiuden, kylmänä niin paljon hehkun keskellä. Rukoile Jumalaa, että Hän armonsa avulla näkisi hyväksi herättää minut tästä mielen hitaudesta, tästä horrostilasta ja unesta. Mutta vaikka minulla onkin kuivettunut sydän, niin minun on kuitenkin pakko, kuten apostoli sanoo, iloita iloitsevain kanssa, ja vaikka olenkin surullinen, ainakin olla iloitsevinani. Vain silloin päivä näyttää minusta valoisammalta, ilma lämpimämmältä ja aurinko säteilevämmältä, kun käsilläni kosketan vanhurskauden aurinkoa."
Tältä pohjalta lähtien ja näistä lähteistä voimaa ammentaen Pietarin suhde Kristiinaan henkevöityy. Pietarin luontainen kiintymyksen tunne jalostuu ja kirkastuu, niin että siitä tulee se omituinen rakkauden muunnos, jossa taivas ja maa yhtyvät, joka kohoaa tunteiden asteikossa ylevänä kuin aamurusko ja puhtaana ja läpikuultavan kirkkaana kuin kastepisara. Ja kun Pietari koettaa selvittää itselleen, mitä hän rakastaa Kristiinassa, niin tulee vastaukseksi: hänessä ilmenevää jumaluuden kuvaa.
"Se siis, mitä minä rakastan sinussa, on Jumalaa ja Jumalan lahjoja; mutta myös sinua ja sinun hyveellisiä tekojasi minä rakastan Jumalassa. Kun siis Jumala molemmissa tapauksissa on syynä minun kiintymykseeni, niin en rakastaessani voi erottaa Jumalaa sinusta, samoin kuin ajatuksessani ja tunteissani en voi erottaa sinua Jumalasta; sillä minä tunnen sinun olevan niin yhdistetyn Jumalaan minun sydämessäni, että harvoin, tuskin milloinkaan tapahtuu, että muistan sinua ajattelematta hartaasti Jumalaa; ja tuskin milloinkaan ajattelen Jumalaa ilman että sinun suloinen muistosi astuu eteeni. Sinä olet siis heräte sydämelleni etsimään Jumalaa, oikotie löytämään Hänet, kehoitin säilyttämään Hänet ja lohdutus nauttimaan Hänestä."
Mutta Pietari ei ole suhteessaan Kristiinaan vain ihaileva ja vastaanottava. Hänellä on myös annettavana Kristiinalle jotakin perin arvokasta ja mitä Kristiina syvästi kaipaa koettelemuksissaan ja yksinäisyydessään: hengellistä lohtua ja ymmärtämystä. Ja kun Pietari kirjoittaa hänelle tässä mielessä, niin hänen esityksessään ilmenee syvä evankeelinen pohjaväri.
"Rakkaimpani, koska ajatus palkasta vähentää onnettomuuden valtavuutta; koska tiedämme, että tämän ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa velkaan, joka anteeksiannetaan, armoon, joka vuodatetaan, ja kirkkauteen, joka luvataan; ja koska meidän nykyinen ahdistuksemme, joka on hetkisen kestävä ja kevyt, tuottaa meille ylen runsain määrin iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden: niin laajentakaamme ja puhdistakaamme sydämemme tutkistelemaan Jumalan hyviä tekoja, tarkastelemaan autuaitten palkkaa ja katselemaan pyhäin läsnäoloa ja iankaikkista lohdutusta. Kuka voi milloinkaan kyllin arvokkaasti ajatella, kertoa ja kunnioittaa Jumalan anteliaisuutta, jonka kautta Hän on antanut meille Ainosyntyisen käyttäytymisen esikuvaksi, toiminnan ohjeeksi, viisauden opettajaksi, rakkauden herättäjäksi, lohdutuksen aiheeksi ja syyksi, lunastushinnaksi ja palkaksi, jolla meidät palkitaan? Rakkaimpani, kehoittakoon tämä meitä palavaan rakkauteen, arvokkaaseen elämään, kestävyyteen ja intoon siinä, mikä on puhdasta ja pyhää, jotta olisimme samanmielisiä kuin Jeesus Kristus, joka kärsimyksen katkeruuden kautta kulki kirkastuksen voittokulun. Kohottakaamme silmämme kohti taivaallista Jerusalemia, joka on vapaa kaikesta velasta ja kaikesta kurjuudesta, missä ei enää ole minkäänlaista vaivaa ja mistä ei puutu minkäänlaista autuutta, vaan missä sisäinen ja iäinen ilo on yltäkylläinen. Ajatelkaamme myös nykyisiä lohdutuksia, jotka, vaikka ne tulevaan autuuteen verrattuina ovat pieniä, kuitenkin sydämen syvyydestä ilahduttavat sielua ja sisällistä ihmistä, niinkuin on kirjoitettu: 'Minun sieluni on riemuitseva Herrassa'; eikä siinä kyllin: 'Kaikki minun luuni sanovat: Herra, kuka on niinkuin Sinä?'"
Pietari Dacialaisen ansiota on, että mystiikka ja mielenkiinto naispyhimyksiä kohtaan heräsi myöskin Ruotsissa. Hän kirjoittaa eräässä kirjeessään todennäköisesti 1277, että hänellä on kotimaassaan kuusi hengellistä tytärtä, jotka pitävät huolen Kristiinan toimeentulosta, jos hän tulee Ruotsiin. Saman pyynnön ja kehoituksen teki hänelle myöhemmin eräs silloisen Ruotsin jalosukuisimpia ritareja ja suurmiehiä Johan Elofsson, joka oli Upsalan arkkipiispan Folken sisarenpoika ja kuului mahtavaan Ängel-sukuun. Kun edellämainittu Pietarin kirje luo valoa begiiniläisyyden silloiseen tilaan Ruotsissa, niin esitämme siitä osan.
"Mitä minuun itseeni tulee, niin voin vakuuttaa, että olen ruumiillisesti terve, vaikka, kuten pelkään, minulta puuttuu paljon hengellisessä suhteessa. Mutta Herra on lohduttanut minua tässä maassa muutamien hurskaitten naisten avulla, joista olen puhunut aikaisemmin. Muutamat näistä käyttävät meidän luostarikuntamme pukua, toiset maallista vaatetusta ja jotkut begiinien pukua. Minulla on eräs tytär, joka on yli 72 vuotta vanha ja joka on kokenut paljon, mutta jota Herra myöskin on lohduttanut runsaasti. Sillä neljään ja puoleen vuoteen hän ei ole milloinkaan maannut, vaan alituiseen istunut ja käynyt. Tänä aikana hän on nauttinut ravintoa ainoastaan kahdesti viikossa ja silloinkin vain vähän vettä ja niin vähän leipää, että sen paino ei ole noussut yli kölniläisen soliduksen. Mutta tämäkin leipä on ollut paistettu tuhkassa. Minulla on myöskin toinen tytär, jonka Jumala on erikoisesti armoittanut ja jolla on paljon ilmestyksiä. Hänkin pidättyy täydellisesti lihasta, juo harvoin olutta ja syö vielä harvemmin maitoruokaa. Joka perjantai hän on hurmostilassa, ja tämä alkaa keskiyöllä sekä jatkuu seuraavaan iltajumalanpalvelukseen. Toisinaan hänellä on stigmat ja hänen ruumiissaan on useita Kristuksen kärsimyksen haavoja. Kun hän on terve, hän käyttää aina hankaavaa piikkopaitaa, paitsi juhlapäivinä. Enimmän aikansa hän viettää rukouksissa ja tutkisteluissa, on tavattoman antelias köyhille ja kaikkien heidän palvelijansa. Hänestä olisi minulla vielä paljonkin kerrottavaa, jos aika riittäisi. Mutta sen lisään vielä, että hän on sydämellisellä rakkaudella kiintynyt sinuun, ja erinäistä, mitä on sinun kirjeissäsi, hän on ilmoittanut minulle ennakolta. Hän nimittää sinua sisarekseen, kun olen sanonut hänelle, että sinä olet minun hengellinen tyttäreni ja että sinä nimität minua isäksesi. Hän haluaa sentähden hartaasti, jos mahdollista, saada tavata sinut ja toivoo, että me kolme kerran saamme elää yhdessä."
Viimeisen kerran he kohtasivat toisensa syyskuulla 1279, jolloin Pietari kävi Stumbelenissa tapaamassa Kristiinaa. Lähdön edellisenä iltana Kristiina oli vastoin tapaansa tavattoman iloinen. Kun Pietari, joka oli suruissaan eron johdosta, kysyi häneltä syytä tähän, niin hän vastasi: "Kahtena viime päivänä olen ollut hyvin murheellinen lähtösi johdosta, mutta kun äsken puun alla rukoilin ja raskaan surun täyttäessä sydämeni jätin sinut Jumalalle, sanoi Herra minulle: 'Ole hyvässä turvassa. Minä olen ollut veli Pietarin kanssa hänen matkallaan tänne ja minä olen hänen oppaansa paluumatkalla.' Hän sanoi myöskin paljon muuta lohdullista ja lisäsi: 'Teidän keskinäisen rakkautenne minä olen istuttanut itseeni ja minä olen säilyttävä sen itsessäni."
Tähän lopetamme kuvauksemme tästä kahden sielun keskiaikaisesta luostari-idyllistä. Se luo omituista rusohohteista valoa keskiajan sydänten maailmaan. Tuoksu on raikas ja voimakas; sielun siipiä ei tahraa loka; sydänten alttareilla eivät loimua aistilliset intohimot, "fulan lusta", josta p. Birgitta puhuu. Se näyttää olevan pikemmin palanen paratiisia kuin maata, ja kuitenkin ovat sen värit niin perin tutut ja yleisinhimilliset – ja arveluttavat, niinkuin Luther myöhemmin suorasukaisella tavallaan on sanonut.
Kristiina Stumbelenilaisen uskonelämää hallitsee kaksi pääajatusta: Kristus-ylkä ja kärsivä Kristus. Hänen ajatusmaailmansa on karu ja yksinkertainen. Ja vaatimatonta on myöskin hänen uskonnollinen toimintansa. Hän ei ole profeetallinen näkijä, kuten hänen vanhempi sisarensa Hildegard Bingeniläinen. Hän ei anna ohjeita paaveille ja ruhtinaille, ei saarnaa parannusta suurille kansanjoukoille, kuten p. Birgitta. Hän ei ole haltioitunut runoilija ja hengellinen lemmenlaulaja, kuten Mechtild Magdeburgilainen. Ja hänen morsiusmystiikkansa värit ovat kylmät ja kalpeat Gertrud Helftalaisen rinnalla. Näin ainakin inhimillisesti puhuen ja asioita esiripun tältä puolen katsellen. Mutta mitä tapahtui esiripun tuolla puolen, hänen valoisien näkyjensä sarjassa, se mahtoi olla yhtä herkkää ja hellää, yhtä säteilevän kirkasta ja rusohohteista kuin hänen koettelemuksensa ja kiusauksensa olivat musertavan raskaita ja kaamean pimeitä esiripun tällä puolen. Mutta niistä näyistä puhuttaessa hän oli suljettu kaivo ja lukittu lähde. Morsiusmystiikan kammioissa hän liikkui vain ylkänsä kanssa kahden. Kolmas silmäpari ei saa tunkeutua sen salattuun pyhäkköön.
Keskiajan mystillisyyteen taipuva hurskauselämä oli lapsellisen yksinkertaista ja alkuperäistä. Sille oli vierasta teennäisyys ja ulkokullaisuus. Kaikille uskonnollisille käsitteille ja asioille tahdottiin antaa, mikäli mahdollista, aineellinen ilmenemismuoto. Kun uskon sana ja vanhurskauden saarna sanan varsinaisessa, evankeelisessa mielessä oli vielä tuntematon tahi makasi vielä hentona lapsena kapalossa, niin koetettiin päästä välittömään yhteyteen henkimaailman, lähinnä Jeesuksen Kristuksen kanssa joko rakastavan Yljän tahi kärsivän Messiaan muodossa. Tästä tuli morsius- ja kärsimysmystiikan henkinen lähtökohta. Ja kun uskonnollisen elämän tukikohta ja painopiste näin siirtyi sanasta näkyihin ja ilmestyksiin, niin tuli siellä uskonnollisessa kokemuksessa Ristiinnaulitun lempeän kuvan rinnalla esiintymään myös personoitu paha. Hänkin näytti tahtovan osoittaa mahtiaan oikein kouraantuntuvalla ja havainnollisella tavalla. Ja siellä, missä tuli olemaan tämän taistelun näkyväinen tanner, tuli asian luonnon mukaan esiintymään ilmiöitä, jotka tavalliselle uskonnolliselle kokemukselle ovat selittämättömiä arvoituksia.
Tällainen oli Kristiinan elämä. Samoin kuin kerran tuhat vuotta aikaisemmin kristinuskon varhaisina huomenhetkinä villihärkä heitteli sarvillaan jaloa Blandinaa Lyonin amfiteatterin areenalla ja samoin kuin häneen kohdistui pakanain koko raivo, samoin sielun vihollinen ruhjoi ja runteli Kristiina Stumbelenilaista. Mutta ylkäänsä luottaen hän voitti kaiken vihollisen raivon, vaikka tilanne toisinaan olikin suorastaan kauhistuttava.
Tieteellisesti voidaan sama asia pukea seuraavaan määritelmään.
"Kristiinan uskonnollis-psykologinen erikoisuus on tyypillisen ekstaatikon, vain siinä eroten, että hänessä patologinen momentti on niin voimakas, että se uudelleen ja uudelleen uhkaa vallata hänet ja särkeä hänen elämänsä tietoisen kokoomuksen uskonnollisen ympärillä. Kokonaista sarjaa luonnottomia ilmiöitä ei voida sisällyttää uskonelämään; ne jäävät kiusauksiksi, joita täytyy kärsiä ja jotka täytyy voittaa." (Westman.)
MECHTILD MAGDEBURGILAINEN.
"Rouva Rakkaus, te olette riistänyt minulta maailman ilon ja maailman rikkaudet", huudahtaa näennäisesti loukkaantuneena saksalaisten naismystikkojen suuri hengellinen lemmenrunoilija ja morsiusmystiikan jaloin edustaja Mechtild Magdeburgilainen.
Meille ei ole säilynyt täysin luotettavia tietoja hänen syntyperästään, mutta monet seikat viittaavat siihen, että hän oli ylhäistä sukua ja thüringeniläisen aateliston tyttäriä: hän tuntee ylhäisten naisten tavat ja kaikesta päättäen hovielämän ja aikansa maallisen lemmenrunouden, joka "korkein mielin aikaansaa syntistä turhuutta". Samaa todistavat myös hänen sivistyksensä ja hänen henkensä voimakas vapaudenrakkaus ja riippumattomuudentunne.
Hänen lapsuudenkodistaan ei ole tietoa, mutta varmana voidaan pitää, että hän on syntynyt jossakin Magdeburgin lähistöllä n. 1212. Heinrich Hallelainen kertoo hänen veljestään Baldwinista, joka oli mennyt Hallen dominikaaniluostariin, että tämä oli lapsesta pitäen kasvatettu kaikkiin hyviin tapoihin ja opetettu kaikkiin hyveisiin. Tästä päättäen oli myös hänen sisarensa saanut hyvän kasvatuksen.
Jo varhain heräsi hänessä syvä Jumalan kaipuu. Kaksitoistavuotiaana hän sai ensimmäisen Pyhän Hengen tervehdyksen, eikä armon suloisuus jättänyt häntä sittemmin enää milloinkaan. Maalliset huvitukset kadottivat viehätyksensä, ja nuori tyttö päätti lähteä luostariin ja vihkiä elämänsä Ristiinnaulitulle. Mutta kun omaiset estivät hänet toteuttamasta päätöstään, hän lähti omavaltaisesti kodistaan ja meni Magdeburgiin 23:nnella ikävuodellaan 1235. Kun häntä varattomana ja tuntemattomana ei otettu luostariin, hän rupesi begiiniksi.
Sen voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, joka aiheutui hänen suuresta uhri- ja rakkaudenteostaan, hän joutui ensi kerran hurmoksiin. "Silloin minun henkeni kohoutui rakkauden rukouksessa taivaan ja maan välille, ja minä näin sieluni silmillä taivaan autuudessa Herramme Jeesuksen Kristuksen kauniin miehuuden, jonka tunsin Hänen kasvojensa ylevyydestä. Näin pyhän kolminaisuuden: Isän iankaikkisuuden, Pojan työn ja Pyhän Hengen suloisuuden."
Samalla hänet myös varustettiin työtänsä varten. Yhden suojelusenkelin lisäksi hänelle annettiin kamaripalvelijoiksi kaksi muuta enkeliä, joiden tehtävänä on auttaa häntä näissä ihmeissä (hurmoksissa): serafi, joka tekee hänen rakkautensa palavaksi ja valaisee hänen sieluaan, ja keruubi, joka suojelee hänen lahjojaan ja järjestää viisauden hänen rakastavassa sielussaan.
Hänen seurakseen annetaan myös kaksi perkelettä: toinen kiusaamaan häntä ylpeyteen, jotta hän näkyjensä johdosta antaisi kansan kunnioittaa häntä pyhimyksenä; toinen houkuttelemaan häntä salaiseen siveettömyyteen. Kummallakin perkeleellä on liittolainen hänen omassa lihassaan: hänen korkea henkensä ja voimakas naisellisuutensa. Aistillisuutensa voimakkuutta hän kuvailee seuraavasti. "Kun rupesin hengelliseen elämään ja otin eron maailmasta, näin ruumiini: se oli ankarasti asestettu sieluparkaani vastaan väkevän mahdin suurella yltäkylläisyydellä ja veren voiman täyteydellä." Nämä luonnon vietit ja vaistot hänen tulee voittaa, jos mieli välttää iankaikkinen kuolema. Mutta hän on myös saanut oivalliset aseet: Herramme Jeesuksen Kristuksen tuskat ja veriset vaivat. Huokauksin ja kyynelin, valvomisin ja paastoin, rukouksin ja ruoskimisin hänen tulee miehuullisesti taistella lihan valtaa vastaan.
Mechtildiä hämmästyttää suuresti hänen osakseen tullut armon ylenpalttisuus. Samalla tuottaa epäilyksiä oman heikkouden tunne ja pelko sielun levon kadottamisesta. "Ah, hyvä Jumala, mitä Sinä olet nähnyt minussa? Sinähän tiedät, että olen heikko luomus. Nämä lahjat Sinun olisi pitänyt antaa viisaille." Silloin Herra vihastuu: "Sano minulle, oletko sinä lainkaan minun!" – "Olen, Herra, se on minun tahtoni." – "Enkö sitten saa tehdä sinulle mitä tahdon?" – "Kyllä rakkaimpani, siihen alistun hyvin mielelläni, vaikkapa minun pitäisi hukkua." – "Silloin Herra puhui minulle: 'Sinun tulee seurata minua näissä asioissa ja luottaa minuun.' Silloin minä raukka menin vapisten ja nöyrästi häveten rippi-isäni luo ja kerroin nämä puheet. Hän sanoi, että minun tulisi totella iloisesti; Jumala, joka oli kutsunut minut siihen, olisi myös varjeleva minut. Näin hän käski siihen, mitä nyt usein itkien häpeän, sillä suuri arvottomuuteni on usein silmäini edessä, s.o. että Hän käski kurjan naisen kirjoittaa tämän kirjan Jumalan sydämestä ja suusta."
Vaikutettuaan kolme vuosikymmentä begiininä hän meni Eislebenin itäpuolella olevaan Helftan luostariin 53 vuoden vanhana 1265. Hän oli tähän aikaan jo heikko ja sairaalloinen ja olisi halunnut kuolla, mutta Herra sanoi hänelle: "Sinun pitää tulla vielä rikkaammaksi kärsimyksistä." Kun hän kysyi, mitä hänen tulisi tehdä, sanottiin hänelle: "Sinun tulee valistaa ja opettaa heitä." Vietettyään luostarissa toistakymmentä vuotta hän kuoli n. 1280. Luostarinjohtajatar, jalo mystikko Mechtild Hackebornilainen kertoo kirjassaan, miten suurta kunnioitusta hän nautti toisten luostarisisarten taholta ja kuvailee näkyjensä perusteella hänen nauttimaansa kunniaa pyhäin parissa kirkkauden ja kunnian maassa.
Esikuvallisena mystikkona hän näki paljon näkyjä, jotka hän kirjoitti suureen 7-osaiseen teokseen "Jumaluuden valon vuotaminen rehellisiin sydämiin". Hänen rippi-isänsä ja uskottunsa Heinrich Hallelainen käänsi sen latinaksi nimellä Lux divinitatis fluens in corda veritatis.
Kirjoittaessaan hän on kokonaan riippuvainen jumalallisesta innoituksesta. "En voi kirjoittaa mitään ilman että näen sen sieluni silmillä, kuulen sen iankaikkisen henkeni korvilla ja tunnen ruumiini kaikissa jäsenissä Pyhän Hengen voiman." Toisaalta taasen: "Se, mitä näen silmillä, kuulen korvilla ja lausun suulla, ei muistuta enempää rakastavalle sielulle ilmoitettua totuutta kuin vahakynttilän valo muistuttaa kirkasta aurinkoa." Ja vaikkapa hän selittää jonkin näyn inhimillisillä sanoilla, niin sitä "ei kuitenkaan tule ymmärtää aistillisesti, vaan hengellisesti, sillä vain sielu katselemisessa näki ja ymmärsi sen ja riemuitsi siitä".
Hurmostilat ovat hänelle hyvin tuttuja. Hän erottaa hurmiossa kolme eri astetta, kolme taivasta. Ensimmäisessä puhuvat vielä aistimet. Se on mielikuvituksen maailma, jonne myös perkele voi tunkeutua. Toinen on rakennettu aistimien hyvistä haluista ja rakkauden alkeista. Siellä ei ole mitään valoa, eikä sielu näe Jumalaa vaan maistaa kuvaamatonta suloisuutta, joka tunkee kaikkien jäsenien läpi. Sieltäkään eivät mielikuvat ole vielä kokonaan poistettu, ja perkele voi tunkeutua sinnekin valhe valoineen saattaakseen sielun harhapoluille. Kolmannessa taivaassa vihdoin sielu, joka on nukkunut lapsuudesta asti, on herännyt täydellisesti totiseen valoon, taivaan rakkauden loisteeseen ja katselee Jumalaa kaikkena kaikessa.
Näkyjen sisältö on vaihteleva. Milloin hän kuvailee taivasta, kiirastulta ja helvettiä; milloin esittää suurissa maalauksissa Jeesuksen syntymää, tahi selittää väreillä, joiden kauneus ei ole kotoisin tästä maailmasta, ja pyhyyden tunnulla, joka ei siedä tämän saastaisen maailman kosketusta, taivaan sotajoukkojen vertauskuvallista ehtoollisenviettoa. On kuitenkin vaikeata vetää mitään rajaa todellisten näkyjen ja hänen oman runollisen mielikuvituksensa välille.
Niinpä hän saattaa syventyä tutkimaan Jumalan olemusta ja maailmankaikkeuden syntyä. "Eräs halpa ihminen ajatteli yksinkertaisuudessaan Jumalan jaloa luontoa. Silloin Jumala antoi hänen tajuta aistimilla ja katseilla sielun silmillä tulta, joka paloi lakkaamatta korkealla kaikkien kappalten yllä. Tämä tuli palaa alusta ja on palava jatkuvasti loppumatta. Tämä tuli on iankaikkinen Jumala – – –, josta kaikki kappaleet ovat lähteneet. Tulesta on lentänyt kipinöitä: ne ovat pyhät enkelit. Salamoita on leimahtanut: kaikki Jumalan pyhät, joiden elämä on loistavan salaman tavoin valaissut kristikuntaa. Tulen hiilet hehkuvat yhä: ne ovat kaikki ne autuaat, jotka palavat tämän maan päällä taivaallisessa rakkaudessa ja valaisevat hyvällä esimerkillä; ja kaikki ne, joiden sydämet ovat kylmenneet voivat lämmitellä heidän seurassaan. Sen savu on kaikki maalliset kappaleet, joista niin usein nautitaan levottoman halun vallassa. Miten kauniisti ne loistavatkaan silmissämme, miten mieluisasti ne väikkyvätkään mielessämme, on niihin kuitenkin kätketty paljon karvautta, sillä ne katoavat niinkuin savu ja tekevät korkeimmallakin olevat sokeiksi, hurskaimmatkin lyhytnäköisiksi. Kaikki tämä lähtee tästä tulesta, ja jokainen juoksee myös Jumalan järjestyksen mukaan ja Hänen kunniakseen takaisin siihen."
Kolminaisuuskysymystä hän pohtii myös. Kuvailtuaan taivasta ja Jumalan valtaistuinta hän jatkaa: "Jumalan valtaistuimen yllä ei ole mitään muuta kuin Jumala, Jumala, mittaamattoman suuri Jumala. Ylhäällä valtaistuimella nähdään jumaluuden peili, miehuuden kuva ja Pyhän Hengen valo ja tajutaan, kuinka ne kolme ovat yksi Jumala ja kuinka ne kolme sopeutuvat yhteen yhdeksi. Kuitenkaan en voi puhua tästä enempää."
Helvettiä, kiirastulta ja taivasta hän kuvailee väreillä, jotka muistuttavat suuresti Danten Jumalaista Näytelmää. Eikä ihme, sillä kuten saksalainen tutkija ja saksalaisen mystiikan erikoistuntija Preger osoittaa, on Dante kaiken todennäköisyyden mukaan käyttänyt esikuvanaan Mechtildin näkyjä, ja tuskin on epäilystä, etteikö Danten Matelda, hänen oppaansa eräällä matkalla, olisi meidän Mechtildimme.
Esitämme seuraavassa muutamia kuvauksia helvetistä. Mechtildin näky helvetistä alkaa sanoilla:
"Olen nähnyt valtakunnan,
Sen nimi on ikuinen viha."Ja sitten seuraa tarkempi kuvaus.
Kaupunki on rakennettu kuoleman synneistä, ja mitä suurempia synnit ovat, sitä syvempi on syntisen paikka vihan ja toivottomuuden valtakunnassa. Ylimmässä osassa on tuska pienin, ja sinne on sijoitettu pakanat tekojensa mukaan. Keskimmäisessä osassa ovat juutalaiset ja alinna väärät kristityt. Siellä ovat tuli ja pimeys, löyhkä ja tuskat kauhistuttavimmat. Alinna istuu Lucifer, helvetin päämies, jonka ylpeys on syössyt tähän kammottavaan syvyyteen. Hänen tulisesta sydämestään ja helvetillisestä henkäyksestään vuotaa se synnin ja kirouksen tulvavuo, joka saastaisilla laineillaan täyttää helvetin ja kiirastulen ja huuhtelee myös maata. Ja siellä hän kiduttaa suurimpia syntisiä.
"Minä näin Luciferin alla helvetin perustuksen, joka on kovaa mustaa piikiveä ja kannattaa sen rakennusta iankaikkisesti. Ja vaikkapa helvetti itsessään onkin pohjaton, niin on sillä kuitenkin Jumalan säätämässä järjestyksessä perustus ja syvyys.
"Miten helvetti palaa kiehuvassa raivossa ja miten perkeleet kavalasti vaivaavat sieluja ja miten he kiehuvat ja paistavat ja miten he uivat ja kahlaavat saastaisessa loassa ja suossa ja madoissa ja lätäkössä ja miten he ovat vajonneet tulikiveen ja pikeen: sitä he eivät itse eivätkä mitkään luodut milloinkaan voi tyhjentävästi kuvailla. Kun minä Jumalan armosta olin nähnyt tämän hädän, niin minä raukka aloin voida niin pahoin, etten voinut istua enkä kävellä enkä voinut hillitä ainoatakaan viidestä aistimestani kolmeen päivään enempää kuin henkilö, joka on saanut ukkosen iskun."
Mechtild Magdeburgilaisen uskonnollisessa elämässä on kaksi päävirtausta: profeetallinen ja mietiskelevä. Edellisen tarkoituksena on vaikuttaa kohottavasti ja herättävästi omaan aikaan. Mietiskelyn avulla hän taasen koettaa vaipua kokonaan jumaluuteen voidakseen seurustella Hänen kanssaan, jota sielu rakastaa, ja unohtaa ajan ja katoavaisuuden. Ja vaikka hän onkin keskiaikaisen hurskauselämän esikuvallinen edustaja, on hänen uskonnollisessa vakaumuksessaan kuitenkin monia puhtaasti evankeelisia kohtia. Niinpä hän tunnustaa, ettei hänellä, valitettavaa kyllä, ole hyviä töitä, ja lisää: "Riemuitse, sieluni, sillä Hän antoi elämänsä rakkaudesta sinuun! Rakasta nyt Häntä niin, että sinäkin voisit antaa elämäsi rakkaudesta Häneen! Niin sinä olet aina palava, niinkuin tulikipinä Jumalan majesteettiuden tulivirrassa." Köyhyydellään ja nöyryydellään, piinallaan ja vaivallaan, kärsimällään pilkalla ja häväistyksellä Jeesus kolkutti taivaan portille, ja sillä hetkellä, jolloin Hänen sydän verensä vuoti maan päällä, portti aukeni. Tähän pohjattoman jumaluuden rajattomaan rakkauteen ihmissieluja kohtaan hän saa nyt vedota Isän edessä. "Ja jos Sinä, iankaikkinen Isä, tahdot työntää vanhurskautesi salvan niin lujasti taivaan portin eteen, ettei köyhä syntisraukka voi päästä sisään, niin minä valitan Jeesukselle, Sinun rakkaalle Pojallesi, joka Sinun kaikkivaltasi voimalla pitää Sinun valtakuntasi avainta inhimillisessä kädessään. Sen avaimen takoivat juutalaiset maan päällä, ja kun Jeesus kiertää sitä, niin hyljätty syntinen saavuttaa jälleen Sinun mielisuosiosi."
Hänen käytännöllinen viisautensa on merkillisen syvää, kärsimysten kirkastamaa ja jalostamaa. Sitä valaisee oivallisesti hänen käsityksensä mietiskelyn suhteesta käytännölliseen elämään. "Puhdas rakkaus Jumalaan tuo mukanaan neljä seikkaa. Ensinnäkin, että on sama mieli kuin Jumalalla, tapahtuipa sitten mitä tahansa, lukuunottamatta syntiä, niin että kiitämme siitä sydämellisesti Jumalaa. Toiseksi, että me käytämme järkevästi Jumalan meille ruumista ja sielua varten antamia lahjoja. Kolmanneksi, että elämme puhtaasti hyvissä tavoissa ilman mitään syntiä. Neljänneksi, että meillä on kaikki hyveet. – Mutta oi, jospa minulla olisi kaikki tämä ja todella täyttäisin sen kaikessa, – sen tahtoisin mieluummin kuin kaiken mietiskelyn, mistä milloinkaan olen kuullut puhuttavan. Mitä auttavat korkeat sanat ilman armahtavia tekoja? Mitä auttaa rakkaus Jumalaan, jos vihaa hyviä ihmisiä? Sanot kenties: niin, jos Jumala antaisi sen minulle, tekisin sen mielelläni. Mutta kuule: hyveet ovat vain puoleksi Jumalan lahjoja ja puoleksi ne kuuluvat meille. Jos Jumala antaa meille ymmärrystä, niin meidän tulee käyttää sitä hyveen harjoittamiseen."
Jos niin on Herran tahto, voi hän kieltäytyä myös mietiskelystä. Silloin tulee rakkauden tilalle Uskollisuus, Kestävyys ja Jumalan hylkäämänä oleminen sielun morsiusneidoiksi. Herran hyvyydestä hänellä on elävä tunto. "Se, joka ajattelee, miten hyvä Jumala on, liittyy Häneen ja on vapaa huolista." Kaikkiin kappaleisiin tulee osata suhtautua oikealla tavalla. "Jumalan ja sinun välilläsi tulee aina olla rakkaus; maailman kappaleiden ja sinun välilläsi tuska ja pelko; synnin ja sinun välilläsi viha ja taistelu; taivaan valtakunnan ja sinun välilläsi vakava toivo."
Kärsimyskysymyksellä on tärkeä sija hänen vakaumuksessaan ja käytännöllisessä elämässään. Tässä on hänellä Kristuksen kärsimys esikuvana. Kärsimyshistorian suuria tapahtumia aina Getsemanen tuskantaistelusta ylösnousemukseen ja taivaaseenastumiseen asti esitetään vertauskuvallisesti. Huippukohtana on mystillinen kuolema hurmiossa. Kärsimyksen seuraaminen tapahtuu itsensäkieltämisessä ja lihan töitten kuolettamisessa, jolloin kärsivä Kristus kuvaa sielun silmäin eteen omat kärsimyksensä. Ja samoin kuin jalot neitsyet muinoin käyttivät ankaraa itsekuria, samoin tulee Kristuksen morsiamen nytkin säilyttää ruumiinsa puhtaana vakavan kurin alaisena.
Jalompaa ja hyödyllisempää on kuitenkin kärsiä maailman tuottamia tuskia ja ahdistuksia kuin omia hankkimia. Kärsimyksistä on monenlaista hyötyä: ne puhdistavat Herran omat monista synneistä, säilyttävät lankeemuksista ja tekevät soveliaaksi vastaanottamaan Jumalan armoa. Kärsimykset ovat rakastavan sielun morsiuspuku. Arkipukuna ovat hengelliset harjoitukset: paastot, valvomiset, rukoukset yms. "Jumala johtaa lapsiaan, jotka Hän on valinnut, ihmeellisiä teitä. Ihmeellinen, jalo, pyhä on se tie, jota Jumala itse on kulkenut antautuessaan kärsimään viattomasti. Tällä tiellä riemuitsee sielu, joka kaipaa Jumalaansa. Antoihan Isä rakkaimman Poikansa viattomasti piinattavaksi; nyt on muutamia, jotka tahtovat olla hengellisiä, mutta vainoavat Jumalan lapsia ruumiin ja sielun puolesta, jotta he kärsimyksessä Isän tahdon mukaan tulisivat Pojan kaltaisiksi."
Hänen sydämensä sykkii lämpimästi ympäröivän maailman hädälle ja tuskalle. Hän sulkee rukouksiinsa kirkon ja sen pään, rukoilee Jerusalemin vapautusta ja rauhaa kristittyjen valtakuntien kesken. Kaikki kärsivät: sairaat, vangit, köyhät ja huolten painamat, vieläpä kiirastulen tuskissa olevat sielut hän kantaa armoistuimen eteen. Niin hyvin maamies pellolla kuin merimies kyntäessään meren aavaa ulappaa tapaavat hänessä uskollisen esirukoilijan. Rohkeneepa hän kerran ottaa koko langenneen kristikunnankin kantaakseen sielunsa käsivarsilla Jumalan eteen. "Anna olla, se on sinulle liian raskas!" virkkaa Herra. Mutta rohkea esirukoilijatar vastaa: "Ah, rakas Herrani, minä nostan sen ylös ja kannan sen Sinun jalkaisi juureen Sinun omilla iankaikkisilla käsivarsillasi, joilla Sinä kannoit sen ristille." Ja niin on kristikunta siinä kuten sairas ja saastainen, mutta Herra lupaa pitää siitä huolen ja puhdistaa sen verellään.
Katolisen kirkon rappiotila ja paavin hovissa vallitseva siveettömyys ja monet väärinkäytökset, jotka murehduttivat sen ajan uskovaisia ja tuottivat heille tuskaa, eivät voineet olla vaikuttamatta Mechtildin ylevään mieleen ja siveelliseen vakavuuteen. Ja hän lauloikin kirkon turmeluksesta ja kehoitti katumukseen ja parannukseen Jesajan mahtavia poljentoja muistuttavin säveljaksoin.
"Oi sinä pyhän kirkon säteilevä kruunu", hän lausuu paavista, "miten onkaan ruma ruoste tummentanut sinun loisteesi! Sinun kalliit kivesi, pyhät johtajasi ja opettajasi, ovat langenneet ja sinun siveettömyytesi heikontaa ja loukkaa Jumalan kansaa. Sinun kultasi on turmeltunut paheiden lätäkössä. Sinä olet tullut keppikerjäläiseksi, ja sinulta puuttuu kallein aarre: rakkaus. Sinun puhtaan siveytesi kasvot, oi morsian, ovat paahtuneet ja palaneet mustaksi hiilillä häpeällisimpien himojen tulessa. Sinun talosi rakennus on luhistunut, kun perustus, syvä nöyryys, on sortunut ylpeyden tähden; ja kadonnut on sinun totuudellisuutesi suora olemus; ja sinun huulillasi asuu vilppi ja petollisen olemuksen ilkeys. Sinun hyveesi ja kunniallisuutesi kukat ovat pudonneet ja kuihtuneet, ja sinun hedelmäsi on turmeltunut ja pyyhitty pois maan pinnalta. Sinä, minun pappeuteni kruunu, miten oletkaan alentunut, ja miten onkaan sinun kasvojesi kauneus kadonnut? Sinussa ei ole mitään muotoa eikä kauneutta, eikä mitään voimaa ole jäänyt sinuun paitsi se, joka on sinun lankeemuksesi syy: papillinen tuomiovalta, millä sinä taistelet Jumalaa ja Hänen valittujaan vastaan ja julistat jumalattoman vanhurskaaksi lahjan vuoksi ja riistät oikeuden oikeudenmukaiselta. Siksipä Jumala onkin päättänyt alentaa sinut, ja sinulle tulee kosto päivänä, jota et aavista, ja hetkenä, jota et tiedä; sillä näin sanoo Herra: Minä tahdon avata ylimmäisen papin korvan ja kauhistuttaa hänen sydäntään vihani julmuudella, koskapa minun jerusalemilaiset lammaspaimeneni ovat tulleet ryöväreiksi ja susiksi. Säälittä he surmaavat minun silmäini edessä minun lampaitani ja nielevät ne. Suuremmat lampaat ovat väsyneet ja heikot sentähden, että te huudatte heidät pois terveellisiltä laitumilta, ettekä jumalattomuudessanne salli heidän hankkia ravintoa vihantaa ruohoa kasvavilta korkeilta vuorilta; sillä uhkailulla ja nuhtelemisella te estätte hoitamasta heitä niiden terveellä opilla ja terveellisillä neuvoilla, jotka ovat suuria uskossa ja tietämisessä. Ken ei tunne tietä helvettiin, hän katsokoon niiden häpeällisten ja huonontuneitten pappien elämää ja tapoja, jotka mestarillisen viekkaasti ja kavalasti elävät ylellisyydessä ja muissa paheissa kiiruhtaen helvetin tietä."
"Kun käytetty vaate tulee vanhaksi, niin se ei enää peitä kokonaan eikä liioin lämmitä enää. Siksipä onkin tarpeellista, että minä verhoan ja suojaan morsiameni kirkon uudella viitalla: ja nämä ovat viimeisten aikain saarnaajat, joiden avulla minä puetan sen ja suojelen sitä antikristuksen juonilta ja ilkeydeltä." Lopuksi Herra kehoittaa paavia tekemään nopeasti parannuksen, jotta Hän pidentäisi hänen ikäänsä ja lisäisi hänelle armoa. "Sillä sinun edeltäjäsi ovat menneet niin kiireesti sinne (tuonelaan), koska he eivät täyttäneet minun tahtoni salattua neuvoa."
Viimeisten aikain saarnaajilla hän tarkoittaa niitä uusia saarnaajia, joita Herra herättää pakanain ajan lopulla. He noudattavat yksinkertaista apostolista elintapaa, julistavat totuutta uudella tavalla koko maailmalle, yhdistävät kaikki tosiuskovaiset yhteen ja valmistuvat niin siihen taisteluun antikristusta vastaan, joka tulee tapahtumaan heidän aikanaan. "Silloin nousee uuden veljeskunnan jäseniä, jotka voittavat nuo saarnaajat viisaudessa, voimassa, köyhyydessä ja hengen hehkussa. Heillä ei ole hopeaa eikä kultaa, ja he kestävät köyhyyden lukuisat vaivat. Kaikkialla he ovat vieraita ja muukalaisia."
Samoin kuin merkillinen kalabrialainen näkyjen näkijä ja ennustaja Joakim Florisilainen (k. 1202), jonka näyt herättivät tavatonta huomiota koko silloisessa kristikunnassa ja joihin Mechtild varmaankin oli tutustunut, uskoi Mechtildkin kolmeen aikakauteen: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen aikakauteen. Näinä aikakausina vuotaa kolmenlainen todistajaveri. Kaikki marttyyriveri, joka on vuodatettu Aapelista Johannes Kastajaan, on Pojan verta, sillä nämä marttyyrit kuolivat Hänen tähtensä autuaan kuoleman. Toisenlaista on se veri, jonka Jeesus vuodatti viattomasta sydämestään, sillä se on taivaallisen Isän verta. Se veri taasen, jota viimeisinä päivinä vuodatetaan uskon kautta Kristukseen, on Pyhän Hengen verta.
Mechtild lukeutuu myöskin näihin viimeisten aikaili saarnaajain edelläkävijöihin. Hänen kirjallaan on tavattoman tärkeä tehtävä, koska Herra lähettää sen lähettiläänä kaikkien ihmisten luo, niin hyväin kuin pahain. "Sillä kun patsaat kaatuvat, niin rakennus ei voi seisoa. Sanon sinulle totisesti. Herramme lausui, tämä kirja on kirjoitettu minun sydänverelläni, jonka viimeisenä aikana olen vuodattava uudelleen." Hän on levoton kirjansa kohtalosta hänen osakseen tulleen vainon ja vihamielisyyden tähden, mutta Herra lohduttaa häntä: "Rakkaani, älä huolehdi siitä liian paljon; totuutta ei kukaan voi polttaa."
Mutta Mechtild Magdeburgilaista ei hänen oma aikansa eivätkä myöhemmät vuosisadat ole rakastaneet ja kunnioittaneet etupäässä hänen esikuvallisen elämänsä ja hurskaan vaelluksensa, parannussaarnainsa ja merkillisten näkyjensä ja ennustustensa, vaan ennen kaikkea hänen lyyrillisen kauniin ja tunneherkän morsiusmystiikkansa vuoksi, jonka puolesta hän on ainutlaatuinen ilmiö saksalaisten naismystikkojen keskuudessa ja kuuluu maailmankirjallisuuden ylevimpiin taiteilijapersoonallisuuksiin.
Sielu valittaa Rakkaudelle, sydämensä valitulle, hätäänsä: "Sinä olet ajanut minua takaa, vanginnut ja sitonut minut ja haavoittanut minua niin syvästi, etten enää milloinkaan voi tulla terveeksi. Sinä olet antanut minulle monta kovaa iskua, sano minulle, pääsenkö enää koskaan vapaaksi sinusta?"
Rakkaus vastaa: "Ajaa sinua takaa, oli minun haluni; vangita sinut, oli minun himoni; sitoa sinut, oli minun iloni. Olen karkoittanut Kaikkivaltiaan taivaasta ja jälleen ottanut Häneltä Hänen inhimillisen elämänsä ja kunniakkaasti antanut Hänet takaisin Isälleen –; miten luulet sinä, viheliäinen mato, voivasi vapautua minusta?"
Kaihonsa kantamana rakastava sielu kohoaa "korppikotkan tavoin syvyydestä korkeutta kohti". Herra näkee hänet ja huutaa hänelle: "Katsokaahan, miten kohoten tulee hän, joka on haavoittanut minut! Vinhasti viiletät sinä eteenpäin rakkaudessa; sano minulle, mitä tuot mukanasi, kuningattareni?"
Valittu vastaa: "Herra, tulen luoksesi mukanani kalleuteni, joka on suurempi kuin vuoret, avarampi kuin maailmankaikkeus, syvempi kuin meri, korkeampi kuin pilvet, kauniimpi kuin aurinko, monilukuisampi kuin tähdet, ja joka painaa enemmän kuin koko maanpiiri." – "Oi, sinä jumaluuteni kuva, mikä on sinun kalleutesi nimi?" – "Herra, sen nimi on sydämen halu; olen pidättänyt sen maailmalta, olen kieltänyt sen koko luomakunnalta ja säilyttänyt sen itseäni varten. Nyt en voi enää kantaa sitä: Herra, mihin panen sen?" – "Sydämesi halua sinun ei tule panna mihinkään muualle kuin minun jumalalliseen sydämeeni ja minun inhimilliselle povelleni. Vain siellä saat levon ja hengen suutelon."
Merkillinen on hänen kuvauksensa rakkauden tiestä ("Von der minne
Weg").Sielu tulee ankarasta työstä: katumuksen hädästä, ripin piinasta ja parannuksen vaivasta. Hän on taistellut lihan, maailman, perkeleen ja oman voimattoman tahtonsa kanssa. Nyt hän on uupunut ja kaipaa rakastettuaan. Ylkä kuulee hänen äänensä ja päättää lähteä häntä vastaan, sillä sieltähän tulee hän, joka kantaa huolta ja rakkautta yhdessä.
Aistimet ilmoittavat yljän saapumisen. He ovat kuulleet kuisketta ja näkevät ruhtinaan tulevan kasteessa ja ihanassa linnun laulussa ja kieltävät morsianta vitkastelemasta:
"Wir haben das Raunen wohl vernommen:
Der Fürst will Euch entgegenkommen
In dem Thaue und schönen Vogelsange
Eia, Fraue, so säumet nicht lange!"Silloin sielu pukeutuu nöyryyden, siveyden ja kaikkien hyveiden juhlapukuun ja menee pyhien seuran metsään. Siellä suloiset satakielet laulelevat yötä päivää sielun yhteydestä yljän kanssa. Siellä linnut livertelevät pyhästä tuntemisesta.
Mutta ylkä ei saavu vieläkään. Morsian koettaa nyt elää pyhäin esikuvan mukaan, "tanssia perässä niinkuin valitut ovat tanssineet edellä". Mutta se ei tyydytä häntä, ja ylkä kutsuu hänet varjoon lepäämään luonaan. Hän virkkaa aistimille: "Nyt olen hetkeksi väsynyt tanssimiseen; poistukaa luotani, jotta saisin vilvoitella!" Aistimet ehdottavat nyt useita vilvoittelemisen tapoja: Maria Magdaleenan kyyneleitä, neitseitten siveyttä, marttyyrien verta, apostolien viisautta ja enkelien autuutta. Mutta enkelien autuus ei sammuta rakkautta kaipaavan rinnan janoa; hän tahtoo nähdä heidän Herransa ja oman ylkänsä.
Silloin he kehoittavat häntä kiikuttelemaan pientä lasta Neitsyt Marian sylissä. Sellaisen ehdotuksen hän hylkää halveksivasti sanoen olevan lapsellista rakkautta imettää ja kiikutella pikku lapsia: hän on täysikasvuinen morsian, joka tahtoo ylkänsä luo:
"Das ist eine kindische Liebe
Dass man Kinder säuge und Wiege,
Ich bin eine vollgewachsene Braut,
Ich will gehen nach meinem Traut."Aistimia peloittaa. "Rakas rouva, jos te tulette sinne, niin me sokaistumme. Jumaluus on hehkuva kuumuus; sen hengähdys pelkkää tulta, joka valaisee ja palaa taivaan korkeudessa ja kaikissa pyhissä; miten voitte viipyä sen luona edes hetkeäkään?"
Morsian virkkaa vastaukseksi, että kala ei huku vedessä eikä lintu vaivu ilmojen teillä; kulta ei turmellu tulessa, se saa siellä vain kirkkautensa ja väriloistonsa. Jumala on asettanut kaikkien luotujen sydämiin halun hoivata luontoaan. Miten voisi hän seisoa luontoaan vastaan?
Nyt kaikkein rakkain menee kaikkein kauneimman luo synnittömän jumaluuden salaiseen kammioon. "Nyt tulee autuas hiljaisuus molempain tahdosta. Hän (ylkä) antautuu hänelle (morsiamelle), hän (morsian) hänelle (yljälle). Mitä siellä tapahtuu hänelle (morsiamelle), sen tietää vain hän, – tämä selitys riittäköön. Mutta sitä ei voi kestää kauan. Kun rakastavat salaisesti ovat yhdessä, niin täytyy heidän usein pian lähteä toistensa luota.
"Rakas jumalanystävä, tämän rakkauden tien olen nyt kuvaillut sinulle. Jumala antakoon sen sinun sydämeesi! Amen."
Mechtild Magdeburgilaisen merkitys saksalaisessa mystiikassa on erittäin suuri. Hän on saksalaisen morsiusmystiikan ensimmäinen ja jaloin edustaja, joka helkyttelee harppuaan vertojaan etsivällä lyyrillisellä kauneudella ja tunneherkkyydellä. Hän on armoitettu runoilija, joka pukee rikkaat näkynsä, syvän rakkauden janonsa ja valtavan jumalkaipuunsa niin upeaan asuun ja niin herkulliseen loisteliaisuuteen, että hänen nimensä on mainittava hengellisen lyriikan ylväimpien nimien rinnalla. Se pyhyyden tuntu ja syvä siveellinen vakavuus, joka uhkuu hänen esityksestään, tuntuu tavallisesta kuolevaisesta miltei painostavalta, joltakin hyvin etäiseltä, eteeriseltä. Vertauskuvat ovat maallisia, maan lasten tajuttavia, mutta niiden todellinen henkinen aatesisältö on peräisin siitä maasta, jonka upeutta ja väriloistoa ei yksikään silmä ole nähnyt. Ja milloin hänen julistuksensa saa profeetallisen soinnun, niin sen rytmeistä huokuu Jesajan siveellinen närkästys ja pyhä viha.
Yhtenä saksalaisen mystiikan tienraivaajista hänellä on myös huomattava osuus saksalaisen mystiikan muodollisessa kehityksessä, sillä hän on joko oman syvän uskonnollisen elämänsisällyksensä ja kirkkaiden sisäisten näkemyksiensä perusteella tahi nojautuen mahdollisesti jo ennen olemassa oleviin aineksiin saattanut saksalaisen mystiikan haastamaan äidinkieltään siinä muodollisen täydellisyyden ja käsiterikkauden asussa, joka sillä maisteri Eckhartin edelleenkehittämänä on.
Mutta hän on tuonut huomattavan osuuden henkiseen elämään ja maailman kirjallisuuteen toistakin tietä kuin omassa teoksessaan. Kaikesta päättäen Dante on käyttänyt hänen näkyjään esikuvinaan laatiessaan kuolematonta luomaansa. Ja näin armoitetun mystikon runollinen persoonallisuus saa jylhän monumentaalisuuden leiman, jonka runollisen kauniita ja samalla varmoja ääriviivoja arki-ihmisen on vaikea hahmotella.
GERTRUD HELFTALAINEN.
Edellämainittujen saksalaisten naismystikkojen lisäksi esitämme vielä erään, joka raamatullisen ja evankeelisen käsityksensä, palavan käytännöllisen kristillisyytensä ja itsenäisyytensä vuoksi on asetettava toisten edelle: Gertrud Helftalaisen, tahi "Suuren Gertrudin" kuten häntä myös nimitetään erotukseksi saman Helftan luostarin johtajattaresta Gertrud Hackebornilaisesta, edellämainitun Mechtild Hackebornilaisen sisaresta, joka myös oli huomattava mystikko.
Hänenkään syntymäseudustaan ei ole täysin varmaa tietoa, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli syntynyt Thüringenissä tammikuun 6. p:nä 1256 nähtävästi köyhien vanhempien lapsena. Jo 5-vuotiaana hänet otettiin Helftan luostariin, jossa hän ennen pitkää herätti huomiota tavattomalla tiedonjanollaan. Hän oli lahjakas nainen, joka harrasti varsinkin yleisiä kouluaineita ns. vapaita taiteita, selviytyi hyvin latinasta ja jätti toiset oppilaat kauaksi taakseen. Mutta saavutettuaan 25 vuoden iän hän alkoi tuntea ammottavaa tyhjyyttä sielussaan. Pelkkä ihmistieto ei tyydyttänyt häntä. Hänen kuolematon sielunsa kaipasi jalompaa ravintoa. Marian kirkkoonottopäivän edellisestä maanantaista, tammikuun 27. p:stä 1281 tuli sitten hänen elämänsä suuri ratkaisun hetki.
Istuessaan illan hämyhetkenä sisarten makuusalissa hän kohottaessaan päätään näki edessään Herran Jeesuksen ihanan, 16-vuotiaan nuorukaisen hahmossa. Hän kuuli Hänen suustaan sanat: Sinun pelastuksesi tulee pian. Miksi sinua murhe uuvuttaa? Eikö sinulla ole ketään, joka voisi neuvoa sinua, kun tuska taasen uudelleen valtaa sinut? Aistimet sanoivat hänen olevan makuuhuoneessa, mutta hänestä itsestään tuntui ikäänkuin hän olisi ollut kirkon kuorissa, missä hänen oli tapana rukoilla päivittäin. Hän kuulee edelleen sanat: Minä tahdon tehdä sinut autuaaksi ja vapaaksi, älä pelkää mitään! Ja sanojensa vahvistukseksi Jeesus asettaa oman oikean kätensä hänen oikeaan käteensä ja lausuu edelleen: Vihollisteni kanssa sinä olet nuollut maata ja etsinyt hunajaa orjantappuroista; käänny vihdoinkin takaisin, minä tahdon ottaa sinut omakseni ja juottaa sinua jumalallisten riemujeni virrasta.
Silloin suli jää hänen rinnastaan, ja hän päätti mennä lähemmäksi Jeesusta, mutta huomaakin Jeesuksen ja itsensä välillä tiheän ja loputtoman pitkän orjantappura-aidan, jota hän ei voi kiertää ja jonka läpi hän ei voi tunkeutua – omat syntinsä. Kun hän huokailee tuskasta ja on menehtymäisillään ikävästä, tarttuu Jeesus hänen käteensä ja hän pääsee seisomaan Hänen viereensä. Samalla hän huomaa Hänen kädessään naulojen merkit.
Kun hän oli saanut sydämeensä rauhan ja tuntoonsa turvan, koitti hänelle uusi päivä. Jumalan pyhyys ja hänen oma syntisyytensä kirkastuivat hänelle nyt aivan uudessa valossa, kun hän oli saanut syntinsä anteeksi armosta ja iankaikkisen elämän. Hän kirjoittaakin tämän johdosta myöhemmin kirjassaan:
"Sen jälkeen ei Sinun pyhyytesi eikä koko minun mitättömyyteni ole voinut estää Sinua, minun yksinomaan rakastamani Jeesus, olemasta armollisesti saapuvilla näkyvässä muodossa useasti niinä päivinä, jolloin olen mennyt nauttimaan Sinun ruumiisi ja veresi eläväksitekevää ravintoa, vaikkakaan en ole nähnyt Sinua selvemmin kuin nähdään hämärässä. Mutta sillä Sinä tahdoit ainoastaan kiihoittaa sieluani, jotta se sitä hartaammin liittyisi Sinuun, sitä kirkkaammin tuntisi Sinut ja sitä vapaammin nauttisi Sinusta."
Kaikki hänen osakseen näin tullut suuri siunaus ja siitä seuraava suloisuus on sulaa armoa: "Kun nyt tarkoin mietin elämäni, niin hyvin entisen kuin nykyisen laatua, niin tunnustan totuudessa: se ei ole mitään muuta kuin armoa, jota ilman minkäänlaista ansiota on lahjoitettu näin perin arvottomalle. Sillä Sinä armoitit minut siitä lähtien tuntemisesi kirkkaammalla valolla, jolloin minua paljon enemmän houkutteli luokseen Sinun ystävällisyytesi suloinen rakkaus, kuin mitä minua milloinkaan olisivat ohjanneet oikeaan ne rangaistukset, jotka oikeudenmukaisesti kuuluisivat minulle Sinun ankaran vanhurskautesi mukaan."
Tavalliset nunnanhyveet: nöyryys, mielen puhtaus ja sääli kaunistivat myös tätä jaloa Siionin tytärtä. Erikoisesti on mainittava hänen lapsellisen puhdas ja viaton mielensä. Hänen ystävättärensä vertaa hänen siveää mieltään kuun valoon. Sanotaan, ettei hän milloinkaan katsonut mieheen niin kauan, että olisi muistanut hänen kasvojensa piirteet. Hänen varsinainen armolahjansa oli kuitenkin horjumattoman luja luottamus Jumalaan. Samoin ylistetään hänen intoaan sielujen pelastamisessa, jolloin hän mielellään luopui morsiusmystiikan nautinnoista voidakseen johtaa sieluja Hyvän Paimenen luo. Päätöksissään hän oli reipas ja nopea, arvosteluissaan toisinaan sangen terävä. Toisia sisaria ihmetyttää se epäröimättömyys ja suoraviivaisuus, jolla hän seuraa Hengen johtoa. Ja kun Mechtild Hackebornilainen kysyy sitä Herralta, niin hän saa vastaukseksi, että Hän itse asuu, ajattelee ja tahtoo hänessä.
Hänen uskonelämänsä kaksi kulmakiveä olivat raamatullisuus ja jumalaanluottamisen armolahja; ne painoivat leimansa hänen käytännölliseen kristillisyyteensä.
Kääntymisensä jälkeen hän jätti vapaat taiteet ja ryhtyi hänelle ominaisella tarmolla ja päättäväisyydellä tutkimaan Raamattua ja tulkitsemaan sitä laatien selityskirjoja Augustinuksen ja Bernhardin hengessä käyttäen siihen aikansa päivällä, vieläpä suuren osan yötäkin. Ja kun oli kysymys neuvomisesta ja nuhtelemisesta, niin hän käytti yksinomaan Pyhän Raamatun kumoamattomia todistuskappaleita. Hänen elämäkertansa kirjoittajatar sanoo, "ettei hän noina päivinä saanut kylläkseen mietiskelyn ihmeellisestä suloisuudesta ja sen salatun valon tutkimisesta, jonka hän löysi Pyhästä Raamatusta, joka hänelle nyt oli suloisempaa kuin hunajan mehu ja miellyttävämpää kuin urkujen soitto; ja siksipä hän kokikin sydämessään melkein lakkaamatonta riemua."
Hänen jumalaanluottamisen lahjastaan lausuu edellämainittu ystävätär: "Joka aika hän riemuitsi niin varmasta luottamuksesta, että yhtä vähän ahdinko ja tappio kuin minkäänlainen estekään, niin, eivätpä edes erehdykset ja puutteet voineet varjostaa häneltä sitä tosi asiaa, että hän joka aika sai säilyttää lujan ja varman luottamuksen Jumalan armorikkaaseen laupeuteen. Jos hän tunsi, niin kerrotaan edelleen, joutuneensa vikaan, niin hänen tapansa oli paeta Kristuksen jalkain juureen, jotta Hänen verensä puhdistaisi kaikesta saastaisuudesta. Mutta kun hän sitten runsaammassa määrässä tuli Jumalan armon kohteeksi, niin hän ei antautunut hartaudenharjoituksiin, vaan jättäytyen vapaasti Jumalan armovetämyksen varaan hän antautui aseeksi jokaiseen rakkaudentyöhön, jonka Jumala tahtoi vaikuttaa hänessä ja hänen kauttaan, eikä hän tällöin myöskään epäröinyt, inhimillisesti puhuen, esiintyä tasavertaisena Jumalan ja kaikkien kappalten Herran kanssa."
Tämä hänen jumalaanluottamuksen armolahjansa painoi myös leiman hänen käsitykseensä Herran ehtoollisella käymisestä, sillä hän ei tahtonut olla käymättä tällä armoaterialla sen väärinkäyttämisen pelosta, vaikka niin hyvin Raamattu kuin kristillinen kirkko puhuukin siitä perin vakavia sanoja. Hänen mielestään hänen omat rukouksensa, paastonsa ja muut valmistuksensa olivat niin mitättömät ja turhanarvoiset Jumalan ylenpalttisen ja äärettömän armon rinnalla, että ne hukkuivat kuin pisara valtamereen. Hän sanoo myös saaneensa näyssä ilmoituksen, että uskovaisten tulee mennä nauttimaan Herran pyhää ruumista ja verta siinä mielessä että he tekevät sen rakkaudesta Herran rakkauteen ja kunniaan olematta liiaksi huolissaan siitä mahdollisuudesta, että he nauttisivat tuomion, sillä tällaista oman arvottomuuden tuntoa vastaan Jumalan armo esiintyy vain sitä kirkkaampana.
Hänen uskonkäsityksessään on monta evankeelista piirrettä, jotka saattavat hänet loistamaan sangen kirkkaana oman tekojumalisen aikansa pimeätä taustaa vastaan.
Kun hän kerran näin ihmetellen ajattelee, mikä olisi ihmiselle kaikkein hyödyllisintä tietää, ilmoittaa Herra hänelle, että ihmisen on kaikkein hyödyllisintä ajatella sitä, että Hän on Isän edessä ihmiskunnan pelastuksena, ja kun he heikkoudessaan tekevät syntiä, niin Hän tarjoaa Isälle oman tahrattoman viattomuutensa.
Kerran hän kuulee puhuttavan suuresta anteesta, ja hänenkin mielensä tekisi ostaa se, jos hän olisi kyllin rikas. Silloin Herra julistaa hänelle päästön kaikista synneistä ja laiminlyönneistä. Ja heti hän näkee sielunsa puhtaaksi ja valkoiseksi kuin lumi. Muutamien päivien kuluttua on hän vielä yhtä puhdas ja pelkää silloin itsepetosta. Mutta Herra lohduttaa häntä sanoen, että Hän on aina säilyttänyt itselleen suuremman vallan kuin mitä Hän antaa luoduille. Jos auringon valolla on voimaa puhdistaa liina valkoisemmaksi kuin mitä se oli alkuperäisesti, niin eikö Hänellä, auringon Luojalla, sitten olisi kykyä säilyttää puhtaana ja tahrattomana se sielu, jonka Hän on puhdistanut oman palavan rakkautensa voimalla?
Marian-palvonta on hänestä vastenmielistä, koska se hänen mielestään estää sieluja tulemasta suoraan Kristuksen luo. Samoin hän asettuu itsenäiselle kannalle pyhäinjäännösten palvelemiseen nähden. "Arvokkaimmat pyhäinjäännökset maan päällä ovat minun sanani", ilmoittaa Herra hänelle.
Askeesi on hänestä hyödyllinen lihan kurittamiseksi ja masentamiseksi, mutta muutoin hän on Jumalan lapsi ja omaisuus. Ja "jos hän nukkui tahi söi, tahtoi itselleen jonkin muun edun tahi levon huoliin, hän teki sitä vain niin kuin hän olisi tehnyt sen Herralle".
Hän ei ollut kokonaan vapautunut oman aikansa käsityksestä hyvien töiden ansiollisuudesta, mutta sitä hän soveltaa vain toisiin uskovaisiin. Itse hän on aivan ansioton ja kelvoton, turvana yksinomaan Jumalan armo. Ja toistenkin työt ovat ansiollisia vain silloin kun niihin ei liity mitään syrjätarkoituksia. Hän näkee evankelista Johanneksen merkitsevän töiden erilaista uskonnollis-siveellistä arvoa eri väreillä: niitä, jotka ovat tavan vuoksi tehtyjä, mustalla; niitä taasen, jotka ovat tehdyt Kristuksen tähden ja Hänen voimallaan, punaisella. Punaväriset ovat alleviivatut mustalla, jos työhön liittyy ansion toivo, ja kullalla, jos ne ovat tehdyt puhtaasta rakkaudesta Jumalan kunniaksi ilman mitään syrjätarkoituksia.
Hänen lähtövalmiuttaan ja uskonvarmuuttaan kuvaa hänen käytöksensä eräässä tapaturmassa. Kävelymatkalla ollessaan hän sattui putoamaan muutamalta kukkulalta. Tällöin hän huudahti: "Rakas Jeesukseni, miten hyvin olisikaan minun käynyt, jos tämä putoaminen olisi saattanut minut nopeasti Sinun luoksesi!" Kun toiset sisaret ihmetellen kyselivät, eikö häntä olisi peloittanut kuolla ilman sakramenttia, niin hän vastasi: "Toivoisin sitä tosin sangen hartaasti; kuitenkin on minulle epäilemättä korkeampi Jumalani ja Herrani kaitselmus ja hänen tahtonsa. Se on paras valmistus kuoleman varalta. Sillä kuolinpa miten tahansa, niin toivon, ettei Jumalan laupeus milloinkaan ole puuttuva minulta, sillä ilman tätä olisin kadotettu, tulipa kuolema sitten yllättämällä tahi kauan edeltä nähtynä."
Gertrudin kristillisyys oli läpeensä käytännöllistä. Hän luopui mielellään mietiskelystä, kun hänelle vain tarjoutui tilaisuus hyödylliseen palvelemiseen. Välitön palaaminen mietiskelyyn oli hänelle taasen hyvin helppoa.
Hän toivoi kirkon uudistusta ja oli omasta kohdastaan valmis äärimmäisiin ponnistuksiin ja kieltäymyksiin tämän päämäärän saavuttamiseksi. "Erääseen aikaan ilmestyi hänelle Herra Jeesus, Hän, ihmislapsista ihanin, ja Hän näytti kuninkaallisilla olkapäillään tukevan huonetta, laajaa ja suurta, ja Hän puhutteli valittuaan seuraavalla tavalla: 'Näetkö sinä', Hän virkkoi, 'millä vaivalla, surulla ja valvovalla huolella minä tuen tätä rakastettua huonetta, s.o. uskontoa? Sillä melkein koko maailmassa se tahtoo luhistua sen tähden, että on niin harvoja, jotka tahtovat uskollisesti toimia ja kärsiä sen hyväksi. Sentähden onkin soveliasta sinulle, rakkaani, olla kanssani osallinen näistä vaivoista.' Nämä Herran sanat tunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään, ja hän tunsi velvollisuudekseen vielä vilkkaammin kuin siihen asti ponnistella äärimmäisyyksiin saakka uskonnollisen elämän edistämiseksi ja lisäämiseksi, jopa siinä määrin, että hän jonkin aikaa vaivasi itseään yli voimain seuratessaan järjestönsä ankarimpia menettelytapoja näyttääkseen toisille hyvää esimerkkiä."
Gertrud Helftalainen on myös merkittävällä tavalla piirtänyt nimensä mystillisen kirjallisuuden historiaan. Jo 1289 hän alkoi kirjoittaa suurta 5-osaista teostaan "Jumalallisen hurskauden lähettiläs". Sen ydinosana on II kirja, joka kertoo hänen hengellisistä kokemuksistaan. Kirjat III-V, on kirjoitettu hänen sanelunsa mukaan, ja I kirjan, joka sisältää kuvauksen hänen hyveistään, on kirjoittanut joku toinen. Hän on myös kirjoittanut "Hengellisiä harjoituksia" mystillisen kristillisyyden viljelemiseksi. Hänen palava halunsa ja valtava jumalkaipuunsa pukeutuu näissä harjoituksissa usein juhlallisen loisteliaan liturgisen rukouksen muotoon. Hänen kirjansa kuuluvat mystillisen kirjallisuuden kauneimpiin luomiin.
Hänen hurmostilojensa laatu käy selville seuraavasta näystä.
Hän itse kertoo, miten kerran, kun kirkossa laulettiin vuorolaulua "Minä näin Herran kasvoista kasvoihin", hän joutui hurmoksiin. "Minun sieluani valaisi jumalallisen ilmestyksen valon ihmeellinen ja kuvaamaton loiste, ja minä näin omiin kasvoihini päin kääntyneet kasvot. – Tässä hunajansuloisessa näyssä Sinun aurinkoiset silmäsi näyttivät katsovan suoraan minun silmiini, ja mitä tunteita Sinä, minun suloinen iloni, silloin herätit ei vain minun sielussani, vaan myöskin sydämessäni ja kaikissa jäsenissäni, sen tiedät vain Sinä, ja tästä olen minä, niin kauan kuin elän, omistava Sinulle hartaimman palvelukseni.
"Mutta vaikka ruusu lumoaa aivan toisella tavalla keväällä, jolloin se tuoreena ja kukoistavana levittää lemuaan, kuin talvella, jolloin puhutaan sen suloisesta tuoksusta, kun se jo aikoja sitten on kuivunut, näyttää kuitenkin muisto siitä, mitä kerran on koettu, jossakin määrin voivan herättää riemun uuteen elämään. Sentähden tahdon minäkin, niin hyvin kuin voin, esittää mitä minun mitättömyyteni on kokenut Sinusta tässä ylenpalttisen ihanassa näyssä, Sinun rakkautesi kunniaksi, jotta, jos joku lukijoista on ehkä kokenut jotakin samanlaista tahi vieläkin suurempaa, hän muistelemalla sitä heräisi kiitokseen. Minä puolestani koetan usein muistelemalla tätä kiitollisuuden avulla jossakin määrin ehkäistä laiminlyöntini pimeyttä, jotta tämä auringon loiste pääsisi säteilemään.
"Kun Sinä siis, kuten olen kertonut, olit kääntänyt minuun arvottomaan päin nämä kaivatut kasvot, jotka säteilevät kaikkea autuuden täyteyttä, niin tunsin, miten Sinun jumalallisista silmistäsi tunkeutui minun silmiini lempeä, kuvaamaton valo, joka tunkien läpi minun sisimpäni näytti vaikuttavan minuun ylenluonnollisella voimalla, kaikkiin minun jäseniini. Ensiksi se ikäänkuin tyhjensi kaiken ytimen minun luistani ja sitten se teki tyhjäksi itse luut sekä lihan siinä määrin, että koko minun olentoni näytti olevan pelkästään tätä jumalallista loistetta, joka, väikkyen itsessään sanomattoman suloisella tavalla, antoi sielulleni kuvaamattoman ihanan autuuden."
Hänen morsiusmystiikkansa sisäisiä elämyksiä kuvastaa seuraava hymni, joka on omistettu Herran sydämelle.
"Oi iankaikkinen auringonseisaus (ikuinen keskikesä), turvallinen asunto, paikka, joka sisältää kaiken, mikä voi tuottaa riemua, iänikuisen autuuden paratiisi, kuvaamattoman autuuden juokseva virta, joka houkuttelet esille kaikenlaisen kauneuden keväisiä kukkakoristeita ja lumoat suloisilla sävelilläsi, kiehtoen ylimaailmallisen soitantosi sävelillä, ja virvoitat elähyttävien hyvien hajujen tuoksuavalla tuulahduksella ja juovutat sisäisten herkkujen sulattavalla suloisuudella ja muutat sielun pyhien syleilyjen ihmeellisellä karkelolla. Oi kolminkerroin onnellinen, nelinkerroin autuas ja, jos niin voidaan sanoa, sadoinkerroin pyhä se, joka, kasvattavan armon vetämänä, viattomin käsin ja puhtain sydämin ja puhtain huulin havaitaan arvolliseksi lähestymään Sinua! Oi, mitä hän ei näkisi, mitä hän ei kuulisi, mitä hän ei haistaisi, mitä hän ei maistaisi, mitä hän ei tuntisi! – Mutta miksipä minun sidottu kieleni koettaa ollenkaan sammaltaa siitä; minä, joka, vaikkapa olenkin saanut pääsyn sinne Jumalan hyväntahtoisesta suosiosta, kuitenkin puutteineni ja laiminlyönteineni olin tunteeton, kaikilta puolin ikäänkuin paksun kuoren ympäröimä, ja joka sentähden en edes likimainkaan voinut käsittää todellisuutta? Sillä vaikkapa kaikki taito, mikä on enkelien ja ihmisten saavutettavissa, yhdistettäisiin yhdeksi, niin se ei voisi muovailla täysin yhtä ainoata sanaa, jolla sellaisen ylevyyden korkeutta voitaisiin edes hiukankaan arvokkaasti tulkita."
Kärsivän Mestarin haavojen merkit, tämä eräiden armoitetuimpien mystikkojen näkyväinen sinetti, ei ollut mieskohtaisesti tuntematon myöskään Gertrud Helftalaiselle, vaikkapa tämä sinetti painettiin sisällisesti hänen sydämeensä. Hän kertoo miten tämä ihme tapahtui hänelle hänen kääntymyksensä alkuvuosina hänen miettiessään eräästä kirjasta löytämäänsä rukousta: "Kirjoita, armollisin Herra, haavasi minun sydämeeni kalliilla verelläsi, jotta minä voisin niistä lukea samalla kertaa Sinun tuskasi ja Sinun rakkautesi, ja jotta Sinun haavojesi muistelu aina säilyisi minun sydämeni salaisessa kammiossa ja kohtuullinen säälin tuska heräisi minussa Sinuun ja Sinun rakkautesi hehku syttyisi minussa!" Tätä tapausta ja erästä toista, jolloin Herran rakkauden nuoli haavoitti hänen sydäntään, hän pitää elämänsä pyhimpinä hetkinä. Vain nämä kaksi tapahtumaa olisivat jo omiaan antamaan kylliksi lohtua, neuvoa ja opetusta, vaikka hän eläisi tuhat vuotta.
Jeesuksen sydän on se tarun ritarilinna, jossa mystikko tahtoo elää ja asua. Sieltä hän etsii turvaa ja suojaa hädän ja kuoleman hetkenä. Sen juhlallisissa kuninkaallisissa suojissa kuuluu serafien laulu ja keruubien soitto, siellä soivat morsiusmystiikan sävelet riemukkaina ja onnentäyteisinä. Ja siellä tahtoo hänkin asua. "Hengellisissä harjoituksissaan" kuolemaan valmistumista varten hän rukoilee, "että Sinun katkera kärsimisesi olisi minun turvani kuolemassa ja Sinun rakkaudesta haljennut sydämesi minun iäinen asuntoni". Ja toisessa paikassa: "Avaa minulle kuoleman hetkellä viipymättä äärettömän lempeän sydämesi ovi, jotta minä voisin Sinun kauttasi ilman mitään estettä mennä sisälle Sinun elävän rakkautesi kammioon, missä minä saan nauttia Sinusta ja omistaa Sinut, sydämeni tosi ilon!"
Gertrud Helftalainen oli laakson lilja, joka kasvoi luostarin hiljaisten ja rauhallisten muurien sisällä jo hennon varhaisnuoruuden ensi hetkistä. Se, mitä tapahtui muurin toisella puolella, ei liikuttanut häntä sanottavasti. Siksipä eivät hänen harpustaan liioin helky profeetallisen kutsumusmystiikan mahtavat äänet. Mutta että profeetallinen henki ei ollut hänelle kokonaan vieras, sitä todistaa eräs tapaus. Kerrotaan nimittäin, että samana päivänä, jolloin Adolf Nassaulainen valittiin kuninkaaksi Frankfurtissa (1202), hän ilmoitti luostarinjohtajattarelle vaalin tapahtumisesta sanoen samalla, että äsken valitun kuninkaan surmaa hänen seuraajansa, mikä myöhemmin tapahtuikin.
Lopetamme esityksemme tästä armoitetusta mystikosta hänen omilla sanoillaan. Kuolemaan valmistautumista tarkoittava "Hengellisten harjoitusten" aamututkistelemus kuuluu seuraavasti.
"Oi rakas Totuus, oi Jumalan vanhurskas Oikeus, miten voin tulla kasvojesi eteen kantaen jumalattomuuttani, kadotetun elämän velkaa, aivan liian suuren laiminlyöntini painoa? Antamaasi kristillisen uskon ja hengellisen elämän aarretta en ole – voi minua – antanut rakkauden vaihettajille, jotta Sinä, kuten tahtoisit, voisit saada sen takaisin minun täydellisyyteen kasvamiseni tuon aarteen korkoina. Ajan minulle suomaa leiviskää en ole ainoastaan jättänyt käyttämättä, vaan olen sen vielä hukannut, turmellut ja kadottanut sen kokonaan. Minne minun pitää mennä, minne minun pitää kääntyä, minne minun pitää paeta Sinun kasvojesi edestä?
"Oi Totuus, Sinulla on erottamattomina oikeusneuvoksina Vanhurskaus ja Laupeus. Sinä tuomitset kaiken luvun, painon ja mitan mukaan. Mihin tahansa tartutkin, sinä punnitset sen aivan liian oikealla vaa'alla. Voi minua, tuhat kertaa voi, jos minut jätetään Sinun haltuusi ilman ketään asianajajaa, joka vastaa puolestani! Oi Rakkaus, lähetä joku puolustuksekseni! Vastaa minun puolestani! Hanki minulle anteeksianto! Aja Sinä minun asiaani, jotta saisin elää Sinun tähtesi!
"Tiedän, mitä minun tulee tehdä. Minä otan pelastuksen kalkin. Jeesuksen kalkin minä asetan totuuden tyhjään vaakakuppiin. Niin, niin minä täytän kaiken, mikä minulta puuttuu. Niin minä peitän kaikki syntini. Sillä kalkilla minä teen ehjää kaikista pirstaleistani. Sillä kalkilla minä täytän kaiken epätäydellisyyteni, niin, että minulla on kukkuraisesti. Oi Rakkaus, minun Jeesukseni, tämän Sinun kuninkaallisen vankisi, jota Sinun sydämellinen armahtavaisuutesi liikutti ja jonka se valtasi aina ytimiin asti, jonka Sinä tällä hetkellä niin väkivaltaisesti raastoit oikeuteen asettaaksesi Hänen päälleen koko maailman synnin, vaikka Hänellä ei ollut mitään tahraa ja vaikka Häntä syytettiin vain rakkaudesta minuun, ja minun velkani sinä vaadit Häneltä –, ah, Hänet viattomimman, Hänet rakkaimman, joka on tuomittu rakkaudesta minuun, kuolemaantuomittu minun tähteni, Hänet minä otan tänään vastaan Sinulta, oi kallein Rakkaus, seuralaiseksi oikeuden eteen. Anna minulle sellainen takuumies, että hän ajaisi minun asiani loppuun asti!
"Oi rakkain Totuus, minulle olisi sietämätöntä tulla ilman Jeesustani sinun luoksesi, mutta tulo Hänen kanssaan on haluni ja riemuni. Oi Totuus, nyt voit istuutua tuomari-istuimelle, nyt voit astua tuomiosaliin ja esittää minua vastaan mitä tahdot. En pelkää mitään pahaa; minä tiedän, tiedän, että Sinun kasvosi eivät salli minun joutua häpeään, kun Hän on minun kanssani, joka on minun suuri toivoni ja koko minun luottamukseni. Tahtoisin tietää, minkälaisen tuomion sinä langetat minulle, kun minulla on Jeesus kanssani, Hän: rakkaimpani, uskollisimpani, joka on kantanut minun kurjuuteni saavuttaakseen sinun luonasi suuren laupeuden minulle.
"Minun suloisin Jeesukseni, minun lunastukseni rakastettu pantti, Sinun pitää tulla minun kanssani oikeuteen. Ah, seisokaamme siellä yhdessä! Ollos Sinä minun tuomarini ja asianajajani! Kerro, miksi Sinä olet tullut minun tähteni; miten hyvää Sinä ajattelit minusta; miten kalliisti Sinä lunastit minut, jotta tulisin vanhurskaaksi Sinun kauttasi! Sinä elit minun tähteni, jotta minä en kuolisi iankaikkisesti. Sinä annoit kaikkesi, jotta minä Sinun kauttasi tulisin rikkaaksi ansiosta. Ah, kuoleman hetkellä tuomitse minut viattomuutesi mukaan, jonka lahjoitit minulle Itsessäsi silloin, kun maksoit kaikki minun velkani Itsellesi, tuomittuna ja langetettuna minun tähteni, jotta minä, joka itsessäni olen köyhä ja vaivainen, saisin ylitsevuotavasti kaikkea hyvää Sinun kauttasi."
PYHÄ BIRGITTA.
Birgitan syntyperä ja lapsuus.
Skandinavian kansalliskirkot elivät keskiajalla verraten eristettyä elämää. Siihen vaikutti osaksi niiden nuoruus ja kehittymättömät olot, osaksi etäinen asema. Silloisten kulkuneuvojen vuoksi oli yhteys niiden ja muiden länsimaiden välillä sekä hankalaa että aikaa ja vaivoja kysyvää. Siksipä ei olekaan ihmeteltävää, että näiden vaikutus eteläisiin emäkirkkoihin oli heikkoa ja puutteellista, mikäli sellaisesta lainkaan voidaan puhua. Ensimmäinen huomattava uskonnollinen persoonallisuus, jonka mukana pohjola astuu kirkkohistorian näyttämölle ja samalla tuo mahtavan osuuden länsimaiden uskonnolliseen elämään, esiintyen huomattavana tekijänä sen ajan kirkkopoliittisissakin kysymyksissä, on pyhä Birgitta, pohjoismaiden suurin nainen.
XIV:tä vuosisataa nimitetään kirkkohistoriassa nunnien vuosisadaksi, kun naisilla oli sen ajan mystillisessä hurskauselämässä niin tärkeä ja keskeinen asema. Näiden lahjakkaiden, kykenevien ja tarmokkaiden naisten loistavimpia ja edustavimpia nimiä on tämä ruotsalainen vallasnainen, joka henkensä hehkulla ei ole rikastuttanut ainoastaan oman maansa uskonnollista elämää, vaan länsimaista kirkkoa kokonaisuudessaan ja jonka vaikutus ulottuu aina meidän päiviimme asti.
Birgitta kuului sekä isän että äidin puolelta Ruotsin rikkaimpiin ja mahtavimpiin vallassukuihin. "Päällikköverta ja sukuylpeyttä hän sai perinnöksi. Maallinen rikkaus ja upeat omaisuudet olivat valmiina odottamassa Birgitta Birgerintytärtä, kun hän syntyi maailmaan suvusta, jolle valtakunnan kuningas oli velkaa ja joka kuului Ruotsin ritariston kaikkein ensimmäisiin." (Fogelklou.)
Hänen isänsä, Uplannin laamanni Birger Pietarinpoika, Finstan herra, oli Ruotsin suurimpia maanomistajia ja huomattavimpia miehiä. Uplannin laamanninviran haltija oli valtakunnan ylhäisimpiä arvohenkilöitä ja Birger Pietarinpoika täytti virkansa velvollisuudet kunnialla. Sen vuoksi häntä käytettiinkin tärkeissä luottamustoimissa.
Häntä on pidetty mahtavan Brahe suvun kantaisänä, mutta todennäköisempää on, että hän kuului joko Ängel sukuun tahi johonkin sen haaraan, koskapa hänen vaakunassaan oli tämän suvun kaksi alaslaskettua enkelinsiipeä. Oikeinta lienee kuitenkin sanoa hänen kuuluneen Finsta sukuun. Hän oli kapinallisten Eerik ja Valdemar herttuoiden puolella johtaen Uplannin joukkoja taistelussa Birger kuningasta vastaan. Birgitan mies taasen kuului niihin ylimyspiireihin, jotka olivat enemmän tahi vähemmän vihamielisellä kannalla Maunu Eerikinpoikaan ja kuningatar Blankaan. Suvun rikkautta ja mahtavuutta kuvaa sekin, että Ruotsin herrat valitsivat Birgitan veljen Israel Pietarinpojan kuninkaaksi Eerik Maununpojan jälkeen, vaikka hän kieltäytyikin kunniasta epävakaisten olojen ja uskonnollisten ihanteittensa vuoksi. Maunu Eerikinpojan Venäjänretken aikana hän oli kuitenkin Ruotsin valtionhoitajana.
Äidin puolelta Birgitta kuului Folkungien kuningassukuun. Birger Pietarinpoika oli kahdesti naimisissa, jälkimmäisen kerran Itägötanmaan laamannin Pentti Maununpojan ja tämän puolison Sigrid Kauniin tyttären Ingeborgin kanssa, joka kantoi mainitun suvun vaakunaa. "Meidän äitimme istui etevimpien joukossa, oli komeasti puettu, hänellä oli paljon palvelijoita ja hän kasvatti meidät maallisen kunnian keskellä", lausuu Birgitta myöhemmin.
Tämän ylimysparin tyttärenä Birgitta syntyi jonakin vuosista 1302-1304 Finstassa. Hänen vanhemmillaan oli seitsemän lasta, joista Birger tuli Uplannin laamanniksi isänsä jälkeen, kun taas toiset sisarukset, paitsi sisar Katariina, kuolivat nuorina.
Birgitta oli 15-vuotias, kun Maunu Eerikinpoika valittiin kuninkaaksi, ja vaalin tulokseen oli tehokkaasti vaikuttanut myöskin hänen isänsä. Ihmeteltävää ei näin ollen ollut, että Birgitta myöhemmin esiintyi hyvin itsetietoisena Ruotsin hovissa, jossa hän oli jonkin aikaa kuningatar Blankan hovirouvana. Ilmestyksissään hän toisinaan nimittää kuningasta "paimenpojaksi", eikä hän myöhemmin erikoisesti siekaillut passittaessaan kuninkaita samoin kuin paaveja ja prelaatteja helvettiin. Sukuylpeyttä ja ylimysmieltä vastaan hän saikin taistella vakavasti myöhemmin, kun hän ei enää esiintynyt vallasnaisena ja hovirouvana, vaan nöyränä ja pienenä Kristuksen morsiamena ja puhetorvena.
Sekä isän että äidin puolelta suku oli ollut hurskasta ja jumalaapelkäävää monta polvea taaksepäin. Neljässä polvessa kerrotaan Uplannin laamannien tehneen pyhiinvaellusmatkan p. Jaakobin haudalle Compostellan luostariin Espanjaan. Birger Pietarinpoika ripitti itsensä joka perjantai, ja samoin teki Birgitta, kuten muutkin Finstan sisarukset "jo lapsuudesta". "Koetan perjantaina valmistautua niin", hänen isänsä lausui, "että seuraavina päivinä olen valmis kärsimään mitä Jumala näkee hyväksi asettaa minun kannettavakseni."
Birgitan veli Israel suostui vain vaivoin ja sisarensa ilmestyksen muodossa antamista kehoituksista rupeamaan Ruotsin valtionhoitajaksi Maunu Eerikinpojan Venäjän-retken aikana. Hän olisi mieluummin tahtonut kuolla ristiritarina taistelussa pakanoita ja vääräuskoisia vastaan.
Laamanni Birger Pietarinpoika oli sukulaisuussuhteissa monien Ruotsin etevimpien hengellisten kanssa. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli kuuluisan ruotsalaisen pyhimyksen Ingrid Skeningeläisen, mystikon ja luostarin perustajan, täti.
Äidin puolelta ovat perinnäismuistot samanlaiset. Ingeborg Pentintytär esiintyi tosin korkean sukunsa ja säätynsä arvon mukaisesti, mutta luonteeltaan hän oli hiljainen ja hurskas ja otti mielellään osaa hartaudenharjoituksiin. Hänen sisartaan rouva Ramborgia, Svanhalsin herran Erengisle Platan puolisoa, pidettiin melkein pyhimyksenä. Omituisena sukuperintönä äidin puolelta on mainittava taipumus näkyihin ja kuulemuksiin.
Pyhä Birgitta kuuluu niihin kirkkohistorian armoitettuihin persoonallisuuksiin ja suuriin luoviin henkiin, joihin soveltuvat Herran sanat Jeremiaalle: "Ennenkuin minä sinut kohdussa valmistin, minä tunsin sinut, ja ennenkuin sinä äidistäsi lähdit, minä pyhitin sinut; minä annoin sinut profeetaksi kansoille." Sitä ei todista ainoastaan hänen jo varhaisina vuosina heräävä näky elämänsä ja hänen myöhempi toimintansa keskiajan profeetallisen kutsumusmystiikan huippuna, vaan myöskin eräs tapahtuma, jonka perinnäistieto on säilyttänyt hänestä jo ennen syntymää.
Perinnäistieto tietää nimittäin kertoa, että hänen äitinsä, kantaessaan rintansa alla Birgittaa joutui haaksirikkoon Ölannin edustalla. Laiva törmäsi kalliota vastaan ja vajosi, jolloin monet laivan henkilökunnasta hukkuivat. Mutta herttua Eerik Maununpojan rohkeuden ja päättäväisyyden avulla Ingeborg rouva pelastui. Seuraavana yönä hän näki unta. Hänelle ilmestyi enkeli, joka sanoi hänelle: "Sinä pelastuit lapsesi tähden, jota kannat sydämesi alla. Jumala on lahjoittanut sen sinulle, kasvata se siis Jumalan rakkaudessa."
Vielä nytkin on Ölannin koillisrannikolla lähellä Kläppingen kylää nähtävänä viiden kyynärän korkuinen komea kiviristi, jonka Birgitta tarun mukaan pystytti tämän tapahtuman muistoksi. Siellä on myös aikoinaan ollut rukoushuone. Ja lähellä on lähde, jolla on Birgitan nimi.
Birgitta oli läpeensä uskonnollinen luonne, syvästi hurskas. Lämmin uskonnollinen tunne virtaili hänen suonissaan sukuperintönä. Sitä elvytti ja kasvatti koti ja ympäristö, ja kaiken yllä kaareili Jumalan iankaikkinen armoneuvo ja pelastuspäätös.
Kasvatus tapahtui uskonnollisessa hengessä. Kotipappi kertoili kuvauksia Vapahtajan elämästä ja kuolemasta tahi pyhimystaruja näkyineen ja ihmeineen. Hartaushetket linnan kappelissa jättivät unohtumattomia vaikutelmia nuoren tytön lapsellisen herkkään sieluun, ja matkat kirkkoon tahi luostariin rukoilemaan jonkun pyhimyksen haudalla tahi kuulemaan jonkun puhetaidostaan ja hurskaudestaan kuuluisan fransiskaanimunkin saarnaa vain syvensivät vaikutusta, samoin kuin komeat kirkolliset juhlakulkueet koreine kuvineen, vahakynttilöineen, kellonsoittoineen ja virrenveisuineen. Ja pian alkaa lapsen sielunelämässä ilmetä äidin puolelta periytynyt taipumus näkyihin ja ilmestyksiin.
Jo 7-vuotiaana hän näkee ensimmäisen näyn. Hänen vuoteensa vieressä on alttari. Alttarin yläpuolella seisoo Neitsyt Maria loistavissa vaatteissa pitäen kädessään kallisarvoista kruunua ja sanoo pikku Birgitalle: "Birgitta, tule!" Ja kun tyttö tulee, niin hän sanoo hänelle: "Tahdotko tämän kruunun?" Birgitta nyökkää päätään suostumuksen merkiksi, ja Maria panee kruunun hänen päähänsä. Samalla Birgitan valtaa sanoin kuvaamaton autuuden tunne, kun kruunu koskettaa hänen päätään. Hän palaa takaisin vuoteeseensa, ja näky häviää.
10-vuotiaana hän näkee profeetallisen unen: Ristiinnaulittu ilmestyy polvistuvalle Birgitalle ristiltä laskeutuvan hahmossa ja lausuu hänelle: "Tytär, katso, kuinka minua vaivataan!" Ja kun Birgitta kysyy: "Oi, rakas Herra, kuka on tehnyt niin?" niin hän saa vastauksen: "Kaikki, jotka halveksivat minua eivätkä välitä minun rakkaudestani."
Näin kuluivat Birgitan lapsuuden vuodet hurskaassa kodissa hellien vanhempien hoivissa näkyväisen ja näkymättömän kutoessa nuorelle tytölle tulevaisuuden kudelmia, joiden taiteellinen sommittelu oli ylhäisen hieno ja värit yhtä pehmeät ja lämpimät kuin niiden kauniiden koruompeluksien, joita Kristuksen tuleva morsian ompeli onnen haaveissaan ja joita luultiin itse Pyhän Neitsyen salaisesti valmistamiksi, koskapa ei kuolevainen taitanut luoda niin kaunista.
Mutta 11-vuotiaan yrttitarhaa, jossa kasvavat taivaallisen rakkauden ruusut ja jossa versoavat viattomuuden liljat, syleilee kuoleman jäätävä henkäys, ja hänen kultalankaisiin kudelmiinsa ja kauniisiin koruompeluksiinsa ilmestyy surun tumma lanka, kun sairasvuoteelle laskeutuu jalo Ingeborg rouva ja kehoittaa surevaa miestään järjestämään kaikki kuntoon hänen poismenonsa varalta ja varaamaan hänelle viimeiseksi leposijaksi paikan Upsalan tuomiokirkossa. Nuori Birgitta lähetetään nyt kasvatettavaksi tätinsä Kaarina rouvan luo Aspanäsiin Itägötanmaalle, drotsi Knuutti Joninpoika Blån kartanoon.
Tämän mahtavan miehen kartanossa elettiin samanlaista suurmiehen elämää kuin hänen isänsäkin talossa, mutta henki oli toinen: poissa on se hartauden tuntu ja ne uskonnollisen palvomisen muodot, jotka painoivat leimansa Finstan herran perhe-elämään hänen äitinsä eläessä. Kaarina rouva on tarmokas toiminnan nainen: pois liialliset hartaudenharjoitukset ja uskonnollisen tunteen ja mielikuvituksen kiihoitus! Tytölle työtä ja kovaa kuria! Mutta vitsa taittuu hänen jäntevässä kädessään, ja hän alkaa ihmetellä, mitä tästä lapsesta on tuleva.
Eräänä yönä Kaarina rouva tapaa Birgitan riisuutuneena, kyyneleet silmissä polvillaan Ristiinnaulitun kuvan edessä. "Ovatko nuo hullut naiset taasen opettaneet sinulle jonkin järjettömän rukouksen?" hän huudahtaa pelästyneenä. Mutta Birgitta vastaa rauhoittaen: "Eivät, täti, minä vain nousin vuoteelta kiittämään ja ylistämään Häntä, joka on aina luonani ja on valmis auttamaan." – "Kuka hän sitten on?" – "Jeesus Kristus, Hän, joka ristiinnaulittiin meidän synteimme tähden. Hänet minä olen nähnyt."
Mutta Birgitan lapsuuden näkyjen maailmaan ilmestyy toisenlaisiakin kuvia.
Muutamana päivänä hän leikkii toisten lasten kanssa. Silloin lähestyy perkele häntä hirmuisen pedon muodossa. Hän juoksee kauhuissaan pois leikistä ja kuulee hirviön sanovan: "Minä en voi mitään ilman Ristiinnaulitun lupaa."
Birgitta aviopuolisona ja ihmisenä.
Näin kuluivat Birgitan lapsuusvuodet. Hänen tarkoituksensa oli "palvella Jumalaa koko elämänsä neitseellisessä säädyssä", mutta 13-vuotiaana isä naitti hänet 18-vuotiaalle Ulf Gudmarinpojalle, jonka isä oli Länsigötanmaan laamanni. Samalla Ulfin toinen veli nai Birgitan sisaren Katariinan. Nuori pari asettui asumaan ihanan Bore järven rannoille Itägötanmaalle, mihin he rakensivat itselleen Ulfåsan kartanon. Vuonna 1328 Ulf lyötiin ritariksi ja hänet nimitettiin kahta vuotta myöhemmin laamanniksi Nerikeen, jossa hänellä oli Kägleholman sukukartano.
Ulf Gudmarinpoika oli "rikas, jalo ja viisas ritari" – kuten vanhemmat elämäkerrat kertovat –, joka taidokkaasti ja innokkaasti hoiti virkaansa ja monia kartanoltaan. Kirjallinen sivistys oli siihen aikaan pohjoismaissa maallisten säätyjen keskuudessa harvinaista, ja niinpä Ulf Gudmarinpoikakin vasta avioliitossa ollessaan puolisonsa vaikutuksesta oppi lukemisen jalon taidon. Niin hän voi tutkia tuomarinalaan kuuluvaa kirjallisuutta ja seurata latinalaisia messuja. Valtiollisiin asioihin hän otti osaa vain sikäli kuin hänen asemansa vaati, mutta sitä enemmän häntä miellyttivät ritarileikit.
Silloisen katsantotavan mukaan hän oli hurskas mies, mutta hänen oli vaikeata hyväksyä puolisonsa askeettisia hartaudenharjoituksia. Finstalaisen tavan ripittäytyä joka perjantai hän omaksui myöhemmin puolisonsa vaikutuksesta.
Luonteeltaan hän oli lempeä ja oikeudenmukainen, vaikka hän tuomarinvirassaan saattoi toisinaan olla liiankin ankara. Hän ei ollut ahne eikä tahtonut rasittaa talonpoikia pakollisella kestityksellä.
Birgitta mainitsee hänen synteinään "pitkän viipymisen ruokapöydän ääressä" ja "puheliaisuuden". Ja kun hän myöhemmin Roomassa ollessaan kuvailee Ruotsin aatelismiesten elintapoja ja sanoo, että "monet lähtevät harvoin pöydästä ennenkuin ovat kuin röhkivät siat sikalassa", niin on todennäköistä, että näihin sanoihin kätkeytyy hänellekin henkilökohtaisesti vähemmän miellyttäviä muistoja. Että Ulf Gudmarinpoika elämänsä ehtoopuolella oli epäilemättä perin hurskas mies, sen näemme myöhemmin.
On tahdottu väittää, että Ulf olisi ollut kokonaan epäitsenäinen ja tarmokkaan puolisonsa johdettavissa. Tämä pitänee pääasiassa paikkansa, mikäli on kysymys heidän uskonnollisesta elämästään ja hartaudenharjoituksistaan. Mutta muutoin hän oli täysin itsenäinen, kuten heidän tyttärensä Märtan avioliitto ritari Sigved Ribbingin, "ryövärin", kanssa sangen valaisevasti osoittaa. Ulf päätti avioliiton, vaikka Birgitta oli siinä määrin vastaan, että kieltäytyi aluksi menemästä häähuoneeseen. Vasta kun hän, raskauden tilassa ollen, pelkäsi mielialansa aiheuttavan henkistä vaaraa lapselle, hän meni häähuoneeseen käyttäytyen siellä vieraanvaraisena emäntänä ja ollen iloisin kaikista.
Mitä Birgitan avioliittoon tulee, muodostui se epäilemättä onnelliseksi heti ensi hetkestä. Nuoret sydämet tunsivat pian hellää kiintymystä toisiinsa. Nuoren puolisonsa pyynnöstä Ulf noudatti vuoden aviollista pidättyväisyyttä.
Birgitta kuvailee myöhemmin hehkuvin sanoin morsiamen "halua täyttää sulhasen tahto". "Hänen leponsa oli morsiamen lepo, hänen lohdutuksensa morsiamen, ja ennemmin olisi morsian kuollut kuin eronnut sulhasestaan."
Avioliitossaan heillä oli kahdeksan lasta: neljä poikaa ja neljä tytärtä. Märtasta mainitsimme edellä. Ingeborg meni luostariin. Kaarlesta, Birgeristä ja lempityttärestä Katariinasta tulemme puhumaan, tuonnempana.
Birgitta oli hellä ja oivallinen äiti, joka tahtoi kasvattaa lapsensa taivasta varten. Hän viihtyi hyvin lastensa luona ja koetti herättää heissä jo varhain armeliaisuudentuntoa kuljettamalla heitä mukanaan köyhien ja sairaitten luona. Erikoisen tärkeänä hän piti sitä seikkaa, että hänellä oli aina kunnollisia jumalaapelkääväisiä palvelijoita. Kotiopettajista on mainittava Nicolaus Hermanni, josta sittemmin tuli Linköpingin piispa.
Hänen käsityksensä avioliitosta oli korkea. "Ne, jotka yhdistetään jumalanpelossa, siinä mielessä, että tahdotaan synnyttää ja kasvattaa lapsia Jumalan kunniaksi, ovat minun hengellinen temppelini, missä minä tahdon asua kolmantena yhdessä heidän kanssaan." Mutta ikäväkseen hänen täytyy tunnustaa sellaisten avioliittojen harvinaisuus, ja kun hän myöhemmin Roomassa katselee taaksepäin omaa avioliittoaan, niin hänen mielestään "lihan himo" oli nyt "sitä vastenmielisempää, mitä hehkuvammin ennen rakastin sitä".
Avioliitto ja sen velvollisuudet eivät voineet hävittää hänen luonteensa uskonnollista perusväritystä, vaikka hänen täytyikin jonkin verran rajoittaa hartaudenharjoituksiaan ja suunnata uskonnollisuutensa käytännöllisemmille aloille. Suurmiehen rouvan asemassa hänen tarmokkaalle ja käytännölliselle luonteelleen avautui uusia toimintamahdollisuuksia laajan hyväntekeväisyyden muodossa. Hän perustaa sairaaloita ja köyhäinkoteja sekä omille tiluksilleen että muuallekin Ruotsiin. Omassa kodissaan hän ruokkii päivittäin kaksitoista köyhää ja pesee itse heidän jalkansa. Kaikki sorretut ja onnettomat saavat hänen luonaan ymmärtämystä ja hoivaa. Mehevin vedoin ja kaunein värein kuvataan hänen pyhimykseksi julistamiskirjassaan tätä toimintaa. Eteemme avautuu kuva Salomonin hahmoittelemasta toimellisesta vaimosta, vaikka puheena olevassa tapauksessa näemme ahertelevan pikkueläjän sijasta suurmiehen puolison, joka kykenee harjoittamaan suorastaan apostolista armeliaisuudentyötä.
"Hän otti vaarin talostaan eikä milloinkaan syönyt laiskan leipää. Hän ojensi kätensä köyhille ja kurjille ja osoitti tyhjentymätöntä armahtavaisuutta kaikille tarvitseville, sairaille ja halveksituille ihmisille. Jo siihen aikaan, jolloin hänen miehensä vielä eli, oli hänen tapanaan joka päivä ruokkia kaksitoista köyhää pöydässään, ja tällöin hän itse palveli heitä. – – – Yksityisillä varoillaan hän pani isänmaassaan eri osissa kuntoon rappeutuneita sairashuoneita ja köyhäintaloja ja kävi katsomassa ja hoivasi niiden köyhiä ja sairaita mitä suurimmalla huolella. Hän hoiti ja pesi heidän haavojaan ja sitoi heitä hyvin huolellisesti."
Nicolaus Hermanni sai koko elämäkseen lähtemättömiä vaikutelmia hänen sydämen hyvyydestään. Hän väitti Birgitan luonteen keskeisimmiksi ominaisuuksiksi hyvyyttä ja selvyyttä.
Syntyperänsä ja perheensä vanhojen perinnäistapojen nojalla Birgitalla oli tavattoman korkea käsitys ritariudesta ja sen velvoituksista. Voidaan sanoa, että se merkitsi hänelle todellista miehen ihannetta, jota hän sovitti myöskin uskonnollinen elämän alaan. Saarnaajan tulee hoitaa "Herransa neron kultaa" ja "minun ritarinani rohkeasti saarnata", sanoo Kristus hänelle eräässä ilmestyksessä.
Ikivanhoihin lakimiessukuihin kuuluvalla Birgitalla oli horjumaton käsitys lain ja oikeuden pyhyydestä. Ja sitä periaatetta hän tahtoo sovittaa myös palveluskuntaan ja alustalaisiin. "Maksa hyvin niille, jotka ovat tehneet sinulle työtä, ja rankaise alustalaisiasi kohtuullisesti, lempeästi." Ja myöhemmin häntä vaivaa ajatus, että hän on osoittanut liiankin pitkälle menevää leväperäisyyttä jättäessään rankaisematta palvelijoittensa rikkomuksia, "jottei näyttäisi heistä raskaalta ja kovalta".
Vallasnaisena hän rakasti kauniita vaatteita ja jalokiviä. Ja palvelijoillakin tulee olla kauniit vaatteet. Meneepä hänen kauneusvaistonsa niin pitkälle, että hän valitsee palvelijoikseen sellaisia tyttöjä, joilla on kauniit kasvonpiirteet. Kun hän sittemmin Roomassa käy kuluneessa viitassa ja paikatussa hameessa, niin häntä surettaa ajatus, että on ollut lapsilleen esimerkkinä ylpeydessä. "Se äiti, joka iloitsee siitä, että hänen tyttärensä tietää osaavansa elää maailman mukaan, eikä huolehdi hänen tavoistaan, jos hän vain voi kohota ja olla maailman kunnioittama, ei ole äiti, vaan äitipuoli."
Birgitalla on rikas mielikuvitus ja avoin silmä ja korva luonnon ja sen ilmiöiden tajuamiseen. Hän käyttää mestarillisia vertauksia niin hyvin kasvi- ja eläin- kuin kivennäismaailmasta. Hänen todellisuustajunsa näissä asioissa on pettämätön, ja hänen kuvauksensa uhkuvat toisinaan draamallista verevyyttä ja voimaa. Luonteeltaan hän ei ole hentoa marmoria, vaan kovaa ruotsalaista graniittia. Mitkään esteet eivät häntä lannista. Mitkään vaikeudet eivät herpaise hänen teräksisen tahtonsa jäntevyyttä. Ponnistukset ovat tälle voimaihmiselle ruumiillista ja henkistä voimistelua.
Ruumiiltaan hänet kuvataan hennoksi. Mutta hänen ruumiinsa oli karaistunut ja lujarakenteinen. Hän vertaakin ruumistaan "kesyttömään varsaan". Vielä viime vuosinaan Roomassa ollessaan ja lähennellessään 70 vuotta hän ilmoista ja sääsuhteista välittämättä kulki jalkaisin päivittäin pyhissä paikoissa ja kirkoissa hartautta harjoittamassa. Ja aivan elämänsä lopulla hän tekee sekä henkistä jäntevyyttä ja sitkeyttä että ruumiin voimia kysyvän vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan Pyhään maahan, vaikka hän jo silloin valittaakin, että "vanhuus ja sairaus lähestyvät". Ja vanha viikinkiveri kuohahtaa hänen suonissaan, kun häntä Välimerellä kehoitetaan ryhtymään varovaisuustoimenpiteisiin saraseenien vuoksi. "Mitä sinulle neuvottiin? – Vaihtamaan vaatteet ja mustaamaan kasvot!!"
Ja tämä sankarihenki ja tahdon tarmo se ajoi hänet sille tielle, jolla keskiajalla naisen ei ollut helpointa kulkea: tiedon tielle. Hän opiskeli hellittämättä latinaa ja tutki kirkko-isien kirjoituksia ja Raamattua, josta ainakin osia oli käännetty ruotsiksi hänen toimestaan. Hän tunsi muinais-ruotsalaisen pyhimystaruston, johon kuului legendojen ohella hengellistä runoutta ja kotimaista sekä yleistä historiaa. Hänellä oli hyvät yleistiedot aikansa politiikasta, lakitieteestä ja jumaluusopista. Ylhäisen miehen puolisona ja hyväntekijänä hän tunsi yhtä hyvin talousasiat ja rakentamisen kuin lapsen- ja sairashoidon sekä sielujen hädän. Henkiseksi rakennukseksi ja tietojensa kartuttamiseksi hän asettui yhteyteen etevien oppineiden ja hengen miesten kanssa. Tulemme puhumaan heistä enemmän hänen kirjallisen työnsä ja näkyjensä yhteydessä.
Ilmestykset ja näyt ovat ainakin avioliiton alkuaikoina harvinaisia Ylhäisen miehen rouvana hänellä on edustamisvelvollisuuksia, jotka vaikuttavat häiritsevästi hänen hurskauselämäänsä. Maallinen elämä ja nuoruuden hurma vaativat Ulfin puolisolta myös osansa. Kerran hän oli antanut laittaa uuden komean sängyn entisen vaatimattomamman tilalle. Seisoessaan tällöin makuuhuoneessaan hän tunsi ikäänkuin käden antavan hänelle voimakkaan iskun päähän, niin että hänen oli vaikeata liikkua tuskan vuoksi. Jouduttuaan huoneen toiselle puolelle hän kuuli aivan kuin vastakkaiselta seinältä äänen sanovan: "Minä en seisonut, vaan riipuin ristillä, eikä minun päälläni ollut paikkaa mihin nojautua, ja sinä etsit sellaista turhuutta ja lepoa!" Hän ratkesi itkuun, jolloin tuska katosi päästä. Siitä lähtien hän miehensä poissaollessa nukkui lattialla oljilla tahi karhuntaljalla.
Ankarin sanoin hän tuomitsi myöhemmin tämän hengellisen kylmyyden tilan. Ilmestyksessä Herra sanoo hänelle tästä ajasta: "Sinun sydämesi oli kylmä kuin teräs, kuitenkin liikkui siinä pieni kipinä rakkautta minua kohtaan, nimittäin silloin, kun sinä ajattelit, että minä olen ansainnut rakkauden ja kunnian ennen kaikkea." – "Siihen aikaan ei minun rakkauteni miellyttänyt sinua erikoisesti." Kuitenkin "sinä ajattelit itseksesi, että kaikki, mitä sinulla on, on minulta, ja kiitit yksin minua."
Pyhillä poluilla.
Keskiajan hurskauselämään kuuluivat tärkeinä tekijöinä pyhiinvaellusmatkat. Niitä teki myös Birgitta sekä omaan maahan että Norjaan p. Olavin haudalle Trondhjemiin. Norjan-matkalla hänessä ensi kerran heräsi halu luostarin perustamiseen. Mutta kauemmaksikin teki hänen mielensä. P. Jaakopin haudalle Compostellaan Espanjaan oli neljä polvea Finstan herroja tehnyt pyhiinvaellusmatkan. Toisaalta sinne houkutteli suuremman armon ja synteinanteeksisaamisen toivo, toisaalta sinne veti ajan yleinen tapa ja viikinkiveri. Ja sinne lähtivät nyt Birgitta ja Ulf Gudmarinpoika. Vuosien vieriessä oli Birgitta tullut hartaudenharjoituksiltaan yhä määrätietoisemmaksi. Hän varoo olemasta "laiska tekoihin", "laiska ajatuksiin" tahi "laiska suultaan jumalisiin rukouksiin". Rippi-isälleen maisteri Mattiakselle hän tilittää elämänsä tarkoin ja tällöin hän "osoitti samaa huolta pienistä rikkomuksista kuin muut suurista synneistä". Kerkeää kieltään hän rankaisi pureksimalla katkeria yrttejä. Ja "kun hän kauan aikaa oli edistynyt hyveissä, hän voitti miehensäkin Jumalalle."
Menomatka tapahtui Reinin maakuntain, paluumatka Ranskan kautta. Paluumatkalla Ulf sairastui vakavasti Arrasissa 1342. Birgitta kävi levottomaksi, mutta silloin hänelle ilmestyi Dionysios, Ranskan suojeluspyhä, joka ilmoitti hänelle: "Jumala tahtoo tulla sinun kauttasi tunnetuksi maailmalle." Ja tämän merkiksi Ulf on paraneva.
Matka oli Birgitalle erinomaisen opettava. Katsellessaan elämää suuressa maailmassa hän sai todeta aikalaisensa Petrarcan sanat paikkansapitäviksi: "Maailma on niin tyhjentynyt ja viheliäinen, ettei edes voi ajatella mitään uutta kurjuuden muotoa." Kansojen hätä ja sielujen tuska valtasi hänet entistä enemmän.
Varsinkin vaikutti häneen ahdistavasti parhaillaan riehuva Ranskan ja Englannin välinen satavuotissota, jossa näiden valtakuntain kuninkaat taistelivat toisiaan vastaan "vihaisina ahneuden tulesta". Järkyttävin sanoin kuvataan hänelle eräässä näyssä tätä sotaa.
"Näillä kahdella pedolla ymmärretään kahta kuningasta, nimittäin Ranskan ja Englannin. Toinen kuningas ei tule kylläiseksi, sillä hänen taistelunsa johtuu ahneudesta; toinen koettaa kohota toista korkeammalle; ja molemmat he ovat vihaisia ahneuden tulesta. Näiden eläinten huuto ja ääni on tämä: 'Ota kultaa ja rikkauksia äläkä säästä kristittyjen ihmisten verta!' Kumpikin peto haluaa toisensa kuolemaa, ja sentähden kumpikin koettaa vahingoittaa toistaan. Ja se haluaa vahingoittaa selkää, joka haluaa, että hänen vääryytensä kuuluisi oikeudelta ja että toisen oikeutta sanottaisiin vääryydeksi; toinen pyrkii vahingoittamaan rinnassa olevaa sydäntä, nimittäin se, joka tietää olevansa oikeassa ja sentähden tekee suurta vahinkoa välittämättä toisten ihmisten kurjuudesta ja perikadosta ja jolta puuttuu rakkaus Jumalaan oikeudessaan. Ja hän etsii pääsyä toisen sydämeen, sillä hänellä on suurempi oikeus valtakuntaan, ja sen oikeuden mukana tulevat ylpeys ja viha. Mutta toisella on vähemmän oikeutta, ja sentähden hän palaa himosta.
"Toiset pedot, jotka tulevat avoimin suin, ovat ne, jotka tulevat heidän luokseen ahneuden vuoksi, saadakseen suunsa täyteen niistä, joita sanotaan kuninkaiksi ja jotka ovat kavaltajia, sillä he antavat runsaasti ja kukkuraisesti rahaa ja lahjoja heidän suihinsa ja tekevät heidät niin kiihkeiksi ja taistelunhaluisiksi, että he joutuvat kuoleman valtaan; ja silloin maailma ottaa heidän omaisuutensa; ja maa ottaa heidän ruumiinsa, missä madot jäytävät niitä; ja perkeleet ottavat heidän sielunsa." Ja niin nämä kuninkaat ryöstävät monta sielua Jumalan Pojalta, joka on lunastanut ne verellään.
Pyhiinvaellusmatkan jälkeen tapahtuu Birgitan ja hänen puolisonsa elämässä syvällekäypä muutos sekä sisällisesti että ulkonaisesti. He suunnittelevat luostarin perustamista ja vetäytymistä sinne.
Maailman turhuus ja iäisyyden vakavuus askarruttavat Birgitan mieltä entistä enemmän. "Jumalan kirkkaus on iankaikkinen, mutta maailman ilo on aivan liian lyhyt ja maailman lopulla aivan liian joutava. Mitä hyödyttää minua, että niin rakastan tätä maallista?" Toisaalta Jumalan hyvyys ja armo puhuvat hänen sydämelleen voimakasta kieltä.
"Minulla on yllin kyllin rikkautta, kun taas köyhät ihmiset kärsivät puutetta, huolta ja hätää. Ja kuitenkin on kaikilla sama Jumala. Mikä lienee minun ansioni, tahi miten he ovat tehneet syntiä? Tahi mitä on liha muuta kuin matojen ruokaa? Tahi mitä on runsas herkullisuus muuta kuin kauheutta ja vaivaa ja inhoa ja sairaudentuoja ja ajanhukka? – Ja koskapa minun lihani on kasvatettu hempeästi ja hentomielisesti eikä sentähden mielellään suostu niukkoihin oloihin, niinkuin köyhä mies, niin minä tahdon vähitellen yhä enemmän välttää herkkuja."
Uudensyntymisen elähyttävät, terveeksitekevät voimat työskentelevät tämän jalon naisen povessa, mutta hän huomaa surukseen, että siellä on vielä paljon ylpeyttä, lihan rakkautta ja himojen kuonaa. Ja silloin hänen sydämensä syvimmästä kohoaa rukous:
"Herrani Jeesus Kristus, tosi Jumala, Sinä olet minun Luojani, Lunastajani ja Tuomarini. Minä tunnustan, että olisin rikkonut paljon Sinun käskyjäsi vastaan ellei Sinun armollinen kärsivällisyytesi olisi auttanut minua. Sinun armosi avulla tahdon parantaa itseni. Herrani, minä syytän itseäni Sinun edessäsi siitä, minkälainen sydämeni näyttää olevan rakenteeltaan. Minusta näyttää, että sydämessäni on myrkkyrakko, ja sen läpi tunkeutuu kaksi orjantappurapiikkiä, ja sen ympärille on vedetty kalvo, joka painaa sitä ja vaivaa minua ankarasti. Minun rakas Herra Jumalani, tätä minun on mahdoton tehdä itse ilman Sinun apuasi; sentähden rukoilen Sinua kaiken sen nöyryyden vuoksi, jonka Sinä ilmoitit maailmassa: revi pois kalvo, jolla tarkoitan ylpeyttä, ja kiedo sydämen ympärille se nöyryys, joka aikojen alusta on ollut Sinun jumaluutesi hyveessä. Herra Jumalani, rukoilen Sinua sen vuoksi, että Sinun pääsi oli seppelöity orjantappurakruunulla: revi pois se sydämessä oleva oka, joka on lihan rakkaus mieheen ja lapseen, ystäviin tahi sukulaisiin, ja aseta sinne sijaan jumalallinen rakkaus toisen kristityn sielun hyvää kohtaan. Rukoilen Sinua, rakas Herrani, sen vuoksi, että piikit raastoivat rikki Sinun siunatut kätesi ja jalkasi: revi pois tuo piikki, joka on maailman himo, ja aseta sinne sijaan halu ja himo palvella Sinua ja päästä Sinun iankaikkiseen valtakuntaasi. Rakas Herra Jumalani, rukoilen Sinua sen vuoksi, että Sinun kallis sydämesi kärsi, kun se julmasta raastamisesta kuoli ristillä ja koko ruumis kylmeni ja kuolemasi jälkeen rintasi lävistettiin keihäällä: revi rikki tuo myrkkyrakko minun sydämestäni!"
Ulf oli vetäytynyt Alvastran luostariin omistaakseen jäljelläolevan elämänsä kokonaan rukoukseen ja hartauden harjoituksiin. Se syvä vakavuus ja iäisyysarvojen tavoitteleminen, joka oli niin luonteenomaista Birgitan elämälle, oli vallannut hänetkin. Ja siellä hän nukkui viimeiseen uneen helmikuun 12. p:nä 1344.
Ja nyt kääntyy lehti Birgitan elämän tarinassa. Siinä alkaa kokonaan uusi ajanjakso: ensin uskonnollinen murros ja profeetallinen kutsumusnäky ja sitten lähes kolme vuosikymmentä kestävä profeetallinen toiminta. Tarkastamme aluksi hänen kutsumustaan ja sen yhteydessä olevia seikkoja.
Kutsumus ja valitsemus.
Ulfin kuolema ei tullut Birgitalle yllättämällä. Hänen heikontunut terveytensä ja sairastumisensa Arrasissa olivat siinä suhteessa helposti tulkittavia enteitä. Mutta sittenkin se vaikutti Birgittaan järkyttävästi. Hän oli hellän rakkauden sitein kiintynyt puolisoonsa, jolle hän oli antanut nuoruutensa rakkauden ja johon häntä sitoivat kolmen vuosikymmenen yhteiselämä ja yhteiset muistot. Ulf oli samoin ollut rakastettava ja hienotunteinen puoliso. Mutta sittenkin oli avioliitto ollut ainoastaan toisarvoinen tekijä Birgitan elämässä, naisen, jonka uumenissa liikkui jo sukuperintönä voimakas uskonnollisuus ja jonka lapsuuden väkevimmät elämykset viittasivat samaan suuntaan. Birgitta, jos kukaan, saattoi sanoa: "Ristiinnaulittu on minun rakkauteni." Ja että hänen elämänsä heti puolison kuoleman jälkeen tulisi entistä päättävämmin ja määrätietoisemmin kulkemaan näitä uomia, sen todisti muuan merkillinen pikku tapaus heti Ulfin kuoleman jälkeen. Siitä kertoo Pietari Alvastralainen Birgitan pyhimykseksijulistamisasiakirjassa seuraavaa.
"Samoin näki sama todistaja, niinkuin hän sanoi, ollessaan saapuvilla Alvastran luostarissa, kun edellämainitun rouva Birgitan mies makasi kuolinvuoteellaan. Silloin asetti sama hänen miehensä mainitun rouva Birgitan sormeen sormuksensa, jota hän silloin piti kädessään, ja pyysi häntä, että hän ennen kaikkea olisi halukas ajattelemaan sielunsa hyvinvointia. Kun sen jälkeen sama hänen miehensä oli kuollut, veti rouva Birgitta muutamia päiviä sen jälkeen sormuksen sormestaan, ja kun muutamat, muun muassa ylhäiset miehet, sanoivat hänelle, ettei sellaisen miehensä rakkauden merkin vetäminen pois sormesta todista suurta rakkautta, vastasi hän: 'Kun hautasin mieheni, hautasin hänen kanssaan kaiken lihallisen rakkauden, ja vaikka rakastin häntä niinkuin sydäntäni, en tahtoisi kuitenkaan edes vaivaisella äyrillä vastoin Jumalan tahtoa ostaa takaisin hänen elämäänsä. Mutta niin kauan kuin sormus oli sormessani, oli se minulle kuormaksi, kun minä katsellessani sitä muistin entistä rakkautta. Ja sentähden, jotta minun sieluni nyt kohoaisi yksistään rakastamaan Jumalaa, tahdon unohtaa sormuksen ja mieheni ja uskoudun Jumalalle."
Samoin kuin voittoisat roomalaiset legioonat polttivat takanaan sillat, koska niiden oli mahdollista kulkea vain yhtä tietä: eteenpäin voittoon, samoin poltti tämä jalo ruotsalainen vallasnainen kaikki sillat ja katkaisi kaikki siteet, jotka liittivät hänet menneisyyteen, voidakseen antautua kokonaan siihen hurskauselämään, joka oli hänen nuoruutensa ja lapsuutensa ihanne ja voidakseen saavuttaa sen kruunun, jota taivaan kuningatar tarjosi hänelle näyssä kun hän oli seitsenvuotias. Ja että näin oli kirjoitettu Birgitan kohtalonkirjaan siellä, missä ihmislasten elämänjuoksu määrätään jo ennen heidän syntymäänsä suuren iankaikkisen Suunnittelijan ja Armahtajan aikakirjoissa, sen hän sai pian todeta oudolla ja yllättävällä tavalla. Hänen rippi-isänsä kertovat seuraavaa siitä, "miten Henki etsi häntä hänen miehensä kuoleman jälkeen."
"Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Kristuksen morsianta askarruttivat ajatukset muuttaa elämänsä Jumalan palvelemiseen ja kun hän seisoi rukoillen tätä kappelissaan, hän riemastui Hengessä ja näki hurmostilassa valkean pilven ja kuuli äänen pilvessä, joka sanoi hänelle: 'Nainen, kuule minua!' Mutta hän kauhistui ja pelkäsi, että se oli kuulohäiriö, ja pakeni kamariinsa, ripittäytyi heti ja sai sen jälkeen Kristuksen ruumiin. Kun hän myöhemmin muutaman päivän kuluttua seisoi rukouksessa samassa kappelissa, näyttäytyi hänelle jälleen sama valoisa pilvi, ja hän kuuli taasen pilvestä äänen, joka sanoi samat sanat kuin ennenkin: 'Nainen, kuule minua!' Silloin hän kauhistui ja pakeni jälleen kamariinsa, ripittäytyi ja otti ehtoollisen, kuten ennen peläten, että ääni oli kuulohäiriö. Rukoillessaan taasen muutamia päiviä sen jälkeen hän joutui hurmoksiin hengessä ja näki jälleen valoisan pilven ja siinä jonkun, joka muistutti ihmistä ja sanoi: 'Nainen, kuule minua! Minä olen sinun Jumalasi, joka tahdon puhua sinun kanssasi.' Kauhistuneena kuten ennen ja peläten kuulohäiriötä hän kuuli edelleen: 'Älä pelkää, sillä minä olen kaiken Luoja enkä petturi. Minä en puhu sinulle ainoastaan sinun itsesi vuoksi, vaan toisten pelastukseksi. Kuule, mitä sanon, ja mene maisteri Mattiaksen, rippi-isäsi luo, joka on kokenut noiden kahden hengen erottajana. Sano hänelle minun nimessäni, mitä minä sanon sinulle, että sinä olet oleva minun morsiameni ja puhetorveni, ja sinä olet kuuleva ja näkevä hengellisiä asioita, ja minun Henkeni on pysyvä sinussa kuolemaan asti."
Samalla kuin Birgitta näin sai suuren profeetallisen kutsumusnäkynsä, hänelle annettiin myös ensimmäinen profeetallinen julistus. Se on salamoiva parannussaarna ja jylisevä tuomion uhka, joka on osoitettu Ruotsin ritaristolle, sille säädylle, johon hän itsekin kuului. Se on hänen profeetallisen julistuksensa juhlallinen alkusoitto. Loppusoitto esitettiin kolme vuosikymmentä myöhemmin vielä juhlallisemmin sävelin Neapelissa, jolloin sanoman todistajiksi haastetaan kaikki taivaat ja maa, vieläpä syvyyden hengetkin.
"Perkele teki syntiä kolmenkertaisesti, nimittäin ylpeilemällä siitä, että minä loin hänet niin hyvin; ahnehtimalla, kun hän ei ainoastaan pyrkinyt minun kaltaisekseni, vaan mahtavammaksi kuin minä; ja himoitsemalla, kun hän niin suuresti himoitsi minun jumaluuteni kunniaa, että hän mielellään, jos olisi voinut, olisi tappanut minut, niin että hän olisi voinut saada hallita minun sijassani. Tämän tähden hänet syöstiin taivaasta, ja hän täytti maailman näillä kolmella synnillä ja saastutti niillä ihmiskunnan.
"Sentähden minä itse otin ihmisluonnon ja tulin maailmaan, jotta nöyryydelläni tekisin tyhjäksi hänen ylpeytensä; ja köyhyydelläni hävittäisin hänen ahneutensa; ja kärsin ristin katkeran piinan kitkeäkseni juurineen hänen inhoittavan himonsa ja sydänverelläni ja kuolemallani avatakseni ihmisille taivaan, joka on suljettu hänen syntiensä vuoksi, jos hän vain haluaa tehdä työtä tämän tähden niin paljon kuin hänen vallassaan on.
"Mutta nyt ovat ihmiset Ruotsin valtakunnassa, ja erittäinkin se sääty, jota nimitetään hovimiehiksi ja ritareiksi, tehneet syntiä niinkuin ennen perkele. Sillä he ovat ylpeitä komeista ruumiistaan, jotka minä olen antanut heille. He pyrkivät kokoamaan rikkauksia, joita en ole tahtonut antaa heille. He ovat niin vaipuneet inhoittavaan himoon, että he mieluummin tappaisivat minut, jos se olisi heille mahdollista, kuin kieltäytyvät nautinnoistaan tahi sietävät minun hirvittävää tuomiotani, joka uhkaa heitä heidän synteinsä vuoksi.
"Sentähden ne ruumiit, joista he ylpeilevät, tapetaan miekalla, keihäällä ja kirveellä. Ne kauniit jäsenet, joista he kerskuvat, joutuvat petojen ja lintujen revittäviksi. Ne omaisuudet, joita he tahtovat koota vastoin minun tahtoani, joutuvat vieraiden ryöstettäviksi, ja he itse kärsivät puutetta. Ja inhoittavien himojensa vuoksi he ovat siinä määrin vastenmielisiä minun Isälleni, että Hän ei katso heitä arvollisiksi tulemaan katsomaan Hänen kasvojaan. Ja koska he mielellään tappaisivat minut, jos voisivat, jätetään heidät itse perkeleen käsiin tämän kuoletettavaksi iankaikkisella kuolemalla.
"Tämän tuomion minä olisin antanut kauan sitten tulla Ruotsin valtakunnalle, elleivät sikäläisten ystävien rukoukset olisi tiellä ja taivuttaisi minua laupeuteen. Mutta on tuleva aika, jolloin minä kokoan nämä samat ystäväni luokseni, jotta he eivät näkisi sitä pahaa, jonka minä annan tulla tälle valtakunnalle. Kuitenkin muutamat minun ystävistäni elävät silloin ja näkevät ansioittensa palkan. Kun nyt siis kuninkaat, ruhtinaat ja ylipapit eivät tahdo tuntea minua minun hyvien tekojeni johdosta, niin että he tulisivat minun luokseni, olen minä kokoava köyhät, heikot, lapset ja kurjat täyttääkseni niillä heidän paikkansa, niin ettei jää mitään tyhjää sijaa minun sotajoukossani heidän poissaolonsa vuoksi.
"Mutta kun se henkilö, jolle tämä ilmestys tapahtui, huokasi ja valitti tuomion kovuutta, lisäsi Herra: 'Niin kauan kuin ihminen elää, on pääsy taivaaseen avoinna hänelle. Jos he tietävät muuttaa elämänsä, tiedän minäkin lieventää tuomioni.'"
Toisessa ilmestyksessä Herra selittää hänelle hänen korkean kutsumuksensa ja taivaallisen armovalintansa salaisia syitä ja tarkoitusperiä.
"Minä olen valinnut sinut ja ottanut sinut minun morsiamekseni näyttääkseni sinulle ja tehdäkseni sinun kauttasi maailmalle tiettäväksi jumalallisia salaisuuksiani, koska näen sen hyväksi. Sinä tulit minun omakseni myös eräänlaisella varmalla oikeudella, kun sinä miehesi kuollessa jätit koko tahtosi minun käsiini ja kun sinä hänen kuolemansa jälkeen ajattelit ja rukoilit, kuinka voisit olla köyhä minun tähteni ja tahdoit jättää kaiken minun tähteni. Siksipä sinulla olikin oikeus tulla minun omakseni, ja oli kohtuullista, että minä sellaisen rakkauden vuoksi otin pitääkseni huolta sinusta. Sentähden otan sinut morsiamekseni."
Myöhemmin sanotaan vielä samasta asiasta: "Kun sinä olit ajatellut, että minä olen Herra kaikkivaltias, jolta tulee kaikkinainen hyvä, ja jättänyt oman tahtosi tehdäksesi minun tahtoni, niin sinulla oli oikeus tulla minun omakseni; ja minä annoin sinulle suostumukseni ja tein sinut omakseni."
Mutta hänen työnsä ei ole helppoa. Se on sekä vaikeata että vaarallista samalla kuin se kysyy suurta hengellistä viisautta.
"Samalla tavoin kuin se, joka näkee veljensä makaavan paikaltaan vierähtäneen kallionlohkareen alla, takoo lohkaretta voidakseen irroittaa ja kuljettaa pois kivet ja toisinaan louhii varovaisemmin, jottei tuottaisi lohkareen alla makaavalle vieläkin kovempia tuskia, toisinaan lyö lujemmin, jotta lohkare pienenisi ja paino helpottuisi sen yllä, joka makaa alla, eikä ajattele vaivaansa kun vain voisi pelastaa hänet, joka makaa alla, samoin pitää myöskin Jumalan ystäväin tehdä sielujen pelastamiseksi."
Ensi askeleet pyhässä kutsumuksessa.
Kun Birgitta miehensä kuoleman jälkeen vapautui avioliiton siteistä, oli hänellä tilaisuus järjestää ulkonainen elämänsä mielensä mukaan.
Hän lahjoitti miesvainajansa toivomuksen mukaisesti irtaimen omaisuuden etupäässä hyväntekeväisyystarkoituksiin: kirkolle ja kärsiville. Kiinteän omaisuuden hän antoi lapsilleen. Ja kun hän lisäksi näki suuren kutsumusnäkynsä, niin hänen tiensä oli selvä. Hän päätti vihkiä koko elämänsä "Jumalan palvelemiseen", "tulla köyhäksi Jumalan tähden" ja kieltää maailman. Hän luopui ylhäisen sukunsa säädynmukaisesta elämästä ja siirtyi kokonaan uskonnolliseen elämään, vita religiosa. Eikä tämä koskenut ainoastaan hänen ulkonaista elämäänsä ja sen muotoja ja ilmiöitä, vaan hän omaksui kokonaan uuden hengellisen asenteen. Aistillisen elämän ilot ja huvit vaihtuivat taivaallisiin nautintoihin, ja maallisen rakkauden sijalle tuli taivaallinen. Hän saattoi nyt sanoa keskiajan suurten mystikkojen ja jumalanmiesten tapaan: "Ristiinnaulittu on minun rakkauteni." Ja tämä tuntu tulevasta kutsumuksesta ja sen asettamista uusista velvoituksista määräsi myös hänen menettelynsä sillä hetkellä, kun hän miehensä kuoleman jälkeen otti pois sormestaan hänen muistosormuksensa.
On sanottu, että rakastavan ja surevan lesken mielikuvitus on lahjoittanut pohjolalle sen etevimmän pyhimyksen (Schück). Näin ei kuitenkaan ole laita. "Todellisuudessa oli suuren uskonnollisen persoonallisuuden kolmen vuosikymmenen kuluessa käymä taistelu ajan korkeimman ihanteen puolesta se tekijä, joka asetti pyhimyksen sädekehän hänen päänsä ympärille. Tästä hengestä, joka tosin oli varustettu omalaatuisella ja ihmeellisenä pidetyllä henkisellä erikoisuudella, ovat kumpuilleet ilmestykset." (Westman.)
Jo miehensä eläessä Birgitta oli alkanut noudattaa verraten ankaraa askeettista elintapaa. Hän ja hänen puolisonsa, jälkimmäisen loppuvuosina, olivat todennäköisesti kuuluneet fransiskaanien tertiaareihin, kolmanteen luokkaan, jonka jäsenet sitoutuivat kovempiin paastoihin ja ankarampaan itsensähillitsemiseen ja kieltäymyksiin kuin muu luostariväki. Miehensä kuoleman jälkeen hän kehitti hengelliset harjoituksensa todelliseksi järjestelmäksi. Hän noudatti askeettisuudessaan kuitenkin sangen kohtuullisia ja järkeviä menettelytapoja verrattuna moniin keskiajan mystikkoihin, varsinkin Seuseen. Hänen periaatteensa oli, että askeesin tulee olla kohtuullista. Se ei saa heikontaa ruumiin voimia Jumalan työssä. Kun hän myöhemmin matkusti Roomaan, niin hän teki tavanmukaiset aamukäyntinsä kirkoissa ja pyhillä paikoilla paastoten. Perjantaisin hän nautti vain leipää ja vettä. Öisin hän nukkui matolla lattialla, myöhemmin olkivuoteella. Liinaa hän käytti vain päähineessään. Kylpemistä hän piti hempeämielisyytenä. Eräissä hartaudenharjoittamisen muodoissa ilmenee kuitenkin ankarampi, puhtaasti keskiaikainen henki. Niinpä hän käytti vartalonsa ja sääriensä ympärillä hamppunuoraa, jonka päät oli sidottu lujaksi solmuksi. Samoin hän perjantaisin ruoski itseään ja kaatoi käsivarrelleen sulatettua vahaa. Hän saattoi toisinaan olla sangen ankara, jopa suorastaan häikäilemätön toisille, mutta ankarin hän oli kuitenkin itselleen.
Miehensä kuoleman jälkeen hän asettui asumaan Alvastran luostariin Skeningeen noin neljän vuoden ajaksi, joskin hän samaan aikaan oleskeli muuallakin ja teki matkoja. Tämä aika oli hänelle sisäisen syventymisen ja keskittymisen aikaa, jolloin hän luostarin pyhitetyllä alueella tahtoi eläytyä suureen kutsumukseensa ja sen asettamiin velvollisuuksiin. Mutta se oli vielä enempääkin: sieltä hän aloitti profeetallisen toimintansa oman kansansa keskuudessa, toiminnan, joka lähinnä tarkoitti vapaita säätyjä, aatelistoa ja papistoa, ja erittäinkin aateliston kukkaa, ritarisäätyä.
Maassa oli riehunut tuhoisia sisällissotia. Maunu Ladonlukon pojan kuningas Birgerin ja hänen veljiensä Valdemar ja Eerik herttuoiden välisissä taisteluissa, joihin olivat sekaantuneet tanskalaiset ja osittain myös norjalaiset, oli laajoja Etelä-Ruotsin alueita hävitetty maan tasalle. Talonpoikain tila oli äärimmäisen kurja, ja osa aatelismiehistä oli muuttunut rosvoritareiksi, jotka eivät häikäilleet edes kirkon ryöstöä, puhumattakaan talonpoikain väkivaltaisesta pakottamisesta kestitykseen.
Papisto oli maallismielistä. Kirkon sakramentteja "pidettiin pilkkana ja annettiin toisille ahneudesta". "Missä on se herra tahi piispa, joka ei enemmän tavoittele valtaa saadakseen maallista kunniaa ja rikkauksia kuin köyhäin ihmisten auttamista työllään?"
Myöskin luostarimaailmaan oli tunkeutunut siveellinen tapainturmelus. Siellä oli munkkeja, jotka muistuttivat "puskevia ja villejä oinaita, jotka puskevat ja häiritsevät lampaita."
Jo kutsumusnäystä näemme, miten kiivaasti ja närkästyen Birgitta kääntyi näiden säätyjen, lähinnä juuri aateliston ja ritariston tapainturmelusta, vallan- ja saaliinhimoa vastaan.
Kuninkaana oli tähän aikaan heikko Maunu Eerikinpoika, Maunu Ladonlukon nuorimman pojan herttua Eerikin poika. Häneltä puuttui sitä lujuutta ja voimaa, jota ankara aika vaati. Hänet oli valittu kuninkaaksi jo 4-vuotiaana, ja hallitusta hoiti hänen nuoruutensa aikana holhoojahallitus. Naimisissa hän oli Namurin herttuattaren Blankan kanssa, joka oli jonkin verran kevytmielinen ja vallanhimoinen.
Birgitta katseli asioita oman säätynsä, ylimyssäädyn, näkökulmalta ja syytti kuningasta horjuvaisuudesta ja luonteen heikkoudesta sekä myöhemmin kevytmielisestä elämästä ja epäisänmaallisesta politiikasta.
Aluksi Birgitalla näyttää olleen suuri vaikutusvalta kuninkaaseen ja kuningattareen, mikä ainakin osaksi johtui siitä, että hänen isänsä Birger Pietarinpoika oli surmansa saaneiden herttuoiden mahtavimpia puoluelaisia. Nuori kuningas, jota Birgitta hovirouvana ollessaan usein halveksien nimitti "paimenpojaksi", antautui niin vakaviin parannusharjoituksiin, että Birgitan täytyi varoittaa häntä liiallisuuksista. Birgitan suurta vaikutusvaltaa kuninkaaseen todistaa myös se Ruotsissa ennen kuulumattoman suuri lahjoitus, jonka kuningaspari teki kirkolle luovuttamalla Birgitalle tulevan luostarin paikaksi Vadstenan linnan rakennuksineen ja maineen.
Mutta ennen pitkää heidän välinsä muuttuivat. Hallitsijapari ja kevytmielinen hovi eivät voineet suvaita tätä ankaraa parannuksen saarnaajaa, joka julistaessaan sanomaansa ei välittänyt diplomaattisista kohteliaisuuksista eikä hovitavoista. "Totuuden tyttärenä" ja pelottoman rohkeana vanhurskauden saarnaajana hän tuskin laski varovaisuutta hyveiden joukkoon. "Ketä tarvitsee sinun pelätä tahi mitä sinulta puuttuu, jos sinulla on sisimmässäsi Jumala kaikkivaltias?" lausui Kutsuja hänelle. Ja tätä periaatetta hän sittemmin noudatti uskollisesti ihmismieliin katsomatta elämänsä loppuun asti.
Ja pian hän sai kokea sitä vainoa ja vihamielisyyttä, joka oli tullut entisajan profeettainkin osaksi. Hovipiireissä alettiin punoa juonia häntä vastaan, ja hän joutui monen loukkauksen kohteeksi. Nämä loukkaukset eivät puhu erikoisen mairittelevaa kieltä silloisista hovitavoista.
Niinpä saattoi joku hovimies asettua väijyksiin ja heittää vintin akkunasta vettä Birgitan päälle, kun tämä kulki ohitse kapeata katua myöten. Toinen työnsi häntä mennessään ohi hovin edessä niin voimakkaasti, että hän olisi mennyt nurin, ellei hän olisi saanut apua. Kolmas taasen lahjoi juopon porvarin lausumaan pidoissa loukkaavia sanoja hänelle vasten silmiä.
Muuan pappi, joka oli myös ollut vouti ja menettänyt läänityksensä Birgitan sanojen tähden, tuli hänen luoksensa ja lausui hänelle raivosta kiehuen: "Mitä minun sieluni koskee sinua; anna sen mennä täältä miten parhaiten taitaa!" Birgitta ennusti hänelle harvinaista kuolemaa. Ja jonkin aikaa sen jälkeen kelloa valettaessa hänen päälleen kaatui kiehuvaa malmia, ja niin Birgitan ennustus täyttyi.
Toisinaan huomautettiin hänelle hienosti, että hänen olisi viisainta kutoa sukkaa ja neuloa koruompeluksia ja jättää saarnaaminen ja ennustukset.
Birgitta kärsi hänen osakseen tulleet ennustukset "mitissime", mitä suurimmalla lempeydellä ja itsehillinnällä. Juopporatin sanat hän otti yhtä nöyrästi ja vakavasti kuin Daavid muinoin vastaavanlaisessa tilanteessa. "Jumala lähetti hänet. Olen koko elämäni ajan etsinyt omaa kunniaani ja häväissyt Jumalaa. Kaikki, jotka ovat minua ylistäneet, ovat imarrelleet minua; nyt saan kuulla totuuden."
Toisaalta näyttää se valmius, jolla hän julisti kuolemaa monelle vastustajalleen, todistavan, että pohjalle kätkeytyi sittenkin vallasnainen, joka tunsi sisäistä tyydytystä jakaessaan vanhurskautta jumalattoman sukukunnan keskellä.
Mutta oli varsinkin kolme seikkaa, jotka olivat omiaan kärjistämään Birgitan ja kuninkaan välejä: kuninkaan heikko ja epäisänmaallinen ulkopolitiikka, hänen venäläisiä vastaan Nevajoella tekemänsä epäonnistunut ristiretki ja Vadstenan luostarin perustamisen yhteydessä olevat seikat.
Etelä-Ruotsi oli kauan aikaa kuulunut Tanskalle, mutta Maunu Eerikinpojan hallituksen alussa se liitettiin jälleen Ruotsiin. Kun tämä hallitsija samalla oli Norjan kuningas, niin oli koko pohjola nyt yhtenä valtakuntana. Mutta Maunun heikon ja horjuvan ulkopolitiikan vuoksi Ruotsi menetti jälleen Etelä-Ruotsin Tanskalle. Skeningen kokouksessa 1342 valittiin kuninkaan vanhin poika Eerik Ruotsin ja nuorempi poika Haakon Norjan kuninkaaksi. Näin särkyi yhteys Ruotsin ja Norjan välillä. Tällaisia valtiotekoja ei isänmaallisesti ajatteleva ja tarmokas Birgitta voinut hyväksyä, vaan lausui paheksumisensa omaan väkeväsanaiseen tapaansa nimittäen kuningasta "kruunatuksi aasiksi, jolla on jäniksen sydän" ja "rosvoksi ja sielujen kavaltajaksi".
Toinen seikka, joka aiheutti hankauksia, oli Maunun onneton ristiretki venäläisiä vastaan.
Birgitta kehoitti kuningasta tähän ristiretkeen, jonka tarkoituksena oli puolipakanallisten venäläisten kääntäminen oikeaan uskoon. Hänen tuli ottaa mukaansa harvalukuinen valiojoukko ritareja, pappeja ja munkkeja, mutta välttää liittoa saaliinhimoisten ja kurittomain ulkomaalaisten kanssa. Kuningas varmaankin kunnioitti vielä näihin aikoihin suuresti suorasukaista ja pelotonta, profeetan viittaan pukeutunutta naissukulaistaan. Sitä todistaa se, että valtionhoitajaksi ristiretken ajaksi valittiin Birgitan veli Uplannin laamanni Israel Birgerinpoika. Mutta siitä huolimatta hän ei seurannut Birgitan neuvoa. Sen sijaan, että olisi luottanut hengen aseisiin ja elävän Jumalan apuun, hän hankki itselleen suuren sotajoukon, jossa huomattavana osana olivat kurittomat ja omavaltaiset ulkomaalaiset. Ja retki, jossa ruotsalaisilla aluksi oli menestystä, päättyi kuitenkin lopulta tappioon.
Vakava arvon menetys kuninkaan ja vallassäädyn silmissä kohtasi Birgittaa Vadstenan luostarin perustamisen yhteydessä, josta seuraavassa kerromme lähemmin.
Vadstenan luostarin perustaminen ja ensi vaiheet.
Birgitan suuri rakkaus ja häntä hallitseva valta-ajatus oli uuden luostarikunnan perustaminen. Hän ei tarkoittanut ainoastaan uutta luostarikuntaa neljän vanhan luostarisäännön puitteissa, vaan kokonaan uutta luostarisääntöä, regula. Näin hän tahtoi puhaltaa uutta hengen voimaa ja tuoda uusia, virvoittavia ja terveeksitekeviä elämänvirtoja koko kristikuntaan. Oli oleva uutta viiniä, ja tuli myös olla leilien uusia.
Vanhat viinitarhat ja Herran istutukset olivat rappiotilassa: vartijat nukkuivat, ketut turmelivat rypäleitä, varkaat vaanivat jaloa mehua, ja myrskytuulten viskeleminä makasivat rypäletertut maahan tallattuina. Lehdet olivat kuivuneet, ja myyrät jäytivät juuria.
Käyttäen hyväkseen sitä vaikutusvaltaa, mikä hänellä oli ollut nuoreen kuningaspariin hovirouvana miehensä eläessä ja samoin hänen kuolemansa jälkeen, saatuaan profeetallisen kutsumuksen, sekä suhteitaan valtakunnan ylhäisiin sukuihin, hän päätti ryhtyä toteuttamaan lempiunelmaansa ja vaalimaan suuren rakkautensa lasta. Tämä ajatus oli herännyt hänessä hänen ollessaan miehensä kanssa Trondhjemissa p. Olavin haudalla. Ja kun hän toisen kerran oli ratsain matkalla Vadstenan linnaan, niin hänelle ilmestyksessä ilmoitettiin uusi luostarisääntö. Sanoilla, jotka muistuttavat profeettain kuninkaan Jesajan kuvausta Jahven ihanneistutuksesta Israelin rehevillä rinnemailla kuvataan hänelle tätä uutta viinimäkeä ja sen tehtäviä.
Ilmestyksen valaisemana ja rohkaisemana ja rakkautensa kannustamana Birgitta ryhtyy käytännöllisiin toimenpiteisiin suurpiirteisen suunnitelmansa toteuttamiseksi ja ensimmäisen emäluostarin perustamiseksi tätä tarkoitusta varten saamaansa Vadstenan linnaan. Vanhoja rakennuksia korjataan ja uusia laitetaan kuntoon Birgitan näyssä saamien ohjeiden mukaan. Ja jo tulevat luostariin ensimmäiset asukkaatkin.
Birgitasta oli selviö, että paavi antaa hänelle luvan uuden luostarikunnan perustamiseen, luostarikunnan, jonka ohjesäännön hän oli saanut itse seurakunnan Herralta. Mutta kirkon uskollisena, vaikkakin itsenäisenä ja omaperäisenä tyttärenä hän tahtoo noudattaa tavallisia muodollisuuksia ja lähettää lähetystön paavin luo Avignoniin anomaan Klemens VI:lta vahvistusta säännöilleen. Lähetystöön hän valitsee kaksi kunnianarvoisaa kirkon miestä ja lämmintä suosijaansa: Turun piispan Hemmingin ja sihteerinsä, Alvastran luostarin alipriorin Pietari Olavinpojan. Heillä on mukanaan arvovaltainen asiakirja: Ruotsin piispojen ja valtaneuvosten sineteillään vahvistama kertomus p. Birgitan tekemistä ihmetöistä ja erikoisen oppineen lautakunnan tarkastama kokoelma Birgitan näkyjä, joihin maisteri Mattias, Ruotsin keskiajan kirkon etevin jumaluusoppinut, oli kirjoittanut ansiokkaan esipuheen.
Matkalla tuli lähetystön käydä myös sotarintamalla Ranskassa kehoittamassa Ranskan ja Englannin kuninkaita rauhan tekoon ja satavuotissodan kauhujen lopettamiseen. Matkan onnistumisesta, mikäli kysymyksessä oli paavin hyväksymisen saavuttaminen, hänellä tuskin oli erikoisia epäilyksiä, vaikka Herra olikin sanonut: "Ellet voi saada paavin käskykirjettä ja sinettiä, niin riittäköön sinulle minun siunaukseni." Mutta asiansa lopullisesta onnistumisesta hän oli ehdottomasti vakuutettu sen perusteella, mitä hänelle oli sanottu: "Vaikkapa paavin istuimella istuisi Lucifer, niin siitä huolimatta minun Poikani sanat menisivät täytäntöön." Ja ne menivätkin aikanaan täytäntöön, nuo sanat, mutta Birgitan ja silloisen kristikunnan onneksi se ei tapahtunut sillä kertaa eikä niin helposti ja luontevasti kuin hän oli luullut.
Avignonissa istui paavien istuimella Klemens VI, itse pääpaholainen ihmishahmossa. Hän ei antanut pohjolan näkijälle lupaa edes luostarin perustamiseen, vielä vähemmän uuteen luostarisääntöön, jonka hyväksymiseen olisi silloisissa oloissa vaadittu yleisen kirkolliskokouksen päätös. Ja vähät välittivät taistelevat kuninkaat hurskaan naisen kehoituksista rauhaan ja sovintoon.
Erikoisesti lähetystön ensimmäisen tehtävän epäonnistuminen muodostui katkeraksi pettymykseksi Birgitalle samoin kuin muillekin sekä samalla raskaaksi taka-askeleeksi mitä hänen työhönsä ja nauttimaansa arvovaltaan tulee. Ja se tuli pian esille monella tavalla.
Kuningas Maunu kadotti luottamuksensa häneen ja joutui entistä enemmän hänelle vihamielisen hovipuolueen vaikutuspiiriin. Häntä pidettiin miltei vääränä profeettana, joka ylpeyden ja kunnianhimon valtaamana pyrkii ajamaan omia yksityisiä tarkoitusperiään. Jo hovirouvana ollessa häntä oli katseltu epäilevin silmin. Kuningas oli saattanut silloin toisinaan aamusella kysyä pilkallisesti: "Millaisia unia meidän naissukulaisemme on nähnyt viime yönä?" Nyt saattoi pikku prinssi kysyä ivallisesti: "Sano, tuleeko illalla sade?" Ja toisinaan hän lausui lapsellisen avomielisesti entiselle hovirouvalle ja kuninkaan sukulaiselle: "Tulevatko sinun poikasi kuninkaiksi ja ottavatko he valtakunnan meiltä?"
Eikä pilkka ja häpeä tullut ainoastaan Birgitan osaksi. Se kohtasi myös hänen omaisiaan ja ystäviään. Hänen poikansa Birger lausuu myöhemmin näistä ajoista: "Muistan, miten usein minä seisoin häpeissäni, alaspainetuin päin herrani Maunu kuninkaan edessä, kun hän sanoi minulle: 'Mitähän meidän naissukulaisemme ja sinun äitisi on uneksinut viime yönä?'"
Varsin raskaalla tavalla, suoranaisen ivan ja vainon muodossa, sai Birgitan ystävä ja oppinut auttaja maisteri Mattias osansa näistä Birgitan nöyryytyksen hetkistä. Linköpingin oppinut, mahtava ja paljon matkustellut piispa Pietari Torkkelinpoika käytti hyväkseen tilaisuutta kostaakseen alemmalle virkaveljelleen ne nuhteet, joita tämä oli antanut hänelle hänen maallismielisen vaelluksensa ja turhamaisuutensa vuoksi.
"Tämä tuomioherra ojensi piispaansa säädyllisesti ja järkevästi. Mutta piispa pani pahaksi hänen sanansa, nuhteli pappia julkisesti ja sopimattomalla tavalla, ylisti itseään ja sanoi olevansa pidättyväinen ja runsaskätinen anteliaisuudessaan. Tuomioherra itki ja piti pahoina piispan virheitä ja kärsi häväistyksen nöyrästi. Mutta piispa pilkkasi tuomioherran rakkautta ja kärsivällisyyttä ja puhui hänestä niin paljon pahaa, että tuomioherra sai nuhteita ja rangaistusta ja että häntä pidettiin houkkana ja valehtelijana, kun taas piispaa pidettiin oikeudenmukaisena ja järkevänä miehenä."
Siveellisen arvonannon menetys ei kuitenkaan ollut pahinta, mikä tuli Birgitan osaksi. Hänen työtänsä kohtasi vakava isku: hänen vihollisensa käyttivät hyväkseen paavin kieltoa tuhotakseen hänen työnsä kokonaan. Turmeliko tuli vastarakennetut rakennukset ja muurit vai tekivätkö sen hänen vihamiehensä, siitä ei olla täysin selvillä. Tulos oli joka tapauksessa se, että perustuskin "kynnettiin tuomiolla ja murheella". Niin, kivet ja hirretkin huusivat kostoa kuninkaalle. Ja kaiken lisäksi alkoi musta surma levittää kauhujaan.
Ihmeteltävää ei ole, että Birgitta tunsi järkkyvänsä kaikkien näiden onnettomuuksien keskellä. Mutta hän ei olisi ollut se peloton totuuden todistaja ja se mahtava profeetallisen hengen tulkki, mikä hän oli, jos hän olisi istunut valitellen kädet ristissä ja antanut asioiden mennä menojaan puuttumatta niihin voimakkaalla otteella. Hän ryhtyykin rakentamaan uudelleen hävitettyä pesää, toistaiseksi vain hengen aseilla, ja vetämään uusia suuntaviivoja. Mutta sitä ennen hän päästi kuuluviin siveellisen närkästyksensä kelvotonta paavia kohtaan tuomiohymnissä, jonka voimakkaissa poljennoissa huokuvat Jesajan henkivoimaiset kuvaukset jumalanvaltakunnan vihamiesten, ennen kaikkea Baabelin kuninkaan perikadosta. Kaamea on se kuva ja kauhistuttavat ne värit, joilla hän kuvailee Avignonissa maanpaossa elävän paavin henkistä rakennetta ja siveellistä turmeltuneisuutta.
"Hän näyttää ihmisistä sellaisen miehen kaltaiselta, joka on hyvin koristettu ja voimakas ja kaunis ja urhoollinen herransa taistelussa. Mutta kun kypäri on poistettu hänen päästään, on hän ruma ja ilkeännäköinen ja kelvoton työhön. Sillä hänen aivonsa näyttävät paljailta. Hänen korvansa ovat kasvoissa, silmät niskassa. Hänen nenänsä on leikattu, hänen poskensa kuopalle painuneet niinkuin kuolleella ihmisellä. Hänen leukansa poskipielineen ja puolet huulista ovat oikealta puolelta pudonneet pois, niin ettei oikealla puolella ole jäljellä muuta kuin yksin kurkku, joka näyttää aivan paljaalta. Hänen rintansa on täynnä kuohuvia matoja, hänen käsivartensa ovat kuin kaksi käärmettä, hänen sydämensä on täpösen täynnä mitä myrkyllisimpiä matelijoita, joita sanotaan skorppiooneiksi. Hänen selkänsä on kuin palanutta hiiltä, hänen sisälmyksensä ovat pahalta haisevia ja mädänneitä kuin liha, joka on täynnä märkää ja likaa. Hänen jalkansa ovat kuolleet ja kävelyyn pystymättömät."
Sitten selitetään kohta kohdalta näiden hengellisten vertauskuvain merkitys.
"Ihmisistä näyttää siltä kuin hän olisi kauniiden tapojen ja viisauden kaunistama ja toimisi minun kunniakseni." Todellisuudessa hän on rumin kaikista.
Paljaat aivot kuvaavat hänen elämäntapojensa mielettömyyttä ja kevytmielisyyttä, joten hän ei ole sen kunnian arvoinen, jota ihmiset hänelle osoittavat.
"Hänellä on korvat kasvoissa, sillä nöyryyden asemesta, joka hänellä pitäisi olla valtansa arvokkuudessa ja jonka tulisi valaista toisia ja opettaa heitä hyvään hän ei tahdo kuulla muuta kuin omaa kunniaansa ja ylistystänsä.
"Hänellä on silmät niskassa, sillä kaikki hänen ajatuksensa liikkuvat siinä, miten hän voisi miellyttää ihmisiä ja mitä lihan tahi maailman hyöty vaatii, eikä siinä, miten hän miellyttäisi minua ja pelastaisi sieluja.
"Hänen nenänsä on leikattu pois, sillä häneltä on riistetty kaikki arvostelukyky, jolla hän voisi tarkastaa ja tehdä eron synnin ja hyveellisten tekojen välillä, maailman kunnian ja iankaikkisen kunnian, iankaikkisten rikkauksien ja maailman rikkauksien välillä, vähäpätöisten maallisten nautintojen ja iankaikkisten nautintojen välillä.
"Hänen poskensa ovat kuopalla, s.o. kaikki kunnioitus, joka hänellä tulisi olla minua kohtaan, ja kaikki hyveiden kukkeus, jolla hänen tulisi miellyttää minua, ovat kokonaan kuin kuolleet mitä minuun tulee, sillä hän häpeää tehdä syntiä ihmisten edessä koituvan häpeän vuoksi, mutta minun edessäni hän ei häpeä.
"Hänen leukansa poskipielineen ja puolet huulista ovat oikealta puolelta pudonneet pois, niin ettei ole jäljellä muuta kuin kurkku, sillä kyky seurata minun tekojani tahi minun sanani saarnaa tahi harrastaa rukousta ja lämpöä on kokonaan kadonnut ja pudonnut hänestä pois, niin ettei hänessä ole mitään muuta jäljellä kuin kohtuuttomuuden kurkku."– – –
"Hänen rintansa on täynnä matoja, sillä hänen rinnassaan, jossa pitäisi olla minun kärsimiseni ja minun tekojeni muistelu ja minun käskysanojeni ajattelu ja tutkistelu, on huoli maallisista asioista ja maallinen halu, jotka purevat ja jäytävät hänen ajatustaan niinkuin madot, jottei hän joutuisi ajattelemaan hengellisiä ja jumalisia asioita.
"Ja hänen sydämessään, missä minä tahtoisin oleskella ja minun rakkauteni pitäisi olla, makaa pahin matelija, joka pistää pyrstöllään ja hyväilee kasvoillaan ja kielellään. Sillä hänen suustaan kuuluu erinomaisen lempeitä ja kauniita ja järkeviä sanoja, mutta hänen sydämensä on täynnä vääryyttä ja vilppiä ja petosta. Sillä hän ei välitä siitä, miten kirkko, jonka esimies hän on, turmeltuu, jos hän voi tyydyttää oman tahtonsa."– – –
"Kuin hiiltä on hänen selkänsä, jonka kuitenkin pitäisi olla kuin norsunluuta, sillä hänen tekojensa tulisi olla voimakkaammat ja puhtaammat kuin muitten ihmisten, jotta hän muita paremmin voisi kantaa voimattomia kärsivällisesti ja vahvistaa heitä hyvän elämän esimerkillä. Mutta nyt hän on kuin hiili, sillä hän on kykenemätön kestämään tahi sietämään ainoatakaan sanaa minun kunniakseni, ellei hän siedä sitä oman hyötynsä vuoksi."– – –
"Hänen sisälmyksensä ovat pahalta haisevia, sillä hänen ajatuksensa ja toivomuksensa haisevat ja löyhkäävät kuin mädännyt liha, jonka vastenmielistä hajua ei kukaan voi sietää. Siksi ei nyt kukaan pyhä ihminen voi sietää häntä, vaan kaikki kääntävät kasvonsa hänestä ja rukoilevat hänelle tuomiota."
Hänen jalkansa kuvaavat niitä kahta toivetta, joiden tulisi olla hallitsevina hänessä: tahtoa korjata ja hyvittää tehdyt synnit ja tahtoa tehdä hyviä töitä. Mutta nämä jalatkin ovat kokonaan kuolleet, niissä ei ole lainkaan rakkauden ydintä, vaan pelkkä paatumuksen luu.
Tällainen on tämän paavin sisällinen tila ja henkinen rakenne. Mutta luonteenomaisia ja kuvaavia sille rajattomalle rakkaudelle ja armahtavaisuudelle, joka rajujen tuomioitten ohella huokuu Birgitan ilmestyksistä, ovat ne sanat, joihin tämä kammottava ilmestys päättyy: "Mutta siitä huolimatta, niin kauan kuin sielu on ruumiissa, hän voi saada armon."
Toisaalta lohduttavat häntä Jumalan sana ja armolupaukset Hän tietää, ettei aurinko ole silti kadonnut vaikkei se näy. Ja Jumalan sana sulkee ja suojaa uskovaisten sydämet yhtä varmasti kuin terva lujitti Noan arkin saumat. Eikä tässä kyllä. Jumalan Poika sanoo hänelle: "Nyt minä tahdon näyttää sinulle, kuinka onnettomuudentapauksen ja ihmisten pahuuden avulla suuresta ylpeydestä rakennetaan Jumalalle rakas nöyryys." Jumala ei katsele ensi sijassa työn näkyviä tuloksia, vaan sydäntä ja siinä ilmenevää uhrimieltä. "Jos kaksi päivätyöläistä kaivaisi Herransa käskystä hyvin kovaa vuorta, ja toinen löytäisi hyvää valiokultaa, toinen ei mitään, niin he molemmat ansaitsevat saman palkan tahdostaan ja työstään."
Birgitta oli nyt sisällisesti ja ulkonaisesti syvässä nöyryyden ja nöyryytyksen laaksossa. Mutta sisällisesti hän kulki kohti kirkastumista ja uusia mahtavia hengellisen voiman lähteitä ja nousuaikoja, ja ulkonaisesti hänen pyhiinvaellusmatkansa kulki Ruotsin matalilta tasangoilta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia, ikuista Roomaa. Sen, mitä hän ei voinut tehdä omassa syrjäisessä syntymämaassaan, sen hän saavutti katolisen maailman pääkaupungissa. Ja niin tulee etäisen pohjolan tyttärestä suuri kansojen profeetta, jonka sanat milloin tuovat lohtua, milloin sinkoilevat tuomion uhkaa koko silloiselle kristikunnalle. Ja näin vaikuttaa lupauksen mukaan kaikki tämän Kristuksen uuden morsiamen parhaaksi, ja hän on kuin "haaksi, joka tuo leipänsä kaukaa".
Matka Roomaan.
Birgitta lähti matkalle Roomaan yhdessä rippi-isänsä maisteri Pietari Skeningeläisen ja eräiden muiden ruotsalaisten pyhiinvaeltajain kanssa Saksan kautta syksyllä 1349. Stralsundissa hän sai ilmestyksen, jossa Herra vahvisti hänelle antamansa lupaukset.
Hänen matkansa tapahtui vaikeissa olosuhteissa Keski- ja Etelä-Euroopassa silloin raivoavan "mustan surman" vuoksi. Kaikkialla hän sai todeta, minkä hädän ja tuskan tuo Jumalan vitsa oli synnyttänyt kansojen meressä.
Ihmiset oli vallannut kammottava epätoivo. Kuolleita oli niin paljon, ettei niitä ehditty haudata. Pitkin teitä ja katuja kulki ruumiinsaruoskijoita, jotka yläruumis paljaana suomivat itseään armottomasti lepyttääkseen Jumalan vihaa. Kenellä oli tilaisuus, pyrki Roomaan.
Ensimmäinen pitempiaikainen pysähdyspaikka Italian maaperällä oli Milano. Täällä oli piispa Ambrosiuksen hauta, jonne tehtiin pyhiinvaellusmatkoja. Tässä kaupungissa hallitsi loistelias ja häikäilemätön herttuapiispa Giovanni Visconti. Tämän ruhtinaspiispan elintapoja kuvaa seuraava tapaus.
Kun kardinaalilegaatti Ceccano 1350 matkusti Pohjois-Italian kautta riemujuhlaan Roomaan, pysähtyi hän Viscontin luona. Katsellessaan kademielin sitä häikäisevää loistoa ja ylellisyyttä, mikä vallitsi tämän kirkkoruhtinaan palatsissa, hän virkkoi arkkipiispalle: "Arkkipiispa, miten paljon turhuutta!" "Tämä ei johdu turhuudesta, vaan halusta näyttää herralleni paaville, että hänen alaisensa pappikin voi jotakin."
Mainitulle arkkipiispalle Birgitta lähetti ilmestyksen, jossa Herra terävin sanoin moittii hänen maallismielisyyttään ja turhamaisuuttaan.
Hän on kuin pajan palkeet, jotka ovat täynnä ilmaa. Sillä samoin kuin palkeisiin vielä jää ilmaa, vaikka sydet ovat jo palaneet loppuun ja metalli valuu tuleen, samoin hallitsee tämänkin piispan sydämessä ylpeys ja maallinen himo. Hän tyydyttää luontoaan antamalla sille kaikkea, mitä se toivoo, ja kuluttaa aikansa turhaan, mutta sama himo on kuitenkin jäljellä hänessä, niinkuin ilma palkeissa.
Toisenlaisen esimerkin tarjosi kirkkoisä Ambrosius. Hänen sydämensä oli täynnä jumalista halua, hänen tarpeensa ja unensa kohtuulliset. Hän puhalsi sydämestään kaikki synnin himot eikä kuluttanut aikaansa turhaan, vaan oli henkisesti palava ja kaikkiin hyviin töihin valmis. Niin hän pelasti monet joutumasta helvetin tuleen.
"Mutta tämä piispa muistuttaa etanaa, joka elää siinä liassa, jossa se on syntynyt, ja vetää päätään pitkin maata. Niin tämäkin makaa ja löytää nautintonsa synnin liasta ja saastaisuudesta kiinnittäen mielensä maallisiin asioihin eikä iankaikkisiin. Kolmesta seikasta minä muistutan häntä: ensiksi, miten hän on hoitanut pappisvirkaansa; toiseksi, mitä merkitsee se raamatun sana, että ulkonaisesti he ovat "lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia"; kolmanneksi, miksi maalliset kappaleet palavat niin kuumasti, ja kaiken Luoja on niin kylmä hänen sydämessään?"
Milanossa kuoli mukana seurannut ruotsalaisen ritarin Niilo Dannäsin puoliso Ingeborg, jota Birgitta hellästi hoiti viime hetkeen asti.
Tulo Roomaan, "jonka kadut olivat punaiset marttyyrien verestä", ja käynnit sen pyhillä paikoilla olivat Birgitalle mahtava elämys. Mutta pian valtasi hänen jalon sydämensä tuska ja häpeä, kun hän katseli siellä vallitsevaa elämää. Hän valittaa murhemielin: "Voi kuinka usein minä olin ajatellutkaan, että sinä päivänä, jolloin minä pääsisin pyhän Pietarin kaupunkiin, sydämeni laulaisi Te Deumia aamusta iltaan. Mutta nyt minun sieluni veisaa profeetta Jeremiaan valitusvirsiä."
Silloinen paavi Klemens VI asui Avignonissa Ranskassa, paavien "Baabelin vankeudessa". "Avignon on Baabel, jonka muurien sisäpuolelle mahtuva pinta-ala on pieni, mutta sinne on kokoontunut valtava määrä syntiä." Ja Petrarca valittaa, että siellä "he kruunaavat Hänet rikkautensa orjantappuroilla".
Roomasta oli kirjaimellisesti tullut ryövärien luola. Siellä vallitsi vedenpaisumuksen aikoja muistuttava siveellinen tapainturmelus, sisälliset taistelut ja epäjärjestys.
Kirkot olivat rappiolla, alttarit katottomina. Papit ja rahvaan oli vallannut rahanhimo. Sakramentteja jaettiin rahan vuoksi tahi pilanteolla. Kuoriaikoina olivat luostarit tyhjinä. Munkit häpesivät viittojaan, ja nunnat kuljeksivat huonoilla retkillä pitkin katuja. Ihmiset olivat "kuluneita synnissä, sielut virtaavat helvettiin". Rappiolle joutuneessa kaupungissa liikkui raunioitten keskellä kilpikonnia ja käärmeitä. Likaa, epäjärjestystä ja rosvoja oli kaikkialla, ja rauhallista elämää häiritsivät aatelissukujen keskinäiset riidat.
Rooman mahtavimpia sukuja olivat näihin aikoihin Colonna- ja Orsini-suvut, joiden puoluelaisten välillä sattui julkisia katutaisteluja. Jälkimmäisen suvun sekä roomalaisesta että varsinkin napolilaisesta haarasta tuli sittemmin Birgitan suojelijoita. Kuvaavaa on se huudahdus, jolla Birgitta puhuttelee viimeksimainittua sukua: "Oi, Karhu, Karhu (Orsini), sinä olet hyvin röyhkeä Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan kohtaan! Sinun tahtosi kääntää sinun omantuntosi mielensä mukaan, niin että sinun omatuntosi vaikenee kaikessa, ja sinun tahtosi puhuu ja tekee."
Minkälainen uskonnollis-siveellinen tila oli näihin aikoihin Rooman hienoston piireissä, käy selville seuraavasta tapauksesta.
Muuan paroni ei ollut käynyt ripillä 60 vuoteen. Birgitan vaikutuksesta hän joutui synnin hätään ja tahtoi ripittäytyä Birgitan rippi-isälle. Mutta hänen syntiluettelonsa oli niin kauhistuttava, ettei hurskas rippi-isä uskaltanut julistaa synninpäästöä, vaan Birgitan täytyi tehdä se henkilökohtaisesti.
Varsin räikeällä tavalla tulivat tämä uskonnollissiveellinen kurjuus ja epäkohdat esille keskellä riemuvuoden juhlallisuuksia.
Kaupunkiin tulvi suunnaton määrä pyhiinvaeltajia eri maista. Ruoan hankkiminen näille liikkuville kansanjoukoille ja heidän majoittamisensa alkoi ennen pitkää tuottaa voittamattomia vaikeuksia. Kansantäyteisessä kaupungissa syntyi ahtautta ja julki tappeluita. Paavin lähettiläs Ceccano ratsasti silloin kaikessa virallisessa loistossaan ja komeudessaan kansanjoukkojen keskelle koettaen loistollaan ja arvovallallaan hillitä kiihtyneitä mieliä. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut ja silloin hän ryhtyi omavaltaiseen tekoon: hän julisti, että riemuvuoden aikana yhden vuorokauden käynneistä pyhillä paikoilla koituisi samat hengelliset edut kuin tavalliseen aikaan kahden viikon käynneistä. Tämä määräys uhkasi vakavasti talonomistajain ja ruokatavarakauppiaiden etuja, ja pian puhkesi kaupungissa levottomuuksia. Nyt lähettiläs ryhtyi arveluttavaan ja poikkeukselliseen toimenpiteeseen: hän julisti kaupungin pannaan keskellä riemuvuotta. Mutta se oli samaa kuin öljyn heittäminen tuleen. Väestö ajoi pois paavin edustajat, ja legaatti murhattiin. Ja tappelut ja väkivallan teot vain lisääntyivät.
Birgitta oli varoittanut Ceccanoa. Hän oli lähettänyt hänelle ilmestyksen, jossa paavin lähettilästä nuhdellaan ankarasti niistä kolmesta pääpaheesta, jotka olivat hallitsevia syntejä silloisissa kirkon miehissä: haureellisesta elämästä; tyydyttämättömästä ja pohjattomasta rahanahneudesta, joka oli kuin meren syvänne; ja siitä, että he runsaskätisesti jakoivat, omaisuutta maallisen kerskailun ja komeuden vuoksi. Niille hurskaille sieluille ja oikeille paimenille, jotka tahtoivat koroittaa kirkonperustusta ja vaikuttaa siunaukseksi siinä viinimäessä, jonka Jumalan Poika on istuttanut ja jota hän on kastellut verellään, luvataan avuksi kaikki taivaan sotajoukot. Mutta sammaloituneet ja hedelmättömät kannot ja hedelmättömät puut temmataan ja heitetään tuleen.
Kirkon yleisestä tilasta sanotaan samassa ilmestyksessä.
"Lähetän sentähden hänelle, jonka mainitsin sinulle, sanomani, ja vaikka minä tunnen hänen sydämensä ja vastauksensa ja hänen elämänsä pikaisen lopun, niin sinun pitää kuitenkin lähettää hänelle minun sanani. Kirkon perustuksen alta oikealla puolella on maa niin surullisesti kaivettu, että sen korkeimpaan kaareen on tullut monta repeämää ja rakoa, joista sortuu vaarallisia kappaleita, joten monet, jotka menevät sisälle, kadottavat siellä elämänsä. Ja monet patsaat, joiden pitäisi seisoa pystyssä, taipuvat alas aina maahan asti, ja koko lattian alusta on niin uurrettu, että sokeat, jotka menevät sisälle, lankeavat tapaturmaisesti, ja myöskin ne, jotka näkevät riittävän hyvin, lankeavat toisinaan sokeiden kanssa vaaralliseen hautaan. Siksipä kirkon tila onkin hyvin vaarallinen. Ja ilmeistä on, että sen tuho on lähellä, ellei se saa apua. Sen perikato on oleva niin suuri, että se kuullaan yli koko kristikunnan."
Hän vakuuttaa juhlallisesti Jeesuksen ja kaikkivaltiaan Jumalan nimessä, "etten ole lähettänyt tätä kirjettä Teille mistään maallisen kunnian himosta tahi inhimillisen kunnian tavoittelusta, vaan koska määrättiin, että monien muiden sanojen ohella, jotka sanottiin samalle vaimolle hengellisessä ilmestyksessä, kaikki, mitä tämä pieni kirje sisältää, ilmoitettaisiin Teidän kunnianarvoisuudellenne."
Mutta Birgitan miekka oli kaksiteräinen. Hän ei julistanut Jumalan teitä ja vanhurskaita tuomioita ainoastaan kirkon irstaille esipapeille, hän käänsi sanan säilän myös suuria kansanjoukkoja vastaan. Hän ei voinut suvaita sitä hillitöntä mellastelua ja niitä väkivallan töitä, joita kurittomat joukot tekivät. Hän nuhteli myös niiden tuomittavaa voitonhimoa ja siveellistä vallattomuutta pian raskaiden tuomion aikojen jälkeen. Mutta "kun nämä ilmestykset oli esitetty ja luettu Rooman kaupungin asukkaille, niin he syttyivät tuhoisaan kiukkuun ja vihaan p. Birgittaa kohtaan, minkä tähden muutamat heidän joukostaan uhkasivat polttaa hänet elävältä, toiset pilkkasivat häntä ja sanoivat hänen olevan pois suunniltaan ja nimittivät noita-akaksi".
Nämä uhkaukset eivät kuitenkaan peloittaneet pohjolan tietäjää.
Yhtä tyyni ja rauhallinen kuin hän oli julistaessaan Lähettäjänsä
sanomaa maan mahtimiehille ja valtaherroille, yhtä levollisesti hän
suhtautui kadun levottomaan ja räyhäävään joukkoon. "Kun sinä omistat
minut, ei sinun tarvitse pelätä mitään", kuuluu hänelle Kristuksen
majesteettinen ääni. Ja turvallisesti hän yhdessä perheväkensä
kanssa virittää iltaisin hymnin "Ave maris stella" ("Terve meren
tähti") Neitsyt Marian kunniaksi. Siitä tuli sittemmin hänen
luostarikuntansa iltavirsi, jota veisataan vielä nytkin kaikissa
birgittalaisluostareissa. Kun Herra sitten kehoittaa häntä lähtemään
pois kaupungista, lähtee hän Farfan benediktiiniläisluostariin, jonka
munkit olivat tunnettuja kevytmielisyydestään.Munkit muuttuivat kuitenkin perin hurskaiksi Birgitan tullessa luostariin ja sanoivat, "ettei heidän ole tapana asua yhdessä naisten kanssa". Ja kun Birgitta ei saanut asuntoa luostarissa, niin hänen täytyi asua kurjassa hökkelissä luostarin lähellä yhdessä seuralaistensa kanssa. Mutta hökkeli ja hänen siellä saamansa ilmestykset vaikuttivat voimakkaasti hänen uskonnollisesti herkkään mieleensä. "Niinkuin sinä ennen olet asunut korkeissa ja ihanissa asunnoissa, niin saat nyt kokea, mitä minun pyhäni ovat saaneet kärsiä asuessaan maakuopissa."
Kaarinan liittyminen Birgittaan.
Maisteri Pietari oli seurannut Birgittaa Farfan luostariin. Mutta hän ei viihtynyt siellä kauan, vaan palasi takaisin Roomaan vastoin Birgitan toivomusta. Roomassa hän tapasi eräänä päivänä pyhän Pietarin kirkossa Birgitan tyttären Katariinan, joka seurueineen oli tullut sinne Ruotsista. Hänen saapumisensa Roomaan muodostui pian tärkeäksi tekijäksi Birgitan toiminnassa.
Katariina, Birgitan lempitytär, oli äitinsä tavoin syvästi uskonnollinen ja jalo nainen. Hän oli "hento ja hoikka kuin lilja", todellinen pohjoismainen kaunotar. Naimisissa hän oli ritari Eghard van Kyrenin kanssa. Hurskas keskiaikainen legenda on punonut harvinaisen kauniin muistojen seppeleen tämän jalon ja ylevän naisen muistolle. Otamme siitä seuraavan otteen, joka samalla erinomaisesti valaisee keskiaikaista hurskausihannetta ja siveellisyyskäsitteitä.
"Kun hän oli seitsenvuotias, tapahtui kerran, että hän, niinkuin lasten tapana on, huvitteli leikkimällä nukeilla. Mutta Jumala kaikkivaltias, joka oli valinnut hänet jo äidin kohdusta rakkautensa kohteeksi, tahtoi vieroittaa hänet kaikesta hulluttelusta, jottei mikään huikentelevaisuus tarttuisi hänen hentoon sieluunsa ja ruumiiseensa. Sen vuoksi Herra salli seuraavana yönä lukemattomien paholaisten tulla hänen luokseen nukkien hahmossa; ja ne tempasivat hänet vuoteesta, vetivät, heiluttivat ja kiskoivat häntä niin, että hän aamusella oli koko ruumis veressä.
"Tästä päivästä lähtien pyhä lapsi ei mennyt milloinkaan turhiin leikkeihin, vaan vetäytyi erilleen kaikista lapsista ja heidän vallattomista menoistaan, niin että kaikkia ihmetytti niin suuri vakavuus niin pienessä lapsessa.
"Kun tämä jalo rouva tuli naima-ikään, suostui hän vanhempainsa ja useitten herrojen ja ruhtinaitten neuvosta avioliittoon rehellisen herran, Eghard ritarin kanssa. Mutta yhä hän pani vakavan uskonsa ja lujan luottamuksensa Jeesukseen Kristukseen, joka lapsuudesta asti oli ollut kirjoitettuna hänen sydämeensä, että mies tahtoisi ja voisi suojella hänen neitseellisyytensä tahrattomana; ja hänen avullaan puhdas neitsyt sai ensimmäisenä yönä, kun he tulivat morsiusvuoteeseen, käännytetyksi rakkaan sulhasensa pyhillä neuvoillaan ja jumalisilla puheillaan niin, että tämä sitoutui valalla olemaan milloinkaan tahtomatta rikkoa hänen neitseellisyytensä puhtautta. Ja siitä hetkestä ja yöstä he rakastivat toisiaan sisäisesti puhtaassa, jumalallisessa rakkaudessa niinkuin sisarukset, eikä niinkuin aviopuolisot. Mies sanoi naista rakkaimmaksi sisarekseen eikä vaimokseen, ja vaimo häntä rakkaimmaksi veljekseen eikä miehekseen.
"Samalla he nyt, voittaakseen yhä enemmän ruumiinsa ja alistaakseen sen sielun valtaan, alkoivat harjoittaa mitä suurinta pidättyväisyyttä ja ruumiin hillitsemistä tietäen, että puhtaus ei säily milloinkaan ylellisyydessä ja että vatsan täyteys herättää jäsenten luvatonta liikettä. Sillä joka yö ruumiin kohtuullisen hoidon jälkeen he viipyivät kauan makuukammiossaan jumalisissa rukouksissa, huokauksissa ja polvistumisissa, kunnes levon kaipuu voitti heidän väsyneet ruumiinsa.
"Mutta minkälaista tämä lepo oli? Se oli heidän väsyneille ruumiilleen enemmän vaivaa ja levottomuutta kuin lepoa. Sillä nämä kaksi kuninkaallista lasta makasivat parhaassa ja kukoistavassa iässään useimmat yöt kumpikin lattialla käyttämättä mitään muita vaatteita kuin yksinkertaista verhoa allaan, pielustaa päänsä alla ja yksinkertaista viittaa tahi kaapua yllään."
Kun hänen äitinsä oli matkustanut Roomaan, niin hän alkoi kiihkeästi kaivata äitiään ja tahtoi päästä hänen luokseen. "Sydämensä voimakkaan kaipauksen kalvamana hän aivan kuihtui. Hän ei halunnut ruokaa eikä juomaa, eikä uni eikä mikään maailman ilo tahi lohdutus voinut tyynnyttää hänen kaipaustaan." Vihdoin hän sai mieheltään luvan matkustaa äitinsä luokse Roomaan, missä hän mukautui äitinsä ankaraan, luostarimaiseen elintapaan.
Birgitta kysyi tyttäreltään "Jumalan käskystä tahtooko hän Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi viipyä hänen luonaan Roomassa ja rakkaudesta häneen kärsiä köyhyyttä, surua ja ahdistusta ja kaikenlaista hankaluutta ja vaivaa". Tytär vastasi äitinsä kysymykseen haltioituneella antaumuksella, että hän ei ole ainoastaan valmis luopumaan isänmaastaan, ystävistään, sukulaisistaan, rikkauksistaan ja mukavasta elämästä, vaan vieläpä miehestäänkin, jota hän kuitenkin rakastaa enemmän kuin omaa ruumistaan, jos se vain on otollista Kristukselle. Ja hän saa vastauksen, kun hänen äidilleen sanotaan: "Neuvo tätä rouvaa viipymään luonasi jonkin aikaa, sillä hänen sielulleen on hyödyllisempää viipyä täällä kuin matkustaa kotiin."
Mutta pian Katariinan valtaa koti-ikävä. Häntä kyllästyttävät paastot ja alinomaiset käynnit pyhillä paikoilla. Lisäksi nuoret aatelismiehet ahdistavat häntä näillä retkillä hänen kauneutensa vuoksi. Ja niinpä hän suuressa tuskassa pyytää äidiltään lupaa saada matkustaa kotiin.
Äidin mielestä tällaiset ajatukset ovat vihollisen kiusauksia, "perkeleen takiaisia", ja hän rukoilee Herraa vapauttamaan tyttären sellaisista. Hänelle ilmoitetaan Eghardin sairastavan ja vihdoin sanotaan suoraan: "Se sairaus, joka vaivaa häntä, on merkkinä siitä, että hän kuolee. Ja kohtuullista on, että hänellä, jonka nyt pitää astua Kaikkivaltiaan eteen, on tiliselvitys käsissään ja että hänet vapautetaan lihallisista asioista. – Mutta tytärtäsi minä olen ohjaava ja varjeleva, kunnes hän tulee soveliaaksi siihen työhön, jonka minä olen iankaikkisuudesta ennakolta nähnyt ja jonka minä näen hyväksi näyttää hänelle."
Mutta kiusaukset eivät hellitä. Kiusaaja kuiskaa, että hänen sisaruksensa Ruotsissa voivat mitä suurimmassa levossa palvella Jumalaa syntymämaassaan, kun taas hänen täytyy viettää tätä kurjaa olemassaoloa; parempi olisi, ettei milloinkaan olisi nähnyt päivänvaloa, kuin elää tätä kuollutta elämää.
Kasvot käyvät kalpeiksi; silmät painuvat kuopille; ja rintaa raastaa valtava tuska ja ristiriitaiset ajatukset. Mutta silloin tulee myös apu. Hänelle sanotaan unessa: "Kuinka minä voin auttaa sinua, kun sinä ennen aikojasi halajat maallesi, unohdat lupauksesi, olet tottelematon äidillesi ja rippi-isällesi?" Katariina lupaa kuuliaisuutta, ja hänelle sanotaan: "Tottele äitiäsi ja ole avomielisempi rippi-isällesi!" ja niin vaikenevat kiusaajan kuiskaukset, ja Katariinasta tulee hiljainen pyhiinvaeltaja ja vaikeneva elämäntien matkamies, joka ei voi unohtaa "miten paljon hyvää tulee hiljaisuudesta ja miten määrättömän paljon pahaa puhumisesta". Hänestä tulee se sinetöity kaivo ja lukittu lähde, se uskollinen ja harras suuren äitinsä perinnäismuistojen vaalija, jollaisena hän esiintyy myöhemmin.
Jäänyt on maailman komeus ja korska. Jääneet ovat rikkaan ruotsalaisen vallasnaisen ylelliset tavat ja hieno aistikas asu, kun hän myöhemmin käy paikatuissa vaatteissa pitkin ikuisen kaupungin muistorikkaita katuja. Ja ylevät ja armorikkaat ovat ne tunnustuksen sanat, jotka hänelle myöhemmin sanotaan äidin kautta:
"Mene nyt ompelemaan jälleen kokoon tyttäresi puku, hänen, joka iloitsee enemmän paikatusta puvusta kuin uudesta ja joka mieluummin kantaa harmaata sarkaa kuin silkkiä ja muita kalliita kankaita. Autuas hän on ja hyvin käy hänelle, joka niin mielellään jätti kaikki maailman tavarat. Hän jätti myöskin miehensä hänen luvallaan ja suostumuksellaan. Hänen ruumistaan hän rakasti enemmän kuin itseään ja hänen sieluaan enemmän kuin kummankaan ruumista. Hän luopui veljistä ja sisarista, sukulaisista ja ystävistä ruumiillisesti, auttaakseen heitä hengellisesti. Ja sentähden, että hän jätti sukulaiset ja ystävät Jumalan vuoksi, sentähden ovat nyt kaikki hänen syntinsä anteeksi annetut. – Koska hän jätti puolisonsa, annetaan hänelle taivaan Ylkä, Jeesus Kristus, Jumalan Poika. Ja kaikki ne, jotka rakastavat häntä, tulevat lähemmäksi Jumalaa hänen tähtensä."
Katariinan suureksi kristillisen rakkauden työksi muodostui nyt hänen jalon äitinsä ulkonainen auttaminen ja henkinen tukeminen yksinäisyyden ja koettelemusten hetkinä ja myöhemmin hänen suurien perinnäismuistojensa vaaliminen. Ja hellällä antaumuksella hän suoritti molemmat nämä tehtävät. Usein hän yön hiljaisina hetkinä hiipi äitinsä karun ja kylmän vuoteen luokse ja levitti viittansa hänen ylleen.
Äitinsä kuoleman jälkeen hän ei ryhtynyt mihinkään itsenäiseen hengelliseen toimintaan ja voimakkaisiin otteisiin, vaikka hänellä olisi ollut siihen erinomainen tilaisuus yhdessä Katariina Sienalaisen kanssa, vaan tyytyi hoitamaan yksinomaan äidin jälkeenjättämää rikasta hengellistä perintöä.
Rooman leski.
Viivyttyään jonkin aikaa Farfan luostarissa Birgitta palasi takaisin Roomaan, josta tuli hänen elämäntyönsä päänäyttämö ja jossa hän vaikutti kuolemaansa asti, lähes kaksi ja puoli vuosikymmentä. Bollandistien julkaisemassa valtavassa suurteoksessa Acta Sanctorum, Pyhäin Teot, hänelle annetaan nimi Vidua Romae, Rooman leski, mainitsematta hänen isänmaataan.
Hänen tärkein tehtävänsä Roomassa oli odottaa paavien palaamista "Baabelin vankeudesta", jotta hän sitten saisi vahvistuksen luostarisäännölleen. Tämän vallasnaisen suonissa virtaili pohjolan viikinkien uljas veri, joka halveksi Avignonia ja odotti ikuisessa kaupungissa elämäntyönsä ratkaisua. Mutta hän ei istunut toimettomana kädet ristissä, vaan käytti aikansa hyödylliseen työhön tarkan ja huolellisesti laaditun päiväjärjestyksen mukaan.
Seitsemän kukkulan kaupunki on kaikkina aikoina haastanut merkillisen kiehtovaa ja mystillistä kieltä jokaiselle sydämelle, jota vavahduttaa antiikin sankarimaailma, renessanssin heräävät, luovat voimat ja Kristillisen kirkon mainehikas menneisyys. Mutta harvassa lienevät kuitenkin ne henkilöt, jotka ovat niin täydellisesti sulautuneet ikuisen kaupungin psyykeen, sen sieluun, ja omaksuneet sen kuin tämä pohjolan suuri näkijä. Ja tässä jos missään Birgitta osoittautuu keskiajan hurskauselämän esikuvalliseksi edustajaksi ja oman aikansa lapseksi. Jumalanpelko ja hurskaus oli hänellä veressä. Sitä hän oli imenyt emonsa rinnoilla, ja syvälle vakavan ja määrätietoisen hurskauden ja jumalanpelon maaperään tunkeutuivat hänen suuren sukunsa juuret niin hyvin isän kuin äidinkin puolelta. Mutta kaikella hurskauselämällä Birgitan uskonnollisessa kokemuksessa oli aitokatolinen väritys. Ihmeteltävää ei näin ollen ole, että hänen henkensä liikkui oikeassa elementissään hengittäessään Rooman suurten muistojen ja mainehikkaan menneisyyden kyllästämää ilmaa.
Rukouselämäänsä ja hartaudenharjoituksiaan hän vaali samalla antaumuksella ja kiintymyksellä kuin kotimaassaankin. Mutta täällä tulivat hyvin tärkeänä tekijänä lisäksi käynnit Rooman lukuisilla pyhillä paikoilla. Ne kuuluivat säännölliseen päiväjärjestykseen. Mikään ei voinut estää häntä niistä. "Hän välitti yhtä vähän ankarasta pakkasesta kuin kesän helteestä tahi vaivalloisten teiden vaikeuksista tahi lumesta tahi sateesta tahi raekuuroista, vaan kävi kirkon määräämillä paikoilla."
Erehtyisimme kuitenkin suuresti, jos kuvittelisimme, että nämä päivittäiset pyhiinvaellukset olivat hänelle pelkkää koneellista hartaudenharjoitusta ja muistojen palvontaa. Sitä ne eivät olleet, vaan yhtä suurella syyllä voisimme kenties nimittää näitä päivittäisiä retkeilyjä seurustelutilaisuuksiksi, jolloin hän asettui yhteyteen ja vuorovaikutukseen näkymättömän maailman kanssa. Milloin hän ilmestyksessä keskustelee p. Agneksen, milloin Paavalin ja Laurentiuksen kanssa, mainitaksemme vain muutamia näistä Birgitan ylhäisistä toismaailmaisista tuttavuuksista. Kerran Johannes sanoo hänelle: "Oi tytär, istu polvelleni!" Mutta samalla pyhä äiti lisää selvyyden vuoksi: "Sinä, tytär, käsitä tämä hengellisesti!"
Jos Birgitta olisi elänyt ja tahtonut elää säätynsä arvon mukaisesti, niin hänen olisi tullut ratsastaa, kuten oli tapana Rooman ylhäisöpiireissä. Niin ei tämä jalo nainen, jonka koko elämä oli yhtenäistä katkeamatonta pyhiinvaellusta, kuitenkaan tehnyt. Jalkaisin hän kulki tuulista ja tuiskuista välittämättä pitkin Rooman ahtaita, likaisia katuja. Ja kauhistuen hän katseli korskeiden maailman- ja kirkonmiesten elämää, kun nämä karahuttivat hänen ohitseen komeilla ratsuillaan. "Tunnen ihmisen, joka näki, että kun hallitusmiehet ja kardinaalit kiepsauttivat jalkansa ylpeästi ylös ratsastaakseen suurilla hevosillaan, niin silloin kiepsauttivat myös perkeleet, pyövelin pukuun pukeutuneina, jalkansa ylös ja kiipesivät näiden hallitusmiesten kauloille ja istuivat irvistellen."
Eikä tämä ruumiillisesti hento, mutta henkisesti väkevä nainen, jota Roomassa olon loppuaikoina alkoi painaa vuosien kuorma, kulkenut suinkaan laahustaen, sillä häntä kannattivat korkeammat voimat. Useammin kuin yhden kerran hänen nähtiin säteilevän iloa ja uhkuvan voimaa. Nikolaus Orsini kertoo seuraavan tapauksen, jonka hänelle kertoi eräs munkki Johannes Pornaciolainen.
Mainittu munkki kohtasi eräänä aamuna Birgitan aivan Kolosseumin lähellä hänen ollessaan matkalla Lateraanikirkkoon. Tällöin hän säteili yliluonnollista valoa, eikä hän näyttänyt kävelevän maata pitkin, vaan liitelevän.
Birgitan päiväjärjestys oli seuraava.
Lepoa kahdeksan tuntia, klo 8-4. Tähän kuului kuitenkin rukoushetki keskiyöllä, ja muulloinkin hän lyhensi säännöllisesti lepoaikaansa. Sitten käytettiin neljä tuntia hartauteen, minkä jälkeen tuli kahden tunnin aamiaisaika, jolloin luettiin ääneen. Päivällä oli erilaisia tehtäviä. Hän kävi pyhillä paikoilla, opiskeli latinaa ja kirjoitteli näkyjään äidinkielellään, jotka sitten rippi-isä käänsi latinaksi. Toisinaan hän kirjoitti "enkelin sanelun mukaan". Sekä omain että Kaarinan ja palvelijattaren vaatteiden paikkaamiseen meni myös aikaa. Paikkasipa hän toisinaan San Lorenzon kirkon lähellä oleskelevien kerjäläistenkin vaatteita. Paljon kävi hänen luonaan vieraita, varsinkin ruotsalaisia pyhiinvaeltajia. Aika klo 4-6 käytettiin hartaudenharjoituksiin. Sitten tuli illallinen ja vapaata seurustelua.
Hänellä oli erikoisia rukouksia, joita hän lausui pukeutuessaan ja ruvetessaan ruoalle tahi laskeutuessaan levolle. Kristus oli opettanut hänelle seuraavan iltarukouksen: "Kun menet nukkumaan, niin sano: 'Siunattu ole Sinä, Jumala, joka olet valmistanut meille ajan ruumiin ja sielun virkistystä ja lepoa varten. Rukoilen Sinua: Suo minun ruumiilleni lepo tänä yönä ja kätke minut vahingoittumattomana vihamiesten väkivallalta ja vilpiltä!"
Perjantai oli suuri ripin ja itsetutkistelemuksen päivä, Silloin palvelijattaren tuli polttaa hänen liian nopeaa kieltään ja valaa hänen käsivarsilleen palavaa vahaa. Ja kun niihin sitten nousi rakkoja ja palohaavoja, niin hän kynsillään repi ne auki. Ennen olivat hänen vartaloaan verhonneet kallisarvoiset turkikset. Mennessään ulos hän heitti nyt hartioilleen kuluneen viitan ja kävi paikatussa hameessa. Näin hän pyrki seuraamaan tuskien ja kipujen miestä elämän kaidalla tiellä ja painamaan alas sitä luontaista sukuylpeyttä ja hallitsijaverta, joka virtaili hänen suonissaan, ja oppimaan kristillisen nöyryyden ja sävyisyyden jaloa ja vaikeastiopittavaa taitoa. "Älä pidä omaa ajatustasi viisaampana kuin muiden ihmisten ja jätä koko tahtosi Jumalalle ja ole valmis kaikkeen siihen, mitä Jumala tahtoo."
Mutta tämä käytännöllisen uudestisyntymisen tie ei ollut entiselle Ulfåsan valtijattarelie ja kuningatar Blankan hovirouvalle vähääkään helpompi kuin muillekaan kuolevaisille. Siinä kysyttiin vakavaa taistelua ja päättävää mieltä. Toisinaan perkele tuli keskellä rippiä, kun hän tuttavallisesti seurusteli taivaallisen Ylkänsä kanssa, kuiskaamaan hänen korvaansa: "Sinä olet kasvanut ylellisyydessä, miten sinä tahdot tehdä tahi ryhtyä sellaiseen, johon et ole tottunut? Kaikki eivät jaksa olla täydellisiä, tyydy olemaan yksi monista, miksi pyrit suurempiin päämääriin? Miksi ryhdyt sellaiseen, mitä et voi kestää joutuessasi kaikkien pilkkaamaksi, jos nöyrryt niin paljon?"
Melkein koko Roomassa-olonsa ajan Birgitta sai taistella suuria taloudellisia vaikeuksia vastaan, vaikeuksia, joilla toisinaan oli suorastaan uhkaava ja nöyryyttävä luonne. Hänellä itsellään oli suurehko perhepiiri. Siihen kuului hänen ohellaan Katariina, maisteri Pietari Skeningeläinen, joka hoiti hänen talouttaan, ja palvelijoita. Edelleen olivat hänen seuruettaan piispa Altons Jaenilainen ja hänen perhekappalaisensa Gudmar Fredrikinpoika.
Hänen läheisiään oli myös ritari Maunu Pietarinpoika Ekan suvusta. "Tämä oli ensinnä naimisissa ja tuli sitten Roomaan p. Birgitan kanssa, viipyi siellä hänen elinaikanaan useita vuosia ja seurasi häntä sitten myös pyhään maahan. Sen jälkeen hänet Jumalan ilmoituksen mukaan vihittiin papiksi, kun hän oli niitä henkilöitä, joiden p. Birgitta vähän ennen kuolemaansa oli hengessä nähnyt seisovan Jumalan edessä."
Huomattavia menoja tuotti hänelle myös se laaja vieraanvaraisuus, jota hän osoitti pohjoismaalaisille, erittäinkin ruotsalaisille pyhiinvaeltajille. Hänen kodissaan käyville roomalaisille tuttaville ja kerjäläisille meni myös jonkin verran.
Tultuaan Roomaan hän eli aluksi Ruotsista tuomillaan varoilla, ja muutoinkin olivat olosuhteet hänelle suotuisat. Hän sai asettua asumaan erääseen San Lorenzon kirkon läheisyydessä olevaan taloon. Tämä talo kuului kardinaalikollegiolle, ja sitä hallitsi Klemens VI:n veli kardinaali Hugo de Beaufort, sittemmin paavi Gregorius XI. Silloin tällöin hän sai myös lähetyksiä Ruotsista.
Mutta pian hätä alkoi kolkuttaa ylhäisen miehen lesken ovelle. Lähetykset kotimaasta kävivät harvinaisemmiksi tahi niitä ei saapunut lainkaan. Hänen oli silloin pakko turvautua toisiin keinoihin. Hän möi kaikki tarpeettomat esineet ja lainasi tutuilta roomalaisilta tahi pyhiinvaeltajilta. Mutta ajan mittaan ei sekään auttanut. Ja kerran entisen ylimysnaisen ja hovirouvan täytyi asettua kerjäläisten pariin San Lorenzon kirkon edustalle.
Toisinaan tuli apu aivan kuin ihme.
Erään kerran juoksi hänen luonaan saamamiehiä, eikä hänen auttanut muu kuin määrätä päivä, jolloin hän maksaisi velkansa. Ja juuri samana päivänä tuli lähetys Ruotsista.
Toisen kerran hän raskaan koettelemuksen ajan jälkeen sai kuolleen miniänsä rouva Gitzlan kallisarvoisen kultakruunun. Myymällä sen hän sai niin paljon, että tuli sillä toimeen kokonaista kaksi vuotta.
Kerran hän sai Daavidin tavoin syödä esillepanoleipiä, joita hänen ei olisi ollut lupa syödä. Muuan räätäli Pietari Ruotsista oli matkalla pyhään maahan. Hän lainasi matkarahansa Birgitalle; ja palasi takaisin Ruotsiin, missä sai omansa takaisin Birgitan omaisilta.
Kerran Birgitta joutui kokemaan, mitä merkitsee olla koditon. Hän sai määräyksen muuttaa kardinaalin talosta. Hän joutui tavattoman vaikeaan asemaan, sillä hän ei saanut mistään uutta asuntoa, vaikka miten etsi. Kaksi päivää ennen kuun loppua hän jo aikoi muuttaa tavalliseen majataloon, kun ei muuta neuvoa ollut. Silloin Kristus lohdutti häntä näyssä ja kehoitti häntä olemaan turvallisella mielin, sillä hänen ei tarvitse muuttaa. Hän vain saa kokea, miltä tuntuu olla koditon, jotta voisi olla sitä ystävällisempi ja vieraanvaraisempi kodittomille ja pyhiinvaeltajille. Ja kardinaali peruuttikin muuttokäskyn.
Mutta tämä koettelemus muuttui hänelle suureksi siunaukseksi. Hänen hätänsä oli liikuttanut hänen roomalaisen ystävättärensä Franzesca Papuzerin (Papazurin) sydäntä, ja tämä lahjoitti hänelle uhkean puutarhan ympäröimän talonsa Piazza Farnesen varrella. Talo oli Tiberin lähellä, sen edessä oli laidunmaata, ja sitä paitsi siihen kuului pari pienempää aluetta muualla kaupungissa. Tästä talosta tuli sitten ruotsalaisen vieraanvaraisuuden tyyssija ikuisessa kaupungissa, ja se on vieläkin olemassa nimellä Casa di Santa Brigida.
Taloudelliset seikat eivät olleet ainoat, jotka tuottivat huolta Birgitalle. Raskaampana hänen sydäntään painoi huoli ihanasta ja kukkeasta tyttärestä Kaarina rouvasta, jota Rooman nuoret kevytmieliset aatelismiehet ahdistelivat julkisesti kadulla. Naiset olivat monta kertaa todellisessa hädässä, ja ihmeellisiä tapauksia kerrotaan heidän pelastumisestaan.
Kerran Kaarinaa ahdisti nuori Orsini. Silloin Herra löi sokeudella tämän nuoren ylimyksen. Tuntiessaan Jumalan väkevän käden painon hän nöyrtyi, ja hänestä tuli sitten Birgitan suojelija.
Birgitan suhdetta ruotsalaisiin pyhiinvaeltajiin kuvaa seuraava tapaus.
Roomaan oli saapunut pyhiinvaellusmatkalle Birgitan lanko marski Kustaa Tuunenpoika Sture. Birgitan läheisyydessä hänet valtasi voimakas iankaikkisen elämän kaipuu. Hän kulki katumuksentekijänä paljain päin Rooman pyhissä paikoissa ja rukoili Jumalaa, ettei hänen enää tarvitsisi lähteä kotimaahan, "jottei mahdollisesti lankeaisi takaisin entisiin synteihinsä". Mutta lähtöpäivä läheni, ja hänen oli pakko lähteä paluumatkalle kaukaiseen pohjolaan virkansa vuoksi. Mutta kun hän oli tullut Montefiasconeen, toteutui hänen toivonsa. Hänen pyhiinvaellusmatkansa päättyi, ja hän sai siirtyä parempaan elämään ja ihanampaan isänmaahan.
Kotimaan kanssa Birgitta oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa, erittäinkin ensi aikoina. Hän lähetti sanomia ja kirjeitä ja sai tiedonantoja sieltä. Hänen mieltään kiinnostivat omaisia ja sukulaisia koskevat asiat, samoin kuin valtakunnan hallitus ja kohtalot.
Hänen nuorin tyttärensä Ingeborg, jonka hän oli jättänyt Risebergan luostariin, kuoli. Hän koetti kantaa surunsa miehuullisesti iloiten siitä, "että Kristus oli ottanut: pois hänen pikku lemmikkinsä ennenkuin maailma oli ehtinyt kiehtoa häntä". Mutta rukouskammiosta kuului kuitenkin itkua ja nyyhkytyksiä.
Toisen tyttären Cecilian oli Karl ottanut pois Skeningen luostarista. Tämä sanoma haavoitti syvästi äidin sydäntä, mutta hän mukautui kuitenkin ajatellessaan, että on parempi olla poissa luostarista, jos vain ruumis on vangittu sinne, mutta mieli asuu sen ulkopuolella.
Pojalleen Birgerille, Neriken laamannille, hän lähetti seuraavan ihanan rukouksen, jota tämän tuli lukea päivittäin.
"Oi Herra, kaikkivaltias Jumala, armollinen Isä, minä rukoilen Sinua rakastetun Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta: ole minulle armollinen ja laupias! Opeta minua joka hetki, että syvällä vakavuudella ja ahkeruudella tänä päivänä voisin ajatella Sinun katkeraa kärsimistäsi ja kuolemaasi, jonka Sinun Poikasi Jeesus Kristus on kärsinyt ja kuollut minun, syntisraukan tähden. Varjele minua pahasta ja äkillisestä kuolemasta, perkeleen petoksesta ja voimasta, vallasta ja hirmuhallituksesta ja kaikesta pahasta ruumiin ja sielun puolesta. Anna minulle myöskin, Herra Jumala, niin pitkä elinaika, että saisin Hänen pyhän ruumiinsa viimeiseksi ruoakseni ja Hänen pyhän verensä viimeiseksi juomakseni. Oi Herra Jumala, suo minulle terveyttä ja voimia, hyvää onnea ja menestystä, ja varusta minut kaikella hyvällä, jos niin on Sinun jumalallinen tahtosi. Suo tämä minulle armollisesti Kristuksen Jeesuksen tähden! Amen."
Ruotsin sekavien valtiollisten olojen kehitystä Birgitta seurasi suurella mielenkiinnolla ja koetti omalla tavallaan johtaa sitä oikeaan suuntaan. Siellä vaikuttivat kuitenkin sellaiset voimat, ettei edes Birgitan rautainen tarmo, peloton rohkeus ja isänmaallisesti ajatteleva mieli voinut muuttaa niiden suuntaa.
Ruotsi oli Maunu Eerikinpojan hallituksen loppuaikoina kuninkaan vallan vähentyessä ja aateliston vallan suunnattomasti kasvaessa sekä sisäisten että ulkonaisten onnettomuuksien vaikutuksesta joutunut heikkouden ja jonkinlaisen hajaannuksen tilaan.
Vaikeuksia tuotti varsinkin valtakunnan kurja taloudellinen asema. Holsteinilaisille, joille Tanskan kuningas oli pantannut Etelä-Ruotsin maakunnat, oli maksettava lunnaiksi silloisissa oloissa huikea summa, joka vastasi n. 150 miljoonaa Suomen markkaa. Sen hankkimiseksi kuninkaan oli pakko pantata suuri osa kruunun tiloista, joiden tulot olisi tullut käyttää valtakunnan hallitukseen. Tämän johdosta kuningas joutui niin suureen rahapulaan, että hänen oli pakko pantata molemmat kruununsa ulkomaille. Ja kun huomattavimmat ylimykset olivat menneet takuuseen mainitusta summasta, niin kuningas tuli riippuvaiseksi heistä, ja kuninkaalta puuttui voimakeinoja pitää kurissa yhä mahtavammiksi paisuvia ylimyksiä.
Kun Tanska sitten Valdemar Atterdagin aikana voimistui, niin se anasti takaisin edellämainitut maakunnat. Mutta Tanskan kuningas ei tyytynyt vielä tähänkään. Syödessä ruokahalu kasvaa, sanotaan. Ja niinpä tämä kuningas, "susi", kuten Birgitta nimitti häntä kuvaavasti, päästyään paistin makuun päätti leikata Ruotsin valtakunnan ruumiista vielä yhden herkullisen kappaleen: hän valtasi Gotlannin saaren, joka Maunu Ladonlukon ajoista oli tunnustanut Ruotsin kuninkaan hallitsijakseen, ja ryösti perin pohjin mahtavan hansakaupungin Visbyn, "Itämeren helmen". Tämä kaupunki oli tavattoman rikas. Vanhassa laulussa sanottiin, että sen asukkaat punnitsivat kultaa leiviskävaa'alla ja pelasivat jalokivistä; siat söivät siellä hopeakaukaloista. Kuvaavaa ajan tavoille ja kaupungin rikkauksille oli, että kuningas Valdemar käski Visbyn asukkaita tuomaan kolme suurinta oluttynnyriä torille ja täyttämään ne kullalla ja hopealla. Nämä aarteet hän sitten vei ryöstösaaliina omiin laivoihinsa.
Birgitta oli varoittanut vakavasti Maunu Eerikinpoikaa Valdemar Atterdagin ystävyydestä. Ilmestyksessä sanotaan Maunu kuninkaalle näin:
"Mitä susi tekee muuta kuin ahmii, repii ja nielee. Sentähden minä sanon, että jos hän tahtoo saavuttaa minun ystävyyteni, niin olkoon hän varuillaan ja erottautukoon hänen ystävyydestään ja seurustelustaan älköönkä suoko hänelle pienintäkään jalanalaa maata, jota hän pyytää häneltä. Ja älköön hän auttako häntä lahjoillaan tahi miehillään, sillä hänellä on lampaan villa, mutta hänen janonsa on sammumaton, ja petoksen myrkky on hänen sydämessään. Mutta jos kuningas kuuntelee hänen neuvojaan ja tahtoo omistaa hänen ystävyytensä ja lyöttäytyy yksiin hänen kanssaan ja luottaa häneen täydellisesti, niin minä hylkään hänet ja hän joutuu minun epäsuosiooni ja tulee puheenparreksi monen pilkkakirveen suussa, jotka sanovat: 'Kas, kuningas muistuttaa enemmän aasia kuin kruunattua päämiestä.' Ja katsokoon samalla, ettei menetä valtakuntaansa surullisesti."
Yhtä ankarasti Herra tuomitsee kuningatar Blankan aikomuksen solmia sukulaisuussuhteita Tanskan kuningashuoneen kanssa.
"Tämä kuningatar, joka ennen oli minulle rakas, on nyt tehnyt täysikäännöksen ja suunnittelee vastoin minun tahtoani suden siemenestä avioliiton hedelmää oman hedelmänsä kanssa. Sentähden hän tietäköön varmasti, ettei hän saa iloita hedelmästä ja ettei hänen hedelmänsä juurru syvään eivätkä asukkaat saa iloita perillisestä, koska kuninkaalla ei ole oikeutta valtakuntaan, kun nuorempi on korvannut vanhemman."
Viimeksimainituilla sanoilla Birgitta viittaa siihen epäviisaaseen valtiotekoon, että kuninkaan nuorempi poika Haakon asetettiin Norjan kuninkaaksi, jolloin Norja itsenäistyi ja yhteys molempien valtakuntain välillä särkyi. Birgitan mielestä olisi Norjan kuninkaaksi tullut valita kuninkaan vanhempi poika Eerik, jolloin valtakuntain välinen yhteys olisi säilynyt.
Tilanne muodostui vihdoin kuninkaalle niin vaikeaksi, että hänen oli pakko paeta valtakunnasta ja mennä poikansa Haakonin luo Norjaan. Siellä hän eli loppuikänsä kansan rakastamana ja kuoli lähes 60-vuotiaana merihädässä. Hän oli purjehtimassa merellä, kun myrsky äkkiä yllätti hänet ja laiva oli hukkumaisillaan kareihin. Kuningas hyppäsi mereen ja ui rantaan, mutta kuoli saamaansa kouristuskohtaukseen.
Näin päättyi Maunu kuninkaan tarina, ja samalla se oli viimeinen näytös mahtavan Folkunga-suvun suuressa murhenäytelmässä. Tämä suku, lähinnä juuri Maunu Eerikinpoika, jonka hallitus alkoi niin suotuisissa olosuhteissa, olisi voinut laskea lujan pohjan Ruotsin suuruudelle. Mutta suvun hallitseva haara sortui sukupuuttoon keskinäisten riitojen, eripuraisuuden ja kateuden tähden, ja valtakunta jäi sisälliseen ja ulkonaiseen heikkoudentilaan. Maunulta puuttui sitä siveellistä vakavuutta, ryhtiä ja luonteenlujuutta, jota ankara aika vaati, ja siksi hänen elämäntyönsä luhistui.
Ruotsin ylimykset tarjosivat kuningaskruunua saksalaiselle ruhtinaalle Albrekt Mecklenburgilaiselle. Hän oli aikansa viekkaimpia, tunnottomimpia ja häikäilemättömimpiä ruhtinaita. Birgitta oli vakavasti varoittanut kuningasta tästä ovelasta saksalaisesta, jota hän nimitti ketuksi.
"Kuningas etsii ja toivoo ketun apua ja ystävyyttä. Mutta mikäpä ketun tapana on muu kuin teeskentelevästi olla olevinaan kuollut, jotta se voisi pyydystää yksinkertaisia lintuja. Ja jos se pääsee hanhelaan, niin se ei tyydy vain yhden hanhen syömiseen, vaan se tappaa kaikki. Samoin tämäkin. Jos hän saa osan maasta, niin hän ei tyydy ennenkuin saa enemmän. Ja silloin hän kylvää epäsopua, sillä maan syntyperäiset miehet eivät viihdy yhdessä ulkomaalaisten kanssa. Sentähden varottakoon hänen seuraansa niinkuin myrkkyä suihkuttavan käärmeen, sillä jos hänellä on menestystä, niin hän saattaa maan perikatoon ja kynii yksinkertaiset hanhet. Sentähden tuleekin kuninkaan ja valtakunnan neuvonantajain tehdä voitavansa, että ne rahat, jotka on annettu hänelle huomenlahjaksi, maksetaan hänelle, sillä, kuten sananlasku sanoo: parempi on olla varhain varuillaan kuin myöhään katua."
Mutta kävi kuten Birgitta oli ennustanut. "Jo he ovat kyykäärmeen naaraasta koroittaneet itselleen pään, joka voi kyniä sulat, mutta ei voi tuoda tervehtymistä. Mutta tämä ei ole koituva heille suureksi iloksi eikä lisäävä oikeutta, sillä tämä jälkeläinen on minulle vastenmielinen, ja hänen iloista alkuaan on synkentävä surullinen loppu."
Ruotsalaiset valitsivat kuninkaakseen Albrektin, mutta kun tämä Bo Joninpoika Gripin kuoleman jälkeen koetti anastaa hänen tiluksensa, niin ylimykset karkoittivat hänetkin.
Albrekt Mecklenburgilaisen nousemiseen Ruotsin valtaistuimelle loppui Birgitan valtiollinen vaikutusvalta Ruotsissa, ja hän omistautui kokonaan omille uskonnollisille aatteilleen, lähinnä suunnittelemansa uuden luostarikunnan perustamiselle.
Tarkasteltuamme näin Birgitan yksityiselämää Roomassa ja hänen suhteitaan kotimaahan, siirrymme katselemaan lähemmin hänen Rooman-kautensa kirkkopoliittista puolta.
Sanoimme edellä, että Birgitan oleskelemisella Roomassa oli kahdenlainen tarkoitus: saada vahvistus omalle luostarisäännölleen ja koettaa taivuttaa paavi muuttamaan Avignonista takaisin Roomaan. Edellinen oli epäilemättä hänen päätarkoituksensa, mutta Italian silloisten olojen vaikutuksesta astui jälkimmäinen myöhemmin enemmän etualalle. Käytännössä nämä molemmat kysymykset kytkeytyivät toisiinsa sangen läheisesti ja toteutuivat melkein samanaikaisesti. Tämä taasen johtui siitä asenteesta, minkä hän oli omaksunut kirkkoon ja paavinvaltaan nähden.
Birgitan toiminta tähtäsi pohjimmaltaan voimakkaan uskonnollissiveellisen uudistuksen syntymiseen niin hyvin kirkon piirissä kuin silloisessa maailmassa yleensä. Samalla hän näki, että tämän uudistuksen pahimpia esteitä oli paavinvallan rappeutuneisuus ja papiston ja munkiston maallismielisyys ja siveellinen turmelus. Mutta siitä huolimatta hänellä oli korkea käsitys paavin vallasta, ja hänestä oli syvästi nöyryyttävää, että paavi, kristikunnan hengellinen päämies, eli maanpakolaisena Ranskassa. Ja niinpä hän päättikin olla menemättä sinne paavin luo ja asettui sitkeästi ja uskollisesti odottamaan paavin palaamista takaisin ikuiseen kaupunkiin. Tätä hänen päätöstään ei mikään saanut järkkymään. Ja kun paavit vitkastelivat ja kieltäytyivät tulemasta, niin hän lähetti heille Avignoniin salamoivia parannuskehoituksia ja tuomionuhkauksia.
Kun paavi Klemens VI kuoli 1352, niin hän huudahti: "Siunattu olkoon tämä päivä, mutta ei tämä paavi!" Sillä sen sijaan, että tämä turmeltunut kirkon pää olisi huutanut: "Tulkaa ja te löydätte levon sieluillenne!" hän huusi: "Tulkaa ja katsokaa minua, joka loistossa ja prameudessa olen suurempi kuin Salomo! Tulkaa minun palatsiini ja tyhjentäkää kukkaronne, jotta saisitte sielujenne kadotuksen!" Ja siksipä Jumala onkin tuomitseva hänet Pietarin lampaiden turmelijana.
Klemens VI:ta seurasi Innocentius VI, paavi, joka oli "parempaa malmia". Tätä taasen seurasi Urbanus V. Viimeksimainittua Birgitta vertasi hienoon kultaan, joka on hyvää kalliisiin esineisiin, mutta häntä vaivasivat maalliset huolet.
Birgittaa käskettiin kirjoittamaan hänelle: "Sano hänelle sentähden minun nimessäni: 'Sinun aikasi on lyhyt. Nouse sentähden ja katso, miten sielut, jotka olen uskonut sinulle, voivat pelastua.'" Samalla häntä kehoitetaan vahvistamaan Birgitan luostarisääntö. "Vahvista sinä sentähden ihmisten edessä se, mikä on pyhitetty minun taivaan valtakuntani sotajoukkojen edessä!" Mutta samalla sanotaan Birgitalle itselleen: "Mutta sinä, minun morsiameni, jolle olen antanut armoni, ellet saa paavin käskykirjettä ja sinettiä, niin riittäköön sinulle minun siunaukseni. Ja minä täytän ja vahvistan sanani, ja kaikki pyhät ovat minun todistajani."
Tämän paavin aikana toteutuivat kuitenkin hänen molemmat suuret toiveensa: hän sai nähdä paavin palaavan takaisin Roomaan ja samalla hän sai myös vahvistuksen omalle luostarikunnalleen.
Paavit olivat saaneet eri tahoilta kehoituksen palata takaisin Roomaan, ja 1367 Urbanus palasi suurella loistolla ja komeudella. Italian etevimmät kaupungit olivat lähettäneet kaleereja noutamaan paavia ja hänen seuruettaan.
Paavi nousi maihin Cornetossa, mistä hän lähti Viterbohon, joka on Rooman pohjoispuolella vähän etelään Bolsena järvestä. Sinne oli häntä varten asetettu kuntoon erikoinen linna asunnoksi. Lokakuun 16. p:nä hän lähti Roomaan suunnattomien kansanjoukkojen saattamana. Hänen edellään kulki erään ruhtinaan komentama 1,000-miehinen ratsujoukko, ja Savoijin ruhtinas Amadeus VI talutti hänen hevostaan. Juhlasaatossa seurasi sitten 2,000 kaikkiin arvoluokkiin kuuluvaa hengellistä. Saman kuun 30. p:nä paavi sitten luki ensimmäisen kerran messun Pietarin kirkon pääalttarilta.
Nyt huomasi Birgitta vihdoinkin koittaneen ajan, jolloin toteutuisi hänen elämänsä suurin unelma ja hänellä olisi mahdollisuus saada vahvistus luostarisäännölleen. Ja tässä mielessä hän ryhtyi tarmokkaaseen toimintaan. Miten pian hän pääsi paavin puheille, ei ole varmasti todistettavissa. Mutta sen sijaan hän ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin.
Hän kirjoitti keisari Kaarle IV:lle. Ja kun tämä kesällä 1368 tuli Italiaan, niin Birgitta anoi hänen apuaan. Syksyllä samana vuonna paavi tuli toisen kerran juhlakulkueessa Roomaan. Tällöin itse keisari otti hänet vastaan kaupungin portilla ja talutti suitsista hänen hevostaan Pietarin kirkon portaille asti.
Antaakseen sanoilleen pontta ja todistaakseen näkyväisellä tavalla ylhäisen syntyperänsä Birgitta kutsui Roomaan molemmat poikansa Kaarlen ja Birgerin, jotta he olisivat hänen seurassaan, kun hän pääsi paavin puheille. Tätä kohtausta kuvailee Margareeta Klauntytär, Vadstenan luostarin abbedissa mainitun luostarin pöytäkirjassa seuraavasti.
"Kun pyhä Birgitta oli oleskellut Roomassa muutamia vuosia, käski meidän Herramme häntä antamaan poikainsa tulla paavin eteen ritariasussaan, todistukseksi hänestä, kuka hän oli, ja jotta niillä asioilla, jotka Jumala oli jättänyt hänen hoidettavakseen, olisi sitä parempi menestys. Silloin saapuivat Roomaan molemmat, Kaarle herra ja Birger herra. Jonkin aikaa sen jälkeen, kun he olivat tulleet sinne, p. Birgitta otti heidät molemmat mukaansa ja meni paavin puheille. Silloin oli Birger herralla yllään silkkipuku, joka ulottui jalkoihin asti, ja vyö, jota hän tavallisesti kantoi, ja hän oli joka suhteessa puettu mitä säädyllisimmällä tavalla. Mutta Kaarle herra oli pukeutunut ritariasuun tavalla, jota noudattavat ne, jotka rakastavat maailmaa: siihen kuului hopeavyö, kulkusvyö, ritariketju ja kaulanauha, niinkuin silloin tapa oli. Ja yllään hänellä oli kärpännahkainen takki, ja nahat oli kokonaan täytetty sekä ylhäällä että alhaalla, ja kun hän liikkui näytti siltä kuin kaikki eläimet olisivat olleet eläviä ja ikäänkuin toiset olisivat juosseet ylös, toiset alas; ja jokaisella eläimellä oli kultainen kello kaulassa ja kultarengas suussa. Kun paavi oli nähnyt heidät molemmat, niin hän sanoi Birger herralle: 'Sinä olet äidin poika'; mutta Kaarle herralle hän sanoi: 'Sinä olet maailman poika.' Silloin p. Birgitta lankesi polvilleen paavin eteen ja pyysi nöyrästi synninpäästöä pojilleen. Silloin paavi tunnusteli Kaarle herran vyötä ja muuta, mitä hänellä oli yllään, ja sanoi: 'Tällaisen painon kantamisessa olkoon hänelle kylliksi katumusta synneistä.' Silloin p. Birgitta sanoi: 'Oi pyhä Isä, päästä Sinä hänet synneistä, niin minä päästän hänet vyöstä'."
Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhia. Keväällä 1370 paavi lähti Viterbohon ja Montefiasconeen. Ja pian alkoi kierrellä huhuja, että hän ei enää palaakaan Roomaan. Birgitta kävi levottomaksi. Hän meni paavin luo Montefiasconeen ja jätti tälle ranskalaissyntyiselle paaville uhkaavaan sävyyn laaditun ennustuksen, jossa hänelle vakuutetaan pikaista kuolemaa, jos hän menee takaisin Ranskaan.
"Jos hän menee takaisin syntymämaahansa, niin hän piakkoin saa iskun, niin että hänen hampaansa lyövät loukkua, hänen näkönsä himmenee, ja kaikki hänen jäsenensä vapisevat." Urbanus oli kuitenkin kuuro kaikille varoituksille ranskalaisten kardinaalien painostuksen vuoksi, sillä hän pelkäsi suurta hajaannusta kirkossa, mikä sitten tapahtuikin seuraavan paavin Gregorius XI:n aikana.
Tyhjin käsin hänen ei kuitenkaan tarvinnut palata tällä kertaa. Vaikka paavi ei hyväksynytkään hänen luostarisääntöään, sai hän kuitenkin vahvistuksen munkkikunnalleen. Voitto oli siis saavutettu. Elokuun 5. p:nä 1370 vahvistettiin Augustiinuksen luostarisäännön alainen p. Birgitan munkkikunta. Syyskuussa paavi muutti Avignoniin, ja ennen vuoden loppua hän kuoli. Kun Birgitta ennustuksensa kautta oli ilmoittanut edeltä päin hänen kuolemansa, oli se omiaan huomattavasti lisäämään hänen arvonantoaan profeettana.
Paaviksi tuli Gregorius XI (1370-1378), entinen kardinaali de Beaufort, jota Birgitta oli pyytänyt tulkikseen Montefiasconessa, vaikka tämä ei uskaltanutkaan siksi ruveta, joten tulkin tehtävät siellä jäivät Nolan kreiville. Tämä paavi oli hurskas ja tavoiltaan puhdas mies, joka kuunteli Birgitan neuvoja ja kehoituksia. Hänen puoleensa Birgitta kääntyi lähettämällä Orsinien välityksellä kaksi kirjelmää, joissa hän ystävällisessä, mutta samalla vakavassa ja velvoittavassa äänilajissa kehoitti paavia palaamaan Roomaan ja ryhtymään kirkon uudistamiseen.
Huomauttaen niistä hyvistä töistä ja siitä armosta, joka on tullut hänen osakseen, Herra kysyy häneltä: "Kuinka sinä palkitset nyt niin suuret hyvät teot? Ja miten sinä sallit hovissasi vallitsevan mitä suurimman mielivallan ja kohtuuttoman ahneuden ja minua inhoittavan ylellisyyden ja samoin kauhean ja pohjattoman simonian?"
Ellei paavi korjaa näitä epäkohtia ja palaa takaisin Roomaan, niin Jumala uhkaa tuomita hänet hengellisellä tuomiolla "niinkuin tuomitaan esipappi ja maallisesti rangaistaan viraltapanolla, jolloin hänellä riisutaan pyhät papilliset vaatteet häpäisyin ja kirouksin ja jolloin hänet verhotaan häväistyksen ja kunniattomuuden verhoon." Ja sitten seuraa kehoitus: "Astu sentähden miehekkäästi oikeuden tielle, ja sinä olet tuleva onnelliseksi. Älä halveksi sitä, joka rakastaa sinua; sillä jos sinä tottelet, niin minä olen tekevä laupeuden sinulle ja siunaan sinua. Ja minä puetan ja koristan sinut oikean esipapin kalliilla pappisvaatteilla ja verhoan sinut itselläni, jotta sinä olisit minussa ja minä sinussa, ja sinä olet nauttiva iankaikkista kunniaa."
Birgitan roomalaiset tuttavuudet.
Birgitalla oli Roomassa monenlaisia tuttavuuksia.
Lähinnä hänen sydäntään olivat tietenkin pohjoismaiset pyhiinvaeltajat, ja näistä varsinkin ruotsalaisten ylimyspiirien jäsenet. Mutta hänen kodissaan kävi muunkinlaista kansaa: ikuisen kaupungin kerjäläiset kuuluivat hänen läheisiinsä. Entinen ruotsalainen vallasnainen, joka oli vihkinyt elämänsä halvan ja ylenkatsotun Jeesuksen Nasaretilaisen seuraamiseen paikkasi heidän ryysyisiä vaatteitaan ja osoitti heille vieraanvaraisuutta. Mutta Birgitan varsinaisen seurapiirin muodostivat kuitenkin eräät Rooman ylhäisöpiirien jäsenet, joihin hän oli kiintynyt läheisen tuttavuuden siteillä. Tällaisia tuttavuuksia oli ennen kaikkea Orsini-suku.
Sekä tämän suvun roomalaisen haaran pää Latino Orsini että neapelilaisen haaran pää Nolan kreivi Nikolaus Orsini kuuluivat hänen ystäviinsä ja suojelijoihinsa. Hän toimi tämän suvun sielunhoitajana eikä pelännyt lausua suoria sanoja sen väkivaltaisesta luonteesta silloisina levottomina aikoina.
Franzesca Papazuri, joka oli lahjoittanut hänelle talon, ja eräät muut Rooman ylhäisönaiset olivat syvän rakkauden ja ihailun siteillä kiintyneet jalosukuiseen ruotsalaiseen sisareensa, jota Roomassa nimitettiin Neriken prinsessaksi, ja hänen kauniiseen tyttäreensä "donna Catherinaan". Toisinaan Birgitta meni heidän pitoihinsa ja perhejuhliinsa, joissa pöydät notkuivat herkkujen painosta. Nämä vierailut eivät olleet kuitenkaan mitään erikoisen miellyttäviä tilaisuuksia Birgitalle niiden maallismielisen hengen vuoksi, jolla Birgitan hengellisissä sieraimissa oli mädänneen kalan haju.
Hänen vaikutusvaltaisimpiin tuttavuuksiinsa kuului myös ritari Gomez Albornoz, jota hän eräässä kirjeessään nimittää rakkaaksi pojakseen. Hän oli sen Aegidius Albornoz nimisen kardinaalin ja sotaherran sukulainen, joka palautti kirkkovaltion takaisin paavinistuimelle. Kun Albornoz pyysi Birgittaa lähettämään hänelle hurskaan rukouksen, niin hän vastasi, ettei ole olemassa parempaa rukousta kuin Isä meidän, mutta täytti kuitenkin hänen pyyntönsä.
Birgitan roomalaisiin tuttavuuksiin voimme lukea myös paavin ja keisarin, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa ja seurusteli henkilökohtaisesti heidän ollessaan Roomassa.
Siirrymme nyt ajassa jonkin verran taaksepäin katselemaan kauhunnäytelmää, joka ei järisyttänyt hävityksellään ainoastaan silloista Ruotsia, vaan koko silloista Eurooppaa, vieläpä laajempiakin alueita: n.s. mustaa surmaa eli hirmukuolemaa. Samalla luomme silmäyksen siihen uskonnollis-siveelliseen taustaan, joka Ruotsissa oli tämän kamalan vitsauksen takana.
Musta surma.
Niin hyvin Birgitan henkinen rakenne ja mielensuunta kuin hänen kutsumuksensa viitoittivat hänen tulevan toimintansa suuntaviivat: hänestä oli tuleva elävän Jumalan puhetorvi keskellä syntistä sukukuntaa, jolle hänen mahtava ja henkivoimainen parannussaarnansa tuli kuulumaan milloin hellästi kutsuvana uhkuen Jumalan iankaikkista isänrakkautta, milloin jylisten Jumalan vanhurskasta vihaa ja tulevan tuomion uhkaa.
Hänen kutsumusnäyssä saamansa sanoma on tämän profeetallisen julistuksen korkea ja mahtava lähtökohta. Siinä, kuten edellä olemme nähneet, Herra sanoo uhkaavasti, että ihmiset Ruotsin valtakunnassa yleensä, mutta varsinkin hovimiehet ja ritarit, ovat tehneet syntiä Jumalaa vastaan niinkuin perkele.
He ovat ylpeitä uljaista ruumiistaan; he ahnehtivat luvattomia rikkauksia; ja he ovat siinä määrin vaipuneet inhoittaviin himoihin, että he mieluummin tappaisivat Kristuksen, jos olisi mahdollista, kuin luopuisivat himoistaan ja kärsisivät niitä seuraavan Jumalan tuomion.
Sentähden Herra sanookin, että heidän ruumiinsa tapetaan miekalla, keihäällä ja kirveellä; muukalaiset ryöstävät heidän omaisuutensa; ja himojensa vuoksi heidät heitetään helvettiin perkeleitten käsiin, jotka tappavat heidät iankaikkisella kuolemalla.
Kansalla ja varsinkin ylemmillä säädyillä olisi ollut sopiva aika tehdä parannus ja etsiä autuutensa Jumalaa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ruotsin ylimystö työnsi halveksien luotaan sille lähetetyn armokutsun ja tuomionuhkan, kuten näemme vakuuttavalla tavalla Maunu kuninkaan hallituksen loppuaikojen ja varsinkin Albrekt Mecklenburgilaisen ajan tapahtumista.
Ruotsin rikkain ja mahtavin mies oli näihin aikoihin Bo Joninpoika Grip, joka oli herrana 2/3:ssa Ruotsia ja koko Suomessa. Hänellä oli linnoja ja läänityksiä kaikkialla valtakunnassa. Mutta hän ei tyytynyt mihinkään. Hänen ahneutensa oli pohjaton. Kuvaavana seikkana voidaan mainita kertomus hänen ensimmäisen puolisonsa kuolemasta.
Hänen puolisonsa kuoli raskaudentilassa. Silloin Bo Joninpoika avautti hänen vatsansa, jossa oli jo elämänpuolella oleva lapsi. Se eli jonkin hetken ja kuoli sitten. Mutta tätä lyhyttä elonkipinää Bo Joninpoika käytti hyväkseen hankkiakseen muodollisen oikeuden kuolleen äidin perintöön.
Ja hän oli yhtä julma kuin ahne ja saaliinhimoinen. Hän pieksi talonpoikia linnojensa torneissa ja kerran hän tappoi erään ritarin Ritariholman kirkossa Tukholmassa.
Eräs toinen ritari murhasi erään piispan keskellä maantietä. "Haaskalinnut laskeutuivat vuorten kukkuloille" sanotaan Vadstenan luostarin päiväkirjassa tästä ajasta, ja laki oli "keihäänvarren päässä".
Kun Birgitta näki, mihin suuntaan kehitys oli kulkemassa, niin hänen julistuksensa sai yhä terävämmän sävyn. Hänen sanoissaan leimuaa tuomion uhka, ja niiden taakse kätkeytyy mustan surman luinen käsi ja kuopille painuneet silmät, kun hän korkean Lähettäjänsä nimessä sinkauttaa maansa mahtimiehille: "Katso, minä tahdon nousta enkä minä sääli nuorta enkä vanhaa, rikasta enkä köyhää, vanhurskasta enkä jumalatonta, vaan menen eteenpäin aurallani ja käännän kumoon ruohot ja puut, niin että missä nyt on tuhat, siellä tuskin on oleva sataa jäljellä, ja huoneet jäävät ilman asukkaita."
Suomalainen historioitsija Einar W. Juwelius kuvailee seuraavalla tavalla tätä vitsausta, jolla ei ole vertoja ihmiskunnan aikakirjojen lehdillä.
"Se alkoi 'kaukaisesta idästä', Kiinan valtakunnan vilisevien miljoonien keskuudessa, ja levisi sieltä länteen ottaen saaliikseen lukemattomia uhreja. Ei milloinkaan sitä ennen eikä sen jälkeen ole ihmiskuntaa koetellut niin kauhistuttava hävitys. Sen edellä kulki maanjäristyksiä ja meteoreja, hirveitä tulvia, vaihdellen polttavan kuumuuden ja heinäsirkkaparvien kanssa, jotka pimensivät päivänvalon ja söivät suuhunsa maan kaiken vihreyden. Oli turhaa koettaa päästä noista iljettävistä eläimistä. Vain rakeet ja sade voivat hävittää ne, mutta silloin jäivät niiden mätänevät ruumiit maahan ja ilmaa myrkyttämään. Kronikat puhuvat vielä myöskin 'paksusta, pistävästä katkusta', jota nousi monin paikoin maasta ja joka verhosi kaiken ikäänkuin tiheään kuolinviittaan sekä levitti kuoleman kalpeutta ihmisten kasvoille ja raukeutta heidän jäseniinsä. On laskettu, että rutto Euroopassa vei saaliinaan 25 miljoonaa ihmishenkeä eli noin neljänneksen koko väkiluvusta. Erikoisen ankarasti näyttää se hävittäneen pohjoismaita."
Rutto ilmeni ankarana kuumeena, jota seurasivat nopeasti lisääntyvät tuskat. Ihoon ilmaantui sinertäviä ja mustia täpliä ja juovia. Sinne tänne ruumiiseen tuli paiseita. Rinnassa tuntui tuskallisia pistoksia, ja hengitys kävi pahalta haisevaksi. Kieli oli mustanpuhuva ja ikäänkuin palanut. Nenästä ja suusta tulvahti ankaria verensyöksyjä. Kuolema seurasi tavallisesti kahden kolmen päivän kuluttua, mutta toisinaan kaatui aivan tervekin henkilö kuolleena maahan.
Kolkko ja kaamea oli tällaisen ruttoon sairastuneen tila.
"Yksinäisenä ja hylättynä makaa sairas vuoteessaan. Ei kukaan sukulainen uskalla lähestyä häntä, tuskin lääkäri astua hänen huoneeseensa. Yksin pappikin antaa väristen hänelle pyhän sakramentin. Sydäntäsärkevästi huutaa lapsi vanhempiaan, vaimo miestään, mies vaimoaan. Mutta turhaan!"
Keväällä 1350 tämä kamala vitsaus tuli Ruotsiin. Hävityksen kauhistus seurasi sen jälkiä sielläkin, ja suuret olivat tuhot. Lasketaan, että Ruotsissa kuoli ruttoon noin kolmannes väestöstä. Uplannin väestöstä jäi muutaman vanhan muistiinpanon mukaan eloon vain kuudennes, ja Värmlannin väestö tuhoutui miltei sukupuuttoon. Ruotsalainen historioitsija Anders Fryxell kuvailee ruton aiheuttamaa hävitystä kotimaassaan seuraavasti.
"Tämä rutto ahdisti samalla tavoin ihmisiä ja eläimiä, mutta enimmäkseen kuoli kuitenkin nuoria. Kainaloihin nousi paiseita, joita seurasi veren sylkeminen ja lopuksi kolmen päivän kuluttua ehdottomasti kuolema. Vuonna 1349 tuli Bergeniin Norjaan tuuliajoilla ajelehtiva laiva, jossa ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Kaikki laivassa olijat olivat kuolleet, jommoista tapahtui usein tämän ruton aikana. Porvarit purkivat siitä ajattelemattomasti kaikki tavarat, ja kun laiva oli ruton saastuttama, niin tuo kauhea tartunta levisi nopeasti ja hirvittävän ankarana ja hävitti sekä Ruotsia että Norjaa vuonna 1350. Siltä ei säästynyt mikään suku eikä mikään sääty. Kokonaisia seurakuntia tuli autioksi; Länsigötanmaalla kuoli 466 pappia, ja kaksi kuninkaan hoviherraakin joutui sen uhriksi. Koko Värmlannin vuoristossa oli hengissä vain muuan renki ja kaksi tyttöä, ja tavallisesti oli lähimpään naapuriin monta penikulmaa. Tämän hävityksen jälkeen joutui moni tila perillisten puutteessa kruunulle, ja toisia, niin, kokonaisia paikkakuntia joutui autioiksi ja metsittyi, niin että joskus vielä tapaa syvän metsän keskellä talojen ja peltojen jäännöksiä, jotka siitä ajasta saakka ovat olleet asumattomina ja unohduksissa. Niinpä sattui kauan aikaa mustan surman jälkeen, että muuan talonpoika Ekin kihlakunnasta meni varhaisena kevätaamuna tiheään metsään ampumaan metsoja. Kun hän ei ampuessaan osannut metsoon, niin hän meni noutamaan nuolta, joka, kuten hän luuli, oli pudonnut korkealle sammalpeitteiselle kalliolle. Mutta sinne tultuaan mies näki siinä kirkon, joka oli seissyt hylättynä ja unohdettuna ja jonka ympärille oli kasvanut hirsimetsä."
Millainen ruton aiheuttama tuho oli Suomessa, ei ole tunnettua, mutta todennäköisesti olivat olot täällä pääasiassa samanlaiset kuin Ruotsissa. Sen sijaan kertoo vanha venäläinen kronikka tapahtumista Novgorodin seuduilla seuraavaa.
"Ah, ken voisikaan oikein kuvata näitä kauhistuttavia ja mieltä järkyttäviä kärsimyksiä! Valkeajärvellekään ei jäänyt yhtään ainoata elävää ihmistä, ja suru oli koko maassa, joka autioitui ja metsittyi, ja kaikkialle kasvoi erämaita, joiden läpi ei voinut tunkeutua."
Ihmiset tunsivat kyllä vitsauksessa Jumalan vanhurskaan, kostavan ja kurittavan käden ja koettivat lepyttää Jumalan vihaa useinkin mielipuolisuutta lähentelevillä katumus- ja parannusharjoituksilla.
Keski-Euroopan maissa ihmiset liittyivät yhteen sankoiksi katumuksentekijäseurueiksi. Kuuluisimmat heitä olivat flagellantit, ruoskijat. Nämä hurjistuneet laumat kulkivat paikasta toiseen, Kirkkojen edustalla he heittäytyivät pitkäkseen maahan. Johtajat kulkivat pitkin rivejä ja löivät makaavia ruoskilla, joihin oli palmikoitu teräviä rautapaloja, niin että veri alkoi virrata. Ja sen jälkeen he ruoskivat itseään yhtä armottomasti ja säälimättömästi laulaen samalla katumusvirsiä. Kaameaan ulkonaiseen vitsaukseen liittyi tässä keskiajan synkkä uskon vimma ja läpitunkematon taikausko.
Ruotsissa Maunu Eerikinpoika koetti torjua uhkaavaa vaaraa vetoamalla kirkon vanhaan perinnäistapaan, yleisen kansallisen rukous- ja katumuspäivän viettoon. Tätä tarkoittavassa käskykirjeessään hän lausuu, että "Jumala ihmisten syntien vuoksi on yleisesti heittänyt maan päälle suuren, nopeasti tappavan vaivan, niin että suurin osa kansaa meidän maamme länsipuolella on tähän tautiin kuollut; ja se raivoaa nyt kautta Norjan ja Hollannin ja lähestyy tännepäin, niin että se, sikäli kuin siitä on saatu kuulla, on niin ankara, että kansa ilman sairautta yhdellä kertaa kaatuu ja kuolee".
Mutta mikään ei auttanut. Tullut oli suuri tuskan tunti, lähestynyt hädän hetki. Hän, joka on sanonut, että Hän ei anna pilkata itseään, tarjosi nyt kansoille vanhurskaan vihansa sekoittamattoman maljan. Se kalkki oli tuskantäyteinen ja ylitsevuotava. Ja kansat juopuivat sen sisällöstä niinkuin tulisesta hehkuviinistä; juopuivat ja hoipertelivat.
Epätoivon rinnalla valtasi ihmiset ylellisyys ja hekuma sekä hillittömät intohimot. Neapelin kevytmielisen kuningattaren Johannan hovissa, missä myöhemmin kaikui Birgitan vanhurskas ääni kehoittaen parannukseen ja uskoon, kertoili Boccaccio hurjisteleville nuorille, jotka aistillisten nautintojen ja ilojen maljasta etsivät unohdusta ja huumaa, irstaita humoreskejaan. Ja hyvin monien tunnuksena näinä kohtalokkaina hetkinä olivat tunnetut sanat: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme!" Sienalainen Matteo Villani kuvailee näitä aikoja seuraavasti.
"Hillittömänä heittäytyi meidän kaupunkimme kevytmielisen elämän pyörteisiin, ja samaa tahi pahempaa tapahtui muissakin maailman kaupungeissa. Mikäli meidän tietoomme on tullut ei missään tapahtunut niin, että ne, jotka välttivät Jumalan vihan, olisivat eläneet pidättyvästi, vaan pikemmin lie pitivät Jumalaa voimattomana."
Tällainen oli "keskiajan kamala sydänyön hetki". Mutta se ei saapunut yllättämällä Euroopan kansoille, ei ainakaan pohjolaan. Herra, profeettain henkien Jumala, oli ilmoittanut sen palvelijattarensa kautta. Eikä vain ilmoittanut, vaan myös kuvaillut kaamein ja järkyttävin värein. Mutta hengessä tämä näkijä sai huoata Jesajan, profeettain kuninkaan kanssa: "Herra, kuka uskoo meidän saarnamme, ja kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?"
Birgittalaisluostarikunnan perustaminen.
Keskiajan hurskauselämässä oli luostarilaitoksella äärettömän tärkeä ja keskeinen asema. Luostarin rauhallisten muurien sisällä viihtyi noina levottomina ja raakoina aikoina henkinen työ ja korkeampi hengen viljelys. Sen hiljaisissa kammioissa voitiin syventyä tutkimaan Raamattua ja kirkko-isien kirjoituksia. Siellä voitiin rukoilla ja mietiskellä. Siellä oli suorastaan rajattomat mahdollisuudet hartaudenharjoituksiin ja mieskohtaiseen hurskauselämään. Sieltä löysi maailman turhuuteen ja elämän hurmaan kyllästynyt rinta sitä viihdytystä ja lepoa, jota hän turhaan etsi trubaduurirunoista ja maallisista lemmenlauluista. Ja useinkin synkkiin saloseutuihin perustetuista luostareista tuli myös silloisen aineellisen viljelyksen keidaspaikkoja.
Mutta naisluostareilla oli sen lisäksi omalaatuinen erikoismerkitys: ne olivat samalla naisten kasvatuslaitoksia ja naimattomien naisten turvakoteja. Niille ylhäisöpiirien ja porvariskotien tyttärille, joilla syystä tahi toisesta ei ollut tilaisuutta mennä avioliittoon, luostari tarjosi rauhallisen vanhuuden turvan.
Birgitan oma luostariaate oli ihanteellinen ja vapaa kaikista syrjävaikuttimista. Samoin kuin vanhan ajan suuret munkkikuntien perustajat piti hänkin luostariinvihkiytynyttä Kristuksen morsiamena, jolla on erinomaisen korkea ja ylevä elämänkutsumus.
Luostareita voitiin hyvällä syyllä verrata viinitarhoihin, joista hurskauden ja jumalanpelon sekä maallisen sivistyksen jalo mehu virtasi laajalle ympäristöön hedelmöittäen ajan henkistä ja hengellistä elämää. Ja kun jokin luostarikunta maallisen rikkauden ja tapojen turmeluksen vuoksi rappeutui, niin syntyi uudistusliikkeiden johdosta uusia, joissa elämä oli siveää ja tavat puhtaat. Näyssä sanottiin Birgitalle.
"Minä olen kaikkeuden Luoja, eikä kukaan ole luonut minua. Kaikesta mitä minä olen tehnyt, en ole tehnyt mitään niin suurta arvovaltaa varten kuin ihmisen, jonka asetin kaikkien luomieni kappalten hallitsijaksi. Ja samalla annoin hänelle järjen käyttää niitä hyödykseen ja tarpeekseen, jotta hän kiittäisi minua siitä armosta, jonka olen antanut hänelle. Mutta kaikkien olentojen joukossa ei ole ainoatakaan, joka herättää minussa niin suurta vihaa kuin ihminen. Ja häntä lukuunottamatta kaikki kappaleet pitävät kiinni minun käskyistäni. –
"Minä sanoin sinulle ennen, että olen kuten kuningas, joka istutti hyviä viinitarhoja, jotka kauan aikaa antoivat hyvän hedelmän. – Ja nyt minä valitan, että viinitarhojen aitaus ja suojus on rikottu ja hajoitettu, että vartijat nukkuvat ja varkaat tunkeutuvat tarhaan, että myyrät jäytävät juuria, että viinipuun oksat ovat kuihtuneet kuivuudesta ja että tuuli on puhaltanut maahan tertut ja että niitä tallataan jalkoihin. Mutta jotta viini ei kokonaan katoaisi, minä istutan jälleen viinitarhan, johon sinun tulee kantaa minun sanani oksat, minun ystäväni tulee istuttaa ne, ja minä itse, Jumala, olen antava armoni lihavuutta ja lantaa. Ja tähän viinitarhaan minä lähetän vartijoita, jotka eivät nuku yöllä. Ja minä aitaan sen jumalallisella rakkaudellani. Minä vahvistan siinä hyvän tahdon juuret, jotta perkele ei voi kaivaa niitä maasta. Minä levitän hänen tekonsa viinipuun oksat. Ja minä teen hänen hyvän maineensa ja hänen hurskautensa tertut makeiksi monille. Siksipä tuleekin sinun, joka tuot viinipuun oksat, olla väkevä ja kestävä kantamaan, valmis ja valvovainen ottamaan ja saamaan ne, uskollinen ja varovainen vaalimaan, jotta perkele ei viettelisi ja pettäisi sinua. Mutta sen, joka istuttaa viinipuun oksat, tulee olla harkitsevainen ja katsoa tarkoin, että hän istuttaa ne sopivaan ja soveliaaseen paikkaan, huolellinen ja tarkkaavainen suojelemaan ja varjelemaan niitä kylmältä ja pakkaselta, helteeltä ja kuumuudelta.
"Seiso sentähden lujana ja rakasta minua kaikesta sydämestäsi! Karta kaikkea ylpeyttä ja harrasta kaikkea nöyryyttä. Säilytä suusi ja kaikki jäsenesi minun kunniakseni. Tottele, niinkuin minä olen käskenyt sinua. Tutkistele joka hetki omaatuntoasi, millä tavalla ja kuinka paljon sinä rikot. Nouse heti ylös luokseni, jos lankeat. Älä välitä maailman kunniasta tahi sen ystävistä, sillä kun omistat minut, tulee kaikki sinulle suloiseksi. Ja kun sinä täydellisesti rakastat minua, niin ilman minua kaikki mikä kuuluu maailmaan, tulee sinulle karvaaksi kuin myrkky."
Kun hän kerran ratsain matkusti Vadstenaan, niin hänelle näyssä ilmoitettiin luostarisääntö.
"Jumala, kaikkien kappalten Luoja, ilmoitti minulle, arvottomalle ihmiselle, kaikki tämän säännön sanat niin ihmeellisellä tavalla ja niin lyhyessä ajassa, etten voi selittää sitä täydellisesti ainoallekaan ihmiselle. Eikä liioin kukaan ihminen voi käsittää muutoin kuin aineellisen kuvan muodossa, miten niin lyhyenä hetkenä voidaan lausua ja käsittää niin monta sanaa. Sentähden tiedettäköön, että se tapahtui samalla tavalla kuin jos joukko kalleuksia olisi ollut astiassa ja nämä kaikki olisi samalla kertaa kaadettu pois astiasta ja samassa silmänräpäyksessä ne olisi huomannut joku, joka näki jokaisen niistä erikseen, ja samat esineet pysyivät niin kauan hänen edessään, että hän voi poimia jokaisen erikseen helmaansa."
Samalla Herra Jeesus näyttäytyi hänelle ja ilmoitti hänelle kaikki kohta kohdalta. Ja näky kesti niin kauan, että Birgitta Kristuksen armon avulla ennätti poimia jokaisen sanan muistinsa helmaan.
Näyn jälkeen hänen sydämensä tuli niin lämpöä ja sisällistä iloa täyteen, ettei hän olisi voinut kestää enempää. Monta päivää hänen sydämensä oli tulvillaan, kunnes hän oli sanellut kaikki kirjurilleen Pietari Olavinpojalle. Sitten hänen ruumiinsa ja sydämensä tuli vähitellen jälleen luonnolliseen tilaan.
Birgittalaisluostarikunnan perussääntönä oli kolme hengellistä hyvettä: todellinen nöyryys, ehdoton siveys ja vapaaehtoinen köyhyys. Kenelläkään ei saanut olla mitään yksityisomaisuutta paitsi ne kirjat, joita hän luki. Tätä sääntöä, josta Birgitta piti lujasti kiinni, kierrettiin myöhemmin siten, että luostarin asukkaille "lainattiin" heidän kammioonsa sellaisia esineitä, jotka olivat omiaan tekemään elämän viihtyisemmäksi.
Birgittalaisluostarit olivat kaksoisluostareita, joissa munkit ja nunnat asuivat tarkasti toisistaan erotetuissa, korkeiden muurien ympäröimissä rakennuksissa. Miesten konventin johtajana oli priori, naisten abbedissa, joka samalla oli koko luostarin yhteinen johtaja. Kirkko oli yhteinen, mutta veljesten kuori oli alakerroksessa, sisarten taasen ylemmässä. Kirkon kirouksen ja ikuisen tuomion uhalla oli sisaria kielletty tekeytymästä sairaiksi ja aiheettomasti kutsumasta luokseen luostariveljiä.
Luostariinottamisen edellä oli vuoden koeaika. Ja ennenkuin tarjokas lopullisesti hyväksyttiin, kysyttiin hänen tekonsa vaikuttimia. "Ehkäpä häpeä tahi maallisen vastoinkäymisen aiheuttama suru pakottaa sinut yhtymään puhtauselämään, tahi kenties sinua pakottavat suuret velat, joita et ole maksanut?"
Nunnaksivihkiminen oli juhlallinen toimitus. Kun eri vaatekappaleita puettiin vihittävän ylle, niin piispa lausui vastaavanluontoisia kehoituksia.
"Herramme Jeesus antakoon sinun jaloillesi oikean suunnan ja antakoon sinun kulkea pelastuksen tietä, jottet milloinkaan enää suostuisi syntiin, ja antakoon hän sinulle totisen parannuksen tekemistäsi synneistä ja varjelkoon tulevista." –
"Herra Jeesus Kristus, kaikkien ihmisten toivo ja lohdutus, antakoon toivoa ja lohdutusta sinun mieleesi, jotta voisit toivoa Hänen laupeuteensa etkä unohtaisi hänen oikeuttaan ja jotta niin pelkäisit hänen ankaruuttaan, ettet unohda hänen lempeyttään ja hyvyyttään." –
"Herra Jumala kaikkivaltias, totisen uskon alku, vahvistakoon ja lujittakoon sinun sielusi totisessa uskossa ja antakoon sinun uskoa sen, mitä tulee uskoa, ja seisoa lujana alkamassasi hyvässä aina elämäsi loppuun asti." –
"Herramme Jeesus Kristus, joka suuren rakkautensa tähden, jolla hän on rakastanut meitä, naulittiin ristiin ja tuomittiin kuolemaan, lävistäköön ja lujittakoon sielusi kärsimisensä muistolla, jotta rakkautesi palaisi yksin Jumalaan; ja Hänen rakkautensa tuli sulkekoon sinut syleilyynsä ja antakoon sinun levätä Hänen siunatulla käsivarrellaan, jossa kaikki pyhät lepäävät." –
"Herramme Jeesus Kristus olkoon sinun sielusi suoja ja lohdutus, jottei sille tapahtuisi mitään vauriota." –
"Herramme Jeesus Kristus antakoon sinun järkeesi hengellistä valoa ja viisautta, jotta kaikki maallinen ja kaikki, mikä on vahingollista sinun sielullesi, olisi kuollutta sinun silmissäsi, ja tie, joka johtaa taivasten valtakuntaan, kävisi valoisaksi sinun sielullesi, jotta voisit tunnustaa Hänet, joka on valinnut sinut." –
"Jeesus Kristus sitokoon sinun sielusi ja sydämesi rakkaudellaan niin, ettei se pelkää mitään kiusauksien pistoksia." –
Lopuksi piispa jätti hänet abbedissan haltuun lausuen: "Ja jos hän lankeaa syntiin sinun laiminlyöntisi vuoksi, on hänen Ylkänsä Jeesus Kristus vaativa hänet sinulta takaisin. Säilytä sentähden ja vaali haltuusi uskottua Jumalan omaisuutta, jotta, kun tilintekoa tehdään, voisit hänet, jonka olet vastaanottanut pyhänä, jättää pyhempänä takaisin." –
Jokapäiväinen elämä kului hartaudenharjoituksissa ja työssä. Hartaudenharjoitukset ja jumalanpalvelukset alkoivat jo klo 4 aamulla, ja niitä jatkui klo 8:aan, jolloin oli aamiainen. Aamiaisen jälkeen alkoi työnteko. Sisaret tekivät talousaskareita, hoitivat sairaita, ompelivat vaatteita ja kirjailivat kirkollisia esineitä, kuten messukasukoita, alttariliinoja j.m.s. Veljet suorittivat sielunhoidollisia tehtäviä ja jäljensivät pyhiä kirjoja. Puutarhanhoito kuului myös työohjelmaan.
Sisarista sanottiin nimenomaan: "Koska kaikki ajat on käytettävä Jumalan kunniaksi, hyviin tekoihin ja jumaliseen työhön, niin tulee sisartenkin olla toimeliaita koko sen ajan, jolloin eivät laulamalla ja lukemalla kiitä Jumalaa. Tehkööt tällöin käsitöitä; ja niinkuin he ovat palvelleet Jumalaa suulla, niin palvelkoot he Häntä muillakin jäsenillään."
Saarnojen tulee olla yksinkertaisia ja lyhyitä sekä Raamattuun perustuvia. Niissä tulee välttää tarpeetonta monisanaisuutta ja huutoa, taidokkaita käänteitä ja mairittelevia sanoja. Samoin tulee niiden olla kuulijain ymmärryksen ja käsityskyvyn mukaisia. Sillä sellainen, mitä yksinkertainen kansa ei ymmärrä, aiheuttaa pikemmin ihmettelyä ja juttua kuin parannusta ja rakentumista. Siinä viitataan, miten Pietari oli oppimaton ja Fransiskus kauppiaanpoika, mutta siitä huolimatta heidän saarnansa koituivat sieluille suuremmaksi hyödyksi kuin kaikkein oppineimpien miesten esitykset. Ja perin tärkeätä oli silloisiin oloihin nähden, että saarnat tuli pitää äidinkielellä.
Laulusta annettiin myös erikoisia ohjeita. Nunnien laulun piti olla "siveätä, kohtuullista, kypsynyttä, yksinkertaista", yksiäänistä ja ennen kaikkea jumalista ja nöyrää, sillä "Jumalalle on kokonaan vastenmielistä, kun ääntä koroitetaan enemmän kuulijan kuin Jumalan vuoksi". – "Laulakaa kaikki Pyhän Hengen innoittamia lauluja, niin oppineet kuin oppimattomat, kaikella sydämen hengellisellä riemulla."
Veljet ja sisaret nauttivat ruokansa eri ruokasaleissa. Sisaret istuivat pitkän pöydän ympärillä, jolloin paikan määräsi luostarissaolon pituus. Tällöin ei saanut kiinnittää huomiota asianomaisen ylhäiseen syntyperään eikä rikkauteen. Ateria aloitettiin ja lopetettiin rukouksella ja nautittiin vaiti. Sen aikana joku nunnista luki jotakin hartauskirjaa tahi pyhimyskertomuksia.
Ruoka oli yksinkertaista ja verraten voimakasta, sillä Birgitan mielestä tuli "yhtä hyvin ihmisen kuin uupuneen eläimenkin" saada riittävä ravinto. Olut oli sallittua silloisen tavan mukaan, mutta väkeviä ryytejä tuli välttää.
Klo 4 ip. soi luostarinkello iltamessuun, minkä jälkeen oli päivällinen ja vapaata seurustelua. Klo 8 tuli luostarissa vallita hiljaisuus.
Luostarirakennusten rakentamisessa tuli noudattaa yksinkertaisuutta ja kohtuutta. "Kun kirkko on rakennettu niin, että ne harvat huoneet, jotka kuuluvat siihen, ja muurin paksuus ja voima on sellainen, ettei sitä kaada mikään myrsky, kun katto suojaa niin ettei vesi pääse tippumaan, – silloin se on riittävän hyvin rakennettu. Sillä enemmän miellyttää Jumalaa nöyrä sydän nöyrässä kirkossa kuin korkeat muurit, jolloin ruumiit ovat sisäpuolella, mutta sydämet ulkopuolella. Sentähden ei rakentamisen vuoksi tarvitse täyttää arkkuja kullalla ja hopealla. Mitäpä auttoi Salomoa, että hän oli rakentanut kalliin rakennuksen, kun hän unohti rakastaa sitä Jumalaa, jonka vuoksi se rakennettiin."
Birgittalaisluostareita perustettiin sittemmin useimpiin Euroopan maihin, ensimmäiset Danzigiin ja Firenzeen.
Edellämainittuun kaupunkiin oli 1392 papiston johdolla perustettu yhteiselämän koti langenneita naisia varten. Pari vuotta myöhemmin perustettiin siihen luostari, joka sai nimensä katuvaisen Magdaleenan ja Birgitan mukaan. V. 1409 se järjestettiin sitten tavalliseksi birgittalaiseksi kaksoisluostariksi. Vielä nykyjäänkin on birgittalaisluostareita Englannissa, Hollannissa, Belgiassa, Baierissa ja Espanjassa.
Suomeen perustettiin birgittalaisluostari Naantaliin v. 1443, Vadstenan tytärluostariksi. Se oli keskiajan lopulla maamme suosituin luostari, ja sinne haudattiin myös mainitun luostarin perustaja, hurskas ja mainehikas piispa Maunu Olavinpoika Tavast.
Pyhiinvaellusmatka Palestiinaan.
Jo ennen kuin Birgitta lähti pyhiinvaellusmatkalle Pyhään maahan, hän oli tehnyt useita matkoja Italian muistorikkaille ja pyhille paikoille. Merkillisin näistä matkoista oli hänen käyntinsä Assisissa.
Kun Roomassa vietettiin Fransiskuksen muistojuhlaa hänen kirkossaan, niin tämä köyhyyden ja nöyryyden apostoli ilmestyi Birgitalle ja sanoi hänelle: "Tule kamariini syömään ja juomaan minun kanssani!" Birgitta käsitti tämän kehoitukseksi matkustaa pyhimyksen kotikaupunkiin ja lähti sinne seurueineen. Vietettyään viisi päivää kaupungissa hän päätti palata takaisin Roomaan ja meni sitä ennen kirkkoon jättääkseen itsensä ja seurueensa Jumalan huomaan. Siellä ilmestyi hänelle Fransiskus ja sanoi hänelle:
"Tervetuloa; minä kutsuin sinut kamariini syömään ja juomaan kanssani. Kuitenkin tulee sinun tietää, ettei tämä huone ole se kamari, josta mainitsin sinulle, vaan minun kamarini on tosi kuuliaisuus, jota aina noudatin, niin etten milloinkaan tahtonut olla ilman ketään käskijää. Sillä minun kanssani oli aina pappi, jonka kaikkia käskyjä minä nöyrästi tottelin, ja se oli minun kamarini. Tee sinäkin samoin, sillä niin on otollista Jumalalle. Ja minun ruokani, joka minua suloisesti virvoitti, oli, että minä ennen kaikkea vedin toisia kristittyjä mukanani maallisen elämän turhuudesta palvelemaan Jumalaa kaikesta sydämestä. Ja sen tuottama ilo maistui minusta parhaimmalta ruoalta. Ja minun juomani oli se ilo, joka minulla oli, kun näin muutamien, jotka olin kääntänyt, rakastavan Jumalaa kaikella voimallaan ja olevan lakkaamatta rukouksissa ja jumalanpelossa sekä opettavan muita elämään hyvin ja rakastamaan todellista köyhyyttä. Katso, tytär, tämä juoma teki minun sieluni niin iloiseksi, että kaikki, mitä maailma tarjoaa, maistui minusta pahalta. Mene sentähden minun kamariini ja syö minun kanssani tätä ruokaa ja juo minun kanssani tätä juomaa, jotta voisit iankaikkisesti iloita Jumalan kanssa."
Mutta Birgitan mieli paloi kauemmaksi. Hän tahtoi päästä pyhiinvaellusmatkalle Pyhään maahan, siihen maahan, jossa hänen taivaallinen Ylkänsä, hänen Herransa ja Mestarinsa oli vaeltanut lihansa päivinä ja jossa hän oli taistellut tuskantaistelunsa ja vuodattanut pyhän verensä maailman syntein sovinnoksi. Hän oli aikaisemmin saanut siihen lupauksen Herralta, mutta hänen täytyi odottaa kauan tämän lupauksen toteutumista. Toukokuussa 1371 tuli hänelle vihdoin Jumalan käsky lähteä. Matkalle hän kuitenkin pääsi lähtemään vasta seuraavan vuoden alussa.
Hänellä oli mukanaan matkalla molemmat poikansa Kaarle ja Birger, tytär Katariina, piispa Alfons, molemmat rippi-isät, ritari Maunu Pietarinpoika Ekasta, kotipappi Fredrik Gudmarinpoika, hurskas espanjalainen sisar Praxedes ja muutamia palvelijoita. Ensimmäinen pitempi pysähdyspaikka oli Neapeli.
Tämän kaupungin valtiattarena oli näihin aikoihin kuningatar Johanna Anjoulainen, nainen, jonka rinnalla Maria Magdaleena oli todellinen hyveen enkeli. Jo 7-vuotiaana hänet oli naitettu Andreas Unkarilaiselle, joka 12 vuoden kuluttua murhattiin kuningattaren tieten. Unkarin kuningas Ludvig, kuolleen veli, tuli suuren sotajoukon johtajana kostamaan veljensä kuolemaa. Kuningattarelle tuli hätä ja hän pakeni paavi Klemens VI:n luo Avignoniin. Siellä hänen onnistui vakuuttaa paaville viattomuutensa: hänet oli lumonnut taikajuoma, niin että rakkaus entiseen puolisoon oli tyystin kadonnut. Paavi asettui välittäjäksi, ja Johanna sai valtakuntansa takaisin. Pakomatkan aikana oli hänen ainoa lapsensa kuollut. Kun Birgitta oli ensi kerran käynyt kuningattaren luona, oli hän mennyt naimisiin kolmannen kerran 45-vuotiaana.
On helppo kuvitella, millaiset siveelliset olot oli valtakunnassa, jonka valtaistuimella istui tällainen Iisebel ja jonka hovissa Boccaccio mustan surman kauhun päivinä oli johtanut ilonpitoa kertoilemalla Decameronen kaksimielisiä ja siveellisesti epäilyttäviä juttuja. Tuskin lienee historian näyttämöllä naisen hahmossa esiintynyt jyrkempiä vastakohtia kuin pohjolan jylhän ankara naisprofeetta ja tämä etelän kevytmielinen ja intohimoinen päiväperhonen. Mutta vaikka vastakohdat olivatkin suuret, oli kuningatar hyvin ystävällinen ja huomaavainen Birgitalle esiintyen katuvaisena syntisenä.
Birgitta taasen hoiti profeetallista virkaansa arvonsa mukaisesti parantamalla sairaita, herättämällä sieluja synnin unesta ja tulkitsemalla iäisyystotuuksia ennustaen samalla muutamien pikaisen kuoleman. Muiden muassa hän paransi hovimestari Nikolaus Acciajuolin nuoren sukulaisen sekä paluumatkallaan erään riivatun naisen nimeltä Picciolella. Arkkipiispalle hän kirjoitti perusteellisen paimenkirjeen tehostaen hänen velvollisuuksiaan, mitä papistoon tulee, ja kiinnittäen hänen huomiotaan vallitsevaan kevytmielisyyteen ja ylellisyyteen. Mutta Johannan hovin siveellistä sudenkuoppaa Birgitta ei voinut vaaratta sivuuttaa: sinne putosi hänen oma poikansa Kaarle. Tämän samalla kertaa romanttisen ja surullisen tapahtuman kulku on seuraava.
Birgitta päätti esittää molemmat poikansa kuningattarelle ja neuvoi heille samalla entisen hovirouvan täsmällisyydellä hovitapojen vaatimuksia, miten heidän tulisi suudella kuningattaren varpaita ja muuta asiaan kuuluvaa.
Tuli sitten päivä, jolloin esittelyn oli määrä tapahtua. Mutta silloin tapahtui odottamatonta: sen sijaan, että Kaarle olisi suudellut kuningattaren varpaita, hän suuteli kuningatarta keskelle suuta. Tämä rohkea teko herätti intohimoisen kuningattaren alemmat vaistot, ja hän selitti tahtovansa ottaa Kaarlen puolisokseen.
Birgitta kauhistui, sillä Kaarle oli naimisissa. Kuningattaren oma puoliso Jaakko Mallorcalainen oli tällöin joko matkalla tahi sotaretkellä. Tilanne ei siis ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja sekasotkuinen, vaan myös jyrkästi ristiriidassa Jumalan sanan ja yleisen oikeustajunnan kanssa. Kun Birgitta näki, ettei hänellä ollut enää mitään selviytymisen mahdollisuutta, hän päätti turvautua korkeamman maailman apuun ja voimiin alkaen hartaasti rukoilla elävän Jumalan väliintuloa. Ja tilanne selvisi. Kaarle sairastui kuumeeseen ja kuoli kahden viikon kuluttua helmikuun 24. p:nä. Sureva kuningatar toimitti hänelle ruhtinaalliset hautajaiset.
Birgitta osoitti näiden tapahtumain yhteydessä majesteetillista hengen suuruutta.
Kun poika sairastui ja kuume alkoi nousta, niin hän asettui istumaan jonkin matkan päähän vuoteesta. Siinä hän rukoili sitä Jumalaa, joka on määrännyt tähtien radat ja ihmislasten kohtalot, jonka kädessä on aika ja iäisyys kuoleman ja tuonelan avaimet.
Kun kuolintaistelu on ohi ja poika on hengittänyt viimeisen kerran, hän istuu yhä paikallaan. Toiset itkevät ja valittavat. Birgitan silmiin ei kohoa kyynel, hänen suustaan ei kuulu valituksen sanaa. Hän on siinä "niinkuin liikkumaton kärsivällisyyden patsas". Vain kädet kohoavat, ja hän kiittää Jumalaa ja ylistää Hänen armoneuvoaan. Kuolleelle hän virkkaa: "Mene, poikani, Jumalan ja minun siunaamanani!"
Kreivitär Francesca Celanolle hän lausuu: "Jos minun poikaani käskettäisiin hallitsemaan koko maailmaa, niin en tahtoisi, että hän tulisi takaisin tämän kurjan elämän onnettomuuksiin."
Mutta katkerin osa äidin kärsimysten kalkista oli vielä tyhjentämättä. Järkyttävällä tavalla hän kuvailee ilmestyksessä, miten tuo alaston, vapiseva ja köyhä sielu viedään Kristuksen tuomioistuimen eteen, missä enkeli ja perkele pyytävät hänen sieluaan omakseen.
Perkele sanoo tuomarille: "Minä tiedän, että Sinä olet itse oikeus ja valta. Sinä tuomitset yhtä vähän väärin perkeleitä kuin enkeleitäkään. Tuomitse nyt minulle oikeus tähän sieluun. Olen kirjoittanut muistiin sillä tiedolla, jonka sain, kun Sinä loit minut, kaikki hänen syntinsä, ja minä säilytän ne sillä pahuudella, joka minulla oli, kun lankesin taivaasta. Heti kun hän tuli siihen ikään, että tiesi olevan syntiä sen, mitä hän teki, silloin hänen tahtonsa veti häntä heti elämään maallisessa ylpeydessä ja ruumiinsa himossa mieluummin kuin vastustamaan sellaista." Ja perkele tahtoo näyttää merkintänsä, mutta huomaa kauhukseen, ettei ainoastaan teksti ja kirjoitus ole pyyhitty pois, vaan itse kirja ja sen lehdet on poltettu. Nyt perkele ottaa esille säkin, johon hän on kerännyt hänen epätäydelliset parannusharjoituksensa, sekä esittää muita syytteitä. Ja kauan ja hartaasti äiti saa rukoilla poikansa puolesta ja vasta Pyhällä maalla hän saa lopullisen vakuutuksen poikansa saamasta armahduksesta.
Maaliskuun 14. p:nä Birgitta nousi seurueineen laivaan, ja seuraavan kuun 14. p:nä laiva laski satamaan Famagustan kaupungissa Kypron saarella. Tämä kaupunki oli näihin aikoihin idän rikkaimpia ja tunnettu ristiretkeläisten ja pyhiinvaeltajain kokoontumispaikka. Sen ylellisyys, siveetön elämä ja irstaisuus olivat hankkineet sille Gomorran maineen. Se paloi "irstauden, ylellisyyden ja ahneuden tulta".
Kypron kuningattarena oli näihin aikoihin Eleonora Aragonialainen. Hänen asemansa hallitsijattarena oli surullisen vaikea, sillä hänen poikansa alaikäisyyden aikana hänen hallitsijatoverinaan oli sama valtakunnan ylimys, joka oli surmauttanut hänen puolisonsa.
Kuningatar otti Birgitan vastaan kuten ainakin ruhtinattaren. Hän menee hänen luokseen loistava seurue kerallaan ja pyytää nöyrästi mainehikasta vierasta luokseen hoviin. Birgittaa hän pitää Jumalan lähettiläänä, jonka puoleen hän kääntyy saadakseen hyviä neuvoja. Ja niitä hän saakin.
Birgitta kieltää häntä menemästä uusiin naimisiin ja kostamasta puolisonsa kuolemaa ja kehoittaa häntä elämään alamaistensa parhaaksi. Täällä samoin kuin Neapelissakin Herra moittii naisten häpeällistä tapaa pukeutua tiukkoihin, ruumiinmukaisiin vaatteisiin, kulkea paljain rinnoin, käyttää voiteita ja muita turhuuksia, "jotka ovat Jumalan edessä kokonaan vihattavia". Näitä epäkohtia tulisi kuningattaren koettaa korjata.
Viivyttyään neljätoista päivää Famagustassa Birgitta jälleen astuu seurueineen laivaan jatkaakseen matkaansa. Perille hän saapui toukokuun alussa 1372. Jopen edustalla laiva kärsi haaksirikon, jolloin pyhiinvaeltajat kadottivat miltei kaiken tavaransa. Toukokuun puolivälissä he vihdoin saapuivat Jerusalemiin, missä Birgitta asettui asumaan pyhiinvaeltajain vierasmajaan.
Pyhä maa rikkaine muistoineen puhui voimakasta kieltä Birgitan sydämelle. Oleskelu siellä kesti neljä ja puoli kuukautta. Hän kävi pyhissä paikoissa Jerusalemissa ja Betlehemissä ja sai uusia näkyjä ja ilmestyksiä.
Hänelle ilmoitetaan, että Kaarle, lukemattomien kuumien "kyynelten poika", on pelastunut. Kypron ja Neapelin kuningaskunnista hänelle annetaan mahtavaa profeetallista voimaa uhkuvat ilmestykset, jotka salamoivat tuhoa ja turmaa. Häntä kielletään rukoilemasta niiden hallitsijoiden puolesta. "Miksi rukoilet näiden pikku kuninkaiden (regnicolis) puolesta? Sinä kadotat aikaa. He lupaavat tehdä parannuksen, mutta eivät kuitenkaan tee."
Birger lyötiin pyhän haudan ritariksi.
Mutta voimakkaimmin liikuttivat hänen sydäntään kuitenkin ne näyt ja ilmestykset, jotka koskivat pyhää historiaa ja sen tapahtumia.
Jeesuksen syntymästä hänelle annetaan erikoinen tuttavallinen ilmestys. Golgatalla hän näkee ristin, "yksinäisen ja korkean". Pyhällä haudalla hän elää hengessä koko kärsimyshistorian yksityiskohtia myöten. Hän näkee, miten Herra on "läpeensä haavoissa ja verestä punainen".
Hänen sydämensä on ylitsevuotavan onnellinen kaikesta hänen osakseen tulleesta armosta. "Olen saanut niin paljon, että vaikka kaikki minun jäseneni turmeltaisiin, en kuitenkaan voisi valittaa."
Hänen voimansa eivät kuitenkaan kestä matkan vaivoja ja Palestiinan keskikesän kuumaa hellettä. Vanhuuden raihnaus, sairaudet, lihankidutus, valvominen ja muu rasitus painavat leimansa voimakkaaseen naiseen, ja hän sairastuu kuumeeseen. Vain tavaton tahdon tarmo pitää yllä hänen riutuvia voimiaan ja tekee mahdolliseksi lähteä onnellisesti paluumatkalle, joka tapahtui Kypron ja Neapelin kautta.
Jerusalemista hän oli lähettänyt Kypron hallitsevalle herttualle siellä saamansa Kypron kansaa koskevan ilmestyksen. Mutta herttua ei saattanut sitä kansan tietoon. Ja kun Birgitta nyt paluumatkallaan tuli Famagustaan, niin hän asettui torille ja luki siellä rohkeasti ja vakavasti mainitun ilmestyksen. Esitämme muutamia kohtia tästä perin vakavasta ilmestyksestä:
"Oi Kypron kansa, sinä minua kohtaan vastahakoinen, kuule ja ota tarkka vaari, mitä minä sanon. Minä rakastin sinua niinkuin isä rakastaa ainoaa poikaansa, jonka hän tahtoo koroittaa kunniaan. Minä tarjosin sinulle maan, jossa voit saada ylellisesti kaikkea, mitä tarvitset ruumiisi ylläpidoksi. Minä lähetin sinulle Pyhän Henkeni lämmön ja valon, jotta sinä ymmärtäisit oikean kristillisen uskon, johon sinä uskollisesti sitouduit, samoin kuin sinä nöyrästi alistuit pyhän kirkon kuuliaisuuteen ja sääntöihin. Minä panin ja asetin sinut sitäpaitsi paikalle, joka oli hyvin sopiva uskolliselle palvelijalle, nimittäin ikäänkuin vihollisteni väliin, jotta saisit sitä kalliimman kruunun taivaan valtakunnassa työstäsi ja ruumiillisista taisteluistasi. Minä kannoin sinua myöskin kauan sydämelläni, s.o. jumalallisessa rakkaudessani, ja minä varjelin sinua niinkuin silmäterää ahdistuksissa ja vastoinkäymisissä. Ja niin kauan kuin sinä pidit minun käskysanani ja uskollisesti tottelit pyhää kirkkoa ja sen määräyksiä, niin tuli tosiaankin lukemattomia sieluja Kypron valtakunnasta minun taivaalliseen valtakuntaani nauttimaan kanssani iankaikkista kunniaa. Mutta kun sinä nyt seuraat omaa tahtoasi ja teet kaikkea, mikä tuottaa riemua sinun sydämellesi, etkä pelkää minua, joka olen sinun Tuomarisi; etkä rakasta minua, joka olen sinun Luojasi, joka lunasti sinut mitä katkerimmalla kuolemalla; vaan syljit minut suustasi niinkuin pahalta haisevan ja pahalta maistuvan aineen; ja vielä lisäksi suljet perkeleen sielusi kanssa sydämesi kammioon ja heität minut sieltä ulos niinkuin varkaan ja ryövärin; sekä yhtä vähän häpeät tehdä syntiä minun silmissäni kuin järjettömät eläimet hillittömyydessään; sentähden on ansaitsemasi oikea tuomio, että sinut heitetään ulos taivaasta kaikkien minun ystäväini luota ja asetetaan iankaikkisesti helvettiin minun vihollisteni keskelle. –
"Ja sentähden minä teen tiettäväksi Kypron kansalle, että jos sinä et tahdo tehdä oikein ja parantaa itseäsi, niin minä pyyhin sinun sukusi ja jälkeläisesi Kypron valtakunnasta, että minä yhtä vähän säästän rikasta kuin köyhää ja myöskin pyyhin sinun sukusi, että sinun muistosi vähän ajan kuluttua painuu unhoon ihmisten mielistä ikäänkuin te ette milloinkaan olisi syntyneetkään maailmaan. Ja sen jälkeen minä näen hyväksi istuttaa Kypron valtakuntaan uusia taimia, jotka täyttävät minun käskyni ja rakastavat minua kaikesta sydämestään. Ja kuitenkin pitää teidän totisesti tietämän, että jos kuka tahansa teistä tahtoo tehdä parannuksen ja palata minun luokseni nöyryydessä, minä olen juokseva häntä kohtaamaan ilolla niinkuin lempeä lammaspaimen ja kohottava hänet hartioilleni ja itse kantava hänet lammasteni luo. Mutta olkapäilläni minä tarkoitan sitä, että ken tahansa täydellisesti parantaa itsensä, hänen pitää, minun vaivani ja ruumiillani ja hartioillani kärsimäni kuoleman ansion vuoksi, tulla osalliseksi iankaikkisesta virvoituksesta taivaan valtakunnassa. Teidän pitää myös ehdottoman varmasti tietämän, että te, minun viholliseni, jotka asutte mainitussa valtakunnassa, ette ole ansainneet tällaisen jumalallisen ilmestyksen ja varoituksen lähettämistä teille. Mutta muutamat minun ystäväni, jotka asuvat samassa valtakunnassa ja palvelevat minua uskollisesti ja rakastavat minua kaikesta sydämestään, taivuttivat minut työllään ja kyyneltäyteisillä rukouksillaan saattamaan teidät tämän minun ilmestykseni sanojen avulla ymmärtämään teidän raskasta ja ankaraa sielunhätäänne. Sillä muutamille ystävilleni oli ilmoitettu, että lukemattomia sieluja samasta Kypron valtakunnasta suljetaan taivaan valtakunnan kunniasta ja tuomitaan ikuisesti helvetin kuolemaan."
Uuden vuoden vaiheilla 1373 hän oli seurueineen jälleen Neapelissa. Siellä häntä odottivat uudet tehtävät.
Kaupungissa oli hänen poissaollessaan puhjennut rutto, ja suuri pelko ja hämmennys vallitsi nyt siellä Birgitan saapuessa. Kuningatar ja arkkipiispa kääntyivät hänen puoleensa neuvoa pyytäen. Ja hänellä olikin varattuna neuvon sana salamoivan parannussaarnan muodossa, sillä hän piti ruttoa Jumalan rangaistuksena kansan synneistä: Neapelin aatelismiehet eivät välitä orjistaan enempää kuin rutto heidän omista ruumiistaan, ja naiset "tekevät ruumiinsa epämuotoisiksi sopimattomilla vaatteillaan" ja maalaavat kasvonsa, niin että muistuttavat kuolleita kuvia.
"Ensimmäinen näistä kahdesta synnistä on se, että ihmiset, joilla on järki, voitelevat kasvonsa ja maalaavat ne monilla väreillä niinkuin kuvat maalataan, jotta he näyttäisivät ihanammilta kuin miksi minä heidät loin. Toinen synti on se, että miehet ja naiset muuttavat ruumiinsa oikean muodon sen sopimattoman vaatetuksen avulla, jota kansa käyttää, ja sen he tekevät ylpeydestä, jotta näyttäisivät kauniimmilta ja kiihoittavammilta kuin miksi Jumala heidät loi ja jotta ne, jotka näkevät heidät, sitä nopeammin syttyisivät ruumiin haureelliseen himoon ja haluun. Sentähden tuleekin sinun varmasti tietää, että yhtä usein kuin he voitelevat kasvojaan jollakin värillä, yhtä usein he vähentävät osaltaan Pyhän Hengen innoitusta ja sitä enemmän lähestyy heitä perkele. Ja niin usein kuin he koristautuvat säädyttömillä ja sopimattomilla vaatteilla ja siten tekevät ruumiinsa epämuotoiseksi, yhtä usein vähentyy heidän sielunsa kaunistus ja perkeleen valta lisääntyy heissä.
"Oi minun viholliseni, jotka pelkäämättä ja kainostelematta teette sellaisia ja muita syntejä vastoin minun tahtoani, miksi unohdatte minun kärsimiseni ettekä kätke sydämiinne, että minä olin alaston ja sidottu ristiin, julmasti piesty kovin ruoskin; että minä seisoin alastonna ja huusin ristillä, täynnä haavoja, kokonaan veren peittämänä ja verhoamana. Ja kun te voitelette kasvojanne, miksi ette silloin katsele minun kasvojani, miten ne olivat täynnä verta? Ja kuinka ette katso minun silmiini, miten ne pimenivät ja peittyivät verellä ja kyynelillä ja miten minun silmäluomeni sinistyivät? Kuinka ette ole katselleet minun suutani ja minun korviani ja minun partaani, miten veri kasteli ja tahrasi ne ja miten kipu ja tuskat vaivasivat kauheasti kaikkia muita minun jäseniäni ja miten minä riipuin ristillä sinisenä ja kuolleena teidän tähtenne ja tulin siellä kaikkien pilkkaamaksi ja häväisemäksi, jotta sen muisteleminen saattaisi teidät rakastamaan minua, teidän Jumalaanne ja jotta siten välttäisitte ne perkeleen paulat, joihin te nyt olette kauhistuttavasti sidotut. Ja kuitenkin te unohdatte kaiken tämän silmäinne edessä ja sydämissänne."
Edelleen Herra sanoo heille, että he ovat: kuten kevytmieliset naiset, jotka rakastavat lihan himoa ja hekumaa, mutta eivät tahdo synnyttää lapsia, vaan surmaavat sikiön.
"Samoin teette tekin, sillä minä, teidän Jumalanne, Luojanne ja Lunastajanne, etsin kaikkia armollani ja kolkutan sydämiänne, sillä minä rakastan kaikkia. Mutta kun te tunnette jonkun Pyhän Hengen liikutuksen sydämissänne tahi jonkinlaista katumusta tahi kun te kuulette minun sanani ja teissä herää jonkinlainen hyvä tahto, niin te heti pyritte tuhoamaan ja surmaamaan minun Henkeni liikutuksen joko tekeytymällä syyttömiksi synneistänne tahi tuntemalla niistä nautintoa ja kuitenkin alinomaa tahtomalla kirotulla tavalla pysyä niissä. Siksipä te täytättekin perkeleen tahdon ja suljette hänet sydämiinne. Ja siten te suljette minut viheliäisesti ulos, minkävuoksi te olette ilman minua enkä minä ole teidän kanssanne. Ettekä te ole minun kanssani, vaan perkeleen, sillä te tottelette hänen tahtoaan ja houkutuksiaan."
Mutta kaikesta huolimatta Herra tahtoo olla armollinen. "Minun laupeuteni on sellainen, ettei ainoakaan minun vihollisistani ole niin suuri syntinen, että häneltä kiellettäisiin armo, jos hän rukoilee armoa nöyrällä sydämellä."
Siihen vaaditaan kuitenkin kolme seikkaa.
"Ensimmäinen on se, että he katuvat ja tekevät parannuksen kaikesta sydämestään eivätkä tee syntiä minua, Luojaansa ja Lunastajaansa vastaan. Toinen on puhdas ja kestävä ja nöyrä synnintunnustus ja rippi, joka heidän tulee tehdä rippi-isälleen, ja kaikista synneistä luopuminen ja täydellinen parannus niistä saman rippi-isän neuvojen ja järkevien määräyksien mukaan. Silloin minä lähestyn heitä, ja perkele loittonee. Kolmas on se, että he tämän tehtyään ottavat minun ruumiini jumalanpelossa ja täydellisessä rakkaudessa eivätkä halua enää milloinkaan tehdä syntiä, vaan pysyvät hyvässä elämänsä loppuun asti.
"Ja minä olen menevä kohtaamaan niitä, jotka tekevät parannuksen tällä tavalla, niinkuin lempeä isä harhaantunutta poikaansa ja minä otan heidät armoihini paljon mieluummin kuin he itse voivat rukoilla tahi ajatella. Ja silloin minä olen heissä ja he minussa, ja he elävät ja iloitsevat minussa iankaikkisesti."
Mutta vaikka Birgitan julistus olikin kirpeätä ja vahvasti suolalla sekoitettua, ei kuitenkaan kukaan satuttanut kättään häneen. Menipä kaupungin arkkipiispa niin pitkälle suvaitsevaisuudessa, että otti erään Birgitan ilmestyksen saarnansa aiheeksi kaupungin tuomiokirkossa.
Neapelissa-olonsa loppuaikana Birgitta julkaisi vielä yhden ilmestyksen. Se ei enää tarkoita yksinomaan eikä etupäässä Neapelia, vaan siinä Herra kääntyy maan kaikkien kansojen puoleen. Sen muoto on juhlallinen ja majesteetillinen, ja se on samalla pohjolan suuren näkijättären hengellinen joutsenlaulu.
"Jumalan Poika puhuu: Kuulkaa minua, kaikki minun viholliseni, jotka elätte maan päällä, sillä ystävilleni, jotka seuraavat minun tahtoani, minä en puhu. Kuulkaa kaikki papit, arkkipiispat ja apulaispiispat ja kaikki muut, joiden valta kirkossa on pienempi. Kuulkaa kaikki munkit, mistä munkkikunnista lienettekin. Kuulkaa kuninkaat ja ruhtinaat ja maan tuomarit ja kaikki te, jotka palvelette. Kuulkaa naiset, kuningattaret, ja ruhtinattaret ja kaikki rouvat ja palvelijattaret ja kaikki muut, mikä yhteiskunnallinen asemanne ja säätynne lieneekin, suuret ja pienet, jotka asutte maan päällä. Kuulkaa näitä sanoja, jotka minä itse, teidän Luojanne, nyt puhun teille.
"Minä syytän teitä siitä, että te olette menneet pois minun luotani ja antaneet tahtonne perkeleelle ja totelleet hänen mielijohteitaan. Ja näin te olette tehneet, vaikka minä olen lunastanut teidät verelläni enkä pyydä mitään paitsi teidän sielujanne. Kääntykää sentähden nöyryydessä jälleen minun puoleeni, ja minä otan teidät vastaan niinkuin lapset!"
Tähän juhlalliseen loppusoittoon, voidaan sanoa Birgitan profeetallisen kutsumustehtävän päättyneen, ja hän lähti takaisin paluumatkalle ikuiseen kaupunkiin. Hänen matkarahansa olivat tyyten lopussa, ja kuningatar Johanna varusti hänet paluumatkalle.
Birgitan viime päivät ja kuolema.
Maaliskuussa 1373 Birgitta oli jälleen Roomassa. Hän aikoi ryhtyä jokapäiväisiin tehtäviinsä, mutta voimat pettivät. Ilmestyi kuumetta, ja vatsatauti, joka oli vaivannut häntä suuresti jo matkalla, ei jättänyt häntä enää. Lisäksi tuli muunkinlaisia koettelemuksia: hengellisiä.
Ensi kerran elämässään hän sai kokea, mitä merkitsee "acedia", tuo ajoittainen peloittava henkinen tylsyys ja välinpitämättömyys, joka on ominaista keskiajan hurskauselämälle. Hän on väsynyt kaikkeen. Häntä ei kiinnosta rukous eikä palvonta, eivät rakkauden työt eivätkä hartaudenharjoitukset. Sydämen valtaa kammottava tyhjyyden tunne. Mutta ei sillä hyvä. Tulee kiusauksia, osittain vanhoja ja ennen koettuja, osittain uusia ja aivan tuntemattomia.
Tulee ylpeyttä ja epäilyksiä. Mielen valtaa henkinen pimeys ja alakuloisuus. Kuivunut on ilmestyksen lähde, sammunut profeetallisen innoituksen liekki. Ei tule Herran sana niinkuin muinoin jumalannaisen korviin. Pahinta ovat kuitenkin lihan himot, jotka alkavat kummitella 70-vuotiaan pyhimyksen olennossa, – kiusauksia, jollaisia hän ei ollut tuntenut edes nuorena eikä avioliitossa ollessaan. "Jumalani, miksi minut hylkäsit?" – kohoaa avuton huuto pyhän naisen sydämestä.
Huolta tuottaa myös keskeneräinen elämäntyö. Hänen mielensä tekee Vadstenaan järjestelemään sikäläisiä asioita. Hän tahtoisi nähdä sen viinimäen, jonka Herra on armossaan suonut hänen istuttaa.
Ja tähänkö päättyy kaikki? Vieraalla maalla kaukana rakkaasta Vadstenasta! – – –
Pääsiäisenä vilkahtaa vihdoin valoa tähän sielun yöhön, tähän koettelemuksen synkeyteen. Hänelle sanotaan: "Sinä ihmettelet, miten sinulle ilmestyy ja kertyy kiusauksia, joita et tuntenut nuoruudessa etkä avioliitossa. Niin saa käydä, jotta oppisit tietämään, ettet ole mitään etkä voi mitään olla ilman minun Poikani apua. Ellei Hän olisi sinua varjellut, ei olisi mitään syntiä, johon et olisi voinut joutua."
Lääkärit antavat toiveita parantumisesta, mutta esiripun toiselta puolelta sanotaan: "Mitä ne lääkärit väittävät, että sinä et kuole? Jospa he tosiaan tietäisivät, mitä on kuolema? Se kuolee, joka on erossa Jumalasta ja synneissään paatuneena ei tahdo sylkeä pois syntien saastaisuutta ripin avulla. – Se elää eikä kuole, joka aina pelkää Jumalaa, alituisesti ripin avulla puhdistuu synneistään ja haluaa tulla Jumalan luo."
Samalla hänelle sanotaan olevan tarpeetonta käyttää lääkkeitä, sillä vähää aikaa varten tarvitaan vähän ravintoa. Ja samoin huomautetaan, että se seikka, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut, ei vielä merkitse sitä, että hänen ei tarvitsisi kärsiä niin kauan kuin hän on maailmassa.
Mutta pian nousee jälleen vanhurskauden auringon täysi majesteettisuus pyhiin-vaeltajalle, jonka pääsypäivä vihdoinkin koittaa. Yljän kasvot, jotka ovat joksikin aikaa olleet kätkettyinä kiusauksen korpeen yksin jätetyltä morsiamelta, tulevat jälleen näkyviin. Ja ilmestyksen portit, jotka ovat rahdun aikaa olleet suljettuina näkijän katseilta, avautuvat selko selälleen Kristuksen armaalle. Eikä niitä nyt enää milloinkaan suljeta, sillä muutaman päivän kuluttua hän saa siirtyä näyistä ja ilmestyksistä katselemaan Karitsan kasvoja iankaikkisesti. Ja taivaallisen Ylkänsä suusta hän saa myös kuulla syyn henkiseen pimeyteensä ja näennäiseen hyljättynäoloonsa.
Viisi päivää ennen Birgitan kuolemaa Kristus ilmestyi hänelle lempeäkatseisena hänen kamarissaan olevan alttarin eteen ja sanoi hänelle: "Minä olen tehnyt sinulle niinkuin tekee ylkä, joka tahallaan on näyttäytymättä morsiamelleen, jotta tämä sitä lämpimämmin kaipaisi häntä. Näin olen siis minäkin ollut etsimättä sinua lohduttaakseni tänä aikana, koskapa se on ollut sinun koettelemuksesi aikaa. Mutta nyt sinä olet koeteltu ja voit astua esille ja valmistautua, koskapa nyt on aika täyttyä sen, mitä minä olen luvannut sinulle, nimittäin, että sinut minun alttarini edessä puetaan nunnan pukuun ja luetaan ei vain morsiamekseni, vaan myös Vadstenan nunnaksi ja äidiksi. Kuitenkin tulee sinun tietää, että sinä jätät ruumiisi tänne Roomaan, kunnes se tulee siihen paikkaan, joka on valmistettu sille, koska minä olen nähnyt hyväksi säästää sinut vaivoiltasi ja lukea tahtosi ikäänkuin täytetyksi työksi."
Ja kääntyen Roomaan Herra lausui ikäänkuin syyttäen: "Oi minun Roomani! Oi minun Roomani! Paavi halveksii sinua eikä kuuntele minun sanojani, vaan ottaa epävarman varman sijasta. Siksipä hän ei saakaan enää kuulla minun torveani, sillä hän laskee mielivaltaisesti minun laupeuteni ajan."
Sitten annetaan hänelle määräyksiä, mitä hänen tulee tehdä ilmestyksille. Ne kaikki tulee jättää piispa Alfonsolle, joka järjestää ne yhtenäiseen kokoelmaan. Ja mitä niiden vaikutukseen tulee, sanoo Herra siitä: "Ja sinun pitää tietää, että kun minä näen hyväksi, tulevat ne ihmiset, jotka halulla ja ilolla ottavat vastaan nämä taivaallisten ilmestysten sanat, jotka tähän asti on annettu sinulle, ja silloin ne kaikki täyttyvät niinkuin sinulle on sanottu."
Hänelle puhuttiin vielä paljon muutakin, ja hän kertoi nähneensä muutamia läsnäolevista henkilöistä Jumalan edessä.
Lopuksi Herra sanoi: "Viidennen päivän aamuna, otettuasi sakramentit, sinun pitää tuttavallisesti kutsua luoksesi ne henkilöt, jotka ovat sinun läheisyydessäsi ja jotka nyt olen maininnut, ja sanoa heille, mitä heidän tulee tehdä. Ja niin sinä heidän sanojensa kaikuessa ja heidän käsivarsillaan tulet luostariisi, se on minun ilooni, ja sinun ruumiisi saa paikan Vadstenassa."
Kun viides päivä koitti ja aamu alkoi sarastaa, niin Kristus ilmestyi hänelle toisen kerran ja lohdutti häntä. Ja kun messu oli luettu ja kun hän oli nauttinut ehtoollista, niin hän heitti henkensä ystäväinsä käsivarsilla.
Hänen ruumiinsa vietiin Itävallan ja Saksan kautta Ruotsiin, missä se haudattiin Vadstenan luostariin.
Sekä ruotsalaiset yleensä että varsinkin Katariina tytär ryhtyivät innokkaisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin saadakseen hänet julistetuksi pyhimykseksi. Vaikeudet olivat suuret erikoisesti sen vuoksi, että pian sen jälkeen kirkossa puhkesi hajaannus, jolloin oli kaksi toisiaan vastaan taistelevaa paavia. Mutta vaikeudet voitettiin, ja kun muodollisuudet oli suoritettu, julistettiin Birgitta vihdoin suurin juhlallisuuksin pyhimykseksi lokakuun 8. p:nä 1391.
Birgitan hurskauselämän luonne.
Aikaisemmin olemme kosketelleet Birgitan hurskauselämän ulkonaisia muotoja. Seuraavassa lausumme muutaman sanan hänen hurskauselämänsä sisäisestä luonteesta.
Hänen hurskauselämänsä luonnetta valaisee oivallisesti hänen vertauskuvallinen esityksensä Martasta ja Mariasta.
Uskonnollisen täydellisyyden ihanteena on mietiskelevä Maria, joka elää askeettista elämää lihan kuolettamisessa ja maailman kieltämisessä. Hän on valinnut parhaimman osan.
Hänellä ei saa olla paljon maallista omaisuutta, mutta sitä rikkaampi tulee hänen olla hengellisesti. Hän ei saa olla joutilas, hänen tulee olla harras rukouksissa ja jumalisten asioitten tutkistelemisessa sekä oman uskonnollisen elämänsä vaalimisessa. Tämän ei kuitenkaan välttämättömästi tarvitse merkitä sitä, että hänen tulisi eristäytyä kokonaan maailmasta. Päinvastoin hänen tulee tehdä uskonsa hedelmälliseksi rakkauden töissä ja avata suunsa todistamaan muillekin Jumalan armosta ja rakkaudesta ja niin synnyttää hengellisiä lapsia Jumalalle. Hänen tulee vihata omaa tahtoansa ja elää yksinomaan Jumalan kunniaksi ja sielujen pelastukseksi.
Nöyryys on hänen kaunistuksensa ja sitkeästi tulee hänen taistella vihaa, ylpeyttä, surumielisyyttä ja muita sellaisia vastenmielisiä vieraita vastaan. Mieluummin tulee hänen seurustella köyhien kuin rikkaiden kanssa; mieluummin totella kuin hallita; mieluummin vaieta kuin puhua; mieluummin olla yksin kuin mahtavien sukulaisten ja ystäväin kanssa.
Martta edustaa kristillistä toimeliaisuutta. Mutta osansa ei ole suinkaan halveksittava, vaan Jumalalle otollinen ja hyödyllinen. Hänen tulee hallita Jumalan seurakuntaa, valvoa oikeata oppia, tehdä Jumalan tahdon mukaan, välttää pahaa sekä rakastaa Jumalaa yli kaiken.
Se, joka yhdistää Marian hurskauteen ja Jumalan palvontaan Martan käytännöllisyyden, ansaitsee kaksinkertaisen kunnian, varsinkin jos hän on hallitsevassa asemassa oleva kirkon paimen.
Alkeellinen kristillisyys on Martan toimeliaisuutta, joka tekee työtä Jumalan kunniaksi ja taistelee lihan ja perkeleen kiusauksia vastaan. Mikäli kristillinen elämä kirkastuu ja syventyy, sikäli tulee puuhailevasta Martasta palvova Maria, jonka henkilössä yhtyvät hurskaus ja käytäntö. Silloin "mieli hyvien taipumusten kyllästämänä ja rauhoittuneena kaiken maallisen myrskyiltä ajattelee aina jumalaa läsnäolevana eikä vain mietiskele hänen rakkaudessaan, vaan myös tekee työtä yötä päivää."
Nöyryys oli keskiaikaisen hurskauselämän tärkeimpiä ja keskeisimpiä hyveitä. Sitä tehostaa myös Birgitta. Varsinkin askarruttaa hänen ajatuksiaan valitsemisen ihme ja hänelle tapahtunut suuri armo.
Eräässä ilmestyksessä hän sanoo Neapelin arkkipiispalle: "Minun herrani, toisinaan sattuu, että mustasta liedestä lähtee kaunis liekki, joka on hyödyllinen ja hyvin tarpeellinen kauniitten töitten valmistamiseen. Mutta sen vuoksi ei tule ylistää liettä, se kun on musta, vaan kunnia tulee sille, joka on työn taiteellinen valmistaja ja mestari. Samoin on minun arvottoman laita, jos neuvoistani löydätte jotakin hyödyllistä, sillä silloin teidän ei tule olla rajattoman kiitollisia minulle ja alttiita palvelemaan minua, vaan Jumalalle itselleen, Hänelle, joka on tehnyt kaiken ja jolla on täydellinen tahto tehdä hyvää."
Nolan kreiville hän kirjoittaa samasta asiasta:
"Teidän ei tule pitää Jumalan sanoja vähemmän merkitsevinä minun halpuuteni vuoksi, sillä minä olen kuin köyhä juoksija, joka kuljettaa mukanaan suuren herran tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä kirjeitä. Sellainen voi matkallaan käydä majataloissa ja vaatimattomissa paikoissa, mutta siitä huolimatta hän ei mitenkään likaa tahi turmele herransa kirjettä eikä kirjeen sisältö tämän johdosta muutu. Hän, joka käski minun puhua, tietää, etten minä itsestäni mitään lisää tahi ota pois."
Ja tyhmää olisi kiittää juoksijaa. "Juoksijaa ei tule ylistää, vaan hänen herraansa, jonka lähettämä hän on. Katso sentähden taivasta kohti ja ylistä Herraa Jeesusta Kristusta!"
Monia ihmetyttää miksi Jumala on valinnut Birgitan eikä muita, joiden elämä on parempi ja jotka ovat kauemmin palvelleet Herraa. Tähän Kristus vastaa vertauksella.
"Tilanomistajalla on useita viinimäkiä eri paikoissa ja jokaisen viinimäen viini maistuu siltä paikalta, missä se on kasvatettu. Mutta kun viini on puristettu, niin viinitarhanomistaja juo toisinaan keskinkertaista ja miedompaa viiniä eikä aina parempaa ja väkevämpää. Jos nyt joku niistä, jotka ovat läsnä ja näkevät tämän, sattumalta kysyy tilanomistajalta: 'Miksi sinä teet niin?' niin hän vastaa, että se viini maistui hänestä paremmalta ja oli miellyttävämpää sillä kertaa, mutta silti hän ei kaada pois eikä halveksi parempiakaan viinejä, vaan säilyttää ne sopivaan aikaan kunniakseen ja hyödykseen, kunkin aina tarkoituksenmukaisuuden mukaan. – – –
"Niin minä olen tehnyt sinulle. Minulla on monta ystävää, joiden elämä on minulle makeampi kuin hunaja, miellyttävämpi kuin kaikki viini, kirkkaampi minun edessäni kuin aurinko. Kuitenkin minä valitsin sinut Hengessäni, koska näin sen hyväksi, ei sentähden että sinä olisit parempi kuin he tahi heidän vertaisensa tahi että sinulla olisi suurempia ansioita kuin heillä, vaan koska minä tahdoin niin, minä, joka teen tyhmät viisaiksi ja väärät vanhurskaiksi. En minä myöskään halveksi heitä sen vuoksi, että olen tarjonnut sellaisen armon sinulle. Vaan pikemminkin minä säästän heidät jotakin muuta minun hyötyäni ja kunniaani varten, sikäli kuin vanhurskaus kulloinkin vaatii. Nöyrry sentähden kaikessa äläkä ole levoton muusta kuin synneistäsi!"
Mutta Birgitasta itsestäänkin on tämä Jumalan armoneuvo ihmeellinen. Ja kerran hän kysyy: "Minä kysyn, miksi Sinä, kaiken kirkkauden Kuningas ja kaiken viisauden Antaja ja kaikkien hyveitten Harjoittaja ja Hyve itse, tahdot tähän tarkoitukseen ottaa minut, joka olen kuluttanut ruumiini synnissä ja viisauden kannalta katsoen olen kuin aasi ja puutteellinen hyveiden harjoittamisessa. Älä vihastu minuun, suloinen Herra Jeesus Kristus, kun kysyn tätä sinulta, sillä Sinuun ei voida olla luottamatta, Sinähän voit tehdä mitä tahdot, mutta itseäni minä vain ihmettelen, koskapa olen paljon rikkonut Sinua vastaan ja vain vähän hyvittänyt."
"Silloin ääni vastasi ja sanoi: 'Minä vastaan sinulle vertauksella. Jos rikas ja mahtava kuningas saa erilaisia rahoja ja hän sitten antaa sulattaa ne ja valmistaa niistä, mitä hän hyväksi näkee, kuten kruunuja ja sormuksia kultarahoista, vateja ja juoma-astioita hopearahoista, kattiloita ja pannuja kuparirahoista, niin hän käyttää kaiken tämänkin hyödykseen ja kunniakseen. Etkä sinä ihmettele, että hän tekee niin. Samoin ei sinun enää tule ihmetellä, että minä mielelläni otan vastaan ystäväini sydämet, jos he lahjoittavat ne minulle, ja teen niistä, mitä hyväksi näen. Sillä vanhurskaan sydän on raha, joka miellyttää minua suuresti. Minä voin siis järjestää sen, mikä on minun, niinkuin minä tahdon; ja koska sinä olet minun, ei sinun tule ihmetellä, mitä minä tahdon tehdä sinulle. Vaan ole kestävä ja luja kärsimään ja tahtomaan tehdä kaikki, mitä minä määrään sinulle. Sillä kaikkialla minä annan sinulle varmalla kädellä kaiken, mitä sinä tarvitset."
Näin siis kaikki perustuu valitsemisihmeeseen: Herra on tahtonut niin käsittämättömässä armossaan. Ja Birgitan ainoana tehtävänä on ottaa vaari itsestään. "Valvo sydäntäsi, että aivoituksesi on hyvä, sillä sinun kauttasi Jumalan sanat leviävät muille."
Tätä silmälläpitäen Herra sanoo hänelle, että hänen tulee olla hyvien tapojen ja inhimillisen viisauden hopeoima, jotta hän ymmärtäisi, mitä hän on velkaa Jumalalle ja lähimmäisilleen ja mikä tulee hänen sielunsa ja ruumiinsa iankaikkiseksi menestykseksi. "Ja sisällisesti sinun tulee olla nöyryyden kultaama, jottet tahdo kelvata kenellekään muulle kuin minulle etkä pelkää olla ihmisille vastenmielinen minun tähteni."
Hänen tulee olla kuin lukittuun koteloon huolellisesti kääritty kallisarvoinen soittokone.
"Sinun tulee olla niin kääritty puhtauteen, ettet enää tahdo saastua mistään halusta tahi mistään muusta huvituksesta; vaan ahkeroi mielelläsi olla yksin, sillä huonojen ihmisten seura turmelee hyvät tavat. Lukkona on sinun aistimiesi ja koko sinun sydämesi tarkka vartiointi, jotta kaikissa teoissasi katsoi tarkoin, ettei perkeleen vilppi petä sinua. Mutta avain on Pyhä Henki, joka on avaava sinun sydämesi sen mukaan kuin minä näen hyväksi kunniakseni ja ihmisten hyödyksi."
Kun hän näin katselee Jumalan iäistä armoneuvoa, niin hänen sydämensä täyttyy syvällä kiitollisuudella sitä Jumalaa kohtaan, joka on lahjoittanut hänelle näin suuren armon ja laupeuden. "Oi äärettömän rakas ja suloinen Jumala, kaikkien niiden ihmettelemä, jotka kuulevat tämän, mitä Sinä olet tehnyt minulle!"
Birgitta oli rukouksen nainen. Usein hänen rukouksensa ovat hartaita sydämen vuodatuksia ja liikuttavia huutoja, jotka kumpuilevat taistelevan ja voittavan sielun sisimmästä. Hänen tärkeimpiä rukousaiheitaan ovat seuraavat: synteinanteeksisaaminen, epäilyksien voittaminen, pyyntö että Jumalan rakkaus vuodatettaisiin hänen sydämeensä ja että hän voisi jättää tahtonsa kokonaan Jumalan käsiin.
"Minun Herra Jumalani, – – – nyt minä mielelläni muistelen Sinun avullasi rikoksiani ja lukemattomia syntejäni, miten minä olen mielettömästi tuhlannut aikani, taitamattomasti käyttänyt omaisuuteni, lihallisesti rakastanut ystäviäni ja sukulaisiani ja miten minä lihan himoilla olen vahingoittanut sieluani, ja sielun tahi ruumiin, tavaran tahi kunnian puolesta tehnyt vahinkoa muille ja miten minä olen rikkonut armollista Jumalaa vastaan. Tätä kadun kaikesta sydämestäni ja teen mielelläni parannuksen siitä enkä enää milloinkaan tahdo tehdä niin."
Turhuudessa tuhlattu armon aika ja voimat sekä hillitön luonto tuottavat hänelle paljon huolta.
"Oi äärettömän mahtava ja rakas Herra, minä tarkastelen syntieni haavoja, joiden haavoittama olen lapsuudestani asti; ja minä itken, sillä aika on kulunut hyödyttömästi. Voimat eivät riitä työhön, sillä ne ovat tuhlatut turhuuteen. Sentähden, koska Sinä olet kaiken hyvyyden ja laupeuden lähde, rukoilen Sinua: armahda minua! Liikuta sydäntäni rakkautesi kädellä, sillä se on paras lääkäri; lohduta sieluani, sillä Sinä olet paras Lohduttaja!"
"Kuule minua, vaikka minä olen arvoton avaamaan suutani rukoilemaan Sinua! Sillä minä tiedän, että ellei Sinun apusi tue minua, minä en voi johtaa itseäni, sillä minun ruumiini on kuin kesytön eläin, joka, ellei sen suuhun aseteta kuolaimia, juoksee jokaiseen paikkaan, mikä on tarjonnut sille huvia. Minun tahtoni on kuin lintu, joka alinomaa tahtoo seurata vaihtelevia ajatuksia ja lentää pois niiden mukana. Siksi rukoilen Sinua, että ruumiiseeni asetettaisiin kuolaimet, heti kun se tahtoo juosta pois jollekin taholle, joka on vastenmielinen Sinun Pojallesi; ja ohjaa se sinne, missä se voi tehdä Sinun Poikasi tahdon mukaan. Aseta myös side tuohon lintuun, joka on minun tahtoni, ettei se voi lentää pitemmälle kuin mikä on Sinun rakkaan Poikasi mieleen!"
Toisinaan soivat hänen harpustaan kuitenkin lohdullisemmat säveleet.
"Minä tiedän lujasti ja varmasti, ettei kukaan ole niin arvoton, että häneltä kiellettäisiin Sinun laupeutesi, jos hän totisella nöyryydellä ja täydellisesti tahtoen hyvittää syntinsä haluaa Sinun laupeuttasi. Sinun armostasi on minulla nyt tahto tehdä Sinun tahtosi niin kauan kuin elän, tässä olet Sinä minun todistajani. Sinä tiedät, että jos minun olisi mahdollista tuottaa Sinulle suurempi ilo ja tyydytys sillä, että minun ruumiini kärsisi kaikenlaista sairautta, häväisemistä, tuskaa, köyhyyttä ja sortoa ja samoin sieluni iankaikkisen rangaistuksen, niin valitsisin mieluummin kaiken tämän vaivan kuin iankaikkisen autuuden sielulleni ja ruumiilleni, jos se jotenkin vähentäisi Sinun iloasi. Oi Herra Jumala, joka olet luonut minut ja ostanut minut kalliilla verelläsi, jos Sinä näet, että minulta puuttuu jotakin näistä kolmesta: uskosta, toivosta ja rakkaudesta, niin suvaitse suuren armosi tähden täyttää se. Sinä olet sisinnä minun sydänveressäni, sisinnä minun sielussani. Ja vaikka minä olenkin aivan arvoton saamaan siunatun Henkesi lohtua ja virvoitusta, niin uskoudun kokonaan Sinun suuren voimasi suojaan tietäen, että Sinä teet minulle, mitä on Sinulle otollista."
Kerran Herra pakotti perkeleen tunnustamaan, miten läheinen ja hellä yhteys on Hänen ja Birgitan välillä. Ja silloin perkele teki seuraavan tunnustuksen.
"Hän ei rakasta mitään niin paljon kuin Sinua ja ennenkuin hän kadottaisi Sinut, hän mieluummin kärsisi minkä tahansa kidutuksen, jos Sinä antaisit hänelle kestävyyden armolahjan. Minä näen ikäänkuin palavan siteen, joka lähtee Sinusta alas häneen ja niin sitoo hänen sydämensä Sinuun, ettei hän ajattele mitään muuta tahi rakasta mitään muuta kuin Sinua."
Birgitan mystiikka.
Birgitan mystiikassa on kaksi päävirtausta: morsiusmystiikka ja profeetallinen kutsumusmystiikka, jotka kumpikin ovat hallitsevia tekijöitä omalla alallaan; edellinen on kannattavana voimana yksityisessä uskonelämässä, jälkimmäinen painaa leimansa hänen julkiseen toimintaansa.
Nämä valtavirtaukset esiintyvät jo hänen kutsumusnäyssään, kun Herra sanoo hänelle: "Sinun tulee olla minun morsiameni ja puhetorveni." Birgitalle tunnusomaisinta on kuitenkin profeetallinen kutsumusmystiikka. Tässä suhteessa hän on keskiajan suurimpia ja valtavimpia henkiä, kun taasen hänen morsiusmystiikkansa värit ovat verraten kalpeat Seusen, Katariina Sienalaisen ja monen muun tunnehehkuisen ja värikylläisen morsiusmystikon rinnalla.
Kristus kuvailee hänelle tämän morsiussuhteen laatua seuraavasti.
"Mutta Sinä, minun tyttäreni, jonka olen valinnut itselleni ja jonka kanssa puhun Henkeni kautta, rakasta minua koko sydämestäsi! Ei niinkuin rakastetaan poikaa, tytärtä tahi vanhempia, vaan enemmän kuin mitään maailmassa. Sillä minä, joka loin sinut, en säästänyt mitään jäseniäni kärsiessäni Sinun tähtesi. Ja vieläkin minä rakastan Sinun sieluasi niin sydämellisesti, että minä mieluummin kuin kadottaisin sen, vielä kerran, jos olisi mahdollista, antaisin naulita itseni ristille sen tähden. Pidä esikuvanasi minun nöyryyttäni, sillä minut, kirkkauden ja enkelien Kuningas, puettiin kurjiin ryysyihin, ja minä seisoin alastonna pylvään vieressä ja kuulin omilla korvillani kaikenlaista häväistystä ja pilkkaa. Aseta myös minun tahtoni Sinun tahtosi edelle, sillä minun äitini, sinun valtiattaresi, ei tahtonut koko aikanaan milloinkaan mitään muuta kuin minä. Jos teet tämän, silloin on sinun sydämesi oleva minun sydämessäni ja syttyvä minun rakkaudestani niinkuin se, mikä on kuivaa, helposti syttyy tulesta. Niin sinun sielusi täyttyy minusta, ja minä olen sinussa, niin että kaikki maallinen tulee sinulle katkeraksi ja kaikki lihan himo niinkuin myrkky. Sinä saat levätä minun jumaluuteni käsivarrella, missä ei ole mitään lihan himoa, vaan hengen riemu ja tyydytys. Sillä sielu on tyytyväinen sisällisesti ja ulkonaisesti ja täynnä iloa eikä ajattele eikä halua mitään muuta kuin sitä iloa, joka sillä on. Rakasta yksin minua, niin sinä saat kaiken, mitä tahdot ja sinulla on oleva yltäkyllin. Eikö ole kirjoitettu, että lesken öljy ei loppunut ennenkuin Herra antoi sateen maan päälle, profeetan sanan mukaan. Minä olen totinen profeetta. Jos uskot minun sanani ja täytät ne, ei öljy eikä ilo eikä riemu ole ikinä sinulta puuttuva.
"Mutta jos sinä rakastat minua koko sydämestäsi etkä kaipaa mitään muuta kuin minua, niin minä vedän sinut luokseni rakkauden avulla, kuten magneetti vetää luokseen raudan, ja asetan sinut käsivarrelleni. Se on niin vahva, ettei kukaan voi sitä ojentaa; niin tukeva, ettei kukaan voi sitä taivuttaa, jos se on ojentunut; ja myöskin niin armas, että se voittaa kaikki sulotuoksut, eikä sitä voida verrata maailman nautintoihin."
Näihin taivaallisen rakkauden vakuutuksiin Herra lisää myöhemmin: "Minun leponi on sinun leposi ja minun lohdutukseni sinun lohdutuksesi."
Tähän hengellinen aviovaimo vastaa: "Koska minä saan toimeentulon Sinun työstäsi, lämmön Sinun rinnastasi ja suloisuuden Sinun sanoistasi, niin minä tahdon mieluummin kuolla kuin erota Sinusta."
Sitä mystillistä rakkauden suhdetta, joka vallitsee sielun Yljän ja morsiamen välillä, Herra kuvaa eräässä ilmestyksessä seuraavasti.
"Sitten Herra puhui morsiamelle sanoen: Minä olen sinun Jumalasi ja enkelien Herra. Minä olen elämän ja kuoleman Herra. Minä, sama, tahdon asua Sinun sydämessäsi. Katso, miten suuresti minä rakastan Sinua! Taivaat ja maa ja kaikki, mitä siinä on, eivät ole kyllin suuria tarjoamaan suojaa minulle, ja kuitenkin minä tahdon asua sinun sydämessäsi, joka ei ole muuta kuin pieni lihaskimppu. Ketä sinun siis tarvitsee pelätä tahi mitä sinä vielä tarvitset, kun sinulla on itsessäsi Jumala, kaikkivaltias, jossa on kaikki hyvä. Sydämessä, joka on minun asuntoni, tulee siis olla kolme esinettä: vuode, jolla me lepäämme; penkki, jolla me istumme; ja kynttilä suomaan meille valoa. Sinun sydämessäsi tulee siis olla leposija, niin että lepäät pahoista ajatuksista ja maallisista toiveista ja tutkistelet iankaikkista iloa. Penkki on tahto pysyä minussa myös jos toisinaan mennään ulos. Sillä luonnonmukaista ei ole istua aina. Se nimittäin seisoo aina, joka aina tahtoo olla maailman kanssa eikä milloinkaan istua minun luonani. Valo on se sinun uskosi, että minä voin kaiken ja olen kaikkivaltias kaikessa."
Birgitan morsiusmystiikan olennaisena piirteenä on hänen morsiussuhteensa siveellisesti velvoittava puoli. Hän katselee asioita käytännön kannalta heittäytymättä nautinto-uskonnon lumoihin. Tässä suhteessa hän muistuttaa entistä toimeliasta ylimyksen rouvaa, joka tarmokkaasti hoitaa monia töitään ja edustamisvelvollisuuksiaan, mutta jonka tunne- ja rakkauselämä on hillittyä. Voimakkaat uskonnolliset elämykset ja tunteen kukkuraisuus kannustavat häntä vain uusiin, entistä sitkeämpiin ja itsensäuhraavampiin ponnistuksiin sen Herran puolesta, joka oli valinnut hänet sydänystäväkseen ja puhetorvekseen. Aateluus velvoittaa häntä: "Minä vaadin sinulta suurempia palveluksia kuin muilta, koska minä olen osoittanut sinulle suurempaa armoa."
Hänen suhdettaan nautinto-uskontoon valaisee eräs ilmestys, jossa Jumalaa verrataan kultaseppään. Palvelijat tarjoavat Hänen kultaansa, mutta vihollinen koettaa estää heitä kuikin tavoin.
"Ensiksi hän koettaa tehdä heidät laiskoiksi. On ero ruumiillisen ja hengellisen laiskuuden välillä. Ruumiillista laiskuutta on se, että ruumis on laiska tekemään työtä, nousemaan ylös ym. Hengellistä laiskuutta on se, että hengellinen ihminen tuntiessaan minun Henkeni suloisuuden ja armon mieluummin tahtoo olla yksin tässä suloisuudessa kuin mennä työhön toisten luo ja auttaa heitä mukaansa saamaan osaa hänen suloisuudestaan. Eiköhän Pietarilla ja Paavalilla ollut Hengen yltäkylläisyyden suloisuus? He olisivat, jos se olisi ollut minulle otollista, omistamansa suloisuuden vuoksi mieluummin olleet kätkettyinä maan syvimpiin paikkoihin kuin menneet ulos maailmaan. Mutta jotta toiset tulisivat osallisiksi heidän suloisuudestaan ja he voisivat samalla rakentaa muita, he pitivät parempana ja suurempana kunniana itselleen mennä työhön toisten hyödyksi kuin olla yksinäisyydessä ja jättää käyttämättä toisten vahvistukseksi sitä armoa, joka oli annettu heille. Samoin on minun ystäväini laita nytkin: vaikka he mielellään tahtoisivatkin olla yksinäisyydessä ja riemuita omistamastaan suloisuudesta, tulee heidän kuitenkin mennä tekemään toisia osallisiksi heidän ilostaan ja armostaan. Sillä samoin kuin se, jolla on yltäkyllin maallista tavaraa, ei käytä sitä yksin, vaan antaa toisille, niin ei tule minunkaan sanojani ja minun armoani kätkeä, vaan vuodattaa toisille heidän rakennuksekseen."
Esimerkkinä tällaisesta mielialasta esitetään muuan vanha erakko, joka oli syvästi mieltynyt yksinäisyyteen. Mutta rakkaudesta lähimmäisiin ja antaakseen heille hyviä neuvoja hän kuitenkin silloin tällöin tuli pois erämaasta tekemään rakkauden tekoja ja jakamaan armolahjojaan ja hyveitään. Ja tämä oli paljon otollisempaa Jumalalle kuin jos hän olisi istunut yksin luolassaan ja nauttinut armon ja hengellisen lohdutuksen suloisuudesta.
Hänen morsiusmystiikkansa kultaiset kudelmat ovat kirjaillut kärsimyshistorian tummalle taustalle. Kärsivä Kristus ja ristinmerkki on hänen hengellisen elämänsä suuri keskus ja varsinainen ilmenemismuoto. Keskiaikaiseen tapaan hän syventyy perusteellisesti jokaiseen kärsimyshistorian yksityiskohtaan. Erikseen hän kiittää ja ylistää jokaista kärsivän Kristuksen jäsentä: piikkien raastamaa päätä, hyytyneen veren peittämiä kasvoja, ruoskittua ihoa, lävistettyjä käsiä ja jalkoja, haljennutta sydäntä ja runneltua ruumista kokonaisuudessaan.
Hartaana kohoaa hänen rinnastaan hurmion hetkenä rukous: "Oi minun Jumalani, Sinä suloisin, kun Sinä armossa tulet minun sydämeeni, eivät käsivarteni voi olla syleilemättä rintaani jumalallisen suloisuuden vuoksi, jota silloin tunnen sydämessäni. Minusta tuntuu kuin Sinä niin painuisit minun sieluuni, että Sinä todella olet sen sydän ja ydin ja kaikki sisältö. Ja sen vuoksi Sinä oletkin minulle rakkaampi kuin sekä minun sieluni että ruumiini. Onnellinen olisin, jos olisin tehnyt sen, mikä on Sinulle mieluista. Siis, rakas Herrani, anna minulle apua ja voimaa toimia kaikessa Sinun kunniaksesi."
Profeetallinen kutsumusmystiikka on varsinaisesti se ilmanala, jossa Birgitan valtava henki liikkuu omassa elementissään. Sen juuret ulottuvat kutsumusnäkyyn, missä Herra nimenomaan sanoo: "Minä en puhu sinulle ainoastaan sinun tähtesi, vaan kaikkien pelastukseksi. – Sinun tulee olla minun puhetorveni." Ja jo Birgitan miehen eläessä oli hänelle sanottu Arrasissa: "Jumala tahtoo sinun kauttasi tulla tunnetuksi maailmalle."
Hänen profeetallista kutsumustehtäväänsä valaisee seuraava ilmestys, jonka sanat on asetettu kirkkoisä Ambrosiuksen suuhun.
"On kirjoitettu, että Jumalan ystävät muinoin huusivat ja rukoilivat, että Jumala halkaisisi taivaat ja astuisi alas pelastamaan kansaansa Israelia. Samalla tavoin Jumalan ystävät huutavat myöskin näinä aikoina sanoen: 'Oi laupias Jumala, me näemme lukemattomien ihmisten hukkuvan vaarallisissa myrskyissä, kun perämiehet ovat ahneita ja alituisesti tahtovat purjehtia niihin maihin, missä he luulevat saavansa suurimman voiton. Niin he vievät itsensä ja kansan sinne, missä aallokko on peloittavin, eikä kansa tunne turvallisuuden satamaa, ja siksipä lukemattoman monet sielut hukkuvat surullisesti ja aivan liian harvat tulevat hyvään satamaan. Sentähden rukoilemme Sinua, kaiken kirkkauden Kuningasta, että Sinä armossa levittäisit valoa yli sataman, niin että kansa voi välttää vaarat eikä tottele pahoja perämiehiä, vaan pelastuu oikeaan satamaan Sinun siunatun valosi avulla.'
"Näillä perämiehillä minä tarkoitan kaikkia niitä, joilla on valta ruumiillisesti ja hengellisesti maailmassa. Sillä useimmat heistä rakastavat omaa tahtoaan niin paljon, etteivät välitä siitä, mikä on hyödyllistä heidän alaistensa sieluille, vaan ehdoin tahdoin heittäytyvät maailman raivoaviin myrskyihin: ylpeyteen, ahneuteen ja saastaisuuteen. Mutta turvaton kansa raukka jäljittelee heidän tekojaan luullen siten olevansa oikealla tiellä, ja niin he syöksevät itsensä ja alaisensa turmioon seuratessaan jokaista tahdon halua.
"Mutta satamalla minä tarkoitan totuuden porttia, joka nyt on monille niin himmentynyt, että kun joku puhuu taivaallisen isänmaan satamaan johtavasta tiestä, joka on Kristuksen evankeliumi, niin he sanovat hänen valehtelevan ja seuraavat mieluummin niiden tekoja jotka heittäytyvät mihin synteihin tahansa, kuin uskovat niiden sanoja, jotka julistavat evankeelista totuutta.
"Mutta valolla, jota Jumalan ystävät rukoilevat, minä tarkoitan sitä, että jumalallinen ilmestys tapahtuisi maailmassa, jotta Jumalan rakkaus voisi uudistua ihmisten sydämissä eikä Hänen vanhurskauttaan unohdettaisi tahi halveksittaisi. Ja sentähden näkikin Jumala hyväksi armahtavaisuutensa ja ystäväinsä rukouksen tähden kutsua sinut Pyhässä Hengessä näkemään, kuulemaan ja ymmärtämään hengellisesti, jotta sinä Jumalan tahdon mukaisesti ilmoittaisit sen, mitä saat kuulla Hengessä."
Birgitan profeetallinen itsetietoisuus on vuoren vankka. Kuten Vanhan Testamentin profeetat tavallisesti alkoivat julistuksensa sanomalla "Näin sanoo Herra", samoin Birgitta käyttää sellaisia puhetapoja kuin "Herra sanoi" ja "Kristus sanoi". Toisinaan esiintyy puhujana Neitsyt Maria tahi joku pyhimys. Minkä hän näin liesi Herran sanaksi, siitä hän ei tinkinyt rahinakaan. Ja olipa ilmoituksen sisällys millainen tahansa, hän toimitti sen perille.
Mutta tällä profeetallisella kutsumusvarmuudella ei ollut mitään tekemistä ylpeän itseluottamuksen kanssa. Hän tunnusti nöyrästi, että kaikki on Herralta ja sulaa armoa. Eräälle piispalle lähettämänsä kirjeen hän lopettaa sanoilla: "Antakaa anteeksi, herrani, että minä kirjoitan Teille sellaista, minä kun olen oppimaton nainen ja suuri syntinen. Mutta minä rukoilen totista ja hyvää Paimentamme, joka armossaan on kuollut lammastensa puolesta, että Hän antaisi Teille sitä Pyhän Hengen armoa, jonka avulla Te voitte arvokkaasti paimentaa lampaitanne ja kuolemaan asti aina tehdä Hänen ihanan ja täydellisen tahtonsa."
Ja kaikki, mitä hänellä on, on toisten hyödyksi ja rakennukseksi.
"Sinä ihmettelet, miksi minä olen puhunut sellaista ja näyttänyt sinulle niin suurta? Tapahtuukohan se vain sinun tähtesi? Ei, tosiaankaan ei, vaan toisten opetukseksi ja pelastukseksi."
"Sentähden minä puhun nämä sanat ja näytän tämän rakkauden, että ne, jotka ovat kääntyneet pois, kääntyisivät minun puoleeni ja jälleen muistaisivat minua, Luojaansa, jonka ovat unohtaneet."
Hän on suuren kuninkaan sanansaattaja, jolla on mukanaan erikoinen sanoma. Ja tällaisena hänen ei tarvitse pelätä enempää itsensä kuin julistuksensakaan puolesta.
"Älä pelkää, vaan seiso lujana uskossa! Jos sanat tulisivat sinun hengestäsi tahi tämän maailman hengestä, silloin sinä voisit hyvällä syyllä pelätä. Mutta koska ne ovat minun Hengestäni, joka oli pyhillä profeetoilla, niin ei sinun tule pelätä, vaan iloita, mikäli et enemmän pelkää maailman tyhjää nimeä kuin minun jumalallisten sanojeni kätkemistä."
Mikään mahti ei voi tuhota Jumalan hänelle uskomia sanoja.
"Sentähden älä pelkää, sillä kukaan ei voi heikontaa minun sanojani, vaan ne tulevat siihen paikkaan ja sen kansan luo, mikä on minulle otollista. Kuitenkin pitää sinun tietämän, että nämä sanat ovat niinkuin öljy: niitä liikutetaan ja tallataan ja puserretaan milloin kadehtijani, milloin tiedonhaluisten, milloin pahansuopain taholta, jotta minun kunniani ja minun kärsivällisyyteni lisääntyisi."
Hänen profeetallinen kutsumustehtävänsä on laadultaan luottamuksellinen.
"Sillä niinkuin isä ja äiti, kun he vanhenevat, antavat talousaskareet miniälle ja sanovat hänelle, mitä talossa on tehtävä, niin tahdomme Jumala ja minä, jotka nyt ihmisten sydämissä olemme vanhoja ja joihin heidän rakkautensa on kylmennyt, sinun kauttasi tehdä tiettäväksi tahtomme ystävillemme ja maailmalle."
Birgitta ei ollut profeetallinen henki ainoastaan armoitetun julistuksensa puolesta. Hänellä oli myös muita profeetallisia kykyjä ja armolahjoja.
Niinpä hänellä oli sairaiden parantamisen lahja, joka ilmeni monessa tilaisuudessa. Siitä, että hänellä oli valta ja voima karkoittaa riivajaisia, olemme aikaisemmin maininneet neapelilaisen Piciolellan tapauksen. Samoin hän oli karkoittanut riivajaisen upplantilaisesta ritarista Johan Styrbjörnssonista. Kerromme seuraavassa myös muutamia sairauden parantamistapauksia.
Latino Orsinin ja hänen puolisonsa Golizian 7-vuotias poika Gentile Orsini oli kuolemaisillaan kuumeeseen ja punatautiin. Silloin kutsuttiin Birgitta. Polvistuttuaan ja rukoiltuaan hän meni sairaan luo, kumartui ja levitti viittansa hänen ylitseen ja sanoi: "Nuku lapseni!" Lapsi nukkui ja tuli terveeksi. Tämä tapahtui elokuussa 1367.
Vexjön piispan Tuomaksen hän paransi kaksi kertaa.
Toisella kertaa he olivat matkalla Apuliassa, menossa Monte Garganon vuorelta alas Manfredonian kaupunkiin. Piispa putosi hevosen selästä ja taittoi kaksi kylkiluutaan, Hän ei tahtonut jäädä yksin kaupunkiin sairastamaan, vaan pyysi, että Birgitta parantaisi hänet. Tämä vastasi itkien: "Herra, Te pidätte minua sellaisena, mikä minä en ole, sillä minä olen suuri syntinen Jumalan silmissä. Mutta rukoilkaamme kaikki Jumalaa, niin Hän antaa Teille uskoa." Rukouksen jälkeen hän nousi ylös, kosketti piispan kylkeä ja lausui: "Herra Jeesus Kristus parantakoon sinut!" Sairas parantui sillä hetkellä ja voi jatkaa matkaa.
Toisen kerran hän paransi saman piispan Beneventossa kivitaudista.
Neapelilainen kaniikki Robert oli tullut mielipuoleksi liiallisesta askeesista. Birgitta sai hänestä ilmestyksen, ja sairas parani, kun Birgitta oli rukoillut hänen puolestaan.
Birgitalla oli myös kyky nähdä ja ennustaa tulevia tapahtumia.
Jo kutsumusnäkyyn sisältyi hänen valtavin ennustuksensa: sanoma mustasta surmasta, joka kävi toteen hyvinkin järkyttävällä tavalla.
Aikaisemmin olemme myös maininneet, miten hän ennusti paavi Urbanus V:n kuoleman Montefiasconessa elokuussa 1370. Neljä kuukautta myöhemmin paavi kuoli. Samoin hän ennusti Kypron valtakunnan perikadon.
Lähtiessään pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan hän ilmoitti kaikkien palaavan takaisin paitsi yhden. Hän itse luuli aluksi Katariinan kuolevan, mutta niin ei käynyt, vaan Kaarle kuoli Neapelissa.
Paavi Gregorius XI:lle hän ennusti joko vuoden 1371 lopulla tahi 1372 alussa Rooman peloittavan kapinan ja kansannousun 1375.
Hänen uhrautuva ja oppinut rippi-isänsä ja ystävänsä, maisteri Mattias, kuoli Ruotsissa, todennäköisesti 1350. Birgitta sai tästä tapahtumasta ilmestyksen samalla hetkellä Roomassa.
Tunnettu on hänen kykynsä lukea ajatuksia ja nähdä ihmisten sieluntila.
Kun kardinaali Eleasar Sabranilainen, Arianon kreivin poika, nuorena ylioppilaana opiskeli Bolognassa, niin Birgitta, ollen hänen perhetuttavansa, ilmoitti hänelle, että hänen maallismieliset ystävänsä koettavat saada hänet luopumaan pappisuralta, menemään naimisiin ja hankkimaan maallista kunniaa. Hän kehoittaa häntä olemaan uskollinen Jumalan kutsuvalle äänelle, kieltämään itsensä ja seuraamaan Herraa. "Ja sentähden, oi minun herrani, aina kun maailman rakkaus koettaa syrjäyttää Jumalan rakkauden sinun sydämestäsi, niin lähetä heti häntä vastaan vartija, joka on järki, mukanaan Jumalan sanat, ilmoittaen, että mieluummin tahdot kuolla ruumiin ja sielun puolesta kuin elää niin, että vihoitat hyvän Jumalan sanoilla tahi teoilla; että mieluummin tahdot elää niin, ettet säästä omaa elämääsi missään suhteessa, ei tavaraa eikä omaisuutta, ei ystäväin eikä sukulaisten hyvää tahtoa, jotta voisit täydellisesti miellyttää yksinomaan Jumalaa ja kunnioittaa Häntä kaikessa; ja että sinä mieluummin vapaaehtoisesti valitset kestettäväksi kaikenlaiset kärsimykset kuin tahdot tehdä toisille kristityille, olivatpa he pienempiä tahi suurempia, mitään vahinkoa tahi häpeää tahi tuskaa tahi levottomuutta; että mieluummin veljellisesti rakastat kaikkia kristittyjä lähimmäisiäsi Jumalan sanan mukaan."
Ritari Gomez Albornoz, paavin maaherra Spoleton herttuakunnassa, oli ruvennut kirjeenvaihtoon Birgitan kanssa ennen Palestiinan-matkaa ja kysyi häneltä neuvoa erinäisissä asioissa. Siinä ilmestyksessä, jonka Birgitta lähettää hänelle vastaukseksi, ilmoitetaan myös Albornozin salaisia ajatuksia, joita hän ei ollut tahtonut tahi uskaltanut ilmoittaa Birgitalle.
Turun piispaa Hemmingiä hän varoitti liiallisesta paastosta, johon tämä oli ryhtynyt salaa. Toisen kerran hän ilmoitti samalle piispalle, mitä alhaisia ajatuksia tällä oli Birgitasta sen vuoksi, että hän eräissä pidoissa oli nauttinut piispan mielestä liian herkullisia ruokia.
Pojalleen Kaarlelle hän ilmoitti kerran tämän tehneen kuolemansynnin ja kehoitti häntä menemään tunnustamaan sen rippi-isälle.
Jumalattomien ihmisten läheisyydessä hänellä oli vastenmielisiä haju- ja makuaistimuksia ja hän tunsi joko mädänneen kalan tahi tulikiven hajua. Samoin hän tunsi omassa suussaan tulikiven makua, jos oli tarkemmin harkitsematta sanonut jotakin paikkansa pitämätöntä.
Esimerkkinä henkilöstä, joka tällä lailla vaikutti Birgittaan, mainittakoon dominakaanimunkki Simon, Antiokian ruhtinaan rippi-isä. Tämän ulkokullatun hovipapin läheisyydessä hän tunsi sietämättömän väkevää tulikiven katkua. Samaa kerrotaan hänen käynnistään roomalaisen Jordanus Marinolaisen ja erään itägötanmaalaisen voudin kodissa.
Mutta huolimatta kutsumuksen vääjäämättömästä varmuudesta, hänen saamistaan ilmestyksistä ja näkemistään ihmeistä Birgitan mieleen kuitenkin hiipi toisinaan epäilys: mitähän, jos nämä ihmeelliset kokemukset eivät johdukaan Jumalasta, vaan pahasta hengestä: jos ne ovatkin vain perkeleen petosta ja virvatulia.
Tällöin hän saa apua kahdelta taholta: rippi-isältä ja ilmestyksistä. Herra selittää hänelle tällaisen tunteen, johon seuraava vuorokeskustelu luo valoa.
"Kristus puhuu. 'Minä olen sinun Luojasi ja Lunastajasi. Miksi pelkäsit minun sanojani? Ja miksi ajattelit mistä hengestä ne ovat, hyvästä vaiko pahasta? Sano minulle: mitä olet havainnut minun sanoissani sellaista, mistä ei omatuntosi sanonut sinulle, että sinun tulee tehdä se? Vai olenko minä määrännyt sinulle mitään järjenvastaista?'
"Tähän vastasi morsian: 'Et, kaikki on totta, ja minä olen erehtynyt pahasti.'
"Henki tahi Ylkä vastasi: 'Minä annoin sinulle kolme käskyä, joista voit tuntea hyvän Hengen. Minä käskin sinua kunnioittamaan jumalaasi, joka on luonut sinut ja antanut sinulle kaiken, mitä sinulla on. Tämän sanoo sinulle myös järkesi, että sinun tulee kunnioittaa Häntä yli kaiken. Minä käskin sinua pitämään oikean uskon, s.o. uskomaan, ettei ilman Jumalaa ole mitään tehty eikä mitään voida tehdä. Minä käskin sinua myös noudattamaan järkevää pidättyväisyyttä kaikessa, koska maailma on tehty ihmisen vuoksi, että ihminen käyttäisi sitä tarpeekseen (mutta ei ylellisyyteen).'
"Niin voit myöskin niiden kolmen seikan avulla, jotka ovat näiden vastakohtia, tuntea saastaisen hengen. Hän neuvoo sinua etsimään omaa kunniaasi ja ylpeilemään siitä, mitä sinulle on annettu. Hän neuvoo sinua uskottomuuteen. Hän neuvoo sinua myös kohtuuttomuuteen kaikkien jäsenten puolesta ja kaikessa ja tähän hän sytyttää sydämen. Myöskin hän pettää toisinaan ihmisiä hyvän hengen hahmossa. Sentähden minä käskin sinua aina tutkimaan omaatuntoasi ja avaamaan sen taitaville hengenmiehille. Sentähden sinun ei tule epäillä, että Jumalan hyvä Henki on sinun kanssasi, kun sinä et halaja mitään muuta kuin Jumalaa ja kun sinä sytyt yksinomaan Hänestä. Tämän minä voin yksin tehdä, ja silloin on saatanan mahdotonta lähestyä sinua."
Samassa ilmestyksessä viitataan myöhemmin siihen tosiasiaan, että sellaisia Jumalan palvelijoita, joilla on hehkuva henki ja palava into Herran työssä, pidetään usein jollakin tavoin heikkomielisinä ja katsotaan että heillä on väärä henki. Siihen Herra huomauttaa, että Hän sellaisessa tapauksessa ei olisi lainkaan parempi kuin sellainen mies, joka jättää hyveellisen ja uskollisen aviopuolison häväistäväksi.
"Toisinaan sattuu kyllä, että minun ystäväni ovat ikäänkuin järjiltään, mutta tämä ei kuitenkaan johdu mistään pahan hengen riivaamisesta eikä myöskään siitä, että he palvelevat minua palavalla antaumuksella, vaan aivojen heikkoudesta tahi jostakin muusta sellaisesta syystä, jonka tarkoituksena on tehdä heidät nöyriksi. Toisinaan voi myös sattua, että minä annan perkeleelle vallan hyvien ihmisten ruumiisiin, jotta heidän palkkansa olisi suurempi; tahi että hän pimittää heidän tajuntansa, mutta niiden sieluissa, joilla on uskoa ja rakkautta minuun, hän ei voi milloinkaan hallita."
Birgitan ilmestykset, revelationes.
Se, mikä teki Birgitan niin merkittäväksi omalle ajalleen ja jälkimaailmalle, ovat hänen merkilliset näkynsä eli ilmestyksensä, revelationes. Ilmestykset olivat se väline, jonka avulla hän hoiti profeetallista tehtäväänsä Kristuksen puhetorvena. Niitä on merkitty noin 700, ja ne ovat peräisin vuosien 1344-73 väliseltä ajanjaksolta.
Ne ovat Jumalan antamia tiedoituksia, jotka sisältävät neuvoja, ohjeita ja kehoituksia kaikenlaisissa elämäntiloissa. Toiset ovat lyhyitä ja koruttoman asiallisia; toiset taasen pitempiä ja taiteellisesti viimeisteltyjä. Jälkimmäisille on ominaista se täydellisyyteen kehitetty muotovalmius ja toismaailmainen loisteliaisuus ja ihanuus, mikä yleensä on luonteenomaista mystilliselle ilmestyskirjallisuudelle.
Edelliset ovat joko puhtaasti asiallisia tiedonantoja tahi tavattoman herkällä sielutieteellisellä vaistolla ja tarkkuudella laadittuja läpileikkauskuvia jonkun sielun uskonnollis-siveellisestä tilasta tahi jonkun pyhimyksen ominaisuuksista. Toisissa ennustetaan tulevia tapahtumia, toiset sisältävät kehoituksia parannukseen ja katumukseen ja ohjeita uutta elämää varten.
Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat lähinnä taivaan tuomionäyt, Birgitan luonteenomaisimmat ja suurpiirteisimmät ilmestykset. Niissä hän näkee äärettömän suuren palatsin, jossa Kristus istuu valtaistuimellaan tuomitsemassa. Hän säteilee jumalallisessa vallantäyteydessään niinkuin aurinko, ja lukemattomat enkelien ja pyhien joukot ovat Hänen istuimensa ympärillä. Neitsyt Maria, taivaan kuningatar ja armahtavaisuuden äiti, seisoo kruunu päässä valtaistuimen vieressä.
Äsken kuollut sielu tuodaan valtaistuimen eteen. Häntä seuraa hänen suojelusenkelinsä jalon ritarin, ja paha henki mustan neekerin muodossa. Sitten alkaa juhlallinen oikeudenkäynti sielusta. Kumpikin enkeli esittää vaatimuksensa sieluun ja omat todistuskappaleensa. Neitsyt Maria laupeuden äitinä anoo armoa, milloin sielu ei ole kokonaan paatunut ja kypsä tuomiolle. Toisinaan esiintyvät myös sielun puolesta tahi häntä vastaan patriarkat, apostolit ja muut pyhät. Lopuksi Kristus langettaa joko vapauttavan tahi langettavan tuomion, minkä jälkeen sielu viedään joko taivaan kuvaamattomaan iloon ja riemuun tahi viskataan helvetin tuleen ja vaivaan, joita molempia olotiloja samoin kuin kiirastultakin Birgitta kuvailee sillä valtavalla tunnehehkulla ja draamallisella verevyydellä ja voimalla, joka tällaisissa tapauksissa on ominaista mystilliselle kirjallisuudelle ja jonka valtavin ja järkyttävin muistomerkki kaunokirjallisuuden alalla on Danten kuuluisa Jumalainen Näytelmä.
Tärkeissä tilanteissa hän saa myös yhtä suurenmoisia hallitusnäkyjä. Hän näkee historian Jumalan ja kansojen kaikkivaltiaan Kaitsijan istuvan korkealla ja koroitetulla istuimellaan taivaan sotajoukkojen, enkelilaumojen ja pyhien epälukuisten parvien ympäröimänä. Siinä Hän, tuo "iältään vanha", josta Daniel kertoo, säätää ja päättää yksityisten ja kansojen kohtaloista.
Birgitalle huomautetaan usein, varsinkin tuomionäkyjen yhteydessä, että hänen näkemänsä näyt ja kuvat ovat vertauskuvallisia, sillä taivaalliset todellisuudet ovat sellaisia, ettei niitä voida täysin vastaavasti ilmaista inhimillisillä käsitteillä ja ajatuskuvioilla.
Jo vanhoista ajoista on ollut tapana erottaa kolmenlaisia näkyjä: ruumiillisia (korporaalisia), kuvituksellisia (imaginatiivisia) ja järkiperäisiä (intellektuaalisia). Ruumiillisissa näyissä havaitaan ulkonaisilla aistimilla esine, joka sijaitsee asianomaisen ulkopuolella olevassa paikassa. Tällöin huomataan kiihoitusta aistimissa. Kuvauksellisissa näyissä ei ole ulkonaista aistinkiihoitusta, vaan aistimukset havaitaan sisällistä tietä "hengessä". Järkiperäiset näyt ovat ymmärryksen yliluonnollista valistamista, jonka avulla uudet totuudet käsitetään välitöntä sisäistä tietä.
Birgitan näkyjen joukossa tapaamme kaikkiin näihin eri ryhmiin kuuluvia näkyjä, mutta olennaisesti ja suurimmalta osalta hänen näkynsä kuuluvat viimeksimainittuun ryhmään.
Hänen tärkeimmät ruumiilliset näkynsä ovat seuraavat: Neitsyt Maria, jonka hän näki 7-vuotiaana tarjoavan hänelle kruunua; enkeli, joka saneli hänelle mielenylennyksellisen puheen Sermo Angelicus, jota käytettiin liturgisena lukukappaleena; pyhä Botvid; ja Jeesus, joka ilmestyi hänelle hänen kuolinhetkenään. Samaan ryhmään voidaan myös lukea hänen suuri kutsumusnäkynsä.
Hänen varsinainen lahjansa oli kuulla sanoja ja nähdä vertauskuvia (audire verba mea et videre similitudines). Toisinaan hän käyttää sanontatapaa "nähdä ja kuulla hengellisesti ja puhua sen mukaan". Jos ilmestykset ovat kuulemuksia, niin tavallisesti sanotaan kuka puhuu. Toisinaan se käy esille asiayhteydestä, toisinaan hän ei saa lainkaan tietää puhujaa. Silloin hänelle riittää tieto, että hänelle puhutaan hengessä. Birgitta tehostaa erikoisesti sitä seikkaa, että hän saa ilmestyksensä "valvoen eikä nukkuen".
Ilmestykset ovat läheisessä yhteydessä hänen ajatusmaailmansa ja varsinkin hänen rukouselämänsä kanssa. Usein ne ovat vastauksia rukouksiin. Joko esittää joku toinen hänelle jonkin kysymyksen tahi pyytää valaisua johonkin asiaan, tahi hän itse haluaa saada lähemmin tietää Jumalan tahdon. Tällöin se ilmaistaan hänelle näyssä.
Hänen rippi-isänsä Pietari Alvastralainen ja Pietari Skeningeläinen kuvailivat lähimpinä kuukausina hänen kuolemansa jälkeen laatimassaan Birgitan elämäkerrassa hänen ilmestyksiään seuraavasti.
"Edelleen, kun joku kysyi häneltä jotakin omantunnon asiaa, pyytäen hänen neuvoaan ja parasta hengellistä lääkettä, niin hän vastasi hänelle: 'Rukoile Jumalaa tämän asian vuoksi, ja me myös ajattelemme ja teemme puolestanne mitä voimme, vaikka olemmekin arvoton syntinen.' Ja kolmen tahi muutaman päivän kuluttua ja toisinaan samana päivänä hän antoi vastauksen kysymyksessä olevalle henkilölle, jos hän oli hengellinen tahi muutoin kunniallinen henkilö, ja samalla kohottaen kätensä taivasta kohti sanoi: 'Tosin minä olen syntinen, arvoton sanomaan sellaista; mutta kuitenkin tulee teidän tietää, että Jeesus Kristus ilmestyi minulle rukouksessa ja sanoi minulle, että minun tulisi vastata teidän pyyntöönne niin ja niin', ja niin hän antoi kysyjälle ne sanat, jotka hän oli saanut Kristukselta tahi Neitsyt Marialta vastaukseksi tähän asiaan. Tahi hän myös kirjoitti Jumalan hänelle antamat sanat äidinkielellään omalla kädellään ollessaan terve ja antoi meidän, rippi-isiensä, mitä suurinta tarkkuutta noudattaen kääntää ne latinaksi ja kuunteli sitten käännöstä vertaillen sen kanssa mitä hän oli kirjoittanut eteensä, jotta ei voitaisi lisätä tahi ottaa pois ainoatakaan sanaa siitä, mitä hän itse oli näyssä Jumalalla kuullut ja nähnyt. Mutta ollessaan sairas hän kutsui luoksensa rippi-isän ja kirjurinsa, jonkun tähän tarkoitukseen erikoisesti valitun sihteerin, ja niin hän lausui hyvin hartaasti ja hurskaasti ja toisinaan kyynelten vuotaessa lauselmansa eräänlaisella huolellisella juhlallisuudella ikäänkuin lukisi kirjaa, ja sitten rippi-isä toisti sanat latinaksi sihteerille, ja tämä kirjoitti ne muistiin siinä hänen läsnäollessaan, ja sitten, kun nämä sanat oli kirjoitettu, hän tahtoi kuulla ne ja kuunteli hyvin tarkkaan ja huolellisesti. Ja niin hän antoi tahi lähetti kirjoitetun niille henkilöille, jotka olivat tehneet kysymyksen hänelle; ja tämä on tapahtunut usein ja lukemattomia kertoja Neapelin rouva kuningattarelle ja arkkipiispalle. Kypron kuningattarelle ja kuninkaalle ja ruhtinaallisille henkilöille ja monille muille Kypron valtakunnassa ja Sisilian valtakunnassa ja Italiassa ja Ruotsissa ja myös Espanjassa, niin hyvin miehille kuin naisille.
"Samoin tapahtui myös usein, että samalle rouva Birgitalle ilmoitettiin hänen luokseen tulleiden henkilöiden salaisimpia ajatuksia ja epäilyksiä ja myöskin muutamien muiden, jotka eivät olleet saapuvilla, sellaista, mitä he itse eivät olisi millään muotoa milloinkaan ilmaisseet sanoilla, kirjoituksella tahi merkeillä; minkä todistajia ovat herra Nikolaus Nolalainen ja paavillisen alueen maaherra ja herra Gomez Alhornoz, Spoleton herttuakunnan maaherra ja Fondin kreivi ja monet muut hengelliset ja maalliset henkilöt, joille hän itse on sanonut tahi kirjoittanut heidän sydämensä sisimmät ajatukset."
Edelleen kerrotaan hänen merkillisestä kyvystään nähdä henkimaailmaan, missä hän näki sielujen olotilan. Ja sitten jatketaan edellämainitussa kertomuksessa.
"Mutta miksi jatkaa, kun todistukset niin suurista hyveistä, niin suuresta pyhyydestä ja ylevyydestä, niin vuolaasta ja ylitsevuotavasta hänessä loistavasta Jumalan armosta esitetään Jumalan hänelle antamissa taivaallisissa ilmestyksien kirjoissa. – – – Sillä usein olemme nähneet sen, mitä hän monia vuosia ennakolta profeetallisesti oli ennustanut, myöhemmin tosiasiallisesti ja kokemuksenmukaisesti tapahtuneen, minkä monet ovat nähneet ja kokeneet, ja tämä voidaan selvästi todeta ja sen todistavat pyhien lausumat, että Jumala oli antanut hänelle todellisen profetian hengen ja jumalallisen järkiperäisen näkykyvyn. – – – Ja sitten kun Jumalan Henki oli kutsunut tämän rouvan, hän ei ennustanut ainoastaan tulevasta niinkuin profeetat, vaan myös läsnäolevasta ja menneestä, ja myös hän antoi monia selityksiä muutamista vaikeasti tajuttavista Pyhän Raamatun kysymyksistä.
"Myös hän lähetti niinkuin apostolit, luovuttuaan kaikesta, mitä omisti, Jumalan käskystä kirjeitä koko kristikunnan huomatuimmille henkilöille, nimittäin paaveille ja keisareille sekä Ranskan ja Englannin, Sisilian ja Kypron kuninkaille ja kuningattarille, ruhtinaille ja ruhtinattarille, erinäisille ylipapeille, maallisille ja hengellisille henkilöille, valtakunnille ja maille ja kaupungeille. Ja monissa maissa hän kävi henkilökohtaisesti näyttäen Jumalan tahdon sekä ylhäisille että alhaisille niiden sielujen hyödyksi, jotka on lunastettu Kristuksen verellä.
"Hän kirjoitti myös niinkuin pyhät evankelistat Kristuksen syntymästä ja hänen kunniakkaasta elämästään ja myös Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan ja Hänen iankaikkisesta kirkkaudestaan, kuten selvästi voidaan nähdä hänen ilmestyksistään."
Tätä rippi-isien esitystä täydentää aikaisemmin toisessa yhteydessä mainittu Birgitan oma kuvaus siitä, miten hän ilmestyksessä sai oman luostarikuntansa ohjesäännön.
Meillä on jäljellä muutamia Birgitan lauselmia ja kuvauksia, jotka luovat valoa niihin ruumiin- ja sieluntiloihin, joiden vallitessa hän sai näkyjään. Esitämme muutamia.
"Oi äärettömän rakas ja suloinen Jumala, ihmeellistä kaikille, jotka sen kuulevat, on se, mitä Sinä olet tehnyt minulle. Sillä milloin Sinä näet hyväksi, nukutat Sinä ruumiini, ei ruumiilliseen uneen, vaan hengelliseen lepoon. Minun sieluni Sinä herätät ikäänkuin unesta näkemään, kuulemaan ja tuntemaan hengellisesti. Oi Herra Jumala, kuinka suloisia ovatkaan Sinun suusi sanat! Aina kun kuulen Henkesi sanoja, on minusta kuin sieluni nielisi ne sanomattoman suloisuuden vallassa kuten mitä parhaan ravinnon, joka ikäänkuin menee niiniin ruumiilliseen sydämeeni suurella ilolla ja kuvaamattomin mielihyvän tuntein. Ihmeelliseltä tuntuu kuitenkin se, että minä, kun kuulen Sinun sanasi, tulen sekä ravituksi että nälkäiseksi: ravituksi kun mikään muu ei silloin miellytä minua kuin ne; nälkäiseksi taasen, koska minun haluni niihin lisääntyy."
Hänen paaville lähettämässään kirjeessä on seuraava kuvaus.
"Muuan henkilö, joka oli valvovassa eikä nukkuvassa tilassa, vaipuneena rukoukseen, joutui hurmoksiin. Ja silloin näyttivät kaikki hänen ruumiinsa voimat pettävän, mutta hänen sydämensä syttyi ja riemuitsi rakkauden hehkusta, hänen sielunsa lohduttautui, hänen henkensä vahvistui Jumalan voimasta, ja myös koko hänen tajuntansa täyttyi hengellisellä viisaudella."
Pyhimykseksijulistamisasiakirjassa kerrotaan aterioiden aikana sattuneista hurmostiloista: "Toisinaan kohottautui myös hänen sielunsa mietiskelyssä kohti taivaallisia todellisuuksia, jolloin hän, vaikka istuikin pöydässä, tempautui ikäänkuin irti ruumiin aistimista ja viipyi omasta itsestään kohoutuneena ja ruumiin aistimista vapautuneena tässä mietiskelyssä eikä kuullut eikä nähnyt mitään, mitä tapahtui pöydässä, kunnes hän vihdoin jälleen tuli entiselleen."
Esitämme kaksi piispa Alfonson lauselmaa, jotka osoittavat Birgitan ilmestyksien ekstaattista luonnetta.
"Minä olen myös – Jumala on minun todistajani – monta kertaa nähnyt edellämainitun rouvan, toisinaan istuen, toisinaan maaten suullaan, olevan täydelleen vaipuneena rukoukseen ja ikäänkuin tiedottomana, aistimista vapautuneena, tempautuneena hengessä hurmostilaan, näkemättä tahi kuulematta mitään siitä, mitä tapahtui sillä paikalla, missä hän ruumiillisesti oli. Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, kertoi hän minulle, sellaista ansaitsemattomalle, ja kahdelle edellämainitulle rippi-isälleen näkyjään, joita hän oli nähnyt, ja Jumalan suuria salaisuuksia ja kätkettyjä asioita."
"Sinun tulee kuitenkin tietää, että hän, kuten minä arvoton usein kuulin hänen omasta suustaan, aina kaikissa edellämainitunlaisissa näyissä tunsi sielussaan ja mielessään Jumalan rakkauden mitä suurinta suloisuutta ja sanomatonta jumalallista virvoitusta siinä määrin, että hän tuskin milloinkaan voi kertoa siitä ilman huokauksia ja kyyneleitä."
Toisinaan hän tunsi yliluonnollisia ilmiöitä omassa ruumiissaan. Niinpä hän eräänä jouluyönä, ollessaan sanomattoman ilon ja riemun valtaamana, tunsi rintansa alla omituisia liikkeitä ikäänkuin siellä olisi ollut elävä lapsi. Peläten perkeleen petosta hän ilmoitti asiasta Mattiakselle ja Pietari Alvastralaiselle. Nämä koettivat kädellään vaatteiden päältä ja tekivät saman huomion: Jeesus-lapsi, joulun suuri riemu, liikkui hänen rintansa alla. Tämä ilmoitettiin hänelle nimenomaan eräässä myöhemmässä ilmestyksessä. Huomattava on, että eräillä toisillakin keskiajan mystikoilla, kuten Margareeta ja Kristiina Elmerillä on ollut samanlaisia elämyksiä.
Eräässä ilmestyksessä Herra sanoo hänelle: "Kolme ihmeellistä seikkaa minä olen tehnyt sinulle: sinä näet hengellisillä silmilläsi, kuulet hengellisillä korvillasi ja tunnet ruumiillisella kädelläsi minun Henkeni elävässä sydämessäsi."
Mutta ekstatismi hurmostiloineen, näkyineen ja ilmestyksineen ei ollut Birgitalle pääasia, vaan uskonnon suuret käytännöllis-siveelliset päämäärät ja tehtävät. Ja ilmestyksillä on merkitystä vain sikäli, mikäli ne herättävät rakkautta Jumalaan ja antavat uusia herätteitä ja uutta voimaa työssä Jumalan kunnian puolesta ja sielujen pelastukseksi. Niiden merkitys on siis kahdenlainen: samalla kuin ne edustavat uskonnon korkeinta henkilökohtaista autuuden ja Jumalan tuntoa, samalla ne ovat vertaa vailla olevia voimanlähteitä käytännöllisessä elämässä. Ilmestyksien johdosta näkijästä tulee profeetta, joka on pantu "kansojen ja valtakuntien yli rikkomaan ja repimään, hävittämään ja hajoittamaan, rakentamaan ja istuttamaan".
Birgitalla oli hyvä yleissivistys, kuten aikaisemmin olemme huomanneet. Mutta hän ei olisi kuitenkaan suoriutunut onnellisesti paljon vaativassa kutsumuksessaan Kristuksen tulkkina ja puhetorvena, jollei hänellä olisi ollut apulaisinaan ja työnsä täydentäjinä hurskaita ja korkeastioppineita hengen miehiä. Näistä on mainittava hänen neljä rippi-isäänsä: Mattias, Pietari Alvastralainen, Pietari Skeningeläinen ja Alfons.
Mattias oli jumaluusopin tohtori ja Linköpingin tuomioherra, joka kuoli todennäköisesti 1350. Hän oli tunnettu suuresta hurskaudestaan ja perinpohjaisesta oppineisuudestaan ja hän oli Ruotsin keskiajan kirkon etevin jumaluusoppinut. Hän toimi Birgitan rippi-isänä jo hänen miehensä eläessä, ja hänellä on epäilemättä ollut suuri vaikutus Birgitan hengelliseen kasvamiseen ja tietopuoliseen kehitykseen.
Jo suuressa kutsumusnäyssä, kun Birgitta epäilee ilmestyksen jumalallista alkuperää, häntä kehoitetaan kääntymään maisteri Mattiaksen puoleen, ja niin tämä sitten myöhemmin kuolemaansa saakka esiintyy Birgitan uskottuna ja neuvonantajana. Etevänä ja arvossapidettynä jumaluusoppineena hän ensin syventyi Birgitan näkyihin ja tutustutti niihin Ruotsin oppineen maailman, kun asetettiin erikoinen piispojen kokous käsittelemään kysymystä Birgitan näkyjen oikeaperäisyydestä. Näkyihin kirjoittamassaan oppineessa esipuheessa hän määrittelee kantansa niihin. "Älköön mikään epäilevä ajatus valheen hengestä hiipikö niiden mieleen, jotka lukevat tätä. Sillä ei ole luultavaa, että paha henki voisi pettää tosivanhurskaita; tahi kääntää syntisiä parempaan elämään; tahi valaa rakkautta, jota hän ei omista, kylmiin sydämiin; tahi edistää Jumalan kunniaa, jota hän kadehtii." Edelleen hän kiinnittää huomiota Birgitan hurskaaseen, kieltäytyvään elämään ja nöyrään olentoon mikä osaltaan puhuu vakavaa kieltä hänen näkyjensä jumalallisesta alkuperästä.
Tehden kaikesta tästä yhteenvedon hän huudahtaa riemumielin profeetan kanssa ajatellessaan pohjolan suurta näkijää: "Ihmeitä ja kummia kuuluu maassa."
Erikoisena merkkinä ja voimanosoituksena hän mainitsee vielä ne riivajaisten karkoittamiset, joita Herra on tehnyt Birgitan avulla. Ja kun tulee kysymys Birgitan työn kestävyydestä vainojen ja vihamielisyyden aikana, niin häntä lohduttavat Herran sanat Birgitalle: "Kuitenkin minun sanani menevät täytäntöön ilman heidän (vastustajain) tahtoaan, ja ne ikäänkuin tunkeutuvat täytäntöön, kunnes tulevat siihen paikkaan ja sille kansalle, joka on minulle otollinen."
Maisteri Mattiaan ei kerrota merkinneen muistiin tahi kääntäneen latinankielelle Birgitan näkyjä. Sen tehtävän ovat erikoisesti suorittaneet toiset rippi-isät, joista ensiksi mainittakoon molemmat Pietarit, maisteri Pietari Olavinpoika Alvastralainen, samannimisen luostarin alipriori ja Pietari Olavinpoika Skeningeläinen, P. Hengen laitoksen johtaja Skeningessä. He olivat molemmat perin hurskaita ja Jumalalle vihkiytyneitä miehiä ja edellinen lisäksi etevä jumaluusoppinut. Erikoisen ilmestyksen johdosta he olivat liittyneet Birgittaan, jota paitsi Pietari Alvastralaisen ratkaisuun oli vaikuttanut tapahtunut ihme. Uskollisesti he seurasivat Birgittaa hänen kuolemaansa asti ja yhdessä he myös laativat hänen elämäkertansa.
Varsin huomattava asema Birgitan elämässä ja julkisessa toiminnassa hänen viime vuosinaan Roomassa oli hurskaalla augustiinolaiserakolla Alfonso da Vadaterra'lla. Hän oli espanjalainen, kotoisin Vanhasta Kastiiliasta ja nähtävästi jalosukuinen. Erään tiedon mukaan hänen isänsä oli italialaista sukuperää ja polveutui Sienan kaupungista. Äiti taasen oli espanjalainen. Hän toimi ensin alemmissa kirkollisissa viroissa, minkä jälkeen hänet nimitettiin Jaenin piispaksi Andaluusiaan. Mutta 1368 hän luopui piispanvirasta ja rupesi erakoksi. Hän oli nöyrä ja hienosti sivistynyt hengenmies, joka tunsi perusteellisesti katolisen jumaluusopin. Tämä seikka samoin kuin hänen perinpohjainen latinantaitonsa ja tuttavalliset suhteensa paavin hoviin tekivät hänestä Birgitalle erittäin arvokkaan työtoverin. Hänen tehtäväkseen Birgitta sitten Herran käskystä jättikin kirjallisen työnsä päättämisen ja ilmestyksien järjestämisen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Alfons järjesti ilmestykset. Birgitan kuoleman jälkeen 7-osaiseksi teokseksi, johon sitten myöhemmin lisättiin vielä 8:s osa. Kirjallisessa työssään hän asetti päämääräkseen tehdä Birgitta tunnetuksi ja saattaa hänen reformatooriset ajatuksensa hedelmöittämään ajan uskonnollista ja henkistä elämää. Tässä tarkoituksessa hän ryhtyi puolustamaan hänen jumalallista lähetystään niinkuin maisteri Mattiaskin oli aikoinaan tehnyt. Hänen todistelunsa oli seuraava.
Jos joku väittää saaneensa jumalallisia ilmestyksiä, niin niitä ei ilman muuta saa hyväksyä eikä hyljätä, vaan on otettava tarkka selvä olosuhteista. Tällöin ovat ratkaisevia tekijöitä seuraavat seikat: tekijän elämä ja luonne sekä näkyjen muoto, tunneväri ja sisältö.
Mitä Birgitan näkyihin tulee, niin ei voinut olla epäilystäkään niiden jumalallisesta alkuperästä. Ja mitä hänen uskonnolliseen persoonallisuuteensa tulee, Alfons tehostaa Birgitan suurta nöyryyttä ja kuuliaisuutta hengellisille isille ja hänen valmiuttaan asettaa näkynsä kirkon miesten tutkittaviksi ja arvosteltaviksi. Hän kiinnittää huomiota yksinomaan näkyjen uskonnollisesti ja siveellisesti kohottavaan henkeen ryhtymättä väittelemään niiden puhdasoppisuudesta, joka hänestä oli toisarvoinen asia, missä hän otti huomioon myös Birgitan oman kannan. Tähän oli sitäkin vähemmän syytä kun, kuten Westman huomauttaa, keskiaika oli tässä suhteessa vapaamielisempi kuin Tridentin kirkolliskokouksen jälkeinen katolisuus ja oikeauskoinen luterilaisuus.
Herää kysymys: Minkälainen oli rippi-isien osuus ilmestyksien laatimisessa lopulliseen asuun? Kysymyksestä voidaan olla eri mieltä, mutta keskitienä voitaneen pitää seuraavaa.
Kun rippi-isät käänsivät Birgitan näkyjä latinaksi, niin he saattoivat toisinaan menetellä verraten vapaasti jättää pois jonkin sanan tahi ajatusvivahduksen tahi myös kehittää alkuperäistä ajatusta. Keskiaika ei yleensä asettanut käännöksen tarkkuudelle ja täsmällisyydelle niin suuria vaatimuksia kuin nykyaika. Tähän voi osittain, vaikkakin hyvin lievässä ja tuskin mainittavassa määrässä, vaikuttaa puhdasoppisuuden vaatimus. Huomattavampi oli kuitenkin se vaara, joka johtui kirkkopoliittisista syistä.
Niinpä piispa Alfons jätti laatimastaan Birgitan näkyjen kokoelmasta kokonaan pois useinkin peloittavan jyrkät paaveja koskevat ilmestykset. Pietari Alvastralaisen vaikutuksesta ne kuitenkin tulivat sittemmin nekin siihen normaalipainokseen, joka painettiin Hampurissa 1492.
Mutta pääasiassa Birgitan ilmestykset edustavat nykyisessä asussaan niin hyvin muotoon kuin sisältöönkin nähden verraten tarkasti hänen omaa innoitustaan, tahtoaan ja tarkoitusperiään sekä ajatuksenjuoksuaan. Jos niitä olisi huomattavammin muokattu puhdasoppisuuden näkökohtia silmällä pitäen, niin ne eivät olisi Baaselin kirkolliskokouksessa herättäneet sitä pahastuksen myrskyä, minkä ne herättivät, vaikka myönnettävää on, että kysymyksellä sielläkin oli ensi sijassa kirkkopoliittinen merkitys.
Tätä käsitystä tukee myös se epäkirjallinen tilapäisasu, mikä on ominaista useimmille Birgitan ilmestyksille: ne tulevat asiallisina ilmoituksina toisesta maailmasta, jolloin niiden uskonnollis-siveellinen arvovalta on verrattoman paljon sitovampi ja majesteetillisempi kuin niiden kirkollisten käskykirjeiden, bullien, joita tämän toisen maailman useinkin siveellisesti kovin ala-arvoinen ja valtuuksiltaan rajoitettu edustaja lähetti seitsemän kukkulan kaupungista; ne kumpuilevat mahtavan profeetallisen hengen oman olemuksen uumenista, jonne iankaikkisuus luo kirkasta valoaan, ja jota Jumalan armo ja iäinen isänrakkaus lämmittää ja sulostuttaa. Ja näin Birgitta joutuu omassa olennossaan kehittämään ja kypsyttämään Jumalan suuria pelastusajatuksia.
Myös rippi-isillä, lähinnä Pietari Alvastralaisella ja Alfonsolla, on huomattava osuus tässä ilmestyksien kehityshistoriassa. Ilmestyksessä sanottiin tästä:
"Sillä minun Henkeni jättää toisinaan minun valittujeni itsensä varaan, jotta he ikäänkuin vaa'alla voisivat punnita ja koetella minun sanojani sydämessään ja paljon harkinnan jälkeen selittää niitä kirkkaammin ja antaa niille paremman ilmaisumuodon. Sillä kun sinun sydämelläsi ei ole aina kykyä ja halua esittää ja kirjoittaa muistiin havaitsemaasi, niin sinä milloin vyöryttelet sitä edestakaisin mielessäni, milloin kirjoitat sen uudelleen ja uudelleen, kunnes olet saavuttanut sanojeni varsinaisen ajatuksen; näin vaikutti minun Henkeni myös kirkkoisissä, niin että he toisinaan omaksuivat semmoista, mikä heidän täytyi peruuttaa ja toiset milloin kiittivät, milloin moittivat heitä, mutta kuitenkin tuli vielä myöhemmin toisia, jotka tarkemmin tulkitsivat ja selittivät heidän sanojaan. Kuitenkin saivat kaikki minun evankelistani minun Henkeni vuodatuksesta ne sanat, mitä he puhuivat ja kirjoittivat. Sano myös samalle erakolle (Alfonsolle), että hän tekee ja toimittaa evankelistan työn."
Ihmeteltävää ei ole tältä näkökulmalta katsellen, että Alfons piti hänelle uskottua työtä aivan erinomaisena kunniatehtävänä.
Eräs piirre Birgitan ilmestyksissä on vielä mainittava.
Suuri osa hänen ilmestyksistään on tarkoitettu nimenomaan määrätyille henkilöille. Mutta Birgitta ei milloinkaan mainitse ilmestyksen yhteydessä enempää kuin sen otsikossakaan kenestä on kysymys. Tällainen menettelytapa on hyvin ymmärrettävissä, sillä ilmestyksien sanamuoto ja persoonallinen sävy on useimmiten siinä määrin läheinen ja arkaluontoinen, että yksilöllisen salaisuuden rikkominen olisi sellaisessa tapauksessa ollut vakavalaatuinen moraalinen rikos.
Näin on laita varsinkin silloin, kun on kysymys jonkun määrätyn henkilön luonteen uskonnollis-siveellisestä erittelystä ja usein vielä elävien ihmisten tuomionäyistä. Vaikka tuomioilmestyksessä juuri on tavattoman tarkasti ja naulankantaan osuvasti kuvattu asianomaisen henkilön tila ja vedetty siitä äärimmäiset johtopäätökset, niin näyn lopussa annetaan kuitenkin esiripun laskea ja Birgitalle huomautetaan, ettei hänelle ole tarpeellista eikä soveliasta tietää, mikä on kysymyksessä olevan henkilön lopullinen kohtalo. Ja raskaimmankin ja musertavimmankin kuvauksen jälkeen sanotaan: "Mutta siitä huolimatta, niin kauan kuin sielu on ruumiissa, hän voi saada armon."
Tästä johtuu, että Birgitan ilmestyksiä on useinkin vaikea käsittää. Siihen vaaditaan hyvin laajaa Ruotsin historian ja silloisten henkilöiden tuntemusta. Tätä seikkaa koetti Pietari Alvastralainen aikoinaan korjata tekemällä henkilöitä ja olosuhteita koskevia reunamuistutuksia. Mutta ei ole puuttunut myöskään toisenlaisia pyrkimyksiä. Niinpä piispa Alfons laatimassaan valittuja ilmestyksiä sisältävässä lukemistonluontoisessa kokoelmassa koetti hävittää tämän ilmestyksien voimakkaan yksilöllisen piirteen ja tehostaa vain niiden yleistä rakentavaa puolta. Mutta niin tärkeä ja huomattava kuin viimeksimainittu seikka itsessään onkin, on kuitenkin onneksi Birgitan ilmestyksille ja niiden ymmärtämiselle, että ne miltei kaikki voidaan sovittaa määrättyjen henkilöiden ja tapauksien puitteisiin.
Birgitan suhde uskonpuhdistukseen.
Birgitan toiminnalla katolisen kirkon piirissä on voimakas reformatoorinen luonne. Toisaalta hän on suuren emäkirkon uskollinen tytär, ja katolisen kirkon opit munkki-ihanteineen, Neitsyt Marian ja pyhimyksenpalveluksineen samoinkuin muuttumisopin hän omaksuu täydellisesti. Mutta samalla hänen toiminnassaan esiintyy kiihkeän voimakkaana vaatimus kirkon uudistamisesta niin hyvin päähän kuin jäseniin nähden. Hänen tärkeimmät reformatooriset vaatimuksensa ovat seuraavat:
Paavin tulee luopua epäoikeutetuista veroista ja tuloista; hänen tulee yksinkertaistuttua elämänsä ja saattaa se sopusointuun Jumalan sanan opetuksien kanssa; ja lopuksi hänen tulee etsiä taivaallista eikä maallista. Sanalla sanoen: hänen tulee olla todellinen kristittyjä oikea Pietarin seuraaja, joka kaitsee Kristuksen seurakuntaa terveellisen opin sanoilla ja hurskaan vaelluksen esimerkillä.
Myöskin kardinaalien tulee muuttaa elämänsä. Paavin velvollisuus on pakottaa heidät hyvällä tahi pahalla luopumaan kohtuuttoman, suurista tuloista ja muuttamaan elämänsä Kristuksen opin mukaan.
Sama vaatimus pitää paikkansa myöskin muuhun papistoon nähden. Paavin tulee kehoittaa piispoja seuraamaan hänen omaa esimerkkiään yksinkertaisuuteen nähden ja pitämään silmällä alempaa papistoa sekä vaatia viran riistämistä, elleivät he tahdo elää puhtaasti.
Simonia, hengellisten virkojen myyminen ja ostaminen, on jyrkästi kielletty.
Paavin velvollisuus on myös uudistaa luostarikansa, joka nyt on syvästi siveellisesti rappeutunut.
Aateliston ja ritariston tulee luopua ahneudesta, ylpeydestä ja kevytmielisestä elämästä ja koko kansan tehdä parannus ja etsiä elävää Jumalaa.
Siinä Birgitan uskonpuhdistusohjelma, jonka hyväksi hän eli ja toimi. Ja tähän ohjelmaan liittyi olennaisena osana kaksi Birgitan julkisen toiminnan valta-ajatusta: oman munkkikunnan perustaminen ja paavien paluu Baabelin vankeudesta Avignonista. Uuden munkkikunnan perustamisen piti johtaa suureen uskonnollis-siveelliseen elämänuudistukseen. Uutta oli oleva hurskauden viini ja uudet myöskin leilit, s.o. luostarisääntö. Ja kun paavien oleskelu Avignonissa merkitsi katolisen kirkon syvää alennustilaa sekä sisällisesti että ulkonaisesti, niin oli välttämätöntä, että paavit palaisivat takaisin kristikunnan vanhaan pääkaupunkiin ja aloittaisivat siellä kirkon uudistuksen.
Kuten edellisestä näemme, oli Birgitan ohjelma aitokatolinen. Siitä etsimme turhaan Saksan suuren uskonpuhdistajan kahta johtavaa periaatetta: ihminen tulee vanhurskaaksi yksinomaan uskon kautta, ja Raamattu yksin on uskon ja elämän ojennusnuora. Emme siinä liioin näe Englannin uskonpuhdistuksen marttyyripiispain kiihkeätä ja johdonmukaista taistelua aitokatolista muuttumisoppia vastaan.
Aitokeskiaikaiseen tapaan hän myös asettaa maallisen, aviollisen rakkauden ja taivaallisen rakkauden toistensa vastakohdaksi ollen sitä mieltä, että naimattomuus on paras ja edustaa korkeinta siveellisyyttä. "Neitsyys on paras ja korkein sentähden, että se on enkelien kaltaisuutta, jos se säilytetään oikein ja säädyllisesti; mutta ellei tahdon neitsyys ole yhdistetty lihan neitsyyteen, niin neitsyys on harhaantunutta. Sillä otollisempi on Jumalalle nöyrä ja hurskas avioliitossa oleva nainen kuin ylpeä ja julkea neitsyt, ja säädyllinen aviovaimo, joka elää jumalanpelossa sääntönsä mukaan, voi saada saman palkan kuin siveä ja nöyrä neitsyt."
Mutta toisinaan esiintyy myös vapaampi ja evankeelisempi käsitys. Herra sanoo hänen tyttärestään Ceciliasta, joka ensin oli luostarissa, mutta sitten meni naimisiin: "Minulle on yhtä otollista pysyipä sinun tyttäresi neitseenä tahi meni avioliittoon, niin kauan kuin minun tahtoni määrää ja hallitsee häntä."
Mutta vaikka Birgittaa näin ollen ei voida lukea varsinaisiin uskonpuhdistajiin eikä edes heidän evankeelisiin edeltäjiinsä, ei tämä seikka tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että hän on keskiajan valtavimpia reformatoorisia henkiä katolisen kirkon omassa keskuudessa. Hänen sanansa kirkon miesten väärinkäytöksistä ja siveellisestä rappeutumisesta sekä aateliston harjoittamasta kansan sorrosta jylisevät yhtä ankarasti kuin konsanaan Vanhan Testamentin profeettain, ja hänen peloton rohkeutensa tapailee häikäilemättömyyttä.
Arkkipiispa Nathan Söderblom sanoo hänestä sattuvasti: "Kun hän vaatii tiliä ylempien yhteiskuntaluokkien elämästä, kuninkaiden, prelaattien ja pappien velvollisuuksien laiminlyönnistä, niin hän ei puhunut yleensä, vaan tarkoitti määrättyjä tapauksia, kuten usein voimme havaita. Hänen sanansa olivat aitoprofeetalliseen tapaan toimintoja, joiden tarkoituksena oli herättää toimintaa ja muuttaa asioiden kulkua. Merkillisimmin hän tarttui kirkon ulkonaisiin kohtaloihin hellittämättömässä pyrkimyksessään saattaa paavi takaisin Roomaan. Hän asettui, tahi oikeammin, Herra asetti hänet, tapahtumain keskukseen parannussaarnaajaksi ja sielunhoitajaksi, näkijäksi ja kirkon omaksitunnoksi, ruotsalaiseksi isänmaanystäväksi ja tervetulleeksi rauhanharrastajaksi ruhtinaiden riidoissa ja sodissa, tavan ja lain uudistajaksi. Birgitan elävä harrastus niin hyvin kirkon kuin valtion asioihin ja yleensä hänen ajassaan liikkuvaan ja hänen tarpeensa esiintyä Jumalan puhetorvena, nähdä ja toimittaa Jumalan tekoja tapahtumain kulussa, sekä samalla hänen luja vakaumuksensa erikoisesta Jumalan valitsemisesta rinnastaa hänet Vanhan Testamentin profeettoihin ja heidän seuraajiinsa kristikunnassa. Kun tulemme uskonpuhdistuksessa myönteisemmän ja evankeelisemman hurskaustyypin täyskypsään ilmenemiseen, – hurskaustyypin jota eivät niin kokonaan hallitse ajattomat kontemplatiiviset ihanteet, – joutuu ajatuksemme Birgitasta pikemmin maailmaan tottuneeseen Galviniin, jonka herännyt katse näkee sen ajan historian tarjoamat mahdollisuudet, ja hänen järjestävään neroonsa kuin ei-maailmalliseen Lutheriin."
Birgittaa on näin ollen katseltava täysin itsenäisenä ja omalaatuisena kirkkohistoriallisena persoonallisuutena omassa aikahistoriallisessa ympäristössään. Mutta hänen toiminnassaan on kuitenkin jo eräitä piirteitä, jotka tapailevat sangen läheltä uskonpuhdistuksen uskon varmuutta ja kutsumusoppiin päätyvää hurskaussuuntaa. Näitä piirteitä on Söderblomin mukaan kolme: läheisempää henkilökohtaista seurustelua Jumalan kanssa etsivä sielunmurros; se aitoevankeelinen vakavuus, joka huokuu hänen hurskaudestaan ja hallitsee myös mietiskely- ja näkyelämän kokemuksia; ja lopuksi hänen profeetallinen tehtävänsä oman aikansa historiassa. Hän täydentää myös protestanttista uskonkäsitystä eräässä kohdassa, johon sillä taholla ei ole kiinnitetty riittävää huomiota: "Ennen kaikkea tulee meidän oppia se, minkä luterilaisuus vahingokseen yleensä on laiminlyönyt, nimittäin askeesin merkitys ankarana kurinpitona, hengellisenä ja siveellisenä itsekurina."
Pyhä Birgitta kuuluu siihen suurten ja jalojen profeetallisten henkien sarjaan, joita Jumala jaksoittain ja varsinkin murrosaikoina lähettää seurakuntansa keskuuteen varoittamaan ihmiskuntaa siveellisistä vaaroista ja huomauttamaan lähestyvästä tuomionuhkasta sekä viitoittamaan sukukunnalle tietä laajempaan henkiseen vapauteen ja korkeampaan uskonnollis-siveelliseen täydellisyyteen. Jollakin maalla ja kansalla on kotipaikkaoikeus sellaisiin henkiin, mutta todellisuudessa he kuuluvat ihmiskunnalle ja koko Kristuksen seurakunnalle. Eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa heillä on erilaisia kutsumustehtäviä, mutta kokonaisuutena katsoen he ovat saman iankaikkisen hengen tulkkeja ja puhetorvia, joille he ovat vihkineet elämänsä ja rakkautensa. Ja keskeisintä Birgitan elämässä on se, että hän näkee historian elävän ja toimivan Jumalan ja tietää olevansa ase Hänen kädessään Hänen tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.
Birgitan henkivoimaisessa persoonallisuudessa Ruotsin kristillisyys ensi kerran kehittyy täyskypsään hedelmään samalla kuin se kotiutuu kansallisessa muodossa ruotsalaiseen maaperään. Siinä muinaisruotsalaisessa asussa, jossa hänen näkynsä ensiksi näkivät päivän valon, ne haastavat vielä tänäkin päivänä paljon mehevämpää ja ytimekkäämpää kieltä kuin latinankielisinä käännöksinä tahi nykyisellä ruotsin kielellä. Ja hänen mukanaan toivat pohjoismaat myös mahtavan ja omalaatuisen lisän keskiajan uskonnolliseen elämään.
Mitä Birgittaan tulee, voidaan myös puhua erikoisesta pohjoismaisesta mystiikasta. Tämän mystiikan erikoispiirteenä on väkevä persoonallisuusmystiikka, joka kantaa mahtavan ja henkivoimaisen kutsumusmystiikan kuninkaallista otsakoristetta. "Se merkitsee keskiaikaisen kirkollisen uskonnollisuuden korkeinta kehitystä germaanisella maaperällä; ja se viittaa samalla eteenpäin Lutherin työtä kohti." (Holmquist.)
Suurella kiitollisuudella Korkeinta kohtaan ja syvää kansallista ylpeyttä tuntien Ruotsin kansa on muistellut ja yhä vielä muistaa mainehikasta jalosukuista tytärtään, joka on avartanut kansojen henkistä näköpiiriä: joka on ollut Jumalan puhetorvi ja aikansa valtavin herätyssaarnaaja ja huutavan ääni; ja joka on levittänyt Ruotsin nimeä ja mainetta tavalla, jolle vetävät vertoja vain aniharvat kuninkaat, sotapäälliköt ja valtiomiehet.
Birgitan muistoksi v. 1916 Vadstenan kirkossa pidetyssä juhlassa lausui arkkipiispa Söderblom mm. seuraavaa.
"On pidettävä Jumalan suurena lahjana meidän ruotsalaiselle kristikuntamme osalle, että Birgitta on meidän, Minä onnittelen tätä Vadstenan seurakuntaa sen johdosta, että hänen muistonsa kuuluu sille läheisemmin kuin millekään muulle seurakunnalle. – – –
"Kuinka paljon köyhempi olisikaan tämä rikas itägötalainen seutu ja koko meidän maamme ollut ilman sitä hengellisyyden, sivistyksen, kauneuden ja työn virtaa, joka kuohui täällä ja joka monien sukupolvien aikana levisi tästä paikasta. Laajalla huomataan Birgitan hengen ja tahdonvoiman vaikutukset. Mutta kestävimmin hän elää jatkuvasti keskuudessamme hänen kirjoituksissaan ilmenevän sielun kauneuden avulla. Sillä maailma tuli hänelle katkeraksi, mutta Kristus tuli hänen kaikekseen."
Ruotsin kirkon uskonpuhdistaja Olaus Petri kirjoitti pyhimyksistä seuraavat sanat, jotka sopivat erikoisen hyvin myös Birgittaan.
"Me näemme kyllin selvästi Raamatusta, että meidän tulee kiittää, ylistää ja kunnioittaa Jumalaa kaikista Hänen luomistaan olennoista. Niin meidän tulee myös ylistää Häntä Hänen pyhimyksistään, se on, kaikista kristityistä ihmisistä, elävistä ja kuolleista. Sillä he ovat kaikki Hänen pyhimyksiään. Ja silloin me ylistämme Jumalaa Hänen pyhimyksistään, kun me kiitämme ja kunnioitamme Häntä Hänen suuren armonsa ja laupeutensa tähden, jota Hän on osoittanut pyhimyksilleen. Samoin tulee meidän, kun me tahdomme kunnioittaa pyhimyksiä, kunnioittaa heitä Jumalassa, se on, Jumalan tähden; koska Jumala itse on niin kunnioittanut heitä, tahdomme mekin kunnioittaa heitä Hänen tähtensä, niin että heidän tulee kiittää Häntä siitä."
BIRGITAN ILMESTYKSIÄ.
Kristus ottaa Birgitan morsiameksi ja kehoittaa häntä.
Minä olen taivaan ja maan ja meren ja kaiken niissä olevan Luoja. Minä olen yhtä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, ei kuten kivijumala tahi kultajumala, joita muinoin oli, eikä ole useita jumalia, kuten silloin palveltiin, vaan yksi Jumala: Isä ja Poika ja Pyhä Henki, kolmiyhteinen persoonaltaan ja yksi jumaluuden luonnolta, joka on luonut kaiken ja jota ei kukaan ole luonut, iäti muuttumaton ja katoamaton, kaikkivaltias ilman alkua ja loppua. Minä olen se, joka synnyin neitseestä, enkä kadottanut jumaluutta, vaan liitin jumaluuden miehuuteen, jotta olisin yhdessä persoonassa totisen Jumalan Poika ja neitseen poika. Minä olen se, joka riipuin ristillä ja kuolin ja haudattiin kadottamatta jumaluutta. Ja vaikka minä kuolin ihmisenä ja ruumiiltani, jonka minä, Poikana, yksin otin, niin minä elin kuitenkin jumaluudessa, jossa minä olin yksi Jumala Isän ja Pyhän Hengen kanssa.
Minä, joka nyt puhun sinulle Hengelläni olen sama, joka nousin kuolleista ja astuin taivaaseen. Minä valitsin sinut ja otin sinut morsiamekseni, jotta näyttäisin sinussa ja tekisin sinun kauttasi maailmalle tiettäväksi jumalalliset salaisuuteni, koska minä näen sen hyväksi. Sinulla on myös ollut oikeus tulla omakseni, koska sinä miehesi kuollessa jätit tahtosi kokonaan minun käsiini ja sinun tarkoituksesi oli myös, kun hän oli kuollut, että voisit tulla köyhäksi minun tähteni, mitä sinä rukoilitkin. Ja sentähden sinulla on ollut oikeus tulla minun omakseni. Ja sentähden minun velvollisuuteni oli tämän suuren rakkauden vuoksi huolehtia sinusta. Ja sentähden minä otan sinut morsiamekseni ja omaksi nautinnokseni, omaksi mielihyväkseni, sellaiseksi, kuin Jumalalle on soveliasta puhtaan sielun kanssa.
Sentähden tulee morsiamen olla valmis, kun ylkä tahtoo toimittaa häät, että hän on säädyllisesti kaunistettu ja puhdas. Silloin sinä puhdistut hyvin, kun aina ajattelet syntejäsi ja kuinka minä puhdistin sinut Aatamin synnistä kasteen kautta ja kuinka minä siedin sinua ja olin kärsivällinen, kun sinä lankesit syntiin. Morsiamella tulee lisäksi olla yljän merkki rinnassa, se on: hänen tulee tutkistella ja ottaa vaari niistä hyvistä töistä, joita minä tein sinulle, nimittäin kuinka jaloksi minä sinut loin, kun annoin sinulle ruumiin ja sielun, kuinka ihanan rikkaaksi minä sinut tein, kun annoin terveyden ja maallista hyvää, kuinka hellästi ja rakastettavasti minä sinut lunastin, kun kuolin sinun tähtesi ja hankin sinulle taivaan valtakunnan perinnön. Morsiamen tulee lisäksi tehdä yljän tahto. Ja mikä on minun tahtoni muu kuin se, että sinä rakastat minua yli kaiken ja ettei sinulla ole mitään muuta kuin minä.
Minä loin kaiken ihmisen tähden ja asetin kaiken hänen alaisekseen. Mutta hän rakastaa kaikkea paitsi minua eikä vihaa mitään paitsi minua. Minä ostin hänelle toisen kerran hänen perintönsä, jonka hän kadotti synnin tähden. Mutta hän on niin eksynyt ja järjiltään, että hän mieluummin tahtoo saada tätä katoavaista kunniaa –, joka ei ole muuta kuin meren vaahtoa ja kuohua, joka kohoaa kuin vuori silmänräpäykseksi, mutta katoaa nopeasti ja tulee tyhjäksi, – kuin saada iankaikkista kunniaa, joka on iäinen hyvä.
Sentähden, morsiameni, jos sinä et halua mitään muuta paitsi minut ja halveksit kaikkea minun tähteni, ei vain poikia ja vanhempia, vaan myös kunniaa ja rikkauksia, olen antava sinulle kalleimman ja ihanimman palkan. Ei kultaa ja hopeaa, vaan itseni, joka olen kunnian Kuningas, annan sinulle palkaksi ja yljäksi. Mutta jos kainostelet olla köyhä ja halveksittu, niin ajattele, miten Jumalasi kulki sinun edelläsi ja oli palvelijain ja ystäväin ylenantama maailmassa, sillä minä en etsinyt maallisia ystäviä vaan taivaallisia ystäviä. Jos sinä nyt pelkäät työn ja sairauden raskautta ja vaivaa, niin ajattele silloin, miten vaikeaa onkaan palaa tulessa. Ja ajattele, mitä sinä ansaitsisit, jos olisit niin kiihoittanut jonkun maallisen herran mieltä tahi rikkonut häntä vastaan niinkuin olet rikkonut minua vastaan. Sillä vaikka minä rakastan sinua kaikesta sydämestä, en minä kuitenkaan tee oikeutta vastaan ainoassakaan kohdassa tahi vähimmässäkään asiassa, vaan samassa määrin kuin sinä teit syntiä kaikilla jäsenilläsi, samassa määrin sinun pitää hyvittää kaikilla jäsenilläsi. Mutta sinun hyvän tahtosi tähden ja tarkoituksesi vuoksi parantaa syntisi minä muutan oikeuden laupeudeksi antaen anteeksi raskaan rikoksen pienestä parannuksesta. Omaksu sentähden ja ota vastaan ja kestä vähän työtä, jotta sinä, niin synneistäsi puhdistettuna, pian saisit suuren palkan. Sillä morsiamen tulee nähdä vaivaa yljän kanssa työssä, jotta hän sitä turvallisemmin voisi levätä hänen luonaan.
Kolme kysymystä morsiamelle.
"Minä olen sinun Luojasi ja Herrasi. Vastaa minulle kolmeen kysymykseen, jotka teen sinulle. Millainen on tila siinä talossa, missä vaimo pukeutuu niinkuin rouva ja hänen miehensä niinkuin orja? Onkohan se soveliasta?" Hän vastasi omassatunnossaan: "Ei, Herra, se ei sovi."
Meidän Herramme sanoi: "Minä olen kaiken olevaisen Herra ja enkelien Kuningas, minä puin palvelijani, joka on minun ihmisluontoni, ainoastaan hyötyä ja tarvetta silmälläpitäen. En minä etsinyt tahi halunnut tahi tahtonut saada tässä maailmassa muuta kuin niukan ravinnon ja vaatetuksen. Mutta sinä, joka olet minun morsiameni, sinä tahdot olla kuin hallitsija ja tahdot saada rikkauksia ja kunniaa ja kunniallista kohtelua. Mihin kaikki tämä kelpaa? Se on tosiaan kaikki turhaa, ja se jätetään tänne. Ihmistä ei luotu millinkään yltäkylläisyyteen, vaan luonnon tarpeita seuraamaan. Mutta ylpeys keksi tämän ylellisyyden, jota nyt rakastetaan ja pidetään lakina.
"Toiseksi, sano minulle onkohan sopivaa, että mies tekee työtä aamusta iltaan ja vaimo tuhlaa lyhyessä hetkessä kaiken, mikä on koottu?" Hän vastasi: "Se ei sovi. Vaan vaimon täytyy elää ja tehdä työtä miehen tahdon mukaan." Meidän Herramme sanoi: "Minä tein kuten mies, joka teki lyötä aamusta iltaan, sillä minä tein työtä nuoruudestani kärsimiseeni asti. Ja minä ilmoitin ja osoitin tien taivaan valtakuntaan saarnaten ja täyttäen teoilla sen mitä saarnasin. Ja vaimo, ts. sielu, jonka tulisi olla minun vaimoni, tuhlaa kaiken tämän minun työni, kun hän elää kevytmielisesti, niin ettei hänelle kelpaa ollenkaan se, minkä minä tein ja kärsin hänen tähtensä. Enkä minä havaitse hänessä mitään hyvettä, josta voin iloita hänen kanssaan.
"Sano minulle kolmanneksi: Jos talossa herraa halveksitaan ja orjaa kunnioitetaan, eikö se ole sopimatonta ja arvotonta?" Hän vastasi: "On totisesti!" Meidän Herramme vastasi: "Minä olen kaiken olevaisen Herra; minun taloni on maailma, ja ihmisen tulisi oikeudenmukaisesti olla minun palvelijani. Mutta minua, joka olen Herra, halveksitaan nyt maailmassa ja ihmistä kunnioitetaan. Sentähden tulee sinun, jonka valitsin, ottaa vaari että teet minun tahtoni, sillä kaikki, mikä on maailmassa, on vain ikäänkuin meren vaahto ja muistuttaa katoavaisuutta."
Jeesus raivaa tietä maailman erämaassa.
"Sinä ihmettelet, miksi minä puhun sinun kanssasi ja miksi minä näytän sinulle niin suuria. Tuskinpa yksistään sinun vuoksesi? Tosiaankaan ei, vaan toisten tiedoksi ja pelastukseksi.
"Maailma on niinkuin erämaa, jossa ei ollut muuta kuin yksi tie, joka johti mitä syvimpään syvyyden kuiluun. Syvyydessä oli kaksi olotilaa, jotka ottivat luokseen kaikki sinne vaipuneet. Toinen syvyys oli niin syvä, ettei sillä ollut allaan mitään pohjaa, ja ne, jotka vaipuivat sinne, eivät tulleet milloinkaan ylös. Toinen ei ollut niin syvä kuin ensimmäinen eikä niin kauhistuttava, vaan ne, jotka tulivat alas sinne, toivoivat apua itselleen ja tunsivat kaikki samaa halua ja kaipuuta, mutta ei onnettomuutta; tunsivat pimeyttä, mutta ei vaivaa. Ne, jotka asuivat tässä olotilassa, huusivat päivittäin hyvin ihanaan paikkaan, joka oli lähellä ja joka oli täynnä kaikkea hyvää ja suloista. He huusivat voimakkaasti, sillä he tiesivät tien paikkaan, johon heidän tuli mennä, mutta korven metsä oli niin tiheä ja paksu, etteivät he voineet kulkea tahi tulla perille sen tiheyden vuoksi eikä heillä ollut Väkevyyttä ja voimaa raivata tietä. Ja mitä he huusivat? Totisesti he huusivat näin: 'Oi Herra Jumala, tule ja auta, osoita tie ja valaise meitä, jotka odotamme Sinua. Sinä yksin olet meidän pelastuksemme.' Tämä huuto tuli minun korviini taivaan valtakunnassa ja liikutti minua ja taivutti minut laupeuteen ja minä lepyin niin voimakkaasta huudosta ja tulin pyhiinvaeltajan tavoin korpeen.
"Mutta ennenkuin minä aloin esiintyä ja vaikuttaa, minun edelläni kuului ja kaikui ääni, joka sanoi näin: 'Nyt on kirves pantuna puun juurelle.' Mikä oli tämä ääni muu kuin Johannes Kastaja, joka lähetettiin minun edelläni ja huusi erämaassa sanoen: 'Kirves on pantuna puun juurelle', ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: 'Olkoon nyt ihminen valmis, sillä nyt on kirves valmis. Hän on tullut, joka on raivaava tien kaupunkiin ja repivä ylös kaiken, joka tekee vastarintaa.' Ja minä tulin ja vaikutin aina auringon noususta lähtien sen laskuun saakka; se on: siitä silmänräpäyksestä, jolloin minä otin miehuuden, ristin kuolemaan saakka minä vaikutin ihmisen autuudeksi, paeten maailmaantulemiseni alussa vihollisiani ja Herodesta, joka vihasi minua. Perkeleet kiusasivat minua, ihmiset vihasivat minua, minä kärsin monenlaista työtä, minä söin ja minä join ja minä täytin kaiken muun ruumiin tarpeen ilman syntiä uskon vahvistukseksi ja osoittaakseni todellista luontoani ja ihmisyyttäni. Sen jälkeen kun minä valmistin tien taivaan valtakuntaan ja revin ylös esteelliset pensaat, terävimmät orjantappurat ja piikit pistivät minun sivujani ja terävät rautanaulat haavoittivat minun käteni ja jalkani, ja minun hampaitani ja poskiani lyötiin pahasti. Mutta minä kannoin sen kärsivällisesti enkä vetäytynyt takaperin, vaan menin sitäkin innokkaammin eteenpäin. Samalla tavoin kuin peto, joka kalvavan nälän pakottamana ja siitä huolimatta, että näkee miehen pitävän terävää keihästä sitä vastaan, syöksyy miehen keihääseen himoiten miestä, ja vaikka mies jo painaa keihästä pedon sisuksiin, painautuu peto itse keihääseen himoitessaan miestä, kunnes sisukset ja koko ruumis ovat lävistetyt, samalla tavoin paloin minäkin niin suurta rakkautta sieluun, että kun näin äärettömän katkeran tuskan ja havaitsin, miten ihminen oli halukas surmaamaan minut, toivoin sitä hehkuvammin saavani kärsiä vaivaa sielun pelastukseksi.
"Niin minä menin tämän maailman erämaahan kurjuus ja työ taakkanani ja valmistin tien verelläni ja hielläni. Ja tätä maailmaa voidaan hyvin nimittää erämaaksi, sillä kaikki hyveet turmeltiin siinä, ja jäljellä oli siinä paheiden erämaa, jossa oli vain yksi tie, jota kaikki vaelsivat alas helvettiin, kadotukseen tuomitut kadotukseen ja hyvät yksinäiseen pimeyteen. Sentähden, kun minä armahtavaisuudessani havaitsin, miten pitkällinen niiden kaipaus oli, joiden tuli pelastua, tulin minä pyhiinvaeltajana tekemään työtä. Ja tuntemattomana jumalallisen valtani puolesta minä valmistin tien, joka johti taivaaseen. Ja kun minun ystäväni näkivät tämän tien ja työni suuren vaivan ja vaikeuden ja minun mieleni iloisuuden, seurasivat monet minua pitkän aikaa.
"Mutta nyt on muuttunut se ääni, joka huusi: 'Olkaa valmiit!' Ja nyt on minun mieleni muuttunut, ja taasen ovat pensaat ja orjantappurat kasvaneet, ja useimmat eivät ole välittäneet kulkea minun tietäni. Mutta helvetin tie on avoin ja leveä, ja useimmat kulkevat sitä. Kuitenkaan ei minun tieni ole aivan unohdettu, vaan muutamat harvat minun ystäväni kulkevat sitä kaivaten taivaan valtakunnan isänmaata, lentäen niinkuin linnut pensaasta pensaaseen ja ikäänkuin salaisesti palvellen minua pelon vuoksi. Sillä kaikki tuntevat nyt onnea ja iloa kulkiessaan maailman tietä. Ja kun minun tieni on tullut kaidaksi ja maailman tie laajaksi ja leveäksi, huudan minä nyt erämaahan, se on maailmaan, ystävilleni, että he repivät ylös orjantappurat ja ohdakkeet ja raivaavat tien niille, jotka tahtovat kulkea sitä.
"Sillä samalla tavoin kuin on kirjoitettu: 'Autuaita ovat ne, jotka eivät nähneet minua ja kuitenkin uskoivat minuun', samoin ovat myös autuaita ne, jotka nyt uskovat minun sanani ja täyttävät ne teoillaan. Tosiaankin minä olen niinkuin äiti, joka juoksee tiellä harhaan menevää poikaansa vastaan ja ojentaa hänelle kynttilän, jotta hän näkisi tien, ja rakkaudessaan kohtaa hänet tiellä ja tekee sen lyhemmäksi ja syleilee häntä iloiten. Niin minäkin juoksen rakkaudessani ystäviäni vastaan ja kaikkia niitä, jotka tahtovat jälleen tulla luokseni, ja millä valaisen heidän sydämensä ja sielunsa jumalallisella viisaudella ja minä syleilen heitä kunniassa, kaikki taivaan valtakunnan sotajoukot ympärilläni, missä ei ole taivasta ylhäällä eikä maata alhaalla, vaan Jumalan näkeminen; missä ei ole ruokaa eikä juomaa, vaan Jumalan autuus. Mutta pahoille avataan tie helvettiin, minne he menevät eivätkä milloinkaan tule ulos. He kadottavat kunnian ja ilon ja saavat osakseen pelkkää kurjuutta ja iankaikkista häpeää. Sentähden minä puhun sanojani ja osoitan rakkauteni, jotta ne, jotka ovat kääntyneet pois, kääntyisivät jälleen minun luokseni ja tunnustaisivat omakseen minut, Luojansa, jonka ovat unohtaneet."
Viinitarhanherra ja hänen viininsä.
Monet ihmettelevät, miksi minä puhun sinun kanssasi enkä toisten, joiden elämä on parempi ja ovat palvelleet minua kauemmin aikaa. Minä vastaan sinulle esimerkeillä ja vertauksilla. On herra, jolla on useita viinimäkiä ja useissa maissa, ja jokaisen viinimäen viini maistuu siltä maalta, mihin se on istutettu. Ja kun herra saa viinin huostaansa, juo hän toisinaan keskihyvää viiniä, joka on miedompaa, eikä aina parempaa ja väkevämpää. Jos joku, joka seisoo vieressä ja näkee sen, sanoo taitamattomasti herralle: "Miksi sinä teet niin?" vastaa herra, että tämä viini maistuu hänestä paremmalta ja on oivallisempaa tässä tilaisuudessa. Eikä herra sen vuoksi kaada pois parempaa viiniä tahi halveksi parempia lajeja, vaan säilyttää ne nautinnokseen ja hyödykseen.
Niin minä tein sinulle. Minulla on monta ystävää, ja heidän elämänsä on minulle makeampaa kuin hunaja ja miellyttävämpää kuin mikään viini ja valoisampaa minun edessäni kuin aurinko. Kuitenkin valitsin minä sinut hengessäni ja armossani, sillä minä näin hyväksi niin, ei sentähden, että sinä olet parempi kuin he tahi edes verrattavissa heihin tahi ansioituneempi, vaan sentähden, että niin tein minä, joka teen tyhmät viisaiksi ja syntiset vanhurskaiksi. Enkä minä halveksi heitä, vaikka minä osoitin sellaisen armon sinulle, vaan minä säilytän ne toiseen tilaisuuteen ja kunniaan, mikäli oikeus vaatii. Sentähden, ole nöyrä kaikessa äläkä murehdi muuta kuin syntejäsi. Rakasta kaikkia, myöskin niitä, jotka näyttävät vihaavan ja panettelevan sinua, sillä he antavat sinulle runsaamman tilaisuuden kruunuun ja palkkaan.
Kolme käskyä minä sinulle annan, kolme seikkaa minä kiellän sinua tekemästä. Kolme seikkaa minä sallin sinun tehdä. Kolme seikkaa minä neuvon sinua tekemään.
Ensiksi minä annan sinulle kolme käskyä, nimittäin, ettet halua mitään paitsi Jumalaasi, toiseksi käsken panemaan pois kaiken ylpeyden, kolmanneksi iankaikkisesti vihaamaan lihan haureutta.
Kolme seikkaa minä kiellän sinulla: Ensiksi rakastamasta turhuutta ja kevytmielistä puhetta; toiseksi rakastamasta ylellisyyttä ruoassa ja juomassa ja muussa; kolmanneksi rakastamasta maailman iloa ja kevytmielisyyttä (sen epävakaisuutta ja hekumaa).
Kolme seikkaa niinä suon sinulle ja sallin sinun omistaa: Ensiksi kohtuullisen unen, jotta voit hyvin; toiseksi kohtuullisen valvomisen ruumiin harjoitukseksi; kolmanneksi kohtuullisen ravinnon ruumiin ylläpidoksi.
Kolme neuvoa minä annan sinulle: Ensiksi neuvon olemaan toimelias paastossa ja hyvissä töissä, joista luvataan taivaan valtakunta; toiseksi käyttämään omaisuuttasi Jumalan kunniaksi; kolmanneksi minä neuvon sinua alituisesti muistamaan kaksi seikkaa sydämessäsi: ensiksi, mitä minä tein sinulle kärsiessäni piinan ja kuoleman sinun tähtesi. Tämä ajatus herättää rakkautta Jumalaan. Toiseksi ajattelemaan minun oikeuttani ja tulevaa tuomiota. Tästä tulee pelko mieleen.
Neljäs on se, jota minä kaksi kertaa käsken ja jota minä neuvon ja jonka minä sallin. Että sinä tottelet niinkuin tulee ja ettet tee toisin; sen käskyn minä annan sinulle, sillä minä olen sinun Herrasi; sen sallin sinun tehdä, sillä minä olen sinun ylkäsi; sitä neuvon sinulle, sillä minä olen sinun Ystäväsi.
Lääkäri ja kaksi vankia.
Jumalan Poika puhui morsiamelleen sanoen: "Eräs lääkäri tuli kaukaa tuntemattomasta valtakunnasta, missä kuningas ei hallinnut eikä määrännyt missään asiassa, vaan toiset hallitsivat. Ja hänellä oli jäniksen sydän. [Kuninkaalla tarkoitetaan tässä epäilemättä Maunu Eerikinpoikaa. – Vangit tarkoittavat myös todellisia henkilöitä, jotka ovat tehneet pyhiinvaellusmatkan Italiaan, missä toinen on todennäköisesti kääntynyt ja pelastunut. (Steffen.)] Ja sentähden hän näytti kuninkaallisella valtaistuimellaan istuessaan kruunatulta aasilta, ja ylellisyys ruoassa ja juomassa valtasi ja kietoi hänen kansansa, ja he unohtivat säädyllisyyden ja vanhurskauden ja vihasivat kaikkia ihmisiä, jotka antoivat heille autuuden neuvon hankkia taivaan valtakunnan tulevaa hyvää. Ja kun lääkäri esiintyi ja esittäytyi kuninkaalle ja sanoi olevansa suloisesta maasta ja valtakunnasta ja ilmoitti tulleensa hänen maahansa sentähden, että hän ymmärtää niiden ihmisten sairauden, jotka ovat täällä, niin kuningas ihmetteli suuresti miestä ja vastasi: 'Minulla on kaksi miestä pimeässä tuvassa (vankilassa), jotka huomenna mestataan, ja toinen niistä tuskin voi hengittää, mutta toinen on voimakkaampi ja lihavampi nyt kuin hän oli mennessään vankilaan. Ja mene sentähden sisään heidän luokseen ja katso heidän kasvoistaan kummalla heistä on voimakkaampi luonto.' Lääkäri meni vankilaan ja katseli heitä ja sanoi kuninkaalle: 'Se mies, jota te sanotte voimakkaammaksi, muistuttaa enemmän kuollutta ihmistä eikä hän voi elää, mutta toisesta on toiveita.' Kuningas sanoi: "Mistä sinä sen tiedät?" Lääkäri sanoi: 'Toinen on täynnä epäterveellistä happoa eikä voi tulla entiselleen, mutta toinen, joka kärsii ankaria vaivoja ja joka on nääntynyt, tulee pian terveeksi, jos hän tulee lauhkeaan ja leppoisaan ilmaan.' Silloin kuningas sanoi: 'Minä kutsun kokoon ylhäiset ja viisaat mieheni, jotta sinä voit näyttää viisaalta heidän silmissään viisautesi vuoksi.' Lääkäri vastasi: 'Ei suinkaan sinun tule tehdä sitä, sillä sinähän tiedät, että sinun kansasi kadehtii toisten kunniaa ja mainetta ja vihaa ja solvaa sanoilla niitä, joita se ei voi vahingoittaa teolla. Vaan odota, ja minä salaisuudessa näytän yksin sinulle viisauteni. Sillä minua on opetettu pitämään enin viisauteni salassa eikä julkisuudessa, enkä minä kaipaa tahi etsi kunniaa ja ylistystä sinun pimeydestäsi silloin kun minua kunnioitetaan isänmaani valossa. Eikä ole parantumisen aika tullut ennenkuin on tullut etelätuuli ja aurinko on tullut puolipäiväkohtaan.' Kuningas vastasi: 'Miten tämä voi tapahtua minun maassani, sillä aurinko näkyy täällä harvoin, ja me asumme koko maailman pohjoisimmassa kolkassa, missä aina puhaltaa voimakas ja kylmä pohjoistuuli. Tahi mitä hyödyttää minua sinun tietosi ja parantamisen lykkääminen niin pitkälle? Paljon sanoja minä kyllä havaitsen ja kuulen sinulla olevan.' Lääkäri vastasi: 'Järkevän miehen ei sovi olla kärsimätön. Ja jotten minä näyttäisi sinusta ylimieliseltä ja kiittämättömältä, niin anna minun haltuuni nämä kaksi miestä, ja minä vien ne sellaisiin maihin, missä ilma on parempi, ja silloin sinä näet minkä arvoisia minun sanani ja tekoni ovat.' Kuningas vastasi: 'Meillä on tärkeitä asioita, jotka vaativat huomiomme. Miksi esität meille taitavuuttasi tahi mitä hyötyä meillä on siitä, kun me saamme huvia ja iloa niistä antimistamme, jotka näemme ja omistamme? Emmekä me halua tahi kaipaa tulevaa, mikä on epävarmaa. Ota kuitenkin nämä pyytämäsi miehet. Ja jos sinä esität tahi näytät jotakin suurta ja ihmeellistä, niin me kiitämme ja kunnioitamme sinua ja ylistämme sinua mainehikkaaksi'."
Lääkäri otti miehet ja vei heidät sinne, missä ilma oli terveellinen, ja siellä toinen kuoli, mutta toinen toipui ilman voiman ja terveellisyyden vuoksi ja jäi elämään.
Minä olen se lääkäri, joka lähetin maailmalle sanani ja nyt haluan sinun kauttasi parantaa sieluja. Ja vaikka minä näin ihmisten sairaudet, osoitin sinulle kaksi, joissa voit ihailla oikeuttani ja minun armoani. Toisen minä näytin sinulle, jonka perkele omisti salaisesti ja jota hän kuitenkin tulisi vaivaamaan iankaikkisesti; jonka tekoja kuitenkin ylistettiin ja jotka näyttivät ihmisistä tavallaan oikeilta. Mutta toista, jonka näytin sinulle, perkele hallitsi julkisesti. Ja hän, minä sanoin, parantuisi ja pelastuisi aikanaan, vaikkeivät ihmiset sitä havainneetkaan, niinkuin sinä luulit. Sillä jumallinen oikeus oli, että niinkuin paha henki alkoi vähitellen saada hänet valtaansa, niin sama jumalallinen oikeus sääsi, että se vähitellen poistuisi, kunnes sielu erkani ruumiista.
Ja perkele tuli tuoden sielun tuomiolle, ja tuomari sanoi: "Sinä puhdistit ja seuloit sitä niinkuin vehnää. Ja nyt on minun asiani kruunata hänet kaksinkertaisella kruunulla hänen tunnustuksensa ja rippinsä vuoksi. Poistu sentähden hänen luotaan, jota sinä olet niin kauan puhdistanut!" Sitten tuomari sanoi sielulle: "Oi sinä autuas ja siunattu sielu, tule ja katsele hengellisillä aistimilla minun kirkkauttani ja iloani!" Mutta toiselle sielulle hän sanoi: "Koska sinulla ei ollut totista uskoa, ja koska sinua kuitenkin kiitettiin ja ylistettiin uskollisena kristittynä ihmisenä eikä oikeamielisten ihmisten tekoja ole sinussa täydellisesti, niin sinä et saa palkkaa uskollisten kristittyjen ihmisten kanssa. Sinä kysyit usein elämäsi aikana, minkätähden minä tahdoin kuolla sinun tähtesi ja niin syvästi nöyrtyä sinun vuoksesi. Minä vastaan sinulle, että pyhän kirkon usko on tosi ja vetää ja johtaa taivaan valtakunnan korkeuteen, ja minun kärsimiseni ja vereni johtaa ne taivaan valtakuntaan. Sentähden sinun epäuskosi ja sinun turha rakkautesi on painava sinut tyhjyyteen etkä sinä ole oleva mitään tilinteolla ja kun on kysymys iankaikkisista hengellisistä tosiasioista. Mutta koska perkele ei poistunut tästä miehestä ihmisten nähden, niin minä vastaan, että tämä maailma on niinkuin paimenmaja tahi sikala verrattuna siihen palatsiin tahi linnaan, jossa Jumala asun ja jossa kansa kunnioittaa Jumalaa. Ja sentähden, samoin kuin hän vähitellen meni häneen, niin hän poistuu.
Soittoniekka ja hänen viulunsa.
Jumalan Poika puhui morsiamelleen: "Sinun tulee olla niinkuin se soittokone, jota nimitetään viuluksi, jolla soittaja loihtii esiin ihastuttavia ääniä. Hän hopeoi sen ja koristaa sen ulkopuolelta, jotta se näyttäisi vieläkin kalliimmalta, ja kultaa sen sisältä kestävällä kullalla. Niin tulee sinunkin olla hopeoitu hyvillä tavoilla ja inhimillisellä viisaudella, jotta voisit ymmärtää, mitä velvollisuuksia sinulla on Jumalaa ja toisia kristittyjä kohtaan ja mikä tulee sielun ja ruumiin iankaikkiseksi kunniaksi. Ja sinun sisimpäsi tulee olla nöyryyden kultaama, niin että sinä et tahdo kelvata kenellekään muulle kuin minulle etkä pelkää olla ihmisille vastenmielinen minun tähteni."
Sen jälkeen soittaja tekee kolme seikkaa viululleen. Ensiksi hän käärii sen silkkikankaaseen, jottei se likaantuisi. Toiseksi hän tekee sille kotelon, jotta varkaat eivät voisi ottaa sitä pois. Niin pitää sinutkin käärittämän puhtauteen, niin että sinä et enää saastu himoissa tahi teoissa, vaan harrastat olla yksin, sillä huonojen ihmisten seura turmelee hyvät tavat. Lukko on tarkka näön ja kuulon ja suun ja tekojen vaarinottaminen, niin että varot kaikissa teoissasi, ettei sinua pettäisi perkeleen petos. Avain on Pyhä Henki, joka on avaava sinun sydämesi niinkuin minulle on otollista kunniakseni ja hyödykseni.
KOLME KUNINGASTA TUOMIOLLA.
Maunu Eerikinpoika, Maunu Ladonlukko ja Eerik XII(?) [Kuninkaiden nimet prof. Steffenin mukaan; hänen laatimansa ovat myös väliotsakkeet. – Sanat sulkujen sisällä esiintyvät vain joko muinaisruotsalaisessa tahi latinalaisessa tekstissä.]
Miksi Jumalan sanat toisinaan ovat hämäriä.
"Jumalan äiti puhui Kristuksen morsiamelle ja sanoi: 'Oi tytär, olen ennen sanonut sinulle sen olleen viimeisen kirjeen, joka oli lähetettävä kuninkaalle, ystävälleni.' Mutta tämä tulee ymmärtää niitä seikkoja koskeviksi, jotka tarkoittavat hänen yksityistä persoonaansa ja minua. Sillä jos joku istuisi ja kuulisi laulettavan jotakin hyödyllistä, joka koskisi hänen ystäväänsä, ja sanoisi hänelle sen, olipa se sitten ilolaulu tahi kirje, joka sisältää terveellisen nuhteen, niin sekä laulaja että runoilija ansaitsisivat palkinnon. Niin tahtoo myös Jumalan oikeus, joka tuomitsee tasapuolisesti ja tekee oikeutta laupeuden ohella laulaa oikeudesta ja armahduksesta. Kuulkoon sentähden jokainen, joka tahtoo kuulla, että tämä ei ole kehoituskirje, vaan vanhurskauden- ja rakkaudenlaulu. Sillä kun muinoin lähetettiin kirjeitä jollekulle, sisälsi kirje nuhteen ja kehoituksen; se nuhteli kiittämättömyydestä, mitä hyviin tekoihin tulee, ja kehoitti tapojen muutokseen. Mutta nyt jumalallinen oikeus laulaa kauniin laulun, joka koskee kaikkia, ja ken sen laulun kuulee ja uskoo siihen ja toimii sen mukaan teoissaan, löytää pelastuksen ja iankaikkisen elämän hedelmän.
"Nyt voit kysyä, miksi Jumalan sanat sanotaan niin hämärästi, että
ne voidaan selittää eri tavalla ja että Jumala toisinaan käsittää
ne toisella tavalla ja ihmiset toisella. Minä vastaan: Jumala on
niinkuin mies, joka tekee poltettua viiniä ja poltettua vettä, jota
tehdään ja valmistetaan viinistä. Tällä valmistajalla on monta
putkea, joista muutamat menevät ylös ja toiset alas ja joiden kautta
viini toisinaan nousee ylöspäin ja toisinaan virtaa alaspäin tulen
ja lämmön voimasta ja kuumuudesta, kunnes se on valmista. Niin
Jumala tekee sanoissaan. Toisinaan hän nousee ylöspäin oikeudessaan
ja toisinaan hän laskeutuu alas laupeudessaan, kuten näkyy siitä
kuninkaasta, jolle profeetta oikeuden nimessä julisti, että hänen
pitäisi kuolla, samalla kuin laupeus kuitenkin antoi ja lisäsi
monta elon vuotta. [Hiskia, ks. Jes. 38.] Ja toisinaan Jumala
laskeutuu alas esittämällä yksinkertaisia sanoja ja aistillisia
ilmaisumuotoja, ja toisinaan Hän kohoutuu hengellisessä ymmärryksessä
niinkuin nähdään Daavidista, jolle sanottiin monenlaista ikäänkuin
tarkoittaen Salomoa, mikä kuitenkin täytyy sovittaa Jumalan Poikaan
ja mikä toteutuu Hänessä. Toisinaan Jumala puhuu tulevaisesta
samalla tavalla kuin nykyisestä, sillä kaikki nykyinen ja kaikki
mennyt ja tuleva on Jumalan luona ikäänkuin yhdessä pisteessä tahi
silmänräpäyksessä. Eikä sinun tule ihmetellä sitä, että Jumala puhuu
hämärin ilmaisumuodoin, sillä se tapahtuu viidenkertaisesta syystä.
Ensimmäinen on, että Jumala näyttää suuren laupeutensa, jottei
kukaan, joka kuulee Jumalan vanhurskaudesta, pelkäisi luottaa hänen
laupeuteensa, sillä kun ihminen kääntää tahtonsa synnistä, muuttaa
Jumala ankaran tuomionsa. Toinen syy on se, että ne, jotka uskovat
oikeuteen ja Jumalan lupauksiin, saavat sitä ihanamman kruunauksen
uskonsa ja kärsivällisen odotuksensa vuoksi. Kolmas syy on, että jos
Jumalan neuvospäätös tunnettaisiin ennakolta, niin toiset tulisivat
aivan liian levottomiksi onnettomuustapauksien vuoksi, jotka he
tietävät ennakolta, ja toiset lakkaisivat kaipaamasta ja lämpimästi
rakastamasta, koska he väsyisivät pitkään odotukseen ja viivytykseen.
Ja siitä syystä, kun minä kirjoitan ja lähetän jollekulle muutamia
sanoja, niin ei sanota (lopussa) avoimesti, ottaako hän ne vastaan
suopeasti ja uskoen vai ei, eikä sinulle ilmoiteta uskooko hän sanat
ja täyttää ne todella vai ei, sillä se ei ole sinulle soveliasta
tietää. Neljäs syy on, ettei kukaan uskaltaisi epävarmasti ja
itsepäisesti tutkia Jumalan sanoja, sillä Jumala tekee ylhäisistä
alhaisia ja vihollisista ystäviä. Viides on, että se, joka etsii
tilaisuutta tulla hyljätyksi, löytää sen, ja niiden, jotka ovat
saastaisia, pitää tuleman vieläkin saastaisemmiksi, mutta hyvien
sitäkin täydellisemmiksi."Vanhurskaus ja laupeus.
Sen jälkeen Kristus sanoo morsiamelle: Jumalan Poika puhui minulle ja sanoi: "Jos joku puhuisi torven kautta, jossa olisi kolme aukkoa, ja hän sanoisi sille, joka kuulee: 'Sinä et milloinkaan saa kuulla minun ääntäni tästä aukosta', ei häntä voitaisi syyttää, jos hän puhuisi kahden muun kautta. Niin on nyt myöskin meidän keskustelussamme, sillä vaikka minun äitini Maria sanoi, että se oli viimeinen kirje, joka oli lähetettävä kuninkaalle, niin se on käsitettävä hänen henkilöstään. Mutta nyt lähetän minä, Jumala, joka olen äidissä ja äiti minussa, sanomani kuninkaalle sekä niiden tähden, jotka vielä elävät, että myös niiden tähden, jotka eivät vielä ole syntyneet. Vanhurskaus ja laupeus ovat Jumalassa iankaikkisuudesta; koska Jumala oli täynnä viisautta, hyvyyttä ja valtaa ennen Luciferia, hän tahtoi, että useammat tulisivat osallisiksi hänen hyvyydestään, ja siksi hän loi enkelit. Mutta kun muutamat niistä näkivät ihanuutensa, himoitsivat he päästä Jumalan yläpuolelle, ja sentähden he lankesivat ja tulivat pahoiksi ja vastenmielisiksi perkeleiksi Jumalan jalkain alla. Ja kuitenkin on Jumala sääliväinen heitäkin kohtaan eräässä suhteessa. Sillä kun perkele Jumalan vanhurskauden ja sallimuksen vuoksi täyttää sitä pahaa, jota hän himoitsee, niin hän tavallaan tuntee tyydytystä pahuutensa menestymisestä. Ei niin, että perkeleen vaiva ikäänkuin vähenisi siitä, vaan samalla tavoin kuin sairas ihminen, jolla on hyvin voimakas vihollinen, lohduttautuu ja iloitsee kuullessaan ja havaitessaan hänen olevan kuolleen, joskaan hänen sairautensa kipu ja tuska ei vähene hänen kuulemastaan. Samalla tavoin perkele iloitsee siinä kateudessa, jota hän palaa, kun Jumala tekee oikeutta ihmistä kohtaan, ja hänen pahuutensa jano sammuu jonkin verran.
"Ja sen jälkeen kun perkeleet olivat langenneet ja Jumala näki sotajoukkonsa vähenemisen, Hän loi (perkeleiden ylimielisyyden jälkeen) ihmisen, jotta tämä tottelisi Hänen käskyjään ja tekisi hedelmää hyvissä töissä, kunnes yhtä monta ihmistä oli tullut taivaan valtakuntaan, kuin enkeleitä oli mennyt sieltä alas. Siten ihminen luotiin täydelliseksi. Mutta kun hän oli saanut elämän käskysanan, hän ei välittänyt Jumalasta eikä Hänen kunniastaan, vaan kuunteli perkeleen kiihoitusta, rikkoi Jumalan käskyä vastaan ja sanoi: 'Syökäämme elämän puusta ja me tulemme tietämään kaiken niinkuin Jumala'. Nämä kaksi, nimittäin Aatami ja Eeva, eivät tahtoneet Jumalalle pahaa niinkuin perkele eivätkä tahtoneet olla Jumalan yläpuolella niinkuin perkele, vaan he tahtoivat olla viisaita niinkuin Jumala ja sentähden he lankesivat. Mutta he eivät langenneet niinkuin perkele, sillä perkele suosi kateutta Jumalaa vastaan, ja sentähden hänen kurjuutensa ei ole milloinkaan loppuva. Ihminen taasen tahtoi muuta kuin Jumala tahtoi hänen tahtovan, ja sentähden hän ansaitsi ja koki Jumalan vanhurskautta (kuitenkin armahtamisen ohella). Ja Aatami ja Eeva kokivat ja saivat osakseen Jumalan vanhurskautta, kun he saivat alastomuuden kunnian vaatetuksen sijaan ja nälän paratiisin hedelmäin sijaan, lihan himon neitsyyden, pelon turvallisuuden, työn levon sijaan. Mutta he saivat kuitenkin myös heti laupeuden, nimittäin vaatteet alastomuuden, ruoan nälkää vastaan ja vakuuden jälkeläisten lisääntymisestä molemminpuolisen yhtymisen avulla. Totisesti, Aatami vietti mitä kunniallisinta elämää eikä hänellä milloinkaan ollut ketään muuta vaimoa kuin Eeva eikä muita naisia kuin hän yksin.
"Jumala harjoittaa samoin oikeutta ja laupeutta eläimiä kohtaan. Jumala loi nimittäin kolme erinomaista lajia: ensiksi enkelit, joilla on henki eikä lihaa; toiseksi ihmiset, joilla on sielu ja liha; kolmanneksi eläimet, joilla on liha eikä sielua niinkuin ihmisellä. Ja kun enkeli on henki, on hän Jumalan luona lakkaamatta eikä tarvitse inhimillistä apua (tahi tunne mitään ruumiillisia tarpeita). Ja kun ihminen on lihaa, ei hän voi olla Jumalan luona alituisesti ennenkuin se, mikä on kuolevaista, eroaa hengestä. Ja jotta ihminen tulisi toimeen, Jumala loi hänen avukseen järjettömiä eläimiä, jotta ne tottelisivat ja palvelisivat ihmistä, sillä hän on parempi kuin he. Ja Jumala on armollinen myöskin näille järjettömille eläimille, sillä ne eivät tunne mitään häpeää jäseniensä vuoksi eivätkä sure kuolemaa ennenkuin se tulee ja tyytyvät yksinkertaiseen ravintoon.
"Myös sitten kun Nooan vedenpaisumus oli mennyt ohi, Jumala samoin sääsi oikeutta laupeuden ohella, sillä olisihan Jumala lyhemmässä ajassa voinut viedä Israelin kansan siihen maahan, joka oli sille luvattu, mutta oikein oli, että ne astiat, jotka tulisivat sisältämään parhaimman juoman, ensin koeteltaisiin ja puhdistettaisiin ja sitten vihittäisiin. Ja Jumala osoitti myös heille paljon laupeutta, kun Mooses rukoili luudan puolestaan että heidän syntinsä annettaisiin anteeksi ja Jumalan armo annettaisiin heille. Samoin sen jälkeen, kun minä otin miehuuden, ei milloinkaan harjoiteta oikeutta ilman laupeutta eikä laupeutta ilman oikeutta."
Sen jälkeen kuului ääni, joka sanoi: "Oi, sinä laupeuden ja iankaikkisen Kuninkaan äiti, hanki ja saata lisää laupeutta, sillä sinun luoksesi tuli palvelijasi kuninkaan rukouksia ja kyyneleitä. Me tiedämme oikeuden vaativan, että häntä pitää vaivata ja rangaista hänen syntiensä vuoksi, mutta hanki laupeutta hänelle, jotta hän kääntyisi ja (alkaisi katua syntejään ja) tekisi parannuksen ja antaisi Jumalalle kunnian." Henki vastasi: "Jumalassa on nelinkertainen oikeus. Ensimmäinen on, että Häntä, jota ei ole luotuja joka on iankaikkinen pitää kunnioittaa yli kaiken, sillä hänestä ovat kaikki ja kaikki pysyvät ja säilyvät hänessä. Toinen vanhurskaus on, että häntä, joka on ja oli iankaikkinen ja joka ennen määrättynä aikana syntyi ajassa, tulee kaikkien palvella ja että häntä tulee rakastaa kaikessa puhtaudessa. Kolmas oikeus on, että Häntä, joka itsessään on kärsimykseen mahdoton, mutta ihmisten avulla tuli vastaanottavaiseksi sille, ja joka ottamalla itselleen kuolevaisuuden hankki ihmiselle kuolemattomuuden, tulee hartaasti haluta yli kaiken muun, mitä voidaan toivoa ja mikä on toivottavaa. Neljäs oikeus on, että niiden, jotka ovat epävakaisia, tulee etsiä totista vakavuutta, ja niiden, jotka ovat pimeässä, tulee toivoa valoa, joka on Pyhä Henki, rukoillen Hänen apuaan katumuksella ja totisella nöyryydellä."
Mutta siitä kuninkaasta, Jumalan äidin palvelijasta, jolle nyt rukoillaan laupeutta, vanhurskaus sanoo, ettei hänelle jää riittävästi aikaa, niinkuin vanhurskaus vaatii, puhdistua niistä synneistä, jotka hän on tehnyt Jumalan laupeutta vastaan, eikä hänen ruumiinsa kestä sitä rangaistusta, jonka hänen syntinsä ansaitsevat. Kuitenkin on Jumalan äidin laupeus ansainnut ja hankkinut laupeuden ja armon tälle palvelijalleen, niin että hän itse voi kuulla mitä hän on tehnyt ja miten hän voi tehdä parannuksen, jos hän kenties tahtoo katua ja kääntyä.
Kirjavaltaistuin.
Ja heti samassa silmänräpäyksessä minä näin taivaassa ihmeellisen kauniin ja suurenmoisen palatsin, ja palatsissa näkyi kirjavaltaistuin, ja kirja oli kirjaistuimella. Ja sitten minä näin enkelin ja perkeleen seisovan kirjaistuimen edessä. Perkele puhui ja sanoi: "Minun nimeni on: Oi voi! Tämä enkeli ja minä seuraamme ja tavoittelemme erästä esinettä, jota me haluamme, sillä me näemme, että mahtavin herra aikoo tehdä suuren työn. Ja sentähden me työskentelemme molemmat, enkeli tämän työn suorittamiseksi ja minä sen turmelemiseksi. Ja sattuu, että kun haluttu esine toisinaan tulee minun käsiini,-on se niin kuuma ja polttava, etten voi pitää sitä. Ja kun se toisinaan tulee enkelin käsiin, on se niin kylmä ja liukas, että se heti luiskahtaa hänen käsistään." Ja kun minä huolellisesti tarkastelin kirjaistuinta kaikella sieluni tarkkaavaisuudella, ei minun mieleni eikä minun ymmärrykseni riittänyt eikä minun sieluni saattanut käsittää ja ymmärtää sen kauneutta, sellainen se oli. Eikä minun kieleni saattanut tulkita sitä, sillä kirjaistuin näytti olevan ikäänkuin auringonsäteitä, joilla oli punainen väri ja valkoinen ja kullankiiltävä. Kultainen väri oli loistava kuin aurinko, ja valkoinen väri oli kuin vitivalkoisin lumi, ja punainen väri oli kuin punoittava ruusu. Ja jokainen väri näkyi toisessa, sillä kun minä katselin kultaista väriä, näin minä siinä valkoisen ja punaisen, ja kun minä näin ja katselin valkoista väriä, näin minä ne kaksi muuta väriä siinä. Ja samoin oli, kun katselin punaista väriä, että jokainen näkyi toisessa, ja kuitenkin oli jokainen niistä erossa toisista ja jokainen oli itsekseen eikä ennen eikä jälkeen toisten, eikä mikään ollut suurempi tahi pienempi kuin toiset, vaan kaikissa suhteissa ja kaikkialla ne näyttivät samanarvoisilta. Kun minä katsoin korkealle ylös, en voinut käsittää sen pituutta ja laajuutta. Ja kun katsoin alas, en jaksanut käsittää sen syvää mittaamattomuutta, sillä kaikki oli siellä käsittämätöntä katsella.
Sen jälkeen minä näin istuimella loistavan kirjan, joka oli kuin kaikkein kimmeltävintä kultaa. Se kirja oli avoinna, eikä sen kirjoitusta ollut kirjoitettu musteella tahi muulla sellaisella, vaan jokainen sana kirjassa oli elävä ja puhui itsessään samalla tavoin kuin joku sanoisi: tee niin tahi niin, ja heti se oli tehty sanan esittämisen avulla. Ei kukaan lukenut kirjan kirjoitusta, vaan mitä kirjoitus sisälsikin, se näkyi kaikki kirjaistuimessa ja väreissä.
Ensimmäinen kuningas.
Kirjaistuimen edessä minä näin kuninkaan, joka silloin vielä eli maailmassa; kirjaistuimen vasemmalla puolella minä näin toisen kuninkaan, joka oli kuollut ja helvetissä; ja kirjaistuimen oikealla puolella kuninkaan, joka oli kiirastulessa. Ensin mainittu elävä kuningas istui kruunuineen ikäänkuin lasipallossa tahi kuulassa. Lasipallon yläpuolella riippui kauhea kolmiteräinen miekka, joka lähestyi lasipalloa joka silmänräpäys, niinkuin kellolaitoksen riippuva paino lähestyy merkkiään. Saman elävän kuninkaan oikealla puolella seisoi enkeli, jolla oli kultainen astia ja kultainen syli; ja vasemmalla puolella seisoi perkele, jolla oli vasara ja pihdit; ja molemmat kilpailivat siitä, kumman käsi tulisi lähemmäksi lasipalloa sinä silmänräpäyksenä, jolloin miekka koskettaisi sitä ja murskaisi sen. Ja silloin minä kuulin tämän perkeleen hirvittävän äänen sanovan: "Kuinka kauan tätä kestää? Me molemmat, enkeli ja minä, vainoomme saalista, emmekä vielä tiedä kumpi meistä saa sen."
Ja heti jumalallinen oikeus puhui minulle ja sanoi: "Nämä kappaleet, jotka näytetään sinulle, eivät ole ruumiillisia, vaan hengellisiä; eivätkä enkeli ja perkele ole ruumiillisia, vaan tämä on siksi, että sinä et voi käsittää hengellistä muutoin kuin ruumiillisina kuvina. Ja elävän kuninkaan sinä näit ikäänkuin lasipallossa, sillä hänen elämänsä on ikäänkuin haurasta lasia, ja hänen loppunsa tapahtuu äkillisesti. Kolmiteräinen miekka on kuolema, sillä se saa aikaan tullessaan kolme seikkaa: uuvuttaa ruumiin, muuttaa tajunnan ja ottaa pois kaikki voimat erottaen niinkuin miekka sielun lihasta. Ja että enkeli ja perkele esiintyvät taistelemassa pyöreästä lasipallosta merkitsee, että kumpikin palaa halusta omistaa kuninkaan sielu. Ja sille niistä hänet tuomitaan, jonka neuvoja hän on enemmän kuunnellut. Ja se, että enkelillä on astia ja syli, merkitsee, että samalla tavoin kuin lapsi lepää äidin sylissä, pyrkii enkeli esittämään sielun Jumalalle ikäänkuin astiassa, jotta se saisi levätä iankaikkisen lohdutuksen sylissä. Ja se että perkeleellä on vasara ja pihdit, merkitsee, että perkele vetää sielua luokseen pahojen himojen pihdeillä ja särkee ja musertaa sen pahojen aikomuksien ja syntisten tekojen vasaralla. Ja se, että pyöreä lasipallo toisinaan on hyvin kuuma ja toisinaan liukas ja kylmä, merkitsee kuninkaan epävakaisuutta, sillä kun hän joutuu kiusaukseen, hän ajattelee näin itsekseen: 'Vaikka minä tiedänkin vihoittavani Jumalaa, jos seuraan himoani, seuraan sitä kuitenkin, sillä en voi pidättyä tästä teosta.' Ja niin hän tekee syntiä ehdoin tahdoin Jumalaansa vastaan, ja kun hän tekee syntiä ehdoin tahdoin, tulee hän perkeleen käsiin. Sen jälkeen kuningas katuu ja ripittäytyy ja säästyy toisen kerran perkeleen käsistä ja tulee hyvän enkelin valtaan. Mutta ellei kuningas luovu epävakaisuudestaan, hän on vaarassa, sillä hän seisoo väärällä ja epävarmalla perustuksella."
Toinen kuningas.
Sen jälkeen minä näin kirjaistuimen vasemmalla puolella toisen kuninkaan, joka oli kuollut ja tuomittu helvettiin. Hän esiintyi puettuna kuninkaallisiin vaatteisiin ja näytti istuvan ikäänkuin istuimella ja oli kuollut ja kalpea ja hyvin kauhea. Kuninkaan kasvojen edessä oli pyörä, jossa oli neljä linjaa piirissä, ja pyörä kääntyi kuninkaan hengityksen mukaan. Ja jokainen linja meni ylös tahi alas kuninkaan tahdon mukaan, sillä pyörän liikkeet olivat kuninkaan vallassa. Ja kolmessa näistä linjoista oli kirjoitus, mutta neljännelle ei ollut kirjoitettu lainkaan mitään. Ja minä näin sen lisäksi tämän kuninkaan sivulla enkelin, mitä kauneimman ihmisen kaltaisen, ja hänen kätensä olivat tyhjät, ja kuitenkin hän palveli kirjaistuinta. Ja kuninkaan vasemmalla puolella näkyi perkele, jonka pää näytti olevan ikäänkuin koiran, hänen vatsansa oli täyttymätön, hänen napansa oli avoin vuotaen värillistä myrkkyä ynnä kaikenlaisia myrkyllisiä värejä, ja hänellä oli suuret ja voimakkaat ja terävät kynnet kummassakin jalassa. Silloin minulle sanoi eräs, jolla oli voimakkain loiste niinkuin auringolla, ja joka oli ihmeellinen katsella loistavan ihanuutensa vuoksi: "Tämä kuningas, jonka näet nyt, on onneton. Hänen mielensä näytetään nyt sinulle sellaisena kuin se oli hänen hallitessaan ja hänen aikomuksessaan hänen kuollessaan, ja millainen hänen mielensä oli ennenkuin hän sai valtakunnan, ei ole sinun luvallista tietää. Samoin pitää sinun tietämän, että sinun silmäisi edessä ei ole hänen sielunsa, vaan omatuntonsa. Ja koska sielu ja perkele eivät ole ruumiillisia, vaan hengellisiä, näytetään sinulle perkeleellinen kiusaus ja vaiva ruumiillisessa muodossa."
Ja heti alkoi kuollut kuningas puhua, ei suusta, vaan ikäänkuin sydämestä, ja sanoi: "Oi, minun neuvonantajani, tarkoitukseni on pitää ja säilyttää kaikki, mikä on kruununi alla. Tahdon myös sen lisäksi tehdä työtä lisätäkseni saamaani. Ja jotta siitä ei mitään vähenisi, en tahdo kysyä tahi tiedustella tahi ottaa selvää, millä tavalla se on ansaittu, mikä minulla on. Minulle on kylliksi, että voin säilyttää ja lisätä saamaani." Silloin perkele huusi ja sanoi: "Se on lävistetty; mitä pitää minun koukkuni tekemän?" Silloin vastasi oikeus kirjassa, joka oli kirjaistuimella: "Aseta koukkusi reikään ja vedä luoksesi!" Ja heti kun oikeus oli sanonut tämän, asetettiin koukku. Ja samassa silmänräpäyksessä tuli kuninkaan eteen laupeuden vasara, jolla sama kuningas olisi voinut lyödä pois koukun, jos hän olisi tutkinut kaiken totuutta ja oikeamielisellä ja hyödyllisellä tavalla muuttanut tahtonsa.
Edelleen sama kuningas puhui sanoen: "Oi minun neuvonantajani ja mieheni, te otitte minut herraksi ja minä teidät neuvonantajiksi. Sentähden teen teille tiettäväksi, että valtakunnassani on mies, joka on minun kunniani ja minun elämäni kavaltaja, kapinallinen mies ja rauhan ja valtakunnan rahvaan vihollinen. Jos sellaisia tuetaan ja siedetään, kärsii rahvas, eripuraisuus tulee voimakkaammaksi, ja valtakunnan sisäiset onnettomuudet lisääntyvät." Oppineet ja oppimattomat, mahtimiehet ja rahvas uskoivat nämä sanat, jotka minä heille sanoin, niin lujasti, että se mies, jota minä moitin ja jonka saatoin huonoon maineeseen, sai kärsiä mitä suurinta vahinkoa ja häpeää, ikäänkuin hän olisi tehnyt valtiopetoksen. Ja maanpako- ja karkoitustuomio julistettiin hänelle, vaikka minun omatuntoni tiesi hyvin, mikä tässä oli totuus. Ja minä tein monta syytöstä sitä miestä vastaan, koska himoitsin valtakuntaa ja koska pelkäsin kadottavani sen, jotta minun kunniani lisääntyisi ja valtakunta tulisi sitä varmemmin minulle ja minun jälkeläisilleni. Ja vaikka minä tiedän totuuden, miten valtakunta on hankittu ja saatu ja miten hänelle on tapahtunut vääryyttä, niin kuitenkin, jos minä otan hänet uudelleen armoon ja ilmaisen totuuden, tulee kaikki häpeä ja vahinko minulle. Ja siksipä olenkin vahvasti päättänyt mielessäni mieluummin kuolla kuin peruuttaa väärät sanani ja tekoni.
Silloin perkele vastasi: "Oi tuomari, katso, miten kuningas ojentaa kieltään ja näyttää sitä minulle." Jumalallinen oikeus vastasi: "Aseta paula!" Kun perkele oli tehnyt sen, näkyi kuninkaan suun edessä riippuvan hyvin terävä rauta, jolla hän olisi voinut rikkoa paulan, jos hän olisi tahtonut.
Edelleen puhui sama kuningas ja sanoi: "Oi minun neuvonantajani, minä neuvottelin pappien ja oppineiden kanssa valtakunnan tilasta, ja kaikki he sanoivat minulle, että jos jättäisin valtakunnan toisten käsiin, vahingoittaisin monia ja kavaltaisin monien elämän ja tavaran (ja loukkaisin oikeutta ja lakeja). Ja sentähden, jotta voisin pitää valtakunnan ja puolustaa sitä ja säilyttää sen vihamiehiltä, tulee meidän keksiä joitakin uusia tapoja verottaa sitä. Sillä vanhat tulot ja kruunun tilat ja korot, jotka kuuluvat kuninkaan saataviin, eivät riitä valtakunnan hallitsemiseen ja puolustukseen; sentähden minä suunnittelin muutamia uusia ja laittomia maksuja ja veroja asetettavaksi valtakunnalle monien valtakunnan miesten, varsinkin velattomien matkamiesten ja kauppiaiden vahingoksi, joissa suunnitelmissani aioin pysyä kuolemaani asti, vaikka tajuntani hyvin tiesi, että tämä oli vastoin Jumalaa ja kaikkea oikeutta ja julkista kunniaa."
Ja silloin perkele huusi ja sanoi: "Oi tuomari, tämä kuningas asetti molemmat kätensä minun vesiastiani alle, mitä minun tulee tehdä?" Oikeus vastasi: "Vala niille myrkkyä!" Ja kun myrkky oli valettu, tuli heti kuninkaan eteen voiteluastia, jolla hän olisi voinut pestä pois myrkyn, jos hän olisi tahtonut. Silloin perkele huusi valtavasti ja sanoi: "Minä näen ihan ihmeellistä ja käsittämätöntä, sillä minun koukkuni on asetettu tämän kuninkaan sydämeen, ja heti annettiin hänen syliinsä vasara; ja minun paulani on asetettu ja kiinnitetty hänen kieleensä ja suuhunsa, ja hänelle tarjottiin hyvin terävä rauta; minun myrkkyni on sen lisäksi valettu hänen käsilleen, ja sentähden tarjottiin hänelle voiteluastia." Oikeus vastasi hänelle kirjasta, joka oli kirjaistuimella: "Kaikella on aikansa, ja laupeuden ja oikeuden tulee kohdata."
Sen jälkeen Jumalan äiti puhui minulle ja sanoi: "Tule, tytär, ja kuule mihin hyvä henki ja paha kiihoittavat ja neuvovat sielua, sillä jokaista ihmistä neuvoo ja etsii toisinaan hyvä ja toisinaan paha henki, eikä ole ketään, jota Jumala ei etsisi hänen eläessään." Ja heti ilmestyi sama kuollut kuningas, jonka sielulle hyvä henki kuninkaan eläessä oli antanut tällaisia neuvoja: Oi ystäväni, sinä olet velvollinen palvelemaan Jumalaa kaikista voimistasi, sillä hän antoi sinulle elämän, tajunnan, ymmärryksen, terveyden ja kunnian ja sen lisäksi hän kärsii ja antaa sinulle anteeksi sinun syntisi. Kuninkaan omatunto vastasi puhuen kuvissa: "Totta on, että minun tulee palvella Jumalaa, jonka voima on minut luonut ja lunastanut ja jonka laupeudesta minä elän ja tulen toimeen." Mutta paha henki kiihoitti ja neuvoi päinvastoin kuningasta: "Oi veljeni, minä annan sinulle hyvän neuvon: tee niinkuin se, joka puhdistaa omenaa: hän heittää pois kuoren ja jätteet, ja parhaan ja hyödyllisimmän hän pitää. Tee sinä samoin, sillä Jumala on nöyrä ja armollinen ja kärsivällinen eikä tarvitse mitään. Anna sentähden Jumalalle omaisuudestasi se, mitä ilman voit hyvin ja mukavasti tulla toimeen, ja säilytä se, mikä on hyödyllisintä ja parasta. Tee sentähden kaikki, mikä miellyttää ruumistasi, sillä se voidaan parantaa pian, ja jätä se, mitä et halua tehdä, vaikka sinun tulisi tehdä se; ja jaa sensijaan almuja, joista monet saavat lohtua."
Kuninkaan omatunto vastasi: "Tämä on hyödyllinen neuvo. Sentähden annan minä sinulle hiukan omaisuuttani, sitä, mitä ilman voin olla hankaluudetta, minkä Jumala kuitenkin parhaiten lukee hyväkseni, ja kaiken muun minä säilytän hyödykseni ja omiin tarpeisiini, jotta voin hankkia monien ihmisten ystävyyden."
Sen jälkeen puhui jälleen enkeli, joka oli pantu huomautuksillaan suojelemaan kuningasta, ja sanoi: "Oi, minun ystäväni, ajattele, että olet kuolevainen ja että sinun pian täytyy kuolla. Ajattele myös, että tämä elämä on lyhyt ja että Jumala on vanhurskas ja kärsivällinen tuomari, joka punnitsee ja tuomitsee kaikki sinun ajatuksesi, sanasi ja tekosi aina siitä iästä lähtien, jolloin sait ymmärryksen, kuolemaasi asti. Ja hän tuomitsee sen lisäksi kaikki sinun aikomuksesi ja toiveesi eikä jätä mitään tutkimatta. Käytä sentähden hyväksesi aikaasi ja kykyjäsi järkevällä tavalla. Ohjaa jäseniäsi sielun hyödyksi, elä kohtuullisesti äläkä seuraa lihan tahtoa pahoissa himoissa, sillä ne, jotka elävät lihansa ja tahtonsa mukaan, eivät tule Jumalan isänmaahan."
Tätä vastaan perkeleen henki kiihoitti ja neuvoi kuningasta huomautuksillaan: "Oi veljeni, jos sinun pitää tehdä tili kaikista hetkistä ja tunneista, miten sinulla silloin voi olla mitään iloa? Kuule sentähden neuvoani: Jumala on armollinen, ja hänet voi helposti sovittaa. Eikä hän olisi lunastanut sinua, jos hän olisi tahtonut tuhota sinut. Siksi sanoo Raamattu, että kaikki synnit annetaan anteeksi parannuksen vuoksi. Tee sentähden niinkuin viisas mies, jonka piti maksaa saamamiehelleen kaksikymmentä naulaa kultaa, ja kun hänellä ei ollut mitään millä maksaa, hän kysyi neuvoa ystävältä, joka neuvoi häntä, että hän ottaisi kaksikymmentä naulaa kuparia ja kultaisi sen naulalla kultaa, ja siten kullatulla maksaisi saamamiehelleen. Ja hän seurasi hänelle annettua neuvoa, maksoi siis saamamiehelleen (joka oli antanut lainan ja uskonut häntä) kaksikymmentä naulaa kuparia, joka oli silattu kullalla, ja yhdeksäntoista naulaa kultaa hän jätti itselleen. Tee sinäkin samoin. Käytä yhdeksäntoista tuntia omaan tahtoosi ja haluusi ja iloosi, ja sinulla on silloin yksi tunti suremiseen ja syntiesi katumiseen. Tee sentähden rohkeasti synnintunnustuksesi ja rippisi jälkeen mitä sinua haluttaa, sillä samoin kuin kullalla silattu kupari näyttää olevan läpeensä kultaa, samalla tavalla sinun syntiset tekosi, jotka merkitään kuparilla, kullattuina katumuksella pyyhitään pois, ja kaikki sinun tekosi loistavat kuin kulta."
Kuninkaan omatunto vastasi: "Tämä neuvo tuntuu viisaalta ja miellyttävältä, sillä jos minä teen niin, minä voin käyttää koko aikani ilokseni."
Vieläkin hyvä enkeli teki kuninkaalle huomautuksiaan ja sanoi: "Oi ystäväni, ajattele ensiksi miten mestarillisesti Jumala johdatti sinut äitisi ahtaasta kohdusta ja ajattele toiseksi, miten kärsivällinen Jumala on antaessaan sinun elää; ja muista kolmanneksi, kuinka suurella tuskalla Hän lunasti sinut iankaikkisesta kuolemasta." Toisaalta perkele puhutteli kuningasta ja sanoi: "Oi veljeni, jos Jumala johti sinut äidin ahtaasta kohdusta maailman avaruuteen, niin ajattele myös, että Jumala kuitenkin johtaa sinut jälleen pois maailmasta katkeraan kuolemaan, ja ajattele myös, että jos Jumala antaa sinun elää kauan, niin on sinulla myöskin paljon vaivaa ja vastusta tässä elämässä vastoin tahtoasi. Ja jos Jumala lunasti sinut katkeralla kuolemallaan, kuka pakotti hänet siihen? Sinä et pyytänyt Häntä." Silloin vastasi kuninkaan omatunto ikäänkuin puhuen sisällisesti: "Totta on, mitä sanot. Enemmän suren nyt, että minun pitää kuolla kuin että olen syntynyt äidin kohdusta. Ja raskaampaa on minun kärsiä maallista vaivaa ja vastoinkäymistä ja mieliharmia kuin mitään muuta. Ja jos minun annettaisiin valita, tahtoisin mieluummin elää maailmassa ilman vaivaa ja pysyä sen riemussa kuin erota maailmasta, ja mieluummin tahtoisin saada iankaikkisen elämän maailmassa ikuisine autuuksilleen ja iloineen kuin toivon, että Kristus olisi lunastanut minut verellään. Enkä kysyisi, saanko olla taivaan valtakunnassa, jos voisin omistaa maailman tahtoni mukaan maan päällä."
Toisen kuninkaan tuomio.
Silloin minä kuulin (oikeuden) sanat kirjaistuimesta, joka sanoi: "Ota pois kuninkaalta voiteluastia, sillä hän teki syntiä Isää Jumalaa vastaan. Isä Jumala, joka on Pojassa ja Pyhässä Hengessä iankaikkisuudesta, antoi oikean ja totisen lain Mooseksen kautta, mutta tämä kuningas sääsi vastakkaisen ja epävanhurskaan lain. Mutta koska tämä kuningas teki jonkin verran hyvääkin, vaikkakaan ei hyvässä aikomuksessa, annetaan hänen omistaa valtakunta ja pitää se päivinään, jotta hän niin saisi palkkansa maailmassa." Taasen puhui sana kirjaistuimesta ja sanoi: "Ota pois se terävä rauta kuninkaan silmistä, sillä hän teki syntiä Jumalan Poikaa vastaan, joka sanoo apostolinsa kautta, että Jumalan armoton tuomio on kohtaava sitä, joka ei ole laupeutta tehnyt. Mutta tämä kuningas ei tahtonut tehdä armoa ja laupeutta sille miehelle, jota rangaistiin väärin, eikä oikaista erehdystään eikä muuttaa jumalatonta tahtoaan. Kuitenkin annetaan hänelle palkaksi muutamista hänen tekemistään hyvistä töistä se, että hänellä voi olla viisaita ja ymmärtäväisiä sanoja suussaan ja että useimmat pitävät häntä viisaana." Kolmannen kerran puhuivat oikeuden sanat ja sanoivat: "Otettakoon vasara pois kuninkaalta, sillä hän teki syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Sillä Pyhä Henki antaa anteeksi synnit kaikille niille, jotka tekevät totisen parannuksen. Mutta tämä kuningas aikoo pysyä synnissään loppuun asti. Kuitenkin sen vuoksi, että hän teki muutamia hyviä tekoja, annetaan hänelle se, mitä hän hehkuvimmin kaipaa, mikä on miellyttävää hänen silmissään, nimittäin se ihana nainen, jota hän kaipaa ja himoitsee vaimokseen, sekä se että hänen elämänsä saa maailman silmissä kauniin ja toivottavan lopun."
Sentähden, kun kuninkaan viimeinen hetki tuli, perkele huusi ja sanoi: "Voiteluastia on nyt poisotettu. Siksi minä raskautan ja vaivaan hänen käsiään, etteivät ne tee hedelmällisiä töitä." Ja heti kun perkele oli sanonut tämän, riistettiin kuninkaalta voima ja terveys. Ja heti perkele huusi ja sanoi: "Terävä rauta on nyt otettu pois; sentähden minä kiinnitän ja vedän paulani lujemmin." Ja heti kuninkaallinen puhetapa riistettiin häneltä. Ja samassa silmänräpäyksessä oikeus puhui hyvälle enkelille, joka oli annettu kuninkaan puolustukseksi, ja sanoi: "Ota selvä pyörästä ja katso, mikä se linja on, joka menee ja suuntautuu ylöspäin!" Ja silloin havaittiin sen (neljännen) suuntautuvan ylöspäin, mihin ei ollut lainkaan mitään kirjoitettu, vaan joka oli aivan tyhjä. Ja silloin oikeus sanoi: "Koska tämä sielu rakasti sitä, mikä oli tyhjää, pitää sen nyt menemän kostajansa hellittäväksi!"
Ja heti kuninkaan sielu erotettiin ruumiista. Sielun mentyä ulos perkele heti huusi ja sanoi: "Minä revin tämän kuninkaan sydämen, sillä minä omistan hänen sielunsa!" Ja silloin minä näin, miten kuningas muuttui kokonaan kiireestä kantapäähän ja näytti kauhistuttavalta pedon tapaiselta, joka oli nyljetty, ja silmät olivat pullistuneet ja liha ikäänkuin maksoittunut yhteen. Ja silloin kuultiin hänen äänensä sanovan näin: "Voi minua, sillä minä olen tullut sokeaksi niinkuin koiranpenikka, joka sokeana syntyneenä etsii äitinsä takapuolta, sillä kiittämättömyyteni vuoksi minä en näe äidin rintoja. Voi minua, sillä minä huomaan sokeudessani, etten minä milloinkaan saa nähdä Jumalaa, sillä tajuntani käsittää nyt, mitä minun olisi tullut tehdä, mutta mitä en tehnyt. Voi minua, sillä minä synnyin maailmaan Jumalan kaitselmuksesta ja uudestisynnyin kasteessa, mutta unohdin rakastaa Jumalaa. Ja kun minä en tahtonut juoda jumalallisen makeuden maitoa, muistutan minä nyt. enemmän sokeata koiranpentua kuin näkevää ja elävää lasta. Ja vaikka minä olin kuningas, on minun nyt pakko, vaikka vastoin tahtoani, sanoa totuus. Minä olin sidottu ikäänkuin kolmella köydellä ja velvollinen palvelemaan Jumalaa kasteen ja avioliiton ja valtakunnan kruunun vuoksi. Mutta ensimmäistä minä halveksin, sillä minä käänsin tahtoni maailman turhuuteen. Toiselle minä en antanut arvoa, sillä minä himoitsin toisen vaimoa. Kolmatta minä halveksin, kun ylpeilin maallisesta mahdista enkä pitänyt arvossa tahi ajatellut Jumalan valtaa ja taivaan valtakunnan kunniaa. Ja vaikka nyt olen sokea, näen kuitenkin tajunnassani, että minut sidotaan perkeleen vihaan kasteen halveksimisen johdosta. Lihan hillittömästä himosta ja liikkeestä minun pitää kärsiä perkeleen himoa. Ja ylpeyden vuoksi minut sidotaan perkeleen jalkoihin."
Silloin perkele sanoi: "Oi veli, nyt minun on aika puhua ja toimia puheeni mukaan. Tule sentähden luokseni, ei rakkaudesta vaan vihasta. Totisesti, minä olin ihanin kaikista enkeleistä, ja sinä olit kuolevainen ihminen. Ja kaikkivaltias Jumala antoi minulle vapaan tahdon, mutta kun minä käytin sitä väärin ja kierolla tavalla ja kun minä mieluummin vihasin Jumalaa, jotta voisin viedä voiton Hänestä, kuin rakastin Häntä, lankesin minä niinkuin se, jonka pää on alaspäin ja jalat ylöspäin. Mutta sinä, kuten muut ihmiset, luotiin minun lankeemiseni jälkeen ja sait erikoisen edun minuun verraten siinä, että sinä olet ostettu Jumalan Pojan verellä, mutta minä en. Sentähden, koska sinä halveksit rakkautta Jumalaan, pitää sinun kääntää pääsi minun jalkojani kohti, ja minä otan sinun jalkasi suuhuni, että me tulemme niin yhteenliitetyiksi, kuin jos toisella on miekka toisen sydämessä ja tällä veitsi edellisen sisuksissa. Pistä sinä minua vihallasi, ja minä olen pistävä sinua pahuudellani. Sillä minulla oli pää, se on ymmärrys, kunnioittaakseni sillä Jumalaa, jos vain olisin tahtonut, ja sinulla oli jalat, se on voimaa mennä Jumalan luo, etkä sinä tahtonut. Sentähden on minun kauhistuttava pääni nielevä ja kuluttava sinun kylmät jalkasi. Tosiaan sinua niellään lakkaamatta, mutta ei kuluteta, vaan sama vaiva uudistetaan iankaikkisesti. Liittykäämme yhteen ja sitoutukaamme yhteen ikäänkuin kolmella köydellä. Kietoutukoon ensimmäinen köysi ympäri vartalon, joten sinun napasi ja minun liittyvät yhteen niin, että minun hengittäessäni sinä vedät minun myrkkyäni itseesi, ja sinun puhaltaessasi ja hengittäessäsi minä vedän sinun sisuksiasi itseeni. Ja tämä kaikki on ansion mukaista, sillä sinä rakastit itseäsi enemmän kuin Lunastajaasi, niinkuin minä rakastin itseäni enemmän kuin Luojaani. Toisella köydellä liittäkäämme yhteen sinun pääsi ja minun jalkani, kolmannella minun pääni ja sinun jalkasi." Sen jälkeen minä näin samalla perkeleellä olevan kolme terävää kynttä jokaisessa jalassa; ja hän sanoi kuninkaalle: "Oi veljeni, koska sinulla oli silmät nähdä elämän tie ja omatunto erottaa hyvä ja paha, on kaksi minun kynttäni lävistävä ja pistävä sinun silmäsi, ja kolmas on lävistävä sinun aivosi, ja ne lamauttavat ja vaivaavat sinua niin, että sinä tulet kokonaan minun jalkaini alle, vaikka sinä olitkin luotu olemaan minun herrani ja minä sinun astinlautasi. Sinä sait myös kaksi korvaa sitä varten, että kuulisit elämän tien, ja suun puhua sitä, mikä on hyödyllistä sielulle. Mutta koska sinä halveksit kuulla ja puhua sielusi menestyksestä, on minun toisen jalkani kaksi kynttä tunkeutuva sinun korviisi ja kolmas suuhusi. Ja ne tulevat vaivaamaan sinua niin, että kaikki se tulee sinulle katkerimmaksi, mikä näytti sinusta suloisimmalta, kun teit syntiä Jumalaa vastaan."
Kun tämä oli sanottu, liitettiin heidät yhteen edellämainitulla tavalla: kuninkaan pää, jalat ja napa perkeleen pään, jalkain ja navan kanssa, ja niin yhteensidottuina he molemmat menivät helvetin syvyyteen. Ja silloin minä kuulin äänen, joka sanoi: "Oi, oi, mitä kuningas nyt tekee kaikilla rikkauksillaan? Totisesti niistä ei ole muuta kuin vahinkoa. Ja mitä kunniallaan? Totisesti siitä on vain häpeää. Mitä hyötyä hänellä on siitä himosta, jolla hän tavoitteli valtakuntaa? Totisesti ei mitään, ainoastaan vaivaa. Hän oli voideltu pyhällä öljyllä ja vihitty pyhillä sanoilla ja kruunattu kuninkaallisella kruunulla, jotta hän pitäisi Jumalan sanat ja teot kunniassa ja puolustaisi ja hallitsisi Jumalan kansaa ja tietäisi aina olevansa Jumalan, kostajansa, jalkain alla. Mutta koska hän halveksi olla Jumalan jalkain alla, on hän nyt perkeleen. Ja koska hän ei tahtonut hyvittää aikaansa (hyvillä töillä) niin kauan kuin hän voi, niin ei hänellä tämän jälkeen pidä oleman lainkaan otollista aikaa."
Edellisten kuvain sisäinen hengellinen merkitys.
Silloin puhui oikeus kirjasta, joka oli kirjaistuimella, ja sanoi minulle: "Kaikki tämä, mikä on näytetty sinulle näin vakavasti, tapahtuu silmänräpäyksessä Jumalan luona. Mutta koska sinä olet ruumiillinen olento, niin on välttämätöntä, että hengellistä viisautta opetetaan sinulle ruumiillisin vertauskuvin. Ja se, että kuningas ja perkele ja enkeli näyttivät sinusta keskustelevan, ei merkitse muuta kuin hyvän tahi pahan hengen kiihoitusta ja mieleenjohdatusta, joka tuli kuninkaan sieluun niistä itsestään tahi heidän neuvonantajistaan ja ystävistään. Ja se että perkele huusi ja sanoi: 'Se on lävistetty', kun kuningas sanoi tahtovansa säilyttää kaiken mitä kruunun alla oli, olipa se sitten saatu ja hankittu millä tavalla tahansa, eikä ottavansa huomioon oikeutta, tulee ymmärtää niin, että kuninkaan sydämen lävisti perkeleen rauta, ts. synnin paatumus, kun hän ei tahtonut tutkia ja ottaa selvää mikä oikeutta myöten kuului valtakuntaan mikä ei, tahi kun hän ei välittänyt nähdä ja harkita mikä oikeus hänellä oli valtakuntaan. Ja silloin oli koukku asetettu kuninkaan sieluun, kun perkeleen kiusaus sai niin paljon aikaan hänen sielussaan, että hän tahtoi pysyä vääryydessään aina kuolemaan asti. Ja että vasara näytti tulevan kuninkaan syliin koukun jälkeen, merkitsee sitä aikaa, joka oli annettu kuninkaalle parannukseksi, sillä jos kuninkaalla olisi ollut sellaisia ajatuksia: tein syntiä, en tahdo enää pitää väärin saatua tavaraa; teen parannuksen tämän jälkeen! – heti olisi katumuksen vasaralla lyöty ulos vääryyden koukku, ja kuningas olisi tullut hyvälle tielle ja hyvään elämään.
"Ja se, että perkele huusi ja sanoi: 'Kuningas ojentaa kielen', ja että heti asetettiin paula – merkitsee sitä, että kuningas ei tahtonut suoda armoa sille miehelle, jota hän oli solvannut. Se on niin ymmärrettävä, että jokaista, joka ehdoin tahdoin panettelee ja solvaa lähimmäistään, lisätäkseen omaa ylistystään, johtaa perkeleen henki, ja hänet sidotaan paulalla niinkuin varas. Ja se, että terävä rauta tuli kuninkaan eteen paulan jälkeen, merkitsee sitä aikaa, joka annettiin kuninkaalle ja jonka kuluessa hän olisi voinut muuttaa nurjan tahtonsa (hyvillä töillä). Sillä kun ihminen oikaisee rikoksensa hyvän tahdon ja parannuksen avulla, silloin on sellainen tahto niinkuin mitä terävin rauta, jolla perkeleen paula leikataan rikki ja synteinanteeksisaaminen omistetaan. Sillä jos kuningas olisi muuttanut tahtonsa ja antanut armon loukatulle ja solvatulle miehelle, heti olisi perkeleen paula leikattu rikki. Mutta kun hän vahvisti tahtonsa pahassa aikomuksessa, oli oikeudenmukaista, että hän paatuisi yhä enemmän.
"Kolmanneksi sinä näit, että kun kuningas tahtoi asettaa uusia veroja valtakuntaan, valettiin myrkkyä hänen käsilleen. Myrkky merkitsee, että kuninkaan tekoja johti perkeleen henki ja pahat kiihoitukset ja neuvot. Sillä niinkuin myrkky saa aikaan levottomuutta ja kylmyyttä ruumiissa, niin liikuttivat ja huolestuttivat kuningasta ilkeämieliset neuvot ja kiihoitukset ja ajatukset, kun hän punoi juonia ja mietiskeli, millä tavalla ja juonilla hän voisi saada toisten ihmisten tavaran ja omaisuuden ja matkustavien henkilöiden kullan. Sillä kun matkustajat nukkuivat ja luulivat kultansa olevan omassa kukkarossaan, näkivät he sen herätessään olevan kuninkaan hallussa. Mutta se, että voiteluastia tuli myrkyn jälkeen, merkitsee Jeesuksen Kristuksen verta, jolla jokainen sairas tehdään eläväksi. Sillä jos kuningas olisi kostuttanut ja vihmonut tekojaan katselemalla Jeesuksen Kristuksen verta ja olisi rukoillut Jumalalta apua ja sanonut: 'Oi Herra Jumala, Sinä, joka loit ja lunastit minut, minä tiedän tulleeni Sinun sallimuksestasi valtakuntaan ja kruunuun, voita ne viholliset, jotka sotivat minua vastaan, ja maksa ja lunasta minun velkani ja sitoumukseni, sillä valtakunnan tulot eivät riitä siihen –, niin minähän olisin tehnyt hänen tekonsa ja auttanut häntä ja tehnyt hänen kuormansa kevyemmäksi kantaa. Mutta kun hän tavoitteli toisten omaisuutta ja tahtoi näyttää oikeamieliseltä ja vanhurskaalta, tiesi hän olevansa paha ja väärä, ja sentähden hänen sydäntään johti perkele, joka kiihoitti ja neuvoi häntä toimimaan vastoin kirkon sääntöä ja aloittamaan sodan ja taistelun ja pettämään ja vaivaamaan viattomia ihmisiä, minkä vuoksi oikeus Jumalan kaikkivallan kirjaistuimelta huusi hänelle kostoa ja tuomiota ja palkkaa.
"Ja ratas, joka liikkui ja kääntyi kuninkaan hengityksen mukaan, merkitsee kuninkaan omaatuntoa, joka liikkui ja kääntyi niinkuin pyörä, toisinaan iloksi ja toisinaan suruksi. Ja ne neljä linjaa, jotka näyttivät olevan pyörässä, merkitsevät nelinkertaista tahtoa, joka jokaisella ihmisellä tulee olla, nimittäin täydellistä, lujaa, oikeata ja kohtuullista. Täydellinen tahto on rakastaa Jumalaa ja tahtoa omistaa Hänet ennen kaikkea muuta. Ja tämän tahdon tulee olla ensimmäisessä ja korkeimmassa linjassa. Toinen tahto on haluta tehdä lähimmäisilleen hyvää niinkuin itselleen Jumalan tähden. Ja tämän tahdon tulee olla luja, jottei se murtuisi vihasta tahi kateudesta. Kolmas tahto on tahtoa pidättyä lihan ja saastaisen ruumiin himosta ja halusta iankaikkisesti; ja se tahto olkoon oikea, niin ettei se tarkoita ihmisten miellyttämistä, vaan Jumalan. Ja tämän tahdon tulee olla kirjoitettuna kolmannessa linjassa. Neljäs tahto on, ettei tahdo omistaa maailmaa muuta kuin kohtuullisesti ja ainoastaan tarpeeksi.
"Kun pyörä käännettiin, näkyi siinä linjassa, joka meni ylös korkeuteen, että kuningas rakasti maailman himoa ja halveksi rakkautta Jumalaan. Toiseen linjaan oli kirjoitettu, että hän rakasti maailman miehiä ja maailman kunniaa. Kolmanteen linjaan oli kirjoitettu se mielihyvä, jota maalliset tavarat ja rikkaudet pahalla ja vääräänsuuntautuneella tavalla herättivät hänessä. Neljänteen linjaan ei ollut kirjoitettu mitään, vaan se kohta, johon olisi pitänyt olla kirjoitettuna rakkaus Jumalaan yli kaiken, oli aivan tyhjä. Ja se, mikä oli tyhjää neljännessä linjassa, merkitsee, että hänen sielunsa oli tyhjä rakkaudesta ja jumalanpelosta; sillä pelon avulla sielu vetää Jumalan luokseen, ja rakkaudella kiinnitetään Jumala hyvään sieluun. Ja vaikkapa ihminen ei milloinkaan elävässä elämässä olisi rakastanut Jumalaa, mutta sanoisi viimeisellä hetkellään: 'Oi Herra Jumala, kadun kaikesta sydämestäni, että olen tehnyt syntiä Sinua vastaan. Anna minulle rakkautesi, ja minä parannan elämäni tästä lähin' – ihminen, jolla olisi sellainen rakkaus, ei ole menevä helvettiin. Mutta kun kuningas ei rakastanut sitä, mitä hänen olisi pitänyt rakastaa, saa hän nyt rakkautensa palkan."
Kolmas kuningas.
Sen jälkeen minä näin oikeuden oikealla puolella toisen kuninkaan, joka oli kiirastulessa, ja hän oli kuten äsken – syntynyt lapsi eikä voinut liikuttaa itseään, ainoastaan kohottaa ylös silmänsä. Ja kuninkaan vasemmalla puolella seisoi perkele, jonka pää oli kuten pitkällä torvella varustettu pajan palje, ja hänen käsivartensa olivat niinkuin kaksi käärmettä ja hänen polvensa niinkuin puristin ja hänen jalkansa niinkuin pitkä koukku. Kuninkaan oikealla puolella seisoi mitä kaunein enkeli valmiina auttamaan. Ja silloin kuulin äänen, joka sanoi: "Tämä kuningas näyttää nyt sellaiselta minkälaatuinen hänen sielunsa oli, kun se läksi ruumiista." Ja heti huusi perkele kirjalle, joka oli kirjaistuimella, ja sanoi: "Ihmeelliseltä näyttää tämä, sillä tämä enkeli ja minä odotimme tämän lapsen syntymistä, hän puhtaasti ja minä kaikessa saastaisuudessani. Ja heti kun lapsi oli syntynyt, ei lihaan, vaan lihasta, näkyi samassa muuan saastaisuus, jota enkeli inhosi niin ettei se voinut koskettaa poikasta. Mutta minä kosketan häntä, sillä hän putosi minun käsiini, mutta en tiedä mihin hänet saattaisin, sillä minun hämärät silmäni eivät näe häntä erään kirkkaan loisteen vuoksi, joka lähtee hänen rinnastaan. Mutta enkeli, joka näkee hänet, ja tietää, millin hänen tulee saattaa hänet, ei voi koskettaa häntä. Ratkaise sentähden Sinä, joka olet oikeudenmukainen tuomari, meidän riitamme ja kiistamme." Sana vastasi kirjasta, joka oli kirjaistuimella: "Sinä, joka puhut, sano, minkä syyn vuoksi tämän kuninkaan sielu putosi sinun käsiisi?"
Perkele vastasi: "Sinä olet itse oikeus; Sinä sanoit, ettei taivaan valtakuntaan pääse kukaan, joka ei jätä takaisin väärin ansaittua. Mutta tämä sielu on kokonaan väärin ansaitun omaisuuden saastuttama, niin että kaikki hänen suonensa ja hänen ytimensä ja lihansa ja verensä sai ravinnon ja kasvoi jumalattomalla tavalla hankitusta omaisuudesta ja tavaroista. Toiseksi Sinä sanoit, että niitä aarteita ja antimia, joita koi ja mato jäytävät ja hävittävät, ei tule koota, vaan niitä, jotka pysyvät iankaikkisesti. Mutta tässä sielussa on se paikka tyhjä, missä taivaan valtakunnan aarteiden pitäisi olla. Mutta se paikka on täynnä, missä madot ja sammakot syntyivät ja kasvatettiin. Kolmanneksi Sinä sanoit, että tulisi rakastaa lähimmäisiään Jumalan tähden, mutta tämä sielu rakasti enemmän ruumista kuin Jumalaa eikä pitänyt huolta rakkaudesta lähimmäisiin. Sillä eläessään lihassa hän iloitsi niistä tavaroista, jotka vääryydellä riistettiin hänen lähimmäisiltään, ja haavoitti lähimmäistensä sydämiä pitämättä väliä toisten ihmisten vahingosta, kun hänellä itsellään oli yltäkyllin. Hän teki kaikkea mikä häntä miellytti, ja käski mitä hän tahtoi, ja välitti vähän oikeudesta ja kohtuudesta. Tämä on tärkein syy, miksi hän tuli minun käsiini, ja sen lisäksi tulee lukemattoman monia muita." Silloin vastasi sana oikeuden kirjasta ja sanoi enkelille: "Oi sinä enkeli, sielun vartija, joka olet valossa ja näet valon: mikä oikeus tahi voima sinulla on auttaa tätä sielua?" Enkeli vastasi: "Hänellä oli oikea usko ja hän uskoi ja toivoi, että jokainen synti pyyhittäisiin pois katumuksen ja ripin avulla; ja hän pelkäsi Jumalaa, vaikkakin vähemmän kuin hänen piti." Taasen oikeus puhui kirjasta ja sanoi: "Oi sinä, minun enkelini, sinun sallitaan nyt koskettaa sielua, ja sinun, perkele, sallitaan nähdä sielun valo. Tutkikaa sentähden ja ottakaa selvä mitä tämä sielu rakasti kun se oli ruumiissa ja kaikki jäsenet olivat terveet." Enkeli ja perkele vastasivat molemmat: "Se rakasti maailman ihmisiä ja rikkauksia." Silloin sanoi oikeus kirjasta: "Mitä se rakasti viruessaan kuolintuskassa?" Silloin molemmat vastasivat: "Hän rakasti itseään, sillä enemmän vaivasi häntä lihan sairaus ja sydämen kärsiminen kuin hänen Lunastajansa piina." Edelleen oikeus puhui: "Tutkikaa, mitä hän rakasti elämänsä viimeisenä silmänräpäyksenä, kun hänellä vielä oli täydellinen tajunta ja ymmärrys." Enkeli vastasi yksin: "Tämä sielu ajatteli näin: 'Voi minua, sillä minä olin hyvin julkea Lunastajaani kohtaan; suokoon Jumala, että minulla olisi jonkin verran aikaa, jotta voisin kiittää Jumalaani. Enemmän huolestuttaa minua nyt ja surettaa, että olen tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, kuin ruumiillinen vaivani, ja vaikkapa en saisikaan taivaan valtakuntaa, tahtoisin kuitenkin palvella Jumalaani." Sen jälkeen vastasi oikeus kirjasta: "Koska sinä, perkele, et voi nähdä sielua hänen kirkkautensa vuoksi, ja sinä, enkeli, et voi koskettaa häntä hänen epäpuhtautensa vuoksi, on oikea tuomio, että sinä, perkele, puhdistat hänet, ja sinä, enkeli, lohdutat häntä, kunnes hänet voidaan johtaa kunnian kirkkauteen. Ja sinulle, sielu, luvataan, että saat nähdä enkelin ja saat lohdutusta häneltä. Ja sinun pitää tulla osalliseksi Kristuksen verestä ja Hänen äitinsä ja kirkon rukouksista!"
Kuultuaan tämän perkele puhui sielulle: "Koska sinä tulit minun käsiini täynnä väärinansaittua tavaraa ja ravintoa, tyhjennän minä sinut puristimellani." Ja silloin perkele asetti kuninkaan aivot polviensa väliin, jotka näyttivät muistuttavan puristinta, ja likisti niitä yhteen pitkin ja poikkipäin, kunnes kaikki ydin tuli ohueksi kuin puun lehti. Edelleen perkele sanoi sielulle: "Koska se paikka, missä hyveiden tuli olla, on tyhjä, täytän minä sen." Ja silloin perkele asetti ikäänkuin palkeen kuninkaan suuhun ja puhalsi kiivaasti ja täytti hänet kauhealla ilmalla niin rajusti, että kuninkaan suonet ja jänteet säälittävästi repeytyivät rikki. Edelleen perkele sanoi kolmannen kerran kuninkaan sielulle: "Koska sinä olit armoton ja säälimätön alamaisillesi, joita sinun olisi pitänyt hoivata kuin omaa poikaasi, minun käsivarteni pitää purren rutistaa sinua. Sillä niinkuin sinä pistit alamaisiasi, niin pitää minun käsivarsieni, jotka ovat niinkuin käärmeet, tuottaa sinulle runtelemalla mitä ankarinta tuskaa ja vaivaa."
Kun perkele näiden kolmen vaivan, nimittäin puristimen, palkeitten ja käärmeiden jälkeen tahtoi vielä lisätä rangaistuksia ja aloittaa alusta, näin minä Jumalan enkelin ojentavan kätensä perkeleen käsien yli, jottei tämä tekisi vaivaa niin raskaaksi kuin ensimmäisellä kerralla. Ja niin Jumalan enkeli vähensi vaivat joka kerta. Ja sielu kohotti silmiänsä enkelin puoleen joka vaivan jälkeen, mutta ei sanonut mitään, vaan ikäänkuin ilmaisi liikkeillään, että hän tunsi enkelin lohdutuksen ja että hän pian pelastuisi.
Edellisen kuvan sisäinen hengellinen merkitys.
Sitten puhui sana kirjaistuimesta ja sanoi minulle: "Kaikki se, mikä on näytetty sinulle niin perusteellisesti, tapahtuu Jumalan luona silmänräpäyksessä. Mutta koska sinä olet ruumiillinen olento, näytetään sinulle tämä kuvissa. Vaikka nyt tämä kuningas himoitsi maailman kunniaa ja halusi ottaa sitä tavaraa, joka ei ollut hänen, niin hän pelkäsi kuitenkin Jumalaa ja tämän vuoksi vältti tehdä mitään, mikä häntä houkutteli ja sentähden tämä jumalanpelko vei hänet Jumalan rakkauteen. Ja sinun tulee tietää, että monet, jotka ovat olleet hyvin rikollisia ja kietoutuneet moniin synteihin, valtaa ennen heidän kuolemaansa mitä voimakkain katumus, joka voi olla niin täydellinen, ettei heille ainoastaan anneta syntejä anteeksi, vaan myös kiirastulen tuskat, jos he kuolevat siinä katumuksessa. Mutta tämä kuningas ei saanut rakkautta ennenkuin elämänsä viimeisessä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen tajuntansa ja ruumiin voimansa alkoivat heikentyä, sai hän minun armostani jumalallisen mieleenjohdatuksen, niin että hän suri enemmän Jumalan häpeää kuin kärsimystään ja vaivaansa. Ja juuri tätä surua tarkoitti se valo, joka sokaisi perkeleen niin, ettei hän tiennyt, minne hän johdattaisi kuninkaan sielun. Eikä hän sanonut sen vuoksi käyneensä sokeaksi, ellei hänellä olisi hengellisiä käsitystä, vaan häntä ihmetytti tämän sielun suuri valon kirkkaus ja suuri epäpuhtaus. Mutta enkeli liesi hyvin, minne hän johdattaisi sielun, mutta hän ei voinut koskettaa häntä, ennenkuin hänet oli puhdistettu, niinkuin on kirjoitettu: Ei kukaan saa nähdä Jumalan kasvoja, jollei hän sitä ennen ole puhdistunut."
Edelleen puhui sana kirjaistuimesta ja sanoi: "Se, että näit enkelin ojentavan kätensä yli perkeleen käsien, merkitsee enkelin valtaa yli perkeleen voiman ja väkivallan, jonka avulla enkeli hallitsee ja ottaa pois perkeleeltä hänen valtansa. Sillä perkeleellä ei olisi mitään mittaa eikä määrää vaivatessaan sielua, ellei sitä pidättäisi Jumalan voima. Ja siten Jumala harjoittaa laupeutta helvetissäkin. Sillä vaikka kadotetut eivät saa lunastusta eikä synteinanteeksiantamusta tahi lohdutusta, niin Jumalan laupeus esiintyy kuitenkin siinä, että heitä ei kiduteta enemmän kuin mitä oikein on ja he ovat ansainneet. Muutoin ei perkeleen pahuudella olisi määrää eikä mittaa. Mutta se, että tämä kuningas näytti sinusta ikäänkuin äskensyntyneeltä lapselta, merkitsee, että sen, joka tahtoo syntyä maailman turhuudesta taivaan valtakunnan elämään, tulee olla viaton kuin lapsi ja Jumalan armon kautta kasvaa täydellisyyteen hyveessä. Ja se, että kuningas kohotti katseensa enkelin puoleen, merkitsee, että hän sai lohtua enkeliltä, puolustajaltaan, ja iloa toivostaan, sillä hän toivoi tulevansa iankaikkiseen elämään. Ja niin tulee hengelliset asiat ymmärtää ruumiillisten kuvain avulla, sillä enkeleillä ja perkeleillä ei ole sellaisia jäseniä eivätkä he keskustele sillä lailla, koska he ovat henkiä, vaan heidän hyvyytensä ja pahuutensa näytetään ruumiillisille silmille sellaisessa kuvassa."
Sen jälkeen sana puhui kirjavaltaistuimesta ja sanoi minulle: "Kirjavaltaistuin, jonka näit, merkitsee itse jumaluutta: Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä. Ja se että sinä et voinut käsittää kirjaistuimen pituutta ja leveyttä ja syvyyttä ja korkeutta, merkitsee, ettei kukaan voi löytää Jumalan alkua eikä loppua, sillä Hän oli ja on aluton ja on oleva loputon. Ja se että jokainen kolmesta väristä näkyi toisessa ja kuitenkin toisen värin voi erottaa toisesta, merkitsee, että Isä Jumala on Pojassa ja Pyhässä Hengessä iankaikkisuudessa ja Poika Isässä ja Pyhässä Hengessä ja Pyhä Henki molemmissa, totuudessa yksi luonto ja kuitenkin persoonien erikoisuuden erottama. Ja se että yksi väri näytti veripunaiselta merkitsee Poikaa, joka otti ihmisluonnon ilman että Hänen jumalallinen luontonsa lakkasi. Ja valkoinen väri merkitsee Pyhää Henkeä, jonka kautta annetaan synteinanteeksiantamus. Ja kultainen väri merkitsee Isää, joka on kaiken alku ja täydennys. Ei sen vuoksi, että mitään täydellisyyttä olisi enemmän Isässä kuin Pojassa ja että Isä on suurempi kuin Poika, vaan jotta voit ymmärtää, ettei Isä ole sama kuin Poika, vaan toinen Isän persoonassa, toinen Pojan persoonassa, toinen Pyhän Hengen persoonassa; ja että he olennoltaan ovat yksi, senvuoksi näytettiin sinulle kolme erikoista ja yhdistynyttä väriä, jotka ovat persoonien erikoisuuden erottamat ja olennon ykseyden yhdistämät. Ja samoin kuin sinä jokaisessa värissä näit toiset kaksi väriä etkä voinut nähdä toista ilman toista eikä väreistä mitään aikaisemmin tahi myöhemmin tahi pienempää tahi suurempaa, niin Pyhässä Kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa tahi myöhempää, suurempaa tahi pienempää kuin toinen tahi erotettua tahi vastakkaista, vaan yksi tahto, yksi iankaikkisuus, yksi valta, yksi kirkkaus. Ja vaikka Poika on Isästä ja Pyhä Henki molemmista, ei milloinkaan ollut Isää ilman Poikaa ja Pyhää Henkeä eikä milloinkaan Poikaa ja Pyhää Henkeä ilman Isää."
Edelleen sana puhui minulle ja sanoi: "Kirja, jonka näit kirjaistuimessa, merkitsee, että jumaluudessa on iankaikkinen vanhurskaus ja viisaus, niissä ei mitään voida lisätä tahi vähentää. Ja se on elämän kirja, joka ei ole kirjoitettu niinkuin se kirjoitus aikanaan syntyy, vaan jonka kirjoitus on iankaikkinen, sillä jumaluudessa on iankaikkisuus ja tieto kaikesta: nykyisestä, menneestä ja tulevasta, vaihtelutta muutoksetta; eikä mitään ole sille näkymätöntä, sillä se näkee ja tietää kaiken. Ja se että Sana puhui itseään, merkitsee, että Jumala on se iankaikkinen Sana, josta kaikki sanat ovat ja joka kaiken tekee eläväksi ja ylläpitää. Ja kun Sana puhui näkyväisessä muodossa, silloin Sana tuli lihaksi ja seurusteli ihmisten kanssa.
"Sinun tulee lisäksi tietää, että Jumalan äiti antoi sinulle tämän jumalallisen näyn. Ja tämä on se laupeus, joka on luvattu Ruotsin valtakunnalle, nimittäin, että ne ihmiset, jotka asuvat siinä, saavat kuulla ne sanat, jotka lähtevät Jumalan suusta. Mutta se, että vain harvat vastaanottavat ja uskovat ne taivaalliset sanat, jotka Jumala on ilmoittanut sinulle, ei ole Jumalan vika, vaan ihmisten, koska he eivät tahdo luopua mielensä kylmyydestä. Sillä kirjoituksen sanat eivät ole täyttyneet tämän ajan ensimmäisten kuninkaitten aikana, mutta vielä tulevat ajat, jolloin ne täyttyvät."
TUOMAS KEMPILÄINEN.
Henkilötietoja.
Alankomaiden henkisesti kehittyneen ja rikaslahjaisen kansan keskuudessa saavutti sekä tieteellinen mystiikka että kansanomainen herätysmystiikka varsin kiitollisen maaperän. Ja se voikin esittää useita mystiikan historiassa varsin huomattavia nimiä.
Tieteellisen mystiikan edustajista on ennen kaikkea mainittava mestari Eckhartin kolmas mestarioppilas Jan van Ruysbroek (1294-1381), tunnettu nimellä Doctor ecstaticus.
Hän käytti kirjoituksissaan kansankieltä, ja hänen luonaan kävi suuret joukot hurskaita. Hänellä oli erikoinen kyky eritellä yliluonnollisen mystiikan erilaisia kokemuksia, ja hänen kirjastaan "Hengellisten häiden koriste" – "Chierheit der gheesteleker Brulocht" on sanottu, että se on "germaanisen mystiikan nerokkain koriste, todellinen arkkitehtoninen rakennus."
Ruysbroekin vaikutusta on huomattavissa Geert Crootessa (1340-84), joka perusti Yhteisen elämän veljeskunnan, keskiajan tärkeimmän uskonnollisen maallikkoyhdistyksen. Tämän ystävä ja seuraaja Florentius Radewyns perusti Windesheimin luostariyhdyskunnan, joka harrasti etupäässä askeettis-mystillistä kirjallisuutta, sielunhoitotyötä ja käsikirjoitusten kokoamista. Tähän yhdyskuntaan kuului monta merkittävää hengen miestä, mutta niistä ei kukaan saavuttanut sellaista kuuluisuutta kuin "Kristuksen seuraamisesta" nimisen teoksen kirjoittaja Tuomas Kempiläinen.
Tuomas, sukunimeltään Hamerken, syntyi 1380 Kempenin kylässä Reinin ja Maasin välillä. Hänen kotikylänsä oli Saksan puolella rajaa ja kuului Kölnin hiippakuntaan. Isä oli käsityöläinen, äiti, Gertrud, oli hurskas nainen, joka kasvatti lapsensa vakavaan jumalanpelkoon ja todelliseen sydämen hurskauteen. Vanhempi veli Johannes oli hengenmies, ja hän toimitti Tuomaan Yhteisen elämän veljeskunnan kouluun Deventeriin, jossa tämä kasvoi vakavaksi ja hurskaaksi. 19-vuotiaana hän meni Agneten augustiinolaisluostariin, jonka johtajana hän oli sitten useita kertoja. Hän kuoli 1471 91-vuotiaana.
Tuomas oli luonteeltaan rauhallinen ja itseensäsulkeutunut. Hän vältti ristiriitoja kirkon hallituksen, turmeltuneitten säätyjen ja kirkon miesten kanssa. Hänen aikalaisensa ylistävät hänen perehtymistään Pyhään Raamattuun, hänen lukeneisuuttaan ja kirkkoisien tuntemustaan. Häneltä puuttui kuitenkin syvempi tieteellinen sivistys, ja hän näyttää pysyneen erossa aikansa humanistisista virtauksista. Hän on käytännöllisen hartausmystiikan edustaja ja vieroksui tieteellistä mystiikkaa. Hänen ajatusmaailmansa liikkuu kansanomaisen käytännöllisen viisauden ympärillä, ja hänen puheensa koskettelevat yksinkertaisen vakuuttavalla tavalla kaikkia tärkeitä uskonnollisia ja siveellisiä kysymyksiä. Syvästi uskonnollisen ja vakavan luonteensa, laajan kokemuksensa ja ihmistuntemuksensa vuoksi hän oli suosittu rippi-isä. Parhaiten hän viihtyi kirjain seurassa ja yksinäisessä mietiskelyssä.
Luostarissa hänen lempityönään oli hengellisten kirjain kopioiminen. Siinä hän oli uupumaton. Kauniilla käsialallaan hän jäljensi miltei lukemattomia kirjoja, mm. Raamatun neljä kertaa. Mutta hän ei tyytynyt vain jäljentämään, vaan kirjoitti myös itsenäisiä teoksia. Hänen sanotaan kirjoittaneen 3 elämäkerrallista teosta, 6 puhetta ja 25 traktaattia. Viimeksimainituista on kuuluisin hänen teoksensa.
Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta.
Hänen tekijäoikeutensa tähän kuuluisaan teokseen ei kuitenkaan ole ollut kiistaton. Tuomas kirjoitti traktaattinsa nimettömänä, ja kun hän samalla oli kuuluisa kirjain kopioitsija, niin tahdottiin tehdä epäilyksenalaiseksi hänen tekijäoikeutensa. Mainitun teoksen kirjoittajina ei ole mainittu vähempää kuin 35 henkilöä, joista Tuomaan rinnalla on huomattavin kuuluisa Pariisin yliopiston kansleri Juhana Gerson. Augustiinolaiset, joihin Tuomas kuului, pitivät alun perin häntä kirjoittajana, ja uudempain tutkimusten mukaan voidaan katsoa riita lopullisesti ratkaistuksi Tuomaan hyväksi.
"Kristuksen seuraamisesta" on maailman enin levinnyt hartauskirja. Muuan kirjallisuuden erikoistuntija mainitsee vuodelta 1864, että tästä teoksesta on otettu 545 latinalaista ja 900 ranskalaisia painosta. Mutta nämäkään huikeat, kirjallisuuden historiassa poikkeukselliset luvut tuskin antavat tyhjentävää kuvaa tämän mainehikkaan teoksen todellisesta leviämisestä, sillä on huomioonotettava, että "Kristuksen seuraamisesta" on monasti sidottu yhteen katolisen messu- ja rukouskirjan kanssa, joten lienee mahdotonta saada selvää sen todellisesta leviämisestä.
Herää kysymys: mistä johtuu tämän kirjan ainutlaatuinen leviäminen, sen lakastumaton kukkiminen ja herkeämätön hedelmän kantaminen. Syitä on monta, viittaamme vain muutamiin.
Ensimmäinen ja tärkein on epäilemättä sen keskeinen aihe: se tahtoo johdattaa lukijaa tutkistelemaan Jeesuksen Kristuksen elämää. Ja tämän hän tekee koruttoman yksinkertaisesti ja sellaisella hartaudella ja antaumuksella, että hän siinä suhteessa on voittamaton mestari.
Toisena seikkana voimme mainita sen yleisinhimillisen kaikupohjan. "Kristuksen seuraamisesta" on jonkinlaista kristillistä psalmirunoutta, johon viittaa sen rukoussävy ja useimmat raamatunlainaukset. Se haastaa niin perin yleisinhimillistä ja tutunomaista kieltä varsinkin kaikille ahdistetuille ja vaivatuille sieluille, että voidaan sanoa: niin kauan kuin maan päällä on kiusattuja sieluja, niin kauan luetaan Tuomas Kempiläistä. Ja tässä suhteessa sitä vain mahtavalla tavalla täydentää sen yleispätevät ohjeet elämän eri tilanteissa ja eri ikäkausina ja sen Kristus-keskeinen mystiikka. Muodollisessa suhteessa on Raamatun sananlaskujen vaikutus kirjoittajaan ollut suuri, jota todistaa kirjassa kauttaaltaan esiintyvä sananlaskujen tapainen lauseiden rinnastelu ja kolmannessa kirjassa tavattava puhuttelusana "poikani".
Piirre, joka miellyttää syvästi uskonnollista luonnetta, on siinä tavattava, mystillisessä kirjallisuudessa yleinen maailmanhalveksuminen. Läpi kirjan toistuu Saarnaajan pääaihe: "Turhuuksien turhuus ja kaikki on turhuus." Kempiläisessä huokuvat iäisyyssävelet, ja hän on täysin puhdas siitä mammonismista ja maailman rakkaudesta, joka on niin luonteenomainen meidän ajallemme.
Tuomas on syvä ihmistuntija. Lukiessaan hänen kirjaansa tuntee olevansa tekemisissä paljon kokeneen ja luotettavan sielunhoitajan kanssa, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Hänen elämänviisautensa on kirkastettua, hänen sanansa tulessa koeteltuja, "Ja tämä kirkastus tulee Kristuksen opista ja elämästä, joka on kirjan ydinsisältö. Sentähden voi luterilainenkin kristitty hartaudekseen lukea tätä kirjaa, ja mitä ytimekkyyteen tulee, on se useimpien hartauskirjojen edellä, niin, miltei voittamaton." (Piispa Kaila.)
Silloinen skolastinen järkeilevä jumaluusoppi, jonka tutkimuksen kohteena oli kysymys käsitteitten suvuista ja lajeista ja joka väitteli kolminaisuusopista ja kaikenlaisista kiistakysymyksistä, oli hänestä joutavaa turhuutta. "Vaietkoot kaikki oppineet, hiljentykööt kaikki luontokappaleet Sinun edessäsi: Sinä yksin puhuos minulle!" – siinä Tuomaan käytännöllinen jumaluusoppi.
Kirjassa on eräitä katolisia piirteitä, jotka vaikuttavat jonkin verran häiritsevästi protestanttiseen lukijaan. Sellaisia ovat käsitys pitää myös Uutta Testamenttia lakina, katolinen käsitys suhtautumisesta naisiin ja katolinen kuuliaisuuden ihanne, mutta varsinkin neljännessä kirjassa tavattavat opit messuista ja muuttumisopista.
Tuomaan mystiikka.
Tuomaan mystiikassa huomataan mestari Eckhartin oppilasten vaikutusta. Varsinkin on Taulerin vaikutus huomattava. Mutta hänelle oli vierasta Suson itsensä – kiduttaminen ja kvietistinen tunnemystiikka.
Tuomaan mystiikka on Yhteisen elämän veljesten persoonallisuusmystiikkaa, joka oli saanut vaikutuksia niin hyvin Grooten köyhyysihanteesta ja Ruysbroekin näkymystiikasta kuin bernhardilaisesta morsiusmystiikasta.
Kristus on hänelle sielun ylkä, jonka haavat ovat paras lohdutus ja varma turvapaikka tämän elämän surun laaksossa. Morsian on köyhä kurja, häpeän pilkan alainen, mutta hän rukoilee ylkää armahtamaan häntä.
Toisinaan puuttuu lohdutus kokonaan. Silloin sielu huutaa psalmistan kanssa: "Kun Sinä käänsit kasvosi minusta pois, niin minun sieluni hämmästyi." Mutta jos sielu kestää tällaisen armon menetyksen, niin hän aikanaan saa nauttia salattua mannaa ja pääsee Jumalan katselemiseen ja nauttimiseen yhtä varmasti kuin talvea seuraa kesä ja yötä päivä.
Sielu saa maistaa, kuinka suloinen on Herra. Se saa sulaa ja uida rakkaudessa, ja se koroitetaan hurmoksissa itsensä yli. Sentähden kehoitetaankin sielua riippumaan kiinni Herrassa: "Pysy minussa kiinni, niin löydät rauhan. Hylkää ajalliset, etsi iankaikkisia. Antaudu luottavasti Luojallesi, että voisit käsittää todellisen autuuden."
Sisäiseen rauhaan ja Herran tuntemiseen vie ainoastaan täydellinen itsensäkieltäminen ja kaikesta luopuminen: "Luovu kaikesta, niin löydät kaiken; hylkää himo, niin löydät levon!" Tässä tarkoituksessa hän esittää erikoisesti seuraavan säännön, jota hän nimittää "rauhan ja vapauden tieksi": "Koeta, poikani, mieluummin tehdä toisen tahtoa kuin omaasi! Valitse mieluummin vähän kuin paljon omistaminen! Etsi aina alhaisin paikka ja koeta olla kaikissa alamainen. Toivo ja rukoile, että Jumalan tahto täydellisesti sinussa tapahtuisi. Katso, sellainen ihminen saavuttaa rauhan ja levon." Puolinaisuus ei auta: "Anna täysi täydestä... niin olet oleva sydämessäsi vapaa!" Se, joka näin kokonaan ja ehdoitta antautuu Jumalalle, saa täydellisen sisäisen totuuden tuntemisen, niin että hän silmänräpäyksessä käsittää kaiken viisauden.
Tuomaan mystiikka on olennaisesti persoonallista hartausmystiikkaa, jolle ovat vieraita yliluonnollisen mystiikan näyt ja ilmestykset. Hän mainitsee kuitenkin muutamia mystillisiä ilmiöitä, erittäinkin valonäkyjä, fotismeja, jotka kuuluvat viimeksimainittuun ryhmään: "Toisille minä opetan yleistä, toisille yksityistä, toisille minä ilmestyn suloisesti merkeissä ja kuvissa, toisille minä paljastan salaisuuksia kirkkaassa valossa." Muista hänen mainitsemistaan mystillisistä tiloista on erityisesti mainittava sisäinen rukous, oratio mentalis. Sitä harrastivat entisajan pyhät paljon ja sitä tarkoittaa Paavali sanoessaan: "Rukoilkaa lakkaamatta!"
Tuomaan "Kristuksen seuraamisen" ihanne.
Hallitsevana ajatuksena Tuomaan uskonelämässä on Kristuksen seuraaminen. Hän käyttää tästä aitokatolista sanontatapaa jäljitellä, matkia, s.o. pitää Jeesusta esikuvana, mutta sanalla on tässä tapauksessa evankeelisempi sävy, ja se merkitsee Tuomaan käyttämänä Jeesuksen seuraamista opetuslapsena elämällä yhdyselämää Hänen kanssaan. Kun Jeesuksen seuraaminen tässä elämässä merkitsee alistumista niihin vastoinkäymisiin ja kärsimyksiin, joita ihmiselämä on täynnä, niin pelastuksen tiestä tulee "ristin kuninkaallinen tie". Mitä hän tällä tarkoittaa, sen osoittavat parhaiten hänen omat sanansa.
"Katso, kaikki keskittyy ristiin. – Mene minne tahdot, etsi mitä haluat: et löydä korkeampaa tietä ylhäällä etkä turvallisempaa tietä alhaalla kuin on pyhä ristin tie. Järjestä kaikki asiat mieltäsi myöten: et löydä muuta kuin että täytyy aina jotakin kärsiä joko hyvällä tahi pahalla, ja niin sinä aina löydät ristin. Joko sinun täytyy ruumiissasi tuntea kipua tahi sielussasi kärsiä ahdistusta."
Ja tämä risti kohtaa sinua kaikkialla: "Risti on sentähden sinulle aina valmistettu ja odottaa sinua kaikkialla. Et voi sitä välttää, minne menetkin; sillä minne hyvänsä menet, viet itsesi muassasi ja tapaat myös kaikkialla itsesi. Käänny ylös tahi mene alas, mene ulos tahi sisälle: kaikkialla olet löytävä ristin, ja välttämätöntä on, että kaikkialla säilytät kärsivällisyyden, jos tahdot omistaa sisällisen rauhan ja saavuttaa iankaikkisen seppeleen.
"Jos mielelläsi kannat, ristiäsi, niin sekin kantaa sinua ja johtaa toivottuun päämäärään, jossa on oleva kaikkien vaivain loppu. Jos kannat sitä vastenmielisesti, teet itsellesi painavan kuorman ja raskautat vain itseäsi. Ja kuitenkin on sinun sitä kannettava. Jos heität luotasi yhden ristin, olet varmaan saava osaksesi toisen ja kenties raskaamman.
"Kristuksen koko elämä oli sulaa ristiä ja marttyyriutta, ja sinä etsit itsellesi lepoa ja iloja. Suuresti eksyt etsiessäsi muuta, kuin että voisit tuskasi kärsiä, koska koko tämä katoavainen elämä on täynnä viheliäisyyttä ja ristien piirittämä. Mitä korkeammalle joku edistyy hengellisessä elämässä, sitä raskaammat ristit hän on löytävä. Taivaan ikävöimisen mukana kasvaa muukalaisuuden tuottama tuska.
"Hankkiudu siis hyvänä ja uskollisena palvelijana miehuullisesti kantamaan Herrasi ristiä, Hänen, joka rakkaudesta sinuun ristillä kuoli."
Monelle muodostuu ristin kantaminen sydämen haluksi ja suoranaiseksi intohimoksi. Sen vaikuttaa Jumalan armo. "Ei se ole ihmisvoima, vaan Kristuksen armo, joka niin paljon vaikuttaa heikossa lihassa, että halullisella mielellä etsii ja rakastaa sitä, mitä ihminen luonnostaan pelkää ja kammoo."
Ristin tiellä löydetään myös totinen rauha: "Jos valmistaudut, niinkuin sinun tulee, kärsimään ja kuolemaan, on tilasi pian paraneva ja olet löytävä rauhan." Eikä vain rauhaa, vaan myös ilon ja riemun: "Oi, kunpa olisit mahdollinen jotakin kärsimään Jeesuksen nimen tähden; kuinka suuri kunnia sinulle, kuinka suuri riemu kaikille pyhille, kuinka suuri kohotus lähimmäisille! Kaikki puhuvat kärsivällisyydestä, mutta harvat ovat valmiit kärsimään."
Se on myös korkein ja paras tie: "Jos olisi olemassa jotakin parempaa ja hyödyllisempää ihmisen autuudeksi kuin kärsiminen, niin Kristus olisi sen varmaan esimerkillä ja sanalla osoittanut."
Yleisiä neuvoja ja opetuksia.
Tuomaan Kristuksen seuraamisen ajatuksella on katoliseen tapaan askeettinen väritys, vaikka hänen neuvonsa ovatkin siksi yleisinhimillisiä, että ne soveltuvat myöskin evankeeliselle lukijalle.
Tuomas rakastaa pyhää yksinkertaisuutta: "Autuaita ovat yksinkertaiset (vilpittömät), sillä heillä on oleva suuri rauha." Yksinkertainen taasen on se, jolla on vain yksi päämäärä: pelastua ja tulla autuaaksi. Entisinä aikoina saavuttivat monet pyhät niin suuren täydellisyyden sen vuoksi, että heillä oli vain yksi halu: pysyä kaikella sydämellään kiinni elävässä Jumalassa, halveksia maallisia ja tavoitella taivaallisia.
Synti on sisäisen rauhan päävihollinen ja ilmenee eritoten pahana haluna ja taipumuksena. Viitaten Ovidiuksen lauselmaan hän kehoittaa nousemaan sitä vastaan heti alussa: "Principiis obsta". Taistelu sitä vastaan vaatii jaloa kilvoitusta: "Taistele miehuullisesti, tavalla tapa voitetaan!"
Se ilmenee kevytmielisenä ilonpitona ja turhana nauruna, jota vastaan on asetettava katumus ja varsinkin kuolemanajatus. Olemme täällä vieraita ja muukalaisia, pois turha ylpeys: "Mitä ylpeilet, tomu ja tuhka: maasta olet ja maaksi tulet."
Keskiajan askeettisen hurskauselämän lapsena Tuomas korostaa erikoisesti yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Tulee jättää turhat juttelemiset ja joutavat kylänkäymiset; samoin uutisten nälkä ja huhut. Näin jää riittävästi aikaa hurskaisiin tutkisteluihin. "Muinaiset pyhät karttoivat ihmisten seuraa minkä voivat, ja palvelivat mieluummin salaisuudessa Jumalaa." Ja hän sanoo palanneensa joka kerta ihmisten seurasta huonompana kuin oli sinne mennyt. "Jätä turhat turhille ja tavoittele sinä niitä, mihin Jumala on sinua käskenyt. Sulje ovesi ja kutsu luoksesi Jeesuksesi, rakkaasi. Pysy Hänen kanssaan kammiossa, sillä muualta et löydä sellaista rauhaa."
Hiljaisuuden hyvä hengetär on vaikenemisen jalo taito. Vaikeneminen on yksinäisyyden ystävätär. Turvallisempaa on vaieta kuin tyhmästi puhua; parempi on vaieta kuin taitamattomasti puhua; harkitse sanojasi ennenkuin puhut. "On kiitettävää lähteä harvoin ulos, karttaa näkysällä olemista ja olla niin paljon kuin mahdollista muita näkemättä."
Vaikenemisen jaloin muoto on kuitenkin vaieta vihamiesten ja vainoojana edessä Jeesuksen ja muinaisten pyhien esikuvan mukaan ja ottaa kärsivällisesti vastaan maailman häväistykset ja solvaukset. Tämä on totista Herran Jeesuksen seuraamista, ja sellaisen kärsijän kanssa on Jumala. Ja ken näin miehuullisesti kestää kiusaukset eikä nurise, kruunataan.
Erikoisen suuri palkka on rauhantekijöillä, jotka eivät ainoastaan nöyrästi alistu heitä kohtaaviin kärsimyksiin, vaan myös toimivat rauhan aikaansaamiseksi synnin ja kiihkeiden intohimojen kuohuttamassa maailmassa ja "hyvän tahdon levittämiseksi ihmisten keskuudessa.
"Sydämen puhtaus ja vilpittömyys ovat avuja, joita jokaisen tulee harrastaa: "Kahden siiven varassa ihminen kohoutuu maallisista: ne ovat vilpittömyys ja puhtaus. Aikomus olkoon vilpitön ja halu Jumalan puoleen puhdas. Vilpittömyys tavoittelee Jumalaa, puhtaus Hänet käsittää ja omistaa". Tällä tiellä saavutetaan sisäinen vapaus. Puhdas sydän näkee läpi taivaan ja helvetin. "Niinkuin rauta ahjossa puhdistuu ruosteesta ja tulee kokonaan hehkuvaksi, niin ihminen, joka kokonaan kääntyy Jumalan puoleen, puhdistuu synnin kuonasta ja muuttuu uudeksi ihmiseksi."
Nöyryys oli keskiaikaisen hurskauselämän keskeisimpiä hyveitä. Ja sen vuoksi on hyvin ymmärrettävää, että tämä suuren hiljaisuuden ja suuren yksinäisyyden mies antaa sille suuren arvon.
"Jos sinussa on jotakin hyvää, usko muista parempaa pysyäksesi nöyränä. Ei ole vahingoksi, vaikka pidät itseäsi kaikkia muita huonompana; mutta jos pidät itseäsi yhtäkään parempana, tuottaa se verrattoman vahingon. Rauha säilyy nöyrässä aina, mutta kopean sydämessä asuu kateus ja suuttumus."
Kristityn elämässä on itsensätunteminen ja halpanapitäminen perustavaa laatua oleva hyve. "Parempi on todella nöyrä talonpoika, joka palvelee Jumalaa, kuin ylpeä tiedemies, joka tutkii tähtien juoksua, mutta ei pidä omasta itsestään vaaria. – Nöyrä itsensätunteminen on varmempi tie Jumalan luo kuin syvin tieteellinen tutkiminen."
Tiedettä ei sellaisenaan ole hyleksittävä, vaan parempi on sittenkin hyvä omatunto ja siveellinen elämä. "Tuomiopäivän tullessa meiltä ei varmaan kysytä, mitä olemme lukeneet, vaan mitä olemme tehneet; ei sitä, kuinka paljon olemme oppineet, vaan kuinka hurskaasti olemme eläneet."
Liiallisesta tiedonhalusta tulee luopua, sillä siitä johtuu Jumalasta vieraantuminen ja itsepetos. "Suurinta viisautta on pitää maailmaa halpana ja tavoitella taivasten valtakuntaa."
"Todella suuri on se, jolla on suuri rakkaus. Todella suuri on se, joka omasta mielestään on halpa ja arvaa kunnian kukkulat vähäksi. Tosi viisas on se, joka pitää raiskana kaiken maallisen voittaakseen Kristuksen. Ja tosioppinut on se, joka luopuu omasta tahdostaan ja tekee Jumalan tahdon."
Käytännöllisen viisauden mittana on nöyryys ja kuuliaisuus: "Kuta nöyrempi ja Jumalalle kuuliaisempi joku on, sitä viisaampi ja rauhallisempi hän on kaikissa olosuhteissa."
Aloitteleville hän esittää lyhyen säännön: "Pysy mielessäsi tuntemattomana, opettele kuolemista, sure menneitä, halveksi nykyisiä, ajattele tulevia."
Ajalliset vaivat on kestettävä miehuullisesti, sillä:
"Oi, jos olisit nähnyt taivaan pyhien lakastumattomat seppeleet ja kuinka suuressa kirkkaudessa he nyt riemuitsevat, he, joita tässä maailmassa pidettiin halveksittavina ja tuskin elämään oikeutettuina, totisesti sinä nöyryyttäisit itsesi maahan asti ja soisit mieluummin olevasi kaikkein alhaisin kuin yhtäkään ylempänä. Et silloin halajaisi elämän iloisia päiviä, vaan olisit pikemmin hyvilläsi saadessasi kärsiä vaivaa Jumalan tähden ja pitäisit voittona olla ihmisten kesken mitättömäksi arvattu."
Kaikissa olosuhteissa tulee alistua Herran tahtoon ja säilyttää kiitollinen mieli: "Kun olen köyhä, kiitän Sinua; kun olen murheessa, kiitän Sinua; kun olen iloinen, kiitän Sinua; missä lienenkin, aina kiitän Sinua."
Papin virasta hänellä on korkea käsitys.
"Oi, kuinka suuri ja vastuullinen on pappien toimi! – Kuinka pyhät heillä pitäisi olla kädet, kuinka puhdas heidän suunsa, kuinka saastaton heidän ruumiinsa, kuinka tahraton heidän sydämensä! Papin suusta ei pitäisi lähteä muuta, kuin mikä on pyhää, nuhteetonta ja hyödyllisiä sanoja!
"Olkoot papin silmät vilpittömät ja häveliäät, sillä ne saavat katsella Kristuksen ruumista! Olkoot hänen kätensä puhtaat, sillä niiden on koskettava pyhää sakramenttia! Sentähden kuuluu, tosin kaikillekin, mutta erityisesti papeille: olkaa pyhät, sillä minä, teidän Herranne ja Jumalanne, olen pyhä."
Kirja Kristuksen seuraamisesta suomalaisessa asussa.
Tuomas Kempiläinen on niitä harvoja keskiajan mystikkoja, jonka mystiikka on perusteellisesti tunnettu meidänkin maassamme hänen hartauskirjastaan ja joka jo kokonaisen vuosisadan on hedelmöittänyt maamme uskonnollista elämää. Ensi kerran ilmestyi kokoelma Tuomaan kirjoituksia nimellä "Pieni Kempi" suomeksi v. 1823 Viipurissa Karjalan herännäisyysliikkeen johtajan Henrik Renqvistin toimesta. Ei ollut suinkaan mikään sattuma, että juuri Karjalan hurskas herännäisjohtaja oli tämän kirjan toimittaja ja Sortavalan seudun "rukoilevaiset" sen ensimmäisiä käyttäjiä ja viljelijöitä. Sama lämminhenkinen ja harras kristillisyys ja samat kristillis-sosiaaliset pyrkimykset, jotka ovat ominaisia Sortavalan Kukkos-papille ja hänen edustamalleen kristillisyydelle, olivat myös luonteenomaisia piirteitä Yhteisen elämän veljeksille Alankomaissa 1300-luvulla.
Myöhemmin on "Kristuksen seuraamisesta" ilmestynyt useina käännöksinä ja painoksina. Viimeisen käännöksen on tehnyt meidän oloissamme harvinainen mystiikan tuntija ja samalla mestarikääntäjä piispa Erkki Kaila, joten Kempiläinen nyt haastaa Suomen kansalle täysin ajanmukaisessa ja tieteellisen tarkassa asussa. Sattumana ei voi suinkaan tälläkään kertaa pitää sitä, että kustantajana on tunnetun herännäisjohtajan pojanpoika, joka uskollisena suuren isänsä muistolle ja perinnäistavoille on huoltanut asian. Kun kirja on painettu taskukirjamalliin, niin se soveltuu erinomaisesti varsinaiseksi käsikirjaksi ja käytännöllisen viisauden ja jumalanpelon oppaaksi. Ja sen se kyllä ansaitsee, sillä Tuomas Kempiläisen kirjassa Kristuksen seuraamisesta keskiajan mystiikka ojentaa hengellisenä perintönä tuleville sukupolville kypsimmän, jaloimman ja kirkkaimman hedelmänsä käytännöllisen kristillisyyden alalla.
SOLI DEO GLORlA
LÄHDEKIRJALLISUUS
Luettelo tärkeimmästä tätä teosta varten käytetystä lähdekirjallisuudesta. Birgittaa koskevan lähdekirjallisuuden täydellinen luettelo on Westmanin ja Fogelkloun teoksissa.
Hauck: Realencyclopädie für protestantische Theologie und Kirche.
Nielsen-Gummerus: Kristillisen kirkon historia I, 1913.
Hjalmar Holmquist: Medeltidens kyrkohistoria, senare delen, ilmestynyt suomeksi nimellä Kirkkohistoria I, vanha-aika ja keskiaika. Keskitetyllä tyylillä kirjoitettu, harvinaisen ansiokas ja näköaloja avartava kantakirja kirkkohistoriallisessa kirjallisuudessamme. Kuuluu jokaiseen kodin kirjastoon.
Einar Juwelius: Suomen kansan aikakirjat, 1927.
Knut B. Westman: Birgitta-Studier, 1911.
Richard Steffen: Den heliga Birgittas Uppenbarelser, 1909.
Emilia Fogelklou: Birgitta, 1919.
Henrik Schück: Vår förste Författare, 1916.
Edv. Lehman: Mystik i hedendom och kristendom, 1915.
Wilhelm Preger: Die deutsche Mystik, I-III.
A. Nebe: Zur Geschichte der Predigt, 1879.
Nathan Söderblom: Birgitta och reformationen, 1910.
James H. Leuba: The Pychology of Religious Mysticism, 1925.
Erkki Kaila: Tuomas Kempiläisen neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta. Kirkko ja kansa, 1926, vihkot 5-6.
E. A. Jokipii: Mitä on Ruusu-Risti? Teolooginen aikakauskirja 1928, vihkot 3-4. Ilmestynyt myös kirjana (Gummeruksen kustannuksella). Nykyjään, jolloin teosofinen villitys ja pakanallinen mystiikka leviää meillä kulkutaudin tavoin, on tätä pirteää ja valaisevaa kirjasta tervehdittävä vilpittömällä mielihyvällä.