Helluntai-ilmiöitä Suomen Siionissa

HELLUNTAI-ILMIÖITÄ SUOMEN SIIONISSA

Kirj.

Jalmari Kauppala

Ristin Voitto, Helsinki, 1932.

SISÄLLYS:

 Omistus.
 Alkusana.
 Lauri Ulstadius.
 Pietari Schaefer.
 Jaakko ja Eerik Ericksson.
 Juho Ollila ja Jaakko Kärmäki:
   Laihian herätys.
 Kustaa Gisselkors ja Katariina Asplund.
 Jaloa verta uskon puolustajana:
   Vapaaherratar Margaretha Charlotta Siegroth.
   "Provasti Colmodin'in lähetyskirje."
   "Friherrinnan Margaretha Charlotta Siegroth'in vastaus"
 Kun herätyksen tuulet puhaltelevat myrskyn voimalla:
   Helluntaipiirteitä ekstatismissa (hurmosliikkeissä).
   Liisa Eerontytär.
   Anna Lagerblad eli Haapakoski.
   Anna Rogel.
 Anna Rogelin kirjoitus Vaasasta yhdelle christiveljelle Stockholmissa.
 Abraham Achrenius.
 Helluntai Savossa.
   Edellisen kehityksen johtavien aatteiden tarkkailua.
   Kun helluntaituli lankesi Savojärvellä.
   Paavo Ruotsalainen.
   Paavo Ruotsalaisen suhde armolahjoihin.
 Loppusana

Omistus.

    Joka iankaikkisen liiton veren kautta
    on se suuri lammasten paimen;

    Joka meitä rakastaa ja on päästänyt
    meidät synneistämme verellään;

    Joka, pyhittääkseen omalla verellään kansan,
    kärsi portin ulkopuolella; –

ja lähinnä niille Hänen pyhilleeen Suomen Siionissa, jotka leirin ulkopuolella seuraavat Karitsaa, mihin ikinä Hän menneekin, omistaa nämä Suomen vapaitten uskovaisten suurten tienraivaajain muistolle pyhitetyt vaatimattomat orvokit ja orjanruusut syvällä kunnioituksella sekä hellällä rakkaudella ja kiintymyksellä allekirjoittanut, halpa ja arvoton, epäkelpo ja keskensyntynyt kieltäjä-Pietari, osaveljenne vaivassa ja valtakunnassa,

                                           Jalmari Kauppala

Alkusana.

Katso, tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja tunnusmerkiksi, jota vastaan väitetään. Näin lausui vanha Simeon Marialle Jeesus-lapsesta. Ja samat sanat voidaan miltei yhtä suurella oikeutuksella sovittaa meidän päiväimme helluntaiherätykseen.

Miten paljon onkaan sitä vastaan väitetty! Miten monia hienoja niteitä onkaan kirjoitettu sen kumoamiseksi! Ja miten taitavalla tavalla on sitä tahdottu vetistää siten, että henkikasteesta tahdotaan tehdä jonkinlainen sivumomentti uudensyntymisen yhteydessä! Sanotaan: jos on todella uudestisyntynyt, on myös kastettu Pyhällä Hengellä ja tulella, on Hengen täyteys. Näin varsinkin silloin, kun on kyseessä joku voimakas saarnamies tahi joku henkevämpi tavallinen uskovainen. Jos hän lisäksi on saanut kokea voimakkaita Hengen kosketuksia ja huomattavammalla tavalla maistaa Jumalan hyvää sanaa ja tuntea tulevaisen maailman voimaa, niin kaikki on kuin olla pitää.

Ja, onhan tällaisella puhetavalla jonkinlainen suhteellinen oikeutuksensa. Uskovaisella saattaa, olla Hengen hedelmät ja tosikristityn elämä ja vakaa vaellus, vaikkei hänellä olekaan henkikastetta. Mutta jos hän jo pelkkien Hengen, hedelmien perusteella on niin oivallinen kristitty, kenties onnistunut ja menestyksellinen saarnamies ja sielunvoittaja, – mitä voisikaan hän olla, jos hän olisi todella raamatullisella tavalla kastettu Pyhässä Hengessä ja tulessa sekä puetettu voimalla korkeudesta. Sillä todellinen raamatullinen henkikaste sitä seuraavine merkkeineen ja, armolahjoineen merkitsee korkeampaa elämän ja voiman tasoa, todellista, reaalista yhteyttä Jumalan äärettömien voimavarastojen ja tyhjentymättömien siunauksen lähteiden kanssa.

Eräillä tahoilla vallitsee todellinen helluntaikammo. Ennen pääsiäistä valitettiin eräässä kirkollisessa lehdessä, ettei kirkon ole onnistunut voittaa helluntaiherätystä; toisin sanoen: kylmän muoto jumalisuuden tukahduttaa tervettä, lämmintä, Isän lupaukseen vetoavaa ja sen omistavaa helluntaijulistusta, jonka yhteydessä vaikuttavat armolahjat, kuten kielillä puhuminen, profetoiminen ja sairasten parantaminen. Erikoista huolta tuottaa, että tämä oppi on päässyt tunkeutumaan myös yliopiston jumaluusopilliseen tiedekuntaan.

O sancta simplicitas. Onkohan kaavoihin kangistuneesta valtiokirkosta jo tullut niin hengellinen laitos; hehkuuko siinä sellainen rakkaus Ristiinnaulittuun sekä syntisiin ja kärsiviin, ettei se enää tarvitse aitoa helluntaitulta ja Hengen voimaa enemmän kuin armolahjojakaan tuottamaan elämää kuolleisiin luihin! Ja lienevätkö nuoret jumaluusopin ylioppilaat niin kaunistetut Hengen hedelmillä ja ladatut dynamiksella, helluntaivoimalla, että todellinen raamatullinen henkikaste on tarpeeton.

Tämän kirjasen esitykset, varsinkin Achreniuksen elämykset ja Savon herätyksen jumalallinen alku ja monet myöhemmät ilmiöt, antavat tässä suhteessa voimakasta valaistusta eletyn elämän ja sen kokemuksien valossa, samalla kuin ne näyttävät helluntaikansalle, millä valtavalla- voimalla täällä ovat puhaltaneet helluntaituulet jo puolitoista vuosisataa sitten. Autuas ja pyhä on se, joka on kylliksi nöyrä ja ennakkoluuloton ottaakseen vastaan Isän lupauksen ja varustaakseen lamppunsa öljyllä ynnä astian kanssa, sillä sydänyön hetket ovat käsillä ja Yljän tulemus aivan oven edessä.

Voitanee edellyttää, että valistunut ja vapaamielinen lukija tervehtii mielihyvällä yritystämme esittää varhaisemman herännäisyyden suurmiehet objektiivisesti vapaina siitä karkean vihan, halveksumisen ja ylenkatseen tukahduttavasta ilmapiiristä, joka heitä ympäröi ja jolla tavalla heitä yleensä kohdellaan kirkkohistoriallisessa kirjallisuudessamme.

Pax vobiscvm patres venerabiles.

Rauha teille kunnianarvoisat isät.

Tärkeimpänä lähdekirjallisuutenamme on ollut Akianderin perustavaa laatua oleva "Historiska Upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland" sekä vastaavat Ruuthin, Pajulan, Rosendahlin ja Bergrothin_ teokset.

Tarkoituksena oli käsitellä helluntai-ilmiöitä ja armolahjojen esiintymistä myös laestadiolaisuuden piirissä, mutta siitä on täytynyt luopua, jottei esitys paisuisi liian laajaksi.

Siionin orjantappuroilla kruunattu Kuningas Herra Jeesus Kristus siunatkoon tämän kirjasen nimensä kunniaksi ja sielujen parhaaksi! Amen.

Helsingissä lokakuulla 1932.

J. K.

Lauri Ulstadius

Varhaisemman herännäisyyden kärkimiehenä esiintyy siveellisestä ankaruudestaan tunnettu, profeetallisen hengen innoittama Lauri Ulstadius. Hän on merkillisimpiä jumalanmiehiä ja valtavimpia henkiä, joista Suomen ja pohjoismaiden kirkkohistoria tietää kertoa: säkkiin puettu korven profeetta, huutavan ääni, jonka maallistunutta kirkkoa ja papistoa vastaan kohottama ankara parannussaarna ja tuomionuhka kaikuu kammottavana kuin huuhkajan, yön kuningattaren. Ruotsi-Suomen suuruudenajan viimeisinä, vielä vallan- ja onnentäyteisinä ehtoohetkinä; väkivoimainen Elija, jonka kiivaudella Herran kunnian ja kuolemattomien sielujen pelastuksen puolesta ei ole minkäänlaisia rajoja.

Ulstadius oli Iin kirkkoherran Antti Ulstadiuksen poika. Hän harjoitti opintoja Upsalassa ja Turussa, vihittiin papiksi 1680 ja määrättiin samana vuonna Oulun triviaalikoulun kolleegaksi. Pari vuotta myöhemmin hän haki Oulun kappalaisen virkaa, mutta syrjäytettiin. Tämä vaikutti hänen herkkään, raskasmielisyyteen taipuvaan luonteeseensa niin vakavasti, että hän otti eron papin- ja opettajanvirasta Oulun piispankäräjillä 1682. Hän antautui nyt lukemaan herätys- ja hartauskirjoja sekä vietti ankaran itsensäkieltävää elämää valvoen ja paastoten. Päästäkseen eroon muusta kirjallisuudesta hän räjäytti ruudilla ilmaan kaikki isänsä jälkeen jättämät maallismieliset ja viisaustieteelliset kirjat.

Nyt hän lähti 1683 Turkuun viettäen siellä hiljaista, itseensäsulkeutunutta elämää. Saadakseen rauhan eräiden nuoruuden syntiensä vuoksi hän teki julkiripin. Senjälkeen hän antoi partansa ja tukkansa kasvaa, ei muuttanut liina- eikä muita vaatteita, jotka lopulta kuluivat siinä määrin, että hänen täytyi kädellään verhota ruumiinsa arimpia elimiä. Hän kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin ja rukoushetkissä arkipäivinä. Näin tuli sitten suuren murroksen päivä, heinäkuun 22. 1688.

Turun tuomiokirkossa saarnasi silloin pappi Kulhovius, joka saarnassaan vastusti hyviä töitä teroittaakseen muka luterilaista vanhurskauttamisoppia. Keskellä saarnaa Ulstadius nousi ylös ja pyysi lupaa saada lukea julki kirjallisen tunnustuksensa. Pian kuitenkin pappi keskeytti hänet ja käski kahden miehen viedä hänet ulos kirkosta. Ulstadius riistäytyi miesten käsistä, jolloin viimeisetkin vaateriekaleet repeytyivät ja putosivat hänen päältään. Hän juoksi muutaman kerran alasti edes takaisin pitkin kirkon pääkäytävää huutaen: "Näin paljastetaan vielä pappien häpeä, niinkuin minä olen alasti."

Asia vedettiin oikeuteen. Oikeuden mielestä Ulstadius ei kuitenkaan ollut aivan täysjärkinen, ja hänet tuomittiin kuolemaan 1692. Mutta hänen mielentilaansa katsoen muutettiin kuolemantuomio elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi, jota kärsimään hänet vietiin Tukholmaan. Kuningatar Eleonoran kruunauksen johdosta hänet armahdettiin, mutta hän ei tahtonut jättää vankeutta, vaan kuoli siellä 1732, jättäen jälkeensä kunnioitetun ja rakastetun muiston niiden monien mieleen, joitten hengellisenä isänä ja neuvonantajana hän oli ollut.

Häneen liittyi maisteri Pietari Schaefer ja ylioppilaat Olavi Ulhegius ja Lauri Lithovius, jotka kaksi viimeksi mainittua sivuutamme heikkolahjaisina ja luonteeltaan horjuvina.

ULSTADIUKSEN JULKINEN TUNNUSTUS.

Tuomiokirkossa lukemassaan tunnustuksessa hän sanoo aluksi:

"Pyydän, että Jumalan seurakunta kärsisi minua niin kauan, että saan lausua muutamia sanoja siitä, mikä koskee teidän sielunne autuutta; sillä en uskalla kauemmin salata sitä, jotten vetäisi päälleni heidän vertaan, jotka hukkuvat synneissään."

Senjälkeen hän tuomitsee luterilaisen kirkon opin kirottuna oppina ja väittää, ettei papeilla ole Pyhää Henkeä, vaan opettavat ja elävät huonosti. Useimmat ovat ahneita. Hoitavat enemmän omaa ruumistaan kuin kuulijainsa autuutta. Poikkeavat Jumalan sanasta laatimaansa hyödyttömään oppiin. Useimmat kuolleet joutuvat kadotukseen pappien huolimattomuuden vuoksi. Siksi onkin papeilla edessään suurempi piina ja vaiva helvetissä kuin heidän kuulijoillaan. Kristikunnassa tuskin on Pyhää Henkeä. Pelkkää hengellistä pimeyttä ja hengellinen vankila.

Synnintunto on pintapuolista. Syntiä saa tehdä, kunhan vain varoo sen ilmitulemista. Tässä suhteessa täytyy tulla totinen mielenmuutos ja parannus.

"Tahdon ilmoittaa teille salaisuuden, että Jumala aikoo tänä aikana rakentaa Poikansa valtakunnan. Vahvistakoon Jumala sen myös meissä. Ja monet saavat Pyhän Hengen, joka tänä aikana on hyvin poikkeuksellista ja harvinaista, niin että nyt tiedetään vähän Pyhästä Hengestä. Ja Jumala on lähettävä uskollisia opettajia, jotka puhdistavat kristillisen opin kaikista harhaanjohtavista mielipiteistä. Ja väärämieliset opettajat asettuvat kiivaasti oikeamielisiä opettajia vastaan. Mutta totuus on kuitenkin tuleva esille, ja kaikki valitut pitävät kiinni totuudesta."

Oikeamieliset opettajat eivät kysy, miten suuri on pastoraatti, vaan kuinka monta sielua he voivat saattaa autuuteen. Se on heidän sydämensä halu. Nykyisin Jumalan nimeä tunnustetaan vain suulla. Hän syyttää papistoa erikoisesti kolmesta seikasta:

Rukouksen laiminlyömisestä.

"Papin ei tulisi ainoastaan kirkossa rukoilla Jumalaa kuninkaansa, itsensä ja kuulijainsa puolesta, vaan myös kotona talossaan; ei vain päivällä, vaan myös muutamia tunteja yöllä, – niin, toisinaan kokonaisia öitäkin. Mitäpä muuta papilla on tekemistä kuin lukea raamattuaan ja rukoilla kuulijainsa puolesta. Sillä oikeain opettajain ja heidän kuulijainsa välillä on suuri todellisen rakkauden salaisuus. Ken rukoilee kuulijainsa puolesta, hän rakastaa heitä, ei oman rakkautensa, vaan Kristuksen rakkauden mitan mukaan. –

"Vanhassa Testamentissa säädettiin, että pappien tulisi valvoa Jerusalemin temppelissä halki öitten, jokaisen vuoronsa mukaan, ja hoitaa alttaria, jottei tuli sammuisi. Täten Jumala katsoi edelleen siihen asenteeseen, joka Uuden Testamentin papeilla tulisi olla kuulijoihinsa nähden, että heissä tulisi aina palaa Pyhä Henki, jotta he voisivat jakaa Pyhää Henkeä kuulijoilleenkin. Nyt Pyhä Henki ei voi muutoin olla palava kuin rukoilemalla ja avuksi huutamalla Herraa Jumalaa. Sentähden Paavali käyttääkin sanaa valvoa erikoisessa merkityksessä sanoessaan, että jumalisten opettajain on valvottava kuulijainsa sieluja."

Mutta Ulstadius kysyy, miten sellaiset papit voivat valvoa kuulijainsa sieluja, jotka valvovat oluttynnyriensä ääressä ja juovat kokonaiset yöt läpeensä. Sellaiset papit eivät liioin rohkene saarnata kansalle totuutta ja opettaa hyveitä.

"Muutamat tahtovat uskotella yksinkertaisille, että jumalaton saarnaaja, joka elää pahoin, tulee kuulluksi toimittaessaan virkaansa, ja että Pyhä Henki käyttää häntä aseenaan. Sellaiset mielipiteet ovat jumalattomia, ja antavat kaikille saarnaajille tilaisuuden heittäytyä kaikenlaiseen jumalattomuuteen ja ylelliseen elämään, eikä niitä voida Pyhällä Raamatulla vahvistaa."

Pappeja estää rukouselämään antautumasta saatavien kerääminen ja kirjoihin vieminen. "Toinen talonpoika tulee silloin, toinen tällöin, kaikki he tuovat, ja se täytyy luonnollisesti viedä kirjoihin. Mutta milloin saadaan aikaa rukoilla? Se jätetään huomiseksi ja ylihuomiseksi, ehkäpä toiseen vuoteen. Ja muutamat heistä ovat niin lihavia ja pyöreitä, että jos heidän pitäisi langeta polvilleen, niin he ajattelevat, että joku elin voi särkyä heidän sisässään. Tämä on sitä, mistä Paavali sanoo: 'Vatsa on heidän jumalansa, ja maallisia he harrastavat' (Fil. 3: 19)."

Ulstadius tekee myös teräviä huomautuksia oman aikansa pappien saarnain johdosta. "Pappien saarnoissa on myöskin melkoisen yleisesti se vika, että tahtoessaan saattaa kuulijoitaan jumalisuuteen, he eivät tee sitä rakkaudessa ja nöyrin sanoin, vaan uhkauksin ja pakotuksin, nimittäin nolaamalla, käyttämällä haukkumanimiä jne."

Tuollaiset ankarat sanat ja tylyt nuhteet tuntuvat asianomaisista aivan kuin ruoskan läimäyksiltä. "Pappeja voidaan siinä tapauksessa verrata Egyptin vouteihin, jotka farao oli asettanut vaivaamaan Israelin lapsia tiilenteolla. Jos taasen joku tahi jotkut kaipaavat ankaria nuhteita ja ojennusta, niin annettakoon niitä heille yksityisesti ja ystävällisesti."

Lopuksi hän vetoaa kuninkaan hyvään tahtoon ja anoo armoa:

"Jos nyt meidän, lähinnä Kristusta, armollinen kuninkaamme tietäisi minun viattomuuteni, ja miten olen poistanut mielestäni kaiken maallisen ja jättänyt talon ja kodin ja kaiken, mikä oli minulle rakasta maallisesti sekä lisäksi ottanut henkeni käsiini noiden kurjain ihmisten sielun autuuden ja totuuden tunnustamisen vuoksi, niin Teidän Kuninkaallinen Majesteettinne varmaankin voimakkaalla tavalla vapauttaisi minut minun suuttuneilta vihamiehiltäni, nimittäin jumalattomilta papeilta ja tämän kansan hartaalta halulta, – papeilta, jotka lihavan leipänsä vuoksi ja peljätessään kadottavansa virkatalonsa ja omaisuutensa, ovat hyvin vihaisia minulle, tahtoen saattaa viattoman veren ei vain kuninkaan, vaan koko valtakunnan yli."

Mutta huutavan ääni vaimennettiin. Sen tukahdutti kuritushuoneen kolkko hiljaisuus. Mutta 1694–6 kammottavat nälkävuodet ja hirmuilmiöt luonnossa sekä 1700 syttyneen Suuren Pohjansodan veriset loimut samoin kuin kaiken hävityksen kauhistuksen kukkuraksi tullut Ison vihan aika kauhuineen haastoivat aivan liian vakavaa ja järkyttävää kieltä siitä, että tuo nöyrä, hiljainen ja rauhaarakastava jumalanmies tuolla kuritushuoneen seinien sisäpuolella oli sittenkin profeetta, – vieläpä väkivoimainen, puettu Eliaan hengellä ja kiivaudella.

Pietari Schaefer

Toinen varhaisemman herännäisyyden suurmiehistä ja tienraivaajista on maisteri Pietari Hindrikinpoika Schaefer (lue: Seefer), joka syntyi Turussa raatimiehen poikana n. 1660. Hän tuli maisteriksi 1688 ja teki jo samana vuonna tuttavuutta Ulhegiuksen kanssa, joutuen siten Ulstadiuksen ystäväpiiriin. Uskoon ja oppiin nähden hän väitti olevansa itsenäinen, vaikka hän Ulstadiuksen ja muiden jumalanystäväin kanssa odotti ilolla Herran Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä uskoen Jeesuksen elämään ja Hengen sydämessä asuvaan voimaan.

Schaefer oli tullut herätykseen jo nuorena, 15-vuotiaana ja koetti autuaaksitekevällä uskolla ja pyhällä vaelluksella edistää Jumalan kunniaa maan päällä. Tässä mielessä hän tutki innokkaasti ja hartaasti Tuomas Kempiläisen, Gerhardin ja Johan Arndtin hartauskirjoja. Mutta 30-vuotiaana hän väsyi jumalisuuden harjoituksiin, jätti ne ja lankesi syntiseen elämään.

Mutta syntielämä ei miellyttänyt häntä kauan. Jumalallisen valon himmentyminen ja omantunnon nuhteet puristivat hänen silmistään kuumia katumuksen kyyneleitä, ja hän päätti luottaa jälleen Jumalan armahtavaan laupeuteen. Hän tahtoi vaeltaa apostolisessa nöyryydessä ja palautti takaisin maisterin diploomin pitäen syntinä ja turhan kunnian pyyntönä sitä, että oli suorittanut maisterin tutkinnon. Hän kirjoittaa tämän johdosta:

"Ollen lihallisessa tilassani armon ulkopuolella unohdin muun jumalisen ohella pidättyä maallisesta kunniasta, nimistä ja etuoikeuksista, kuten minä pyhän armon tahdon kautta jo aikoja sitten olin varmasti päättänyt olla niitä milloinkaan vastaanottamatta. Siitä huolimatta veljieni houkuttelemana ja sukuni mieliksi minä etsin ja otin vastaan maallista kunniaa niiden kanssa, joita sanotaan maistereiksi ja saastutin siten sydämeni maailman rakkaudella ja sen himoilla, jotka kuitenkin katoavat. Kalliin Jeesukseni orjantappurakruunun, jota aikaisemmin kannoin sydämessäni, tallasin jalkaini alle, ja sellaisessa epäpyhässä mielentilassa minusta tuli Kristuksen häväistyksen vihamies, jota armon Henki minun sydämessäni katkerasti itki. Jumala on minun todistajani, ja minä tunnustan niin hyvin tällä kuin kaikella muulla lihallisella vapaudella ja tottelemattomuudella tapahtuneen lankeemuksen aikana saattaneeni hänet vaikeasti murheelliseksi, mikä minulle myös on tapahtunut tässä jutussa koskeva maisterin kunniaa."

Samoin hän tahtoi elää armon valossa ja halveksi pakanallista viisaustiedettä, koska se ainoastaan saastuttaa järjen ja sydämen sekä estää, tuhoaa ja sammuttaa Hengen elämän ja valon. Kaikkien kristittyjen tulisi elää armon valossa ja etsiä taivaallista viisautta Pyhästä Raamatusta eikä oppineiden miesten kirjoituksista, rukoillen ja parannusta tehden pyhitetyllä sydämellä.

"Jotta siitä (Pyhästä Raamatusta) loistaisi valistusta ja evankeliumin kirkkautta Kristuksen kasvoista meidän sydämiimme, ja me siitä tulisimme pyhään elämään, sellaiseen, joka sopii pyhille, ja jota Jumalan Henki vaatii; koskapa oppia ja elämää, tarkoitan taivaallista oppia ja elämää ja pyhää vaellusta ei voida milloinkaan eroittaa toisistaan ilman molempain tuhoa."

Oppisaleissa tulisi kylvää ainoastaan hurskauden siemeniä, s.o. jumalisuutta, ahkeraa rukousta ja Jumalan ja Hänen elävän sanansa kunnioittamista.

Uskonnollista vakaumustaan hän puolusti yliopiston konsistoriolle marraskuun 20. ja 28. p:nä 1689 jättämissään kirjoituksissa. Mutta ne eivät miellyttäneet korkeita viranomaisia. Hänet määrättiin Tukholmassa asuvan veljensä, Svean hovioikeuden varapresidentin, hoitoon, jotta hän hyvän seuran ja lääkkeiden avulla toipuisi. Myös koetettiin häntä, samoinkuin Ulstadiusta ja Ulhegiusta, opetuksen kautta saada luopumaan opistaan, ja kuningas antoi määräyksen, että heidän puolestaan tuli pitää kirkoissa esirukouksia.

Kun nämä toimenpiteet eivät tehonneet, haastettiin Schaefer vastaamaan hovioikeudessa. Syytettynä hän jätti hovioikeudelle kirjoituksen, jossa hän peruutti oppinsa liittäen mukaan jonkinlaisen rukouskaavakkeen: "Rukous langenneen ja nostetun Pietarin puolesta, jonka Jumala on vienyt koettelemattomien henkien petollisesta ja luulotellusta valosta Hänen pyhän sanansa ja uskonsa terveelliseen armon valoon." Allekirjoituksessa hän käyttää itsestään nimitystä "eräissä pyhän opin pääkappaleissa kiusattu ja pelastettu Petrus Schaefer." Myös suullisesti hän sanoutui irti kaikesta yhteydestä Ulstadiuksen ja Ulhegiuksen kanssa ilmoittaen varsinkin inhoavansa Ulstadiuksen hirmuista oppia armon valinnasta. Edellämainittuja hän ei luullut voivansa palauttaa parannukseen, mutta Lithoviuksen hän lupasi palauttaa oikealle tielle, onnistuenkin siinä.

Mutta asiat saivat pian aivan toisen käänteen. Schaeferin herkkä ja ylevä mieli ei voinut sopeutua siihen alentavaan ja nöyryyttävään tapaan, jolla hänet yhdessä Ulhegiuksen kanssa piti kirkkolain mukaan otettaman takaisin seurakunnan yhteyteen. Hän piti parempana lähteä vapaaehtoiseen maanpakoon ja nousi Joonaan tavoin laivaan 1695 lähtien pitkälle matkalle, joka kulki Saksan, Ranskan, Hollannin ja Englannin kautta Amerikkaan, missä hän asettui asumaan "Uusi Ruotsi"-nimiseen siirtolaan Delawarejoen rannalla. Saksassa hän toimi vuoden opettajana Francken köyhäinkoulussa ja Quedlinburgissa Hollannissa hän viipyi kuusi kuukautta kirkkohistorioitsija Gottfried Arnoldin vieraana.

Amerikassa hän sai taistella köyhyyden ja kurjuuden kanssa. Lisäksi vaikea sairaus heikonsi hänen sielunvoimiaan. Raskainta oli hänen kuitenkin ajatella sitä pahennusta, jonka hän tiesi saaneensa aikaan kieltämisellään kotipaikallaan. Nyt hän alkoi ankarasti paastota ja rukoilla. Kerran hän 50:stä päivästä paastosi 22:na ja eli vedellä ja leivällä 27:nä. Ilmestyksen kautta hän ilmoitti saaneensa käskyn palata kotimaahan aivan samoja teitä, joita oli mennytkin, saadakseen tilaisuuden kieltää ne peruutukset, joita oli siellä tehnyt. Paluumatkallaan hän vietti seitsemän viikkoa Filadelfiassa erään kveekkarin luona eläen pääasiallisesti vedellä ja leivällä. Kansa kohteli häntä suurella kunnioituksella aivan kuin profeettaa. Matkan Englantiin kustansi muuan saksalainen kauppias yhdessä kveekkarien kanssa. Englannista hän kulki entisiä jälkiään halki Euroopan äänettömänä, rahattomana ja passittomana. Sanomattomien vaikeuksien ja kieltäymyksien jälkeen hän saapui omaan seurakuntaansa Turkuun syksyllä 1701. Siellä hän eli hiljakseen, käymättä kirkossa tahi ehtoollisella aina vuoteen 1707, jolloin hän päätti tehdä tunnustuksensa. Sunnuntaina, tammikuun 20. p:nä klo 8 a.p., mainittuna vuonna hän haastoi juhlallisesti "Jumalan ja Jehovan nimessä hovioikeuden varapresidentin ja jäsenet" virkahuoneeseen kuulemaan hänen tunnustustaan ja omantunnon asiaansa, jonka hän esitti laajassa 3-osaisessa kirjelmässä.

Kirjoituksensa alussa Schaefer huomauttaa, ettei nyt ole kyseessä ainoastaan ajallinen elämä, vaan sielun iankaikkinen hyvinvointi ja autuus. Siksi hän viittaakin Herran sanoihin Luuk. 12: 4-5: "Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin... vaan peljätkää sitä, jolla on valta, jonkun tapettuaan, syöstä hänet helvettiin." Tunnustuksessaan hän sanoo, että kauhistus, hämmästys ja ihmispelko olivat saaneet hänet luopumaan elävästä Jumalasta ja Hänen armostaan. Samalla hän kuvailee, miten onnettomaksi epäusko, toivottomuus ja luopumus totuudesta olivat tehneet hänet. Hän ei löytänyt lepoa eikä rauhaa sielunahdistuksessaan. Päinvastoin tulivat hänen omantunnon tuskansa entistä voimakkaammiksi sen vuoksi, että oli hyljännyt sen armon ja totuuden, jonka nuoruusvuosinaan oli tuntenut ja tunnustanut. Hän tunsi omantunnon asiakseen tunnustaa omassa persoonassaan totuuden samassa paikassa, jossa oli sen aikaisemmin kieltänyt.

Schaefer selittää palaamisensa kirkkoon kieltämiseksi, synniksi ja luopumukseksi, jonka vuoksi hän on vuodattanut katkeria kyyneleitä, kun sekavassa sieluntilassa ja ihmispelosta oli antanut voiton käsistään. Siksi hän peruuttaakin juhlallisesti kaiken, mitä konsistorio ja hovioikeus olivat määränneet ja kirjoittaneet hänelle, samoinkuin kaiken, mitä hän itse oli esittänyt suullisesti tahi kirjallisesti valittaen ja tunnustaen, ettei hänen kieltämisensä ollut tapahtunut Pyhän Hengen vaikutuksesta tahi vakaumuksesta ja viisaudesta, vaan hänen päälleen langenneesta pimeydestä ja kauhistuksesta, tuskasta ja ihmispelosta, joka johtui kärsimättömyydestä ja väsymisestä ristiin, vankeudesta ja vainoista, joita oli kestänyt jo kohta kaksi vuotta. Hän selittää, että samoinkuin luonnossa puhdistus tapahtuu tulen ja veden kautta, samoin myös Pyhän Hengen koulussa. Jumala ei heitä pois, vaan pesee puhtaaksi heikkoudesta langenneen ja synnin saastuttaman ihmisen parannuksen vedessä ja kyynelissä, päästäen hänet synnin kirouksesta ja puhdistaen ja kirkastaen hänet ahdistuksen ja koetuksen tulessa. Tämä on taivaallista lääkettä, suloista paratiisin voimaa ja valitsemisen armoa kaikissa Jumalan lapsissa ja uskollisissa. Tähän heidät valmistetaan Pyhän Hengen ja viisauden työssä ja sielun valitsemisen taidossa kolmea tietä: parannuksen, pyhityksen ja valistamisen. Ja näin he tulevat kykeneviksi ja kelvollisiksi palvelemaan toisia, kun he ensin itse ovat varustetut ja puetetut Pyhän Hengen voimalla. Mutta tämän maailman viisaat ja lihalliset opettajat eivät voi käsittää, miten Jumala vanhurskaan lankeemuksessa korjaa sen, mitä synti on turmellut. Siksipä he loukkaantuvatkin uskollisten lankeemuksiin ja heittävät lapsen pesuveden mukana. Mutta omia raskaita, katumattomia ja Jumalan ja ihmisten edessä sovittamattomia syntejään he nimittävät heikkouden synneiksi.

Mitä Schaeferiin itseensä tulee, hän tunnustaa tehneensä anteeksiantamattoman kuolemansynnin palatessaan takaisin luterilaiseen kirkkoon, koska hän on ollut pahennuksen kallio ja loukkaus monen kadotukseksi. Olisi oikein, että hänen kaulaansa ripustettaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin kadotuksen meren syvyyteen, koska hän on tietänyt Herransa tahdon, mutta ei ole pysynyt siinä, vaan on rypenyt synneissään, kuten turmeluksen palvelijat. Herra on kuitenkin ottanut hänet armoihinsa Kristuksessa Jeesuksessa ja osoittanut hänelle hyvyytensä, kärsivällisyytensä ja pitkämielisyytensä rikkautta, niin että hän, joka oli kuollut, on nyt tehty eläväksi ja parannettu virheistään. Hänen elämänsä on lunastettu turmeluksesta, ja Herra on kruunannut hänet armolla ja laupeudella.

Hän tunnustaa, ettei hän vastusta eikä hylkää mitään maallista tahi hengellistä valtaa tahi hallitusta, lakia tahi asetusta, mikäli ne ovat sopusoinnussa Jumalan pyhän sanan kanssa. Hän vain vastustaa anti kristusta ja muita Kristuksen vastustajia. Ulstadiuksen kanssa hän pitää kiinni seuraavista seikoista: että luterilainen oppi on tuomittava oppi; ettei papeilla ole Pyhää Henkeä; ja että Jumala on paljastava heidän häpeänsä koko maailmalle.

Schaefer moittii viranomaisia siitä omantunnonpakosta, väkivallasta ja vääryydestä, jota oli harjoitettu Ulstadiukseen, Ulhegiukseen, Lithoviukseen ja häneen nähden ilmoittaen, että Herra on rankaiseva sen. Samoin hän julistaa ankaria rangaistustuomioita Herran Sebaotin nimessä Turun hovioikeudelle, yliopiston senaatille ja tuomiokapitulille. Samoin Turun kaupungille ja koko maalle tuhoa ja turmiota toisesta maan äärestä toiseen, koska sekä opettajat että sanankuulijat ovat hyljänneet Herran sanan eivätkä ole tehneet parannusta.

Kaarle XII:sta hän sanoo, että Herra, sotajoukkojen Jumala, on valinnut hänet kostonmiekaksi ja hävityksen luudaksi ja vasaraksi monille kansoille ja valtakunnille toimittamaan Jumalan vihan tahdon tottelemattomiin lapsiin nähden. Hän on aurinko ja suuri pyrstötähti pohjolan ja koko Euroopan hallitustaivaalla. Mutta Schaefer ei tahdo sanoa, mitä tulee tapahtumaan 7., 14. ja 21. vuotena vuodesta 1721 lukien.

Lopuksi hän kääntyy Jumalan lasten puoleen ja ilmoittaa heille, että heitä koetellaan ja puhdistetaan ankarien ahdistusten kautta. Mutta hän kehoittaa heitä seisomaan lujina uskossa, kärsivällisyydessä ja toivossa sekä odottamaan Herran tulemusta.

Turun hovioikeus tuomitsi nyt Schaeferin huhtikuun 3. p:nä 1709 kadottamaan perintönsä, tavaransa ja elämänsä alistaen tuomion kuninkaan harkittavaksi, joka muutti kuolemantuomion elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Aluksi häntä pidettiin Turussa, mutta kun venäläiset joukot tunkeutuivat yhä syvemmälle maahan, siirrettiin hänet Geflen linnaan 1713.

Vankeus oli alkuaikoina niin hyvin Turussa kuin Geflessäkin sangen lievää ja inhimillistä. Turun linnassa hänellä oli asuttavanaan "suuri sali" eteisineen, joita hän sai siistiä ja korjauttaa halunsa ja varojensa mukaan. Kuuluen arvossapidettyyn turkulaiseen porvarisukuun hän oli sukulaissuhteissa useiden kaupungin arvokkaimpien porvarisukujen kanssa. Näin ollen hänellä oli laaja sukulais- ja tuttavapiiri puhumattakaan uskonveljistä koti- ja ulkomailla. Näiden kanssa hän oli laajassa kirjeenvaihdossa. He taasen muistivat häntä lahjoilla rahassa ja luonnossa tahtoen siten virkistää sellaisen jumalanmiehen, jonka yllä kaareili marttyyrin ja profeetan sädekehä, suuren yksinäisyyden hetkiä. Hänen vankeutensa vuoden 1721 jälkeen oli hyvin ankaraa, ja hän vietti loppuvuotensa suuressa kurjuudessa ja hoidon puutteessa.

Geflen linnassa hän vapautui katoavaisuuden kahleista, ja hänen sielunsa laski rauhan satamaan erinomaisen myrskyisen ja vaarallisen matkan jälkeen Elämän valtamerellä, missä milloin vihan ja vainon jättiläisaallot, milloin turmeltuneen luonnon merenalaiset maanjäristysaallot olivat saattaneet hänet vedenhätään ja kuoleman vaaraan suorastaan lukemattomia kertoja. Hänen pääsinpäivänsä oli maaliskuun 5. ja 20. päivän välillä 1729.

Ensiksi mainittuna päivänä hän kirjoitti eräälle ystävälleen viimeisen kirjeen, jossa hän sanoo: "En etsi mitään ihmisiltä, sillä he ovat ihmisiä eivätkä voi mitään auttaa. Mutta Kaikkeinkorkein tietää, mikä on minulle hyödyllistä. Sille kalliolle on hyvä rakentaa elämässä ja kuolemassa."

Hän oli vakaumukselleen horjumattoman uskollinen kuolemaan asti. Hänelle tarjottiin armahdusta, jos hän peruuttaisi lauseensa: "Luterilainen oppi on kirottu oppi", mutta sitä hän ei tehnyt.

Vankilassa ollessaan hän meni avioliittoon etäisen sukulaisensa leski Anna Wargentinin kanssa jouluk 28. p:nä 1712. Hän siunasi itse avioliittonsa rukouksella, Jumalan sanalla ja Herran ehtoollisen nauttimisella todistajan läsnäollessa. Mutta jo seuraavan tammikuun 20. p:nä maaherran käskystä kiellettiin hänen vaimonsa saapumasta vankilaan ja samalla koetettiin eristää hänet mahdollisimman tarkoin ulkomaailmasta. Tämä avioliitto, johon hän sanoi kypsyneensä "pyhän ristin" kautta, perustui molemminpuoliseen kiintymykseen ja rakkauteen, ja molemmat pitivät sen pyhänä kuolemaansa asti.

Tämä ihanteellisella pohjalla solmittu avioliitto muodostaa valoisan kohokohdan sitä edellisen vankeuden raskaisiin, usein epätoivoisiin siveellisiin kiusauksiin, jotka toisinaan pusertivat hänen rinnastaan Paavalin tuskanhuudahduksen Room. 7:24, kuten se näkyy kreikkalais-latinalaisessa asussa hänen päiväkirjansa lehdellä: Talaitosos ego avthrotos! Quis Me liberabit ab hoc Corpore Mortis! Hänen mielensä oli miltei alinomaisen levottomuuden ja aaltoilun tilassa. Milloin hän hurmostilassa kirjoittaa kirjettä jollekin ystävälle tahi puolustuskirjoitusta viranomaisille; milloin pyhän innoituksen ja suloisen armoituksen aallonharjalla katselee näyssä Ristiinnaulittua; milloin taasen syvän epätoivon, mielenmasennuksen ja itsepuolustuksen kurimuksessa ja aallonpohjassa huutaa haikeasti Herraa syvyydestä. Asteikko on äärettömän laaja liikkuen kaikissa sävellajeissa, eikä voi kieltää, että sen yllä usein väreilee syvä. traagillisuus. Mutta hän on sittenkin voittaja turvaten niihin sota-aseisiin, jotka kaikkina aikoina ovat olleet taistelevan seurakunnan mainehikas asevarustus: rukous ja paasto, Karitsan veri ja todistuksen sana_.

Schaeferin laaja kirjeenvaihto, joka käsitti lyhyitä kirjeitä tahi pitempiä kirjoituksia ystäville koti- ja ulkomailla, ansaitsee erikoisen maininnan, koskapa se teki hänen toimintansa sädepiirin laajemmaksi kuin mitä se todennäköisesti olisi voinut olla vapaudessa. Kirjeenvaihdon kanssa ovat yhteydessä hänen merkilliset näkynsä ja ennustuksensa, joiden vaikutus kansamme silloisiin vaiheisiin varmaankin on ollut syvä ja laaja. Ne koskivat etupäässä "pappien häpeän paljastamista" ja Ruotsi-Suomen valtiollisia tapahtumia, ja toteentuivat pääasiassa suorastaan järkyttävällä tavalla. Hän itse pysyi äkkijyrkällä kannallaan luterilaiseen kirkkoon nähden: ei käynyt kirkossa eikä ehtoollisella, vaan mursi leipää sellissään joko yksin tahi yhdessä ystäväinsä kanssa.

Jonkunlainen nemesis divina, Jumalan kosto ja etsivä vanhurskaus kohtasi maamme luterilaista kirkkoa näihin aikoihin. Vuosien 1707–12 välillä teilattiin huoruudesta ja lapsen murhasta tahi muista vastaavista rikoksista viisi pappia jalkavaimoineen, jota paitsi yksi tuomittiin huoruudesta ja väärennyksestä. Schaeferin mielestä nämä tapaukset olivat "vahvistus ja sigilli L. A. Ulstadiuksen ryysyin ja alastomuuden päälle ja minun totuuden tunnustukseni päälle." Lisäksi tulivat erinäiset onnettomuudet ja kuolemantapaukset, kuten piispa Gezeliuksen sisarenpojan hukkuminen Aura-jokeen ja toisen sisarenpojan Johan von Staudenin vankeus kuolemaantuomittuna sekä tulipalo, joka poltti monta taloa ja piispan palatsin.

Kammottavalla ja järkyttävällä tavalla menivät myös täytäntöön Ulstadiuksen ja hänen Turkua ja koko maata koskevat ennustukset kansallisonnettomuuksista nälän, ruton ja sotain muodossa.

"Ison nälän" vuosina näytti koko luonto nousseen kapinaan ihmistä vastaan. Talvi oli niin leuto, että jäät sulivat jo helmikuun lopulla, ja monet tekivät toukoa. Maaliskuun 7. päivänä tuli niin ankara pakkanen, että järvet jäätyivät. Kevättouot turmeltuivat, ja syystouot mätänivät. Elokuun 8. p:nä peitti paksu jää järvet. Saman kuun 22. p:nä tuli halla käyden neljänä yönä perätysten. Koko Suomessa saatiin tuskin muutama tynnyri kehnoa viljaa. Nälkä oli niin ankara, että vanhemmat söivät kuolleita lapsiaan ja lapset vanhempiaan. Pielisjärvellä tappoi keväällä 1697 eräs vaimo kaksi lastaan ja lisäksi erään vieraan lapsen ja söi ne miehensä ja 12-vuotiaan poikansa kanssa. Vaimo tuomittiin mestattavaksi ja poltettavaksi. Ihmiset hoippuivat varjojen tavoin ja kuolivat tuhansittain maanteille. Epäterveellinen ravinto synnytti hävittäviä kulkutauteja. Monessa pitäjässä väestö kuoli sukupuuttoon. Koko maan väkiluku, 500,000 henkeä, väheni noin kolmanneksella. Helsingistä kerrotaan, että ihmiset siellä menivät hautausmaalle odottamaan kuolemaa. Eräiden muistiinpanojen mukaan kukko herkesi laulamasta, ja nälkäiset ilvekset ja rottajoukot samoilivat kyliin nälän pakottamina.

"Ison nälän" hirvittäviä aikoja seurasivat pian "Ison vihan" eräissä suhteissa vieläkin kammottavammat ja järkyttävämmät ajat. Pultavan taistelun jälkeen (1709), joka murskasi Ruotsin suurvalta-aseman, vietiin parhaat sotilaat vangeiksi Sisä-Venäjälle ja Siperiaan. 1709 oli maassamme kato ja seuraavana vuonna rutto, joka teki lopun kaikesta, mitä sota ja nälkä olivat jättäneet. Janakkalan seutu esim. jäi melkein autioksi. Vihdoin tuli sota maan rajojen sisäpuolelle. Viipuri valloitettiin 1710, Turku 1713. Ja kun maan viimeinen puolustusjoukko voitettiin Napuen taistelussa 1714, oli maan sotilaallinen mahti murrettu, ja alkoi paljon kärsineen ja kovia kokeneen kansamme historian kammottavin ja järkyttävin aika, Ison vihan aika, jonka pelkän nimen mainitseminen saa nousemaan kylmät väreet selkäpiihin. Venäläiset joukot, varsinkin samoilevat kasakkaparvet, saivat aikaan kauhua ja hävitystä. Vainolaisen viha kohdistui varsinkin kirkkoon ja papistoon. Vain yksi esimerkki valaisemaan silloisia kauhunkuvia.

Limingassa kasakat sitoivat pappi Henrik Lithoviuksen köysillä korkealle ilmaan. Sen jälkeen he sytyttivät luutia palamaan hänen alleen, jotta hän tunnustaisi, mihin kirkon aarteet ja hänen omat tavaransa olivat kätketyt. Kun hän ei voinut antaa vaadittuja tietoja, raapittiin paistunut kuori hänen jaloistaan ja hänen ruumistaan poltettiin kekäleillä. Hänen vaimoaan rääkättiin ja hänen kaksi tytärtään vietiin pois.

Euroopassa lienee nykyisin harvoja kansoja, jos yleensä ainoatakaan, joka olisi tyhjentänyt niin kammottavan ja pohjattoman kärsimysten kalkin kuin se epäinhimillisten kärsimysten ja kansallisonnettomuuksien sarja, joka alkoi Ison nälän ajalla 1694 ja päättyi noin kolme vuosikymmentä myöhemmin Ison vihan jälkeen Uudenkaupungin rauhaan 1721.

Voidaan kysyä: mikä oli Kaikkivaltiaan tarkoitus lähettäessään kansaraukallemme tällaisen kansallisonnettomuuksien sarjan? Siihen on vain yksi vastaus: Herra rankaisi ensi sijassa kylmän, kuolleen ja vihamielisen oikeaoppisuuden kannalla olevaa papistoa, joka ei kyennyt ruokkimaan laumaa, ei itse lähtenyt eikä tahtonut viedä kansaa parannuksen ja elävän uskon tielle. Samalla hän murskasi Ruotsi-Suomen suurvalta-aseman, jotta jäljelle jäisi "nöyrä ja halpa kansa, joka turvaa Herran nimeen." (Sef. 3: 12).

Ja huutavan ääninä ja puhetorvinaan Herra käyttää näitä kahta jämerää jumalanmiestä: Lauri Ulstadiusta ja Pietari Schaeferiä, joiden sanoissa kuulemme Vanhan Testamentin profeettain mahtavat ja henkivoimaiset poljennot ja menettelytavoissa heidän tinkimättömän lujat otteensa, ja joiden koko julkinen vaikutus on järkyttävää tuskain tietä, via dolorosaa, tuskallinen ja pitkäaikainen veretön marttyyrius. Mutta samoin kuin eräät kirjaprofeetat esiintyvät jo ihanan messiaanisen valtakunnan ja helluntain tulkkeina, samoin tehostavat heidän suomalaiset hengenheimolaisensa sitä seikkaa, että pappien tulee olla eläviä paimenia ja heillä tulee olla Pyhä Henki.

Jaakko ja Eerik Ericksson

Ulstadiuksen ja Schaeferin aloittaman uskonnollisen herätysliikkeen jatkajina ja kehittäjinä on mainittava kornetti Jaakko Ericksson ja hänen veljensä kersantti Eerik Ericksson Kälviältä, jossa heidän isänsä oli ollut kirkkoherrana ja jonne he palasivat Ruotsista vanhemman veljen otettua eron sotapalveluksesta 1723. Liikkeen, jonka leviäminen oli yleensä varovaista, leviämisalueena oli Keski-Pohjanmaa, lähinnä Pietarsaari, Kokkola, Uusikaarlepyy, Vöyri ja Laihia. Sen tarkoitus oli yhtä ylevä kuin se oli vaikea toteuttaa silloisissa oloissa: uuden ja puhtaan raamatullisen seurakunnan perustaminen, joka seurakunta olisi kauttaaltaan välittömän Jumalan Hengen vaikutuksen kannattama ja ohjaama apostolisen seurakunnan esikuvan mukaan. Ne hapuilevat yritykset, joita aikaisemmin mainitut tienraivaajat ja Huutavan äänet olivat tehneet, saivat näiden veljeksien kautta kiinteän raamatullisen muodon.

Molemmat veljekset olivat hurskaita, siveellisesti lujia ja vakiintuneita miehiä, jotka nuoruudessaan olivat lukeneet Lutherin, Arndtin, Chemnitzin ja Scriverin kirjoja. Myöhemmin he tutustuivat saksalaisen filosofi Böhmen teoksiin. Tämän kautta heidän kristillisyytensä syventyi ja hengellistyi. Sittemmin he tutustuivat pietismin, syvän saksalaisen hurskauselämän edustajiin Speneriin ja Franckeen. Uuden lisän toivat tutustuminen Schaeferin aatteisiin ja raamatulliseen pohjaan nojautuvan kirkkohistorijoitsija Gottfried Arnoldin kirjoihin. Kristityn tunnustajan rohkeudella ja vääjäämättömällä johdonmukaisuudella he heittivät yli laidan silloisen kylmän ja kuolleen kirkollisen oikeaoppisuuden. Ja Pohjanmaan vapautta rakastavan kansan keskuuteen he pystyttivät silloisissa oloissa todelliselta kummitukselta näyttävän raamatullisen seurakunta-aatteen ja uskonvapauden lipun.

Mutta ei tee vanha maaemo montaa kierrosta päivän kultaisen kerän ympäri, kun nämä jalot veljekset ja Jeesuksen Kristuksen sotamiehet saavat huomata, miten vainon tuulet alkavat puhaltaa kytösavun aukeitten maassa. Piispankäräjillä Kälviällä 1725 ja kihlakunnanoikeudessa seuraavana vuonna he saavat tuntea käytännössä, miten käärmeen siemen vainoo vaimon siementä. Syytökset koskivat pääasiassa kolmea seikkaa: kirkossakäyntiä, kastetta ja ehtoollista.

Mitä ensinnäkin kirkossäkäyntiin tulee, olivat Erickssonit sitä mieltä, etteivät he voi alistua sellaiseen uskonnolliseen jumalanpalvelukseen ja muihin menoihin, jotka eivät ole apostolien ja ensiajan kristittyjen käytännön mukaisia. He tahtoivat seurata Jumalan sanaa ja sen totuutta poikkeamatta siitä missään suhteessa, lisäämättä tahi ottamatta mitään pois.

Kasteeseen nähden he eivät hyväksyneet käytännössä olevaa pahojen henkien karkoitusta ja manaamista yhtä vähän kuin lapsikastetta.

Ehtoolliseen nähden Erickssonit eivät voineet hyväksyä kirkollista käytäntöä, koskapa ehtoollista ei jaeta siinä järjestyksessä ja sillä tavalla kuin Kristus itse on sen säätänyt ja kuin sitä käytettiin alkuaikoina; ei liioin sitä, että sille päästetään sekä arvolliset että arvottomat, sekä että sitä jakavat sopimattomat henkilöt. Sen yhteydessä käytettyä rippiä he eivät myöskään hyväksy sen ohella sattuvien väärinkäytösten vuoksi.

Taivasten valtakunnan avaimet kuuluvat koko oikealle seurakunnalle eikä suinkaan erikoisesti papistolle, vielä vähemmän kenellekään jumalattomalle.

Esivallalla ei ole oikeutta harjoittaa minkäänlaista pakkoa tahi väkivaltaa omantunnon asioissa, koskapa uskonto, jos se on totista, on sisällistä vakaumusta, joka ihmisessä syntyy Jumalasta ja Hänen palveluksestaan. Ja yksin Jumala, joka kääntää ihmisten sydämet, on sen Herra ja Hallitsija. Siksi tuleekin vallita vapaa uskonnonharjoitus.

He uskovat eräiden kirkkoisien ja jumaluusoppineiden tavoin – kuten nykyisin koko elävä ja valvova Jumalan seurakunta – hengelliseen valtakuntaan sellaisena kuin se esitetään Ilmestyskirjassa, varsinkin sen 20. luvussa, jolloin pyhät elävät ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta ennen viimeistä tuomiota.

Rukous tapahtuu voimallisimmin ilman sanoja. Ja kaikki, mitä sanoilla rukoillaan, sisältyy Isä meitään. He tekevät eroituksen sisällisen ja ulkonaisen rukouksen välillä. Edellinen tapahtuu sisällisten ja uskollisten huokausten muodossa sydämessä; jälkimmäinen suulla ja sanoilla. Ellei sydän ole mukana ulkonaisessa rukouksessa, ei sillä ole mitään voimaa.

Saarnaajilla tulee olla yliluonnollinen valaistus ja kutsumus. Siksi he hylkäävät yliopistot, koulut ja tieteet.

Totisesta jumalanpalveluksesta he opettavat: missä kaksi tahi kolme on kokoontunut, ja heidän keskuudessaan on joku, jolla on Jumalan rakkauden voima, sovituksen sana tahi hehkuvan rakkauden sytyttävä liekki, siinä kokoontukaa ja odottakaa; sillä sama voima voi olla vaikuttamassa ja liikuttaa teitä taivaallisena tahi jumalallisena hapatuksena sekä muuttaa kaltaisekseen. Tällainen pyhäin yhteys "on suuresti eroitettu tekoseurakunnasta, missä ihmiset omassa tahdossaan ja haluissaan, ilman Jumalan rakkauden voimaa ja Pyhän Hengen valoa ja voitelua, kokoontuvat; tuollainen omatahtoinen tekoseurakunta ei ole mikään todellinen evankelinen kirkko; ja tuollaiset omatahtoiset, itseoppineet paimenet ja opettajat, jotka eivät koskaan ole olleet helluntaikoulussa, eivät ole mitään totuuden lähettejä."

Erickssonin veljesten ja toisten vapaitten uskovaisten juttu joutui vihdoin Turun hovioikeuteen, joka antoi päätöksensä toukokuun 4. p:nä 1733. Tuomion perustelut ja itse tuomio antavat raskaan ja synkän kuvan siitä omantunnonpakosta ja henkisestä sorrosta ja väkivallasta, joka silloin vallitsi maamme luterilaisessa kirkossa.

Annetun päätöksen mukaan Erickssonin veljekset ja Elias Cygnell, tunnettu vapaitten uskovaisten johtaja, josta pari sanaa myöhemmin, tuomittiin "maasta karkoittamisen kautta eroitettaviksi valtakunnasta sekä kaikesta siellä omistettavasta edun ja oikeuden nauttimisesta", "ellei heitä jonkun määräajan kuluessa voida palauttaa harhaan menneistä mielipiteistään oikealle tielle jälleen".

Erickssonit muuttivat nyt Tukholmaan seuraamaan läheltä asian kehitystä korkeimmassa asteessa. Siellä he kirjelmällä toukokuun 19. p:ltä 1734 anovat Kunink. Majesteetilta, että he saisivat lähteä vapaaehtoiseen maanpakoon. Mainittu anomuskirjelmä, josta soivat verettömän marttyyriuden juhlalliset ja vakavat säveleet, kuuluu seuraavasti:

    "Kaikkeinalamaisin anomus.

    "Syvimmällä alamaisella kunnioituksella tunnustetaan kaikki
    se kuninkaallinen armo, jota Teidän Majesteettinne on aina
    osoittanut allekirjoittaneille niin hyvin yleensä kuin erikseen
    tässä kymmenettä vuotta kestävässä ja Suomen papiston meitä
    vastaan nostamassa jutussa samoin kuin siinä, että armosta
    on sallittu meidän silmäillä läpi Turun kunink. hovioikeuden
    alamainen mietintö koskeva papiston meitä syyttäviä vaikeita
    rikkomuksia, joissa kuitenkin uskon ja omantunnon asioissa
    Ap. t. 4: 9, 10; 5: 29 ja 2 Joh. 9. jakeen mukaan tulee aina
    totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä; ja kärsivällisesti,
    armon kautta, olemme kärsineet, mitä Herra on sallinut meille
    todistukseksi tapahtua, emmekä ole pienimmässäkään määrässä
    poikenneet Jumalan sanassa ilmoitetusta tahdosta ja Kristuksen
    puhtaasta ja totisesta opista, vaan olemme päättäneet Jumalan
    armosta sen mukaan yhä edelleenkin elää ja ohjata vaelluksemme.
    Ja allekirjoittaneet ovat samoin vaadittaessa kaikkialla antaneet
    puhtaan ja väärentämättömän opin ja tunnustuksen itsestään, niin
    että meidän omantunnon asiastamme, jota aluksi rakkauden vuoksi
    on kannettu sydämellä, mutta josta kysyttäessä ei ole vaiettu,
    vaan omantunnon vuoksi kaikissa asianomaisissa paikoissa tehty
    selkoa (Vert. 1 Piet. 3:13, 17; Matt. 10:32, 33; Mark. 8:34 ss.).
    Myös on jo kaikin tavoin köyhdytty, uuvuttu sekä kadotettu kaikki
    ajallinen tahi katoavainen omaisuus; meidän mahtavat syyttäjämme
    taasen, mikäli meille on tunnettua, kokonaisen säädyn jäseninä
    valtakunnassa, ovat erinäisissä tilaisuuksissa ottaneet osaa
    hallitukseen.

    "Allekirjoittaneet ovat myös Jeesuksen kärsivällisessä ja
    osaaottavassa rakkaudessa velvolliset aina osoittamaan
    rakastettavaa kärsivällisyyttä mainittuja syyttäjiä kohtaan,
    joilla meitä kohtaan ei ole ollut eikä vieläkään ole sääliä.

    "Siis ja koska kunink. hovioikeuden mietintö, jonka täytyy olla
    perustettu lakiin ja kuninkaallisiin asetuksiin, kuitenkin päätyy
    siihen, että allekirjoittaneista täytyy tulla maanpakolaisia,
    josta tuskin meitä, katsoen hallituksen poliittisiin
    olosuhteisiin, ei voitane vapauttaa, jotta voisimme täällä
    nauttia ja käyttää hyväksemme kirjoituksissamme tarkoitettua ja
    kaivattua vapautta uskon asioissa; sentähden ja jotta, mikäli
    meistä riippuu, armottomilta syyttäjiltämme riistettäisiin kaikki
    uudistuvat tilaisuudet tehdä syntiä meihin nähden tahi herättää
    vielä raskaamman edesvastuun sekä sitä suuremman ja nopeamman
    tuomion. (Vert. Valit. 4:12, 13); siksi me olemme, Jumalan
    armosta, viitaten Matt. 10: 23; 5: 39; 1 Tess. 5: 15; Room. 12:
    17, 21; 14: 17, 18, valmiit mahdollisimman pian joutumaan tähän
    kärsimykseen totuuden tähden.

    "Ja kaiken tämän vuoksi anomme sentähden alamaisesti Teidän
    Kunink. Majesteetiltanne lupaa ja matkapassia, jotta yhdessä
    köyhien perheittemme ja omaistemme kanssa saisimme heti lähteä
    valtakunnasta.

    "Odottaen armollista suostumusta, olemme alamaisessa
    kuuliaisuudessa ja nöyryydessä kestäneet

    Kaikkeinarmollisimman Kuninkaamme Teidän

    Kunink. Majesteettinne kaikkeinalamaisimmat palvelijat ja
    alamaiset Jaakko ja Eerik Ericksson.

    Tukholma, maaliskuun 19. p:nä 1734."

Heinäkuun 19. p:nä 1734 Erickssonit lähtivät Tukholmasta Kööpenhaminaan jättäen maallisen isänmaansa etsiessään taivaallista. Heitä seurasi suuri joukko ystäviä, niin että koko seurue käsitti 62 henkeä. Heidän joukossaan ansaitsee aivan erikoisen merkinnän entinen nimismies Elias Cygnell, joka oli vapaan evankeliumin vankimpia ja lujimpia tukipylväitä, hyvä mies, jonka raamatullisen uskonvakaumuksen kristallisoitunut puhtaus ja kirkkaus sekä henkisten näköalojen tavaton laajuus ei voi olla herättämättä mitä suurinta kunnioitusta ja ihailua. Samoin hänen mieskohtainen rohkeutensa ja pelottomuutensa totuuden julistamisessa palauttaa eräissä tilanteissa mieleen Israelin henkivoimaisen tuliprofeetan esiintymisen Karmelilla Baalin pappien edessä. Tekisi mielemme sanoa olevan suureksi kunniaksi Suomen vapaille uskovaisille, että heillä on sellaisia uskon kantaisiä.

Cygnellin rinnalla on mainittava Oulun postimestari Johan Wacklin, myös totuuden patsas ja uskon levittäjä, vaikkei hän seurannutkaan veljiään vieraisiin maihin. Sensijaan lähtivät matkalle suomalainen pappi Johan Kranck, joka tuli Ruotsista, sekä entinen luutnantti Cedersparre, porvari A. Kärman ja monta muuta, useimmat perheineen.

Maanpakolaisten tie oli tuskain tietä ja vaellusta kuoleman varjon laaksossa. Usein saivat he vieraissa maissa, kuten Kööpenhaminassa, tuntea olevansa yhtä yksinäisiä ja väärinymmärrettyjä kuin kotimaassakin. Vain siinä oli ero, ettei heitä vainottu lain voimalla ja pakkotoimenpiteillä. Matka kulki ensin Tanskaan, sieltä Saksaan ja Hollantiin, mistä useimmat pyhiinvaeltajat palasivat kotimaahan levittäen täällä kärsimysten kirkastamina ja kokemuksien rikastuttamina vapaata valtakunnan evankeliumia, joka nyt alkoi juurtua ja kantaa hedelmää aivan erikoisessa määrässä.

Juho Ollila ja Jaakko Kärmäki

Laihian herätys.

Erickssonien toiminnalle oli ominaista hiljainen pidättyväisyys. He eivät tavoitelleet suuria kansanjoukkoja, vaan keskittivät toimintansa ahtaaseen valiopiiriin. Tähän pakotti heitä osittain myös 1726-vuoden konventikkeli-plakaatti, joka asetti esteitä hartauskokousten pidolle. Mutta toisenlainen oli tilanne Laihian herätyksessä.

Laihialla ja sen naapuriseurakunnissa oli Ison vihan jälkeen puhjennut uskonnollinen herätys, suurin, mitä siihen asti oli Suomessa nähty. Siellä alkoivat kansan syvät rivit ensi kerran maassamme liikahdella Kristusta kohti.

V. 1722, Uudenkaupungin rauhaa seuraavana vuonna, joutui Laihialla

kääntymykseen talollinen Juho Ollila. Hän tuli koviin omantunnon tuskiin, mutta sai pian rauhan ja ilon sydämeensä, samoinkuin tyttärensäkin. Pian alkoi liike levitä. Ensin tuli kääntymykseen Ollilan poika Gabriel ja vähän myöhemmin talollinen Jaakko Kärmäki, josta myöhemmin tuli varsinainen herätyksen johtaja. Uskonnollista opetusta ja, kasvatusta he saivat kappalaiseltaan Isr. Reiniukselta, joka oli herännyt pappi ja tunnon tarkka sielunpaimen. Herätyksiä tapahtui myös muissa seurakunnissa Etelä-Pohjanmaalla, ja samalla alkoi siinä näkyä yliluonnollisia ilmiöitä: heränneet naiset menivät tainnoksiin ja joutuivat horrostilaan.

Edellämainittu kappalainen Reinius antaa hovioikeuden määräämässä kirjeessään Kunink. Majesteetille joulukuun 22. p:ltä 1740 seuraavan kuvauksen Ollilan ja hänen tyttärensä kääntymisestä:

"Vuonna 1722 kesällä, kun minä olin vielä nuori ylioppilas, joutui Gabriel Ollilan isä Juho Eskelinpoika, joka silloin oli noin 60-vuotias, vaikeaan ja epätoivoiseen tilaan, niin että hän tahtoi jo hirttäytyä; ja näissä vaikeissa ahdistuksissa ja epäilyksissä syntien anteeksisaamisen vuoksi hän oli tuskissa läpi koko vuoden aivan lohduttomana. 1723 keväällä paaston aikana hänen tyttärensä, nimeltä Susanna, ollessaan itse Herran pyhällä ehtoollisella, huomasi itsessään niin suloisen makeuden yhteydestään Vapahtajan kanssa, että hän ilosta ja rakkaudesta tahtoi vaipua maahan, joka rakkauden tunne hänessä kesti koko viikon, niin että hän joutui horrostilaan ja moniin ihmeellisiin liikkeisiin ja puheisiin, jotka kuitenkin kaikki muutaman viikon kuluttua hiljentyivät, jonka jälkeen mainittu neitsyt tähän päivään asti on viettänyt jumalista elämää, mutta on myös jättänyt seurakunnan ja ollut palveluksessa Vaasan kaupungissa."

Nyt alkoivat viranomaisten vainotoimenpiteet. Syytettyjä kuulusteltiin ensin rovastinkäräjillä ja sitten tutkittiin heitä Erickssonien jutun yhteydessä Kokkolan käräjillä 1732. Myös Reiniusta syytettiin vääräoppisuudesta, mutta hänen puolustelunsa otettiin huomioon, niin että hän sai pitää virkansa.

Heränneet sensijaan vieraantuivat yhä enemmän ja enemmän kirkosta ja myös Reiniuksesta sekä liittyivät muihin vapaisiin uskovaisiin omaksuen raamatullisen kannan seurakunta-, kaste- ja ehtoolliskysymyksissä. Käytännössä he luopuivat kirkosta mahdollisimman jyrkästi: lapsia ei viety kasteelle. Niinpä Kärmäenkin lapsi kastettiin vasta kuninkaan käskystä vastoin vanhempain tahtoa. Itse he myös hautasivat kuolleensa.

Erittäin suuri vaikutus Laihian uskovaisiin oli Tukholman Skeppsholman seurakunnan kirkkoherralla Erik Tollstadiuksella, joka oli syntynyt kirkkoherran poikana Tukholmassa 1693. Hän oli herätyssaarnaaja, sielunhoitaja ja ihmisystävä Jumalan armosta. Hänen kirkkonsa oli vuosikymmeniä Tukholman hengellisen elämän keskus, sen herätyksen liesi. Häntä on sanottu Ruotsin "Franckeksi", ja samoin kuin tuo hänen suuri saksalainen esikuvansa ja hengellinen sukulaisensa, oli hänkin hehkuva sielu, aina valmis saarnaamaan sekä hyvin käytännöllinen kristitty harjoittaen varsin laajaa sielunhoitotyötä. Francken tavoin hän perusti koulun ja piti huolta köyhistä ja sairaista. "Saarnaajana hän on Ruotsin merkillisimpiä. Tuskin kukaan ennen häntä on puhunut niin suoraan sydämestä, niin välittömästi mielialan vallassa. Mahtavasti hän voi vaikuttaa kuulijoihin. 'Milloin aukenivat helvetin portit', eräs heistä kirjoittaa, 'milloin seurasi sulattavinta evankeliumia' ja 'rukouksessa vuoti hänen sydämensä verta'." – Hänen saarnansa olivat alku-aikoina lainomaisia, mutta jouduttuaan 1727 paikkeilla kosketuksiin saksalaisen jumaluusoppineen ja lääkärin Johann Dippelin kanssa hän sai tältä evankelisia vaikutteita ja uuden herätyksen Jumalan rakkaudessa.

Tollstadius sai kärsiä jonkun verran vainoa viranomaisten taholta, mutta pysyi kuitenkin valtiokirkon pappina. Tämän mahtavan ja henkivoimaisen herätyssaarnaajan julistus levisi myös Pohjanmaan heränneen kansan keskuuteen kirjallisuuden välityksellä. Samoin oli myös Dippelillä vaikutusta eri muodoissa, vaikkei sen rakentavaa puolta voida mitenkään verrata Tollstadiuksen ja Sven Rosénin vaikutukseen.

Heränneet saivat kärsiä paljon ja monenlaista vainoa uskonsa vuoksi usein tapahtuvien kuulustelujen ja oikeudenkäyntien tähden. Tämän kohteeksi joutui erikoisesti Jaakko Kärmäki. Hän oli perin nöyrä kristitty, mutta samalla suoraselkäinen ja tunnustukselleen uskollinen totuuden julistaja, joka vaimoineen vietiin 1760 Turun kuritushuoneeseen. Hänen uskollinen osatoverinsa vaivassa ja ahdistuksessa, Juho Ollila, oli jo siirtynyt pyhien lepoon kunnian ja kirkkauden maahan. Reinius antaa Kärmäestä seuraavan kuvan:

"Mitä Jaakko Kärmäkeen tulee, on hän ollut talonpoikana kappalaistilallani Kärmäessä sitten vuoden 1727. Tämä mies heräsi myös Jumalan armon kautta noin 1729, ja joutui voimakkaaseen parannuksen tekoon ja kiusauksiin, jotka hän jonkun ajan kuluttua voitti; ja sitten suurimmalla ahkeruudella ja hartaudella ja sydämellisellä tyytyväisyydellä nautti monta vuotta autuuden välikappaleita sekä harjoitti tuttavallista seurustelua Gabriel Ollilan kanssa. Miehen kautta on vaimo herätetty autuuden tielle ja luonnollisesti seurannut häntä ja muita eroitukseen."

Laihian papisto koetti opetuksen ja esirukouksien kautta kirkossa saada "separatistit" palaamaan erehdyksestään suuren kirkon autuutta antavaan helmaan. Kun siinä ei onnistuttu, lähetti tuomiokapituli sikäläisille uskovaisille 23 kysymystä, jotta he, vastaamalla niihin, selittäisivät uskonnollisen kantansa. Asianomaiset vastasivat niihin viitaten seurakuntaan nähden Hepr. 12: 22-23 ja 10: 19-20. Lisäksi Kärmäki lähetti erikoisen tunnustuksen, jossa hän sanoo: "Hiljaisuudes toivotan minä korkiallen esivallallen armoa ja siunausta korkeudesta. –

"(Että) minä olen nyt sen rohkeuden saanut minun heikos tilasani korkiallen esivallallen tiettäväksi tehdä, suures nöyryydes ja aivan halvas yksinkertaisuudes, minun oman yksinkertaisen puheeni kautta, juuri minun sydämeni luoten (luonnon) eli sisällisen minun sieluni tilan, jota tekemähän minun omatuntoni on niin kovin vaatinut ja pakottanut, etten minä ole tainnut millään tavalla päästä sen (siitä). –

"Mutta se, että minä olen vaikennut ja en kohdastansa ulospuhunut, on minun tuntoni tullut suureen levottomuuteen, etten minä ole siitä millään tavalla pääsnyt, mutta on täytynyt korkiallen kuninkaallisellen hovirätillen itse tietää antaa minun tilani ja uskoni perustuksen. Minun vai olemiseeni on minulla monelaiset syyt. Rukoilen minä suures nöyryydes, että korkia esivalta katsois kärsiväisesti meidän yksinkertaisten asian päälle ainoastansa meidän Jesuksen kärsiväisyyden tähden. Ensist niin minä taidan sanoa yhdestä vilpittömästä sydämestä sen, että minä pidän kaikki Jumalan armon väli-kappaleet sangen korkiana: niin muodoin kuin ne siltä pyhältä ja viisahalta Jumalalta ja meidän rakkahalta Jesukseltam jätetyt ovat, niin ovat ne täynnäns voimaa ja vaikutusta ja hedelmiä hänen oman lupauksensa jälkihin, Mark. 16 v. 13, kaikille kuin uskovat. Mutta siihen siahan kuin ne olit niin hedelmälliset ja niisä oli täydellinen voima ja vaikutus, niin ei nyt löydy muuta kuin yksi ulkonainen vaatimus ja niiden perähän kuvaileminen ja niinkuin epäjumalanpalvelus; koska ne ulkonaisesti tehdähän tavan jälkeen, papilta siihen vaaditut, niin on se yksi suruttomuuden peitet, siihen turvata, mitä ihminen ulkonaisesti tekee, ja peitellä itsensä sillä, ja Jumalan armon ja Christuksen ansion itsellens väärin omistaa, jonka kyllä yhteinen koittelemus osottaa; jos me panemma Jumalan sanan ojennusnuoran ja tämän aikaisen christillisyyden ylhäällä pitämiseen yhden korvan, niin jokahisen Jesuksen hengeltä valaistun täytyy murheen kanssa tunnustaa, että se on kaukana pois tieltä, ja nähdä, ettei se ole kylmä, eikä palava, mutta on pensiä ja ulkokullaisuudes: sentähden minä mahdan karttaa, sillä Herra on sen kuitenki ulos oksentava hänen suustans. Ilm. k. 3 v. 16." –

Senjälkeen hän tekee yksityiskohtaisesti selkoa suhteestaan kirkon jumalanpalvelukseen, ehtoolliseen ja kasteeseen.

1850-luvun lopulla nostettiin Laihian uskovaisia vastaan oikeusjuttu, jolloin monet vapautettiin, mutta Kärmäki ja hänen vaimonsa lähetettiin Turun kuritushuoneeseen syyskuun 17. p:nä 1760. Turun hovioikeus lausuu tuomion perusteluissa: Mutta mitä tulee muihin, jotka eivät ole antaneet ojentaa itseään, ja ennen kaikkea talolliseen Kärmäen kappalaisen virkatalolla Jaakko Jaakonpoikaan ja tämän vaimoon Liisa Antintyttäreen Laihian pitäjästä; niin, koska Jaakko Jaakonpoika ei ole sallinut taivuttaa itseään ottamaan osaa yleiseen jumalanpalvelukseen tahi käyttämään armovälikappaleita, eikä myöskään ole antanut kastaa lapsiaan eikä liioin, kun joku niistä on kuollut, ole hautauttanut niitä tavallisin menoin; hän on myös kasvattanut lapsensa samoihin erehdyksiin ja on sallinut toisten, samanlaisten harhaoppien saastuttamien henkilöiden pitää kokouksia talossaan ja muuta sellaista, jota kaikkea ei voida pitää muuna kuin väärän opin levittämisenä;–siis, ja tämän estämiseksi, hän, Jaakko Jaakonpoika, ja hänen vaimonsa olisi pantava Kruunupyyn pitäjän kruununtilalle."

Tämän tuomion kuningas muutti siten, että Kärmäen puolisot määrättiin lähetettäviksi Turun kuritushuoneeseen, missä heitä pidettiin noin kahdeksan vuotta ennenkuin heidät vapautettiin, ja silloinkin vain ehdollisesti.

Kustaa Gisselkors ja Katariina Asplund

Erickssonin veljeksien ja heidän lähimpien ystäviensä lähdettyä maanpakoon, Herra käyttää aseinaan vapaan kristillisyyden levittämisessä vänrikki Kustaa Gisselkorsia ja nimismies Nordmanin leskeä Katariina Asplundia. Heidän toimintansa kautta saa vapaa kristillisyys uutta vauhtia ja virkeyttä oltuaan lamassa pari vuotta.

Gisselkors oli tullut kääntymykseen Erickssonien kautta. Hänellä oli hyvä yleissivistys ja maailmankokemusta, jota paitsi hänen virka-asemansa tarjosi hänelle verrattain suuren toimintavapauden ja suojaa evankeliumin työssä. Asplund taas oli taipumattoman luja ja jäykkä luonne sekä väsymättömän innokas.

Uudelleen elpyvän liikkeen keskukseksi tuli Uusikaarlepyy, jonka rovasti Cajanus tammikuulla 1736 ilmiantoi Gisselkorsin ja Asplundin Turun tuomiokapitulille muka langenneina "johonkin harhakäsitykseen autuuden oikeasta perustuksesta ja välikappaleista." Tuomiokapituli määrää Uudenkaarlepyyn papiston "Jumalan pyhällä sanalla opettamaan ja vakauttamaan" ilmiannettuja. Kirjelmässään toukokuun 19. p:ltä Gisselkors "esittää monenmoista papiston oppia ja elämää vastaan ja antaa puolestaan selityksiä siihen nähden, mitä hänestä on ilmiannettu muka vääräoppisuutena, sekä muuta, mitä hän on esittänyt papiston ja erityisesti kirkkoherra Alanuksen suhteesta kapteeniin, jonka jälkeen hän sittemmin on ollut Herran ehtoollisella."

Kapteenilla tarkoitetaan tässä todennäköisesti sotakapteeni Kaarlo Yrjö Kustaa Forssia, joka oli syntynyt Taalainmaalla ja nähtävästi ollut vankina Venäjällä ja joka sittemmin toimi lohikalastamojen vuokraajana Kokemäellä. Hän oli hiljainen ja hurskas mies, mieltynyt näkyihin ja ilmestyksiin, asettuen hylkäävälle kannalle viisaustieteeseen ja viralliseen papistoon. Kuoli ylenmääräisen paastoamisen vuoksi syyskuun 16. p:nä 1725.

Mutta "separatismi", eriuskolaisuus, ei ota pysähtyäkseen. Pyhä tuli leviää yhä laajemmalle ja laajemmalle. Vöyrin papisto ilmoittaa heinäkuulla tuomiokapitulille, että nimismiehen poika J.R. Bullich on langennut separatismiin. Tuomiokapituli käskee neuvoa häntä "lempeydellä, kärsivällisyydellä ja hellävaraisuudella." Menestys on kuitenkin heikko. Bullich asettui yhä kiinteämpään yhteyteen vapaan kristillisyyden johtavien henkilöiden Gisselkorsin ja Asplundin kanssa oleskellen milloin Uudessakaarlepyyssä, milloin Vaasassa. Vapaitten uskovaisten parvi kasvaa. Siihen liittyy Asplundin kolme palvelijatarta ja Tukholmasta kotoisin oleva renki Samoin Pietarsaaren porvari Johan Michelsson, joka oli pysynyt poissa ehtoolliselta kolmatta vuotta, lausunut siitä halventavia sanoja ja harvoin käynyt kirkossa. Edelleen Pietarsaaren maaseurakuntaan kuuluva renki Matti Hansson ja Bullichin palvelijatar Maria Johansson.

Mutta Siionin ristiinnaulittu ja orjantappuroilla kruunattu Kuningas, joka risteili pelastuksen laivalla keskellä saatanan valtakuntaa maailman suurella valtamerellä, pelasti muitakin kalliisti ostamiaan sieluja laivaansa. Niinpä Uudenkaarlepyyn raatimies Olavi Claesberg liittyi vapaisiin uskovaisiin kesällä 1738. Hän oli erittäin innokas ja kyvykäs mies, joka taisteli eturivissä. Samana kesänä palasi Tukholmasta Asplundin vasta täysi-ikäiseksi tullut poika Eerik Nordman, joka mielipiteissään oli yhtä äitinsä kanssa.

Vainotoimenpiteet uskovaisia vastaan jatkuivat. Seurasi useita oikeudenkäyntejä, joihin emme kuitenkaan vielä tässä yhteydessä puutu. Sensijaan tarkastamme nyt liikkeen henkistä rakennetta.

Pohjanmaalla syntynyt vapaa herätys herätti tavatonta huomiota niin hyvin sen ystävissä kuin vihollisissakin. Pohdittiin vilkkaasti uskonnollisia kysymyksiä niin vapaitten uskovaisten kokouksissa kuin pappien puheissa saarnatuoleissa, papiston toimeenpanemissa tutkisteluissa ja tuomioistuinten edessä, pappeinkokouksissa ja yliopiston oppisaleissa. Julkaistiin väitöskirjoja ja muita kirjoituksia vapaista uskovaisista ja heitä vastaan. Mutta eivät totuuden puolustajatkaan olleet vaiti. Heistä on ensisijassa mainittava ruotsalainen uskonnollinen kirjailija ja johtaja Sven Rosén. Hän oli tulirintainen ja lämminsydäminen mies, uupumaton ja apostolisilla lahjoilla varustettu totuuden todistaja, "eräs 1700-luvun uskonnollisen murroskauden jaloimpia ja merkityksellisimpiä personallisuuksia". Ollen papin poika hän opiskeli Upsalassa, joutui varhain kosketuksiin heränneiden piirien kanssa liittyen niiden jyrkempään, vapaaseen suuntaan ja tullen sen johtajaksi. Hän tutki mystiikkaa koskevaa kirjallisuutta sekä parhaimpia ja tunnetuimpia hartauskirjailijoita. Heidän jyrkkä suhtautumisensa kirkkoon ja papistoon käy selville Rosénin kirjoittamasta "selityksestä koskeva sitä suurta eroa, joka on uskollisten jumalanpalveluksen ja suukristittyjen kirkonmenojen välillä". Tutustuminen Ulstadiukseen teki häneen syvän vaikutuksen ja oli tietenkin omiansa selventämään hänen uskonnollisen katsomuksensa periaatteita. Samoin vaikutti tutustuminen Dippelin kirjoihin. Ystäviensä neuvosta pakoili Rosén jonkun aikaa viranomaisia Riiassa ja Kööpenhaminassa. Palattuaan Tukholmaan hän tuli 1734 von Strokirchin perustaman Filadelfia-seurakunnan johtajaksi. Häntä vastaan alettiin pitkällinen oikeusjuttu, joka päättyi 1741 seurakunnan hajoamiseen ja hänen karkoittamiseensa maanpakoon. Hän lähti ensin Altonaan ja sieltä Lontooseen liittyen Veljesseurakuntaan ja toimien heidän lähettinään Pohjois-Amerikassa kuolemaansa asti 1750. Kuollessaan hän oli vain 42 vuoden ikäinen.

Rosén oli läheisessä yhteydessä Pohjanmaan vapaitten uskovaisten kanssa. Näyttääpä siltä, että hän olisi ollut siellä mieskohtaisestikin päättäen Pohjanmaan papiston anomuksesta valtiopäivillä 1741 "että tuomittaisiin Rosén, joka on ollut Pohjanmaalla toimivien separatistien johtaja ja että hänet paikallisen papiston pyynnöstä karkoitettaisiin". Rosénin kirjoittama on varmaankin myös ruotsinkielinen puolustuskirjoitus "Hyvässä mielessä tarkoitettuja huomautuksia Turun akatemiassa 1736 pidettyjen, eriuskolaisuutta koskevien väittelyiden johdosta tai eroamisesta luterilaisesta tahi muista kirkkokunnista". Tämän etevän puolustuskirjoituksen hän laati vastaukseksi Lapuan kirkkoherran Lithoviuksen vapaita uskovaisia vastaan kohdistamaan yliopistolliseen väitöskirjaan.

Tässä ansiokkaassa kirjasessa tarkastetaan ensin kirkon vanhurskauttamis-oppia ja huomautetaan, että sen mukaan "ihminen vanhurskautuksessa ei muka tule todellisesti vanhurskaaksi ja jumaliseksi", vaikka silloin juuri tapahtuu uudestisyntyminen. Samoin pyhitysoppia. Kirkko teroittaa tosin pyhitystä uskon hedelmänä, mutta se tapahtuu niin kylmäkiskoisella tavalla, "kuin ei olisi ainoastaan vähemmän tarpeellista, vaan vieläpä vaarallista pyrkiä ja tulla siihen tässä elämässä". Monen mielestä onkin sen tähden puhe kristityn täydellisyydestä pahinta harhaoppia. Täydellisyys ei ole siinä, ettei olisi kiusauksia ja vaikeuksia, vaan siinä, "että hän valvoo, rukoilee, kilvoittelee ja voittaa ne kaikki".

Oikeata sanan saarnaamista tuskin voidaan löytää kirkon seinien sisältä. Todellinen Jumalan sanan saarna on ainoastaan siellä, missä saarnaaja koko sydämestään on sopusoinnussa Pyhän Hengen kanssa, antaen sen vallata, täyttää ja hallita mielensä niin, "että mitä puhutaan, ei ole omia luonnoksia, mietiskelyjä ja tuumailuja, vaan Jumalan Hengen omaa valoa ja totuutta sielussa." Jumalan sanan saarna ei ole sidottu tunnuskirjoihin, eipä edes raamattuunkaan niin, ettei mitään uusia ilmoituksia tapahtuisi sellaisille uskovaisille, joissa Jumalan Henki asuu. Uudestisyntymättömän saarna ei hyödytä, vaan onpa se päinvastoin vahingollistakin. "Eikö se, joka omistaa raamatun, lue itse sitä järjestyksessään rukouksin Jumalan puoleen, joten hän pääsee kuulemasta sitä roskaa, mitä joka raamatunlauseen välissä ilmenee saarnassa ja pääsee joutumasta haltioihinsa tai ihastuksiinsa tai suutuksiinsa niiden löyhien selitysten tähden, joilla raamattua vääristellään nurjaan merkitykseen".

Kun kirkossa ei yleensä suvaita heränneitä, valistuneita ja innokkaita sanan saarnaajia, niin siellä tuskin on yhtään Jumalan lähettämää valistunutta totuuden puhujaa. Oikea Jumalan sana on lakannut siellä melkein kokonaan kuulumasta. "Lapsille, heikoille ja aloittelijoille voivat kaiketi ulkonaiset kuritusmestarit määrättyine sääntöineen ja kaavoineen olla hyödyllisiä jonkinlaiseksi kasvatukseksi ja kuritukseksi samoin kuin leviläinen laki ja Mooseksen ies olivat Vanhan Testamentin juutalaisille. Mutta miehille, jotka ovat tulleet Kristuksen luo sekä kuulleet ja tunteneet hiljaisuudessa Hänen lempeän ja suloisen äänensä sydämensä pohjassa ja tottuneet sisäisessä seurustelussaan hänen tapoihinsa, maneeriinsa ja lakeihinsa, sellaisille ei kai kukaan meidän aikanamme voine syyllä tekeytyä opetusmestariksi ja johtajaksi, eivätkä he liioin voi hyväksyä tai tunnustaa ketään ihmistä opetusmestarikseen paitsi heidän omaa Herraansa ja Mestariansa Jeesusta."

Kirkollista jumalanpalvelusta monine ulkonaisine menoineen hän pitää epäjumalanpalveluksena. Tässä suhteessa hän vetoaa tunnettuun hurskaaseen rostockilaiseen tohtori J. H. Mölleriin, joka sanoo luterilaisessa kirkossa palveltavan seuraavia epäjumalia: 1:ksi kastemaljaa eli kastetta, 2:ksi kirkkoa ja saarnatuolia, 3:ksi rippiä eli rippituolia ja 4:ksi alttaria eli alttarin sakramenttia.

Kirkollinen jumalanpalvelus on sidottu määrättyihin aikoihin, paikkoihin ja henkilöihin, joilla on yksinomainen oikeus opettaa ja saarnata ulkonaisten lakisäädösten mukaan. Toisin oli apostolien aikoina. Silloin ei opetus ja saarna ollut sidottu aikaan eikä paikkaan nähden, enempää kuin lakimääräysten mukaan asetettuun saarnavirkaankaan. Päin vastoin oli jokaisella kristityllä oikeus saarnata Hengen lahjojen ja voiman osoitusten mukaan. Näin ollen olisi jumalanpalvelus uusittava 1. Kor. 14. luvun mukaan.

Seurakunnallisesi on luterilaisella kirkolla Babelin ei-kristillisen seurakunnan tunnusmerkit. Sen keskuudessa vallitsee sama omantunnon pakko ja uskonvaino kuin paavillisessakin kirkossa, tuossa Julki-Babelissa. On vain muutamia hurskaita, mutta "koko tuo muu joukko elää joko pakanain tavoin tai niinkuin saastaiset, julmat ja raatelevat petoeläimet siveettömyydessä, vihassa ja julmuudessa, ja ne saavat uskollisina jäseninä synninpäästön ripissä ja lasketaan ehtoolliselle". Hurskaat ovat mitättömänä vähemmistönä, joka ei voi antaa leimaansa kirkolle seurakuntana. Väärin on puolustaa tätä Vapahtajan vertauksella vehnästä ja valhevehnästä, sillä pelto ei vertauksessa tarkoita seurakuntaa vaan maailmaa. Kirkolta puuttuvat siis kristillisen seurakunnan tuntomerkit: pyhyys ja ykseys.

Näin ollen sietää tarkistaa, ketkä ovat todella "separatisteja" ja separoituja, nekö, jotka uskonsa ja vakaumuksensa mukaan ovat eronneet kirkosta, sen epäjumalanpalveluksesta ja jumalattomasta joukosta voidakseen palvella Herraa hengessä ja totuudessa; vaiko nuo kirkon uskottomat jäsenet, jotka epäuskonsa vuoksi ovat eroitetut Kristuksesta. Kirjoittaja päättää esityksensä suorastaan klassillisella tavalla asiallisesti sitovaan ja muodollisesti hellään vetoomukseen:

"Ja tällainen separatismi varmasti tarvitsee auttamista ja parantamista, ei koulukuntariidoin tai tarpeettomin väittelyin, vaan jos on Kristuksen hellää sydämenlaatua ja osanottavaista mieltä, niin oltakoon sydämen herkkyydellä lakkaamatta päivin ja öin rukouksessa ja esirukouksessa Jumalan puoleen, että Hän suvaitsisi armahtaa niitä monia sieluja, jotka käyvät siellä ja täällä hajoitettuina ja siroitettuina niinkuin lampaat ilman paimenta, että ne ajoissa saataisiin vedetyiksi ja kootuiksi tuohon yhteen lammashuoneeseen Jeesuksen nimessä ja tuon yhden paimenen luo Joh. 10: 16, jotteivät ne joutuisi separoiduiksi ja eroitetuiksi Kristuksesta, kun tuo suuri separatismi eli eroittaminen tapahtuu viimeisenä päivänä, kun Jeesus on eroittava lampaat vuohista, vaikka ne ovat saattaneet usein ja monilla paikoin maailmaa kuulua kirkkokuntaan."

Jalosukuista verta uskonpuolustajana

Vapaaherratar Margaretha Charlotta Siegroth.

Kristuksen elävän seurakunnan kantajoukko ja enemmistö on kaikkina aikoina ollut köyhää ja ylenkatsottua väkeä. Syystä kyllä apostoli Jaakob kirjoittaa: "Eikö Jumala ole valinnut niitä, jotka maailman silmissä ovat köyhiä, olemaan rikkaita uskossa ja sen valtakunnan perillisiä, jonka hän on luvannut niille, jotka Häntä rakastavat?" Samoin suuri pakanain apostoli: "Sillä katsokaa, veljet, miten on kutsumisenne laita: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista; vaan mikä on mieletöntä maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään; ja mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on väkevää; ja mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi; sen, joka ei mitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on; jottei yksikään liha voisi kerskata Jumalan edessä."

Mutta Jumalan kiitos! Jumalan lasten joukossa on aina myös ollut inhimillisesti viisaita, mahtavia ja jalosukuisia. Niin oli alkuseurakunnan aikoina antiikin maailmassa, niin halki seurakunnan historian, niin myös meidän päivinämme ja meidänkin kansamme keskuudessa.

Rooman valtakunnassa kuoli marttyyreinä konsuleja, senaattoreja ja hoviherroja sekä jalosukuisia naisia, joilla oli oikeus kantaa arvonimeä clarissima. Niinpä kärsivät keisari Domitianuksen aikuisessa vainossa marttyyrikuoleman konsulit T. Flavius Clemens ja Manius Acilius Glabrio, jotka molemmat kuuluivat Rooman vanhimpiin ja arvossapidetyimpiin ylimyssukuihin. Edellisen puoliso Domitilla karkoitettiin maanpakoon Pontian saarelle Tyrrhenanmerellä. Ylhäinen marttyyri oli myös Aurelia Petronilla, keisari Vespasianuksen sedäntytär, muita mainitsematta.

Myös Suomen vapaat suvut ovat lahjoittaneet eräitä parhaimpia poikiaan ja tyttäriään ei vain kunniapaikoille suuren emäkirkon helmaan, vaan leirin ulkopuolelle kantamaan Kristuksen pilkkaa ja häväistystä. Mainitsemme vain muutaman edustavan ja esikuvallisen nimen.

Suomen Vapaakirkolla on kunnia lukea uranuurtajainsa joukkoon sellainen jalosukuinen mies kuin parooni

Constantin Boije af Gennäs

joka on ei vain ritari peloton ja moitteeton sukunsa puolesta, vaan ennenkaikkea lämmin ja palavahenkinen kristitty, uhrautuva ja jalo Jeesuksen Kristuksen sotamies, joka on suorittanut elämäntyönsä juoksuhaudoissa tulilinjoilla, Helsingin syvimmälle langenneen ja huonomaineisimman kansanaineksen keskuudessa niin vaatimattomissa paikoissa kuin entisessä "Kurjien kappelissa" Simonkadun varrella ja muissa siihen verrattavissa paikoissa ja huoneustoissa tahi sitten suoraan paheen pesissä ja kurjuuden luolissa.

Tulilinjoilla, aivan kirjaimellisesti, taisteli myös Pelastusarmeijan uranuurtaja Suomessa

Hedvig von Haartman,

jonka "elämä oli rikas taisteluista ja kärsimyksistä. Mutta hän sai myös kokea runsasta riemua: Kristukselle voitetut sielut ovat ihana armopalkka". Hänen ylipäällikkönsä, kenraali Bramwell Booth kirjoittaa hänen elämäkertansa alkulauseessa: "Tämän elämäkerran kohdetta minä olen aina muistava yhtenä niistä suloisimmista hengistä, joita koskaan olen oppinut tuntemaan."

Vielä kolmannenkin nimen mainitsemme, nimen, jota mainittaessa Suomen sidottujen maailma, "harmaat veljet" ja "sisaret", paljastavat päänsä kunnioituksesta ja hellästä, kiitollisesta rakkaudesta: neiti

Mathilda Wrede.

On sanottu arvovaltaiselta taholta (prof. Lindblom), että Pyhä Birgitta on Pohjolan suurin nainen. Ja se pitänee paikkansa, sillä niiden sanojen lausuja on Ruotsin kenties etevin mystiikan ja profeetallisen hengen ilmenemismuotojen erikoistuntija. Ja tosiasia on, että vain aniharvat kuninkaat – valtiomiehistä, oppineista ja kirjailijoista vieläkin harvemmat – ovat tuottaneet Ruotsin nimelle niin suurta, hyvin ansaittua ja pysyvää kunniaa, kuin tämä hento nainen, "tenera persona", Kristuksen morsian ja puhetorvi.

Mutta jos Pyhä Birgitta on Pohjolan suurin nainen, niin voitanee hyvällä syyllä sanoa, että vankien enkeli Mathilda Wrede on Pohjolan jaloin nainen. Tahi mitä on sanottava korkea-aateliin kuuluvasta naisesta, joka luopuu kaikesta elämässä aina hovin loistoon asti omistaakseen elämänsä koskemattomana ja kokonaan yhteiskunnan pahimmalle rikollisainekselle niissä kolkoissa ja pimeissä kammioissa, missä tuska ja epätoivo kannelta soittaa; sankarillisesta ja rohkeasta naisesta, joka aseettomana, rakkauden voimalla ja kaikkivallalla, riistää puukon raivostuneelta vangilta, joka uhkaa surmata vartijansa ja itsensä; paremmasta ja valoisammasta maailmasta kotoisin olevasta enkelistä, joka taittaa jalkansa Kakolan liukkailla portailla, mutta siitä huolimatta haavoitettuna enkelinä jatkaa jaloa rakkaudenpalvelustaan siihen asti, että vankilan iltakello ilmoittaa pyhien ja pahojen, hurskaiden ja häjyjen, päivätyön päättyneeksi...

Tämä jalo nainen ja Karitsan morsian kantoi myös verisen ja halveksitun Ylkänsä kihlasormusta, vaikkakin salaa: hän oli kastettu uskovaisten kasteella. Hän oli siis leirin ulkopuolella, vaikka hänen laaja ja rakastava sydämensä kuului kaikille.

Näillä nykypolveen kuuluneilla ja kuuluvilla jalosukuisilla kristityillä ja ristiinnaulitun seuraajilla on myös oman säätynsä edustaja Suomen vapaitten kristittyjen suurten uranuurtajain riveissä kaksi vuosisataa sitten: vapaaherratar

Margaretha Charlotta Siegroth.

Esitämme seuraavassa hänen vastauskirjelmänsä rovasti Colmodinille, – kirjelmän, josta eivät soinnahtele satakielen kaihoisat sävelet, vaan josta kalskahtaa uskon miekan läpitunkeva teräs.

    "Provastin Colmodin'in lähetyskirja friherrinna ja frouva
    Margaretha Charlotta Siegroth'ille.

    6 päiv. helmekuussa v. 1740.

    "Sitte on jo lähes kolme vuotta, jona en minä muista frouvan
    friherrinnan käyneen korkealla Herran ehtoollisella Näs'in
    seurakunnassa, eikä myös pitkään aikaan harjoittaneen yhteistä
    Jumalan palvelusta kirkossa. Minä olen myös erinomaisissa
    tiloissa antanut komministerin Bärgmannin kautta muistuttaa
    tästä asiasta, vaan en ole vielä muutosta havainnut. Ja niinkuin
    se ei ainoastansa ole vaariin otettava edesottaminen frouva
    friherrinnan oman personan puolesta vaan myös perään ajateltava
    esimerkki muulle seurakunnalle, niin rukoilen minä tietää saada,
    mikä syy senkaltaiseen poisolemiseen olla mahtaa, niinkuin,
    mihinkä frouva friherrinna tästä edes itsensä pitää eli perustaa
    tahtoo. Sillä minä toivon, että tämä rakkaudessa tehty muistutus
    ja kysymys rakkaudella myöski ylös otetaan, niinkuin minä myös
    kunnioittavaisimmalla tervehdyksellä pysyn, vapasukuisen frouvan
    friherrinnan nöyrin palvelia Colmodin.

    "Friherrinnan Margaretha Charlotta Siegroth'in vastaus,

    annettu maaliskuussa v. 1740.

    "Herra provastin kirjasta, sinä 6 päivänä helmikuussa hyvin
    saadusta näen minä hänen kysymyksensä, minkätähden minä en
    niin viriästi käy niin kutsutulla Herran ehtoollisella, elikkä
    harjoita sitä luultua Jumalan palvelusta? Johonka vastaan
    yksinkertaisuudessa, että ehtoollista, nimittäin niinkuin se
    täällä siltä yhteiseltä suruttomalta maailman joukolta ilman
    eroitusta nautitaan, en minä taida minäkään Herran ehtoollisena
    pitää, elikkä sitä siinä päälletarkoituksessa nautita, vaan pidän
    sitä varsin julkisena ja syntisenä ulkokullaisuutena, koska ne
    ympärileikkaamattomat ja jumalattomat maailman papit ulosjakavat
    yhteiselle kansalle leipää ja viinaa Jumalan pyhän nimen turhaan
    lausumisen alla, vahvistain heitä tähän erhetykseen, että
    he sen kautta ja kanssa taitavat tulla osallisiksi Jesuksen
    ruumiista ja verestä, ikänänsä kuin ne jumalattomat julkiset
    ja autuudestansa murheettomat maailman ihmiset, jotka vielä
    entisissä tavallisissa synneissänsä surutoinna, katumattomina
    elävät, taitaisivat osallisiksi tulla Herran pöydästä ja
    perkeleitten pöydästä ja juoda Herran kalkista ja perkeleitten
    kalkista I Kor. 10: 21 ja ikänänsä kuin se julkinen katumatoin
    ja parantamatoin jumalattomuus, joka alati ja joka paikassa
    heidän tykönänsä loistaa, taidettaisiin yhdistää Jumalan pelvon
    kanssa, ja uskovaisilla ja Jumalaa etsiväisillä olisi osa
    uskottomain ulkokullattuin kanssa, ja juuri kuin Christus ja
    belial, valkeus ja pimeys yhteen sopisi toisensa kanssa, joka
    on kaiketi mahdotoin sanoo apostoli 2 Kor. 6: 14, 15. Sentähden
    näkyy se minulle omaatuntoa rasittavaiseksi synniksi tehdä
    itsensä osalliseksi senkaltaisesta vahingollisesta ja syntisestä
    ulkokultaisuudesta, koska ihmiset niin joukoittain sivutaan ja
    maailman ulkokultaisilta papeilta suruttomuuteen vahvistetaan
    senkautta, että he heiltä ovat saaneet syntinsä anteeksi,
    ikänänsä kuin se kiukkuinen ja katkera uudestisyntymatöin ihminen
    taitaisi seisoa Christuksen siassa ja anteeksi antaa kansalle
    heidän syntinsä. Jonka minä kaikki valheeksi näen ja tunnen, jota
    ei minä taida kuulla. Senkaltainen pappi vakuuttaa heitä Jumalan
    armosta ja ystävyydestä, vaikka hän näkee, ettei he koskaan
    parannusta tee, eikä yhtäkään uskon ja parannuksen hedelmää
    loista heidän vaelluksestaan. Tämän tekevät papit ainoastansa
    erhetyksessänsä väki-joukon valheen päälle, koska he polvillansa
    makaavat ja valhetellen lupaavat, että he sen jälkeen tahtovat
    laata niistä synneistä, jotka he tahtovat heidän pappiensa heille
    anteeksi antamaan, vaikka pappi itse näkee vuosi vuodelta, että
    he valehtelevat. Pappi näkee, kuinka he keskenänsä riitelevät,
    vannovat, kiroilevat, juovat, spelaavat ja hulluttelevat, ja
    muutoin tavallisissa synneissä elävät sitte niinkuin ennenkin,
    he hänen kanssansa ja hän heidän kanssansa; yhtä hyvin hän
    antaa koko maailman joukolle ilman eroitusta ehtoollisen ja
    syntein anteeksi saamisen kolme ja neljä kertaa vuodessa.
    Niin on asiat Näs'in seurakunnassa, herra provasti. Jumala
    armahtakoon senkaltaista liikkeellä olevaista ja hallitsevaista
    ulkokullaisuutta, väärää oppia, erhetystä ja jumalatointa
    christillisyyttä. Herra provasti ajatelkoon itse perään, eikö
    niin ole.

    "Paavali sanoo Korintterein ehtoollisesta, ettei se niiden jo
    silloin sisälle joutunein väärin käytösten tähden ollut mikään
    Herran ehtoollinen. Minulla olisi useammat todistukset ja
    syyt, mutta jätän ne mainitsematta herra provastille, jollenka
    senkaltaiset totuuden perustukset ennen taitavat tutut olla,
    ja sen minulle myöten antaa, etten minä, koska täällä niin
    pahoin asiat on, taida sisälle tunkea itseni senkaltaiseen
    Jumalan sanaa vastaan sotivaiseen ulkokultaisuuteen ja
    ehtoollisen menoon. Herra provasti taitaisi löytää tykönänsä
    jotaki elämässänsä, joka kieltää minun heikon omantuntoni, että
    uskollisuudessa ja rakkauden yhdistyksessä sallia ripittää
    minua ja antaa ehtoollista, jota minä kuitenkin halajaisin
    saada uskolliselta, synnistä kääntyneeltä, Herralta sitä varten
    lähetetyltä ja voideltulta papilta, jolta olisi todistus siitä
    minun sydämessäni, että hän on, niinkuin hänen apostoli Paavalin
    neuvon jälkeen oleman pitäisi 1 Tim. 3: 2-6 ja Tit. 1: 7, 8,
    nimittäin nuhteettoman, ei röykkiän, ei tylyn, ei ilkeän voiton
    pyytäjän, ei riitaisen, ei ahneen, eikä äsken christityn, vaan
    raittiin, siveän, vierasten holhojan, hurskaan, pyhän ja puhtaan.
    Jos hänellä nämä tuntomerkit ovat, niin hän on Herran pappi ja
    ei lihallinen ja maallinen. Sitte minä taitaisin omantunnon
    rauhalla ja parannuksella hyödyttää itseni hänestä ja hänen
    saarnansa kuulla. Mutta koska ei he senkaltaiset ole, niin minun
    täytyy tunnustaa, että minä heidän puheestansa ja saarnastansa
    enemmän levottomaksi saatetaan, poiskäätään ja pahennetaan
    kuin parataan; sillä senkaltaisten maallisten, ylpeitten ja
    lihallisessa prameudessa ja herraudessa olevaisten pappien opetus
    ei tule Jumalalta Syr. 15:9, vaan on kokonansa synti Ps. 59: 13.
    Jonkatähden Vapahtaja varoittaa ystäviänsä kavahtamaan itsiänsä
    kirjanoppineitten ja fariseusten opetuksesta Matth. 16: 12, ja
    sanoi kaikkein kuulden: kavahtakaat itsiäänne kirjanoppineitten
    opetuksista, sanoen senkaltaisia maallisia pappeja kyykäärmeitten
    sikiöiksi, jotka ei ensinkään mitään hyvää puhua taida, koska he
    itse pahat ovat, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Ja Luuk.
    6: 39 kutsuu hän heitä sokioiksi sokiain taluttajiksi: jos sokia
    sokiaa taluttaa, eikö he molemmat hautaan lankee? Ja Pietari
    puhuu tällä tavoin heistä: 2 Piet. 2: 12-19, he ovat niinkuin
    järjettömät luontokappaleet, jotka pilkkaavat niitä, joita ei he
    ymmärrä j.n.e. Juudan epistolassa luemme v. 10-13, mutta nämä
    pilkkaavat niitä, joista ei he mitään tiedä j.n.e. Vapahtaja
    sanoo Joh. 10: 8 he ovat varkaat ja ryövärit, jotka ainoastansa
    ovat tulleet sieluja hukuttamaan, ja Joh. 8: 44, että he ovat
    isästä perkeleestä, ja Matth. 23: 17, että he ovat tyhmät ja
    sokiat, jotka ei suinkaan mitään hyvää opettaa taida, koska he
    Herran sanan hyljäävät Jer. 8:8, 9, 5, 11 ja Jer. 23 koko luku.
    Tästä taitaan nähdä, minkä kaltaiset ajatukset minulla on niistä
    lihallisista ja hengettömistä maailman papeista. Mutta jos tämä
    vääränä oppina ja erhetyksenä pidetään, niin pitää toinen Biblia
    edestuotaman ja tämä hyljättämän.

    "Kaikki tämä on nyt syy, jota herra provasti pyytää tietää,
    minkätähden minä eroitan itseni maailman joukosta, heidän
    pappeinsa ulkokullaisuudesta ja syntisestä yhteydensä
    ehtoollisesta ja muista niin kutsutuista yhteisistä Jumalan
    palveluksista, ja käännän itseni heistä minun paimeneni Jesuksen
    Christuksen tykö, joka on minun ainoa sieluni opettaja ja pappi.
    Ja vaikka en minä omantuntoni tähden nyt enää taida luottaa
    maallisihin pappeihin, enkä etsiä autuuttani heidän suustansa ja
    käsistänsä sokialla, epäjumalallisella ja yhteisellä tavalla,
    niin en minä kuitenkaan kuole, enkä huku johonkuhun sielun
    nälkään, niinkuin he luulevat. Sillä tämän sielun paimenen
    tykönä ei minulta mitään puutu. Hän virvoittaa minun sieluni
    ja johdatta minun oikialle tielle nimensä tähden Ps. 23: 3.
    Kaikkea tätä ei maalliset ja palkkapaimenet voi tehdä heidän
    niin kutsutuille lampaillensa, vaan menettelevät pahoin heidän
    kanssansa, johdattain heitä laihalle laitumelle. He viettelevät
    ja vietellään; vaan se hyvä paimen Jesus Christus pitää kyllä
    lupauksensa Hes. 34: 10, 11, joka näin kuuluu: minä tahdon vaatia
    minun laumani heidän käsistänsä ja temmata minun lampaani ulos
    heidän suustansa, ettei ne pidä oleman heidän ruokansa, ja tahdon
    itse pitää murheen lampaistani. Tämä paimen sekä tahtoo että
    taitaa minulle opettaa sen oikian Jumalan palveluksen, joka siinä
    seisoo, että pysyä rakkaudessa, pitää itsensä saastuttamatoinna
    maailmassa ja lakkaamatta rukoilla Jumalaa hengessä ja totuudessa.

    Ja mitä ehtoolliseen tulee, niin minä luotan Jesuksen korkiaan
    puheeseen itseni Joh. 6: 46, 47. Sillä hän yksinänsä taitaa
    ravita minun isovaisen sieluni, eikä yksikään muu ole se
    eläväksi tekevä leipä. Jos minä siitä syön, niin minun sieluni
    taitaa hengellisesti ja ijankaikkisesti elää, vaikka en minä
    sillä yhteisellä tavalla anna itseäni ravita ja ota taikauksen
    luottamisella pappein ehtoollista hänen käsistänsä. Vapahtaja
    puhuu ystäväin korkiasta ehtoollisesta Ilm.kirj. 3:20, katso,
    minä seison ovessa ja kolkutan; jos joku minun ääneni kuulee
    ja avaa oven, sen tykö tahdon minä mennä sisälle ja pitää
    ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani. Mutta,
    minun rakas herra provastini, minä tahdon uskollisuudessa
    sen sanoa, että Jumala on melkein avannut minun silmäni,
    niin että minä näen asian niin olevan kuin mainittu on,
    jonka herra provasti sen hänelle ennen joka paikassa taritun
    armon kautta kyllä on havainnut. Nyt on se raamatusta ja
    koettelemuksesta vastaan sanomatoin totuus, että niin pian kuin
    joku on saanut avoimet silmät ja ruvennut katsomaan, millä
    jalvoilla hän christillisyydensä seisoo, ja tahtonut vahvemman
    perustuksen päälle raketa autuudensa, kohta ovat tämän maailman
    konsistoriumit ja ylimmäiset senkaltaiset tutkineet ja pannaan
    panneet, niinkuin taitaan nähdä Joh. 16:2, 3. Ne ovat myös olleet
    Vapahtajan julmimmat viholliset, niinkuin ne alamaiset papitki,
    kuin nähdään Mark. 14:43, 45. Eikö se ollut ylimmäinen pappi,
    joka totuuden tähden niin paljon kiivastui, että hän reväisi
    rikki vaatteensaki? Matth. 26:65. Jumala varjelkoon, ettei herra
    provasti tulisi näiden kanssa yhdenkaltaiseksi vihassa Jesusta
    vastaan hänen jäsenissänsä.

    "Tämän olen minä tahtonut uskollisuudessa jättää herra
    provastille vastaukseksi, saadakseni nähdä, mikä veljellinen
    rakkaus hänellä on, niinkuin kirjassa kuuluu. Tahi, jos herra
    provasti on siinä ajatuksessa, että jättää minua armottomain
    ihmisten käsiin, sen jätän minä herra provastille, että elävän ja
    kaikkitietävän Jumalan edessä koetella. Minä pysyn alati minun
    omantuntoni ja Jumalan tahdon jälkeen hyvin kunnioitettavan ja
    korkiasti oppineen herra provastin j.n.e.

    Margaretha Charlotta Siegroth."

Kun herätyksen tuulet puhaltelevat myrskyn voimalla

Helluntaipiirteitä ekstatismissa (hurmosliikkeissä).

Tarkastellessamme helluntai-ilmiöitä Suomen suurissa herätysliikkeissä emme mitenkään voi asiallisilla syillä sivuuttaa sitä valtavaa Jumalan Hengen työtä, joka ilmenee n.s. ekstatismissa eli hurmosliikkeissä. Tähän tulee lisäksi toinenkin velvoittava näkökohta: helluntai-ilmiöihin kuuluvat eroittamattomasti näyt ja ilmestykset. Tämä käy yhtä selvästi esille profeetta Joelin ennustuksesta koskeva Hengen vuodatusta ja apostoli Pietarin viittauksesta siihen helluntaisaarnassaan kuin käytännöllisestä kokemuksesta meidän päivinämme.

Mainittu hyvin tunnettu Joelin kohta kuuluu: "Ja tapahtuu sen jälkeen, että minä vuodatan Henkeni kaiken lihan päälle; poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne näkevät unia ja nuorukaisenne näkyjä. Ja palvelijainkin ja palvelijattarien päälle minä niinä päivinä vuodatan Henkeni." (Joel 2:28-29).

Toisaalta taasen: missä Pyhän Hengen tuulet puhaltelevat myrskyn tavoin, tapahtuvat herätykset rajusti, usein suorastaan murskaavalla Hengen voimalla. Tätä taustaa vastaan tahdomme tarkastaa ekstatismia ja sen kolmea huomattavinta edustajaa meidän maassamme 1700-luvulla.

Ensimmäinen huomattava ekstatismin edustaja meidän maassamme on palvelijatar

Liisa Eerontytär

lähellä Uuttakaupunkia olevassa Uudenkirkon pitäjässä Santtion kylässä. Hänen kauttaan Herra lähetti rajun ja voimakkaan uskonnollisen herätyksen laajoille aloille Lounais-Suomessa.

Mainittu piikanen oli kesällä 1756 metsässä paimenessa lukien siellä aikansa kuluksi Dentin kirjaa "Totisen kääntymisen harjoitus". Hän luki sekavin tuntein kuvausta kadotettujen vaivasta ja piinasta. Yht'äkkiä hän tunsi merkillisen painostavaa väsymystä, pani pois kirjan ja asettui lepäämään. Ja nyt puuttui elävä Jumala tapausten kulkuun.

"Kun hän nyt oli torkkunut siinä muutaman hetken, heräsi hän siinä määrin kauhuissaan, että hän parkuen ja huutaen alkoi valittaa viheliäistä tilaansa. Niin, Jumalan kurituksen vitsa löi häntä niin ankarasti, että hän jätti laumansa, jota paimensi ja juoksi kotiin. Kotiin tullessaan hän parkui ja huusi yhtä kovalla äänellä sanoen kehdosta asti rikkoneensa kasteenliittonsa ja uskollisesti palvelleensa saatanaa, maailmaa ja turmeltunutta lihaansa ja vertaan, jonka vuoksi hän sanoi näkevänsä vihaisen ja kiivastuneen Jumalan, joka lain ankaruuden mukaan huusi hänelle pelkkää kirousta, ja tahtoi nyt syöstä hänet ammottavaan helvettiin, jota hän koko elinaikansa oli etsinyt, jossa hän myös luuli jo olevansa, ja ettei hänelle enää voinut tapahtua mitään armoa. Tämä huutaminen ei kuitenkaan pysähtynyt siihen, että hän niin korkealla äänellä voivotti ja valitti omaa tilaansa, vaan se ulottui myös muihin, joiden hän jokapäiväisessä elämässään tiesi ja näki elävän ja vaeltavan samanlaisissa kuolettavissa ja iankaikkisen rangaistuksen ansainneissa synneissä ja paheissa kuin hänkin.

"Jumalan armon kautta, joka ilman vähintäkään epäilystä oli aikaansaanut tämän tavattoman asiaintilan, joutui heti sen jälkeen samanlaiseen tilaan kaikki mainitun kylän asukkaat, niin ettei siellä kuulunut taloissa ja kartanoilla, pelloilla ja niityillä muuta kuin surkeata ja haikeata kirkumista, huutelemista, valittelemista ja parkumista heidän jumalattoman ja epäkristillisen elämänsä vuoksi."

Nyt jos koskaan olisi tarvittu oikeita paimenia ja sielunhoitajia, sillä "nämä näin heränneet tulivat kyyneltynein silmin, itkettynein poskin, kuihtunein kasvoin, surullisin ilmein, kumartunein päin ja ahdistetuin sydämin sielunhoitajiensa luo, joiden velvollisuudeksi he varsinaisesti katsoivat avun, tuen ja lääkkeen antamisen heidän vaikeaan syntisairauteensa ja haavoihinsa, jotka alkoivat yhä enemmän ja enemmän haista ja löyhkätä heidän hulluutensa vuoksi."

Toisin oli kuitenkin asian laita. Kirkkoherra Johan Gottlebenin, jonka kuvausta edellisessä olemme seuranneet, joka tuli saman pitäjän kirkkoherraksi neljä vuotta myöhemmin ja joka näyttää olleen hurskaasti herännyt pappi ja todellinen jumalanmies, täytyy valittaa:

"Mutta sensijaan, että heidän opettajainsa ja johtajainsa olisi tullut Jumalaa kiittäen halulla ja mielihyvällä vastaanottaa nämä Jumalan mielen mukaan autuudestaan huolissaan olevat sielut ja kalliin kutsumuksensa mukaisesti ohjata heitä kädestä pitäen sellaisissa olosuhteissa kaikkeen rakentavaan ja hyödylliseen, he pitivät heidän harrasta opetuksen etsintäänsä, miten he voisivat vapautua syntikuormastaan ja tulla sovitusuhrin Jeesuksen luo, eksytyksenä ja perkeleen oppina, sekä koettivat viedä ja johtaa heitä ankarien uhkausten j.m.s. kautta takaisin suruttomuuden rauhaan ja synnin uneen."

Jumalan kiitos, että naapuriseurakunnissa oli pappeja, "jotka Korkeimman tukemina johtivat ja opastivat heitä heidän oikean sielunlääkärinsä luo, Hänen, joka oli pelastanut heidät synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta; jonka jälkeen he myös saivat sisällisen sielunlevon, syntein anteeksisaamisen ja varmuuden lapsioikeudesta. Kun nämä hyvää tarkoittavat ihmiset olivat tulleet autuaalliseen yhteyteen Ylkänsä kanssa, oli heidän ainoana halunaan ja mielihyvänään tutkistella Jumalan sanaa, valvoa ja rukoilla, jonka vuoksi he aivan unohtivat pois kaikki maalliset ja meille tämän ajallisen elämän ylläpitoa varten välttämättömät työt ja toimitukset. Mutta pian he muuttuivat ja alkoivat jälleen tehdä työtä, kun heille sitä neuvottiin. Ja varsin merkillistä on, että näistä ihmisistä tuli sittemmin ahkerimmat ja uuraimmat maallisten askareitten toimittamisessa. Mutta kun nämä Santtion kylän asukkaat tulivat autuutensa tuntoon ja varmuuteen, he joutuivat puoleksi vuodeksi sen jälkeen niin autuaaseen tilaan, etteivät tienneet mitään hengellisten vihollisten hyökkäyksistä; mutta kyllä he myöhemmin ovat usein saaneet tuntea niiden kiusauksia ja houkutuksia."

Herätyksen rajua voimaa ja sen yhteydessä sattuneita ilmiöitä Gottleben kuvaa seuraavasti:

"Nämä liikutukset sattuivat toisille saarnan aikana, toisille tavallisten rukoushetkien aikana; jotkut heräsivät toisten lyötyjen jumalisesta ja vakavasta puheesta tahi kehoituksista. Muutamat alkoivat yht'äkkiä kenenkään aavistamatta huutaa ja valittaa omaansa ja muitten jumalatonta elämää, muutamat pyörtyivät. Näin tainnoksissa ollessa selvisi heille Jumalan vanhurskaan vihan ja helvetin kärsimysten tunnossa päivänselväksi koko entinen jumalaton elämänsä kehdosta siihen hetkeen saakka. Niillä, jotka heräsivät synneistään edellämainitulla tavalla, ei ollut yön rauhaa eikä päivän lepoa, vaan he voivottelivat, valittivat ja vuodattivat kyyneleitä, eivätkä jaksaneet edes syödä eikä juoda, vaan kuihtuivat kuihtumistaan, kuten ruoho, kunnes Herra nosti raskaan syntikuorman heidän hartioiltaan."

Tämä herätys levisi kulovalkean tavoin useihin paikkoihin Lounais-Suomessa kuten Laitilaan, Lappiin, Mynämäelle, Nousiaisiin, Pöytyälle, Euraan, Huittisiin ja moneen muuhun pitäjään. Heränneet menivät usein tainnoksiin, näkivät näkyjä ja saivat ilmestyksiä.

Anna Lagerbad eli Haapakoski.

Toinen väkevä ja ihmeellinen ase, jonka kautta Herra teki suuria töitä Porin puolessa, oli talollisentytär Anna Lagerbad, syntynyt Haapakosken kylässä Siikaisissa marraskuun 25. p:nä 1741. Hän oli heikko ruumiinrakenteeltaan ja terveydeltään. Erikoisesti vaivasi häntä päänsärky. Vietti itsensäkieltävää elämää nauttien toisinaan kuuden kuukauden aikana vain kahvia ja teetä tahi jotakin muuta tavallista juomaa. Pukeutui vaatimattomasti, mutta siististi. Luonteeltaan hän oli ystävällinen ja rauhallinen, elämältään hurskas ja vakavasti Jumalaa pelkäävä.

Jo 22-vuotiaana hän sai kutsumusnäkynsä. Silloin ilmestyi hänelle Herran enkeli, joka kehoitti häntä jättämään vanhempainsa kodin ja vaeltamaan siellä, missä Jeesus tahtoisi johdattaa häntä, opettamaan ja rankaisemaan Jerusalemin ja Siionin tyttäriä. Näyistään ja ilmestyksistään hän puhui vain sydänystävilleen, kun taasen hänen henkilökohtainen, sielunhoidollisen keskustelun muodossa tapahtunut opetuksensa oli kaikin tavoin raitista Jumalan sanan opetusta, jota hän sovitti kuulijain tarpeiden mukaan. Tämän laajan, vuosikymmeniä kestäneen sielunhoitotyönsä vuoksi häntä nimitettiin isoäidiksi, vaikka hän olikin naimaton.

1801 paloi Porin kaupunki. Anna meni kirkkoon ja rukoili siellä alttarin edessä. Läheisten palavien talojen tulenlieskat ympäröivät kirkkoa, mutta mitkään pyynnöt tahi varoitukset eivät saaneet tätä jaloa ja uskonvarmaa jumalannaista poistumaan siltä paikalta, missä hän suoritti elämänsä pyhintä ja kalleinta kutsumusta: esirukousta sielujen puolesta. Kirkko pelastui kuin ihmeen kautta tehden syvän vaikutuksen ihmisiin.

Näkyjen ja ilmestyksien maailma oli se, missä hän varsinaisesti eli. Näyt koskivat osittain Kristuksen suhdetta seurakuntaan ja uskovaisten kasvamista armossa ja Herramme Jeesuksen tuntemisessa, osittain jumalattomien tuomiota ja tulevaista vihaa. Aivan erikoisen luokan muodostavat maalaukselliset profeetalliset ilmestykset, joissa hänelle näytettiin Jumalan armo- ja pelastusneuvo sekä koston ja tuomion toimenpiteet silloisissa maailmantapauksissa, varsinkin 1788-vuoden sodassa. Ne koottiin sittemmin yhdeksi kokoelmaksi nimellä: "Herran uhkauksista ja syntein rankaistuksista suruttomalle kansalle, ja Herran armahtamisesta, uskovaisten rukousten tähden, kaikista uhkatuista rankaistuksista, niin myös sodan sanomista ja Pyhän Hengen vuodatuksesta ja uskovaisten kunniasta; niin myös opetuksesta neitsyitä oikein saarnaamaan sitä ijankaikkista rauhan evankeliumia Karitsan veressä." Porissa ja sen lähitienoilla niitä luettiin suureksi siunaukseksi hänen kuolemaansa asti 1811.

Ensimmäisessä Porissa 1770 saadussa ilmestyksessä Henki julisti hänelle Jumalan armolupausten täyttymistä sanoen, että Herra on viimeisinä aikoina antava Henkensä levätä pohjoismaissa. Kun sielunvihollinen herätti epäilyksiä, vakuutti Herra juhlallisesti valalla, että niin on tapahtuva Jumalan pyhän nimen kiitokseksi ja kunniaksi. (Saman lupauksen on Herra antanut profeetta Sakarian kautta, Sak. 6: 1-8).

Kerran Jeesus ilmestyi hänelle kirkastettuna rakkautensa liekissä, joka loisti ihanammin kuin aurinko, ja puhui hänelle rakkaudestaan uskollisiinsa sekä kysyi Annalta, onko hänellä rakkautta Herran armolupauksiin ja halua kiittää Jumalaa. Saatuaan myöntävän vastauksen Jeesus sanoi, että Jumalan lapset saavat enkelin kielin kiittää Herraa, mutta jumalattomien täytyy vavista Herran pyhyyden edessä.

Toisen kerran Jeesus kysyi häneltä, tahtoiko hän koristella hiuksiaan vielä kuolinhetkenäänkin, kuten tekevät tämän maailman lapset, jotka eivät muista Jeesuksen veristä päätä ja orjantappurakruunua. Edelleen Herra kysyi, miten hän tahtoisi olla koristettu kuolinhetkenään. Anna vastasi: tahdon saada liinan, joka sidotaan pääni ympäri, enkä tahdo tietää mistään muusta kuin Jeesuksesta ja Hänen avatusta kyljestään ja sydämestään, joka antaa minulle iankaikkisen elämän. Siihen Herra sanoi: ole nyt tästä hetkestä sellainen kuin tahtoisit olla kuolinhetkenä.

Elokuun 10. p:nä 1811 tämä suomalainen Katariina Sienalainen meni juhlaan jaloon, Karitsan suuriin häihin, Veriylkänsä luo lepäämään Hänen rakastavaa rintaansa vastaan ja kuuntelemaan Hänen lävistetyn sydämensä sykettä sekä nauttimaan korkeimmassa ja täydellisessä määrässä Isän rakkautta, haavojen armoa, veren voimaa ja Pyhän Hengen osallisuutta ynnä taivaan kaikkea kuvaamatonta suloisuutta ja ihanuutta.

"Hänen, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellään ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja isälleen, Hänen on kunnia ja voima iankaikkisesti. Amen."

Anna Rogel.

Kolmas ihmeellinen jumalannainen ja väkevä ase Herran kädessä monen sielun pelastukseksi on talollisentytär Anna Mikontytär Rogel, syntynyt Merikarvian Alakylässä joulukuun 4. p:nä 1751. Tästä jalosta jumalannaisesta lausui hänen muistopuheensa pitäjä, että jos hän olisi elänyt katolisena aikana, hänet olisi joko tuomittu polttoroviolle tahi julistettu pyhimykseksi.

Anna Rogel oli terveydeltään sangen heikko ja kivuloinen. Toukokuun 6. p:nä 1770 hän kylmettyi vaikeasti ollessaan pakotettu vieraitten vuoksi nukkumaan ylisillä. Yön kuluessa hän sai useita pahoinvointikohtauksia ja asettui sittemmin sairasvuoteelle. Nyt hän kadotti ruokahalun, ja koko ruumis, erittäinkin lanteet ja vatsa, alkoi pöhöttyä. Pärttylinpäivän aikaan tuskin voitiin kuulla hänen puhettaan, ja pyhäinmiesten päivänä hän oli kykenemätön puhumaan. Hänen koko ruumiinsa, varsinkin alaruumis, oli siinä määrin taudin runtelema, että luultiin hänen tuskiensa vaihtuvan ikuiseen lepoon ja rauhaan ajallisen kuoleman kautta.

Mutta tapaninpäivänä hän alkoi saarnata puhuen yhteen mittaan runsaasti neljä tuntia. Ja tätä hän sitten jatkoi lyhyin väliajoin aina kuolemaansa asti kesäkuun 6. p:nä 1784. Hänen maineensa levisi laajalle ympäristöön, ja ihmisiä kokoontui tuhat määrin kuulemaan hänen valtavia ja henkivoimaisia saarnojaan. Hänen voimansa olivat toisinaan niin uupuneet, ettei hän jaksanut kääntyä vuoteellaan, mutta kuitenkin hän jaksoi saarnata tuntikausia yhteen mittaan niin kovalla äänellä, että talon ulkopuolellekin kokoontunut väki kuuli selvästi hänen puheensa. Puhuessaan hän oli ummessa silmin, vaipuneena jonkinlaiseen unentapaiseen tilaan. Saarnan jälkeen hän lauloi Hengessä, jolloin sanat sopeutuivat saarnan aiheeseen. Senjälkeen seurasi toisinaan jopa kolme tuntia kestävä kiitos- ja ylistyspuhe ja -rukous.

Toisinaan hän oli syömättä 4-6 viikkoa, nauttien vain vettä, vaikka sekin juoksi joskus takaisin. Ollessaan paremmassa voinnissa hän oli puhelias ja iloinen. Kaikki hänen keskustelunsa koskivat kuitenkin ainoastaan hengellisiä asioita. Hän ei tahtonut ajatella eikä puhua muuta kuin sellaista, josta voi kerran vastata kaikkitietävän Jumalan edessä.

Herra lähetti hänen kauttaan suuren herätyksen Merikarvialle, laajoille aloille Hämeeseen ja Etelä-Pohjanmaalle. Varsin merkittävä on hänen laaja kirjeenvaihtonsa, jonka kautta hän oli yhteydessä uskovaisten kanssa Pohjanlahden molemmin puolin. Oheellisessa kirjeessä eräälle uskonveljelle Tukholmassa kuulemme hänen sydämensä sykkeen ja hellän paimenäänensä vielä tänään.

Sille paikalle, missä hänen sairasvuoteensa kerran oli ollut, pystytettiin suuri kivinen muistomerkki 1870, sata vuotta senjälkeen, kun hän oli samalla paikalla pitänyt ensimmäisen saarnansa. Mutta paremman ja jalomman muistomerkin hän on kuitenkin itse pystyttänyt Isän ja teurastetun Karitsan kunniaksi niistä elävistä kivistä, jotka nyt valtaistuimen edessä veisaavat iäistä kiitosta ja halleluja Hänelle joka valtaistuimella istuu ja Karitsalle.

Anna Rogelin kirjoitus Waasasta yhdelle christiveljelle Stokholmissa

    19 päiv. lokakuuta v. 1774.

    Minun rakkain veljeni! "Isän Jumalan armo, Jesuksen rakkaus ja
    Pyhän Hengen osallisuus täyttäköön teidän sydämenne. Sitä minä
    toivotan teille ja ajattelen Jesuksen nimeen ottaa eteeni, että
    harvoilla sanoilla puhutella minun christiveljeäni, johon Jumala
    minulle henkensä antakoon, että taitaisin näiden harvain ratein
    kautta sen niin toimittaa, että se tulisi Jumalalle kunniaksi
    ja minun christiveljeni suuremmaksi ylöskehoitukseksi, että
    vaeltamaan sillä kaidalla elämän tiellä, jolla kaikkein Jumalan
    lasten tulee visusti ja toimellisesti vaeltaa. Sillä Jesus itse
    sanoo: 'Portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään ja harvat
    ovat, jotka sen löytävät.'

    "Se on niin kauvas tullut maailmassa saatanan petoksesta, että
    vaikka ihmisten lapset elävät niin suurissa kuin pienissä
    pahoissa teoissa, niin kuitenki moni ajattelee vaeltavansa
    elämän kaidalla tiellä; ja vaikka heillä ei yhtään synnin ylitse
    murhetta eikä elämän parannusta ole ollut, niin he kuitenki
    luulevat ja ajattelevat, että Jumala on armollinen, koska
    Christus on kärsinyt, ei tahtoen koetella, minkä kaltaiselle
    Jumala on armollinen ja Christuksen sovintoveri tulee hyväksi.

    "Ei yhdellekään muulle ole apua tässä elämässä, eikä
    tuomiopäivänäkään, vaan ainoastaan niille, jotka katuvat,
    itkevät, tuntevat ja tunnustavat syntinsä ja rukoilevat Jumalalta
    armoa, että hän Jesuksen katkeran piinan ja kuoleman tähden itse
    vaikuttaisi Pyhän Hengen kautta armollisen vakuutuksen syntein
    anteeksi saamisesta. Sen ovat maailman lapset usiammat vuodet
    kuulleet, että he katuisivat syntiänsä ja uskoisivat Jesuksen
    Christuksen päälle; mutta he ovat siihen niin tottuneet kuin
    jokapäiväiseen sananlaskuun, että jos kadutaan ja uskotaan, niin
    tullaan autuaiksi, vaan ei tahdo tietää, mitä työtä, murhetta ja
    kiusausta tarvitaan synnin kuorman alla ja mikä vaarinaisuus,
    kilvoitus ja sota tarvitaan, ennenkuin usko saadaan Jesuksen
    Christuksen päälle. Nyt tahtoo se usiasti siihen käydä, että sana
    menee yhdestä korvasta sisälle ja toisesta ulos eikä saa mennä
    sydämeen. Jumalan henki seisoo myös usiasti sydämen oven edessä
    ja kolkuttaa ja tahtoo mennä sisälle ja tehdä sen asumasiaksensa,
    mutta usiasti täytyy Jumalan Pyhän Hengen paeta ja murhettia,
    ettei kunnian Herra ja kuningas saa sisälle ottaa asumista hänen
    luoduissa ja lunastetuissa lapsissansa.

    "Se, joka tahtoo nyt tietää, kuinka hän taitaa armon ajalla
    tulla tuntemaan syntinsä ja saada ylösvalaistut silmät, hän
    mahtaa langeta Jesuksen jalkain juureen ja rukoilla lakkaamata,
    joko hän käy eli seisoo, syö eli juo, makaa tahi valvoo,
    sanoen: Herra Jesu, valaise minun ymmärrykseni silmät sinun
    Pyhällä Hengelläs, ja vielä edespäin: Herra Jesu, herätä minun
    omatuntoni ja näytä minulle kaikki minun syntini armon ajassa,
    ettei ne vasta helvetin reunalla tulisi minun omantuntoni päälle
    ja silmäini eteen. Ja kuin on saatu tuta kaikki synnit, pitää
    vielä edespäin rukoiltaman, että Jesus tahtoisi kaikki ne ottaa
    ja upottaa hänen verisen ansionsa mereen; ja vielä edeskäsin,
    mitä tulee elämän parannuksen ja vastuudesta syntymisen ja
    pyhityksen tiellä vaellukseen, sitten kuin on tultu uskoon
    Jesuksen päälle, pitää alati ja alinomaa ottaman pakonsa sen
    vertatiukkuvaisen sielun yljän Jesuksen tykö kaikissa vaivoissa,
    kuin saatanalta, lihalta, vereltä ja omalta tunnolta päälle tulla
    taitaa. Ja kuin havaitaan pahat ajatukset nousevan sydämestä,
    jotka tulevat saatanasta, niin on paras välikappale, jonka
    kautta taidetaan sammuttaa senkaltaiset ajatukset, että kohta
    huutaa Jesuksen pyhän veren pisaroita sammuttamaan saatanan
    hehkuvaisia nuolia. Vielä edespäin, kun liha ja veri tahtoo
    ylöllistä tehdä meille, pitää kohta rukoiltaman Jesuksen pyhää
    lihaa ja verta alaspainamaan lihani ja vereni pahoja himoja. Ja
    vielä laviammalta pitää sanottaman: Jesus, joka sanoit: 'olkaat
    hyvässä turvassa, minä voitin maailman', ylitse voita nyt
    minussaki maailma. Aina tulee rukoilla ja ei koskaan väsyä, sillä
    mestari Jesus on itse kumartanut polvillensa ja kasvoillensa
    yrttitarhassa ja rukoillut. Daniel on myös kolme erää päivässä
    langennut polvillensa ilman sitä kuin hän lakkamatta rukoili
    sydämesänsä, ja David seitsemän kertaa päivässä; hän nousi myös
    puoliyöstä ylös ja ajatteli Jumalansa päälle. Kuinka ne aikovat
    autuaaksi tulla, jotka ei edes yhtään kertaa päivässä tahdo
    polviansa notkistaa. Mutta se on vissisti meille armosta, että me
    saamme kumartaa polvemme meidän Herran Jesuksen Christuksen Isän
    puoleen, että hän tahtoisi meitä täyttää ja lahjoittaa armon ja
    rakkauden hengellä hengessä työtä tekemään sielussa ja sydämessä.
    Jesus sanoo itse, koskas tahdot rukoilla, niin mene kammiohos ja
    sulje ovi jälkees ja sinun taivaallinen Isäs, joka salaisuudet
    näkee, maksaa sinulle julkisesti. Sillä tahtoo hän meitä
    muistuttaa lankeemaan polvillemme ja tulemaan kanssa-puheesen
    hänen kanssansa, jonka kautta ihminen on häntä läsnä. Mutta sitä
    vastaan hän sanoo: 'antakaat teidän valkeutenne loistaa ihmisten
    edessä, että he näkisivät teidän hyvät työnne ja kunnioittaisivat
    Isää, joka on taivaissa.' Yhden Christityn pitää kyllä rukoileman
    yksinäisyydessä, mutta hänen ei pidä salaaman valkeuttansa
    muilta. Pitää myös kiitettämän ja rukoiltaman Jumalaa muiden
    läsnäollessa niin paljo kuin nähdään tulevan Jumalan kunniaksi ja
    muille christiveljille ja -sisarille ijäiseksi hyödyksi. Mutta
    jos se havaita taidetaan, ettei yksikään niistä sillä ajalla ja
    sillä hetkellä vastaanota opetusta, mutta häväisee ja pilkkaa
    sitä majestetillistä Jumalaa, niin pitää niistä ero otettaman ja
    mentämän yksinäisyyteen huokailemaan ja rukoilemaan niiden edestä
    ja sanomaan: Isä, anna heille anteeksi, Jeesuksen esirukouksen
    tähden, sillä ei he tiedä, mitä he tekevät.

    "Rakas christiveli, valvo ja rukoile alinomaa, sillä aika on
    lyhyt. Älä ole hidas ja epäuskoinen sinun Vapahtajaas vastaan
    tällä päälle seisovalla armon ajalla. Jumala antakoon nämä harvat
    radit, jotka kynällä kirjoitetut ovat, ylöskehoittaa, lämmittää
    ja virvoittaa teidän hengenne ja sielunne huokaamaan, että Jumala
    sormellansa ja Jesuksen veren pisaroilla kirjoittaisi suloisilla
    puustaveilla todistuksen teidän sydämenne tauluun. Ne, jotka
    toimellisesti kilvoittelevat loppuun asti, Jumala lupaa puettaa
    vanhurskauden puvulla ja taivaallisella kunnian kruunulla. Minä
    tervehdän teitä, niinkuin tuntemattomia ruumiillisesti, mutta
    kuitenki tutut Christuksen rakkaudesta. Tekisi Jumala, että me
    joka päivä Jesuksen edessä rukouksissa hengen rakkauden siteillä
    yhdistetyt, muistaisimme toinen toistamme esirukouksilla.
    Rakas ystävä, rukoile minunki edestäni; minä tahdon myös
    sekoittaa heikot esirukoukseni teidän edestänne Jesuksen täyden
    esirukouksen kanssa. Isä Jumala antakoon teille armonsa, Jesus,
    Jumalan viaton karitsa, puhdistakoon teitä verellänsä, Pyhä
    Henki ylösvalaiskoon teitä Jumalallisella valollansa, se Pyhä
    Kolminaisuus vahvistakoon nämä harvat sanat ja sanokoon: amen.

                                            Anna Rogel
                                            Karvian pitäjästä."

Abraham Achrenius

"Nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule! Sillä katso, talvi on kulunut, sade on lakannut, mennyt menojansa. Kukkasia nähdään kedolla, toukomettisen ääni kuuluu maassamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, viinipuut kukassa antavat hajua. Nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule!"

Nämä Sulamitin sanat Salomolle ovat ikäänkuin tunnus ja dominantti, hallitseva tekijä, sen siunatun ja evankelisen murrosajan- ja helluntaimiehen elämässä, jonka Suomen Siionissa niin suuresti rakastettu ja kunnioitettu nimi on otsikossa: Abraham Achrenius.

Achrenius syntyi helmikuun 1. p:nä 1706 Somerolla, missä hänen isänsä oli pitäjänapulaisena. Vanhemmat olivat hurskaita, kodin henki erinomainen. Isä harrasti erikoisesti rukousta. Äiti kuoli Abrahamin, tämän lempilapsensa, ollessa aivan pieni. Hän toivoi tästä pojastaan paljon, sillä hänelle oli sanottu unessa ennen pojan syntymää: sinä saat pojan, jonka nimi on oleva Abraham. Herätykseen hän tuli ollessaan kotiopettajana eversti kreivi Kustaa Creutzin perheessä Abborforsissa. Kreivi oli Kaarle XII:nnen sankareja, joka oli tullut herätykseen ollessaan sotavankina Tobolskissa. Achrenius oli runollinen luonne, joka opiskellessaan Turun yliopistossa kirjoitteli runoja kolmella kielellä: latinan, ruotsin ja suomen.

1736 hänet määrättiin kappalaiseksi Ähtävälle, jossa vapailla uskovaisilla oli vankka jalansija ja lupaava työmaa. Nyt hänen oli pakko määrätä kantansa raamatulliseen kristillisyyteen nähden. Tällöin hän aluksi siirtyi Sauluksena vainoojain puolelle ilmiantamalla piispankäräjillä kippari Matti Hanssonin eli Rönqvistin Pietarsaaren maaseurakunnasta. Mutta Achreniukseenkin nähden piti paikkansa jalon marttyyrin, tohtori Balthasar Hubmaierin, joka "uudestikastajana" poltettiin Wienissä maaliskuun 10. p:nä 1528, vaalilause: "Totuus on iankaikkinen."

Achrenius oli tuntenut jo kauan vetämystä vapaita uskovaisia kohtaan, mutta häntä esti heitä lähestymästä pelko, että he halveksivat sakramentteja. Tämä pelko osoittautui kuitenkin aiheettomaksi, kun muuan uskovainen sanoi heidän olevan sakramenttien kannalla mikäli se tapahtui "Jumalan järjestyksen mukaan". "Silloin – hän kertoo myöhemmin – pääsin pelostani ja tulin erinomaiseen rakkaudensuhteeseen heidän kanssaan."

Virantoimituksessa oli seikkoja, jotka olivat omiaan vieroittamaan häntä kirkosta. Sellaisia oli: ehtoollisen yhteydessä tapahtuva pakollinen ja pinnallinen ripitys, vaikeudet noudattaa kirkkokuria ja ruumissaarnoista otettava maksu.

Erittäin hedelmälliseksi ja käsitteitä selventäväksi tuli hänelle tutustuminen Tollstadiukseen. Ollessaan virkamatkalla hän Tukholmassa joutui kuulemaan tätä tulirintaista saarnamiestä, jolta hän sitten kotiin palattuaan kysyi kirjeellisesti neuvoja miten suhtautua "lahkolaisiin". Tollstadiuksen vastaus herättää huomiota tyyneydellään ja asiallisuudellaan. Tuo kunnianarvoisa kirkonmies sanoi, ettei hän "tahdo lausua arvostelua heistä, vaan jätän heidät Jumalan varaan sellaisina, millaisiksi heidät havaitaan Hänen edessään, joka yksin tuntee meidän kaikkien sydämet ja näkee meidän kaikkien ajatukset kaukaa. – – – Nyt voipi myös olla, että monet heistä ovat kalliita jumalanystäviä, jotka Jumala rajattomassa viisaudessaan on ottanut erikoisen johdatuksen alaisiksi ja vaikka on syytä epäillä, että jotkut heistä ovat omatahtoisesti jäljitelleet muita, voivat kuitenkin ne, jotka ilman eroitusta heitä ankarasti ahdistavat, surkeasti tehdä vääryyttä, ja lisätä sekä itselleen että muille raskaita Herran tuomioita, mistä myös minun rakas ystävänikin eräässä kirjeessään esittää kauniisti ajatuksensa."

Ratkaisua joudutti entisen saksalaisen valtiokirkon papin Roemelingin kirja "Selostus Jumalan johdatuksesta tapahtuneesta täydellisestä erostani Babelista". Achrenius kirjoitti nyt tuomiokapitulille mietteitään pahimpien epäkohtain poistamisesta ja suvaitsevaisesta suhtautumisesta toisinajatteleviin päättäen kirjelmänsä seuraavaan selkenemistä osoittavaan loppuponteen:

"Jos nyt vastedes menetellään samoin kuin tähän asti, niin saanee kunn. Konsistori havaita, että me saamme tuskin pitää ketään jumalista sielua ja Jeesuksen seuraajaa seurakunnassamme, vaan jokainen, joka tahtoo panna alttiiksi autuutensa tähden, liittyy turvallisemmin omintunnoin vainottujen kuin vainoovien joukkoon, niinkuin ne, jotka ovat päässeet jonkinlaiseen käsitykseen turmeluksesta, jo ovat erikoisessa rakkaudessa sellaisiin sieluihin. Anna heidän sitten omientuntojensa tähden kerta toisensa jälkeen lähteä valtakunnasta, kyllä niitä on, jotka seuraavat jäljestä, niin kauan kuin tämä maailma on olemassa ja ihmisillä vielä on Pyhä Raamattu keskuudessaan, kunnes ulkonainen seurakunta Ilmestyskirjan 18: 2 mukaisesti tulee perkeleen asunnoksi ja kaikkien saastaisten henkien tyyssijaksi ja kaikkien saastaisten ja kauhistavien lintujen pesäksi."

Achreniuksen rinnassa oli riehunut jättiläismäinen kamppailu ennenkuin hän saattoi tunnustaa, että Ilmestyskirjan kuvauksia Babelista voitaisiin soveltaa luterilaiseen kirkkoon. Mutta hän oli päättänyt voittaa maksoi mitä maksoi, kuten hän itse sanoo kirjeensä johdosta tulleensa "tämän kevennyksen johdosta erinomaisen liikutetuksi kiittämään siitä Jumalan armosta, että niin turvallisesti näillä sanoin, maksakoon mitä maksaa, nim. kärsimystä maailman puolelta, sain sanotuksi julki totuuden ulkonaisen seurakunnan turmeluksesta Ilmestyskirjan mukaan, varsinkin opettajiin nähden toimituksineen ja kirjaintietoineen".

Hänen hengellinen elämänsä kulkee nyt voimakasta nousua kohti, ja siunauksen virrat alkavat vuotaa vuolaina ja ylitsevuotavina voittoisan taistelijan oman olennon uumenissa ja saarnoissa, kuten hän kertoo loppiaissaarnastaan 1740, jolloin hän saarnatessaan joutui hurmostilaan: "Samalla kuin nyt Jumalan armon kautta saarnasin tavattoman sujuvalla lausunnalla, tuli Herran voima ihmeellisesti ylitseni, ikäänkuin ylhäältäpäin alas, ja tarttui minua leukoihin, ett'en enää itse, vaan Herra ihmeellisen kaikkivaltansa voimalla liikutti niitä niin väkevästi lausuessani aivan tunnettavasti ja niin nopeaan, ett'en, kuten minusta tuntui, ennättänyt saada lausutuksi sanoja kokonaisinaan, jotka Herran armovaikutuksessa minulle annettiin, vaan ikäänkuin väkevän tuulen ajamana perin nopeasti. – – – Sanonnan ohella väkevä tuulenhenki kävi ulos suustani, ja tuntemukseni mukaan se ei tuntunut tulevan ruumiistani, vaikkakin ruumiissani, eikä liioin ruumiini sisälmyksistä, vaan sieluni sisimmästä, niin kiivaasti, että minä, joka tämän väkevän tuulenhengen vaikuttaessa tunsin olevani ikäänkuin kasvoiltani pöhöttyneenä, ja oli tämä väkevä tuulenhenki sellaista vetämistä, sisästä ulospäin, ikäänkuin minä olisin pian tullut sen vetämänä vedetyksi saarnastuolista ulos kuulijoitani päin, mitä minä pelkäsinkin, sillä minä makasin tai työnnyin siinä mukana puolella ruumistani yli saarnastuolin niinkuin muutoin intoilevana kiivailun vallassa tavallisesti tapahtuu." Ruumiillisesti hän oli aivan uupunut saarnan jälkeen, mutta samalla hän tuntee, miten siunauksen virrat tulvivat hänen sydämensä sisimpään ja katselee "pelästyksen valtaamana tätä minulle aivan kuulumatonta ilmestystä". Myöskin kuulijoiden tunteet joutuivat kuohuksiin, ja Pyhä Henki alkoi valtavalla tavalla vakuuttaa ihmisiä synnistä ja tuomiosta ja vanhurskaudesta. Neljännestunnin ajaksi syntyi kirkossa sellainen itku ja parku, että se kuului laajalle kirkon ulkopuolella. Eikä tällaista Hengen ja voiman osoitusta tapahtunut vain loppiaispäivänä, vaan monena sunnuntaina kevään kuluessa.

Äsken uskoon tulleiden keskuudessa vallitsee ihmeellinen pyhäin yhteys ja veljesrakkauden henki. "Ne heränneet, jotka nyt heräsivät, tulivat nyt eriuskoisten rakkauteen, niin ettei siinä ollut mitään eroitusta; ne, jotka kävivät kirkossa, eivät halveksineet niitä, jotka eroitustilassaan olivat muutoin hurskaita; eivätkä liioin eroittautuneet vasta heränneistä, vaan seurustelivat heidän kanssaan suoraa päätä; ja kumpasetkin vaelsivat nyt Herran pelossa omaa tietänsä; en minäkään voinut tehdä mitään eroa heidän välillään, vaan pyysin eroittautuneita rakkauden tähden käymään hengellisesti sairasten luona." – "Niin, että tässä oli ainoastaan kaksi joukkoa: ne, jotka pelkäsivät Jumalaa, – – – ja ne, jotka olivat jumalattomia ja totuuden vastustajia."

Mutta Herra vei tämän valitun palvelijansa vielä tuhat kyynärää syvemmälle aina uimavesiin armon ja siunauksen ihanassa kaksoisvirrassa tehden hänestä ajan merkin. Se tapahtui tuona merkillisenä kolmantena helluntaipäivänä, toukokuun 27., samana ihanana armon vuotena.

Hän oli viettänyt edellisen yön rukouskamppailussa ollen sen johdosta siinä määrin heikontunut ruumiin voimiltaan, että aikoi lähettää lukkarin lukemaan saarnatuolista jonkun sopivan kohdan Scriverin "Sielunaarteesta". Hän tuntee kuitenkin sisäistä kehoitusta rukoilla, "että Herra tekisi tänä päivänä ihmeen". Sakaristossa hän päätti ottaa saarnansa johdannon aiheeksi vertauksen pienestä laumasta Luuk. 12:32-34 ja nousee saarnatuoliin ilman papinviittaa. Mutta sinne tullessa menevät kaikki saarnaluonnokset sekaisin. Hän kysyy hajamielisenä: kenelle valtakunta annettaisiin? Ja vastaa siihen: piskuiselle laumalle, vähäiselle joukolle, jota suruttomat maailmanlapset vainoavat. Tämän sanottuaan hän ei voi sanoa mitään. Mielialojen vaihdellessa hän joutuu hurmoksiin. Mitä sitten tapahtui siitä annamme hänen kertoa omin sanoin:

"Vihdoin esiintyi mielessäni tämä rukouskysymys: mitä nyt tahdot Jeesukseni? Toistuen sama kysymys useampaan kertaan heikolla äänellä, kunnes minulle vastaukseksi tuli, mikä minun täytyi sanoa julki: Jeesus tahtoo, että meidän on rukoiltava, rukoiltava sen, joka rukoilla voi j.n.e. rukoillen silloin näin: Jeesus liikuta sydäntäni! Jeesus liikuta sielujen sydämiä! Jeesus liikuta Sielujen sydämiä! mikä viimeksimainittu rukous minun täytyi sisällisestä pakotuksesta toistaa niin usein, että se minua itseäni salaisesti hävetti, koska sellaisen rukoustavan toistaminen oli vastoin kaikkea tavallisuutta; mutta en kuitenkaan voinut sitä mitenkään muuttaa, vaan se täytyi sanoa kuuluville, kunnes liikutus ja kiihkeä itku ja parku alkoi kuulua kirkossa äänekkäästi, niin että jokainen valistunut saattoi havaita, että Herra oli nyt valtavasti liikuttanut Sielujen sydämiä. Tämän jälkeen tulin jälleen heikoksi, ja esiintyi minulle tuo sama rukouskysymys: mitä nyt tahdot Jeesukseni? Silloin sieluni valtasi suuri kauhistus ja hämmästys samalla tärisyttäen ja vapisuttaen ruumistani Sielujen veren vaatimuksen ja edesvastuun tähden, ei kuitenkaan ikäänkuin Herran vihassa, vaan armollisen sisäisen vapautuksen kera, sikäli että olisi hyödyksi minun sanoa julki tuo esiintyvä kysymys, nim. kuulijoille, ja silloin minä myös lausuin sen julki tähän tapaan: Herra Jeesu! tahdotko vaatia minun kädestäni niitten Sielujen veren, jotka minun laiminlyöntini vuoksi nyt ovat helvetissä? Kuitenkin minun täytyi kaikkien nähden kestää vaikea kilvoitus, kunnes tämä hätä lyhyen hetken perästä Jeesuksen armosta meni ohi, ja minä samalla tulin omassatunnossani turvatuksi, kaiken veren vaatimiselta virassani, jopa niin että sitten olin mielessäni niin joutilas ja vapaa edesvastuusta Sielujen puolesta koko eroittautumisaikani sitten myöhemmin. Tämän jälkeen tulin kuitenkin taas heikoksi ja raukeaksi, ja minun täytyi kysyä jälleen, mitä tahdot nyt Jeesukseni? Silloin tuntui minusta sisällisesti hyvin voimakkaasti kuin Jeesus tahtoisi että mykistyisin: niinpä tulin pakotetuksi kysymään: tahdotko että mykistyn Jeesukseni: jos tahdot niin anna minun mykistyä Jeesukseni: minä tahdon tee minut mykäksi: Jeesukseni, minä tahdon tee minut mykäksi, Jeesukseni j.n.e. kaiken tämän minä sanoin taas sellaisella rohkeudella ja sydämellisellä antaumuksella Herran tahtoon, että ikäänkuin joka silmänräpäys odotin tulevani mykäksi kaikkien nähden, – – – taasen tulin pakotetuksi tähän rukoukseen: Herra Jeesus, rukoile meidän kurjien puolesta j.n.e. maailman puolesta Jeesus ei rukoile, maailman puolesta Jeesus ei rukoile. Sitä sanoessani sain sisällisesti muistutuksen Jeesuksen sanoista Joh. 17:9, ja tämän rukouksen jälkeen minä tulin pakotetuksi voimalla ja rohkeudella seuraavaan rukoukseen ja huudahdukseen: Herra Jeesu säikähdytä jumalattomien sydämet! Herra Jeesu säikähdytä jumalattomien sydämet! Ja silloin syntyi kirkossa meteli eli melu, kun osa kansaa alkoi joukoittain paeta kiiruusti kirkosta ja toiset jäivät vielä jälelle käytävälle oven luona ja penkkeihin, ja muuan kuuluu huutaneen: tuomio tulee, varsinkin sitten kun minä, kuten jo ennen on mainittu, Herran kaikkivallan voimalla kohotettiin ylös saarnatuolissa niin korkealle, että vaatteeni lieve näkyi niinkutsutun kirjatuolin yli tai kuten ilmiantajani ilmoittivat, että saappaankaulukset näkyivät yli saarnatuolin reunuksen. Kun minä nyt siten tulin kohotetuksi, ja polkemisesta syntyi kauhu kirkossa, ja kansa kuullessaan tuon sanan, Herra Jeesu säikähdytä jumalattomien sydämet, pakeni, minä tulin pakotetuksi osoittamaan kädelläni oveen päin, joka oli vastapäätä saarnatuolia, sekä samalla sanomaan pakene, pakene pois, pakene, pakene, pakene: mitä minä sitten ehtimiseen huusin, niin kauan kuin siten oli kohotettuna Herran kädessä, enkä tietänyt ulkonaisessa suhteessa mitään muuta mielessäni, kuin että kaikkien tuli tällä kertaa paeta, kunnes penkki sijat olivat tulleet aivan tyhjiksi. Tätä kohottamista kesti nyt hyvän neljännestunnin ajan, – – – ne, jotka olivat penkeissä vielä ja ne, jotka olivat paenneet ovelle, katsoa tuijottivat kaikki saarnatuoliin päin: vihdoin kun se lakkasi, tulin pakotetuksi lyömään kerran saarnatuoliin oikealla kädelläni, jolla edellä olin osoittanut ovea kohti, että he pakenisivat, ja silloin myös tulin pakotetuksi ja Herran kaikkivallalla ikäänkuin kovassa tuulenviimassa viedyksi suoraapäätä (ohi sakastin oven, jonne mielessäni aijoin mennä sisään) ulos kirkosta niin voimakkaasti, ja lujasti käyden, ett'ei kukaan rohjennut, ei edes käyntini nopeuden tähden olisi ennättänyt pidättää minua, vaan päinvastoin ne, jotka olivat tiellä, etenkin kirkon eteisessä, väistyivät kaikki syrjään, niin ett'en ruumiillani koskettanut heitä, ja sitä kyytiä tulin viedyksi ulos kirkosta, poikki kirkkotarhan, aina tietä myöten kappalaispuustellille päin pitäen ainoastaan mustaa pappismyssyäni kädessä, mutta hattu ja keppi minun täytyi jättää sakastiin – – – tämän ylen kiireen pakoni tapahtuessa en saanut kertaakaan katsoa taakseni, enkä liioin tiennyt mitä se merkitsi, olipa minulta myös salattuna, että olin tullut kohotetuksi, enkä tiennyt mitään muuta kuin että olin ollut rohkea ja olin tullut vahvistetuksi erinomaiseen Herran kiivauteen kaiken tämän tapahtuessa: mutta kun olin tullut kappaleen matkaa kirkkotarhan ulkopuolelle, kenties kaksi tai kolme neljä kertaa niin pitkältä kuin oli käydä kirkkotarhan läpi, lakkasi tuo pakottava voima, ja silloin minä tulin ikäänkuin harkinneeksi, mitä tapahtunut oli, ja sitä harkitessa sanoin sydämen heltymyksellä ja alistuvaisuudella: Herra Jeesu miksi olet tehnyt tämän minulle. Heti perästä vastattiin minulle sisällisesti selvin sanoin: 'sinä olet pantu ajan merkiksi'."

Näillä ihmeellisillä helluntaitapahtumilla oli Achreniuksen mielestä suuri merkitys, sillä ne olivat merkkinä Herran tulemuksesta ja autuaallisen tuhatvuotisen valtakunnan koittamisesta. Hän piti saamansa ilmoituksen mukaan itseään ajan merkkinä, "seitsemäntenä pasuunana" (Ilm. 10: 7), johon seitsemäs enkeli puhaltaa silloin, kun "Jumalan salattu aivoitus käy täytäntöön sen evankeliumin mukaan, jonka hän on ilmoittanut palvelijoilleen profeetoille". Samalla se oli myös merkkinä Babelin kukistumisesta ja velvoittavana vaatimuksena lähteä siitä ulos. Ja niin sitten Achrenius, tultuaan kotiin kansanjoukkojen saattamana, astui ulos pappilan pihalle ja sanoutui siellä juhlallisesti irti kirkosta ja papinvirasta.

Kun sitten seuraavana sunnuntaina kansaa tuli kirkkoon, ei Achrenius enää mennyt toimittamaan jumalanpalvelusta, vaan ilmoitti kokoontuneille, että he nyt ovat Ylipaimenen hoidossa. "Herra on vain sitonut kellon kaulaani, jotta minä kävisin edellänne Jeesuksen, Hyvän Paimenen, seuraamisessa. Herra on voimallinen sitomaan tämän kellon samalla aikaa useamman kaulaan tai kenen kaulaan hän vain tahtoo." Achrenius perusti oman pienen "Siionin seurakunnan", joka kolminaisuuden sunnuntaina kokoontui ensi kerran pappilassa. Kokouksen alettua odotettiin, että joku, "jonka suun Jumala avaisi", alkaisi virren. Muuan nuori tyttö alkoikin sitten laulaa Achreniuksen lempilaulua "Min Siäl skal lofva Herran" – minun sieluni on ylistävä Herraa –, ja kaikki läsnäolevat yhtyivät siihen riemuisella sydämellä. Laulun aikana selitettiin virsi "koroitetulla äänellä". Sitten seurasi rakkauden ateria, jolloin kaikkien sydämissä vallitsi riemu ja rauha, "niin että oli kuin Siionin juhla, sen metelin jälkeen, mikä oli aikaisemmin toukokuun 27 p:nä julkisesti tapahtunut kirkossa".

Asiat alkoivat nyt nopeassa tahdissa kulkea kohti virallista ratkaisua. Achrenius kirjoittaa kesäkuun 8. p:nä kirjeen tuomiokapitulille kertoen siinä, minkä "Jumalan ihmeellisen johdatuksen" kohteeksi hän on joutunut kolmantena helluntaipäivänä, ja tekee kirjelmän lopussa kysymyksen: "Onko Herralla Jumalalla vielä näinä maailmanajan viimeisinä aikoina valta tehdä ihmeitä ja johtaa omiansa niin ihmeellisesti, eli itse valita, kenet hän tahtoo ajan merkiksi?"

Toukokuun lopulla hän oli ottanut puolisokseen suntion tyttären Kristiina Svanbeckin ilman kuulutusta ja kirkollista vihkimystä ainoastaan todistajain läsnäollessa. Tästä hän myös tekee ilmoituksen kirjeessään tuomiokapitulille.

Vastustajat laativat äkäisen syytekirjelmän tuomiokapituliin, joka nyt tarttuu asiaan voimakkaalla kädellä. Tuomiokapituli lähettää maaherralle määräyksen ryhtyä nopeasti toimenpiteisiin, jotta Achrenius otettaisiin "säädyllisellä tavalla" talteen ja estettäisiin elämästä yhdessä puolisonsa kera. Ja jos hän ei hyvällä suostu, hänet "säädyllisesti ja varmasti vartioituna" toimitettaisiin Turkuun kapitulin tutkittavaksi. Heinäkuun 13. p:nä tulevat sitten viranomaiset vangitsemaan Achreniusta. Rahvasta on paljon koolla. Uskovaiset laulavat ensin pari virttä (O Herre hvad en mächtig hoop fiender sig uphäfver – Oi Herra, mikä mahtava vihollisjoukko kokoontuu – ja Min Siäl skal lofva Herran). Ystäviin kuuluva piikanen puhkee kävellen ja kumarrellen kimakalla äänellä selittämään viimeksimainittua virttä, jolloin väkijoukossa puhkee sanomaton liikutus. Kruununmiehet lähtevät pois saatuaan Achreniukselta ilmoituksen, ettei hän lähde, koska hän ei enää ollut pappi ja koska hän oli jättänyt asian hovioikeuden käsiteltäväksi.

Ennenkuin hovioikeuden päätös asiassa ennätti saapua, tulivat kruununmiehet kapitulin vaatimuksesta vangitsemaan häntä. Achrenius kieltäytyi lähtemästä vankikyydissä ja virkkoi: "Ettekö te voi havaita että tämä on Herran voimaa; teitä on noin monta, ja minä en pelkää, vaikkapa mestauspölkky on täällä." Hän lähti kuitenkin seuraavana päivänä vapaaehtoisesti Vaasaan, missä häntä pidettiin vangittuna 10 päivää, johon hän sovitti Ilm. 2: 10.

Häntä kuulusteltiin sitten sekä tuomiokapitulissa että hovioikeudessa. Kapituli syytti häntä taipumattomasta itsepäisyydestä ja väärämielisyydestä, mutta hovioikeus suhtautui häneen tavattoman suopeasti ja huomaavaisesti. Päätöksessä sanotaan, "että hän siis ei ansainnut rangaistusta, vaan hellää neuvomista ja ojennusta".

Jonkun ajan kuluttua Achrenius pyysi saada papinvirkansa takaisin, ja hänet nimitettiin ensin vankilansaarnaajaksi Turkuun ja sitten kirkkoherraksi Nousiaisiin, missä hän vaikutti kuolemaansa asti syyskuun 28. p:nä 1769 erinomaisen uutterana ja tuotteliaana hengellisenä kirjailijana sekä herkkänä ja lahjakkaana hengellisten laulujen ja virsien sepittäjänä. Erikoista huomiota ansaitsevat hänen arkkiveisun tapaan laatimansa runot ajan tapahtumista. Niinpä hän 1755 kertoo "siitä hirmuisesta ja surkeasta maanjäristyksestä Lissabonin suuressa pääkaupungissa Portugalissa". Tähän hän liittää sitten Jumalan vanhurskaita tuomioita omassa maassamme kertoen ukkosen tulesta, joka "Laitilan pitäjän rajal" ja "Turun linnan fältil" tappoi eläimiä sekä teki tuhoja Euran kirkossa. Kertomuksiinsa hän liitti kehoituksia rukoilemiseen ja muistutti Jumalan vanhurskaista tuomioista samalla kuin hän kehoitti Jumalan lapsia olemaan turvallisilla mielin sekä kiittämään ja ylistämään Herraa.

Näyttää siltä, että Achrenius jonkun aikaa mahtavan helluntaisen Hengen vuodatuksen jälkeen joutui kokemattomana ja yksinäisenä tienraivaajana perkeleen paulaan, vaaralliseen hengelliseen ylpeyteen. Niinpä hän allekirjoitti nimensä Uudenkaarlepyyn raastuvanoikeudelle lähettämäänsä kirjelmään seuraavasti: "Jeesuksen Kristuksen pasuuna ja hovihullu Achrenius." Tämä selittänee myös syyn hänen palaamiseensa takaisin kirkkoon. Voitanee huoletta väittää, että jos Achrenius olisi elänyt meidän päivinämme, hän olisi mittasuhteiltaan joku kansainvälinen evankeliumin julistaja. Ja siksi ei näiden ikävien heilahtelujen tarvitse mitenkään mielessämme heittää tummaa varjoa rakastetun ja kunnioitetun jumalanmiehen muistolle. Toisaalta olivat olot vielä siihen aikaan niin rutivanhoilliset, että hän olisi helposti joutunut kulkemaan samoja latuja kuin Ulstadius ja Schaefer sensijaan, että hänellä nyt on ollut tavattoman suuri ja hedelmöittävä vaikutus koko Suomen Siionissa. Se suuri kunnioitus ja rakkaus, jota hänen omat aikalaisensa tunsivat häntä kohtaan, kuvastuu liikuttavalla tavalla niissä jäähyväissanoissa, jotka hänen seurakuntalaisensa lausuivat hänestä hänen siirtyessään Karitsan häihin ja suureen juhlajoukkoon Siionin vuorella:

    "Jää nyt hyväst paimen hyvä,
    Joka seisoit edestämm',
    Kylvit Herran sanan jyvää,
    Armost' ylipaimenemm',
    Hyväll' laitumell' meit' kaitsit,
    Suden kynsist monta voitit,
    Valvoit, kärsit, työtä teit,
    Ettäs autuaaks saisit meit'."

Helluntai Savossa

Edellisen kehityksen johtavien aatteiden tarkkailua.

Luonnon piirissä tapahtuu kaikki kehitys hitaasti ja asteettain, mutta samalla varmasti ja määrätietoisesti. Tammikuun purevan pakkasen ja heinäkuun helteisten auringonpaisteitten välillä on puolen vuoden aika sekä kevään murros- ja siirtymäkausi.

Sama laki pitää paikkansa hengen maailmassa. Sielläkin kulkee kehitys hitaassa kaaressa kohti kehittyneempiä muotoja ja suurempaa täydellisyyttä. Edellinen aika laskee perustuksen, jolle seuraava rakentaa; tahi astuvat näyttämölle aivan uudet voimatekijät, jotka hetkessä ja ajan rahdussa voimakkaalla tempaisulla kohottavat elämän aivan uudelle, ennen aavistamattoman korkealle tasolle. Tämä yleinen elämän ja kehityksen laki on havaittavissa erinomaisen selvänä ja johdonmukaisena kansamme uskonnollisessa elämässä niin hyvin helluntain kuin Jumalan yleisen pelastussuunnitelman näkökulmalta katsottuna.

1600-luvulla ja sen loppupuolella vallitsee maassamme oikeaoppisuus ja hengellinen kuolema. Suvaitsemattomuuden ja uskonvimman purevan kylmät pohjatuulet puhaltelevat tuopa noitien polttamisen ja sanan saivartelun aikakautena.

Kun joulutekstissä puhutaan Betlehemin seimestä, heinistä ja juhdista, niin pappi saattaa pitää 2-3 tuntia kestävän oppineen esitelmän heinän viljelyksestä tahi karjanhoidosta. Kun hänen toisen kerran pitäisi saarnata taivaallisen Isän hellästä huolenpidosta liittyen Vapahtajan sanoihin: "Ovatpa kaikki teidän päänne hiuksetkin luetut", niin hengenmies pitää taasen yhtä oppineen ja syvämietteisen esitelmän hiusten synnystä, laadusta, väreistä ja hoidosta. Ja kun oppimattoman rahvaan on vaikeata seurata tarkkaavaisesti näitä korkeastioppineita, hiuksia halkovia ja väsyttävän pitkiä esityksiä, niin kiertelee pitkin kirkon käytävää unilukkari, joka pitkällä vavalla kopahuttaa hereille torkkuvat ja nukkuvat sielut.

Turun akatemiassa sattuu tapaus, että nuori lahjakas jumaluusopin ylioppilas oppii ilmiömäisen helposti kreikkaa ja hepreaa. Puhtaan opin puolesta kiivailevat professorit, joilta heprean ja kreikan oppiminen on vaatinut huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa, tekevät sen mielestään erinomaisen viisaan ja hyvin perustellun johtopäätöksen, että tuon nuoren ylioppilaan ilmiömäinen taito on peräisin itse langenneesta ylienkelistä. Ja ylioppilas saa kiittää lempeää kaitselmusta, ettei hänen tarvitse nousta noitana polttoroviolle.

Eräs Turun piispa (Terserus) on mielipiteiltään vapaampi ja valistuneempi. Hän ei katsele uskonnollisia kysymyksiä joka suhteessa aivan tarkasti Augsburgin tunnustuksen ja Schmalkaldenin kappaleiden mukaan. Ja tämä oikeaoppisen luterilaisen kirkon oikeaoppinen pää kiittää laupiasta Luojaa ja lempeää kohtaloa, etteivät kirkon kaikkein oikeaoppisimmat uskonsankarit ja -ritarit heitä häntä suoralta kädeltä yli laidan pois kirkon avarasta haaksesta ja pappien piiristä, kuten kävi Turun akatemian jumaluusopin apulaiselle, Viipurin piispan pojalle, jumaluusopin lisensiaatti Iisakki Laurbechiukselle ja Helsingin triviaalikoulun kolleegalle Andreas Lusciniukselle, joista edellinen menetti paikkansa, lisensiaattiarvonsa ja papinvirkansa sekä oli pakotettu pakenemaan maasta; jälkimmäiseltä riistettiin papinvirka ja heitettiin Helsingin vankilaan, missä hän oli siihen asti, kun venäläiset valloittivat kaupungin.

Millainen papiston uskonnollis-siveellinen tila oli näihin aikoihin, siitä on aikaisemmin kerrottu paljonkin.

Ja rahvas, yhteinen kansa. Se nukkui makiata synnin unta, sillä eivät korkeastioppineiden kirkon miesten korkeastioppineet esitykset karjan-, heinän- ja hiusten hoidosta voineet herättää sen kuolematonta sielua. Se kaipasi henkivoimaista julistusta lihaksi tulleesta Sanasta ja lohdutuksekseen elävää sanomaa armorikkaasta ja huoltapitävästä taivaallisesta Isästä.

Keskellä tätä hengellisen kuoleman kolkkoa talvea ja autiota erämaata alkavat yht'äkkiä kuulua huutavan äänet kammottavina kuin tuonen torvet. Ilmestyvät Ulstadiuksen ja Schaeferin kaltaiset korven profeetat, jotka julistavat: kansa nukkuu ja hukkuu, sillä papeilla ei ole Pyhää Henkeä, eivätkä he kykene ruokkimaan lampaita. Pyhä Henki lupauksen Henkenä vakuuttaa ihmisiä synnistä ja tuomiosta sekä pitää vanhurskautta voimassa.

Heidän seuraajiensa Erickssonin veljeksien ja muiden julistuksessa alkaa jo pahin kirsi sulaa. Hallitsevana astuu esille julistus armosta ja synteinanteeksiantamuksesta. Olemme tulleet hengelliseen maalis- ja huhtikuuhun.

Achreniuksessa saavumme sitten varhaiseen, erinomaisen ihanaan pohjolan kevääseen, jolloin kuuluu toukomettisen ääni, ja Sulamit kutsuu Salomoa yrttitarhaansa suorastaan liikuttavan hellästi. Suomen Siionissa alkavat soinnahdella niin syvät, niin jalot ja täyteläisen puhtaat evankeliumin säveleet Isän ja teurastetun Karitsan kunniaksi, että niiden vertaisia esimerkiksi hengellisen laulurunouden alalla tavataan vain alkuajan laestadiolaisuuden piirissä ja myöhemmin eräillä tahoilla vapaitten uskovaisten keskuudessa. Tämä armoitettu jumalanmies julistaa evankeliumia ekstaattisessa hurmostilassa, Pyhä Henki antaa välittömästi sanat suuhun ja panee puhe-elimet toimimaan. Mutta murtautuminen täydelliseen helluntaihin, s.o. henkikasteeseen sitä seuraavine merkkeineen, ei vielä tapahdu. Ja harras kiitos Isälle ja Karitsalle, ettei niin tapahtunut, sillä Herralla oli varattuna mittasuhteiltaan ja kantavuudeltaan jotakin verrattoman paljon arvokkaampaa ja kauaskantoisempaa kuin parhaimmankaan ja armoitetuimmankaan yksityisen saarnaajan ja jumalanmiehen Hengessä kastaminen olisi saattanut olla. Herralla oli varattuna kalliille kansallemme

Täydellinen helluntai-ihme, – helluntai suoraan taivaasta.

Savon herännäisyydestä ja sen alussa tapahtuneesta mahtavasta hengenvuodatuksesta ja iankaikkisuuden murtautumisesta esille ajassa puhumme seuraavassa käytettävissä olevan luotettavan lähdekirjallisuuden perustuksella.

Kun helluntaituli lankesi Savojärvellä.

Se tapahtui luotettavan suusanallisen perimätiedon ja aikakirjain mukaan näin.

Oli kaunis heinäkuun päivä 1796. Silloisen Iisalmen pitäjän Savojärven kylän Heikkilän ja Asikkalan talojen väki oli tekemässä heinää sanottujen talojen omistamalla Telppäs-nimisellä ulkoniityllä, joka sijaitsee nykyisen höyrylaivareitin varrella lähellä Lapinlahden kirkkoa. Näkymätön, yliluonnollinen voima painoi heidät maahan, ihmeellinen tunne valtasi heidän sydämensä. He näkivät näkyjä ja puhuivat kielillä.

Tällaiset olivat tämän historiallisen tapahtuman puitteet Rosendahlin mukaan. Itse tapahtumasta meillä on verraten lyhyt, mutta kaikessa koruttomuudessaan ja asiallisuudessaan sangen jämerä asiakirja ja todistuskappale, jonka laatija on mies Jumalan mielen mukaan, "kolmen hiippakunnan piispa", Savon herännäisyyden tunnettu ja tunnustettu inhimillinen johtaja

Paavo Ruotsalainen.

Annamme puhevuoron "Ukko Paavolle", jonka asian tuntemusta ja luotettavuutta tällaisissa asioissa ei kukaan asettane kyseenalaiseksi. Mutta käyttääksemme hyväksemme mahdollisimman tarkoin tätä tapahtumaa koskevan niukan ja karun lähdekirjallisuuden, esitämme myös Akianderin johdannon mainittuun asiakirjaan.

"Kesällä 1796 tuli kahden, Iisalmen pitäjän Savojärven kylän, talon väki herätykseen siten, että he kesällä ollessaan heinässä, menivät tainnoksiin ja näkivät näkyjä sekä puhuivat vieraita kieliä. Herätys levisi nopeasti. Samaan aikaan tuli Johan Martikainen, muuan järjeltään ja kristinuskon tiedoiltaan heikko mies, kuuluisaksi horrostiloistaan, koska hän tällöin kadotti tajunnan ja tunnon, mutta saarnasi valtavasti ja näki näkyjä. Tästä kertoo Paavo Ruotsalainen:

    "Wuonna 1796 tapahtui erinomainen Jumalan rakkauden ja laupeuden
    osoitus ihmisten herätykseksi Savon maassa, Kuopion maaherran
    läänissä, Idensalmen pitäjässä ja Savojärven kylässä. Ja
    tämä sai alkunsa sillä tavalla: kahden talon väki oli työssä
    heinä-niityllä, niin Pyhä Henki lankesi heidän päällensä
    yhtenä päivänä niin voimallisesti, että he kaatuivat maahan
    niinkuin kuolleet; ja he näkivät siinä taivaallisia, erinomaisia
    näkyjä ja puhuivat erikielillä, joita Henki heille opetti,
    niinkuin apostolitten aikana. Ja samana vuotena levesi muihinki
    kyläkuntiin vähittäin, ja joulukuussa oli heidän lukunsa jotenki
    suuri. Ja silloin he saivat pitää erinomaista iloista juhlaa,
    niinkuin ne 3000 sielua, jotka Pietarin saarnan kautta heräsivät.
    Niin voimallisesti vaikutti Pyhä Henki heidän seassansa, että he
    olivat keskenänsä niin iloiset ja rakkaat, ja Pyhä Henki teki
    voimallisia töitä heidän seassansa, että he näkivät petollisten
    kristittyiden petollisen kristillisyyden, ei vähemmässä mitassa
    kuin Pietari Ananian petoksen.

    "Silloin myös tapahtui merkillinen asia: yksi pahanelkinen mies,
    Johan Martikainen nimeltä, joka heräsi, ja näki Jumalan vihan,
    sai kuitenki armon. Luonnostansa oli hän lyhyt ymmärryksestä
    ja ei nähnyt tarkasti, että olisi saattanut lukea kirjaa, ja
    kaikessa Sanan tiedossa oppimatoin. Ja rupesi saarnaamaan
    voimallisesti, ja ne saarnat olivat pyhän Raamatun kanssa yhteen
    sopivat. Asia on näin: ennen kuin hän rupesi saarnaamaan, niin
    hän kaatui äkkiä kuin kuollut, eikä sillä ajalla tietänyt mitään
    kivusta, jos olisi jäsen häneltä poisleikattu, jota moninaisista
    koettelemuksista havaittiin. Ja hän edespäin eli yli 30 vuotta.
    Ja näissä saarnoissaan hän antoi tietää, kuka oli totisesti
    Herran edessä, ja kuka petollisesti ja jaetulla sydämellä."

Kun Jerusalemissa tapahtui helluntai-ihme, niin ihmiset "olivat kaikki hämmästyksissään eivätkä tienneet, mitä ajatella, ja sanoivat toinen toisellensa: 'Mitähän tämä tiennee?'"

Savojärven tapahtumasta ollaan myös jossain määrin eri mieltä kirkon piirissä. Tässä suhteessa on kuitenkin mielihyvällä todettava, että yleinen mielipide Savon heränneiden ja sen kaikkein kunnioitetuimpien ja arvossapidetyimpien johtajain keskuudessa on ratkaisevasti asian puolella, s.o. että Savojärven tapahtuma oli todellinen helluntai-ihme ja Hengen vuodatus ensimmäisen helluntain tapaan. Ja kuinka voisikaan olla toisin, sillä silloinhan toden teolla samennettaisiin Savon mahtavan herätyksen jumalallinen alkulähde. Tässä suhteessa on edellämainitulla, Akianderin lähdekokoelmassa olevalla Paavo Ruotsalaisen todistuksella aivan ensiluokkainen merkitys. Esitämme vielä kahden tunnetun ja arvovaltaisen herännäisjohtajan mielipiteen tästä tapahtumasta.

1859 oli Iisalmen pappilassa pappien kontrahtikokous. Tässä tilaisuudessa piti lehtori ja kirkkoherra Julius Immanuel Bergh esitelmän aiheesta: "Kenessä on Pyhä Henki?" Viitaten Savojärven tapahtumaan hän sanoi mainitusta Jumalan ihmeteosta seuraavat, suorastaan monumentaaliset sanat, jotka sietäisi hakata kallioon tahi kirjoittaa kultaisilla korukirjaimilla valkoiselle marmoritaululle:

    "Kuusikymmentä kaksi vuotta on kulunut siitä, kun eräs
    voimakkaimmista liikkeistä, joiden kautta Jumalan Henki on
    tahtonut valaa elämää Suomen kirkon kangistuneisiin muotoihin,
    syntyi tässä Iisalmen pitäjän Savojärven kylässä niin
    elinvoimaisena, että tuskin mitään Suomen kirkon aikakirjoissa
    voidaan verrata siihen, ja että sen vaikutukset eivät ole
    pysähtyneet tahi lakanneet vielä tänäkään päivänä. Ja kun Suomen
    Siion näin ollen on tällä paikalla viettänyt erästä kauneimmista
    helluntai-ihmeistään, niin onhan tämä ikäänkuin välttämätön
    muisto pyhän tehtävämme ja virkamme mahtavimmasta, puhtaimmasta
    ja ihanimmasta alusta ei vain meidän rakkaassa, syrjäisessä
    synnyinmaassamme, vaan myös kaikissa maailman maissa."

Herännäisyyden historioitsija Rosendahl esittää kantansa Savojärven tapahtumasta selviön muotoon kiteyttämänään viisauden sanana: "Savon herännäisyyden alku on Jumalan ihme."

Helluntaikansa ei voi muuta kuin kiittää Israelin elävää Jumalaa ja lunastajaa Jeesusta Kristusta, joka iankaikkisessa ja käsittämättömässä rakkaudessaan on katsonut kansamme arvolliseksi ja mahdolliseksi elämään ja kokemaan tällaisen armoihmeen jo niin varhain kuin lähes puolitoista vuosisataa sitten.

Paavo Ruotsalaisen suhde armolahjoihin.

Johdannoksi muutama esittelevä sana "Ukko Paavosta" itsestään ja hänen johtamistaan seuroista.

Paavo Ruotsalainen on Suomen uudemman kirkkohistorian kaikkein kunnioitetuimpia ja suurimpia nimiä. Hän oli syntynyt savupirtissä Tölväniemen tilalla Onkilahden kylässä Lapinlahden pitäjää kesäkuun 19. p:nä 1777. Paavon ollessa 10-vuotias vanhemmat muuttivat Nilsiään, jossa hän sitten vietti nuoruutensa ja miehuutensa vuodet kamppaillen ainaisen köyhyyden ja puutteen kanssa. Usein hän sai käydä "oravalta lainaamassa" – syödä pettua. Myöhemmin piispa Molander kysyi kerran Paavolta, missä hän oli oppinut suuren hengellisen viisautensa. Tämä vastasi silloin: "petäjä-vapriikin koulussa", tarkoittaen samaa. Kodissaan hän sai kristillisen kasvatuksen, ja jo 6:nnesta ikävuodesta oli raamattu hänen lempikirjansa.

Jo varhaisnuoruuden hennoilta päiviltä veti iankaikkisen Isän ennättävä armo voimakkaalla tavalla Poikansa luo tätä nuorukaista, josta Hän oli päättänyt tehdä valitun aseen monen sielun pelastukseksi. Hänen nuoruutensa otsikoksi voitaisiin asettaa kirkkoisä Augustinuksen tunnetut sanat: "Jumala, Sinä loit meidät itseäsi varten, ja rauhaton on sydämemme kunnes se lepää Sinussa." "Löyhkä-Paavon" nimellä sai kulkea tämä kodin surunlapsi, jonka tien vanhemmat ajattelivat päättyvän uskonnolliseen mielenhäiriöön.

Kun Savojärvellä syntyi herätys, liittyi Paavo heränneisiin, mutta rauhan hän sai vasta keskusteltuaan kahteen otteeseen perusteellisesti autuuden asiasta seppä Jaakko Högmanin kanssa, joka asui Jyväskylän tienoilla.

Voimakkaina ja mahtavina puhaltelivat näihin aikoihin Hengen tuulet Savonmaassa. Varsinkin on vuosi 1817 merkillinen sekä herätykselle yleensä että Paavolle erikseen. Talonpoikainen herännäisjohtaja L. J. Niskanen kertoo, miten tuli lankesi muuallakin muistuttaen alkuseurakunnan aikoja. Niinpä Pielisjärveliä tapahtui seuraava armonihme: "Pyhä Henki lankesi heidän päällensä eräässä seurapaikassa niinkuin helluntaina apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui oudoilla kielillä ja ennusti." Syvän ja vakavan kristillisyytensä sekä suuren hengellisen viisautensa ja kypsyytensä vuoksi Paavosta tuli ennen pitkää koko Savon herännäisyyden johtaja. Kirkkoherra Bergroth antaa teoksessaan "Suomen kirkko II" seuraavan kuvauksen Paavosta ja seuroista.

"Astukaamme hetkeksi heränneiden 'seuroihin', tutustuaksemme sekä seuraan että sen johtajaan. Kun tulemme tupaan, mihin heränneet tapansa mukaan illalla ovat kokoontuneet, näemme miesten istuvan tuvan toisella, naisten sen toisella puolella. Vakavuus siintää kokoontuneiden silmistä, puhuu heidän koko olennostaan. Ulkonaisen puvunkin on todistettava, ettei maailma korskineen herännyttä kansaa hallitse. Miesten harmaasta palttinasta tehty körttipuku ja naisten tummansinisestä kankaasta valmistettu vaatteus on se kansallispuku, jota ammoisista ajoista on Savon seuduilla suosittu. Mikään uusi, heränneiden keksimä 'univormu' ei se siis ole, vaikka se, kuten kansanpuvut ainakin, kaikilla on samankaltainen ja näin antaa koko kokoontuneelle joukolle merkillisen yhtäläisen, vaatteiden tummuuden vuoksi miltei murheellisen leiman. Astuu ovesta sisälle kookas mies. Hitaasti, tuskin jalkojaan nostaen kulkee hän kautta huoneen, astuu pöydän taakse, panee kyynärpäänsä polvilleen ja painaa päänsä käsiinsä. Tuossa asennossa voi hän istua pitkät hetket. Juhlallinen tuntu valtaa läsnäolijat. Heidän joukossaan istuu nyt itse 'ukko' Paavo, heränneiden kuulu johtaja. Hän on vartaloltaan pitkä ja kohtalaisen harteva mies, jonka kasvoissa vielä vanhanakin hohti nuoruuden verevyys ja voima. Hänen jyrkkiä kasvonpiirteitään valaisivat silmät, joissa loisti ihmeellinen kirkkaus, syvyys ja nero. Hänen läpitunkeva, tutkiva katseensa herätti vastustamattomasti kunnioitusta ja luottamusta. Joku joukossa virittää virren, laulaa sen ensi sanat. Tähän kaikki yhtyvät, useimmat tuntien ulkoa ainakin tavallisimmat virret. Laulukirjana käytettiin paitsi Virsikirjaa 'Siionin virsiä' ja 'Halullisten sieluin hengellisiä lauluja'. Säveleet niihin joko lainattiin kirkko-virsistä ja vanhoista kansanlauluista tai sepitettiin itse. Rytmillisiksi ne muodostuivat, mutta samalla vakaiksi ja surunvoittoisiksi. Laulu on erinomaisen voimakas, miellyttävä ja elähyttävä. Muuten ei voisi selittääkään, mitenkä kokoontuneet tunnin tuntinsa perästä voivat pitkittää laulamista. Ken vain tahtoo saa alkaa mieluisensa virren ja kaikki yhtyvät sen laulamiseen. Virsien välissä luetaan kappaleita Freseniuksen kirjoista, Vilcockin 'Hunajanpisaroista', Vegeliuksen ja Björkqvistin postilloista tai jostain muusta hyväksytystä kirjasta. Luetun nojalla puhuu johtaja kokoontuneille. Kun Paavo on läsnä, puhuu hän. Hän kuvaa synnin suuruutta ja kuinka Jumala, rikkomatta omaa pyhyyttänsä vastaan, ei voisi sitä anteeksi antaa, ellei Jumalan Poika olisi maksanut syntivelan. Hän puhuu uudestasyntymisen välttämättömyydestä." –

Mille kannalle asettui nyt tämä suuri herännäisjohtaja "kielillä puhumiseen" ja "profeteeraamiseen", joilla sanoilla on niin huono kaiku monen korvissa meidän päivinämme? Akiander esittää lähdekokoelmassaan Kuopiosta erään tapauksen, joka on omiaan luomaan kirkasta ja omalaatuista valoa tähän mielenkiintoiseen kysymykseen.

"Olimme Kuopiossa yhdessä seuraavaan päivään asti kello 12, jolloin erosimme. Vähää ennen eroamme tapahtui jotakin varsin merkillistä ja tärkeää. Eronhetki oli jo niin läsnä, että joimme läksinkahvia. Ainoastaan vakavimmat olivat enään läsnä. Kahvia juodessamme joutuivat Valkjärven ja Säämingin uskonnolliset rettelöt puheeksi Paavon kanssa, jolloin ukko lausui mietteensä niistä mullistuksista, jotka käyvät viimeisten aikain edellä. Samassa alkoi neiti L. B. puhua kielillä. No, nyt minä eksaamia annan, lausui ukko. Etsi sukkelaan ylös, kuka Valkjärveen on enemmän velvoitettu reisaamaan, minäkö, vai maisteri, joka on pappi ja virkansa puolesta luonnollisempi menemään kuin minä, joka ilmanki olen jo pahaan huutoon tullut? Jonkun ajan perästä vastattiin: Sinun pitää menemän; ei ole maisterilla sitä rohkeutta –, jonka jälkeen seurasi vieraita kieliä. Mutta minulla ei ole rahaa reisata, eikä minun ruumiini rakennus enään myötenanna. Vastattiin: jalan, jalan. Titt, tatt, näinkö, – ukko polki jalkojaan. Niin, niin, – ja sitten taas vieraita kieliä. Mutta entäs jos siellä minulta kaula katkaistaan: Vastattiin: ei vielä; mutta kyllä kerran, – ja sitten taas vieraita kieliä. Milloinka, milloinka, sano? Vastattiin: Vielä vuosia, vielä päiviä, vielä hetkiä – jälleen vieraita kieliä – pitää sinun rakas Herran apostoli – – – antaman pääsi – – – vihollisten käsiin – – – ja sinun pitää oleman ensimäinen – – – josta muut heikommat – – – tulevat rohkeaksi – – – menemään kuolemaan – – – ja sinä olet sen tekevä suurella rohkeudella. – Enhän minä ole mahdollinen, lausui ukko ja itki ääneen. – Kristuksen vanhurskaus! – – – Enhän minä valvokkaan Herran tykö. Vastattiin: sinä kannat asias Herran eteen ennenkuin kukaan luuleekaan. – Mutta missä Karlits? (Karlits oli ukon vakuutuksen mukaan hänen suojelusenkelinsä.) Kerrottiin kuinka väkevä ja voimallinen hän oli sekä hänen varustuksensa ja muotonsa. Silloin sanoi ukko, ettei hän tätä salaisuutta tietää anna muille kuin kaikkein rakkaimmilleen; ja kertoi meille, että hukka olisi hänet syönyt, ellei Karlits olisi Herran rakkaasta käskystä häntä varjellut R–n pappilassa. – No, hanki nyt käsiin viimeiseksi marttyyriveisu. Vastattiin: jos luvan saan. – Minä tiedän, että Vapahtaja tällä hetkellä luvan antaa. Hetken perästä alkoi laulu niin sydäntä särkevällä nuotilla, että se tunki kautta luiden ja ytimien. Sen aikana itki ukko, nyökkäsi väliin päätään ja pyyhki molemmilla käsillään poskilleen vieriviä kyyneliä. Sydämemme oli ihan pakahtua tätä nähdessämme ja kuullessamme. No, heitä nyt hyvästi, rakas mamselli, Vapahtajalle ja hänen rakkaille käskyläisilleen, sanoi ukko viimein, ja hetken perästä lakkasi uni."

Sillä hetkellä Hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: "minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmaissut sen lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on näkynyt hyväksi Sinulle."

    * SOLI * DEO * GLORIA *

       *       *       *       *       *

Vain Karitsalle kunnia ja kirkkaus.

Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.

Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian.

Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa;

"Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

"Ja valtaistuimella istuja sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki." Ja hän sanoi minulle: "Kirjoita, sillä nämä sanat ovat varmat ja todet."

Ja hän sanoi minulle: "Se on tapahtunut. Minä olen a ja o, alku ja loppu. Minä annan janoavalle lahjaksi elämän veden lähteestä.

"Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani. –

"Minä, Jeesus, lähetin enkelini todistamaan näitä teille seurakunnissa. Minä olen Daavidin juurivesa ja jälkeläinen, se kirkas kointähti."

Ja henki ja morsian sanovat: "tule!" ja joka kuulee, sanokoon: "tule!" ja joka janoaa, tulkoon; ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä.