[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCkVWoRfCsNp_jqUo_w1L-QExmlIcKh-p_xrgAWZvls4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1086,"Lauri Stenbäck","Aspelin-Haapkylä, Eliel",1847,1917,"1086-aspelin-haapkyla-eliel-lauri-stenback","1086__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Lauri_Stenbäck",null,"muistelmat",[],[],"fi",1891,120493,801400,false,49994,[22],"Stenbäck, Lars, 1811-1870",[24,25,26],"Biographies","Poetry","Religion/Spirituality","\"Lauri Stenbäck\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a biographical account written in the early 20th century. The book explores the life and contributions of Lauri Stenbäck, a notable Finnish poet and an advocate of Pietism, an influential religious movement in Finland. Stenbäck’s journey from a young boy in Kuortane to his development as a significant cultural figure, as well as his struggle with personal and societal challenges, forms the crux of the narrative.  The opening of the book delves into the early years of Lauri Stenbäck's life, detailing his ancestry and family background, which shaped his identity and artistic inclinations. It vividly recounts his childhood experiences, including the influence of his parents and his early education, highlighting both the trials he faced, such as a serious childhood accident that affected his health, and the blossoming of his poetic talents. Central to the beginning is Stenbäck’s deep emotional ties to his family, particularly his mother, and the profound impact of his upbringing in a religious household on his future endeavors as a poet and thinker. (This is an automatically generated summary.)",[],265,"Elämäkerta valottaa runoilija ja pappi Lauri Stenbäckin elämänvaiheita ja hengellistä kehitystä 1800-luvulla. Teos seuraa Stenbäckin opintoja, kirjallista työtä sekä hänen toimintaansa suomalaisen herännäisyyden ja pietismin piirissä.","Eliel Aspelin-Haapkylän 'Lauri Stenbäck' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1086. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LAURI STENBÄCK\n\nKirj.\n\nEliel Aspelin-Haapkylä\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n Ruotsalaisen painoksen esipuhe.\n Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.\n\nEnsimmäinen luku. 1811-1837.\n\n Stenbäckin suku. -- Vanhemmat ja koti Kuortaneella. -- Koulunkäynti\n -- Muutto Vöyrille ja koti siellä. -- Runoilijalahjat ilmaantuvat.\n\nToinen luku. 1827-1828.\n\n Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. -- \"Rukouksia\n ensimmäisellä herranehtoollisellani.\" -- Opintoja. -- \"Ajatelmia.\"\n -- Ensi kerran saarnastuolissa. -- Matkatuumia.\n\nKolmas luku. 1828-1834.\n\n Kaksi vuotta Helsingissä. -- Kaksi vuotta Upsalassa: \"Matkamuistoja.\"\n -- Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja.\n -- Kaksoishäät Vöyrillä. -- Osakuntaelämää. -- \"Anna\", \"Tytön rukous\",\n \"Kirje ystävälleni\" y.m. runoelmia. -- \"Ajatelmia.\" -- \"Eräs kesäilta.\"\n -- Edelleen osakuntaelämää. -- Akateeminen oikeudenkäynti.\n\nNeljäs luku. 1835.\n\n Herätys. -- Runoilu: \"Hyvää yötä\", \"Luontokappalten huokaus\",\n \"Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä\" y.m. -- Pietismi.\n\nViides luku. 1835-1837.\n\n Östringin kuolema. -- Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä.\n -- \"Öisiä säveliä.\" -- \"Uskonnollisista romaaneista.\" -- Sairaus.\n -- \"Gaseeleja\" y.m. runoelmia. -- Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.\n\nKuudes luku. 1837-1840.\n\n Pietismi yliopistopiireissä. -- Totuuden puolesta: kaikki tai ei\n mitään. -- Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. -- Lähempiä\n suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa\n y.m. -- Evankelinen Viikkolehti. -- Ensimmäinen Porthaninjuhla.\n\nSeitsemäs luku. 1840-1841.\n\n Perhekokous Kuortaneella. -- Runoilua. -- Runoelmain ensimmäinen\n painos. -- Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. -- Riemujuhlan\n varjossa. -- Kihlaus ja häät. -- Evankelisen Viikkolehden viimeinen\n aika ja lakkautus. -- \"Katkelma runoudesta.\" -- Miksi Stenbäck\n lakkasi runoilemasta.\n\nKahdeksas luku. 1841-1846.\n\n Pohjanmaalla. -- Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. --\n Papiksivihkiminen. -- Achrénin kuolema. -- \"Muutamia sanoja\n pietismistä.\" -- Kaksoishäät Espoossa. -- Väitöskirja dosentinvirkaa\n varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja\n Stenbäckistä. -- Suhde hedbergiläisyyteen. -- \"Nya Morgonväkter.\"\n -- Viimeinen Helsingin-aika. -- \"Theologiska Tractater, I.\" --\n Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.\n\nYhdeksäs luku. 1846-1882.\n\n Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. -- Koulupuheita, pedagoginen\n toiminta. -- Opettajayhdistyksessä. -- Aikakauskirjatuumia. --\n Kirjailijatoiminta: \"Theologiska Tractater, II\", \"Ur det dolda\n lifvet\", Runoelmain toinen painos, \"Thomas Arnold\" y.m. --\n Kirjeenvaihtoa. -- Käänne pietismissä.\n\nKymmenes luku. 1852-1855.\n\n Kesänviettoa. -- Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. --\n Pedagogiikanprofessorin-viran haku. -- Opinnäytematka. -- Lukukausi\n professorina. -- Muiden ja omaa arvostelua.\n\nYhdestoista luku. 1856-1869.\n\n Isokyrö ja uusi koti siellä. -- Virsikirjatyö Turussa. --\n Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. -- Virsikirjatyö\n kotona: virsikirjaehdotus. -- Stenbäckin virsikirjaehdotuksen\n vaiheet.\n\nKahdestoista luku. 1869-1870.\n\n Vaihtelevia harrastuksia. -- \"Yhteisen kansan naissivistyksestä.\"\n -- Kolmas painos runoelmia: \"Epilogi ystävilleni.\" -- Kotielämää.\n -- Katovuodet. -- Viimeinen aika ja kuolema.\n\n\n\n\nRuotsalaisen painoksen esipuhe.\n\n\nVarsinaisten suurmiestemme rinnalla esiintyi 1830- ja 1840-luvulla\njoukko nerokkaita henkilöitä, joiden nimet -- joskaan ei yhtä\nloistavan säleikön ympäröiminä -- ovat lähes yhtä kulumattomasti\npiirtyneet sivistyksemme historiaan. Etumaisia tästä joukosta on\nLauri Stenbäck, jonkun verran tuttu, mutta enimmäkseen tuntematon\nnykyiselle sukupolvelle. 'Tosirunoilijana myönnetään hänelle\nkyllä sija suurimpaimme rinnalla, mutta hyvin vähän tiedetään tai\nmuistetaan, että hän samalla oli erään henkisen liikkeen jaloin\nedustaja kulttuurielämässämme, jonka liikkeen merkitykselle\nkansan kasvattajana tähän saakka tuskin on annettu täyttä arvoa.\n\"Pietismi\", joka saattoi Stenbäckin laskemaan runoilijakanteleen\nkäsistään, ei näet ollut yksinomaan taantumusliike, vaan sillä\noli samalla positiivinen sisällys siveellisesti puhdistavaa ja\nkohottavaa laatua, joka on mahtavasti vaikuttanut yleiseen käsitys- ja\najatustapaan kauas ulkopuolelle ei ainoastaan \"heränneiden\",\nvaan kirkollismielisten piirien yleensä. Alkaneena aikaisemmin kuin\nkansallinen liike se on katsottava jonkunmoiseksi pohjavirraksi\njälkimmäiselle, ja jos tahtoo oikein ymmärtää, kuinka ne ihanteet\novat muodostuneet, jotka etupäässä Topeliuksen isänmaallisen runouden\nja lukukirjain vaikutuksesta ovat tulleet yhteisiksi ylhäisille\nja alhaisille maassamme, niin on ehdottomasti uskonnollinen\nuudistus otettava lukuun. Itsetietoisesti, koko sielunsa palavalla\ninnostuksella taisteluun antautuminen \"maailmaa\" vastaan, sitä\npintapuolisuutta ja kevytmielisyyttä, sitä \"leben und leben\nlassen\" -teoriaa vastaan, jonka vanhempi sukupolvi oli tehnyt\ntodellisuudeksi, se on pietismin, se on Stenbäckin työ. Hän taisteli\nkristittynä kristillisyyden nimessä eikä uskonut mihinkään muuhun\nuudistukseen kuin uudistumiseen uskon ja Pyhän Hengen kautta,\nmutta siitä huolimatta ulottui -- kuten sanottu -- elämänkatsannon\nuudeksimuuttuminen muihinkin kuin niihin, jotka liittyivät\npietismiin, jopa sen suoranaisiin vastustajiinkin. Ne, joista\ntämä väite tuntuu paradoksilta, verratkoot vain niitä vaatimuksia\nvelvollisuuden täyttämiseen ja elämäntapoihin nähden ylipäätään,\njotka nyt asetetaan ei ainoastaan papeille, vaan kansalaisille\nyleensä, ennen pietismin aikaa vallassa olleihin käsityksiin, niin\nhe myöntävät sanotun todeksi. Se että, varsinkin myöhempinä aikoina,\nmuitakin syitä on ollut tähän vaikuttamassa, ei vähennä pietismin\nperustavaa merkitystä.\n\nTämä käsitys pietismin ja Stenbäckin merkityksestä\nsivistyselämällemme on minussa teoksen valmistelun varrella\nvakaantumistaan vakaantunut ja selittää tämän elämäkerran laveuden.\nEi ainoastaan runoilijalle ollut tehtävä oikeutta, vaan myöskin\npietistille, joka \"masensi\" runoilijan, eikä mikään menettely ollut\nmielestäni siihen soveliaampi kuin noudattaen täyttä objektiivisuutta\nantaa kumpaisenkin vapaasti tulla esiin ja tulkita mielensä\nastumatta kriitillisesti ehkäisten väliin. Tämä menettelytapa on,\narvatakseni, myös parhaiten tyydyttävä erilaisia lukijoita, sitä\nenemmän kun kuvattava persoonallisuus noina molempina suunnaltaan\nniin vastakkaisina kehityskausina pysyi täysin muuttumattomana,\nsamalla intohimoisen kiihkeänä ja rakastettavan lapsellisena\nvälittömyydessään ja vilpittömässä suoruudessaan. Niillekin, jotka\nStenbäckissä ennen kaikkea näkevät teologin, on siten tärkein aines\nesitetty. Pietismin historiasta en ole ottanut esitykseen enempää\nkuin on ollut tarpeen hänen osuutensa ja asemansa valaisemiseksi\ntässä virtauksessa.\n\nSiitä hyväntahtoisuudesta ja suuresta luottamuksesta, jolla kirjan\nensi lehdellä mainitut [Teoksen ensimmäinen painos oli omistettu\n\"Lauri Stenbäckin jälkeen jääneille rakkaille, _Ebba Stenbäckille_ ja\n_Charlotta Achrénille_\".] kunnioitetut henkilöt, runoilijan puoliso\nja sisar, sekä monet muut sukulaiset ja vanhemmat ja nuoremmat\nystävät ovat sallineet minun käyttää kirjeitä ja muuta kirjallista\njälkeimistöä sekä osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti antaneet\nminulle arvokkaita tietoja, ilmaisen täten nöyrän kiitollisuuteni,\nsamalla kuin lausun sen toivon, etten millään olisi loukannut sitä\nkallista kuvaa vainajasta, joka heillä on sydämissään.\n\n_Rauhalahdessa elokuulla 1900_.\n\n\n\n\nEnsimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.\n\n\nTuskin tarvinnee sanoa, miksi tämä teos ensiksi esiintyi\nruotsinkielellä. Olihan kuvattava henkilö ruotsinkielinen runoilija\nja kaikki lähteetkin samankielisiä. Ajan puute taas on syynä siihen,\netten itse ole toimittanut suomalaistakin laitosta. Jos se on\nvahinkona pidettävä, niin se on yksistään minun eikä lukijan, sillä\nkääntäjä [O. Manninen.] on suorittanut tehtävänsä kypsyneellä kyvyllä\nja uupumattomalla huolella. Kun sitä paitsi itse olen arkki arkilta\ntarkastanut työtä, ei käännös kovinkaan käännökseltä tuntune.\n\nSisällykseen nähden ei suomalainen laitos muutoin eroa\nruotsalaisesta, kuin että joitakuita erehdyksiä on korjattu.\nMuutamat arvostelijat ovat kyllä moittineet teoksen laajuutta, ja\nkääntäessä olisi saattanut tehdä lyhennyksiä; kumminkaan en ole\nsiihen suostunut, sillä kaikki, mitä olen Stenbäckin kirjelmiä\nteokseen ottanut, on minusta sen arvoista, että se rikastuttaa\nkirjallisuuttamme. Jos olisi ollut mahdollista ajatella niiden\njulkaisemista erikseen, niin se olisi kai ollut otollisempi tapa\ntehdä ne tunnetuksi; mutta itsekseen ei niitä mielestäni olisi voinut\npainattaa loukkaamatta vainajan muistoa. Toisin on elämäkerrassa,\nmissä jokainen kirje tai muu kirjallinen muistokappale ei ainoastaan\nluo valoa aikaan ja oloihin, vaan myöskin saa niistä tarpeellista\nvaloa; siinä voi julkaista semmoistakin, jota ei koskaan ole\nyleisölle aiottu.\n\nVaikka Stenbäck vereltään ja hengeltään oli puhdas suomalainen, oli\nhän sukunsa mukana omituisten sivistysolojemme tähden näennäisesti\nvieraantunut suomenkielisestä osasta kansaamme. Kun hän nyt sekä\nrunojensa suomennoksen [_Lauri Stenbäck, Runoja_, suomentanut Yrjö\nWeijola. Helsingissä 1900. Otavan kustantama.] että tämän elämäkerran\nkautta on tullut kansan tajuttavaksi, on harras toivoni, että kansa\ntuntee hänet omakseen ja sulkee hänet kalleimpien muistojensa\njoukkoon.\n\nHelsingissä marraskuulla 1901.\n\n_Eliel Aspelin_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU. 1811-1827.\n\nStenbäckin suku. -- Vanhemmat ja koti Kuortaneella. -- Koulunkäynti.\n-- Muutto Vöyrille ja koti siellä. -- Runoilijalahjat ilmaantuvat.\n\n\nStenbäck-suvun historia alkaa liikuttavalla tarinalla\nvelvollisuudentunnosta ja ihmisrakkaudesta, jossa säilyy kantaisän ja\nhänen veljensä muisto.\n\nSuvun kantaisä, Jooseppi nimeltä, oli talollisen Heikki Liukun\npoika Lyyskilän kylästä Laihian pitäjästä. Kun poika tuotiin\nVaasan triviaalikouluun, antoi rehtori hänelle nimen Stenbäck\n(kiviluoma) muistoksi muutamasta isosta kivestä luomassa eli\njoessa kotitalon kohdalla. Papintutkinnon, joka siihen aikaan oli\nalemmista kansankerroksista opin teille lähteneiden tavallinen\npäämäärä, Jooseppi Stenbäck suoritti 27 vuoden vanhana Turussa,\nja hänet määrättiin sen jälkeen ensin kotipitäjänsä kirkkoherran\napulaiseksi ja myöhemmin Ilmajoen kappalaiseksi. Vihan aikana hän oli\nkutsuttu julistamaan rauhaa ihmisille. Viholliset täyttivät maan,\njonka asukkaat turvattomina olivat jätetyt heidän mielivaltaansa.\nKetkä suinkin kykenivät, pakenivat meren taakse taikka kätkeytyivät\nerämaihin. Pakolaisiin olivat liittyneet myöskin kaikki näiden\nseutujen papit paitsi Jooseppi Stenbäckiä, joka järkähtämättömänä\npysyi paikallaan. V:een 1714 hän piti vaimonsa ja lapsensa luonaan,\nmutta silloin hän toimitti heidät Tukholmaan. Varmaankin oli ero\nkatkera, mutta sittenkin hän oli kai iloinen ollessaan yksin,\nsillä hänen ei tarvinnut pelätä ainakaan omaistensa henkeä, kun\nhänet vähän aikaa myöhemmin vangittiin ja kuljetettiin Vaasaan.\nJooseppi Stenbäckin vankeuden aikana kaupungissa -- niin tarina\nkertoo -- tapahtui eräänä yönä, että hänen vanhempi, naimaton\nveljensä Laihialta salaa hiipi hänen luoksensa ja rukoili saada\njäädä hänen sijaansa vangiksi, jotta nuorempi veli paeten pelastuisi\nperheelleen ja seurakunnalleen. Yöllinen kohtaus päättyi niinkuin\nluonnollista oli. Kieltäytyen vastaanottamasta uhria Jooseppi jäi\nnytkin paikalleen, ja veljen täytyi palata samaa tietä kuin oli\ntullutkin. Kun sama veli jonkun aikaa sen jälkeen lähti viemään\nruokatavaroita sydänmaassa piileskeleville omaisilleen, joutui hän\nvihollisten käsiin ja surmattiin. Joosepin taas kasakat kuljettivat\nKristiinankaupunkiin, pidellen häntä niin pahasti, että hän tuli\nrammaksi molemmilta jaloiltaan. Rauhanteon perästä hän palasi\nseurakuntaansa ja ryhtyi jälleen virkaansa hoitamaan -- vaikk'ei\nkuitenkaan niin kuin ennen. Voimatta itse liikkua paikaltaan\nkannettiin hänet sunnuntaisin nojatuolissa kirkkoon, missä kansa\nhartaasti kuunteli kovia kokeneen miehen opetuksia.\n\nJooseppi Stenbäckin pojista joutui Lauri-niminen konrehtoriksi\nTurun katedraalikouluun, Tuomas Limingan kirkkoherraksi ja Juhani\nkappalaiseksi Alahärmään. Keskimmäinen näitä veljeksiä on tunnettu\nmuutamien painosta julkaistujen suomalaisten ja ruotsalaisten\nsaarnojen tekijänä, jota paitsi hän on kirjoittanut (ruotsiksi)\n\"historiallisen kertomuksen Raahesta ja Saloisista\" (Tukholmassa\n1769). Nuorimmalla oli useita poikia, joista jälleen kolme, Kaarle\nFredrik, Juhani ja Kustaa, tuli papiksi. Ensinmainittu on sen kodin\nperustaja, joka on tämän elämänkertomuksen varsinainen lähtökohta.\n\nKun Pohjanmaa menneen vuosisadan alussa uudestaan tuli\nsotatantereeksi, oli Kaarle Fredrik Stenbäck kirkkoherrana\nKuortaneen pitäjässä, seudulla, joka oli kesällä 1808 tapahtuvien\nsotaliikkeiden ja tappelujen keskellä. Pitäjän enimmin viljelty,\nväkirikkain osa sijaitsee näet Kuortanejärven ympärillä, jonka\nrantaa maantie Lapuan ja Alavuden välillä kulkee. Järven itäisimmän\nja isoimman, Kirkkojärveksi sanotun ulapan itärannalla on pitäjän\nkirkko ja vastapäätä toisella rannalla pappila. Kun tämä on noin\n20 kilometriä Lapualta, 30 Alavudelta ja ainoastaan puolitoista\nkilometriä Ruonan sillalta, niin tykkien jyske näiltä kolmelta\nsamannimiseltä tappelutantereelta häiritsi sen rauhaa yhä uudestaan,\nvain joidenkuiden viikkojen väliajalla. -- Jo tässä mainittakoon,\nettä pappila asemapaikkaansa nähden on kauneimpia Etelä-Pohjanmaalla.\nNiinkuin nimikin, Haapaniemi, ilmaisee, on talo järveen pistävällä\nniemellä. Järven puolella asuinrakennusta on puutarha, josta\nkirkkoherra Stenbäckin istuttama lehtokuja johtaa alas rantaan.\nNäköala aukean, saarettoman järven yli oli muinoin vielä kauniimpi\nkuin nykyjään. Silloin näet Melliniemi vasemmalla ja Hiironiemi\noikealla kädellä pappilan niemestä enimmäksi osaksi olivat metsän\nvallassa, samoinkuin vielä tätä nykyä vastakkainen ranta, mistä\nkirkon katto ja kellotapuli huippuineen kohoavat tumman havumetsän\nylitse.\n\nKirkkoherra, joka oli syntynyt 1760, oli sodan aikana parhaimmissa\nmiehuudenvoimissaan. Oltuaan yhdeksän vuotta koulunopettajana\nPietarsaaressa oli hänet 1790 nimitetty Alahärmän kappalaiseksi\nviran tultua avoimeksi hänen vuotta aikaisemmin kuolleen isänsä\njälkeen. Vuotta ennen sodan syttymistä hän oli päässyt Kuortaneelle\nkirkkoherraksi. Samana vuonna kuin hän muutti Alahärmään, hän oli\nnainut kauppiaan tyttären Beata Mellbergin Pietarsaaresta, mutta\ntämä ei ollut hänen kohtaloissaan osallinen kauemmin kuin v:een\n1807. Rouva kuoli näet kuukautta ennen Kuortaneelle muuttoa. Sodan\nalkaessa ei siis pappilassa ollut äitiä, joka olisi hoitanut\nsiellä kasvavia kolmea lasta. Luultavasti oli nuorempien lasten,\n11-vuotiaan Susanna Sofian ja 10-vuotiaan Kaarle Fredrikin, hoito\nuskottu joko jollekin vanhemmalle vaimonpuoliselle sukulaiselle\ntaikka vanhimmalle siskolle, 16-vuotiaalle Elisabet Margaretalle eli\nLisettelle, niinkuin häntä kotona nimitettiin. Paitsi näitä lapsia\noli kirkkoherralla ensimmäisestä aviosta ollut kolme muutakin,\njoista kaksi oli kuollut aivan pieninä ja poika Simon Reinhold\ntapaturmaisesti saanut surmansa kaukana kodista.\n\nKoska viimeksimainitulla tapahtumalla on välillinen merkitys\naineeseemme katsoen, kerrottakoon se tässä. Tuntemattomasta syystä\ntämä poika, tuskin lapsenkamarista päässeenä, 1805 lähetettiin\npitkälle merimatkalle -- arvattavasti Pietarsaaresta olevassa\nlaivassa, jonka omistaja taikka päällikkö oli joku äidin sukulaisia.\nLaiva kävi Espanjassa ja oli, sinne saakka kaiken sujuttua\nonnellisesti, juuri lähtenyt paluumatkalle, kun nuori Stenbäck\nMalagan ja Gibraltarin välillä hukkui 25 p. marraskuuta mainittuna\nvuonna: hyökyaalto pyyhkäisi hänet kannelta mereen. Saatuansa\nsurusanoman isä sepitti allaolevan suomenkielisen murherunon\nsisarusten laulettavaksi kirkossa, silloin kun tavanmukainen kiitos\nveljen kuolemasta tehtiin. Runo, joka sisältää lasten suuhun pantuja\nlohdutussanoja vanhemmille, painettiin Vaasassa varustettuna\nseikkaperäisellä otsakirjoituksella, jossa ilmoitetaan sepitelmän\naihe. Säkeet kuuluvat näin:\n\n    Aaltoin pesä, myrskyin maja, aukko aava\n        Nieli veljemm siksensä;\n    Vaan säästä surus, äiti, isä: taivaan Isä\n        Sielun sulki syliinsä.\n\n    Mailman myrskyst, synnin seurast, sielun surmast\n        Merta tuimaa tuimemmast,\n    Niistä lastas säästääksensä Itsellensä,\n        Sanoi: tempaan Tuonelast.\n\n    Satamaan, jonk Isä sääsi, poika pääsi,\n        Vaaratonna vioista;\n    Onko syytä voivotella, valitella\n        Luojan laupiaan laitosta?\n\n    Jesus, lasten lunastaja, rakastaja,\n        Veljemm siellä kasvattaa;\n    Taivaan kuoriss' ihannellen, viittaa meillen:\n        Tänne tulkaat! toivottaa.\n\n    Toivon silmäll katsoin sinne, jäimme tänne\n        Murhemaalle taivaltaa,\n    Hyväll isäll, äidill iloks, lohdutukseks;\n        Ei meit Jesus unohda.\n\n    Rakas Jesu! Sielun paimen, paras paimen,\n        Kaitse meit näill laitumill,\n    Kaitse niityll runsahalla, raittihilla,\n        Vesill vie virvoittaviin\n\nPieni näytelmä, jossa pikku tytöt -- arvattavasti vanhan virsikirjan\nn:o 278 (\"Etkös ole, ihmisparka\") virren nuotilla -- veisasivat nämä\nsanat, tapahtui Alahärmän kirkossa ja antaa alkuperäisyydessään\nsangen omituisen piirteen isän ja perheen luonteenkuvaukseen.\n\nKirkkoherra ei ollut kauan leskenä. Jo 1809 v:n alussa hän meni\nuusiin naimisiin Lapuan kirkkoherran tyttären Eva Maria Gummeruksen\nkanssa, joka oli syntynyt 1774 ja siis miestään 13 vuotta nuorempi.\nTästä aviosta syntyi neljä lasta, nimittäin Juhani Mikael 1809,\n_Lauri Jakob_ 26 p. lokakuuta 1811, Charlotta Fredrika 1813, Maria\n1814 ja Laura 1816, jotka, samoinkuin ennenmainitut kolme lasta\nensimmäisestä aviosta, kasvoivat täysikäisiksi ja jäivät eloon\nvanhempainsa jälkeen.\n\nEri kirjaimilla painettu nimi on tulevan runoilijan, jonka elämäkerta\ntässä on kuvattavanamme. Edellinen nimi, Lauri [Kun Stenbäck\nIsossakyrössä ollessaan kirjoitti nimensä suomenkielisten kirjelmäin\nalle, käytti hän muotoa _Lauri Stenbäck_.] (Lars), joksi häntä\naina sanottiin kodissa, oli perhenimi, jota tähän päivään saakka\njokaisessa polvessa joku suvun jäsen on kantanut. Seurakunnan\nkastettujen kirjasta, joka ilmaisee, että poika kastettiin 3 p.\nmarraskuuta, otettakoon tähän kummien nimet, koska ne tavallaan\nosoittavat, miten perhe ja sen seurapiiri olivat kansanomaisia.\nKummeina mainitaan: lukkari Juhani Perander ja hänen vaimonsa\nKlaara Höök, talollinen Siimon Hynnilä ja hänen vaimonsa Valpuri\nJaakontytär, talollinen Matti Sysilampi ja hänen vaimonsa Agneeta\nMatintytär, talollinen Matti Koskela ja hänen vaimonsa Maria\nHeikintytär sekä demoiselle Maria Forbus. Kasteen toimitti apulainen\nJuhani Nygren.\n\nTätä kirjoitettaessa [1900] on se koti, jossa Lauri Stenbäck\nkasvoi, ollut hajonneena noin kuusikymmentä vuotta, ja useimmat sen\nnuoremmatkin jäsenet ovat toinen toisensa perästä eri paikoilla\nnähneet elämänsä päivän laskevan. Kumminkin on vielä yksi sisar --\nCharlotta -- elossa, [Leskirouva Charlotta Achrén (o.s. Stenbäck)\nkuoli 90 vuotta täytettyään 1903.] ja hänen uskollista muistiansa\non pääasiassa kiittäminen niistä tiedoista, joihin seuraava kuvaus\nperustuu. Kun tämä sisar oli runoilijaa kahta vuotta nuorempi, ovat\nsiis hänen varhaisimmat omat muistonsa menneen sataluvun toisen\nvuosikymmenen lopulta; mutta aikaisemmistakin tapauksista hän on\nvoinut antaa tietoja, sillä ne kuuluivat perhemuistoihin.\n\nEnsiksi muutama sana vanhemmista. Isä oli ainakin vanhemmilla\npäivillään jotenkin raskasmielinen ja itse perhepiirissäkin\nharvapuheinen. Lasten kunnioitus häntä kohtaan oli suuri, ja he\nvaroivat huolellisesti häiritsemästä häntä hänen kamarissaan,\nmissä hän tavallisesti istui lueskellen. Kirjat, joita hän luki,\nlienevät enimmäkseen olleet hengellisiä. Huolimatta suljetusta\nluonteenlaadustaan oli hänellä kumminkin runollisia ja tavallaan\ntaiteellisia taipumuksia. Tuo jo mainittu, jotenkin tavaton toimi,\nkun hän pani puolikasvuiset tyttärensä veisaamaan omaatekemäänsä\nrunoa seurakunnan edessä kirkossa, ei ollut ainoa laatuaan.\nMuulloinkin hän kuuluu osoittaneen samaa taipumusta järjestämään\nnäytelmäntapaisia esiintymisiä. Niin esim. oli hänellä tapana\njouluksi sepittää lauluja lasten laulettavaksi joulukuusen ympärillä\ntanssiessa. Joskus hän kuuluu itsekin niin innostuneen ja lämminneen\nnuorison ilosta, että rupesi osalliseksi sekä lauluun että tanssiin.\nSuurempiarvoisia lienevät kirkkoherran runolliset lahjat tuskin\nolleet, eikä niistä näy jälkimaailmalle säilyneen muuta jälkeä kuin\nedelläluetut säkeet, mutta sittenkin on täysi syy olettaa, että\nLaurin runoilijalahjat olivat isältä perityt. Tämä olettamus on\nsitä enemmän oikeutettu, kun hilpeä- ja helläluontoinen äiti, kuten\nGummerus-suku yleensä, oli ennen kaikkea käytännöllinen ihminen.\nHänestä oli periytynyt se vilkas, avoin, rakastettavan lapsellinen\npiirre pojan luonteessa, jonka kaikki ystävät ovat panneet merkille.\n\nSiitä hellästä hoidosta, jonka äiti omisti lapsilleen, tuli runsain\nosa Laurille, epäilemättä siitä syystä, että hän näytti olevan muita\nvähemmin varattu elämän taistelua kestämään. Ruumiinrakennukseltaan\nhän alusta alkaen oli hento ja heikko, kasvot olivat hienopiirteiset\nja kauniit sekä mieli tämän mukaisesti hyvin herkkätunteinen. Kun\näiti huomattavasti hellitteli tätä lasta, noudattivat perheen\nmuutkin jäsenet hänen esimerkkiänsä, ja kun Lauria niin oli ensin\nlapsena hemmoiteltu, eivät poikavuodetkaan tuottaneet hänelle\nvoimistuttavampaa kehitystä. Hän laiminlöi kokonaan ne erilaiset\nurheiluharjoitukset, joihin kasvavat pojat maalla tavallisesti\nkäyttävät enimmän osan aikaansa, ja pysyttelihen sen sijaan enimmiten\nsisarten seurassa. Tästä johtui, että hän olennoltaan oli kaino ja\nhiljainen, enemmän tytön kuin pojan kaltainen. Kumminkaan kainous ja\nhiljainen käytöstapa eivät estäneet häntä ilmaisemasta tunteitaan,\nkun mikä kävi hänen mielelleen. Päinvastoin oli hänen luonteensa\nsemmoinen, että hän hyvin kiihkeästi, jopa liioitellun kiihkeästi\nilmoitti sekä surunsa että ilonsa. Milloin hän oli iloinen kuin\nlintu, milloin pahalla tuulella, ja kun jälkimmäinen puuska sattui,\nsilloin sisaret sanoivat: \"nyt on Lauri taas lauantaituulellaan\" --\nlauseparsi, joka jostakin unohtuneesta syystä oli tullut käytäntöön\nperheessä. Tavattomassa herkkämielisyydessä ilmeni runoilijaluonto\nylipäänsä, mutta kun sanotaan, ettei hän lapsenakaan koskaan salannut\ntunteitaan, vaan ilmaisi ne suoraan ja avoimesti, niin esiintyi\nsiinä yksilöllinen piirre, joka suoruuden ja avomielisyyden muodossa\nkoko elämän ajan pysyi yhtenä Lauri Stenbäckin luonteen pääpuolia.\nÄidin ja pojan suhteesta on vielä mainittava, että Lauri puolestaan\npalkitsi emon rakkauden sydämensä hartaimmalla kiintymyksellä. Hän\noli, kuten sanotaan, valmis kantamaan äitiä käsillään, ja vielä\nvanhoilla päivilläkin hänen kasvonsa kirkastuivat, milloin vain\npuhelu siirtyi \"mammaa\" koskeviin muistoihin.\n\nSurullista kyllä sattui lapsuusaikana onnettomuus, joka huolimatta\nLaurin synnyltään heikosta terveydestä antoi äidin sydämelle\nkylliksi aihetta ohjata hänen kasvatustaan yllämainittuun tapaan.\nNoin kuuden vuoden iässä tapahtui näet, että poika tapaturmaisesti\nistuutui taikka putosi astiaan, joka oli täynnä kuumaa vettä,\nja poltti koko alaosan ruumistaan niin pahasti, että pelättiin\nhengenkin menevän. Monta viikkoa hän oli vuoteen omana ja kärsi,\nniinkuin ymmärrettävissä on, tuskia, jotka olisivat olleet\ntäysikasvuisenkin vaikeat kestää. Pikku poika osoitti kaiken aikaa\nihmeellistä kärsivällisyyttä, mutta jostakin tavallista herkemmästä\nhienotunteisuudesta -- tai miksi sitä olisi sanominen -- hän ei\nsallinut nuorempien sisarusten tulla luoksensa katsomaan, kun hän\nmakasi kääreissään. Ainoastaan läheisestä huoneesta, ovenraosta, he\nsäälien kurkistelivat potevaa veljeään.\n\nLauri kehittyi nopeasti, ja varhain pantiin kirja hänen käteensä.\nTavattoman varhain alkoi myöskin hänen koulunkäyntinsä kodin\nulkopuolella. Syy siihen oli seuraava. Kun vanhin veli Kaarle Fredrik\n1818 oli tullut ylioppilaaksi, sai hän paikan everstiluutnantti\nTuomas Henrik Adlercreutzin luona Pälkäneen Myttälässä kahden\npienen pojan kotiopettajana, ja samalla sovittiin, että hän toisi\nsinne mukanaan molemmat nuoremmat veljensä Jannen ja Laurin, jotta\nnämä yhdessä Adlercreutz-veljesten kanssa valmistettaisiin kouluun\notettaviksi. Silloin Lauri ei vielä ollut täyttänyt seitsemättä\nvuottaan, ja ero kodista oli pienokaiselle varsin katkera. Myöhemmin\nvanhemmat kuuluvatkin katuneen sitä, että niin varhain toimittivat\npojan maailmalle. Kumminkaan ei saattanut olla merkityksetöntä Laurin\nkehitykseen nähden, että hän jo lapsi-iässä tuli oleskelleeksi\nvieraassa, hienosti sivistyneessä kodissa. Everstiluutnantti,\nlauluissa ylistetyn sankarin Kaarle Juhana Adlercreutzin nuorempi\nveli, oli Hämeenlinnan jääkärijoukon majurina ollut mukana sodassa ja\nvähää myöhemmin nainut Sääksmäen Lotilasta Helena Gustava Blåfieldin,\njoka kuuluu olleen tavattoman rakastettava henkilö, sillä hänestä\nsanotaan, että tuli ikäänkuin päivänpaiste huoneeseen, kun hän astui\nsisään. Paitsi molempia poikia ja yhtä tytärtä kuului perheeseen\neverstiluutnantin kaksi naimatonta sisarta. Tässä kodissa eivät\nStenbäck-veljekset kauan saattaneet tuntea itseään vieraiksi, ja mitä\nLauriin tulee, sanotaan hänen vielä paljoa myöhemmin erityisellä\nlämmöllä puhuneen toisesta noita vanhoja neitejä -- Hedda-tädistä\n--, joka sekä leikissä että todessa oli koettanut herättävästi\njohtaa poikain mieliä maallisista täydellisempiin. Sitä paitsi\nLauri luku- ja leikkitovereistaan Kaarle ja Kustaa Adlercreutzista\nsai ensimmäiset lapsuudenystävänsä, joista hän erittäin liittyi\njälkimmäiseen, häntä vuotta nuorempaan veljeen. Jo lapsuudessa näet\nesiintyi hänessä taipumus vilpittömällä ystävyydellä kiintyä jaloihin\nluonteihin, jommoinen mainittu ystävä varmaankin oli. Valitettavasti\nkävi kuitenkin niin onnettomasti, että Lauri hyvin varhain kadotti\nnämä niinkuin muitakin ystäviänsä.\n\nMitä lukuihin tulee, niin ne koskivat paraasta päästä Lindblomin\nkatkismusta, \"uskonnonhistoriaa\" ja latinaa, jonka ohella\nharjoitettiin kirjoitusta ja laskentoa. Kaikissa näissä aineissa\nLauri sai myöskin suorittaa tutkinnon, ennenkuin hänet 5 p.\nhelmikuuta 1820 sisäänkirjoitettiin Turun katedraalikouluun. Vaasan\ntriviaalikoulu olisi ollut lähempänä, mutta Turun oppilaitos\nvalittiin sen tähden, että Kaarle Fredrik harjoittaessaan opintoja\nyliopistossa saattaisi olla nuorempain veljiensä tuki ja ohjaaja\nkoulun aikana. Vaikka Janne-veli oli kaksi vuotta vanhempi,\nlähetettiin hänet yhdessä Laurin kanssa kouluun. Molemmat\nvastaanotettiin ensimmäiselle luokalle, ja niin he seurasivat\ntoisiaan koko koulun läpi vieruskumppaneina, vanhempi aina nuoremman\nyläpuolella. Ettei veljesten edistys itse asiassa kumminkaan\nollut niin yhdenmukainen kuin tästä saattaisi luulla, sen huomaa\nkoulumatrikkelin lyhyistä tiedonannoista. Koko kouluaikana annetaan\nnimittäin Jannelle arvolauseet _\"begriplig\"_ ja _\"flitig\"_,\njotavastoin Laurille, joka ensin oli saanut samat arvosanat,\nlukuvuodesta 1822-23 alkaen merkitään _\"qvick\"_ ja _\"flitig\"_.\nJälkimmäisen suuremmat lahjat tulivat siis näkyviin, vaikka vähenevä\nahkeruus hidastutti edistystä. Kahtena viimeisenä vuonna, 1825-27,\nrehtori on Laurin nimen kohdalle piirtänyt kysymysmerkin ahkera-sanan\njälkeen -- ensi kerran lyijykynällä, toisen kerran musteella!\n\nVarhainen koulunkäynti ei mitenkään vieroittanut Lauria\nlapsuudenkodista. Päinvastoin hän oli siihen kiintynyt, jopa\nhellemmin kuin pojat tavallisesti ovatkaan. Joka kerta kun hänen\npiti lähteä koulumatkalle, oli suru ja huoli yleinen koko perheessä,\nja hänen itsensä sanotaan aina eron jälkeen olleen viikon tai\npari ikäänkuin sairaana, ennenkuin hän jälleen tottui vieraaseen\nympäristöön. Kerran kuuluu heltymys menneen niin pitkälle,\nettä vanhemmat antoivat Laurin jäädä kotiin koko lukukaudeksi.\nMahdollisesti tämä tapahtui sen ankaran taudin jälkeen, joka, kuten\ntuonnempana tulee kerrottavaksi, häntä kouluaikana kohtasi. Mutta jos\nkaipaus Laurin poissa ollessa oli molemmin puolin suuri, niin oli ilo\nsitä suurempi, kun hän veljensä kanssa jälleen palasi lupa-ajoiksi\nkotia.\n\nVarsinaiset lapsuusvuotensa, jolloin ilo huolimatta kaikista sitä\nkatkaisevista kärsimyksistä ja kyynelistä on niin \"sydämenkylläistä\",\nnuori runoilija eli Kuortaneella. Tähän paikkakuntaan liittyi siis\nrakkaita, valoisia muistoja, jopa sellaisiakin, jotka myöhemmin\npukeutuivat runon muotoon. Niitä oli m.m. seuraava. Eräänä syksynä,\nkun pakkanen oli vetänyt järven ensimmäiseen hienoon jääriitteeseen,\nLauri lähti omin päin peilikirkkaalle jäälle. Vaaraa aavistamatta\nhän oli jo mennyt hyvän matkaa rannasta, kun muut äkkäsivät hänet.\nKun jää ei vielä kantanut aikaihmisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin\nrannalta hätäisin huudoin kehoittaa ja houkutella lasta kääntymään\ntakaisin vaaralliselta retkeltään. Tämän muiston sanotaan olevan\npohjana tuolle ihmeellisen tunnelmalliselle \"Meri\" balladille,\nlaatuaan ainoalle runoelmalle, minkä runoilija on jättänyt jälkeensä.\n-- Välittömämmin soinnahtelevat Kuortaneen muistot eräässä\nkeskenjääneessä runoelmassa nimeltä \"Runoilija\" 30-luvun alulta,\njonka ensimmäinen stroofi puhuu \"hänen hiljaisesta äidinmajastaan\",\nhumisevien \"tummien kuusten\" keskellä, ja seuraavat kuuluvat näin:\n\n    Mången stjärnbestrålad afton\n    Satt han där vid hennes knän,\n    Lyssnande när hennes lofsång\n    Långsamt klang i månans sken,\n    Tills det lilla hufvud sänktes\n    Sakta med en bön till Gud.\n    Vid de rena psalmers ljud\n    Är så godt att somna.\n\n    Men när solen öfver världen\n    Glänste i sin gyllne dräkt,\n    Och när vårens blommor åter\n    Väcktes mildt af vindens fläkt,\n    Lekte han med dem förtroligt,\n    Språkade han med de små.\n    Hvad de allt förtäljde då,\n    Det må Herren veta.\n\n    Sköna saker var det säkert;\n    Ty bland dem han ofta satt\n    Länge, leende och lycklig,\n    Och hans öga glänste gladt.\n    Som en broder ibland syskon\n    Satt han, själf en blomma, där.\n    Ack det unga lifvet är\n    Rikt på frid och under.\n\n    Så bland lekar och bland blommor\n    Flöt hans fromma barndomstid,\n    Allt hvad stort han tänkte sedan\n    Låg uti hans bröst i frid -- --.\n\n    [Monet tähtikirkkaat illat\n    hän istui siellä emon polvien ääressä,\n    kuunnellen kun hänen kiitosvirtensä\n    kuutamossa vieri verkkaisin sävelin,\n    kunnes pikku pää vaipui hiljaa uniin,\n    huulilla rukous luojan luo.\n    Virsien puhtaihin säveliin\n    on niin hyvä nukkua.\n\n    Mutta kun aurinko loisti yli maailman\n    kultaisessa kaavussaan,\n    ja kun tuulen lempeä henkäys taas\n    herätti kevään kukkaset,\n    leikki hän niiden kanssa tuttavallisesti,\n    haasteli pienoisten kera.\n    Tietäköön taivas mitä kaikkea\n    ne silloin kertoivatkaan.\n\n    Ihanaa se oli varmaankin;\n    sillä niiden seurassa hän istui usein\n    kauan, hymyillen ja onnellisena,\n    ja hänen silmänsä loisti iloisesti.\n    Niinkuin veli siskojen joukossa\n    hän istui, itse kukka, kukkien kera.\n    Ah, nuori elämä on\n    rikas rauhasta ja ihmeistä.\n\n    Niin leikkien ja kukkien kesken\n    kului hänen lapsuudenaikansa,\n    kaikki, mitä hän sitten ajatteli suurta,\n    uinui rauhassa hänen rinnassaan. -- --]\n\nKuortaneella runoilija ensin oppi ihailemaan Suomen luonnon kauneutta\nsekä tuntemaan ja rakastamaan sen kansaa ja kieltä. Ihmis-iän\nensimmäiset kaksitoista vuotta -- niin kauan oli Kuortane Lauri\nStenbäckin kotiseutuna -- jättävät mieleen katoamattomia jälkiä,\nja kun runoilija myöhemmin ihanassa runoelmassaan \"Suomalainen\nisänmaani\", turhaan etsittyänsä sitä kaupungista ja maalta, vihdoin\nlaulaa:\n\n    Men framåt gick han -- och han fann i ro\n    Ett folk i torfbetäckta hyddor bo,\n    Och friskhet glänste ur dess öppna öga.\n    Det var så välbekant, så svalt det var;\n    Hans hjärta kände, att det egde qvar\n        Sitt Finska Fosterland!\n\n    [Mutta hän kulki eteenpäin -- ja löysi kansan,\n    joka asui rauhassa, turvekattomajoissaan,\n    ja terveys loisti sen avosilmästä.\n    Oli niin tuttua, oli niin vilpoista;\n    hänen sydämensä tunsi, että sillä oli\n        suomalainen isänmaansa!]\n\nniin tuskin käy epäileminen, että hän ainakin ajatuksissaan\noli palannut takaisin ensimmäiseen kotiseutuunsa. Kansa siellä\non vakavaa, avonaista, suoraa, ja kun hiekkainen maaperä on\nniukkakasvuista, on se oppinut tyytymään vähään ja tottunut\nyksinkertaisempiin elämäntapoihin kuin ennenmainittujen\nnaapuripitäjien asukkaat. Vielä tänä päivänä tervanpoltto on\nkuortanelaisten pääelinkeino. Nyt on tosin varallisuus sielläkin\nsuurempi, ja on ehkä \"liikasivistyksen pilaantunut ilma\" levinnyt\nsinnekin, mutta Stenbäckin aikana ei suinkaan laita ollut semmoinen.\nSiellä jos missään asui \"turvekattomajoissa\" se kansa, jonka luona\noli \"niin tuttua ja vilpoista\" ja joka saattoi uudestaan virittää\nlaulun hänen rinnassaan ja uskon isänmaahan.\n\nMuuan seikka, joka sekä Laurille että koko perheelle teki Kuortaneen\najan muistot laadultaan erikoisiksi, oli se, että perhepiiri vain\nsiellä oli eheä. Kirkkoherran molemmat tyttäret ensimmäisestä aviosta\njoutuivat näet jo siellä naimisiin: Lisette samassa pitäjässä\nPuodinkedon tilalla asuvan henkikirjuri D. Kr. Larickin sekä Susanna\nSofia apulaispappi B. G. Hällstenin kanssa. Ne sisaret, joihin Lauri,\nniinkuin edellä on kerrottu, lähinnä liittyi niin suruissaan kuin\niloissaankin, olivat kumminkin nuoremmat: Lotta, Maria ja Laura.\nNäistä taasen näyttää, niinkuin muun muassa myöhempinä aikoina\nkirjoitetut kirjeetkin osoittavat, ensinmainittu olleen Laurin\nsydämelle rakkain. Luonteeltaan he olivatkin enimmin yhdenkaltaiset,\nsillä kaksi vuotta nuorempi sisar oli myöskin herkkämielinen ja\nkiihkeätunteinen. Sitävastoin kuuluu nuorin sisar, Laura, enimmin\nmuistuttaneen isää; hän oli tyynempi luonteeltaan, ja hänellä oli\nsoitannollisia ja runollisia lahjoja. Hän lauloi ja soitti pianoa\nsekä sepitteli runoja, joista, kuten vielä tulemme näkemään, yksi\nnäyte tavataan \"Evangeliskt Weckoblad'issa\".\n\nV. 1823 tapahtui perheen elämässä se tärkeä muutos, että Vöyrin\npitäjä tuli sen kotiseuduksi. Molemmat paikkakunnat, niin Kuortane\nkuin Vöyrikin, ovat Etelä-Pohjanmaalla ja ainoastaan noin 100\nkilometriä toisistaan, mutta erotus niiden luonnon ja kansan välillä\non kuitenkin suuri. Edellinen on vielä sisämaata mäntymetsää\nkasvavine kankaineen ja järvineen; jälkimmäinen on rannikkoseutua.\nVöyrillä leviää eteemme laaja, viljelty lakea, josta siellä täällä\nkohoaa kallio- ja kivimäkiä -- entisiä saaria ja luotoja niiltä\najoilta, jolloin vihannat vainiot olivat kirkkaita, sinisiä ulapoita.\nSekä etelä- että pohjoispuolella, s.o. Vähänkyrön ja Oravaisten\nkulmilla, maantie kulkee metsän läpi, mutta kun matkustaja on\nsaapunut Vöyrin keskitienoille, näkyy metsää vain vähäisen. Heikkona\nja harvenneena se on vetäytynyt taivaanrannalle; vain mäkitörmillä\non siitä vielä jälkiä. Länsipuolella tietä kohoaa peltojen keskellä\npitäjän vanha, aikoja sitten liian ahtaaksi käynyt, valkeaksi\nmaalattu puukirkko. Alkujaan on rakennus ollut vain tornilla ja\nhoikalla huipulla varustettu pitkä huone, mutta 1700-luvulla se on\nlaajennettu ristinmuotoiseksi. Pari sataa askelta pohjoiseen päin\nkirkosta on pappila, johon perhe nyt asettui.\n\nKun rovasti Stenbäck tuli Vöyrille, oli pappilan päärakennus jo\nmiltei aikansa palvellut. Viisi vuotta myöhemmin, 1828, rakennettiin\nnäet se uusi, tilavampi huoneisto, joka nykyjäänkin on käytännössä.\nItä- ja eteläpuolelta ympäröi taloa puutarha, jonka kirkon puolelta\nkartanoon tuova tie jakaa kahtia. Osaa eteläisestä puoliskosta\nsanotaan \"vanhaksi puutarhaksi\"; \"uusi puutarha\" on lähinnä uutta\nrakennusta. Tämän jälkimmäisen pääkaunistuksena on joukko suuria\nkoivuja, joista vanhimmat ovat Stenbäckin ajoilta. Näitä puita\nrunoilija kai tarkoitti, kun hän eräänä iltana lauloi:\n\n    Sköna, heliga bygd, med dina skogars sus,\n    Där mellan björkarnas blad gjuter sig solens ljus\n    Öfver mitt moders-hus,\n    God natt!\n\n    [Ihana, pyhä seutu humisevine metsinesi,\n    missä auringon valo koivujen lehtien välitse valuu\n    yli äitini majan,\n    hyvää yötä!]\n\nLuonnollista on, että pappilan uudet asukkaat kaipasivat järveä,\njonka rannalla he ennen olivat asuneet; mutta Vöyrinkin pappilalla\non jotakin omituisen kaunista tarjona. Vähän pohjoispuolella taloa\nkohoaa nimittäin jotenkin laaja mäki eli vuori -- Myrberget --, yksi\nnoita ennenmainittuja saaria lakealla, kuitenkin toisista eroava\nsiinä kohden, että se on kokonaan metsäinen. Sen jotenkin jyrkillä\nrinteillä kasvaa suuria kuusia ja lehtipuita, vilpoista siimestä\ntarjoten, ylhäällä taasen tavallista havumetsää kivisellä maaperällä.\nSe on palanen alkuperäistä metsäseutua viljeltyjen vainioiden\nkeskellä, ja \"vuori\" on siksi korkea, että siltä on sangen laaja\nnäköala tasangon kylien ja vainioiden ylitse. Siitä tuli runoilijan\nmielipaikka. Kun kesäaurinko nousi koilliselta taivaanrannalta\nja vähitellen kultasäteillään kirkasti vihannat vainiot, talojen\npunaiset tuvat, kirkon ja äidinmajan, silloin luonnon ihanuus tenhosi\nrunoilijan, ja me ymmärrämme, miksi \"aamun loisto\" niin usein\nkohtaa meitä hänen runoelmissaan. -- Suoranaisimmin liittyy tähän\npaikkaan runo \"Kevätaamu\", ja vielä osoitetaan \"ihmisen majaa\" vuoren\njuurella, josta miehen kiroukset nousivat taivasta kohti häiriten\nluonnon sanatonta aamurukousta.\n\nMitä kansaan tulee, ovat vöyriläiset ruotsalaista rotua, tarmokasta\nja ahkeraa, mutta myöskin eritoten siihen aikaan raju- jopa\nhurjaluontoista. Vielä vuosisadan keskivaiheilla olivat veriset\ntappelut eri kylien nuorison välillä tavallisia sunnuntai-iltapäivän\nhuvituksia. Itsestään on ymmärrettävää, että uusi ympäristö vaikutti\npappilan nousevaan nuorisoon. Erittäin tuli se huomattavaksi kieleen\nnähden. Kuortaneella puhuttiin perheessä, niinkuin tavallista oli\nsuomalaisten seutujen pappiloissa, molempia kieliä rinnatusten, jopa\noli suomenkieli selvästi etusijalla. Vöyrillä sanotaan äidin yhä\nedelleen mielellään puhuneen suomea, jotavastoin lapset vähitellen\nvetäytyivät paikallisen kielen, ruotsin puolelle, niin että joskus\ntapahtui, että he vastasivat ruotsiksi, kun äiti heitä suomeksi\npuhutteli. Tämä asianlaita sekä sen ohella ruotsalainen koulukieli\nvaikutti ainakin Lauriin niin, ettei hän koskaan enää täydellisesti\nperehtynyt suomenkieleen, vaikk'ei se tosin koskaan tuntunut hänestä\nvieraalta.\n\nVöyrin aika alkoi Laurille surullisesti. Kesällä 1823, heti Turusta\npalattuaan, hän sairastui vaarallisesti isoonrokkoon. Isä oli\n1804 saanut Talousseuran hopeamitalin rokotuksen edistämisestä,\nmutta hänen omaa poikaansa kohtasi tuo tuhoisa kulkutauti. Sairaus\ntosin meni ohitse, mutta ei ikävittä seurauksitta. Se jätti arpia\nkasvoihin, vei iholta raikkauden ja, mikä pahinta, vioitti hänen\nterveytensä, ettei se enää koskaan tullut entiselleen. Kuvaavaa\näidille on kertomus, että hän ensi aikoina Laurin parannuttua\nkoki piilottaa kaikki peilit häneltä, ettei hän näkisi rumentavia\nrokonarpia kasvoissaan.\n\nLaurin runoilijalahjat ilmaantuivat jotenkin varhain, saaden\nensimmäistä herätystä Franzénin ja Choraeuksen runoelmista -- ainoat\nrunokokoelmat kodin kirjastossa. Kouluaikana Turussa hän tutustui\nruotsalaisiin runoilijoihin, Tegnériin, Atterbomiin, Stagneliukseen\ny.m. Sen mukaan kuin J. Ph. Palmén myöhempinä aikoina kuuluu\nkertoneen, oli Lauri Stenbäck erittäin suurella ihastuksella lukenut\nAtterbomin \"Lycksalighetens ö\" runoelmaa ja myöskin lainannut kirjan\nkertojalle, joka jonkun aikaa oli ollut hänen vierustoverinaan.\nKenties nämä luvut koulutöiden ulkopuolella olivat syynä tuohon\nkysymysmerkkiin, jonka rehtori pisti Laurin ahkeruusarvolauseen\njälkeen. Toinen syy oli ehkä se, että hän itsekin sepitteli runoja.\nMilloin hän rupesi sitä tekemään, ei ole tarkoin tietty, sillä alussa\nhän ei mielellään näytellyt sepustuksiaan. Rauhassa miettiäkseen ja\nkirjoitellakseen hän oli ennenmainittuun vanhaan puutarhaan muutaman\ntuuhean ruusupensaston suojaan laittanut itselleen pöydäntapaisen,\njoka oli koristettu kukkamaljakolla. Siellä hän istui innostuksen\nhetkinä, uteliailta urkkijoilta piilossa. Ensimmäinen runoelma, jonka\nhän toi esiin, sanotaan olleen rakkautta huokuva, ylevämielinen\nonnentoivotus äidille eräänä Evan-päivänä. Toisen kertomuksen\nmukaan oli ensimmäinen sepitelmä onnentoivotus isälle, muutamana\nFredrikin-päivänä, ja se oli muka antanut eräälle perheen ystävälle,\npastori Thodénille, aihetta ennustaa, että pojasta oli aikaa voittaen\ntuleva suuri runoniekka. Silloin Lauri oli ollut noin 12-vuotias.\nMyöhemmin hän kirjoitteli omaisilleen runoja tavan takaa, milloin\nvain sopivia aiheita ilmaantui. Siten niitä syntyi aina uusia, ei\nainoastaan nimi- ja syntymäpäivinä, vaan muulloinkin. Jos hän näki\njonkun sisarensa suruisena ja alla päin, niin ei aikaakaan, ennenkuin\nhän pisti runon hänen käteensä, joskus innostuttavan, mutta usein\nmyöskin leikillisen pisteliään, kaikessa tapauksessa semmoisen,\nettä se saattoi asianomaisen paremmalle tuulelle. Koulussakin hänen\nrunoilijakykynsä tuli tunnetuksi. Kerran hän kirjoitti koko aineensa\nsujuvalla kuusimitalla ja sai sen johdosta kuulla rehtorin suusta\nsanat: \"Sinusta saattaa vielä joskus tulla toinen -- Sjöström!\" --\nkiitoslause, joka merkitsi paljon sinä aikana, jolloin Sjöströmiä\nihailtiin maan etevimpänä runoilijana. Joskus nimitettiin Lauria\n\"Lasse Lucidoriksi\" ja \"runonsepustelijaksi\" (versmakare).\n\nMutta taiteilijataipumukset osoittautuivat muullakin tavoin.\nPerheenjäsenten merkkipäivien y.m. sentapaisten tilaisuuksien\nkunniaksi hän toimeenpani mielellään kuvaelmia ja juhlallisia\nesiintymisiä. Eräänäkin kesäpäivänä -- luultavasti Lauri silloin\njo oli ylioppilas -- kun moisesta syystä pappilassa oli vieraita,\nhän toimitti Lauran valkoisiin puettuna esiintymään enkelinä\nvuoren rinteellä, yläpuolella sitä paikkaa, jossa seura oli, ja\nlaulamaan tai lausumaan tilaisuutta varten sepitettyä runoa. Tämä\ntaipumus, joka muistuttaa siitä, mitä edellä on kerrottu isästä,\nnäyttäytyi myöskin siinä, että Lauri kernaasti sekaantui sisariensa\npukuasioihin. Hän puetti heidät milloin niin milloin näin ja oli\nmielissään, kun näki heidät uudessa asussa. Sanalla sanoen hän oli\nperheen makutuomari, kuosinvalitsija ja -määrääjä, osoittaen tässä\ntoimessaan sekä vilkasta mielikuvitusta että omaperäisyyttä.\n\nVarhaisin Lauri Stenbäckin tekemä runo, mikä on meidän aikaan\nsäilynyt, on samalla ensimmäinen, jonka hän on nähnyt painettuna.\nSydämen suru oli sen synnyttänyt, sillä runo kirjoitettiin erään\nystävän kuoleman johdosta. Koulussa Lauri oli tullut hyväksi\nystäväksi Kaarle Leonard Kjemmerin kanssa. Kjemmer, kauppiaan\npoika Kokkolasta, oli 1823 tullut kolmannelle luokalle, jolla\nStenbäck-veljekset silloin olivat, ja rehtori on kirjoittanut\nhänen osalleen samat arvosanat kuin Laurille, nimittäin \"qvick\" ja\n\"flitig\". Kolme vuotta ystävät elivät yksissä töissä ja iloissa,\nmutta silloin ystävyyssiteen katkaisi kuolema, joka 9 p. lokakuuta\n1826 lopetti Kjemmerin päivät. Stenbäck seisoi nyt ensi kerran\nrakkaan ystävän paarien ääressä, ja syvästi liikutettuna hän lausui\njulki surunsa ja kaipauksensa runosäkeissä, jotka hän luultavasti\nitse luki haudalla ja jotka sittemmin julkaistiin Åbo Tidningarissa\n(N:o 84, 28 p. lokak. 1826). Säkeet kuuluvat näin:\n\n    Du gode! jorden dig en vagga bäddar,\n    Och sluter hjärtligt i sin moders-famn:\n    Visst är där ljuft! Den hulda tidigt räddar\n    Från jordens tummel dig i hvilans hamn.\n    Du är ej mer! här stå vi stumma, bleka,\n    Och tårar strömma vid din tysta graf: --\n    Mer vi ej svärma kring, ej mer vi leka,\n    Vårt vänskapsband brast, ack, så tidigt af.\n\n    O, säg, hvem trodde, när vi muntert sprungo\n    I barnslig dans på lifvets blomsterstig,\n    Hvem trodde nyss, då glädjens sånger klungo,\n    Att allt så plötsligt skulle ändra sig!\n\n    I salig krets vi sutto vid din sida,\n    Och hörde oskuldsstämmans rena ljud,\n    När tanken då flög ut i världen vida,\n    Hvem trodde nu dig se i dödens skrud?\n\n    Och när vi läste om de drottar höga,\n    Om Frithiof, om hans hjältekraft i nord,\n    Och hjärtat brann i blixten af ditt öga,\n    Hvem trodde dig såsnart försänkt i jord?\n\n    En härlig tid! än invid himlaranden\n    Den skimrar i förklarad purpurskrud!\n    Vi fatta blott dess sken, du själfva anden:\n    För oss dess röst är endast återljud.\n\n    Men boren var du ej för jordens villa:\n    Du ville se det skönas urbild ren;\n    O, slumra nu vid jordens hjärta stilla,\n    Dit polens stjärna ser med bleknadt sken!\n\n    Han tyckes hviska till de vänner alla,\n    Till mor och syskon evighetens tröst:\n    \"Hvad är det mer? de vissna löfven falla;\n    Men prof vad dygd ei räds för lifvets höst!\"\n\n    [Sa hyvä! maa valmistaa sinulle kehdon\n    ja sulkee sinut hellästi emonsyliinsä:\n    Onhan se suloista. Tuo armas pelastaa sinut\n    varhain elon temmellyksestä levon satamaan.\n\n    Sinua ei ole enää! tässä seisomme sanattomina, kalpeina,\n    ja kyynelet virtaavat äänettömän hautasi äärellä; --\n    enää emme ilakoitse, emme leiki enää,\n    ah, niin varhain katkesi ystävyytemme side.\n\n    Oi sano, kuka uskoi, konsa iloisina riensimme\n    lapsellisin tanssein elon kukkapolkua,\n    kuka uskoi äsken, kun ilon laulut kaikuivat,\n    että kaikki niin äkisti oli muuttuva!\n\n    Onnellisessa piirissä me istuimme vieressäsi\n    ja kuulimme viattoman äänen puhtaan soinnun;\n    kun ajatus silloin liiti kauas avaraan maailmaan,\n    ken uskoi sinut nyt näkevänsä vainajan vaattehissa?\n\n    Ja konsa luimme noista ylevistä ruhtinaista,\n    Frithiofista ja hänen sankarivoimastaan pohjolassa,\n    ja sydän paloi silmäsi salamassa,\n    ken luuli sinut kätkettävän niin pian maan poveen?\n\n    Ihana aika! vieläkin se kajastaa taivaanrannalla\n    kirkastuneessa purppurapuvussaan!\n    Me käsitämme vain sen hahmon, sinä itse hengen:\n    meille sen ääni on kaikua vain.\n\n    Mutta et ollut syntynyt maan harhoja varten:\n    sinä tahdoit nähdä kauneuden ikikuvan puhtaana;\n    oi, uinu nyt tyyntä unta maan sydämellä,\n    minne pohjan tähti luo valjua valoaan!\n\n    On kuin se kuiskaisi kaikille ystäville,\n    äidille ja siskoille iäisyyden lohtua:\n    \"Miksi enää murehtia? kaikki lehdet lakastuvat,\n    mutta koeteltu hyve ei pelkää elon syksyä.\"]\n\nSäkeissä tuntee jälkikaiun Tegnéristä -- eikä ainoastaan sen tähden,\nettä Frithiof mainitaan. Hauska olisi tietää, onko toimittaja\nSjöström tehnyt muutoksia Stenbäckinkin runoon, niinkuin tapahtui\nei täyteen kahta kuukautta myöhemmin, kun Runeberg samaan lehteen\npainetulla runolla (\"Till solen\") ensi kerran runoilijana astui\nyleisön eteen. Muutamat säkeet, niinkuin viimeinen molemmissa viime\nstroofeissa, saattavat sitä ajattelemaan. [Janne-veli, joka muuten\nvalittaa, että (sukkelampi) Lauri kiusasi häntä leikinteoillaan,\non merkinnyt päiväkirjaansa: \"Nyt on Åbo Tidningissä sekä Lassen\nettä Runebergin kirjoittama runo -- saa nähdä millaisia runoseppiä\nheistä aikaa voittaen tulee!\" -- Kuinka uusi ruotsalainen runous oli\nvaikuttanut koululaisiinkin, huomataan siitä, että Janne käyttää\nitsestään ja tovereistaan nimitystä \"Nordmanna söner\" (Pohjolan\npojat).]\n\nV. 1827 toukokuun 15 p. jätettiin Consistorium Ecclesiasticumiin\nesitys, että se luokka, johon Stenbäck-veljekset kuuluivat, saisi\npäästötodistuksen koulusta. Kirjoitus luettelee 18 oppilasta.\nNäistä mainitaan erittäin \"ahkeruuden ja onnellisten luonnonlahjain\nsekä sen johdosta suuremman edistyksen\" tähden neljä (m.m. F.\nL. Schauman ja J. Ph. Palmén) ja lisäksi \"lupaavien taipumusten\nvuoksi nuorempi Stenbäck, vaikk'ei hän aina ole täysin ansainnut\nnimitystä ahkera\". Ylioppilaskirja Laurentius Jacobus Stenbäckille --\noptimae spei juvenis -- annettiin 19 p. kesäkuuta s.v., ja sen oli\nallekirjoittanut yliopiston silloinen rehtori Gust. Gadolin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU. 1827-1828.\n\nEnsimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. -- \"Rukouksia\nensimmäisellä herranehtoollisellani.\" -- Opintoja. -- \"Ajatelmia.\" --\nEnsi kerran saarnastuolissa. -- Matkatuumia.\n\n\nLauri Stenbäck oli viimeisiä Turun ylioppilaita; ei täyttä kahta\nkuukautta siitä, kun hän oli saanut ylioppilaskirjansa, oli maan\nvanha pääkaupunki lukemattomine menneisyyden muistoineen tuhkana.\nHävityksen välittömiä seurauksia oli sekin, että yliopisto muutettiin\nHelsinkiin, nuoreen, vaurastuvaan pääkaupunkiin. Siellä avattiin\nkorkeakoulu 1 p. lokakuuta, mutta sekä alkavaksi syyslukukaudeksi\nettä seuraavaksi kevätlukukaudeksi Stenbäck jäi kotiin Vöyrille.\nOliko tulipalon tuottama häiriö yliopiston toiminnassa vai kenties\nlevon tarve vai vielä joku muu seikka syynä päätökseen, että hän\noli viettävä ensimmäisen lukuvuoden kotona, on epätietoista, mutta\nseuraavasta on kyllä ilmenevä, että tämä aika oli tuleva hyvin\ntärkeäksi hänen kehitykselleen.\n\nAluksi meidän on ajateltava Lauri iloisena ja huolettomana liikkuvan\nomaistensa piirissä lukien runoutta ja runoja kirjoitellen puutarhan\nruusupensasmajassa. Edellisessä jo mainitut kotoisen elämän piirteet\nkuuluvat nimittäin ensimmäiseen ylioppilasaikaankin. Selvää on\nkuitenkin, että hän ylioppilaana oli ottava toisen aseman kuin ennen\nsekä kodissa että siinä seurapiirissä, mikä seudulla oli tarjona. Kun\nviaton olento ja naiivit tunteenpurkaukset ilmaisivat nuorta poikaa,\nmuistutti ylioppilasarvo muille, että oltiin tekemisissä nuoren\nmiehen kanssa.\n\nStenbäckin perheen seurustelupiiristä on ensiksi mainittava, että\nitse pappilan asukkaihin kuului myöskin pastorinapulainen Jonas\nLagus perheineen, joka asui \"pienellä puolella\". Tämä pietismin\nhistoriassa kuuluisa mies, Jonas Nilsson Lagus (niin on nimi\nkirkonkirjassa), oli jo 1817 yhdeksäntoista vuoden iässä [Akianderin\nmukaan (Hist. upplysningar om de relig. rörelserna i Finland VI, s.\n211) Lagus oli syntynyt Kurikassa 1798. Olematta vielä laillisessa\niässä hän saattoi ainoastaan arkkipiispa Tengströmin välityksellä\ntulla vihityksi papinvirkaan. Kuten Vöyrin kirkonkirjoista näkyy,\nilmoitettiin virallisesti hänet syntyneeksi 1796 ja siis kaksi vuotta\nvanhemmaksi kuin hän todella oli.] tullut Stenbäckin edeltäjän,\nrovasti Esaias Wegeliuksen, apulaiseksi Vöyrille. Muutamia vuosia\nmyöhemmin hän meni naimisiin Wegeliuksen kasvattityttären Lovisa\nEleonora von Essenin kanssa ja jäi appensa kuoltua (1821) Vöyrille\nsekä Stenbäckin rovastiksi tultua edelleen hänen apulaisekseen. Nyt\nkuitenkin Laguksen olo tässä ruotsalaisessa seurakunnassa läheni\nloppuaan, sillä 1828 hän astui Ylivieskan kappalaisen virkaan, missä\nhän oli ottava tehokkaasti osaa uskonnolliseen liikkeeseen; hänen oma\nherätyksensä, josta on niin paljon kirjoitettu, lienee jo tapahtunut\nVöyrillä alkupuolella hänen sielläoloaan. Lagus oli runsaslahjainen\nhenkilö, vilkas ja hienotunteinen sekä ilmeisiä runoilijalahjoja\nomaava. Jo kotona sekä sittemmin yliopistossa hän oli erinomaisella\nmenestyksellä ryhtynyt tutkimaan vanhoja kieliä ja klassillista sekä\nuudempaa kirjallisuutta useilla kielillä. Mutta nämä opinnot, joihin\nhän oli koko sielullaan antautunut, katkesivat äkisti ainiaksi. Hänen\nisänsä kuoli 1816, ja katkeran surun vallassa, jonka tämä tapaus\nhänelle tuotti, hän taipui äidin ja sisarusten kehoituksiin sekä\npäätti ruveta papiksi. Samalla tai ainakin samasta syystä hän hylkäsi\nmyöskin runoilemisen, jonka sanotaan jo saattaneen hänet Ruotsin\nfosforistien yhteyteen. Jos onkin luonnollista, että sellainen\nelämänaikeiden muutos on tuottanut rauhattomuutta ja sisällisiä\ntaisteluja, on luultavaa, että Lagus yhdeksän vuotta vaikutettuaan\npapintoimessa oli löytänyt rauhansa jälleen. Olihan herätys antanut\npapin kutsumukselle uuden valon, jota paitsi onnellinen perhe-elämä\n(hänellä oli kaksi poikaa, Selim Sigwart ja Saladin, joiden\nromanttiset niinet sopii huomata) oli omansa täyttämään tyhjän sijan\nhänen sielussaan. Joka tapauksessa voi pitää varmana, että hänellä\noli sympaattinen vetovoima Lauri Stenbäckiin, jonka luonnonlahjojen\nkanssa hänen omansa olivat niin sopusoinnussa, sitä suuremmalla\nsyyllä, kun Laguksesta sanotaan, että hän \"puhujalahjoillaan ja\nlukeneisuudellaan, avonaisella, iloisella, seurallisella sekä samalla\nrehdillä ja vaikuttavalla olennollaan\" voitti yleistä rakkautta ja\nluottamusta. He lukivat yhdessä englanninkieltä ja Homerosta, mutta\nmitään todistetta vanhemman ja kokeneemman miehen suoranaisesta\nvaikutuksesta nuoreen ylioppilaaseen ei ole olemassa. Kumminkin on\nhyvin todennäköistä, että hän muun muassa on saattanut antaa Laurille\nmuutamia piirteitä siihen (seuraavassa puheeksi tulevaan) papin\nihanteeseen, jonka hän tähän aikaan loi itselleen. Varmaa on, että\nhän samoinkuin koko Stenbäckin perhe silloin ja yhä vastakin tunsi\nlämmintä ystävyyttä Lagusta kohtaan.\n\nMuita perheitä Vöyrillä ei ollutkaan, joiden kanssa Stenbäckit\nolisivat olleet tuttavallisemmassa seurustelussa. Sitävastoin yhdisti\nheitä sukulaisuus ja ystävyys läheisesti Oravaisten kappalaisen,\ntoht. Jakob Wegeliuksen, ja samassa pitäjässä olevan Kimon ruukin\nhoitajan, luutnantti Otto Maurits von Essenin, sekä sedän, Laihian\nrovastin Johan Stenbäckin, perheeseen. Kaikissa näissä kodeissa oli\nkasvamassa lukuisa nuorempi polvi, enemmän tai vähemmän yhdenikäisiä\nVöyrin pappilan nuorison kanssa. Ne muutamat peninkulmat, jotka\nerottivat kodit toisistaan, eivät estäneet seurustelua, ennemminpä\nedistivät: vierailut, joita tehtiin varsinkin joulun aikaan, mutta\nmuulloinkin milloin oli soveliasta aihetta, olivat vain sitä\nperinpohjaisempia, s.o. vanhoja suomalaisia, ei \"ranskalaisia\nvisiittejä\". Kun Wegelius perheineen 1827 muutti Sulvaan ja viittä\nvuotta myöhemmin Maalahteen, ei tietysti paria peninkulmaa pitempi\nmatka peloittanut vierailevia.\n\nNyt seuraa merkittävin vaihe runoilijan nuoruudenhistoriassa.\nTarkoitamme hänen ensimmäistä ehtoollisellakäyntiään. Tämä\nuskonnollinen toimitus, joka useimmille nuorukaisille tuskin on\nmuuta kuin sovinnaisen määräyksen noudattamista, sai Stenbäckissä ei\nainoastaan runollisen, vaan myöskin uskonnollisen suunnan ilmestymään\ntavalla, joka valaisee koko hänen elämäänsä.\n\nStenbäckin koti oli alusta alkaen kristillinen koti. Tosin ei\nsiinä merkityksessä, joka vuosikymmentä myöhemmin tuli ainoaksi\nvallitsevaksi, mutta joka tapauksessa parhaimmassa ennen\nherätysaikaa. Hagbergin, Wallinin, Hedrénin saarnoja ja muita\nsilloin käytettyjä hartauskirjoja luettiin ahkerasti, eivätkä\nvanhemmat jättäneet lapsiaan kehoituksia ja varoituksia vaille,\njoskin ne annettiin lempeässä muodossa. Niinpä esim. äiti, kun\ntyttäret olivat tulleet romaani-ikään ja hän näki heidät syventyneinä\nmilloin mihinkin kirjaan, useinkin huokaili: \"Voi, jospa kerran\nlukisitte Raamattua sellaisella innolla kuin nyt romaaneja\nahmitte!\" Vallassaoleva kristillisyys ei siis vaatinut jyrkkää\nluopumista romaaninluvusta, yhtä vähän kuin tanssista tai soitosta\ntai maaseudulla mahdollisesta muodinmukaisuudesta ja hienoudesta\nvaatteissa ja elämäntavoissa. Pian oli asia kuitenkin oleva toisin.\n\nMitä Lauriin tulee, valtasi hänen mielensä rippikouluaikana voimakas\nuskonnollinen vaikutus. Janne oli jo 1826 käynyt rippikoulun,\nmutta Laurilta se jäi vuotta myöhemmäksi, niin että hän tuli sille\nomistaneeksi alun ylioppilasaikansa ensimmäistä syyslukukautta.\nNautittuaan isänsä opetusta ja johtoa hän meni ensi kerran\nherranehtoolliselle 10 p. lokakuuta ja -- toisen kerran jo 21 p.\nsamaa kuuta. Valmistusaikana huomasivat Laurin likeiset hänessä\nilmeisen mielenmuutoksen. Hän alkoi näet vetäytyä pois sisarusten\nseurasta etsien sen sijaan yksinäisyyttä ja häiritsemätöntä rauhaa\najatuksilleen. Ihmetyksellä jopa pelollakin arvailtiin, mikä mahtoi\nvaivata ennen niin iloista ja seurallista veljeä ja mihin tuo häneen\näkisti tullut umpimielisyys saattoi viedä. Mutta ei kestänyt kauan,\nennenkuin hän itse ilmaisi mitä mielessään liikkui. Muutamia päiviä\nensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä jälkeen hän ojensi äidilleen\nhänelle omistamansa runosikermän, joka samalla kuin se on hänen\nrunottarensa aikaisimpia jälkimaailmalle säilyneitä tuotteita on\nmerkillinen todiste siitä käänteestä, joka hänessä oli tapahtunut.\n\nRunoelmilla eli lauluilla on nimenä _\"Rukouksia ensimmäisellä\nherranehtoollisellani\"_, ja niiden johdantona on seuraava naiivi,\nfranzénimaisen herttainen omistus:\n\n        _Till Mamma_.\n\n    Jag på mitt hjärtas strängar slagit har\n    Och stammat fram en sång om gyllne dar,\n    Då själ'n på barnbal hos Guds englar var,\n    Fick höra deras harpors ton så klar\n    Och böjde knä för Gud, sin vän och far.\n\n    Den sången lägger jag här för dig ner\n    Och kysser dig uppå din hand och ler;\n    Du är mig kär -- du hör mig då jag ber\n    Dig ej försmå den skänk din gosse ger.\n    Om mer han egde -- o, nog gaf han mer.\n\n                              _Lars_.\n\n        [_Mammalle_.\n\n    Olen kosketellut sydämeni kieliä\n    ja sopertanut laulun kultaisista päivistä,\n    jolloin sielu oli lastentanssiaisissa luojan enkelien luona,\n    sai kuulla heidän harppujensa helkkysäveliä\n    ja notkisti polvensa Jumalan, ystävänsä ja isänsä, edessä.\n\n    Sen laulun tässä lasken eteesi\n    ja suutelen sinun kättäsi ja hymyilen;\n    sinä olet rakas minulle -- sinä kuulet minua, kun pyydän,\n    ettet halveksu lahjaa, jonka lapsesi antaa.\n    Jos hänellä olisi enemmän -- oi, kyllä hän enemmän antaisi.\n\n                              _Lauri_.]\n\n\"Rukouksista\", joita on kuusi, kolme ensimmäistä kuuluu\nvalmistukseen, neljäs koskee itse päivää, \"tärkeintä elämässäni\",\nviides on riemulaulu vahvistetusta liitosta, ja vihdoin kuudes luo\nsilmäyksen tulevaisuuteen. Tätä luontevuutta sikermän sommittelussa\nvastaa täysin hänen ikäisekseen hämmästyttävän syvä sointu ja\nsisällyksen mukaan vaihteleva rytmi eri lauluissa. Ensimmäisen laulun\nneljä kymmenrivistä stroofia alkaa psalmintapaisella sävelellä:\n\n    Fader öfver alla fäder!\n    Hör, o hör min röst också;\n    Krossad djupt till dig jag träder,\n    Låt mig nåd inför dig få!\n\n    [Isien isä, sinä ylhäinen,\n    kuule, oi kuule minunkin ääneni;\n    syvästi musertuneena astun tykösi,\n    suo minun löytää armoa edessäsi!]\n\nja päättyy synnin syvyyttä vaikeroituaan rukoukseen anteeksiannosta:\n\n    Ack, förlåt mig, fader, fader!\n    Är jag nu ditt barn ej mer?\n    Jag vill med de myriader\n    Falla för din fot här ner\n    Och med heta tårar skölja\n    Dina fötter natt och dag,\n    Och mitt syndaanlet dölja,\n    Tills du ser med välbehag\n    På din fallne son, som gråter,\n    Och du tar i famnen åter.\n\n    [Ah, anna minulle anteeksi, isä, isä!\n    Enkö enää olekaan lapsesi?\n    Minä tahdon myriadein kera\n    langeta jalkoihisi\n    ja valella niitä kuumin kyynelin\n    yötä ja päivää\n    ja peittää syntiset kasvoni,\n    kunnes katsot suosiollisesti\n    langenneeseen, itkevään poikaasi\n    ja jälleen suljet hänet syliisi.]\n\nToisessa laulussa on lausuttu luja luottamus anteeksiantoon sille,\njoka lankee ristin juurelle. Loppustroofi kuuluu:\n\n    Jag öppnat har mitt bröst för dig,\n    Jag tillredt hjärtats sal.\n    Drag in, o Mästare, hos mig\n    Och tyd för mig ditt tal!\n    Jag vet nu, då jag gråter,\n    Att du så huldt förlåter.\n\n    [Olen avannut rintani sinulle,\n    olen valmistanut sydämeni salin.\n    Astu, oi mestari, sisääni\n    ja selvitä minulle puheesi!\n    Nyt tiedän, koska itken,\n    että sinä annat anteeksi niin armiaasti.]\n\nKolmannen laulun aloittaa valitus ihmisistä, jotka ovat sysänneet\nhänet luotaan. Koskeeko tämä ehkä hänen lähimpiäänkin, jotka, kuten\nedellä on mainittu, eivät ymmärtäneet mitä hänen mielessään tapahtui?\n\n    O, ej de drömma om den veka själ,\n    Som går och gråter blod vid hvarje smärta.\n    Jag ensam fjärran gick. -- Var det ej väl?\n    Jag flög till dem med kärleksrågadt hjärta.\n    Tillbaka stötte de. -- Var det ej hårdt?\n    Och lefva nöjd bland dem, hur svårt, hur svårt?\n\n    [Oi, eivät he aavista sitä hentoa sielua,\n    joka itkee verta jokaisesta tuskasta.\n    Minä kuljin yksinäni etäällä. -- Eikö se ollut oikein?\n    Minä riensin heidän tykönsä sydän rakkautta kukkuroillaan.\n    He sysäsivät minut luotaan. -- Eikö se ollut kova teko?\n    Elää tyytyväisenä heidän parissaan, kuinka vaikeaa,\n      kuinka vaikeaa se on?]\n\nEpäilemättä näiden sanojen takana piilee katkera kokemus, jonka hän\nseuraavissa stroofeissa käsittää Herran lähettämäksi rangaistukseksi,\njonka puoleen hän kääntyy uskolla ja toivolla. Laulu päättyy näin:\n\n    O, när det täckes dig, lägg korset på!\n    Det är dock ljuft att Jesu kors få bära!\n    Hur skall ej stödd af dig jag stadigt gå\n    Och bära vittnesbörd, Gud, till din ära.\n    När tröst behöfves, vill jag fly till dig,\n    Jag vet din engel sänder du till mig.\n\n    [Oi, milloin hyväksi katsot, sälytä risti hartioilleni?\n    Onhan kuitenkin suloista kantaa Jeesuksen ristiä!\n    Kuinka vakavana voinkaan kulkea sinun tukemanasi\n    ja todistaa, Jumala, sinun kunniaasi.\n    Konsa lohtua kaipaan, tahdon paeta turviisi,\n    tiedän ettäs lähetät enkelisi luokseni.]\n\nSeuraava laulu, neljäs, jossa on kertosäe: Gud, öfver mig förbarma\ndig! on kaiketi sekä sisällykseltään että muodoltaan täydellisin.\nRunoelmassa vallitsee läpeensä yksinkertaisuus ja selvyys, jotka\nilmaisevat suurta runoilijaa. Olkoon näytteeksi vain alkusäkeet:\n\n    Hur skön din dag går åter upp Ur österns gyllne sal, o Gud,\n    Och löser upp hvar blommas knopp\n    Och jorden klär i ljusets skrud!\n    Gud, öfver mig förbarma dig!\n\n    Nu kommen är den helga stund,\n    Den viktigaste i mitt lif.\n    O, blicka i mitt hjärtas grund\n    Och därifrån all ondska drif!\n    Gud, öfver mig förbarma dig!\n\n    [Kuinka ihanana, oi Jumala, sinun päiväsi taas nousee\n    idän kultaisesta salista\n    ja avaa joka kukkasen kuvun\n    ja vaatettaa maan valkeudella!\n    Armahda minua, Jumala!\n\n    Pyhä hetki on nyt joutunut,\n    tärkein elämässäni.\n    Oi, katsahda minun sydämeni pohjaan\n    ja poista sieltä kaikki pahuus!\n    Armahda minua, Jumala!]\n\nViidennessä laulussa on huomattavana sen riemuitseva rytmi ja\nhelkkyvä kaksisäkeinen kerto. Kuunneltakoon vain ensi stroofia:\n\n    Så är jag din! Jag för dig stod\n    Och löftet svor.\n    Då kände jag, hur du är god\n    Och hur din kärlek stor.\n    Jag är Guds barn, o fröjd, o fröjd,\n    All kärleks och all lyckas, höjd!\n\n    [Siis olen omasi! Minä seisoin sinun edessäsi\n    ja vannoin lupauksen.\n    Silloin tunsin, kuinka sinä olet hyvä\n    ja kuinka rakkautesi on suuri.\n    Olen Jumalan lapsi, oi riemua, oi riemua,\n    kaiken rakkauden ja onnen kukkuraa!]\n\nKuinka välittömästi sävel \"soi sydämen kieliltä\"! Sama tunnelma,\nvaikka tyynempänä, kaikuu vielä viime laulusta, emmekä voi jättää sen\nkuudesta stroofista ottamatta tähän kolmea seuraavaa:\n\n    Jag är så glad, jag är så nöjd,\n    I Herren Gud har jag min fröjd.\n    Jag sjunger säll min barnasång\n    Och sjunger om den än en gång,\n    Och än en gång.\n\n    O, till min Jesus kan jag fly,\n    När morgonsolens strålar gry.\n    Och när då qvällen kommer sen,\n    Jag somna får uppå hans knän\n    Som på min mors.\n\n    Så vill jag gå min väg med fröjd\n    Och hämta kraft från himlens höjd,\n    Till dess min graf jag tillredd ser,\n    Tills jag emot Guds anlet' ler\n    Så säll, så säll!\n\n    [Minä olen niin iloinen, olen niin tyytyväinen,\n    Herrassa Jumalassa minulla on riemuni.\n    Minä laulan onnellisena lapsenlauluani\n    ja laulan sen vielä kerran\n    ja vielä kerran.\n\n    Oi, Jeesukseni turviin saatan paeta,\n    kun aamuauringon säteet koittavat.\n    Ja kun taas ilta ehtii,\n    saan nukahtaa hänen polvilleen\n    kuin äitini polville.\n\n    Siis tahdon käydä tietäni riemulla\n    ja hakea voimaa taivaan korkeudesta,\n    kunnes näen hautani jo valmiina,\n    kunnes kohtaan Jumalan kasvot hymyillen\n    niin onnellisena, niin onnellisena!]\n\nNämä otteet antanevat niillekin lukijoille, jotka eivät ennestään\ntunne näitä vasta viidenteen Stenbäckin runoelmain painokseen\n(1899) otettuja lauluja, käsityksen niiden laadusta. Vaikka useat\nyksityiskohdat todistavat niiden aikaista syntyperää, huomaa\nkuitenkin ihmetyksellä, kuinka runokieli on kypsynyttä. Jo nyt,\nniinkuin aina edelleen, kumpuaa laulu yksinkertaisena ja luontevana\nsydämen syvyydestä. Jo nyt Stenbäck käyttää noita sanain ja säkeiden\ntoisteluja, jotka ovat niin kuvaavia hänen lyriikalleen ja antavat\nsille niin voimakkaan ja hartaan sävyn.\n\nSe uskonnollinen innostus, josta laulut puhuvat, oli epäilemättä\ntäyttänyt nuoren runoilijan sielun ja sydämen, mutta luonnoltaan\nse oli toinen kuin myöhemmissä uskonnollisissa runoelmissa\nkohtaava. Synnintunto, rukoukset armosta ja laupeudesta sekä\nonni liiton uudistamisesta lausutaan ilmi niin sanoaksemme\nyleiskristillisesti; sitä ei vielä kannata se omituinen käsitys\narmon ja sovituksen etsimisestä, joka kuuluu pietismille ja\njonka Stenbäck myöhemmin omisti. Kenties oli tämä syynä siihen,\nettei hän ottanut laulusikermää runoelmainsa joukkoon, vaikka\nhän pienillä korjauksilla, joita hän teki muihinkin runollisiin\ntuotteihinsa, olisi voinut viimeistellä ne täysvalmiiksi muodoltaan.\nKuinka lieneekin, kieltämätöntä on, että laulujen todistus\nsyvästä uskonnollisesta herätyksestä nuorukaisvuosina on mitä\ntärkeintä runoilijan ymmärtämiselle. Sillä joskin innostus lähinnä\nseuraavana aikana jäähtyi, jopa silloin tällöin näytti aivan\nkadonneelta, ilmenee toki tuon tuostakin merkkejä perustunnelman ja\nelämänkäsityksen uskonnollisesta luonteesta.\n\nVoisi tuntua siltä, kuin vastaesitellyn tapauksen olisi pitänyt\nmuitta mutkitta johtaa Stenbäck papin uralle. Niin ei kuitenkaan\ntapahtunut, sillä hänen taipumuksensa olivat liian selvästi\nkääntyneet esteettisiin ja kaunokirjallisiin harrastuksiin. Kotona\nviettämänsä vuoden ja pitkän aikaa vielä edelleen hän omisti aikansa\nmiltei yksinomaan n.s. humaniorain lukemiseen. Paitsi ruotsalaista\nkirjallisuutta harrasti hän etupäässä saksalaisten klassillisten ja\nromantillisten kirjailijain lukemista. Omaisten tiedonannon mukaan\nhänellä oli Saksan kirjallisuutta tutkiessaan tapana sisarilleen\nkertoa, mitä hän siitä oli löytänyt kaunista ja vaikuttavaa. Tytöt\nkun eivät osanneet saksaa, kävi se niin, että Lauri vapaasti ja\nsujuvasti käänsi heille sekä suorasanaisia että runomuotoisia\nkohtia. Kun tätä jatkui useita vuosia, opasti hän sisarensa Saksan\nkirjallisuuden tuntemiseen, joka siihen aikaan lienee ollut varsin\nharvinaista maalaispappien tyttärille. Ranskaa hän ei lukenut eikä\nmyöskään englanninkieltä; vasta vanhemmalla iällään hänen mainitaan\nmieltymyksellä harrastaneen englantilaista kirjallisuutta, jota hän\nluki ruotsalaisista ja saksalaisista käännöksistä. Näistä opinnoista\nja Stenbäckin ajatuselämästä ylipäänsä ensimmäisenä ylioppilasaikana\non todisteita säilynyt kolmessa käsinkirjoitetussa vihossa, jotka\nkaikki ovat vuodelta 1828. Kaksi niistä sisältää hajanaisia\nmietelmiä, osaksi kirjoista, osaksi omasta varastosta saatuja. Niinpä\non kirjaan pantuna Jean Paulin, Goethen, Schillerin, Herderin,\nNovaliksen, Fr. Schlegelin, Tieckin y.m. mietelmiä. Ennen muita on\nensinmainittu kiinnittänyt hänen mieltään tähän aikaan. Sitä ei\nosoita ainoastaan otteiden paljous, vaan myöskin seuraava innostunut\nhuudahdus: \"On sanomattoman terveellistä sielulle lukea ja tutkiella\nsellaisia syviä kirjailijoita kuin Jean Paul; on kuin tuntisi\ntuulahduksen korkeasta, henkien ja enkelien sukuisesta Hengestä,\njoka puhaltaa maiset usvat sielustamme.\" Toisella kertaa hän lausuu\nlukemainsa kirjailijain johdosta: \"Goethen ja yleensä parempien\nsaksalaisten kirjailijain romaanit miellyttävät nuorukaista; Walter\nScott enemmän miestä\" -- subjektiivinen arvostelu, jonka selittää\nhänen ihanteellisuuteen tähtäävä mielensä.\n\nMitä hänen omiin ajatelmiinsa tulee, on muistaminen, että ne on\nkirjoittanut nuorukainen, joka äsken oli täyttänyt kuusitoista\nvuotta. Se selittää tuon nuorekkuuden ja liioittelun hänen\ntavassaan lausua ajatuksensa, mutta siitä huolimatta ne sisältävät\npaljon sellaista, mikä on kuvaavaa Stenbäckin maailmankatsannolle\nkypsyneemmälläkin iällä. Sanalla sanoen: samoinkuin\nehtoollisrukouksissa tapasimme ilmeisiä piirteitä tulevasta\nrunoilijasta, samoin tunnemme nuorukaisen ajatuksista tulevan miehen.\nLuonnollisesti on suuri osa ajatelmia syntynyt lukemisesta eikä\npersoonallisesta elämänkokemuksesta, mutta vaikkapa ne siis eivät\nolekaan ehdottomasti alkuperäisiä, lausuvat ne kuitenkin sattuvalla\ntavalla ilmi, mitä hän on pitänyt totena ja oikeana. Sen vuoksi\nseuraavat otteet muistiinpanovihoista eivät ainoastaan liene täysin\npaikkansa ansaitsevia, vaan myöskin lukijan mielenkiintoa herättäviä.\n\nMainittiin jo, että mietelmät ovat hajanaisia, s.o. seuraavat\ntoisiaan ilman yhteyttä, niin että ainoastaan poikkeuksellisesti\npari kolme muodostaa yhtenäisen ajatusjakson. Jotta ne olisivat\nnautittavampia lukea, on ne tässä järjestetty ryhmiin aineen mukaan\njättäen pois sellaista, jolla ei ole näyttänyt olevan persoonallista\nluonnetta.\n\n_Itsetunto_.\n\nOikein ajattelevan ja tuntehikkaan tulee aina olla kyllin itselleen;\nhänellä tulee olla rohkeutta seurata hyvää haltiaansa etsimättä\nsyrjästä ketään tuekseen.\n\nJoka miehen tulee olla kyllin itselleen.\n\nNöyryys Jumalan edessä on voimaa ja miehuutta ihmisten edessä.\nMiehekäs ylpeys ja sankarivoima on oman sisällisen arvonsa tuntemista.\n\nEi mikään ole niin tuskallista kuin nähdä itsensä syyttömästi\nsivuutetuksi.\n\nSyvän ja pysyvän haavan viiltää sydämeen, kun näkee sielunsa tunteet\nja halut väärinkäsitetyiksi ja halveksituiksi.\n\nSe joka pelkää vaikeuksia, ei ole tehty niiden voittajaksi.\n\n_Elämä_.\n\nVoimaton elämä on kurjinta kaikesta; se kahlehtii mielikuvituksen,\njollei se sitä kokonaan hävitä, ja alentaa ihmisen eläinten\nkaltaiseksi. Taistelu antaa vereksiä voimia, ja on aina jotain\nkaunista siinä, että saa koetella voimiaan.\n\nKuinka monta kuvaa nuoruus luokaan itselleen; se luo elämän itselleen\nkäsitystensä mukaan. Onnellinen se, jolla on voimaa vaeltaa sitä\ntietä, jonka nuoruuden saastuttamaton, riemukas mielikuvitus on\nviitoittanut!\n\nMillä ajatuksilla nuorukainen, joka elää elämänikänsä vilkkainta\nja aavistusrikkainta aikaa, valitsee tulevaisuudeksi toimettoman,\nyksitoikkoisen elämän, on käsittämätöntä.\n\nMuutamille ihmisille on tarpeen tuntea itsensä kaikkien rakastamaksi,\nja kun he eivät siksi tule, mikä myöskin on mahdotonta, tuottaa se\nheille ääretöntä tuskaa; tulee aina koettaa kulkea sitä uraa, jonka\non itselleen viitoittanut, välittämättä muusta ja elämättä mitään\nmuuta varten.\n\nKysytään rohkeutta taisteluun kohtaloa vastaan, joka kuitenkin\naina tulee voittajaksi, mutta kuitenkin on suloista rohkealle ja\nvoimakkaalle miehelle antaa sen salamain viuhua päänsä ympärillä.\n\nEi koskaan ole vielä syntynyt suurta miestä, joka on suorittanut\njotakin todella suurta ja taivaallista, jolla ei olisi ollut tulinen,\nkuohuvatunteinen sielu ja joka ei olisi kyennyt tuntemaan innostusta\nkauniista ja jumalallisesta.\n\n_Seurustelu, nainen_.\n\nSe joka ei ole kunnioitettavampi kotoisessa elämässään kuin\njulkisessa ja seuraelämässä, on huono ihminen.\n\nOn aina hupaisinta, kun itse huvittaa itseään.\n\nTeeskentelevää ihmistä kohtaan ei koskaan voi tuntea vilpitöntä\nkunnioitusta. Se joka aina on iloinen, on teeskentelevä. On aina\nhupaisempaa ihmisen seurassa, jolla on huomattava luonteen piirre,\nvaikkapa häijykin, kuin teeskentelevän. Teeskentelevän ihmisen\nseurassa on vaikea itse olla luonnollinen ja avomielinen.\n\nOn kummallista kuinka ihmiset, jotka kokoontuvat huvitellakseen,\nsaavat huvitusta siitä tyhjästä elämästä, joka tavallisesti on\nominaista moisille seurapiireille. He vaivaavat aivojaan pitääkseen\npuhelua vireillä, ja mies se, joka on kalustanut muistinsa muutamalla\ntusinalla tuhmansukkelia kaskuja ja jolla on juoruava kieli,\nhänet siellä aina otetaan avoimin sylin vastaan. Mutta kuinka\noikeinajatteleva ihminen voi tyytyä moiseen lörpötykseen, on vaikea\nsanoa. Siksipä harvalla onkin hauska moisissa seuroissa.\n\nSe joka nauraa ilkeän ihmisen tyhmille sukkeluuksille, se alkaa\niljettää muita. Voikohan ilkeys suututtaa enemmän kuin tyhmyys?\nVoi kyllästyä niin toiseen ihmiseen, että ei siedä häntä silmiensä\neteenkään.\n\nJokapäiväisyys ja yksitoikkoisuus parhaiten voivat tukahduttaa\nneron; sen vuoksi on sille, jolla on korkeampia lahjoja, niin ylen\nvaarallista oleskella arki-ihmisten seurassa.\n\nIhana on se tunne, jonka tuottaa tieto siitä, että on voittanut\ntoisen ihmisen kunnioituksen ja mieltymyksen; se on miltei sama kuin\nhyvän työn teosta.\n\nMies tuntee aina ensiksi jonkunmoista vastenmielisyyttä toista\nsukupuolta kohtaan.\n\nNaisten seura on aina hauskempaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin\nmiesten.\n\nJos nainen puhuu vähäpätöisiä asioita, on se siedettävää, mutta\nkuulla miehen puhuvan ansioistaan, varallisuudesta ja taloudesta,\nkertovan uutisia tai vetisiä, naurettavia kaskuja -- totta tosiaan\nse on liian iljettävää. Myöskin on naisilla yleensä terävämpi\nsilmä oikein arvostelemaan ihmisiä kuin miehillä. Ja kuinka paljon\nkauniimmalta sukkeluus soi kaunottaren suusta.\n\n_Erilaisia ihmisiä_.\n\nKylmä ihminen on tuhat kertaa huonompi kuin haaveilija. Haaveilija\ntuntee vilkkaasti ja syvästi, mutta mitä voi odottaa kylmältä?\n\nEi mikään ole loukkaavampaa kuin kuulla arki-ihmisten halpamaisia\narvosteluja sydämemme pyhimmistä ja rakkaimmista tunteista.\nArki-ihmisten luonteelle on ominaista uskoa, että kaikki tulee tehdä\nruoan ja toimeentulon, vaatteen ja leivän vuoksi.\n\nArkipäiväiset, kylmät ihmiset on kohtalo määrännyt hiljaa ja\nilkkuen pistämään tikarin jalompien ihmisten rintaan. Anna minulle\ntaivaallinen voima, oi Jumala, että kestäisin heidän pistojaan,\nkunnes lopullinen surmanisku sattuu, enkä säästääkseni itseäni\nkulkisi heidän teitään ja eläisi heidän kurjaa elämäänsä!\n\nTavallisesti sanotaan pahantekijälle olevan ominaista, ettei hän voi\nkatsoa ihmisiä silmiin, ja usein kuitenkaan ei kunniallisinkaan voi\nsitä tehdä.\n\nHämilläolo on aina jaloa ja se osoittaa saastumatonta sydäntä. Se\njoka ei joskus ole hämillään, on joko julkea tai hyvin teeskentelevä.\n\nJoka ihminen on alussa hämillään, kun hän astuu maailmaan; hän ei\ntunne ympäröiviä esineitä ja arastelee vastaantulijoita.\n\nIhmisestä, jolla häntä puhutellessa on ystävällinen näkö, mutta\nmuuten paha ja kiukkuinen katse, saan aina huonoja ajatuksia.\n\nVakavasta ja umpimielisestä ihmisestä voi helposti saada huonoja\najatuksia; iloisuus virtaa aina puhtaasta lähteestä ja osoittaa\nsielua, jolla ei ole mitään moitetta tunnossaan.\n\n_Suru ja ilo_.\n\nIhminen, joka ei joskus ole suruinen, ei koskaan voi olla oikein\niloinen.\n\nSe joka sanoo osaaottavan sanan tuskassamme, saa meiltä paljon\nsuuremman arvonannon ja rakkauden kuin se, joka tekee meille\nsuurimpia palveluksia.\n\nTuska on ihmiselle hyödyllinen; se innostuttaa hänen mielikuvitustaan\nja pakottaa hänet ulkopuolelta maailmaa etsimään päämäärää, johon hän\nvoi kiintyä.\n\nKuinka vähän ja samalla kuinka paljon ihminen tarvitsee voidakseen\nolla iloinen ja onnellinen! Minusta tuntuu toisinaan, kuin minun\ntulisi aina olla iloinen ja aina voida olla tyytyväinen; ah, ilo on\nniinkuin aurinko, se karkoittaa pois kaikki usvat ja hämärät, mutta\nkuitenkin seuraa musta yö sen jäljessä.\n\nÄidillinen luonto avaa sitä lempeämmin sylinsä, mitä enemmän tuntee\nitsensä ihmisten hylkäämäksi.\n\nKyynelet ovat sydämen avaimet, ne ovat ihmisen kalleimmat\nkoristukset. Silloin kun ihminen on autuas, hän sulaa kyyneliin\nja samoin, kun hän on onneton; siitä voi myöskin aavistaa, kuinka\nlähellä taivaallinen autuus ja mainen onnettomuus ovat toisiaan.\nMinä kiitän Jumalaa niistä hetkistä, joina hän on koroittanut ja\nantanut minun sieluni ilosta paisua, niinkuin niistä, jolloin hän on\nmasentanut sen, että se selkeämmin tuntisi mitättömyytensä hänen ja\nhänen armonsa edessä.\n\n_Ystävyys_.\n\nSelittämätön kunnioitus -- jumaloiminen silloin valtaa sielun, kun se\nlöytää ihmisen, joka ymmärtää sen poltteen ja sen salaiset liekit.\nOlisi valmis lankeamaan hänen jalkoihinsa ja vuodattamaan sielunsa\nhänen helmaansa.\n\nYstävyyden liekki on pyhempi ja armaampi kuin rakkauden, samoinkuin\npohjolan kesäyö on ihanampi ja hurmaavampi kuin etelän.\n\nIhminen tuntee aina povessaan tarpeen omistaa ystäviä, hänen sielunsa\nharhailee alati ympäri etsien heimolaista saadakseen hänen syliinsä\nvuodattaa sydämensä selittämättömät liekit, sanomattomat tunteet.\n\nYstävät rakastavat aina kestävämmin ja syvällisemmin kuin rakastajat.\n\nAina tahtoo mieluummin saada ystävän kuin rakastajattaren; ystävyyden\npyhä liekki on ikäänkuin valmistus rakkauden hehkuvaan tuleen.\n\nEnsimmäinen nuoruuden ystävyys jättää pysyvimmän jäljen sieluun.\n\nTulee aina tuntea oma arvonsa; siten tuntee myös, kuinka syvästi\nonnelliseksi voi tehdä sen, joka luottamuksella heittäytyy ystävänä\nsyliimme ja antaa meille sydämensä.\n\nOmituista on mikä tunne valtaa mielemme, kun meidän on eroaminen\nniistä, jotka ovat meille rakkaat. Emme luule koskaan enää voivamme\nolla iloisia; tunnemme itsemme yksinäisiksi koko maailmassa, ja sydän\ntulee niin tyhjäksi ja suruisaksi.\n\n_Rakkaus_.\n\nMitä olisi maailma ilman rakkautta! Se on elonprinsiippi kaikessa.\n\nKen rakastaa vailla vastarakkautta, koettaa ylenkatseella\nrakastettuaan kohtaan tyydyttää ylpeyttään; ah, tämä ylpeys sulaisi\nkuitenkin ensimmäisestä ystävällisestä sanasta rakastetun huulilta.\n\nTunteelliselle on kaksin verroin tuskaisa tunne, ettei näe itseään\nniin paljon rakastetuksi kuin katsoo ansaitsevansa; hehkuva sielu\nrakastaa äärettömästi, mutta vaatii myös ääretöntä vastarakkautta.\n\nTunnemme jonkunmoista sukkamielisyyttä, kun näemme useiden\nrakastavan ja pitävän arvossa sitä, jota rakastamme saamatta hänen\nvastarakkauttaan.\n\nTunteelliselle sielulle on jo paljon olla _lähellä_ sitä, jota\nrakastaa, vaikka rakastettu ei tunnekaan tunteitamme. Uskottelemme,\nettä rakastettu toki toisinaan ajattelee meitä, kun olemme hänen\nsilmiensä edessä, ja toistensa ajatteleminenhan on niin hurmaavaa\nrakkaudelle.\n\nTuskallisinta on nähdä, että ne, joita rakastamme, eivät meitä\nymmärrä.\n\nJonkunmoinen sääli sekaantuu halveksitun rakkauden synnyttämään\nylenkatseeseen; tunnemme, että ei kukaan voisi niin hyvin silmätä\nrakastetun sydämeen kuin me, ja ettei kenelläkään olisi niin monta\nriemua tarjottavana kuin meillä.\n\nTahdon edelleen rakastaa niin palavasti, niin lakkaamattomasti, että\nvihdoin joku samansävelinen sydän avautuu minun hehkuvalle, pyhälle\nrakkaudelleni. Tämä syvä, hehkuva rakkaus on aina oleva minun sieluni\nperusaine, kunnes se näkee kaipauksensa tyydytetyksi ja aavistuksensa\ntoteutetuksi. Sillä en koskaan usko, että taivassyntyinen kaipaus jää\ntäyttymättä.\n\nMaallinen rakkaus ei ole koskaan alhainen ja halveksittava; se on\nkuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta. Sen vuoksi säilytä suloisen,\nrikasaavisteisen rakkauden tunne syvällä sielusi sisimmässä, jos maan\njäinen käsi tahtoo sammuttaa sen säkenen.\n\nSillä vaikeinta, mutta myös vihdoin suloisinta ja voitollisinta\non voida säilyttää sielunsa hennot ja aavistavat tunteet, tähteet\nenkelien maailmasta, puhtaina maan matalasta ja arkipäiväisestä\nsaastasta.\n\n_Runous_.\n\nLyijykahlein olemme sidotut elämään, joka meitä ympäröi. Jos voisimme\nkohota siihen ihanteelliseen elämään, joka joskus kuvastuu sieluumme,\navautuisi meille uusi maailma.\n\nMielikuvitus on se voima, joka kohottaa meitä maata korkeammalle.\nMielikuvitukseton ihminen on puoli-ihminen; ihminen, jolla on kylmä\njärki, vaan ei mielikuvitusta, on mies, joka voi käydä, mutta ei\njuosta.\n\nSe joka luulee, että runoilijan sydän ei sisällä enemmän kuin mitä\nhän laulaa, ei käsitä neron syvyyttä.\n\nRunoilijan jokainen ajatus, jokainen tunne on runoutta -- koko hänen\nelämänsä on eepos.\n\nTäytyy olla runoilija oikein käsittääkseen runoilijaa.\n\nOn äärettömän suloista lukea kaunista runoelmaa, mutta äärettömän\npaljon kauniimpaa se on runoilijalle, joka sen on sepittänyt. Se\njoka luulee, että runoilija voi laulaa kylmäverisesti ja kylmällä\nharkinnalla, ei tiedä mitä runous on.\n\nTosi runoilija ei sepitä koskaan; hän laulaa ilmoille mitä hän tuntee\nsydämensä kyllyydessä, hänen sielunsa on kohonnut ylös maasta, hänen\nolentonsa väräjää, ja silloin hän tuntee mitä hänen tulee laulaa ja\nihmettelee itse jäljestäpäin tunteitaan.\n\nRunous on inspiratsionia, hengen purkautumista ilmoille; siitä sen\nihmeellinen, sen korkea merkitys ja sen taivaallinen voima.\n\nMinun on mahdoton käsittää, miten runoilija voi olla uskonnoton.\n\nUskonto on taiteen A ja O, sen sisin elämänprinsiippi. Ei kukaan tosi\ntaiteilija ole saanut aikaan mitään suurta ilman uskontoa. Siitä\nlähtevät hänen sielunsa hiljaiset, autuaat aavistukset, ja se on\npäämäärä, jonka tähtitarhaiseen kotimaahan hän pyrkii.\n\nItse runouden olemukselle on ominaista kohottaa meitä lähemmäksi\nJumalaa, jopa on runous uskonnon synnyttäjiä, niinkuin Novalis sanoo:\njumaluuden ilmestys, joka soinnuttaa sielua hyvyyteen.\n\nKukapa voisikaan kuunnella oikeaa runoelmaa tuntematta itseään\nkohotetuksi maallisuudesta ylemmäksi, rohkeuden innostamaksi ja\ntuntematta kulkevansa kohti pyhää, aavistettua päämäärää.\n\nMitä on kaunis maan päällä, jollei meidän aavistuksiamme, meidän\nmielikuvitusleikkejämme? Todellisuus ei voi tarjota meille mitään,\njoka voisi tyydyttää sielua.\n\nRunoilijaa ei tule missään tuomita tavallisen ihmisen mitalla. Hän\non ilmiö, taivaasta tullut profeetta. Virheissäänkin hän on suuri ja\nkaunis -- kaunis samoinkuin tulivuoret ovat kauniit; ne peloittavat\nja kiehtovat sielua puoleensa samalla kertaa, ja niiden sisässä\nriehuva tuli syytää ilmoille liekkejä ja säkeniä, mutta ei koskaan\nvoida käsittää sen syvyyksien hehkuvaa kuohua.\n\nIhanimmat hetket, joita ihminen nauttii, ovat, rukousta\nlukuunottamatta, ne, jolloin mielikuvitus vapaasti saa lyödä\nleikkiään, mutta nämä hetket ovat liian kalliita ja liian korkeita\nihmiselle -- siksi niitä on niin harvoin.\n\nIhmisten välinpitämättömyys on vahingollisinta taiteilijalle; hän\ntahtoo, että ihmiset kuuntelisivat hänen säveliään, ja hän ikävöi,\nettä joku samantunteinen rinta antaisi vastakaiun hänen tunteilleen.\nVeltostuneena ja arkipäiväisenä, turmeltuneena aikana voi tuskin\nmitään taiteilijaa syntyä.\n\n_Nero_.\n\nVaaditaan neroa neron arvostelemiseen. Kuinka harvat ihmiset\ntuntevat sen hengen, joka johtaa neron toimia, ja kuitenkin kaikki\nluulevat pystyvänsä niitä arvostelemaan. Siksi juuri nerot ovat niin\nusein onnettomia, siksi he niin harvoin voivat tulla hyvin toimeen\nulkonaisessa maailmassa, joka ei ole heitä varten. Nero tuntee usein\ntuskaa vain siksi, että hän on nero, ja kuitenkaan hän ei tahtoisi\nvaihtaa osaansa mihinkään maailmassa.\n\nOn kummallista, jollei tulisi umpimieliseksi, kun aina on\narkipäiväisten ihmisten seurassa; se on syynä niin monen neron\nonnettomuuteen, ja siitä heidän valituksensa maisen elämän\nmataluudesta.\n\nJos minun olisi nerolle annettava neuvoja, neuvoisin ensiksi\nyksinäisyyttä. Yksinäisyyttä nerot tarvitsevat ennen kaikkea\njärjestääkseen kuviensa ja aatteittensa rikkauden.\n\n_Sukkeluus_.\n\nTosi sukkeluus ei synnytä koskaan naurua; se seestyttää mielen ja\nvaikuttaa, että otsan rypyt katoavat sisäisen hymyn heleässä valossa.\n\nAinoastaan hullunkurinen sukkeluus pakottaa nauramaan.\n\nVoi nauraa myöskin typeryydelle, siksipä onkin niin vähän eroa\nhullunkurisen sukkeluuden ja tyhmyyden välillä.\n\nEi mikään ole niin harvinaista kuin oikea sukkeluus, vaikka tuskin on\nsitä ihmistä, joka luulee olevansa sitä vailla.\n\n_Uskonto_.\n\nKristillisyys on tyhjentymätön; mitä pitemmälle siihen tunkeudumme,\nsitä enemmän näemme sen äärettömyyden.\n\nEn tiedä, kuinka ne ihmiset voivat tulla aikaan, joilla ei ole mitään\nuskontoa lohduttajaksi tuskassaan.\n\nTaivaassa täytyy kaikkien maallisten tunteiden kadota, ainoastaan\nuskonto on täydellisyydessään ja kirkastetussa puhtaudessaan asuva\nautuasten sydämissä. Uskovaisella on esimaku siitä rukouksessa.\n\nOn varmaankin sanomattoman suloista kuolla rukoukseen: siinä henki\nsiirtyy vain aavistettuun pyhään maahan, joka rukouksessa avaa\nporttinsa uskovaiselle, väräjävälle mielikuvituksellemme.\n\nOn kaunista ja hurmaavaa levätä rakastetun ystävän povella, mutta\nmitä se on kuitenkaan siihen verraten, että saa levätä Jeesuksen\nsydämellä, josta pyhä veri virtaa ja puhdistaa meidän sydämemme.\nYlimaailmainen rauha väikkyy ympärillämme, ja kyynel kuohahtaa\nsilmästä. Sellaisina hetkinä selvimmin voi tuntea, kuinka äärettömän\nmitätön maa riemuineen on taivaan autuuteen verraten -- silloin\ntahtoisi kuolla saadakseen täysin sammuttaa janonsa valon lähteestä.\n\nOn mahdotonta olla antamatta anteeksi joka ihmiselle, kun rukoilee;\nsiinä astumme itse esiin synnin kuorman kukistamina, ja Hän avaa\nmeille sylinsä ja sulkee meidät sydämelleen.\n\nOn hetkiä, jolloin katsomme koko ihmissuvun viheliäiseksi ja\nkatalaksi. Sydän tuntee itsensä tyhjäksi ja sulkeutuu maailmalta.\nMitä olisimme silloin ilman uskontoa?\n\nSaattaisi sanoa uskoa mielikuvitukseksi; mielikuvitus ja ymmärrys\novat kaiken uskonnollisuuden molemmat peruspylväät.\n\nYksinkertaiselle kristitylle on Raamatussa kaikki niin selvää, että\nhän ihmettelee, kuinka voisi olla näkemättä kaikkea, ja hän tahtoisi\nkuolla tuhat kertaa sen totuuden puolesta.\n\nKristityllä on hetkiä, jolloin hänen uskonnollisuutensa ikäänkuin\nuinailee, jolloin aamun aurinko peittyy häneltä usvaan; ne ovat\npimeyden viettelyksiä, ne ovat todistuksia ihmisen heikkoudesta ja\nsen kultaisen lauseen totuudesta, että kaikki hyvä tulee ylhäältä.\n\nHurskas joutuu alussa hourivaan hämmästykseen, kun hän näkee maailman\nympärillään kaikessa alastomuudessaan, mutta se juuri saattaa hänet\navaamaan sydämensä jumaluudelle.\n\nOn hetkiä, jolloin tunnemme tuskaisen ikävän sisimmässämme; se on\njumaluuden kutsuva ja kehoittava ääni sielussamme.\n\nHurskaus ja mielikuvitus ovat ihmissuvun kauneimmat ominaisuudet.\nHurskaus näyttää meille jumalallisen pyhässä salaisuudessaan, ja\nmielikuvitus näyttää meille maailman puhtaassa, väärentämättömässä\nviattomuudessaan.\n\nJonkunmoinen lapsellisuus on kuuluva puhtaille sieluille sekä\ntunteissa että teoissa; Herran sanan mukaan: ellette tule niinkuin\nlapset, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.\n\nUskonnollisuuden laita on kuin tulen; jollei sitä aina hoida ja\nviritä, sammuu se vähitellen, huomaamattamme.\n\nOn kestäminen monta taistelua, monta kieltäymistä, monta herjausta\nvoidakseen säilyttää jumaluuden kipinän elävänä sielussaan; mutta\nniin on kaiken jumalallisen laita. Maa ei koskaan voi suvaita sitä,\nmikä on jumalallista, siksi tuleekin olla joko jumalinen taikka\nainoastaan maallinen.\n\nKuinka moni nykyaikana asettaa jumalallisen maallisia korkeammalle?\nOi, täytyy hämmästyä ja itkeä!\n\nOi, anna pyhä lippu minun käteeni. Minä tahdon astua kuin profeetta\nihmisten eteen ja rukoilla ja kehoittaa heitä kohottamaan sisäiset\nkatseensa, jolleivät ne jo ole pimentyneet, ylös kohti taivaallista\nyhteistä isänmaata matalasta maanmullastaan, kurjista arkihuolistaan,\ntehottomista riemuistaan, maallisista pyyteistään ja viheliäisestä\narkielämästään. Ja sittenkuin olen julistanut ihmisille sieluni\nkaipauksen, sen näyt ja sen aavistukset, tahdon langeta sinun\njalkojesi juureen ja antaa henkeni sinun huomaasi, oi Herra. --\nSilloin ovat hämärät aavistukset kirkastuvat ja korkea, taivaallinen\nrauha tuleva täydelliseksi.\n\nOi, Jumala, säilytä minun sydämeni puhtaana tämän maailman\npahuudesta. Sinä olet itse sanonut: haurasta ruokoa en tahdo taittaa\nja kituvaa liekkiä en tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se\nomaasi vasten, että sen lävitse virtaisi oikea pyhä tuli, ylhäinen,\nylimaailmainen rauha. Ja sinä, minun Vapahtajani, minun toivoni,\nminun kaipaukseni ja minun autuuteni, tule ja laskeudu suuren Isän\njalkoihin ja rukoile minun puolestani.\n\nMinä kiitän Jumalaa, kun hän kurittaa minua, se todistaa, että\nhän ei ole minua unohtanut. Oi, täyttäköön hänen henkensä minut\nkokonaan, että voisin vaeltaa koroitettuna maan mataloista ja\nkatsoa viheliäisten ihmisten alituista maallista pynntöä jalkojeni\nalla sekaantumatta heidän saastaiseen kihinäänsä. Oi, jos voisin\nalituisessa rukouksessa, autuaassa ikävöimisessä istua sinun\njalkojesi juuressa ja soittaa sydämeni vienoja kieliä sinun\nkunniaksesi. Ihmiset tarttuvat niihin karhunkäsin eivätkä tiedä itse,\nmitä vihlovia soraääniä he synnyttävät.\n\nPaitsi näitä ajatelmia voisi vielä muodostaa yhden ryhmän, joka\nkoskee pappeja. Olen kuitenkin jättänyt ne mukaan ottamatta, koska\nkolmanteen edellämainituista vihoista on yhteen sovitettu ja\nkehitetty ennen kirjoitetut ainetta koskevat hajanaiset mietelmät.\nSe on kirjoitus, joka selvästi todistaa, kuinka vakavasti Stenbäck\njo tällä nuorella iällään käsitteli kysymystä uskonnonopettajan\ntehtävästä samoinkuin silloin vallitsevaa penseyttä kristillisessä\nelämässä. Hän moitti ankarasti siihen aikaan tavallista moralisoivaa\nsaarnatapaa ja deklamoivaa prameilua käsitellessä aineita, \"joiden\ntulisi innostuttaa tunnetyhjintäkin mielikuvitusta\". Papit koettavat\nliikuttaa kuulijoita mahtipontisilla huudahduksilla vanhuuden\nharmaista hapsista, köyhyyden kyynelistä, sairauden kurjuudesta ja\nkuolemasta, mutta uskosta ja sovituksesta he eivät puhu. Hän syyttää\nheitä, että he siveyssaarnaisella opillaan ja järkikantaisuudellaan\novat saaneet aikaan sen välinpitämättömyyden uskonnosta, joka oli\nyleisesti vallitsevana. Penseyden ja välinpitämättömyyden sijasta hän\ntahtoo taistelua -- \"taistelua omaa itseänsä ja maailmaa vastaan\".\nSillä \"täynnä taistelua on kaikkien pyhäin miesten elämä ollut, niin\noli Lutherin elämä, niin oli myös Jeesuksen. Rohkenemme väittää, että\nhyvä ja korkein välttämättömästi vaatii taistelua ilmestyäkseen. -- --\nTaistelun myrskyn täytyy ensin hälventää usvat, ennenkuin Jumalan\nhenki liikkuu syvyyden päällä.\"\n\nNäytteenä nuorekkaan intomielisestä tyylistä olkoon seuraava kappale:\n\n\"Tuskin on mitään kauniimpaa ja ylevämpää kutsumusta kuin pappien.\nHe ovat kuin muinaisten päiväin patriarkat oraakkeleita ja\nisiä, lasten ja kotiväen ympäröimiä, ja samoin kuin he niiden\nopastajia elämän tiellä. -- -- -- Tunnen aina harrasta iloa, kun\najattelen papin tehtävää jossakin syrjäisimmässä seudussa, minne\nsiveettömyyden saastuttava tuulahdus ei vielä ole ulottunut ja\nmissä ihana, vakaa suomalainen henki vielä ei ole kuoleutunut.\nKuinka paljon hurskas pappi toki voisikaan saada aikaan, jos hänellä\nolisi vuorenvakaa ja puhdas tahto, palava pyhä into. Itse hänen\nkutsumuksensa antaa hänelle jonkunmoisen ylimaailmaisen pyhyyden,\nja jos kukaan, niin juuri hän olisi velvollinen ja kykeneväkin\nvuodattamaan kuulijainsa sieluihin iäisen, jumalallisen taivaallista\nhurmausta, uskonnollisuuden autuasta rauhaa. Hänen tehtävänsä on\nvaalia kansallisuuden pyhää tunnetta, innostusta hallitsijaa ja\nmaata kohtaan. -- Suomalainen, ainakin syvässä Suomessa ja kenties\nenimmin puhtaassa pohjolassa, ei ole vielä riisunut päältään\nikivanhaa leimaansa, vielä kieltänyt muinaista, syvästi vakavaa\nkansallishenkeään. Eikö pappien rinta paisu, kun he ajattelevat,\nkuinka paljon heidän tulisi ja kuinka paljon he voisivat aikaansaada.\nEikö syvä tunne kutsumuksesi korkeudesta värisyttänyt sieluasi, eikö\nsydämesi sykkinyt ja silmäsi kyyneltynyt, kun sinut juhlallisesti\nvihittiin vielä juhlallisempaan virkaasi? Papeille kuuluvat sielut,\nse mikä on kalleinta ja kauneinta ihmisessä, jumaluuden taivaalliset\nkuvat; niitä he voivat puhdistaa ja innostaa tai voivat syvemmälle\nvaivuttaa pimeyden, uskottomuuden ja synnin syliin, niistä heidän on\nvastaaminen Jumalan edessä.\" -- --\n\nEivät mitkään runoelmat, eivät mitkään kirjeet olisi voineet\npäästää meitä syvemmälle silmäämään Lauri Stenbäckin sielunelämään\nhänen nuorukaisvuosinaan kuin ne ajatukset, joihin lukija nyt on\ntutustunut. Ne ovat kirjoitetut julkisuutta ajattelematta; nämä\nmuistiinpanovihot ovat olleet hänen uskottunsa, joilta hän ei ole\nsalannut mitään. Sen vuoksi niissä on meille kallisarvoinen \"document\nhumain\". Ajatelmissa avautuu vastustamattomalla herttaisuudella\nnuorukaissydän, puhdas kuin kulta, hehkuva ja liekehtivä kaikelle\nhyvälle ja kauniille, jalolle ja todelle. Topelius on sanonut\nStenbäckiä \"palavaksi sieluksi\", ja merkillistä on, kuinka tämä\nlause käy yksiin hänen omien sanojensa kanssa, kun hän tahtoo\nkuvata niitä tunteita, jotka yksin olivat hänelle oikeita -- koska\nne olivat hänen omiaan. Kaikkiin ajatuksiin luo hehkua elävä\ninnostuksen tuli, joka tähtää jumaluuteen. \"Tulee olla joko jumalinen\ntaikka ainoastaan maallinen\", sanoo hän, ja sen vuoksi hän myöntää\nharrastuksen arvoiseksi ainoastaan sellaisen, jolle hän voi antaa\njumalallisuudesta muistuttavia nimityksiä. Siten on onnellisen\nilo autuutta; rakkaus, jota hän tuntee vain vastarakkaudettomassa\nmuodossa, on pyhä, kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta;\nystävyyden tuli on pyhempi kuin rakkauden; runoudella on\ntaivaallinen voima, se on jumaluuden ilmestys; taiteilijan sielua\nvärisyttävät autuaalliset aavistukset; ja vihdoin täytyy ihmisen\nolla kauniin ja jumalallisen innostama voidakseen saada aikaan\njotakin suurta ja taivaallista. Tällä kannalla ollen hyökkäykset\nnoita kylmiä arki-ihmisiä (s.o. saksalaisten \"Philisterejä\")\nvastaan tuskin sisältävät mitään itserakkautta, ja tosiaan olisi\nliiaksi vaadittua, että nuori kirjailija hyvänsuovalla huumorilla\nkatselisi seuraelämän näyttelijöitä. Ei myöskään tule runouden ja\nrunoilijan korkeuden ylistyksessä nähdä mitään muuta kuin ilmausta\nsiitä mielenylennyksestä, jota hän runoilijana jo oli ehtinyt kokea.\nHän tunsi olevansa runoilija, ja hänellä oli myöskin se oman arvon\ntunto, jonka kyky tuo mukanaan, mutta luulottelemaan itsestään\nliikoja hänellä nähtävästi ei ollut taipumusta, sillä itseään hän\nei nimitä runoilijaksi eikä neroksi. Uskonnon ja runouden, taiteen\nja elämän yhteensulattamisessa ilmenee läheistä sukulaisuutta\nvarhaisen uusromantiikan kanssa. Epäilemättä on sillä lukemisella,\njota hän tähän aikaan harrasti, osansa tähän, mutta nuo kaikkea\nkäsittävät, tuliset tunteet olivat varmaan hänen omansa, samoinkuin\nuskonnollisuus oli todellista, ei opittua.\n\nJos tahtoo verrata Stenbäckin \"ajatelmia\" johonkin sen kirjallisuuden\ntuotteista, jota hän harrasti, niin kaiketi olisi lähinnä Novaliksen\n\"Fragmente\". Mutta vertailu tuskin antaa muuta tulosta kuin sen\nnegatiivisen, että suomalaisella runoilijalla ei ollut senkään\nvertaa taipumusta filosofiseen ajattelemiseen kuin saksalaisella.\nAinoastaan tunteella Stenbäck käsittää sen, mikä häntä vetää\npuoleensa -- halusta käsitteiden selvittämiseen tuskin näkee jälkeä.\nAjattelijanakin hän oli lyyrikko ja ainoastaan lyyrikko. Lopuksi\nhuomautettakoon, että ajatelmissa ei ilmene mitään sanottavaa\nluonnontunnetta. Sillä lause, että luonto avaa lempeästi sylinsä\nsille, jonka ihmiset ovat hylänneet, on aivan yksinäinen. Sitävastoin\ntunne syrjäisten seutujen turmeltumatonta kansaa kohtaan, joka on\nlausuttu julki kirjoituksessa papeista, ansaitsee huomiota, sillä\nse oli paljoa myöhemmin saava muotonsa jo mainitussa runoelmassa\n\"Suomalainen synnyinmaani\".\n\nPaitsi jo puheena olleita on vuodelta 1828 vielä eräs kirjallinen\nmuisto säilynyt, pitkä 160-säkeinen runoelma \"Charlottelle\",\nkirjoitettu elegisellä runomitalla samoinkuin \"Kirje ystävälleni\",\njoka on runokokoelman alussa. Runoelma on merkillinen, sillä se\ntodistaa, että Stenbäck ei läheskään vielä ollut niin kehittynyt\nrunoilijana, kuin ehtoollislauluista päättäen voisi luulla. Sen\nsijaan kuin nämä on sellaisinaan saatettu painaa, on muutamia\nkuukausia myöhemmin syntynyt runoelma sekä sisällykseltään että\nmuodoltaan liian haparoiva ja korulauseinen julkaistavaksi. Sen voi\nlähinnä määritellä kokeeksi runomuodossa esittää joukon edellisen\ntapaisia ajatuksia runoudesta ja uskonnosta. Hehkuvat, ylenpalttiset\ntunteet ovat samat ja lauseet yhtä korkealle pingoitetut tai vielä\nkorkeammalle. Siellä täällä havaitaan suoranaisia goottilaisen koulun\nvaikutuksia, esim. kun sisaresta käytetään sanoja \"nordmannajungfru\"\ntai \"ljuf som Gefion, härlig som Freja\", mutta toisissa paikoissa\ntavataan lauseparsia, jotka kohtaavat kypsyneessäkin runoilijassa:\n\"lefnadens branter\", \"klingande sång\" y.m. Parhaiten tuntee hänet\nkuitenkin intohimoisesta sävelestä, joka soi läpi runoelman. Sillä\n\"veljesrakkauden täyttä taivaanhurmausta\" (broders-kärlekens fulla\nhimlaförtjusning) hän laulaa tässä yhtä hehkuvasti kuin myöhemmin\nystävyyttä \"kirjeessä ystävälle\". Sanalla sanoen runoelma on täysin\ntyypillinen nuoren sydämen purkaus tosi runoilijan povesta, jonka\nkuohuvat tunteet tulvivat esiin, taiteen ja hyvän aistin niitä vielä\nkesyttämättä. Sitä ihmeteltävämpi on \"rukousten\" miltei täydellinen\nmuoto.\n\nKuten tunnettua ei meillä ole tavatonta, että papinpojat\nylioppilaiksi tultuaan silloin tällöin isänsä asemesta nousevat\nsaarnastuoliin. Niin tapahtuu usein, vaikka pojat eivät olisi\naikoneetkaan papinuralle. Se on toiselta puolen koe esiintyä\njulkisena puhujana, toiselta puolen helpotus isälle, joka mielellään\njoskus nauttii vapautta. Lauri Stenbäckkin saarnasi muutamia kertoja\nnuorena ylioppilaana, ensi kerran pääsiäispäivänä 1828. Se oli\njuhlapäivä sisarille. Lauri oli ottanut pitääkseen aamusaarnan, kun\ntaas veli Kaarle Fredrik piti puolipäiväsaarnan. Lauri oli aloittanut\nvapisevalla äänellä, mutta rauhoittunut sitten ja esittänyt\nsaarnansa läpeensä kauniisti. Hän pani jo silloin suurta painoa\nhyvään lausumiseen, ja vaikka ääni oli jotenkin heikko, tuli se\nsiten kuuluvaksi. Kun lisäksi saarnan sisällys, kuten kerrotaan, oli\nselvästi mietitty ja hyvin sommiteltu, ei se voinut olla tehoamatta\nkuulijoihin.\n\nSamaan aikaan kuin Lauri ensi kerran saarnasi, tuumi hän vakavasti\nlähteä syksyllä Upsalaan harjoittaakseen opintoja sikäläisessä\nyliopistossa. Vuotta ennen oli vanhin veli Kaarle, luultavasti\nTurun palon tähden, matkustanut sinne ja hän kehoitti nuorempiakin\nveljiään tulemaan Ruotsiin. Isäkin oli ensin sitä mieltä, että\nveljesten sopisi olla yhdessä Upsalassa niinkuin ennen Turussa,\nmutta Janne ei mitenkään tahtonut matkustaa kotimaasta. Silloin\nLauri mietti lähteä yksin. Tästä hän kirjoittaa siihen kuohuilevaan\ntyyliin, jonka jo tunnemme mietelmistä, ystävälleen J. Ph.\nPalménille [Vapaaherra E. G. Palménia on tekijän kiittäminen\nneljän Lauri Stenbäckin kirjeen jäljennöksestä, jotka hän on\ntavannut isänsä jälkeenjääneiden paperien joukossa. Kaikki ovat\nStenbäckin ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta 1827-28.] (22/4 1828):\n\"Tiedän kyllä, että semmoisella matkalla voisin kerätä suuria\naarteita tulevaisuutta varten, mutta joskus, kun ajattelen lähtöä\nSuomesta, olen kahden vaiheilla, tuleeko minun matkustaa vai eikö.\nNuorukaiselle, joka on astuva maailmaan, on sentään peloittavaa\njoutua niin kauas kodista ja sitten olla yksin ihmisten keskellä,\njoita sydän ei tunne ja joita aivan toiset olot kiinnittävät yhteen.\n-- Mutta mitä hyötyä on elämästä, jos pysyy kiinni siinä turpeessa,\njoka on nähnyt sen koittavan, ja onko jumaluuskipinä sen sisässä\nleimahtava, jollei sitä hoideta ja jollei tuulahdus tavan takaa\nsaa sitä elvyttää? Toimia tahtoo raitis nuorukaissielu; se tahtoo\npäästä maailmaan etsiäkseen suuria tehtäviä, joita se aavistaa\ntaivaallisissa unelmissa, ja viillyttääkseen paloaan. Ah -- kuinka\nymmärtäisi elämämme runoutta, kuinka ymmärtäisi sen syvää merkitystä\nja kuinka voisi nauttia elämätä sen korkeassa jumaluudenkuvassa,\njollei katsele ympärilleen ja tutki ääretöntä maailmaa. Onhan\njokapäiväisyys ainoastaan kivettymä, tyhjä kuori, tuleeko ja voiko\nsielu tyytyä siihen? Ei -- sydäntä tulee hänen etsiä; käsittämätöntä\nkaihoansa heleään henkimaailmaan tulee hänen koettaa selittää\nitselleen ja elämän arvoituksen salaisuutta tulee hänen koettaa ilmi\nsaada. Eihän semmoinen ihminen kykene aikaansaamaan mitään suurta,\njonka sielu tyytyy ikuisesti yhtäläiseen, jonka sielu ei tahdo\nliitää tuolle puolen jokapäiväistä näköpiiriä. Ylös aurinkoa kohti\nkohoaa kotka, lintujen kuningas, ja korkealla maan pinnasta leivo\nlaulaa livertelee. -- Ällös sano, että puhun runollisesti -- tiedän\nhyvin, ettet ole käsittänyt elämää siinä alhaisessa merkityksessä,\nmikä sillä on niin monen ihmisen mielestä, ja että sinunkaan sielusi\nei viihdy alhaalla sumun peittämässä maassa. Ah -- sydämeni sanoo\nminulle, ettet halua elää tavallisten, maassa matavain ihmisten\nkurjaa elämää, vaan että sinäkin aavistat kauniimpaa, ylevämpää ja\njumalallisempaa elämänsisällystä, joka nostaa meidät ylös maasta --\nja saattaa meidät lähemmä Jumalaa -- ja kuinka puhuisinkaan silloin\nrunollisesti -- onhan silloin koko elämämme runoutta -- Jumalan\nilmaisemaa runoutta. -- Neuvo mitä minun on tekeminen. Tietoihin\nnähden tulisi varmaan äärettömän paljon enemmän tehdyksi Upsalassa\nkuin täällä; onhan siellä Geijer ja Atterbom ja Palmblad ja niin\nmonta muuta kelpo ja kunnon opettajaa -- ja mitä se merkitsisikään!\nIhanaa olisi, jos minulla sentään olisi mukanani joku täältä, niin\nettei minun tarvitsisi olla vieraana, joku, jolle voisin uskoa\nitseni. Kalle on pian eroava yliopistosta. Jospa sinä miettisit\nasiaa ja tulisit mukaan. Mitä sanot? -- -- Kalle kirjoittaa, ettei\nUpsalassa ole kalliimpaa kuin Turussa, pikemmin huokeampaa; ja\nsaisihan siellä järjestää elämänsä mielensä mukaan. Paras ystävä,\nmieti asiaa.\"\n\nNähtävästi Palménin vastaus oli kieltävä, ja Stenbäckinkin aikeet\ntällä kertaa raukesivat. \"Isä ei mielellään näe\", hän kirjoittaa\n9/6 \"että me [Janne ja Lauri] eroamme, ja kenties onkin parempi,\nettä vielä viivyn Suomessa jonkun vuoden. Vuosien mukana tulee\nvakavammaksi ja lujemmaksi kuin nuoruuden ajattelemattomassa iässä;\nja vakavuutta onkin ennen kaikkea tarpeen tullakseen yksin toimeen\nniin kaukaisella paikkakunnalla. Vuoden taikka puolen [!] päästä\ntäytyy minun kuitenkin lähteä Upsalaan. Olen liiaksi mieltynyt\najatukseen saada harjoittaa opintoja siellä voidakseni luopua siitä;\nja kaihomielin odotan sitä aikaa, joka vie minut sinne.\" -- --\nTodellisuudessa hänen toiveensa toteutuivat kaksi vuotta myöhemmin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU. 1828-1834.\n\nKaksi vuotta Helsingissä. -- Kaksi vuotta Upsalassa: \"Matkamuistoja\".\n-- Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja.\n-- Kaksoishäät Vöyrillä. -- Osakuntaelämää. -- \"Anna\", \"Tytön\nrukous\", \"Kirje ystävälleni\" y.m. runoelmia. -- \"Ajatelmia.\" -- \"Eräs\nkesäilta.\" -- Edelleen osakuntaelämää. -- Akateeminen oikeudenkäynti.\n\n\nSen puolenseitsemättä vuoden pituisen ajanjakson Lauri Stenbäckin\nopintoajasta, jota tämä luku käsittelee, jakaa hänen oleskelunsa\nUpsalassa kolmeen jotenkin yhtä pitkään osaan, joista ensimmäinen\nkäsittää lukuvuodet 1828-30, toinen Upsalan ajan eli lukuvuodet\n1830-32 sekä kolmas seuraavan ajan syyslukukauden 1834 loppuun.\n\nEnsimmäisistä Helsingin vuosista tiedämme vähän. Lauri ja Janne\nlähtivät yhdessä pääkaupunkiin ja asuivat koko ajan yksissä. Kevät- ja\nsyyslukukaudella 1829 oli veljeksillä asunto teoreettisen\nfilosofian professorin Fredrik Bergbomin luona, jolla edellisestä\nsyksystä saakka oli hallussaan katurakennuksen alakerta puuseppä\nÖhrnbergin talossa Maneesikadun varrella n:o 7 Kruununhaassa.\nSaman talon yläkerrassa asui Bergbomin anoppi, kamreerinrouva Anna\nMargareta Tengström, lastensa kanssa, Fredrikin, joka oli ylioppilas,\nja Fredrikan, joka joulukuussa 1828 meni kihloihin Runebergin kanssa.\nKevätlukukaudella 1830 Stenbäckit taas asuivat \"porvari Petrellin\nluona Kruununhaassa\", sillä professori Bergbom oli kuollut ennen\nlukukauden alkua 10 p. tammikuuta, ja mainitun talon molemmat\nkerrokset oli jaettu Tengströmin perheen ja Runebergin kesken,\njoka oli muuttanut sinne. Janne alkoi heti lukea papin tutkintoa\nvarten, jotavastoin Lauri valitsi sellaisia luentoja, jotka olivat\nyhteydessä niiden opintojen kanssa, mitä hän jo omin neuvoin oli\naloittanut. Syksyllä 1828 hän siten kuunteli filosofian professorin\nBergbomin, opinhistorian professorin F. W. Pippingin ja puhe- ja\nrunoustaiteen professorin J. G. Linsénin luentoja, jonka ohella hän\nnäyttää käyttäneen ranskankielen lehtorin Fredr. Granbomin opetusta;\nkeväällä ja syksyllä 1829 hän kuunteli edelleen Bergbomia ja Linséniä\nsekä keväällä 1830 Linséniä ynnä apulaisen A. G. Sjöströmin luentoja\nkreikankielestä.\n\nPäättäen siitä, mitä tiedämme sen ajan ylioppilaselämästä, oli\nsillä varsin vähän tarjottavaa nuorukaiselle, jolla oli Stenbäckin\ntaipumukset. Ylioppilaiden tavat ja huvitukset eivät olleet omiansa\nvaikuttamaan ylentävästi ja kasvattavasti vastatulijaan; päinvastoin\nne olivat räikeässä ristiriidassa hänen ihanteellisen katsantotapansa\nkanssa. Ei myöskään niissä ahtaammissa piireissä, joihin\nylioppilasjoukko jakautui osakunnittain, ilmennyt mitään korkeampia\nrientoja. Pohjalaisella osakunnalla oli tosin jo jäsentensä joukossa\nvastaisuuden suurmiehiä: J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J.\nNervander, joista viimeksimainittu tuli kuraattoriksi 1829, mutta\ntoistaiseksi heillä ei näytä olleen, kuten muutamia vuosia myöhemmin,\nharrastuksena koettaa herättää uutta henkeä toveristoon. Hyvin\ntodennäköistä on, että Stenbäck jo silloin tutustui näihin miehiin,\nja erityisesti huomautettakoon, että hän sinä aikana, jonka hän\nasui Bergbomin luona, tuskin on voinut olla kohtaamatta Runebergia.\nKuitenkaan ei hän vielä tähän aikaan liene tullut lähempään\nsuhteeseen kenenkään kanssa heistä tai muista heidän ikäisistään\nja seurustelutovereistaan. Sen voimme päättää siitä, ettei hänen\nkoskaan mainita olleen osallisena n.s. lauantaiseuran kokouksissa,\njotka alkoivat keväällä 1830. Hänen nuoruutensa ei kaiketikaan olisi\nollut voittamattomana esteenä, sillä myöhemmin otettiin piiriin\nseitsemän vuotta nuorempi Topelius. Luultavinta on, että hän ei\nvielä tähän aikaan ollut kyllin tunnettu tullakseen joukkoon. Kun\nhän Ruotsinmatkansa jälkeen palasi Helsinkiin, tuli hän kyllä\nystävällisiin väleihin Runebergin, Snellmanin, Lillen y.m. seuran\njäsenten kanssa, mutta silloin hän oli liian läheisesti liittynyt\ntoiseen ryhmään lahjakkaita nuorukaisia ruvetakseen tähän seuraan.\n\nKiinnittäen huomiota siihen uskonnolliseen herätykseen,\njonka Stenbäck kotona oli kokenut, ja siihen aatteelliseen\nelämänkatsomukseen, jonka hän on lausunut julki ajatelmissaan,\ntuskin erehdymme olettaessamme, että hän näinä kahtena vuotena\nvietti hiljaista elämää jakaen aikansa opintoihin ja seurusteluun\nsamanikäisten ystäviensä kanssa. Niistä mainittakoon tässä ainoastaan\nKustaa Adlercreutz, joka luultavasti ystävyydestä Stenbäck-veljeksiin\noli tullut Pohjalaiseen osakuntaan, vaikka hänellä synnyinpaikkaansa\nkatsoen ei ollut siihen aihetta (veli Kaarle Adlercreutz oli\nsetänsä välityksellä siirtynyt ruotsalaiseen sotapalvelukseen),\nsekä Johan Jakob Östring, joka tuli ylioppilaaksi syksyllä 1829.\nViimeksimainittu jäi myös kevätlukukaudeksi 1830 Helsinkiin, ja\njuuri tähän aikaan sai alkunsa se ystävyys, josta Stenbäck niin\nlämpimästi on laulanut. Siitä todistaa runoelma \"Hyvää huomenta\",\njoka kirjoitettiin keväällä 1832 ja ilmeisesti viittaa aikaisempaan\nyhdessäoloon.\n\nKirjalliset jäljet tältä ajalta ovat vähäpätöisiä. Maaliskuun 17\np. 1830 Stenbäck esitti Pohjalaisen osakunnan kokouksessa, joka\npidettiin filosofisessa oppisalissa, 12 teesiä tarkastettavaksi.\nSilloisen tavan mukaan olivat teesit, paitsi kahta viimeistä,\nlatinaksi kirjoitetut. Yhdestoista oli nimittäin sitaatti Jean\nPaulista ja kahdestoista Elgströmin distikoni:\n\n    Ja, om klokhetens bud blef människans yttersta regel,\n       ej i vår lefnad fanns något gudomligt och stort.\n\n    [Niin, jos viisaus ovela ois ylin ihmisen ohje,\n       mitänä suurt' eloss' ei, ei jumalallista ois.]\n\nAlkuperäiset teesit ovat enemmän tai vähemmän tarkkoja käännöksiä\neri \"ajatelmista\" vuodelta 1828. Kahdessa on uskonnollinen sisällys,\nneljässä kirjallinen tai esteettinen, muut taas ovat hajanaisia\nmietelmiä.\n\nTietenkään nuori runoilija ei jättänyt lyyransa kieliä ruostumaan.\nKuitenkaan ei ole paljon jäljellä siitä, mitä hän näinä vuosina\nrunoili. Ainoastaan kesältä 1830 on kaksi pientä tilapäärunoelmaa\nsäilynyt, joista toinen, kirjoitettu heinäkuussa, on otettu\nrunoelmain joukkoon nimellä \"Lemmikki\". Tämä runoilijan\nyhdeksäntenätoista vuotena syntynyt, ajatukseltaan ja muodoltaan\nkauniisti suoritettu runoelma on siten vanhin niistä, jotka hän on\nkatsonut julkaisukelpoisiksi, ja kun vertaa sitä edellä puheina\nolleihin säkeihin \"Charlottelle\", täytyy myöntää, että edistys on\nsuuri. Toinen runoelma, merkitty 6 p. syyskuuta kirjoitetuksi,\non taas hyvin heikko, oikeaa riimisepustusta, omistettu eräälle\nystävälle, joka matkustaa pois \"iloisen päivän\" päätyttyä. Ystävää\nkehoitetaan nauttimaan niin kauan kuin ilo kestää --\n\n    Vara glad och muntra upp de andra,\n    Det är dygden hos en yngling det;\n    Då, hvart hälst du än må vandra,\n    Följer nöjet alltid dina fjät.\n\n    Efterlängtad kommer du till nöjen,\n    Saknad blir du, om du ej är där;\n    Saknad ibland muntra flickors löjen,\n    Saknad ibland ynglingar du är. -- --\n\n    [Olla iloinen ja ilahduttaa muita,\n    se on nuorukaisen hyve se;\n    silloin, kunne kulkenetkin,\n    huvi aina seuraa askeliasi.\n\n    Varrottuna tulet huvituksiin,\n    sinua kaivataan, jos jäät tulematta;\n    kaivattu olet sinä iloisten impien leikeissä,\n    kaivattu poikain parvessa.]\n\nSe on sävel, joka tuntuu meistä aivan vieraalta Stenbäckin\nkanteleelle, ja epävarmaa on, onko hän sillä alalla sepittänyt mitään\narvokasta, mutta siitä näkyy kuitenkin, että hänelläkin on ollut\nhuoleton aikansa, jolloin hän on hyväksynyt lauselman, jonka hän on\nasettanut runonsa alkuun:\n\n    Ich will den Weg, den ich zu laufen habe,\n    Mit Rosen mir und anderen bestreun.\n\n    [Sirottaa ruusuilla ma tahdon tieni\n    itseni ja muiden iloksi.]\n\nJo muutamia viikkoja myöhemmin oli mieliala muuttunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStenbäckin halu päästä matkustamaan Ruotsiin ja opiskelemaan\njonkun aikaa Upsalassa ei ollut Helsingissä haihtunut, vaan hän\notti 19 p. elokuuta 1830 erokirjan yliopistosta siirtyäkseen\nsinne. Ensimmäisessä niistä neljästä runoelmasta, joilla\nrunokokoelmassa on yhteisenä päällekirjoituksena _\"Matkamuistoja\"_,\non runoilija kuvannut tunteitaan kotimaasta lähtiessä. Hän ei laula\n\"jäähyväisiään\" iloisella mielellä. Hän on näkevinään lapsuuden\nrannan hiljaisten metsien viittaavan lähtijää palaamaan, ja hän kysyy\nitseltään, mitä hän etsii kaukaa maailmasta:\n\n    Ligga din längtans öar därborta,\n    Ligga de qvar där jag var?\n\n    [Ovatko kaihosi saaret tuolla kaukana,\n    jäivätkö ne sinne, missä olin?]\n\n\"Ajatusten usvasta\" häämöttää pelko, että hän ei ole löytävä sitä,\nmitä etsii. Toinen runoelma, \"Tukholma\", osoittaakin, että se\nsurunvoittoinen tunnelma, joka on ensimmäisen tuntomerkkinä, on\nmuuttunut pettymyksen ja harhatoivon tunteeksi, niin pian kuin hän on\nennättänyt silmäillä ympärilleen Ruotsin maalla. Ei tosin tunneta,\nkuinka pian Tukholmaan tulonsa jälkeen hän on kirjoittanut säkeet,\nmutta joka tapauksessa niiden pääasiassa täytyy kuvastaa ensimmäistä\nvaikutusta. Lapsuudenlaaksossaan hän oli uneksinut kuninkaasta,\njoka kultainen kruunu päässään istuu valtasalissa, Kustaa Vaasasta,\njoka antoi \"maineen levon\" maalleen, Kustaa Aadolfista ja hänen\nsotureistaan, suuruudesta elämässä ja sanoissa, mutta todellisuudessa\nhän kyllä näki elävän kuninkaan sekä muinaisten suurten kuningasten\nkuvapatsaat, mutta hän ei nähnyt kruunua eikä suuruutta, vaan\n-- \"kansan pikku askareissaan hajanaisin mielin\". Runoelma on\nselvästi syntynyt lohduttomana hetkenä, jolloin hän stroofien\nepigrammimaisessa loppusäkeessä on tullut vaihetellen toistaneeksi\nviimeistä säettä Uhlandin balladista \"Linna meren rannalla\": Die\nJungfrau sah ich nicht!\n\nKolmannessa runoelmassa, \"Tervehdys Upsalalle\", runoilija antaa\nmeidän silmätä vielä syvemmälle sydämeensä. Hän tervehtii maankuulua\nkaupunkia, Sveanmaan sydäntä, joka on vetänyt hänet tykönsä, mutta\nhän tekee sen murhemielisenä, sillä hän ikävöi takaisin kotia,\näitinsä majaan (alkujaan: isän majaan), joka on täynnä rakkaita\nolentoja, iloa ja lempeä. Ja sitten saamme tietää, että kaupunki on\nhoukutellut häntä lumoavalla äänellä, joka puhui laulusta ja elämän\nuljuudesta vapaissa rinnoissa.\n\n    Att mången djärf förhoppning bröt\n        liksom en solens blixt sig fram,\n    Att hvarje vårfröjd blektes, och\n        min själ blef stor, blef allvarsam.\n\n    [Että moni rohkea toive leimahti mieleeni\n        niinkuin auringon salama,\n    että kaikki kevään riemut vaalenivat, ja\n        minun sieluni tuli suureksi, vakavaksi.]\n\nHän oli silloin seurannut tuota kaihoa \"riehuvan rintansa\" syvyydessä\nja jättänyt kodin ja ystävät sekä kysyy, mitä kaupungilla on antaa\nsen korvaukseksi:\n\n    Bor ljuset här? bor sången här?     Och bor det friska lifvet här?\n\n    [Asuuko valo täällä? asuuko laulu täällä?\n        Ja asuuko raikas elämä täällä?]\n\nUpsalassakin vaikuttaa häneen syvimmin menneen suuruuden tunne, ja\nhän lopettaa runoelman toistettuun kysymykseen, elääkö vielä suuri,\nylpeä voima poikien povissa?\n\nLokakuun 20 p. 1830 allekirjoitti P. D. A. Atterbom filosofisen\ntiedekunnan dekanuksena Lauri Stenbäckin ylioppilaskirjan, ja\nhänet kirjoitettiin silloin yliopiston matrikkeliin. Hän pääsi\nsiten heti ainakin ulkopuolisesti lähestymään ruotsalaisen laulun\nsuurmiestä, jonka runoelmaa \"Lycksalighetens ö\" hän jo koulussa oli\nihaillut, ja toisena hän kohtasi yliopiston silloisen rehtorin,\nE. G. Geijerin. Lähes kaksi vuotta, s.o. kevätlukukauden alkuun\n1832, Stenbäck oli ruotsalaisena ylioppilaana. Mutta kaikeksi\nikäväksi tiedämme perin vähän tästä osasta hänen elämäänsä. Ei\nainoakaan hänen Ruotsista kirjoittamistaan kirjeistä ole säilynyt,\nja niiden sisällyksestä muistetaan vain, että hän alati kirjoitti\nikävästään kotiinsa ja niiden rakastettujen luo, jotka hän sinne oli\njättänyt. Runoelmissa taas, jotka suoranaisesti ovat aiheutuneet\nUpsalan ylioppilaselämästä, on olemassa ainoastaan yksi iloisessa\nseurassa 11 p. joulukuuta 1830 improvisatsionin tapaisesti syntynyt\nmaljaruno \"Skål för den ädla, den härliga Norden\". Niin ollen ei ole\nollut muuta neuvoa kuin silloisesta sanomalehdistöstä, etupäässä\npolitiikkaa ja kirjallisuutta käsittelevästä \"Correspondenten\"\nlehdestä, joka alussa joulukuuta 1830 alkoi ilmestyä Upsalassa\n3-numeroisena viikossa, koettaa koota muutamia valonpilkahduksia\nStenbäckin ruotsalaisen ylioppilasajan valaisemiseksi, eikä se ole\ntapahtunut aivan menestyksettä.\n\nMuutamia viikkoja Stenbäckin kirjoittamisesta yliopistoon vietettiin\nUpsalassa tuhatvuotisjuhla muistoksi kristinopin tulosta Svithiodiin\nja sen yhteydessä muistojuhla Augsburgin tunnustuksen esittämisestä\nKaarle V:lle 300 vuotta sekä Kustaa Aadolfin menosta Saksaan 200\nvuotta aikaisemmin. Lavean ohjelman suorittamiseen meni neljä päivää,\n28, 29 ja 30 p. marrask. sekä 1 p. jouluk. Yliopiston juhlaan oli\nGeijer sepittänyt kutsumuskirjoituksen, ja siinä esitettiin Häffnerin\nsepittämä kantaatti, jonka sanat olivat Zeipelin kirjoittamat. Juhla\nalkoi juhlallisella jumalanpalveluksella Kolminaisuuden kirkossa,\njonne virastot, porvaristo, ylioppilaat ja koulunuoriso kulkivat\nsaatossa, ja päättyi ruotsiksi ja latinaksi pidettyihin akateemisiin\npuheisiin sekä vietettiin \"kuninkaan säätämässä muodossa\" sillä\npoikkeuksella, että ylioppilaat tuntemattomasta syystä jättivät\ntuomiokirkon tornista laulamatta virren: Bereden väg för Herran. Tämä\nsuurenmoinen juhla, joka koski myöskin Suomelle kalliita muistoja,\noli epäilemättä omansa herättämään Stenbäckin harrasta mielenkiintoa,\njota paitsi tilaisuus tarjosi vieraalle paljon uutta nähtävää.\nMuun muassa mainittakoon, että perintöprinssi Oskar juhlan vuoksi\noleskeli useita päiviä Upsalassa ja sillä aikaa tuli yliopiston sekä\nopettajain että opiskelijain yhteyteen.\n\nJos kysymme, mikä muutoin saattoi herättää opiskelevan nuorison\nharrastusta siihen aikaan, jolloin Stenbäck oleskeli Upsalassa,\nniin ei tarvitse epäröidä vastausta. Kirjalliset kysymykset\neivät varmaankaan sitä tehneet, sillä tähän aikaan vallitsi lepo\nRuotsin parnassolla, sittenkuin pitkäaikainen sota romantikkojen\nja akateemikkojen välillä 20-luvulla vihdoin oli lakannut. Suurten\nrunoilijani maine oli vakaantunut ja saattoi sitä vähemmän tulla\nväittelyn alaiseksi, kun ei kukaan heistä tähän aikaan julkaissut\nuusia runoelmia. Almqvist taas julkaisi vasta 1832 ensimmäisen\nosan \"Törnrosens bok\" teostansa. Correspondentenin kirjallinen\nosasto onkin verrattain vähäarvoinen. Siinä tavataan heikkoja\nalkuperäisrunoelmia ja hyvin vähän merkitseviä arvosteluja\nyhtä mitättömistä kirjallisista tuotteista. Sen sijaan tarjosi\nvaltiollinen osasto ja varsinkin ulkomaita koskeva perin jännittävää\nlukemista. Uutiset vallankumousliikkeistä, joita ympäri Eurooppaa\nseurasi Ranskan heinäkuunvallankumouksen jälkeen, ja ennen kaikkea\nmarraskuusta 1830 lokakuuhun 1831 kestänyt Puolan kapina kiinnittivät\nsuuresti yleisön mieltä eikä vähimmin opiskelevan nuorison.\nUseita kirjoituksia voisi sanomalehdestä ottaa tämän todisteeksi.\nYlioppilaat tunsivat mitä lämpimintä osanottoa puolalaisia kohtaan,\nja kun kolkkona syyspäivänä sanoma kapinan kukistamisesta saapui,\n\"huomattiin ylioppilaiden joukossa surullinen ja levoton mieliala\".\nSuruharsoja ripustettiin ikkunoihin, ja luentosalien oviin sekä\nmuihin paikkoihin kiinnitettiin kehoitus ylioppilaille kokoontua\nklo 6 illalla torille laulamaan tilaisuuteen sepitettyjä säkeitä,\njotka koskivat Puolan kohtaloa. Tämän johdosta kokoontui nuorisoa\nlukuisammin \"kuin mitä tuskin milloinkaan oli nähty\", vaikka sää\noli hyvin epäsuotuisa. Kuuluvalla äänellä luettiin säkeet lyhdyn\nvalossa ja laulettiin sitten sävelellä: O, yngling, om du hjärta har.\nSitten kuljettiin laulaen Linnamäelle ja Kustaa I:n muistopatsaan\nedessä laulettiin \"ne sanat, joilta sen päivän säkeet olivat\nlainanneet sävelensä\". Sitten huudettiin: \"Eläköön niiden suurten\nmiesten muisto, jotka ovat kaatuneet vapauden puolesta!\" jota\ntuliset hurraahuudot seurasivat. Joukossa nähtiin myöskin useimmat\nprofessorit. Sitten kulkue palasi jälleen vapauden marsseja laulaen\ntorille, missä erottiin.\n\nMaaliskuussa 1831 sanomalehti avasi erityisen osaston \"Suomen\nuutisia\", joka kuitenkin jäi hyvin laihaksi ja usein kokonaan\npuuttui. Sitä paitsi oltiin niin varovaisia, että esim. uutinen\ntunnetusta kohtauksesta Helsingissä 16 p. jouluk. 1830, jolloin\neräässä ylioppilasseurassa muuan ylioppilas iloisella tuulella\nehdotti puolalaisten maljan, ei saanut sijaa mainitussa osastossa,\nvaan aloitettiin se sanoilla: \"Eräässä, ei kaukaisessa yliopistossa\"\nj.n.e. Ulkomaalaisista lehdistä otettiin perättömiä uutisia Suomessa\nyltyvästä levottomuudesta, että muka kapina oli ollut syttymäisillään\ny.m. Myöskin ne raa'at vallattomuudet, joita tehtiin venäläisenä\npääsiäisyönä 1 p. toukok. 1831, mainitaan kapinallisen mieltenkuohun\nilmaukseksi. [Näistä tapauksista ks. _Th. Rein_, Juhana Vilhelm\nSnellman, I.]\n\nMinusta on ollut syytä mainita kaikki tämä, koska siitä\nlevottomuudesta, jonka valtiolliset tapaukset herättivät\nopiskelevassa nuorisossa, voi päättää, että aika ei juuri ollut\nomansa tekemään Stenbäckin Upsalassa oloa sellaiseksi kuin hän sen\noli kuvitellut. Valtiollinen suunpieksäntä kukoisti enemmän kuin\n\"laulu\", joka oli lähinnä hänen sydäntään, jota paitsi ei myöskään\nsellainen kiihtymys, jota politiikka herättää, hyvin vastannut sitä\n\"raikasta elämää\", jonka hän toivoi siellä kohtaavansa. Edelleen voi\nsanoa, että huolestuttavat kotimaan uutiset varmaankin, vaikka hän\nsaikin kirjeissä rauhoittavia tietoja, tekivät ulkomaalla oleskelun\ntuskalliseksi. Ken sitä on kokenut, myöntää varmaankin, että silloin\nmieluimmin soisi olevansa isänmaan pohjalla, kun ajat ovat uhkaavat.\n\nKuitenkaan ei puutu todisteita siitä, että Stenbäckiäkin yleinen\nvaltiollinen harrastus veti mukaansa. Hän on itse antanut muutamia\nkirjoituksia Correspondenteniin, joilla tässä yhteydessä, on\nmerkityksensä.\n\nLopulla vuotta 1831 tapaamme ensi kerran Stenbäckin nimimerkin tässä\nlehdessä. Numeron 83 (12 p. jouluk.) aloittaa runoelma \"Salongscen\",\nkäännös Anastasius Grünin äsken ilmestyneestä kuuluisasta kokoelmasta\nvaltiollista tendenssilyriikkaa \"Spaziergänge eines Wiener Poeten\".\nRunoelma kuvaa kepeän ironisesti, kuinka kaikkivaltias Metternich\nmiellyttävän kohteliaana liikkuu ihailevien vierastensa kesken\nloistavassa salongissaan, sillä aikaa kuin eräs \"holhokki parka\",\nItävallan kansa, seisoo ja odottaa salin oven ulkopuolella nöyrä\nrukous huulillaan: \"Enkö kuitenkin saisi olla hieman vapaa?\"\nKäännös ei ole läheskään niin oivallinen kuin ne, jotka tunnemme\nrunokokoelmasta. Kolmas stroofi lopusta on kokonaan jätetty pois, ja\nkahdesta viimeisestä ei käy täysin selville, että rukoilija on koko\nkansa eikä yksityinen henkilö. Joka tapauksessa on runoelman valinta\nkuvaava.\n\nNumerossa 86 tavataan edelleen samalta nimimerkiltä \"Fragment af\nHeine\". Kappale on käännös XXIX luvusta runoilijan italialaisia\n\"matkakuvia\" ja sisältää mietelmiä Napoleonista sekä ajan vapaus- ja\ntasa-arvoisuuspyrinnöistä, jotka mietelmät ovat aiheutuneet käynnistä\nMarengon taistelukentällä. Heine alkaa ylistämällä Napoleonin neroa,\nmutta tuomitsee hänen tekonsa ja etupäässä sen, että hän 18 p.\nBrumaire-kuuta petti vapauden. Tähän tekoon saattoi hänet salainen\ntaipumus aristokratiaan, ja sen vuoksi oli suuren suuri erehdys, että\nEuroopan ylimystö Englannin edustamana verisellä vihalla soti häntä\nvastaan. Sitten sanotaan, että \"kansallisuus\" on lahonnut ja kulunut\n[!] -- ei ole enää olemassa kansoja Euroopassa, ainoastaan puolueita.\nValtiopolitiikan rinnalla runoilija näkee puoluepolitiikan, jota\nhän, sen vuoksi että sen harrastukset ovat henkisempää laatua,\ntahtoisi nimittää hengen politiikaksi (Geisterpolitik). Tämä\npolitiikka ilmenee kahden suuren puoluejoukon taistelussa ajan\nsuuresta kysymyksestä, joka ei ole ainoastaan yksityisten sorrettujen\nkansallisuuksien, vaan koko Euroopan vapauttaminen \"etuoikeutettujen,\nylimystön talutusnuorasta\". Heine ylistää ranskalaisia siitä, että\nhe ovat aloittaneet taistelun tasa-arvoisuuden puolesta, ja lausuu\nlopuksi muun muassa seuraavat sanat: \"Kukin aika uskoo, että sen\ntaistelu on tärkein kaikista; se on ajan varsinainen usko, siitä se\nelää ja kuolee; niin tahdomme mekin elää ja kuolla tässä vapauden\nuskonnossa, joka kenties enemmän ansaitsee uskonnon nimen kuin tuo\nontto, nukkunut sielukummitus, jota vielä on tapana uskonnoksi\nnimittää.\"\n\nHuomattakoon, että Stenbäck vastalauseetta on kääntänyt viimeksi\nsiteeratun lauseen, panematta siihen kuitenkaan kovin suurta painoa.\nEttä hänen mieleensä olivat vaikuttaneet Heinen poliittiset ajatukset\neikä hyökkäys uskontoa vastaan, käy ilmi pitemmästä poliittisesta\nkirjoituksesta, joka otsakkeella \"Valtiollisia mietelmiä, joulukuun\nlopulla 1831\" on painettuna 10:nteen n:oon 18 p. 1832. Kirjoitus\non, luultavasti sen salaamiseksi, että kirjoittaja oli suomalainen,\n[Kuinka niitä suomalaisia, jotka tähän aikaan oleskelivat\nRuotsissa, pidettiin silmällä, näkyy seuraavasta esimerkistä.\nFredr. Cygnaeus aikoi 1831 matkustaa Ruotsin kautta Englantiin.\nMutta hän pysähtyikin ensinmainittuun maahan ja oleskeli syksyllä\nUpsalassa. Siellä hän sai N. A. Gyldénin kautta mainitsemattomalta\ntaholta annetun varoituksen oleskelemasta kauemmin Ruotsissa, missä\nmyötätuntoisuuden osanotto Puolaa kohtaan oli niin lämmin. Ks. _E.\nNervander_, Minne af Fredr. Cygnaeus, s. 85.] nimimerkitön, mutta\nkuitenkin varmasti Stenbäckin tekemä, sillä hänen jälkeenjääneissä\npapereissaan on melkoinen katkelma sen konseptia. Tämä kirjoitus,\nmerkittävä todiste siitä, kuinka ajan valtiolliset kysymykset\nolivat sytyttäneet Stenbäckin innokkaan mielen, on kirjoitettu\nnuorekkaaseen tyyliin, joka toisinaan muistuttaa \"ajatelmia\"\nvuodelta 1828. Itse ajatusjuoksuun ovat Heinen edelläsiteeratut\nsanat suuresti vaikuttaneet. Hän aloittaa lyhyesti kuvaten Ranskan\nsuurta vallankumousta, merkkiä ihmiskunnan vapautussotaan, ja johtuu\nsitten Napoleoniin. \"Näistä vallankumouksen rajuista aalloista\nnousi Napoleon, tuo ihana mies, jonka ajatukset olivat suunnattoman\nsuuret ja jonka kaikki teot vaikuttivat juuria myöten, -- tuo\njättimäinen uudistaja, jonka suuruuden edessä meidän vähäisyytemme\nsäpsähtää. Hänellä oli kyllin yli-inhimillinen voima tyynnyttää\npauhaavia aaltoja ja hillitä sekasortoisia joukkoja.\" -- -- Napoleon\n\"olisi varmaankin puhtaammassa muodossa elvyttänyt aristokratian\nja despotismin sekä saattanut kansat vapaaehtoisesti polvistumaan\nniiden eteen[!]. Mutta kohtalo, kaitselmus, ajanhenki, uusi aika, tai\nmiksi sitä nimitettäneenkin, kukisti hänet; se nosti häntä vastaan\nhänen luonnollisen liittolaisensa aristokratian, joka ihmisyydelle\nonnellisessa erehdyksessä ikuiseksi häviökseen liittyi kansojen\nkanssa taistelemaan tuon mahtavan miehen persoonallista tarmoa ja\nvoimaa vastaan.\" -- -- Aristokratia ja despotismi luulivat voittonsa\ntäydelliseksi, kun olot olivat palautuneet vanhoilleen, mutta\n\"kansojen yleinen riemu Napoleonin kukistumisesta oli valhe\", rauha\noli keinotekoista horrosta, väsähtämistä. Heinäkuun vallankumous\nosoitti, että vapaus ei ainiaksi ollut laskenut aseitaan, mutta\nmitä oli maailma voittanut tällä vallankumouksella ja muilla,\njotka sen aiheuttamina syntyivät? Tekijä puhkee valittamaan:\n\"Sinun heinäkuunpäiväsi, Ranska, olivat täynnänsä aamunriemua,\nmutta miksi nukuit jälleen? Vapauden kukka oli puhkeamaisillaan,\nmutta miksi jätit sen kuihtumaan doktrinäärien ja oikean keskitien\nhuostaan? Kansa hehkui jaloa intoa, rohkeaa innostusta pyhän\nasian puolesta ja taisteli arvokkaasti kauneinta taistelua, mitä\nkoskaan on käyty, mutta kuka on korjannut sen hedelmät?\" -- Sitten\nseuraa seikkaperäisempi silmäys Ranskan valtiollisiin oloihin\nja henkilöihin ja eurooppalaisen sodan mahdollisuuteen Venäjää,\n\"tuota antiliberaalisuuden ritaria\", vastaan. Kirjoittaja ei usko\nsotaa mahdolliseksi, mutta ei katso myöskään valitettavaksi, jos\nse syttyisi. Se näet välttämättömästi jouduttaisi vapaamielisyyden\nvoittoa -- \"yleisen mielipiteen voima on korkeampi kuin pistimien,\nja vapauden puolustajia olisi maasta nousemalla nouseva\". Sen\njälkeen käännettyään huomionsa Englannin politiikkaan hän päättää\nkirjoituksensa seuraavilla sanoilla vuodesta 1831, joissa runoilija\nyht'äkkiä astuu valtiollisen tuulenpieksäjän sijalle:\n\n\"Monet rohkeat toiveet tervehtivät sitä vuotta, joka äsken on\nnukkunut menneisyyteen. Vaipukoon se iäiseen lepoon. Lempeän illan\ntyven lepää entisyyden yli, kaikki muistot loistavat korkeamman\nvalaistuksen hohteessa ja ovat meille kahta tutumpia ja rakkaampia;\nme seisomme hiljaisessa surussa ja syvässä vakavuudessa toiveittemme\nhaudalla. Ah! elämä on yhtämittaista hautausta, sen vuoksi meidät\nvaltaa sen ääretön tuska ja yllättää sen vakavuus, mutta sinä, oi\ntaivaallinen toivo, sinä luot aina päivänpaistettasi haudoille. Emme\nkestäisi muiston synkkää, ainaista hautaussoittoa, jolleivät toivon\nystävälliset kevättuulet alituisesti kuiskaisi ympärillämme elämän\nhalua ja rohkeutta. Varsinkin jokaisessa uudessa ajankäänteessä\nviettää toivo juhlaa ja leikkii kanssamme niinkuin enkelit lasten\nkanssa. Iloitkaamme siitä!\"\n\nPaitsi tätä kirjoitusta, jossa hieman kummaksuen näemme Stenbäckin\nesiintyvän politikoitsevana Heinen toistajana ja Napoleonin\nihailijana, on samassa lehdessä vielä kaksi runollista avustetta\nStenbäckin kynästä. Jouluk. 29 p. 1831 oli siinä luettavana\n\"Tervehdys Upsalalle\", jonka yläotsakkeena oli \"Matkamuistoja\"\nsekä numero 4. Numero osoittaa, että runoilija tähän aikaan oli\nkirjoittanut kaikki ryhmän runoelmat, joista myöskin \"Skon luostari\",\njota ei vielä ole mainittu, väreilee samaa surunvoittoista tunnelmaa\nkuin muutkin. Siinäkin runoilijan mielen täyttää ahdistus hänen\nsilmätessään menneen suuruudenajan muistoja, eikä hän löydä mitään\nlohtua todellisuudesta. Viimeisen kerran on nähtävänä Stenbäckin\nantama avustus ruotsalaisessa sanomalehdessä 23 p. kesäkuuta\n1832 (n:o 104). Se on runoelma \"Hyvää huomenta\", omistettu\n\"Johannekselle\". Että tämä juhannusaattona julkaistu tervehdys\ntarkoitti runoilijan ystävää Östringiä, on epäilemätöntä, vaikka\nhänellä oli myöskin tapana sanoa vanhempaa veljeänsä Johannekseksi.\nHän on lähtenyt kävelylle ihanana kevätaamuna, ja kultainen valo,\nvapaa, lämmin tuuli herättävät hänen elämänhalunsa ja intonsa --\n\n    Mitt hjärta lifvas och min långa saknad,\n    Den flyr, som vintern flyr, när vår'n är vaknad --\n\n    [Sydämeni elpyy ja pitkä kaihoni\n    se pakenee kuin talvi, konsa kevät herää. --]\n\nhänen mieleensä johtuu, kuinka hän muinoin ystävän keralla on\nuneksinut uljaista mainetöistä ja vannonut jakavansa elämän riemut\nja tuskat tasan hänen kanssaan. Raskas tunnelma, joka painostaa\nmatkamuistoja, on pois puhallettu, ja runoilija laulaa täynnä riemua:\n\n    Så fri som fordom står jag här på höjden\n    Och blickar glad emot den nya dagen,\n    Den vinkar rik på kraftigt lif och full\n        Af blommors doft och solens gull!\n\n    [Niin vapaana kuin muinoin seison kukkulalla\n    ja katson iloisesti kohti uutta päivää,\n    se viittaa uhkuen voimakasta elämää\n        ja täynnä kukkien tuoksua ja auringon kultaa.]\n\nMilloin ja missä runoelma, joka parissa kohden muistuttaa Oresteen ja\nPyladeen ystävyyden kuvausta Goethen Ifigeneiassa, on kirjoitettu, on\ntietymätöntä. On näet merkitty Stenbäck jo 9 p. helmik. eronneeksi\nUpsalan yliopistosta, mutta ei tunneta, kuinka pian sen jälkeen\nhän palasi kotia. Kenties hän viipyi kevään loppuun Tukholmassa ja\nkirjoitti nuo säkeet siellä, tai ne syntyivät Vöyrillä hänen kotia\ntultuaan. Loppusanat näyttävät viittaavan jälkimmäiseen, mutta miksi\nhän olisi lähettänyt runoelman meren taa painettavaksi?\n\nOlemme tulleet Stenbäckin Upsalassaolo-ajan loppuun. Se mitä on\nkerrottu ei vastusta laisinkaan Essenin tiedonantoa, että sikäläiset\nvuodet samoinkuin sen edelliset ja aluksi seuraavatkin Helsingissä\nolivat omistetut \"humaniorain\" lukemiselle ja toverielämälle.\nVoimme arvata, että Stenbäck tällä aikaa teki mieltäkiinnittäviä\ntuttavuuksia; mutta merkillistä on kuitenkin, että traditsioni ei\ntiedä, eikä runoelmista ilmene, että hän Upsalassa olisi tehnyt\nmitään kestävämpää ystävyydenliittoa. Tämä antaa meille aihetta vielä\nviivähtää hetkisen siinä pettymyksessä ja tyhjiin menneessä toivossa\nRuotsiin nähden, jonka matkamuistot niin selvästi lausuvat ilmi.\n\nSelitys siihen, että Stenbäck ei ruotsalaisista löytänyt mitä haki,\non kaiketi lähinnä siinä, että hän hehkuvassa runoilijakuvittelussaan\noli luullut siellä kohtaavansa suuruutta ja loistoa, jommoista\ntodellisuuden oli mahdoton tarjota. Mutta älköön luettako kaikkea\nrunoilijaluonteen syyksi. Ansaitsee näet ottaa huomioon, että\nStenbäck ei ollut ainoa, joka siten tunsi itsensä pettyneeksi.\nPäinvastoin näkyvät lahjakkaat nuoret suomalaiset ensimmäisinä\nvuosikymmeninä Ruotsista eroamisen jälkeen yleensä tulleen samaan\nkokemukseen, ja se on psykologisesti selitettävissä. Kun Suomi\noli ikäänkuin lamautunut väkivaltaisen irtirepäisyn jälkeen, kun\ntäällä kotona vielä ei ollut alkanut orastaa mitään itsenäistä\nkirjallista eikä kansallista elämää, toivoivat ne nuoret suomalaiset,\njotka lähtivät Ruotsiin, sieltä löytävänsä kaiken, mitä he täällä\nkaipasivat, ja vielä lisäksi olojemme täydellistä ymmärtämistä. Mutta\ntavallista näyttää olleen, että tämä toivo petti -- ja mieli jäi\nankeaksi ja vierastavaksi, vaikka pettymys ei purkautunutkaan koviksi\nsanoiksi. Tämän todisteeksi voi mainita seuraavia esimerkkejä.\nEräässä kirjeessä, jonka tunnettu suomalainen runoilija Abraham\nPoppius helmikuussa 1818 kirjoitti A. J. Sjögrenille, kerrotaan\nmuun muassa, kuinka Pippingsköld, toinen suomalainen, joka samaan\naikaan kuin kirjeen tekijä opiskeli Upsalassa, usein laski pilaa\nniistä käsityksistä, joita ruotsalaisilla oli suomalaisista ja\nvenäläisistä, ja kuinka heidän mielestään muka ainoastaan Ruotsi ja\nSaksa merkitsivät jotakin. Poppius katsoo tämän osoittavan suurta\nkiittämättömyyttä Suomea kohtaan ja jatkaa: \"Sen vuoksi ei kukaan\nrehellinen suomalainen voi rakastaa tätä kiittämätöntä, velttoa,\nheikkohermoista, köyhää, puolueineen itseänsä raatelevaa, esi-isiensä\nsuurtöillä kerskailevaa ja niihin luottavaa Ruotsia\", sekä lisää\nseuraavassa kirjeessä: \"Tahtoisimme ainakin osoittaa ruotsalaisille,\nettä voimme tulla toimeen ilman heidän kieltään ja tapojaan, jopa\nilman heidän Thoriaan ja Odiniaan, jotka he olisivat osanneet varsin\nisällisesti istuttaa meihin -- jos olisivat vähemmin halveksineet\nmeitä ja meidän kieltämme emintimä-aikanaan.\" -- Tähän esimerkkiin\nStenbäckin matkaa aikaisemmalta ajalta voi lisätä toisen myöhemmältä\najalta, tarkoitan Topeliuksen saamaa vaikutusta, kun hän 1843 ensi\nkerran kävi Ruotsissa. Samoinkuin vanhempi runoilijaveljensä, vaikka\nlempeämmin, laulaa hänkin Ruotsin suuresta muinaisuudesta, joka uinuu\nmarmorihaudoissa tai seisoo toreilla vaskivarustuksissaan, ja kuinka\nhän suruisena kääntyessään haudoilta pois turhaan etsii suuruutta\nelämästä:\n\n    Jag sökte kraften och fann behaget,\n    Jag sökte brynjor och ax jag såg.\n    Jag sökte höga världsstormartanken:\n    I diktens blommor som dröm han låg.\n\n    O Mälarstad, hur du skiftat öde!\n    Ditt åskmoln tynar i vårregn af,\n    Och dagens flyktiga löjen dansa\n    Med siden sko öfver kämpens graf.\n\n    [Etsin voimaa ja tapasin sulouden,\n    etsin sotisopia ja näin tähkäpäitä.\n    Etsin korkeaa maailmanuhmaaja-aatetta:\n    runon kukkasissa se lepäsi unelmana.\n\n    Oi Meelarin kaupunki, kuinka kohtalosi on vaihtunut!\n    Sinun ukkospilvesi lientyy kevätvihmaan,\n    ja päivän köykäiset ilveet tanssivat\n    silkkikengin urhon haudalla.]\n\nJa muistelmissaan omasta elämäkerrastaan hän tunnustaa\nRuotsinmatkansa vaikuttaneen, että hän sen jälkeen alkoi tuntea\nharrastusta suomalaista kansallisuutta ja sen kieltä kohtaan.\n\nNäiden toisten suomalaisten antamien lausuntojen valossa täytyy\nStenbäckin matkamuistoille antaa pelkkää yksityiskäsitystä suurempi\nmerkitys. Samalla kuin ne lausuvat ilmi sen tuskan, jota yksityinen\nrunoilijasydän tunsi, kun todellisuus tylyllä kädellä rikkoi sen\ntuulentuvat, ovat ne merkkinä siitä käännetilasta, jossa Suomen kansa\nsiihen aikaan oli, sille kun vähitellen selveni, että kansan täytyy\nelää omaa elämäänsä -- jos sen ollenkaan on mieli elää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan kotia Ruotsista Stenbäck nautti täysin siemauksin kauan\nkaivattua onnea saada elää omaistensa piirissä, ja hän jäi\nmyöskin syyslukukaudeksi Vöyrille. Yhtenä syynä siihen, että hän\nylioppilasaikanaan tuon tuostakin vietti lukukauden kotonaan,\noli epäilemättä se, että hän samoinkuin toisetkin veljet sai\nkaiken ylläpidon isältään. Tosin olivat elatuskustannukset\nyliopistossa-olijalle siihen aikaan verrattomasti pienemmät kuin\nnyt, mutta kun ajoittain kaikki kolme poikaa yhtä aikaa oleskelivat\nsiellä, kävi se kylläkin tuntuvaksi. Kuitenkin oli vanhin\nkevätlukukauden lopussa 1831 palattuaan Upsalasta seuraavana syksynä\nvihityttänyt itsensä papiksi, ja sitä seuraavana kevätlukukautena\noli keskimmäinenkin veljeksistä suorittanut jumaluusopillisen\npäästötutkintonsa. Viimeksimainittu oli aloittanut papintoimensa\nisänsä apulaisena.\n\nKevätlukukaudeksi 1833 Stenbäck matkusti Helsinkiin, missä hän sai\nasunnon kamreeri von Bonsdorffin luona Kruununhaassa ja kirjoittautui\njälleen yliopistoon.\n\nOlot yliopistossa ja varsinkin Pohjalaisessa osakunnassa, johon\nStenbäck taas tuli, olivat olennaisesti muuttuneet niinä kahtena\nja puolena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Kesäkuun 19 p.\n1832 oli korkeakoulu vihkinyt uuden kauniin talonsa Senaatintorin\nvarrella juhlallisuudella, johon oli yhdistetty ensimmäinen\npromotsioni, mikä pidettiin juhlasalissa. Mutta niin tärkeää\nkuin yliopiston menestykselle olikin, että se oli saanut siirtää\ntoimintansa noihin avaroihin, valoisiin saleihin, ei ollut vähemmän\ntärkeää, että samalla aikaa uusi henki oli alkanut päästä valtaan\nylioppilasmaailmassa. Silloin eläneiden todistuksen mukaan se ensinnä\nilmeni Pohjalaisessa osakunnassa vuonna 1832, josta se vähitellen\nvarttuen levisi muihinkin ylioppilaspiireihin. Se mies taas, josta\nensimmäiset uudistusriennot lähtivät, oli Juhana Vilhelm Snellman,\njoka nyt, juuri tultuaan filosofian kandidaatiksi, oli alkanut ottaa\ntehokkaammin osaa osakuntaelämään.\n\nTämän luvun alussa on jo viitattu siihen, että ylioppilaselämä oli\nhyvin vähän mieltäylentävää. Huonoihin tapoihin, joita Turusta oli\nsiirtynyt Helsinkiin, kuului halu juominkeihin ja tappeluihin sekä\nrettelöihin käsityöläisten, kisällien ja puotipalvelijain ynnä\nmuiden ei-akateemisten yhteiskunta-ainesten kanssa. Luonteeltaan\nvilkasten ja kuumaveristen pohjalaisten joukossa ei tietysti ollut\nvähin määrä ylioppilaita, jotka hillitsemättömästi nauttivat\n\"iloista ylioppilaselämää\", käsitellen nykyhetken vaatimuksia\nyhtä keveästi kuin tulevaisuuden. Tämän yhteydessä oli muitakin\nepäjärjestyksiä ja ikävää eripuraisuutta osakunnan piirissä syntynyt.\nRatkaisematta jääköön, onko tämä kaikki täysin selitetty sillä R. I.\nHolstin väitteellä, [Minnesteckning af J. J. Östring, 1841. Tulee\nusein siteerattavaksi seuraavassa.] että olot olivat muuttuneet\nsellaisiksi, \"sittenkuin patriarkallinen ja perheenomainen suhde\ninspehtorin ja kuraattorin toiselta sekä osakunnan muiden jäsenten\nvälillä toiselta puolen -- suhde, joka oli tehnyt kaikki kirjoitetut\nsäännökset tarpeettomiksi -- aikojen kuluessa vähitellen oli\nlakannut\". Kuinka hyvänsä, uudistuksia oli tarpeen, ja muutamat\nvanhemmat osakuntalaiset, Snellman etupäässä, ottivat sen toimekseen\neli, kuten Holsti lausuu, päättivät \"_omin päin, aprioristen\nkäsitteiden mukaan_ uudestaan järjestää osakunnan\". Alku tähän\ntehtiin kevätlukukaudella 1832 siten, että Snellmanin laatimat\nkurinpitosäännöt esitettiin osakunnalle sen hyväksyttäviksi tai\nhylättäviksi. Sääntöjen sisällyksestä mainitsee Rein seuraavaa:\n[J. V. Snellman, I, s. 98.] \"Alku kuuluu: 'Puolestansa hyvän\nesimerkin kautta auttaakseen siveellisyyden edistämistä sen\nkunnan keskuudessa, jonka jäseniltä isänmaa odottaa vastaista\nmenestystään, ovat allekirjoittaneet sitoutuneet seuraavasti.'\nSitten esitetään kymmenessä pykälässä, että jäsenet päättävät\nyliopistoaikanaan olla käymättä ravintoloissa, vielä vähemmän niissä\nnauttia väkijuomia, lukuunottamatta ruokapaikkoja, joissa viiniäkin\nateriaksi olkoon sallittu. Täten tehdyt säästöt oli käytettävä\nvoimistelun hankkimiseksi osakuntalaisille. Osakuntahuoneissa saisi\npitää kokouksia, joissa kohtuulliset juomingit olisivat luvallisia\nja esitelmiä tulisi pitää, ei kuitenkaan useammin kuin kerran\nlukukaudessa. Kokouksissa ei lyödä korttia; kiivasta sananvaihtoa ei\nsallita.\"\n\nVäittelyä näistä säännöksistä jatkettiin innokkaasti vielä\nsyyslukukaudella, ja tuloksena oli niiden täydellinen hylkääminen.\nSyy niiden kohtaamaan vastustukseen käy ilmi Holstin sanoista: \"Kun\nnämä säännökset, vaikka olivat hyvin harkitut, eivät kuitenkaan\nolleet ilmaisuna mistään itse osakunnassa elävästä periaatteesta,\nvaan enemmän johtuivat yksityisestä sen piirissä vaikuttavasta\nhenkilöstä, täytyi niiden suurimmalle osalle sen jäseniä tuntua\n_ulkoapäin_ annetuilta ja pakotetuilta rajoituksilta ja siteiltä.\"\nVastapuolueen etupäässä oli Stenbäckin ystävä Östring, \"joka\npalavasti rakasti itsenäisyyttä ja joka kouluajaltaan oli perinyt\nvastenmielisyyden kaikkeen kurinpitoon\" sekä kannatti \"itsessään\noikeaa, mutta käytännössä vaarallista lausetta: että ihmistä ei\nkoskaan voida parantaa _lain_ kautta\". Vaikka hän ei kyvyssä vetänyt\nvertoja vastustajalleen, johti kuitenkin vastarinta jo mainittuun\ntulokseen, ja siten \"lakkasi se vanhempain valta, jota vanhemmat\nosakuntalaiset suuremman akateemisen sivistyksensä nojalla alati\nolivat osakunnassa käyttäneet\". Niin meni Snellmanin uudistusyritys\nmyttyyn, mutta ainoastaan -- näennäisesti. Väittely oli näet\nsaattanut, vastustajat tekemään itsellensä selkoa siitä, mitä\nakateeminen vapaus oikeastaan merkitsi, ja niin kävi, että se henki,\njosta Snellmanin ehdotus oli lähtenyt, vähitellen sai heidätkin\nvaltaansa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sama henki osakunnassa\ntullut valtaan, vaikka sääntöehdotusta ei oltu hyväksytty.\n\nStenbäckin palatessa Helsinkiin oli sääntökysymys jo ratkaistu, mutta\nse ei estänyt häntä tehokkaasti ottamasta osaa siihen korkeamman\nhenkisyyden kannattamaan elämään, joka nyt alkoi versoa osakunnassa.\nHän liittyi luonnollisesti siihen piiriin lahjakkaita nuorukaisia,\njossa hänen ystävänsä Östring oli koossapitävänä, joskaan ei aina\njohtavana henkilönä. Tämä ryhmä pohjalaisia, johon paitsi Östringiä\nja Stenbäckiä kuului Matias Aleksander Castrén, Erik Aleksander\nIngman, Fredrik August Ehrström, Carl Gustaf von Essen ja Henrik\nPiponius, muodosti seuran, jota, vaikkapa se oli nimetön eikä ole\nsaavuttanut mitään kuuluisuutta niinkuin lauantaiseura, kuitenkin\nvoi katsoa sen vastineeksi. Sen jäsenet olivat kaikki nuorempia kuin\nRuneberg, Nervander, Snellman ja muut lauantaiseuraan kuuluvat,\nmutta heidän harrastuksensa aatteellisiin kysymyksiin ei ollut\nsilti vähempi ja heidän toverielämänsä tuskin vähemmin henkevä,\ntuskin vähemmin hupaisan pilan ja säkenöivän sukkeluuden höystämä.\nAinakin kuuluu Stenbäck vanhoilla päivillään kuvailleen tämän\nylioppilaspiirin elämää sellaiseksi. Usein olivat keskustelut niin\nmieltäkiinnittäviä, niin hupaisia ja sukkelia, oli hän sanonut, että\nne olisivat ansainneet tulla painetuiksi. Kun arvostelu koski hänen\niloisinta ylioppilasaikaansa, on luonnollista, että etäinen entisyys\nloi siihen hohdettaan, joka vei liioitteluun, mutta luetellut nimet\novat joka tapauksessa sellaisia, ettei tarvitse tinkiä pois kovin\npaljoa.\n\nNämä toverit olivat hyvin erilaisia taipumuksiltaan ja luonteiltaan.\n\nÖstringistä on olemassa kaksi luonteenkuvausta, toinen Holstin\nantama, toinen Stenbäckin Holstin esityksen oikaisemiseksi.[Om\n\"Minnesteckning af J. J. Östring af R. I. Holsti\", H:fors 1841,\nnimim. S. Helsingfors Morgonbladissa 1842, n:ot 6-8, 24-31 p.\ntammik.] Molempia kuvauksia toisiinsa verratessa huomaa, että ne\npikemmin täydentävät kuin vastustavat toisiaan. Erilaisuus näet\njohtuu perimmältään siitä, että Stenbäck arvostelee ystäväänsä\nmyöhemmin saavuttamaltaan uskonnolliselta kannalta, joka oli\nHolstille vieras. Seuraavassa käytetään molempia lähteitä.\n\nJohan Jakob Östring syntyi 22 p. toukok. 1813 Närpiön pappilassa.\nHänen lapsuutensa kului, kertoo Holsti, täydellisessä kahleettomassa\nvapaudessa, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi tuli se\ntasaisuus, joka on ominaista hänen kotiseudulleen, hänen luonteensa\nperusjuonteeksi. Jo poikana oli hänellä sisäänpäin kääntynyt mieli\nja vakava olento, samalla kuin hän myöskin saattoi päästää vapaan,\nhillittömän ilon valloilleen. Ankara, Östringille outo kurinpito\nVaasan triviaalikoulussa ei saavuttanut tarkoitustaan hänessä, vaan\nhänestä tuli johtava sielu moniin koirankureihin, joille hänen\nkuitenkin sanotaan osanneen antaa jonkinmoista aateluutta ja joissa\nilmeni ajatusta ja mielenmalttia. Ahkera hän ei ollut, mutta hyvän\npäänsä avulla hän oli koulun taitavimpia oppilaita ja suoritti\nkunnolla ylioppilastutkintonsa. Se tapahtui, kuten jo on mainittu,\nsyyslukukaudella 1829, jolloin Stenbäck liittyi häneen. -- Kuulkaamme\nnyt, kuinka tämä kuvaa ystävänsä luonnetta: \"Östring kuului\nepäilemättä niihin, jotka luonto on varustanut mitä oivallisimmilla\nlahjoilla ja kyvyillä. Hänellä ei tosin ollut sitä, mitä sanotaan\nneroksi tai luovaksi hengenvoimaksi; mutta hänellä oli mitä\nrunsaimmassa määrin selvä ja terävä ymmärrys, tavaton kyky helposti\nja vaivatta käsittää ja omistaa asioita, jotka tuottavat muille\nmitä suurinta ponnistusta, sekä selvästi esittää niitä uudestaan.\nMyöskin oli hänen muistillaan se joustavuus, joka on välttämätön\nehto n.s. hyvälle päälle. Mutta voisi sanoa, että hänen päänsä oli\nkehittynyt hänen sydämensä kustannuksella.\" Tämän viimeisen lauseen\nStenbäck sitten selittää tavalla, joka tuntuu hämmästyttävältä\nystävän suusta. Hän sanoo: \"Jo lapsuudesta olivat ne suloiset\nsiteet, jotka kiinnittävät ihmissydämiä toisiinsa, suureksi osaksi\noutoja hänelle; se rakkaus, joka lämpimällä alttiudella liittyy\ntoiseen unohtaen oman itsensä -- ei ollut koskaan täyttänyt häntä.\nHän seurusteli mielellään toverien kanssa, mutta vähemmin tarpeesta\ntavata samanmielisiä sydämiä, joihin hän lämmöllä ja rakkaudella\nolisi voinut liittyä, kuin kuluttaakseen ikävää aikaa. -- -- Sanalla\nsanoen: hyvä pää ei hänessä ollut yhdistynyt lujaan, tarmokkaaseen\nja lämpimään luonteeseen.\" Nämä Stenbäckin sanat, tämä valitus\nystävän sydämen kylmyydestä luovat jyrkän valon heidän suhteeseensa.\nKylmyydellä hän kaiketi tarkoittaa sitä luonteen tasaisuutta, josta\nHolsti puhuu. Stenbäck ei ystävästään löytänyt sitä leimuavaa\ninnostusta, joka oli hänelle itselleen ominaista, ja luultavasti hän\nusein kärsi siitä, ajattelematta että tämä erilaisuus oli kenties\nvälttämätön ehto heidän ystävyydelleen.\n\nKahtena ensimmäisenä lukukautena Helsingissä Östring opiskeli\nkreikankieltä otaksuttavasti Stenbäckin kanssa yhdessä, joka silloin\nmyöskin alkoi kuunnella Sjöströmin luentoja. Sen ajan, jonka\njälkimmäinen vietti Upsalassa, edellinen oleskeli kotiopettajana\nUudessakaarlepyyssä. Syyslukukaudeksi 1832 Östring taas tuli\nHelsinkiin ja saavutti huomiota oppositsionin johtajana Snellmanin\nkurinpitosääntöjä vastaan, tullakseen kohta sen jälkeen yhdeksi\ninnokkaimpia puuhaajia osakunnan uudistamiseksi Snellmanin\ntarkoittamaan henkeen. Holstin mukaan johtui se vaikutus ja\nvetovoima, joka hänellä tässä puuhassaan oli tovereihinsa, tosin\nhänen etevästä individualiteetistaan, mutta samalla siitä, että\nse ei koskaan näyttäytynyt hänessä itsetietoisena, että hän ei\nkoskaan pyrkinyt muiden yläpuolelle. Ystäväpiirin Östringiltä\nomaksumat harrastukset taas tarkoittivat suuremman vapauden ja\nitsenäisyyden levittämistä opintoihin ja osakunnan kehittämistä\njonkunmoiseksi kirjalliseksi seuraksi, missä yksityiset jäsenet\nkykynsä mukaan ilmoittaisivat toisilleen opintojensa hedelmiä ja\najattelunsa tuloksia. Mitä hänen omiin opintoihinsa tulee, siirtyi\nhän klassillisesta kirjallisuudesta uudenaikaiseen, ennen kaikkea\nsaksalaisten runoilijain teoksiin, jotka hän katsoi soveliaammiksi\nkuin kreikkalaisten ja roomalaisten kasvattamaan sielujamme. Mutta\npian hän sai kaiketi kyllikseen niistäkin ja antautui sitten\nfilosofian lukemiseen, varsinkin Hegelin, jonka hän omaksui\nrajattomalla luottamuksella, enemmän luonnollisesta hengenheimoudesta\nkuin syvemmän käsityksen ja mietiskelyn johdosta. -- Nämä piirteet\nosoittavat Östringin kehitystä vuoden 1834 loppuun. Mitä sitten\nseurasi, näemme ensi luvusta.\n\nÖstringistä, joka ei ennättänyt saada nimeänsä tunnetuksi\nylioppilaspiirien ulkopuolella, on osittain siitä syystä, osittain\nhänen suhteensa vuoksi Stenbäckiin ollut tarpeellista puhua\nlaveammin; mitä muihin ystäviin tulee, voi esitys olla lyhyempi.\n\nMatias Aleksander Castrén, nerokas kielentutkija, oli syntynyt\nsamana vuonna kuin Östring ja oli papinpoika hänkin, mutta\nkotoisin Pohjois-Pohjanmaalta ja tullut ylioppilaaksi 1830. Siinä\nmestarillisessa elämäkerrassa, jonka Snellman on kirjoittanut\nhänestä, tarkoitetaan puheenaolevaa ystäväpiiriä, kun sanotaan,\nettä \"Castrénin lähimpään seurustelupiiriin kuului muutamia nuoria\nmiehiä, jotka etupäässä harrastivat kaunokirjallista lukemista ja\njoista myöskin yksi ja toinen oli antautunut kaunokirjallisiin\nharjoituksiin\", ja että hän, joka \"muutoin tähän aikaan oli itseensä\nsulkeutunut, heidän seurassaan oli innostava ja innokas osanottaja\".\nEttä häneltä itseltään ei puuttunut runollista kykyä, on hän\nosoittanut Kalevalan ruotsinnoksellaan. Edelleen mainitaan, että\nhän harrasti myöskin filosofian tutkimista ja otti osaa osakunnassa\npidettyihin väittelyihin \"filosofian puolesta pietismiä vastaan\".\n\nErik Aleksander Ingman, maanmittarin poika, oli syntynyt\nLohtajalla 1810 ja tullut ylioppilaaksi 1827. Suoritettuaan\nfilosofiankandidaattitutkinnon 1833 hän valitsi itselleen\nlääketieteellisen uran, jolla hän ajan pitkään oli tekevä itsensä\nkuuluisaksi uranaukaisijaksi nykyaikaiselle lääketieteelliselle\nkäsitystavalle. Mutta se ei estänyt häntä samalla ansaitsemasta sijaa\nsuomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tässä mainitsemme vain,\nettä hän jo 1832 käänsi suomeksi Iliadin ensimmäisen laulun ja pari\nvuotta myöhemmin julkaisi käännöksiä Anakreonin ja Saphon lauluista,\njoista Helsingfors Morgonblad tiesi kertoa, että ne sekä Lönnrotin\ntoimittama suomalaisen kansanrunouden julkaisu olivat herättäneet\nulkomaisten oppineiden ansaittua huomiota. Ingmanin kirjallisuuden- ja\nsuomenkielenharrastus liitti hänet tovereihin, joille hänen\nerikoisoppialansa oli aivan vieras.\n\nFredrik August Ehrström taas oli papinpoika kuten useimmat\nystävyksistä, mutta syntynyt 1801 Luodossa ja siis melkoista vanhempi\nja enemmän elämää kokenut kuin muut. Raivaten tietään läpi hädän\nja puutteen hän oli ensin käynyt Vaasan merikoulun ja perämiehenä\npurjehtinut muutamia vuosia merillä. Erään onnettoman matkan jälkeen\nhän oli jälleen tarttunut kirjaan ja tullut ylioppilaaksi 1823.\nHänen ilmeiset soitannolliset lahjansa ja kaunis tenoriäänensä\nauttoivat hänet muutamaksi aikaa saamaan laulunopettajan viran\nPietarissa, mutta hän palasi sitten Helsinkiin, missä hän myöskin\nhankki elatuksensa laulunopetuksella, ollen edelleen kirjoitettuna\nylioppilaaksi yliopistoon. Nyt puheena olevaan aikaan hänen nimensä\ntuli tunnetuksi ympäri maata niiden sävelmien kautta, joita hän\nsepitti \"Lähteeseen\", \"Joutseneen\" ja muihin Runebergin runoelmiin,\nsävelmien, jotka vielä tänäkin päivänä ovat tunnetut ja rakastetut\nmitä laajimmissa piireissä. Elinvoimallaan todistavat nämä sävelmät\n-- ensimmäinen yksinkertainen taidemusiikki, mikä meillä on\nkaikunut kotimaiselta pohjalta -- kuinka alkuperäiset Ehrströmin\nlahjat olivat. Että hän liittyi Östringin piiriin, puhuu hyvää sekä\nsiitä että hänestä itsestään. Snellman on kauniisti kuvannut hänen\nluonnettaan hänen kuolemansa jälkeen (1850) sanoen, että hän oli\n\"oikein ajatteleva, rauhaisa, osaaottavainen kanssaihmisiä kohtaan,\nisänmaataan rakastava ja täynnä lämpöä kaikkea kohtaan, mikä elämässä\non jaloa ja ylevää\", sekä edelleen: \"Ehrströmillä ei ollut suurta\noppia eikä laajaperäisiä tietoja, mutta hänellä oli kaunis humaaninen\nsivistys, joka ilmeni lämpimänä harrastuksena kaikkea yleistä,\nyleisinhimillistä kohtaan.\"\n\nPiirin nuorin jäsen oli Carl Gustaf von Essen, syntynyt 1815, mutta\ntullut ylioppilaaksi jo 1830. Stenbäckin kanssa hän oli tullut\ntuttavuuteen jo aikaisemmin kuin yksikään muista. Hän oli näet toinen\njärjestyksessä Oravaisissa asuvan luutnantti von Essenin pojista,\njonka perheen läheisiä tuttavia Stenbäckit olivat. Sitä paitsi\nhänellä oli poikavuosinaan ollut opettajana Jonas Lagus, joka oli\nnainut hänen tätinsä Vöyrin pappilasta. Ylioppilaaksi tultuaan Essen\noleskeli kaksi kesää kotiopettajana Laguksen luona Ylivieskassa\nja tuli silloin \"herätykseen\". Siitä ajasta hän oli päättänyt\ntulla papiksi, vaikka hän samalla tahtoi saavuttaa maisterin\narvon. Opinnotkin siis toivat hänet lähelle kaunokirjallisuutta\nharrastavia ystäviä, vaikka hänellä itsellään ei ollut runollisia\nlahjoja. Luonnostaan hänellä oli iloinen ja seurallinen luonne sekä\ntavallista runsaampi varasto sukkeluutta ja satiirista kykyä, joka\nei koskaan uupunut, ei vanhuudessakaan, mutta joka nuoruuden aikana\noli eloisimmillaan. Kun seuraavassa usein saamme kohdata Essenin, voi\nedelläsanottu riittää kuvaamaan häntä tällä aikakaudella.\n\nViimeiseksi jää Henrik Gabriel Piponius, josta meillä on vähimmin\ntietoja. Hän oli syntynyt 1812, tuli ylioppilaaksi 1830 ja\nfilosofianmaisteriksi 1836. Häneltä ei puuttunut kirjallisia\ntaipumuksia, ja hän julkaisi yhtä ja toista Helsingfors\nMorgonbladissa (1838 kirjoituksia musiikista ja muusta\npakinatyyliin). Myöhemmin hän vaikutti opettajana Kokkolassa ja\nOulussa; hän kuoli 1847. J. V. Snellman, jonka serkku hän oli, C. G.\nvon Essen ja Z. Topelius lukivat Piponiuksen Pohjalaisen osakunnan\nparhaiden joukkoon.\n\nHeidän läheisistään osakuntaelämää lämpimästi harrastavista\ntovereista mainittakoon vielä lisäksi muutamia, jotka syystä\ntai toisesta tulevat kuvauksessamme näkyville ja sen vuoksi\nvoidaan katsoa kuuluviksi aineeseen: Jakob Johan Peuron, Holstin\nmukaan Östringin hyvä ystävä, jolla kuten viimeksimainitulla oli\nmatrikkelissa harvinainen mainesana \"spes nostratium et decus\",\nmutta joka kuoli jo 30 p. joulukuuta 1834; Berndt Henrik Lindfors,\njonka Essenin ja Piponiuksen keralla Topelius kerran lukee osakunnan\n\"valiomiesten\" joukkoon; Johan Fredrik Cajan, jonka historialliset\nopinnot johtivat hänet kirjoittamaan ensimmäisen Suomen historian\nkokeen (liitteenä Lönnrotin Mehiläiseen 1835-40); Karl Robert\nEhrström, F. A. Ehrströmin nuorempi veli, kuollut piirilääkärinä\nRaahessa (1881), ja Rudolf Israel Holsti, Z. Topeliuksen lähimpiä\nystäviä, jolla oli harvinainen taipumus filosofiaan ja joka sitä\npaitsi lämpimästi harrasti kirjallisuutta ja myöskin runoilua.\nEdellisiä vanhempi oli Aron Borg, joka tuli teologian dosentiksi ja\nprofessoriksi, mutta vaikutti sittemmin käytännöllisenä pappina, sekä\nSnellmanin ja Runebergin aikalaiset ja ystävät L. J. Ahlstubbe ja G\nH. Ståhlberg, tunnetut näiden suurmiesten elämäkerroista.\n\nStenbäckin toiminnasta osakunnassa vuodelta 1833 on vähän\nkerrottavaa. Kevätlukukausi näyttää kuluneen ilman huomattavampia\nuudistuskokeita miltään taholta, ja syyslukukauden hän taas oli\npoissa. Osakunnan pöytäkirjassa mainitaan, että Stenbäck 16 p.\nhelmikuuta ja 9 p. maaliskuuta oli esiintynyt tavanmukaisissa\nväittelyharjoituksissa, edellisellä kerralla opponenttina ja\njälkimmäisellä auktorina; teesejä ei kuitenkaan ole pantu muistiin.\nEdelleen kerrotaan niissä eräs tapahtuma, joka tarkoittanee häntä,\nvaikka hänen nimeään ei mainita. Huhtikuun 20 p. annettiin osakunnan\npuolesta kolmas vihko \"Vinterblommor\" kalenteria toiseksi palkinnoksi\nkolmen Uhlandin romanssin käännöksestä, mutta nimilippua avattaessa\nlöydettiin kääntäjän nimen asemesta ainoastaan \"kehoitus todelliseen\nkirjalliseen pyrkimykseen ja vapaudenrakkauteen\". Strömborg [J. L.\nRuneberg, III, s. 239.] on katsonut todennäköiseksi, että nimetön\npalkinnonsaaja oli Runeberg, nojaten siihen, että kaksi päivää\nmyöhemmin Morgonbladissa oli painettuna eräs Uhlandin romanssi, joka\nkahden muun keralla esiintyy hänen runoelmiensa joukossa. Mutta\nkun otetaan huomioon, että Runeberg tähän aikaan jo oli julkaissut\nensimmäisen kokoelman runoelmia, servialaiset kansanlaulut ja\n\"Hirvenhiihtäjät\", näyttää tuskin luultavalta, että hän olisi\ntahtonut kilpailla kirjallisesta palkinnosta ylioppilasosakunnassa.\nUhlandin runoelman käännöksen esiintyminen lehdessä ei ole myöskään\nkylliksi todistava. Sitävastoin on Stenbäck, joka erityisesti\nosoittaa kiintyneensä Uhlandin runouteen, hyvin voinut olla halukas\nottamaan osaa kilpailuun -- seikka, mikä, kuten saamme nähdä,\nuudistui pari kertaa myöhemmin. Myöskin näyttää kehoitus harrastamaan\nvapautta viittaavan häneen -- se soi ikäänkuin kaikuna hänen\nvapaudeninnostuksestaan Upsalassa.\n\nSiitä, mitä tuonnempana tulee kerrottavaksi, on ilmenevä, että\nStenbäckin osanotto osakuntaelämään oli vilkkain vuonna 1834. Sitä\nennen meidän on kuitenkin seuraaminen häntä kotia, missä harvinainen\nperhejuhla valtasi kaiken hänen huomionsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun 16 p. 1834 oli rovasti Stenbäckin ja hänen\npuolisonsa hopeahääpäivä, ja lapset tahtoivat tehdä kaikkensa sen\njuhlistamiseksi. Katsokaamme, mitä olosuhteet myönsivät. Kaarle\nFredrik, silloinen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra, oli tullut ennen\njoulua isän kotiin ja mennyt kihloihin neiti Ottilia von Essenin\nkanssa, joka äskettäin oli täyttänyt 16 vuotta, ja päätettiin, että\nhäitä ei vietettäisi morsiamen kotona Oravaisissa, vaan Vöyrillä\nyllämainittuna päivänä. Marie taas oli jo aikaisemmin mennyt\nkihloihin Vöyrin entisen kirkkoherranapulaisen (Jonas Laguksen\nseuraajan), Piippolan kappalaisen Konrad Ottelinin kanssa, ja\nheidänkin häikseen valittiin sama päivä. Häiden lisäksi tuli vielä\nyhdet kihlajaiset. Janne näet oli löytänyt elämänkumppanikseen\ndemoiselle Ulla Wegeliuksen Maalahdelta, vanhemman tyttären\nedellämainitusta perheestä, ja kihlaus oli julkaistava tuona suurena\npäivänä.\n\nVielä elää monta muistoa noista muhkeista kaksoishäistä, ei\nainoastaan harvoissa vielä elävissä mukanaolleissa, vaan\njälkeläisissäkin toisessa ja kolmannessa polvessa. Vieraita oli\nlukuisasti, suku ja ystävät kaikilta tahoilta olivat rientäneet\nlumisten kenttien halki vierasvaraiseen pappilaan. Myöskin J. V.\nSnellmanin sanotaan olleen läsnä Anna-sisarensa keralla. Kaupungista\ntuodun orkesterin soittaessa hopeasulhanen ja luutnantti von Essen\njohtivat tyttärensä saliin, Laihian rovasti Stenbäck toimitti\nvihkimisen, ilmoitti sitten kihlauksen ja puhui sen jälkeen\nliikuttavasti hopeamorsiusparille, molemmille vihityille pareille\nja kihlatuille. Kauniit olivat morsiot olleet: Marie mustassa\nsilkissä ja Ottilia valkeassa silkkityllissä, molemmilla kruunu ja\nseppele päässä sekä häilyvät valkeat sulkatöyhdöt hiuksissa. Tämä\njälkimmäinen oli ajan muoti, mutta ei juuri niin, että töyhdöt olivat\neri pitkät. Naisten kesken kuiskailtiin, mikä siihen oli ollut syynä.\nMarie oli kovaksi onnekseen saanut pienemmät ja vähemmin koristavat\nsulat ja pukeutuessaan päivitellyt sitä. Silloin oli tuleva käly\nlämminsydämisesti vaihtanut pisimmän sulkansa ystävän lyhimpään\nsanoen: Vaihtakaamme, niin on kummallakin samanlaiset! Muutoin häät\nvietettiin iloisesti, vanhaan tapaan. Ateriat tarjottiin vanhassa\nrakennuksessa, uudessa taas leikittiin ja tanssittiin. Mattoja oli\nlevitetty kartanolle uudelta puolelta vanhalle, ja niiden välillä\ntepsuttelivat kuin metsäkanaset nuoret neitoset valkeissa puvuissaan\nja kengissään.\n\nMutta sittenkin tuntui, kuin iloa olisi jäytänyt aavistus tulevasta\najatustapain mullistuksesta. Puolitoista vuotta aikaisemmin,\nelokuussa 1832, oli tohtori Wegelius Maalahdella pitänyt tyttärensä\nBettyn ja Vaasan koulun kollegan, sittemmin Vaasan kappalaisen,\nmaisteri Gustaf Henrik Schroderuksen häät, ja siellä oli Carl\nGustaf von Essen, joka vast'ikään oli tullut Ylivieskasta ja heti\nkohta herättänyt huomiota muuttuneella olennollaan, keskellä erästä\ntanssia yht'äkkiä alkanut hehkuvin sanoin nuhdella suruttomasti\nilveileviä ihmisiä ja intomielin puhua \"ainoasta tarpeellisesta\"\nelämässä sekä siten saanut aikaan suuren hämmästyksen ja häiriön\niloisessa hääjoukossa. Tämä oli loukannut Lauri Stenbäckin\nsopivaisuudentunnetta, ja hän oli edeltäkäsin sanonut, ettei\nhän aikonut sallia, että moiset kohtaukset häiritsisivät hänen\nsiskojensa hääiloa. Kun siis Essen-veljekset (myöskin vanhempi\nveli Otto oli joutunut herännäisyyden valtaan) saapuivat, otti hän\nheiltä lupauksen, että he eivät häiritsisi häärauhaa. Edelleen\nsanotaan hänen hääpäivän aamuna puhuneen kauniisti veljensä nuorelle\nmorsiamelle elämän kauneudesta ja rakkaudesta sekä kuinka Jumala\nrakastaa juuri iloa ihmisissä eikä synkeyttä ja raskasmielisyyttä.\nKaikki meni siis häiriöttä, lukuunottamatta yhtä ainoaa pikku\ntapausta. Häävierasten joukossa oli eräs salakihloissa oleva pari.\nKun soitettiin tanssiin, meni sulhanen pyytämään morsiantaan, mutta\nsai kieltävän vastauksen. Hän hämmästyi kovin, sillä he olivat usein\nennen tanssineet, ja kun morsian edelleen vakuutti, että hän ei enää\nkoskaan tahtonut tanssia, vaan ennemmin noudattaa Jumalan tahtoa\nkuin ihmisten, joutui sulhanen niin pois suunniltaan, että huudahti:\nOlkoon sitten välimme lopussa! Morsian pysyi kuitenkin vakaana\npäätöksessään. -- Myöhemmin tapahtui onneksi sovinto, ja kolmantena\nhääpäivänä, viimeisenä, ilmoitettiin kihlaus myöskin vielä koossa\noleville vieraille. Tämä sulhanen oli nuori pappi, joka kohta itse\noli kuuluva innokkaimpien heränneiden joukkoon; morsian taas oli yksi\nniistä monista nuorista, jotka Essenin sanoista Maalahden häissä\nolivat saaneet piston sydämeensä.\n\nKaksi viikkoa häiden jälkeen Kaarle Fredrik lähti nuoren vaimonsa\nkanssa pitkälle matkalle Lappiin. Samoinkuin Lauri oli tervehtinyt\nMarie-siskoaan hänen ensimmäisenä kuulutuspäivänään säkeillä\n(\"Morsian\"), jotka ovat runokokoelmassa, oli hän omistanut kälylleen\nrunomuotoisen tervehdyksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuussa 1834 tapaamme Lauri Stenbäckin Helsingissä. Saman kuun\n5 p. oli kuraattorinvaali osakunnassa. Maisteri Ståhlberg, joka\nvakinaisen kuraattorin Nervanderin ulkomaanmatkan aikana oli ensiksi\nvalittu v.t. kuraattoriksi, oli näet luopunut tästä toimesta, ja\nSnellman valittiin nyt hänen sijaansa. Erään tuonnempana mainitun\nkirjeen mukaan oli Runebergilla lähinnä häntä enimmät äänet, ja hän\nolisi ehkä saanut ehdottoman enemmistön, elleivät useimmat olisi\ntienneet, että hän oli haluton vastaanottamaan tointa. 26 p. yhä\nsamaa kuuta vietettiin tavallinen lukukausijuhla, josta tunnemme\nyhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Paitsi osakunnan inspehtoria,\nprofessori 6. G. Hällströmiä, ja kunniajäseniä sekä muiden\nosakuntain edustajia olivat yliopiston rehtori, professori Pipping\n(ei saapuvilla juhlassa) ynnä professorit Linsén ja Ilmoni kutsutut\njuhlaan. Juhla alkoi sillä, että E. A. Ingman esitti suomeksi\nkääntämiään kohtauksia Oehlenschlägerin Correggiosta. Myöhemmin\nStenbäck luki katkelman eräästä kirjoittamastaan novellista. [Niin\nsanotaan pöytäkirjassa ja myöskin erään samanaikuisen henkilön\nyksityisessä kirjeessä, mutta Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan\nse oli ollut käännös. Stenbäckin papereissa ei ole jälkeäkään\nnovellista.] Illan kuluessa annettiin eroavalle v.t. kuraattorille\nmerkiksi osakuntalaisten kiitollisuudesta komea kannella ja jalalla\nvarustettu, hopeahelainen juomasarvi, jossa oli suomenkielinen\nkirjoitus:\n\n    Juo ja laula ja juo!\n    Kaitsialle kaivatulle,\n    Carl Henrik Ståhlbergille.\n\nHänen maljaansa juotaessa laulettiin Stenbäckin tilaisuuteen\nsepittämät säkeet, jotka olivat pilamukailu tunnetusta laulusta:\n\"Svearne fordomdags drucko ur horn\". Laulun esitti kuoro, jonka\nperustaminen on myöskin merkki osakuntaelämän kohoamisesta. Muitakin\nmaljoja juotiin, m.m. Runebergin, joka vastasi kunnianosoitukseen\nlaveammin kuin tavallisesti. Edelleen kuului ohjelmaan Linsénin ja\nIlmonin juhlallinen ottaminen osakunnan kunniajäseniksi. Mieliala\ntuli kaiken tämän aikana hyvin innostuneeksi -- ei kuitenkaan niin\npaljon viinistä, sillä oli päätetty supistaa juomavaroja, ja juhla ei\nmaksanutkaan enempää kuin kaksi taalaria mieheen. Viimeinen malja,\nStenbäckin esittämä, koski yleistä veljestymistä. Tämän johdosta\ntulivat m.m. Runeberg ja Topelius \"veljiksi\". Viimeksimainitun\npäiväkirjan mukaan oli Runeberg, \"Suomen kunnia, akatemian kaunistus\nja pohjalaisten valo\", selittänyt, että ehdotus koski myöskin heitä\n-- \"sen pidin kunniakkaimpana kaikesta, mitä minulle täällä on\ntapahtunut\", lisää Topelius sitten. -- Snellman, joka viran puolesta\non kirjoittanut pöytäkirjan, päättää kertomuksen juhlasta seuraavilla\nsanoilla: \"Vaatimattoman illallisen jälkeen kukin lähti kotiansa\nhyvin tyytyväisenä iltaansa, joka todella täyttikin kaikki viattoman\nilon ja hauskuuden vaatimukset.\" Extra protocollum saattoivat toverit\nsuosituimmat joukostaan, Ståhlbergin, Runebergin, Ahlstubben ja\nSnellmanin itsensä, kirkkaassa kuutamossa kunkin kotiansa.\n\nSamoinkuin Stenbäck tässä juhlassa oli toveripiirin huomattavimpia,\nsamoin hän oli myöskin osakunnan niin sanoaksemme arkielämässä.\n\n\"Natsionistien\" oli tapana kokoontua kahdenlaisiin kokouksiin,\nvarsinaisiin maakuntakokouksiin latinankielisiä väittelyjä varten tai\nyksityisempiin n.s. \"torstaikokouksiin\", joissa vallitsi vapaampi\nseurustelu. Näistä myöhemmistä Lindfors lausuu eräässä kirjeessä (2\np. huhtik. 1834) Cajanille, kuvaten siinä poissaolevalle ystävälleen\ntoverielämää, \"että ne lopulta hälvenivät sumuun ja savuun --\ntarkoitan tupakansavuun\". Herättääkseen suurempaa harrastusta\nkokouksiin oli Snellman syksyllä 1833 ehdottanut, että ne, jotka\nkuuntelivat saman professorin luentoja, vuoroittain tovereille\nesittäisivät pääkohdat luennoista, joten samassa kokouksessa\ntulisi esitetyksi mieltäkiinnittäviä asioita eri tieteenaloilta.\n\"Yritys saavutti alussa suosiota\", sanoo Lindfors, \"ja asian\nuutuus houkutteli ensimmäisiin kokouksiin useita, jotka muuten\nharvoin niissä näyttäytyivät. Mutta tämänkin uuden muodon valtasi\npian tupakansavu, sillä harvat olivat ne kollegiot, jotka voivat\nkiinnittää kaikkien mieliä. Kemia ja piinkovuinen filosofia eivät\nsaaneet monta kokouksissa pysymään. Siinä taas pula innokkaimmille\ntovereille. Tästä pälkähästä päästi meidät Lauri Stenbäck, tuoden\nesille ehdotuksen, jonka jälkeen kokoukset ainakin tätä nykyä\novat jotenkin kukoistavat.\" Kirjallinen ehdotus on Stenbäckin\njälkeenjääneissä papereissa ja osoittautuu ankaraksi hyökkäykseksi\nväittelykokouksia tai oikeammin niiden latinankielen käyttöä vastaan.\nKun todistuskappaleelta ei puutu sivistyksellistä merkitystä,\nansaitsee se tulla lyhyesti esitetyksi. Väittelykokoukset merkitään\nitsepäisesti säilytetyiksi \"tähteiksi siltä jäykältä pedanttiselta\najalta, jolloin latina oli kaiken sivistyksen alku ja loppu\".\nKenties ne muinoin edistivät latinan käyttämistä puhekielenä, kun\npreses saattoi vaatia kenen tahtoi esiintymään opponenttina, mutta\nnykyjään ne olivat yhtä hyödyttömiä kuin ikäviä. Esiintyvien tehtävä\noli vastenmielinen ja ujostuttava, ja vieras kieli pani raskaan\nkahleen ajatusten lennolle. Lisäksi tuli, että kaksi kolmannesta\nosakunnasta, maanmittarit ja juristit, kokonaan pysyi erossa näistä\nharjoituksista. \"Mutta kun kokouksillamme ei saata olla mitään\nmuuta tarkoitusta kuin ajatusten vaihdolla saada aikaan henkistä\nyhdyssidettä, yhteistä harrastusta siihen, mikä on oikeaa ja jaloa,\npitää vireillä yleishenkeä, joka jalostuttaa pienet persoonalliset\npyyteemme ja pyrintömme, niin meillä ei ole ainoastaan oikeus,\nvaan myöskin velvollisuus ajatella niiden tarkoituksenmukaisempaa\njärjestämistä.\" Tällä perustalla Stenbäck ehdottaa, että keskustelut\ntästä lähtien pidettäisiin ruotsinkielellä ja että teesejä ei\nesitettäisi, vaan sen sijaan kullakin olisi oikeus kirjallisesti\n(nimeään ilmoittamatta, jos niin tahtoi) kysymyksen muodossa ehdottaa\njoku aine käsiteltäväksi. Enemmistö ratkaisee, mikä kysymys ensinnä\notetaan ratkaistavaksi, ja kukin, joka tahtoo lausua mielipiteensä,\npuhuu yhden kerran enintään neljännestunnin, jollei haluta kuulla\nhäntä uudelleen. Siten tulisi tyhjä väittely vältetyksi ja saataisiin\njaloa ja elähdyttävää huvia.\n\nEhdotus hyväksyttiin, ja siitä oli seurauksena, että ruotsinkielen\nkäyttäminen väittelykokouksissa tuli suvaituksi, vaikka vielä\nmyöhemminkin latinankielisiä väittelyjä silloin tällöin pidettiin.\nEsitetyt kysymykset tuli ripustaa Hällströmin muotokuvan verholle\n[!], jotta olisi tilaisuus nähdä ne edeltäkäsin. Seuraavassa\nkokouksessa kuraattori luki kysymykset, äänestettiin mitkä\notettaisiin käsiteltäviksi, ja sitten väittely pääsi vauhtiin. \"Tämän\nmetodin mukaan meillä nyt on ollut kaksi kokousta\", kirjoittaa\nLindfors edellämainitussa kirjeessä, \"emmekä ole ehtineet käsitellä\nkuin kolme kysymystä. Siitä voit arvata, että väittelyt ovat olleet\nvilkkaita. Ne näyttävät nyt herättävän suunnattomasti harrastusta,\nmutta se on niin häilyvää tämä harrastus. Se käy kuitenkin päinsä,\nniin kauan kuin me voimme uudella korvata makunsa menettänyttä\nvanhaa. Ikinä ei ole ajattelemistakaan saada kokouksille niin yleistä\nmielenkiintoa, että ne meidän juristi- ja maanmittariylioppilaissa\nherättäisivät osanottoa kansallisiin asioihin [!] -- -- Kortinpeluu\nse luullakseni estää heitä kunnioittamasta meitä seurallansa.\nMutta kenties olen kohtuuton heille. -- -- Huvin vuoksi\", jatkaa\nhän, \"tahdon mainita, mitä tähän saakka esitetyt kysymykset ovat\nkoskeneet. 1:seksi Onko mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla\nsuomalaiseksi? Miltei kaikki vastaukset tähän kysymykseen olivat\nmyöntäviä. Asia esitettiin monelta näkökannalta. Osa arveli sen\nmahdolliseksi jo sen muiden valtioiden vallanalaisena ollessa,\ntoiset väittivät itsenäisyyden välttämättömäksi ehdoksi siihen.\n2:seksi Oliko Tegnériä arvosteltu oikeudenmukaisesti Morgonbladissa?\nMuistanet kai, että muiden ruotsalaisten runoilijain joukossa hänkin\nsai aluksi -- sillä arvostelija lupasi lisää -- pikku arvostelun.\nAsia tahtoi kallistua Runebergin tappioksi. 3:nneksi herätti kysymys:\nTarvitseeko sivistyneen kristityn meidän päivinämme perustaa\nkristillisyyttään muuhun kuin Raamattuun? vilkasta osanottoa ja\npitkää väittelyä, jonka jatkaminen siirrettiin ensi kokoukseen.\" -- --\n\nNäiden kysymysten jälkeen seurasi useita muita, sisällykseltään\nvaihtelevia. Yleisempien aineitten ohella, sellaisten kuin\npainovapaus, sivistyneen kansan oikeudet sivistymättömiin nähden\nj.n.e., esiintyi toisia, jotka näyttävät olevan erityisesti kuvaavia\ntälle ajalle, nimittäin uskonnollisia ja suomalais-kansallisia.\nEdellistä laatua oli vielä kevätlukukaudella väittelyn alaisena\nollut kysymys: Milloin on ollut suurempi joukko uskonnollisia\nhartauskirjoja kuin meidän aikanamme, ja mitä siitä voi päättää?\nsekä jälkimmäisiä seuraavat kaksi: Tekisikö hallitus ottamalla\nsuomenkielen tutkintovaatimusten joukkoon enemmän äidinkielemme\nviljelykseksi kuin se jo on tehnyt avaamalla tietä sen\nopiskelemiselle perustamalla suomenkielen lehtorin viran? Olisiko\nhyödyllistä, että ilmestyviä suomenkielisiä kirjoja arvosteltaisiin\njossakin suomalaisessa sanomalehdessä? Keskustelu suomenkielen\ntutkintoaineeksi ottamisesta antoi epäilemättä K. R. Ehrströmille\naiheen 1 p. toukokuuta tehdä seuraavan kysymyksenmuotoisen\nehdotuksen: Kun suomenkielen taitoa ei virallisesti vaadita, eikö\nvoisi voittaa jotakin sillä sopimuksella ylioppilaskunnan piirissä,\nettä kukaan ei saisi lähteä yliopistosta (ei saisi osakunnan\ntodistusta) sitä ennen suorittamatta näytettä suomenkielen taidossa?\nEhdotusta kannatettiin lämpimästi ja pantiin heti esille lista, johon\nne saivat merkitä nimensä, jotka tahtoivat sitoutua suorittamaan\nsuomenkielen tutkinnon. Snellman kirjoittautui ensimmäisenä, M.\nA. Castrén häntä lähinnä, ja seuraavien joukossa olivat Stenbäck,\nÖstring, Essen, Piponius, Holsti, Lindfors, Cajan j.n.e. Useimmat\n(niiden joukossa Stenbäck) myöhemmin kyllä unohtivat innostuksen\nhetkellä antamansa lupauksen, mutta asia osoittaa kuitenkin sitä\nintoa, mikä osakunnassa vallitsi, -- ja nuoruuden innostuksella on\nkaikissa tapauksissa syvällisempi merkityksensä. Kuinka pian se\nhaihtuukin, on se kuitenkin se lämmin kevätilma, missä aatteiden\nkylvö parhaiten menestyy. Niin yleensä, ja kaksin verroin sinä\naikana, josta on puhe. On huomaaminen, että tämä piiri nuoria\ntuntemattomia maistereita ja ylioppilaita oli ainoa forum, missä\nsiihen aikaan moiset yleiset ja isänmaalliset pyrinnöt olivat\najatustenvaihdon esineinä; -- sieltä lähtivät, kuten Z. Topelius on\nsanonut, ne uudet mielipiteet, jotka kerran olivat tulevat yliopiston\nja koko synnyinmaan tunnussanoiksi.\n\nMitä kysymyksiä Stenbäck on esittänyt ja mitä mielipiteitä hän\non lausunut, ei tunneta, mutta että hän innokkaasti otti osaa\nväittelyihin, siitä ei ole epäilystä. Huhtikuun 5 p. käsiteltiin\nväittelyssä erityisesti hänen esittämiään latinaisia ja\nsaksalaisia teesejä, jolloin Bygden ja Essen olivat opponentteina.\nNäyttää kuin hän itsekään ei olisi tahtonut jyrkästi rikkoa\ntraditsioneja. Sitä paitsi hän oli ahkerana osamiehenä erään\nkäsinkirjoitetun sanomalehden toimittamisessa, joka myöskin\nlienee syntynyt hänen aloitteestaan ja jota yksi numero oli\nluettavana joka viikkokokouksessa. Varsinkin lienee hän käyttänyt\narvostelijavirkaansa suurella terävyydellä. Valitettavasti on\nsanomalehteä tallella ainoastaan muutamia numeroita, ja sen vuoksi\ntiedämme tämän ainoastaan kahdesta pahoinpidellystä kirjailijasta.\nToinen niistä on Essen, joka kerran oli ryhtynyt runonsepustukseen\nja jota arvostelija tervehti sanoilla: \"Kovin, kovin pitkää -- ja\nniin typerää\" -- sekä toinen Z. Topelius, jonka lehdelle antamaa\nrunoa pideltiin niin pahoin, että hän tunnustaa sen vuoksi niin\nmyöhään uskaltaneensa [Topelius oli 27 vuoden vanha, kun hänen\nensimmäinen runovihkonsa ilmestyi. Ylioppilaana hän oli painattanut\nainoastaan yhden runoelman H. M:iin 1838 n:o 53, \"Den stolta Rosen\"\nkäsittämättömällä nimimerkillä E--r.] ensimmäisen runokokoelmansa.\nOnnellinen aika, jolloin runoilijat olivat niin herkkätunteisia!\n\nMutta ei ainoastaan toverien suljetussa piirissä, vaan myöskin\nyleisön edessä näemme Stenbäckin tänä kevätlukukautena esiintyvän.\nTästä lähin hän silloin tällöin alkoi julkaista runoelmia Helsingfors\nMorgonbladissa. Ensi kerran se tapahtui 28 p. helmikuuta, kaksi\npäivää edelläkerrotun lukukausijuhlan jälkeen, ja likellä on se\najatus, että Runeberg siellä oli kehoittanut häntä antamaan avustusta\nsanomalehdelle. Silloin painettu runoelma oli \"Anna\", nimimerkillä\nS., jota merkkiä Stenbäck jo oli käyttänyt Upsalassa ja jota hän\nedelleen tavallisesti käytti. Myöhemmin ilmestyi tämän vuoden\najalla lehdessä: \"G. F. J. Adlercreutz, huokaus hänen haudallaan\"\n(25 p. huhtikuuta), \"Tytön rukous\" (2 p. toukok.) ja \"Taillefer\",\nUhlandin romanssi (11 p. heinäk.). Kaikki nämä runoelmat tavataan\nrunokokoelmassa.\n\nEnsinmainitulla runoelmalla, yhdellä niistä perin harvoista\neroottisista, joita runoilijalta tunnemme, on kieltämättä biografista\nmerkitystä, mutta kysymykseen, kuka tuo \"Anna\" oli, josta hän\nkäyttää nimityksiä \"lapsuudenystäväni\", \"nuoruudenmorsioni\", emme,\nkummallista kyllä, tiedä vastausta. Sen kertojan mukaan, jonka\ntulisi parhaiten tuntea asia, ei häntä luultavasti koskaan ole\nollut todellisuudessa olemassa, mutta sitä vastustaa sekä runo että\nrunoilijan luonne -- Stenbäckin ei ollut tapana laulaa kuviteltuja\ntunteita. Hänen runoutensa ystävät ja niiden joukossa sellaiset,\njotka ovat säilyttäneet traditsioneja runoilijaa hyvin lähellä\nolleista henkilöistä, tietävätkin mainita sukunimen runon etunimelle,\nmutta koska historiallista varmuutta puuttuu, emme tahdo sitä tässä\ntoistaa. Kysymys on muuten antanut aihetta useampaan otaksumiseen,\njoista _yksi_ ansaitsee mainitsemista tullakseen samalla kumotuksi.\nKuulee usein sanottavan, että runoelma muka koskee erästä nuorta\ntyttöä, Annaa, joka kohta Stenbäckin perheen muutettua Vöyrille\notettiin pappilaan ja kasvoi siellä pääasiallisesti palvelijana,\nmutta osittain jonakin parempana. Että hän ei voi olla kyseessäoleva\nhenkilö, käy selville siitä, että hän 1834 vielä oli kymmenvuotias\nlapsi. Tarinan syntyminen on kuitenkin helposti selitettävissä, kun\nmuistamme, että runoelmat ilmestyivät 1840. Siihen aikaan oli \"pikku\nAnna\", joksi häntä perheessä sanottiin, kaunis ja suloinen neitonen,\nja harvat muistivat, että runoelma oli ollut painettuna kuusi vuotta\naikaisemmin. Stenbäckin perheen hajottua joutui Anna, jonka isä oli\nollut ruotusotilas Päivisten kylästä, kaksikymmenvuotiaana naimisiin\ntalollisen Johan Backilsin kanssa Bertinkylään. -- Kuka tuo Anna\nlieneekin ollut, todistaa puheenaoleva runoelma kuitenkin, että\nStenbäckillä samoinkuin muillakin on ollut nuoruudenlempensä -- ja\nkuinka voisi muuta ajatellakaan? Toinen kysymys, jonka vastaus on\nyhtä hämärä, on se, koskeeko runoelma \"Rakkaus\" samaa suhdetta. Jos\npanemme huomiota ainoastaan ajatukseen, kuuluvat ne ehdottomasti\ntoisiinsa. Yhdistettyinä niissä kuvastuvat pienen, ei ylen\nharvinaisen traagillisen lemmenromaanin peruspiirteet. Jälkimmäinen\nrunoelma ilmaisee runoilijan syvätehoisella kielellä sen tuskan,\nminkä hän tunsi huomatessaan, että hän muinoin rakastetussaan oli\nrakastanut vain omaa fantasiakuvaansa -- nyt rakastettu kulkee hänen\nkupeellaan ainoastaan menneiden päivien aaveena.\n\nGustaf Adlercreutz oli Stenbäckin pitkän poissaolon aikana 1831\neronnut yliopistosta ja mennyt Suomen merisotaväkeen. Koska hän\noli sijoitettu Helsinkiin, saattoivat ystävykset tavata toisiaan\nvielä Stenbäckin kotimaahan palattuakin, mutta kuolema oli pian\nkatkaiseva ystävyyden siteet. Nuori meriupseeri kuoli kevättalvella\n1834 eräällä matkalla Nokian kartanossa Pirkkalassa, siis ei kaukana\nkotipitäjästään Pälkäneeltä, jonne hänet haudattiin. Luultavasti\nStenbäck oli hautajaisissa saapuvilla ja luki sepittämänsä säkeet\nhaudalla -- siihen näyttää ensimmäinen stroofi suoranaisesti\nviittaavan. Runoelma ilmaisee syvää tuskaa, nimittää ystävän\nlepokammiota \"ystävyyteni ja iloni haudaksi\", ja loppusäe kuuluu\nalistuneelta ja väsyneeltä, kuin sanat olisivat vanhan miehen suusta:\n\n    Alla kära band\n    Brista efter hand;\n    Gud blott evig är.\n    Alla vänner ila\n    Småningom till hvila;\n    O, hvem ville ensam dröja här.\n\n    [Kaikki rakkaat siteet\n    vähitellen ratkeavat;\n    Jumala vain on ikuinen.\n    Kaikki ystävät rientävät\n    vähitellen lepoon;\n    oi, kenpä tahtoisi viipyä yksin täällä.]\n\nKenties hän näillä sanoilla tarkoitti myöskin surevaa äitiä, joka\nseisoi haudalla ainoan tyttärensä, Amalien, kanssa, puolisonsa ja\ntoisen poikansa jo aikaisemmin mentyä manalle. Hänellä itselläänhän\noli vielä monta rakasta elossa.\n\nPäättäen Stenbäckin runoilusta yleensä on epäilemättä myöskin \"Tytön\nrukous\" sepitetty tiettyä henkilöä tarkoittaen. Kuka se on ollut,\non kuitenkin jäänyt selvittämättä. Huomattakoon muutoin, että se on\nvanhin niistä runoelmista jotka runoilija on ottanut lyriikkansa\nuskonnolliseen osastoon. A. G. Ingelius on säveltänyt sen, ja tämä\nlaulu sekä \"Tähti\", johon K. Collan on säveltänyt musiikin, ovat\nStenbäckin tunnetuimmat ja suosituimmat runoelmat.\n\nMainitut runoelmat osoittavat, että runoilija jo oli kehittynyt\npitkälle kypsyydessä, ja hän olikin ehtinyt siihen aikaan, joka oli\noleva hänen tuotteliaimpansa; myöhemmin painetuista on näet vielä\nuseita runoelmia luettava vuoden 1834 osaksi. Tässä mainittakoon\nvain kaksi, joiden syntymisajan todistaa merkitty päivämäärä. Toinen\non Östringille osoitettu loistava runoilijakirje, joka ylistäen\niloa, ystävyyttä ja laulua aloittaa runokokoelman. Se on kirjoitettu\nheleänä heinäkuun aamuna Sipoossa, jonne Stenbäck 18 p. kesäk. oli\nlähtenyt Helsingistä. Niin hän oli ilmoittanut yliopistoon, ja voimme\nlisätä vain, että hän luultavasti asettui sinne kesäksi voidakseen\nhäiritsemättä jouduttaa kandidaattilukujaan. Kuinka erilainen tämän\nrunokirjeen sävy onkaan vast'ikään mainittuun sururunoelmaan verraten:\n\n    -- -- -- Som svanen simmar i viken,\n        Simmar i glädje och ljus, fri och lycksalig, min själ;\n    Och mitt hjärta blir lätt, och fullt af lyckan att lefva\n        Klappar det vänligt och varmt, stolt af sin ungdom\n                                               och eld --\n\n    [-- -- -- Kuin joutsen ui lahdella,\n        ui minun sieluni ilossa ja valossa, vapaana ja autuaana;\n    ja minun sydämeni keventyy ja täynnä elon onnea\n        se sykkii armaasti ja lämpimästi ylpeänä nuoruudestaan\n                                          ja tulestaan --]\n\nNiin on hänen mielensä, ja riemuiten hän tervehtii iloa, vierasta\ntaivahan maista, ystävyyttä, joka rakkauden hehkuvilla väreillä\nkuvattuna saa selityksensä sanoissa:\n\n    Står blott du för min blick och ser jag ditt redliga öga,\n        Bleknar det allt och till stoft sjunker det, som det ock är.\n    Låt oss älska, o, låt oss för dygd och sanning tillsamman\n        Brinna beständigt, o vän, brinna och verka och dö! --\n\n    [Kun sinä vain olet katseeni edessä ja kun näen rehellisen silmäsi,\n        kalpenee kaikki ja vaipuu tomuun, jota se onkin.\n    Rakastakaamme, palakaamme alati yhdessä hyveelle ja totuudelle,\n        oi ystäväni, palakaamme, työskennelkäämme, kuolkaamme! --]\n\nsekä vihdoin laulua, jonka ihanuus saa hänet huudahtamaan:\n\n    Är jag ej lycklig! O, är ej lifvet mig lätt som en vårdag,\n        När det af diktens sol härligt förgylles och värms?\n    Dväljes jag icke med fröjd i mitt hjärtas ljufliga trollvärld,\n        Som mig lockar alltjämt, öppen enär jag det vill,\n    Glad som ett barn och rik som en kung, som sitter och tronar,\n        Stolt af sin ära, och ser rike och land, som är hans?\n\n    [Enkö ole onnellinen! Oi, eikö elämä ole minulle kuin kevätpäivä,\n        kun runouden aurinko sitä ihanasti kultaa ja lämmittää?\n    Enkö riemulla viihdy sydämeni suloisessa taikamaailmassa,\n        joka minua alati houkuttelee, avautuen konsa vain tahdon,\n    iloisena kuin lapsi ja rikkaana kuin kuningas, joka istuu\n          valtaistuimellaan kunniansa korkeudessa ja katselee\n          valtakuntaa ja maata, jonka hallitsija hän on?]\n\nOlemme ottaneet tähän nämä säkeet -- ei siksi, että ne ovat\nvastakohtana edelliselle runoelmalle, sillä moisia vastakohtia eli\nristiriitoja, jos niin tahtoo sanoa, tapaa alinomaa tosi lyyrikossa,\njoka vain laulaa vaihtelevia mielialojaan, vaan siksi, että runoilija\non tässä mitä kauneimmin ilmilausunut sen sisäisen rikkauden, josta\nhän pian vapaasta tahdostaan oli luopuva.\n\nToinen päivätty runoelma on ylioppilaslaulu, jonka keskimmäinen\nsäkeistö täyssointuisesti laulaa ilmoille Stenbäckin korkean\nkäsityksen ylioppilaselämästä:\n\n    Oss gläder ej leken, och stugan är trång,\n        Men mäktiga röster oss mana;\n    Dem vilje vi följa vår lefnad så lång\n        På ärans bestrålade bana.\n    Att sanningen söka, det längtar vår själ;\n    Med flygande fanor och klingande spel\n        Går tåget till henne beständigt.\n\n    [Meitä ei ilahduta leikki, ja ahtaalta tuntuu tupa,\n        mutta mahtavat äänet meitä kehoittavat;\n    niitä tahdomme seurata kautta elämämme\n        kunnian säteilevällä polulla.\n    Totuutta etsiä ikävöi meidän sielumme;\n    liehuvin lipuin ja helisevin soitoin\n        käy tiemme alati sitä kohti.]\n\n[Tämä laulu on ensi kerran painettuna Joukahaisessa II, Helsinki\n1845. Se on siinä ensimmäisenä kolmesta, yhteisellä otsakkeella\n\"Ylioppilaslauluja\" julkaistusta runoelmasta, jotka kaikki ovat\nnimimerkittömiä. Toinen laulu, \"Vind, som far hän till nord, Hälsning\nbär till älskad jord!\" on J. V. Snellmanin sepittämä 1834 (ei 1835,\nniinkuin otsakkeen alle on merkitty), ja kolmas, \"En vän, en mö, en\nsång, en bål, Att dricka hela världens skål\", Z. Topeliuksen ja K.\nI. Holstin \"yhtiössä sepittämä, jokseenkin puolet kumpaiseltakin,\nparsien toinen toistamme\", kirjoittaa edellinen yksityisessä\nkirjeessä tekijälle (26 p. marrask. 1897).]\n\nPaitsi runoelmia on myöskin kaksi suorasanaista muistoa Stenbäckin\nkirjallisesta toiminnasta tallessa tältä vuodelta. Osakunnan lehdessä\n7 p:ltä lokakuuta oli seuraava kokoelma mietelmiä nimimerkillä S.:\n\n    _Ajatelmia_.\n\n            Tankar, otaliga tankar,\n            Sägen, hvar kasten I ankar?\n\n                       _Runeberg_.\n\nMiksi pitäisi valittaa ja olla epätoivossa? Nuoruuden kyynelet ovat\nkuin kevätsade, joka vain tekee vastaheränneen maan tuoreemmaksi ja\nvihannammaksi, ja pian astuu iloinen aurinko taas näkyviin.\n\nMiksi pitäisi ylvästellä? Ah, ethän tiedä, ennenkuin kylmä tuuli\nhyisenä käy yli onnesi ja ilosi kukkatarhan ja tekee sen kylmäksi ja\ntyhjäksi. Onnellinen sinä, jos sinulla silloin on ystävän lämmin povi\nnojataksesi.\n\nYstävyys ja rakkaus tarvitsevat yksinäisyyden rauhaa kukoistaakseen;\nmaailman hälinässä haihtuu suloinen tuoksu, ja ainoastaan halpa kukka\njää jäljelle.\n\nOn ihmisiä, jotka eivät koskaan voi tulla oikein tutuksi ja\nuskotuksi ystäväksi toisen kanssa; mutta eivätpä he voi tulla siksi\nitsellensäkään.\n\nOn kauheaa elää koko pitkä elämä vieraana itselleen ja muille.\n\nSe ihminen, joka ei koko avarasta maailmasta voi löytää ystävää,\njoka voisi tyydyttää hänen sydäntään, ei ansaitse ikinä löytääkään\nsellaista.\n\nKunnioitus ja luottamus on parasta, mitä ihminen voi tarjota\ntoiselle, ja mitä on rakkaus ja mitä ystävyys muuta?\n\nOn olemassa sieluja siksi itserakkaita, etteivät koskaan suo muille\nkunnioitusta, ja sydämiä siksi suljettuja, että niitä ei koskaan\nlämmitä luottamuksen vieno ja pyhä valo.\n\nYstävällinen sana on avain kaikkein sisimpään ja kaikkein pyhimpään,\nmutta katkera sana on hiottu miekka, joka ei ainakaan sovi\nleikkiaseeksi.\n\nMoni on katkera ja kylmä ainoastaan siksi, että elämän kahle ja\nmaailman helle heitä rasittaa, -- he eivät ole löytäneet voitollista,\nsopusointuista rauhaa, mutta yksinäisyyden hiljaisuudessa he avaavat\nusein kuin illan orvokki tuoksuvan teränsä.\n\nKaikki tai ei mitään on rakkauden vaatimus; sen vuoksi seuraa sitä\nmustasukkaisuus välttämättömästi.\n\nLapsuuden ihana etuus ei ole viattomuus, vaan ilo. Se herättää meissä\naavistuksen ilon iankaikkisuudesta ja korkeudesta.\n\nEi ole voimaa maan päällä neroa voittavaa; kun maan mahtavat\nhallitsevat ja luulevat itsensä itsevaltiaiksi, vallitsee kuitenkin\naina nero heitä ja koko maailmaa.\n\nValtiollisen vapauden edistymisestä on siunattuna hedelmänä, että\nkaikki sotaväki vähitellen katoaa ja jokainen kansalainen samalla\ntulee sotilaaksi, niinkuin alkujaankin on ollut laita.\n\nOn ihanaa olla isäntänä siinä rakennuksessa, jonka on nostanut, mutta\non myöskin riemullista hajoittaa laho hökkeli.\n\nSatiiri on se suola, joka höystää kaikki, tai oikeammin huumori.\nHyvänsävyiset nahjukset luulevat huumorissa näkevänsä häijyn sydämen.\n\nKylmimmissäkin ihmisissä on runoudelle avointa tunnetta, joskaan he\neivät tahdo sitä tunnustaa tai eivät itse tiedä siitä. Se mikä luo\nkauniin, lumoavan hohteen yli kaiken, se mikä tekee elämän vienoksi\nja suloiseksi, se mikä lämmittää sydäntämme, se mikä kiinnittää meitä\ntoisiimme -- se on kaikki runoutta. Runous virtaa kuin auringon valo\nyli kaiken, ja sitä vailla olisi kaikki harmaata ja valjua.\n\nSäveltaiteilijaa voi ainoastaan säveltaiteilija arvostella, filosofia\nfilosofi, talonpoikaa talonpoika, mutta runoilijasta luulee kuka\nhyvänsä voivansa lausua tuomion -- eikö se ole kohtuutonta ja\nturmiollista?\n\nOi lempeä, auringon kirkastama illantyyni, samoinkuin sinä\nystävällisesti suljet maan syliisi ja kuiskailet yleisestä rauhasta\nja sovinnosta, niin on myöskin kerran puhdas, harras sopusointu\nJumalan ja luonnon kanssa täyttävä sydämeni ja tekevä minut\nonnelliseksi ja levolliseksi; sillä ei koskaan korkeampi henki saata\nhukkua voittamatta ja rauhaa löytämättä.\n\nEikö useinkin syvä sisäinen vakavuus, korkeamman taivaallisen hengen\ntuulahdus valtaa jokaista ihmissielua; mutta ei koskaan tahdota sitä\ntuntea jumaluuden herättäväksi ääneksi sisimmässämme.\n\nKaikki tahtovat mielellään, että heitä pidetään uskonnollisina,\nmutta ei kukaan tahdo mielellään lukea Jumalan sanaa, jota vailla ei\nkuitenkaan mitään uskonnollisuutta voi olla olemassa.\n\nJos siis kuka (sielunsa iäisen autuuden tähden) katsoo itselleen\ntarpeelliseksi lukea jotain uskonnollista kirjaa, ei hän suinkaan\nota Raamattua, tuota ainoaa elämän lähdettä, vaan mieluummin jonkun\nsokeroidun postillan tai noita maireita Hartaushetkiä, joista ei voi\nsanoa kyllin paljon pahaa. Ah niin, sillä ne eivät häiritse meidän\nhiljaista, onnellista arkielämäämme eivätkä peloita tavallisia\nrakkaita ajanvietteitämme!\n\nÄlkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme kääntyneiksi ja kristityiksi\nvaaditaan meiltä kolmea asiaa eikä mitään muuta: Jumalan sanan\nlukemista, valppautta ja rukousta. Onko se niin vaikeaa?\n\nMuutamille on uskonto ikäänkuin mikä mieleentarttuma, joka raskaana\nja rasittavana painaa heitä; ei se perusjohde, joka elähdyttää ja\ntekee vapaaksi.\n\nNiin pian kuin uskonto synnyttää synkkyyttä ja umpimielisyyttä, ei se\nvarmaankaan ole oikeaa ja täydellistä laatua, sitä, joka antaa ilon\nja vapauden ja rauhan.\n\nOlisiko uskonnon tarkoitus tehdä meidät välinpitämättömiksi\nmaailmasta tai sen meistä? Ennemmin opettaa se meitä sitä enemmän\n_rakastamaan_ maailmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä mietteet, jotka jo runoilijan kuoleman jälkeen pari kertaa ovat\nolleet painettuina, [Hufvudstadsbladetissa 1871, n:o 111 A, 14 p.\ntoukok. (E. Nervanderin toimesta) ja Joukahaisessa VII, Helsinki\n1873.] ovat, kuten luonnollista, sekä sisällykseltään että muodoltaan\nmelkoista etevämpiä kuin ajatelmat ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta.\nEttä toiselta puolen sisällinen samansukuisuus on silminnähtävä,\ntarvitsee tuskin huomauttaa. Mutta tärkeämpää on panna merkille,\nettä Stenbäck myöhemmin hylkäsi nämäkin kypsyneemmät ajatukset;\nnekin ovat ominaisia ainoastaan eräälle hänen kehityskausistaan.\nSitä osoittaa eräs alkuperäinen käsikirjoitus, missä useimmat\ntavataan samassa järjestyksessä kuin edellä. Päällimmäiseksi hän on\nkirjoittanut: \"Ei kelpaa\", jota paitsi hän on pyyhkinyt pois muutamia\nja tehnyt muistutuksia toisiin. Niinpä hän on viimeisen mietelmän\nkohdalle merkinnyt: \"Niin, _rakastamaan_, mutta ei _maailmaa_.\"\nViimeisen edellisen kohdalla on kysymys: \"Mitä on ilo?\" Kokonaan\npois pyyhitty on ajatus: Uskonto ei voi eikä tahdo hävittää sitä,\nmikä on inhimillistä ihmisessä, vaan ainoastaan jalostaa sen; se\nei ole kuluttava tuli, joka tuhoaa inhimillisyyden, vaan aurinko,\njoka luo sille korkeamman valon ja kirkastaa kaikki. Reunaan on sitä\npaitsi kirjoitettu: \"Päinvastoin.\" Samoin on pyyhitty pois mietelmä:\nSamoinkuin aurinko loistaa yli kukoistavan viljellyn vainion, samoin\nvalistaa uskonto sivistyneen ihmisen, mutta sivistymättömälle se\non kuin aurinko yli kuivan nummen; se on sama valo, mutta eri\nleiviskät. Tähän on muistutettu: \"Ei ensinkään totta.\" Vihdoin\nkuuluu erityisesti hylättyihin ajatus: Mitä puhutaan kunnianhimon\nturmiollisuudesta? Enemmän pahaa on kaikkina aikoina syntynyt\nsen puutteesta kuin liiallisuudesta; jos ihminen olisi enemmän\nkunnianhimoinen, ei hän olisi niin pieni ja kehno. -- Kritiikki\nlienee vuodelta 1839, jolloin hän, niinkuin saamme nähdä, julkaisi\njoukon ajatuksia ja mietelmiä.\n\nToinen edelläviitattu muisto Stenbäckin toiminnasta vuonna 1834 on\n\"Eräs kesäilta\", keskustelun muotoon sepitetty kirjoitus silloisen\najan runollisesta kirjallisuudesta, kenties alkujaan aiottu osakunnan\nsanomalehteen, mutta sitten painettu Helsingfors Morgonbladiin 1837\n(n:ot 39 ja 40, toukok. 29 p. ja kesäk. 2 p.). Nimimerkki **, jota\nhän on käyttänyt perin harvoin, [Toisen kerran sillä on merkitty\nH. M:ssa 1836, n:o 68, Uhlandin runoelman käännös \"Den nattliga\nRiddarn\".] on tähän saakka pitänyt kirjoittajan salassa, mutta\nStenbäckiä ei osoita sen kirjoittajaksi ainoastaan esitystapa, vaan\nsekin, että eräs edelläolevista mietteistä esiintyy siinä miltei\nsanasta sanaan. Muutoin se on lavein ja parhaiten harkittu lausunto\nsen ajan ja varsinkin nuoren Ruotsin kaunokirjallisuudesta ja\nrunoilijoista yleensä, minkä hän on jättänyt jälkeensä -- ollen muun\nmuassa merkillinen siitä, että ne korkeat vaatimukset, jotka hän nyt\npanee runotaiteelle, kohta asetetaan itsekunkin kristillisyydelle:\nmolemmissa tapauksissa puolinaisuus saa yhtä säälimättömän tuomion.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsakuntaelämä syyslukukaudella 1834 osoittaa samaa korkeaa henkistä\ninnostusta kuin kevätlukukaudellakin. Sen viihtyisyyden enentämiseksi\noli vuokrattu tilavampi huoneisto, jota paitsi pidettiin huolta\nsiitä, että \"kahvia ja teetä parasta lajia\" oli saatavana\nkokouksissa, jotka nyt pidettiin tiistaisin ja aloitettiin klo 6 eikä\nklo 5 ip., kuten ennen oli ollut tapa.\n\nEräänä ensimmäisistä illoista Stenbäck nosti kysymyksen soveliaihin\ntoimenpiteihin ryhtymisestä niiden pohjalaisten nuorukaisten\nhoitamiseksi, jotka olivat tulleet kaupunkiin yksityisellä\nopetuksella valmistuakseen ylioppilastutkintoa ja osakuntaan tuloa\nvarten. Tämän johdosta päätettiin asettaa ehdoksi vastaiselle\ntoveripiiriin ottamiselle, että kunkin noista nuorukaisista tuli\nilmoittautua osakunnan kuraattorille ja antaa tieto asunnostaan ja\nopettajastaan sekä joka lukukauden lopulla tuoda hänen nähtäväkseen\nopettajan antama todistus ahkeruudesta ja moitteettomasta\nkäytöksestä. Sitä paitsi heille myönnettiin oikeus olla läsnä\nosakunnan kokouksissa, vaikka saamatta äänestää sen asioissa,\nja lausuttiin se toivomus, että he ahkerasti käyttäisivät tätä\noikeuttaan. -- Tämä Stenbäckin esitys antoi välillisesti aihetta\npanna tilin alaisiksi jo osakuntaan tulleitakin, ja siten rangaistiin\nkuutta jäsentä sopimattomasta käytöksestä joko \"mielipiteentuomiolla\"\ntai erottamisella.\n\nLukukausijuhla vietettiin 19 p. lokakuuta samalla tavoin kuin\nkevätlukukaudellakin. Tällä kertaa aloitti ohjelman maisteri\nAhlstubbe esitelmällä Porthanista. [Esitelmä on painettuna\nHelsingfors Morgonbladissa 1835, n:oissa 1-4.] Esitelmä, joka\npidettiin 30 vuotta jäljestä suuren miehen kuoleman, oli ensimmäinen\nyritys elvyttää Porthanin muistoa nuoremman polven mielissä,\nja puhuja rikastutti kuvaustaan vanhoilta Turun ylioppilailta\nsaaduilla piirteillä. Osakunnan juotua \"muun ylioppilaskunnan\"\nmaljan laulettiin tilaisuutta varten sepitetyt säkeet, jotka Z.\nTopeliuksen päiväkirjan mukaan olivat Stenbäckin edellämainittu\n\"Ylioppilaslaulu\". Viimeinen malja kohotettiin \"kotona oleville\",\nja sen esitti kuraattori Snellman, joka myös oli sepittänyt runon\nsen jälkeen luettavaksi, jo mainitun laulun \"Vind, som far hän\ntill nord\". [Ks. _Rein_, J. V. Snellman, I, s. 119.] Siis kaksi\nuutta ylioppilaslaulua samana iltana, ja molemmat semmoisia,\nettä ne elivät vuosikymmeniä! Ei ihme siis, että innostus kohosi\nkorkealle, kuten Topelius muistiinpanoissaan sanoo. Snellman taas\nmainitsee pöytäkirjassa todistuksena läsnäolleiden professorien\nhyväntahtoisesta osanotosta, että he olivat juhlassa klo 12:een\nsaakka (juhla oli alkanut klo 6), sekä sanoo, että siinä oli\nhuomattavana ylioppilaskemuille \"vähemmin tavallinen tyyneys ja\niloisuus ilman melua\". Itse juhlan päättäjäisistä hän mainitsee\nedelleen: \"Keveän illallisen jälkeen pantiin toimeen Collegium\ncantorum Bellmanianum ja jatkettiin iloisia lauluja vuorotellen\nklo 1/2 2:een, jolloin miehissä lähdettiin pois tuulessa ja\nsateessa, jota tuskin kuitenkaan paljon huomasivat ne, jotka kuten\nallekirjoittanut pitävät tämäntapaisia toverijuhlia yhtenä ajan\nilahduttavista merkeistä.\"\n\nKeskusteluja jatkettiin tälläkin lukukaudella, ja m.m. olivat\nkäsiteltävinä seuraavat kysymykset: Ovatko Bellmanin laulut\nvahingollisia siveellisyydelle? Mikä on valtion ja kirkon suhde?\nMitkä ovat todellisen kirjallisen arvostelun periaatteet? Onko\nd-kirjain poistettava suomenkielestä? j.n.e. Myöskin pidettiin\nväittelykokouksia, ja Stenbäck esiintyi taas auktorina 4 p.\nmarraskuuta. Tästä kokouksesta on Topelius merkinnyt päiväkirjaansa:\n\"Lauri Stenbäck piti miehuullisesti puoliaan, ja hänellä oli myöskin\nrunoutta väitöstensä joukossa.\"\n\nJos luomme katsauksen kaikkeen mitä tässä on kerrottu pohjalaisen\nosakunnan elämästä näinä kahtena lukukautena, on myöntäminen, että\nsiinä näemme miltei ihanteellisen kuvan nuorekkaasta pyrkimyksestä\nkohti oikeutta ja totuutta ja kohtuullisesta ilosta ilman\npedanttisuutta. Kuka olisi siis saattanut aavistaa, että vuosi oli\npäättyvä katastrofiin, joka tavallaan vaikutti koko elämänkatsannon\nmuuttumiseen muutamissa niistä, jotka innokkaimmin olivat ottaneet\nosaa tähän elämään! Niin kuitenkin tapahtui, ja käymme nyt kertomaan\ntätä akatemiansisäistä rettelöä, jonka seurauksiin nähden Stenbäck\njoutui yhteen kohtaloon lähinten ystäväinsä kanssa.\n\n\"Juttua\" käsitteleviä asiapapereja lukiessa tulee ehdottomasti\nmuistaneeksi senlaatuisia näytelmäkappaleita, joille ranskalaiset\novat antaneet nimen \"piéces à tiroir\". Alussa emme näe jälkeäkään\nniistä, joihin mielenkiintomme kohdistuu. Asia alkaa siten, että\neräs ylioppilas Spåre valittaa rehtorille, että häntä 17 p. marrask.\nklo 6 ip., tullessaan professori Laguksen yksityiseltä kollegiolta\nlainopillisesta luentosalista, neljä ylioppilasta monella tavoin oli\nhäirinnyt, jopa yksi tehnyt väkivaltaakin, siitä että hän edellisenä\npäivänä, sunnuntaina, oli ollut tanssihuveissa seurahuoneella, vaikka\nylioppilaskunta filologisessa oppisalissa pidetyssä kokouksessa\nlauantaina oli päättänyt, että ylioppilaiden tuli pysyä poissa\nsosieteetin \"picknickeistä\", ja pyytää että syylliset saatettaisiin\nlailliseen edesvastaukseen. Tutkittaessa huomataan, että \"kokous\" oli\nsaatu toimeen osaksi suullisilla kehoituksilla, osaksi nimettömillä,\nluentosaleihin jätetyillä lapuilla, joissa \"ne jotka tahtovat ottaa\nosaa ylioppilaskunnalle yhteiseen asiaan\" kutsutaan kokoukseen,\nsekä että itse kokouksessa Yrjö August Wallin puheenjohtajana oli\nilmoittanut, että eräältä ylioppilas Tigerstedtiltä \"picknickien\"\ntoimikunta oli kieltänyt pääsyn niihin, ja sen johdosta ehdottanut,\nettä ylioppilaat olisivat käymättä noissa tanssihuveissa, kunnes\noli saatu selville, oliko hän antanut aihetta toimenpiteeseen.\n[Asiapapereista saa tietää, että oikeastaan rehtori oli kieltänyt\npääsylipun T:ltä. Tämä ei ennestäänkään ollut yliopistonviranomaisten\nsuosiossa, ja viimeksi hän oli pannut erään picknickien toimikunnan\njäsenen tilille siitä, että tämä nähdessään etteivät ylioppilaat\nvälittäneet tanssimisesta oli lausunut siihen tapaan, että he\nhyvin joutivat pysyä poissa, koska eivät edistäneet hauskuutta.\nRehtori ei sentähden tahtonut antaa hänelle niitä pääsylippuja,\njoita rehtorinkansliassa alennetulla hinnalla oli ylioppilaille\ntarjona, jota paitsi hän myöskin oli kieltänyt häntä lunastamasta\npilettiä salongin ovella.] Läsnäolevat olivatkin yhtyneet tähän\nehdotukseen määräämättä kuitenkaan mitään rangaistusta niille,\njotka eivät päätökseen alistuneet. Muuta ei kokouksessa ollut\ntapahtunut, mutta todistuksista kävi kuitenkin ilmi se merkillinen\nseikka, että kutsumuslaput oli levitetty, ennenkuin voitiin tietää\nmainitun ylioppilaan poissulkeminen picknick-seuroista. Siis\nkokouksen alkuperäinen tarkoitus oli varmaan ollut joku toinen\n-- ja täten tulemme kysymyksen toiseen ja tärkeämpään osaan.\nKurinpitokomissioni näki olevan aihetta jatkaa tutkimuksiaan, sitä\nenemmän, kun ylioppilaiden kokoonkutsuminen oli vastoin järjestystä\nja hyvää tapaa sekä loukkaus akateemisille viranomaisille yksinomaan\nkuuluvaa nuorison kokoonkutsumisvaltaa vastaan. Silloin havaittiin\nmyöskin, että Wallin ainoastaan kutsumuslappujen johdosta oli tullut\nkokoukseen ja siellä esiintynyt yksityisten kehoituksesta, tuntematta\nlaisinkaan kokouksen varsinaista aihetta. Kuitenkin lausuivat\nmuutamat sen arvelun, että kokouksella oli tarkoitettu aikaansaada\nmielenosoitus jumaluusopillista tiedekuntaa vastaan sen vuoksi, että\nse oli hylännyt teoreettisen filosofian dosentin A. A. Laurellin\njulkaiseman väitöskirjan dogmatiikan professorin arvoa varten, ja\nepäluulo kutsumusten laittamisesta kohdistui maisteri Ahlstubbeen,\nkoska oli kuultu hänen lausuvan kovia uhkauksia teologista\ntiedekuntaa kohtaan, että muka pitäisi \"usuttaa\" ylioppilaskunta\nsitä vastaan y.m.s. Silloin kun tämä oli kurinpitokomissionin\nkäsiteltävänä, olivat todelliset alkuunpanijat jo ilmoittautuneet\nrehtorille, vaikka tämä ei heti ollut tahtonut antaa sitä tiedoksi,\nkun syylliset eivät halunneet esiintyä komissionin edessä. Nyt se\nei kuitenkaan enää ollut vältettävissä, vaan kutsuttiin kaikki\nasianosaiset tutkittaviksi. Siten saatiin lopulta selville, että\nErik Aleksander Ingman, Matias Aleksander Castrén, Jakob Johan\nÖstring, Fredrik August Ehrström, Lauri Jaakko Stenbäck ja Henrik\nGabriel Piponius, viimeksimainitun luokse kokoontuneina, olivat\nsopineet keskenään siitä, että ylioppilaskokous oli saatava\ntoimeen, ja myöskin itse pitäneet huolen kokoonkutsumisesta.\nVarsinaiseksi tarkoitukseksi ilmoitettiin aikomus vakuuttaa\nLaurellille ylioppilaskunnan luottamusta, mutta yksityisesti oli\nmyöskin lausuttu, että ylioppilaiden paheksuminen oli lähetystön\nkautta saatettava apulaisen Jakob Algot Gadolinin tiedoksi, joka\nsilloin hoiti dogmatiikan professorin virkaa. Selitykseksi, minkä\ntähden kysymys ei ollenkaan tullut käsiteltäväksi kokouksessa,\nilmoitti Stenbäck, \"että tarkemmin mietittäessä oli huomattu\nehdotus sopimattomaksi\". C. G. von Essen -- joka oli kaikkia asiaan\ntakertuneita niin lähellä, että ehdottomasti kysyy, miks'ei hän ollut\nmuassa -- mainitsee, että paheksuminen etupäässä koski Gadolinia,\nsiksi että hänet pari vuotta aikaisemmin, kun vapaana oleva apuraha\nnuoria kirjailijoita varten annettiin, oli asetettu Runebergista\nedelle, sekä että oli aiottu suurenmoisella pakotuksella koettaa\nsaada hänet ahdashenkisenä, kykenemättömänä opettajana, joka vain\noli parempien kykyjen tiellä, eroamaan yliopistosta. Oikeudenkäyntiä\npidettiin tiheillä istunnoilla 18 p:stä marrask. 16 p:ään jouluk.,\njolloin päätös julistettiin. Kurinpitokomissioni oli havainnut,\nettä laiton kokous sisälsi rikollisen pyrkimyksen koroittamaan\nyksityisen mielipiteen muille ohjeeksi, pyrkimyksen, joka oli\ntahtonut päästä voimaan akateemisia viranomaisia vastaan muuttaakseen\ntottelevien tahdon laiksi hallitseville, ja tämä pyrkimys oli sitä\narveluttavampaa ja turmiollisempaa laatua, kun se, jo ennenkin\njoskus havaittuna, tällä kertaa osaksi oli lähtenyt sellaisista\nyliopiston jäsenistä, joiden kypsyneemmältä sekä iältä että tiedolta\nkomissionilla oli ollut toivo ja oikeus odottaa arvokkaampaa esikuvaa\nnuoremmille j.n.e., sekä tuomitsi sillä perustuksella mainitut\nkuusi alkuunpanijaa julkiseen eroon yliopistosta puoleksi vuodeksi,\nWallinin salaiseen eroon samaksi ajaksi ja Ahlstubbelle yksityisen\nvaroituksen pöytäkirjaan pantavaksi.\n\nIsku kohtasi kuutta pohjalaista, joita toverit pitivät etevimpinä\npiirissään. Mitä osakunnassa asiasta keskusteltiin, piilee seuraavien\nsanojen taakse: \"kokous oli sitä laatua, että siitä ei mitään\npöytäkirjaa voi pitää\". Todistuksia erotetuille annettaessa pantiin\nkaikille sama arvolause: \"erinomainen ahkeruus ja kaikissa suhteissa\nvakava ja hyvä käytös\". Että toveristo katsoi tuomion kohtuuttomaksi,\nvoi päättää noista tavalliseen arvolausekaavaan lisätyistä sanoista\n\"kaikissa suhteissa\".\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU. 1835.\n\nHerätys. -- Runoilu: \"Hyvää yötä\", \"Luontokappalten huokaus\",\n\"Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä\" y.m. -- Pietismi.\n\n\nStenbäckin aikomus oli ollut jäädä Helsinkiin joululomaksi, mutta\nyliopistosta erotettuna hänen täytyi heti lähteä kaupungista. Hän\nkutsui silloin ystävänsä Östringin, joka oli varaton, viettämään\nerotusajan Vöyrin pappilassa, ja onnettomuustoveriensa seurassa,\njoista osa asettui lähemmäksi pääkaupunkia, sekä jääpien toverien\nvähän matkaa saattamina he lähtivät pohjoista kohti.\n\nStenbäckistä ja Östringistä sanoo Essen, että he aluksi miltei\nylpeilivät marttyyriudestaan, mutta mieliala muuttui pian. Kohta\nVöyrille tultuaan Östring kirjoitti eräälle ystävälleen: \"Tiedätkö,\nettä olen alkanut katsella asiaamme synkemmältä puolelta ja pelkään,\nettä me studiosi homines näemme asian yksipuolisen ihanteelliselta\nkannalta. Tahtoisin mielelläni kuulustella siitä jonkun vanhemman\nkansalaisen neuvoa, nota bene, jonkun joka todella rakastaisi minua.\"\nTämä osoittaa, että hän ja varmaankin Stenbäck hänen kanssaan jo\ntuomitsi yritystään nousta yliopiston kaitselmukseksi. Molemmissa\nalkoi sitten, sillä aikaa kuin he hiljaisessa, rauhallisessa\nkodissa harjoittivat yhdessä opintoja ja runoilua -- sillä, sanoo\nEssen, myöskin Östring oli runollinen luonne, joskin vielä enemmän\nmietiskelyyn taipuvainen -- syvällekäypä sisällinen kehitys, joka\njohti koko persoonallisuuden uudistavaan uskonnolliseen herätykseen.\n\nMitä Stenbäckiin tulee, jonka sielunelämään huomiomme lähinnä\nkiintyy, oli se murros, joka hänessä nyt tapahtui, kauan valmistanut\ntuloaan. Jäljet puheenaolleesta herätyksestä, jonka hän oli tuntenut\nensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä aikaan, olivat ylioppilasvuosina,\nkenties erittäinkin Upsalan aikana, tosin suureksi osaksi, mutta\neivät kuitenkaan kokonaan kadonneet. Hänen sielunsa syvyydessä\npiili vielä hehku tuhan alla odottaen elähdyttäviä tuulahduksia.\nKotimaahan ja kotia palattuaan hän näyttääkin pian saaneen tuntea\nniitä, sillä vaikkapa hänen omaisensa myöhempänä aikana ovat\npitäneet hänen esiintymistänsä kaksoishäissä tammikuussa 1834\ntodistuksena siitä, että hänen mielensä oli alkavaa uskonnollista\nliikettä vastaan, on kuitenkin samalta vuodelta olemassa vahvempia\npäinvastaisia todistuksia. \"Tytön rukous\" on kieltämättä lähtenyt\nlämpimästä uskonnollisesta mielestä, ja itse hän on pannut sen\nuskonnollisten runoelmiensa joukkoon. Edelleen huomattakoon nuo\nsyksyllä osakunnan lehteen kirjoitetut ajatelmat, joista kolmas osa\non sisällykseltään uskonnollisia, sekä loppu \"Erästä kesäiltaa\",\nmissä sivistyneiden onttoa kristillisyyttä ankarasti tuomitaan.\n[Ruotsalaisessa painoksessa on tähän paikkaan lisätodistuksena\nStenbäckin uskonnollisuudesta otettu eräs kirje Charlotte-sisarelle\n14 p:ltä joulukuuta 1834. Vaikka päivä ja vuosiluku on kirjoittajan\nomakätinen ja selvä, eikä sisarkaan, kun tekijä ennen painattamista\ntiedusteli vuosiluvun oikeutta, osannut sitä epäillä, on jäljestäpäin\nkumminkin selvinnyt, että kirje on joulukuulta 1835, johon aikaan\nsisällys parhaiten sopiikin. Kirje on tässä painoksessa muutettu\nseuraavan luvun alkupuoleen.] Käyhän kaikesta tästä ilmi, että hänen\najatuksillaan jo ennestään oli ehdottomasti uskonnollinen suunta,\nmutta ymmärrettävästi ei sen tähden ole kielletty, ettei äkillinen\nero toverielämästä suuresti olisi vaikuttanut siihen kääntymiseen,\njoka nyt seurasi. Päinvastoin on otaksuminen, että juuri tuo\nulkonainen murros saattoi sisälliseen murrokseen entisen elämän\nkanssa, syvempään ja täydellisempään kuin kenties muutoin pitkiin\naikoihin olisi tapahtunut.\n\nLaurin olosta kotona tähän aikaan ovat sisaret, kooten yhteiset\nmuistelmansa, panneet seuraavan muistiin: [Sisarten kirjalliset\nmuistiinpanot veljestä ovat tehdyt hänen kuolemansa jälkeen\n1870 Essenin kehoituksesta, joka siihen aikaan oli pohjalaisen\nosakunnan inspehtorina ja oli ottanut pitääkseen senvuotisessa\nPorthaninjuhlassa esitelmän Stenbäckistä.] \"Heti huomattiin suuri\nmuutos, hän oli niin nöyrä ja hiljainen, ja jotain korkeampaa ja\nkauniimpaa kuin kaikki se, mitä hän ennen oli rakastanut, heräsi. Hän\nkulki koko kesän joka aamu klo 4 Myrbergetille ja palasi toisinaan\nniin liikuttavan sydämellisenä ja ystävällisenä kotia. Emme voineet\nkäsittää mikä nyt oli tullut hänen mieleensä, mutta ei kestänyt\nkauan, ennenkuin hän rakkaasti erinomaisella kaunopuheisuudellaan\nalkoi kehoittaa meitä lukemaan Jumalan sanaa ja kääntymään Herran\npuoleen. Ja varmaa on, että hän oli välikappaleena lähimmilleen ja\nmonelle muulle uuden elämän aloittamiseen. Hän ei ollut silloin\nankara ja laillinen, vaan niin evankelisen rakkaudellinen, että ei\nvoi kyyneliä vuodattamatta ajatella sitä aikaa.\" -- Tähän kesään\nkuuluu varmaan myöskin seuraava pikku juttu, jonka eräs Laurin\nnaispuolinen serkku on kertonut. Pappilan nuoriso oli siellä\nvieraisilla olevien ystävien seurassa lähtenyt huviretkelle veneellä.\nNoustiin maihin eräälle saarelle, ja seura huvittelihe parhaansa\nmukaan tanssilla ja muulla. Silloin tytöt äkkäsivät, että Lauri\nhiipi veneelle ja istahti sinne lukemaan jotakin. Uteliaisuus kävi\nsuureksi, ja he arvelivat keskenään, mitä hän mahtoi lukea. Oliko\nse ehkä rakkauskirje, joka hänet veti seurasta pois? Ja silloin\nhuudettiin yhteen ääneen: \"Aatteles, nyt Lauri on rakastunut!\"\nSitten he näkivät hänen taas nousevan ja kätkevän jotakin veneen\nperätuhdon alle. Kaksi uteliainta ei voinut hillitä itseään, vaan\npujahti vuorostaan veneelle, kun luulivat olevansa kenenkään\nhuomaamatta. He tahtoivat nähdä mitä Lauri oli piilottanut. Mutta\nkuinka he tulivatkaan hämilleen, kun he laudan alta löysivät -- Uuden\nTestamentin!\n\nMuutoin sanotaan, että alku herätykseen kotona Vöyrillä lähti\nLaurista. Hän se juuri vaikutti muihin, Östringiinkin. Sisarissa\nnäyttäytyi sisällinen muutos itsestään myöskin ulkonaisesti.\nUusimuotiset korkeat hiuskammat pantiin pois, palmikot laskettiin\nalas, sormukset ja korvarenkaat joutuivat lähetyssäästökassaan,\nkaulukset ja koristellut osat puvusta hylättiin, jopa heitettiin\ntuleenkin. \"Näissä herätyksen ilmauksissa, kirjavien vaatteiden\nhylkäämisessä y.m. oli paljon liioittelua; mutta varmaankaan se ei\nollut Jumalalle vastenmielistä, sillä se lähti hartaasta halusta\nnoudattaa hänen mieltänsä. Muutoin sitä ei koskaan pidetty pääasiana.\nSe johtui itsestään, ja siksi ei ollut mikään vaikeus 'kieltäytyä',\nniinkuin sitä silloin sanottiin.\"\n\nTässä kuvauksessa Stenbäckin luonteesta ensimmäisenä herätysaikana\non ensinnä huomattava, että hän oli osoittanut \"liikuttavaa\nsydämellisyyttä\" ja \"evankelista rakkaudellisuutta\". Tästä voimme\naavistaa, ettei hänen kristillisyydellään heti alussa ollut tuota\nankaraa, askeettista luonnetta, joka sille myöhemmin oli ominaista,\nja me ymmärrämme, miksi hän vielä jonkun aikaa edelleen jatkoi\nrunoilemista. Samaten voimme siitä päättää, että sillä kuvauksella,\njonka hän itse kuusi vuotta myöhemmin on kirjoittanut Östringissä\ntähän aikaan tapahtuneesta muutoksesta, ainakin osaksi on myöhemmän\nkehityskauden leima. Sen vuoksi emme vielä katso olevan syytä tässä\nkäyttää tuota tärkeää lähdettä heränneen Stenbäckin elämänkäsityksen\nvalaisemiseksi.\n\nTämän käsityksen nojalla runoilijan sisällisestä kehityksestä olemme\ntässä koettaneet järjestää joukon runoelmia, jotka epäilemättä\nkuuluvat vuosiin 1835 ja 1836. Mahdollista on, että joku \"Öisistä\nsävelistä\", joissa hän ilmaisee niitä sieluntaisteluita ja tuskia,\nmitkä herätys sai aikaan, on edellisenä vuonna kirjoitettu, mutta\nuseimmat lienevät kuitenkin syntyneet vasta jälkimmäisenä vuonna.\nSe hävitystaistelu \"runon haaveita\" vastaan, joka niissä kuvastuu,\nei näet varmaankaan kuulunut muutoksen ensimmäisiin ilmauksiin.\nTodennäköisesti vanhin noista runoelmista, \"Katumus\", tuli painetuksi\nalussa vuotta 1836 (Tidn. i andl. ämnen n:o 4, 20 p. tammik.),\nja muista runoelmista on ainoastaan \"Hyvää yötä\", joka tunnelman\nlempeässä kirkkaudessa ja syvyydessä muistuttaa Goethen \"Wanderers\nNachtlied\" laulua, suurimmalla todennäköisyydellä kesältä 1835. Tämä\nrunoelma, jossa runoilija sanoo hyvää yötä \"äitinsä majalle\", on näet\nepäilemättä Vöyrillä syntynyt, ja seuraavana kesänä hän ei oleskellut\nsiellä.\n\nStenbäckin jälkeenjääneiden käsikirjoitusten joukossa on muutamia\nlehtiä, jotka paperin ja käsialan laadusta täytyy päättää samaan\naikaan kuuluviksi -- erotusaikaan 1835 --, ja ne osoittavat, että hän\nei ainoastaan kuten ennenkin helkyttänyt lyyraansa, vaan suunnitteli\nmielessään suurempia runoteoksia kuin koskaan. Että ei tarvitse\nolla epätiedossa ajasta, sen todistaa uusi sävel ja uskonnollinen\nperusajatus, joka on yhteinen kaikille. Ensiksi mainittakoon neljän\noktaavosivun pituinen katkelma kertovaa tendenssirunoelmaa, joka on\nkirjoitettu viisijalkaisiin jambisäkeihin. Runoilija on ilmeisesti\ntarkoittanut kuvausta, jonka tuli tehdä selväksi \"heränneen\" ja\n\"vanhankristityn\" vastakohta. Kirjoitettu osa -- aihe oli liian\nepärunollinen viehättääkseen kauemmin kuin ohimenevän hetken --\non keskustelu sielustaan huolehtivan nuorukaisen ja hänen vanhan\nrippi-isänsä, \"kolmekymmentä vuotta saarnanneen\" pastorin, välillä.\nSeuraava ote näyttää katkelman laadun:\n\n    Men synden, ärevördige herr pastor?\n\n    Ack, synden! hvem är utan synd på jorden?\n    Vi kunna dock ej bli så heliga,\n    Gud nåde oss, att vi ej skulle synda;\n    Men om vi tro på Kristus blott, så skadar\n    Ej synden oss, ty han för den har lidit,\n    Och som man vet, dog han för oss på korset,\n    På det vi icke skulle bli fördömda.\n    Ja väl, jag vet det!\n    -- -- -- -- --\n    Nog komma mörka tankar, om man vill\n    Fördjupa sig i dessa dunkla saker\n    Och med sig själf gå alltför strängt tillväga.\n    Då kan man råka i melankoli --\n    -- -- -- -- --\n    Låt bli då, käre vän, att mycket grubbla.\n    Du kunde därmed bli -- det Gud bevare --\n    Blott en af dessa mörka pietister,\n    Som hänga hufvudet och sitta jämt\n    Gudsnådlige med näsan öfver boken\n    Och lefva ej som andra människor,\n    Men mena i sitt högmod att blott de,\n    De äro omvände, men ingen annan. -- --\n\n    [Mutta synti, kunnioitettava herra pastori?\n\n    Ah, synti! kuka on synnitön maan päällä?\n    Emmehän toki voi tulla niin pyhiksi,\n    Jumala armahtakoon, ettemme tekisi syntiä;\n    mutta jos vain uskomme Kristukseen,\n    niin ei synti meitä vahingoita,\n    sillä sen takia hän on kärsinyt,\n    ja kuten tiedämme, hän kuoli puolestamme ristillä,\n    ettemme tuomituiksi tulisi.\n    Niin, sen mä tiedän!\n    -- -- -- -- --\n    Kyllä tulee synkkiä ajatuksia, jos tahtoo\n    syventyä näihin hämäriin asioihin\n    ja menettelee itseänsä kohtaan liian ankarasti.\n    Silloin voi vaipua alakuloisuuteen --\n    -- -- -- -- --\n    Ole siis, rakas ystävä, paljon mietiskelemättä.\n    Sinusta voisi siten tulla -- Herra varjelkoon --\n    vain yksi noita synkkiä pietistejä,\n    jotka kallella-päisinä alati hurskastellen istuvat\n    kirja nenän alla eivätkä elä kuin muut ihmiset,\n    vaan luulevat ylpeydessään, että vain he,\n    he ovat kääntyneitä, mutta ei kukaan muu. -- --]\n\nToisella katkelmalla on nimi \"Rudolf, kohtauksia\", ja se on ensi\nrepliikeistä alkaen vuoropuhelua Rudolfin ja hänen morsiamensa\nvälillä. Se alkaa näin:\n\n    Säg, att du älskar mig?\n                            Ja väl, jag älskar dig.\n    Du älskar mig?\n                   När solen steg i ljussom nu\n    Ur hafvet upp och neder göt sin gyllne glans,\n    Satt jag engång på denna klippas brant med dig,\n    Och när du svor att älska mig, då svor ock jag\n    Att troget älska dig i lifvets lust och nöd.\n    Den eden hörde solen, hörde haf och jord,\n    Och Herren Gud i himlen, Rudolf, hörde den.\n\n    [Sano, että minua rakastat?\n                            Niin, minä rakastan sinua.\n    Sinä rakastat minua?\n                   Kun päivä nousi valoisana kuin nyt\n    meren helmasta, valaen maille kultaloistettaan,\n    istuin kerran kanssasi tämän kallion reunalla,\n    ja kun vannoit minua rakastavasi, silloin minäkin\n    vannoin uskollisesti sinua rakastavani ilossa ja surussa.\n    Sen valan kuuli aurinko, kuuli meret ja maat\n    ja taivaan Jumala sen kuuli, Rudolf!]\n\nKuultuaan tämän vakuutuksen Rudolf ihmettelee, kuinka hänen\nmorsiamensa katse on niin outo ja kylmä; hän aavistaa, että hän ei\nole enää sama kuin ennen ja että juopa on avautunut heidän välilleen.\nNiin, sanoo morsian, en ole enää sama, ja minä kiitän Jumalaa siitä.\n\n    Din brud du lämnade i syndens mörker smidd --\n\n    [Morsiosi jätit synnin pimeyden kahleisiin --]\n\nTähän päättyy katkelma, mutta aihe on kuitenkin selvä. Tarkoituksena\non ollut kuvata herätyksen aikaansaama traagillinen rikkoutuminen\nkahden rakastavan välillä.\n\nSamalla paperilla on myöskin valmiiksi kirjoitettu runoelma\n\"Luontokappalten kuoro\" (Chor af kreaturen), joka itse asiassa on\nsama, mikä nimellä _\"Luontokappalten huokaus\"_ on runokokoelmassa,\nihanimpia mitä Stenbäck on kirjoittanut. Merkillistä kyllä se\nei alkujaan ole ajateltu yksinään olevaksi, vaan kuuluvaksi\nrunosikermään. Se näkyy siitä, että runoilija myös on aloittanut\nrunoelman nimeltä \"Elementtien kuoro\" (Chor af elementerna), jota\nkuitenkin on kirjoitettu vain sanat: \"Hvad lider natten, och när.\"\nItse motiivi antaa taas aihetta siihen luuloon, että Stagneliuksen\nrunoelmat siihen aikaan ovat vaikuttaneet Stenbäckiin, sillä\njälkimmäisessä kokoelmassa \"Liljor i Saron\" on laulu \"Kreaturens\nsuckan\", jota paitsi sama runoilija on kirjoittanut runosikermän\n\"Elementerna\". Kumminkin supistuu yhtäpitäväisyys ainoastaan\naiheeseen. Stagnelius tulkitsee, gnostillisen maailmankäsityksensä\nmukaisesti, luomakunnan huokauksen kehoitukseksi ihmisille kohoamaan\nalkuelämään, ideain maailmaan, ja samalla aineen kahleista\nvapauttamaan myöskin luontokappaleet, joita \"maagillisesti\" ajaa sama\nvoima kuin ihmistäkin. Stenbäckin runoelma taas on korkealentoinen\nmukailu Paavalin kirjeestä roomalaisille, 8: 19-22. Minkä aavistuksen\nluomakunnan kaipauksen ja toivon päämäärästä, kadotetun viattomuuden\nonnesta, antaakaan neljäs stroofi:\n\n    Hvem ger oss igen vår första frid,\n            den klingande morgonens frid,\n    Då värma oss gaf Guds bröst, och ljuft\n            vi hvilade alla därvid;\n    Då blickande upp, hans klara ljus\n            vi saliga sågo en gång\n    Vid englarnas chor, som skalf i skyn,\n            och morgonstjärnornas sång?\n    Hvem ger oss tillbaka morgonens tid,\n    Vår första frid?\n\n    [Kuka antaa meille jälleen ensimmäisen rauhamme,\n            helkkyvän aamun rauhan,\n    kun lämpöä soi meille Luojan syli, ja me kaikki\n            suloisesti lepäsimme sen suojassa;\n    kun kohotetuin katsein autuaina näimme kerran\n            hänen kirkkaan valonsa kuullen enkelien kuoron,\n            joka soi pilvissä, ja aamutähtien laulun?\n    Kuka antaa meille jälleen aamun ajan,\n    ensimmäisen rauhamme?]\n\nAlkuperäinen käsikirjoitus osoittaa runon syvää liikutusta\nväräjävine rytmeineen kirjoitetuksi yhtä vauhtia, yhdellä ainoalla\nvähäpätöisellä korjauksella.\n\nLopuksi on tässä yhteydessä merkittävä paljoa aikaisemmin\naloitettu, mutta vasta nyt päätetty runoelma, _\"Kohtauksia eräästä\nmurhenäytelmästä\"_ (Scener ur ett sorgespel), joka huolimatta\nnimestään on niin valmis kuin tarkoitus on koskaan ollut. Sen aihe on\nsama kuin \"Rudolf\" katkelman; mottona sillä ovat Franzénin säkeet:\n\n    Gif akt! det helga riket\n    är ej af denna värld;\n    ej af dess vise funnet,\n    ej af dess hjältar vunnet --\n\n    [Huomaa! pyhä valtakunta\n    ei ole tästä maailmasta;\n    ei sen viisasten löytämä,\n    ei sen väkevien valloittama --]\n\nja sen muodostaa kolme kohtausta eli osaa. Ensimmäisessä, jonka nimi\non \"Jäähyväiset\" (Afskedet), Raimar-sankari lähtiessään sotaretkelle\nvoittaakseen mainetta ja kunniaa lausuu hyvästi morsiamelleen,\nMargerithalle. Ensin tämä ei tahdo häntä päästää, mutta kun sulho\ninnostunein sanoin on kuvannut, kuinka esi-isien esimerkki ja\nsyvät äänet hänen sisässään kehoittavat häntä menemään, kuinka hän\npalatessaan ylpeänä sankariteoistaan on laskeva voitokkaan kalpansa\nmorsiamensa jalkain juureen, Margeritha itsekin kehoittaa häntä\nlähtemään.\n\nToinen osa, \"Margerithan usko\" (Margerithas tro), jonka runoilija\nitse on julkaissut Helsingfors Morgonbladissa (1836, n:o 60,\n15 p. elok.), on pitkä yksinpuhelu, jossa Margeritha tunnustaa\nvastaanottaneensa kristinuskon. Maahan tullut munkki (\"Pater\" = Isä)\non häntä opettanut ja kastanut hänet. Jumalan suoman armon tunnossa\nhän on onnellinen ja valmis kantamaan tuskaa ja ristiä, joka ehkä on\nhänelle määrätty.\n\nRunoelman kolmannessa osassa, \"Kirous\" (Förbannelsen), esiintyy\nMargeritha ensin yksinään. On aamu, hän \"polvistuu alttarin ääreen\nmetsässä\" ja laulaa seuraavan laulun (jossa vähän muutettuna\ntunnemme viimeisen kappaleen runosikermästä \"Rukouksia ensimmäisellä\nherranehtoollisellani\"):\n\n    Jag är så glad, jag är så nöjd;\n    I Herren Gud har jag min fröjd.\n    För honom sjunger jag min sång,\n    Och sjunger om den än en gång,\n    Och än en gång.\n\n    Ej fruktar jag min framtidsdag;\n    Si, af Guds englar ledes jag.\n    Och skulle allt då väl ej gå?\n    Och skulle då jag glad ej nå\n    En gång min graf?\n\n    Till Herren Jesus kan jag fly,\n    När morgonsolens strålar gry;\n    Och vid hans fötter finner jag,\n    Att denna dag och hvarje dag\n    Hans nåd är ny.\n\n    Hans Ord är mig ett dagligt bröd,\n    Det är mitt svärd, min staf, mitt stöd.\n    Därvid förblifver jag och vet,\n    Att det består i evighet,\n    Fast allt förgås. --\n\n\n    Hvi frågar jag hur himlen är,\n    Hvad saligheter vänta där?\n    Jag har ju himlen i min barm,\n    När bönen flyger fri och varm\n    Till Herren Gud.\n\n    O, låt mig af mitt hjärtas grund\n    Tillbedja dig hvarenda stund,\n    Och tjäna dig och älska dig,\n    Som allraförst har älskat mig\n    Och älskar än.\n\n    [Olen niin iloinen, niin tyytyväinen;\n    Herrassa Jumalassa on minun riemuni.\n    Hänelle minä laulan lauluni,\n    ja laulan sen vielä kerran,\n    ja vielä kerran.\n\n    En pelkää, tulevia päiviä;\n    katso, Jumalan enkelit minua johtavat.\n    Eikö silloin kaikki kävisi hyvin?\n    Ja enkö silloin kerran iloisena\n    saavuttaisi hautaani?\n\n    Herran Jeesuksen turviin voin paeta,\n    kun aamuauringon säteet koittavat;\n    ja hänen jalkojensa juuressa havaitsen,\n    että tänä päivänä ja joka päivä\n    hänen armonsa on uusi.\n\n    Hänen sanansa on minulle jokapäiväinen leipä,\n    se on minun miekkani, sauvani, tukeni.\n    Siinä pysyn ja tiedän,\n    että se säilyy iankaikkisesti,\n    vaikka kaikki hukkuu. --\n\n    Miksi kysyn, kuinka taivaassa on,\n    mitkä autuudet siellä odottavat?\n    Minullahan on taivas povessani,\n    kun rukous kohoaa vapaana ja palavana\n    Herran Jumalan luo.\n\n    Oi, anna minun sydämeni pohjasta\n    rukoilla sinua joka hetki,\n    ja palvella ja rakastaa sinua,\n    joka kaikkein ensiksi olet rakastanut minua\n    ja vieläkin rakastat.]\n\nSilloin tulee Raimar ja kysyy, onko totta, että Margeritha kalvaiden\npappien hämärän opin vuoksi hylkää elämänsä riemun ja kunnian?\nMargeritha nousee polviltaan pyytäen, että hän ei katselisi niin\nsynkästi eikä puhuisi vihassa, sillä ilolla hän tahtoo sanoa\ntotuuden --\n\n    Icke är jag mer densamma,\n    Prisad vare därför Herren!\n    Som den fångna fågeln fröjdas,\n    när den får med fria vingar\n    sväfva sjungande mot solen,\n    som den blinde gläds, när ljuset\n    lyser ljufligt i hans öga,\n    si, så fröjdas ock mitt hjärta,\n    gläder sig i Gud min ande;\n    ty Han har mig fört ur dödens\n    djupa, dystra dal till lifvet.\n\n    [En ole enää sama,\n    ylistys Herralle siitä!\n    Niinkuin vangittu lintu riemuitsee,\n    kun se vapain siivin saa liitää\n    laulaen kohti aurinkoa,\n    niinkuin sokea iloitsee, kun valo\n    suloisesti loistaa hänen silmäänsä,\n    katso, niin minunkin sydämeni riemuitsee,\n    niin iloitsee minun henkeni Jumalassa;\n    sillä Hän on johtanut minut kuolon\n    syvästä, synkästä laaksosta elämään.]\n\nJumala on lahjoittanut hänelle autuuden toivon, ja entinen elämä on\nnyt kuin kolkko yö hänen takanaan, täynnä vaikerrusta, kurjuutta ja\nsyntiä! Hän ei tahdo irtautua Kristuksen sylistä, vaan rukoilla armoa\nitselleen, hänelle ja kaikille. Raimarin silmissä Kristuksen papit\ntaas ovat rosvoja, jotka ovat vieneet häneltä hänen morsiamensa;\nrakastetun silmäin täytyy jälleen avautua näkemään päivän valoa ja\nmaan riemua.\n\n    Icke kan du stå förskjuten,\n    ensam i den vida världen;\n    icke kan du mörk och dyster\n    lefva så det långa lifvet.\n    Nej, kom åter Margeritha,\n    älskade i mina armar!\n\n    [Et voi seisoa hylättynä,\n    yksin avarassa maailmassa;\n    et voi noin synkkänä ja kolkkona\n    elää pitkää elämääsi.\n    Ei, tule Margeritha,\n    rakastettu, jälleen syliini!]\n\nMutta neito vastaa:\n\n    Är jag ensam, när jag eger\n    med mig Gud och alla englar?\n    Är jag mörk och dyster, Raimar,\n    när jag känner i mitt hjärta\n    evighetens frid och glädje?\n\n    [Olenko yksin, kun minun kerallani\n    on Jumala ja kaikki enkelit?\n    Olenko synkkä ja kolkko, Raimar,\n    kun tunnen sydämessäni\n    iäisyyden rauhan ja ilon?]\n\nMitä olisi hänen hurskautensa ja luottamuksensa, jollei se antaisi\nhänelle uskallusta ja voittoa:\n\n    I mitt hjärtas djup jag känner,\n    att jag kan bestå till ändan\n    och en stund för lifvets krona\n    lida jordens vedermöda.\n    Vill den arma själen svikta,\n    när med giftig tunga världen\n    sjunger om sin lust och glädje,\n    si, så eger jag en trogen\n    vän, som kan mig väl bevara.\n    Till Hans kors jag vill mig smyga\n    och för Hans försonings fullhet\n    bedja om Hans Andas bistånd. -- --\n\n    [Sydämeni syvyydessä tunnen,\n    että voin kestää loppuun asti\n    ja kärsiä hetken maan vastuksia\n    elämän kruunun saadakseni.\n    Jos sielu raukka on horjumaisillaan,\n    kun maailma myrkkykielin\n    laulaa hekkumataan ja iloaan,\n    katso, minulla on uskollinen\n    ystävä, joka voi minut hyvin varjella.\n    Hänen ristinsä juureen tahdon hiipiä\n    ja Hänen sovituksensa runsauden edessä\n    rukoilla Hänen Henkensä apua. -- --]\n\nVielä koettaa Raimar taivuttaa morsiantaan muuttamaan mielipiteensä,\nmutta vaikka Margeritha myöntää, ettei hän tuskatta ole riistänyt\nsydämestään rakkauttansa, \"suloista, syntistä unelmaa\", hän\nkuitenkin pysyy lujana. Silloin Raimarin epätoivo muuttuu vihaksi,\nja katkerasti hän kiroaa sitä, jota ennen oli rakastanut, ja sitä\nhetkeä, jolloin Kristuksen papit astuivat jalkansa hänen kotimaahansa.\n\nStenbäck ei ollut liian ankara itseänsä kohtaan, kun hän\njulkaistessaan runoelmansa ei ottanut mukaan näitä \"Kohtauksia\neräästä murhenäytelmästä\" -- muun muassa niissä on tuskin merkkiäkään\najan- ja luonteenkuvauksesta. Mutta toiselta puolen ei käy\nkieltäminen, että runo, taiteellisuuden syrjään jättäen, herättää\nmielenkiintoa monessakin suhteessa. Aiheeltaan ja sommittelultaan\nkappale on täysin romanttinen. Raimar, Hugurin poika, joka lyö\nhopeakilpeensä laulaessaan jäähyväisensä morsiamelleen lähtien\nmaailmalle saavuttamaan voittoja ja mainetta, on ilmeisesti gööttien\nheimon jälkeläisiä. Tämä samoinkuin Stenbäckin kypsyneemmälle\nrunoilulle tavaton sentimentaalisuus sekä lopuksi käsittelyn\nnaiivisuus yleensä todistaa, että runoelma pääasiallisesti on\nensimmäisiltä ylioppilasvuosilta. Luultavasti se on muisto Upsalan\najalta, kuten myöskin Essen luulee muistavansa. Tätä arvelua tukee\nvielä se seikka, että Margerithan kuvaus kasteesta muistuttaa\nehtoollislauluja, jopa on yksi niistä pantu hänen suuhunsa.\nKolmannessa näistä lauluista runoilija on sitä paitsi lausunut\nmeille saaneensa kokea, kuinka ihminen saa kärsiä uskonsa tähden,\nja epäilemättä johtuu aiheen valinta juuri tästä kokemuksesta. Kun\nsitten uusi, ratkaiseva herätys tapahtui, elpyivät nuo puoliksi\nunohtuneet muistot ja vaikutelmat ensimmäisen ehtoollisellakäynnin\najalta, ja hän otti uudelleen käsiteltäväksi keskenjääneen aatteen\ntällä kertaa tehdäkseen runon valmiiksi. Varsinaisesti muuttelematta\nkahta ensimmäistä kohtausta, jotka ilmeisesti ovat aikaisemmin\nkirjoitetut, hän lisäsi nyt loppukohtauksen, jossa varsinkin\nMargerithan tunnustus Kalmarille sekä sisällykseltään että muodoltaan\nvastaa runoilijan kehitystä. Siinä lausuttu usko ja luottamus on\nkuitenkin valoisaa ja \"evankelisen rakkaudellista\", se tuntuu enemmän\nrunoilijan ensimmäisen uskonnollisen innostuksen voimakkaalta\nuudistukselta kuin muistuttaa pietismistä, ja tämän nojalla\nmielestämme näissä \"Kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä\" on ilmaus\nherätyksen ensi kaudesta Stenbäckissä.\n\nKuten edellä on mainittu, oli pohjalaisella osakunnalla\nlukukausijuhlissaan tapana jakaa kirjallisia palkintoja jonkun\nsopivan kirjan muodossa. Syyslukukaudella 1835 päätettiin,\nSnellmanin ehdotuksesta, käyttää rahapalkintoja ja säädettiin,\nettä oli asetettava kaksi palkintoa, ensimmäinen kuuden ja toinen\nkolmen tukaatin suuruinen vuosittain kilpailua varten. Ensimmäistä\nkilpailua varten Stenbäck kirjoitti puhtaaksi kappaleen \"Kohtauksia\neräästä murhenäytelmästä\", joka vielä on tallella. Maaliskuun 2 p.\n1836 julistettiin palkintolautakunnan lausunto, joka oli Runebergin\nkirjoittama. Siinä sanotaan runoelmasta, että sen \"varsinkaan\ndraamalliselta näkökannalta arvosteltuna\" ei oltu katsottu täysin\nvastaavan lautakunnan vaatimuksia palkinnon saamista varten,\n\"vaikka muutamien yksityisten kohtien ansiot, varsinkin puhtaasti\nlyyrilliset, olivat tulleet tunnustetuiksi\". Sitävastoin annettiin\ntoinen palkinto ylioppilas Sandbäckille, jolla oli kilpailussa\nrunomittainen käännös eräästä Sofokleen Antigonen näytöksestä.\nEnsimmäistä palkintoa ei siis tällä kertaa laisinkaan jaettu, ja\nStenbäck sai käsikirjoituksensa takaisin nimilippua avaamatta.\nKuitenkaan ei ole epäilemistä, että Runeberg sekä käsialasta että\nsisällyksestä tiesi kuka tekijä oli, ja sen vuoksi on otaksuttavaa,\nettä Stenbäck hänen kehoituksestaan julkaisi \"Margerithan uskon\"\nHelsingfors Morgonbladissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurattuamme Stenbäckin vaiheita siihen käännekohtaan hänen\nelämässään, josta tässä olemme puhuneet, täytyy meidän hetkeksi\njättää hänet näkyvistä luodaksemme opastavan silmäyksen siihen\nuskonnolliseen liikkeeseen, joka tähän aikaan parhaillaan levisi\nmaassamme ja jonka ilmauksia oli se muutos, mikä kesällä 1835\ntapahtui Vöyrin pappilan nuorisossa, samoinkuin tuhannet muut.\n\nSe herännäisyys, joka tunnettuna (kuten Stenbäck kerran sanoo)\n\"säädyttömällä puoluenimellä\" _pietismi_, kohosi korkeimmilleen\n30- ja 40-luvulla, johti -- kirkkohistoriallisesti katsoen --\nsukujuurensa siitä Spenerin, Francken y.m. etevien miesten\nedustamasta pietismistä, joka sataviisikymmentä vuotta aikaisemmin\noli syntynyt Saksassa luonnollisena vastavaikutuksena silloiselle\nkuolleelle puhdasoppisuudelle. Alkuperäinen pietismi oli levinnyt\nkaikkiin protestanttisiin maihin, ja sen pyrintö tehdä kristinoppi\neläväksi ihmisten sydämissä oli siitä pitäen pysynyt eleillä kautta\naikain. Mutta samalla aikaa myöskin se kylmä ja ulkopuolinen käsitys\nKristuksen opista, jota ortodoksia oli edustanut, ei ainoastaan\nollut siirtynyt polvesta polveen, vaan lisäksi ratsionalismin\nja vihdoin n.s. spekulatiivisen teologian vaikutuksen alaisena\nlakkaamatta voimistunut ja levinnyt. Meidän maassamme olivat\n18:nnella vuosisadalla yksityiset papit (Johan Wegelius, Abraham\nAchrenius y.m.) tulleet tunnetuiksi pietisteinä ja myöskin kansan\nseassa aikaansaamillaan herätyksillä saaneet kimppuunsa kirkolliset\nauktoriteetit, mutta 19:nnen vuosisadan alusta alkaen esiintyi\npietismi pääasiallisesti puhtaastaan kansanomaisena liikkeenä, siten\nettä yksinkertaiset rahvaanmiehet nousivat opettamaan ja ohjaamaan\nvertaisiaan.\n\nTätä ymmärtääksemme on meidän muistaminen, että silloin oli käsissä\naamu sen jälkeen kuin valistusajan aurinko oli vaipunut verivirtaan.\nVoltairen ja ensyklopedistien työ oli kantanut hedelmänsä, ja se\nei ollut paljoa vahingoittunut, joskin se oli muuttanut karvaa\nuusromantiikan vaikutuksesta. Vapaa-aatteisuus oli meilläkin saanut\nlukuisasti kannattajia, vaikka harvoin, jos harvoinkaan, niin\nihanteellisessa muodossa kuin Runebergin runoelman Döbelnissä,\nja missä uskontoa ei oltu heitetty kokonaan syrjään, siellä oli\nkuitenkin välinpitämättömyys elämän korkeimmista kysymyksistä\ntullut yleiseksi ylemmissä luokissa. \"Epäuskon voima\", sanoo Z.\nTopelius, [1868 års förslag till Svensk Psalmbok -- anmärkningar\noch rättelser. Porvoo 1876.] \"oli niin yleisesti levinnyt, että\nkaikkein hienostuneinta ratsionalismia pidettiin kristillisyytenä\nsen materialismin rinnalla, joka kielsi Jumalan ja sielun\nkuolemattomuuden. Järkiperäisen ajattelemisen anastaessa uskon\nalueen astui moraali uskonnon sijalle: hedelmät ilman puuta. Hyve\noli muodissa, s.o. huulilla; tunteellisuus itki helliä kyyneliä\nonnettomuuksia ja hautoja nähdessään. Nämä kyynelet, nämä kärsimykset\nkatsottiin riittäviksi, jotavastoin vanhurskauttamisen Kristuksen\nkautta, jollei sitä suorastaan kielletty, kuitenkin peitti varjoon\nsellainen käsitys jumalallisesta laupeudesta, että ei jäänyt mitään\nsijaa Jumalan Pyhyydelle ja kostavalle tuomiolle. Näiden sisällisten\nonttouksien lisäksi tuli se syvä ylenkatse, jolla n.s. valistuneet\nsilmäsivät tietämätöntä joukkoa, s.o. niitä yksinkertaisia\nkristittyjä, joille usko vielä edelleen pysyi elämänkysymyksenä.\"\nEivätpä edes itse papeissa \"ajanhengen\" vaikutukset olleet vähimmän\nilmeisiä. Heidän saarnansa olivat, kuten Stenbäck jo nuorena\nylioppilaana valittaa, suureksi ojaksi sisällyksetöntä deklamoimista\ntai kukitetulla kielellä esitettyjä moraalisia opetuksia.\nElämässäänkin he olivat kaikkea muuta kuin esikuvallisia, sillä\njuomista, kortinpeluuta ja tanssia, muita huvituksia mainitsematta,\nei pidetty soveltumattomina papin arvolle. Niin ollen saattoi\nsellainenkin kuulumaton seikka tapahtua, jonka Jonas Lagus kertoo\neräässä kirjeessä arkkipiispa Melartinille, että muutaman Pohjanmaan\nruotsalaisen rannikkopitäjän papilla, jolle eräs mies oli ilmaissut\nkäyskelevänsä itsemurha-aikeissa, ei ollut antaa parempaa neuvoa\nonnettomalle kuin kehoitus, että hän täyttäisi aikeensa \"sellaisella\ntavalla, ettei kenelläkään olisi hankaluutta hänestä hänen kuoltuaan\"\n-- jonka jälkeen mies upottautui suohon, josta hänet seuraavana\nkesänä löydettiin. Tosin oli olemassa poikkeuksia, mutta yleinen\nasianlaita oli kuitenkin, että kansa ei papeiltaan saanut sitä\nlohdutusta ja ohjausta, jota se tarvitsi. Ja kansan uskonnontarve\nei ollut saanut mitään vaikutusta, vielä vähemmin heikontunut\nylemmissä luokissa liikkuvista kulttuurivirtauksista. Ei kouluja\neikä sanomalehtiä ollut olemassa, jotka olisivat saattaneet vähentää\nuskonnon merkitystä työtätekeviltä ja raskautetuilta, antaen heille\nedes jotakin henkistä ravintoa. Päinvastoin oli henkinen tarve yhä\nkasvamassa Suomen kansassa, sisäänpäin kääntynyt ja mietiskeleväinen\nkun se on luonnoltaan, ja kun sen janoa eivät sammuttaneet ne,\njoiden, asetettuina elävän veden kaivon ääreen, olisi tullut pitää\njuomaa tarjolla, niin se haki itse tiensä raikkaan lähteen tykö. Ja\nsilloin syntyi uskonnollinen herätys, niin elinvoimainen ja laajalle\nulottuva, ettei ennen oltu nähty vertaa. Myrskynä se kulki yli\npaikkakuntien, ja kun vähitellen ei ainoastaan suuri joukko pappeja,\nvaan myöskin lukemattomia muita sivistyneen herrasluokan jäseniä\neri osissa maata liittyi heränneihin kansan lapsiin tuntien itsensä\nheidän kanssaan veljiksi ja sisariksi etsiessään rauhaa ja sovitusta\nristin juurelta, silloin herännäisyys sai aavistamattoman merkityksen\nei ainoastaan kansan henkiseen kasvatukseen nähden ylipäänsä, vaan\nmyöskin kansallisesti katsoen. Se oli ensimmäinen henkinen liike,\njoka käsittäen lukuisia kansalaisjoukkoja eri osista maata laski\npohjan sille yhteisyyden tunnolle, jolla myöhemmin oli suuri merkitys\nitsetietoisen kansallishengen kehittymiselle.\n\nTäten yleisesti viitattuamme herännäisyyden oikeutukseen ja\nvälttämättömyyteen vastavaikutuksena vallitseville käsityksille\nuskonnollisista kysymyksistä sekä sen merkitykseen yleensä, on\ntehtävänämme koettaa kuvata pietismille ominaiset luonteenpiirteet,\nsillä kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina on henkisillä liikkeillä\noma omituinen luonteensa.\n\nMainittiin, että liike lähti kansasta. Mitenkä heränneet papitkin\npanivat painoa tähän seikkaan, todistaa muuan Stenbäckin kirje 6\np:ltä maalisk. 1841, jossa hän eräälle ruotsalaiselle teologille (O.\nW. Skarstedtille) puhuu suomalaisesta herännäisyydestä.\n\n\"Se herätys\", kirjoittaa hän, \"joka kulkee yli maan, on saanut\nalkunsa talonpoikien keskuudessa; he ovat onneksi täällä pohjalla\nja muodostavat itse perustuksen. Yksinkertaisuudessaan he ovat\nuskollisesti käyneet Jumalan hengen koulua, oppineet yksinkertaisesti\nhäneltä ja siten voittaneet hengellisen valon ja jumalallisen\nviisauden aarteen, jota saatana ei niin helposti ole tekevä\ntyhjäksi. Jos me oppineet herrasmiehet olisimme olleet herätyksien\njohtajina ja olleet niiden alkuna ja lähteenä, niin Jumalan asia\nepäilemättä samentuisi kaikenmoisista opintuulista ja pysähtyisi tai\ntäyttyisi eksytyksillä; siten mekin epäilemättä pian muuttuisimme\nainoastaan kuoleutuneiksi supranaturalisteiksi, joilla kaikesta\narmon vaikutuksesta on vain kaikenlaisia kristillisiä käsityksiä ja\ntyhjiä ajatuksia päässä jäljellä, niinkuin valitettavasti on käynyt\nesim. Saksassa. Mutta kun talonpojat sotien ja taistellen vaalivat\nsisällistä elämää ja lakkaamattomalla sisällisellä valppaudella\nsäilyttävät uskon jumalallisen yksinkertaisuuden ja kirkkaan valon,\nniin seuraa siitä häämöitys meillekin oppineihin sokkeloihimme ja\nlyö meitä ja pistää meitä silmiin, kun maailmallisen viisauden ja\nhienostuneen turmeluksen virvatuli on viekoittelemaisillaan mielemme.\nKuinka paljon olemme heille ja heidän rukouksilleen velassa, saamme\nkai kerran nähdä. Jo lopulla viime vuosisataa tapahtui voimakas\nja yleinen herätys Savon talonpoikien keskuudessa, ja eräs sen\netevimmistä johtajista, talonpoika, Paavo, elää vielä ja on todella\nkoko maan apostoli. Ollen luonnoltaan ja olennoltaan Lutherin\nkaltainen on hänellä vielä, vaikka käy jo seitsemättäkymmentä,\ntavaton luontainen tarmo, ja sitä henkeä ja voimaa, joka hänestä\npuhuu, ei saata kukaan vastustaa. Hän on ollut erinomainen Jumalan\nvälikappale maassamme; missä suurempia herätyksiä on tapahtunut\ntai heränneet nukahtaneet taas tai eksyneet harhateille, on tuo\nvoimakas, korkeasti armoitettu ukko Jumalan väkevyydessä johtanut\nkaikki. Hän asuu ja hoitaa pikku tilaansa kaikessa hiljaisuudessa,\neikä hän koskaan ole omaksunut opettajan tapoja ja mahdikkuutta,\nmutta kaikilla heränneillä on häntä kohtaan yleinen luottamus, ja\nhe kääntyvät hänen puoleensa, milloin se on tarpeen. Sen vuoksi hän\nsaa usein matkustaa milloin minnekin ja jättää aina pysyviä jälkiä\nkäynneistään. Minusta on, kuin voisin kuvailla mielessäni Paavalin\nhänet nähdessäni; ei merkkiäkään tekopyhyydestä tai ulkonaisesta\nhengellisyydestä näy hänen olennossaan, mutta sisällisessä elämässä\nJumalalle, Jumalan teissä, kiusausten kuumuudessa ja uskon salaisessa\ntaistelussa hänellä on elävä kokemus ja hän on aina työssä ja\nvalppaana. Hänen ohellaan on samoissa seuduissa muutamia muita\nvalistettuja, urhoollisia ja rehellisiä isiä Kristuksessa, jotka\nkukin paikkakunnallaan ovat pienen näkymättämän kirkon johtajina,\nsillä aikaa kuin varsinaiset opettajat ja paimenet nukkuvat\nsyvimmässä turvallisuudessa ja unessa ja vain toisinaan töytäävät\nhereille -- musertaakseen ja hajoittaakseen piskuisen lauman. Hyvin\nmonta on Savossa pantu koviin sakkoihin ja pidetty vankeudessa\nvedellä ja leivällä, jotta kristillinen tuli heissä nääntyisi nälkään\nja tukehtuisi.\"\n\nPaavo Ruotsalainen, joka Stenbäckin mieleen tuo Lutherin ja Paavalin\nkuvan, oli tosin syntynyt jo 1777 ja nuorukaisena liittynyt\nsilloisiin heränneihin kotipitäjässään Iisalmella, sekä, monessa\nkohden tyytymättömänä heidän käsitykseensä, kerjäten elatuksensa\nkulkenut 1799 erään taivaallisiin asioihin perehtyneen miehen, seppä\nJaakko Högmanin, luo Jyväskylään ja häneltä saanut lohduttavaa\nperusopetusta, mutta hänen johtajavaikutuksensa alkoi paljoa\nmyöhemmin. Lähes kaksi vuosikymmentä uutta vuosisataa, s.o. noin\n40:nteen ikävuoteensa saakka, hän eli -- oikeana Runebergin Paavon\nesikuvana -- vaimoineen ja lapsineen mitä suurimmassa puutteessa\n\"pettuvapriikillaan\", joksi hänen leikillä oli tapana sanoa\nhallanarkaa tilaansa, taistellen niitä sisäisiä taisteluja, joissa\nhän kypsyi kutsumukseensa. Silloin hän äkisti möi kaiken omaisuutensa\nmuuttaaksensa Puolaan. Aie meni kuitenkin myttyyn; hän ei päässyt\nedemmäksi kuin Viipuriin. Tältä matkalta palattuaan, josta hän\nei mielellään myöhemmin puhunut, hän aloitti työnsä kotimaisena\nlähetyssaarnaajana. Noin 1820:n paikkeilla hän oli voittanut\naikaisemman herätyssuunnan kotiseudullaan, ja sittemmin Nilsiään\nasetuttuaan hänestä tuli se oppi-isä, jota tuhannet heränneet sielut,\noppineet ja oppimattomat, kuuntelivat rajattomalla luottamuksella.\n\nKun Paavo Ruotsalaisen oppi ja opetustapa kaikissa pääkohdissaan\npysyi muuttumattomana niinä kolmena vuosikymmenenä, jotka hän\nvaikutti, voimme viipymättä esittää sen pääpiirteet seuraten erästä\nnimeänsä mainitsematonta asiantuntijaa, jonka valaisevan selonteon\nAkiander on painattanut. [Historiska upplysningar om de religiösa\nrörelserna i Finland. Helsinki 1862. VI, s. 80 seurr.]\n\nPaavo ei koskaan tahtonut olla oman tai uuden opin esittäjä. Se mitä\nhän opetti, oli sisällykseltään yhtäpitävää Lutherin kirjoitusten\nkanssa, vaikk'ei hän, taitaen ainoastaan äidinkieltään, ainakaan\nkehitysaikanaan ollut voinut suoranaisesti käyttää hyväkseen niistä\nmuita kuin vähää katkismusta. Ne kirjat, joita hän etupäässä luki,\nolivat paitsi Raamattua ja ennen kaikkea Uutta Testamenttia,\nArmonjärjestys, Freseniuksen Rippikirja ja Wegeliuksen postilla.\nPuhuessaan hän edellytti myöskin, että lukijat olivat johonkin määrin\nperehtyneet tähän kirjallisuuteen, ja hänen sanoillaan oli aina\nkäytännöllinen tarkoitus. Hän ei ryhtynyt selvittelemään erityisiä\noppilauseita, vaan puhuen vapaasti, yksinkertaisesti, selvästi\nja asiallisesti, vaikka useinkin kuvaannollisilla lauseilla ja\nvertauksilla, hän aina sovitti opetuksensa niiden kuulijain tilaan,\njotka hän kulloinkin näki edessään. Hänen esityksensä tarkoituksena\noli siis milloin johtaa kuulijoita itsensä koettelemiseen ja\nestää heitä tyytymästä paljaaseen tietoon tai ulkonaisiin\nhartaudenharjoituksiin taikka tunteenliikutuksiin, joita he olivat\nkokeneet, milloin huolenalaisista sieluista poistaa kaikenlaisia\nepäuskon ja omanvanhurskauden esteitä, että he luottamuksella ja\nviipymättä kääntyisivät kaikkien syntisten Vapahtajaan, milloin\nrangaista hengellisesti laimeita siitä, että he joko tahtoivat jakaa\nsydämensä Jumalalle ja maailmalle tai jo langenneina raskaihin\nsynteihin koettivat peittää sen jumalisuuden verhoon. Hän selitti,\nkuinka uskon elämä ei koskaan pysy voimassa ilman jokapäiväistä\nparannusta ja uudistusta, ilman valppautta, rukousta ja taistelua,\nsekä kehoitti nuhdeltuja, kun heillä vielä oli armon päivä edessään,\nviipymättä alkamaan alusta, pelolla ja vavistuksella huolehtimaan,\nettä he autuaiksi tulisivat, ahkerasti lukemaan Jumalan sanaa j.n.e.,\njoka kehoitus saattoi olla sangen evankelinen ja houkutteleva, jos\nkuulijat olivat vähemmässä määrin rikollisia, mutta myöskin sangen\nankara, jos he olivat tai jos heitä pidettiin pahemmin paatuneina.\n-- \"Kaikessa hänen puheessaan ilmeni syvä tietoisuus koko ihmissuvun\npohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan laupeuden äärettömästä\nsyvyydestä. Ihminen tuli mitättömäksi hänen käsityksessään: Jumala\ntuli kaikeksi ja tuli sanomattomalla hartaudella palveltavaksi.\nMutta useimmilla ihmisillä oli hänen mielestään vähän tietoa sekä\nsynnin että armon syvyydestä. Kutsuttujen ja tarkoitukseltaan\nvilpittömienkin ihmisten (jotka nimittäin eivät tahdo käydä sydän\njaettuna tahi tahallaan suosia mitään helmasyntejä) tarvitsi\nkäydä ahkerasti koulua, tavailla evankeliumia, alttiisti kärsiä,\nkieltäytyä\" j.n.e.\n\nSe kirjailija, jota tässä seuraamme, katsoo peruspiirteeksi Paavon\nuskossa ja opetuksessa, perusaatteeksi, joka vallitsi hänen\nesitystään ja joka oli ohjeena hänen omalle kristillisyydelleen,\nseuraavan yleislauseen: _Ihminen itsessään on joka hetki hengellisen\nkuoleman alainen; jokaisen uskovaisten tarvitsee joka päivä noutaa\nelämää ja ravintoa Herran kädestä, Herran uudestisynnyttävästä ja\nelähdyttävästä hengestä. Hän ei saa laisinkaan luottaa saavutettuun\nhengelliseen kokemukseen ja saatuihin armonlahjoihin, vaan hänen\ntulee joka päivä todellisena syntisenä, jossa itsessään ei mitään\nhyvää ole, anoa ja saada ilmaiseksi armo, elämä ja kaikki_.\n\nTämä jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen vaatimus on tuottanut\nPaavon opille nimen \"katumuspietismi\" ja nostanut häntä vastaan\nsyytöksen, että hän on jättänyt syrjään milloin yhden milloin toisen\nkohdan \"autuuden järjestyksestä\", mutta ennen kaikkea ei ole tahtonut\ntietää \"pyhityksestä\" ja \"armontilasta\", jossa ihminen voi alinomaa\ntuntea itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi armon omistamisessa.\nMutta useain todistuksen mukaan ei tämä johdu siitä, että Paavo\nolisi kieltänyt toisen taikka toisen, vaan siitä, että hän puhuen\nenimmin \"etsimisestä, valvomisesta, rukoilemisesta, odottamisesta,\nvanhurskauttamisesta armon kautta, jokapäiväisestä uudistuksesta\nj.n.e.\" pysyi kiinni perustuksessa, josta oikea \"pyhitys\" lähtee,\nhyläten kaiken, jolla ei tätä perustusta ollut.\n\nSe herätys, joka joko lähti Paavon oppisuunnasta tai välittömästi\nomaksui sen, levisi 20- ja 30-luvulla laajalti maamme itäosiin,\nsekä Karjalaan että varsinkin Savoon, jonka tähden sitä myös on\nsanottu \"savolaiseksi\" pietismiksi. Enemmän väärinkäsityksestä kuin\neroavaisuudesta varsinaisissa pääkohdissa asettui \"ruotsalaisuus\"\nvastustamaan \"renqvistiläisyyttä\", toista Itä-Suomessa levinnyttä\npietististä suuntaa, jonka Liperin apulaispappi H. Renqvist\noli jotenkin samaan aikaan pannut alkuun. Pohjanmaalla, jonne\nRuotsalainen vei oppinsa 30-luvun keskipaikoilla, se sitävastoin\ntuli yksin vallitsevaksi. Jo 1834 oli Paavon maine saapunut Jonas\nLaguksen kuuluville Ylivieskaan, ja kirjeiden kautta tämä koettaa\nsaada lähempiä tietoja hänestä. Pari vuotta myöhemmin he tutustuivat\npersoonallisesti toisiinsa, ja Lagus lausuu sen jälkeen (1837)\neräässä kirjeessä: \"P. Ruotsalainen on minun mieheni, ja minä\nhyväksyn in totum et tantum hänen mielipiteensä, jotka sekä johtavat\nKristuksen luo että pysyttävät Hänen luonaan jokaisen heränneen\nsielun.\" Täynnä kunnioitusta ja rakkautta kansasta noussutta harrasta\nuskonsankaria kohtaan Lagus pysyi sitten kuolemaansa saakka (1857)\nhänen herätyssuuntansa etevimpänä edistäjänä Pohjanmaalla. Häntä\nlähinnä oli Pidisjärven kappalainen, sittemmin Lapuan apulaispappi\nNils Gustaf Malmberg innokkain tämän pietismin kiivailija. Jo\naikaisemmin kuin Lagus oli hän 1834 Pidisjärvellä tavannut Paavon ja\noman kertomuksensa mukaan tuntenut itsensä sen sisäisen vakavuuden,\nsen vakaumuksen ja sydämellisen avomielisyyden lyömäksi ja\nvoittamaksi, jolla Paavo puhui ja rukoili kaikkien puolesta ja kanssa\nsiinä \"seurassa\", jossa he ensi kerran tapasivat toisensa.\n\nSanotaan, että Paavo itse vähemmin uurasti voittaa uusia kannattajia\npuolelleen kuin hänen opetuslapsensa. Hänen oma tarkoituksensa\noli enemmän pitää koossa heränneitä, johtaa heitä ja estää\nkaikkinaisista eksytyksistä. Sen vuoksi hän kehoitti kokeneimpia\nja luotettavimpia kullakin paikkakunnalla valvomaan muita; itse\nhän ainoastaan kutsuttaessa kävi heränneitä tapaamassa eri osissa\nmaata. Sellaisia kutsuja hän kuitenkin sai usein, ja niin hän\njoutui tuohon omituiseen matkaelämään, josta Stenbäck puhuu edellä\nsiteeratussa kirjeessä. Kun sitten tuomiokapituli (1823 ja 1828)\nvelvoitti papistoa \"valvomaan, ettei luvattomia seuroja pidettäisi,\nsekä estämään harhaoppisia ja yltiöllisiä uskonkäsityksiä rahvaasta\",\nvaroitti Paavo itse uskolaisiaan pitämästä suuria kokouksia. Sen\nsijaan alkoivat heränneet käyttää hyväkseen muita kokoustilaisuuksia,\nniinkuin häitä, hautajaisia ja erittäinkin markkinoita, jolloin\n\"uskonveljet\" saattoivat tulla kokoon herättämättä erityistä\nhuomiota. Markkinavilinässä kulki miehestä mieheen sen kaupunkilaisen\nnimi, jonka avarassa tuvassa tai salissa seura oli illalla pidettävä.\nMäärättynä hetkenä vaelsivat heränneet kokoukseen, ja kun tupa oli\ntäysi, aloitti kuka sattui laulun \"Sionin virsistä\" tai virren\ntavallisesta virsikirjasta, johon kaikki muut yhtyivät. Sitten joku\nluki saarnan Wegeliuksen tai Björkqvistin tai myöhemmin myöskin\nLutherin tai Nohrborgin postillasta, jonka jälkeen Paavo, jos hän\noli läsnä, tai joku muu kokeneemmista lyhyesti käsitteli sisällystä\nsovittaen sen kuulijoihin. Myöskin pidettiin itsenäisiä, vapaita\nesityksiä armonjärjestyksestä t.m. sellaisista aineista. Usein, mutta\nei aina, päätettiin seura rukouksella.\n\nNämä useinkin pitkät matkat markkinoille, häihin y.m. ovat yhtenä\nsuomalaisen herätyksen omituisena piirteenä. Ei ollut tavatonta, että\nPohjanmaan ja Etelä-Suomen heränneet käyttäen sen ajan alkuperäisiä\nkulkuneuvoja matkustivat Kuopion markkinoille tavatakseen Paavo\nRuotsalaista, ja kun herätys pääsi vauhtiin Pohjanmaalla, matkusti\npietistejä Helsingistä sinne kuulemaan Lagusta, Malmbergiä ja muita\ntunnettuja saarnamiehiä ja persoonallisesti tutustumaan heihin. Se\noli henkinen virkistysmatka, samoinkuin höyrylaivojen ja rautateiden\naikakaudella yht'äkkiä pistäydytään Berliiniin tai Pariisiin. --\nPaavoon itseensä ja samoin moneen muuhun tämä matkustelu vaikutti\nkylläkin turmiollisesti. Kuten tunnettua ovat markkinat tähän\npäivään saakka olleet niitä tilaisuuksia, joissa enemmän kuin\nkoskaan muulloin kiusauksia on maalaisia väijymässä. Varsinkin on\npäihdyttävien juomain saanti viekoittelevaa. Paavokin lankesi tähän\nkiusaukseen, vaikka hän kotona vietti raitista elämää, ja tuotti\nsiten itselleen ja hengenheimolaisilleen arvaamatonta vahinkoa. Syynä\nsiihen, ettei tuomio hänen heikkoudestaan tässä suhteessa ollut\nankarampi kuin että hän edelleen säilytti uskolaistensa luottamuksen,\non kaiketi etupäässä se, että väkijuomien väärinkäyttäminen siihen\naikaan oli niin paljoa yleisempi kuin meidän päivinämme.\n\nTäten olemme tulleet pietistien elämään ylipäänsä ja heidän\nkäyttäytymiseensä muita ihmisiä kohtaan. Luonnollista on, että\nheissäkin oli ilmenevä samoja epäedullisia ominaisuuksia, joita\ntavallisesti esiintyy kaikissa uskonnollisissa puolueissa ja\nlahkoissa. Joskaan ei kaikissa eikä maltillisemmissa, ilmeni\nkuitenkin heränneiden suuressa joukossa tuo tunnettu \"hengellinen\nylpeys\", joka epäluulolla halveksii ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella\nolevia, se totuudenrakkauden puute, joka puolueellisesti peittelee\nhengenheimolaisten virheitä, sekä lopuksi se maailmanhalveksiminen,\njoka pitää syntinä ei ainoastaan viattomintakin iloa, vaan ylipäänsä\nkaikkea, mikä ei ole välittömässä yhteydessä \"ainoan tarpeellisen\"\nkanssa. Sitävastoin emme tahdo ehdottomasti lukea moitittaviin\npuoliin sitä omituista pukua, jolla heränneet erottautuivat\nmuista ihmisistä. On kyllä totta, että erityisen puvun ottaminen\nedisti hengellistä ylpeyttä, mutta alkujaan siinä ei ollut mitään\npaheksuttavaa. Sekä Jonas Lagus että Paavo Ruotsalainen ovat\nselittäneet asian tavalla, joka meidän on hyväksyminen. Kumpainenkin\nsanoo, että sillä alkujaan ei tahdottu muuta kuin että heränneiden\ntuli hylätä vieraat, enemmän tai vähemmän loisteliaat vaatteet ja\nkoristukset, joita \"muoti\" taikka kauppiaat olivat tuoneet rahvaankin\npariin, palautuakseen siihen yksinkertaisempaan pukuun, jota esi-isät\nolivat kantaneet. Niin otettiin käytäntöön nuo körttinutut, jotka\nheränneille tuottivat nimen \"körttiläiset\". \"Että tässä muutamat\",\nsanoo Lagus, \"ovat menneet liiallisuuksiin ja etteivät kaikki\nkörtinkantajat ole heränneitä, kuuluu asian luontoon, sillä tehtäköön\nmitä tahansa, aina syntyy väärinkäytöksiä\". Että herätys kuitenkin\nkaikkialla, missä se pääsi juurtumaan, vaikutti henkisesti ja\nsiveellisesti kohottaen kansaa, sitä ei liene kukaan puolueeton ja\nmaltillinen katselija kieltänyt. Kieltämättä oli pietistien joukko\nyleensä kansan vakavin, tervein osa, ja kun liike oli ehtinyt siihen\ntyynempään suvantokauteensa, joka aina seuraa ensimmäistä rajua\nkuohua, esiintyivät useat heistä sen jalostuneina ja puhdistuneina\nedustajina. Tähän mielipiteeseen yhtyy kaiketi jokainen, joka 50- ja\n60-luvulla tai myöhemmin on tutustunut miehiin ja naisiin, jotka\nolivat kuuluneet heränneihin eivätkä olleet kieltäneet entisyyttään.\nHuolimatta koulusivistyksen puutteesta (kansakouluja ei näet\nollut olemassa heidän nuoruudessaan) ovat he yleensä näyttäneet\nolevansa ajattelevimpia vertaisistaan. Hengellisten kysymysten\nalinomainen mietiskely ja pohtiminen oli näet kehittänyt heidän\nluonnollista älyään ja tottumus lukemiseen tehnyt että he, kun\nsanomalehdet kävivät yleisemmiksi, olivat tiedonhaluisempia kuin\nmuut, jonka lisäksi vielä tulee, että he elämässään saattoivat olla\nesikuvana nuoremmalle polvelle. Eikä vielä tänäkään päivänä heidän\npolvensa ole kuollut sukupuuttoon. Suuressa lähetystössä, joka\n1899 kevättalvella kokoontui Helsinkiin, vetivät nuorten katseita\nyhä uudestaan puoleensa muutamat kunnianarvoiset vanhukset, jotka\ntulleina pohjanperäisistä kodeistaan herättivät huomiota harmailla\nsarkavaatteillaan, mutta varsinkin körttiröijyillään. Ei saattanut\ntulematta liikutetuksi katsella heidän syväryppyisiä kasvojaan,\njoiden tarmokkaat piirteet ilmaisivat voittamatonta lujuutta ja\nelämän koettelemuksissa terästynyttä vakaumusta, samalla kuin äly\nloisti pienistä vilkkaista silmistä. Nämä miehet olivat sotavanhuksia\nsuuren herätyksen päiviltä.\n\nEdellinen esitys tarkoittaa pääasiallisesti herätystä kansan\nparissa; lisäksi on vielä sanottava muutamia sanoja sen leviämisestä\nylempiin luokkiin. Vuonna 1835 näyttää pietismi vielä olleen vähän\ntunnettu sivistyneissä piireissä, ainakin Helsingissä. Kesäkuussa\noli Helsingfors Morgonbladissa (n:oissa 49-52) luettavana kirjoitus\nlahkolaisuudesta Kajaanin seudulla, niin lavea, että kirjoittaja, ei\nvähemmin huomattava mies kuin Elias Lönnrot, ilmeisesti oli lähtenyt\nsiitä ajatuksesta, että hän käsitteli yleisölle vierasta ainetta.\nKuvaus on kyllä ylipäänsä asiallinen, mutta pysyttelee enimmäkseen\nulkonaisissa piirteissä, puvussa, ulkonäössä, kokouksissa j.n.e.\nsekä mainitsee uskonnollisen mielenhäiriön ja ekstaasin kohtauksia,\njoita siellä täällä sattui, mutta joita tuskin voi lukea _tämän_\nherätyksen yleisiin tuntomerkkeihin kuuluviksi. Annettuaan kuitenkin\npietisteistä sen tunnustuksen, että he \"ylipäänsä kumminkin ovat\nhiljaista, siivoa väkeä\", lausuu hän oman kantansa ilmi seuraavassa\npikku vertauksessa, joka tendenssiltään on \"Vanhan puutarhurin\nkirjeiden\" edelläkävijä:\n\n\"Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta majastaan\nkulkivat vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen kiinnitti\nsilmänsä alinomaa kukkulaa kohti, jolle he vaelsivat, peläten\nmuutoin eksyvänsä. Siitä seurasi, että hän usein kompastui tiellä\noleviin puunjuuriin ja kiviin. Toinen silmäsi myöskin usein kukkulaa\nkohti, mutta katseli samalla eteensä maahan ja kulki horjumatta\nja kompastumatta. Mutta ympärillään hän näki missä ruohoja ja\nkukkia, missä kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran hän auttoi\nmatkakumppaninsa hukkumasta syvään, mutaiseen rapakkoon, johon\nhän oli pudonnut. Molemmat tulivat kuitenkin vihdoin perille.\nSilloin sanoi vuoren herra toiselle: 'Miksi olet niin viheliäisen\nnäköinen, ja miksi silmäsi tuijottavat, ikäänkuin et olisi saanut\nmaistaa unta moneen yöhön, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset?\nVeljesi sitävastoin on iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat. Ettekö\nole samasta huoneesta lähteneet ja ettekö ole kumpikin vaeltaneet\nsamaa tietä?' Silloin mies vastasi: 'Tosin olemme samasta huoneesta\nlähteneet ja samaa tietä olemme vaeltaneet, mutta tämä katsoi maan\nkukkasiin ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin kiinnitin katseeni\nalinomaa tähän kukkulaan, etten eksyisi.' Silloin sanoi vuoren\nherra: 'Sinä taitamaton, sinä olisit voinut tehdä niinkuin veljesi,\nsillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, kuhun\nolisitkin tullut, mutta sinä kaiketi olet pitänyt sitä samanlaisena\nkuin kaikki muut majat laaksossa.'\"\n\nLönnrotin kirjoitus (jossa merkillistä kyllä ilmenee jonkun verran\nsitä ymmärtämyksen ja myötätuntoisuuden puutetta, jota usein kohtaa\nsivistyneissä, kun he itse opin ja tiedon puolesta istuen kukkuraisen\npöydän ääressä ottavat arvostellakseen kansassa kulkevia henkisiä\nliikkeitä) oli, joskaan sitä tarkoittamatta, omiansa antamaan tukea\nsille käsitykselle pietismistä, mikä sitten tuli hyvin yleiseksi\nja millä muun muassa perusteltiin niitä pakkotoimenpiteitä, joiden\nalaisiksi sen kannattajat pian joutuivat, nimittäin että se saattoi\nihmisiä mielisairaiksi tai ainakin aikaansai arveluttavia häiriöitä\nja eksytyksiä. Kuvaus herätti huomiota, ja marraskuussa samana\nvuonna tapaamme lehdessä lähetetyn kirjoituksen, joka puolustaa\nheränneitä Lönnrotia vastaan. Kirjoittaja, teologi (kenties Johan\nFredr. Bergh, joka puolitoista kuukautta myöhemmin alkoi julkaista\nsanomia Tidningar i andliga ämnen), näyttää olevan sitä mieltä, että\nLönnrot oli vain tahtonut pilkata heränneitä, joita hän aivan väärin\nnimittää lahkolaisiksi, koska heidän oppinsa ei eroa kirkon opista.\nAikomuksemme ei ole käydä lähemmin tarkastamaan tätä kynäkiistaa,\njoka muutoin ei enää jatkunut. Mutta tärkeämpi aineellemme on\nRunebergin vastalause jälkimmäiseen kirjoitukseen. \"Yhtymättä\",\nsanoo hän, \"niihin yleisiin mielipiteihin, joista tämä kirjoitus\nnäyttää aiheutuneen, ja voimatta havaita mitään loukkaavaa siinä\nyksinkertaisessa, harmittomassa esityksessä, jota vastaan se on\ntähdätty, ei toimitus kuitenkaan ole katsonut itseään oikeutetuksi\npalauttamaan sitä julkaisematta, varsinkin kun kirjoitus kielestä\nja tyylistä päättäen voi olla todisteena siitä, että niillä\nuskonnollisilla käsityksillä, joita sanotaan olevan osalla Kajaanin\nseudun väestöä, on puoltajia myöskin korkeammassa merkityksessä\nkirjallisesti sivistyneiden luokassa maassamme\". Nämä sanat\ntodistavat ehdottomasti, että pietismi vielä tähän aikaan oli varsin\nvähän tunnettu ja levinnyt ylemmissä luokissa. Pari vuotta myöhemmin\nasianlaita ei enää ollut oleva niin.\n\nJos kysymme, mistä sivistyneistä piireistä pietismi sai\nkannattajansa, niin vastaus kuuluu: nuorisosta! Puhuaksemme ensin\nniistä papeista, jotka tulivat pietismin lipunkantajiksi, olivat\nhe paitsi muutamaa harvaa poikkeusta syntyneitä jäljestä sodan ja\nsiis iältään kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä, silloin kun\nhe saavuttivat nimen ja maineen uskovaisten parissa. Iloisella\nrohkeudella he tunnustivat vakaumuksensa, palavalla halulla he\nsaarnasivat puhtaalla kansanomaisella kielellä, joka ei koskaan\nennen ollut kaikunut kirkoissamme, ja täynnä innostusta he ennemmin\nsaivat kehoitusta kuin masentuivat \"maailman\" hyökkäyksistä. Mutta\nei ainoastaan nuoria pappeja, vaan myöskin muita nuoria kumpaakin\nsukupuolta liittyi heränneihin huolimatta kaikesta vastustuksesta\nvanhempien omaisten puolelta. Ja se vastustus, joka monella oli\nvoitettavana, se pilkka ja iva, jota useimmat saivat kestää, ei\nollut vähäinen. Oli todella tarvis rohkeutta, kestävyyttä ja voimaa\nkieltääkseen kaikki vakaumuksensa tähden, kulkeakseen sen kiirastulen\nläpi, joka oli niiden edessä, jotka luopuivat maailmasta. Kuinka\nmonta traagillista tapausta sattuikaan perheissä, kun yht'äkkiä poika\ntai tytär esiintyi pietistinä ja kieltäytyi puvussa ja tavoissa\nnoudattamasta vallitsevaa tapaa. Useinkin syntyi pitkällisiä, repiviä\nja veriin saakka haavoittavia rikkumisia niiden välille, joiden olisi\ntullut ainoastaan rakastaa toisiaan.\n\nEsimerkkinä, ei katkerimmasta, vaan tavallisesta, kerrottakoon\nmuutamia piirteitä eräästä papinperheestä. Vanhemmat tietysti\neivät olleet uskonnon vihollisia -- päinvastoin kuului asiaan,\nettä ne perheen jäsenet, jotka sunnuntaisin eivät olleet kirkossa,\nsaivat jonkun Franzénin tai Hedrénin saarnan ravinnokseen - mutta\n\"pietismistä\" he eivät tahtoneet tietää. Perheessä oli vanhempia\ntyttäriä noin kaksikymmenvuotiaita ja \"pikku tyttöjä\" 14-16 vuoden\nikäisiä. Erään iloisen uutisen johdosta isä antoi kerran kaikille\nlapsille hopearahan kullekin, mutta yhdelle vanhemmista, jonka käsi\ntapaturmaisesti oli loukkautunut, kultarahan. Kultarahan saaja\nkäytti sen ostaaksensa Arndtin \"Totisen Kristillisyyden\", Murbeckin\npostillan ja vielä erään kolmannen heränneiden hyväksymän kirjan.\nKun isä näki nämä kirjat, otti hän ne pois ja pani kirjakaappiinsa.\nTällä sensuuritoimenpiteellä ei kuitenkaan ollut toivottua\nvaikutusta, sillä vanhemmat tyttäret hiipivät jokaisessa sopivassa\ntilaisuudessa isänsä huoneeseen lukemaan noita kiellettyjä kirjoja.\nSe ei siis auttanut; isoista tytöistä tuli vanhempien murheeksi\npietistejä. He pukeutuivat mustiin tai sinisiin, kuosiltaan mitä\nyksinkertaisimpiin pukuihin, joihin kuului tumma, kaulan ympäri\nrintaneulalla kiinnitetty huivi. Hiukset riippuivat pitkänä\npalmikkona, niinkuin koulutytöillä on tapana meidän aikanamme. \"Mikä\nkiekura sinulla on niskassasi?\" kysyttiin siltä, joka kiinnitti\nhiuksensa päälaelle. Lisäksi he lukivat tai lauloivat alati Sionin\nvirsiä, jotka he osasivat ulkoa. Kun ei ollut mitään neuvoa isoille,\npiti ainakin pikku tytöt pelastaa. Heitä kiellettiin vakavasti tai\nhoukuteltiin välistä tarjoamalla marjahilloa ja juustoa -- sen ajan\nherkkutavaroita -- menemästä sisarten puolelle, jotka asuivat eri\npiharakennuksessa. Mutta merkillistä kyllä ei mikään maailmassa\nollut niin hauskaa kuin kuulla vanhempien sisarten puhuvan, lukevan\nja laulavan. Pikku tytöillä oli vastustamaton veto poikki pihan,\nhe kantoivat \"Armonjärjestyksen\" hameentaskussaan tai piilottivat\nkirjan sänkyynsä lukeakseen sitä salaa, kuten muilla on tapana\nvarkain lukea kiellettyä romaania. Kun eräs täti sai salaisuudesta\nvihiä, tuli ankara tilinteko, mutta se ei asiaa auttanut, ja ennen\npitkää vanhemmat näkivät ympärillään pelkkiä pietistejä. Kuultiin\ntyytymättömiä ja kovia sanoja toiselta puolen ja katkeria kyyneliä\nvuodatettiin toiselta; mutta asia ei ollut autettavissa. Päinvastoin\nalkoivat nuoret nyt käännyttää vanhempiaan, joka lopulta onnistuikin\nainakin äidin osalta. [Kuvaus perustuu anoppini, Amanda Revellin\n(o.s. Hällfors), kertomukseen. Hän oli itse yksi \"pikku tyttöjä\" ja\npysyi silloin omaksumallaan kannalla kuolemaansa saakka, joka hänet\nsaavutti 80 vuoden vanhana 1911. Tapauksen paikka oli Isonkyrön\npappila. Tekijän muist.]\n\nHerätyksestä opiskelevan nuorison piirissä lausuu eräs\nnimensäilmoittamaton ylioppilaselämästä 40-luvulla muutamia sanoja,\njoilla on yleistä pätevyyttä. Liittyen Stenbäckin \"Öisiin säveliin\"\nhän kirjoittaa:\n\n\"Tämä synkkä ja tuskallinen sieluntaistelu harvoine ylevän,\nkiihkomielisen innostuksen puuskineen oli todella suuressa määrin\nviehättävää nuorille mielille, jotka olivat alkaneet ikävöidä\njotakin korkeampaa kuin hetken leikkivää turhuutta ja jotka eivät\nolleet vielä tieteellisistä opinnoista voineet saada mitään\nkorvausta vapaan yliopistoelämän jo vaalenevan hohteen sijaan.\nPietismin ylpeä maailmanhalveksuminen herätti myöskin aavistuksen\nkorkeammasta, suurenmoisesta sielunelämästä, jonka rinnalla kaikki\nmaailmallinen pyrintö raukesi tomuun. Sen ensimmäinen ankara käsky:\n'Astukaat pois maailmasta ja erottakaat itsenne siitä!' ei meitä\npelästyttänyt; askeesilla on kaikkina aikoina ollut ylemmyyden hohde,\nja se on siitäkin syystä vaikuttanut puoleensavetävästä Mutta mitä\nsanottaneenkin tästä uskonsuunnasta, ankaraa vakavuutta ja syvää\nsiveellistä pohjaa ei voitane kieltää sillä olleen, joskin se usein\non otettu verhoksi vähemmin jaloille pyyteille.\"\n\nPietismin laajaa leviämistä sekä kansaan että sivistyneihin edistivät\ntietysti suuressa määrin ne vainot, joiden alaiseksi se joutui sekä\nkirkollisten että maallisten viranomaisten puolelta. Oikeudenkäynnit\npappeja ja talonpoikia vastaan, jotka olivat kokouksissa osallisina\n-- kuuluisin oli Kalajoella pidetty 1838-39, jossa yhdellä\nkertaa viisi pappia, J. Lagus, N. G. Malmberg, F. O. Durchman,\nL. H. Laurin ja J. Hemming, istui syytettyjen penkillä -- ankara\nhengellinen sensuuri y.m. vaikuttivat kuin öljy tuleen. Kalajoen\nkäräjäpäivinä kerääntyivät uskovaiset iltaisin laulamaan, rukoilemaan\nja keskustelemaan, s.o. pidettiin juuri samanlaisia seuroja kuin\nne olivat olleet, joiden vuoksi syytetyt oli vedetty oikeuteen,\nja herännäisyys levisi kahta suuremmalla vauhdilla. Samaan aikaan\nleimahti innostus myöskin heränneissä ylioppilaissa Helsingissä\nniin, että hirmukuvat korkeiden asianomaisten mielikuvituksessa\nkasvoivat mitä peloittavimpaan suuruuteen. Tietysti viranomaiset\neivät aavistaneet, että heillä oli suuri osansa siihen, että\npietistit voivat perustaa hyökkäyksensä maailman pahuutta vastaan\ntodellisuuteen, joka koetteli heidän uskallustaan, samalla kuin se\nvahvisti heidän uskoaan asiaansa ja myöskin aikaansai liiallisuuksia,\njoilla, jolleivät olisi jääneet kokonaan ilmestymättä, ainakin olisi\nollut vähemmän aihetta.\n\nHeränneiden \"liioitteluista\" lausuu Essen varsinkin ylioppilaihin\nkatsoen, joihin hän silloin itse kuului, seuraavat hyvin ajatellut ja\nhyvin sanotut sanat: \"Olen sittemmin monta kertaa, arvostellessani\nsamanlaisia ilmiöitä muilla elämän aloilla, luullut saavani hyötyä\nvertailusta siihen, mitä silloin sain kokea, ja tullut sitä\ntehdessäni siihen tulokseen, ettei millään aatteella, jolla on\nkylliksi elinvoimaa ja totuuden voimaa päästäkseen valtaan elämässä,\nvoi olla menestystä, ellei sitä kannattamassa ole innostus, jota\nvälinpitämättömät samoinkuin vastustajat eivät voi katsoa muuksi kuin\nkiihkoiluksi, ja että itse _liioittelut_ eräällä asteella ovat niin\nyhdistyneet aatteen toteuttamistyöhön, että se niitä vailla tuskin\nvoi tuottaa mitään suuria tuloksia. Itse se vastarinta, jonka juuri\nliioittelut osaksi synnyttävät ja joka ainakin niiden vuoksi pitää\nitseänsä oikeutettuna, on välttämättömästi tuleva eduksi hyvälle\nasialle ja edistävä sen voitollepääsyä, koska totuuden luontona on\nvoittaa itse tappioiden kautta.\"\n\nPietistien omissa silmissä olivat vainot, parjaus, pilkalliset\nnimitykset, syytökset liioitteluista y.m. ulkonaisena todistuksena\nsiitä, että he taistelivat sitä taistelua, joka Kristuksen\nseuraajien aina on ollut kestettävä, ja koko se liike, joka\nkulki kautta aikakauden, johtui heidän mielestään Pyhän Hengen\nvälittömästä vaikutuksesta. Se joka kerran kirjoittaa Suomen\n19:nnen vuosisadan historiaa ja on kyllin etäällä voidakseen\noikein arvostella tapahtumia, on siinä kenties näkevä itsenäisen\nja omituisen elonilmauksen tuossa ensimmäisessä sukupolvessa, joka\nvuosisataiset yhdyssiteet katkaisseen sodan jälkeen oli saavuttanut\ntäysi-ikäisyyden. 30-luvun \"nuori Suomi\" nousi valloittamaan\ntaivaallista isänmaata, koska maallinen ei ollut vielä tullut\neläväksi voimaksi, ei vielä antanut nuorille mitään ihannetta, jota\nvarten elää. Että liike loppujaan ei ole vaikuttanut ainoastaan\nylentävästi uskonnollisella ja kirkollisella alalla, vaan myöskin\njättänyt laajoja jälkiä kulttuurielämään yleensä, on jo viitattu.\nJopa, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, lienee käsitys lujuudesta\nvakaumuksessa, pyrkimyksestä totuuteen, oikeuden asettamisesta\nyläpuolelle kaikkia näkökohtia ihmisarvon korkeimpina ehtoina juuri\ntämän henkisen murroksen johdosta suuressa määrin tullut selväksi ja\ntietoiseksi kansallemme.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU. 1835-1837.\n\nÖstringin kuolema. -- Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä. --\n\"Öisiä säveliä.\" -- \"Uskonnollisista romaaneista.\" -- Sairaus. --\n\"Gaseeleja\" y.m. runoelmia. -- Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.\n\n\nErotettuja eivät toverit olleet unohtaneet. Osakunnan\nlukukausijuhlassa 17 p. helmik. 1835 oli juotu malja\npoissaoleville tovereille, \"joiden joukossa\", kirjoittaa Snellman\npöytäkirjaan, \"erittäinkin kuusi, etevimmät piiristämme, vaikka\nkurinpitotoimikunnan erottamat yliopistosta muka rikoksesta lakia\nvastaan, tunnustettiin kaipauksella muistetuiksi\". Maljan esitti\nlääketieteenkandidaatti Ehrström, ja sen jälkeen laulettiin\nTopeliuksen sepittämät runosäkeet.\n\nKuitenkin tiedämme, ettei ainakaan kaksi kaivatuista, Stenbäck ja\nÖstring, enää ollut samalla kannalla kuin ennen, kun he syyskuun\nlopulla palasivat Helsinkiin. Topelius sanoo Stenbäckistä, että\n\"hän palasi palavana pietistinä leimuten intoa ylioppilaselämän\nhuonoja tapoja vastaan\", sekä edelleen: \"kun hänen sanansa enemmän\nhäiritsivät kuin innostuttivat toveripiiriä, vetäytyi hän siitä\nsyrjään ja seurusteli enimmäkseen hengenheimolaistensa kanssa\".\nHolsti taas lausuu laveammin Östringistä: \"Hänen olennollaan ja\nkäytöksellään näytti vielä olevan sama tasainen ja vaatimaton luonne\nkuin ennenkin, mutta hän ei luonut enää samaa viihtyisyyttä, samaa\nviileyttä ympärilleen, sillä missä hän kulkikin, oli ikäänkuin synkkä\nvarjo olisi seurannut häntä, ja hänen avoimen, vapaan ja tyynen\nkatseensa edessä oli ikäänkuin pilvi, suuren, mahtavan käden asettama\npilvi, joka osoitti, että pohjalla kuitenkin myrsky kuohui. Hän\nvetäytyi nyt kokonaan syrjään toverien piiristä ja eli ainoastaan\nomaa sisäistä elämäänsä. Jo ennen Helsinkiin tuloaan hän oli\nkirjoittanut siitä: 'välttämätöntä on nyt pysytellä yksinäisyydessä\nniin kauan kuin työ on keskeneräinen, sillä silloin joutuu aina\nnurjien arvostelujen alaiseksi, samoinkuin itsekin aina näkee\nasiat kierosti ja takaperoisesti'. Hän eli sen vuoksi nyt kokonaan\nkammioonsa sulkeutuneena, eikä koskaan oltu nähty Östringiä niin\nuutterana kuin tähän aikaan. Pyhä Raamattu sekä kreikkalaisten ja\nroomalaisten kirjailijain tutkimus täytti hänen sielunsa.\"\n\nYstävykset asuivat yhdessä, heillä oli kaksi huonetta vahtimestari\nSjöholmin talossa \"Uuden Vuorikadun\" varrella, ja he harjoittivat\nopintoja innokkaasti, ei ainoastaan siitä syystä, että harrastus\nosakuntaelämään oli jäähtynyt, vaan etupäässä siksi, että kumpikin\ntai ainakin Östring jo kevätlukukaudella tahtoi suorittaa\nfilosofiankandidaattitutkintonsa. Östring kirjoitti myöskin \"pro\ngradu\" ja sai siitä korkeimman arvolauseen, joka sitä ennen\nei ollut tullut kenenkään osaksi. [Jo ennen olivat Östring ja\nPeuron hämmästyttäneet ylioppilasmaailmaa latinankielisestä\nkirjoituskokeesta saamallaan laudaturilla.] Mutta kohta saamme nähdä,\nettei hän ollut ehtivä pitemmälle.\n\nTämän lukukauden lopulta, joulukuun 14 p:ltä 1835, on säilynyt\nStenbäckin Charlotte-sisarelleen lähettämä kirje, jossa runoilijan\nsilloinen mielentila selvästi kuvastuu:\n\n\"Rakas Charlotte! Miks'et sinä eikä Laura ole kirjoittanut minulle\nkertaakaan koko lukukautena? Olen ollut postissa joka postipäivä\nja aina luullut, etten ainakaan tällä kerralla jää ilman kirjeitä,\nmutta kuinka vaikeaa on ollut aina palata tyhjin käsin kotia, sen\nvoit itse kuvitella. Emmekö tästä lähin kirjoita useammin? Minä\nhyvin mielelläni kirjoittaisin joka toinen viikko, minulle olisi\nihana sunnuntaihuvi hetkisen puhella Teidän kanssanne, jotka olette\nminulle kalleimmat täällä maan päällä, puhuttuani Jumalani kanssa,\njoka on yli kaiken ja taivaassa ja maassa paras ystävä. Mutta kuinka\nvoinkaan tehdä sen ilolla, kun niin harvoin saan kuulla sanaakaan\nTeiltä! Mitä enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillämme\nsuurimmasta osasta entisiä tovereitamme ja seuraamme, ettemme ehdoin\ntahdoin antaisi maailman itseämme saastuttaa, sitä rakkaampaa ja\nhupaisempaa olisi useammin vaihtaa sanaa Teidän kanssanne, hyvät,\nrakkaat ja tunnetut ystävät. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin\nen olisi koskaan rakastanut Teitä niin paljon kuin nyt, ja minulla\non toisinaan niin ihana riemu saada rukoilla Jumalaa vuodattamaan\nrunsaan siunauksensa yli kodin ja meidän kaikkien yhteisesti. Niin,\njos meillä maan päällä on niitä, joita rakastamme, niin rukoilkaamme\nJumalaa heidän puolestaan, sillä se on sittenkin parasta ja suurinta\nrakkautta, mitä heille voimme osoittaa. Ja mikä riemu on tietää,\nettä me rukoilemme heidän ja he meidän puolestamme, sitä ei saata\nsanoa. -- Ah, rakas sisko, kun toisinaan tunnemme, kuinka heikko ja\nvaillinainen jumalanpalveluksemme on, haluamme niin hartaasti, että\nmuut meitä elähdyttäisivät ja kehoittaisivat. Kuinka paljon onkaan\nmeitä pidättämässä ja häiritsemässä ja estämässä? Kun parhaillaan\nkoetamme olla Herran mielen mukaan, valvoa, rukoilla ja taistella,\nniin täytyy meidän usein kyllä tunnustaa, että olemme hyödyttömiä\npalvelijoita, ja taas hiipiä sitä lähemmäksi Kristuksen ristiä\nja varjota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme ilman\nhänen armoaan ja ansiotaan? Se on kuitenkin varmaa, että me yhä\nenemmän saamme kokea ja havaita, onko mahdollista elää maailmassa\nniinkuin ennen, antaa loppumattomien, pienten syntisten puuhien ja\nmaallisten n.s. huvitusten repiä ja kiehtoa mieltämme, vai täytyykö\nmeidän todellakin, niinkuin Apostoli sanoo, ahkeroida pelvolla ja\nvavistuksella, että me autuaiksi tulisimme ja vaeltaisimme Jumalan\npelvossa. Mitä enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämemme, sitä\nenemmän raukeaa kaikki, joka oli meille rakasta ja mieluista,\ntomuun. Herra Jumala täydentäköön meitä, vahvistakoon, tukekoon ja\nlujentakoon! Se joka voittaa, saa kaiken sen, mitä Jeesus on luvannut\nIlmestyskirjan 2 ja 3 luvussa, ja emmekö mielellämme kantaisi tämän\nlyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän\ntähden? Auta meitä niin kilvoittelemaan ja taistelemaan, että me\nkaikki voiton saisimme, laupein vapahtaja!\" -- --\n\nKirje päättyy hengellisten kirjojen luetteloon, joiden oli määrä\nerään toverin mukana saapua äidille ja sisaruksille sekä sukulaisille\nLaihialle -- muutamia Ruotsista tilattuja Schartaun teoksia oli\ntosin tullut mutta ne olivat vielä \"sensuurikomiteassa\"; edelleen\nonnentoivotuksia jouluksi ja \"terveisiä Östringiltä ja minulta\ntuhansittain -- Lauri-veikkosi\".\n\nKun Holsti 1840 lausui edelläsiteeratut sanat Östringin muuttuneesta\nolennosta hänen palattuansa Helsinkiin, koski se Stenbäckiin, ja\nhän kirjoitti sen johdosta: \"Se on mahdollista, eikä toisin voinut\nolla. Koska hän ei enää voinut ottaa osaa entisten toveriensa menoon\nja elämään eikä heidän harrastuksiinsa ja pyrintöihinsä, täytyi\nhänen tuntua heistä kamalalta, synkältä ja epämieluiselta, niinkuin\nyleensä kristityn ihmisen läsnäolo aina on luonnolliselle ihmiselle\npainostava ja tukala, koska se häiritsee heidän omaatuntoaan ja\nsaattaa heidät tuntemaan mielessään, että häntä hallitsee toinen\nhenki kuin heitä.\" Huolimatta siitä käänteestä, jonka Stenbäck\nantaa asialle, lienee Holstin tekemä kuvaus oikeampi, sillä Vöyrin\npappilassakin, jossa Östringin ympärillä oli samanmielisiä ystäviä,\nhän jätti jälkeensä muiston \"kummallisen synkästä olennosta\".\nPääsyynä tähän oli epäilemättä se, että Östring kantoi kalvavaa\ntautia rinnassaan. Perinnöllinen taipumus keuhkotautiin oli\nvähitellen kehittynyt niin, että Holstin sanojen mukaan \"ainoakaan\nterve päivä ei enää paistanut hänen polulleen\", ja että hän\n\"sisimpään asti sielultaan järkytettynä ja murtunein ruumiinvoimin\"\nsuoritti mainitun kirjoituskokeen. Keskitalvella hänen tilansa\npaheni, ja maaliskuun alussa 1836 hän matkusti lääkärinsä neuvosta\nHämeenlinnaan, koska hänen rintansa siellä arveltiin paremmin voivan\nkestää kevään tuloa kuin Helsingissä. Stenbäck saattoi ystäväänsä\nHämeenlinnaan, missä tämä sai asunnon serkkunsa, tohtori Granlundin,\nluona, sekä palasi sitten pääkaupunkiin, huoli ja kaipaus sydämessä.\n\nTältä koettelemuksen ajalta on kolme kirjettä säilynyt.\nEnsimmäisestä, joka on kirjoitettu 31 p. tammikuuta 1836, näemme,\nettä Stenbäck oli jäänyt joulunpyhiksi Helsinkiin eikä siis\npäivääkään ollut erossa Östringistä, jonka terveydentilasta\nkuitenkaan ei mainita enemmän kuin edellisessäkään kirjeessä. Muutoin\non kirje tulvillaan rakkautta sisaria kohtaan, innostusta kulkemaan\nsitä parannuksen tietä, jonka herätys oli heille kaikille avannut,\nsekä neuvoja varsinkin pysymään Raamatussa ja Schartaun teoksissa,\nmutta karttamaan useimpia niistä hengellisistä kirjoista, joita\naika vilisee täynnään. Toisesta, 13 p:ltä maaliskuuta, julkaisemme\nseuraavan otteen:\n\n\"Rakas Charlotte! Kun viimeksi kirjoitin Hämeenlinnasta, unohdin\nkiittää Teitä kirjeistänne. Oletteko jo saaneet kirjeen? Lähetin sen\nviime sunnuntaina tohtori Fahlanderin mukana, joka matkusti Vaasaan\nja oli jättävä sen Rosenbergille. Muistutan Teitä vielä samasta,\nmitä siinä Teiltä Pyysin, nimittäin että kirjoitatte Östringille.\nSain eilen kirjeen häneltä; hänen terveytensä ei ole parantunut eikä\npahentunut, se ei ole voinutkaan tänä lyhyenä aikana. Mutta aivan\nyksinään hän on ja tarvitsisi kyllä osaaottavan ja rohkaisevan sanan.\nTehkää vain mielikseni tässä asiassa ja kirjoittakaa hänelle ilman\nempimistä; jos hän muuten olisikin vieras Teille, niin tekeehän\nsairaus ja hauta meidät kaikki samanlaisiksi, ja kuka tahtoisi\nsilloin kieltäytyä lohduttamasta ja osaa ottamasta. Niin, ellei olisi\nmitään muuta syytä, niin onhan yksi kyllin suuri ja suurempi kuin\nmikään muu syy, että me Herran tähden olemme velvolliset auttamaan\nja rohkaisemaan lähimmäistämme ja varsinkin sitä, joka haparoi\neteenpäin samalla elämän tiellä, jota Jumala pitää avoinna meillekin.\nJos Herra Jeesus on meille rakas, niin osoittakaamme rakkauttamme\nsillä, että meillä on rakkautta keskenämme ja että 'käymme sairaan\ntykönä' -- antaen kaiken sen rohkaisun, lohdun ja avun, minkä voimme.\nKuka tietää, mitä se voi aikaansaada? Kuka tietää, emmekö ilolla\nsaisi havaita, että Jumala on antanut meidänkin tuoda apua ja rauhaa\nsairaalle sydämelle -- emmekö mekin kerran saisi ylistää Jumalaa\nsiitä, että Hän on nähnyt hyväksi käyttää meitä aseena kädessään?\nSanon sen, ei ainoastaan tähän asiaan nähden, vaan yleensä,\nettä ellei Kristuksen rakkaus pakota meitä alati vaarinottamaan\ntilaisuutta tehdäksemme Hänen työtään ja löytääksemme parhaan\nriemumme sen käyttämisestä, ellei meillä ole keskinäistä rakkautta,\nja varsinkin veljellistä rakkautta, niin meidän uskommekin on mitätön\nja toivomme turha. -- -- -- Luulen varmaan, että kirjoitatte,\nkirjoittakaa siis pian, mitä pikemmin sitä parempi, ainakin ennenkuin\nmatkustatte Kuortaneelle. Toivotan Teille onnellista matkaa. Hoitakaa\nisää hyvin. Onko hän nyt ollut lukukinkereillä? Kunpa hän vain olisi\nollut hyvästi vaatetettu. -- [Sen jälkeen on puhe lähetetyistä\nkirjoista, Lauran nuoteista y.m.] -- -- Hämeenlinnassa ollessani\nGranlund tutki rintaani -- ja hän sanoi, päinvastoin kuin mitä\nolin luullut ja luulen, ettei siinä ollut mitään vikaa; hän antoi\nminulle kuitenkin reseptin yskää vastaan, jota olen käyttänyt,\nja luulen sen tehneen itselleni hyvin hyvää. -- Herran kädessä\non, salliiko Hän minun elää, niin suokoon Hän laupeutensa tähden,\nettä myöskin palvelisin Häntä oikein ja empimättä -- tehköön Hän\nminut siis vain kokonaan omakseen ja vahvistakoon ja tukekoon;\nsuokoon että voisin olla vähin Hänen palvelijoistaan! Kuinka minä\nolen hidas ja laiminlyövä ja puolinainen; olen paljoa pahempi kuin\nluulette. -- Olkoon Hän myöskin Östringin kanssa -- auttakoon,\najakoon, pakottakoon, johtakoon häntä, nojautukoon armahtavasti hänen\nsairasvuoteensa puoleen ja vuodattakoon rauhansa hänen ylitsensä.\n-- Raskaalta tuntuu minusta useinkin näissä tyhjissä huoneissa, ja\nlukeminen sujuu huonommin. Rukoilkaamme hänen ja toistemme puolesta\nJeesuksen nimeen! Laurisi.\"\n\nJ. K. [Seuraa terveisiä äidille tuhatkertaisesta ja kaikille muille\nerikseen luetellen.] \"Pyydä Janneakin kirjoittamaan Östringille --\nhänen täytyy.\"\n\nSiihen mielenahdistukseen, jota kirjeessä ilmaisee ajatuksen\nainainen palaaminen sairaaseen ystävään, oli aihetta liiaksikin.\nHolsti kertoo näet: \"Vaikk'ei Östringillä sairasvuoteessaan ollut\nkärsittävänä mitään kovia ruumiillisia tuskia, kalvoivat kuitenkin\nsyvät kärsimykset hänen sieluaan, ja ne kaksi kirjettä, jotka hän\nsieltä kirjoitti eräälle ystävälleen [Stenbäckille], osoittavat, että\nsynkeys ja kuoleman katkeruus jo saarsi hänen henkeänsä. Maaliskuun\n19 p:stä hän alkoi nopeasti heikontua. Siihen saakka hän oli\npienemmin ja suuremmin keskeytyksin jatkanut lukujaan, mutta nyt hän\nsulki kaikki kirjat ja kiintyi ainoastaan Raamattuun, josta hän tuon\ntuostakin vuoteessansa maaten luki ääneensä itsekseen. Maaliskuun\n22 p. aamulla kuultiin hänen siten lukevan ääneensä, mutta kun\npalvelija lyhyen hetkisen jälkeen meni huoneeseen kuulustamaan, oliko\nmitään tarpeen, oli vuoteessa ruumis, ja Östringiä ei enää ollut.\nIhmissilmä ei ollut näkemässä hänen viimeistä taisteluaan. Pöydällä\nvuoteen ääressä oli avattuna 16 ja 17 luku Johanneksen evankeliumia.\nSiihen hän oli pysähtynyt. Näyttää kuin olisi kuolema näitä ihania,\nlempeintä rakkautta henkiviä lukuja lukiessa odottamatta kohdannut\nhänet ja ikäänkuin suutelolla irroittanut hänen kärsineen sielunsa\niäiseen elämään. -- Niin päättyivät Östringin päivät, ennenkuin\nhän vielä oli täyttänyt 23 vuotta.\" -- Mitä kuolonsanoma merkitsi\nStenbäckille, ei ole jäänyt hänen sydämensä salaisuudeksi. Maaliskuun\n27 p. hän kirjoitti edellämainituista kirjeistä kolmannen, jonka\notamme tähän kokonaan:\n\n    \"Rakas isä! Hämmentyneenä, musertuneena ja sairain sydämin\n    kirjoitan nämä sanat. Suurin suru on kohdannut minua, mitä\n    elämässäni olen kokenut. Ainoa rakastettu ystäväni on kuollut.\n    Keskiviikkona toi kirje tohtori Granlundilta Hämeenlinnasta tämän\n    raskaan ja aivan odottamattoman sanoman. Hän kuoli tiistaina\n    22 p. aamulla. Edellisenä lauantaina olin vielä saanut häneltä\n    pitkän kirjeen, ja silloin hän luuli olevansa entisellään. Ah,\n    rakas isä, se on hirmuista. Olen yksin, ja mitä kaikkea olen\n    menettänyt, en saata sanoin sanoa. En tahdokaan sitä sanoa, ei\n    kukaan ole saava tietää, mitä me olimme toisillemme: ainoastaan\n    Jumala ja me itse sen tunnemme. Hänelle olen valittanut ja\n    ilmaissut kaikki suruni. Nyt en tahdo enää surra, niinkuin ne,\n    joilla ei ole mitään toivoa. Tie taivaaseen on Jumalan ystäville\n    suora ja lyhyt. Hän itse on seisonut juuri tässä vierelläni\n    ja pyyhkinyt kyynelet silmistäni. Mitä tulisi minusta, jollen\n    Jeesuksen sydämellä saisi itkeä tuskaani ja jollei Hänen\n    lohdutuksensa minua tukisi. Ellei minulla enää ole ketään\n    ystävää, niin Hän on oleva ainoa; niin, en tahdo ketään muuta;\n    niin lempeästi on Hänen kätensä levännyt, päälläni kaikessa\n    murheessa, että en koskaan tahdo tilaani toiseksi muuttumaan.\n    Sen vuoksi Hän katkaisee kaikki siteet sitoakseen sydämen sitä\n    enemmän ainoastaan itseensä -- ja enkö ole monasti rukoillut\n    Häntä ottamaan itseltäni kaikki, että Hän yksinään ottaisi ja\n    omistaisi koko sydämeni? Minä kiitän Häntä; minä saan kerran\n    paremmalla ylistyksellä kiittää Häntä -- ei Hän ole päästävä\n    minua kädestään, ennenkuin Hän asettaa minut kunniansa istuimelle\n    riemuunsa. Ylistys olkoon Hänelle -- kiittäkää Häntä te minun\n    kanssani, kiittäköön Häntä koko taivaan sotajoukko. Minusta\n    on kuin himmeä raja tämän ja tulevaisen elämän välillä yhä\n    kirkastuisi -- minusta on kuin jo lepäisin Hänen rinnallaan\n    samoinkuin ystäväni enkä enää muistaisi tämän maan murhetta,\n    viheliäisyyttä ja rauhattomuutta. Niin, sielumme on oleva vapaa\n    ja levollinen ja autuas, kun koko maan päällä ei ole ketään\n    kehenkä turvautua, ei ketään kehenkä kiinnittää sydämensä, vaan\n    ainoastaan Jumala, niinkuin kerran on oleva tuolla ylhäällä.\n    Oi, kuinka mielellään sydän taipuu Herran ohjaukseen, ja kuinka\n    mielellään antaa kaiken mennä menojaan, kun tietää, että Hän\n    elää ja hallitsee, joka on lukenut hiuskarvamme. Tuhat kertaa\n    tahtoisin antaa elämäni Hänen edestään, oi, jospa voisin tehdä\n    jotakin Hänen palveluksekseen! -- Nähkääs, isä, enkö minä olisi\n    pysyvä ja säilyvä loppuun asti? Minun puolestani rukoilee Jeesus\n    -- minun puolestani rukoilee myöskin hän, joka oli minulle\n    niin rakas. Olen tuntenut sen näinä päivinä, ettei hätä eikä\n    tuska eikä mikään muu ole erottava minua Jumalan rakkaudesta,\n    joka on Jeesuksessa Kristuksessa, ja se juuri on tämän murheen\n    jumalallinen hedelmä: tulkoon nyt mitä suruja ja vastuksia\n    hyvänsä, tiedän ennakolta, että Jumala niillä vain on kiinnittävä\n    minut lähemmäksi itseään, ja kiitän Häntä niistä jo nyt. Niiden\n    avulla Hän on opastava minua, Hän on lähettävä ne osoittaaksensa\n    vain rakkautensa ja armonsa runsautta -- kunnes minäkin paljon\n    murheen kautta saan astua Hänen valtakuntansa rauhaan. Oi\n    niin, en tahdo maallista hyvää turhamieliselle, häilyvälle\n    sielulleni; jätän sen Herran käteen ja jätän sovittajani sydämen\n    huomaan itseni kurittamisen ja rankaisemisen, että minäkin\n    pelastuisin. Rukoilen Häntä tekemään päinvastoin kuin mitä\n    tahdon ja toivon, etten koskaan kadottaisi rahtuakaan Hänen\n    armostaan. Ja sen Hän tekee, se Hänen täytyy tehdä rakkautensa\n    vuoksi meille kaikille. Hänen täytyy temmata pois kaikki, mikä\n    estää ja sitoo ja kahlehtii meitä, että ei kenkään hukkuisi, ja\n    siellä sallia meidän kaikkien langeta maahan ja rukoilla Häntä,\n    joka istuu valtaistuimella iankaikkisesti. Siellä myös saamme\n    tavata ystävämme milloinkaan enää eroamatta. -- Kiitän isää\n    sydämellisesti rahoista; aioin tässä kirjeessä pyytää, sillä\n    minulla ei ole paljoa jäljellä ja juuri tähän aikaan on useita\n    menoja. Jumala suokoon isälle runsaimman siunauksensa! Minä\n    syleilen Teitä, syleilköön Teitä myös Jumala! Lauri.\"\n\nYhtä syvästi kuin tässä kirjeessä on Stenbäck ilmilausunut\nsurunsa runoelmassa \"Eräs yö\". Runoelman, joka on kauneimpia\nkirjallisuudessamme, hän kirjoitti muutamia päiviä myöhemmin,\nHämeenlinnassa pidettyjen hautajaisten jälkeen, ja se ilmaisee\naivan samaa mielialaa, niin että yksityiset sanat ja käänteetkin\nmuistuttavat kirjettä. Samoinkuin hän hämmästyneenä, musertuneena\naloittaa kirjeensä, seisoo hän haudan ääressä \"musertuneena, jäykkänä\nja äänettömänä\". Sittenkuin hän oli itkenyt ja taistellut koko pitkän\nyön -- ja tämä ystävän haudalla valvottu yö ei ole sepitettyä --\ntuli Jumala tuoden lohdutuksen, ja hän tuntee itsensä sovitetuksi,\nvapaaksi ja iloiseksi siinä tiedossa, että ystävä ei lepää mustassa\nhaudassa, vaan ikuisen rakkauden povella. Samoinkuin hän kirjeessä\nkirjoittaa, että hän ei voi eikä tahdo sanoa mitä oli menettänyt,\npäättyy runoelma:\n\n    Och ingen människa förnam hans klagan,\n    Men i hans hjärta bodde, ljus och klar,\n            Den dyra bilden qvar.\n\n    [Eikä kukaan ihminen kuullut hänen valitustaan,\n    mutta hänen sydämessään asui valoisana ja kirkkaana\n            tallella tuo kallis kuva.]\n\n\"Tervehdyksessä Upsalalle\" sanotaan, että se houkutteleva ääni, joka\nkutsuu runoilijaa meren taakse, teki:\n\n    Att hvarje vårfröjd blektes och\n    Min själ blef stor, blef allvarsam.\n\n    [Että kaikki kevään riemut vaalenivat\n    ja minun sieluni tuli suureksi, tuli vakavaksi.]\n\nSe on vaikeampi ymmärtää, kuin että _suru_ vaalentaa kevään riemun\nja tekee ihmisen vakavaksi. Surun, joka vaikutti niin, tuotti\nÖstringin kuolema Stenbäckille. Jos mikään oli omansa jyrkentämään\neroa nykyisyyden ja entisyyden välillä, oli se kaiketi tämä suru, ja\nse on sen vuoksi otettava lukuun, kun koettaa selvitellä itselleen,\nkuinka hänen sielunelämänsä kehittyi. Nyt voimme myöskin hyvin palata\nkirjoitukseen Östringistä, jossa Stenbäck ystävästä puhuessaan\navaa oman sydämensä. Se on muutoin myöskin välttämätöntä tässä\nlopettaaksemme sen episodin runoilijan elämästä, jonka ystävyys\nÖstringiin muodostaa.\n\nEnsiksi hän sanoo, minkälainen tämä ystävyys oli: \"Minä olin\nvainajaan mitä läheisimmässä suhteessa, ja hänen kallis muistonsa tuo\nmieleeni kaiken, mitä sydämellisessä tuttavuudessa ja veljellisessä\nyhdyselämässä on iloista, elähdyttävää ja suloista; mutta paljoa\nenemmän kuin inhimillinen ystävyys kiinnitti meitä toisiimme\nse suuri ja korkea asia, johon me molemmat heräävän ajatuksen\ninnolla ja ensimmäisen rakkauden hehkulla antauduimme ja jossa me\ntahdoimme elämässä ja kuolemassa pysyä, nimittäin kristillisyys,\njonka Jumala armossaan teki meille yli kaiken tärkeäksi ja\nkalliiksi.\" Tästä ymmärrämme, että hän ei voinut olla oikaisematta\nHolstin esitystä, kun tämä, tosin hyvässä tarkoituksessa, mutta\nsilti erehdyttävästi, oli tahtonut selittää Östringin herätyksen\njonkunmoiseksi kehitysjaksoksi hänen filosofisessa mietiskelyssään.\n-- \"Kristillisyys\", sanoo Stenbäck, \"ei ole olemassa mietiskelyjä\nvarten, vaan -- -- ihmiset elävät tässä maailmassa yksinomaan ja\noikeastaan _elääksensä_ kristillisyyden, vaikka he alinomaa unohtavat\nKristuksen suuren sanan: Se, joka _tekee_ minun Isäni tahdon, hän --\neikä kukaan muu -- on _havaitseva.\"_\n\nTehtyään edelläolleen yleisen luonteenkuvauksen Stenbäck esittää\npääpiirteet Östringin elämästä yliopistossa. Nuorena ylioppilaana\nhän joutui vähitellen siihen toimettomaan, joutilaaseen elämään,\njohon niin moni koulun pakosta päästyään ymmärtämättömyydessään on\nantautunut korvaamattomaksi vahingokseen, jota sittemmin tuskin\nsuurimmillakaan ponnistuksilla voi edes osaksi korjata. Hyvin moni\nhyvä kyky on auttamattomasti mennyt hukkaan, vaipunut kokonaan\nkelpaamattomaksi ja kykenemättömäksi tai vihdoin äärettömässä\nepätoivossa syöksynyt irstauteen ja paheisiin, siksi että ensimmäiset\nylioppilasvuodet on uhrattu niin sanotun ylioppilasvapauden ja\ntoverielämän nauttimiseen sekä siten laiminlyöty ylioppilaan\nensimmäinen velvollisuus, vakava ja uuttera opiskeleminen.\nJonkunmoinen ymmärryksen ja mielen aateluus pidätti tosin Östringiä\nulkonaisista silminnähtävistä paheista ja erhetyksistä. Mutta hänen\nsielunsa kadotti paljon joustavuuttaan, ja autio mielenkyllästys\nuhkasi vallata hänet. -- Östringin sielun syvyydessä paloi salainen\nlevottomuus, hämärä kaipaus, joka pakotti häntä kiihkolla ja\njonkunmoisella epätoivon innolla antautumaan kaikkeen, mikä hänestä\nnäytti voivan täyttää sitä tyhjyyttä, jota hän kantoi sisällään ja\njosta Jumalan kutsuva ja kehoittava ääni puhui hänelle, vaikk'ei\nhän sitä tietänyt tai ottanut siitä vaaria. -- Tämän levottomuuden\najamana Östring turvautui runouden ja kirjallisuuden lukemiseen,\nvelton laiskuuden tavalliseen pakopaikkaan ja surulliseen keinoon,\njoka on tärvellyt monta ihmistä. Sillä kohtuuton askaroiminen näissä\nasioissa on kaiketi enemmän kuin mikään muu omansa lamauttamaan\nja eksyttämään sielua ja tekemään sen kelpaamattomaksi sekä\nmaata että taivasta varten. -- -- Sittenkuin Östring oli enemmän\nperehtynyt akateemisiin oloihin, näytti harrastus osakuntaa kohtaan\nkorporatsionina ja yhteisen ylevämmän hengen elvyttäminen sen\npiirissä tarjoavan alaa jalommalle pyrkimykselle ja ihanteelliselle\ninnostukselle ja toiminnalle. Aatteessa kaikkia vallitsevasta ja\nelähdyttävästä yhteisyyden hengestä, yhteisestä suurenmoisesta\nyhteiskuntaelämästä ja kohoamisesta yläpuolelle yksityisiä pikku\npyrintöjä ja pyyteitä oli niin paljon houkuttelevaa ja lupaavaa;\nja kun tällä aatteella ei ollut suurempaa vaikutusalaa, kääntyi se\nosakuntalaitokseen ja sen uudistamiseen. Östring tarttui tavallisella\nlevottomalla halullaan tähän aatteeseen, ja muutamat muut yhtyivät\nsamaan harrastukseen ja kannustivat toisiansa eteenpäin. On\nvarmaa, että ainakin muutamissa heistä tämä leimahtava innostus\nosakuntaelämään johtui lämpimästä halusta tyydyttää sielua, joka\nkaipasi jotakin jalompaa, ja syvästä tyytymättömyyden tunteesta omaa\nsisäistä ja ulkonaista asemaansa kohtaan. Mutta huolimatta kaikesta\ntästä täytyi, Stenbäckin mielestä, yrityksen, joka väkisin tahtoi\nihanteittensa mukaan saada paremman hengen heräämään ja laskeutumaan\nosakuntaan, mennä myttyyn, koska ei itse seisty ainoalla totisella\nja vakaalla pohjalla, koska ei ollut oppaana Jumalan henki, jota\nvailla kaikki uudistustyöt maailmassa ovat pelkkiä tuulentupia. --\nKuitenkin oli Östring sisäisestä, voittamattomasta kyllästymisestä\nsiihen löyhään ravintoon, jota runous tarjosi, johtunut filosofian\ntutkimiseen. Varsinkin vaikutti häneen Hegelin filosofian muoto, sen\njohdonmukaisuus ja dialektiikka, vähemmin sen sisällys. Kuitenkin\nesti häntä hänen osaksi luontainen, osaksi nuoruudelle kuuluva\nhenkevyytensä jäykistymästä Hegelin muodollisuuteen ja antautumasta\nsen järkkymättömän ja säännöllisen rautatien kuljetettavaksi\n(rautatie ruumiille ja Hegelin filosofia hengelle -- ne syntyivät\nsamaan aikaan!). -- Silloin sattui se tapaus, joka erotti Östringin\njoksikin aikaa yliopistosta.\n\nTähän saakka Östring oli tavallaan ollut kiintynyt niihin kolmeen\nharrastukseen, jotka pääasiallisesti vallitsevat aikaamme,\nnimittäin runouteen, politiikkaan ja tieteeseen, noihin mahtaviin\nkahleisiin, joihin useimmat niin sanotut sivistyneet ihmiset\nmeidän päivinämme ovat kietoutuneet. Yliopistosta erotettuna hän\nnäki Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta tulleensa muutetuksi\ntoisiin oloihin. Ne siteet, jotka olivat häntä kahlehtineet,\nhöltyivät; ne kauniskuoriset harrastukset, jotka olivat olleet\nhänen korkeimpansa ja parhaansa, alkoivat raueta kokoon ja hälvetä\npois, mutta sisällinen tyhjyys ja levottomuus jäi jäljelle ja kävi\nsitä selvemmäksi; se sekava hurmio, jossa hän oli elänyt, alkoi\nkadota, ja hänen henkensä huomasi tuskalla olevansa vieras omalle\nitselleen. Hänen sekä ulkonainen että sisällinen tilansa johti nyt\nhänet omaan itseensä ja pakotti hänet katsomaan omaan sydämeensä. Ja\nmitä enemmän hän katsoi, sitä enemmän avautui hänelle uusi maailma,\njosta hän ei tähän saakka ollut tietänyt, ja uudessa valossa hän\nnäki itsensä, suuntansa ja pyrintönsä. Hän havaitsi surulla ja\nvavistuksella, että hän oli erehtynyt koko elämän päämäärästä, jopa\nettei hän vielä koskaan ollut sitä aavistanut, että ainoa ja oikea\niäinen totuus oli hänelle kokonaan tuntematon ja ettei hän vielä\nollut astunut askeltakaan sitä löytääkseen ja voittaakseen; että hän\noli seurannut petollisia virvatulia ja niitä seuratessaan unohtanut\nkaikkien ihmisten ainoan suuren pääasian, etsiä Jumalaa ja hänen\nelävää tuntemistaan. Hän havaitsi, että samalla kuin hänen päänsä\noli täynnä filosofisia mietiskelyjä, samalla kuin hänen sielunsa\nitsetyytyväisenä oli elävinään ainoastaan kauniissa, korkeissa\nja jaloissa harrastuksissa, synti yhä asui hänen sydämessään\njärkkymättömänä ja esteettömänä erottaen hänet kauaksi Luojastaan ja\nJumalastaan, että synti hänessä kuitenkin oli murtamaton, ja hän eli\nkuin voimaton vanki sen vallassa. Mutta hänen omassatunnossaan kuului\nvoittavalla voimalla Jumalan ääni: Olkaat pyhät niinkuin minä olen\npyhä; ellei joku uudestisynny -- --, ellette käänny ja tule niinkuin\nlapset, ei teidän pidä taivaan valtakuntaan sisälle tuleman. Nyt oli\nkirves pantu puun juurelle, ja kaikki valekangastukset katosivat,\nmutta Herra yksin puhui: tee parannus, tai minä lyön sinut maahan!\nTämä on _herätys_, ja ken ei sitä ole kokenut, ei ole vielä astunut\nensimmäistä askelta sillä tiellä, joka vie elämään. -- -- Tässä ei\nfilosofialla ollut mitään osaa, ja Jumalan armo oli liian syvästi ja\nperinpohjaisesti ottanut Östringin valtaansa, jotta hän olisi voinut\njoutua tuohon, ei harvinaiseen, erehdykseen sovitella filosofiaa ja\nkristillisyyttä yhteen, rakentaa itselleen filosofinen kristillisyys\nja tyytyä siihen. Raamattu tuli hänen lähteekseen, hänen valokseen\nja johtajakseen, tähdeksi, jota hän yksistään tahtoi seurata.\nLuonnollisesti täytyi sen syvän musertumisen, sen olennonpohjaisen\nuudistuksen, jonka alaiseksi Östring nyt joutui, kuvastua myöskin\nhänen kirjeissään; sillä ei kukaan kaiketi luulottele, että\nsellainen muutos saattaa tapahtua ilman tuskaa ja ristiriitaa\nsielun syvyydessä tai että se suru, joka ihmiselämässä on syvin,\nsynnin suru, voi olla aivan löyhä ja tuulessa häilyvä. -- Siten hän\npalasi yliopistoon kaikissa suhteissa toisena ihmisenä kuin minä\nhän sieltä oli lähtenyt. Ne monet siteet, jotka häntä ennen olivat\nkiinnittäneet, olivat katkenneet, ja hän seisoi vapaana ainoastaan\nJumala yläpuolellaan ja kanssaan ja kutsumuksensa ahdas piiri\nympärillään. Onnellinen se, joka on löytänyt suuren, totisen, pyhän\nyksinkertaisuuden, uskon yksinkertaisen silmän! -- Kaikki herätti\ntoivoa, että hänestä kerran oli tuleva voimakas ja oikeamielinen\npuolusmies Kristuksen asialle. Mutta Jumalan viisaus oli päättänyt\ntoisin. Tuskin olivat hänen silmänsä auenneet elämän valoa näkemään,\nkun Herra otti hänet pois taivaan kirkkaaseen valoon. Hän etsi\npalavalla halulla Jumalan armoa, hän löysi sen ja kuoli. Onnellinen\nhän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme esittäneet Stenbäckin kuvauksen paljon lyhennettynä, mutta\nkuitenkin niin, että hänen omia sanojaan on käytetty. Tähdellistä\non, että miltei kaikki, mitä hän sanoo ystävästään, soveltuu\nhäneen itseensä. Hänkin oli elänyt tuota iloista ja vapaata\nylioppilaselämää, jota hän niin ankarasti tuomitsee (eräässä\nkirjeessä Skarstedtille 14 p. jouluk. 1840 hän puhuu \"hukatuista\"\nUpsalan vuosistaan); hänkin oli, ja varmaankin innostuneemmin\nkuin Östring, syventynyt kaunokirjalliseen lukemiseen, joka hänen\nsilmissään nyt on vain turmion välikappale; hänkin oli harrastanut\nosakuntaelämän kohottamista ja erotuksen johdosta käsi kädessä\nÖstringin kanssa käynyt läpi herätyksen murroksen, sen tuskaisat\ntaistelut ja vapauttavan riemun, ja vihdoin hän näyttää samalla\nkertaa valinneen uskonnonopettajan kutsumuksen, päättäen kirjeestä,\njonka hän ystävänsä kuoltua kirjoitti isälleen ja jossa hän huokaa\nja rukoilee, että voisi jotakin tehdä Herransa palveluksessa.\n[Helsingfors Morgonbladissa 1838, n:o 3, on kirjoitus \"Reflexioner\nöfver Prestaämbetet (Ur en aflidens papper)\", joka tietääksemme on\nainoa julkaistu näyte Östringin tavasta ajatella ja kirjoittaa. Tämä\ntodennäköisesti Stenbäckin antama kirjoitus on tehty herätyksen\njälkeen, ja sen kokoonpuserrettu filosofinen tyyli on merkillisenä\nvastakohtana ystävän välittömälle esitystavalle.]\n\nTaustanaan se sielunkehitys, jota Stenbäck täten on kuvannut,\ntulevat runoelmat sellaiset kuin _\"Öisiä säveliä\"_ ymmärrettäviksi,\nne tulevat meille leimuaviksi soihduiksi, jotka luovat räikeitä\nvalonvivahduksia tuohon katkeraan, tuskaiseen, yöllisessä\nyksinäisyydessä käytyyn taisteluun, joka yhä uudistuneena jatkui,\n\"kunnes Luoja toi lohdun\" ja rauhan \"soinnut\" virisivät soimaan\nhuomenessa. Runoelmaa _\"Katumus\"_ pidämme, kuten jo on mainittu,\nvanhimpana \"Öisistä sävelistä\". Sitä mielipidettä ei puolusta\nainoastaan se, että runoelma on aikaisimmin painettu, vaan vielä\nenemmän, että se \"Tidningar i andliga ämnen\" lehdessä esiintyy hyvin\npaljon muunneltuna siinä tarkoituksessa, että se lehden ohjelman\nmukaan olisi yleiskristillinen ja kansanomainen.\n\n[Lehdessä runoelma kuuluu seuraavasti:\n\n    Låt upp, låt upp! Är jag förkastad vorden\n    Ifrån de fulltbesatta nattvardsborden?\n    Barmhärtige, är Du min Gud ej mer?\n    Hör Du mig ej, när jag med suckan ber?\n    Ja, jag har syndat, mycket har jag brutit;\n    Din helga nåd den har jag själf förskjutit.\n    Ett mörkt och dystert djup mitt hjärta är,\n    Och endast synd och otro härska där.\n\n    Ack, utan Gud hvad är allt lif på jorden? --\n    Ett dödens barn och domens är jag vorden;\n    För mig finns intet hopp i dödens stund,\n    För mig finns intet hopp på jordens rund.\n\n    Jag nedtryckt är och mina tårar rinna,\n    Men ingen tröstare kan här jag finna.\n    O, sluter äfven Du din famn för mig?\n    Ja väl, ja väl; -- föraktat har jag Dig.\n\n    Där sitter Du och i din bok Du skrifver,\n    Rättfärdige, hvad jag mot Dig bedrifver,\n    Tills måttet fylles, tills Du stöter bort\n    Förbrytarn från ditt anlet innan kort.\n\n    Hvart skall jag fly? Jag kan ej Herren bida,\n    Hans helga vrede kan jag icke lida.\n    Hvart skall jag fly? -- O, måste jag alltså\n    I mina synder dö och domen få?\n\n    Allt hvad mig fordom glädt, mig öfvergifver;\n    Hvad mig en vinning var, till stoft det blifver.\n    En blottad brottsling står för Herren jag\n    Och hör min dom ifrån Hans helga lag. --\n\n    O Gud, dock var i mina första dagar\n    Med mig din frid, som alla moln förjagar.\n    Då var din milda engel jämt mig när,\n    Och Herren Jesus var mig känd och kär.\n\n    O Jesus, Du min barndomsvän, förbarma\n    Dig öfver mig förtappade och arma!\n    Kan Du din fiende förlossa än\n    Och gifva din förspillda nåd igen?\n\n    O Du, som kom att syndens skuld borttaga!\n    O Du, som är så mäktig i de svaga,\n    För mig igenom helvete oeh död,\n    Men för mig blott till Dig, ur synd och nöd!\n\n    Så ond jag är, vill jag ditt kors omsluta;\n    Du skall mig ej, Du kan mig ej förskjuta.\n    Jag ångerns bittra tår vill gråta här,\n    Att jag för evigt ej må gråta där.\n\n    Avaja! avaja! Olenko hyljätyksi jäänyt\n    täysinäisiltä ehtoollispöydiltä?\n    Isä laupias, etkö enää ole minun Jumalani?\n    Etkö minua kuule, kun huokaan ja rukoilen?\n\n    Niin, olen syntiä tehnyt, paljon olen rikkonut;\n    Sinun pyhästä armostasi olen itse luopunut.\n    Pimeä ja synkkä syvyys on minun sydämeni,\n    ja ainoastaan synti ja epäusko vallitsee siellä.\n\n    Ah, Jumalatta mitä on kaikki elämä maan päällä? --\n    Kuoleman ja tuomion lapsi on minusta tullut;\n    minulla ei ole mitään toivoa kuoleman hetkellä,\n    minulla ei ole mitään toivoa koko maan piirissä.\n\n    Minä olen masentunut, ja kyyneleni vuotaa,\n    mutta ketään lohduttajaa en voi löytää täällä.\n    Oi, suljetko Sinäkin sylisi minulta?\n    Niin, niin; -- olen Sinua ylenkatsonut.\n\n    Siellä Sinä istut ja kirjoitat kirjaasi,\n    Vanhurskas, mitä teen Sinua vastaan,\n    kunnes mitta täyttyy, kunnes sysäät pois\n    rikkojan kasvojesi edestä ennen pitkää.\n\n    Minne pakenen? En voi odottaa Herraa,\n    en voi kestää hänen pyhää vihaansa.\n    Minne pakenen? -- Oi, täytyykö minun siis\n    synteihini kuolla ja saada tuomio?\n\n    Kaikki entiset iloni jättävät minut;\n    mikä minulle oli voitto, muuttuu tomuksi.\n    Paljastettuna pahantekijänä seison Herran edessä\n    ja kuulen tuomioni Hänen pyhästä laistaan. --\n\n    Oi Jumala, olihan ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani\n    Sinun rauhasi, joka karkoittaa kaikki pilvet.\n    Silloin oli Sinun lempeä enkelisi alati lähelläni,\n    ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.\n\n    Oi Jeesus, lapsuudenystäväni,\n    armahda minua kadotettua ja kurjaa!\n    Voitko vielä vihollisesi lunastaa\n    ja antaa menetetyn armosi jälleen?\n\n    Oi Sinä, joka tulit pois ottamaan synnin syyn!\n    Sinä, joka olet niin väkevä heikoissa,\n    johdata minut kautta helvetin ja kuolon,\n    mutta johdata minut ainoastaan Sinun tykösi synnistä ja ahdistuksesta!\n\n    Kaiken pahuuteni pauloissa tahdon halata Sinun ristiäsi;\n    Sinä et tahdo, Sinä et voi minua hyljätä.\n    Tahdon itkeä täällä katumuksen katkeria kyyneliä,\n    etten siellä itkisi iankaikkisesti.\n\nViimeisen edellinen stroofi oli eräässä porvoolaisessa sanomalehdessä\nesiintyvän \"Tidningar i andliga ämnen\" lehden arvostelijan mielestä\nharhaoppinen, koska muka ainoastaan _yksi_ on astunut alas helvettiin\nja palannut sieltä. C. G. von Essen, joka H. M:ssa (1838, n:o 52-53)\nvastaa lehteä vastaan tehtyihin muistutuksiin, osoittaa, kuinka\nStenbäckin sanat täydellisesti pitävät yhtä Raamatussa ja Lutherilla\ntavattavien lauseiden kanssa omantunnon kalvavasta tuskasta.]\n\nTullakseen moisen käsittelyn alaiseksi täytyi runoelman olla ennen\nkirjoitettu, s.o. otaksuttavasti syntynyt v. 1835. Lisäksi voi\nmainita, että se muistuttaa \"ehtoollisrukouksia\", joiden aika\nsilloin, kuten tiedämme, uudestaan kirkastui runoilijan sisäiselle\nkatseelle. Kaiketi tätä aikaa, jollei itse lapsuusvuosia, ajatellen\nhän laulaa:\n\n    Dock var med mig i mina första dagar\n    Guds frid, som alla syndens moln förjagar,\n    Då var hans goda engel jämt mig när,\n    Och Herren Jesus var mig känd och kär.\n\n    [Olihan kuitenkin ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani\n    Jumalan rauha, joka karkoittaa kaikki synnin pilvet,\n    silloin oli hänen hyvä enkelinsä alati lähelläni,\n    ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.]\n\nMuutoin havaitaan tässä tunteenpurkauksessa se persoonallinen piirre\n(joka runon muunnelmassa on kokonaan hävinnyt), että hän sen tuskan\nalaisena, jonka synnintunto hänelle tuotti, heti toisessa stroofissa\ntuomitsee runoutensa:\n\n    Mot Gud, mot Gud jag hvarje stund har brutit,\n    Hans helga nåd med hat jag själf förskjutit,\n    Af diktens drömmar full min arma själ\n    Låg utan Gud och fann ändock sig väl.\n\n    [Jumalaa, Jumalaa vastaan olen rikkonut joka hetki,\n    Hänen pyhän armonsa olen itse vihalla hyljännyt,\n    täynnä runon haaveita oli poloinen sieluni\n    ilman Jumalaa ja viihtyi kuitenkin hyvin.]\n\nKahta voimakkaampana palautuu tämä piirre runoelmassa _\"Huokaus\"_,\njoka on persoonallisin koko tässä ryhmässä. Se on varmaankin\nkirjoitettu Helsingissä ja hyvin todennäköisesti jonkun aikaa\nÖstringin kuoleman jälkeen. Kun runoilija aloittaa:\n\n    Hur mörkt är allt i detta dödens hus!\n\n    [Kuinka synkkää on kaikki tässä kuolon kodissa!]\n\nniin voi siinä, syrjäyttämättä symbolisuutta, aavistaa tyhjyyden\ntunnetta siinä kodissa, joka ennen oli ollut yhteinen hänelle ja\nhänen ystävälleen, ja kun hän\n\n    -- vandrar irrande förutan frid,\n    En bleknad skugga från en bättre tid,\n\n    [vaeltaa eksyksissä rauhatonna,\n    vaalenneena varjona paremmilta päiviltä,]\n\nsekä ivallisesti puhuu, kuinka kiusattu, kaikille ymmärtämätön\nkulkija häiritsee ihmisten pikku elämää,\n\n    -- -- -- lilla lif, det lugna,\n    Han skrämmer deras glädjes gälla ljud:\n    Ha, mänskobarn, det är visst hårdt, vid Gud!\n\n    [-- -- -- rauhallista pikku elämää,\n    hän säikyttää pois heidän riemunsa raiut;\n    haa, ihmislapset, onhan se kovaa, Herra nähköön!]\n\nniin se voi vain tarkoittaa hänen yksinäisyyttään keskellä kaupungin\nvilinää ja toverien seuraa, kun kuolema ja synninsuru yhtaikaa\npeittivät hänet varjoonsa. Sitten hän luo tämän katkeransuloisen\nsilmäyksen entisyyteen:\n\n    O, hvarför svällde någonsin mitt bröst\n    Af stora aningar, af ljuf förtjusning?\n    Hvi har jag lyssnat gladt till sångens röst?\n    Hvi har mitt druckna öga af dess ljusning,\n    Med glad, oändlig kärlek, sett en stråle\n    Förklara hjärtats djup och jordens rund,\n    En stund! ack! blott en kort bevingad stund?\n\n    Den strålen innerst i min själ dock gick,\n    Den var mitt lif i de försvunna åren;\n    Och lifvet öppet för min fria blick\n    Låg som ett solglänst blomsterfält om våren.\n\n    [Oi, miksi paisuttivatkaan rintaani konsanaan\n    suuret aavistukset, suloinen hurmaus?\n    Miksi olen riemuin kuunnellut laulun ääntä?\n    Miksi on päihtynyt katseeni\n    iloisella, äärettömällä rakkaudella nähnyt säteen\n    kirkastavan sydämen syvyyden ja maan piirin,\n    hetkisen aikaa, ah, vain lyhyen, lentävän hetken!\n\n    Tuo säde kuitenkin kulki sieluni sisimpään,\n    se oli elämäni noina menneinä vuosina;\n    ja avoimena oli elämä vapaalle katseelleni\n    kuin kevään kukkaketo päivän kultaamana.]\n\nMutta nyt on yö peittänyt kaiken tämän ihanuuden, sydämen maailma on\nautio ja tallattu kuin tyhjäksi ryöstetty pyhäkkö. Jos vielä joskus\nväikkyy sielun silmien ohitse kuva niin taivaallinen kuin entisinä\npäivinä, niin se on vain virvavalo, langennut enkeli, joka valittaa\nikäväänsä: runoilija on tullut mykäksi ja synkäksi. -- Ja sitten hän\njatkaa kysyen:\n\n    O, fattigdom i min förbrända själ,\n    Där kalla lik af forna fröjder sofva!\n\n    [Oi kolkko köyhyys palaneessa sielussani,\n    missä entisten riemujen kylmät ruumiit nukkuvat!]\n\nonko tämä raskas kuorma pahain henkien lahja vai korkeudesta\nlähetetty rangaistus, joka on kärsivällisesti kannettava ja\nkestettävä? Kärsivällisyyttä ajatellessa kuohahtaa hänen mielensä:\n\n    Ack, tålamod! platt intet eger jag\n    Af denna dygd, som jag har hört dem prisa.\n    Jag vill ej domnad lefva lifvets dag\n    Med tålamodets tunga tröst till lisa;\n    Jag kan ej se af all min vår, som glänste,\n    Blott detta murkna, mörka minne qvar\n    Och denna oro, som ett mål ej har.\n\n    [Ah, kärsivällisyys! ei rahtuakaan ole minulla\n    tätä hyvettä, jota olen kuullut heidän kiittävän.\n    En tahdo elää horroksessa eloni päivää\n    kärsivällisyyden raskas lohtu hoivanani;\n    en saata nähdä kaiken kevääni loistosta\n    tähteenä vain tätä lahoa, mustaa muistoa\n    ja tätä levottomuutta, jolla ei ole päämäärää.]\n\nTähän epätoivoiseen, uhmansekaiseen tuskaan ei vielä piikoita mitään\nlohtua, ja runoilija pitää sitä vain toivon ilveenä, että\n\n    Dock stundom bilden af den man, som brinner\n    Af qval i bitter kamp och dolda strider,\n    Till dess han fri, försonad breder ut\n    Sitt inres rikedom med fröjd till slut.\n\n    [Ikäänkuin ukkospilven salama\n    toki toisinaan välähtää kuva miehestä, joka palaa\n    tuiman tuskan ja salaisten taistelujen liekissä,\n    kunnes hän vapaana, sovitettuna vihdoin riemuiten\n    levittää näkyviin sisäisen rikkautensa.]\n\nSe on: sielunsa silmillä hän näkee itsensä kamppailevan pyrkien\nvapauteen ja sovitukseen.\n\nKuinka muuttunut onkaan mieliala seuraavassa runoelmassa\n_\"Murheelle\"_. Intohimo ja uhma ovat kadonneet, ja vaikka pahat\nhenget vielä vaivaavat runoilijaa, näyttää tuska tyyntyneeltä. Kuinka\nhän äsken onkin tuominnut runoutta, ei hänen mielikuvituksensa\nkoskaan ole luonut suurenmoisempaa kuvaa kuin tässä yön kalpeasta\nsisaresta, lempeästä murheesta, jonka luota hän etsii rauhaa.\n\n    Den dunkelblåa slöjan upp du slår,\n    Och kronan glänser i ditt mörka hår;\n    Men hög och huld du räcker ut din hand\n    Och vinkar vänligt till ditt stilla land,\n    O milda moder sorg.\n\n    [Sinä nostat hämäränsinisen huntusi,\n    ja kruunu kiiltää tummilla suortuvillasi;\n    mutta korkeana ja lempeänä sinä ojennat kätesi\n    ja viittaat ystävällisesti hiljaiseen maahasi,\n    oi lempeä emo murhe.]\n\nKuka hän on, tämä murheen hengetär? Se ei ole ainoastaan ystävien\nkuoleman tuottama murhe, ei myöskään pelkkä synnin suru, \"joka\non syvin ihmiselämässä\", yksilöllisesti käsitettynä, vaan synnin\nsuru niin laajentuneena, että se käsittää koko maisen elämän\ntuskan, josta jokainen ihmislapsi saa osansa. Siksi runoilija kysyy\nsaattajattareltaan:\n\n    Är du ej jordelifvets drottning, är\n    Du tröstande hvart brustet hjärta när?\n    Har du ej redan vid min vagga stått\n    Och sjungit sången om min lefnads lott,\n    O milda moder sorg?\n\n    [Etkö ole maisen elämän kuningatar, oletko\n    läsnä lohduttamassa jokaista särkynyttä sydäntä?\n    Etkö jo seisonut kehtoni ääressä\n    ja laulanut laulua eloni kohtalosta,\n    oi lempeä emo murhe?]\n\nKysyessään hän huomaa taivaallisen loiston ympäröivän hänen\nkasvojaan, ja samalla hän puhkeaa sanomaan:\n\n    Ha, för mitt öga brister sönder skyn;\n    Hvad ljusa världar öppnas för min syn!\n    Hvad evigt hopp igenom detta bröst\n    Far som en blixt med ljus och ljuflig tröst,\n    O milda moder sorg!\n\n    [Haa, silmäni edestä hajoaa pilvi;\n    mitä valoisia maailmoita aukeaa katseelleni!\n    Mikä iäinen toivo tunkee kautta rintani\n    kuin salama tuoden valon ja ihanan lohdutuksen,\n    oi lempeä emo murhe!]\n\nJa loppustroofissa näemme murheen hengettären puhtaana ja kirkkaana\nkohoavan lumivalkoisin siivin ja vievän kärsivän valon maahan.\n\nRunoelma _\"Juomingit\"_, ainoa, joka tähän saakka vielä on\nmainitsematta ja joka aloittaa sikermän \"Öisiä säveliä\", on\nepäilemättä myöhemmin kirjoitettu kuin yksikään muista. On luultavaa,\nettä Stenbäck kirjoitti sen vasta silloin, kun hän järjesti nuo\neri aikoina sepitetyt runoelmat ja antoi niille yhteisen nimen.\nYhtä syvältä runoilijan sisimmästä kuin muut laulut soivat, yhtä\nvähän on \"Juomingeilla\" tekemistä hänen persoonallisen elämänsä\nkanssa. Että hän ylioppilasaikanaan on nähnyt jotakin siinä\nkuvaamastaan todellisuudesta, on tosin epäilemätöntä, mutta se\nei estä Esseniä olemasta oikeassa vakuuttaessaan, että Stenbäck\nei koskaan ottanut osaa moisiin juominkeihin. Hän ei luultavasti\nkoskaan olisi kirjoittanut runoelmaa, jollei hän olisi tahtonut saada\ntaiteellisesti luontevaan asuun runosikermää, jonka hän oli päättänyt\njättää kilpakirjoituksena osakunnalle. Topeliuksen päiväkirjan mukaan\n(osakunnan pöytäkirjat 18 p:stä huhtik. 1836 20 p:ään maalisk.\n1839 ovat hukkuneet) tiedämme, että se tapahtui syyslukukaudella\n1836 ja että Stenbäck sai suuren palkinnon, kuusi tukaattia, joka\nsilloin ensi kerran tuli käytäntöön. Kuraattori Nervander avasi\nlukukausijuhlan 11 p. marrask. mainitsemalla tämän. Samana iltana\nluettiin runoelmat julki ja \"saavuttivat yleistä suosiota\". Tuskinpa\nlienee mikään ylioppilasosakunta antanut palkintoa suurempiarvoisista\nrunoelmista mitä sekä sisällykseen että muotoon tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyslukukaudella 1835 saa turhaan hakea Stenbäckin nimeä osakunnan\npöytäkirjoista samoinkuin hänen nimimerkkiään Helsingfors\nMorgonbladista. Paremmalla menestyksellä se tapahtuu v. 1836. Näemme,\nettä hän kävi kokouksissa ja nautti toveriensa luottamusta, mutta\nsamalla, ettei hänellä enää ollut halua tehdä ehdotuksia suuntaan\ntai toiseen. Kevätlukukaudeksi oli Nervander palannut monivuotiselta\nulkomaanmatkaltaan ja luopunut kuraattorintoimestaan. Tämän johdosta\nosakunta toimitti kuraattorinvaalinsa 9 p. helmikuuta, ja Runeberg\nvalittiin miltei yksimielisesti. \"Osakunnan jäsenet, iloissaan\ntästä äänestyksen tuloksesta, jonka kautta sekä kotimaassa että\nsen ulkopuolella kuuluisa nimi oli tullut osakunnan ensimmäiseksi,\nvalitsivat heti lähetystön, jonka jäseniä olivat Stenbäck, M.\nA. Castrén, Topelius ja O. Heikel\", esittämään osakunnan nöyrän\npyynnön, että Runeberg vastaanottaisi toimen. Lähetystön jäsenet\nviettivät koko illan tämän luona hauskassa keskustelussa, mutta\npalasivat tuoden kieltävän vastauksen. [Vrt. _Strömborg_, J. L.\nRuneberg, III, s. 354.] Sitten Nervander suostui toistaiseksi\nolemaan kuraattorina. Helmikuun 19 p. valittiin Stenbäck komiteaan,\njonka toimena oli määrätä kirjaostoja osakunnan kirjastoon, jota\npaitsi inspehtori valitsi hänet samassa kokouksessa esiintymään\nauktorina eräässä väittelyharjoituksessa; 12 p:nä huhtikuuta taas\n\"ehdotettiin, että osakunnan tulisi juhlallisella tavalla viettää\nmanallemenneen toivehikkaan ja arvossapidetyn jäsenensä, J. J.\nÖstringin muistoa\" -- asia lykättiin seuraavaan kokoukseen, eikä\ntiedetä mikä tuli päätökseksi, kun pöytäkirjat puuttuvat; luultavaa\non, että Stenbäck ei ollut poissa kysymystä käsiteltäessä. Jos\nlisäksi vielä Topeliuksen päiväkirjan mukaan mainitaan, että Stenbäck\nsyyslukukaudellakin esiintyi opponenttina eräässä väittelyssä, sekä\nmuistetaan, että hän molempina lukukausina otti osaa kirjalliseen\nkilpailuun, niin on esitetty kylliksi todisteita siitä, että\nStenbäck ei vielä ollut vetäytynyt osakuntaelämästä pois. Luvun\nalussa siteerattujen Topeliuksen sanain täytyy siis tarkoittaa\ntuttavallisempaa toverielämää, johon hän ei enää voinut ottaa osaa.\n\nHelsingfors Morgonbladissa tavataan nimimerkki S. koko vuonna 1836\nvain yhden kerran, nimittäin runoelmassa \"Margerithan usko\", josta jo\non ollut puhe. Kuitenkin on lehdessä muitakin avustuksia Stenbäckin\nkynästä. N:ossa 31 (29 p. huhtik.) on siten jo alumpana kirjaa\nmainittu runoelma \"Lemmikki\" (Förgät mig ej), kirjoitettu kesällä\n1830, mutta nimimerkillä _Ö--g_. Tämä nimimerkki johtaa ajatuksen\nÖstringin nimeen, mutta miksi runoilija olisi merkinnyt runoelman\nsillä tavoin? Lähimpänä selityksenä näyttää olevan, että Östring\nolisi vaikuttanut sen syntyyn -- mutta miten? sitä ei kukaan enää\nvoine sanoa. Että Stenbäck itse on sepittänyt runoelman, sen todistaa\nsekä alkuperäinen käsikirjoitus että sen ottaminen runokokoelmaan.\nKenties nimimerkki merkitsee aivan yksinkertaisesti: Österbottning.\nSitten tapaamme n:ossa 46 (27 p. kesäk.) ne sanat, jotka Stenbäck\noli kirjoittanut sen vuoden maisteripromotsionin kantaatiksi. Ne\neivät olleet kuitenkaan runoilijan lehdelle jättämät, vaan kuuluvat\nkertomukseen seppelöimisjuhlasta. Tämä uskonnollinen tilapäärunoelma,\njoka sai sijan vasta runoelmien toisessa painoksessa, on siitä\nhuolimatta täysin Stenbäckin kanteleen arvoinen, eikä voi oikein\nymmärtää, miksi hän epäröi julkaista sitä. Sisällykseen katsoen\nansaitsee huomata, että hän kaksivärssyisessä koraalissa asettaa\nlaakeriseppeleen ja Kristuksen orjantappurakruunun vastatusten --\nvastakohta, joka vähäisellä muutoksella kerran oli liikuttavasti\npalautuva hänen sielunsa silmiin. Edelleen on n:ossa 68 (12\np. syysk.) Uhlandin runoelman käännös \"Den Nattlige Riddarn\",\nnimimerkillä **. Stenbäckin tekemäksi todistaa käännöksen vertailu\nrunokokoelmassa olevaan, mutta miksi hän taas tahtoi vetäytyä\npiiloon? Näyttää miltei siltä, kuin hän nyt olisi aristellut\nesiintyä julkisesti runoilijana. Vihdoin tunnemme Stenbäckin käden\neräässä nimimerkittömässä, lähetetyssä kirjoituksessa \"Bref till en\nvän\", n:ossa 90 (28 p. marrask.). Se on lausunto \"uskonnollisista\nromaaneista\", niin Stenbäckin muuttunutta käsityskantaa kuvaava,\nettemme voi olla ottamatta sitä tähän. Kuka tuo ystävä on, on vaikea\nsanoa, sillä ainoa, jonka kanssa hän tiettävästi tähän aikaan vaihtoi\nkirjeitä, C. G. von Essen, oli mielipiteiltään yhtä ankara kuin\nStenbäck eikä varmaankaan tarvinnut varoitusta romaanien lukemisesta.\nKenties kirje ei laisinkaan ole kirjoitettu yksityiselle henkilölle,\nvaan on kirjemuoto valittu vain tekemään esityksen elävämmäksi ja\navomielisemmäksi.\n\n_Uskonnollisista romaaneista_.\n\nOlet siis lukenut \"Qvinnorna\", [\"Qvinnorna\" samoinkuin \"Vännerna\"\noli äskettäin ilmestyneitä (edellinen 1836, jälkimmäinen 1835)\nromaaneja, ja niiden tekijä oli \"författarinnan till Cousinerna\",\ns.o. vapaaherratar Sofie von Knorring, jonka 40-luvun alkuun\nasti onnistui säilyttää salanimensä. Hänen romaaninsa, jotka\nyleisön suosiossa kilpailivat Fredrika Bremerin kirjain kanssa,\nolivat todellisuudenmukaisempia, vähemmin ihanteellisia kuin\nsuomalaissyntyisen kirjailijattaren eivätkä suinkaan tunnettuja\nerityisestä uskonnollisesta tendenssistä. J. V. Snellman, joka\nRuotsissa ollessaan tutustui vapaaherratar v. Knorringiin, on\n\"Ruotsalaisissa varjokuvissaan\" julkaissut kuvauksen tästä tavattoman\nsivistyneestä ja kokemusrikkaasta naisesta ja hänen romaaneistaan.]\nsinäkin! Huomaan selvästi, että tämä teos lähinnä on virittänyt\nylistyksesi uusimmasta ruotsalaisesta romaanikirjallisuudesta ja\nsen uskonnollisesta suunnasta, sinun siihen perustuvat toiveesi\nihmiskunnan jatkuvasta sivistyksestä y.m., mitä kaikkea kevyt\nmielikuvituksesi ja oivallinen haaveilukykysi kultaisin värein\non eteesi kuvannut. -- Tuo ihastus ja nuo toiveet -- kauniita ne\novat tosin ja hyviä, lapsellisen hyviä, mutta voi, veli, pelkkiä\ntuulentupia! Kuinka pahoille mielin oletkaan tuleva, kun kerran näet\ntuon ihanan rakennuksen pirstojen lentävän tuulessa sinne tänne, ja\nkuinka kodittomaksi, jollet ole rakentanut varmemmalle pohjalle!\nOlen nyt täydellä todella istuutunut sysäämään kauniin järjestelmäsi\nkumoon. Voisinpa vain tehdä sen miten kuten järjestelmällisesti!\nMutta mitä levottomuuteni ei salli minun tehdä perin pohjin, siinä\nsaat tyytyä vain viittauksiin, saat itse ajatella loput.\n\nSinusta on siis se uskonnollinen suunta, jota \"Vännerna\", \"Qvinnorna\"\ny.m. romaaneja-lukevan yleisön helmalapset ilmaisevat, voitto, ei\nainoastaan sille kirjallisuuden haaralle, mihin ne kuuluvat, vaan\nkoko lukevalle yleisölle -- sanalla sanoen: sinusta se on tähdellinen\najan merkki.\n\nVoivatko romaanit ylipäänsä edistää totista sivistystä, sanan\nkorkeimmassa ja olennaisimmassa merkityksessä, todellista\nuskonnollista parannusta, on ensinnäkin asia, jota kovin epäilen.\n\"Suurin voitto, minkä perkele on saavuttanut, oli se, kun hän näki\nensimmäisen romaanin tulevan painosta\" -- on joku sanonut, en muista\nkuka. Minun täytyy alkaa tällä ankaralla lauseella perustaakseni\nsiihen sen väitteen, että paremmat niistä, eli ne, joita tavallisesti\nsanotaan _hyviksi romaaneiksi_, sisältävät turmelusta ainoastaan\nvähäisemmän määrän -- väitteen, jota en nyt ennätä riittävästi\nperustella, mutta jonka totuuden kuitenkin lienet havaitseva, jos\nantaudut oikein selvästi ajattelemaan tarkoitustamme ihmisenä,\nkykenemättömyyttämme sitä täyttämään ja tietä, _ainoaa_ tietä, joka\nvoi tehdä meidät kelvollisiksi siihen: sovituksen tietä ja Raamatussa\nviitoitettua autuuden järjestystä. -- \"Katsot asiaa liian ankaralta\nkannalta!\" kuulen jo sinun huudahtavan. Mutta niin ankarastihan\nmeidän on sitä katsominen, kun on kysymys sellaisesta sivistyksestä,\nmitä tässä tarkoitamme. Ja kun sitä paitsi otat lukuun sen ajan ja\nsen halun kaiken paremman ja terveellisemmän ravinnon nauttimiseen,\nminkä tämä keveä ruoka -- romaaninlukeminen -- riistää, niin\nsuostunet kai piankin tähän ankaraan väitteeseen, jota en millään\nmuotoa tahdo peruuttaa.\n\nMutta palataksemme _uskonnollisiin romaaneihin_ on kysymys: voivatko\n_nekin_ olla vahingollisia, kun ne ilmaisevat _totista_ uskonnollista\nhenkeä? En epäröi vastata tähän kysymykseen kuivasti vain: niin\nkyllä -- mikäli henki _voi_ olla tosi, olematta silti elämääantava\nhenki. Elämääantavan en katso sen hengen olevan, joka hetkeksi\nherättää parempia tunteita, jopa hyviä päätöksiäkin, joka kehoittaa\nkieltäytymiseen, sovinnollisuuteen, ihmisrakkauteen, rakkauteen ja\nluottamukseen Jumalaa kohtaan y.m., mikä kaikki on itsessään hyvää\nja jumalallisen lain mukaista, mutta mikä ei kuitenkaan ikinä voi\nkestää, niin pian kuin se -- sanalla sanoen -- ei lähde ainoasta\noikeasta perustuksesta, _uskon_ perustuksesta. Elämääantava on siksi\nainoastaan se henki, joka vie tähän perustukseen; joka kuolettaa\nkoko entisen vale-elämän ja osoittaa meille, että aina siihen saakka\nolemme vaeltaneet turmion tiellä. Ennenkuin jyvä mätänee maassa,\nei se saata kehittyä ja nousta uuteen eloon, ihanampaan eloon. --\nTotisesti elämääantava ei siis se henki voi olla, joka ei samalla ole\nperinpohjaisesti _opettava_. Haaveksiva elämä on kaikissa tapauksissa\nkorkeinta, mitä se saattaa herättää. Jos siis asiaan soveltuen joku\nromaani tahtoo esiintyä uskonnollisesti sivistävänä, täytyy sen\nolla täydellinen dogmatiikka, samalla kuin se on \"huutavan ääni\nkorvessa\", joka lakkaamatta _häiritsee_ niiden omiatuntoja, joita\nsen, romaanina, oli tarkoitus _huvittaa_. -- Ja tottahan se silloin\nlakkaisi olemasta romaani.\n\nMutta, jos sinusta sekin on voitto, että ihmiset nyt alkavat enemmän\nsuvaita uskontoa kuin ennen, että lukeva yleisö mielihyvällä\nvastaanottaa romaaneja, joissa esiintyy luonteita sellaisia\nkuin Lydian, Lindan. Mutta kysytään: miksi nämä luonteet saavat\nosakseen niin paljon ihailua? Juuri siksi, että niiden uskonto\non niin helppo omaksua: he elävät niin häiriytymättömässä\nsopusoinnussa Jumalansa ja itsensä kanssa; Häntä he lähestyvät ja\nHänen kanssaan he seurustelevat niinkuin isän kanssa ja jättävät\ntyynellä luottamuksella kohtalonsa johdon Hänen haltuunsa --\nkaikki tämä tietämättämme, kuinka he siihen ovat tulleet, tai edes\naavistamattamme, että mitään olennaista muutosta heissä itsessään\non tämän luottamuksen, tämän turvautumisen perustuksena; sanalla\nsanoen: he ovat pyhimyksiä olematta ensin olleet syntisiä. -- \"Minua\ntosin he etsivät niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt\non\" -- Jes. 58: 2. -- Kaikki tämä sopii varsin hyvin _sivistyneille\nkristityillemme_, jotka eivät muusta kristillisyydestä tiedä kuin\nsiitä, minkä heidän häilyvät tunteensa tuokioksi muodostavat ja\nmikä sen vuoksi on niin mukavaa kuin suinkin. Mutta pane tämä\nLinda, joka nyt niin suurella turvallisuudella kutsuu Jumalaansa\navukseen, pane hänet lankeamaan tomuun ja tunnustamaan itsensä\n\"vaivaiseksi, syntiseksi ihmiseksi, joka tietää ansainneensa\nhelvetin ja iankaikkisen kadotuksen\"; pane hänet musertuneen sydämen\nsyvyydestä huutamaan anteeksiantamusta ja armoa; pane sanalla\nsanoen hänen rauhansa ja luottamuksensa osoittautumaan totisen\nkääntymisen hedelmäksi, sellaisen, miksi se Raamatussa ja kanonisissa\nkirjoissamme säädetään -- niin saat nähdä koko tuon ylistelijäin ja\nystäväin parven paheksuen kääntyvän selin ja huudahtavan: Hän on\nhaaveilija!\n\n\"Taas liian ankara!\" arvelet kaiketi ja ajattelet jokseenkin\nseuraavaan tapaan: \"Ne, jotka jo niin paljon ovat päässeet Jumalan\nsanan ja totuuden teeskentelemättömän kielen makuun, että sietävät\nniin voimakasta ravintoa, pysykööt muitta mutkitta Raamatussa\nja raamatullisissa opetuskirjoissa; muita täytyy houkutella ja\nvähitellen johdattaa siihen.\" -- Ymmärrän, ymmärrän! Mutta _kuinka\npitkälle_ luulet heidän seuraavan sinua? Niin, niin kauan kuin syötti\nmaittaa, niin kauan kuin arx causae vielä on salassa eikä heissä\nitsessään asuvaa turmelusta ahdisteta. Ja mitä luulet voittaneesi\ntällä siten aikaansaadulla tunneuskonnolla? Sen, että heillä on\nyksi tuki lisää turvallisuudelleen, nimittäin tämä siten syntynyt\nuskonto, missä se Jumala, jota palvellaan, ei ole kukaan muu kuin\nheidän oma tunteellinen sydämensä. -- Pane nuo sievät pikku \"Naiset\"\nja \"Ystävykset\", ja mitä kaikkia ne lienevätkin, \"Hartaushetkien\",\n[Saksasta ruotsinnettu teos: _\"Andaktsstunder eller Christeliga\nbetraktelser_ för hvar dag i året öfver de för människan viktigaste\nföremål\". Örebro 1829-30. Ankaran arvostelun kirjasta sisältää\nTidn. i andl. ämnen 1837, n:o 4-5. Arvostelijan nimimerkki on F.]\n\"Valistettujen uskonnon\" ja monien muiden nykyajan hartauskirjojen\nkera, pane ne kaikki, kukin omalla siveltimellään, työhön\nsaadakseen meidän elonsoppemme oikein perin pohjin kiilloitetuiksi\nja punahohtaviksi -- ja astukoon sitten esiin se, joka voi saada\nmeidät uskomaan, että ne kaikkine näine koristeluineen, kaikkine\nkullanloistoineen ovat muuta ja muuna pysyvät kuin hautoina, jotka\novat täynnä kuolleitten luita!\n\n\"Musiikilla ei paranneta sairasta, eikä syntistä herätetä\nkohteliailla sanoilla\", sen tiedämme Lutherin suusta -- ja hänen\nsanansa ovat kaikkina aikoina käyneet toteen. \"Nousemiseksi tai\nlankeemukseksi\" on Kristus saarnattava. Puolinainen suostuminen ja\npuolinainen seuraaminen ei riitä, saatikka sitten omavanhurskas\nturvaaminen hetkellisiin tunteisiin; ja se on kuitenkin ainoa tulos,\nminkä nuo niin paljon kehumasi uskonnolliset romaanit kykenevät\nsaamaan aikaan. \"Totisesti, on sula petos kukkuloilla ja kaikilla\nvuorilla\" -- Jer. 3: 23. --\n\nJos Stenbäck tässä kirjoituksessa olisi tarkoittanut ainoastaan\nmitä tavallisesti \"uskonnollisilla romaaneilla\" ymmärretään,\nnoita tarkoitusperäisiä kertomuksia, joissa usein jännittäviä\nrakkausjuttuja on verhottu sentimentaalisen uskonnolliseen\nsanatulvaan, niin olisi taipuvainen myöntämään hänen pääasiassa\nolevan oikeassa. Mutta kirjoituksen päämääränä on tuomita kaikki\nromaanit järjestään: kaikki ne ovat turmiollisia, kysymys on vain\nturmeluksen eri määrästä. Mielipiteiden vaihdossa koetetaan päästä\nvastustajan kimppuun osoittamalla, kuinka hänen väitteensä vievät\nmahdottomuuksiin. Naiivissa suoruudessaan on Stenbäck toista mieltä\nolevilta riistänyt tämän keinon itse sanoessaan, että romaanin\nollakseen \"uskonnollisesti sivistävä\" tulee \"olla täydellinen\ndogmatiikka\" (ikäänkuin dogmatiikka olisi tehokkain keino siihen!).\nKuitenkaan hän ei mennyt viimeiseen johtopäätökseen, että kaikki\nrunous (sillä mitä romaanit muuta ovat?) on hylättävää. Hän ei\ntehnyt sitä vielä, mutta näemme hänen jo olevan sillä tiellä, joka\noli vievä hänet tuohon hänelle itselleen niin kohtalokkaaseen\nloppujohteeseen. Ohimennen mainittakoon, että toimitus (Runeberg)\non pannut vastalauseensa Stenbäckin ajatuksia vastaan, sanoen että\n\"vaikka toim. ei suinkaan tahdo kannattaa lähettäjän mielipiteitä,\nei kuitenkaan ole katsottu voitavan kieltää hänen kirjoitukseltaan\nsijaa lehdessä\". Meidän silmissämme on kirjoituksen pääpaino\ntoiselta puolen siinä, että se todistaa Stenbäckin jo lopulla vuotta\n1836 tulleen niin pitkälle, toiselta puolen, että se antaa meille\nkäsityksen niistä mielipiteistä, joita hän kannatti toveriensa\nkanssa väitellessään. Hän oli jo sen pietismin yksipuolisuuden\nvallassa, joka oli ylen halukas tuomitsemaan kaikkia kulttuurimuotoja\nja kaikkia ihmishengen ilmauksia, jotka eivät suorastaan tähtää\nainoaan, kaikki muut syrjäyttämällä hyväksyttyyn ihmisen pyrkimyksen\npäämäärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarmaa on, että Stenbäck aikaisemmin oli aikonut valmistua\npromotsioniin, jossa hänen ystävänsä Castrén, Ingman, Piponius y.m.\nsaivat laakeriseppeleensä, mutta todennäköisesti esti häntä ensiksi\nerotus ja herätys sekä sittemmin Östringin kuolema työskentelemästä\nniin tyynesti ja tasaisesti kuin olisi ollut tarpeen. Hän päätti\nsen vuoksi lykätä tutkintonsa syyslukukauteen ja matkusti 23 p.\nkesäkuuta, niinkuin yliopiston kirjoihin on merkitty, \"lähimmälle\nmaaseudulle, Degeröhön\", lueskellakseen rauhassa. Jo 16 p. elok. hän\npalasi kaupunkiin ja alkoi suorittaa toisen toisensa jälkeen niistä\nkahdestatoista aineesta, jotka kandidaattitutkintoon siihen aikaan\nkuuluivat. Tutkintojen suorittaminen sujui tasaisesti, ja vain kaksi\nainetta oli jäljellä, kun hän sairastui niin kovaan hermokuumeeseen,\nettä hän \"muutamia kuukausia\" häilyi elämän ja kuoleman välillä.\nTästä taudista, joka niin ankarasti järkytti Stenbäckin muutenkin\nheikkoa terveyttä, ei ole säilynyt mitään tarkempia tietoja.\nAinoastaan sen muistavat sisaret, ettei hän itse eivätkä muut enää\nluulleet hänen nousevan sairasvuoteeltaan. Kävi kuitenkin paremmin\nkuin oli luultu, ja hän kykeni vielä kevätlukukaudella lopettamaan\ntenttaaminsa ja suorittamaan tutkinnon. Filosofiankandidaatti-kirja,\njoka on dekanuksen allekirjoitusta vailla, mutta J. V. Snellmanin\nkontrasigneeraama, on päivätty 9 p. kesäk. 1837 ja osoittaa,\nettä hän oli saanut korkeimman arvosanan kreikankielessä ja sitä\nlähimmän kirjallisuuden historiassa, yleisessä historiassa, puhe- ja\nrunotaiteessa, filosofiassa ja fysiikassa.\n\nPäättäen Stenbäckin esiintymisestä Helsingfors Morgonbladissa sattui\nhänen sairautensa joulu- ja tammikuun ajalle. Helmikuun 17 p. 1837\noli näet häneltä siinä (n:o 13) taas avuste. Se on runoelma \"Kirje\nystävälleni\" kesältä 1834, merkitty lähetetyksi, mutta tekijän\nnimimerkittä. N:ossa 26 (10 p. huhtik.) on \"Meri\" nimimerkillä\nS. Onko tämä kaunis balladi, joka aiheensa vuoksi jo on mainittu\nensimmäisessä luvussa, tähän aikaan kirjoitettu, on vähintäänkin\nepäiltävää. Runo kun ei ole uskonnollinen sisällykseltään, on\nse todennäköisesti syntynyt ennen herätysaikaa, mutta muodon\ntäydellisyyteen katsoen on sen synnyntä otaksuttava niin myöhäiseksi\nkuin mahdollista. Tulemme siten siihen johtopäätökseen, että tämäkin\nrunoelma luultavasti on kirjoitettu kesällä 1834. Edelleen on n:ossa\n33 (5 p. toukok.) \"Bachoksen kuvapatsas\" Uhlandin mukaan sekä n:ossa\n34 (8 p. toukok.) kolme _\"Gaseelia\"_: I. On taivaassa mun kaikki\nystäväni, II. Oi määrää Herran armon runsauden! sekä III. Mun\nVapahtajain kuolemast' on noussut.\n\nNäiden viimeksimainittujen runoelmain outo nimi ja muoto kaipaa\nmuutamia selittäviä sanoja. Samalla kertaa kuin Topelius [Vrt.\n_Strömborg_, J. L. Runeberg, III, s. 354.] on kirjoittanut\npäiväkirjaansa pohjalaisten lähetystön käynnistä Runebergin luona\nkuraattorinvaalin johdosta, on hän merkinnyt: \"Runeberg ja Nervander\npitävät Friedrich Rückertiä suurimpana nykyjään elävänä runoilijana.\"\nTähän mielipiteeseen Stenbäck lienee sikäli yhtynyt, että hän\nkirjallisessa dialogissaan lukee Uhlandin ja Rückertin joukosta\npois, sanoessaan ajan saksalaisilta runoilijoilta puuttuvan \"neroa,\nvoimaa ja alkuperäisyyttä\". Edelleen todistaa hänen mielenkiintoansa\nRückertiin se, että hänen jälkeenjääneissä papereissaan on arkki,\njolle hän on kirjoittanut useita tämän runoilijan runoelmia, niiden\njoukossa muutamia \"gaseeleja\". Rückert näet ja hänen jälkeensä Plåten\nsaattoivat Saksan kirjallisuuteen tämän persialaisen runomuodon,\njota Stenbäck käyttää niissä runoelmissa, joille hän myöhemmin\nantoi nimen \"Sointuja\". Runomuodon omituisuus on siinä, että se\nloppusointu, joka päättää ensimmäisen stroofin molemmat säkeet,\nsitten palaa jälkimmäisessä säkeessä jokaista seuraavaa, niin\nikään kaksisäkeistä stroofia -- huolimatta mikä stroofien luku on\n(tavallisesti 7:n ja 14:n välillä) tai minkälaisia säkeitä muuten on\nkäytetty. Sisällykseen katsoen on gaseelimuoto paikallaan, milloin\najatus ja tunne lakkaamatta liikkuvat saman keskipisteen ympärillä.\nItämaiden ja myöskin Saksan runoilijat olivat käyttäneet sitä\nosittain lemmenlauluihin, osittain mietiskelyrunoihin. Valitessaan\nsen ilmaistakseen uskonnollisia rauhan ja onnen tunteitaan raatelevan\nsieluntaistelun taisteltuaan Stenbäck osoitti tositaiteilijan\nesteettistä vaistoa, joka pettämättömästi johtaa häntä muotoon\nkatsoen.\n\nEi ole mitään syytä otaksua ensimmäisiä gaseeleja syntyneiksi\naikaisemmin kuin keväällä 1837. Näyttää kuin tuo niille ominainen\nrauhaisa mieliala olisi juuri se, jonka voi edellyttää vallinneen\nrunoilijassa, kun hän taas alkoi virkistyä pitkän ja ankaran\ntaudin jälkeen. Ensimmäiset ja kovimmat taistelut olivat ohitse,\nja hän tunsi Jumalan suojelevan käden tukea saadessaan vähitellen\nterveytensä jälleen. Kuinka selvästi sen lausuu toinen gaseeli:\n\n    O rikedom i Herrans nåd och makt!\n    Beständigt ger på mig hans öga akt.\n\n    Beständigt mig med ljusa vingepar\n    Kringsväfvar skyddande hans englavakt.\n\n    Och Andans kraft och fridens helga ro\n    Han själf i detta skygga hjärta lagt j.n.e.\n\n    [Oi runsautta Herran armon ja voiman!\n    Alati hänen silmänsä minua vartioi.\n\n    Alati väikkyy ympärilläni valkeine siipineen\n    hänen suojeleva enkelivartionsa.\n\n    Ja Hengen voiman ja rauhan pyhän levon\n    hän itse on istuttanut tähän arkaan sydämeen j.n.e.]\n\nRaju sydän on muuttunut \"araksi\", mutta myöskin hiljaiseksi ja\nlevolliseksi. -- Ensimmäisessä gaseelissa hän muistelee ystäviään,\njoiden hän on nähnyt vaipuvan hautaan, mutta sen hän tekee vain\nriemuitakseen siitä ajatuksesta, kuinka ystävällisesti heidän\ntervehdyksensä on kaikuva häntä vastaan, kun suuri isä kerran\nhänetkin kutsuu tykönsä. Kolmas vihdoin, samalla kertaa pääsiäis- ja\nkevätriemulaulu, on kaunein kaikista, täynnä voittoisaa uskoa\nja iloa. -- Pääasiallisesti saman mielialan kuin ensimmäisessä\ntapaamme kolmessa seuraavassa gaseelissa, jotka \"Tidningar i andliga\nämnen\" sisälsi muutamia viikkoja myöhemmin (n:o 22, 16 p. kesäk.).\nEnsimmäinen: \"Kun aamusella kuljin ohi ikkunan\", on hurskas pikku\nlaatukuva; toinen: \"Miss' uskoa mä maassa löytänen?\" uskovan sielun\nja Jumalan välinen vuoropuhelu, ja kolmas: \"Kun ulos astun majastani,\noi ollos läsnä!\" rukous Jumalan alituisesta läsnäolosta ja armosta.\n\nVielä helkkyi siis Stenbäckin kannel, ja samana päivänä kuin gaseelit\nolivat Morgonbladissa luettavina, hän lauloi runoilijan ylistykseksi:\n\n    Hvart skalden kommer, slår hans hand\n    I strängens guld med fröjd;\n    Han underna från diktens land\n    Förkunnar rik och nöjd.\n\n    Då ljusnar himlen, jorden står\n    Därunder lik en brud,\n    Men öfver land och vatten går\n    Den rena lyrans ljud.\n\n    [Kunne laulaja saapuu, koskettaa hänen kätensä\n    riemuiten kielien kultaa;\n    runon maan ihmeitä hän\n    kuuluttaa rikkaana ja tyytyväisenä.\n\n    Silloin kirkastuu taivas, ja maa sen\n    alla on kuin morsian,\n    mutta yli maitten ja vetten\n    vierii puhtaan kantelon sointu.]\n\nNiin kuuluivat sen laulun loppusäkeet, jonka hän oli kirjoittanut\nEhrströmin \"Joutseneen\" sepittämällä sävelellä laulettavaksi\nRunebergin jäähyväisjuhlassa \"Sparbankenin\" ravintolassa Töölönlahden\nrannalla. Aloite juhlan viettämiseen oli lähtenyt pohjalaisesta\nosakunnasta, joka kokouksessaan 29 p. huhtik. oli tehnyt siitä\npäätöksen, ja pohjalaisia olivat sentähden ne kaksi miestä, Aron Borg\nja Lauri Stenbäck, jotka oli valittu, toinen suorasanaisesti, toinen\nrunoksi, tulkitsemaan hetken merkitystä. Edellisen \"lämpimin sanoin\nja täysin sydämin\" esittämää kunniavieraan maljaa seurasi laulu, joka\nosaltaan kohotti sydämellistä ja korkeaa isänmaallista mielialaa,\njoka kolmesatalukuiseen juhlajoukkoon, nuorempia yliopistonopettajia\nja ylioppilaita, jätti unohtumattoman muiston. Että Stenbäck\nkaikesta sielustaan otti osaa tämän illan ja suviyön kaihomieliseen\niloon, joka oli omiaan vakuuttamaan Runebergille, että nuorison\nrakkaus seurasi häntä hänen erotessaan Helsingistä ja yliopistosta\nasettuakseen Porvooseen, siitä voimme olla varmat, sillä huolimatta\nkaikesta mielipiteiden erilaisuudesta ei hän koskaan empinyt\navomielisesti tunnustaa ja kunnioittaa laulajaveljensä suuruutta.\n\nKohdakkoisen poismuuttonsa vuoksi oli Runeberg 1 p:stä huhtik.\njättänyt Helsingfors Morgonbladin toimituksen Fredrik Vilhelm\nAlceniukselle, [Syntynyt Ilmajoella 1808, tullut ylioppilaaksi\n1828, kuollut lääketieteen kandidaattina 1841.] edellisen vuoden\npromotsionissa seppelöidylle pohjalaiselle maisterille. Alcenius\noli valinnut alakseen lääketieteen, mutta hänellä oli ilmeisiä\nkaunokirjallisia taipumuksia, niinkuin useat lehdessä julkaistut\nnovellit osoittavat, ja hän oli ottanut toimittajan viran huostaansa\nsaatuaan ystävänsä lupaamaan apuaan. Näihin ystäviin kuului\nvarmuudella myöskin Stenbäck, sillä hän antoi nyt useammin kuin\nennen avustusta lehteen. Viimeksiluetelluista ovat kaikki paitsi\nensimmäinen uuden toimituksen ajalta, samoinkuin edellämainittu\nkirjoitus \"Eräs kesäilta\", jota paitsi hän vielä kesäkuukausien\nkuluessa esiintyi useita kertoja. Siten on n:ossa 42 (9 p. kesäk.)\naikaisemmin Upsalan Correspondentenissa julkaistu runoelma \"Hyvää\nhuomenta, Johannekselle\"; n:ossa 44 (16 p. kesäk.) \"Murheelle\"\nsarjasta \"Öisiä säveliä\"; n:ossa 57 (31 p. heinäk.) Uhlandin romanssi\n\"Kuninkaanpoika\" (Konungasonen), jota Stenbäck ei ole ottanut\nrunojensa joukkoon, sekä n:ossa 59 (7 p. elok.) \"Emännän tytär\"\n(Värdinnans dotter), samoin Uhlandin mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän 1837 Stenbäck taas vietti kotona Vöyrillä, mistä hän näyttää\nolleen poissa lähes kaksi kokonaista vuotta, joiden ajalla hän oli\nkokenut paljon. Hänen tulevaisuudenaikeensa ja sieluntilansa näkyvät\nselvästi eräästä Kaarle Fredrikille Lappiin kirjoitetusta kirjeestä,\njonka hän tähän aikaan on aloittanut, mutta jättänyt lopettamatta\neikä todennäköisesti koskaan sitä lähettänyt. Häntä itseään koskeva\nosa on kuitenkin täydellinen ja seuraa tässä:\n\n    \"Rakas veli! Kiitän sinua nyt ensiksi kirjeestä, jonka talvella\n    sain Helsingissä -- ja sen mukana tietoja Stockflethiltä Lapin\n    opetuslaitoksesta y.m., jotka toivomuksesi mukaan annoin\n    painattaa Morgonbladiin.\" (Sitten seuraa lyhyt selonteko\n    kandidaattitutkinnosta 17 äänellä ja sen edellä olleesta\n    taudista.) \"Jouluksi tai ensi juhannukseksi olen aikonut\n    vihityttää itseni papiksi ja tulla toiseksi apulaiseksi prof.\n    Crohnsille [Erik Anders Crohns, syntynyt Iisalmessa 1785,\n    kirkkoherrana Helsingissä v:sta 1824, saanut professorin\n    arvonimen, kuollut 1865.] Helsinkiin sekä sen ohella tutkia\n    teologiaa saavuttaakseni yliopistolliset arvoasteet ja sitten,\n    jos Herra suo, saada jonkun paikan yliopistossa. Tässä näet\n    tulevaisuudentuumani, vaikka minä itse nyt olen tehnyt\n    suunnitelmia kauemmaksi tulevaisuuteen kuin mieleni onkaan.\n    Pääasia on, että saan tulla papiksi Helsinkiin ja siellä saarnata\n    Herrastani ja Mestaristani, minkä voin työllä ja sanalla, ja\n    pudistaa nukkuvia ihmisiä hereille. Kun Jumala on nähnyt hyväksi\n    temmata minut kuin kekäleen tulesta ja avata silmäni, kun hän\n    on sallinut minun löytää elämän ja valon ja levon Vapahtajani\n    sydämellä ja tuta hänen piinansa osallisuuden ja hänen\n    ylösnousemuksensa voiman, niin en tahdo panna kynttilääni vakan\n    alle, niin tiedän, että hän, joka on ottanut tämänkin syntisen,\n    tämänkin tomun omakseen, voi ja tahtoo antaa minulle armoa ja\n    voimaa sieluin ja ruumiin häntä palvellakseni ja ihmisille\n    julistaakseni hänen armonsa runsautta. Oi, kuinka kaikki on\n    vahinkoa ja lokaa loppumattoman Jeesuksen Kristuksen tuntemisen\n    rinnalla, mikä käsittämätön ja suloinen elämä, kun elän, en\n    kuitenkaan minä, vaan Kristus minussa. Sanoit kerran pelkääväsi,\n    että minun umpi- ja arkamielinen olentoni olisi saattava minut\n    samaan uskonnolliseen haaveiluun, mitä näit muutamissa muissa.\n    Niinpä niin, huolimatta umpi- ja arkamielisestä olennostani on\n    hän, joka on väkevä ja väkevä juuri heikoissa, voinut vetää\n    minut tykönsä ja antaa minulle voimansa syntiä, maailmaa ja koko\n    helvetin sotajoukkoa vastaan. Levottoman, runollisen hengen hän\n    on voinut masentaa, umpimielisen luonnon hän on voinut voittaa\n    ja luoda uudestaan, ja veressään hän on voinut tehdä sairaan ja\n    kituliaan terveeksi ja puhtaaksi ja väkeväksi. Ylistetty olkoon\n    hän iankaikkisesti. Kun hän on täällä tukenut ja turvannut\n    minua ja itse matkaansaanut sekä tahdon että teon, ja kun hän\n    sitten vihdoin antaa kalleimman kaikista lahjoistaan, taivaansa\n    autuuden, niin olen siellä iankaikkisuudessa paremmin voiva\n    kiittää ja ylistää häntä kaikesta. Saakoon hän tehdä minut oikein\n    houkaksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi,\n    sitä häneltä rukoilen ja sitä tahdon häneltä anoa yötä ja päivää.\n    Ne ihmiset, syntisessä ilossaan ja terveydessään, ne viisaat,\n    jotka tietävät kaikki, mutta ei Kristusta ristiinnaulittua, ne\n    rauhattomat, joilla ei itsellään ole mitään rauhaa ja jotka eivät\n    myöskään voi jättää muita rauhaan, juoksennelkoot ja rientäkööt\n    ja touhutkoot; minä tahdon istua lujalla kalliolla, laulaen\n    ja soittaen kuin lapsi, en tahdo pitää mitään yhteistä heidän\n    kanssaan. Yksi ainoa silmäys Kristuksen sovituksen salaisuuteen\n    ottaa halun kääntyä takaisin ja elää ja tehdä syntiä heidän\n    kerallaan. Mutta miksi puhun monia sanoja; jos tahtoisin alkaa\n    ylistää Vapahtajaani ja sitä armoa, jonka hän on antanut minulle\n    tapahtua, eivät sadat tällaiset kirjeet riittäisi; eikä se nyt\n    ollutkaan tarkoitukseni. Kun elää tässä uskon yhteydessä sen\n    kanssa, joka on käsittämätön, ja näkee hänen armonsa vuotavan\n    alas kaikkialle, niin on vaikea ajatella muuta. Minulla ei ole\n    ainoastaan omasta kohdastani syy lakkaamatta kiittää ja ylistää\n    häntä vaan myöskin siitä hyvästä työstä, jonka hän täällä\n    on aloittanut toisissa, siksi että hän tahtoo tehdä kotimme\n    panetelluksi, kristillisesti eläväksi kodiksi ja siksi että hän\n    läheisimmissämme on herättänyt sen suuren, onnellisen murheen\n    eikä anna sen talttua eikä uinahtaa jälleen.\" -- -- --\n\nTuskin missään kirjeessä Stenbäck on niin laveasti puhunut itsestään\nkuin tässä. Lukuisat kirjeet sisarille tältä ja lähinnä seuraavalta\najalta koskevat pääasiallisesti _heidän_ sisällistä tilaansa, veli\nkun kirjeissä vastaa heidän kysymyksiinsä ja antaa heille neuvoja\nheidän murheissaan. Kuitenkin ne sisältävät tuon tuostakin sanoja ja\nlauseita, jotka valaisevat hänen omaa sielunelämäänsä, ja tuonnempana\nsaamme tilaisuuden nähdä, ettei hän aina ollut niin iloinen ja täynnä\nluottamusta kuin tässä, että hän ei aina istunut uskon kalliolla\n\"laulaen ja soittaen kuin lapsi\". Kuitenkin on tie selvä, ja se\npalava ja, olimme sanoa, uhkamielinen innostus asiaansa, jonka hän\nveljelleen lausuu, se on hänelle ominaista alati nyt seuraavina\nvuosina.\n\nKotioloissa oli se muutos tapahtunut, että Charlotte edellisestä\nsyksystä pitäin oli kihloissa nuoren papin, Lauri Josef Achrénin,\nkanssa, jonka nimi pian oli oleva ensimmäisiä heränneistä\nseurakunnanopettajista. Lauri kiintyi veljellisellä ystävyydellä\nlempisisarensa tulevaan mieheen, joka muutoin lapsuudesta asti oli\nollut läheisessä suhteessa Stenbäckeihin. Achrén oli papin poika,\nsyntynyt Vöyrillä samana vuonna kuin Lauri. Viisitoistavuotiaana\nhän oli suorittanut koulunkäyntinsä, ja vanhempain varattomuuden\nvuoksi rovasti Stenbäck ja muut ystävät kustansivat hänen ensimmäisen\nmatkansa Helsinkiin, jonka jälkeen hän opintoajallaan hankki siellä\ntoimeentulonsa kotiopettajan työllä. Hänellä oli sekä runollisia\nettä soitannollisia lahjoja, ja hän olisi mieluimmin antautunut\nkaunotieteellisiin opintoihin, mutta köyhyys pakotti hänet heti\nmaisterinarvon saavutettuaan rupeamaan papiksi (1833). Kun hänen\nensimmäinen virkapaikkansa oli Oravaisten pitäjä, voi hän edelleen\nseurustella Stenbäckien kanssa, mikä saattoi hänet sekä herätykseen\nettä kihloihin. Hänenkin herätyksensä tapahtui 1835, ja se ystävä,\njoka -- sen mukaan mitä F. G. Hedberg kertoo elämäkerrassa, jonka hän\non liittänyt Achrénin tekemään Björkqvistin postillan käännökseen\n-- varoitti häntä \"esteettisistä houreista ja musikaalisista\nkuvitteluista\", ei ollut kukaan muu kuin Lauri Stenbäck. Tunnettuaan\nitsensä ensimmäisinä pappisvuosinaan onnettomaksi siitä toimesta,\nmihin olosuhteet hänet olivat pakottaneet, niin että hän kerran\neräällä nuorison huviretkellä tanssiessaan tulevan morsiamensa\nkanssa oli tälle päivitellyt pakkoaan saarnata mitä ei itse uskonut,\nkehittivät pitkät sieluntaistelut, joista piirteitä esitetään\nmainitussa elämäkerrassa, hänestä palavan, hartaan kristityn. Lopuksi\nmainittakoon, että Stenbäck kesällä 1837 teki matkan Pidisjärvelle\n(nykyjään Nivala) Malmbergin luo, joka, kuten jo tiedämme, Laguksen\nkera ehdottomasti oli omaksunut Paavo Ruotsalaisen opin. Tämä\nkäynti suuren pietistipäällikön luona, joksi Malmbergiä syystä\nvoi sanoa, sillä hänen tulisessa, hillittömässä olennossaan oli\njotain pakottavaa ja vallitsevaa, ei voinut olla hyvin pysyvästi\nvaikuttamatta Stenbäckiin, joskin Malmbergilta puuttui se tunteen\nhienous, joka olisi voinut olla pohjana sydämellisemmälle ja\nläheisemmälle ystävyydelle.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU. 1837-1840.\n\nPietismi yliopistopiireissä. -- Totuuden puolesta: kaikki tai ei\nmitään. -- Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. -- Lähempiä\nsuhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa\ny.m. -- Evankelinen Viikkolehti. -- Ensimmäinen Porthaninjuhla.\n\n\nToukokuussa 1835 oli Helsingfors Morgonbladissa luettavana\nseuraava, ei kovin tavaton ilmoitus: \"Ylioppilas tarjoutuu joko\ntässä kaupungissa tai jossakin maaseudulla johtamaan vähemmin\nvaurastuneiden lasten opetusta. Lähempiä tietoja antaa J. V.\nSnellman, fil. maisteri.\" Kyseessäoleva ylioppilas oli C. G. von\nEssen, ja hän vastaanotti kotiopettajanpaikan tarjouksen, jonka\noli tehnyt rouva Katalina Sofia Fabritius Kiteeltä, kaksi vuotta\naikaisemmin kuolleen tilan- ja tehtaanomistajan, maisteri Johan\nFabritiuksen leski. Kotiopettajaa haettiin kolmelle pikku tyttärelle.\nAsiaa välitti rouva Fabritiuksen veli, ylioppilas, sittemmin\nprofessori ja senaattori A. E. Arppe. Fredrik Cygnaeus lienee\nvaroittanut häntä Essenistä, koska tämä muka oli \"takertunut ajan\nuskonnolliseen kiihkoiluun\", mutta Arppe oli arvellut, ettei siitä\nollut mitään vaaraa, \"ne houreet kyllä menevät ohitse\". Niin matkusti\nEssen Puhoksen tehtaalle Karjalaan, missä hän rouva Fabritiuksen\nluona kohtasi myöskin hänen sisarensa Ebban ja Alexandran, joista\nedellinen oli noin 20, jälkimmäinen 15 vuoden ikäinen, ja missä\nei kukaan aavistanut, että pohjalaisen ylioppilaan tulo oli oleva\näärettömän tähdellinen käännekohta perhepiirin elämässä. Hänen\nmukanaan näet ei tullut ainoastaan hänen palava vakaumuksensa,\nvaan myös uskonnollista kirjallisuutta, muun muassa saksankielistä\n(Gossnerin y.m. teoksia), hänen oman suuntansa mukaista, eikä hän\npannut kynttiläänsä vakan alle. Hän antoi talon tyttärille kirjojansa\nluettaviksi, sillä saksankieli ei ollut heille outo -- he olivat\nkäyneet saksalaisen tyttökoulun (Töchterschule) -- ja itse hän puhui\ninnostuksella \"ainoasta tarpeellisesta\". Ja seuraus oli, että rouva\nFabritius ja hänen sisarensa olivat heränneitä jo aikoja ennen\nkuin ne kaksi vuotta, jotka Essen oli pikkutyttöjen opettajana,\nolivat päättyneet. Tämä sai aikaan melkoista paheksumista suvussa,\nja Snellmankin, joka oli suositellut Esseniä, sai siitä osansa.\nKerrotaankin hänestä, että hän, kun myöhemmin eräs ylioppilas\ntaas pyysi hänen välitystään kotiopettajanpaikan saamiseksi, oli\ntiedustanut, oliko ylioppilas pietisti vai eikö. Hän ei näet enää\ntoiste tahtonut olla syynä moiseen mullistukseen hänelle vieraassa\nperheessä. Syksyllä 1837 rouva Fabritius muutti tyttäriensä ja\nEbba-sisarensa kanssa Helsinkiin, missä tytärten koulunkäynti ja\nkasvatus oli jatkuva.\n\nKun Stenbäck keskipalkoilla syyskuuta mainittuna vuonna palasi\npääkaupunkiin, tapasi hän Essenin, ja tästä ajasta alkaen he asuivat\nyhdessä useita lukukausia perätysten, ensin kauppias Brennerin,\nsitten kamreeri Holmbergin talossa. Muistopuheessaan Stenbäckistä\nEssen lausuu, että Stenbäck \"ei voinut olla vailla ystävää, jonka\nsyliin hän voi vuodattaa sydämensä, ja Östringin kuoltua oikeastaan\nse veljeys solmiutui hänen ja minun välilläni, jonka vasta kuolema\nkatkaisi\". Jo kotiopettajana ollessaan hän oli Stenbäckiltä saanut\n\"useita ja pitkiä kirjeitä, palavinta uskonnollisuutta hehkuvia,\nkirjoitettuja hohtavan runolliseen tyyliin\". Nyt, yhdessä asuen,\nyhteisissä opinnoissa ja harrastuksissa -- sillä syksystä 1837\nStenbäck alkoi teologisen tiedekunnan jäsenenä harjoittaa siihen\nkuuluvia opintoja -- kehittyi heidän ystävyytensä täydelliseksi\nluottamukseksi. Kuitenkin on syytä luulla, että ystävyyssuhde\nEsseniin, joskin se katkeamatta kesti Stenbäckin kuolemaan asti, ei\nkoskaan hänelle korvannut sitä, minkä hän Östringissä oli menettänyt.\nVaikka Stenbäck itse oli suorasukainen sekä myöskin terävä ja\nsatiirinen arvosteluissaan ja lausunnoissaan ja siis hyvin osasi\noivaltaa Essenin sukkeluudet ja satiiriset hyökkäykset, tiedetään\nkuitenkin, että hän usein tunsi itsensä loukkautuneeksi tämän\nsanoista. Ystävä ei ollut runoilija, eikä hänellä ollut vaistoa\ntäysin tajuamaan Stenbäckin tunne-elämän hienompia ja hennompia\nsäveliä. Sen vuoksi voi hyvin arvata, että hänen sutkauksensa joskus\nkohtasivat toisen korvaa mielialan vallitessa, jolle ne olivat\nsorahtavana vastakohtana. Kuinka lienee ollutkin laita, varmaa on,\nettä he siinä asiassa, joka oli heille kaikkein kallein, kehoittivat\nja tukivat toisiaan, niin että he yhdessä enemmän kuin kukaan muu\nantoivat vauhtia sille pietistiselle liikkeelle, joka nyt levisi\nopiskelevaankin nuorisoon.\n\nNiistä pohjalaisista, jotka edellisestä tunnemme, liittyivät\nTopeliuksen tiedon mukaan muiden muassa Lindfors ja Piponius\n[Piponiuksen suhteen mainittakoon, että hänen elämänsä ei aina\nnäytä olleen moitteeton (vrt. _Rein_, J. V. Snellman, I, s. 123)\nja että Morgonbladissa 1838 on häneltä kirjoituksia, jotka eivät\nilmaise pietististä ajatustapaa. Toiselta puolen hänellä oli\nosakunnassa ehdoton luottamus, kuten vähän tuonnempana on näkyvä.]\nStenbäckiin ja Esseniin. Edelleen on tässä innokkaana pietistinä\nja heidän ystävänään mainittava Julius Immanuel Bergh, yksi 1836\nvihityistä maistereista. Julius Bergh, joka oli vuotta vanhempi kuin\nStenbäck, kuului savo-karjalaiseen osakuntaan, mutta samanmielisyys\nuskonnollisissa kysymyksissä oli saattanut heidät lähenemään\ntoisiansa. Bergh oli, samoinkuin hänen 15 vuotta vanhempi veljensä,\nNurmijärven kappalainen Johan Fredrik Bergh, Paavo Ruotsalaisen ja\nhänen oppinsa hartaimpia ja toimekkaimpia ystäviä. Myöskin vanhempi\nveli, joka oli ensimmäisiä heränneitä pappeja (siinä asetettava\nJonas Laguksen rinnalle), oli vilkkaassa yhteydessä samanmielisten\nHelsingissä asuvain pietistien kanssa, mutta nuorempaa sekä\nStenbäckiä ja Esseniä pidettiin varsinaisina johtajina. [Ystävysten\nja taistelutoverien eri luonteita kuuluu joku sukkelasti kuvanneen\nsiten, että Julius Bergh taisteli ajatuksillaan, Stenbäck kynällään\nja Essen kielellään.] Julius Berghin aikomus oli alkujaan jäädä\nyliopistoon, ja hän tuli jo 1839 teologian dosentiksi, mutta 1844\nhän muutti koulunopettajan uralle ja tuli uskonnon lehtoriksi\nKuopion kymnaasiin. Kun Essen aikaisemmin erosi yliopistosta, jäi\nBergh vastamainittuun aikaan asti Stenbäckin lähimmäksi toveriksi\nHelsinkiin. Paitsi näitä voidaan vielä Fredrik Gabriel Hedberg\nlukea tähän eteläsuomalaiseen ryhmään pietistejä herännäisyyden\nensi aikana. Hänkin oli pohjalainen ja syntynyt samana vuonna kuin\nStenbäck, mutta tullut maisteriksi jo 1832 ja papiksi kaksi vuotta\nmyöhemmin. Ollen pastorinapulaisena Lohjalla vuoteen 1838 hän saattoi\nsilloin tällöin käydä tapaamassa ystäviään Helsingissä, eivätkä nämä\npuolestaan jättäneet vastaamatta vieraissakäynteihin. Mielipiteiltään\nHedberg ei tähän aikaan eronnut muista, vaikka hänestä sitten tuli\nn.s. evankelisen suunnan päämies, joka suunta 40-luvun keskivaiheilla\njakoi pietistit kahteen sovittamattomaan leiriin.\n\nKuvatessamme yhdyselämää yliopistopiireihin kuuluvien pietistien\nkeskuudessa voimme nojata kertojiin, jotka ovat olleet mukana ja\njoiden sanat täydentävät toisiaan. Tästä lausuu Essen seuraavaa:\n\"Kuitenkin oli useita muitakin ylioppilaita miltei kaikista\ntiedekunnista, enimmän kuitenkin teologisesta, kukin tahollaan\njoutunut saman hengen vaikutukseen, ja kaikki nämä liittyivät nyt\nyhteen ja muodostivat seurakunnan seurakunnassa. Kokoonnuttiin\nvuoroin kunkin luo miltei säännöllisesti yhtenä iltana viikossa\nyhteiseksi kehoitukseksi ja mielenrakennukseksi, joissa kokouksissa\nvuoroin luettiin milloin Raamattua, milloin jotakin hartauskirjaa\ntai jotakin kirkkohistoriallista j.n.e. ja vuoroin keskusteltiin ja\nlaulettiin joku virsi. Koko pyrinnöllä oli käytännöllinen silmämäärä;\nse ei tarkoittanut opin uudistamista -- se katsottiin kirkolla olevan\npuhtaana ja väärentämättömänä -- vaan sen toteuttamista elämässä.\nTämä käytännöllinen uskonnollinen pyrkimys, jollei kokonaan niellyt\nkaikkia muita harrastuksia, ainakin siirsi ne sivuun: kaikkea\nmikä ei suoranaisesti vaikuttanut kristillisen elämän syntyyn ja\nkehittymiseen, halveksittiin enemmän tai vähemmän, ja kaikki mikä\nkatsottiin sitä ehkäiseväksi, joko se sitten ilmeni tieteessä tahi\ntaiteessa tahi inhimillisessä yhdyselämässä, hylättiin armotta.\"\n\nSellaisia viikkokokouksia, joista Essen puhuu, pidettiin edelleen\n40-luvulle asti, ja tältä ajalta on seikkaperäisempi kuvaus.\nVuonna 1879 julkaisi nimimerkki --tt-- Hufvudstadsbladetissa\nsarjan kuvauksia, \"Studentlif på 1840-talet\", joista yksi koskee\nuskonnollisia liikkeitä ylioppilaiden keskuudessa. Kirjoittaja\nsanoo, että eräs hänen rakkaimpia ystäviään jo aikaisin oli\nliittynyt pietisteihin. Ystävyys ei siitä häiriytynyt, vaan vaikutti\nkirjoittajaan ja vielä kolmanteen yhteiseen ystävään, että he\npäättivät yhdessä mennä erääseen uskonnolliseen kokoukseen, joihin\npääsy aina oli avoin tovereille. Ja tässä seuraa kertomus heidän\nkäynnistään:\n\n\"En koskaan ole unohtava sitä mahtavaa vaikutusta, joka minut\nvaltasi astuessani suureen huoneeseen, jossa lukuisa joukko vakavia,\nvanhempia ja nuorempia henkilöitä opiskelevaa nuorisoa oli koolla.\nKokous oli juuri alkanut, ja keskustelu tapahtui vain matalalla\näänellä. Ei kukaan pannut mitään huomiota tuloomme, ainoastaan\nmolemmat nuoret isäntämme tulivat vastaamme ja osoittivat meille\npaikat, mutta palasivat kohta omaan seuraansa. Hetkistä myöhemmin\naloitti koko seura, merkin saatuaan, virren n:o 48 vanhasta\nvirsikirjasta: Ho satans boning tänker på, Dess grymma eld och låga!\n\n\"Mahtavasti mieleen vaikuttaen kuuluivat uhkaavat sanat koraalin\nvakavain sävelten kantamina, ja vaikutus oli sitä valtavampi, kun\nuseimpien läsnäolijain katseet samalla olivat meihin kääntyneet.\nVirren päätyttyä seurasi taas syvä hiljaisuus, jonka kestäessä\nkaikki näyttivät vaipuneilta vakaviin mietiskelyihin. Niin kului\nhetkinen, jonka jälkeen eräs tovereista luki kappaleen Raamatusta\nja sen johdosta selkeästi esitti oman käsityksensä. Muutamat muut\nsaivat tästä aihetta esittämään myöskin käsityksensä, joka useinkin\nmelkoisesti erosi lukijan lausumasta, ja keskustelu kävi pian\nvilkkaaksi, vaikka se aina tapahtui maltilla ja vakavuudella. Lopuksi\nseurasi jonkunmoinen vapaaehtoinen ripittäytyminen kaikkien toverien\nedessä; kukin esitti yksinkertaisesti ja, minun täyden vakaumukseni\nja kokemukseni mukaan, myöskin täysin vilpittömästi sielunsa tilan\nsinä aikana, joka oli kulunut viime tapaamasta. Verrattiin omaa\nhengellistä kokemusta toverien saavuttamaan, annettiin ja saatiin\nneuvoja, jolloin tarkasti teroitettiin mieleen, että, apostolin\nsanan mukaan, ainoastaan 'se, joka sallii itseänsä kuritettavan',\nvoi toivoa voivansa vihdoin tehdä oikean ja totisen katumuksen ja\nparannuksen sekä voittaa sen niin hartaasti ikävöidyn 'salatun elämän\nJumalassa', joka heidän kaikkien silmiin kangasti niin kauniina\nja johon he kaikki niin vakaasti pyrkivät. Niitä oppilauseita,\njoita aikoinaan niin laajamaineinen kirja 'Armon järjestys'\nsisälsi, siteerattiin ja tuotiin todistukseksi usein, samoinkuin\ndrastillisimpia paikkoja muista pietistien lempikirjailijoista,\njoiden joukossa 'Arndtin Totinen Kristillisyys' sekä 'Nohrborgin\npostilla' olivat ensimmäisiä. Harvoin ja silloin ainoastaan\npoikkeustapauksissa suotiin muutamia lohdutuksen sanoja jollekulle\naivan musertuneelle omalletunnolle, mutta nekin niin ankarain ja\nvakavain varoitusten saattamina, että ne miltei kokonaan veivät\nvoiman lohdutukselta. Mutta kuitenkin säteili niin kirkkaasti\netäisessä, kenties saavuttamattomassa kaukaisuudessa rauhan ja\nautuuden toivo, semmoinen, jota emme voineet aavistaa edes nuoruuden\nrohkeimmissa unelmissa, ja jonka rinnalla kaikki maan loisto ja\nihanuus näytti pelkältä tomulta ja viheliäisyydeltä.\n\n\"Mikä rikas, joskin synkkä sielunelämä avautuikaan nähtäväksemme\ntänä lyhyenä hetkenä, jonka omistimme ensimmäiselle käynnillemme\npietistien kokouksessa, mihin tuskaisaan ja vakavaan henkiseen\ntaisteluun, mihin korkeaan haaveiluun saimmekaan silloin tutustua --\nja kaikki tämä poikkesi niin täydellisesti nuorison tavallisesta,\nvallattomasti loruilevasta ilosta! -- -- Mutta maailman lapsina,\njoina vielä olimme, syttymättöminä fanatismin hehkusta, väsyimme\nkuitenkin pian kaikkeen tähän kammottavaan vakavuuteen; meistä oli\nliian painostavaa tässä seurassa, ja me halusimme jälleen vapaaseen\nluontoon, missä nuoren kevään raikkaat tuulet niin iloisesti\nhumisivat puiden vasta vihantuneissa latvoissa ja hento nurmi, sekin\npuhui hyvästä ja rakastavasta Jumalasta! Jäähyväisiä heittäessämme\nlaski vanhempi isännistä hellästi ja vakavasti mielellemme, että\nmekin 'ajattelisimme mitä rauhaamme sopii' ja hylkäisimme pahan\n'turmeltuneen maailman'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla\nsanotut ystävälliset sanat eivät voineet olla tunkeutumatta syvälle\nnuoreen mieleemme. Lähdimme tästä kokouksesta tosin iloisina, että\nainakin tällä kertaa oli päästy pakoon, mutta kylvö oli tehty ja\nlangennut jo valmistettuun maahan; se oli myöskin pian kyllä sekä\nitävä että kasvava. Kotiin tultua emme enää päässeet entiseen\nnuorekkaan iloiseen mielialaamme, koetimme tukahduttaa henkemme\nrauhattomuutta vakavilla ja rasittavilla opinnoilla, mutta sekään\nei onnistunut. Tunsimme yhä voimakkaampaa vetoa tuohon haaveilevaan\npiiriin, missä toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytyksen\nhenkemme ikävöimiselle.\"\n\nLopuksi on meidän edelliseen liittäminen ote eräästä Stenbäckin\nkirjeestä (Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841):\n\n\"Täällä yliopistossa ovat muutamat ylioppilaat käsittäneet armon\nja, maailman pilkan ja katkeruuden alaisina, vakavuudella ja\ninnolla astuneet parannuksen tielle, jättäneet entiset haaveensa\nja tavoittelunsa, paheensa ja hyvät ystävänsä niissä, sekä\nvalmistautuvat uhraamaan elämänsä ja voimansa rikkaan, lempeän,\nihanan Herramme Kristuksen palveluksessa. Minä olen omasta puolestani\naikonut tulla akatemian mieheksi ja lueskelen teologista tutkintoa\nvarten, joissa luvuissa minulla on suurena ilona ja lohdutuksena,\nettä minulla on toverina ja matkakumppanina samaa päämäärää kohti\ndosentti Bergh, joka jo kauan aikaa on ollut herännyt ja jolla on\nvakava henkinen pyrkimys, samalla kuin kaikkien täytyy tunnustaa\nhänen erinomaisen syvät tietonsa. Me kokoonnumme, 20--30-miehisenä\njoukkona, joka lauantai-ilta, seurustelemme keskenämme lämmittäen\nja rohkaisten toinen toistamme. Näissä kokouksissamme laulamme,\nluemme jotakin henkirikasta kirjaa ja keskustelemme toistemme kanssa.\nTuulahdus Herran hengestä väikkyy usein ylitsemme saaden meidät\nunohtamaan kaiken muun, niin että uusin voimin ryhdymme viikon\ntyöhön. Närkästys meitä kohtaan on usein ilmeinen ja purkautuu\nkuuluville, mutta lohdutamme itseämme sillä, että niin täytyy olla\nja että siinä on ainoastaan unta, missä ei mitään taistelua ole.\nÄskettäin pidettiin täkäläisessä Suurkirkossa ['Suurkirkolla'\ntarkoitetaan julkista jumalanpalvelusta ilman pilkallista\nsivumerkitystä. Pietistit eivät pitäneet itseään siitä erillään\n-- 'se oli aina ensimmäinen, ja säännöllisesti käytiin kirkossa',\non eräs nainen, joka kuului heränneiden joukkoon Helsingissä,\nilmoittanut tekijälle.] jyrisevä saarna meitä -- pietistejä vastaan,\njoita kuvattiin turmiollisiksi haaveilijoiksi ja fantasteiksi,\njoilla opissa ja elämässä oli moninaisia hairahduksia ja paheita,\njotka hylkäsivät sivistyksen, järjen y.m. Jonka jälkeen kuulijoita\nvakavasti kehoitettiin 'Esivallan nimessä' tarkoin kavahtamaan meitä.\nOi, kuolleessa rauhassa ei viihdy Kristus; missä hän alkaa herätä\nsyntisten sydämissä, syntyy melua ja hälinää ja koko maailma raivoo\nsitä vastaan. Niin käy vieläkin ja niin on aina käynyt. Käyköön\nHerran Sebaotin nimeen! Jos Jumala on kanssamme, kuka voi olla meitä\nvastaan?\"\n\nMyöskin Essen lausuu mielipiteensä siitä \"melusta\", minkä\nuskonnollinen liike ylioppilaiden keskuuteen tullessaan herätti.\n\n\"Asian uutuus\", sanoo hän, \"herätti huomiota. Toisinaan\nkiehumapisteeseensä noussut lämpö toiselta puolen ja jäätymäpistettä\nlähenevä uskonnollinen kylmyys toiselta ei voinut olla synnyttämättä\ntaistelua, joka joskus oli kylläkin kiihkeä molemmin puolin. Meitä\nvarten otettiin jälleen käytäntöön vanha herjanimi 'pietisti',\neikä parjauksia säästetty. Helsinki oli sitä paitsi vielä\nsiihen aikaan nykyiseensä verrattuna pikkukaupunki, ja mitä\nmielettömimpiä juttuja sepitettiin, levitettiin ja uskottiin\n-- ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan ympäri maita mantereita.\nHuuto 'pietistisyydestä' täytti kaikki kadut ja kujat, ja\nlopulta ei tarvinnut muuta kuin käydä vähän ahkerammin kirkossa\nkuin suuri joukko saadakseen pietistin nimen, ja tällä nimellä\nleimattiin siten useinkin aivan viattomia ihmisiä. Pian herätti\nasia poliisiviranomaistenkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh\nja minä, joita pidettiin tämän vaarallisen liikkeen johtajina,\nsaimme kutsun v.t. kenraalikuvernöörin Thesleffin eteen tilille\n'kansanvillitysvehkeistämme'. Hänen ylhäisyytensä tietysti otti\nmeidät hyvin epäsuosiollisesti vastaan uhaten meitä Siperialla;\nmutta kun hän kuulustelun kestäessä sai tietää, että olimme Hänen\nKeis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskollisia\nja kuuliaisia, loppui kuulustelu siihen, että hän suudellen ja\nsyleillen vakuutti meidän olevan 'keisarin ystäviä'. -- Mutta uusi,\nvaarallisempi myrsky uhkasi. Saint-Simonismi oli jo näytellyt osansa\nRanskassa ja lakannut olemasta uhkaavana kummituksena siellä.\nMutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala ties mistä, saanut\npäähänsä, että tämä kumouksellinen lahko levitti ruttoaan Suomen\npääkaupungissa, jonka tähden hän katsoi alamaisen velvollisuutensa\nvaativan antamaan siitä ilmoituksen Pietariin ja teki minulle\nsen kunnian, että ilmoitti minut liikkeen päämieheksi. Tämä\nraportti, joka oli vähällä saattaa silloisen kuvernöörin kreivi\nArmfeltin keisarin epäsuosioon, maksoi hänelle matkan Pietariin,\nmissä väärinkäsitys selvitettiin. Mutta samasta hetkestä valvoi\npoliisi jokaista askeltamme. Oli kuin olisi pelätty, että hurskas\nhartauskokouslaulu hajoittaisi valtion Jerikonmuurit. Kuinka\ntarkka tämä valvonta oli, sain tietää, kun kerran matkalla tapasin\nkihlakunnan voudin, joka kertoi minulle, että hän edellisenä\npäivänä oli aikonut käydä luonani Helsingissä varoittaakseen minua\nluvattomista kokouksista, mutta saanut kuvernööriltä kuulla, että\nminä 'kaksi tuntia sitten olin lähtenyt kaupungista'. -- Emme\nkuitenkaan tehneet kellekään ihmiselle mitään vääryyttä, ellemme\nehkä toisinaan liian ripeästi ja ankarasti lausutulla tuomiolla.\nTämä suvaitsevaisuuden puute, jota ei kaiketikaan syyttä moitittu\nviaksemme, esiintyi kenties räikeimmin juuri Stenbäckissä. Hänen\nkantanaan varsinkin oli 'joko -- taikka'. Kaikkea penseyttä hän\nvihasi. Se oli yhtä vieras hänen uudelle ihmiselleen kuin hänen\nvanhalleenkin. -- Silmätessäni tähän menneeseen aikaan\", lopettaa\nEssen, \"en ole voinut olla muistelematta Geijerin lausetta\nfosforisteista: 'Mitä he nuoruuden ylimielisyydessä rikkoivat, on\nvahingoittanut ainoastaan heitä itseään. Mitä heissä oli ja mitä he\nvaikuttivat oikeaa ja hyvää, sen tunnen, ja _se_ on pysyvä.'\"\n\nNäistä eri lausunnoista on Stenbäckin kirjoittamalla erityinen arvo\nsen vuoksi, että ainoastaan se on samanaikainen ja antaa käsityksen\npietistien palavasta innostuksesta; toisten kertomuksen ovat vuodet\nverhonneet mietiskelyn udulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄskeisessä olemme käsitelleet kokonaisen jakson vuosia, mutta\npalaamme nyt syyslukukauteen 1837. -- Jos Stenbäck vielä olisi voinut\nmielenkiinnolla seurata osakuntaelämää, olisivat sen vaiheet tänä ja\nlähinnä seuraavana aikana tuottaneet hänelle paljon huolta. Lokakuun\n31 p. pidettiin kovaonninen kokous, jossa hänkin todennäköisesti\noli läsnä. Kuraattori Nervander oli ehdottanut, että osakunta\nvalitsisi 10 sensoria pitämään silmällä muutamia pahamaineisia\ntovereja, jotka hurjastelevalla elämällään vahingoittivat koko\nosakunnan mainetta. Mainitussa kokouksessa, jossa oli läsnä 70\njäsentä, toimitettiin vaalit suljetuilla lipuilla, ja siinä\nsaivat Castrén 33 ääntä, Piponius 31, Stenbäck 29, Z. Topelius\n27 j.n.e., mutta joku äänesti myöskin paria tunnetuinta renttua.\nSilloin Nervander suuttui ja virkkaen: \"pidän itseni liian hyvänä,\nherrat, olemaan teidän narrinanne\", luopui kuraattorin virastaan ja\npoistui kokouksesta heti. Siten syntynyttä välihallitusta käyttivät\nviranomaiset toimeenpannakseen kauan sitten tehdyn, mutta erinäisestä\nsyystä tähän saakka täyttämättä jätetyn päätöksen jakaa osakunta\npohjois- ja eteläpohjalaiseen, toimenpide joka tarkoitettuna\nmasentamaan pohjalaisten vastustushenkeä vaikutti aivan päinvastoin\nja vihdoin 1844 peruutettiin. Välillisesti vaikutti jako muun\nmuassa Snellmanin eroon yliopistosta. Kun hän näet konsistorin\nmääräämänä pohjoispohjalaisten kuraattoriksi kieltäytyi ottamasta\ntointa vastaan, oli syy valmis siihen pitkään oikeudenkäyntiin\nyliopiston viranomaisten kanssa, jossa hän tosin joutui tappiolle,\nmutta jolla hän vahvisti ja laajensi sitä yleistä suosiota, jonka\nhän totuuden ja yliopistollisen vapauden pelottomana puolustajana\njo sitä ennen oli saavuttanut nuoremmissa yliopistopiireissä. --\nKaikki nämä riitaisuudet, jotka Rein on laveasti kuvannut Snellmanin\nelämäkerrassa, olivat tosin ulkopuolella Stenbäckin pääharrastusta,\nmutta että vanhemman toverin urhoollinen kestävyys epäveroisessa\ntaistelussa oli liikuttanut hänen omaa, korkeimpien päämäärien\npuolesta taisteluhaluista sydäntään, näemme siitä ylevästä laulusta,\njolla hän tervehti Snellmania, kun pohjalaiset marraskuussa 1838\npitivät jäähyväisjuhlansa entiselle kuraattorille, joka oli\nvalmiina lähtemään Helsingistä pitkälle ulkomaanmatkalle. Laulu on\nlähtenyt runoilijan sisimmästä, ja siinä _totuudessa_, josta hän\nlaulaa, sulavat Snellmanin ja hänen oma ihanteensa yhteen -- niin\nerilaiset kuin ne olivatkin. Kun tähän otamme runon, teemme sen\nsiinä tarkoituksessa, että se on tässä luettava enemmän runoilijaa\najatellen kuin miestä, jolle se on omistettu.\n\n    Broder, då klar och gudomlig den höga\n    Sanningen stod för vårt glänsande öga,\n    O, då svuro vi gladt att dö,\n    Att troget lefva för den och dö.\n\n    Och när i stilla tillbedjan vi lade\n    Ner för dess fötter det bästa vi hade,\n    Lifvets sträfvan och själens håg,\n    Hur ljust var lifvet, hur varm vår håg!\n\n    Skola vi svika vår ed, och i smärta\n    Vika tillbaka med sviktande hjärta?\n    Trötte och modlöse sjunka ner,\n    Ack, sjunka slagne i stoftet ner?\n\n    Nej, genom motstånd, förluster och strider\n    Sanningen segrande framgår omsider;\n    Segra skall den ändock till slut,\n    Och dö vi, segrar den dock till slut.\n\n    Därföre mod, o du klappande hjärta!\n    Fritt genom glädje och gladt genom smärta\n    Okränkt sanningens vän går fram,\n    Går mot det heliga målet fram.\n\n    Broder, vi räcka dig handen och svära\n    Troget att vittne åt sanningen bära;\n    Evig är den ännu som förr,\n    Och evigt segrar den än som förr.\n\n    [Veikko, kun kirkkaana ja jumalaisena korkea\n    totuus ilmestyi säihkyviin silmiimme,\n    oi, silloin vannoimme kuolevamme riemuiten,\n    uskollisesti elävämme ja kuolevamme sille.\n\n    Ja kun hiljaisessa rukouksessa laskimme sen\n    jalkain juureen parhaimman, mitä meillä oli,\n    elon pyrkimyksen ja sielun halun,\n    kuinka valoisa oli elämä, kuinka lämmin halumme!\n\n    Pettäisimmekö valamme, ja tuskassa\n    väistyisimme horjuvin sydämin?\n    Vaipuisimmeko väsyneinä ja lannistuneina,\n    ah, vaipuisimmeko voitettuina tomuun?\n\n    Ei, kautta vastusten, tappioiden ja taistojen\n    totuus kulkee voittaen vihdoin:\n    voittava on se lopultakin,\n    ja vaikka me kuolemme, on se voittava lopultakin.\n\n    Siis rohkeutta, oi sykkivä sydän!\n    Vapaasti ilon ja iloisesti tuskan kautta käy\n    loukkaamatonna totuuden ystävä eteenpäin,\n    eteenpäin kohti pyhää määräänsä.\n\n    Veikko, me ojennamme sinulle kätemme vannoen\n    uskollisesti todistavamme totuuden puolesta;\n    iäinen se on vielä kuin ennenkin,\n    ja iäti se voittaa vielä kuin ennenkin.]\n\nItse juhlassa Stenbäck ei ollut läsnä, jonka tähden Snellmanin\nkerrotaan siellä sanoneen Essenille: \"Koska Stenbäck on lähettänyt\ntänne paremman osansa, olisi hän voinut toimittaa tomumajansakin\ntänne.\"\n\nYmmärtääksemme Stenbäckiä \"pietistinä\" ei tule koskaan unohtaa,\nkuinka palavasti innostunut hän oli siihen asiaan, joka oli\nvallannut hänen sielunsa ja mielensä. Ei kukaan ole vähemmän\nkuin hän mietiskellyt \"armon järjestystä\" eri asteineen. Kuinka\nyksinkertaisesti, jopa lapsellisesti, saa sanoa, hän käsitti\nkaiken tämän, kun asianhaarat eivät pakottaneet suurempaan\nsystemaattisuuteen, näemme alati hänen kirjeistään sisarille ja\nlähemmille ystäville. Eräästä pitkästä kirjeestä Charlottelle (13\np:ltä marrask. 1837), joka ei sisällä sanaakaan muusta kuin heidän\nuskonnollisesta sielunelämästään, sivu sivulta samaan sujuvaan,\nvälittömään tyyliin, joka on ominaista kaikelle mitä hän on\nkirjoittanut näistä asioista, otamme näytteeksi seuraavat rivit:\n\n    \"Kristus on minun edestäni kuollut, niin, hän on kuollut, ja\n    juuri minun edestäni, ja lain hän on ottanut pois; se antaa\n    elämän ja rauhan. Minun ei tarvitse tehdä niin mitään; en\n    kuuntele mitä laki sanoo, se ei koske minuun -- mutta Kristuksen\n    tahdon pitää, ja hän on oleva minun. Minun sydämessäni älköön\n    laki sortavana, raskaana ja julmana tyrannina hallitko, vaan\n    ainoastaan rakas Herrani Kristus, joka ei mitään vaadi, vaan\n    antaa kaikki, anteeksiannon, rauhan, armon, elämän. Minä käyn\n    uljaasti ja rohkeasti eteenpäin; omaatuntoa, kuningatarta,\n    ei mikään laki, synti, kuolema tai perkele saa vangita ja\n    rasittaa, vaan se kuuluu Herralle Jeesukselle, ja siksi se on\n    yläpuolella kaiken muun, kaiken sellaisen. Kyllähän on syntiä\n    sydämessäni, ja se on yhäti liikkeessä, mutta entäs sitten?\n    sen vuoksi onkin Kristus minulle yhäti tarpeen; minä uskon\n    siitä huolimatta, minä tiedän, että niin on hengellisen elämän\n    luonto, että turmeluksen ja armon, lihan ja hengen täytyy sotia\n    ja olla täydessä toiminnassa. Silloin on sisällisen ihmisemme\n    laita parhain, kun on täysi elämä, työ, taistelu ja liike\n    sisällämme. Jumala varjelkoon hiljaisesta levosta, kuolleesta\n    levosta! Mutta kaikki se synti, joka sydämessä nostaa päätään,\n    kaikki perkeleen tuliset nuolet eivät minua peloita -- oi, sen\n    vuoksi en tahdo heittää kaikkea menneeksi, en olla epätoivoinen,\n    sillä minulla on vapaa ja alituinen pääsy vapaalle ja avoimelle\n    lähteelle puhdistuakseni synnistä ja saastasta, minä tiedän missä\n    armoistuin on, ja minä tahdon astua sen eteen _lohdullisesti_\n    saadakseni laupeuden ja armon. Olisi kyllä kauhean suloista ja\n    makeaa vanhalle Aatamille rauhassa katsella oman pyhyytensä\n    kuvastimeen, istua pyhimyssäteikkö ympärillään ja myhäillä omalle\n    itselleen. Mutta sellaista hirveää luopumista ei ole tapahtuva,\n    niin kauan kuin Jumalan henki asuu ja vaikuttaa minussa -- Ei\n    ole hätää, Jeesus elää. Jumalan kiitos, että hän pitää minut\n    kurissa ja antaa minun nähdä, että olen syntinen enkä mitään\n    muuta. Niin tahdon riippua kiinni hänen ristissään, ja siinä\n    on hyvä olla. -- Niinpä niin, rakas Charlotte, minä kirjoitan\n    omasta itsestäni, vaikka tahdoin kirjoittaa sinusta -- armo ja\n    rauha olkoon sinunkin kanssasi! Jeesus antakoon sinulle uskon,\n    niin olet virkoava uuteen elämään; uskoa seuraa Jumalan pyhä\n    henki, ja katso, kirjoitettu on, että se on täynnä vanhurskautta,\n    rauhaa ja riemua. -- -- Sinä sanot niin tekojumalisesti: 'Ei, hän\n    tahtoo musertunutta ja synnin haavoista kirvelevää sydäntä.' No,\n    mistä otat tuon kirvelevän sydämen? Mikä nyt siihen on neuvona?\n    Arvattavasti ensin saada syntinen, kova sydän pehmeäksi ja vähän\n    muuttuneeksi ja sitten mennä Kristuksen eteen sanoen: kas nyt,\n    nyt sitä kirvelee ja se on vähän vähemmin syntinen kuin ennen,\n    nyt olisi aika, että antaisit minulle uskon ja tekisit loput.\n    Sitä sinä pyydät, ja sitä olet pyytänyt vuosikausia, että saisit\n    Kristuksesi puolivapahtajaksi, päälliseksi ja täytteeksi omalle\n    vanhurskaudellesi. Herkeä, älä vaivaa itseäsi enää -- lankea\n    maahan ja tunnusta, ettet mitään ole, et mitään omista etkä\n    mitään voi -- Kristuksen täytyy laupeudesta ja armosta antaa\n    sinulle _kaikki_.\" -- --\n\nTässä on tosin huomattava, että Stenbäck ei puhu \"maailman lapselle\"\ntai välinpitämättömälle ja laimealle, silloin olisi kyllä ääni ollut\ntoinen; mutta siitä huolimatta on myöntäminen, että tämä pietismi\non niin evankelista kuin ajatella saattaa -- jos kohta se vaatii\nalituista sotaa \"syntiä ja lihaa\" vastaan, jotka heikontavat ja\nkarkoittavat pois uskoa. Näihin vihollisiin hän luki kaiken, minkä\nhän tunsi häiritsevästi vaikuttavan uskonalttiuteen, sallimatta\nvähintäkään tinkimistä enemmästä tai vähemmästä, ja voimme ymmärtää,\nmiksi hän eräänä iltana muutamia viikkoja kirjeen kirjoittamisen\njälkeen, kun Topelius kävi hänen luonaan, tämän hämmästykseksi\nselitti runouden olevan \"hienoa hengen myrkkyä\". -- \"Hirmuisen\nnurinpäinen ja yksipuolinen käsitys\", muistuttaa Topelius tähän\npäiväkirjassaan. Niin kyllä, varsinkin _yksipuolinen_, mutta,\nmyöntäkäämme se, ymmärrettävä Stenbäckin kannalta: kaikki tai ei\nmitään, sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, kuinka vaikeaa\noli \"masentaa\" tuo levoton, runollinen henki. -- Edelleen hän luki\nyllämainittuihin vihollisiin huomionpanemisen ja mukautuvaisuuden\nmuihin ihmisiin ja heidän mielipiteihinsä. Hän oli ankara, ei\nainoastaan omaa itseänsä, vaan kaikkia muita sekä läheisiä että\nkaukaisempia kohtaan, eikä hän empinyt päästää kuuluville mitä\najatteli --, milloin hänellä oli tai hän luuli olevan syytä siihen.\nEdellämainittu kirje veljelle Lappiin on esimerkkinä. Eräästä hänen\nkirjeestään yhdelle sisaruksista oli Lauri tullut vakuutetuksi,\nettä veljen uskonnollinen kanta ei ollut oikeaa laatua, ja silloin\nhän kirjoittaa hänelle suorat sanat. Näköjään kirje on jäänyt\nlähettämättä, mutta ei varmaankaan siksi, että hän olisi katunut\nkirjoittamaansa, vaan lienee joku hänen lähimmistään astunut väliin\nja saanut hänet jättämään sen lähettämättä. Hänen ankaruudestaan\nmuita arvostellessa olemme jo nähneet Essenin muistuttavan, ja\ntoinenkin kertoja tältä ajalta todistaa samaa, vaikka lisäten, että\nhän samanmielisten seurassa ei ollut katkera ja synkkä, vaan \"iloinen\nkristillisyydessään\". [Sama henkilö on edelleen lausunut siihen\nsuuntaan, että Stenbäck terävä- ja suorakielisyytensä vuoksi ei ollut\nläheisissä suhteissa tovereihinsa (muutamia harvoja lukuunottamatta),\nsillä hän herätti heissä aina pelkoa ja kunnioitusta. Niin totta kuin\ntämä kuuluikin hänen luonteeseensa, on kuitenkin huomattava, että\nhän kauan oli hyvin hermostunut puheenaolleen kovan hermokuumeen\njälkeen alussa vuotta 1837. Se näkyi muun muassa siitä, että hänen\noli vaikea tauota, kun oli alkanut nauraa. -- Hänen ulkonäöstään\ntänä aikana voidaan samasta lähteestä mainita, että hän oli hyvin\nlaiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus pisti jyrkästi silmiin mustan tukan\nrinnalla. Sitä paitsi olivat rokonarvet selvemmät kuin vanhemmalla\niällä.]\n\nOlemme tahtoneet esittää kaiken tämän, sillä meidän on saaminen\nkäsitys Stenbäckin kannasta siinä merkillisessä kynäsodassa\nRunebergin kanssa, joka sattui juuri tähän aikaan. On tärkeätä\nymmärtää ja tunnustaa, että hänen silmittömyytensä ei ollut\ndoktrinääristä laatua, vaan enemmän johtui hänen luonteensa\ntulisuudesta; hän oli -- uskallamme sanoa sen paradoksin -- runoilija\npietistinäkin, sikäli näet, että hehkuva innostus, ei kylmä harkinta,\njohti häntä kaikessa mitä hän puhui, teki tai jätti tekemättä\ntaistellessaan totuuden, s.o. kristillisyyden puolesta.\n\nKuten aikaisemmin jo on viitattu, ei Runeberg vielä 1835 näytä\nhavainneen tai ajatelleen mielessään, että herännäisyys oli saava\nalaa n.s. sivistyneissä luokissa. Pian hän kuitenkin näyttää tulleen\ntoiseen käsitykseen, sillä Strömborgin mukaan [Main. teos, IV, s. 172\nseurr.] hän lienee jo kesällä 1836 kehitellyt niitä ajatuksia, jotka\nlopulla seuraavaa vuotta esiintyivät \"Vanhan puutarhurin kirjeissä\"\nHelsingfors Morgonbladissa. Syistä Runebergin esiintymiseen\nmainitsee hänen elämäkerrankirjoittajansa senkin, että Stenbäckin\noli ollut tapana usein käydä runoilijan Helsingissä asuvain sisarten\nKarolinan ja Thildan luona aikomuksessa saada heidät kääntymään\npietismiin, ja että Runeberg sen vuoksi oli kehoittanut heitä olemaan\nottamatta häntä enää vastaan -- jota kehoitusta he eivät kuitenkaan\nnoudattaneet, he kun käsittivät Stenbäckin hyvän tarkoituksen eikä\nse heitä häirinnyt. Sitävastoin ei mainita, että Runeberg myöskin\nStenbäckin runoelmista ja hänen uskonnollisia romaaneja koskevasta\nkirjoituksestaan sekä persoonallisesti keskustellen oli saanut\ntietoa pietistien ja erityisesti Stenbäckin omasta uskonnollisesta\nkäsityksestä. Niin kauan kuin Runeberg oleskeli Helsingissä, voivat\nhe tuskin olla välistä tapaamatta toisiaan, ja kuten tiedämme, ei\nStenbäck ollut se, joka epäröi sanoa mitä hänellä oli sydämellään.\nVoi siis otaksua varmaksi, että molempain runoilijain niin erilaiset\nelämänkatsannot jo aikaisemmin olivat törmänneet yhteen, ennenkuin se\ntapahtui julkisesti.\n\nSeikkaperäinen selonteko Runebergin tendenssirunoelmasta --\nainoasta minkä hän on kirjoittanut -- tahi Stenbäckin \"Vastauksesta\nvanhalle puutarhurille\" (Helsingfors Morgonblad 1838, n:ot 5 ja 6,\ntammik. 18 ja 22 p.) tai lopuksi Runebergin vastauksesta siihen\nolisi tässä tarpeeton. Ovathan kaikki nämä kirjoitukset yleisön\nkäsissä, jota paitsi polemiikkia on tarkastettu ja arvosteltu\nyksityisissä tutkimuksissa. [_C. G. Estlander_, J. L. Runebergs\nreligiösa världsåskådning (\"I fosterländska ämnen\", 1898), ja _G.\nG. Rosenqvist_ Polemiken mellan Runeberg ooh Stenbäck (\"I tidens\nreligiösa frågor\", 1899). -- Stenbäckin kirjoitus sisältyy hänen\nrunokokoelmaansa, jonka Yrjö Veijola on suomentanut (1900).]\nAinoastaan muutamia tähän saakka huomaamatta jääneitä näkökohtia\ntuotakoon tässä esiin, koska niillä on merkitystä aineeseemme nähden.\n\nTehdäksemme oikeutta molemmille riitapuolille on tärkeää panna\nmerkille se melkoinen ero, mikä on Runebergin ensimmäisellä ja\ntoisella kirjoituksella asiasta. Vaikka hänen maailmankatsantonsa\non sama molemmissa, ei käy kieltäminen, että \"puutarhurin kirjeet\"\nenemmän tuntuvat syytöskirjoitukselta pietistejä vastaan kuin\nyritykseltä saada heille heidän yksipuolisuutensa todistetuksi.\nHeidät kuvataan \"lahkoksi jumalisia, äänettömiä kamalia olentoja,\njotka pitävät voittonaan hylätä maisen elämän riemut, ja jotka\novat maksaneet sen, mitä pitävät korkeampana aarteenaan, poskien\nkasteenvärillä ja silmän tulella\", ja tämän mukaisesti sanotaan heitä\ntoisessa paikassa \"synkiksi hahmoiksi värittömin kasvoin ja puoliksi\nsammunein silmin\". Edelleen verrataan heitä kasveihin, jotka ennen\naikaansa saattaa kuolemaan \"kalvavalla hampaallaan mato, jota he\nitse tietämättään suojelevat ja elättävät\". Rosalle on seurustelu\nlahkolaisten kanssa välittömänä syynä kuihtumiseen ja kuolemaan,\nsillä \"myrkylle, jota hän on imenyt\", ei ole mitään lääkettä. Kun\nlopuksi muutamat tahtovat lohduttaen lähestyä tytön sairasvuodetta,\nhuudahtaa puutarhuri: \"Pois, pois, mustat aaveet, minä tunnen teidän\nlohdutuksenne! Se mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, on viettelijän\nkädessä keinona.\" Vastakohdaksi pelkkien varjojen täyttämälle\ntaululle kuvataan jonkunmoinen paratiisillinen viattomuuden elämä\nkukkien ja varjoisain hedelmäpuiden keskellä, jonka rauha ja onni\nolisi ollut rajaton, ellei \"viettelijä\" olisi häirinnyt sitä.\n\nJos ajattelemme Stenbäckiä tätä lukevana, niin käsitämme, ettei\nhän voinut muuta kuin ennen kaikkea tarttua näihin kertomuksen\npääpiirteihin, joiden tarkoituksena oli antaa oikea kuva niistä\nuskovaisista, joihin hän luki itsensä, ja kun hänen mielensä kehoitti\nhäntä kirjoittamaan vastauksen, seurasi itsestään, että hän siinä\nesitti, kuinka hän näki valoa ja iloa siinä, missä puutarhuri näki\npimeyttä, ja päinvastoin. Hän ei olisi ollut se innostuksen mies,\nmikä hän oli, jos hän olisi ryhtynyt laatimaan tutkielmaa siitä\nmaailmankäsityksestä, jonka piirteet kuultavat toisen vertauksista\nja mietelmistä. On sanottu, että vastaus on \"kiivas\". Siitä, joka\noikein tuntee Stenbäckin intohimoisen luonteen, sellaisena kuin se\nkuvastuu hänen runoelmissaan ja kirjeissään, se päinvastoin tuntuu\nmerkillisen tyyneltä ja harkitulta. Terävyys on tunnustajan eikä\npoleemikon. Aloittaessaan hän on enemmän heltynyt kuin vihastunut,\nsillä hän muistaa itsekin kokeneensa \"miltä tuntuu, kun rakkaimmat\nja kalleimmat siteet katkeavat\", ja kun hän sanoo runoutta myrkyksi,\nei se ole Runebergia vastaan tähdätty isku siitä, että runoilija\npanee puutarhurin siten nimittämään pietismin oppia, vaan siinä\ntoistuu hänen jo ennen Topeliukselle lausumansa lause sen nojalla,\nmitä hän itse oli kokenut katkerissa sieluntaisteluissa. Sekin tuima\nsana, että puutarhuri ei mitään ymmärtänyt kristillisyydestä, on\nkäsitettävä yleisemmin kuin persoonallisena hyökkäyksenä, sillä\njuuri tuota surutonta elämää vastaan maailman kukkatarhassa hän oli\ntaistellut tullakseen Kristuksen tykö. Mitä vastaus muutoin sisältää,\non hän sanonut sekä ennemmin että myöhemmin -- siinä on koko\npietismin synkkä käsitys maailmasta synnin ja turmeluksen kotina,\nmutta myöskin se uskon varmuus, joka siirtää vuoria.\n\n\"Puutarhurin kirjeillä\" on, huolimatta tendenssistään, runoelman\nluonne -- varjot ja valot ovat taiteellisen vaikutuksen vuoksi\nvedetyt jyrkemmin kuin todellisuudessa. Runeberg kirjoitti niin,\nsiksi ettei hän tuntenut seisovansa elävää persoonallisuutta\nvastassa. Kun hän uudestaan tarttuu aineeseen vastatakseen\nStenbäckille, on hän samalla sekä lempeämpi että perinpohjaisempi.\nNyt hän kehoittaa vanhaa palvelijaa \"laupeudella katselemaan ihmisiä,\njoita, vaikka he erehtyvätkin, kuitenkin aina on pidettävä arvossa\nsen lämmön vuoksi elämän kalleimpia etuja kohtaan, joka heitä\nliikuttaa ja ohjaa\", ja hän syventyy kysymyksen yksityiskohtiin\nilmeisessä aikomuksessa saada vastustajansa toiseen vakaumukseen.\nSelvästi ja suuresti esitetään Jumalan suhde luotuun maailmaan,\nkuinka siis maailma, sellaisena kuin se henkii ympärillämme, on\nsamoinkuin sana pyhä rauhan ja luottamuksen lähde, kun vain sanan\nvalo ja sovituksen usko sydämessämme katselemme sen ilmiöitä,\nedelleen, kuinka ihmisen edistyminen vapauteen eli korkeampaan\nelämään tapahtuu ilman hyppäyksiä alituisessa kehityksessä, ja\nlopuksi, mitä oikeastaan pietistien kannassa oli syystä muistutuksen\nalaista: jyrkkä jako, joka erottaa luomisen luojasta, itsekäs\nhuolehtiminen, joka vain tarkoittaa omaa yksilöllistä autuutta, ja\nylpeä suvaitsemattomuus, joka lausuu kadotuksen tuomion Jumalan\nmaailmaan kuuluville olennoille. Siitä, mitä näistä kolmesta\n\"hairahduksesta\" sanotaan, siteerattakoon ainoastaan seuraavat sanat:\n\"Te määräätte niin ahtailla rajoilla autuuden alan, että te, jos\nsaan käyttää kuvaa, ikäänkuin sanotte verelle suonissanne: 'Pysy\nainoastaan sydämessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen\ntiellä, jos olet sen ulkopuolella!' Sallikaa vaan veren virrata\nvapaasti suonissaan; se on palaava takaisin sydämeen noutamaan\nelämää, mutta myös kulkeva sen ulkopuolella elämään ja elähdyttämään.\nÄlkää sanoko, että ihminen inhimillisessä toiminnassa, taiteessa,\ntieteessä, on kadotuksen tiellä: nekin ovat suonia, samasta\nsydämestä, uskonnosta, lähteviä haaroja, ja sen täytyy elää myöskin\nniissä ja niiden kautta luoda elämää ruumiiseen, joka ei ole sydän\nyksinään.\"\n\nStenbäck ei enää vastannut. Siksikö, että hän olisi tullut\nvakuutetuksi Runebergin esityksestä? Emme sitä usko; mutta emme\nmyöskään epäile, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei\ntahtonut eikä tainnut väittää vääräksi. Kuinka olisikaan hän\nvoinut olla yhtymättä siihen, mitä Runeberg sanoo maailman\nja luonnon ilmiöistä, että nekin katsottuina sovituksen usko\nsydämessä ovat rauhan ja uskalluksen lähde, hän, joka vuotta ennen\npääsiäislaulussaan oli laulanut:\n\n    \"Uppstånden\" jublar vårens vind och solen,\n    Som himlens rymd med ljus beklär, uppstånden.\n    Och tusenfallt genljuder i mitt hjärta\n    Dess tröst, dess tro och dess begär: uppstånden.\n\n    [\"Ylösnoussut\" riemuitsee kevään tuuli ja aurinko,\n    joka vaatettaa valkeudella taivaan avaruuden, ylösnoussut.\n    Ja tuhatkertaisena kaikuu sydämessäni sen lohtu,\n    sen usko ja ikävöiminen: ylösnoussut.]\n\nTodisteeksi mielipiteelle, että Stenbäckin vaitiolo on näin\nselitettävä, voi mainita pari seikkaa. Kun Strömborg eräästä\nrouva Runebergin kirjeestä oli tavannut tiedon, että Essen\nPorvoossa käydessään (huhtikuussa 1838) oli sopinut Runebergin\nkanssa \"jonkunmoisen kommentaarin tekemisestä vanhan puutarhurin\nkirjeihin\", tiedusti hän Esseniltä, kuinka asianlaita oli, ja sai\nkirjeessä 6 p:ltä huhtik. 1892 seuraavan selityksen: \"Eräällä\n-- -- käynnillä tulivat puheeksi 'vanhan puutarhurin kirjeet',\nStenbäckin vastaus niihin ja Runebergin vastaus Stenbäckille. Lausuin\nsilloin mielipiteeni siihen suuntaan, että molemmat olivat olleet\nyksipuolisia, toinen syrjäyttäen erikoisesti kristillisen puolen\nja pannen kaiken painon luonnon elämälle, toinen taas halveksien\njälkimmäistä ja vaatien kristillisyyttä askeettiseen henkeen.\nHetken keskusteltuamme asiasta tulimme siitä yksimielisyyteen, ja\nmeistä molemmista oli paha jättää asia olemaan sillänsä. Runeberg\nehdotti silloin, että panisin paperille keskustelumme tuloksen,\njonka jälkeen hän tarkastaisi kirjoituksen ja antaisi tunnustuksensa\nsiinä lausutuille ajatuksille. Sen julkaiseminen oli tapahtuva Borgå\nTidningissä.\" -- Syynä aikeen sikseenjäämiseen oli luultavasti\nse, että Essenin täytyi odottamattoman pian matkustaa Porvoosta\npois, mutta jo sopimus sinänsä merkitsee paljon. Emme luule, että\nEssen olisi antautunut asiaan tietäen, että hänen ystävänsä ja\nasuintoverinsa Stenbäck oli vastaista mielipidettä. -- Toinen seikka,\njoka ansaitsee tulla muistetuksi tässä yhteydessä, on, että Stenbäck\nseuraavana vuonna pohjalaisten Porthaninjuhlassa esitti Runebergin\nmaljan siinä runopuheessa, joka on hänen etevimpiä runollisia\ntuotteitaan. Sellainen rakkauden ja ihailun ilmaisu ei varmaankaan\nolisi tullut kysymykseen, jos hän loukattuna ja pettyneenä olisi\nluopunut polemiikista. Runonsa hän näet runoili täydestä sielustaan\nja sydämestään. [Runebergin ja Stenbäckin vaiettua seurasi vielä\nkaksi pitkää kirjoitusta asiasta tavalliseen poleemiseen tyyliin.\nToinen, Helsingfors Tidningin lisälehdessä 1838, n:o 65 (18 p.\nelok.), jolla on nimimerkki --s --gh (Julius Bergh), tarkastaa\nseikkaperäisesti muutamia yksityisiä Runebergin lausuntoja, tietysti\npietistiseltä kannalta. Johdannosta siteeraamme: \"Tuskin lienee\nmaassamme ketään kohtuullisimmankaan sivistysmäärän saanutta, joka ei\njännitetyllä huomiolla ja hartaalla osanotolla ole seurannut riitaa.\"\n-- Toinen kirjoitus, \"Otteita eräästä kirjeestä\", Helsingfors\nMorgonbladin liitteessä, n:o 80 (18 p. lokak.), nimimerkki C.\n(Gadolin), on taas kirjoitettu --s --gh:in artikkelin johdosta ja\nkoettaa olla välittävällä kannalla.]\n\nMilloin Runeberg ja Stenbäck ensi kerran persoonallisesti tapasivat\ntoisensa kynäsodan jälkeen, ei ole tiedossa, mutta varmaan\nse tapahtui ennen vastamainittua juhlaa. Kun Essen mainitsee\nRunebergin merkillisen kirjoituksen: \"Onko Macbeth kristillinen\ntragedia?\" aiheutuneeksi ajatuksenvaihdosta Stenbäckin kanssa,\nniin herää arvelu, että he ovat tavanneet toisensa syksyllä\n1838 tai seuraavana talvena. Lokakuussa 1838 esittivät näet\nruotsalaiset taiteilijat, hra ja rva Torsslow pääosissa, Macbethin,\nja sen ajan teatteriarvostelijat päästivät ajatuksensa laajoille\nseikkailuretkille tästä harvinaisesta aineesta. Aihe Macbethista\npuhumiseen oli siis aivan tarjona. Joskin heidän eri kantansa\nilmeni erilaisissa mielipiteissä uudesta aineesta, ei meillä ole\nsyytä luulla muuta, kuin että he erosivat keskinäisen sovinnon ja\nystävyyden tuntein. Essenin mukaan lienee juuri tämä keskustelu\nMacbethista päättynyt Runebergin klassilliseen pilaan: \"Niin, Lasse,\nkyllä sinä taivaaseen pääset, mutta selkäsaunan sinä Herraltamme saat\nrunoilusi heittämisestä.\"\n\nPaitsi \"Vastausta vanhalle puutarhurille\" julkaisi Stenbäck vuoden\n1838 varrella Helsingfors Morgonbladissa sekä runoelmia että yhden\nsuorasanaisen kirjoituksen. N:ossa 16 (26 p. helmik.) on luettavana\n\"Eräs yö\", jo puheena ollut runo Östringin kuoleman johdosta, n:ossa\n52 (12 p. heinäk.) \"Tyttö\", joka kertomuksen mukaan on kirjoitettu\neräälle turvattomalle tytölle, Kristina Sofia Nordenkraftille, mutta\njonka syntymisaika on tuntematon, sekä lopuksi n:oissa 80, 82 ja\n83 Uhlandin romanssit \"Nunna\", \"Serenadi\" ja \"Laulaja\". Mainittu\nkirjoitus taas: \"Kuka on pietisti?\" on n:ossa 69 (10 p. syysk.). Se\nei ole alkuperäinen, vaan käännös A. Tholuckin Litt. Anzeigeristä,\nmutta mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että se ilmeisesti lausuu\nStenbäckin oman ajatuksen. Kirjoittaja selvittää historiallisesti,\nmissä merkityksessä 17:nneltä vuosisadalta johtuvaa ja keskipaikoilla\n18:tta vuosisataa Pohjois-Saksassa jälleen käytäntöön tullutta\nnimitystä on käytetty ja käytetään, ja johtuu siihen tulokseen,\nettä siitä on \"tullut vain herjasana, joka mielin määrin annetaan\njokaiselle, jonka hurskaus ei soinnu yhteen maailman tavallisen\nmenon kanssa; varsinkin niille, jotka esiintyvät vastustaen\njokapäiväistä ratsionalismia\", sekä edelleen: \"että jokainen herjaa\ntoista pietistiksi, jos tämä harrastaessaan kirkon oppia ja totista,\nkristillistä hurskautta menee hiukan pitemmälle kuin hän hyväksi\nnäkee\". Kirjoitus päättyy sanoilla: \"On tuskaisaa ja raskasta\ntulla merkityksi nimellä, jonka alkunsa mukaan tulisi osoittaa\nhairahdusta -- -- mutta kuitenkin, kenpä ei _sen_ totuuden tähden,\njota tunnustaen esi-isämme kantoivat kahleita, sallisi itselleen\nannettavan herjanimeä, olkoonpa se sitten _pietisti, mystikko,\nhaaveilija_ tai mikä hyvänsä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuotuamme tämän silmäyksen Stenbäckin julkiseen esiintymiseen\nvuonna 1838 palaamme hänen tuttavallisempiin persoonallisiin\nsuhteihinsa, joita valaisee joukko kirjeitä hänen läheisimmilleen.\nPaitsi Charlottelle kirjoitti hän usein tulevalle langolleen\nAchrénille, joka tähän aikaan väliajansaarnaajana hoiti Vähänkyrön\nkappalaisenvirkaa.\n\nEnsiksi huomautettakoon, että tämänaikuisissa kirjeissä -- arvatenkin\nStenbäckin edellämainitun käynnin johdosta Malmbergin luona --\nuseita kertoja tapaa tuon pietisteille niin kuvaavan alituisen\narmonuudistamisen vaatimuksen, joka on antanut aihetta syytökseen,\nettä he eivät laisinkaan tunnustaneet mitään \"armontilaa\". Koska,\nkuten tuonnempana saamme nähdä, eräs Stenbäckin lause, joka johtui\ntällaisesta armon käsityksestä, on herättänyt huomiota, tahdomme\nparilla sitaatilla osoittaa, kuinka hän jo tällöin oli omaksunut\nsen. Päiväämättömässä, mutta epäilemättömästi lopulla vuotta 1837\nkirjoitetussa kirjeessä Charlottelle sanotaan: \"Älä luule, vaikka\nihminen olisi saanut kuinka paljon armoa Jumalalta, vaikka hän olisi\nsaanut minkä varmuuden hyvänsä armontilastaan, että hän seisoo siinä\nikäänkuin kiinnikasvanut paalu, että tämä varmuus olisi ikäänkuin\naarre kaivettuna hyvään talteen; sitä varmuutta täytyy etsiä joka\npäivä ja hetki, et tule Jeesuksen opetuslapseksi silmänräpäyksessä\nsitten pannaksesi kädet ristiin. Jos nyt sanoisin, kuinka minun\ntäytyy ajatella omasta itsestäni [alussa kirjettä hän oli kuvannut\ntilansa sanoilla: olen niin voipunut ja tyhjä, etten huomaa elon\nkipunaakaan itsessäni], niin en ole herännyt enkä muuta; sillä\nKristus ei ole tällä hetkellä minun, ja hänen elämäänsä en huomaa\nitsessäni. Mutta mitä? Jäisinkö epätoivoon, jäisinkö istumaan\nahdistuksessa? Ei, tahdon turvallisesti astua armoistuimen eteen.\"\n-- Edelleen on samasta asiasta luettavana kirjeessä Achrénille\n(joulupäivänä 1837): \"Vielä ei ole Jumalan armo suljettu ja loppunut,\nja mitä ei ole tapahtunut eilen, se voi ja sen täytyy tapahtua tänä\npäivänä. 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos.' Sehän on\nkaikki vain tulemisessa; että se, joka tulee, ei tee sitä turhaan,\nsiitä on jo huoli pidetty. Ja kaikissa tapauksissa täytyy niin tulla\njoka päivä; eihän eilinen eikä huomispäiväinen kristillisyys auta\nminua ollenkaan, jollen tällä hetkellä ole löydetty Kristuksessa.\nJos hänet löytäköönkin, niin on _aina_ jäljellä olla itse löydettynä\nhänessä eikä heittäytyä laiskuuteen ja pysähtyä ja levähtää entisen\nturvissa.\" -- -- Ja vihdoin edempänä samassa kirjeessä: \"Jos\nnukahtaa, jos uinahtaa, niin eipä aikaakaan, ennenkuin on aivan\neloton, aivan nukkunut ja luopunut. Se on hirveintä, mitä voin\najatella. Sillä tavoin käy ja tulee, niinkuin on käynyt niin monelle\n(useimmat teologit ovat sellaisia), että kaikki sisäinen elämänvoima,\nuskon ääretön elämänvoima sammuu, Jumalan pakottava ja vaikuttava\nelämä taukoaa, ja kaikesta ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin\nkylmä, kuollut, paatunut, voimaton ja eloton järjenvakaumus ja tieto,\njolla omalta kohdaltaan hukkuu, ja jolla ei rahtuakaan totista elämää\nvoi muissa aikaansaada. Siis valvokaamme ja omistakaamme se into,\nettä uskon ja rakkautemme tuli ei sammu! Näemme, että moni on ollut\nherännyt oikeaan murheeseen, jolla sitten ei ole kaikesta siitä enää\nmuuta kuin kuollut tieto tähteenä. Niin ei meidän saa käydä; joka\nhetki, niin pian kuin huomaamme, että mielemme hajaantuu ja laimenee,\nniin pian kuin emme varmasti tiedä, että Kristus on kanssamme, niin\npian kuin sydämemme tuomitsee meitä, nostakaamme väsyneet kätemme ja\nraukeat polvemme, astukaamme lohdullisesti eteenpäin levähtämättä,\nennenkuin todella lepäämme Jeesuksen povella, päästämättä häntä,\nellei hän siunaa meitä.\"\n\nCharlotten häät pidettiin 27 p. maalisk. 1838, aikaisemmin kuin ensin\noli aiottu. Isä sairasti jo silloin sitä tautia, joka pian oli vievä\nhänet hautaan, ja sen vuoksi häät vietettiin hyvin yksinkertaisesti.\nAinoastaan pitäjäläisiä ja lähimpiä sukulaisia oli kutsuttu.\nMorsiamen puku oli hänen oman toivomuksensa mukaan aivan vaatimaton,\nniin että sulhanen oli siitä tyytymätön; hän olisi tahtonut nähdä\npuolisonsa puettuna sievästi ja hyvällä aistilla, sillä hän ei vielä\nollut niin \"kieltäytyvä\" kuin miksi hän myöhemmin tuli. Lauri oli\nvain ajatuksissa läsnä. Hän oli täksi tärkeäksi päiväksi kirjoittanut\nsisarelleen lämpöä ja rakkautta uhkuvan kirjeen, josta seuraava ote\nsaakoon tässä sijan:\n\n    \"Rakas Charlotte! Minua kummastutti, että hääsi tulivat niin\n    pian. Olin siinä varmassa luulossa, että ne olisivat vasta\n    kesällä, ja iloitsin, että itsekin saisin olla mukana. Mutta\n    paras niinkuin käy -- sen sijaan että olisin kesällä tullut\n    häihinne, tulen luoksenne, ja te olette isäntä ja emäntä ja\n    minä saan olla vieraana. Silloin on meillä hauskaa. Jos tulen\n    Jumalan siunaus myötäni ja näen Jumalan siunauksen varjoavan\n    kotianne, niin me yhdessä kiitämme Häntä, ja saamme kaikki tyynni\n    nähdä, että vaikka sinä olet Rouva ja minä sama ylioppilas kuin\n    ennenkin, me kuitenkin olemme samoja vaivaisia Jumalan edessä\n    kuin tähänkin saakka ja haparoimme eteenpäin miten osaamme pitäen\n    molemmat värisevin käsin, vapisevin sydämin kiinni Herrastamme\n    Kristuksesta; ja niinpä ei ole kaiken kaikkiaan mitään muuttunut.\n    Saat nähdä nyt, millaista on Rouvana ollen hoitaa hengellistä\n    pyrkimystä; joko tulee reippaammaksi ja rientävämmäksi ja\n    rohkeamielisemmäksi tahi laiskemmaksi, aremmaksi, häiritymmäksi,\n    joko tahtoo edeskinpäin Marian lailla istua Jeesuksen jalkain\n    juuressa, tai Marttana juoksennella askareissa, joko seurata\n    'muinaisen ajan pyhiä naisia', jotka panivat toivonsa Jumalaan\n    ja olivat miehilleen alamaiset, tai elää kuin nämä nykyajan\n    naiset, vaipuneena maallisiin huoliin, mukana maailman\n    turhuudessa siveellisenä, kunniallisena ja jumalattomana.\n    Millaiseksi aiot tulla? On asia ajatella! -- Mutta etkö jo ole\n    sitä ajatellut? Niin, ei sinusta tule maailmannaista, elotonta,\n    rehevää papinrouvaa, hiljaista, kilttiä emännöitsijää, vaan\n    Hän, joka on aloittanut hyvän työnsä sinussa, on tekevä sinut\n    eläväksi kristityksi, Jumalan lapseksi, palavaksi ja loistavaksi\n    kynttiläksi piirissäsi; Hän on tekevä sinut omakseen, että Hänen\n    silmänsä valvoo sinua, että Kristuksen rakkaus ajaa sinua, että\n    pyhän Hengen voimaa varjoo sinua, Hän on tekevä sinut väkeväksi,\n    vakaaksi ja horjumattomaksi, -- ja jos salattu ihminen sydämessä\n    on horjumaton, hengen sävyisyydessä ja hiljaisuudessa -- niin\n    se on _otollista_ Jumalalle. Niin, otolliseksi Jumalalle olet\n    sinä tuleva, ja kun palaan kotia tästä pyörteestä, kenties\n    hämmentyneenä, voipuneena ja hervotonna, niin olen teidän\n    luonanne saava elämää, rohkaisua ja sysäystä, olen näkevä Jumalan\n    enkelien astuvan ylös ja alas teidän rauhaisassa majassanne.\n    -- Tervehdi Achrénia; me huudamme kaikki hänelle veljellisen\n    tervehdyksemme, me toivotamme hänelle onnea ja siunausta, mutta\n    ennen kaikkea toivotamme hänelle elävää elämää; hän tietää,\n    että uskon elämä on arka elämä, että Jumalan armo on kallis\n    ja taivaallinen helmi, jota täytyy kantaa käsillään, jotta ei\n    pudottaisi sitä, joka täytyy kätkeä sydämeensä ja vartioida\n    kuin lohikäärme aarrettaan. -- -- -- Astukaa, rakkaat ystäväni,\n    Jumalan kasvojen eteen, ja siinä te vannokaa liittonne vala, ja\n    siitä aloittakaa tienne, ja Hän on lukeva siunauksen teille.\n    Mutta teidän tulee ottaa vastaan Hänen siunauksensa ja kätkeä se\n    sydämenne syvyyteen koko iäksenne, evääksi, ravinnoksi ja iloksi\n    -- ja kaikki kansa ja minä, viimeinen joukossa, ristimme kätemme\n    ja sanomme: Amen!\"\n\nNoin kuukauden kuluttua häistä, 30 p. huhtik. 1838, kuoli rovasti\nStenbäck 77 vuoden iässä. Kun nähtiin minkä käänteen tauti sai,\nannettiin Laurille siitä tieto, ja hän saapui parhaiksi isän\nkuolinvuoteelle. Kuten ennen on mainittu, oli vainaja ollut\nhiljainen, umpimielinen luonne. Hän ei ollut liittynyt pietisteihin,\nmutta ei myöskään ollut vihamielinen heitä kohtaan. Nuhteettomana\nkristittynä hän oli elänyt elämänsä, omaistensa rakastamana ja\nmuiden kunnioittamana, ja kun päivää jälkeen hänen poislähtönsä, 1\np. toukok., suruun vaipunut perhe kuunteli kuolinkelloja, niin Lauri\nlohdutti surevia sovittaen isään Pietarin sanat Korneliukselle (Ap.\nt. 10: 34, 35) -- hän oli elänyt kristillisesti _oman_ omantuntonsa\nmukaan eikä varmaankaan tullut hylätyksi.\n\nKesän Stenbäck vietti kotona. Kesäkuun alussa hän kirjoitti raskaana\nhetkenä Achrénille: \"Olen niin heikko ja voipunut sielun ja ruumiin\npuolesta. Lihalle ja verelle on käsittämätöntä ja kiusallista\nolla kuin riepu maassa, nähdä kaikki henki ja usko, josta on\npalanut, yhdellä haavaa otetuksi pois, tietämättä miksi, ja seisoa\nalastomuudessaan ja tyhjyydessään kuin ennen. -- -- Pian kuitenkin\naurinko taas nousee, ja minä olen seisova sen valossa ja juova sen\nsäteitä, ja silloin on oleva eloa ja iloa kaksin verroin. Eikö ole\nihmeellistä ja jumalallista, että ainoastaan sikäli kuin syntistä\nruumista puserretaan ja vaivataan, usko kirkastuneena ja puhtaana käy\nnäkyviin, mikäli minä kuolen, sikäli Kristus viettää voitonriemulla\nminussa ylösnousemustaan. Pimeän kautta valoon, kuolon kautta elämään\nkäy jokaisen kristityn tie; mutta maailman tie käy päinvastoin, eli\njärjen eli ylpeyden.\" -- -- Edelleen sanotaan samassa kirjeessä:\n\"C. Essen ei ole päässyt papiksi. Hänen suoritettuaan useimmat\ntenttaaminsa, viikkoa ennen julkista tutkintoa, saapui nimitetyltä,\nmutta ei vihityltä piispalta kirje, jossa hän lausuu suuren\ntyytymättömyytensä siihen, että hänet otettaisiin hiippakuntaan,\nosaksi ulkoatulijana, osaksi 'muista tärkeistä syistä'. Konsistori\nnäki sen johdosta hyväksi peruuttaa antamansa lupauksen ja laittaa\nhänet menemään. Hän on nyt Helsingissä valituksiaan kirjoittamassa.\nJää sinne luultavasti koko kesäksi -- tai tulee tänne muutamaksi\nviikoksi. [Tästä ks. lähemmin _Strömborg_, J. L. Runeberg, IV, s.\n182 seur. Essen oli halunnut suorittaa papintutkinnon Porvoossa,\nvaikka oli syntynyt Turun hiippakunnassa. Ankara piispa oli C. G.\nOttelin. Senaatti hylkäsi Essenin valituksen, ja hän jäi yliopistoon\nsekä alkoi opiskella maisterinarvoa varten.] -- Heinäkuun 2 p.\nolemme aikoneet matkustaa sinne Teidän luoksenne. Sitä ennen on\nmarkkinat Vaasassa, jonne Malmberg, Östring, Svan y.m. aikovat lähteä\nniinkuin muutkin rehelliset ihmiset. [Nimet ovat arvossapidettyjen\npietistipappien nimiä. N. G. Malmbergin, Lapualta, lukija tuntee jo\nennestään; Fredrik Östring, J. J. Östringin nuorempi veli, ja Edvard\nSvan vaikuttivat kumpikin Maalahdella.] Yhdymme siis siellä. Etkö\nsinä, Achrén, voi myöskin tulla sinne?\" -- --\n\nVielä toisenkin markkinamatkan Stenbäck teki tänä kesänä\naito pietistitapaan. Sillä matkalla oli kuitenkin erikoinen\ntarkoituksensa, jonka oikea ymmärtäminen vaatii pienen poikkeuksen\naineesta.\n\nNykyajan ihminen ei lukiessaan edelläesitettyä kirjettä Charlottelle\nhänen hääpäiväkseen voi olla huomaamatta, kuinka siinä maallinen\nrakkaus siirretään sivuun hengellisen pyrkimyksen tieltä. Se\nei ole mitään satunnaista, vaan johtuu siitä, että pietistit\nkatsoivat myöskin miehen ja vaimon välisen rakkauden \"ihmisen\nuudestisyntymättömän luonnon tuotteeksi\" ja siis ei ainoastaan\ntarpeettomaksi, vaan ennemmin, samoinkuin Stenbäck sanoo runoudesta,\nkykeneväksi \"tenhoamaan ja pettämään, kiehtomaan ja vallitsemaan,\nvahvistamaan maallista mieltä (joka on Jumalan vihollinen) ja\ntekemään sen suloiseksi, rakkaaksi, paatuneeksi\". Tämä käsitys\nvaikutti suoranaisesti todelliseen elämään, niin että samanmielisyys\nuskon asioissa katsottiin ainoaksi välttämättömäksi ehdoksi\navioliittoon meneville. Seuraus oli, että suuri joukko avioliittoja,\nkenties useimmat heränneiden keskuudessa -- \"Vanhan Testamentin\npatriarkkain esikuvan mukaan\" -- syntyi liittokumppanien ystäväin\nja sukulaisten välityksellä. Kuinka yleinen ja laaja tämä tapa\noli, näkee helposti, jos tutkii Pohjanmaan heränneiden pappien\nsukulaisuussuhteita. Silloin käy selville, että Stenbäck (kirjeessä\nSkarstedtille, 6 p. maalisk. 1841) ainoastaan sanoo pelkän totuuden\nkirjoittaessaan: \"Olemme kaikki suurimmaksi osaksi verenkin siteillä\nyhdistetyt sukulaisuuteen -- koska täällä ei koskaan kukaan mene\nnaimisiin suruttoman ihmisen kanssa -- ja olemme siis veljeksiä\nsekä hengellisesti että ruumiillisesti.\" [Näytteeksi siitä, kuinka\npietistisen suunnan papit olivat sukua keskenään, esitettäköön\nseuraavaa: _Lauri Stenbäck_ ja _C. G. von Essen_ olivat naimisissa\nsisarusten, laamanni Nils Arppen tytärten, kanssa; _Jonas Lagus_\noli nainut C. G. von Essenin tädin; _Frans Henrik Bergroth, And,\nWiik. Ingman_ (1:sessä avioliitossa) ja _Alfr. Kihlman_ (1:sessä\naviol.) naimisissa C. G. von Essenin tytärpuolten kanssa; _Lars Josef\nAchrén_ ja _Henrik Schwartzberg_ Lauri Stenbäckin sisarten kanssa;\nviimeksimainitun veli _Joh. Mikael Stenbäck, Gust. Henr. Schroderus,\nEdvard Svan_ ja _Gust. Reinh. Pettersson_ Maalahden rovastin Jaak.\nWegeliuksen tytärten kanssa; _Nils Gust. Malmberg, Frans Osk.\nDurchman_ (1:sessä aviol.), _Josef Grönberg_ ja _Julius Imm. Bergh_\nRuoveden rovastin Karl Henr. Bergrothin tytärten kanssa; _Frans Osk.\nDurchman_ (2:sessa aviol.), _And. Joh. Lilius_ ja _And. Wilh. Ingman_\n(2;sessa aviol.) Isonkyrön rovastin K. E. Hällforsin tytärten kanssa\nj.n.e.] Kysymykseen, kuinka nämä välitysavioliitot onnistuivat,\nlienee totuudenmukainen vastaus, että onnellisten avioliittojen\nluku ei ollut suurempi eikä pienempi kuin tavallisesti muutenkaan.\nSamanmielisyys elämän korkeimmissa kysymyksissä on rehellisyyteen ja\nylevään mielenlaatuun yhtyneenä (joita vailla uskonnollista elämää\ntodellisessa merkityksessä ei voi ajatella) tosin vahva perustus\nonnelliselle yhdyselämälle, useinpa vahvempi kuin koettelematon\nrakkaus, joka, kuten tunnettua, on sokea; mutta uskonnollinenkin\nvakaumus ja innostus on muuttuvaista. Ne, jotka lähemmin tuntevat\ntämän ajan kotoista historiaa, voivat siten mainita esimerkkejä mitä\nonnellisimmista avioliitoista pietistien keskuudessa, mutta toiselta\npuolen myöskin sellaisia, joissa syntiinlankeaminen ja kaikkinainen\nonnettomuus lienee antanut avioliiton toimittajille yhtä ja toista\najateltavaa. Jotta ei puhe avioliittojen \"toimittamisesta\" antaisi\nliian alhaista ja väärää käsitystä, on lisättävä, että ne nuoret\nhenkilöt, jotka olivat tämän hyvänsuonnin esineinä, eivät suinkaan\naina antaneet sokeasti viedä itseänsä vihkituoliin. Mainitaan\nesimerkkejä sekä naisten että miesten puolelta siitä, että aiotun\naviopuolison näkeminen on aiheuttanut jyrkän kiellon. \"Ei se kelpaa!\"\nkuuluu esim. eräs nuori pappi sanoneen nähdessään kyseessäolevan\nhenkilön, eivätkä mitkään vetoamiset asiaa parantaneet. Tästä näemme,\nettä enemmän tai vähemmän itsetietoinen myötätuntoisuus tavallisesti\nmyös oli pohjana liitolle, ja siitä kasvoi useimmiten elävä hellempi\ntunne. Ei myöskään puutu esimerkkejä todellisesta, voittavasta\nrakkaudesta, joka huolimatta varoituksista ja hyvistä neuvoista on\nottanut vallan. -- Viimeiseksi sanaksi siitä \"yksipuolisuudesta\",\nmitä tässä olemme kosketelleet, sanottakoon, ettei pidä olla liian\nnopea tuomiossaan. Jos ajattelee, kuinka usein vielä tänä päivänä\ntapahtuu konvenanssiavioliittoja, joissa esim. varallisuudella on\nratkaiseva osansa, niin tuntuu pietistien erikoinen painonpano paljoa\nkunnioitettavammalta ja ylevämmältä.\n\nKun asia koskee onnellista avioliittoa, ei enää loukanne\nkenenkään tunnetta erään tapauksen kertominen, joka osoittaa,\nkuinka Stenbäckillä oli täydellisesti ystäviensä kanssa yhteinen\nkäsityskanta tästäkin kysymyksestä. Eräänä päivänä kesällä\n1838 hän kertoi Charlottelle, että Malmberg oli suositellut\nkappalaisenapulaista Henrik Schwartzbergia soveliaaksi mieheksi\nheidän sisarelleen Lauralle, ja lisäsi, että hänenkin mielestään\ntuuma olisi toteutettava. Hän oli näet Schwartzbergin ystävä\nylioppilasajalta ja piti häntä suuressa arvossa. Charlotten mielen\ntämä odottamaton uutinen pani kovaan liikkeeseen, ja seuraavana\nyönä hän ei saanut unta sydämenahdistukselta. Mutta Lauri kävi\ntavallisella intoisuudellaan asiaan käsiksi ja ehdotti, tietysti\nilmaisematta aikeitaan, Lauralle yhteistä matkaa Kalajoelle, jonne\ntavallisuuden mukaan lähiseuduilla asuvien pietistien oli määrä\nkokoontua ja jossa aiotuilla liittokumppaneilla oli tilaisuus nähdä\ntoisensa. Ei toisen eikä toisen sydän liene heidän ensi kertaa\nkohdatessaan puhunut, mutta siitä huolimatta katsottiin yritys\nhyvin alkaneeksi. Muutamia aikoja myöhemmin Schwartzberg tuli\nvieraaksi Vöyrin pappilaan. Laura lauloi ja soitti illan kuluessa,\nja ennenkuin he erosivat yölevolle, oli vieras saanut tilaisuuden\nesittää kosintansa. Ensi hetkessä Laura ei vastannut myöntävästi eikä\nkieltävästi, vaan pyysi ajatusaikaa. Seuraavana päivänä hän antoi\nvapaasti ja pakottomasti myöntymyksensä. Se tapahtui loppukesällä\n1838, ja häät oli määrä viettää tammikuussa 1839.\n\nNämä häät olivat merkilliset laatuaan, sillä äiti antoi\nLaurille vapaan vallan, ja hän noudatti uutta mieltään.\nKutsukirjeitä lähetettiin kaikille maan äärille säätyläis- ja\ntalonpoikaispietisteille, ja harvat olivat kutsuja kuulematta. Vöyrin\npappilaan eivät siten kokoontuneet ainoastaan pääjohtajat, sellaiset\nkuin Lagus, Malmberg, Durchman y.m., vaan myös lukuisat joukot heidän\npuoluelaisiaan ja ystäviään. Samoinkuin kaksoishäät 1834 kestivät\nnämäkin useita päiviä, mutta sen sijaan kuin edellisissä kulutettiin\naikaa tanssilla, soitolla ja leikeillä, ei nyt tehty muuta kuin\npidettiin \"seuraa\", laulettiin, puhuttiin ja luettiin. \"Oli monen\nmielestä kuin helluntaijuhla. Rukoukset olivat niin voimallisia, että\n'huone tuntui liikkuvan'. Yleisesti vieraat uhrasivat sormuksensa,\nkorvarenkaansa ja muut koristuksensa pakanalähetykselle.\" [_L. H.\nSandelin_, Lauri Stenbäck. 1911.] Kuitenkaan ei unohdettu, että\noli häät. Sillä aikaa kuin yhtä mittaa pidettiin hartautta uudessa\nrakennuksessa, kestittiin vieraita samoin yhtä mittaa vanhassa, sillä\nvieraiden luku oli niin suuri, etteivät kaikki yht'aikaa voineet\nnauttia enemmän henkistä kuin ruumiillistakaan ravintoa. Puuttuiko\nedellistä koskaan, ei tiedetä, mutta jälkimmäisen tietää kertomus\nolleen loppumaisillaan, niin että oli iskettävä iso härkä lisäksi\nhäävaroille. Morsiamesta kerrotaan, että hän syvästi liikutettuna\npian tapahtuvan eron vuoksi rakkaasta kodistaan ajattelemattomasi\npurki ilmoille tunteensa, istui pianon ääreen ja säestäen itseään\naloitti virren: Ah, mik' elämämme on! Helposti voi ymmärtää, mitä\njuoruja siitä seurasi. Tässä yhteydessä on mainittava, että Stenbäck\nitsekin näihin aikoihin ajatteli omaa kotia. Kuitenkaan eivät häntä\ntässä aikeessa ohjanneet ystäväin neuvot, vaan oman sydämensä ääni.\nHänen mielitiettynsä oli -- niin kerrotaan -- lapsuudenystävien\nKaarle ja Kustaa Adlercreutzin sisar, Amelie, mutta mennessään\nneidin kotiin esittämään kosintaansa hän tapasi muutaman tuttavan,\njoka tiesi neiti Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän\nhäitään. [Katarina Amalia Gustava Adlercreutz oli syntynyt 12/6 1815,\nmeni naimisiin Suomen kaartin kapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin\nkanssa 25/8 1839 ja kuoli jo seuraavana vuonna 1/7 1840.] Neiti\nAmeliesta taasen sanotaan, että hän naimisiin mennessään oli\ntukahduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka rakastanut\nperheessä ollutta \"kotiopettajaa, josta oli paljon toivottu\".\nTarkoittaneeko tämä Lauri Stenbäckiä? Tosin hän oli Adlercreutzilla\nPälkäneen Myttälässä ollut ainoastaan lasten luku- ja leikkitoverina,\nmutta eihän ole mahdotonta, että hän muistitiedossa on muuttunut\nkotiopettajaksi. Miten lieneekään, ei kosimisjuttu ole perätön;\nrunoilija itse on runoelmassa \"Hyvästi\" lausunut julki ne tunteet,\njotka vastoinkäyminen herätti hänessä. Kaksi ensimmäistä ja viimeinen\nsäe sanovat kaikki:\n\n    Ljufva, syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!\n    Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!\n\n    Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!\n    Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid.\n\n    Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!\n    Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!\n\n    [Suloinen, syntinen unelma, jonka sielussani uneksin, hyvästi!\n    Kaunis kahle, johon olin taottu orjaksi, hyvästi!\n\n    Ja minun unelmani oli lemmen iäisestä ilosta ja riemusta!\n    Ja minä etsin rintaa saadakseni levätä sitä vasten iäti.\n\n    Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti!\n    Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti.]\n\nLopuksi kuuluu tähän pieni kertomus Stenbäckin yliopistoajalta, liian\nkuvaava jättääksemme sen pois. Kertomuksen saamme miltei kokonaan\nhänen kirjeistään Achrénille. Syyskuun 23 p. 1838 hän koskettaa asiaa\nensi kerran.\n\n    \"Minulla on muuan asia. Pari viikkoa sitten tuli eräs upseeri\n    tänne Pietarista mukanaan 7-vuotias poika, joka on isätön,\n    avioton ja äitinsä kadulle heittämä. Upseeri tarjosi häntä täällä\n    useille rikkaille ja varakkaille, mutta ei kukaan tahtonut\n    ottaa. Vihdoin hän tapasi kadulla Jul. Berghin, jonka hän tunsi,\n    ja tarjosi poikasta hänelle. -- Me otimme hänet vastaan kuin\n    Jumalan lähettämän, ja kun Bergh ei voinut puolestaan ottaa häntä\n    luokseen, niin minä tein sen. Hän on siis kasvattipoikani Herran\n    huomassa. Sukkela ja innokas, mutta samalla sangen vallaton.\n    Nyt hän käy Neiti Runebergin koulussa, ensi alkeita oppimassa\n    -- mutta talvella, kun tulen kotia, tahtoisin mieluummin jättää\n    hänet sinne joksikin aikaa, kunnes hän tulee helpommaksi\n    hoitaani. Etkö silloin tahtoisi ottaa häntä hoitoosi vuodeksi tai\n    niin? Hän ei tarvitsisi muuta hoitoa kuin tarkkaa silmälläpitoa\n    ja sen semmoista, jota teidän ei pitäisi olla vaikea tarjota.\n    Poika on kuten sanottu sukkela, reipas, terve -- puhuu saksaa\n    ja ruotsia, hänen ei varmaankaan ole käyvä vaikeaksi lukea ja\n    oppia tapoja. Kenties teillä olisi huvia hänestä. Täällä ovat\n    muutamat luvanneet rahallisesti avustaa hänen kasvatustaan;\n    siis, jos tahdot määrätä, mitä tahdot saada, niin voidaan maksaa\n    jonkun verran hänen hoidostaan. Kirjoita tästä ensi tilassa; olen\n    pitänyt sen niin varmana, että te otatte hänet luoksenne, että\n    olisi vaikeaa, jos kieltäytyisitte -- varsinkin ilman päteviä\n    syitä.\"\n\nAchrénit suostuivat, mutta koko syksyn asui pikku Kolinka,\nse oli pojan nimi, Stenbäckin ja Essenin kanssa heidän\nylioppilaskortteerissaan. Seuraavat sanat, jotka jälkimmäinen on\nliittänyt Stenbäckin kirjeeseen, näyttävät vilahduksen tuosta\nomituisesta yhdyselämästä kolmen kesken: \"Juuri istahtaessani tähän\nkirjoittamaan pienen P.S:n Laurin kirjeeseen, kuulen Kolinkan\nhuutavan sisällä: 'Ich habe gefunden.' En tiedä miten nuo sanat\nsattuivat minuun niin kummallisesti. -- Olen äsken ikään valittanut\nLaurille ja valittanut Jumalalle, etten koskaan löydä, ja juuri\nnyt, kun kuulin lapsen iloisesti ja reippaasti huutavan: Ich habe\ngefunden! (luultavasti jostakin aivan joutavasta asiasta), niin\nkuulin ikäänkuin kaiun sisältäni -- ja nyt tahdon huutaa epäuskolle\nja koko sen seuralle: Ich habe gefunden!\" -- --\n\nStenbäck kiintyi koko sydämestään poikaan, ja kun hän talvella\n1839 oli jättänyt hänet Achrénin luo, näemme seuraavissa kirjeissä\nusein lämpimiä ilmauksia hänen mielenkiinnostaan kasvattipoikaansa\nkohtaan. Eräässä kirjeessä (3 p. helmik.) hän kirjoittaa pojalle\nitselleen (saksaksi): \"Kuinka jaksat, rakas Kolinka? Oletko jo\nunohtanut saksankielen? No, ei se tee mitään. Ehkä jo olet lukenut\njotakin, ja Kristus on antanut sinulle voimaa, että se on sujunut\nhyvin. Kohta osaat kirjoittaa minulle, ja minä tulen niin iloiselle\nja hyvälle mielelle, kun näen, että sinä olet rukoillut Jumalaa,\njotta saisit halua ja tahtoa oppia jotakin, ja että rakas Jumala sen\nkaiken on sinulle antanut. Istun täällä, pienoiseni, ja toivon vain,\nettä hyvin pian voisit tulla luokseni -- olen niin kovin yksin. Ja\nkun olet oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, tulen hakemaan sinut\nluokseni. Jumalan pyhät enkelit olkoot kanssasi! Tahdon rukoilla\nhyvää Jumalaa puolestasi, rukoile sinäkin setäsi puolesta.\" -- Kolme\nviikkoa myöhemmin on eräässä kirjeessä: \"Minkä ihmeen vuoksi ette ole\nkirjoittaneet sanaakaan? Pakahdun aivan tyytymättömyyteen ja ikävään.\nJa Kolinkasta en ole kuullut sanaakaan tännetulostani saakka. Se on\nminusta ikävämpää kuin saatat uskoa. Oli pahasti, kun unohdin sanoa,\nettä Kolinkasta saisit senkin tukaluuden lisäksi, että minä olisin\nsinua ahdistamassa tiedon pyynnöillä, kuinka hänen vointinsa ja\nlaitansa on. Kirjoita, rakas veli -- ainahan jonkun rivisen jaksat.\nJa nyt Charlotte lisäksi? Minun ei ole koskaan ollut niin ikävä\nkirjeitä.\"\n\nAsianlaita oli se, että Kolinka oli vallaton ja osoitti pahoja\ntapoja, jotka eivät tehneet häntä miellyttäväksi. Achrénit\nkoettivat kyllä kasvattaa häntä, mutta menestyksettä. Ennen vuoden\nloppumista he olivat saaneet pojasta tarpeekseen, ja Achrén antoi\nsilloin sen \"ultimatumin\", ettei hän enää tahtonut puuttua Kolinkan\nhoitoon. Se saattoi Stenbäckin nurjalle mielelle, ja kun Achrén oli\nkirjoittanut, että poika oli käynyt hänelle \"ikäväksi\", luuli hän\nsiinä huomaavansa lemmettömyyttä ja itsekkyyttä. Kolinkan ottamista\nluokseen hänen ei kuitenkaan käynyt ajatteleminen, sillä hänellä\noli parhaillaan tutkintoluvut luettavina, eikä poika ollut vielä\nkylliksi valmistunut oikeaan kouluun pantavaksi. Stenbäck kirjoitti\nsilloin Jonas Lagukselle Ylivieskaan pyytäen, että tämä toistaiseksi\nottaisi hänet huostaansa. Vastaus oli myöntävä, ja Stenbäck oli\niloinen siitä, vaikka häneen \"kipeästi koski, että poika raukka\nsiten, kuin mikä tavara, sai kulkea kädestä toiseen\". Uunna vuonna\n1840 Kolinka vietiin Ylivieskaan, ja siihen päättyvät tiedot hänestä,\nsillä Stenbäckin kirjeet Lagukselle eivät tiettävästi ole säilyneet.\nKuitenkin olemme toista tietä saaneet tietoomme, ettei poika\nuudessakaan paikassa parantunut. Hänellä näyttää jo olleen, niin\nlapsi kuin olikin, eräitä \"venäläisiä, rumia tapoja\", jotka tekivät,\nettä lopulta ei ollut muuta keinoa kuin lähettää hänet jonkunlaiseen\nkäsityöoppiin Pietariin, mistä hän oli tullut. Tarkempia tietoja\ntästä ei ole, mutta helposti käsittää, ettei Stenbäck ilman tuskaa\nnähnyt toiveittensa \"kasvattipojastaan\" pettyneen. Vielä raskaammalta\ntuntuu kun hän jonkun aikaa myöhemmin tiedusteli pojan jälkiä ja\nsai kuulla, että hän oli kadonnut teille tietymättömille. Asia\non kaikin puolin kunniaksi Stenbäckin sydämelle, mutta osoittaa\nsamalla, että hän tosi runoilijan epäkäytännöllisyydellä ja uskolla\nhyvän tarkoituksen voimaan oli valmis ottamaan hartioilleen\nvastuunalaisuuden, joka ainakin sillä kertaa oli hänen voimiaan\nsuurempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe lähimmän tulevaisuuden tuumat, jotka Stenbäck kesällä 1837 oli\nesittänyt kirjeessä veljelleen Lappiin, eivät toteutuneet sanan\nmukaan. Hänen papiksivihintänsä ei tapahtunut niin pian kuin hän\noli aikonut, eikä hän myöskään milloinkaan tullut virkaatekeväksi\npapiksi Helsinkiin. Kuitenkin hän teki, mitä mahdollista oli,\n\"saarnatakseen Herrastaan ja Mestaristaan\" siellä. Syksystä 1837\nalkaen hän saarnasi tuon tuostakin, joskin harvoin, kaupungissa.\nNiinpä tiedämme esim., että hän mainittuna syksynä kerran saarnasi\nkaartinpataljoonan kirkossa, jonka vakinaisena saarnaajana silloin\noli pastori Fredrik Melart. Melart oli erinomaisen etevälahjainen\nmies, ja jumalanpalveluksissa mainitussa kirkossa oli niin paljon\nkävijöitä, että oli alettu jakaa pilettejä niihin tungoksen\nestämiseksi. Sillä kertaa kun Stenbäck esiintyi, oli kuulijain\njoukossa myöskin Essen, joka oli saattanut sinne rouva Fabritiuksen\nja hänen sisarensa sanomatta edeltäkäsin kuka saarnaaja oli. Silloin\nEbba Arppe näki ensi kerran sen miehen, jonka vaimoksi hän kerran\noli tuleva. Stenbäck oli saarnannut suurella lämmöllä, joka antoi\nsaarnan loppupuolelle omituisen viehättävän, innostuneen luonteen.\nVielä tehokkaammin Stenbäck julisti uskoaan ja vakaumustaan\n\"Evangeliskt Veckoblad\" lehden toimittajana, jota lehteä hän ryhtyi\njulkaisemaan alusta vuotta 1839. Tämä lehti ei ollut pietismin\nensimmäinen äänenkannattaja; jo vuosina 1836-38 oli sellainen ollut\nolemassa, nimittäin \"Tidningar i andliga ämnen\", jota Bergh-veljekset\ntoimittivat. Lehti, joka tahtoi edistää \"totista kristillisyyttä\nja siihen perustuvaa siveyttä rakkaiden maanmiesten keskuudessa\",\nkoetti noudattaa kansantajuista esitystapaa saadakseen lukijoita\nmyöskin kansan parista, ja ruotsalaisen painoksen rinnalla ilmestyi\nsuomalainen nimellä \"Hengellisiä Sanomia\". Menestys ei kuitenkaan\nvastannut toiveita, sillä osaksi olivat toimituksen voimat liian\nheikot, varsinkin sittenkuin sensuuri oli pakottanut ahkerimman ja\netevimmän avustajan, Jonas Laguksen, vaikenemaan, osaksi näyttää\nkansantajuisten ja tieteellisempien kirjoitusten sekoitus, jota ei\nkokonaan voitu välttää, vieroittaneen osan lukijoita. Päätettiin\nsilloin, että lehti oli jatkuva toisella nimellä, jo mainitulla, ja\nuudella toimituksella, jonka päämieheksi tuli Stenbäck, Essen ja\nJulius Bergh lähimpinä avustajinaan.\n\nOikein ymmärtääksemme, mitä se tehtävä käsitti, jonka Stenbäck\nsiten otti hartioilleen, on syytä tutustua Laguksen kokemukseen\nuskonnollisesta kirjailemisesta tänä aikana. Joukko (Akianderin\njulkaisemia) kirjeitä häneltä Julius Berghille antaa valaistusta\ntähän. -- Lagus asettaa päämaalinsa korkealle. \"Minun ajatukseni on\nse: kristinopin kaikki totuudet täytyy vapauttaa siitä kuonasta ja\npimeydestä, missä ne ovat. Rakkaalla ja vaalivalla kädellä täytyy\nkaikki yleiset ja yksityiset, tietämättömyyden ja kevytmielisyyden\nsynnyttämät ja muinaisuudesta perityt ennakkoluulot saattaa valoon\nja yleisölle osoittaa, millaiset ne ovat niitä evankeliumiin\nverrattaessa.\" Ja hän lähettää kirjoituksen toisensa perään. Jo\nennen tammikuun loppua 1836 hän on lähettänyt 8-9 kirjoitusta ja\nlupaa 4 lisää helmikuussa. Kaikki ne ovat nimimerkittömiä, sillä\n\"me emme kerää laakereja mihinkään ajalliseen kuolemattomuuden\nseppeleeseen, ja jos niinkin olisi, olisivat minun kirjoitukseni\nvarmaan sen kalpeimmat lehdet\". Kaikki näyttää käyvän hyvin, ja\nhän kiittää Jumalaa, \"joka tohtori Forsiuksesta on suonut meille\nvalistuneen ja vapaamielisen sensorin!\" Alkupuoliskolla vuotta olivat\nuseimmat alkuperäiset kirjoitukset Laguksen kynästä lähteneitä,\n[Yliopiston kappaleessa lehteä on nimi tuntemattoman käden\nmerkitsemä kirjoitusten alle.] ja vaikka hän itse kirjoittaa hyvin\nkansanomaisesti, arvelee hän, että muunkin tyylisiä kirjoituksia\ntulisi olla: \"Lehdenhän tulee olla Jumalan kauniin maailman kaltainen\nluonnon valtakunnassa, missä on runsas kukkien ja ruohojen vaihtelu,\njotta kukin saisi hyödykseen runsaasta varastosta.\" -- Mutta pian\nsävel muuttuu. Heinäkuussa hän valittaa, että on lähetetty \"vähän\ntai ei mitään tosikristillistä\"; kuitenkin on hänen mielipiteensä:\n\"Meidän ei tule ilman erityistä viittausta antaa sulkea sitä ovea,\njonka Herra on avannut meille vaikuttaaksemme suuremmassa piirissä.\"\nPahempi oli, että sensuuri oli alkanut pyyhkiä Laguksen kirjoituksia.\nTarkempia tietoja tästä puuttuu, mutta kirjeessä 16 p:ltä jouluk.\n1836 hän ilmaisee, kuinka oli laita. \"Rakas, rehellinen ystävä!\"\nkirjoittaa hän kielellä, joka muistuttaa, että hänkin oli runoilija,\njoka oli heittänyt pois kanteleensa, \"jos näit illan tyvenessä pikku\nlintusen, joka räpyttelee siipiään puunlatvojen yläpuolella näyttäen\nepätietoiselta, mihin asettuisi yöksi, niin näit tilani ensi hetkenä\nkirjeesi luettuani. Mikä nyt neuvoksi? On selvää, että tahdotaan\ntunkea pois _minut_ toimituksen osallisuudesta, ja siihen olen osaksi\nitse syypää. Puin rauhanruhtinaan haarniskaan ja tahdoin antaa hänen,\nhyvin varustettuna soturina, tunkeutua vihollisen leiriin, ja luulin\nhakkaamalla Malkukselta korvan pois tehneeni isojakin sankaritöitä.\nMutta onpa vastapuoluekin ankara.\" Hän ei syytä Forsiusta, vaan sitä,\nettä vihollinen oli asettunut toiselle kannalle. Oli pyyhitty pois\neräs kirjoitus valistuksesta, vaikka oli päästetty eheänä toinen,\nmaailman silmissä paljoa arveluttavampi kirjoitus herätyksestä.\n\"Olen varma, että itse käsialanikin on tästälähin sensorista\nepäiltävää. Kenpä ei löytäisi _ismejä_, jos niitä tahtoo hakea,\nja materialismi ei ole niin pahaa asianomaisille kuin pietismi.\"\nHän pyytää palauttamaan kirjoituksensa ja neuvoo täyttämään lehden\notteilla Freseniuksen saarnakokoelmasta, Nohrborgista, Pontoppidanin\nuskonpeilistä, Spenerin, Francken y.m. teoksista! Tulevaisuuden\nvaralle hän lupaa kuitenkin, jos niin halutaan, jotakin \"viatonta\ntyhjää\", mutta silloin täytyy toisen henkilön kirjoittaa artikkelit\npuhtaaksi (tekijän salassa pitämiseksi). Eräästä kirjeestä vuodelta\n1837 mainittakoon vielä, että sensori näyttää havainneen muutaman\notteen Lutherin teoksista sopimattomaksi, jonka vuoksi Lagus sanoo,\nettä vallitsevaa sensuuria tuskin voi verrata edes katolisissa maissa\nolevaan, sillä siellä luultavasti sallittaisiin painattaa otteita\nTridentin kokouksen asiakirjoista.\n\nLuonnollisesti Stenbäck tiesi kaiken tämän; mutta hän ei ollut se\nmies, joka pelkäsi vaikeuksia. Hän ryhtyi toimeen tuorein voimin\nja julisti uskoaan riemulla -- kunnes väkivalta pakotti hänetkin\nvaikenemaan.\n\n\"Evankelisella Viikkolehdellä\" oli kirjallisempi luonne kuin sen\nedelläkävijällä. Hartauskirjoitusten rinnalla tapaa siinä tutkielmia,\njotka valaisevat ajan oloja, kirkkohistoriallisia ja muita kertovia\nesityksiä, arvosteluja y.m.s., tavallisesti hyvin kirjoitettuja ja\nhyvin valittuja katsoen siihen puhtaaseen, kaikkea sanavaahtoa ja\ntunnehaikeilua vihaavaan kristilliseen henkeen, joka on johtavana\nperiaatteena. Alkuperäiset kirjoitukset ovat nimimerkittömiä, ja\nmahdotonta on sen vuoksi enää tarkoin päättää, mitkä avusteet ovat\nminkin antamia, vaikka tosin ainakin Stenbäckin käsi usein on\nilmeisesti tunnettava. Hän on kaiketi kirjoittanutkin enimmän osan,\nsillä hän oli päätoimittaja ja antoi lehdelle kokonaisuudessaan\nleiman. Eri kirjoitusten ohella hänen persoonallisuutensa ilmenee\nniissä runomuotoisissa lisissä, joilla numeron on tapana alkaa, ja\nniissä \"mietteissä ja ajatelmissa\", joihin se päättyy.\n\nEnsimmäisellä numerolla (7 p. tammik. 1839) on mottona lause:\nNostakaat silmänne ylös, ja katsokaat vainioita, sillä ne ovat\njo valkeat elonajaksi (Joh. 4: 35), ja sen aloittaa runoelma\n\"Aamu\", joka symbolisesti viittaa seuraavaan ohjelmakirjoitukseen\n\"Toiveita\" (Utsikter). \"Jos uskot, niin puhut\", aloittaa Stenbäck\nLutherin sanoilla tämän kirjoituksen, ilmaisten sillä syyn\nesiintymiseensä, ja antaa sitten yleissilmäyksellisen esityksen\nratsionalismin ja \"järjenmukaisen kristillisyyden\" leviämisestä\nEuroopassa. Hän osoittaa, kuinka ratsionalismi sai aikaan sen, että\n\"yleinen hämmennys, laimea, pilkkaava tietämättömyys hengellisistä\nasioista, penseä uneliaisuus ja ajattelematon turvallisuus tuli\nnäkyviin kirjallisuudessa ja elämässä\". -- \"Aika näytti\", sanoo\nhän, \"jonkunmoisella kyllästyneisyydellä antaneen laahata itseänsä\neteenpäin, ja hämmentyneestä, häiriöisestä kieltensekoituksesta\nkuuluivat alati ainoastaan sanat: 'valistus, suvaitsevaisuus,\nrakkaus, omantunnonvapaus', suuren veljeyden lunnaina\". -- Hän\npuhuu edelleen oppi- ja hartaus- y.m. kirjain tulvasta, joilla\nihmiset koettivat vahvistaa viisautensa ylivaltaa, kuinka vanhat\nlaulu- ja virsikirjat tehtiin vetisiksi ja lennottomiksi, kuinka\nniiltä riistettiin niiden voimakas uskonelämä ja omat henkevät\nlauseparret ja ne sovitettiin heikkouskoisen ajan makuun, kuinka\nedelleen huonot näytelmät, sellaiset kuin Kotzebuen, kevytmieliset ja\nsentimentaalisen laimeat romaanit ja luontoapalvovat tai moralisoivat\nrunoelmat vaikuttivat myrkyttävästi, sekä vihdoin kuinka sekin\npeloittava voima, joka on aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä, suosi\nratsionalismia. Niin näytti sen valta turvatulta ainiaksi, mutta\n\"silloin puhalsi tuulahdus Kaikkivaltiaan hengestä yli maan, ja\nrehoittava ruoho kuihtui, ja ylpeä kukka alkoi lakastua. Avara keto,\ntäynnä kuolleitten luita, alkoi taas liikkua; kuolleet nousivat\nylös ja todistivat niitä vastaan, jotka kehuivat elävänsä.\" On\nalkanut sota uskosta ja epäuskosta, sota Kristuksen evankeliumista.\nMonet aikakauden oppineimmat ja nerokkaimmat miehet oppivat jälleen\nuskon kieltä ja puhuvat sen puolesta. Yhtenä vakuuttavimpia\ntodistuksia uskon edistymisestä ja voitoista mainitaan lopuksi joukko\naikakauskirjoja, jotka todistavat totuuden puolesta ja jotka viime\nvuosina ovat suuresti karttuneet luvultaan. -- Stenbäck asettui siis\naikakauskirjoineen itsetietoisesi niiden riviin, jotka taistelivat\nraamatullisen kristillisyyden puolesta ratsionalismia vastaan --\nse paikallinen hengellinen liike, joka suomalainen pietismi oli,\nkäsitettiin ilmaukseksi koko Euroopassa huomattavasta reaktsionista\ntuota uskon vihollista vastaan. Kirjoituksen esitys ei ollut\nkansantajuinen, s.o. kansaa varten aiottu, ja muutoinkin voi lehdestä\nsanoa, että se oli tarkoitettu maan sivistyneelle yleisölle.\n\nToinen numero esittää yhtä laveassa, \"Järjenmukainen kristillisyys\"\nnimisessä kirjoituksessa, kuinka ratsionalismi menettelee\ntodistellessaan kumoon evankeliumin pääoppeja sekä kuinka järjen\noikeastaan tulee suhtautua Jumalan sanaan. \"Emme mekään ole\njärjenhalveksijoita, saati sitten järjenvihaajia\", sanoo Stenbäck,\njonka tyylin tässäkin tunnemme, \"sillä ilman sitä jäisi ilmestys\njoko kuolleeksi aarteeksi tai se tulee suorastaan haaveilun ja\nuskonkiihkon tulisoihduksi, kuten niin monelle historian lehdelle\non verikirjaimin kirjoitettu. Mekin annamme järjelle suuren arvon,\nmutta me emme tahdo koskaan Baalin pappien tavoin notkistaa polviamme\njärjen jumalattarelle. Mekin tunnustamme järjen henkiseksi silmäksi,\njolla korkeampi valo vastaanotetaan; mutta me tiedämme varsin hyvin,\nettä tälle silmälle on ilmestys se kaukoputki, jonka avulla se\nyksin saattaa elon yössä tähystää maailmoihin, joita paljas silmä\nei olisi voinut keksiä, ei edes aavistaa. Meidänkin mielestämme\nkäsittää lopuksi järki kaiken tietämisen lait, jonka kautta siis\nvakaumus ja usko vasta on mahdollinen, mutta se ei ole itse tiedon\nja uskon lähde, sillä ei ole sitä tarkoitusta eikä myöskään kykyä\nluoda, tuomita ja mestaroida taivaallisia, vaan iäti ainoastaan\noppia Jumalalta ja totella häntä, ja siten tulla tietoon siitä, mikä\ntaivaallista, jumalallista ja autuuttavaa on.\" --\n\n\"Valoa, valoa, huudetaan edelleen\" -- jatkaa kirjoittaja yltyvällä\ninnostuksella -- \"ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me\netsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta (Jaak. 1: 17). Me emme\nseuraa mitään kiiluvaa _arkisoihtua_, emme edes kaikkea korkeampaa\nvalistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein\nvähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja\nluulottelun rämeistä. Me vaadimme Sionin valoa (Jes. 9: 2); _totista\nvaloa_, josta Johannes todistaa (Joh. 1: 9), joka karkoittaa kaiken\npimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää -säteillään kaikki\niankaikkisuudet, _Häntä_, joka sanoi: 'Minä olen maailman valkeus;\njoka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän\nvalkeuden.' (Joh. 8: 12.) Sen vuoksi pysymme apostolin sanassa:\n'meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä\nvaarin otatte, niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, niin\nkauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne'\n(2 Piet. 1: 19). Tätä taivaanvaloa eivät yölliset henget totisesti\nvoi sietää!\"\n\nTarkempi selonteko aikakauskirjan sisällyksestä ei tässä voi\ntulla kysymykseen. Edellä kerrotut ja siteeratut kohdat ovat jo\nkylliksi osoittamaan sen henkeä ja luonnetta. Kaikkialla ilmenee\ntosi paatos, mahtavasti vaikuttava, harras vakaumus. Tyyli ei ole\ntutkimuksen tyyntä ja harkittua tyyliä, vaan elävän puheen, joka\nmilloin leimahtaa suuttumuksesta, milloin väräjää liikutuksesta,\nmutta aina on avonaista, rohkeamielistä, vilpitöntä. Luonnollisesti\njuuri nämä ominaisuudet sekä todellisen käsityksen ja persoonallisen\nkokemuksen alituinen tuntuminen tekivät sen, että lehdelle, kuten\nAug. Schauman [Nu och förr, s. 381.] todistaa, \"annettiin suuri arvo\"\npietistien piirin ulkopuolellakin. Merkitystä vailla ei kaiketi\nollut sekään, että tiedettiin Stenbäckin, yhden maan etevimpiä\nrunoilijoita, olevan päätoimittajana, ja että kohdassa ja toisessa\nlukija oli erottavinaan kantelon kajahdusta keskellä vakavaa\nesitystä. Tarkkaavan lukijan on näet helppo eräistä vertauksista,\neräistä sanoista, virkkamattakaan puheen sujuvasta virrasta, tuntea\nrunoilija. Jopa niissä hartauskirjoituksissakin, jotka seurasivat\nmainittuja yleisluontoisia, esim. eräässä, jonka nimi on \"Parannus ja\nusko\" (n:oissa 13 ja 14), esiintyy sellaisia piirteitä. Niinpä, kun\nhän puhuessaan \"herätyksestä\", kuvattuaan kuinka syntinen tultuaan\nkäsittämään oman viheliäisyytensä joutuu epätoivoon kaikesta, mikä\non hänen omaansa, sanoo: \"mutta silloin kaikuu evankeliumin ääni\nikäänkuin enkelien laulamana pilvistä, silloin huutaa armon ääni,\nhuutaa Jeesus: Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette\nja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä.\" Ja heti\njäljestä, missä hän sanoo: \"vihdoin avautuu hänelle syvä, iloinen ja\nkirkas katse Kristuksen sovintoon, ja hän syöksyy armon ja laupeuden\niankaikkiseen mereen\". Edelleen kohdattiin hänet jo mainituissa\nalkurunoelmissa. Paitsi \"Aamua\" oli lehdessä sen ensimmäisenä vuotena\n\"Keväthuokaus\", \"Pois pelkosi!\" sekä kaksitoista \"sointua\", joista\nkuusi oli ennen julkaistuja nimellä \"gaseeleja\", kuusi taas uutta.\nMuiden sepittämiä on ainoastaan yksi runoelma: \"Hvart skall jag gå?\"\n(Kunne kuljen? n:o 16, 22 p. huhtik.). Sillä on nimimerkki L--a,\njoka merkitsee Lauraa, Stenbäckin sisarta.\n\n[Runoelma kuuluu:\n\n    Hvar finns väl den, som vill mig lycklig göra?\n    Hvar är den vrå, där jag kan lycklig bo?\n    Hvem är ock den, som vill mig visligt föra\n    Hem till det land, där jag får evig ro?\n\n    Jag känner En, som jämt mig räcker handen; --\n    \"Följ mig, du arma; följ mig, om du vill!\" --\n    Och visar skenet från de bättre landen,\n    Och talar mig så godt och vänligt till.\n\n    Ack, hvarför dröjer jag att honom följa?\n    Han Sonen är ifrån det rika hus;\n    Han skall för mig ej någon sanning dölja,\n    Men i mitt hjärta gjuta frid och ljus.\n\n    Och Han är den, som vill mig lycklig göra,\n    Och öfverallt kan jag då lycklig bo;\n    Och Han är den, som vill mig visligt föra\n    Hem till det land, där jag får evig ro.\n\n    (Missä onkaan se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä?\n    Missä on soppi, jossa voin onnellisena asua?\n    Ja missä on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa\n    kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan?\n\n    Tunnen Yhden, joka yhä ojentaa minulle kättään; --\n    \"Seuraa minua, poloinen! seuraa, jos vain tahdot!\"\n    Ja osoittaa hohdetta, joka käy paremmista maista,\n    ja puhuttelee minua niin lempeästi ja ystävällisesti.\n\n    Ah, miksi viivyttelen häntä seuraamasta?\n    Hän on rikkaan kartanon Poika;\n    Hän ei ole kätkevä minulta mitään totuutta,\n    vaan on vuodattava sydämeeni rauhan ja valon.\n\n    Ja Hän on se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä,\n    ja kaikkialla voin silloin onnellisena asua;\n    ja Hän on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa\n    kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan.)]\n\nLopuksi viikkolehti antoi Stenbäckille aiheen tarkastaa ennen\nkirjoittamiansa ajatelmia niistä poimiakseen ja muodostellakseen\nsellaisia, joita hän saattoi painattaa lehteen. Usein hän kyllä haki\naforismeja etevien kristillisten opettajain teoksista, mutta tuon\ntuostakin hän pani lehteen omiakin henkeviä ja muodoltaan valmiiksi\nvalettuja mietelmiä. Näytteinä niistä olkoot seuraavat:\n\nAbraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se joka uhraa Jumalalle\nrakkaimpansa on Abraham.\n\nOn ihmisiä, jotka pitävät heikkoutena antaa anteeksi rikoksen. Tämän\nperiaatteen mukaan olisi Jumala heikoin taivaassa ja maan päällä,\nsillä ei kukaan taivaassa eikä maan päällä anna anteeksi niin paljon\nkuin hän.\n\nValo karkoittaa pimeyden: missä Jumala nousee sydämen valoksi, siellä\nsynti laskeutuu mailleen.\n\nKuinka puhdas täytyykään peilin olla, jos tahtoo nähdä siinä kuvansa\noikein; jos se on tomuinen, niin ei enää näe selvästi. Niin täytyy\nsydämen olla puhdas maailman tomusta, jotta Jumalan kuva voi loistaa\nsiinä.\n\nSuurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme saata samalla\nkertaa olla Jumalan ja oman mielemme mukaan.\n\nMonella on kyllin uskontoa esiintyäkseen synkkänä, äreänä, ylpeänä\nja moitteenhaluisena, mutta ei kyllin ollakseen iloinen, tyyni,\nlevollinen, nöyrä ja lempeä.\n\nMe tyydymme sanomaan Jumalalle, että tarvitsemme hänen armoaan, ja\nkuitenkin voimme aivan hyvin kestää sitä vailla olemista.\n\nIhmisille annamme antaen, Jumalalle ottaen ja kiittäen.\n\nSillä sielulla, joka on maallisen rakkauden siteissä, on lyijyä\nsiivissään, eikä se voi kohota Jumalan tykö.\n\nEi koskaan täydy turvata enemmän Jumalaan, kuin milloin asiamme\nnäyttävät toivottomilta; sillä missä ihmisavusta ei enää ole toivoa,\nsiinä se antaa jumalalliselle sijan.\n\nSinä hidas! miksi tahdot käskeä niitä, jotka kotkina lentävät,\nvaeltamaan hitailla kukonaskelillasi?\n\nOn syvämielisyyttä, joka kaivaa syrjään, ja yksinkertaisuutta, joka\nvalloittaa taivaan.\n\nMe tahdomme pyhittää itsemme työn kautta, Jumala tahtoo tehdä sen\nkärsimyksen kautta.\n\nMeidän täytyy opiskella ja tehdä työtä niinkuin eläisimme\niankaikkisesti; meidän täytyy elää ja rukoilla niinkuin tänään\nkuolisimme.\n\nTotuuden etuoikeus on voittaa vielä kukistuessaankin, ja valheen\nansaittu rangaistus on kukistua voittaessaankin. --\n\nSuorasanaisista kirjoituksista, jotka osoittavat taiteellisempaa\nmuotoa, mainittakoon ainoastaan kertomus \"Uudenvuoden ilta\", joka\non jonkunmoinen vastine \"Vanhan puutarhurin kirjeisiin\". \"Tapaus\"\non sijoitettu maalaispappilaan ja on se, että perheen jäsenet, isä\nja äiti sekä heidän lapsensa, Ludvig ja Betty, uudenvuoden iltana\nistuvat kotoisessa piirissä kertoen toisilleen, mitä kullekin on\ntärkeintä tapahtunut kuluneena vuotena. Saamme tietää, että eräs\npitäjään muuttanut vanha majuri on siellä saanut suuria muutoksia\naikaan. Ensimmäisinä oli vanha pastori itse havainnut, ettei\nkristillisyytensä laita ollut oikein, ja siten herännyt totiseen\nmurheeseen, joka johti hänet kääntymykseen; hänen vaimolleen oli\nkäynyt samoin, ja Ludvig oli käynyt vaarallisten koettelemusten läpi,\nmutta ankaran sairauden aikana Helsingissä vihdoin tullut oikealle\ntielle, niin että hän nyt iloisena uskossaan tunnustaa syntinsä\nja todistaa siitä armosta, jota hän on kokenut. Betylle yksin on\ntähän iltaan saakka kaikki tämä ollut osaksi outoa, osaksi hänen\nhuvituksiaan häiritsevää, ja keskustelu on aluksi vain kiusallista\nhänelle kuunnella. Mutta hänenkin hetkensä oli tullut, veljen\nkertomus valtaa hänen mielensä, ja loppu kuuluu: \"Niin puhui Ludvig.\nMutta Betty kallistui veljensä rintaa vasten ja itki.\" -- Kertomus\non nimimerkitön, mutta C. G. von Essenin jälkeläiset tietävät sen\nlähteneen hänen kynästään.\n\nSiitä, mitä jo on kerrottu \"Hengellisistä Sanomista\", saattaa arvata,\nettä \"Evankelinen Viikkolehti\" ei läheskään ollut sellainen kuin\ntoimitus olisi halunnut. Varsinkaan ei voi olla panematta merkille\nalkuperäisten kirjoitusten vähälukuisuutta verraten vanhemmasta\nja nuoremmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta lainattuihin. Syynä\ntähän oli sensuurin harras toiminta. Hengellisen kirjallisuuden\nsensuuri oli tähän aikaan tuomiokapitulien huostassa, ja sitä\nhoidettiin innolla, joka olisi herättänyt ihastusta jossakin\nkenraalikuvernöörissä vuosisadan käänteessä. Esimerkkinä\nmainittakoon, että luetteloon Turun ja Porvoon tuomiokapitulien\nkieltämistä kirjoista vuodelta 1839 muun muassa on pantu: \"Nådens\nordning till saligheten efter Jesu härliga evangelium\" (Tukholma\n1826) ja \"En ropandes röst i öknen\" (Örebro 1834), ja kiellon\nsyyksi ilmoitetaan molempien \"arveluttava sisällys\"! [Luettelon,\njoka käsittää vuodet 1835-50, on Ad. Neovius julkaissut Vartijassa\n1891.] Kun siten viattomintakin hartauskirjallisuutta, mitä saattaa\najatella, merkittiin \"kiellettyjen kirjain luetteloon\", ilmeisesti\nvain siksi, että pietistit sen hyväksyivät, on helppo ymmärtää, että\nViikkolehden toimitusta pidettiin kuumilla. Lyhyet lauseet Stenbäckin\nkirjeistä Achrénille ovat asianlaitaa valaisevia. 3 p. helmik.:\n\"Oletteko saaneet lehden? Se käy kurjanpuoleisesti. Porvoon piispa on\npöpö meitä kohtaan, ja enimmin saanee kai lehti sen tuntea; meidän\ntäytyy aluksi pitää se niin löyhänä kuin suinkin.\" 25 p. helmik.:\n\"Kirjoituksesi viipyy kauan Porvoossa; luultavasti se tekee siellä\nkierrostaan, ja ennakolta jo huhutaan sen olevan 'niin sarkastisen',\nettä se tuskin pääsee painoon. Säälin suruasi; minä olen saanut\ntottua siihen. Nyt tänne tultuani on miltei jokainen kirjoitus, jonka\nolen kirjoittanut ja lähettänyt, joko pyyhitty kokonaan tai tärvelty\npilalle. Harmissani kirjoitan kuitenkin, mitä Jumala antaa, ja\najattelen, että he väsyvät ennen kuin minä. Olen tuuminut koota epuun\nsaaneet kirjoitukset ja painattaa ne yhdeksi kirjaksi Ruotsissa.\n[Tämä ajatus ei tiettävästi milloinkaan toteutunut. Mahdollisesti\nkäsikirjoitukset hukkuivat Vaasan palossa.] Kirjoita sinäkin; miksi\nantaisimme konsistorin peloittaa ja säikyttää itseämme -- ehkäpä\nse konsistori, joka istuu ylhäällä, sensuroi toisin ja kuitenkin\npäästää poloiset kirjoituksemme jollakin tavoin painoon ja valoon.\nJollei muun vuoksi, niin kiusaksi perkeleelle -- sillä jollei hän\nolisi kiukuissaan meitä ja meidän sanojamme kohtaan, ei hän niin\nvastustaisi. Katsos, siinä on meillä toki keino tehdä kiusaa hänelle,\njoka on ollut meille kiusaksi enemmän kuin kyllin. Julkisota --\nryhtykäämme kerran puolustuksesta hyökkäykseen. Olkoon meillä voimaa\nkäydä hänen kimppuunsa, niin että tuntuu!\" -- Sitten oli jonkun\naikaa paremmin laita, kuten näkyy seuraavasta. 20 p. syysk.: \"Mitä\nHussista tulee? Essen sanoo, ettei tule mitään kirjoitetuksi, mutta\nmielestäni sinun pitäisi hyvin saada se aikaan. Tai kirjoita jotakin\nmuuta. Meille näyttää tulevan hyvänpuoleiset ajat sensuuriin nähden.\"\nPäiväämätön kirje (jonkun aikaa myöhemmin): \"Oletko jo laatinut\nkirjoituksesi Hussista? tee se, tai jos ehdottomasti kiellät, niin\nilmoita minulle, silloin minun täytyy kirjoittaa. Sen voisit tehdä\njonakin joutohetkenä! Älä laisinkaan ajattele sensuuria, vaan\nkirjoita mitä tahdot. Me käräjöimme paraikaa niiden kanssa. Olin\näskettäin Porvoossa ja sain siellä väitellä Forsiuksen ja Runebergin\nkanssa, joka viimeksimainittu sitten on osoittautunut suosiolliseksi\nmeitä kohtaan. Minulla on siellä kirjoituksia, jotka ovat viruneet\nsiellä kauan ja jotka kaikesta päättäen taas saavat epuun.\" 23\np. jouluk. mainitaan, että Stenbäck ja Essen taas olivat olleet\nPorvoossa, luultavasti sensuuriasioissa.\n\nTämä voinee riittää täksi kertaa. -- Jumaluusopin lehtori G. H.\nForsius näyttää olleen pääsensori, mutta päätöksiin lienevät kaikki\ntuomiokapitulin jäsenet ottaneet osaa. Stenbäck mainitsee, että\nRuneberg hänen Porvoossakäyntinsä jälkeen oli ollut \"suosiollinen\",\njosta näemme, että hän kuitenkin yleensä otti osaa sensuroimiseen.\nStrömborgin Runebergin elämäkerrassa ei ole mitään tietoja tästä\nasiasta.\n\nEdellämainituissa kirjeissä on myöskin siellä täällä muutamia sanoja,\njotka koskevat yliopistonuorisoon kuuluvien pietistien elämää ja\nosaksi vahvistavat, osaksi pikkupiirteillä täydentävät sitä, mitä\naikaisemmin on siitä kerrottu. Syksyllä 1838 ja seuraavana talvena\noleskeli Helsingissä vanha saksalainen paroni Nolcken, josta Stenbäck\n(23 p. syysk. 1838) kirjoittaa: \"Hän on kuin isä meille kaikille.\nVanhana, hartaana kristittynä hän ei täällä seurustele kenenkään\nmuiden kanssa kuin meidän. Me kokoonnumme pari kertaa viikossa,\nluemme, puhumme, rukoilemme. -- Hän ei ymmärrä laisinkaan ruotsia,\nsiksi meidän on vähän vaikea vaihtaa ajatuksiamme.\" 25 p. helmik.\n1839 hän kirjoittaa: \"Elämme täällä noin hiljakseen -- kokoukset\ntäydessä vauhdissa ja silloin tällöin joku uusi. Hirmuista on se,\nettä jollemme pysy valveilla ja valjaissa, niin emme ainoastaan itse\nhuku, vaan vedämme muitakin mukanamme -- Jumala on asettanut niin\nihmeellisesti kohtalomme.\" Päiväämättömässä kirjeessä syksyltä taas:\n\"Olemme jälleen saaneet muutamia uusia, 2-3. Yksi, joka on ollut\nraju ja suosittu hurjastelija. Herra tukekoon meitä! Olen ajatellut\nmitä Chrysostomos sanoo: älkäämme ahkeroiko, että monet tulisivat\nkristityiksi, vaan että he tulevat _oikeiksi_ kristityiksi. No, lauma\nei ole vielä liian suuri -- kiitetty olkoon Herra, että olemme edes\npäässeet alkuun. Siinä on kyllin toistaiseksi. On hauskaa ajatella,\nettä te taivallatte siellä ja me täällä -- ja jos olemme huonompia\nkuin te, niin olemme kuitenkin tiellä. Kuka tahtoisikaan jäädä\njälkeen?\" -- Että kaiken tämän, varsinkin lehden tuottaman touhun\ntakia luvut eivät edistyneet täydellä vauhdilla, on helppo käsittää.\nStenbäck päättääkin tämän kirjeen sanoilla: \"Lukuni sujuvat hyvin\nhuonosti -- minusta tulee kehno teologi.\"\n\nStenbäckin suhteesta pohjalaisiin tovereihinsa ylipäänsä näinä\nvuosina on vähän tietoja. Pari tapausta osoittaa kuitenkin, että hän\noli yhteydessä heidän kanssaan ja nautti heidän täyttä luottamustaan.\nKun Cygnaeus syksyllä 1838 valittiin eteläpohjalaisen osakunnan\nkuraattoriksi, johti Stenbäck sitä lähetystöä, jonka toimena oli\npyytää, että hän vastaanottaisi kutsumuksen, ja kun etelä- ja\npohjoispohjalaiset 9 p. marraskuuta 1839 yhteisesti viettivät\nensimmäisen juhlan Porthanin muistoksi, ehdotti Stenbäck, siihen\nvalittuna, maljan Runebergille, joka oli Porvoosta kutsuttu juhlaan.\n\nKuvaus tästä tilaisuudesta, jolla isänmaallisen luonteensa vuoksi on\nmerkityksensä Suomen kansallisen heräämisen historiassa, olisi tässä\nliikanainen, kun Z. Topelius on kertonut, miten juhla vietettiin.\n[_Z. Topelius_, Den första Porthansfesten 1839. Joukahainen XI.]\nTähän kuuluu ainoastaan se, mikä koskee Stenbäckiä. Yleväaatteinen\nrunopuhe, jonka hän juhlassa lausui, kuuluu kauneimpaan, mitä hän on\nsepittänyt. Alkaen samalla ihanalla kuvalla, jolla Runeberg lopettaa\n\"Pilven veikon\", runoilija ylistää ensin Porthania, joka\n\n    Oss hemmastadde gjorde i vårt land,\n    Och hemmastadde, bröder, i vårt eget bröst.\n\n    [Koteutti meidät omaan maahamme,\n    ja koteutti, veikot, meidät omaan rintaamme.]\n\nAntaessaan meille muinaisuutemme hän antoi meille tulevaisuuden, joka\non harmaan muinaisuuden lapsi.\n\n                                Ett barn\n    Med lösta lockar och med klara ögonpar,\n\n    [                            Kuin lapsi,\n    liehuvakiharainen ja kirkassilmäinen.]\n\nniin tulevaisuus viittaa meille, ja\n\n                                på oss beror\n    Om den skall utan glans och ära sjunka ner\n    I glömskans svarta haf, ej värd en enda blick;\n    Om den skall blifva stor, bekrönt med dygd och kraft,\n    Och skänka evig ära åt vårt arma land.\n\n    [                            Meistä riippuu,\n    onko se loistotta ja maineetta vaipuva\n    unohduksen mustaan mereen ansaitsematta silmäystäkään;\n    vai onko se nouseva suureksi, hyveen ja voiman seppelöimäksi,\n    ja suova iki-kunnian poloiselle maallemme.]\n\nJa sitten runoilija ylistää nuoruuden ääretöntä valtaa säkein, jotka\ntuntuvat yhtä monelta siemeneltä niihin lauluihin, jotka Topelius\nmyöhemmin viritti nuoruuden ylistykseksi. Sitten seuraa lopuksi\nkolmas ajatusjakso, jossa esitetään, kuinka me korkean, loistavan\nsankariteon laakeriseppeleen sijaan olemme saaneet \"sisällisen elämän\nrikkauden\" ja \"runon jalon taiteen\" --\n\n    Ej arma äro vi, förloradt är ej allt,\n    O bröder, om vi ej förlora än till slut\n    Oss själfva och den inre världen ur vår barm!\n    Men än bland Finlands folk, bland Finlands drifvor än\n    Den blommar i sin prakt; och frågar främlingen,\n    Hvar dock den finnas må, -- då peka vi med fröjd\n    På dig, du finska diktens konung, Runeberg.\n\n    [Emme ole köyhiä, kaikki ei ole mennyttä,\n    oi veljet, ellemme vihdoin menetä omaa\n    itseämme ja povemme sisäistä maailmaa!\n    Mutta Suomen kansan parissa, Suomen kinosten keskellä\n    se vielä kukoistaa ihanuudessaan; ja jos muukalainen\n    kysyy, missä se muka on, -- niin viittaamme riemulla\n    sinuun, Suomen runon ruhtinas, Runeberg.]\n\nTämä mestarillisesti ajateltu ja sepitetty puhe, jonka\nepigrammintapainen loppu on varmaankin tehnyt sytyttävän\nvaikutuksen, on, niinkuin saattaa nähdä säilyneestä ensimmäisestä\nkäsikirjoituksesta, kirjoitettu yhteen vauhtiin. Sommituksen selvyys\nei ole jättänyt sijaa vähimmällekään epäröimiselle, ainoastaan siellä\ntäällä joku lausetapa on pyyhitty pois ja pantu parempi sijaan. Jos\ntarkkaa sisällystä, tapaa siinä vähän sellaista, mitä juhlapuhujat ja\nrunoilijat eivät myöhemmin olisi moneen kertaan toistaneet; silloin\nolivat tosin ajatukset uudemmat, mutta pääpaino on kaiketi siinä,\nettei kukaan ole laulanut niitä täysisointuisemmin, ettei mikään\nmyöhempi laulu ole saanut säkeiden sointua ja loistoa heikkenemään.\n\nPaitsi että Stenbäckillä oli yksi numero virallisessa ohjelmassa,\noli hänellä pääosa siinä hetken synnyttämässä loppukohtauksessa,\njonka kerromme Essenin sanoin: Puoliyön hetki oli jo lyönyt, mutta\nvielä oli maljassa pisara jäljellä, ja lasit olivat valmiina\npalvelukseen kuten ennenkin. Silloin tuli Cygnaeus ja kuiskasi sanan\nStenbäckin korvaan: \"Nyt on 10:s päivä, Lutherin syntymäpäivä,\nesitä Lutherin malja.\" Stenbäck oli heti valmis. Lasit täytettiin,\nilmoitetun puhujan ympärille syntyi tiheä tarha, ja hän kohotti\näänensä esittääkseen Cygnaeuksen ehdottaman maljan. Mutta puheen\naloitettuaan hän huomasi, että se oli \"uskallettu ehdotus\". Äkisti\nhän silloin keskeytti. \"Ei\", sanoi hän, \"Luther on ylhäällä Jumalan\ntaivaassa, yläpuolella meidän maljapuheitamme -- ei, ei maljaa\nMartti Lutherille\", jonka sanoen hän heitti lasinsa permantoon, ja\nkoko kokous, ikäänkuin sähköiskun saaden, noudatti esimerkkiä. --\nJokaisessa muussa tilaisuudessa, huomauttaa Topelius, olisi tästä\nseurannut hurja juominki, jommoiset valitettavasti niin usein\ntänä aikana alensivat ylioppilasjuhlia. Mutta toinen mieliala\npääsi valtaan tämän päivän mahtavien vaikutusten synnyttämänä.\nLasisirpaleet korjattiin pois, eräs puhuja nousi ja esitti Franzénin\nmaljan; toinen esitti Lönnrotin maljan. Ikäänkuin ihmeellisen\nkäänteen vaikutuksesta sykkivät taas ylioppilaiden sydämet kaikelle,\nmitä elämässä on puhtainta ja korkeinta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU. 1840-1841.\n\nPerhekokous Kuortaneella. -- Runoilua. -- Runoelmain ensimmäinen\npainos. -- Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. -- Riemujuhlan\nvarjossa. -- Kihlaus ja häät. -- Evankelisen Viikkolehden viimeinen\naika ja lakkautus. -- \"Katkelma runoudesta.\" -- Miksi Stenbäck\nlakkasi runoilemasta?\n\n\nJoulun 1839, viimeisen, jonka Stenbäck olisi voinut viettää vanhassa\nisänkodissaan, hän vietti pääkaupungissa. Kuitenkin hänellä\noli vastustamaton tarve tavata äitiään ja sisaruksiaan, ja hän\nehdotti sen vuoksi, että he kaikki matkustaisivat Kuortaneelle\nsiellä pidettäviin kirkkoherran virkaanasettajaisiin ja yhtyisivät\nLisette-siskon luona. \"Meidän täytyy tavata toisemme siellä!\" oli hän\ninnoissaan kirjoittanut. Niin tapahtuikin. Stenbäck matkusti sinne 22\np. tammikuuta ja oli kymmenen päivää myöhemmin jälleen Helsingissä.\n-- Tästä perhekokouksesta ei ole mitään kirjallista tietoa. Mutta\nsyy Laurin kirjoittamaan \"täytymiseen\" oli luultavasti halu saada\npuhella äidin kanssa. Eräässä kirjeessä edelliseltä vuodelta hän\nkirjoittaa äidistään Achrénille: \"Kun tämä kirje saapuu perille, on\nkaiketi äitikin luonanne. Kaikkein ensiksi sydämellinen tervehdys\nhänelle. Tänne-matkalla ajattelin paljon häntä, ja minulla olisi\nollut halu puhua hänelle hyvin paljon. Olen niin varma siitä, että\nJumala ei ole salliva hänen viimeisten vanhuudenpäiväinsä kulua\nja kadota saattamatta häntä oikein kilvoittelemaan ja sotimaan\niankaikkisen elämän kalleudesta, ilmoittamatta hänelle itseään\nja näyttämättä hänelle kunniaansa. Me tahdomme rakkaan äitimme\npuolesta rukoilla sitä Jumalalta; ja kun hän näkee meidän tulevan\nvanhan äitimme kanssa, on hän varmaan armosta ja laupeudesta sanova\nmeillekin: menkäät, teidän äitinne elää!\" Hänellä oli aavistus, joka\nei pettänytkään, että äidillä ei ollut enää pitkälti aikaa elettävänä.\n\nTuskin palattuaan Kuortaneelta Stenbäck muutti Degeröhön rauhassa\nvalmistautuakseen teologiankandidaattitutkintoon. Todennäköisesti\nJulius Bergh sillä aikaa hoiti Evankelisen Viikkolehden toimitusta,\nsillä Essenkin oli luvuissaan kiinni; hän tahtoi näet valmistua\nyliopiston riemujuhlan yhteydessä vietettäviin maisterinvihkiäisiin.\nKuitenkin osoittavat lehdessä olevat runoelmat, että Stenbäck\nmaallakin piti sitä mielessään. Vuosikerrassa 1840 tapaamme seuraavat\nrunomuotoiset avusteet, joista kuitenkin vain osa lienee Degerössä\nsyntynyt: \"Uudenvuodenlaulu\" (n:o 1, 7 p. tammik.); \"Johannes\" (n:o\n4, 27 p. tammik.), joka kuuluu seuranneen Laura-siskolle lahjoitettua\nJohannes evankelistan kuvaa; \"Sentään\" (n:o 10, 9 p. maalisk.);\n\"Lutherin postillaan\" (n:o 12, 23 p. maalisk.); [Samassa numerossa\non ilmoitettu edellinen osa Lutherin kirkkopostillaa.] \"Radegundis\"\n(n:o 17, 27 p. huhtik.), vapaa muodostelu Kosegartenin \"Radegunde\"\nnimisestä legendasta; \"Kevätaamu\" (n:o 20, 18 p. toukok.), jo ennen\nmainittu ja arvattavasti kirjoitettu Vöyrillä; \"Sureva ystävä\"\n(n:o 24, 15 p. kesäk.) ja \"Oi tokkohan?\" (n:o 50, 14 p. jouluk.).\nOmituista kyllä lähetti runoilija myöskin tänä keväänä Helsingfors\nMorgonbladiin (n:o 17, 2 p. maalisk.) tuon aikaisemmin puheena\nolleen, arvoituksellisen runoelman \"Rakkaus\". Varmaankaan se ei\ntapahtunut ilman erityistä tarkoitusta. Runoelma täytyy otaksua\nvarhempisyntyiseksi, sillä sellaista runoutta Stenbäck ei enää\nkirjoittanut. Lopuksi on tässä yhteydessä mainittava eräs runo,\njonka runoilija omisti ystävälleen Essenille, kun tämä oli vaipunut\ntutkintolukuihinsa. [Koska Essen suoritti julkisen tutkinnon 15\np. kesäk., voi otaksua säkeet kirjoitetuiksi vähää aikaisemmin.]\nSiinä on kaksi osaa, joista Essen Stenbäckin kuoltua on painattanut\n(Joukahainen, VII) edellisen, missä sävel on humoristinen. Voidakseen\nerottaa sen erikseen muutti hän kolmannen stroofin kolme viimeistä\nsäettä. Emme katso oikeutetuksi, ottaessamme tähän runoelman, poiketa\nalkuperäisestä käsikirjoituksesta, vaikka jälkimmäisen osan vakava\nsävel ei soinnu edellisen kanssa yhteen. Kokonaisenaan se osoittaa,\nkuinka Stenbäckissä vakavuus aina oli leikin vieressä.\n\n\n        _Den siste Kandidanden_.\n\n    Han satt uti sin kammare och läste i sin bok,\n    Och aldrig nånsin kunde han bli tillräckligt klok;\n    Han svettades och pinades, han tänkte blott uppå\n    Hur det i hans examen för honom skulle gå.\n    Men lik en skugga lärdomen uppå hans panna låg,\n    Och bister som ett åskmoln hans lärda blick man såg;\n    Ty ständigt tänkte han på sin examen.\n\n    Och våren kom med ljus och glans, och allt fick lif igen,\n    Den kom så glad, så känd och kär liksom en barndomsvän.\n    Och när den kom, då flyktade den långa vinterns natt,\n    Och allt blef åter lefvande, blef åter ljust och gladt.\n    Men han satt blott och läste och märkte ingenting,\n    Den arme satt i kammaren med böcker rundtomkring\n    Och tänkte ständigt blott på sin examen.\n\n    Då stod hans vän och såg med sorg uti hans mulna blick,\n    Där mörk en sky af böckers dam han endast skåda fick.\n    Då sågo ned med sorg uti hans molnbetäckta själ\n    Guds englar; ack, de ville dock sin arma vän så väl.\n    Man vet ej om han hörde dem, då vänlige de små\n    Kring honom flögo sväfvande i skyn och sjöngo så,\n    Där mörk han tänkte blott på sin examen:\n\n    [Hän istui kamarissaan ja luki kirjaansa,\n    eikä hän koskaan voinut tulla kyllin viisaaksi;\n    hän hikoili vaivoissaan ja ajatteli vain,\n    kuinka hänelle tutkinnossa oli käyvä.\n    Mutta niinkuin varjo oli oppi hänen otsallaan,\n    ja tuima kuin ukkospilvi oli hänen oppinut katseensa;\n    sillä alati hän ajatteli vain tutkintoaan.\n\n    Ja kevät tuli tuoden valon ja loiston, ja kaikki sai taas eloa,\n    se tuli niin iloisena, niin tuttuna ja rakkaana kuin lapsuuden ystävä.\n    Ja sen tullessa pakeni pitkän talven yö,\n    ja kaikki nousi taas eloon, valoon ja iloon.\n    Mutta hän istui vain ja luki eikä huomannut mitään,\n    hän raukka istui kamarissaan kirjojen keskellä\n    ja ajatteli alati vain tutkintoaan.\n\n    Silloin seisoi hänen ystävänsä silmäten suruissaan hänen\n      synkistyneeseen katseeseensa,\n    missä hän näki vain pimeän pilven kirjojen pölyä.\n    Surumielin silmäsivät hänen pilvettyneeseen sieluunsa\n    Jumalan enkelit; ah, tahtoivathan he toki niin hyvää ystäväparalleen.\n    Ei tiedä kukaan, kuuliko hän heitä, kun nuo pienoiset armiaina\n    lensivät hänen ympärillään väikkyen taivaalla ja lauloivat näin,\n    kun synkkänä hän ajatteli vain tutkintoaan:]\n\n\n        (Englarnes sång)\n\n    Höj upp ditt hufvud, betryckte vän,\n    Si, Jesus lefver och hjälper än!\n    Du kan ej ana hur när han är,\n    Du kan ej se hur han har dig kär.\n    Ur djupet vill han dig föra,\n    Så rik, så lycklig dig göra.\n\n    Ack, mänskan hvilar i otrons natt,\n    Fastän till salighet hon är satt,\n    Fastän med Kristi utgjutna blod\n    Hon är försonad, och lif och mod\n    Hon vid hans hjärta kan finna,\n    Och allt tillbaka än vinna.\n\n    Träd ut ur skuggan, du sorgsne vän,\n    Så skiner solen för dig igen;\n    Låt Herren komma -- han kommer väl --\n    Så blir förlossad och fri din själ,\n    Och om hans nåd och hans ära\n    Skall vittne med oss du bära.\n\n\n         [(Enkelien laulu)\n\n    Nosta pääsi, murheinen ystävä,\n    katso, Jeesus elää ja auttaa vieläkin!\n    Et voi aavistaa, kuinka lähellä hän on,\n    et voi nähdä, kuinka sinä olet hänelle rakas.\n    Syvyydestä hän tahtoo sinut pelastaa,\n    tehdä sinut niin rikkaaksi ja onnelliseksi.\n\n    Ah, ihminen nukkuu epäuskon yössä,\n    vaikka hän on autuuteen asetettu,\n    vaikka hän on sovitettu Kristuksen vuodatetulla verellä\n    ja voi löytää elämän ja uskalluksen\n    hänen sydämellään ja voittaa vielä kaikki takaisin.\n\n    Astu varjosta, murheinen ystävä,\n    niin aurinko paistaa sinulle taas;\n    salli Herran tulla -- hän tulee kyllä --\n    niin sielusi tulee lunastetuksi ja vapaaksi,\n    ja sinä olet kanssamme kantava todistusta\n    hänen armostaan ja kunniastaan.]\n\nNiissä akateemisissa piireissä, jotka valmistivat yliopiston\n200-vuotisriemujuhlan viettämistä, katsottiin suotavaksi, että\nsen loistoa kohotettaisiin myös tieteellisillä ja kirjallisilla\njulkaisuilla. Tämän johdosta ilmestyi samaan aikaan J. J. Nervanderin\n\"Jephtas bok\" ja \"Dikter af Lars Stenbäck\". [Strömborgin mukaan\nlienee Runebergillakin ollut aikomus valmistaa \"Nadeschdansa\"\ntähän riemujuhlaan.] Jos Stenbäck aikaisemmin olisi ajatellutkin\nkoota ja julkaista runoelmiaan, on kuitenkin tuskin luultavaa,\nettä hän sen olisi tehnyt juuri nyt ilman erityistä kehoitusta. Ja\nhyvä oli, että hän sai kehoituksen, sillä jos julkaiseminen olisi\njäänyt vielä tuonnemmaksi, olisi hän kenties hylännyt koko aikeen.\nYliopisto suoritti painatuskustannukset niistä 500 kappaleesta, jotka\npainettiin tätä ohutta 102-sivuista vihkoa.\n\nNiin pieni kuin runovihko onkin, se sisältää kuitenkin sen, mitä\nrunoilija oli parhainta jättävä jälkeensä. Tosin tuli toiseen\npainokseen 11 ja kolmanteen vielä 5 runoelmaa lisää, mutta jos lukee\npois runoelmat \"Suomalainen synnyinmaani\" ja \"Tähti\", ovat kaikki\nparhaat jo ensimmäisessä. Myöskin runoelmain jako kahteen ryhmään\nesiintyy jo siinä, ja runoilija on siis keväällä 1840 sepittänyt\nkumpaisenkin alkusonetit. Toinen vertaa lempeällä huumorilla\nrunoelmia häkkilintuihin, jotka huolimatta ristikon suojasta alati\ntahtoivat vapaaseen ilmaan, kunnes hän närkästyneenä avasi oven\ntuolle \"tyhmälle joukolle\"; toisessa runoilija tunnustaa, ettei hän\nnähnyt mitään sovitusta mahdolliseksi uuden kantansa ja sen välillä,\njolloin hän vapaasti ja iloisesti lauloi laulujaan, ja hän sanoo\nsuruisesti:\n\n    O, har du ögon, skall du se med smärta,\n    Att fast i kristlig dräkt är klädd poeten,\n    Så sitter hedningen dock i hans hjärta.\n\n    [Oi, jos sinulla on silmät, niin olet tuskalla näkevä,\n    että vaikka runoilija kantaa kristillistä pukua,\n    piilee kuitenkin pakana hänen sydämessään.]\n\nSenaikuisista Stenbäckin runojen arvosteluista on kenties seuraava\nlyhyt, Edv. af Brunérin kirjoittama ilmoitus Borgå Tidningissä 1840\n(n:o 67, 29 p. elok.) käsitykseltään sattuvin: -- -- \"Harvinainen\nilmiö on -- tosirunollisen luonteen ilmestyminen, tervehdittävä\nosanotolla ja ilolla. Sellainen on jo kauan esiintynyt yleisölle\nniissä suuremmalta osalta jo ennen tunnetuissa lauluissa, joita\nkokoelma -- -- on ilmestynyt. -- -- Edullisesti vaikuttavat miltei\nkaikki runot tässä kokoelmassa. Harras tunne, sopusointuinen sulo,\njalo yksinkertaisuus ovat ne kriteeriot, joilla ne todistavat\ntekijänsä runolahjan arvoa. Ne ovat lempeän hengen soinnullisia\ntunteenpurkauksia, jotka omituisin sävelin laulavat vanhaa laulua\nilosta ja surusta, mutta mieluimmin hurskaissa rukouksissa\nkohoutuvat taivaaseen. Raikas ja puhdas tunteellisuus, kaukana\nkaikesta sentimentaalisuudesta, on tuntomerkkinä tälle runoudelle,\njoka on pulpunnut elävästä suonesta. Runokieli on yksinkertaisen\nkaunista. Notkeasti ja sulokkaasti muoto seuraa ajatusta ja on\nloistava ilman koreilua. Säkeet ovat sointuvia ja kaiukkaita.\nNe kerrot ja toistelut, joista herra S. niin paljon pitää, ovat\nuseimmiten hyvin sovitettuja, mutta niitä tulisi käyttää ainoastaan\nsilloin, kun toistetuilla sanoilla on erikoisen tärkeä merkitys.\nKauneimmat kappaleet mielestämme ovat seuraavat: 'Anna', 'Aamun\nkoitto', 'Meri', 'Eräs yö', 'Öisiä säveliä', 'Tytön rukous',\n'Keväthuokaus', 'Sentään', 'Kevätaamu'. Aihe ja käsittely ovat niissä\nyhtä onnistuneet, ja niissä esiintyy vienoimpanaan tuo tunteen\nhohtava puhtaus. Muiden joukosta ovat jotkut vähäpätöisiä. Kaikkea\narvoa vailla on ainoastaan sikermä _Kuoleman kuvia_, missä tekijä\non virittänyt räikeän poleemisen sävelen, joka on vieras hänen\nsydämelliselle luonteelleen.\n\n\"Se yksipuolisuus, jolla herra S. nyt näyttää omistaneen laulunsa\nainoastaan välittömästi uskonnolliselle alalle, on epäilemättä yhtä\nhaitallinen hänen kykynsä kehittymiselle kuin hänen käsityksensä,\nettä taide, ollen uskonnonvastainen, on hylättävä -- joka käsitys\nriittävästi ilmenee näiden runoelmain toisen osaston runollisessa\njohdannossa. Runoudella on alkunsa ja välttämättömyytensä\nuskonnollisessa vietissä, ja se tyydyttää sitä edelleen, mikäli\njokainen ihmishengen kohottautuminen yksityisestä ja äärellisestä\nyleiseen ja korkeampaan -- ja sehän on runouden tehtävä -- on\npyrkimys lähenemään jumaluutta. Jokainen tosi taideteos on ylistys\nJumalalle, koska se ylistää sitä, mikä elämässä ja luonnossa on\njaloa, ja taiteenvastaiseksihan tunnustetaan ne luomat, joissa se,\nmikä on alhaista, esiintyy kohtaamatta perikatoaan. Ainoastaan\nrunoelmat, jotka ovat taiteesta luopumista ja taiteen kieltämistä,\nja sitä paitsi se vapaus, jolla muutamien runoilijain rehevä\nmielikuvitus on paljastanut siveettömyyttä, voivat selittää moisen\najatuksen. Eikö runoudella ole siveellisesti parantavaa vaikutusta?\nOnko koko sen viehätys tai onko luovan runoilijan innostus syntinen\nja epäpuhdas mielentila? Tarpeetonta on ryhtyä kumoamaankaan niin\nnurinpäistä ajatusta, ja me toivomme, että se, joka itse on saanut\nlaulun ihmeellisen lahjan, on hylkäävä luulottelun, joka voi turmella\nhänen synnynnäisen kykynsä.\" [Kirjoituksen loppuosassa lausutut\nmielipiteet runoudesta muistuttavat suorastaan Runebergia; Brunér\nseurusteli Runebergin kanssa ja oli epäilemättä kuullut hänen\nlausuvan ajatuksensa Stenbäckin runoelmista.]\n\nHuolimatta kaikesta tunnustuksesta ei Stenbäckin oma aika näy\ntäysin osanneen oivaltaa hänen runoutensa arvoa. Siksi emme tässä\nvoi olla koettamatta kuvata sen luonnetta sekä merkitä sen asemaa\nkirjallisuudessamme. Tosin on jo suuri osa niistä runoelmista, jotka\nStenbäck otti kokoelmaansa, tullut mainituksi ja tarkastetuksi\nelämäkerralliseen paikkaansa ja merkitykseensä nähden, ja on silloin\nmyös sivumennen lausuttu arvosteluja niiden runollisesta arvosta,\nmutta vielä on tehtävänämme täydentää ja koota runoilijan muotokuvan\npiirteet -- ja siihen on nyt oikea hetki, koska ensimmäisen\npainoksen julkaiseminen sattuu miltei samaan aikaan kuin hänen\nrunoilijatoimintansa päättyy.\n\nAinoastaan varhaisimpana aikanaan Stenbäckin runoilu osoittaa\nilmeisesti vanhemmilta runoilijoilta saatua vaikutusta. Kjemmerin\nhaudalla lausutussa runossa olemme huomanneet kaikua Tegnéristä,\n\"ehtoollisrukouksissa\" jälkiä Franzénista ja \"kohtauksissa eräästä\nmurhenäytelmästä\" ruotsalaisen romantiikan vaikutusta ylimalkaan.\nFranzén oli häntä lähinnä, ja kypsyneemmissäkin, kokoelmaan\notetuissa runoelmissa on vielä yksi, \"Aamunkoitto\", joka on kokonaan\nfranzénimainen hengeltään ja esitystavaltaan, joskin värikylläisempi\nkuin Selma- ja Fanny-laulut ylipäänsä. Runoelma on epäilemättä\nvarhain kirjoitettu -- mahdollisesti Upsalassa -- vaikka myöhemmin\nmuodoltaan viimeistelty ja eroaa myöhemmistä tuotteista siinäkin,\nettä sitä lukiessaan ei saa yksilöllisen todellisuuden vaikutusta\nkuvauksen takaa (Stenbäckin \"hurja sydän\" ei soinnu runoelman\nidylliseen säveleen). Franzénin ja Stenbäckin sukulaisuus ilmenee\nyksinkertaisuudessa, selvyydessä ja hartaudessa, toisin sanoen\nvarsinaisessa suomalaisessa luonteenpiirteessä; mutta nuoremman\nrunoilijan luonne oli verrattomasti tulisempi ja intohimoisempi sekä\nsiksi alkuperäisen tarmokas, että se vastustamattomasti loi oman\nmuotonsa. [_Gunnar Castrén_ (Studier i Lars Stenbäcks lyrik, 1912,\nSv. Litteraturskpts förh. o. upps.) on seikkaperäisessä tutkimuksessa\nosoittanut sanoissa ja runollisessa lausetavassa paljon yhtäläistä\nvarsinkin Tegnérin, Atterbomin ja Stagneliuksen kanssa, sentään\nkieltämättä, että Stenbäckin runoilu oli \"harvinaisessa määrässä\nomaperäistä\".]\n\nKehittyneenä kohtaa meitä Stenbäckin runous jo \"Matkamuistoissa\".\nSillä se heikko kaiku Uhlandista, jonka niissä on huomaavinaan,\njohtuu enemmän muinaisten päivien suuruuden herättämästä tunnelmasta\nkuin mistään jäljittelystä. Saksalaisessakaan runoilijassa ei ole\nsitä intohimon hehkua, joka alati tuikkaa Stenbäckin runoudessa,\nmilloin se ei leimahda ilmiliekiksi. Tämän runouden tuntomerkkinä\non muodon välittömyys, syvä hartaus ja vakavuus, omituinen tummahko\nvärituntu, jossa voimakkaat sanat, sattuvat kuvat ja metaforit\nluovat valojuovia erittäin herkkätunteisen poljennon aalloille, sekä\nsommituksen läpikuultava selvyys, joka m.m. aina ilmenee runoelman\nlopun vaikuttavassa täsmällisyydessä. Tunteen heikkenemättömän\nvoiman ilmaisuna ovat usein palautuvat toistelut erittäin kuvaavia,\nja ne ovat yhtenä hänen runoutensa huomattavimpana piirteenä --\ntosilyyrillinen piirre, minkä sen esiintyminen kansanrunossa\ntodistaa, ja jolle olisi turhaa etsiä mitään esikuvaa, ellei siksi\ntahdo katsoa kansanrunon hurskasta tytärtä, virttä. Tosin esiintyy\ntoistelumuoto monessa runoilijassa, mutta tuskin kukaan on sitä\nuseammin käyttänyt. Se on varmaan hänen runolahjansa erikoisuus,\ntämä piirre; siksi se esiintyy heti (ehtoollisrukouksissa) ja sitten\nniin kauan kuin runoilija laulaa. Jopa, jos tarkoin kuuntelee,\nvoi huomata, että toistelu on alkuperäinen puoli siinä tavattoman\nhienossa soitannollisessa tunteessa, joka oli hänelle synnynnäinen\nja pukeutui hänen helkkyvään rytmiinsä. -- Kokonaisvaikutuksella\nsamoinkuin kullakin esitetyllä piirteellä on lopuksi niin\npersoonallinen luonne, että helposti erottaa Stenbäckin runoelman\nkenen muun tekemästä hyvänsä. Jo sanojen valinta on ylen kuvaava,\nsillä niin usein palautuvat sanat, jotka suorastaan ilmaisevat\n_hänen_ tapaansa tuntea -- verbejä sellaisia kuin: palaa, helkkyä,\nvaikeroida, parkua, adjektiiveja sellaisia kuin: hurja, rohkea,\nylpeä, iäinen, pyhä, autuas, suloinen.\n\nRunoilijan löydettyä oman sävelensä muistuttaa hän ainoastaan\npoikkeustapauksissa muita runoilijoita. Esimerkkinä voidaan mainita\nhänen ainoa balladinsa, \"Meri\". -- Se muistuttaa sekä Goetheä että\nUhlandia, mutta erittäinkin edellistä. Epäämättömästä romanttinen\non se omituinen valohämy, joka on ominaista tälle runoelmalle\nennen muita; mutta täysin alkuperäinen on rytmi, joka kuvaa veden\naaltoilua. Eikö äärettömän meren koko salaperäinen veto kuvastu\nsäkeissä:\n\n    Stora, djupa dunkla vatten\n    Upp och neder vagga mig;\n    Bort till andra land i natten,\n    Dit du far, jag följer dig.\n    Vagga vackert mig i natten\n    Dunkla vatten.\n\n    [Suuret, syvät, tummat vedet\n    tuutivat mua ylös ja alas.\n    Tuonne toisiin maihin yössä seuraan sua,\n    kunnes menet. Tuudi kauniisti mua yössä,\n    tumma vesi.]\n\nSiinä on Mignonin ikävää, ja vaikka tahti on toinen, ei se ole\nvähemmin kuvaava kuin Goethen \"Fischer\" balladissa, kun taas äidin\nkiihtyvä kauhu, vastakohtana lapsen viattomalle turvallisuudelle,\nmuistuttaa \"Erlkönig\" runoelman kasvavaa viehätystä ja hirmua. Muissa\nrunoelmissa lienee vaikea osoittaa vieraita jälkimuistoja, jollei ota\nlukuun Rückertiltä opittua gaseeli-muotoa ja Stagneliuksen samoin\nulkonaista vaikutusta.\n\nAiheiden puolesta Stenbäck on yhtä tosi lyyrikko kuin muodoltaan.\nJos lukee joukosta pois ne pienet tendenssirunoelmat, joille hän\non antanut nimen \"Kuoleman kuvia\" ja joilla, kuten Porvoon lehden\narvostelija oikein on huomauttanut, ei ole mitään runollista\narvoa, ovat runoelmat sanan varsinaisessa merkityksessä katkelmia\ntunnustuksesta. Hän ei laula laulaakseen, vaan siksi, että hänen\ntunteensa pakottaa häntä, ja ainoastaan sen tähden oli se taistelu\nniin raateleva, jolla hän \"masensi\" runollisen luonteensa. Hänen\nmaailmankatsantoonsa nähden taas ja siitä johtuvaan tapaansa\nkäsitellä aiheita on huomattava, että hän ei koskaan kadottanut\nlapsuutensa uskoa. Siitä se naiivi viattomuus, joka usein on\nvastakohtana ilmaisumuodon intohimoiselle tulisuudelle. Sama mies,\njoka puhuu rohkeasta, uljaasta innosta, hurjasta sydämestä, mustista\ndemoneista, jotka raatelevat hänen Eedeninsä, joka sanoo rakkautta\nvalheeksi, murhaksi j.n.e., ei ole koskaan empinyt eikä epäillyt,\nkun on kyseessä ollut elämän korkein päämäärä, vaan se pysyi\nsemmoisena kuin hän sen käsitti 17-vuotiaana nuorukaisena; hän ei\nkoskaan ole lakannut uskomasta, että Jumalan enkelit alati suojellen\nväikkyvät hänen ympärillään! Rajuine, intohimoisine luonteineen\nhän näyttää syntyneen epäilijäksi, mutta ei runoelmissa eikä hänen\ntuttavallisimmissakaan kirjeissään näy vivahdustakaan siitä.\n\nErotiikalla on ollut sangen pieni osa runoilijan elämässä. Hän sysää\nrakastetun luotaan, kuvitellen mielessään, että rakkaus estää häntä\npyrkimästä korkeampiin päämääriin, ja hän sulkee hänet taas syliinsä,\nkun hän äkisti luulee hänessä näkevänsä olennoituneena sen, mikä on\nkorkeinta elämässä, ja hän rukoilee rakastettuansa antamaan hänelle\nHengen voiman ja korkeuden (\"Anna\"). Myöhemmin hän sanoo kuitenkin\njäähyväiset maalliselle rakkaudelle yksinomaan kääntyäkseen iäisen\nrakkauden, Jumalan, puoleen, joka on itse rakkaus (\"Hyvästi\").\nRakkautta korkeampi on runoilijalle ystävyys, jota ei kukaan\n19:nnellä vuosisadalla ole lämpimämmin lauluissa ylistänyt -- sanomme\n19:nnellä vuosisadalla, koska 18:nnen vuosisadan jälkipuolisko\nvarsinaisesti oli ylitsevuotavan ystävyyden aika. Kuitenkaan ei\ntule Stenbäckin laulamaa ystävyyttä asettaa sen sentimentaalisen\nystävänalttiuden rinnalle, joka ennen hänen aikaansa oli muodissa. Se\nmikä kiinnittää Stenbäckin ystävään, on juuri sama, mitä hän pelkäsi\nrakkauden vetävän alaspäin, -- pyrkimys totuuteen, korkeimpaan.\nYstävälleen hän laulaa:\n\n    Ack, ljuft det är, när själens hopp det höga\n    Fördubbladt glänser ur ett älskadt öga,\n    Och lifvets hela helgedom står öppen;\n    O djärfhet och o jubel! stolta mod,\n    Som tränger genom märg och blod! (\"God morgon.\")\n\n    [Ah, suloista on, konsa sielun korkea toivo\n    kaksinkertaisena loistaa rakastetusta silmästä,\n    ja elämän koko pyhäkkö on avoinna;\n    oi rohkeus ja oi riemu! uljas into,\n    joka tunkee läpi veren ja ytimen! (\"Hyvää huomenta.\"])\n\nJa kun ystävä kuolee, sepittää hän laulun (\"Eräs yö\"), yhden noita\nharvoja, joita samoinkuin Z. Topeliuksen runoelmaa \"Äitini\" ei\nkoskaan voi lukea tuntematta syvää liikutusta, sillä sanoissa värisee\npaljastunut ihmissydän.\n\nEdelleen Stenbäck laulaa iloa, mutta tarkoin hänen\nviattomuudenkantansa mukaisesti ilo on iloa, joka kuvastaa\ntaivasta, siivekäs enkeli, jota maalliset ajatukset eivät saa\nsäikyttää. Samassa runoelmassa (\"Kirje ystävälleni\") ylistetään\nlauluakin riemuitsevin sanoin, merkillistä kyllä, ilman mitään\n\"taivaallista\" mainesanaa. Sitä lähinnä seuraa isänmaanrakkaus,\njonka laulajana Stenbäck kilpailee etusijasta Runebergin kanssa,\njoka silloin jo oli kirjoittanut \"Pilven veikon\". Kauneimpanaan\nja täydellisimpänään ilmaisee tätä tunnetta puhe \"H. G. Porthanin\nmuistojuhlassa\", mikä lyyrillinen mietelmäruno lähinnä on verrattava\n\"Kirjeeseen ystävälleni\"; molemmissa on kolme ajatusjaksoa yhteen\nsovitettu. Koska runoelma syntyi herätyksen jälkeen, saattaisi\najatella sen antaneen hänelle aihetta esittää sisällisen elämän\nrikkautta, hengen vapaata valtakuntaa ja runouden jaloa taidetta\nkansamme ryöstämättömäksi omaisuudeksi, mutta itse asiassa olisi\nsellainen selitys liian hätäinen. Sillä lähemmin tarkastaen on\nmyöntäminen, että se on itse lopputulos hänen laulustaan, koko\nhänen elämänkäsityksestään kautta kaikkien hänen kehityskausiensa.\nJo siinä hän puhuu \"syrjäisestä seudusta\", ja runossa \"Suomalainen\nsynnyinmaani\" palaa sama ajatus: \"syrjäisten majain suojassa\" elää\nsuomalainen synnyinmaa, turmeltumaton kansa, joka on meidän voimamme.\nTarkoitamme, että runoilija näihin kahteen runoelmaansa on pannut\nkenties mitä isänmaallisella laululla on ollut tärkeintä ja syvintä\nmeille opetettavaa.\n\nEi saata sanoa, että Stenbäckin luonnontunne olisi ollut rikas ja\nlaaja. Useimmin hän on laulanut aamua. Kokonaisella neljällä runolla\non se nimenä (\"Hyvää huomenta\", \"Aamunkoitto\", \"Aamu\", \"Kevätaamu\"),\nmutta vielä muitakin on aamun kuvauksella alkavia (esim. \"Kirje\nystävälleni\"). Alati kohtaamme myös sellaisia lauseparsia kuin\nauringon kulta, auringon kultainen valo j.n.e. Aurinko, valo antoi\nhänelle suuremman riemun kuin kaikki muu luonnossa, ja sen yhteyteen\nhän asetti myös kaiken, mitä hän piti korkeimpana: ystävän läsnäolo\nja runous verrataan valoon ja kevään loistoon, totuus valaisee\nelämän, nousevan auringon säde herättää iäisen aavistuksen j.n.e.\nYö sitävastoin antoi hänelle kyllä hiljaisia rauhan säveliä (\"Hyvää\nyötä\"), mutta myöskin vilun ja yksinäisyyden tunnelmia (\"Tähti\"). Hän\nsaa vaikutelmia tuulesta, kukista, koivuista ja tummista metsistä,\nlintujen laulusta, mutta hän ei pysähdy kauaksi niihin eikä palaa\nniihin usein. Valo, luonnon niin sanoaksemme henkisin ilmiö, oli\nhänelle rakkain.\n\nYlipäänsä se, mikä Henkeen kuuluu, on korkeinta runoilijalle. Olemme\nedellä siteeranneet laulun J. V. Snellmanille, missä ylistetään\ntaistelua totuuden puolesta, ja runoelmain jälkimmäinen osasto on\nkokonaan tälle aineelle omistettu, niinkuin hän sen käsitti. Vailla\nvastinettaan runollisessa kirjallisuudessa on kuvaus herätyksen\nsynnyttämästä sieluntaistelusta, sillä joskin moni on laulanut\nyksityisiä tunnustuksia sisällisestä rauhattomuudesta, omantunnon\ntuskista, katumuksesta ja sovituksen kaipuusta, niin on kuitenkin\nse täydellinen sarja vaihtelevia sieluntiloja ja mielialoja, mitä\nkalvavimmasta katumuksesta ja raatelevimmasta taistelusta kaikkea\nsitä vastaan, mikä ennen oli ollut sydämelle kallista, loppumattomaan\niloon yhteydessä Jumalan kanssa, jonka Stenbäck on luonut, jotakin\naivan ainokaista laatuaan. On kyllä totta, että moinen taistelu\nsuurelle osalle lukijoita on aivan käsittämätöntä, koska uskonnolla\nei milloinkaan ole ollut heille sellaista merkitystä, joka antaisi\narvostelulle vakavan pohjan. He ovat valmiit katsomaan koko asian\narveluttavaksi hairahdukseksi, ja kuitenkin täytyy jokaisen\ntunnustaa, että niin hyvin tuska ja kärsimys kuin voitonriemu ovat\ntodelliset, ovat eletyt. Runoilija on antanut itsensä täydessä\ntotuudessa ja siinä saavuttanut korkeimman mahdollisen. Ja edelleen,\njoskin monen, jolla on jotain käsitystä sisällisestä elämästä,\ntäytyy huomauttaa, että siinä uskonnollisessa käsityksessä, joka\nsaattoi runoilijan hylkäämään kauneimman lahjan, minkä hän oli\nluonnolta saanut, laulun lahjan, oli jotain yksipuolista, jotain\nsairaalloista, niin ei kuitenkaan kukaan voi kieltää, että hänen\ntaistelunsa tarkoitti korkeimman puhtauden, korkeimman täydellisyyden\nsaavuttamista. Ja kuinka monesta runoilijain laulamasta\nsieluntaistelusta voi sen sanoa?\n\nVähemmin yksilöllisistä, yleis-uskonnollisista runoelmista, jotka\nmuodostavat jälkimmäisen osan loppupuoliskon, tahdomme tässä mainita\nainoastaan \"Luontokappalten huokauksen\", joka käsityksen syvyydessä\nja runokielen lennokkuudessa tosin on oivallisinta, mitä runoilija\non aikaansaanut. On jo mainittu, että Stagnelius, runoilija, johon\nStenbäck oli hyvin kiintynyt, lienee johtanut hänet käsittelemään\ntätä aihetta, vaikka hän teki sen aivan itsenäisesti. Tältä\nrunoilijalta hän myös lainasi runomitan runoelmaansa \"Juomingit\",\njoka mitta tavataan Stagneliuksen runossa \"Bacchisk tröst\", missä\najatus kuitenkin on aivan päinvastainen.\n\nMutta on aika lopettaa tämä katsaus Stenbäckin runouteen ja lausua se\njohtopäätös, joka sanotusta seuraa.\n\nJos joku lukija aikaisemmin esittäessämme pietismin yleistä\nmerkitystä olisi ajatellut, että sille on annettu liiaksi arvoa ja\nettä olisi oikeampaa kannattaa kerran vallalla ollutta käsitystä,\nettä tämä uskonnollinen herännäisyys oli ohimenevä hengellinen\nkulkutauti, jolla ei ollut syvempää juurta kansan sielussa, niin voi\nvastakkaisen mielipiteen puolustukseksi esiintuoda sen seikan, että\npietismillä oli oma runoilijansa -- runoilija, joka runoilijalahjansa\naitouteen ja syvyyteen katsoen yksinään voidaan verrata maamme\nkahteen suurimpaan runoilijaan. -- Tällä on myöskin Stenbäckin sija\nsivistyselämämme historiassa määrätty. Mutta jos tarkemmin tahtoo\nmäärätä hänen suhteensa runoilijaveljiin, niin voi sanoa, että\nStenbäck jyrkässä subjektiivisuudessaan ja todellisuuden ulkopuolella\nkangastavine ihanteineen oli romantikko, vaikka vapaa romantiikan\ntavallisista, helposti tunnettavista heikkouksista, ja semmoisena\ntäyte Runebergin klassilliselle runoilijaluonteelle. Z. Topeliuksen\nrunous, joka esiintyi myöhemmin, oli sekin täyte Runebergille, mutta\nvähemmässä määrässä esiintymällä vastakkaisena elämänkäsityksenä kuin\nsen kautta, että hän niin sanoaksemme jatkoi ja laajensi edeltäjänsä\nisänmaallista runoutta. Kuitenkaan ei tule unohtaa, että Topeliuksen\nkehitys, joskaan hän ei koskaan ollut pietisti, kuitenkaan ei\njäänyt vapaaksi uskonnollisesta virtauksesta: hänessä tuntuvat\ntuonnempana molempain runoilijain vastakohdat tavallaan sulautuvan\nyhteen. Isänmaallisina runoilijoina ja suurmiehinä Runeberg ja\nTopelius ovat ehdottomasti Stenbäckin yläpuolella, mutta jos ottaa\nhuomioon vain puhtaasti lyyrillisen kyvyn, s.o. sisäisen tarpeen ja\nneron lahjan runon muotoon pukea sielunsisällyksensä, mielialansa\nja syvimmät tunteensa, niin että ne vastustamattomasti siirtyvät\nkuulijan mieleen, täytyy myöntää, että Stenbäck kohoaa täysin\nyhtä korkealle, jopa korkeammalle, sillä kuinka korkealle heidän\nrunoutensa arvo asetettaneenkin, käy kuitenkin heidän suuruutensa\ntoiseen suuntaan. Tämän mukaisesti ei Runebergin taide verrattomassa\nplastillisessa havainnollisuudessaan eikä Topeliuksen hurmaavassa\nnotkeudessaan saavuta Stenbäckiä väräjävässä tunteellisuudessa. Mutta\ntuo jyrkkä yksilöllisyys, jota tässä tarkoitamme ja joka oli kuvaavaa\nviimeksimainitulle enemmän kuin toisille runoilijaveikoille, ei ollut\nainoastaan hänen voimansa, vaan hänen heikkoutensakin: hänestä ei\nkoskaan tullut eikä olisi voinut tulla kansallisrunoilijaa niinkuin\nmolemmista muista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStenbäckin elämäkerran kirjoittajalla ei ole mitään syytä ryhtyä\nkuvaamaan yliopiston riemujuhlaa 15, 16, 17, 18 ja 20 p. heinäkuuta\n1840. Stenbäck oli kyllä niiden joukossa, jotka tässä tilaisuudessa\nsaivat laakeriseppeleensä, mutta hänellä ei ollut mitään sen\nhuomattavampaa sijaa juhlapäivien tapahtumissa, joissa siirrytään\nvalmistavasta 30-luvusta 40-lukuun, jolloin kansallistunto alkoi\nvoimakkaasti kohottaa ääntänsä sekä proosassa että laulussa. Ei\nmyöskään ole tarpeellista luetella niitä koti- ja ulkomaisia\nvieraita, jotka kohottivat juhlan vilkkautta ja loistoa, joskin on\nmuistaminen, että Stenbäck varmaankin oli mukana, kun pohjalaiset\nTurun tullin edustalla ottivat vastaan kunnianarvoisimman vieraan,\nFranzénin, R. I. Holstin tilaisuuteen sepittämillä säkeillä.\nLämpimämmin kuin kenenkään kuuluisan muukalaisen vastaanotti Stenbäck\nerään vieraan, jonka läsnäolo ei liene edes ohimennen mainittu\nmissään kertomuksessa juhlasta. Se oli pieni äijä, köyryselkäinen,\nkumarahartiainen ja sileäksi ajeltu kasvoiltaan, joissa katsojan\nhuomion veti puoleensa esiinpistävä leuka ja ohut nenä, jonka selkä\nsilmien kohdalla teki syvän mutkan sisäänpäin, sekä ennen kaikkea\npienet, vilkkaat silmät korkean, taaksepäin kaartuvan otsan alla;\nhänellä oli harmaa sarkapuku, jonka huomattavin osa oli körttinuttu,\nja harmahtavat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tämä mies, joka\nusein nähtiin, missä ihmisiä kerääntyi lukuisasti koolle, ja joka\nei myöskään tahtonut laiminlyödä suurta riemujuhlaa, oli Paavo\nRuotsalainen. Ohjelmaan kuuluvissa erilaisissa juhlallisuuksissa\nhän oli kaiketi jonkun kerran läsnä, mutta vain äänettömänä ja\nhuomaamattomana katsojana; mutta kun isännät ja vieraat päivän\njulkisten juhlallisuuksien jälkeen iltaisin suuremmissa ja\npienemmissä piireissä kokoontuivat virvoitteleimaan ravintoloihin\ntai kaupungin puistoihin, silloin kerääntyi myös milloin missäkin\nyksityisasunnossa piiri Paavon ympärille, ja siinä hänellä oli\nsananvuoro, ja läsnäolijat kuuntelivat hartaudella yksinkertaista\nmiestä, joka oli yhtä suorapuheinen herrain kuin talonpoikainkin\nedessä. Stenbäck oli jo aikaisemmin tutustunut Paavoon, nimittäin\nv. 1838, jolloin viimeksimainittu ensi kerran kävi Etelä-Suomessa\ntervehtimässä J. F. Berghiä Nurmijärvellä ja muita helsinkiläisiä\nystäviään. Näyttää kuin hän itse tällä kertaa olisi ollut syynä\nPaavon matkaan. Eräässä keväällä Achrénille kirjoittamassaan\nkirjeessä, jossa hän m.m. ensiksi sanoo: \"Kuten tietänet, olen\nasunut maalla tämän lukukauden, ikävässä ja edistymättä askeltakaan\n-- ei koskaan pääse omalle oksalleen lentämällä pois erämaahan\",\nlausuu hän edelleen: \"Olemme vähin ajatelleet saada joitakuita teistä\ntänne promotsionin ajaksi; Paavo tulee myös silloin muiden keralla.\nSinäkin ja Janne voisitte kerran tulla tänne. Kirjoitan tästä kaiketi\nenemmän, kun saan kirjeen Paavolta hänen tännetulostaan.\" Jos\nStenbäck odotti vastausta, oli kaiketi juuri hän kehoittanut Paavoa\ntulemaan.\n\nStenbäckin yksissäolo Paavon kanssa ei päättynyt juhlapäiviin\nHelsingissä, vaan jatkui sitten mitä läheisimpänä, he kun matkustivat\nyhdessä Pohjanmaalle Ylivieskaan. Pitkällä matkalla, joka vei useita\nvuorokausia ja kaiketi vielä pitkistyi sen johdosta, että tiellä\npysähdeltiin rakkaiden ystäväin ja sukulaisten luona, kuten siihen\naikaan oli tavallista, oli paras tilaisuus keskusteluihin, ja kuinka\nsuuren arvon he oppivat antamaan toisilleen, tiedämme heidän omista\nsanoistaan. Jo ennemmin olemme siteeranneet Stenbäckin sanoja\nSkarstedtille Paavo Ruotsalaisesta, ja tämä taas kuuluu Stenbäckille\nitselleen (tarkoittaen 1 Joh. 2: 20) lausuneen kuvaavat sanat:\n\"Sinulla on voide ja sinä tiedät kaikki.\"\n\nMutta Pohjanmaanmatkalla oli tällä kertaa aivan toinen tarkoitus\nStenbäckille kuin saattaa Paavoa, joka sitä tietä matkusti kotia\nSavoon. Jo ennen riemujuhlaa Stenbäck oli Essenin kanssa saattanut\njonkun matkaa kahta matkustajaa, jotka lähtivät Pohjanmaalle,\nja näitä hän tahtoi tavata jälleen. Rouva Fabritius -- silloin\nsalakihloissa Essenin kanssa -- oli näet Ebba-sisarensa kanssa\nmatkalla Pohjanmaalle esittääkseen itsensä tulevan miehensä\nvanhemmille ja muille hänen sukulaisilleen. Ensimmäinen pysähdys\noli Berghin luona Nurmijärvellä, missä pidettiin seura ja mistä\nStenbäck ja Essen palasivat Helsinkiin. Jonkun aikaa oleskeltuaan\nluutnantti Essenin luona Kimon tehtaalla Oravaisissa molemmat naiset\nmatkustivat C. G. von Essenin kanssa, joka sillä välin oli saapunut\nkotiinsa, Jonas Laguksen luo Ylivieskaan, ja siellä Stenbäck ja Paavo\nsaavuttivat heidät. Ylivieskasta matkusti karttunut seura -- sillä\nvielä muitakin liittyi jo mainittuihin -- Alavieskan kappalaisen\nVilhelm Österbladin virkaanasettajaisiin. Mutta jo ennen tätä matkaa\noli Stenbäck saavuttanut matkansa tarkoituksen -- hän oli kosinut\nEbba Arppea ja saanut hänen myöntymyksensä.\n\nEdellisestä tiedämme, että rouva Fabritius tyttärineen ja sisarineen\noli asettunut asumaan Helsinkiin syksyllä 1837. Jo siihen aikaan\nEssen oli esitellyt perheelle ystävänsä, ja Stenbäck oli sitten\nvuosien kuluessa seurustellut sen piirissä. Hänen omintakeinen,\nsielukas olentonsa ei ollut voinut jäädä tekemättä vaikutustaan,\nmutta hän ei ollut sanoilla eikä käytöksellä antanut aavistaa sitä\nloppua, mihin tuttavuus oli johtava. Se mitä nykyjään sanotaan\n\"kurtiisiksi\", oli aivan olematonta näissä piireissä, ja missä\nsydän liikkui, tukahdutettiin tunteet tai salattiin ne kaikilta.\nJos siten kosinta ja kihlaus oli odottamaton uutinen niille, joiden\nlähinnä olisi tullut sitä aavistaa, ja jos liitolla myöskään ei ollut\ntavallisia romanttisia alkuoireitaan, niin on kuitenkin varmaa,\nettä Stenbäck siitä, jonka hän valitsi puolisokseen, sai, kuten\nEssen todistaa, \"uskollisen toverin elämänsä taipaleelle, rakkaan\nhoitajattaren myöhempien vuosien pitkissä kärsimyksissä ja herttaisen\nosanottajan pyrintöihinsä\". Edellytyksenä viimeksimainittuun\ntehtävään oli hänen valitullaan selvä luontainen arvostelukyky ja\nvalistunut ymmärrys sekä myös tietoja ja harrastusta kirjallisuuteen\nja yleisiin kysymyksiin, puhumattakaan samanmielisyydestä\nuskonnollisessa elämänkatsannossa.\n\nÄskenmainitulta matkalta palatessaan Stenbäck kävi morsiamensa\nseurassa viimeisen kerran hellästi rakastetun äitinsä luona, joka\nsen vuoden vapunpäivästä alkaen asui Vöyrin pappilan vanhassa\nrakennuksessa tyttärensä Marie Ottelinin ja kolmen lapsenlapsensa\nkanssa. [Edellisenä vuonna, 1839, oli Ottelin kuollut, jonka jälkeen\nleski lapsineen oli muuttanut äitinsä luo.] Täydellinen yksimielisyys\nuskonnollisissa kysymyksissä vallitsi nyt pojan ja äidin välillä,\njoka, kuten tuonnempana toisessa yhteydessä tulee kerrottavaksi,\noli saanut kokea vainoakin liittymisestään pietisteihin. Syvästi\nsuruissaan Lauri erosi äidistään, vaikka tämä oli luvannut tulla\nhänen häihinsä Helsinkiin. Lupaus ei täyttynytkään, sillä jo 17 p.\nmarraskuuta 1840 äiti kuoli keuhkotulehdukseen. Tauti kyllä oli\nensin saanut suotuisan käänteen, niin että Achrénit, jotka olivat\nsaapuneet Vähästäkyröstä, matkustivat kotiinsa siinä luulossa,\nettä kaikki vaara oli ohitse, mutta äkillinen jälkipuuska sammutti\nelonkipunan niin nopeasti, että he eivät ehtineet palata. Laurikaan\nei ollut läsnä kuolinhetkellä eikä hautajaisissa; mutta kertomus\näidin viimeisistä hetkistä oli omansa tyynnyttämään surua, joskaan\nei vähentämään kaipausta. Jo 20 p. elokuuta Stenbäck oli palannut\nHelsinkiin, mistä hänen Evankelisen Viikkolehden toimittajana oli\nvaikea olla pitempää aikaa poissa. Häät oli ajateltu pidettäväksi\nsamalla kertaa kuin Essenin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jo silloin\nkun tieto saapui äidin sairaudesta ja kuolemasta, oli määrätty, että\nStenbäckin häät vietettäisiin aikaisemmin, nimittäin 3 p. joulukuuta\n1840. Syynä tähän oli osaksi se, että Essenin morsian leskenä ei\nniin pian ehtinyt laillisia muotoja noudattaen järjestää asioitaan,\nosaksi se, että ystäväin Laguksen ja Malmbergin oli määrä siihen\naikaan tulla Helsinkiin kuuluisan Kalajoen-jutun yhteydessä olevien\nasiain johdosta -- ja tämä seikka, näiden harvinaisten vierasten\nläsnäolo, oli lähin syy. Häät pidettiin rouva Fabritiuksen kotona\nUudenmaankadun varrella. Vieraina oli Arppen perheen sukulaisia sekä\nnelikymmeninen joukko Stenbäckin uskonveljiä ja yliopistotovereja,\ntohtoreja, maistereja ja ylioppilaita. Morsiamella oli valkea\nhääpuku; musta pukukin oli ollut kysymyksessä, mutta hän ei tahtonut\nviettää häitään puvussa, joka muistutti hautajaisia Vihkimisen\ntoimitti Malmberg, joka sen jälkeen myös luki saarnan Lutherin\npostillasta. Kun vielä mainitaan, että virsiä veisattiin, niin näkee,\nettä häät olivat järjestetyt heränneiden kesken vallitsevaan tapaan.\n\nSe koti, jonka Stenbäck tähän aikaan saattoi tarjota vaimolleen,\noli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton, sillä tulot olivat niukat\nja epävarmat. Mitä sanomalehti tuotti hänelle, emme tiedä, mutta\ntuskinpa siitä lienee ollut paljon puhumista, ja kaiketi eivät nekään\ntulot olleet loistavat, jotka hän sai yhdessä Julius Berghin kanssa\nvalmistamalla nuorukaisia ylioppilastutkintoon, puhumatta siitä, että\nhänellä oli ylimääräinen amanuenssinvirka yliopiston kirjastossa. Se\nmikä Stenbäckillä oli lähinnä sydämellä ja vei enimmän osan hänen\naikaansa, nimittäin teologiset opinnot, ei toistaiseksi tuottanut\nmitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEvankelisen Viikkolehden toimittaminen tuotti Stenbäckille\nusein tyydytystä ja riemua, mutta vastukset eivät vähentyneet,\npäinvastoin ne kerääntyivät katastrofiksi. Koko vuosi 1840 kului\nvielä tasaista kulkuaan. Kaikissa osissa maata pitivät heränneet\nlehteä suuressa arvossa -- sehän oli heidän elämänkäsityksensä\nainoa julkinen edustaja -- ja Stenbäck puolestaan oli iloinen\nsaadessaan avustusta maaseutuystäviltään. Erään Achrénilta tulleen\nkirjoituksen johdosta hän kirjoittaa tälle (keväällä 1840), \"että\nkirjoitus oli vastaanotettu yleisellä ilolla ja ihastuksella. Kun\nosaat kirjoittaa sellaista, niin emme suinkaan jätä sinua rauhassa\nkaivamaan leiviskääsi maahan. Te kirjoitatte, muutamat teistä, paljoa\nparemmin kuin me, ja kuitenkin te lykkäätte kaiken kirjoittamisen\nmeidän niskoillemme. Tosin se voisikin lähinnä kuulua meille,\nmutta sen, joka parhaiten osaa, tulisi kuitenkin tehdä se ennen\nmuita. Jollei meidän yhteistä asemaamme puolusteta ja tunnusteta,\nniinkuin tulee, ja jollei meidän lehtemme, joka kuitenkin on tärkeä\nainoana julkisena äänenkannattajanamme, ole voimakas ja hyvä,\nniin saatte tekin osaksi syyttää itseänne siitä. Täällä me saamme\npuhua koko maalle, me, jotka olemme suurimmat tuhertajat; ja ne,\njoilla on parempi kyky, vetäytyvät seurakuntainsa rajojen kuoreen\nantamatta kuulua mitään itsestään. Summa se, että tämä kirjoitus\nei mitenkään saa olla viimeisesi. -- Se on mennyt Porvooseen;\nluultavasti se hyväksytään. Promotsioniaikana kesällä, jolloin\npaljon kansaa tulee tänne, meillä pitäisi olla kirjoituksia, jotka\nhoukuttelisivat ihmisiä huomaamaan lehteämme; jos sallit, niin\ntahdon säästää tämän siksi.\" [Promotsioniaikana ei lehdessä ollut\nmitään kirjoitusta, joka olisi lähetetty tai jota muutoin voisi\npitää kirjeessä tarkoitettuna. Kenties sensori kielsi sen.] -- Kun\nlehden kirjoitukset tavallisesti ovat nimimerkittömiä, voidaan\npaitsi tätä mainita ainoastaan yksi lähettäjä, F. G. Hedberg, koska\nhänen nimensä alkukirjaimet ovat merkkinä kirjoituksessa \"Kuinka\nseurakuntien tila on parannettava?\" Kuitenkin voi tässä yhteydessä\nkertoa, että Stenbäck joulukuussa kohta häittensä jälkeen sai kirjeen\nRuotsista eräältä hänelle aivan tuntemattomalta henkilöltä, joka\ntarjoutui antamaan avustusta lehteen. Tämä tuntematon ystävä oli\nnuori teologi O. W. Skarstedt, joka sittemmin yliopistonopettajana\nja teologisena kirjailijana saavutti tunnetun ja arvossapidetyn\nnimen. [Skarstedt, synt. 1815, papiksi vihitty 1841, tuli toimittuaan\npappina ja opettajana Gööteporin hiippakunnassa 1848 eksegeettisen\nteologian dosentiksi Lundiin ja vihdoin 1865 professoriksi, ensin\nkäytännöllisen teologian, sitten eksegetiikan. Hän erosi virastaan\n1896 ja kuoli 1908.] Kirje synnytti kirjeenvaihdon, joka jatkui kauan\nja jolla on arvoa Stenbäckin elämäkerralle, koska hän ulkomaiselle\nmiehelle on lausunut kaikenlaisia arvosteluja, joita omamaalaisten\nkesken ei olisi tullut kysymykseen, mutta jotka ovat jälkimaailmalle\nmieltäkiinnittäviä. Jo ennen olemme esittäneet otteita näistä\nkirjeistä, ja vastedes teemme samoin. -- Kuvaava on ensimmäisen\nvastauksen (14 p. jouluk. 1840) sydämellinen alku: \"Rakas veljeni\nKristuksessa! Ilolla ja hämmästyksellä vastaanotin kirjeesi. Olen\nyksikseni ja ystävieni seurassa riemuinnut siitä ja lähetän sinulle\nmeren ylitse lämpimimmän kiitokseni siitä. Kun toivon, että sama\nHerra, joka on katsonut minunkin puoleeni ja herättänyt minut\nunesta tavoittamaan elämän valoa ja ainoaa iäistä totuutta, joka on\nKristus, myöskin on sinun kuninkaasi, mestarisi ja ystäväsi, niin en\nvoi katsoa meitä vieraiksi toisillemme, vaan ojennan sinulle heti\nveljellisesti käteni ja toivon, että me olemme ja pysymme veljinä\nniin _täällä_ kuin _siellä_. Meitä on täällä piskuinen lauma, jotka\nheränneinä murehtimaan pelastusta etsimme Herraa, ja kun meitä\ntässä Sodomassa pidetään vihattuina ja pahamaineisina henkilöinä,\npietisteinä ja fantasteina, niin voit kuvailla mielessäsi, kuinka\nsydämellisen rakkaana ja rohkaisevana sinun veljellinen äänesi kaukaa\nkuului meille.\"\n\nSen jälkeen puhuttuaan uskonnollisesta liikkeestä Suomessa, siitä\npilkasta ja vainosta, jota vastaan aina täytyi taistella, sekä\nlausuttuaan sanat: \"täytyy joko olla kristitty _kokonaan_ tai ei\nlaisinkaan\", Stenbäck siirtyy siihen aineeseen, joka nyt lähinnä\nkiinnittää mieltämme: \"Avoimin sylin vastaanotan avustustarjouksesi\nEvankeliseen Viikkolehteen. -- Lehteämme julkaisivat jo 1836-38\ntoiset toimittajat olematta kyllin kykeneviä yritykseen ja vähillä\nvaroilla; keväällä 1839 otin minä muutaman täkäläisen ystävän kera\n(maist. dosentti Bergh ja maist. C. G. von Essen) toimituksen\nhuostaani ja huomaan kykyni liian vähän tämän tehtävän tärkeyttä\nvastaavaksi. Kun päätoimi on minun hartioillani, niin on minulla\nusein kyllä ollut syytä huutaa Herralta voimaa, kestävyyttä ja\nlujuutta, varsinkin kun lehden on meidän uskonnollisessa suhteessa\nniin mielenkuohuisessa ja kiihoittuneessa maassamme alituisesti\ntaisteleminen sekä kirjoittavain että kirkuvien vastustajain\nkanssa, jotka kaikesta sydämestään tahtoisivat meidät niellä tai\nainakin saada suumme tukituksi. Sitä paitsi on meillä sangen ankara\nsensuuri, joka tuon tuostakin armahtamatta julistaa kieltonsa\nkirjoituksillemme. Joka tapauksessa tahdomme jatkaa turvaten Häneen,\njoka johdattaa kuningasten sydämet kuin vesipurot ja jonka käsi\nvielä vie kansansa kautta merten ja erämaiden, vihollisen joukkojen\nkeskitse.\"\n\nJos silmäilee Evankelista Viikkolehteä 1840, niin huomaa, että\nsisällys yleensä on samaa laatua kuin v. 1839. Kuitenkin on\nhartauskirjoituksia [Sellaista on \"Sekalaista ystävilleni\"\n(Pout-purri till mina vänner) viidessä numerossa, varmaan Stenbäckin\nkirjoittama.] vähemmän, mutta sen sijaan kirjoituksia teologisesta\nja hengellisestä kirjallisuudesta suurempi luku. Uutena aineena\novat ainoastaan poleemiset kirjoitukset, joilla oli pakko torjua\npietistejä yleensä ja erittäinkin viikkolehteä vastaan milloin\nmissäkin lehdessä tehtyjä hyökkäyksiä. Esimerkin vuoksi mainittakoon\nkaksi polemiikkia. -- Helsingfors Morgonbladin toimitus oli saanut\njäljennöksenä ja julkaissut vanhan kertomuksen siitä \"merkillisestä\ninnostuksesta\" eli uskonnollisesta liikkeestä Kurikan seurakunnassa\n1774, joka äkisti virisi sammuen yhtä nopeasti ja jonka lähinnä\nsynnyttivät nuorten naisten kiihoitustilassa pitämät saarnat --\nnaisten, jotka ilmeisesti olivat ruumiillisesti sairaita ja joista\nmoni sittemmin oli tunnustanut harjoittaneensa petosta. Pietisteissä\nei herättänyt pahennusta itse kertomuksen julkaiseminen, vaan\nse seikka, että toimittaja (Fabian Collan) siihen Uittamassaan\njohdannossa huomautti kertomusta sopivaksi valaisemaan \"yhtä\ntärkeimmistä päivänkysymyksistämme\", kun näet Kurikan tapahtumat muka\nantoivat käsityksen siitä, millaisiksi lahkolaisten erehdykset usein\nmuodostuvat saadessaan alaa rahvaassamme. Toisin sanoen: toimitus\nei antanut historiallisen esimerkin puhua itse puolestaan, vaan\npiti sitä jonkunmoisena todisteena uskonnollisen liikkeen yleensä\nja varsinkin vallitsevan pietismin vaarallisuudesta. Evankelinen\nViikkolehti puolestaan vaati, että Helsingfors Morgonbladin tuli\nosoittaa, mikä yhtäläisyys oli Kurikan liikkeen ja nykyisen välillä,\nmutta siihen ei jälkimmäinen lehti antautunut, arvellen että\nasia oli \"kyllin selvä itsestään\". -- Polemiikki oli siis vallan\ntavallista kynäsotaa, missä pääasia kierretään sivuseikkojen vuoksi.\n-- Toinen polemiikki, jonka tahdomme mainita, alkoi siten, että\neräs Åbo Tidningin kirjoittaja oli joutunut kuohuksiin siitä, että\nEvankelisessa Viikkolehdessä oli ihmisen järjelle annettu mainesana\n_\"perkeleellinen\"_ (\"fördjäfladt\"). Hän puolestaan sanoi: Järki on\nvalo, joka valistaa ihmisiä. Se on Jumalan Henki, joka asuu meissä\nja jota me kyllä niskoittelullamme voimme vastustaa, jopa sen\nkarkoittaa. Mutta Jumalan henkeä ei voi pimittää, yhtä vähän kuin\naurinkoa itsessään, silloinkaan kun pimeitä kappaleita tulee sen\neteen. Ainoastaan synti erottaa meidät jumalallisesta valosta ja\nvaikuttaa, ettemme useinkaan näe sitä, vaikka sen tulee johtaa meitä\nelämämme tiellä. -- Tämä oli valmis pala Essenille, joka nähtävästi\non laatinut lavean vastauksen. Ensin selitetään tuo moitittu sana,\njota sanotaan käytetyn \"herjasanana\" Lutherin esikuvan mukaan,\nseuraavasti: \"Olla luopunut Jumalasta ja vihamielinen häntä vastaan,\nsehän juuri on ominaista perkeleelle. Kun ja mikäli nyt siis järki\nosoittaa omistavansa näitä ominaisuuksia, on se siis perkeleellinen.\"\nSen jälkeen käsitellään vastustajaa mitä perinpohjaisimmin;\nkirjoittaja näet osoittaa, kuinka hänen väitteensä sotii logiikkaa\nja kristinoppia vastaan. -- Meidän täytyy sanoa, että kumpikaan\nriitapuoli ei herätä myötätuntoisuutta. Jospa toiselta puolen ei\nvoikaan ihmetellä, että järkeä vastaan singahutettu \"herjasana\"\nvaikutti loukkaavasti, niin ei ole järjen puolustus parempi,\nsillä järjen sanominen Jumalan Hengeksi on kristinopin kannalta\n(jolla Åbo Tidningin kirjoittaja kyllä katsoi olevansa) sulaa\nmielettömyyttä. Syy, miksi olemme maininneet nämä polemiikit, on se,\nettä ne osoittavat, kuinka uskonnollinen kysymys silloin todellakin\noli päivänkysymyksenä, sillä meidän aikanamme tuskin johtuisi\npäivälehtien mieleen sekaantua uskonnollisten lehtien asioihin.\nEdelleen voimme niistä aavistaa, miksi vihamielisyys Evankelista\nViikkolehteä vastaan yhä yltyi. Lehden terävät kynät eivät säästäneet\npäällehyökkääjiä, ennenkuin pietismin mahtavimmat vastustajat,\ntoimien kaikessa hiljaisuudessa, antoivat aikakauslehdelle\nkuoliniskun.\n\nEvankelinen Viikkolehti 1841 on vain 11 numeroa käsittävä katkelma.\nRunoutta siinä on ainoastaan \"Distikoneja I\" johdantona ensimmäiseen\nnumeroon. Säkeet, joita tähän asti ei ole muualla painettu, kuuluvat:\n\n    Tiderna fly och förgå; föråldradt blir allt och förstelnadt,\n        Ungdomens morgonglans slocknar förbleknad och dör.\n    Men i en kristens hjärta, där Kristus bor och hans Anda,\n        Blomstrar i evig vår ungdomens friskhet och lif.\n\n    [Ajat pakenevat ja katoavat: kaikki vanhettuu ja kangistuu,\n        nuoruuden huomenhohde sammuu vaalenneena ja kuolee.\n    Mutta kristityn sydämessä, missä Kristus ja hänen henkensä asuu,\n        kukoistaa iäisin keväimin nuoruuden raikkaus ja elo.]\n\nSuurimman osan samaa numeroa täyttää kirjoitus \"Katkelma runoudesta\",\njoka on Stenbäckin viimeinen julkinen lausunto kirjallisuudesta ja\nrunoudesta. Se on mieltäkiinnittävä monessa suhteessa, ja esitämme\nsen kokonaisuudessaan, mutta ei tässä kohden, vaan tuonnempana\ntoisessa yhteydessä. Nyt on asianamme tehdä selkoa viikkolehden\nlopusta.\n\nJos pietistit muistutuksineen ja tuomioineen olivat herättäneet\ntyytymättömyyttä osassa suurta yleisöä, niin oli sillä kuitenkin\nvähäinen paino ja merkitys siihen pahastukseen ja vihamielisyyteen\nverraten, minkä he olivat herättäneet sen ajan suurkirkollisissa.\nAlusta alkaen he olivat säälimättä nuhdelleet pappien suurta\njoukkoa, jotka vanhaan malliin saarnaten vetistä kristillisyyttään\nkaikessa rauhassa ja mukavuudessa tahtoivat nauttia mitä hyvää\nelämällä oli tarjona. Siltä taholta olikin ratkaiseva hyökkäys\nEvankelista Viikkolehteä vastaan tapahtuva. Mutta kuinka vihattu\nvastustaja onkin, ei kuitenkaan kernaasti ryhdytä väkivaltaan; vihan\nmalja on useinkin kauan kukkuroillaan, ennenkuin se vuotaa yli\nreunojensa. Olemme etsineet syytä sen purkaukseen ja luulemme sen\nlöytäneemme eräästä Stenbäckin kirjoittamasta arvostelusta Suomen\npipliaseuraan kertomuksista vuosilta 1838 ja 1839 sekä kahdesta\nTurun pipliaseuran kokouksissa pidetystä puheesta, joista toinen oli\nVehmaan kirkkoherran J. H. Mollinin ja toinen Mietoisten kappalaisen\nE. Ranckenin pitämä. Arvostelu ansaitsee seikkaperäisen selonteon.\n\nKirjoittaja lausuu ensin mielihyvänsä erityisesti Turun pipliaseuran\ntoiminnasta, jonka kautta 1,453 suomalaista ja 684 ruotsalaista\nUutta Testamenttia oli ilmaiseksi jaettu, sekä kiittää myös\nVaasan pipliaseuraa, joka \"tässä Herran armon etsiskelemässä ja\nrunsaasti siunaamassa seudussa\" oli levittänyt monta Raamattua ja\nUutta Testamenttia. Se on hänen mielestään sitä ilahduttavampaa,\nkun samalla on opettajia, jotka avaavat kansan silmät ymmärtämään\npyhää kirjaa eivätkä \"nuku niinkuin muut\". -- \"Miks'emme\", sanoo\nkirjoittaja sitten, \"iloisella kiitollisuudella Jumalaa kohtaan\ntunnustaisi, että sellaisen vanhan ja iäti uuden kristillisyyden\neläviä todistajia on joukossamme? Miksi me kiittämättömyydellä\nja vihamielisyydellä ummistaisimme silmämme näkemästä sitä\nsiunattua armotyötä, jonka Jumala on aloittanut ja sallii jatkua\nmeidänkin rakkaassa synnyinmaassamme sen totiseksi, ajalliseksi ja\niankaikkiseksi hyödyksi ja menestykseksi? Sillä jos maamme on meille\nrakas, ja jos me sydämestämme toivomme sen menestystä ja niiden\nhyveiden elpymistä, jotka tekevät kansan onnelliseksi, jaloksi ja\nkunnioitettavaksi, niin emme voi ilman sisällistä iloa katsella\nnäitä ajan merkkejä ja nähdä elävän kristillisyyden, kaikkien\nhyveiden äidin ja ainoan oikean keinon kansan pelastamiseksi ja\nparantamiseksi, jälleen heräävän ja voimakkaammin kuin koskaan\nluovan elämää ja lämpöä yksinäisiin seutuihimme. Jos vanha\nuskollisuus ja rehellisyys on palaava ja rikas sisäinen elämä, joka\noli ominaista esi-isillemme ja jota vanhat laulumme todistavat, on\nheräävä puhdistuneena ja kirkastuneena, niin ei siihen ole muuta\nkeinoa, kuin että oikea ja todellinen kristillisyys herää kansassa\nja se siten uudistuu pohjiaan myöten. Jos oikein käsittäisimme ja\najattelisimme tätä, niin ymmärtäisimme ja pitäisimme arvossa niitä\nmiehiä, jotka ovat 'panneet henkensä alttiiksi totellakseen Herran\nSanaa' ja Apostolin kehoituksen mukaan 'pitävät päälle sekä hyvällä\nettä sopimattomalla ajalla, rankaisevat, nuhtelevat, neuvovat', niin\nettä Jumalan totuus tulisi tunnetuksi ja tunnustetuksi sekä syntiset\nherätetyiksi parannukseen ja uskoon.\" -- --\n\nTästä lämminsanaisesta johdannosta, josta siteeratut sanat\nmuistuttavat Runebergille Porthaninjuhlassa pidettyä runopuhetta,\nStenbäck siirtyy noihin kahteen jo mainittuun puheeseen. Ne\neivät ole vailla merkillisyyttään, sanoo hän, sekä siksi, että\nne ovat vuoden ainoat tuotteet niukassa ruotsinkielisessä\nhomiletiikkakirjallisuudessamme, että myöskin oman itsensä\nvuoksi. Laadultaan ne ovat hyvin erilaisia, vaikka saman hengen\nlapsia; toinen on olevinaan filosofinen, ja toinen tahtoo olla\nhyvin runollinen. Hra Mollinin puheen, joka ensimmäisenä otetaan\ntarkastettavaksi, hän on lukenut moneen kertaan oikein päästäkseen\nselville sen filosofeeraaviin fraaseihin ja hillittömiin\nkaunopuheisuuden kukkasiin verhotusta ajatussisällyksestä; hän on\nvakuutettu, etteivät kuulijat eivätkä useimmat lukijat parhaalla\ntahdollaankaan ole voineet käsittää siitä muuta, kuin että se on\nsangen kaunista ja oppinutta (!). Sen jälkeen osoitetaan, kuinka\npuhuja -- ottaessaan vastattavakseen kysymyksen: mitä uskonto on\nja missä suhteessa se on tieteeseen ja siveysoppiin? -- kovin\nmonimutkaisella ajatusjuoksulla ja merkillisten mietelmien kautta\njohtuu siihen tulokseen, että hurskas elää elämää Jumalassa,\neli hra M:n panteistisen terminologian mukaan \"Kokonaisuuden\näärettömyydessä, ainoassa olennossa, joka on kaikki\", tarvitsematta\nomistaa tieteellistä tietoa Jumalasta ja maailmasta, sekä että\nhän toimii siveellisesti, omistamatta systemaattista käsitystä\n\"tieteellisen siveysopin rakenteesta\". -- Stenbäck sanoo tähän,\nettä tämän järjellisen tuloksen jokainen käsittänee vähemmälläkin\nvaivalla ja mutkittelulla, sekä hajoittaa edelleen monimutkaisen\nesitelmän yksinkertaisiin aineosiinsa. Sen pahempi ne eivät ole\nkaikki yhtä tunnustusta ansaitsevia. Niinpä puhuja väittää, että\nihmisellä on syntymästään uskonnolliset taipumukset, jotka, jollei\nniitä tukahduteta, varmasti kehittyvät (mitä hra M. ajattelee\nperisynnistä y.m.? kysyy tarkastaja), ja että on monta, jotka\nhenkivät (!) raikkainta nuorta elämää pyhässä rakkaudessa Iäiseen\nja katoamattomaan, ja jotka vasta myöhään tai kenties eivät koskaan\njoudu maailman voittosaaliiksi (hra M. on varmaankin seurakunnassaan\ntavannut moisia onnellisia olentoja? kysytään jälleen). Mutta\nkovaksi onneksi näyttää uskonnon ja hurskauden sankariaika olevan\nohitse -- aikamme perintöosa on ollut sellainen, että uskontaipumus\njo varhaisessa oraassaan kärsii (mikä onneton aika! virhe ei ole\nmeissä, vaan -- ajassa, huomauttaa arvostelija). Täytyy ajan tavan\nmukaan tietää ja toimia niin laveasti, että hengellä -- ei ole aikaa\nuskontoon. Julkea siveettömyys ei vastusta niin paljon uskontoa,\nkuin voisi luulla, sillä sen väkivalta suuntautuu aivan toisia\nvoimia vastaan ihmisessä kuin tätä. -- Mitä hirveitä, jumalattomia\noppeja papin, hra M:n, julkisesti julistamina! huudahtaa Stenbäck;\nja vielä yhden sitaatin tehtyään hän sanoo: Sittenkuin hra M. täten\nviheliäisillä väreillä on kuvannut, kuinka ei synti, ei julkea\nsiveettömyys ole syynä uskonnon rappeutumiseen meidän päivinämme,\nvaan ainoastaan ihmisten ymmärrys ja viisaus -- yksinkertainen,\nfanaattinen obskurantismi, joka nyt tuskin enää kummittelee muualla\nkuin hra M:n päässä; sittenkuin hän on kuvannut, kuinka nuoren\nsielun kauniin uskonnon nuo ymmärtäväiset ihmiset tuhoavat, on\nutelias kuulemaan, millä tavoin kaikki tämä viattomuus on jälleen\nsaavutettavissa. Tähän ei hra M. tiedä muuta parempaa neuvoa, kuin\nettä kaikki opetus on turhaa, kaikki saarna on turhaa ja hengellinen\nelämä on lopussa -- ei ole siis mitään muuta jäljellä kuin Jumalan\ntahtoon alistuen odottaa uutta luomista ja ylösnousemisen hetkeä --\narvattavasti kädet ristissä. Mistään armonjärjestyksestä, mistään\nherätyksestä, parannuksesta ja kääntymyksestä hra M:lla ei ole\ntietoa. -- -- Emme tiedä, sanoo arvostelija lopuksi, pitäisikö\nmeidän nauraa vai itkeä tätä sekamelskaa, josta tähän olemme\nottaneet ainoastaan vähäisen osan. Niin täydellistä tietämättömyyttä\nRaamatusta, niin sekavaa fantiseeraamista uskonnosta, vähääkään\ntuntematta kristillisyyttä, on harvoin tullut näkyviimme. -- --\nMeistä näyttää, että paras palkinto, minkä pipliaseura olisi voinut\nantaa hra M:lle hänen vaivannäöstään, olisi ollut Raamattu sekä\nkehoitus ahkerasti ja yksinkertaisesti lukemaan ja tutkistelemaan\nsitä, ettei hän toki omissa mietiskelyissään ja tuumailuissaan\nkokonaan unohtaisi, että tämä vanha kirja on olemassa, josta\njokainen, joka tahtoo, voi saada kyllin valoa uskonnosta,\nkristillisyydestä, Jumalasta ja omasta itsestään.\n\nSitten seuraa kirkkoherra Ranckenin puheen tarkastus. \"Siinä\",\nsanoo Stenbäck, \"kohtaa meitä alituinen huolehtiminen vilkkaasta,\nkukitellusta ja koreasta tyylistä, lakkaamaton kuvien ja\nlauseparsien tavoittelu, oikea sanoilla keikaileminen. Onkin\ntunnustettava, että hra R:lla ihmeteltävässä määrin on kyky kyhätä\nmiellyttävää sanahelinää, jonka täytyy suloisesti kutkutella\nvarsinkin herkkätunteisten naisten korvia, ja sanoa hölynpölynsä\nylenpalttisella puhekukkien runsaudella. Mutta yhtä paljon kuin hra\nR:lla on sanoja, yhtä vähän hänellä on aatteita ja perusteellisia\najatuksia, sisällistä henkeä ja voimaa. On aivan ahdistavaa keinua\nhänen sanojensa haalealla vaahdolla. Ei ainoatakaan silmäystä\ntotuuden syvyyksiin avaudu, ei ainoakaan jumalallisen valon ja elämän\nsäde tunkeudu läpi helteen; siinä tuutiutuu vain ajatuksettomaan,\nlaiskaan horrokseen, ja ympäröivä laimea, veltto ilma uuvuttaa sielun\nhuomaamatta raukeaan hervottomuuteen ja uneliaisuuteen. Kuinka\niljettävää, kuinka pois-puuskattavaa laimeus on, sen ehdottomalla\ninholla tässä havaitsee; ja jollei jo ennakolta nuku makeasti tai\nsanakulkusten helinästä ole vaipunut uneliaisuuteen, täytyy jokaisen\nehdottomasti tämän korean kaavun alta nähdä ainoastaan mitätöntä ja\nautiota tyhjyyttä ja hengellisen ulkonäön verhosta surkuteltavaa,\nkuollutta ja kuolettavaa penseyttä. Jumalan totuudella, missä\nse on selvä ja puhdas, on itsessään jumalallinen, herättävä,\nmusertava ja elämää antava voima, jota ei millään muotoa voi korvata\nmielikuvituksen kauneimmatkaan haaveet ja luulottelut, ja jonka\npuutetta ei koskaan voi peittää upeimmatkaan ja mahtipontisimmatkaan\nsanat. Herra E:ssa ei ole sisällistä rikkautta, joka runsaasti\npulputen virtaisi esiin; hänessä päinvastoin ilmenee sisäisen\nhengettömyyden surkuteltava näky, joka turhaan kokee verhoutua\nloistaviin riepuihin ja koruihin. Sillä kristillisyydellä, jota\nhänen kirjoituksensa esittää, ei ole rahtuakaan todistusta\nhengestä ja elämästä, se on elävän, elämää antavan, voimakkaan\nja totisen kristillisyyden varjo, puhujan mielikuvituksen luoma\nkangastus, epämääräinen 'taulu', jota hra R. ei sano tahtovansa\n'_varjostaa_ eripuraisuudella ja hairahduksilla, noilla epäuskon\ntai kylmäkiskoisuuden ja taikauskon sikiöillä'. Se on niin kokonaan\nvailla kaikkea hengellistä suolaa, ettei voi muuta kuin inholla\nvieroa moista äitelää ravintoa. Ja kuinkapa voisi olla muutoin?\nHerra R:n uskonnollisilla periaatteilla, mikäli ne puheessa ovat\njulkilausuttuina, ei ole mitään vakuutta, mitään vakavuutta ja\nsyvyyttä, vaan ne häilyvät teeskenneltyinä ja kalpeina, ikäänkuin\ntekokukkina, jotka turhaan matkivat luonnon raikkautta ja elämää;\nhän esittää niin sanottua supranaturalismia, sellaisena kuin se niin\nmonessa esiintyy, käyttäen kyllä kristillistä kieltä suussaan ja\nlausuen kaikenlaisia oikeaoppisia mielipiteitä ja aatteita, mutta\nosoittaen kylläkin selvästi jokaiselle, jonka silmät ovat auenneet,\nettä sisäistä elämää ja henkeä kokonaan puuttuu, s.o. omistaen\nkristillisyyden kuoren, mutta ei sen ydintä, sen hahmon, mutta\nei sen voimaa.\" -- Sitten ilmoitetaan puheen aine: \"Jumalallinen\nSana kristinopissa ja sen kautta ilmestyneenä; sen olemus ja\nmerkitys, sen vaikutus ja siunaus\", mutta tarkastaja ei katso vaivaa\nmaksavaksi saattaa vedeksi jälleen kaikkia puhujan hohtavia, turhia\nsaippuakuplia. -- \"Mitä se hyödyttäisi? Ne, 'jotka omain himoinsa\njälkeen tahtovat koota itsellensä opettajat, että heidän korvansa\nsyhyvät', eivät kuitenkaan sulasta ihastuksesta tähän hengelliseen\nlaverrukseen paljon ajattele sisällystä; ja ne, jotka rakastavat\nJumalan totuutta valistuakseen sen voimasta, eivät kaiketi etsi\nsitä tästä, koska he heti ensi sivuista voivat huomata, että tässä\ntarjotaan heille kiiltoa eikä kultaa, ja koska he karttavat pitää\nsinua, Herra Jeesus, monien kaunisten, heliseväin sanain aineena eikä\nminäkään muuna -- ikäänkuin sinä olisit korea lelu tai runollinen\ntarina hurskastella ja haaveilla.\" --\n\nStenbäck lopettaa kirjoituksensa valittamalla, että Turussa ei oltu\nannettu moisten puheiden pitämistä maallikoille, \"joissa hengellinen\ntekopyhyys ja ulkokultaisuus ei ole tukahduttanut tervettä\nluonnollista arvostelukykyä, älyn terävyyttä ja puhetaitoa\". Syyn\ntähän huomautukseen hän oli saanut siitä, että hän samanlaisessa\ntilaisuudessa oli kuullut erään, professori W. G. Laguksen pitämän\npuheen, jossa herätti huomiota \"yhtä paljon asiallisuus ja\nperusteellisuus kuin jalo ja voimakas kaunopuheisuus\".\n\nAjateltakoon, että tämä arvostelu koski kahta piispankaupungin\nläheisyydessä asuvaa pappismiestä ja puheita, joita todennäköisesti\nsekä arkkipiispa että tuomiokapitulin jäsenet mieltymyksellä\nolivat kuunnelleet, muistettakoon edelleen, että arvostelijana\noli nuori mies, jolta vielä sacri ordines olivat saamatta, niin\nvoidaan ymmärtää, että se lämpö ja vakaumus, joka arvostelussa oli\nläpikäyvänä, painoi vähän vaa'assa sen rohkean julkeuden rinnalla,\njonka asianomaiset siinä havaitsivat. Närkästys oli suunnaton, ja sen\nvuoksi ryhdyttiinkin kuulumattomiin toimenpiteihin vallattomuuden\nlopettamiseksi kerta kaikkiaan.\n\nSiitä mitä seurasi meidän ei tarvitse kertoa omin sanoin, sillä\neräässä 6 p. maaliskuuta 1841 päivätyssä kirjeessä Skarstedtille on\nStenbäck itse esittänyt asian kulun ja siitä saamansa vaikutuksen.\nKuvaus, joka ei kaipaa selityksiä, kuuluu:\n\n    \"Rakas veljeni Kristuksessa! Olen saanut sinulta kaksi kirjettä\n    siitä kuin viimeksi kirjoitin. Moninaiset puuhani ovat alati\n    olleet esteenä, kun olen aikonut kirjoittaa sinulle. Jälkimmäinen\n    kirjeesi sekä muutamat käsikirjoitukset saapuivat pari viikkoa\n    sitten käsiini. Sydämellinen kiitos kaikesta! Kuljen ikäänkuin\n    tulivuorten päällä enkä ole näinä aikoina paljon joutanut\n    silmäilemään ympärilleni ja askaroimaan niissä asioissa, mitä\n    olisin halunnut. Sentähden sinunkin kirjeesi ovat jääneet\n    vastausta vaille. Kristus, joka ei tullut tuomaan rauhaa, vaan\n    miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päälle, on täälläkin\n    nostanut myrskyn pauhaamaan ja kuuman leikin joka taholle.\n    Porvoon konsistori, jolla on ollut sensuroitavana Evankelinen\n    Viikkolehti, on, piispa etunenässä, alati katsonut mitä\n    nurjimmalla ja vihamielisimmällä silmällä tätä lehteä eikä ole\n    päässyt rauhaan, ennenkuin on saanut tämän kiusankiven raivatuksi\n    tieltään. Tuskin voi sanoa, millä inkvisitorisella väkivallalla\n    ja suvaitsemattomuudella se on menetellyt sensuroidessaan --\n    useita kirjoituksia on ilman mitään syytä evätty, toiset taas\n    ovat mitä suurimmalla vaivalla päässeet kiirastulen lävitse, ja\n    jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet kuin vesipurot,\n    olisi käyttänyt kättään, ei ainoakaan ratkaiseva ja vakava\n    sana olisi päässyt painosta. Vihdoin piispa ja konsistori\n    keksivät keinon suorastaan kääntyä senaatin puoleen hakemuksella\n    päästä lehteä sensuroimasta, mikä lain mukaan on heidän\n    tehtävänsä, koska alati saapui kirjoituksia, sisällykseltään\n    ja kirjoitustavaltaan säädyttömiä ja kiusallisia, tuottaen\n    konsistorille niin paljon tukaluutta. Samaan aikaan lähetti\n    myöskin Turun arkkipiispa kenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa\n    hän pyytää tätä kutsumaan minut eteensä ja neuvomaan minua\n    noudattamaan 'säädyllisyyttä, kohtuullisuutta ja maltillisuutta'\n    sekä muistamaan, 'että totuus on jotain muuta kuin herjausta,\n    että maltillinen arvostelu ei tarvitse roskaväen mieltä eikä\n    perusteellisiin oikaisuihin sovi pilkallinen irvistys'. [Tämä\n    sitaatti Melartinin kirjeestä ei voi tarkoittaa muuta kuin\n    mainittujen puheiden arvostelua, sillä mitään muuta senlaatuista\n    tarkastusta ei ollut lehdessä ollut.] Edelleen lisäsi piispa,\n    että kun hänen virkamiesasemansa ei sallinut hänen ryhtyä turhiin\n    kinastuksiin nuorukaisten kanssa, jotka itseluulossaan näyttävät\n    katsovan olevansa kutsutut isänmaan pyhimpäin etujen tuomareiksi\n    ja johtajiksi, niin hän aikoi, 'jos Evankelinen Viikkolehti\n    edelleen jatkaa pahentavaa, turmiollista ja loukkaavaa\n    suuntaansa', yksinkertaisesti ilmoittaa Hänen Majesteetillensa\n    välttämättömäksi kieltää lehden jatkuva ilmestyminen. Kun kaksi\n    sellaista kirkon miestä lähti liikkeelle ja koroitti äänensä\n    maallisen vallan korviin, niin ristiinnaulitsemistuomio oli\n    pian langetettu. Senaatti ilmoitti vastaukseksi konsistorin\n    hakemukseen, että Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt\n    hyväksi säätää, että Evankelisen Viikkolehden tulee lakata. Sen\n    johdosta on Evankelinen Viikkolehti loppunut, sittenkuin 11\n    numeroa siitä tätä vuosikertaa on vaivoin päässyt ilmestymään.\n    Yleisesti kummastellaan tätä toimenpidettä, joka onkin tähän\n    saakka kuulumaton maassamme, kun oma sensuuri on olemassa eikä\n    lakkautusta sen vuoksi ole katsottu tulevan kysymykseen. Lähetän\n    ensi avovedellä tukkukauppias Keyserille jonkun määrän siitä,\n    mikä lehteä on ilmestynyt. Korvaukseksi tilaajille olen aikonut\n    antaa erityisen kirjan. Tämä vastustajaimme voitto ja maailmalle\n    saattama ilo on oleva meille ja Herran asialle ainoastaan\n    hyödyksi ja edistykseksi, sitä toivomme, sillä Herra Jumalamme\n    tekee voiton juuri tappiosta ja elämän kuolemasta; niin on hänen\n    tapansa. Kun saatana luulee saaneensa voiton ja riemuitsee\n    siitä, niin hän on juuri silloin joutunut tappiolle, eikä hänen\n    ilonsa tule pitkälliseksi. Kun juutalaiset olivat naulinneet\n    Herramme ristiin ja kätkeneet hänet hautaan ja sulkeneet\n    sinetillä suuren kiven ja asettaneet vartijan sen eteen, niin\n    he varmaankin olivat tyytyväiset ja mielissään luullen, että\n    he olivat pelin voittaneet; mutta katso, kolmantena päivänä\n    Kristus nousi voittaen haudasta, eivätkä he voineet sitä estää.\n    Ylistetty olkoon Hän, elävä Vapahtajamme! Hän elää vielä ja on\n    vielä sama, ja me olemme Hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä\n    näemme Hänen kätensä jäljet ja todistuksen siitä, ettei Hän ole\n    kääntynyt pois meistä. Jääkäämme me pieniksi, kun Hän vain on\n    meille suuri. Sorrettakoon ja puserrettakoon meitä -- jos me\n    olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä Hänen lapsiaan.\n    Kaikille Hänen ystävilleen on kaikkina aikoina käynyt samoin. Me\n    liitymme viimeisinä ja halvimpina siihen pyhään saattoon, joka\n    seuraa Häntä ristin tiellä taivaaseen. Me voimme vain tomussa\n    ylistää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa maassamme\n    voittaa alaa, samalla kuin muita maita raatelevat maalliset,\n    synnilliset, eksyneet riennot, ja että Hän on sytyttänyt tulensa\n    ja antanut elävän kristillisyyden hengen uudistavana ja luovana\n    herätä syrjäisten laaksojemme ja vuoriemme keskellä varsinkin\n    rahvaassa.\"\n\n(Tässä seuraa se kuvaus suomalaisesta herännäisyydestä, joka on\nsiteerattu jo 4:nnessä luvussa.)\n\nViimeinen numero Evankelista Viikkolehteä ilmestyi 15 p. maalisk.\n1841. Sen lopussa on muutamia ajatelmia, joista viimeinen kuuluu:\n\"Jokainen kärsimys on kristitylle vain porras taivaaseen päin; sillä\nse ulottuu todellakin maasta, missä se syntyi, taivaaseen saakka,\njonka siunauksiin se katoaa.\" Se mikä oli tapahtunut mainitaan\nseuraavassa lakonisessa uutisessa: \"Kun Hänen Keisarillinen\nMajesteettinsa Porvoon tuomiokapitulista Toimitukselle tulleen\nmemoriaalin mukaan on armossa nähnyt hyväksi määrätä, että\nEvankelisen Viikkolehden tästedes tulee lakata, niin ei Toimituksella\nole muuta kuin alamaisesti noudattaa tätä armollista määräystä\nsekä siitä antaa tieto arvoisille tilaajilleen, ilmoittaen että\nToimituksen sitoumukset heille vastedes ja ensi tilassa hyvitetään.\"\n\nSe hyvitys, jonka lehden tilaajat saivat, oli 13 kirjoitusta\nsisältävä kokoelma, joka nimellä \"_Evangeliska Misceller_ af f.d.\nRed. af Evangeliskt Veckoblad\" ilmestyi vuoden lopussa. Kirjoitukset,\njotka muistuttavat lehden tavallista sisällystä ja luultavasti\nosaksi olivat valmiina siihen otettaviksi, ovat eri henkilöiden\nkirjoittamia, mutta kaikki nimimerkittömiä. Kuitenkin on tunnettua,\nettä kirjoitus \"Den första sammankomsten\" (Ensimmäinen tapaaminen)\non N. G. Malmbergin kynästä ja kuvaa hänen ensimmäistä kohtaustaan\nPaavo Ruotsalaisen kanssa, samoinkuin että \"Adolph, berättelse\nför barn\" (Adolf, kertomus lapsille) on L. J. Achrénin tekemä.\nKertomus julkaistiin myös eri painoksena. Useat kirjoitukset ovat\nkäännöksiä ja mukailuja. Mihin kuuluu myös viimeinen, \"Usko ja\nepäusko\", jonka pääosa, ote eräästä saksalaisesta lehdestä, on\nlisää siihen polemiikkiin, jonka Straussin \"Leben Jesu\" herätti.\nKirjoituksen johdatuksena on pari sivua kysymyksen vaiheista\nRuotsissa, ja siinä esiintyy seuraava lause, joka tarkoittaa J.\nV. Snellmanin osanottoa polemiikkiin: \"Vielä paraikaa eräs vankka\nja innokas valistaja Frejassa -- sanomalehdessä, jolle muutoin on\nominaista löyhä ja kevytmielinen henki ja alituinen halu käyttää\npientä irvistelevää sukkeluutta senkin kustannuksella, mikä joka\nihmiselle ja kansalaiselle on tärkeää -- yhä edelleen puolustaa ja\nlevittää pahennusta yhtä suurella filosofisella mahtipontisuudella ja\nvaateliaisuudella kuin sisällisellä nurjuudella kristinoppia kohtaan\nja tietämättömyydellä sen olemuksesta.\" Nämä sanat osoittavat meille,\nkuinka Stenbäck (sillä hänen käsialansa on tunnettavissa) arvosteli\nSnellmanin esiintymistä. -- On omituinen sattuma, että Stenbäck juuri\ntässä, sanoessaan jäähyväisensä Evankelisen Viikkolehden lukijoille,\noli antava letkauksen sille totuuden soturille, jolle hän kolme\nvuotta aikaisemmin oli osoittanut kunnioitustaan ja joka kaksi vuotta\nmyöhemmin oli aloittava uudistustaistelunsa \"Saima\" lehdessä, taas\nvuorostaan tullen väkivallalla pakotetuksi vaikenemaan. Vaikka nämä\nmiehet taistelivat eri aloilla, oli heidän innostuksensa totuuden ja\noikeuden puolesta yhtä palava, heidän pyrintönsä yhtä paljon omaa\nvoittoa katsomaton ja heidän kohtaamansa vastarinta yhtä silmitön.\nMaailmankatsannoltaan ei heissä näyttänyt olevan mitään yhtäläistä --\nja kuitenkin oli heidän nostamassaan herätyshuudossa jotain yhteistä,\njota he eivät nähneet eivätkä aavistaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainittiin jo, että ensimmäisessä numerossa Evankelisen Viikkolehden\nkolmatta vuosikertaa on merkittävä kirjoitus runoudesta. Koska\nse näyttää meille viimeiset johtopäätökset, joihin pietismi\nvei Stenbäckin tässä kysymyksessä, ansaitsee se sijan hänen\nelämäkerrassaan.\n\n_Katkelma runoudesta_.\n\n-- -- Sanot, että saksalaisten kaunokirjallisuus, jota niin paljon\nolet harrastanut, alkaa herättää sinussa inhoa, että sinua iljettää\nse ummehtunut ilma, missä se liikkuu. Se ilahduttaa minua, sillä\nminulla on kauan ollut sama ajatus. Saksalaisten nykyinen runous\non minusta valkeaksi sivuttu hauta täynnä kuolleitten luita;\npilaantunut ja saastainen ilma löyhkää sieltä, ja katsoja vavahtaa\nehdottomasti, tuntee tuskaa ikäänkuin nähdessään punoittavat kukat\nkeuhkotautisen kasvoilla. Ei elämä, vaan sen varjo ja voimattomuus\nkohtaa siellä tulijaa, ei luonnon rauhallinen tyyneys ja sen rikkaus,\nvaan luonnoton, sekava mielikuvitusmaailma, missä pelkkiä virvatulia\nvärjyy välkkyvissä saleissa tanssien sitä huimaa pyörretanssia,\nminkä Dante näki helvetissä. Heidän runottarensa ei ole edes tuo\naistillinen, iloinen ja kukkea kreikkalainen neito, siitä on heillä\ntullut vanha keimailijatar, jolla on hymyilevät huulet, maalatut\nposket ja tekotukka. -- Kun näkee nuo äärettömät kokoelmat runoja,\nnäytelmiä, novelleja y.m., joita Saksassa vuosittain ilmestyy, voi\nainoastaan tuskalla surkutella sitä ihmislaumaa, joka ei tiedä\nmitään parempaa kuin kyhätä kokoon moista, ja sitä vielä suurempaa\njoukkoa, jonka on luettava tuo kaikki. Saksalaiset, nimittäin suurin\nosa ja sivistyneimmät heistä, eivät suinkaan ole mitään rosvoja ja\nraakalaisia, mutta he ovat niin sanomattoman runollisia, ja juuri\nsiinä on heidän syvä ja kalvava turmionsa. He eivät elä mitään\naistillista luonnonelämää, niinkuin esimerkiksi kreikkalaiset, eivät\nmyöskään sitä innostuksellista, mitä esimerkiksi arabialaiset, mutta\nsilti he eivät elä mitään parempaa eikä korkeampaa elämää, vaan ovat\nmainittuihin verraten ainoastaan puoleksi jäykistyneiden ukkojen\nkaltaisia, joilla ei ole enää lapsuuden iloa eikä nuoruuden lämpöä ja\nrakkautta jäljellä.\n\nMutta eikö samoin ole laita aikamme runouden yleensä kuten\nsaksalaisten? Runous ei ole enää iloinen silmäys luontoon, ei\nmyöskään rikas, hehkuva tunne, mutta se on siitä huolimatta\nolennoltaan täysin muuttumaton ja täysin parantumaton. Se seisoo\nsamalla pohjalla, vaikka vaihdellen ajan mukaan, sillä on sama\nluonto, vaikka hienostuneempi ja sen ohella voimattomampi. Minkä\nse aikojen kuluessa on menettänyt voimakasta aistillisuutta, tulta\nja täyteläisyyttä, sen se on saanut lisää hienostusta, viljelystä,\nlaajuutta ja varmuutta; mutta se on samaa olemusta Homeroksesta\nGoetheen asti, olennoltaan sama, luonnoltaan muuttumaton,\nihmislapsi, maailman lapsi. Puhutaan kristillisestä runoudesta,\njoka on syntynyt kristikunnassa, samalla saanut toisen sävyn,\ntoisen luonteen ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Kuinka onkaan\ntätä kallista nimeä väärin käytetty ja mitä kaikkea onkaan sanottu\nkristilliseksi, sittenkuin ihmiset ovat ehtineet aiheettomasti\nanastaa ja omaksua tämän nimen! Kuten tiedät, olen minäkin suurella\ninnolla, ihastuksella ja ajanhukalla lukenut sekä vanhempia että\nuudempia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heistä voi puolestani\nkeksiä \"kristillistä\" runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella\nelänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon\nelämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella, sen\nyläpuolella on kristillisyyden maailma, jolla ei ole mitään yhteistä\nsen kanssa. Runous elää siis vielä niinkuin ennenkin ainoastaan\n-- jos niin tahdomme sanoa -- pakanallista elämää, pakanallisessa\nilmassa, ympäristössä, hengessä; sillä on paljon, ettemme sanoisi\nkaikki, yhteistä kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa, mutta\nsillä ei ole mitään Kristuksesta, hänen hengestään ja elämästään.\nSillä on kristillisyydestä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän kuin\nkääntymättömällä ihmisellä, joka on syntynyt ja elää kristikunnan\nhelmassa: se puhuu vain luonnollisen ihmisen kieltä, mutta ei\nkääntyneen, uudestisyntyneen, uskovaisen. Se on sielultaan ja\nsydämeltään yhtä paljon kristillinen kuin se ihminen, joka vaeltaa\ntäällä ja myöskin sanoo itseään kristityksi, vaikka elää kuin pakana\nja vaikk'ei Jumalan henki koskaan ole häntä uudestisynnyttänyt. Sama\npaatunut välinpitämättömyys, joka tekee, että itsekukin pitää sekä\nitsensä että muut hyvinä kristittyinä, niin ettei mitään kääntymistä\nJumalaan, ei mitään olennaista ja perinpohjaista uudistusta muka\nole tarpeen, vaan että kaikilla, jotka säädyllisesti elävät aikansa\nkristikunnassa, muitta murheitta on taivaan ovi avoinna edessään,\nkun he vihdoin kuolevat -- se sama tahtoo myös tehdä runouden\nkristilliseksi eikä katso sen mitään muuta tarvitsevan vastatakseen\ntätä nimeä. Samoinkuin ihminen luulee tulevansa kristityksi sillä,\nettä se hyvä, mikä meidän luonnossamme muka on olemassa, kehitetään\nja kasvatetaan, samoin edellytetään vanhain pakanain runoudessa\nkristillinen juuri, jonka tarvitsee vain versoa ja kehittyä, jotta\nkristillinen runous olisi heti paikalla valmis. Tällainen kaiken\nJumalan Sanan vääräksi vääntäminen, tällainen sokeus hengellisissä\nasioissa on ihmiselle synnynnäinen ja luonnollinen, ja sen voi\nvain Jumala yksin muuttaa. Jääköön nyt sikseen, minkälainen oikea\nkristillinen runous, s.o. runous, joka olisi elävän uskon tuote ja\nsen ilmaus, joka henkisi sen ilmaa ja liikkuisi sen maailmassa,\nolisi oleva luonteeltaan; tarkoitukseni on tässä vain kieltää\nrunoudelta, semmoisenaan kuin se on olemassa, kaikki oikeus tähän\nnimeen ja torjua pois pyhän ja jumalallisen saastuttaminen; eikä\ntässä ole mitään huomiota pantu siihenkään niin sanottuun runouteen,\njota on tahdottu osoittaa olevan esimerkiksi Raamatussa ja oikeissa\nkristillisissä virsissä, joka on luonteeltaan ja olennoltaan jotakin\naivan toista, kuin mitä runoudella tavallisesti ymmärretään, ja\njota ei suinkaan voi heittää samaan luokkaan ihmisten ylistämäin\nja arvossa pitämäin runoilijain tuotteiden kanssa. Sanottakoon\nennemmin aikamme runous romanttiseksi ja ajateltakoon silloin, että\nsamoinkuin Ranskan muinainen klassillinen runous oli antiikkisen\njäljittelyä, vaikkakin jäykkää ja laimeaa, niin on se, mikä nyt\nkaikkialla on saavuttanut suosiota, sukua itämaisen ja keskiaikaisen\nkanssa sekä siitä kehkeytynyt. Se runous, joka kukoisti esimerkiksi\nEspanjan maurien keskuudessa, oli luonteeltaan samaa kuin meidän\naikamme runous ylipäänsä. Tällä romanttisella runoudella on kehtonsa\nja sukujuurensa Itämailla, sen taivaan alla se hehkui ja puhkesi\nkukkiin, kautta keskiajan se myrskysi, kunnes se vienontuneena\nasettui keskeemme ja vähitellen sai erilaisia vivahduksia.\nPalataksemme saksalaisiin eivät he tällä tiellä ainoastaan olleet\najassa ensimmäiset, vaan myös kyvyltään etevimmät; heillä on tämä\nrunous runsaimpana, moninaisimpana ja rehevimpänä loistanut ja\nkukoistanut. Mutta siellä onkin nyt surkein syksykausi; siellä on\ntavattoman moni mestari antanut äänensä kuulua, mutta siellä on myös\n\"imitatorum servum pecus\" käynyt äänekkäimmäksi ja vaarallisimmaksi.\nOli runollisessa suhteessa eloisa aika, jolloin Goethe, Schiller,\nTieck, Novalis y.m. lauloivat ja runoilivat ja Schlegelit\narvostelivat; uusia näköaloja runouden ja mielikuvituksen maailmassa\navautui, uusia vapaampia mielipiteitä pääsi valtaan, ja virtanaan\naaltosi vastaherännyt harrastus ja ihaileva innostus inhimillistä\nneroa kohtaan kautta Saksanmaan ja vähitellen kautta koko Euroopan.\nSilloin oli runoudessa ainakin eloisuutta ja liikettä, ja kaikki,\njoilla oli mitä sanotaan sivistykseksi tai halua kaikkeen tähän,\nliehuivat osaaottavassa ihastuksessa; he saivat näiltä mestareilta\nsen sysäyksen ja suunnan esteettiseen ajatus- ja elämäntapaan, joka,\nkuten edellä on huomautettu, varsinkin saksalaisissa näyttää olleen\nluonteenomainen, vaikka samalla on silminnähtävää, että sittenkuin\nnämä runoilijat ovat vaienneet ja runoileminen on -- herrain ja\nnaisten kesken -- käynyt yhä yleisemmäksi ja innokkaammaksi, entinen\nneronvoima on tullut veltoksi ja sairaalloiseksi, entinen runollinen\nelämä raihnaiseksi ja kituliaaksi menoksi, joka voi ainoastaan\nherättää surkuttelua ja inhoa jokaisessa, joka ei ole liian\nesteettinen. Alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä, luovaa neron lahjaa\non Saksan nykyisessä kirjallisuudessa tuskin löydettävissä; siinä on\näärettömän monta runonsepustajaa, mutta harvoja, jos harvojakaan,\nkokonaisia, itsenäisiä, neron täydellisillä, ihmeellisillä lahjoilla\nvarustettuja runoilijoita. Mutta jos tämä runollinen elämä olisi\nsäilyttänyt terveytensä ja voimansa, en voisi kuitenkaan muuta kuin\nsurkutella tätä sen levenemistä, sen ylivaltaista, kaikkinielevää\nvaikutusta. Yksinomainen runollinen harrastus ja pyrkimys näyttää\nminusta kaikkein enimmän estävän kaikkea parempaa, olevan kaikesta,\nmistä on kieltäytyminen, petollisin ja syvimmälle juurtunut, kaikista\nkahleista hienoin ja vaikein katkaista. Väärinkäsityksen estämiseksi\nhuomautettakoon tässä, että ainoastaan siinä määrin kuin jokin asia,\nkatsottakoon tai nimitettäköön sitä miten hyvänsä, voi osaltaan\nherättää ja ravita hengellistä elämää, s.o. elävää kristillistä\nuskoa, ainoastaan siinä määrin on sillä itsessään ja meille arvoa, on\nse meille syntisille -- sinulle, ystäväni, ja minulle -- kelpaavaa,\nhyödyllistä, käytettävää ja hyväksyttävää, mutta muutoin hyödytöntä\nja hylättävää, millä säteiköllä ihmiset sen ovatkin koristaneet.\nMeitä syytetään, että me yltiöpäisellä kiihkolla tuomitsemme ja\nhylkäämme tieteen ja taiteen, mutta se ei ole totta; me kunnioitamme\nja pidämme molempia arvossa, mutta niin pian kuin ihminen alkaa\nhelliä, rakastaa ja pitää epäjumalanaan tiedettä ja taidetta, niiden\ntähden unohtaa ainoan tarpeellisen ja lahjoittaa niille sen hartauden\nja palveluksen, jonka kokonaan pitäisi tulla iäiselle totuudelle,\njoka on Kristus -- silloin me hylkäämme sellaisen jyrkästi ja\njulistamme sen syntiseksi, jumalattomaksi ja tuomittavaksi. Ja\ntätä emme pane tieteen ja taiteen omaksi syyksi, vaan ihmisten,\njotka niitä harjoittavat. Runous niinmuodoin, sellaisena kuin se\nnyt on olemassa mieleltään maailmallisten ihmisten käyttämänä\nmaallisiin tarkoituksiin ja maallisessa hengessä, ei sisällä mitään,\njoka voisi ravita tai edistää totista kristillistä elämää, vaan\nennemmin näyttää se enemmän kuin moni muu kykenevän juurruttamaan\nja tukemaan maallista mieltä, joka on Jumalan vihollinen, ja yhä\nenemmän kietomaan ihmisen siihen. Samoinkuin saatana on mahtavin ja\nturmiollisin pukeutuessaan valon enkelin hahmoon, on se loistavan\nihana hohde, joka runoudella on, sitä vahingollisempi, sitä\nkykenevämpi pettämään ja vangitsemaan, salaisesti mutta voimakkaasti\nvaltaamaan ihmisen sielun ja vaivuttamaan sen yhä syvempään ja\nsikeämpään hengelliseen uneen. Kun ihminen vaipuneena suloisiin\nrunollisiin unelmiin tällä hohteella verhoaa maailman ja elämän,\nkuinka voisi hän tulla siihen vakaumukseen, että maailma on pahuuden\nvallassa ja elämä syntinen, Jumalasta eksynyt ja tuomittava, jollei\nJumalan henki sitä kokonaan muuta, luo toiseksi ja uudista? Jokainen\nrunoilija on enemmän tai vähemmän Narcissus, joka istuu kuvastellen\nmielihyvällä omaa itseään, vaipuneena oman fantasiamaailmansa\nja sen kuvien hellään, itsetyytyväiseen katseluun; jokainen\nluonnollinen runollinen ja esteettinen ihminen on suuremmassa tai\nvähemmässä määrin -- aina esteettisten taipumustensa mukaan --\nepäjumalanpalvelija, joka nöyrässä hartaudessaan polvistuu sen suuren\nporton edessä, jota maalliset runoilijat sanovat runottareksi,\nhurmautuneena hänen viinistään ja häikäistyneenä hänen hekumallisesta\nolennostaan; sillä näiden runoilijain runotar on sen vaimon\nkaltainen, josta Johannes puhuu ja joka \"oli vaatetettu purpuralla ja\nverenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu, ja kalleilla kivillä ja\npäärlyillä, ja piti kädessänsä kultaisen maljan, täynnä kauhistuksia\nja hänen huoruutensa riettautta\". Nämä tyytyväiset, ihastuneet ja\nsokaistut ihmiset ovat kieltämättä sitä enemmän poissuljettuja\nJumalan Hengen herätyksestä, vastahakoisia parannuksen taisteluun\nja kelpaamattomia uskoon, mitä enemmän he ovat rakastuneet tähän\nsuuntaan. Kaikista synneistä ovat, minun vakaumukseni ja kokemukseni\nmukaan, esteettiset -- en kiireessä keksi mitään parempaa ja\nselvempää nimitystä -- syvimmät, vahingollisimmat ja sitkeimmin\njuurtuneet; juuri tällä runollisella hohteella ne kietovat sielun\nsitä enemmän ja saastuttavat sen sisimmän pohjan, niin että sielu\nrakkaudella omaksuu ne, vaalii ja ihailee niitä ja elää niistä. Niin\non esimerkiksi rakkauden laita, sellaiseksi kuin runoilijat sen\nkuvaavat, joka runoudessa on niin tavallinen ja välttämätön aines;\nvaikka tuskin kukaan terveesti ajatteleva voi olla tunnustamatta,\nettä se on ilmeinen synti Jumalan lain ensimmäistä ja suurinta käskyä\nvastaan: \"sinun pitää rakastaman Herraa, sinun Jumalaasi, _kaikesta_\nsydämestäsi, _kaikesta_ sielustasi ja _kaikesta_ mielestäsi\". Jos\nihminen pääsee siihen, että tämä käsky Pyhän Hengen kautta tulee\nhänessä eläväksi ja täyttyy, että hän hengessä ja totuudessa rakastaa\nyli kaiken Jumalaa Kristuksen kautta -- silloin hän kaiketi hyvällä\nomallatunnolla voi laulaa mitä hyvänsä hän, tällä mielellä, haluaa.\nSilloin hän voi myös oikein käsittää ja havaita, kuinka kaikki on\n\"vahingoksi ja raiskaksi sen ylenpalttisen Kristuksen Jeesuksen,\nmeidän Herramme, tuntemisen suhteen\", ja kuinka kokonaan toista on\nnähdä elämän valo ja elää Kristuksen uskossa kuin kulkea runouden\nvirvatulen hurmaamana, eksyttämänä, häikäisemänä ja valloittamana.\n\nJos, runollinen ystäväni, tahdot ilmoittaa minulle ajatuksesi tästä,\nniin en minäkään vastaisuudessa laiminlyö lausua mielipidettäni\nselvemmin ja seikkaperäisemmin ja, mikäli se on minulle sallittu,\npuhua ajatustani julki. -- --\n\nTämä kirjoitus antaa selvän käsityksen niistä ajatuksista,\nmitä Stenbäckillä oli runoudesta, ja osoittaa samalla, kuinka\nhän, niin paljon kuin hän yrittikin, ei voinut vapautua omasta\npersoonallisuudestaan. Sanoessaan, että kaikki on hylättävää, mikä\nei edistä elävää kristillistä uskoa, olisi hänen ehdottomasti tullut\ntuomita kaikki runous, sillä ei vielä koskaan ole sille asetettu\nsenkaltaista päämäärää. Varmaa onkin, että tavalliset pietistit\nempimättä olivat täysin johdonmukaisia tässä kohden. Stenbäck ei\nollut niin, koska hän itse oli runoilija ja oli kokenut, kuinka\nvastustamattomasti runoilijan hengessä piilevä \"luova neronvoima\"\npurkautuu ilmoille. Hän puhuu siitä suuresta ajasta, jolloin Goethe\nja Schiller (mainitaksemme vain suurimmat) lauloivat, aikana,\njolloin runollisella elämällä oli terveyttä ja voimaa, mutta lisää,\nettä sellaisenkin runouden harrastaminen olisi surkuteltavaa, jos\n(huomattakoon tämä _jos!_) se saa \"ylivaltaisen, kaikkinielevän\nvaikutuksen\". Siis hän näyttää kuitenkin hyväksyvän terveen ja\nvoimakkaan runouden, mikäli se ei tule yksinomaiseksi harrastukseksi,\nja unohtaa, ettei sellainenkaan runous, kuinka se todistaakin\n\"alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä ja luovaa neronvoimaa\", edistä\nkristillistä uskoa. Antautuakseen ollenkaan tähän selvittelyyn olisi\nhänen tietysti tullut kysyä itseltään, eikö sittenkin ole olemassa\ninhimillisiä pyrintöjä, aatteita, tunteita, joilla on oikeutuksensa\nja välttämättömyytensäkin _ilman_ että ne enemmän tai vähemmän\nsuoraan edistävät kristillistä uskoa. Sillä ainoastaan jos tunnustaa,\nettä sellaisia on (esimerkiksi: oikeuden, kanssaihmisten menestyksen\nharrastaminen, ihmisrakkaus, osanotto toisten kärsimyksiin,\ninnostus oikean, hyvän ja jalon voittoon ihmisten kesken j.n.e.)\nja että niiden selvittäminen, mielihalun ja palavan innostuksen\nherättäminen niihin on otollinen tehtävä, ainoastaan silloin\nsaa oikean näkökannan runouden päämääristä. Jos Stenbäck olisi\nasettunut moiselle perustalle, olisi hän kernaasti voinut lisätä,\nettä runouden, täyttäessään tehtäväänsä, on katsominen, ettei se\nvastusta kristillistä uskoa, ja myös vaatia, että sen tulee varoa\nasettumasta toiminnan sijalle, s.o. että oikean, hyvän ja toden\ntoteuttaminen elämässä toki on enempi kuin sen laulaminen. -- Jos\ntahtoo tehdä Stenbäckille täyttä oikeutta, on vielä tunnustaminen,\nettä hänellä oli pätevät syyt olla ankara sitä runoutta kohtaan,\njoka silloin Saksassa vallitsi, ja että olisi kohtuutonta vaatia,\nettä hän, saman ajan lapsi, olisi voinut paljosta katoavasta valita\nsen, mikä oli pysyvää, millä oli merkitystä vastaisuudelle. Harvoin\non runous enemmän kuin nuoren Saksan päivinä antanut oikeutettua\naihetta moitteeseen siveelliseltä ja korkeammalta aatteelliselta\nnäkökannalta. Heinen, Gutzkowin ynnä muiden runous oli päälle\npäätteeksi tietoisesti kristinuskoa vastustavaa, jota paitsi\nsammuvan romanttisen suunnan tuntomerkkeihin todella kuului halu\ntehdä runollisuus ja esteettisyys yksinomaiseksi harrastukseksi.\nTämä seikka oli kovin epäraitis ja moitittava; mutta sen vuoksi ei\nStenbäckin olisi pitänyt kokonaan menettää tasapainoansa. Vaikka itse\nromantiikan vaikutuksen alaisena kehittynyt, oli hän näet maallisissa\nrunoelmissaan osannut pysyä sillä ihanteellisella korkeudella,\njoka yksin aateloi runouden. Jos hän olisi asettanut totuuden ja\npuhtauden runouden sisällyksen ehdottomaksi vaatimukseksi, olisi hän\npuolustanut runoutta, niinkuin sitä voi puolustaa, tarvitsematta olla\nepäjohdonmukainen, kun totuudenrakkaus kerran esti häntä yhtymästä\nystäviensä kaiken runouden ja taiteen hylkäävään johdonmukaisuuteen.\n\nTäten käy meille myös selväksi, minkä tähden Stenbäck tähän aikaan\nlakkasi runoilemasta. Syy ei ollut se, että hän olisi kokonaan\nhylännyt runouden, vaan se, että ajatus runouden arvottomuudesta\nja vaarallisuudesta uskon asialle häiritsi sitä vapautta, jota\nrunoilijan luova toiminta edellyttää. Jos hän olisi pitänyt runouden\nehdottomasti hylättävänä, ei hän kaiketi enää koskaan olisi runoillut\nmitään, mutta niin ei ollut laita: tuon tuostakin hän vielä kosketti\n\"kielien kultaa\", vaikka yhä harvemmin. Edelleen mainittakoon\nvaikuttavana syynä, että Stenbäck siinä sisäisessä taistelussa, jonka\nhän tässä asiassa sai kestää, oli aivan yksin. Hänen lähimmissä\nystävissään ja omaisissaan ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt\npanna arvoa hänen runoudelleen ja huomauttanut häntä siitä\nihmeellisestä voimasta, joka hänelle oli suotu, ja sanonut hänelle,\nettä se rukous ja tunnustus, jolle hän antoi laulun muodon, oli\nkaikuva vielä syntymättömille suvuille, kun saarnaajain sanojen kaiku\njo ammoin oli vaiennut. Päinvastoin tiedämme, että hänen runoutensa\nosaksi tuli kaikkea muuta kuin kehoitusta heidän puoleltaan. Kuvaava\nja kenties jossakin määrin ratkaiseva oli tässä suhteessa seuraava\ntapaus. Eräässä pappisseurassa kohta runokokoelman ilmestymisen\njälkeen oli Malmberg töykeäsanaiseen tapaansa lausunut jotenkin\nseuraavasti: \"Tiedätkös, Stenbäck, sinun runoistasi ei ole mihinkään,\nne ovat kaikki pelkkää roskaa!\" Runoilija oli loukkaantunut, ja\nsanaakaan sanomatta hän oli tahtonut poistua. Toiset olivat silloin\nkerääntyneet hänen ympärilleen ja pidättäneet hänet pyytäen häntä\nolemaan välittämättä Malmbergin sanoista, joka ei muka ymmärtänyt\nrahtuakaan runoutta. Tietysti Stenbäck ei koskaan olisi myöntänyt,\nettä moinen tapahtuma olisi ollut hänelle ratkaiseva, mutta kuka\npunnitsee ympäristöltämme saatujen vaikutelmain voiman, kuka päättää,\nmikä tai mitkä vaikutelmat ovat olleet määräävinä? Ei kukaan voi\nsitä tehdä, ja kuitenkaan eivät päätöksemme ja vakaumuksemme koskaan\nmuodostu niistä riippumatta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU. 1841-1846.\n\nPohjanmaalla. -- Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä.\n-- Papiksivihkiminen. -- Achrénin kuolema. -- \"Muutamia sanoja\npietismistä.\" -- Kaksoishäät Espoossa. -- Väitöskirja dosentin-virkaa\nvarten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja\nStenbäckistä. -- Suhde hedbergiläisyyteen. -- \"Nya Morgonväkter.\" --\nViimeinen Helsingin-aika. -- \"Theologiska Tractater, I.\" -- Nimitys\nkoulunrehtoriksi Vaasaan.\n\n\nJuhannuksen aikaan 1841 Stenbäck matkusti Pohjanmaalle. Tämän\nnäemme eräästä kirjeestä Skarstedtille 20 p:ltä heinäkuuta, jossa\nm.m. luemme seuraavat sanat: \"Puhettasi Missions Tidningenistä en\nymmärrä, tulisiko minun lähteä Ruotsiin sitä toimittamaan? Ei.\nKuka ei rakastaisi itse asiaa, vahinko vain, että sitä niin usein\nhengettömästi ajetaan.\" Siitä näemme Skarstedtin ehdottaneen,\nettä Stenbäck muuttaisi sanomalehtitoimintansa Ruotsiin. Toinen\nsamantapainen ehdotus tulee jäljempänä mainittavaksi.\n\nHeinäkuun 5 p. Stenbäck kirjoitti toisen kirjeen Skarstedtille, ja\notamme siitä seuraavan kohdan:\n\n    -- -- \"Nyt olen Pohjanmaalla, olen hartaalla ilolla tavannut\n    useita ystäviäni ja käynyt heidän luonaan ja oleskelen paraikaa\n    veljeni, apulaispappi Joh. M. Stenbäckin, luona Vöyrillä. Se\n    raikas tuulahdus, joka täällä Pohjanmaalla liikkuu, on ollut\n    elähdyttävä, ja minä voin ainoastaan kiittää Jumalan laupiasta\n    hyvyyttä, joka suo meidän pudistaa päältämme akateemisen tomun\n    ja jälleen lämmittää kirjojen, teoriain ja maailman viisasten\n    ihmisten parissa laimennutta henkeämme sillä tulella, joka palaa\n    näiden elävän Jumalan palvelijain sydämissä. Se on erinomainen\n    Jumalan armo, että me tähän saakka huolimatta maailman kiukusta\n    niin usein saamme tavata toisemme ja pitää vireillä sitä\n    veljellistä yhteyttä, joka sekä antaa niin paljon kehitystä että\n    estää hajanaisuuden ja erimielisyyden onnettomuutta.\" -- --\n\nStenbäck puhuu sitten, kuinka olisi suotavaa, että Ruotsissa syntyisi\näänenkannattaja \"Pohjolan vastaheränneelle pelastuksenmurheelle\".\nJos Skarstedt, arvelee hän, asettuisi sellaisen yrityksen\netupäähän, antaisi hän, Stenbäck, mielellään avustusta, ja muutkin\nvarmaan tekisivät samoin. Nordisk Kyrkotidningiä oli kyllä luettu\ntarkkaavasti ja myöskin oli siitä löydetty joku kultajyvänen, mutta\ntoimittajaan ei kuitenkaan luotettu. \"Jos T:llä [Johan Ternström (s.\n1803, k. 1882), siihen aikaan pastorinapulainen Tukholmassa, missä\nhänellä oli suuri maine saarnaajana ja missä hän julkaisi Nordisk\nKyrkotidningiä (1840-49).] ensinnäkin omalta kohdaltaan olisi\nollut tosi hengellinen pyrkimys ja elämä, ja hän sitä lähinnä olisi\nenemmän liittynyt toisiin, olisi hänen lehtensä saanut mitä suurimman\ntärkeyden ja huomion. Mutta kun hän yksinäisenä on noudattanut omaa\npäätään eikä suinkaan ole voinut herättää luottamusta, niin ei\nkenelläkään ole ollut halua liittyä häneen.\" -- \"Jos rae\", jatkaa\nStenbäck sitten, \"jotka sekä siellä että täällä kaikesta sydämestämme\ntahdomme kuulua yksin Jumalalle ja palvella häntä, yhtynein voimin\ntyöskentelisimme saman asian hyväksi, niin olen varma, että Jumala ei\nolisi jättävä työtämme ja todistustamme vaille rikasta siunaustaan.\nJa kun tässä maassa aina on uhkaamassa sanomalehteä sensuurin\nrautakäsi, ja se nykyjään tuskin saisi edes lupaakaan, olisi korkein\ntoivomme, että siellä teillä sellainen saataisiin aikaan, jossa mekin\nvoisimme vapaammin lausua mielipiteemme.\" -- Jälkikirjoituksessa\nmainitaan lopuksi, että eräs Huldbergilla Falunissa äskettäin\npainettu kirjanen \"Varningsord i anledning af pietismen i Finland\" jo\noli saapunut. [Kirjasen tekijä, joka käyttää nimimerkkiä \"Finne\", on\nS. G. Elmgrenin yliopistonkirjastossa tekemän muistiinpanon mukaan F.\nG. Hedberg. Sen nimi on (tahallisestiko?) eksyttävä, sillä kirjoitus\nei ole tähdätty pietismiä _vastaan_, vaan puolustaa sitä; sen\ntarkoituksena on näet vakuuttaa lukijalle, \"että elävä kristillisyys\nei koskaan voi syntyä, saati kasvaa ja levitä, saattamatta päälleen\nmaailman ja perkeleen katkerinta vihaa ja vainoa\".]\n\nViimeksimainitussa kirjeessä, samoinkuin parissa muussa Skarstedtille\nkirjoitetussa, on myös uutisia niistä käräjänkäynneistä, joiden\nalaisiksi pietistipapit tähän aikaan joutuivat. Tarkempi selonteko\non ulkopuolella ainettamme, mutta koska yksi oikeudenkäynti koski\nStenbäckiä lähellä olevia henkilöitä, on siitä jotakin mainitseminen.\n\nJo keväällä 1840 oli pastorinapulainen Joh. M. Stenbäck Vöyrillä\nprokuraattorinviraston määräyksestä saanut syytteen siitä, että hän\noli pannut toimeen luvattoman kokouksen hartaudenharjoitusta varten\nJufvaksen talossa Miemoisten kylässä, sekä sitä paitsi erinäisistä\nmuista virheistä ja rikkomuksista papinvirassa, sellaisista kuin että\nhän kristinopin levittämistä varten vieraassa maassa oli ottanut\nkolehtivaroja ja pannut säästölaatikoita kirkon oville ja omaan\nkotiinsa, että hän esittäessään autuuden järjestystä oli käyttänyt\nloukkaavia ja epäsiveellisiä puheenparsia, että hän käydessään\nerään sairaan talonpoikaisvaimon luona oli, sen sijaan että olisi\nsairaalle antanut uskonnon lohdutusta, soimannut häntä kaikenlaisista\nhäpeällisistä rikoksista ja saattanut hänet epätoivoon, niin että\nsairas neljä päivää myöhemmin oli kuollut, j.n.e. Sitä paitsi\nsai talollinen Jufvas syytteen siitä, että hän oli antanut pitää\nkokouksen luonaan ja herjannut nimismies Kellanderia, kun tämä\nsamana päivänä oli tullut hänen luokseen virkatoimessa, sekä lopuksi\nrovastinleski Eva Maria Stenbäck siitä, että hän melkein kaikkina\nsunnuntaiehtoopäivinä vuonna 1840 vapunpäivään asti Myrbergslundin\nkirkkoherranvirkatalossa oli antanut pitää seuroja, jota paitsi hän\nja hänen tyttärensä, kappalaisenleski Marie Ottelin, apulaispappi\nStenbäckin vaimo Ulrika Kristina, kapteeninrouva Ingrid Ulrika\nTunzelmann von Adlerflug [Kapteeninrouva Tunzelmann v. Adlerflug,\nsyntyjään Sohlberg, oli leski ja asui naimattoman sisarensa Sofian\nkanssa Vöyrillä. Molemmat olivat heränneitä ja Stenbäckin perheen\nhyviä ystäviä. Edellinen meni sittemmin naimisiin Vöyrin lukkarin\nCorellin kanssa.] sekä 43 muuta nimeltä mainittua henkilöä oli ollut\nläsnä Jufvaksen talossa pidetyssä kokouksessa. Tämä oikeudenkäynti,\njossa havaittiin, että Joh. Stenbäckiä vastaan tehtyjä syytöksiä ei\nvoitu näyttää toteen, ja josta useimmat pääsivät aivan vapaiksi,\nsuoritettiin useilla käräjillä ja kävi kaikki oikeusasteet\nkestäen sen vuoksi noin kaksi vuotta. Vaikka ei olisi vailla\nsivistyshistoriallista mielenkiintoaan kertoa asiakirjain sisällys,\nriittää tässä ote kirjeestä, jonka syytetty Joh. Stenbäck kirjoitti\nlangolleen Achrénille talvella 1842, saatuaan hovioikeuden päätöksen:\n\n    -- -- \"Asiani on seuraavalla tolalla: olen tuomittu saamaan\n    nuhteita, mutta en saa mitään kiitosta, en myöskään mitään\n    kunnianhyvitystä, koska yhtä ja toista 'todennäköisenä\n    pidettävää' on minua vastaan ilmaantunut -- kaikki muut\n    lampaat, sekä Henrik Jufvas että toiset, ovat vapautetut\n    sen nojalla, että 'Kunink. Julistus 12 p:ltä tammik. 1726\n    ei tarkoita sellaisia kokouksia, joissa pappi on läsnä ja\n    toimittaa hartaudenharjoituksia' -- kuitenkaan ei H. Jufvas\n    päässyt sopimattomasta käytöksestään nimismies Kellanderia\n    vastaan, kun tämä oli virkatoimessa, maksamasta sakkoa 9 ruplaa\n    60 kop. hopeaa. Nyt edelleen: virallinen syyttäjä Solfvin\n    ei omasta puolestaan sanonut tahtovansa valittaa, mutta kun\n    hän mahdollisesti esimiehiltään voisi saada tukaluuksia, jos\n    laiminlöisi sen, niin hän sanoi kirjoittaneensa heille ja\n    tiedustelleensa asiaa ja lupasi myöskin antaa minulle tiedon,\n    jos tulee valittamaan. -- Minun tohtorini, [Karl Josef Estlander\n    (s. 1808. k. 1874), aikaisemmin teologian dosentti sekä lehtori\n    ja rehtori Turun kymnaasissa tuli Vöyrille pastorinvirkaan 1 p.\n    toukokuuta 1840.] joka piti minua pitkässä tutkinnossa samana\n    iltana kuin pöytäkirjat minulle jätettiin (jos sinua muuten\n    haluttaa kuulla etkä heti hyppää seuraavan ylitse), lausui:\n    Ei suinkaan tule nyt tämän päätöksen mukaan katsoa kokouksien\n    pitämistä luvalliseksi, koska muka hovioikeus ei ole korkein\n    oikeusaste eikä oikeutettu lakia selittämään; että papin asiana\n    on ainoastaan puhua yhdelle kerrassaan, mutta ei useammalle\n    -- kaikkein vähimmin ruveta yhdessä veisaamaan sitä virttä,\n    jota tähän aikaan ei suvaita; että meillä on tyhmä omatunto,\n    joka on arka pikkuseikoissa, mutta ei suurissa, kuten esim.\n    siinä, että ehdottomasti toteltaisiin esivaltaa -- jolloin\n    hän, välihuomautukseen, sanoi olevansa pakotettu menemään\n    kreikkalaiseen uskoon, jos esivalta käskisi, olkoon se sen synti\n    (!); hänellä oli vaimo ja lapset j.n.e.; että Luther ilman\n    apuneuvoja oli kääntänyt Raamatun, kun vielä alkukielet olivat\n    kapalossaan -- sen vuoksi saattaa nyt niin korkealle kehittynyt\n    eksegetiikka siinä löytää paljon virheitä; että leskenapu-asia\n    on pikku kysymys ensi pappeinkokouksessa verrattuna kysymykseen\n    pietistisistä liikkeistä maassamme; vuosisatoihin ei\n    tuomiokapituli ole ollut niin tukalalla kohdalla kuin nyt --\n    joko on tuomiokapitulin tultava pietistiseksi, ja silloin\n    meidän asiamme voittaa, tai asettuu papisto vastaan, ja silloin\n    meidän asiamme täytyy kukistua; luuli että muutamat pietistit\n    kutsuttaisiin kokouksen eteen y.m. y.m. Nyt illalla kuulin, että\n    jollei valitusta asiassamme tapahdu, niin minut kutsutaan 2 p.\n    helmikuuta nuhdeltavaksi. Matkustaminen Helsingin kautta on\n    minulle myönnetty, mutta ei pitempää aikaa kuin kaksi viikkoa.\n    Saamme nyt nähdä, kuinka kaikki käy -- käyköön niinkuin käydä voi\n    -- kunhan käy, emmekä nuku. -- Hän elää, joka voi ja jonka täytyy\n    auttaa.\"\n\nAsia meni todella senaattiin, mutta huolimatta siitä, että tohtori\nEstlander oli todistanut hänen innolla ja vakavuudella hoitaneen\nvirkaansa, ei Joh. Stenbäck päässyt nuhteista. Heinäkuussa 1842\nhän sai ne Turussa. -- Tämä oikeudenkäynti oli yksi monista\nsamanlaisista, ja kun katselee tapahtumia etäältä, täytyy hämmästyä\nasianomaisten lyhytnäköisyyttä, jotka käyttivät sellaisia keinoja\nliikkeen hillitsemiseksi. Jokainen kirje sen ajan pietisteiltä\ntodistaa, että vaikutus oli aivan päinvastainen. Toiselta puolen on\nhyvin valaisevaa Joh. Stenbäckin kirjeestä lukea, kuinka pietismin\nsisällyksestä välinpitämättömät papit ajattelivat. Tohtorin\nmielipiteet selittävät puolestaan, miksi pietistit singahuttivat niin\nkovia sanoja \"nukkuvia\" pappeja vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyslukukaudeltakin 1841 on tallella yksi Lauri Stenbäckin Achrénille\nkirjoittama kirje, joka sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää.\nNiinpä sanotaan, että runoelmia ainoastaan vähän oli myyty Ruotsissa\n(yhteensä 100 kpl. oli lähetetty sinne), jotavastoin Evankelista\nViikkolehteä oli mennyt \"hyvä joukko\". Sitten sanotaan edelleen:\n\"Minulle lähetti tällä lukukaudella kirjeen eräs homo novus, Peter\nDahl Gööteporista, ehdottaen että lehteä -- jota hän kiitti --\njatkettaisiin Tukholmassa. Muutoin osoitti mies kylläkin suurta\nhenkistä ontuvaisuutta ja sekavuutta, niinkuin muutkin ruotsalaiset,\njoiden pariin olen joutunut. -- -- Usein kyllä tuntuu mielestäni,\nettä sitä kirkasta evankeliumin valoa, jonka Jumala on antanut meille\npaistaa talonpoikien kautta, ei liene Svean maassa. Se on sanomaton\nonni, että meillä talonpojat ovat pohjalla sekä perustuksena. Pian me\nherrasmiehet joutuisimme ymmälle. -- Snellman on tätä nykyä Ruotsissa\nja saarnaa suurella innolla Straussin oppeja (Frejassa); ei kukaan\nvoi häntä vastustaa, vaikka toiset koettavat väitellä vastaan ja\nfilosofeeraavat omaan tapaansa. Voi kurjuutta! Moisia vastustajia\nei voi voittaa muulla kuin hengen ja voiman todistuksella. Mutta\nmissä on se, jolle Jumala voisi uskoa häväistyn asiansa ajamisen? Ei\ntotisesti ole aika nukkua ja torkkua tänä pahana aikana. Jospa toki\nme tulisimme mitättömiksi, jotta Jumala voisi olla meissä kaikki,\noman voimamme menettäneiksi, jotta Kristuksen voima tulisi johtavaksi\nja vaikuttavaksi meissä! -- -- Meillä on täällä omat nykäyksemme;\nvälisti heittäytyy koko lauma yhdelle puolelle, kunnes joku sysäys\ntulee, jolloin kaikki juoksevat toimelle. Nyt on muotina, että täytyy\nlukea eikä niin paljon seurustella toisten kanssa. Mutta siten on\nmiltei kaikki yhdessäolo lakannut, ja pelkään ettei moni lue sen\nenemmän, mutta kyllä nukkuu rauhassa omassa nurkassaan. En pidä siitä\nja aion koettaa saada enemmän yhteyttä, vaikka en suinkaan tahdo\nenkä jaksa ryhtyä noihin vanhoihin yleisiin kokouksiin, jotka ovat\nkiedotut ja kangistuneet ulkokullatun hengellisyyden verhoon. Älköön\nHerra hylätkö meitä, niinkuin me, kukin kohdastamme, ansaitsisimme.\"\n-- --\n\nKirjeen lopussa Stenbäck kertoo suurella ilolla, että konsistori\non myöntänyt hänelle amanuenssin palkan, 400 ruplaa vuodessa.\nKysymyksessä oli viransijaisuus, josta hän sai kolmannen vakinaisen\namanuenssin palkan. Tulon, joka oli erittäin tervetullut, Stenbäck\nkantoi ainoastaan seuraavaan kevääseen, jolloin hän matkusti Turkuun\npapiksi vihittäväksi.\n\nAlkupuoliskolta vuotta 1842 ei ole mitään kertomista, ennenkuin\ntoukokuussa tapaamme Stenbäckin vanhassa piispankaupungissa, missä\nhän muinoin oli käynyt koulua ja tullut ylioppilaaksi ja missä\nhänet nyt oli vihittävä siihen korkeaan virkaan, joka niin kauan\noli kangastanut hänen mielessään. Vielä hän ei ollut saavuttanut\nkandidaatinarvoa teologisessa tiedekunnassa, jota paitsi laki ei\nvielä silloin vaatinut kahden vuoden käytännöllistä virkatointa\nseurakunnassa ehdoksi lisensiaatinarvon saavuttamiseen samassa\ntiedekunnassa, mikä hänellä myöskin oli mielessä; mutta siitä\nhuolimatta Stenbäck tahtoi vihityttää itsensä papiksi. Hän tunsi\ntarvetta harjaantua papilliseen virantoimitukseen, sillä jos kukaan\nantautui hän teologiselle uralleen täydellä todella. Sen vuoksi\nhän ei kuitenkaan tahtonut luopua oppineelta uralta, vaikk'ei\nkukaan häntä siihen kehoittanut, päinvastoin Paavo y.m. koettivat\nsaada hänet yksinomaan antautumaan käytännölliseen papintoimeen.\nTurun matkasta Essen kertoo: Turussa ei häntä hänen uskonnollisen\nvakaumuksensa vuoksi kohdeltu varsin ystävällisesti. Mutta sitä\nhän ei paljon pannut pahakseen. Kun teologianlehtori, vanha karski\nherra, josta varsinkin yksin Stenbäckin teesi oli vastenmielinen,\njulkisessa tutkinnossa lausui: _\"Minime mihi placet haecce thesis\ntua\"_, niin Stenbäck vastasi tyynesti: _\"Si non placet, jam\ndispliceat\"_. Kun häntä varoitettiin liiallisesta innosta virassaan,\nvastasi hän: \"Jumala antakoon että palaisin!\" Hänen arvosanansa oli\n\"cum laude\", mikä sekin näyttää osoittavan erinomaista ankaruutta\nja kitsautta arvostelussa, sillä Stenbäck oli jo miltei valmiiksi\nlukenut oppikurssinsa teologiankandidaattitutkintoa varten. Itse\npapiksivihkiminen tapahtui 10 p. heinäkuuta 1842, ja Stenbäckillä oli\nsiinä ensimmäinen sija 19 muun filosofianmaisterin ja ylioppilaan\nrinnalla, joista J. F. Cajanin, F. P. Kemellin, J. Bäckvallin ja E.\nM. Rosengrenin nimet ovat tunnetumpia.\n\nTurussa ollessaan, siellä paraikaa suorittaen asianomaisia kokeita\nja tutkintoja, Stenbäck kirjoitti 23 p. toukokuuta seuraavan kirjeen\nAchrénille. Se pappeinkokous, jota kirje käsittelee, on sama, jota\ntohtori Estlander oli tarkoittanut keskustelussaan pastori Joh.\nStenbäckin kanssa, ja se oli pidettävä kesäkuun keskivaiheilla.\n\n    \"Rakas veli! Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet,\n    että Lagus ja Malmberg ovat epäröineet, tullako tänne\n    pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättä tulla.\n    Luulen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epäluottamuksen\n    verkon parhaimpaimme ympärille kietoakseen ja turmellakseen\n    meidät, kun sellainen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt\n    juuri on aika, jolloin meidän täytyy tunnustaa ja puolustaa\n    totuutta, jollemme tahdo olla kurjia raukkoja, jollemme tahdo\n    olla mitään muuta kuin viheliäisiä lahkolaisia kukin nurkassaan\n    ja työskennellä katalan yksityisen asian, mutta ei Kristuksen\n    ja hänen kirkkonsa hyväksi. Ja nyt me juuri pysyisimme\n    piilossa kurjina pettureina, kun Jumala ilmeisesti on johtanut\n    asiat niin, että meidän tunnustuksemme ja esiintymisemme on\n    välttämätön, jos asiasta on jotakin tuleva. Meitä haukutaan\n    pietisteiksi niin kauan, kunnes me itse vaivumme surkeaan\n    pietismiin heidän käsityksensä mukaan ja unohdamme, että me\n    täällä tahdomme saada kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin,\n    eikä pietismiä. Tämä kokous on kaiken todennäköisyyden mukaan\n    arvaamattoman tärkeä kristillisyyden asialle maassamme ja\n    määrää epäilemättä melkoisesti sen vastaisen suunnan. Ja nyt\n    me pysyisimme piilossa ja pakenisimme tantereelta? Olisimme\n    arvottomia Jumalan ja ihmisten edessä, jos niin tapahtuisi.\n    Täällä kaikki näkyvät odottavan, mitä valoa tämä kokous on\n    heille antava asiastamme, asettuaksensa sen mukaan. Luther,\n    hän matkusti Wormsiin huolimatta kaikista perkeleistä -- mutta\n    mekö pysyisimme viisaasti piilossa, vaikka kyllä voimme kirkua\n    nurkissamme enemmän kuin tarpeellista olisi! Mahdotonta että\n    niin saisi käydä. Meillä ei ole vähempi eikä myöskään muu asia\n    kuin Lutherilla, ja me olemme velvolliset Jumalalle ja ihmisille\n    tekemään niinkuin hän. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että\n    Malmbergille ja puhunut oloista, enkä luule muuta, kuin että\n    he laittautuvat tielle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja\n    muut nyt pysyisivät poissa. Mutta hyvä olisi, jos niin useita\n    muita tulisi kuin mahdollista. Mikä estää sinua? Olemmehan\n    kuljeskelleet ja kierrelleet häissä ja sen semmoisissa --\n    tässä on paljoa enemmän. Rakas veli, älä anna pikkuasiain\n    estää. Sinähän voisit matkustaa Hedbergin kanssa, joka varmaan\n    tulee, tai jonkun muun mukana. Janne, jonka täytyy olla täällä\n    heinäkuussa, ei kaiketi pääse. Asia ei koske nyt meitä vaan\n    Kristusta ja hänen totuuttaan. Ajattelehan toki sitä ja laittaudu\n    empimättä matkaan.\" -- --\n\nStenbäckin kirjeellä oli toivottu vaikutus. Achrén teki matkan\nyhdessä F. G. Hedbergin kanssa, joka silloin oli papinvirassa\nRaippaluodossa, ja toisetkin tulivat Turkuun. Pappeinkokouksesta,\njoka tosin ei tullut niin käänteentekeväksi, kuin näkyy odotetun,\nei ole tässä paikka puhua pitemmälti. Kuitenkin siteerattakoon\neräästä Jonas Laguksen kirjoittamasta promemoriasta muutamia sanoja,\njotka koskevat ainettamme. Puolustaen vastaherännyttä uskonnollista\nelämää hän sanoo muun muassa: \"Halua tieteelliseen sivistykseen ei\nole mikään opin väärä suunta tukahduttanut, koska moni totuuden\nkäsittämien joukosta on hankkinut ja yhä edelleen hankkii tietoja\ntullen siten isänmaan kaunistukseksi. Sitä todistaa myös eräs nyt\npappien vihan lakkauttama sanomalehti, joka öljypuun lehvänä tarjosi\nJumalan rauhaa suomalaiselle synnyinmaalle. Ajattelevien miesten\njoukossa lienee nykyjään harvoja, jotka eivät tunnustaisi, että\nvainotut Jumalan palvelijat ovat kärsineet syyttömästi, sitä enemmän\nkun heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteeton ja käytöksensä\nopettajanvirassaan perustunut lakiin ja asetuksiin.\" [Promemoria\nkirjoitettiin pappeinkokoukseen lähetettäväksi, mutta kun Lagus itse\nmatkusti sinne, ei sitä jätetty esille -- mikä kaiketi ei estänyt\nmielipiteitä toisessa muodossa tulemasta lausutuiksi.]\n\nSamana päivänä kuin Stenbäck vihittiin papiksi, sai hän määräyksen\nlähteä pastorinapulaiseksi Karjaan pitäjään. Päivätyistä\nsaarnoista näkeekin, että hän on saarnannut siellä, mutta samalla\nmyöskin Tenholassa ja Bromarvissa. Samaan aikaan oli Essen\nväliajansaarnaajana Tenholassa, ja ystävykset tapasivat usein\ntoisensa kesän kuluessa.\n\nTältä kesältä on mainittavana kuolemantapaus, joka läheltä koski\nStenbäckiä. Miltei heti Turusta kotia tultuaan Achrén, joka v:sta\n1841 oli ollut kappalaisen apulaisena Munsalassa, sairastui\nhermokuumeeseen ja kuoli kolme viikkoa sairastettuaan 13 p. elokuuta.\n\"Lempeän, tuntehikkaan, rauhaisan, vaatimattoman\" miehen poismeno\nherätti suurta kaipausta, ei ainoastaan hänen lähimmissään, vaan\nlaajoissa pietistipiireissä, sillä etevine lahjoineen hän oli\nheidän ensimmäisiä pappejaan. Siihen, mitä edellä on sanottu hänen\nkirjallisesta toiminnastaan, voidaan vielä lisätä, että hän käänsi\nruotsiksi erään pietistien suuressa arvossa pitämän teoksen: \"Martin\nBoos, predikare af den rättfärdighet, som gäller för Gud, hans\nsjälfbiografi\", Johannes Gossnerin toimittama. Kirja painettiin\nTukholmassa 1839 (Ramstedtin kirjapainossa) ja kustannettiin niillä\nvaroilla, jotka kääntäjä itse, hänen lankonsa Schwartzberg ja rouva\nFabritius olivat yhteisesti panneet asian hyväksi. [Linnströmin\nruotsalaisessa kirjaluettelossa ilmoitetaan teos L. Stenbäckin\nkääntämäksi. Syy on epäilemättä se, että Stenbäck välitti painatusta\nkoskevia keskusteluja. -- Eräässä Laguksen Achrénille kirjoittamassa\nkirjeessä Björkqvistin postillan kääntämisestä on seuraava Stenbäckiä\nkoskeva kohta: \"Ruotsalaista alkutekstiä lauluun 'Kats' Jumala\nja mies' en ole saanut käsiini, olen sen vuoksi kääntänyt sen\nsuomenkielestä ja lähetän sinulle tämän käännöksen, sillä ehdolla,\nettet käsittele sitä niin tylysti kuin runollinen lankosi Lauri,\njoka turmeli pari kääntämääni suomalaista laulua. Voinet kyllä pitää\nnäitä lauseita naurettavan ja loukkautuneen tekijän-itserakkauden\nsynnyttäminä; mutta lyhyesti: puheenaolevaa laulua ei saa painattaa,\njos siihen tehdään pieninkään muutos. Jollei Lauri tavallisella\nrunollisella viirikukkomaisuudellaan olisi lannistanut haluani,\nolisi luultavasti jo koko Laulukirja ollut käännetty. Muistutuksia\nja korjausehdotuksia otan erinomaisen mielelläni vastaan ja tahdon\nsellaisissa tapauksissa osoittaa kaikkea kohtuutta, kun vain ei\nväkisin pistetä minun tuotteilleni terävää nokkaa, missä minä tahdon\nsen olemaan tylsän, s.o. uhrata kristillistä yksinkertaisuutta turhan\nhelinän vuoksi, jota minä nyt vihaan.\" [!] -- Laguksessakaan ei siis\nStenbäckillä ollut runoutensa ystävää.]\n\nEnnenmainitun Björkqvistin postillan käännöksen, jota Lagus\nkatsoen alkuteoksen vaikeatajuisuuteen sanoo Herkuleen työksi,\ntarkasti osaksi Lagus, osaksi Edvard Svan, jota paitsi Achrénin\nläheinen ystävä, F. G. Hedberg, kirjoitti kääntäjän elämäkerran,\njoka on teoksen alussa. Tenholasta Lauri lähetti 12 p. syyskuuta\nosaaottavalla rakkaudella kirjoitetun kirjeen Charlotte-sisarelleen,\njoka nyt äkisti oli jäänyt yksin ja turvattomaksi, kolme pienokaista\nympärillään. \"Lesket ja orvothan\", sanoo hän, \"ovat Jumalan\netuoikeutetut, ja heillä on kaikkein suurimmat lupaukset häneltä; jos\nme vain voisimme uskoa sen, niin ei olisi hätääkään. Kun kaikki muut\ntuet kaatuvat, jää hän ainoaksi tueksi, ja kuinka väkevät olisimme,\nkun meillä ei koko maailmassa olisi muuta kuin Jumala tukenamme!\n-- -- Luultavasti et ajatellut niin pian saavasi alkaa kuin linnut\ntaivaan alla elää ainoastaan Jumalan turvissa ja käydä välittömästi\nhänen kätensä ohjaamana kautta maailman itse näkemättä eteesi --\nmutta koska Jumala rakasti sinua, otti hän huolenpidon sinusta\nomaan huostaansa.\" -- Tulevaisuudessa oli Charlottella samoinkuin\nMarie-siskolla isättömine lapsineen hyvänä tukena heidän veljensä\nLauri.\n\nLopuksi on vuodelta 1842 mainittava eräs Stenbäckin julkaisema\nkirjanen _\"Muutamia sanoja pietismistä\"_ (Några ord om pietismen).\nTämä 31 sivua käsittävä kirjoitus, jonka mainitaan oikeastaan\nolleen aiotun sanomalehtikirjoitukseksi, on Stenbäckin tavalliseen\nlämpimään tyyliin sepitetty puolustus sille uskonnolliselle\nsuunnalle, johon hän itse kuului. Lyhyen johdannon jälkeen hän\nsiteeraa pääkohtia eräästä \"Theologisk Qvartalskrift\" nimisessä\naikakauskirjassa olleesta tohtori Reuterdahlin kirjoituksesta sekä\ntekee sitten muistutuksia ja lisäyksiä oppineen ja kuuluisan Lundin\nteologin lausuntoon, jonka maltillisuus ja puolueettomuus yleensä\ntunnetaan. Kun Stenbäckin kanta jo on kylliksi selvitetty, otetaan\ntähän ainoastaan loppusanat, jotta lukija saisi kuulla kirjoituksen\ntyynen, vakaan sävyn: \"Pietismi ei ole virheetön eikä ole koskaan\npitänyt itseään täydellisenä; se tunnustaa tuskalla vikansa eikä\nsuinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee liian hyvin syvän\naatamillisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on tosi,\ntavoittaa se sitä, että se käsittäisi Kristuksen ja elävän elämän\nhänessä, niinkuin myös Kristus Jeesus on käsittänyt sen, -- ja\nJumalan armoa, joka on herättänyt sen tähän pyrkimykseen, se tahtoo\ntunnustaa, puolustaa, koroittaa, noudattaa ja seurata elämässä\nja kuolemassa, onnessa ja vastoinkäymisessä, vaikka koko maailma\nnousisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajain silmiin, hiljaisena\nhetkenä, elämän ja kuoleman iäinen vakavuus avautuisi, Jos salama\nkorkeammasta, kaikelta järjeltä salatusta hengellisestä elämästä,\njoka on Jumalasta, lävistäisi pimeyden ja usvat, niin ainakin silloin\ntyyni mietiskely jumalallisella voimalla kuiskaisi heidän korvaansa\nGamalielin viisaat sanat: 'Jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä,\nniin se tyhjään raukee; vaan jos se on Jumalalta, niin ette voi sitä\ntyhjäksi tehdä, ettette myös löydettäisi sotineen Jumalata vastaan.'\"\n-- Kirjoituksen on painettavaksi hyväksynyt Turun tuomiokapituli 12\np. kesäkuuta 1842. Luultavasti se kirjoitettiin pappeinkokouksen\naikana ja on siten pidettävä Stenbäckin lausuntona tärkeässä\npäivänkysymyksessä. Helsingfors Morgonbladissa olleessa ilmoituksessa\n(1842, n:o 91, 28 p. marrask.) lausutaan, että tästä pikku kirjasesta\nvoi \"syystä sanoa sen olevan ilmauksen pietismistä jaloimmassa\nmuodossaan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätlukukaudella 1843 Stenbäck suoritti\nteologiankandidaatti-tutkinnon, jossa hän (22 p. kesäkuuta) sai\nkorkeimman arvolauseen dogmatiikassa ja kirkkohistoriassa sekä\nlähinnä korkeimman eksegetiikassa ja siveysopissa. Samalta keväältä\non myöskin mainittava hänen avustuksensa pohjalaisten albumiin\n\"Joukahaiseen\", jonka julkaisemisesta Cygnaeus piti huolen.\nAvustuksena oli kaksi runoilijan kauneinta laulua, ennenmainittu\n\"Suomalainen synnyinmaani\" ja \"Tähti\" sekä \"Heränneen huokaus\",\njotka siis kaikki kolme kuuluvat kevään 1840 jälkeiseen aikaan.\nEi näet ole todennäköistä, että Stenbäck olisi ollut ottamatta\nne runoelmiensa ensimmäiseen painokseen, jos ne olisivat olleet\nolemassa julkaisemisen aikaan. Tällä johtopäätöksellä on tärkeytensä,\nsillä siitä ilmenee, että Stenbäck tähänkin aikaan oli innostunut\nkirjoittamaan pari maallista runoelmaa. Mitä taas \"Heränneen\nhuokaukseen\" tulee, on Essen maininnut sen kuuluvan kaikkein\nensimmäiseen heräysaikaan. Niin varma kuin hän näyttää olevankin,\nvoi hän kuitenkin olla erehtynyt, sillä sen ajanhan Stenbäck vietti\nÖstringin kanssa Vöyrillä, jotavastoin Essen oli Helsingissä.\nMuutoin kuului runoelman ilmaisema mielenahdistus pietismin\nluonteeseen ja saattoi siis esiintyä milloin hyvänsä, ei ainoastaan\nkaikkein ensimmäisenä aikana. Vihlovassa tuskassa se vetää vertoja\nsamansukuiselle \"Katumus\" runoelmalle, joka ennen on merkitty\nvanhimmaksi \"Öisistä sävelistä\". Jos runoilija olisi kirjoittanut\n\"Heränneen huokauksen\" heräyksensä ensimmäiseen aikaan, olisi se\nepäilemättä saanut sijansa tässä runosikermässä.\n\nToimeentulo ei näy tuottaneen Stenbäckille mainittavia huolia. Sitä\ntodistaa eräs kirje Janne-veljelle, jossa hän m.m. kirjoittaa:\n\"Minulla on tätä nykyä rahaa enemmän kuin, tarvitsen pitkäksi aikaa.\nOn ihmeellistä, että olen niin hyvin tullut toimeen. Aina siitä\nsaakka kuin menin naimisiin, en kertaakaan ole ollut pulassa -- olen\nelävänä todistuksena siitä, että Jumalalla on kylliksi neuvoja ja\nkeinoja. -- Kirjoillani on tavaton menekki. 'Runot' ovat lopussa.\nEv. Viikkolehteä on melkein koko jäljelläoleva määrä tullut myydyksi\nRuotsissa. Kirjaani 'Pietismistä' oli minulla 1,000 kappaletta\nsaadakseni lähettää muutamia satoja Ruotsiin keväällä, mutta nyt ei\nsitäkään ole paljoa jäljellä. Kaikesta tästä on minulla ollut varsin\nhuomattavat tulot.\" --\n\nToisenlaisesta menestyksestä, mutta myöskin vastoinkäymisestä\nStenbäck vähän myöhemmin kirjoittaa Charlotte-sisarelleen: \"Ruotsissa\non heillä minusta ja hengellisyydestäni niin suuret ajatukset, että\nvanha Aatamini tahtoo paisua siitä ja päästä voitolle. Äskettäin\nsain sieltä hopeiset kirjoitusneuvot joltakin tuntemattomalta, joka\nsiten tahtoi osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan\ny.m. -- Kuinka vaikeata onkaan olla jossakin maineessa ja huudossa,\nolkoon sitten hyvässä tai pahassa; joka tapauksessa tahtoo joutua\nistumaan niin korkealle, että unohtaa oman kurjuutensa ja luulee\njotakin olevansa. Jospa se vain aina olisi meille oikein selvänä,\nettä Kristus ei tarvitse meitä, mutta me, me tarvitsemme häntä\nsitä enemmän. Kurittakoon hän armostaan ylpeätä mieltämme, että me\nkuitenkin saisimme kokea, mitä merkitsee murtunut sydän, jossa Jumala\ntahtoo asua! Hyvin hauskaa on meidän ajatella teitä kahta leskeä,\njotka asutte siellä yhdessä. [Charlotte Achrén ja Marie Ottelin\nlapsineen asuivat nyt yhdessä Munsalassa.] Totta pitää teistä huolen\nHän, joka on leskien ja orpolasten isä, ja antaa pyhien enkeliensä\nasua teidän ympärillänne. Älkää uskoko, rakkaat ystävät, että muilta\npuuttuu ristiä ja vastuksia -- emme me suinkaan täälläkään tanssi\nruusuilla. Mainitakseni vain yhden seikan, niin olemme me yhä vain\nkahden, ilman mitään toiveita vielä. Se tuntuu välisti enemmän kuin\nraskaalta.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeiset sanat viittaavat siihen, että Stenbäckin avioliitto jäi\nlapsettomaksi. Miten puolisot koettivat korvata tätä puutetta,\nkerrotaan tuonnempana.\n\nKesän 1843 samoinkuin sitä lähinnä seuraavat kesät Stenbäck asui\nEspoossa, kolme peninkulmaa Helsingistä. Ystävä Essen, joka jo 1840\noli vihitty papiksi [Essenille kuvaavana piirteenä kerrotaan seuraava\nkasku hänen matkastaan Turkuun papiksi vihittäväksi. Porvoossa\nsaamiensa kokemusten johdosta (vrt. siv, 260) Essen oli epävarma,\nvoisiko hän Turussakaan saada aikeensa toteutetuksi, mutta pelastihe\nsukkeluutensa ja ihmistuntemuksensa avulla. Arkkipiispa Melartin,\njolla, kuten tiedämme, oli nurja mieli pietistejä kohtaan, otti\nEssenin kylmästi vastaan, mutta tämä ei siitä lannistunut, vaan\nmeni tuomiorovasti Gadolinin luo. Kun tämäkin tuntui epäävältä,\nkäytti Essen hyväkseen tietoaan, että Gadolin ennen Melartinin\nnimitystä oli ollut niin varma arkkipiispaksi tulostaan, että oli\njo muuttanut piispan taloon. Hän heittihe nöyrän näköiseksi ja\nsanoi kyllä tulleensa Turkuun papiksi vihittäväksi, mutta että\nhänellä valitettavasti ei ollut paljon toivoa menestyksestä. --\nKuinka niin? kysyi silloin Gadolin. -- Niin, jatkoi Essen, koska\nitse arkkipiispa otti minut kylmästi vastaan sanomatta kehoittavaa\nsanaa -- -- No, no, keskeytti Gadolin, ei se ole niin vaarallista,\non muitakin kuin arkkipiispa, joilla on siihen sana sanottava. Ja\nniin tuomiorovasti tuli Essenin puolusmieheksi, koska hän tahtoi\nnäyttää mahtiaan arkkipiispan rinnalla.] ja sitten jonkun aikaa ollut\npastorinapulaisena tässä pitäjässä, oli sieltä ostanut Nygårdin tilan\nja saattoi siten tarjota kesäasunnon Stenbäckille. Hän rouvineen\nsai käytettäväkseen kaksi kamaria Stormbackan torpasta, joka kuului\nmainittuun tilaan. Torpalla oli kaunis asema eräällä mäellä, vesi\nalapuolellaan ja jotensakin lähellä itse kartanoa.\n\nKun nyt kertomuksemmekin poikkeaa Espooseen, ei tarkoitus ole oppia\ntuntemaan Stenbäckin idyllistä kesäeloa Stormbackan torpassa, vaan\nolla läsnä uusissa kaksoishäissä, jotka aikoinaan olivat yhtä, jopa\npaljoa enemmänkin puhutut kuin Vöyrin kaksoishäät. Tarkoitamme\npietismin historiassa kuuluisia häitä Essenin luona Nygårdin talossa\nEspoossa 3 p. heinäkuuta 1843, joissa Essenin käly Aleksandra Arppe\nja Säämingin lukkari Pietari Venell sekä hänen vanhin tytärpuolensa\nHilda Elisabeth Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen Frans Henrik\nBergroth vihittiin. Häihin oli kutsuttu ja myöskin tullut Paavo\nRuotsalainen ja suuri joukko pappeja Pohjanmaalta ja muista osista\nmaata ja samoin tunnettu ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja\nC. O. Rosenius. Viimeksimainitun kanssa Stenbäck oli ollut\nkirjeenvaihdossa samoinkuin Skarstedtin kanssa ilman persoonallista\ntuttavuutta, ja tänne hän matkusti Stenbäckin erityisestä\nkehoituksesta käyttääkseen tätä tilaisuutta Suomen pietisteihin\ntutustumiseen. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä\ntuttavuus ei jättänyt mieluisia muistoja kummallekaan puolelle.\n\nRosenius on itse kuvannut tästä tilaisuudesta saamaansa vaikutusta\neräässä 8 kuukautta myöhemmin päivätyssä kirjeessä, josta ote on\nluettavana teoksessa \"C. O. Rosenius, hans lif och verksamhet\".\n[Tukholma, kolmas painos, 1886. Tekijä on C. W Skarstedt, vaikka\nnimeä ei mainita.] Kun tästä kuvauksesta osa suorastaan koskee\nStenbäckiä, otamme tähän sen pääkohdat sitä suuremmalla syyllä, kun\neräs aivan väärin esitetty piirre pietistien opista samalla voidaan\noikaista. -- \"Annettuaan vilkkaan kuvauksen useista tapahtumista\nhänen vierailunsa aikana\", sanotaan elämäkerrassa, \"jolloin näiden\nsuomalaisten pietistien vapaa, vallaton, törkeästi maallinen elämä\nräikeästi pisti silmiin\", kirjoittaa hän edelleen:\n\n\"Olen tähän asti puhunut vain pikkuasioista, joita hymyillen silloin\ntällöin käsittelen. Ne tärkeät ja vakavat eroavaisuudet välillämme,\njotka sitten saivat minut huokaamaan, koskivat itse elämänkysymyksiä.\nTässä en saata kertoa kaikkea mitä havaitsin, mutta summa kaikesta\non seuraava: Päähenkilö Suomen pietistien keskuudessa on vanha\nsavolainen talonpoika, nimeltään 'Paavo'. Hän oli opettajien\nopettaja. Mitä hän puhui, oli taivaan puhumaa, jopa paljon tärkeämpää\nkuin Raamatun sana. Summa siitä oli: 1:seksi. Ihmisellä on armo\nJumalan tykönä ainoastaan sillä hetkellä, kun hän 'taistelee\narmoistuimen edessä'. 2:seksi. Elää, puhua ja käyttäytyä toisin\nkuin maailma oli aina ulkokullatun tuntomerkkinä [!]. Elämässä tuli\nolla _vapaa_, mutta se ei merkinnyt ainoastaan teeskentelemätöntä,\nluonnollista ja kristillistä vapautta kiihkoilevasta pakosta, vaan\nsellaista vapautta, jota jo olen kuvannut: kiroilla, hoilottaa,\nkerskailla, juoda y.m. [!] Toisin sanoen: omassatunnossa ei tullut\nolla vapaa, vaan kahlehdittu itse helvettiin joka hetki, jolloin\nei taisteltu rukouksessa ja katumuksessa; mutta elämässä, lihassa,\nhuikentelevan vapaa [!]. Että tämä oli todellista, tahdon osoittaa\nmuutamia tosiseikkoja mainitsemalla. Kun häiden jälkeisinä päivinä,\nnähdessäni mielet enemmän soveltuviksi vakaviin asioihin, olin\nkauan ja perinpohjaisesti väitellyt S[tenbäck]in kanssa mainituista\npääkappaleista ja hän ikäänkuin väsyneenä kiistelystä heittäytyi\nvuoteelle, sanoin: 'Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme\navomielisesti, niin sano minulle, kuinka oma laitasi on? Luuletko\ntodella olevasi Jumalan lapsi tällä hetkellä?' -- Hän katsahti minuun\nkummastellen, että saatoin ottaa sen kysymykseen. -- 'Ei, kyllä\nsen tiedän (oli hänen vastauksensa), että nyt olen kadotettu.' --\n'Kadotettu, mitä sanot?' vastasin minä. 'Niin', jatkoi hän, 'jos nyt\nkuolisin, joutuisin helvettiin.' Kummastuin ja kysyin: 'Kuinka voit\nsitten olla niin suorapuheinen? En voisi virkkaa sinulle sanaakaan,\njos laitani olisi niin, vaan olen usein pelkästä pelosta, ettei\ntilani ole oikein, ollut työhön kykenemätön, vuoteen omana -- enkä\nole kuitenkaan ikinä voinut tuntea ja katua syntiä niinkuin olisin\ntahtonut.' 'Mutta', kysyin edelleen, 'etkö siis koskaan vielä ole\ntullut uskoon?' Silloin hän kummasteli vielä enemmän ja meni niin\npitkälle alentuvassa ja vilpittömässä avomielisyydessä, että saatuani\nkuulla hänen uskovan eräinä hetkinä ja kysyttyäni, milloin hän\nviimeksi uskoi, hän vastasi: 'Eilis-iltana, jäätyäni yksin. Minähän\nnyt puhun sinun kanssasi enkä lepää Jeesuksen astinlaudan juuressa'\nj.n.e. Voit tuskin uskoa, että sellaiset sanat ovat oikein kerrotut.\nTuskin voin sitä itsekään uskoa -- ja kuitenkaan ei ole yksikään sana\nsepitetty. Tästä ymmärsin, että he eivät usko mitään _armontilaa_,\nettä se omanvanhurskauden syöpä, jonka he vapaalla, epähengellisellä\nelämällään olivat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta ihmisestään,\noli kääntynyt sisäänpäin, sisäisiin osiin, itse sydämeen, jonka\nahdistukset ja kumarrukset rukouksessa Jumalan edessä nyt olivat\nheille samaa kuin kätten työt tavallisille farisealaisille.\nSellaiset ovat _hänen_ 'kavalat houkutuksensa', jolla on nimenä\n'basiliski, joka on suora käärme ja väärä käärme'. Summa: Kristuksen\nja apostolien opin tärkeimmät kohdat, usko, uskon hedelmät,\niankaikkinen, kaikki sovittava vanhurskaus Kristuksessa, koko ihmisen\nuudistuminen (siis ulkonaisenkin), kaikki kielletään, ei ainoastaan\nelämässä, vaan itse opissa, siksi että Paavo näki sen hyväksi.\"\n\nSen jälkeen Rosenius kertoo, kuinka hän taisteli Suomen pietistien\nkanssa saattaaksensa heitä oikeaan käsitykseen evankeliumista, joka\nopettaa \"aivan toista kuin Paavo\", vaatien _omantunnon vapautta_,\nmutta _lihan ristiinnaulitsemista_, sekä lopettaa seuraavin sanoin:\n\"Sellaisista asioista meillä oli väittelyä, kunnes jouduimme eroon\ntoisistamme. Kuitenkin antoi M[almberg], päämies, enimmän myöten,\nkun otin hänet erikseen, mutta joukkoon tultuaan hän oli taas\npoissa. Sitä paitsi olivat E[ssen] ja eräs H[edberg] taipuvaisemmat,\nmutta kuten kuulin, oli B[ergh] (joka paha kyllä, ja kenties paljon\nmerkitsevästi, ei ollut mukana -- kuten sanottiin tilaisuuden\npuutteen takia), puhtain heistä. Muutamia, kolme neljä, tuli luokseni\nikäänkuin arkaillen, ja he kuuntelivat loistavin kasvoin, kun puhuin\nKristuksen evankeliumia -- sen jälkeen kuin he olivat kuulleet,\nkuinka olin vastustanut heidän sankarejaan.\"\n\nKuten tästä näkyy, olivat Roseniuksen saamat vaikutelmat kaikkea\nmuuta kuin suotuisat pietisteille. Selvää on, että paljon johtui\nsulasta väärinkäsityksestä -- niin erittäinkin se, mitä hän toisessa\nkohdassaan esittää. Ne, jotka ovat lukeneet edelläolevat lukuisat\notteet kirjoituksista ja tuttavallisista kirjeistä, tietävät,\npitemmättä puheetta, että pietistit eivät _koskaan_ hyväksyneet\nmaailman tapaa \"elää, puhua ja käyttäytyä\". Niinpä ei koskaan\nkuultu kirouksia heidän puheessaan. Vapauttaakseen Roseniuksen\ntahallisen parjauksen epäluulosta voi otaksua, että hänelle vieras\nkieli, jolla muut keskustelivat Paavon kanssa, on saattanut hänet\nharhaan. Pietistit puhuivat paljon \"sielunvihollisesta\" käyttäen\nsitä suomalaista sanaa, joka on Ruotsissakin tunnettu raakana\nsuomalaisena kirouksena. Luultavasti hän ei tiennyt, että samaa\nsanaa käytetään myös uskonnollisessa kielessä, ja luuli sentähden,\nettä pietistit päästivät kirouksen joka kerta kun sana mainittiin.\n[Niin hyväksyttävältä kuin tämä selitys näyttääkin, raukeaa se\nkuitenkin, jos on totta, niinkuin tekijä on kuullut kerrottavan,\nettä Rosenius ymmärsi suomea (hän oli syntynyt Norrlannissa),\nvaikka hän ei sitä ilmaissut kenellekään -- voidakseen kuunnella\nmitä muut puhuivat hänestä!] Mitä juomiseen tulee, niin on jo ennen\nmainittu, että pietistit tässä kohden eivät poikenneet yleisistä\nseuratavoista. Kuitenkin on yhtä tunnettua, että päihdyttävien\njuomien kohtuutonta nauttimista ei hyväksytty. [Eräässä Jonas\nLaguksen kirjeessä J. I. Berghille (23 p:ltä toukokuuta 1838) on\nlausunto raittiusasiasta, joka valaisee sitä kantaa, minkä Rosenius\nilmeisesti liioitellen selittää niin, että pietistit katsovat\nvoivansa olla \"elämässä, lihassa, huikentelevan vapaat\". -- \"Sinä\nkirjoitat\", sanoo Lagus, \"että raittiusasia jälleen on pantu\nalkuun Helsingissä. Kenties on Wieselgrenin nerokkaan houkutteleva\nkirjoitus tästä aineesta eksyttänyt jonkun kokemattoman mielen, joka\nWieselgrenin kera uskoo, että raittius kulkee edellä ja jumalisuus\nseuraa jäljessä, niinkuin talutetaan hevosta päitsistä. _Meidän_\ntäytyy noutaa _kaikki_ Kristuksen täydellisyydestä, antautumatta\nsellaiseen paikkailuun, mitä moiset ehdotukset tarkoittavat. Omatunto\nnukkuu, synti peittyy piiloon, ja Kristus tulee tarpeettomaksi,\njos antaudumme ulkonaisiin asioihin ja teemme ne pääasioiksi.\nEnnenkuin kirjoittautuu raittiusyhdistyksien luetteloihin, tulee\nkysyä itseltään, seisooko kalliolla Kristuksella ja onko totisesti\nvanhurskautettu hänen kauttaan. Jollei niin ole, jääköön kaikki muu,\nsiksi kunnes se tapahtuu, ja sitten ei enää paljon muuta ajattele.\"\n-- _Akiander_, Hist. upplysn. VI, s. 272.] Jos Roseniuksen esitys\nnäissä kohden ei ole oikea, niin on sitävastoin keskustelu Stenbäckin\nkanssa epäilemättä esitetty todellisuuden mukaan. Tunnemmehan hänen\nkirjeistään (ks. siv. 255 seur.), että hän kaikessa hyväksyi Paavon\nopin taistelusta armoistuimen edessä, ja tiedämme myöskin, kuinka\nsuorapuheinen hän oli.\n\nRosenius puolestaan teki yhtä epäedullisen vaikutuksen pietisteihin.\nEi pidetty hänen ruotsalaisesta olennostaan eikä hänen käsityksestään\nuskonnollisissa kysymyksissä. Pahin seikka on kuitenkin, että Paavo\nja suomalaiset papit kohtelivat vierasta todellakin loukkaavasti.\nRoseniusta kehoitettiin nimittäin kertomaan herätyksensä ja\nesittämään uskonnollinen kantansa Paavolle ja muille. Hän suostui\nsiihen, ja hänen sanansa tulkittiin Paavolle. Hänen esiintymisensä\ntuntui siinä, niin kerrotaan, hyvin \"tekojumaliselta\", niinkuin koko\nhänen persoonansa oli jyrkkänä vastakohtana Paavon yksinkertaiselle,\nhiomattomalle, jopa useinkin karkealle käytöstavalle ja\ntalonpoikais-olennolle. Pitkälle hän ei ollut päässyt esityksessään,\nennenkuin Paavo kärsimättömänä ja närkästyneenä nousi ja julisti\nkovalla äänellä, ettei hän tahtonut kuulla enempää, sillä\npuhujan kristillisyys ei ollut mitään muuta kuin tekopyhyyttä ja\nteeskentelyä. Jos edes joku olisi noussut puolustamaan Roseniusta\nja koettanut lieventää kiusallista vaikutusta, niin olisi kaikki\nvoinut päättyä rauhallisesti, mutta ei kukaan tehnyt sitä -- ei\nedes Stenbäck, joka oli kutsunut vieraan. Itse asiassa näyttää\nRosenius tehneen saman vaikutuksen kaikkiin, eikä kenelläkään ollut\nhalua puolustaa häntä. Siten hänet itse asiassa vaiennettiin ja\nhänen oppinsa hylättiin. -- Saiko Rosenius sittemmin, kuten hän\nmainitsee, yksityisiltä pietisteiltä sen hyväksymisen, joka häneltä\nkiellettiin kaikkien koolla ollessa, se on syystä epäiltävää, joskin\nkukin osaltaan epäilemättä kohteli häntä ystävällisellä huomiolla\nsovittaakseen sitä loukkaavaa kantaa, jolle he kokoontuneina olivat\nasettuneet. Hedbergistä, joka pian oli muuttuva samanlaiselle\nkannalle, voi sen kenties otaksua, mutta tuskinpa muista. -- Enimmän\nja kauimmin kärsi Stenbäck tämän tapauksen synnyttämästä ikävyydestä,\nsitä enemmän kun ystävät eivät olleet moittimatta häntä siitä,\nettä hän oli kehoittanut vierasta tulemaan, ikäänkuin hän ei olisi\ntoiminut parhaassa tarkoituksessa. Rosenius asui Stenbäckin luona\nStormbackan torpassa noin viikon päivät, mutta tämä jokapäiväinen\nyhdessäolo ei saattanut heitä lähemmäksi toisiaan. -- Koko tämä\njuttu oli Stenbäckille niin kiusallinen, että hän vielä vanhoilla\npäivillään oli pahoitellut osuuttaan siihen, että Rosenius sai niin\nepämieluisia muistoja Suomesta. Käsitystään hänen opistaan hän ei\nkuitenkaan muuttanut, sillä eräässä kirjeessä Skarstedtille 1849 hän\nlausuu Roseniuksesta, että tämä Tukholmassa edustaa samaa voimatonta\nja hengetöntä kristillisyyden suuntaa kuin Hedberg Suomessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukuvuonna 1843-44 Stenbäck koetti toteuttaa vanhaa aiettaan saada\nopettajanpaikan yliopistossa. Hän julkaisi silloin väitöskirjan\ndosentinvirkaa varten teologisessa tiedekunnassa ja puolusti sitä\njulkisesti 22 p. toukokuuta 1844. Vastaväittäjän ja tiedekunnan\nlausunto oli hyväksyvä, jota paitsi myös konsistorin enemmistö\nkannatti Stenbäckin hakemusta; mutta siitä huolimatta varakansleri\nkielsi puoltolauseensa ja kansleri vahvistuksensa. Se oli tulos\nsiitä merkillisestä episodista, joka nyt vaatii huomiotamme ja\njossa enimmän kiinnittää mieltä se, että yliopiston konsistori\nei lausunut ainoastaan mielipidettään hakijan persoonasta, vaan\nmyöskin pietismistä yleensä. [C:ii A:ii Protokoll rörande Theol.\ncand. Lars Stenbäcks ansöknig om Docentur i Theologien vid Kejs.\nAlexanders-Universitetet i Finland. Helsinki, 1845.]\n\nEnsi kerran oli asia käsiteltävänä 25 p. toukokuuta 1844, ja luettiin\nsilloin ote teologisen tiedekunnan pöytäkirjasta, joka sisälsi\nvirallisen vastaväittäjän, professori Laurellin, lausunnon Stenbäckin\nväitöskirjasta _\"De principiis qvibus innituntur ecclesia et\ntheologia christiana. Dissertatio historico-dogmatica\"_. [Kirkon ja\nkristillisen jumaluusopin perusaatteista. Historiallis-dogmaattinen\ntutkimus.] -- \"Väitöskirjalla\", sanoo Laurell, \"on aineena osoittaa\n_sisäinen ja välttämätön yhteys_ kahden evankelisluterilaisen\nseurakunnan tunnustaman pääopin välillä: _auctoritas Scripturce\nsacrce divina_ ja _fides salvifica_.\" [Pyhän Raamatun jumalallinen\nauktoriteetti (todistusvoima) ja vanhurskaaksitekevä usko.] Siinä\ntarkoituksessa tekijä koettaa todistaa, kuinka aikain kuluessa\nkristillinen uskontotiede ja kristillinen elämä on riippunut sen\nsiteen lujuudesta, joka vakaumuksessa liittää mainitut periaatteet\ntoisiinsa. Hän esittää historiallisesti kaikki mainittujen\nperusoppien tärkeimmät muodonmuutokset ja osoittaa samalla kussakin\nhistoriallisen kehityksen kohdassa sen merkityksen tieteelle ja\nelämälle. Huolimatta siitä suppeudesta, minkä tilan ahtaus on tehnyt\nvälttämättömäksi, esiintyvät eri osat tekijän historiallisessa\nkuvauksessa niin täsmällisesti, että sekä oikeauskoinen opinkäsitys\nettä myöskin siitä poikkeavien oppimuotojen dogmaattinen ja\neetillinen luonne selvästi on havaittavissa. Väitöskirjalla on\nsiis mielestäni tieteellinen arvonsa, nimittäin se että siinä\nperiaatteellisesti ilmenee status qvaestionis ei ainoastaan\nluterilaisen ja muiden tunnustusten välillä, vaan myöskin edellisessä\njäykän oikeaoppisuuden, Spenerin etiikan -- jota tekijä lämpimästi\nkannattaa -- ja pietistisen kiihkoilun väliset suhteet. Tähän\nyhdistyy esityksen kepeyden ansio, vaikka kieli ei kaikkialla ole\nklassillista. Puutteena mainittakoon, että kun tekijän mielestä\nteologian prinsiipit voidaan ja tulee asettaa ehdottomiksi\nperustelmiksi, hän ei ole osoittanut niiden käytettäväisyyttä\nperustotuutena, näyttämällä että on mahdollista rakentaa niille\njärjestelmä ja esittämällä siinä noudatettavaa metodia. -- Annettuaan\ntunnustuksensa puolustuksen \"varmuudelle ja selvyydelle\" päättyy\nlausunto selitykseen, että tekijä on antanut tarkoitusta varten\nhyväksyttävän opinnäytteen, johon loppuarvosteluun tiedekunnan muut\njäsenet ovat yhtyneet.\n\nKun tämä oli luettu, ilmoitti rehtori (Ursin) virkavelvollisuutensa\nvaativan, että hän, ennenkuin konsistori ryhtyy asian ratkaisemiseen,\nsaattaisi sen tietoon arkkipiispa Melartinin lähettämän virallisen\nkirjeen 7 p:ltä lokakuuta 1843. Kirjelmä sisälsi seuraavaa: \"Koska\nne ylioppilaat, jotka viimeksikuluneina vuosina Turun hiippakunnassa\novat ilmoittautuneet pappissäätyyn, suurimmaksi osaksi ovat\nosoittaneet taipuvaisuutta yksipuoliseen pietistiseen käsitykseen\nuskon opista ja useat heistä sitten, pappisvirkansa täyttämisessä,\nmoisista mielipiteistä johtuvine toimineen, eivät ainoastaan ole\nmatkaansaattaneet häiriötä, hajaannusta ja eripuraisuutta, vaan\nmyöskin kaikella todennäköisyydellä melkoisessa määrin osaltaan\nolleet syynä hiippakunnassa viime aikoina lukuisammin esiintyneisiin\nheikkomielisyyden, itsemurhan, lapsenmurhan [!] y.m. tapauksiin\nrahvaan keskuudessa; ja kun moninaiset seikat näyttävät vahvistavan\nsitä uskottavilta henkilöiltä saatua tietoa, että muutamat yliopiston\ntutkinnon-suorittaneista jäsenistä, jotka ovat antautuneet\nteologisiin opintoihin ja jotka sen ohella joko vakaumuksestaan\ntai vieraasta vaikutuksesta ovat katsoneet itsensä velvollisiksi\nSuomessakin edistämään laajalle levinneen pietistisen propagandan\nmielipiteitä, sellaisessa tarkoituksessa erityisellä innolla ja\nhuolella ovat koettaneet saada käsiinsä ja houkutelluksi ottamaan\nosaa heidän kokouksiinsa ja neuvotteluihinsa jokaista vastatullutta\nylioppilasta, joka on ilmoittanut aikovansa valmistautua\npapinvirkaan, samoinkuin varoittaa ja peloittaa sellaisia tulokkaita\nkuulemasta ja käyttämästä hyväkseen laillisesti vahvistettuja\njulkisia teologisia luentoja; niin katsoo allekirjoittanut, joka\nisänmaan totisesti uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten\nkansalaisten kera huolella näkee järjen vihan, fanatismin ja\npimeyden aikakauden jälleen ja huolimatta tieteellisen sivistyksen\nsaavuttamasta edistyksestä uhkaavan suomalaista kirkkoa, aihetta\nolevan Teidän Ylhäisyydeltänne ystävällisesti anoa, että Herra\nRector Magnificus, yksissä neuvoin teologisen tiedekunnan\nHerrain Professorien ja vakinaisten opettajain kanssa ryhtyisi\ntarkoituksenmukaisiin toimenpiteihin sellaisen separatistisen\nvallattomuuden estämiseksi sekä teologian ylioppilaiden\npalauttamiseksi siihen yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle\nopiskelevalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, että he, käyttäen\nAsetuksissa mainittujen laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja\nohjaajien puolueettomia neuvoja ja opastuksia, saavat järjestää\nopintonsa oman huolellisen harkintansa mukaan omien tarpeittensa ja\nvastaisten tarkoitustensa mukaisesti.\"\n\nSen jälkeen rehtori lausui, että Stenbäckin pietistinen suunta oli\nhänelle tunnettu, sekä tahtoi siihen katsoen ja koska yliopisto ei\nollut yksinomaan tarkoitettu tieteellisiä tutkimuksia varten (jossa\ntapauksessa olisi edullista kiinnittää siihen miehiä kaikista tieteen\nsuunnista), vaan ennemmin virkamiesten kasvattaja valtion tarpeisiin,\nja juuri tämä kaiketi oli päätarkoituksena, alistaa konsistorin\nratkaistavaksi, eikö olisi arveluttavaa pappissivistykselle, että\nteologian opettajiksi otettaisiin miehiä, joilla on pietistinen\nsuunta ja henki. Tästä keskusteltua ryhdyttiin äänestykseen.\n\nProfessori _Borg_ kannatti Stenbäckin ehdottamista dosentiksi, koska\ntiedekunta oli hyväksynyt hänen opinnäytteensä ja koska ei mitään\nollut ilmaantunut häntä vastaan, joka voisi estää häntä saamasta\nvirkaa; jos havaittaisiin vastedes, ettei hän valvo tieteen etua,\nniin olisi silloin aika erottaa hänet virasta. Tähän lausuntoon yhtyi\nprofessori _af Tengström_, jotavastoin kollegineuvos Grot pyysi\nmietintöaikaa, ja asia lykättiin.\n\nKun se 12 p. kesäkuuta jälleen otettiin esille, lausui _Grot_,\nettä hän useilta tahoilta oli koettanut hankkia tietoja siitä,\nmitä pietismi oikeastaan on, mutta saanut erilaisia selityksiä.\nKuitenkin hän oli havainnut, että sen oppi ei poikkea Raamatusta\neikä symbolisista kirjoista, vaan tarkoittaa ainoastaan elämän\nkäytännöllistä puolta, sekä että vaikka pietistien suunta yleensä\non väärä ja hylättävä, ja vaikka Stenbäckiä ei voida vapauttaa\njonkunmoisesta osallisuudesta siihen, niin on kuitenkin hänen\npietisminsä ja myöskin koko hänen olentonsa niin jaloa laatua, ettei\nhäntä millään muotoa tule sekoittaa pietistien suureen joukkoon, ja\nettä hänessä ei ainoastaan ole mitään pelättävää, vaan päinvastoin\non suotavaa, että sellaisia miehiä useammin ilmestyisi harhatielle\njoutuneiden keskuudessa esikuvallaan ja sanallaan hävittääkseen\nmitä heidän ajatustavassaan on luonnotonta ja vaarallista. Edelleen\nhän huomautti, että Stenbäck oli pappi, jolla oli oikeus vaikuttaa\nkansanopettajana, mikä todistaa, että kirkko itse hyväksyi hänen\nkantansa, sekä että teologinen tiedekunta, pätevin tuomioistuin\nhengellisissä asioissa, myöskin oli hyväksynyt Stenbäckin\noikeauskoisuuden. Jos konsistori hänet sittenkin hylkäisi, ei\nse estäisi pietismin edistymistä, sillä kaikkien aikain kokemus\nosoittaa, että yksityiset uskonnolliset käsitykset leviävät ja\nvahvistuvat samassa määrin kuin niitä koetetaan tukahduttaa ja\nehkäistä. Sen johdosta ja katsoen niihin seurauksiin, joita kieltävä\npäätös voisi tuottaa Stenbäckin omalle persoonalle, vakaumukselle\nja vastaiselle vaikutukselle, ei kollegineuvos uskaltanut ottaa\npäälleen vastuuta siitä, että hän kysymyksessä kunnioitettavan miehen\nuskonnollisista mielipiteistä ei mukautuisi niiden viranomaisten\nkäsitykseen, joille asian arvostelu lähinnä kuului.\n\nProfessori _Lillellä_ ei ollut niitä arveluja, mitä arkkipiispa\noli lausunut kirjeessään. Päinvastoin hän luuli, että pietismi jo\noli saavuttanut huippukohtansa ja, kuten sellaisten suuntien on\ntapana, jo alkanut peräytyä ja heikontua, jota luuloa muun muassa\nvahvisti sekin seikka, että ne ylioppilaat, joita oli pidetty\nsen kannattajina, ahkerimmin kävivät yliopiston luennoilla ja\ntavallisesti kunnostautuivat kokeissa. Mutta joskin sellainen vaara\nolisi käsillä, niin ehkäisytoimenpiteet eivät olisi paikallaan;\npietismi on aines protestanttisen kirkon kehityksessä, ja sillä\non täydellinen historiallinen olemassaolon oikeus, se on kirkon\ntytär, jota ei _voi_ olla huomioonottamatta ja jota kirkko ei\n_saa_ jättää hoitamatta, vaan jota sen tulee kasvattaa ja vetää\nsuureen yhteiselämäänsä. Siksi ei suunnaltaan pietistisen opettajan\nasettaminen yliopistoon millään tavalla ole vaarallista, sillä\nyliopistohan on ensi sijassa tieteellinen laitos, jossa jos missään\nhenkiset taistelut taistellaan, ja siellä voidaan vaarienkin\nsuuntien vaikutukset helposti tehdä vahingottomiksi. Stenbäck\nkannattaa lämpimästi n.s. vanhaa luterilaisuutta, sellaisena kuin se\nsananmukaisesti sisältyy kirkon symbolisiin kirjoihin. Tässä hän ei\npidä yhtä ainoastaan yhden tai useamman opettajan kanssa jokaisessa\nSaksan protestanttisessa yliopistossa, vaan miltei koko teologisen\ntiedekunnan kanssa eräässä Venäjän yliopistossa, eikä ainakaan\npitäisi olla syytä kieltää opettamislupaa meikäläisessä. -- \"Kun\nedelleen otan huomioon maisteri Stenbäckin kypsyneet ja itsenäiset\nteologiset tiedot, joita hän erinäisissä kokeissa erinomaisella\ntavalla on osoittanut, hänen luonteensa kunnollisuuden ja hänen\nerinomaiset luonnonlahjansa, täytyy minun katsoa suurimmaksi\nvääryydeksi, jos niin tapahtuisi.\"\n\nProfessori _Blomqvistin_ mielestä Stenbäckin opinnäyte oli kokonaan\nhylättävä. Tekijä ei näet ollut tyydyttävästi kumonnut vastaväittäjän\nmuistutuksia hänen aineenvalinnastaan ja käsittelystään, edelleen\nhän asettaa pietistisen käsityksen ainoaksi autuuttavaksi ja\nlausuu tuomionsa mitä etevimmistä teologeista Melanchtonista\nSchleiermacheriin ja Twesteniin asti, mikä on sopimatonta varsinkin\nkirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajan toimen saaminen\npappien kasvattamista varten, joiden tulee saarnata rauhan ja\nrakkauden evankeliumia. -- \"Tahtoisin lopuksi mielelläni tehdä\noikeutta sille avomielisyydelle ja suoruudelle, jolla maisteri\nStenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä\ntuntisi samanlaista avomielisyyttä, millä se eriseurainen lahko\nseurakunnassamme, johon hän julkisesti tunnustaa kuuluvansa, ei\nkauankaan sitten tuomitsi kaiken järjen _perkeleelliseksi_.\" [Vrt.\nedellä siv. 320.] Sellaisen suunnan täytyy, niin arveli professori,\nestää kaikki tieteellinen kehitys teologialta, se kun salpaa tien\nkaikelta vapaalta tutkimukselta, ja hän kieltäytyi siis puolustamasta\ndosentinvirkahakemusta.\n\nSittenkuin professorit _Törnroth, Laurell ja Rein_ olivat yhtyneet\nGrotiin ja Lilleen, antoi professori _Nordström_ seuraavan lausunnon:\n\"Opettajantoimeen hakijalta edellyttävät säännökset täyskelpoista\ntaitoa ja siveyttä. Nyt on teologiankandidaatti Stenbäck kunnostanut\nitseään niissä useissa opinnäytteissä, joita hänellä on ollut\ntutkintoja suorittaessaan: hän on edelleen useilla painosta\njulkaisemillaan kirjoituksilla antanut todistuksen sivistyksestään\nja vakavista opinnoistaan: hän on lisännyt näitä todistuksiaan\nteologiandosentinvirkaa varten nyt julkaisemallaan ja tarkoitukseensa\nteologisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla, hänen siveellinen\narvonsa ei ole koskaan antanut aihetta epäilyyn ja muistutuksiin:\nhän on siis täyttänyt säännöksien vaatimukset; mihin syihin tuomari\nsilloin perustaisi kieltonsa hänen hakiessaan etua, jonka hän\nlaillisessa järjestyksessä on ansainnut?\n\n\"Hänen on ilmoitettu olevan pietisti; ja tämän seikan ja sen\nmahdollisesti epäedullisen vaikutuksen hänen vastaiseen\nopettajantoimeensa on konsistorin puheenjohtaja katsonut asiakseen\nasettaa konsistorin lähemmin harkittavaksi ratkaistaessa kysymystä\nhänen nimittämisestään.\n\n\"Pietismi, se on totta, on huonossa huudossa; mutta se\nhylkäystuomio, jonka alaisena se niin yleisesti on, koskenee\nniissä, jotka ymmärtävät mitä tuomitsevat, ainoastaan tuota tylysti\nsuvaitsematonta, fanatismiin kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden intoa,\njoka ymmärtämättömyyden sovittamana jokapäiväisen elämän oloihin on\naikaansaanut niin monta surkuteltavaa hämmennystä ja hairahdusta.\nSitävastoin se ei ajattelevassa ihmisessä voi koskea itse pietismiä\noppina, niin kauan kuin se ei mene vääräoppisuuteen ja sen kautta\nulkopuolelle laissa määrättyä toimivaltaansa; mutta vääräoppisuudesta\neivät pietismiä ole syyttäneet edes sen sokeat vastustajat; ja\nkun niin on, täytyy senkin olla oikeutettu lausumaan julki ne\nloppupäätökset, joihin se tutkiessaan totuutta pyhistä kirjoista\nluulee tulleensa. Jos se on erehtynyt loppupäätöksissään, ei se\nvähennä tätä oikeutta; erehdys on pian väistyvä uuden tutkimuksen,\nselvemmän käsityksen tieltä, jonka juuri nämä erehdykset ovat ehkä\nherättäneet, ja se käsityksien kehitys, joka, niinkuin moni ennen on\nlausunut, on meidän kirkkomme vapaus, ei ole siitä kärsivä; sillä\ntotuus, sanoo Tertullianus, punastuu ja kärsii ainoastaan, kun se\nsalataan.\n\n\"Pietismi ei muutoin ole mikään eristetty ilmiö aikanamme. Oltaisiin\nliian pintapuolisesti käyty läpi historian opettava kirja, jollei\noltaisi huomattu, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että\nse, vaihdellen voimanilmauksissaan, siellä on yhtä kotiperäinen\nkuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se sotii, että se\nitse asiassa niinmuodoin hengen evolutsionina on yhtä riippumaton\nulkonaisista pakkokeinoista kuin kaikki muutkin hengen toiminnan\nilmaukset, että sekin puhtaudessaan on edistänyt hyvää ja että sitä\näärimmäisyydessään ainoastaan korkeampi käsitys voi vastustaa.\n\n\"Jos siis maisteri Stenbäck vakaumuksellaan kannattaa pietismiä\noppina, ilman heterodoksiaa, en voi lukea sitä hänelle rikokseksi,\nsillä sielua, sanoo Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa minkään\nmuun hallita kuin oman itsensä.\n\n\"Mitä sen synkän uskoninnon tuottamiin häiriöihin tulee, jota myös\non ymmärretty pietismin nimellä, niin ei ole mitään perustetta,\nettä maisteri Stenbäck tavalla tai toisella, sanoilla tai töillä,\nolisi tehnyt itsensä syypääksi niihin; ja jos se seikka, että ne\novat voineet johtua väärin ymmärretystä pietismistä, olisi pätevä\npietismin opin hylkäämiseen itsessään, täytyisi saman hylkäyksen\nkohdata jokaista lausetta, joka puhutaan ja kirjoitetaan; sillä mikä\non se sana, jota ei yksinkertaisuus voi väärin ymmärtää, mikä se\nlause, jota ei sokea into voi väärin käyttää?\n\n\"Oikeuden perusteilla en siis löydä mitään pätevää syytä kieltää\nmaisteri Stenbäckiltä hänen hakemaansa dosentinvirkaa. En havaitse\nsellaista myöskään viisauden näkökannalta; sillä paitsi sitä, ettei\nole tosiviisautta, joka ei samalla ole oikeutta, on päivänselvää,\nettä jos pietismin oppilauseissa on jotakin vaarallista, niin ei\nmikään ole viisaammin harkittua kuin antaa sen lausua ne julki\nyliopistossa, missä sitä heti voivat vastustaa toiset kyvyt toisine\nvakaumuksineen ja missä paremmat ja selvemmät tiedot voivat torjua\nsen erehdykset. Sitävastoin yritys tukahduttaa se vainoomisilla\nja pakkokeinoilla on totisesti nyt yhtä vähän kuin koskaan ennen\nvievä mihinkään tulokseen, ja inkvisitsionin ponnistuksista on aika\njo ammoin lausunut tuomionsa. -- Ehdotan siis puolestani maisteri\nStenbäckiä hänen hakemaansa dosentinvirkaan, koska hän on täyttänyt\nmitä laki siinä suhteessa vaatii ja koska minun asiani ei ole olla\nhänen vakaumuksensa tuomarina tai asettaa mielivaltaani yläpuolelle\nsen lain, joka määrää hänen oikeutensa.\"\n\nProfessori _Ilmoni_ teki ensinnä kysymyksen: mitä pietismi on?\nja vastasi, että pietismi on ehdottomasti lahkolaisuutta, joka\ntunnustaa kirkon Raamatulle rakennettuja peruslauseita, mutta niin\nsokeasti, että se kieltää järjeltä kaiken oikeuden hengellisiin\nasioihin nähden, joka luullen opissa ja elämässä olevansa yläpuolella\nmuita ihmisiä erinomaisella kiivaudella nuhtelee ja tuomitsee\nkaikkia ulkopuolella olevia, joka pyhyyden ja nuhteettomuuden\ntavoittelussaan tahtoo tehdä elämän pelkiksi hartaudenharjoituksiksi\nsen kustannuksella, mitä tämän maailman olosuhteet vaativat, ja\nsiten on luonut ihmiselämään synkeän värityksen, jota Luoja ei\nole sille määrännyt, ja joka lopuksi koettaa tehdä proselyyttejä.\nTämä pyrkimys on edelleen johtanut siihen, että pietistiset papit\nesim. ovat tehneet törkeitä, asiattomia hyökkäyksiä saarnoissaan,\nkieltäneet ehtoollisen kuolevilta, että kokonaiset talot ja\nkyläkunnat ovat antautuneet laiskuuteen ja tyhjäntoimitukseen\nhartaudenharjoituksien verukkeella, puhumattakaan viimeisistä\näärimmäisyyksistä, obskurantismista ja vapaan tutkimuksen\nehkäisemisestä, fanatismista, mielettömyydestä, törkeimmän lihallisen\nhimon irstailuista, \"joiden demonien valtaan askel tästä samoinkuin\nmuusta lahkollisesta kiihtymyksestä usein on sangen lyhyt\" (!).\nSanalla sanoen, vaikka alkujaan ollen reaktsioni ajan uskonnollista\nlaimeutta vastaan, on pietismi \"sairaalloinen ilmaus kristillisestä\nuskosta ja toiminnasta\", ja sen täytyy sen vuoksi synnyttää\nsairaalloisia tuloksia yhteiskunnassa; jos sen kannattajat ovat\nenemmän tai vähemmän maltillisia -- ei se muuta laisinkaan asiaa.\nSiksi ei professori epäillyt rahtuakaan, että olisi vahingollista\npappissivistykselle, jos pietistejä olisi yliopiston opettajina.\nJa kun lopuksi maisteri Stenbäckin kirjoituksissa ilmeni \"sama\npietismin asian puolustaminen, kiihkoilu puolustuksessa (mikä ei\nole mitään vähemmän kuin kristillisyyden lempeää henkeä), sama\ntoisinajattelevani tuomitseminen ja sama sairaalloinen käsitys\nelämästä y.m., joka on ominaista pietisteille\", sekä professori\nmyös oli kuullut maisteri Stenbäckin \"vähemmin sopivasta, jopa\nsäädyttömästä saarnatavasta y.m.\", niin hänen täytyi, huolimatta\nsiitä, että hänellä oli \"suuri kunnioitus Stenbäckin sekä\nuskonnollisuutta että erinomaista yleistä sivistystä, kirjailijakykyä\ny.m. kohtaan\", pitää häntä pietistinä, joskin \"maltillisena\", eikä\nsiis mahdollisena suositeltavaksi dosentinvirkaan.\n\nProfessori _Sjöström_ oli tosin eräässä kohden Stenbäckin\nväitöskirjaa, missä tekijä lausuu, että ainoastaan usko voi oikein\nkäsittää ja selittää Raamattua, havainnut hirveän selvän tendenssin\ntieteellisen tutkimuksenhylkäämiseen, mutta äänesti kuitenkin\nhänen anomuksensa kannattamista, vierittäen teologisen tiedekunnan\nhartioille vastuun niistä onnettomuuksista, joita Stenbäckin\nopettajatoimesta saattoi koitua teologian opinnoille maassamme.\n\nProfessori _Lagus_ ei havainnut olevan syytä hylätä Stenbäckin\npyyntöä. Katsoen hakijan luonteeseen ja siveelliseen kantaan ei\ntosin voinut kieltää hänellä olevan paljon luonteen joustavuutta\nja rohkeutta, mutta hän oli kuitenkin (!) kaikessa kunnioitettava\nmies. Luonnonlahjoiltaan hän oli yliopiston nuoremmista jäsenistä\nnerokkaimpia, ja hänen tietonsa olivat saaneet hyvän arvosanan. Koska\nprofessori myöskään ei voinut hänessä löytää pietismin omituisuuksia,\nkun ei ollut osoittautunut, että hän uskoninnossaan olisi johtunut\nylenkatsomaan työteliäisyyttä ja muuta, mitä yhteiskuntajärjestys\nvaatii, ei professori voinut olla mitä hartaimmin toivomatta, että\nhänet asetettaisiin opettajaksi yliopistoon, sekä yhtyi muutoin\nGrotiin ja Nordströmiin.\n\nRehtori, kollegineuvos _Ursin_, lausui lopuksi, että jos, kuten\narkkipiispan kirjeestä näyttää, on vaarallista isänmaalle, että\nne ylioppilaat, jotka yliopistosta astuvat pappissäätyyn, ovat\npietistejä, niin ei hän voinut ehdottaa Stenbäckiä teologian\nopettajaksi, koska hän kieltämättä oli pietismin lämmin ja innokas\nedistäjä.\n\nSiis olivat kaikki, kolmea lukuunottamatta, puoltaneet Stenbäckiä.\nKun asia sitten tuli v.t varakanslerin, kenraali A. A. Thesleffin\neteen, selitti tämä memoriaalissa 8 p:ltä lokakuuta 1844, että hän\nei voinut olla kiinnittämättä erityistä huomiota niihin epäilyihin,\njoita konsistorissa oli lausuttu hakijan sopivaisuudesta teologian\nopettajaksi; ja hän oli havainnut ne sitä enemmän perustelluiksi,\nkun maisteri Stenbäck ei ainoastaan ennen ollut tehnyt itseään\ntunnetuksi senlaatuisesta uskonnonintoilusta, jolla on juurensa liian\nyksipuolisessa käsityksessä uskonopista, vaan myöskin tutkimuksessaan\nlausunut tieteestä ja sen arvosta mielipiteitä, jotka ovat tieteelle\nvahingoksi ja siis vastustavat yliopiston tarkoitusta. Tämän nojalla\nei kenraali katsonut soveltuvan yliopiston todelliseen parhaaseen,\nettä mies, jolla oli maisteri Stenbäckin ajatustapa, asetettaisiin\nopettajaksi siihen. -- Tämän mukaisesti kansleri lopullisesti\nratkaisi asian.\n\nSamaan aikaan kuin yliopiston ovet suljettiin Stenbäckiltä, siksi\nettä hän oli pietisti, suljettiin hänet samasta syystä toisestakin\nvirasta. Hän oli näet keväällä hakenut teologianlehtorin virkaa\nVaasan uudessa kymnaasissa, joka virka oli avattava syksyllä, ja\nmatkusti sitten Turkuun tullakseen hakukelpoiseksi. 12 p. kesäkuuta\nhän suoritti todella virkaa varten käytännöllisen opinnäytteen, joka\nkiitoksella hyväksyttiin, mutta kuinka muutoin siellä kävi, näemme\neräästä kirjeestä (Helsinki, 6 p. heinäkuuta) Charlotte-sisarelle:\n\"Olisi liian laveaa kertoa kaikkia rettelöitä, mitä minulla on ollut\nja on. Lyhyesti: Turussa minut työnnettiin syrjään vastoin kaikkea\nlakia ja kohtuutta, niin etten voinut tulla kysymykseen Vaasan\nlehtorinvirkaa täytettäessä. Minulle selitettiin siellä avoimesti,\nettä ei tohdittu eikä tahdottu antaa minulle tätä virkaa, koska\nminä matkaansaattaisin niin paljon pahaa. Päästäkseen minusta he\njulistivat väitöskirjan, jonka täällä julkaisin viime lukukauden\nlopulla, riittämättömäksi, vaikka laki nimenomaan sanoo päinvastoin.\nTästä väitöskirjaa koskevasta päätöksestä aion monen kehoituksesta\nvalittaa.\" Stenbäck valittikin senaattiin tuomiokapitulin\nmenettelystä, mutta menestyksettä. Senaatin päätöksestä 7 p:ltä\njoulukuuta 1844 nähdään, että tuomiokapituli oli hakenut perustusta\npäätökselleen siitä, ettei hakija ollut voinut todeksi näyttää,\nettä hänen väitöskirjansa oli hyväksytty yliopiston opettajanvirkaa\nvarten eikä myöskään että hänet oli hyväksytty dosentiksi teologiseen\ntiedekuntaan, ja senaatti hyväksyi tämän, koska Stenbäckin\nväitöskirja, vaikka tiedekunnan hyväksymänä, ei ollut saanut\nkonsistorin hyväksymistä (!). -- On helppo nähdä, kuinka syyt ovat\netsittyjä. Sillä juuri opettajanvirkaan katsoen tiedekunta oli\nhyväksynyt tutkimuksen, ja tosiasiallisesti konsistorikin hyväksyi\nsen samaan tarkoitukseen. -- Sittenkuin Stenbäck mainitussa kirjeessä\non puhunut konsistorin äänestyksestä ja maininnut, että Thesleff jo\nennakolta oli sanonut hänelle niin paljon, että hän oli \"jotensakin\nvarma siitä, että hän kieltäytyy nimittämästä minua, vaikka sellainen\nteko tähän saakka on kuulumaton\", kirjoittaa hän edelleen: \"Summa\nse, ettei minulla ole mitään toivoa saada mitään virkaa akatemiassa,\nei myöskään Vaasassa; mihinkä joudun, on Herran kädessä. -- Kaiken\ntämän kesken olen ollut sangen rohkealla mielellä ja tiedän, että\nJumala kyllä on minullekin varannut jonkun kolkan maailmassa. Olen\nnähnyt hänen isänkätensä, joka ei tahdo laskea minua kaikissa näissä\nvastuksissa, ja tiedän, ettei hän tahdo eikä ole hylkäävä minua,\nvaikka koko maailma nousee minua vastaan. Hän toimittaa kuitenkin\nniin, että minä saan sen paikan, jonka hän tahtoo ja on minulle\nmäärännyt, vaikka ihmiset niin hirveästi tuumivat ja neuvottelevat\nmillä ihmeellä pääsisivät minusta. He kiittävät ylenmäärin oppiani,\nkykyjäni ja lahjojani -- mutta kristillisyys, se on naula, joka\npistää. Siinä näkyy, kuinka saatana tahtoo tarjota kaiken maailman\nihanuuden, jos vain tahtoisin luopua siitä ja kumartaa häntä; ja jos\nsanon, että tämä ei ole houkutellut ja kutkutellut, niin valehtelen\nja olisin aivan sokea. Se juuri on ollut ja on suurin vaara ja\nvaikeus, että kunnia, turhamielisyys, maailmanrakkaus y.m. niin\nmielellään tahtovat nostaa päätään ja houkutella sisältäpäinkin.\nMinulla ei ole mitään muuta mihin turvata kuin Jumalan kaikkivaltias\narmo, joka voi ja joka on tukeva minua, vaikka vaara ammottaa\nsekä sisä- että ulkopuolella. -- -- Turussa ehdotettiin minulle\nlehtorinpaikkaa sikäläisessä kymnaasissa toht. Edmanin jälkeen, joka\npian nimitetään tuomiorovastiksi. Siellä olisin konsistorin silmäin\nalla enkä voisi tehdä niin paljon vahinkoa, arvellaan. Olen ollut ja\nvieläkin olen kahden vaiheella, koetanko päästä sinne vai enkö. -- --\nVirkaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta sitä enemmän pelkään\nniitä vaaroja, jotka kohtaavat tuolla liukkaalla jäällä. Siellä\nminulla on konsistori toisella puolella, hedbergiläiset toisella,\nja sitä paitsi niin vaikea asema muutoin.\" -- Tuonnempana kirjeessä\nStenbäck sanoo jo miltei päättäneensä hakea virkaa, mutta niin ei\nkuitenkaan käynyt. Syksyllä hän kirjoittaa Julius Berghille, että\nvirkaa hoiti A. F. Granfelt, jota luultavasti ei syrjäytettäisi sitä\ntäytettäessä. Stenbäck päätti silloin sen sijaan jatkaa opintojaan\nteologianlisensiaatin arvon saamiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1844 Stenbäck asui taas Espoossa Essenin torpassa. Hän\nikävöi kovin Pohjanmaalle ja lienee syyspuolella tehnyt matkan\nsinne. Hän tahtoi kaiketi mielellään tavata uskonveljiään, heidän\nkanssaan keskustellakseen siitä riidasta, joka kuluneena talvena\noli syntynyt heränneiden kesken. Tähän aikaan nimittäin evankelinen\nsuunta, Hedberg etupäässä, erosi pietismistä ja aikaansai seurakunnan\njaon kahteen leiriin, jotka vielä tähän päivään asti sovinnotta\nja sovittamattomina ovat vastatusten. Itse riitakysymys ja ne\ntapahtumat, jotka saivat vastakkaiset mielipiteet kärjistymään\ntäyteen jyrkkyyteensä, ovat olleet monen kuvauksen esineenä, mutta\nvielä ei näytä aika tulleen täysin objektiiviselle historialliselle\nselonteolle. Tässä voi asiaan syventyminen sitä vähemmän tulla\nkysymykseen, kun Stenbäck ei välittömästi ottanut osaa syttyneeseen\nriitaan. Kuitenkin on meidän lyhyesti osoittaminen, mille kannalle\nhän asettui.\n\nEpäilemätöntä oli, kuten L. Wennerström Hedbergin elämäkerrassa\nkertoo, [_L. Wennerström_, Fredrik Gabriel Hedberg, hans lif\noch verksamhet. Helsinki, 1896, ss. 120 ja 136.] että Stenbäck,\nsamoinkuin Essen ja muut, ensiksi viehättyi Hedbergin käsityksestä,\nmutta yhtä tiettyä on, että hän hyvin pian muutti ajatuksensa.\nSyksyllä 1843 hän kirjoitti Hedbergille: [_Akiander_, Hist. upplysn.,\nVII, s. 330.] \"Herra opetti minulle toisen tien, ainoan oikean tien\ntaivaassa ja maan päällä. _Se on uskon tie_: yksinkertaisesti ja\nverukkeetta ottaa vastaan se sovitus, jonka Kristus ilman meidän\ntoimenpidettämme on aikaansaanut, yksinkertaisesti uskoa, että\nJumala jo kauan sitten, meidän pyytämättämme, ilman mitään omaa\nansiotamme ja arvoamme, Kristuksen kautta on sovitettu; että hänen\nkauttaan meidän paha asiamme on tullut hyväksi, niin että meidän\nsiinä ei tarvitse panna tikkua ristiin, vaan ainoastaan ojentaa\nkätemme ja ottaa vastaan, mitä Kristus on tehnyt, ei kivien ja\nkantojen, vaan meidän syntisten hyväksi.\" -- -- Tämä pitää yhtä\nHedbergin opin kanssa, mutta keväällä 1844 Stenbäck oli tullut siihen\nkäsitykseen, että uskon tie siten käsitettynä ei ainoastaan ollut\nvaarallinen, vaan harhakäsitys. Olivatko, kuten Hedbergin elämäkerran\nkirjoittaja mainitsee, muilta saadut varoitukset ja vaikutukset\nolleet edistämässä tätä käännettä, jääköön ratkaisematta; varmaa on,\nettä seuraavat sitaatit yksinomaiseksi syyksi mainitsevat tiedon\nsiitä, mikä käsitys uskolaisten suurella joukolla oli opista. Eräässä\nStenbäckin puolison kirjoittamassa kirjeessä 21 p:ltä huhtikuuta\non luettavana muun muassa: \"Hyvin kurjasti on laita meillä täällä\netelässä. Täällä on kahta lajia kristittyjä, kuitenkin kuuluu\nenin osa suur-uskoisiin, ja vähän väliä saa kuulla: nyt on se ja\nse jälleen saanut uskon. Vallitsee ylpeyden ja julkeuden henki,\njoka hirvittää. Kaikki, jotka eivät kuulu heihin, he tuomitsevat\nsyvimpään helvettiin, mutta itseänsä he sanovat perintöruhtinaiksi\nja perintöruhtinattariksi, tekevät pilkkaa kaikesta katumuksesta,\nparannuksesta, rististä, sanalla sanoen kaikesta, mikä _on_ karvasta\nlihalle. -- -- Suuri Jumalan armo oli, että hän ajoissa avasi\nsilmämme ja me näimme vaaran. Alussa se oli niin houkutteleva ja\ntotuudenmukainen, että se, joka ei ollut harjaantunut tutkistelemaan\nhenkiä, ei voinut aavistaa mitään. -- -- Me toivoimme, että\nHedberg, saatuaan kirjeitä Malmbergilta ja muilta, olisi näkevä\nmielettömyytensä, mutta, sen pahempi, hän on niin luja asiassaan,\nettä hän hylkää sekä Malmbergin että Paavon. -- Olen kirjoittanut\nniin paljon tästä, koska näihin aikoihin on niin paljon siitä ollut\nkysymys, ja koska sinä olet luullut meidänkin kuuluvan niihin.\"\n-- Lopummalla mainitaan kirjeessä, etteivät Stenbäckit, Essenit,\n(A. W.) Ingman eikä Bergh y.m. kuuluneet niihin. -- Stenbäck itse\nkirjoittaa samasta asiasta edellämainitussa kirjeessään sisarelleen:\n\"Turussa ollessani tutustuin heidän uskoonsa ja elämäänsä enemmän\nkuin tarpeeksi. -- Nyt koko heidän uskonsa tarkoittaa ainoastaan\nsotia Jumalan henkeä vastaan ja omatekoisella luulottelulla\npaaduttaa omatuntonsa kaikkea hänen kuritustaan, rangaistustaan\nja muistutustaan vastaan, jota he eivät pidä muuna kuin epäuskon\nja perkeleen kiusauksena. Kaikesta Jumalan Hengen työstä he eivät\ntiedä mitään, ja hengen köyhyys ja murhe Jumalan mielen mukaan ovat\nheille pelkkää epäuskoa. -- En voinut uskoa, että he niin kokonaan\nolivat karanneet Jumalan koulusta, ennenkuin sain nähdä. Heistä tulee\nepäilemättä vielä ajan ollen kiukkuisimmat vainoojat heränneille,\njoita he jo ilmiantavat ja tuomitsevat mitä ankarimmin kokonaan\nharhaan kulkevina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia tästä valoisasta\npimeydestä ja opettakoon meitä oikeassa hengen vaivaisuudessa joka\nhetki pakenemaan Jeesuksen turviin ja valittamaan hänelle hätäämme\nja puutettamme. Se on kovaa lihalle ja verelle, mutta ei mikään muu\ntie johda meitä Aatamin lapsia armoon ja autuuteen.\" -- Ei tässä eikä\nmuissa kirjeissä, joita meillä on ollut tilaisuus nähdä tältä ajalta,\nStenbäck tee mitään persoonallista hyökkäystä Hedbergiä vastaan.\nAnkarat sanat koskevat, kuten sanottu, hänen uskolaistensa suurta\njoukkoa.\n\nKesällä tai syksyllä 1844 Stenbäck kirjoitti pikku vihkosen _\"Nya\nMorgonväkter till de bildade\"_ [Painettu Tukholmassa, P. E.\nNormanin kirjapainossa, 1844. 32 s. 8:o.] (Uusia aamuvartioita\nsivistyneille), jota voi pitää hänen sananaan siihen katkeraan\nriitaan, joka nyt alkoi molempain puolueiden kesken. Vihkonen\nilmestyi Ruotsissa ja oli kenties kirjoitettu sieltä tulleesta\nkehoituksesta, koska eräässä muistiinpanossa sanotaan siitä maksetun\npalkkiota. Vai olisiko sensuuri Suomessa evännyt painoluvan? Se\nkääntyi siis osittain toisen yleisön puoleen kuin suomalaisen,\nmutta siitä huolimatta se oli tekijänsä tunnustus, jolla oli\nmerkityksensä kotimaisiin oloihin katsoen. Nimi on todennäköisesti\nvalittu silmälläpitäen Fredrika Bremerin kaksi vuotta aikaisemmin\njulkaistua uskontunnustusta \"Morgonväkter\", joka oli kirjoitettu\nRuotsissa ilmestyneen \"Strauss och evangelierna\" nimisen teoksen\njohdosta ja sitä vastaan. [Kirjan ilmoitti J. V. Snellman Frejassa\n(J. V. S:s Saml. Arbeten, III osa, s. 300). S. L.--D. Adlersparre\nteoksessaan Fredrika Bremer, biogr. studie, I, s. 405 seurr., katsoo\nFrejan arvostelijan, jonka nimeä hän ei tunne, käsittäneen väärin\nFredrika Bremerin kirjoituksen väittäessään, että hän oli samalla\npohjalla kuin Strauss.] Stenbäckin vihon aloittaa runoelma \"Eräs\npäivä\", jonka ensimmäisestä stroofista säe \"Det finns ett lif, som\njag aldrig skådat\" (On elämä, jota en ole koskaan nähnyt) oli mottona\nnimilehdellä. Jälkikirjoituksessa \"julkaisija\" ilmoittaa seuranneensa\nerästä Franz Delitzschin kirjoitusta, mutta sisällyksellä on\nkuitenkin persoonallinen luonne. Esitys alkaa kertomuksella Lutherin\nsisällisistä taisteluista ja mielenmurteista, kunnes hän löytää\nlohdutuksen Raamatun sanoista: \"Vanhurskas elää uskostaan\" ja tulee\nkäsitykseen \"siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala armosta lukee\nuskolle, ja uskolle _yksin_, joka käsittää Kristuksen ansion\".\nEdelleen puhutaan \"parannuksen taistelusta, jota käymättä kukaan\nei voi tulla siihen uskoon, joka on voitto ja voittaa maailman\",\nettä \"usko ei ole vanhurskauttamisen peruste, vaan ainoastaan\nkeino Kristuksen ansion käsittämiseen, joka on vanhurskauttamisen\nainokaisin perustus\" j.n.e. Historiallisilla esimerkeillä osoitetaan,\nkuinka uskonpuhdistusajan uskovaiset tästä opista saivat lohdutuksen\nja turvan kuolinhetkellä, ja sovitetaan asia nykyaikaan, jossa ei\nmyöskään ole muuta tietä autuuteen. Kristillisyyden toteuttamisesta\nsanotaan, että se \"on ja pysyy elävän kokemuksen asiana, kokemuksen,\njota tosin ei kukaan voi saavuttaa ilman vakavaa taistelua,\nvaivalloista henkistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta\nkieltäymystä ja ehdotonta alistumista Jumalan sanaan\". Se on\nsuorana vastakohtana sille kristillisyydelle, jonka niin moni tekee\nitselleen, kristillisyydelle \"ilman taistelua, ilman parannusta,\nilman pelkoa ja vavistusta, ilman pilkkaa, ilman ristiä, ilman\nvainoa -- keveä, suloinen, ritarillinen laiskurielämä, jolla ei ole\njumalisuuden varjoakaan, saati sen voimaa\". Antautumatta mihinkään\nvarsinaiseen polemiikkiin on kirjoitus siis lyhyt, mutta selvä esitys\nLutherin sovitusopista, jonka Stenbäck ennen oli hyväksynyt ja\nvieläkin ehdottomasti hyväksyi.\n\nKuten sanottu jatkoi Stenbäck opintojaan\nteologianlisensiaatti-tutkintoa varten, ja lukuvuoden lopulla\nhän olikin saanut sen suoritetuksi. Lisensiaattikirja on 4\np:ltä kesäkuuta 1845 (laudatur moraalissa ja lainopissa sekä\nkirkkohistoriassa, cum laude eksegetiikassa ja dogmatiikassa).\nTältä opiskeluajalta, viimeiseltä yliopistossa, on muutamia\nkirjeitä Julius Berghille, joka syyslukukauden alusta oli teologian\nlehtorina Kuopiossa. Näistä kirjeistä esitämme muutamia lyhyitä\notteita. Marraskuun 2 p. 1844 Stenbäck kirjoitti dosentin ja\nlehtorinvirka-aikeittensa päätöksestä: \"Kun tämä asia [dosentinviran\nhakemus] oli kanslerin edessä, kuuluu Armfelt tahtoneen jättää\nasian riippumaan konsistorin suosituksesta ja siis nimittää, mutta\nperintöruhtinas oli ankarasti pannut vastaan. -- -- Mihin minun\non kääntyminen, on yhtä epätietoista kuin ennenkin. -- Maailma\non kuitenkin avoinna, ja Jumalan käsi vallitsee kaikkialla. -- --\nHerra Jumala tekee kaikki saadakseen käsiinsä unenpöpperössä\nolevan omantunnon ja hävittääkseen runolliset usvat, taittaakseen\nnapisevan tahdon ja lannistaakseen lihan. Saakoon hänen hyvä tahtonsa\ntapahtua tässäkin. -- Hauskaa on tuon tuostakin Saima-lehdessä tavata\njoku letkaus pietismistä. Etkö voisi käyttää hyväksesi Snellmanin\ntarjousta, jos niin sopii? Kyllä luulen, että sijassasi olisin\nheti valmis -- mutta kenties se ei olisi oikein.\" -- Joulukuussa\n(päiväämättömässä kirjeessä) hän kirjoittaa senaatin päätöksestä,\njoka koski lehtorinviran täyttämisestä tehtyä valitusta: \"Valitukseni\nkuuluu olevan ratkaistu ja, kuten oli odotettavissa, Helsingius\nnimitetty. On kummallista, että kuitenkin hieman toivoo pääsevänsä\nedistymään tässä maailmassa ja salaisesti ajattelee, että se\nkuitenkin joskus on puolellamme. Mitä puhut siitä, että minun\npitäisi jäädä tänne ja pysyä oppineella uralla? Eikö selvästi näytä\nsiltä, että Jumala ei sitä tahdo? Jos tahtoisinkin, niin sehän on\nmahdotonta; minuahan ajetaan täältä pois enemmän kuin itse vetäydyn.\nUskon kuitenkin, että se tapahtuu parhaakseni eikä suinkaan ilman\nJumalan sormea. Raskaalta kyllä tuntuu näin nähdä iän kuluvan hukkaan\nilman mitään toimintapiiriä ja hyödyttömästi liukuvan ohitse,\nvarsinkin kun en siitä sen enempää ole tullut kuritetuksi.\"\n\nSuoritettuaan lisensiaattitutkintonsa ei Stenbäckillä enää ollut\nmuuta päämäärää Helsingissä. Kuitenkin hän oleskeli siellä vielä\ntalven 1845-46 epätietoisuudessa minnepäin kääntyä. Tulevaisuus\non varmaankin joskus, huolimatta siitä, että hän tunsi kärsivänsä\ntunnustuksensa tähden, näyttänyt hänestä kylläkin pimeältä. Siitäkin\nsyystä, että entinen ystäväpiiri oli hajonnut, sittenkuin Essen,\nStenbäckin esimerkin varoittamana, oli luopunut aikeistaan jäädä\nyliopistoon, hakenut apulaispapiksi Ylihärmään ja siten muuttanut\npois Pohjanmaalle. Jotakin tehdäkseen Stenbäck ryhtyi kääntämään ja\nmuodostelemaan väitöskirjaansa, joka työ kevätpuolella valmistui,\npäättäen siitä, että Porvoon tuomiokapituli on päivännyt painolupansa\n18 p. maaliskuuta 1846. Kuitenkaan ei kirjoitusta painettu\nennen kuin seuraavana vuonna, oltuaan vielä uuden muodostelun\nja sensuroimisen alaisena. Teos ilmestyi nimellä \"_Theologiska\nTractater. I. Om Kyrkans och Theologiens Principer_. Helsingfors,\n1847\" ja on omistettu \"ystävilleni\" J. I. Berghille ja C. G.\nvon Essenille. Esipuheessa mainitaan, että, teologia Suomessa\nmakaa samassa \"huolettomassa horroksessa, mihin ratsionalistinen\nepäusko ja uudemmat filosofeeraavat systeemit vähitellen ovat sen\nvaivuttaneet\"; kuitenkaan ei puutu Jumalan hengen elävää herätystä\n-- \"ja se on paljoa enemmän\". \"Jumala on\", jatkaa tekijä, \"tapansa\nmukaan tehnyt viisaiden viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen,\nmikä oli halpaa ja ylenkatsottua maailmalle, ja etupäässä maamme\nyksinkertaisessa rahvaassa sytyttänyt sen kristillisyyden valon ja\nvakavuuden, joka elävän kokemuksen kautta Pyhän Hengen koulussa ei\nkasvata teologeja, joiden taitoa ja oppia maailma voisi ihailla,\nmutta kyllä totisia Kristuksen kirkon jäseniä, jotka voivat sille\nolla valona ja suolana.\" Hän toivoo \"ei ainoastaan kirkon, vaan\nmyös teologian elpymiselle ja totiselle edistymiselle enemmän\nhyötyä tästä kirkkaasta pohjakullasta, tästä yksinkertaisuuden\nteeskentelemättömästä uskosta, jonka henki ja voima kyllä on\nosoittava mitä se voi, kuin kaikista teologisista neroista\". --\n\"Sillä jos mitään kirkkoa tai teologiaa nykyjään on oleva meillä\ntai muualla, niin se on mahdollista ainoastaan siten, että tosi\nyksinkertainen kristillinen usko ja sen keralla oikea kunnioitus\nJumalan pyhää sanaa kohtaan jälleen Herran voiman kautta herää eloon\nja sekä kirkko että teologia rakentuu yksin tälle kaikkein pyhimmälle\nperustalleen. Tätä olen tahtonut esittää seuraavilla lehdillä,\njotka, ollen muodostelu eräästä ei mainettaan vailla olevasta\nväitöskirjasta, epäilemättä kantavat liian selviä jälkiä niistä\nmasentavista oloista, joissa ne ovat kirjoitetut.\"\n\nVihko oli aiottu aloittamaan sarjan teologisia kirjoitelmia ja\nomistettiin edellämainituille \"rakkaille ystäville ja veljille\",\njotta se kohtaisi \"edes jonkun ystävällisen ja osaaottavan silmän\".\nMuualta hän ei odottanut muuta kuin \"katkeruutta ja pilkkaa\" --\nmutta \"mitäpä siitä? Meidän persoonamme kimppuun voidaan käydä,\nmeidän ajallinen olemassaolomme voidaan meiltä riistää, mutta\nei Jumalan ystävyyttä ja armoa; ja jos meillä vain on se, niin\non meillä kyllin; sillä meillä on mitä me tarvitsemme ajassa ja\niankaikkisuudessa. Jos meidät silloin sorretaankin, niin käy\nkuitenkin Jumalan totuus voitollisesti eteenpäin, ja se on kerran\ntuomitseva meidät ja koko maailman.\" -- Nämä tekijän omat viittaukset\njohdannossa osoittavat niin selvästi kirjoituksen tarkoituksen sekä\nsen hengen, missä se on tehty, että meidän ei tarvitse tarkemmin\ntehdä selkoa esityksestä, kuinka Raamattu on kirkon ja teologian\n\"luja, objektiivinen ja ehdottomasti jumalallinen prinsiippi\" sekä\nusko ainoa kyky, jolla \"Jumalan, kaikkivaltiaan, elävä, voimallinen,\ntehokas sana\" voidaan \"todella tuntea ja tunnustaa\". Mitään kannan\nmuutosta teos ei edusta.[Litteraturbladissa 1848 (N:o 13) on pitkähkö\narvostelu Stenbäckin tutkimuksesta. Arvostelija, S. E(lmgren), antaa\ntunnustuksen tyylin ansioille, kielen soinnulle ja selvyydelle\nsekä vakaumuksen varmuudelle, mutta pitelee teosta ankarasti\ntieteelliseltä kannalta.]\n\nKesällä 1846 Stenbäck matkusti jälleen Pohjanmaalle ja oleskeli\nsiellä sukulaistensa, ennen kaikkea Essenin luona Ylihärmässä.\nNäytti siltä, ettei hänellä enää ollut muuta neuvoa kuin noudattaa\nystävänsä esimerkkiä ja antautua seurakuntavirkaan. Tämän johdosta\noli jo päätetty, että veli Kaarle Fredrik, joka tällöin oli Alavuden\nkirkkoherrana, tuomiokapitulilta anoisi Laurin apulaisekseen,\njotta häntä ei lähetettäisi minne hyvänsä. Kuitenkaan ei tätä\nanomusta vielä oltu tehty, kun sanomalehdet toivat sen tiedon, että\nrehtorinvirka Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, entisen viranpitäjän,\nEbelingin, tultua nimitetyksi Sundin pitäjän kirkkoherraksi\nAhvenanmaalle, oli joutunut avoimeksi. Omasta halustaan ja ystävien\nneuvosta Stenbäck päätti heti hakea virkaa.\n\nLopulla elokuuta Stenbäck matkusti Turkuun suorittamaan opinnäytteitä\nrehtorinvirkaa varten. Hän puolusti tätä tarkoitusta varten latinaksi\nkirjoittamiansa \"Positiones paedagogiae\", ja tällä kertaa häntä\nkohdeltiin ja arvosteltiin hyvin suosiollisesti. Eräässä kirjeessä\n(O. Hjeltille 3 p:ltä syyskuuta 1846) hän lausuu, että \"sancti\npatres ovat tällä kertaa olleet tavattoman humaanisia, niin että\nminulla todellakin on hiukan toivoa kerran maailmassa saada virka,\nminullakin\". Hän oli silloin jo määrätty hoitamaan rehtorinvirkaa\nja sai nimityksen 30 p. syyskuuta. -- Tästä kirjoittaa Essen: \"Ja\nkuitenkaan ei Stenbäck ollut muuttanut rahtuakaan vakaumustaan,\nsamoinkuin hänen pedagogisissa väitteissään, mikäli niihin sisältyi\nteologiaa, ei vähintäkään peräydytty niistä mielipiteistä, jotka\nhän oli lausunut yliopistollisissa opinnäytteissään. Mutta myrsky\noli asettunut; oli nähty, että pietismi, vaikka vielä muutamia\npahoja tapoja vikanaan, ei kuitenkaan ollut niin vaarallinen\nvaltiolle eikä kirkolle kuin oli kuviteltu, että se päinvastoin oli\nvaikuttanut paljon hyvää siveellisyyden edistämiseksi kansassa, jopa\ntunnustettiin, että uskonnollisen ja kirkollisen elämän varsinainen\nkehto oli juuri pietistien keskuudessa -- ja jalo, vaikka heikko\nja horjuva Melartin oli ensimmäinen tunnustamaan tehdyn virheen ja\nkoettamaan kykynsä mukaan korjata sen.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU. 1846-1852.\n\nAsettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. -- Koulupuheita, pedagoginen\ntoiminta. -- Opettajayhdistyksessä. -- Aikakauskirjatuumia. --\nKirjailijatoiminta: \"Theologiska Tractater, II\", \"Ur det dolda\nlifvet\", Runoelmain toinen painos, \"Thomas Arnold\" y.m. --\nKirjeenvaihtoa. -- Käänne pietismissä.\n\nVaikka ollen kyvyltä ja merkitykseltä Runebergia ja Snellmania\nvähempi oli Stenbäckillä kuitenkin näiden miesten kohtalo siinä, että\nhänet pakotettiin asettumaan pedagogiksi pikkukaupunkiin -- kohtalo,\njosta neljännen nerokkaan miehen, Topeliuksen, ainoastaan eräs deus\nex machina esiintymisellään pelasti. Mutta on tapana sanoa: paras\nniinkuin käy. Mitä Stenbäckiin tulee, oli se sikäli totta, että se\naika, jonka hän toimi rehtorina Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa,\noli hänen onnellisimpansa. Tosin täytyi hänen jättää vaikuttavampi\ntoimintapiirinsä Helsingissä samoinkuin ne tieteelliset pyrinnöt,\njotka olivat häntä viehättäneet, mutta uusi toimikin oli sellainen,\nettä hän saattoi antautua siihen koko sielunsa lämmöllä, jota paitsi\nsäännöllinen työ tuntui levolta pitkän, levottoman yliopistoajan\njälkeen.\n\nKun seuraavassa käymme kuvaamaan Stenbäckin elämää tänä uutena\naikakautena, on kenties ennakolta sanottava, että tehtävän voisi\nkäsittää toisella tavoin kuin olemme sen ajatelleet. Kun tähän\nsaakka päähuomio on ollut hänen sielunkehityksessään, odottaa\nkenties joku, että esitys nyt on koettava tieteellisesti selvittää\nhänen pedagogisia aatteitaan ja määrätä hänen sijansa Suomen\nkoulun historiassa. Tämä soveltunee kuitenkin paremmin erityiselle\ntutkimukselle; me tahdomme mieluummin edelleen antaa pääpainon\npersoonalliselle puolelle ja etupäässä ottaa talteen ne piirteet,\njoissa Stenbäckin omituinen mielensävy ilmaiseksen, joissa tunnemme\nhänen jalon, syvän tunteensa, hänen \"palavan sielunsa\".\n\nAlkuaika Vaasassa ei ollut kovinkaan mieluisa, sillä matka Turkuun\nja epätietoisuus hakemuksen tuloksesta oli estänyt Stenbäckiä\nvalmistamasta ja järjestämästä mitään sinne asettuakseen. Kun hän\nrouvineen syyskuun keskipaikoilla saapui kaupunkiin, täytyi heidän\nmennä toistaiseksi asumaan \"vieraina pietistien yleisen kestikievarin\n[raatimies J. F.] Aurénin luona\". Kaikki heidän omaisuutensa oli\nHelsinkiin jääneessä kodissa, ja muutto vei aikaa. Sen täytyi näet\ntapahtua meritse syksyllä tai hevosrahdilla talvella. Joukko kirjeitä\nfilosofianlisensiaatti, sittemmin arkiaatteri Otto E. A. Hjeltille,\nStenbäckin ystävälle ja alttiille asiamiehelle pääkaupungissa,\nilmaisee mitä huolia ja ikävyyksiä sellainen asia tuotti siihen\naikaan, jolloin höyrylaivoja ja rautateitä ei ollut olemassa. Eräs\npohjalainen laivuri oli ottanut toimekseen tavarain kuljetuksen,\nmutta ei päässyt pitemmälle kuin Kaskisiin, kun hänen täytyi laskea\naluksensa satamaan korjattavaksi, ja vaikka hän sitten jatkoi\nmatkaansa Helsinkiin, oli Stenbäck huolissaan, että ei ainoastaan\nkalusto, vaan erittäinkin hänen rakkaat kirjansa ainakin kastuisivat\npilalle, jolleivät menisi meren pohjaan. Kaikki kävi kuitenkin hyvin,\nja muutaman ajan odotettuaan saattoi pieni perhe vihdoin tehdä olonsa\nkotoiseksi lääninkirjuri Duvaldtin talosta vuokratussa huoneistossa.\nMyöhemmin Stenbäck tuli oston kautta saman, kaupungin eteläosassa\nsijaitsevan talon omistajaksi. [Talo maksoi noin 1,400 hopearuplaa,\njosta summasta se oli palovakuutettu. Suurimman osan kauppasummaa eli\n1,300 ruplaa Stenbäck lainasi takuuta vastaan.]\n\nSanoimme \"perhe\", mutta niinkuin jo ennen on mainittu, ei Stenbäckin\navioliitto ollut siunattu omilla lapsilla. Nähdäkseen lapsenilon\npäivänpaistetta kodissaan ottivat aviopuolisot kuitenkin yhteisestä\nhalusta luokseen turvattomia pienokaisia, vieraita ja sukulaisia,\nja vaalivat heitä rakkaudella. Jo Helsingissä he olivat ottaneet\nhuostaansa pienen, noin nelivuotiaan tytön, jonka äiti, erään\nnimismiehen leski, oli ollut herännyt ja kuollut sikäläisessä\nsairashuoneessa. Ennen kuolemaansa hän oli pyytänyt Stenbäckejä\nottamaan huostaansa hänen pikku Iidansa, ja he tekivät sen, niin että\nturvatti omana lapsena myös sai Stenbäckin nimen. Saman sijan kodissa\nja saman nimen sai myös kasvattipoika Jakob, jonka vanhemmat olivat\ntorpanväkeä Isostakyröstä ja joka niin ikään otettiin hoidettavaksi\näidin kuoltua 1850. Poika, kotonimeltään Jakkus, oli silloin\nainoastaan noin 10 kuukauden vanha. Tässä luettelematta kolmea\ntai neljää vanhempaa lasta, joille Stenbäckit myöhemmin antoivat\noman kodin ja kasvatuksen, on tältä ajalta vain mainittava, että\nsisarten Marie Ottelinin ja Charlotte Achrénin turvattomat lapset\nkouluaikanaan asuivat enonsa luona. Molemmille leskille, joiden\nvarat olivat hyvin vähäiset, se oli suuri helpotus heidän huoleensa,\njotavastoin hyvä työ Stenbäckin puolelta oli itsestään selvä asia.\nSillä kuinka hän ei olisi, sen kerran voidessaan, työssä osoittanut\nsitä lähimmäisenrakkautta, joka aina oli hänen ominainen piirteensä.\nJa että kaikki tapahtui sulimmasta hyväntahtoisuudesta eikä niin\nsanoaksemme \"rakkauden kuninkaallisen käskyn\" teoreettisesta\ntiedosta, sen tunnustavat kaikki, jotka ovat nähneet, kuinka\nStenbäckillä itsellään oli ilona ottaa osaa lasten riemuihin ja\nsuruihin, heidän leikkeihinsä ja siihen hoitoon, jota he tarvitsivat.\nMutta tämä luo valoa hänen julkisiin toimiinsakin. Sillä sen\nrakkauden lapsia ja nuorisoa kohtaan, joka täytti hänet kotona, hän\ntoi myötänsä kouluun, ja hänen pedagogina saavuttamansa nimi johtuu\nsuureksi osaksi siitä.\n\nNuorille ja keski-ikäisille ihmisille ei liene tarpeetonta\nmuistuttaa, että tässä puheena oleva Vaasa oli \"vanha kaupunki\" ennen\npaloa 1852. Eräs jutelma Wasa Tidningissä kesällä 1846 sanoo, että\nkaupunki on \"suurenpuoleinen\", siellä on hovioikeus, lääninhallitus\nja oppilaitoksia epälukuisasta Itse asiassa kaupungin suuruus oli\nmelkoinen vain verraten läänin muihin kaupunkeihin, mutta muuksi\nkuin pikkukaupungiksi ei sitä kolminetuhansine asukkaineen syystä\nvoinut sanoa. Kapeiden, kivettyjen katujen varsilla kohosivat\nkaupungin vaatimattomat yksi- ja kaksikerroksiset talot, joista\nosa keskelle pitkää seinää rakennettuine puoliyläkertoineen, missä\noli pääty kadulle päin sekä taitekatto ja ullakkokamareja, pisti\nsilmään kuvaavina muistomerkkeinä edelliseltä vuosisadalta. Kolme\npisintä katua kulki pohjoisen ja etelän suuntaan, ja tavallisella\nkävelyllä ehti 10-15 minuutissa kaupunkisuunnikkaan etelälaidasta,\njota jyrkästi rajoittivat Korsholman vallit ja gustaviaanisen siro\nhovioikeuden talo sekä niiden välinen lehmuskuja, pohjoislaitaan,\nmissä peltoja ja Mustasaaren pappilan punaiseksi maalattu rakennus\ntuuheiden lehtipuiden varjossa kohtasi katsojan silmää. Jos kulki\nsuorassa viivassa etelätullista Kauppamiehenkadun kautta, avautui\nvähän edempänä kuin puolitiessä pieni tori, jonka pohjoislaidassa\nkaupungin kirkko oli, kun taas itäpuolella oli raatihuone sekä\nsen takana kellotapuli ja samoin kaakkoisella kulmalla koulutalo\nkellotorneineen, joka kohosi ylemmältä perustalta -- muodostaen\nyhteensä kaupungin akropoliin. Siitä maa laskeutui länteenpäin\nkanavaa kohti, jonka yli Salmisilta vei \"vanhaan satamaan\" ja jota\nmyöten oli avoin väylä ei ainoastaan jo puoleksi kuivaneeseen\nsatamaan, vaan myöskin kaupungin selän yli Brändön ulkosatamaan,\npuoli peninkulmaa tai vähän kauempana kaupungista. -- Mainitussa\njutelmassa sanotaan myöskin, että kaupunkielämä oikeastaan\nvain talvisin kohosi täyteen loistoonsa, sillä kesäksi kaikki\n\"sivistyneet\" muuttivat maapaikkoihinsa tai vuokrasivat asunnon\nrannikkokylän maalaistaloista. Jonkunmoinen muutos tässä kohden oli\nkuitenkin tapahtunut kesällä 1846, sen johdosta että yritteliäs\nja tarmokas proviisori, sittemmin kauppaneuvos A. A. Levon oli\navannut kaivohuoneen seurapuistossa lähellä hovioikeuden taloa.\nOsa kaupunkilaisia pysyi silloin kotona juodakseen terveysvettä ja\nseurustellakseen niiden vierasten kanssa, joita muista osista maata\noli tullut parannuksille. Seura nousi vähitellen 70:een luvultaan, ja\npantiinpa toimeen \"kaivotanssiaisiakin Helsingin malliin\". Kaupungin\nseurustelutavoista mainitaan, että sillä Etelä-Suomessa oli maine\nteeskentelemättömän iloisesta elämästään, jota paitsi asukkaita\nkiitettiin vieraanvaraisuudesta ja siitä, että heillä ei ollut\n\"säätyerotuksia eikä nurkkakuntaseurueita\".\n\nOn sitä vähemmän syytä käydä epäilemään jutelman todenperäisyyttä,\nkun seuraelämä varsin vähän koski Stenbäckiä. Siitä hän ei etsinyt\nviihdykettä. Muutoin hän tunsi kaupungin ennaltaan, ja hänellä\noli siellä ystäviäkin. Mutta kuinka laita lienee ollutkaan, oli\nalusta alkaen selvää, että työ oli antava hänelle tyydytystä eikä\nseuraelämä. Muutamat Hjeltille kirjoitettuihin kirjeihin sirotetut\nrivit ilmaisevat meille ensimmäisen vaikutuksen. Syyskuun lopulla hän\nsanoo: \"Minulla on opetusaineina ainoastaan hebrea, latina, suomi\nja uskonto, ne aineet, jotka minua enimmän huvittavat, ja toivon\nolevani erittäin tyytyväinen tähän toimeen, jahka olen ennättänyt\nsiihen vähän perehtyä. Pojat näyttävät kuuntelevan minua kaikella\ntarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta. En voi enää\nvalittaa vaikutusalan puutetta; Jumala antakoon vain kykyä miten\nkuten täyttää sen, minkä hän on antanut. -- -- Vielä en ole tavannut\nketään muita kuin niitä, jotka ovat täällä kaupungissa. Luulen\nkyllä tulevani kaipaamaan seuraa. Täällä on n.s. heränneitä, miltei\nainoastaan naisia ja muutamia kauppiaita.\" -- Lokakuun lopulla taas:\n\"Täällä Vaasassa on niin kuollutta kuin ikinä missään. Väkeä täällä\non kyllin, joita Jumala on ravistanut, mutta ensimmäinen pakottava\nja ajava armo on jo ammoin kadonnut useimmista, ja harvat näkyvät\nviitsivän ja jaksavan etsiä sitä taistelulla, työllä ja valistuneella\nhengellä Herralta joka päivä ja hetki. Ja missä se laiminlyödään --\nmitä on koko kristillisyys muuta kuin varjoa -- voimattomia sanoja\nniin täällä kuin siellä.\"\n\nKaupungin lähiseudussa Stenbäckillä oli monta uskonveljeä,\njoita hän usein tapasi, sillä tähän aikaan, jolloin ei mitään\nmaakauppiaita ollut, täytyi kaupunkimatkoja tehdä useammin kuin nyt.\nLähimmistä sukulaisista ja ystävistä johdatettakoon muistoon O.\nG. von Essen Ylihärmässä, A. W. Ingman Alahärmässä, Alfr. Kihlman\nKruununkylässä, Malmberg Lapualla, Fredr. Östring ja Edv. Svan\nMaalahdella, F. O. Durchman Isossakyrössä j.n.e. Vaasan heränneet\nja todennäköisesti muutkin olivat toivoneet Stenbäckin ottavan\ntehokkaasti osaa heidän yhdyselämäänsä ja siten tulevan heidän\njoukkonsa johtajaksi. Tämä toivo kuitenkin petti. Vaikka hänen\nvakaumuksensa oli muuttumaton, pysyi hän yksinomaan virassaan\nja kirjallisissa harrastuksissaan. Vieraita saadessaan hän luki\ntavallisesti jotakin heille, mutta häntä ei nähty niissä seuroissa,\njoita Vaasassakin pidettiin, varsinkin markkina-ajoin. Malmberg,\nÖstring tai joku muu tilaisuuteen matkustanut pappi esiintyi niissä.\nTämän Stenbäckin syrjään-vetäytymisen ei tule kummastuttaa meitä.\nJoskin hän Evankelisen Viikkolehden aikana tavallaan oli ollut\njohtavassa asemassa, ei hän koskaan johtajaksi pyrkinyt, eikä hän\nluonteensa puolesta olisi siksi sopinutkaan. Sitä paitsi oli sekä\nhäneltä että pietismiltä yleensä varsinainen myrsky- ja kiihkoaika\nohitse; taistelu koski nykyjään vähemmässä määrin maailmallisia\nja välinpitämättömiä kuin alkuperäisestä pietismistä luopuneita\n(hedbergiläisiä), ja siitä taistelusta oli m.m. Stenbäck _päättänyt_\nluopua. Edelleen on huomautettava, että 40-luvun lopulla, niinkuin\nviimeisessä kirjesitaatissa viitataan, monelta välitön innostus oli\nkadonnut ja sijaan tullut ulkonainen muodollisuus, joka ei voinut\nmuuta kuin vaivata häntä. [Vaatimukset m.m. pukuun nähden olivat\nPohjanmaalla ja Vaasassakin paljoa ankarammat kuin Etelä-Suomessa.\n40-luvun lopulta kerrottakoon pari kuvaavaa kaskua. -- Kun kerran\neräs papintytär oli matkustanut kaupunkiin lähipitäjästä, katsottiin\nmahdottomaksi, että hän vaaleassa pumpulileningissä menisi seuraan.\nHänelle tarjottiin musta hame lainaksi, mutta hän ei puolestaan\ntahtonut esiintyä lainapuvussa. Seurauksena oli, että hänen täytyi\njäädä pois hartausseurasta. -- Vielä kuvaavampi on seuraava kasku\nsormikasparista. Eräässä kokouksessa huomasivat muutamat naiset\nparin sinisiä sormikkaita, joilla ei ollut omistajaa näkyvissä.\nEräs otti sormikkaat käteensä ja huomautti muille, mitä maallista\nturhuutta ne osoittivat. Kaikki olivat heti yhtä mieltä siitä, miten\nturmiollista oli käyttää sellaisia sormikkaita, -- joko ei mitään\nkäsineitä tai sitten n.s. \"lapaset\"! Oikein selvästi osoittaakseen\npaheksumistaan eivät he keksineet parempaa keinoa kuin repiä pois\nsormet noista viattomista sormikkaista. Sen pahempi oli niiden\nomistaja eräs rouva G., joka juuri oli alkanut liittyä heränneihin.\nSyvästi kuohuksissaan toisten menettelystä ja ankarasta tuomiosta\nkävi rouva-parka synkkämietteiseksi ja -mieliseksi kadottaen kaiken\nhalun enempiin seuroissa-käymisiin. -- Tämä tapaus herätti melkoista\nhuomiota ja aiheutti paljon puhetta puolesta ja vastaan. -- Vaikka on\nvarmaa, että Stenbäck ei lempeästi tuominnut moisia äärimmäisyyksiin\nmenijöitä, emme voi tässä asiassa siteerata mitään suoranaista\nlausuntoa häneltä: mutta hänen ystävästään Essenistä kerrotaan, että\nhän vapaasti laski leikkiä sellaisesta. Niinpä sanotaan hänen kerran,\nnähdessään muutamilla naisilla, että heidän välttämätön sininen\nkaulaliinansa oli värjännyt heidän kaulansa siniseksi, tavalliseen\nsatiiriseen tapaansa kysyneen, kuuluiko sininen kaulakin univormuun.]\nNiin ollen oli luonnollista, että Stenbäck oli mieluimmin ottamatta\nosaa maaseutukaupungin pietistiseen elämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun on luotava kuvaus Stenbäckistä koulunopettajana, kuinka hän\nkäsitti tehtävänsä ja kuinka hän käytäntöön sovitti periaatteensa,\non paras ensiksi antaa hänelle itselleen puheenvuoro. Muutamissa\nyksinkertaisuudeltaan ja välittömältä lämmöltään miltei\nklassillisissa koulupuheissa [Puheiden käsikirjoitukset ovat\nStenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Päivämääriä\nilmaisematta, jotka olemme saaneet Wasa Tidningistä ja\nIlmarisesta, ovat puheet ennen olleet painetut _J. A. Cederbergin_\nHistoriallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] hän on lausunut\nmielipiteensä siitä, mikä tässä lähinnä kiinnittää mieltämme.\n\nMarraskuun 24 p. 1846 asetettiin konrehtori, maisteri Esaias\nWegelius, ja toinen kollega, maisteri Ludvig Björkman, virkoihinsa.\nTämä juhlallisuus antoi Stenbäckille aihetta rehtorina alempana\nolevan puheen pitämiseen, joka varmaan on tehnyt sitä edullisemman\nvaikutuksen, kun juhlallisuuden aloitti Wegelius pitämällä\nlatinankielisen puheen \"siitä sielun viljelyksestä, jota jokainen\nhumanistinen opinala, mutta varsinkin kaunopuheisuus tuottaa,\nravitsee ja voimassa pitää [!]\".\n\nTarkoittaen jälkimmäistä näistä kahdesta ennenmainitusta opettajasta,\njoka oli uusi koululle, lausui Stenbäck:\n\n    \"Uuden opettajan astuminen virkaansa on tärkeä tapahtuma\n    koululle ja jokaiselle oppilaitokselle. Kuinka tarkoin määrätty\n    opetuksen kulku ja sisällys onkin, niin ei kuitenkaan mikään\n    koulu ole kellolaitos, joka kerran vedettynä sitten koneellisesti\n    käy käyntiään. Vaaditaan elävää voimaa, joka vuodattaa eloa\n    opetukseen, jotta se tulisi hedelmälliseksi ja todeksi,\n    siemeneksi, joka kerran voi kehittyä todelliseksi eduksi meille\n    itsellemme ja hyödyksi muille. Vaaditaan elävää harrastusta,\n    joka voi herättää nuorisossa sen halun ja mielen vakavaan\n    sivistykseen, tietoon ja siveellisyyteen, siihen korkeampaan\n    yhteiseen henkeen, jota vailla oppilaitos kasvattaa joko\n    pelkkiä kuivia, ahdasmielisiä pedantteja tai löyhiä, itsekkäitä\n    onnenonkijoita, joiden kaikki hyörintä ja pyörintä tarkoittaa\n    vain heidän omaa persoonaansa ja sen mukavuutta. Opettajasta\n    on tämän elävän voiman lähteminen; hän voi ja hänen tulee\n    tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, missä nuorisoa\n    ei ainoastaan kehoiteta tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon\n    yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sen vuoksi riippuu,\n    varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon opettajan persoonasta.\n    Jos hän on innostunut kutsumukseensa, jos hänellä itsellään on\n    lämmin mieli tosi sivistystä ja jalostusta kohtaan ja hän todella\n    rakastaa nuorisoa sydämestään, niin ei nuori mieli ikinä voi olla\n    niin suljettu, että hän ei saisi herätetyksi siihen halua tietoon\n    ja siveyteen ja kylvetyksi nuorisoon siemeniä, jotka osaltaan\n    määräävät sen elämän suunnan ja pyrkimyksen. Mutta sitävastoin,\n    missä opettajalla ei ole nuorekasta mieltä, missä lämmin rakkaus\n    nuorisoon ja sen parhaaseen puuttuu, siellä opettajan kutsumus\n    muuttuu kaikkein raskaimmaksi, ikävimmäksi ja kuivimmaksi;\n    siellä ei ainoastaan opettaja itse laahaa vastahakoisesti ja\n    ikäänkuin ikeen alla raskasta taakkaa, vaan, mikä pahempi,\n    hän synnyttää saman haluttomuuden ja raukeuden nuorisossakin,\n    jolla kyllä on terävät silmät opettajansa puutteita huomaamaan.\n    Jokaisen sivistyksen ja kasvavan polven ystävän täytyy sen\n    vuoksi myötätuntoisesti ottaa vastaan koulun palvelukseen astuva\n    opettaja ja saattaa häntä lämpimimmillä onnentoivotuksillaan.\"\n\nSitten luettuaan julki Björkmanin valtakirjan puhuja jatkoi:\n\n    \"Jättäessäni sinulle tämän valtakirjan, rakas virkaveli, on iloni\n    olla ensimmäinen, joka täällä julkisesti onnittelen sinua siitä.\n    Mutta en onnittele ainoastaan sinua; on jotakin sydämelleni vielä\n    kalliimpaa kuin sinun persoonasi: onnittelen koulua. Oli aika,\n    veljeni, jolloin koulunopettajan toiminta tavallisesti pidettiin\n    halpana ja mitättömänä, jolloin hän elää laahusti syrjäytettynä\n    ja ylenkatsottuna ja jolloin hänet ikäänkuin väkisin pakotettiin\n    katsomaan tointansa ainoastaan oikotieksi turvattuun\n    tulevaisuuteen. Ja kuitenkin oli hänen hartioillaan tehtävä\n    vaivalloisempi, raskaampi ja väsyttävämpi kuin kenties mikään\n    muu tehtävä yhteiskunnassa; kuitenkin oli hänen hartioillaan\n    vastuunalaisuus kasvavan sukupolven ohjaamisesta tietoon,\n    kuntoon ja hyveeseen! Mutta mitä enemmän inhimillinen sivistys\n    on tullut tunnustetuksi, mitä enemmän on opittu mittaamaan\n    henkilön arvoa, ei ulkonaisten etujen, vaan sen vaikutuksen\n    mukaan, joka hänellä on ihmisyyden korkeimmissa asioissa, ja sen\n    toimen, innon ja kyvyn mukaan, millä hän niitä ajaa, sitä enemmän\n    on myös opittu antamaan arvoa sille säädylle, jonka huostaan\n    nuorison opettaminen ja ohjaaminen on uskottu. Ja kun omassa\n    maassammekin olemme nähneet etevien miesten, joista isänmaa\n    saattaa olla ylpeä, [Tarkoitetaan Runebergia ja Snellmania.]\n    omistavan tietonsa, kykynsä ja voimansa koulun palvelukseen,\n    niin se voi olla meille muille ainoastaan ilahduttavaa ja\n    kehoittavaa ja antaa meille sen varmuuden, että pian jokaisen,\n    joka halveksuu koulunopettajan tointa, on itsensä pakko havaita,\n    että hän siten osoittaa ainoastaan omaa sivistyksen puutettaan,\n    välinpitämättömyyttään ihmisyydestä ja sen korkeimmista\n    pyrinnöistä. Mutta sitä enemmän on meidän opettajien asia tukea\n    koulun arvoa ja osoittaa se sen luottamuksen ja kunnioituksen\n    arvoiseksi, jota sille on alettu antaa. Siksi on koululle ja\n    koululaitokselle ilo saada omakseen miehiä, joilla on nuorekkaat\n    voimat, lämmin mieli ja vilpitön rakkaus nuorisoon. Minä toivon\n    ja minä tiedän, että sinulla, veli, on tämä halu ja tämä rakkaus,\n    ja sentähden onnittelen koulua sinun tulostasi siihen. Kestäköön\n    kauan, kestäköön aina se rakkaus, niin on sinun työsi oleva\n    koululle hedelmällinen ja hyödyllinen ja sinulle itsellesi\n    suloinen ja helppo. Mutta jos mieli jäähtyy ja rakkaus nuorisoon\n    sammuu, tulee koulunopettajan toimi kaikesta ikävästä ikävimmäksi\n    ja kaikesta puisesta puisimmaksi, niin, menettää kaiken\n    todellisen hyödyn ja siunauksen. Tyyni ja tasainen mieli, vakava\n    ja ylivaltias itsensähillitseminen on opettajan välttämättömin\n    ominaisuus, mutta tämä ominaisuus on ainoastaan siinä, missä\n    opettajalla on elävä harrastus kutsumukseensa ja lämmin rakkaus\n    nuoriin. Tämä harrastus ja tämä rakkaus, eläkööt ja palakoot\n    ne sinussa, kannustakoot ja rohkaiskoot ne sinua vaivannäössä,\n    pitäkööt ne alati sinun mielesi reippaana ja rohkeana virkasi\n    toimessa. Näillä toivomuksilla lausun sinut tervetulleeksi ja\n    kehoitan sinua Jumalan ja tämän ihmisparven edessä tekemään\n    virkavalasi.\" -- --\n\n    \"Niin, olet mennyt suureen sitoumukseen; olet Herran edessä\n    ottanut hoitaaksesi parhaimman ja kalleimman, mitä maan päällä\n    on, nämä pienoiset, jotka ovat astumassa elämään. Kun näen\n    edessäni tämän nuorison, isänmaan toivon ja vastaisuuden kasvavat\n    miehet, joista tulevan ajan onni tai onnettomuus, sen kunto\n    ja voima tai turmio ja rappeutuminen riippuu, niin hämmästyn\n    kutsumukseni vastuunalaisuutta, ja elävänä on sieluni silmissä\n    pyhä lause: Ei mitään ole se, joka istuttaa, eikä mitään se,\n    joka kastelee, vaan Jumala on se, joka kasvun antaa. Me voimme\n    istuttaa ja me voimme kastella, mutta kaikki on turhaa, jollei\n    Herra anna siunaustaan. Meidän kutsumuksemme on meille totisesti\n    liian suuri ja liian korkea, jos kuljemme eteenpäin omasta\n    voimastamme, ja me peräydymme pelolla siitä vastuusta, joka on\n    hartioillamme. Katso, nämä nuoret heidän vanhempansa vaativat\n    meidän kädestämme, meiltä vaatii heidät ihmiskunta, meiltä vaatii\n    heidät Herra Jumala taivaassa. Varmaan me emme pääse pitkälle,\n    jollei meillä ole puolellamme Jumalan voima ja Jumalan siunaus.\n    Mutta kuitenkin on suloista, veljeni, on ihanaa olla aseena\n    Herran kädessä, ja onneksi Hän ei kiellä siunaustaan siltä, joka\n    Häneltä sitä rukoilee, onneksi Hän ei anna meille kiveä leivän\n    sijasta. Olkaamme vain alati Hänen aseinaan!\"\n\n    \"Lopuksi saan lausua nöyrän kiitoksen niille sivistyksen ja\n    nuoren polven korkeasti kunnioitetuille ystäville, jotka\n    ovat kunnioittaneet tätä toimitusta läsnäolollaan. Koulu\n    voi ainoastaan iloita, kun se näkee miesten, jotka ovat\n    yhteiskunnan kukkuloilla, ottavan osaa näihin juhliin, kun se\n    huomaa kaikensäätyisissä ja -ikäisissä ihmisissä osanottoa\n    toimintaansa. Koulu rakastaa julkisuuden raikasta ilmaa; se\n    on itse poikasen ensimmäinen julkinen kilpakenttä. Kun hän\n    lähtee lastenkamarista ja äidin lempeästä ja hiljaisesta, mutta\n    sanomattoman vaikutusvaltaisesta hoidosta, ottaa koulu hänet\n    vastaan, jotta hän sen yhdyselämässä ja julkisuudessa kasvaisi,\n    varttuisi, taipuisi, norjuisi ja valmistuisi julkiseen elämään\n    valtion palveluksessa. Varmaankaan en erehdy, jos juuri tässä\n    yhdyselämässä, tässä julkisuudessa ja tässä poikasille niin\n    soveliaassa valmistuksessa vastaisuuden julkiseen toimintaan\n    näen yhden koulun olennaisimpia, ihanimpia ja tärkeimpiä etuja,\n    jota ei mikään muu voi vastata eikä korvata. Koulu tahtoo\n    olla julkinen ja on sen vuoksi kiitollinen siitä julkisesta\n    osanotosta, jota se kohtaa. Tämän kiitollisuuden lausun teille,\n    kunnioitetut vieraamme iloisesti ja vilpittömästi.\"\n\n    \"Mutta tahdon sanoa vielä muutaman sanan teille, poikaseni.\n    Olette nähneet kahden uuden opettajan astuvan virkaansa. Olette\n    kuulleet ne velvoitukset, joihin he ovat sitoutuneet. Heidän\n    velvoituksensa ovat suuret ja heidän vastuunalaisuutensa on\n    kallis. Nyt, rakkaat pojat, älkää tehkö heidän velvollisuuksiaan\n    heille vaikeammiksi ja heidän vastuunalaisuuttaan vielä\n    raskaammaksi. Teidän parhaaksenne he uhrautuvat. Jos kouluelämä\n    on joskus teille raskasta, niin se on paljoa raskaampaa teidän\n    opettajillenne, mutta kaikkein raskaimmaksi se tulee heille,\n    jos he teissä kohtaavat haluttomuutta ja tottelemattomuutta,\n    pahantapaisuutta ja vastahakoisuutta. Mutta jos te osoitatte\n    heille kunnioitusta ja harrasta mieltä, sitä kuuliaisuutta ja\n    ahkeruutta, mikä heille on tuleva, niin on teillä itsellänne\n    suurin hyöty siitä. Silloin teidän opettajanne tekevät\n    virkansa riemulla eikä huokauksella ja kohtelevat teitä sillä\n    hellyydellä ja rakkaudella, joka tekee koulun vaivannäön ja\n    työn teillekin helpoksi. Onnettomin tila koululle olisi, jos\n    oppilaat alkaisivat katsoa opettajaansa yhteisvihollisekseen,\n    jolle he mielellään tekisivät kiusan kiusan päälle, ja jos\n    opettajan puolestaan täytyisi katsoa oppilaitaan epäluulolla ja\n    vastenmielisyydellä. Toivon, että se onnettomuus ei koskaan ole\n    kohtaava tätä oppilaitosta. Me, teidän opettajanne, emme tahdo\n    olla teidän tyranneinanne, vaan teidän ohjaajinanne, isinänne,\n    parhaina ystävinänne; mutta, rakkaat pojat, emme olisi teidän\n    ystäviänne, jos sukoilisimme teidän virheitänne. On puhuttu\n    ja puhutaan paljon koulukurista, ja siitä on mikä mielipide\n    milläkin. Mutta minä tiedän paremman perustuksen, tiedän ainoan\n    oikean perustuksen, joka todellisella ja oikealla koulukurilla\n    tulee olla; sillä se perustus on Jumalan oma sana. Jumala on\n    itse rakkaus, mutta kuitenkin Hän sanoo: jota minä rakastan,\n    sitä minä kuritan. Siinä on esikuvamme, joka on ainoa oikea. Se\n    joka rankaisee rakkaudesta, hän tekee oikein Jumalan ja ihmisten\n    edessä. Elämä, rakkaat pojat, ei, kuten jo ennen on teille\n    sanottu, ole mikään leikki, ja meidän täytyy alusta alkaen oppia\n    katsomaan sitä muuksi kuin leikiksi. Te ette ole tulleet tänne\n    huvittelemaan tai ajattelemattomasti aikaanne kuluttamaan, vaan\n    vaivalla ja ponnistuksella hankkimaan itsellenne ei ainoastaan\n    niitä tietoja, vaan vielä enemmän sitä sielun ryhtiä, lujuutta ja\n    vakavuutta, joka voi antaa teille kyvyn kestää elämän vakavuutta\n    ja taidon kerran miehuullisin voimin palvella Jumalaa ja\n    synnyinmaatanne. Siihen me, teidän opettajanne, tahdomme kehittää\n    ja johdattaa teitä; älkää tehkö pyrintöämme turhaksi. Varmaankaan\n    te ette tahdo käyttää kouluikäänne, nuoruutenne ensimmäistä\n    kevättä, laskeaksenne pohjaa, ei kunnollisuudelle ja voimalle,\n    vaan haluttomuudelle, löyhyydelle ja velttoudelle, joka seuraa\n    teitä kautta elämänne. Mutta, rakkaat ystävät, jokaisen ihmisen\n    todellinen väki ja voima on siinä, että hän nöyrtyy Herran\n    Jumalansa edessä ja ainoastaan Hänestä etsii voimaansa. Mitä\n    hyödyttää meitä kaikki maailman tieto ja taito, jos me kuitenkin\n    saamme sielullemme vahingon emmekä täällä emmekä siellä ole\n    Herran omat. Ei, jumalanpelko on viisauden alku, niin oli isäimme\n    oppi; jumalanpelko on ainoa perustus kaikelle kunnolle, kaikelle\n    voimakkaalle ja oikealle toiminnalle maan päällä, se on ainoa\n    perustus, jolle voi rakentaa ajassa ja iankaikkisuudessa. Niin,\n    rakkaat pojat, toivotan teille parasta mitä tiedän ja ymmärrän,\n    toivotan teille ennen kaikkea: Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa\n    ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämät teille annetaan.\n    Siihen antakoon Jumala voimallisen armonsa teille ja meille\n    kaikille.\"\n\nStenbäckin oma virkaanasettaminen tapahtui vasta 28 p. syyskuuta\n1850, arkkipiispa Bergenheimin ensi kertaa koulua tarkastaessa. Hän\npiti silloin esitelmän, joka sisälsi yhteenvedon ennenmainituista\nlatinankielisistä \"pedagogisista lauseista\". [Stenbäckin oman tarkan\nkäännöksen \"Pedagogisista lauseista\" on julkaissut J. A. Cederberg,\nm.t.]\n\nJohdannossa Stenbäck sanoo niinä kolmena vuotena, joina oli\nrehtorintointa hoitanut, monta kertaa hämmästyneensä koulunopettajan\ntoimen laajuutta ja tärkeyttä. \"Sinä pitkänä ja ratkaisevana aikana,\nensimmäisenä keväisenä kehitysaikana, jolloin nuoret käyvät koulua,\ntavallisesti kodista erotettuina, täytyy heidän joko kasvattaa\nitseänsä -- mikä on mahdotonta -- tai myös jäädä kaikkea kasvatusta\nvaille, jollei opettaja, paitsi että hän edistää heidän älyperäistä\nkehitystään, samalla yhtä hellästi ja ennen kaikkea pidä huolta\nheidän varsinaisesta kasvatuksestaan, s.o. heidän siveellisestä ja\nuskonnollisesta suunnastaan, sekä heihin koeta istuttaa hedelmällisiä\nsiemeniä aikaa ja iankaikkisuutta varten ja muodostaa heitä\n_ihmisiksi_, joiden tarkoituksena ja päämääränä ei ole ainoastaan\ntämä elämä, vaan paljon enemmän tulevainen, haudan tuolla puolen.\"\nPäästyään sitten varsinaiseen aineeseensa käsiksi puhuja esittää\nkoulun tehtävästä ja toiminnasta seuraavia ajatuksia.\n\nKirkko käsittää ihmisen siveelliset ja iankaikkiset asiat,\nvaltio sen luonnolliset ja ajalliset, ja koska kummallakin on\noma alansa, voivat ne ilman keskinäistä ristiriitaa vaikuttaa\npäämääränsä saavuttamiseksi. Kaikki kasvatus ja opetus tarkoittaa\nvälttämättömästi sekä kirkkoa että valtiota, mutta koska\nkristillisyyden tulee pyhittäen tunkea kaikkien maallisten\nolojen läpi, täytyy koulun seisoa kirkon perustalla. Näiden\nperiaatteiden selvittämisestä siirrytään luomaan silmäys koulun\nhistorialliseen kehitykseen uskonpuhdistusajasta, jolloin se\nmitä lähimmin riippui kirkosta, meidän päiviimme, jolloin se\nsamoinkuin tiede on maallistunut, jopa pakanallistunut, sillä\neivät filantropistit, jotka ovat asettaneet aineellisen hyödyn\nkasvatuksen tarkoitusperäksi, eivätkä humanistit, jotka pitävät\nyleistä sivistystä, antaen pääpainon ihanteelliselle puolelle,\nkoulun päämääränä, ole kristillisellä perustuksella. Syynä siihen,\nettä kehitys on saanut tämän suunnan, on kirkon hengen ja voiman\npuute. Uudistus on kuitenkin välttämätön. Koulun täytyy käsittää\nitsensä kasvatuslaitokseksi, ei ainoastaan tätä elämää, vaan\nmyöskin tulevaista varten, ja kun kirkko nykyaikana kaikkialla\non alkanut osoittaa ilahduttavia elonmerkkejä, voi toivoa, että\nvaikutus siitä on ulottuva kouluunkin. -- Siirtyessään kysymykseen\ntieteellisestä opetuksesta koulussa tunnustaa puhuja humanisteihin\nyhtyen, että yleinen sivistys, joka tarkoittaa sitä, mikä soveltuu\nja on hyödyksi ihmiselle ihmisenä, mikä sopusuhtaisesti kehittää\nhänen luonnollisia sielunvoimiaan, on välttämättömästi käypä kaiken\nmäärättyä, ulkonaista toimintaa tarkoittavan sivistyksen edellä;\nTähän katsoen ovat kieltenopetus ja matematiikka, [Ohimennen\nmainittakoon, että Stenbäckillä itsellään ei ollut taipumusta\nmatematiikkaan. L. L. Laurén lausuu tästä (Åbo Underrättelser, 1875,\n22 p. tammikuuta): \"On kyllä totta että erään vanhan opettajan\noli tapana sanoa, että sen, joka ei osaa matematiikkaa, voi\nnarrata puihin kiipeämään, mutta toiselta puolen olemme tunteneet\nmiehiä -- kuuluisia miehiä -- esim. Lauri Stenbäckimme, joka ei\nkoskaan voinut oppia matematiikkaa nykyajan vaatimusten mukaan.\"]\nyleinen historia ja luonnontieto kouluopetuksen neljä luonnollista\nperuspylvästä, kaksi edellistä tarkoittaen sielun voimien muodollista\nkehittämistä, kaksi jälkimmäistä aineellista. Mitä erityisesti\nkieliin tulee, ovat vanhat kielet tärkeimmät, jotavastoin saattaa\nriittää, että nykyaikaisista kielistä vain alkeet opitaan. Mutta\non vielä yksi kieli, jonka perinpohjainen ja uuttera oppiminen\nitsessään on mitä tärkeintä ja sen ohessa erinomaisen yhtäpitävää sen\nsivistyksen tarkoituksen kanssa, jonka koulu on antava. Tarkoitamme\näidinkieltä, suomea, joka sekä kielenä on täydellisesti omituisella,\nalkuperäisellä ja kansallisella pohjalla että sitä paitsi on\nnuorekkaassa kehityksessään; sen vuoksi siinä on yhdessä sekä\nmuodollisia että aineellisia etuja suuremmassa määrin kuin missään\nmuussa kielessä. Jos me tässä jätämmekin syrjään sen syystä niin\ninnokkaasti puolustetun tärkeyden ja välttämättömyyden kansallisuuden\nja kansallisen sivistyksen herättäjänä ja voimassapitäjänä, niin\non sillä jo kielenä katsoen se monivivahteinen muotorikkaus ja\nrikasilmeinen eloisuus, että sitä voi pitää tarpeellisena täytteenä\nklassillisten kielten eheään plastilliseen täydellisyyteen. -- Sitä\nreformia, joka on tarpeen, ei saavuteta kristinuskon opetuksen\nlaajentamisella, ei myöskään tule tieteellistä opetusta asettaa\nkirkollisen sensuurin alaiseksi, joka panisi jonkunmoista ulkonaista\npakkoa sen itsenäisyydelle ja vapaudelle; tarvitaan vain, että kirkon\nvälttämätön ja olennainen vaikutus kouluopetukseen tunnustetaan\nja myönnetään sekä että tieteellinen opetus, ollakseen oikea ja\nhyödyllinen, tapahtuu kristillisessä hengessä. --\n\n\"Että kaikki tämä samoinkuin koulun koko kasvatus ylipäänsä\", lausui\npuhuja lopuksi, \"pääasiallisesti ja olennaisesti riippuu opettajan\npersoonasta, täytyy jokaisen tuntea, joka tietää mitä kasvatus\non. Ei yleinen ulkonainen koulukuri yksin riitä siihen, eivät\nmyös parhaatkaan opetukset, kehoitukset ja määräykset. Läheinen\nja alituinen opettajan ja oppilaiden välinen kosketus vaikuttaa,\nettä edellisessä elävä henki, hänen sisäinen henkinen tilansa ja\nelämänsä ehdottomasti, tiedottomasti ja välittömästi vaikuttaa\noppilaihin ja kaikkein enimmin määrää heidän kasvatuksensa, heidän\nsiveellisen suuntansa ja muodostumisensa sekä alati kohtaa heidän\navointa, nuorekasta mieltään innostaen tai vieroittaen, elähdyttäen\ntai saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä itse henkilön\nsisäinen laatu ja luonne ole niin tärkeä, niin vaikuttava, niin\ntehokas ja ratkaiseva kuin opettajantoimessa, missä varsinainen\npääpaino on hengen välittömällä vaikutuksella henkeen ja inhimillisen\npersoonallisuuden elävällä voimalla ja vaikutuskyvyllä. Se että\nkoulun täytyy pitää huolta ei ainoastaan oppilaiden älyllisestä ja\najallisesta, vaan myös henkisestä ja iäisestä puolesta, että sen\ntäytyy kasvattaa ei ainoastaan valtiota, vaan myös kirkkoa varten ja\njuuri olla molempien välittömänä, syvästi juurtavana yhdyssiteenä;\nettä koulunopettajan persoonassa tulee olla yhdistettynä isän\nja opettajan velvollisuus -- se tekee hänen kutsumuksensa niin\näärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi.\nKuitenkaan tehtävän vaikeus ei vapauta häntä velvollisuudestaan,\nmikäli hän ei tunnottomasti tahdo matkaansaattaa ainoastaan\narvaamatonta vahinkoa. Mutta hänen on mahdoton täyttää tätä pyhää\ntehtävää ja velvollisuuttaan, jollei hänellä itsellään ole ei\nainoastaan sitä korkeaa käsitystä ja tyyntä itsensähillitsemistä,\njoka tekee hänet kykeneväksi oikein hoitamaan opetustaan, vaan\nmyös etupäässä ja ennen kaikkea se uusi hengellinen mieli, jota\nkenelläkään ihmisellä ei ole luonnostaan, vaan jonka jokainen voi\nvoittaa totisen parannuksen ja uskon ja jokapäiväisen harjoituksen\nkautta, niin että elämän pyrintö ja järkkymätön päämäärä hänelle\non tullut siksi, mikä on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä,\nnimittäin Jumalan kadonneen kuvan ehjistyttäminen pyhyyteen,\nviisauteen ja vanhurskauteen meissä langenneissa ihmisissä. Ja juuri\ntästä johtuu viime kädessä koulun harras yhteys kirkon kanssa ja\npapin- ja opettajantoimen läheinen sukulaisuus.\"\n\nKun Essen kirjoitti muistokuvauksensa Stenbäckistä, sai hän\navusteeksi siihen kuvauksen hänen toiminnastaan Vaasan koulun\nopettajana ja rehtorina, jonka oli laatinut eräs entinen oppilas,\nprofessori Otto Donner. Tähän kuvaukseen on myöhemmin samanaikainen\nVaasan kymnaasin opettaja, tohtori Oskar Rancken, [Ks. _J. Oskar I.\nRancken_, Lars Stenbäck inom skollärareföreningen i Vasa. Helsinki,\n1871.] tehnyt oikaisuja ja lisäyksiä. Jos vertaa edelläolevia puheita\nsiihen, mitä nämä kertojat ovat ilmoittaneet, niin huomaa, kuinka\nniissä on lausuttuna Stenbäckin sisäinen vakaumus ja kuinka hän\nkaikella kyvyllään koetti toteuttaa koulun tarkoitusta, niinkuin hän\noli sen käsittänyt. Paitsi valpasta älyä ja tietoja hän tahtoi, että\nnuoret saisivat koulusta elämän varalle vakaan siveellisen pohjan,\nmihin siemeniä oli kylvetty kypsymään taivaalliseksi sadoksi. Niistä\nkorkeista vaatimuksista taas, jotka hän asetti opettajan persoonalle,\nei hän, mitä häneen itseensä tuli, tinkinyt pois mitään, kuinka\nvaikea hänen olikin voittaa itsensä, sillä hänen kiivas luonteensa ei\nollut suorastaan sovelias opettajakutsumukseen.\n\nAlusta alkaen hän vaati ankaraa järjestystä ja siisteyttä. Kohta\nrehtoriksi tultuaan hän täydellisesti uudistutti ikivanhan koulutalon\nsisäpuolelta, saaden siten aikaan jonkunmoisen muhkeuden ja\niloisemman vaikutuksen, sekä kartutti samalla koulukalustoa. Mutta\nei ainoastaan ulkonaisissa seikoissa, kuten järjestyksen pidossa\noppilaiden kesken, osoittautunut hänen selvyyttä ja järjestystä\ntavoittava henkensä; opetuksellekin hän antoi samanlaisen läpikäyvän\njärjestyksen ja yhtenäisyyden leiman. Ensiksikin on tässä kohden\nmainittava vanhain kielten sekä uskonnon opetus. \"Klassillisten\nkirjailijain ja myös hebreankielen lukemiselle\", sanoo Donner, \"hän\nosasi antaa eloa alati viittaamalla sisällykseen, joko sen ylevään\nvakavuuteen, niinkuin Genesistä luettaessa, tai ajatuksien ja\ntunteiden jalouteen, tai joskus vastakohtiinkin, kuten siinä, missä\nturhamainen Cicero liian räikeästi toi esille omia ansioitaan. Minkä\npainon hän pani vanhain kielten lukemiselle nuorison kehitykseen\nkatsoen, osoittaa se arka tarkkuus, mitä hän käännökseltä vaati.\nSen täytyi olla mahdollisimman sananmukainen, mutta samalla\nlausuttu _huolellisessa muodossa_. Edistääkseen oppilaiden oikeaa\nkäsitystä alkutekstistä hän pani sekä latinan että hebrean ja myös\nsuomen opetuksessa alkuun sen tavan, että kun kappale alkukielellä\noli luettu, oppilaat kertoivat sen sisällyksen ulkomuistista\nsamalla kielellä. Ja tämä huolenpito pienimpään saakka ulottui\nitse alkukielen _ääneenlukemiseen_. En voi koskaan unohtaa, minkä\nraikkaan vaikutuksen teki meihin kaikkiin, kun hän kerran lukiessamme\nCaesarin Gallian sotaa, sittenkuin oppilas toisensa perään oli\nkoettanut kykyään, ottaen vaarin kaikista välimerkeistä, selvästi\nja jonkunmoista retorista vaikutusta tavoittaen lukea kertomusta,\nStenbäckin onnettoman marttyyrin tavoin väännellessä itseään\nkateederissa, yht'äkkiä laittoi meidät tunniksi lumisille sitten\nparemmalla vauhdilla jatkaaksemme lukemista. Tästä tarkkuudesta\nseurasi myöskin verraten perinpohjaiset tiedot oppiaineissa,\nvarsinkin kieliopilliset; etenkin hän saattoi hebreankielen lukemisen\nniin pitkälle sekä kieliopissa että käännöksessä, että oppilaat\nseuraavina kolmena vuotena eivät lukeneet kymnaasissa mitään uutta\ntullen täydellisesti toimeen entisillä tiedoillaan.\"\n\n\"Uskonnon opetuksen muuttaminen\", jatkaa sama kertoja, \"dogmien\nselityksestä Raamatun lukemiseksi ja Uuden Testamentin tekstin\nselittämiseksi saattoi Stenbäckin vaikutuksen käänteentekeväksi.\nSe johtui hänen yleisestä harrastuksestaan tehdä koulun oppiaineet\nkeinoksi nuoren luonteen kehittämiseen, ja hän ajoi tätä asiaa\nkaikella sillä hartaudella ja lämmöllä, joka oli hänelle ominaista.\nUskonto ja isänmaa olivat ne kaksi polttopistettä, joihin hän\ntahtoi koota kuulijainsa korkeimman harrastuksen, ollen tässäkin\nGrundtvigin kaltainen hänen jalossa harrastuksessaan Tanskan kansan\nsivistyttämiseksi. [Kuvauksensa johdannossa Donner oli sanonut, että\nStenbäckin toiminta Vaasassa muistutti jonkun verran Grundtvigin\ntyötä Tanskassa. Tätä Rancken ei katso oikein sattuvaksi, varsinkin\nkoska Grundtvig pani pääpainon isänmaalliseen puoleen, mutta\nStenbäck taas uskontoon, samalla kuin hänen kristillisyytensä oli\nyksinkertaisempi, raamatunmukaisempi.] Mahdollisuuden mukaan otettiin\nsen vuoksi isänmaallisia aineksia koulun oppikurssiin. Vaikka n.s.\nainekirjoitus ei ollut tavallista muissa opistoissa, otti hän sen\njo 1840-luvulla kouluun, jolloin etupäässä suomalaisia oloja,\nelämän tehtävää j.m.s. koskevia aineita annettiin kirjoitettaviksi.\nLausuntoharjoituksissa tutustuttiin Vänrikki Stoolin tarinoihin,\nja tuon tuostakin pidetyillä ylimääräisillä laulutunneilla pantiin\nerityistä painoa kotimaisiin sävelmiin. Luulen varmaan, että\nkansanlaulun ja runouden siten nuorisossa herättämä tunnelma\nmonellekin heistä tuli itse perustaksi heidän isänmaallisuudelleen ja\ntietoisuudelleen, että olivat saman kansan jäseniä.\"\n\n\"Mitä vihdoin koulukurin pitämiseen tulee, vaikutti siihen jonkun\nverran hänen vilkkaasti vaihteleva mielenlaatunsa, eikä se sen vuoksi\naina ollut ankarasti johdonmukainen. Hänen tarmokas, äkkipikainen\nluonteensa saattoi hänet toisinaan rangaistessaan ja nuhdellessaan\nunohtamaan mielensä tasapainon. Tunnettua on, kuinka hän kerran,\ntyhjennettyään omat voimansa patukan käyttämiseen, kutsui erään\nsillä alalla väkevyydestään tunnetun kollegan jatkamaan toimitusta,\nmikä tapahtuikin. Varsinkin valetta ja petollisuutta rangaistiin\naina suurimmalla ankaruudella, sitä enemmän kun hän aina koetti\nistuttaa totuudenrakkautta ja rehellisyyttä mieliin ensimmäisenä\nihmisen täytettävänä ehtona ja alati osoitti oppilaille mitä\nsuurinta luottavaisuutta. Muita virheitä hän rankaisi milloin\nankarammin, milloin leppeämmin; [Valaiseva on myöskin seuraava\nkasku, jonka rovasti S. Hirvinen on kertonut: Kerran syytettiin\nerästä koulun vanhempaa oppilasta tappelusta katupojan tai kisällin\nkanssa. Kun rehtori tämän johdosta piti kuulustelun, tunnusti\noppilas avomielisesti asian sekä kertoi, että hän oli nähnyt suuren\nroikaleen pitelevän pahoin pikku poikaa eikä ollut silloin voinut\nolla käymättä suuremman kimppuun ja antamatta hänelle selkäsaunaa.\n'Se oli oikein tehty!' oli Stenbäck sanonut siihen ja päästänyt\nsyytetyn menemään.] mutta jos hän milloin vihassaan oli mennyt\nliiallisuuksiin, tunnusti hän aivan avomielisesti äkkipikaisuutensa,\npitäen kiinni rangaistuksen välttämättömyydestä. Kun tähän yhtyi\nloppumaton, alati ilmenevä rakkaus nuorisoon, unohti se helposti\nhänen jalon, lämpimän sydämensä vuoksi nämä heikkoudet.\" -- Rancken\nmuistelee, että se epätasaisuus, jota joskus ilmeni Stenbäckin\nsuhteessa kurinpitokysymyksiin, välisti tuotti pieniä selkkauksia.\nKun hän sellaisissa tapauksissa oli epätietoinen mitä tehdä, kuuluu\nhän toisinaan kysyneen neuvoa proosallisen järkevältä, voimakkaalta\nkymnaasinrehtori Odenvallilta. Neuvo annettiin rehellisesti ja\nhyvässä tarkoituksessa, ja Stenbäck seurasi sitä toivotulla\nmenestyksellä.\n\nSuullisten kertomusten mukaan voimme tähän lisätä yhtä ja toista.\nKerran oli Stenbäck tyytymättömänä siihen, mitä luokka oli osannut\neräässä aineessa, antanut sille pitkän kertausläksyn, vaikka\noppilaiden aika olisi tarvittu muihin jo määrättyihin tehtäviin. Kun\nhän sitten seuraavalla kerralla teki kysymyksiä siltä alalta, joka\noli kertausläksynä, ilmoitti oppilas toisensa perään, että heille ei\nollut jäänyt aikaa sen kertaamiseen. Silloin Stenbäck kiivastui ja\najoi ulos koko luokan. Mutta seuraavana aamuna rukouksen jälkeen hän\nkehoitti koko koulua jäämään paikoilleen ja piti puheen, jossa hän\ntunnusti, että hän edellisenä päivänä pikaisuudessa oli erehtynyt,\nja pyysi poikia antamaan anteeksi hänen vikansa. -- Tämän kertoja\noli itse ollut niiden oppilaiden joukossa, joita asia koski, ja hän\nmuistaa elävästi, kuinka Stenbäckin puhe sattui nuoriin. Että hän\nasemassaan nöyrtyi tunnustamaan rikkoneensa oppilaita vastaan, ei\nvaikuttanut ainoastaan sitä, että he antoivat hänelle anteeksi, vaan\nettä heidän sydämensä liikutuksella ja rakkaudella kiintyi häneen.\n-- Rancken mainitsee, että Stenbäckin tapa kohdella oppilaita oli\nrakkaudellinen, joskus lapsellisen naiivi, ja mahdollista on, että\nmoni voi pitää moista synnintunnustusta koulun edessä naiivisuutena.\nVarmaa on, että se ei kävisi päinsä kelle hyvänsä, mutta juuri se,\nettä Stenbäck niin menetteli ja siten voitti vain enemmän rakkautta\nja kunnioitusta oppilailtaan, todistaa, kuinka avoin ja puhdas\nhänen persoonallisuutensa oli. Oppilailla ja nuorilla on tavattoman\nhieno tunto erottamaan, mikä heitä kohtaavassa rakkaudessa on\ntodellista, mikä epätotta. -- Paitsi kiivautta lienee Stenbäckillä\nollut toinenkin heikkous, se nimittäin, että hänellä oli suosikkeja\npoikain joukossa. Siinä häntä kuitenkin johti itsetiedottomasti hänen\ntunteensa, sillä tietensä hän ei olisi antanut sijaa vääryydelle.\nEikä hän koskaan itse myöntänytkään suosivansa ketään. Kun häntä\nhuomautettiin siitä, tuli hän hyvin pahoilleen. Niin on eräs läheinen\nhenkilö kertonut. Olivatko oppilaat havainneet sellaista, ja mitä\nhe siitä ajattelivat, ei ole tunnettua. -- Koulun ulkopuolellakin\nStenbäck koetti päästä läheisiin ja tuttavallisiin suhteisiin\noppilaittensa kanssa. Hän kävi heidän asunnoissaan, antautui siellä\nheidän kanssansa keskusteluihin, luki heille ja heidän kanssaan\nj.n.e. Eräs entinen oppilas on kertonut, että rehtori kerran tuli\nhänen luoksensa, kun hän oli sairaana. Hän oli silloin istunut sängyn\nlaidalle ja alkanut opettaa hänelle leikkiä, joka hyvin huvitti pikku\npotilasta. Muutoinkin oli hänellä tapana ottaa osaa koulupoikain\nleikkeihin, esim. pallonlyöntiin, jota ahkerasti harjoitettiin\nkeväisin, sekä luistinretkiin, jotka olivat enemmän sattuman varassa.\nUudessakaarlepyyssä, johon koulu Vaasan palon jälkeen muutettiin,\nhän oli mukana pitkällä luistinretkellä, jolloin aikaisen hämärän\ntullessa sytytettiin tulia jäälle risuihin ja kuiviin kaisloihin,\njoita oli koottu rannoilta. -- Donnerkin puhuu Stenbäckin halusta\npanna toimeen koulujuhlia ja leikkejä, joihin jälkimmäisiin hän esim.\ntahtoi saada vanhan vannetanssin latinaisine lauluineen.\n\nVielä on puhuttava Stenbäckin yhdyselämästä Vaasan pedagogien\nkanssa. Paikkakunnalla oli runsaasti erilaisia kouluja, ja\nvähää ennen hänen tuloaan oli kymnaasin avaaminen 1844 lisännyt\npedagogipiiriä useilla lahjakkailla, toimeensa innostuneilla nuorilla\nopettajilla. Heidän keskuudessaan syntyi ajatus muodostaa yhdistys\nyhteisiä asioita koskevien kysymysten pohtimista varten. Rancken\nkertoo, että koulunopettajayhdistys ensin perustettiin lukuvuonna\n1847-48, ja oli silloin voimassa määräys, että tieteellisiä\nkysymyksiä _saatiin_ käsitellä ruotsiksi, jotavastoin keskustelun\nei-tieteellisistä asioista _täytyi_ käydä suomeksi. Tämä yhdistys,\njonka synty ja suomenmielinen suunta, sen mukaan kuin kertomuksesta\nkäy näkyviin, on luettava Ranckenin omaksi ansioksi, eli sitten\nsyksystä 1848 täysin järjestettynä koulunopettaja- yhdistyksenä,\nvaikka kuitenkin suomenkielen käyttäminen hylättiin (Rancken, joka\nnäyttää harrastaneen sitä, nautti virkavapautta ja oli poissa).\nKymnaasin rehtori F. J. Odenvall ja saman opiston lehtori, sittemmin\narkkipiispa T. T. Renvall sekä Stenbäck toimivat innokkaimmin\nyhdistyksen järjestämiseksi ja sen toiminnan jatkamiseksi Päätettiin\npitää kokouksia joka kuukauden 1 ja 15 p. ja keskustella jäsenten\nehdottamista aineista ja kysymyksistä siten, että kukin aineen\nesittäjä olisi johtajana keskustelussa. Kokouksien osanottajiksi\nilmoitetaan, paitsi jo mainittuja, kymnaasista matematiikan\nlehtori, sittemmin Helsingin normaalikoulun yliopettaja J. E.\nBergroth, teologian lehtori C. Törnudd, kreikankielen lehtori\nG. Cannelin, kymnaasin apulainen A. Lilius y.m.; ylemmästä\nalkeiskoulusta konrehtori E. Wegelius, kollegat G. Malm, L.\nBjörkman ja G. Lönnmark; alemmasta alkeiskoulusta W. Grönqvist sekä\nBell-Lancasterin köyhäinkoulusta C. W. Westerholm. Myöhemmin tuli\nlisäksi: teknillisestä reaalikoulusta (1849) johtaja F. E. Conradi ja\nopettaja J. Lindskog sekä joukko nuorempia opettajia jo mainituista\noppilaitoksista, esim. ranskankielen opettaja, sittemmin lehtori\nL. L. Laurén y.m. Kevätlukukauden lopulla 1849 täytyi yhdistyksen\n(järjestettynä yhdistyksenä) lakata 4 p. kesäkuuta samana vuonna\nannetun armollisen asetuksen johdosta, jossa säädetään, ettei\nmitään yksityisiä yhdistyksiä ja seuroja, myöskään tieteellisissä\nja kirjallisissa tarkoituksissa, saa Suomessa perustaa ilman Hänen\nKeis. Majesteetiltansa siihen saatua lupaa. Kuitenkin käsitettiin\nkielto Vaasassa niin, ettei rikottaisi alamaista uskollisuutta,\njos tilapäisesti yhdessä neuvoteltiin pedagogisista kysymyksistä,\nkoska siten arveltiin kymnaasi- ja kouluasetusten määräysten\nainoastaan täydellisemmin voivan tulla täytetyiksi. Sellaisia\ntilapäisiä kokouksia pidettiin sitten miltei yhtä usein kuin ennen\nmääräaikaisia, kunnes harrastus vähitellen laimeni, niin että\nyhdistyksen toiminnan voi katsoa kokonaan lakanneen, kun kaupungin\npalo 1852 hajoitti koulut opettajineen.\n\nYhdistyksen pöytäkirjat ja persoonalliset muistot lähteenään on\nRancken kertonut Stenbäckin osuudesta seuran toimintaan. Tosin ovat\nhänen lausuntonsa pöytäkirjaan otetut suurimmassa lyhykäisyydessä,\nmutta silti ne valaisevat hänen käsitystään useista pedagogisista\nkysymyksistä. Seikkaperäiselle esitykselle Stenbäckin pedagogisista\najatuksista ovat siten yhdistyksen asiakirjat tärkeänä lähteenä,\nmutta koska emme, kuten luvun alussa on huomautettu, voi syventyä\nsiihen, riittänevät tässä ainoastaan muutamat piirteet, jotka\nnäyttävät tähdellisimmiltä.\n\nTodellisen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi maan alkeisopistojen\nopetuksessa ja kurinpidossa Stenbäck katsoo erityisen opetustoimen\nhallituksen tarpeelliseksi ja arvelee asian luonnon vaativan, että\nkäytännöllisillä koulumiehillä on siinä edustajansa, jotavastoin\njonkun kirkonmiehen tuli olla etupäässä, jotta yhteys kirkon kanssa\nolisi turvattu. -- Opettajain kehittämistä varten olisi perustettava\nopettajaseminaareja, jota paitsi opettajaksi aikovien tulisi jonkun\naikaa harjoittautua toimeensa mallikoulussa. -- On luonnotonta\nja turmiollista, että koulu ja kymnaasi pidetään kahtena eri\noppilaitoksena; toivottavaa olisi sen sijaan saada _yksi_ koulu,\nuudestaan järjestettynä ja laajennettuna, mutta saman kurinpidon ja\nrehtorin alaisena. -- Kurinpitoon katsoen Stenbäck vastusti sitä\nmielipidettä, joka _periaatteesta_ tahtoi hylätä ruumiillisen kurin\nja asettaa sijaan häpeärangaistukset, joilla hänen on mahdoton\nnähdä mitään muuta järkevästi voitavan tarkoittaa kuin ojentaa\nrikkojaa herättämällä ja kiihoittamalla hänen kunniantuntoaan, siis\nei karttamaan vääryyttä, vaan ihmisten tuomiota -- vaikutin, jonka\nhän katsoo epäsiveelliseksi ja turmiolliseksi. -- Oppikoululle\non itseopiskelu, järjestetty itsetoiminta, mitä tärkeintä; sen\nvuoksi pitäisi korkeamman alkeiskoulun molemmilla yläluokilla joka\nkuukausi 2-3 päivää perätysten käytettämän valvonnanalaiseen,\nopettajan ohjauksen mukaiseen itseopiskeluun jossakin aineessa. --\nKiihoittaa halua kirjailemiseen, joka on aikamme turhamielisiä ja\nturmiollisia helmasyntejä, näyttää ylen arveluttavalta. Jos oppilaat\nkirjoittamalla helppoja, yleisiä ja heille sopivia aineita totutetaan\näidinkielellään virheettömästi, oikein ja selvästi esittämään selvän\najatuksen, on se kylliksi. -- Latinankieliset puheharjoitukset\nalkeisopistoissa, s.o. muutamain latinaisten lausepätkäin\npäähänpänttääminen, ovat yhtä naurettavia kuin hyödyttömiä ja\naikaa kuluttavia. Sitävastoin tulisi elävien kielten opettamiseen\naina yhdistää käytännöllisiä harjoituksia. -- Kristillisyys ei ole\njärjen eikä myöskään sydämen asia, vaan _omantunnon_, ja sen vuoksi\nolennaisesti erotettu kaikista inhimillisistä oppiaineista. Siitä\nseuraa muun muassa, että sen opetuksenkin täytyy olla kaikesta muusta\nopetuksesta eroava, että opettaja, joka on varustettu kaikella\nmahdollisella opilla, sivistyksellä ja pedagogisella kyvyllä, silti\nei vielä ole kykenevä oikein opettamaan kristinoppia, joka hänelle on\nja pysyy tuntemattomana maana, ellei hänellä itsellään ole Jumalan\nherättämää ja alati valpasta omaatuntoa. Tämä ennen kaikkea, koska\nkristinuskon opetus ei riipu etupäässä opetustavasta, vaan opettajan\npersoonasta. Mitä tapaan tulee, on alkuna oleva itse Raamatun oikein\njärjestetty lukeminen ja sitten Lutherin katkismuksen ulkoaoppiminen.\nEikä jälkimmäistä saa lykätä varttuneempaan ikään, sillä jos ei\nmitään tule oppia ulkoa, ennenkuin sen käsittää, niin on vaara\nedessä, ettei koskaan sellaista aikaa tule, varsinkaan kristinuskoon\nnähden, tuohon Jumalan viisauteen, joka kaikelta maailman viisaudelta\non salattu. Jos lapsi ilman mitään ylen tarkkaa ymmärrysselitystä\nsaa itse Raamatusta lukea tärkeimmät kohdat ja sitten oppii Lutherin\nvähän katkismuksen hyvin ulkoa -- johon sopivain raamatunlauseiden\nja virsien lukemisen saattaisi yhdistää -- niin se on saanut totisen\nperustuksen kristinuskon-tiedolleen ja sitä paitsi muistiinsa\naarteen, joka aikanaan voi näyttää energisen elinvoimansa. Mutta\ntämä opetus on kodin ja vanhempain asia, ja sen tulee olla jo tehty,\nkun poika otetaan yleiseen kouluun, missä sen laiminlyömistä tuskin\nvoi enää korvata. Koulussa kärsii uskonnon opetus enimmin soveliaan\noppikirjan puutteesta. Jos sellainen olisi olemassa, sovitettu,\nkenties mieluimmin katekeettisessa muodossa, Lutherin vähän\nkatkismuksen mukaan ja tarkoituksenmukaisesti jaettu peräkkäisiin\nkursseihin sekä ennen kaikkea puhtaan ja elävän kristillisen valon\nläpitunkema, niin se voisi varsin hyvin käsittää kaiken sen, mitä\nkoulussa tarvitsee opettaa tässä aineessa. Jos lisäksi tulee hyvä\npiplianhistoria, mieluimmin Raamatun omilla sanoilla, ja yläluokilla\nlyhyt johdatus Raamatun eri kirjoihin ja luterilaisen kirkon\ntunnustuskirjoihin, niin ei näytä mitään enempää syyllä voitavan\nvaatia. Pääasiana on, että opettaja kykenee tekemään tämän opetuksen\neläväksi, hedelmälliseksi ja vaikuttavaksi. -- Velvoitus määrättynä\naikana käydä jumalanpalveluksissa on suorastaan naurettavaa. -- --\n\nNyt esittämässämme lienee kyllin, sillä jos yhdistetään nämä\nlausunnot aikaisempiin, lienee Stenbäckin pedagoginen kanta\njotenkin selvä. Se mitä hän useimmin ja hartaimmin vaati, on\npersoonallisuuden osallisuus työhön, ja että opettajan persoonan\ntulee olla kristillisyyden läpitunkema ja valaisema. Tovereiden\nkanssa keskustellessa oli tämä, joskaan ei itsessään mitään\nuutta, Stenbäckin alkuperäinen ja itsenäinen puoli. Jos opettaja\nvakaumukseen ja siitä johtuvaan siveelliseen vaellukseen\nja pyrkimykseen katsoen vastasi asetettua vaatimusta, oli\nhänen mielestään suuri vapaus myönnettävä hänelle toiminnan\nyksityisseikkoihin nähden. Koulun-ihanteensa on Stenbäck kuvannut\neräässä kirjeessään (päiväämättömässä, mutta luultavasti vuodelta\n1855) arkkipiispa Bergenheimille seuraavin sanoin: \"Kuvittelen\nmielessäni koulua, johon rehtori, jonka aina tulee olla sen\nvarsinainen spiritus rector, on otettu mahdollisimman tarkalla\nvalinnalla etupäässä katsomatta ikään ja virkavuosiin; jossa\nhän hoitaa koko koulun uskonnonopetusta ja siten sen yhteisenä\nsielunhoitajana voi vaikuttaa sen siveelliseen tilaan, mistä hän on\nvastuunalainen; jossa hänellä on ratkaiseva ääni muita opettajia\nasetettaessa, jotta välttämätön yhteys ja yhteisvaikutus tulisi\nmahdolliseksi -- edellyttäen että kutsumukseensa riittävästi\nvalmistuneita ja kehittyneitä henkilöitä on saatavissa; jossa\nhän sidottuna niin vähiin yksityiskohtaisiin määräyksiin kuin\nmahdollista, koska hän joka tapauksessa on yleisön lakkaamattoman\nsilmälläpidon alainen, saa, vastuunalaisena muille toiminnastaan,\njärjestää koulun sisäiset seikat niinkuin olot vaativat kuvittelen\nmielessäni sellaista koulua ja luulen, että se pian on osoittava,\nettä elävän persoonallisuuden voima kaikessa kasvatuksessa voi\naikaansaada enemmän ja toista kuin viisaimmatkin muodolliset\njärjestelyt ja määräykset. Ei ole ollut oikeita henkilöitä\nkäytettävänä siihen, kenties suureksi osaksi sen tähden, ettei ole\nollut rohkeutta uskoa henkilölle samaa mitä muodolle, ja että liian\npaljon on kiristetty edellistä jälkimmäiseen, vaikka kuitenkin\nainoana luotettavana takeena ihmiskunnan tärkeinten asiain oikeasta\nohjaamisesta on henkilöiden oikea valinta ja oikea käyttäminen, mutta\nei lakien, laitosten y.m. täydellisyys, joita muodollinen viisautemme\npuuhalla ja vaivalla on keksinyt ja tuottanut.\"\n\nSiinä näemme idealistin ja runoilijan tulevaisuudenunelman\nkoulusta! Vähän hän tunsi todellisuutta, jos hän uskoi, että tämä\nihanne nykyisinä aikoina saattaisi voittaa suosiota tai että se\nolisi mahdollinen toteuttaa. Ja kuitenkin on hänen ajatuksessaan\nsyvä totuus, usko puhtaan, ylevän persoonallisuuden ratkaisevaan\nmerkitykseen ihmiskunnan kulussa valoa kohti.\n\nTila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa yhdistyksen muiden jäsenten\nmielipiteistä. Kuitenkin sanottakoon, että heidän joukossaan\noli monta etevää pedagogia ja että useita edelläselostettuja\najatuksia, joita myöhempänä aikana on toteutettu, kannattivat\nmuutkin ja kenties joku esittikin ennen kuin Stenbäck sen teki.\nYleensä näyttää sopu vallinneen kokouksissa, mutta Rancken antaa\nkuitenkin tietää, että Stenbäck toisinaan sai osakseen nurjuutta\ntoisten opettajain puolelta. Hänen esityksensä tästä kuuluu:\n\"Stenbäck kuului siihen vakavasti uskonnolliseen suuntaan, jota\nsuvaittiin nimittää pietismiksi, jota pidettiin epätieteellisenä ja\njoka siihen aikaan vielä enemmän ilmeni, monelle vastenmielisenä,\nreaktsionina edellistä ajansuuntaa vastaan, varsinkin muutamain sen\nkannattajain suvaitsemattomuuden vuoksi. Ei kumma siis, jos, apuna\nkenties rahtusen verran vanha suomalainen vikamme: kateus etevyyttä\nkohtaan, jonkunmoista nurjamielisyyttä toisinaan olisi tuntunut\nStenbäckiäkin kohtaan tämän suunnan edustajana, varsinkin kun\njohtava henkilö (Odenvall) katsoi hänen kurinpitonsa joko perustuvan\nvääriin pedagogisiin periaatteihin tai olevan epäjohdonmukaisen ja\nnäki siitä koituvan vaaroja omalle oppilaitokselleen, sekä kun hän\nkäytännöllisen kokemuksensa nojalla tahtoi ylempine oppilaitoksineen\npitää jonkunmoisen etusijan.\" Siitä valosta, minkä Ranckenin kertomus\nluo asiaan, voimme ymmärtää, että Stenbäckin suoruus ja alituinen\nhuomauttaminen, että pedagogisen samoinkuin kaiken inhimillisen\ntoiminnan tuli perustua oikeaan kristillisyyteen, ei aina tuntunut\nmieluiselta muista.\n\nKerran ilmeni kymnaasin rehtorin ja ylemmän alkeiskoulun rehtorin\nkilpailu suorastaan koomillisella tavalla. Arkkipiispa Edvard\nBergenheim, joka 1850 oli nimitetty korkeaan virkaansa, oli\nilmoittanut tulevansa saman vuoden syyslukukautena tarkastamaan\nVaasan oppilaitoksia. Lausuakseen hänet tervetulleeksi\nsynnyinseudulleen ja asianmukaisella juhlallisuudella\nvastaanottaakseen hänet kouluunsa Stenbäck oli kirjoittanut\nmuutamia runosäkeitä \"Maamme\" laulun sävelelle ja antanut\noppilaiden laulunopettajan johdolla harjoittautua laulamaan ne.\nLaulunopettaja mainitsi asiasta Odenvallille, ja tämä ei katsonut\nlainkaan sopivaksi, että vastaanotto kymnaasissa olisi vähemmin\njuhlallinen. Kun hän arvasi, että arkkipiispa ensin oli tuleva hänen\nopistoonsa, päätti hän ennättää Stenbäckistä edelle kirjoittamalla\nitse tervehdysrunon samalle sävelelle. Niin tapahtuikin. Hän\nsepitti runonsa ja laulatti sen kaikkien kymnaasin opettajain\npuolesta oppilailla, kun arkkipiispa oli tarkastuskäynnillään. Kun\ntämä tapahtui 27 p. syyskuuta ja ylempi alkeiskoulu tarkastettiin\nvasta 28 p., luuli Odenvall, että Stenbäck näyttäisi matkijalta!\nRanckenin mukaan lienee Stenbäck vain nauranut asialle, ja kun sitten\nmolemmat tervehdykset julkaistiin paikkakunnan lehdessä, Ilmarisessa\n(1850, n:o 78, 2 p. lokakuuta), lienee kyllä jokainen huomannut,\nkummallako puolen oli enemmän runoutta, joskin kymnaasin rehtorin\nruno sai sijansa alkeiskoulun rehtorin tekemän edellä. Stenbäckin\nsäkeet seuraavat tässä: [Nämä säkeet painettiin myöskin erikseen\nannettavaksi kunnianosoituksen saajalle: _Till Erke-Biskopen m.m.\nEdvard Bergenheim_. Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjapainossa,\n1850.]\n\n    Välkommen till vår bygd igen!\n    Du kommer känd och kär.\n    Dig möter som en gammal vän\n    Här månget älskadt minne än;\n    Det trogna land du skådar här,\n    Din barndomsbygd det är.\n\n    Här blommade i glans en tid\n    Din lefnads gyllne vår;\n    Och här den kraft slog rot i frid,\n    Som pröfvats har i lifvets strid;\n    Och här du gjöt din första tår\n    I dina barndomsår.\n\n    Du kommer åter lika kär,\n    Men dyrare ändå.\n    Ty hvad för oss det högsta är,\n    Nu främst du på ditt hjärta bär;\n    Och tysta böner här också\n    För dig till himlen gå.\n\n    Men äfven om de unga gladt\n    Din ömhet vårdar sig.\n    Till deras värn du blifvit satt;\n    Välan, sin egen enda skatt,\n    Sin kärlek varm och innerlig,\n    Den ge de ock åt dig.\n\n    Än fattiga de äro väl\n    På vishet som på år;\n    Men hoppets fröjd i deras själ\n    Är dem en ymnig arfvedel,\n    Och mot den tid, som förestår,\n    De ropa: du är vår!\n\n    Ack, gryr det ej i ljusa drag\n    Alltmer vid himlens rand? --\n    Det kommer väl en gång den dag,\n    Då denna kraft, som än är svag,\n    Får tjäna gladt med håg och hand\n    Sitt folk och fosterland.\n\n    [Tervetullut seudullemme taas!\n    Sinä tulet tuttuna ja rakkaana.\n    Sinua kohtaa täällä vielä moni rakas muisto\n    ikäänkuin vanha ystävä;\n    se uskollinen maa, jonka täällä näet,\n    se on sinun lapsuutesi seutu.\n\n    Täällä kukki kerran loistossaan\n    elosi kultainen kevät;\n    ja täällä juurtui rauhassa se voima,\n    joka on koeteltu elon taisteloissa;\n    ja täällä vuodatit ensi kyyneleesi\n    lapsuutesi vuosina.\n\n    Sinä palaat jälleen yhtä rakkaana,\n    mutta kalliimpana kuitenkin.\n    Sillä ensimmäisenä sinä kannat rinnallasi\n    sen, mikä meille on korkeinta;\n    ja hiljaiset rukoukset kohoavat\n    puolestasi täälläkin taivaihin.]\n\nMutta nuoristakin sinun hellyytesi pitää ilolla huolta. Heidän\nturvakseen sinä olet asetettu; niinpä he myöskin antavat sinulle oman\nainoan aarteensa, lämpöisen ja hartaan rakkautensa.\n\n    Vielä he tosin ovat köyhät\n    niin viisaudesta kuin vuosistakin;\n    mutta toivon riemu heidän sielussaan\n    on heidän runsas perintöosansa,\n    ja ajalle, joka on vastassa, he huutavat:\n    sinä olet meidän!\n\n    Ah, eikö sarasta valoisin juovin\n    yhä enemmän taivaan rannalla? --\n    Kerran kyllä koittaa se päivä,\n    jona tämä voima, joka vielä on heikko,\n    saa ilolla palvella käsin ja sydämin\n    kansaansa ja synnyinmaatansa.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe aukko, jonka Evankelinen Viikkolehti oli jättänyt, ei ollut\ntäyttynyt, ja puute oli tuntuva yhä edelleen kaikille niille,\njotka ymmärsivät kristillisyyden julkisen äänenkannattajan arvon.\nStenbäckin tunnettu kirjailijakyky teki, että ystävät kehoittivat\nhäntä vielä kerran asettumaan teologisen aikakauskirjan etupäähän.\nKukaan ei käsittänytkään paremmin kuin hän sellaisen tärkeyttä ja\ntarvetta, mutta hänellä oli monta syytä epäröidä, etupäässä se,\nettä koulu antoi hänelle kylliksi tekemistä, ja sitä lähinnä se,\nettä -- \"hellä purtu, arka lyöty\". Kuitenkin hän vihdoin suostui.\nJoulukuun 13 p. 1846 on Wasa Tidningissä tiedonanto, että siellä\ntulee julkaistavaksi uusi aikakauskirja nimeltä \"Theologisk Tidskrift\nför Lutheraner\". Uutinen oli kuitenkin liian hätäinen, sillä siihen\naikaan oli tuskin helpompaa kuin vuonna 1900 Suomessa perustaa uutta\njulkista äänenkannattajaa. Vasta kesällä 1847 senaatti myönsi luvan\naikakauskirjan julkaisemiseen, \"vaikka jo kuului toista, ja minä\nhiljaisesti iloitsin siitä\", kirjoittaa Stenbäck Julius Berghille.\nJonkun ajan hän oli aikeissa lykätä yrityksen toteuttamisen vuoteen\n1849, siinä toivossa että oikeus ei lykkäyksen tähden menisi.\nMutta 2 p. joulukuuta 1847 hän kuitenkin kirjoittaa Hjeltille,\njoka tässäkin puuhassa oli hänen asiamiehenään Helsingissä, että\naikakauskirja peruuttamattomasti oli alkava uudelta vuodelta ja\nsiitä siis heti ilmoitettava. Se mieliala, jonka vallitessa päätös\ntehtiin, ilmenee seuraavasta Berghille kirjoitetun kirjeen otteesta\n(20 p. jouluk. 1847): \"Kirjeesi ynnä ukon kirjoituksen olen saanut.\nPaljon arveltuani ja suurella vastahakoisuudella tein asiasta toden,\nsaatuani ukon lausunnon. Olet luultavasti nähnyt, että lehti nyt on\nilmoitettu. En saata sanoa, kuinka perkele on minua kiusannut tällä\nasialla. Vielä olen pelossa ja sydämenahdistuksessa, kun ajattelen\nyrityksen tärkeyttä ja sitä taakkaa, joka sen kautta on tullut minun\nkannettavakseni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä.\nKuitenkin koetan vielä säilyttää toivon, että Jumala on antava\nvoimaa, kun se koskee hänen asiaansa. Tuskinpa saanenkaan, ainakaan\naluksi, apua muilta; Essen ainakin on vaipunut epätoivoon ja tekee\nparhaansa minua peloittaakseen. Mutta kun kaikissa tapauksissa nyt\non jo mahdoton vetäytyä takaisin, täytyy minun kaiketi yrittää niin\nhyvin kuin voin, jos sitten käykin sen mukaan.\" -- -- Tästä nähdään,\nettä jonkunmoinen kehoitus Paavo Ruotsalaiselta (\"ukolta\") oli\nvaikuttanut ratkaisevasti Stenbäckiin.\n\nNiin näytti kaikki olevan selvillä ja Stenbäck pakotettuna kantamaan\ntaakkaa, jonka hän vastahakoisesti oli sälyttänyt hartioilleen.\nEnsimmäinen vihko oli ilmestyvä helmikuun alussa, ja postilaitos\nvastaanotti jo uuden aikakauskirjan tilauksia. Silloin astuivat\n\"sancti patres pyhässä kaupungissa\", kuten Stenbäck eräässä\nkirjeessään nimittää Turun tuomiokapitulia, pelastavina enkeleinä\nväliin. \"Vihdoinkin\", kirjoittaa hän tästä (3 p. maalisk. 1848)\nHjeltille, \"lähes kahden kuukauden miettimisten ja viivyttelyjen\njälkeen on Turun tuomiokapituli antanut päätöksen teologisen\naikakauskirjan I:sen vihon käsikirjoituksesta ja kieltänyt kaikki\ntyynni. 15-20 arkista on tuskin yhtä arkkiakaan hyväksytty (!).\" Ja\nhän jatkaa sitten: \"Kun ymmärrettävästi tällä pienellä tähteellä en\nvoi tehdä mitään, eikä minulla myöskään ole omaatuntoa yhä edelleen\nkirjoittaa tuomiokapitulille ja sen merkillisille vaatimuksille\nmieliksi, niin en voi muuta kuin vetäytyä väkivallan tieltä ja luopua\nkoko yrityksestä.\" -- Hän pyytää lopuksi Hjeltiä puhuttelemaan\npostihallitusta tarpeellisista toimenpiteistä, jotta tilaajat\nsaisivat rahansa takaisin.\n\nSe ei tunne Stenbäckiä oikein, joka luulee, että hän tämän\nvastoinkäymisen johdosta olisi laskenut kynänsä. Päinvastoin näemme\nhänen usein käyttävän sitä. -- Kahtena ensimmäisenä vuotenaan\nVaasassa hän omisti paljon aikaa siihen kirkkolain ehdotukseen,\njoka silloin oli tarkastettavana ja josta rovastikuntain papistoa\noli kehoitettu antamaan lausuntonsa. Ensi kerran hän lausui\njulkisesti mielipiteensä tästä tärkeästä kysymyksestä kirjoituksessa\n\"Kyrkolagförslaget, I\" Wasa Tidningissä (1847, n:o 35 ja 36).\nTähän kirjoitukseen, jonka toista puolta ei lehdessä näkynyt,\nvastasi kaksi nimimerkitöntä eri lähettäjää. N:o 50:ssä Stenbäck\nselitti olevansa yhtä halukas kuin velvollinen vastaamaan tehtyihin\nvastaväitteihin, mutta ei aika eikä tila sallinut sen tapahtua\nsanomalehdessä. Vastaus ei jäänytkään tulematta, vaan ilmestyi kirjan\nmuodossa nimellä \"_Theologiska Tractater, II\"_. [Vaasassa, P. M. F.\nLundbergin kirjap., 1848.] Siinä kohtaamme ensin jo mainitun Wasa\nTidningissä olleen kirjoituksen ja sitten nimityksellä \"Commentarier\"\nvastauksen molemmille lähettäjille sekä lopuksi jatkon edelliseen\nkirjoitukseen: \"Kyrkolagförslaget, II.\" Selonteko tästä vahvistamatta\njäänyttä lakiehdotusta koskevasta kirjoituksesta tulee tässä sitä\nvähemmän kysymykseen, kun tarkastajan kanta pääpiirteissään ilmenee\nsiitä lyhyestä, niin ikään hänen kirjoittamastaan lausunnosta,\n[Painettu _J. A. Cederbergin_ Historiallisissa kokoelmissa, I,\nTurussa, 1886.] jonka yhdeksän pappissäädyn jäsentä Vaasan ja\nMustasaaren pitäjästä yhteisesti antoi asiasta. Tämä lausunto on\nitse asiassa vain yhteenveto Stenbäckin kirjoituksista. Johdannoksi\nsanotaan siinä, että kirkkolailta voi ja tulee vaatia, että\nse turvaa puhtaan opin, että se edistää kristillistä elämää,\nettä se järjestää kirkon hallinnon ja hoidon kirkon luonteen ja\nRaamatun määräämien periaatteiden mukaisesti. \"Mutta juuri näissä\npääasiallisissa kohdissa ehdotus loukkaa kirkkoa mitä syvimmin, tai\noikeammin hajoittaa ja tekee tyhjäksi sen kokonaan. Ensimmäiseen\nkohtaan nähden se tapahtuu sillä tavoin, että ehdotus tahtoo\npysyttää ainoastaan Confessio Augustanan, sulkien pois kirkon muut\ntunnustuskirjat, jotka ovat mainitun tunnustuksen välttämättömänä\nselityksenä ja kehityksenä.\" Siten avataan ovi sille \"peloittavalle\nsekaannukselle, joka tätä nykyä raatelee protestanttista kirkkoa\nmuissa maissa\". Olisi \"tuomittavaa petosta Jumalaa ja omaatuntoamme\nvastaan olla panematta mitä juhlallisin vastalause ehdotuksen\nesimerkittömälle yritykselle kumota useimmat tunnustuskirjamme ja\nsiten kuolettavasti vahingoittaa kirkkomme sisintä elämänydintä\".\nMitä toiseen kohtaan tulee, niin \"ehdotus tahtoo jälleen herättäen\neloon luonnottomat lait n.s. yksityisiä seuroja, s.o. seurakunnan\nvakavimpien jäsenten keskinäiseksi mielenylennykseksi pitämiä\nhartaudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja sortaa kristillisen\nelämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmausta. Tunnettua on, että\nnämä lait, jotka johtuvat hierarkkisen episkopaalijärjestelmän\npuistuttavista kuolonvavahduksista ja jotka niin usein ovat\ntarjonneet tukea ja aseita sokealle uskonnonvihollisuudelle,\neivät koskaan ole vaikuttaneet kirkossa muuta kuin vahinkoa ja\nrauhattomuutta. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja\nepäkirkollisuutta vastaan yhtä paljon kuin ne jo itsessään saattavat\nkaiken inhimillisen oikeuden- ja kohtuudentunnon kuohuksiin, kun näet\nei ole mitään järkevää syytä, miksi kristillistä seurustelua enemmän\nkuin mitään muuta inhimillistä seurustelua vastustettaisiin ankarilla\nrangaistuslaeilla ja kristittyjen kokoontuminen uskonnollisessa\ntarkoituksessa katsottaisiin enemmän vaaraa ja turmiota tuottavaksi\nkuin muut kokoontumiset, joilla on kieltämättä epäiltävämpi\nluonne. Sen vuoksi onkin nykyajan suvaitsevaisuus kaikkialla\nvastustanut näitä lakeja. Mutta ainoastaan täällä ehdotus tahtoo\nne säilyttää, jopa yhä kiristää niitä haitaksi myöskin papistolle\nja sen ottamalle velvoitukselle julkisesti ja yksityisesti hoitaa\nsanankuulijainsa opetusta ja mielenrakennusta.\" -- -- Kolmannen\nkohdan suhteen \"olemme kummastuksella huomanneet protestanttisen\nkirkko-oikeuden historiallisen kehityksen ja koko 300-vuotisen\ntaistelun oikean evankelisen kirkkojärjestyksen saavuttamiseksi\nehdotuksessa jätetyn kokonaan huomioonottamatta\". Ehdotus on\nlaadittu episkopaalijärjestelmän pohjalle samoinkuin kirkkolaki\nvuodelta 1686. \"Lakiasäätävä ja päättävä valta on yksinomaan pappien\nkäsissä, ja kirkon on ainoastaan totteleminen ja noudattaminen, mitä\nnämä herrat suvaitsevat säätää. Seurakunnat ovat, täydellisesti\nristiriidassa kaikkien evankelisten periaatteiden kanssa, suljetut\npois aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta, ja niitä kohdellaan\nholhouksenalaisina, joiden tulee sokeasti kulkea talutusnuorassa.\nMutta se, että ehdotuksen pappisvaltainen väkivalta ja tyrannius\nvoittaa itse episkopaalijärjestelmän ankarimman muodon, on todella\nmieltäkuohuttavaa.\" Tämä tuomio koskee ehdotuksen määräystä \"yleisen\npappeinkokouksen\" kokoonpanosta. Siihen tulisivat näet ottamaan osaa\nainoastaan piispat, yksi jäsen kustakin tuomiokapitulista ja yksi\nkirkkoherrani valitsema kirkkoherra jokaisesta rovastikunnasta. \"Koko\nmuu papisto on niinmuodoin poissuljettu kaikesta osallisuudesta\nsiihen, omistamatta mitään sananvaltaa, saati sitten maallikkojen\nsuuri joukko, joka muodostaa kirkon. Kuitenkin on tässä\nkokouksessa käsiteltävä kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjain,\njumalanpalveluskäsikirjain, opetuskirjain hyväksymisestä, jopa\noppia ja sen hoitoa koskevista kysymyksistä -- sanalla sanoen\nkaikista kirkon korkeimmista ja kalleimmista eduista. Nyt tulevat\nnuo etuoikeutetut niistä neuvottelemaan, määräämään ja ratkaisemaan,\nilman että kirkolla siihen on vähääkään sanomista -- sen on sokeasti\nalistuminen heidän päätöksiinsä ja määräyksiinsä, jotka varmemmaksi\nvakuudeksi asetetaan 'Korkeimman Vallan vahvistettaviksi'. Mitä tästä\nenää puuttuu, jotta paavillinen despotismi olisi täydellinen? Me\nkauhistumme sitä syvää alennusta, joka moisista säännöksistä voi ja\njonka niistä täytyy tulla Kristuksen kirkolle synnyinmaassamme, ja\nrohkenemme toivoa, että meidän kristillinen ja valistunut esivaltamme\nei koskaan ole vahvistava moista väkivaltaa.\"\n\nLausunto siirtyy sitten yksityisiin säännöksiin, mutta me tyydymme\nsiihen, että edelläolevilla sitaateilla olemme tutustuttaneet lukijan\ntämän salamoivan arvostelun tärkeimpiin kohtiin. Huvin vuoksi\nmainittakoon, että kolme allekirjoittaneista on katsonut asiakseen\npanna vastalauseen \"julkeaa kirjoitustapaa\" vastaan. On aina ihmisiä,\njotka eivät voi erottaa vakaumuksen suoruutta julkeudesta.\n\nMissä määrin Stenbäckin arvostelu vaikutti taantumusmielisen\nlakiehdotuksen sillensä jäämiseen, emme tiedä, mutta joka tapauksessa\nse on kauneimpia lehtiä hänen kirkollisessa kirjailussaan.\n\n\"Traktaattien\" toisen vihon esipuhe osoittaa, että tekijä on\najatellut seuraavien ilmestyvän \"niin usein kuin aika ja asianhaarat\nsen myöntävät tai vaativat\", jonkunmoisena teologisen aikakauskirjan\nvastineena. Vihkojen oli määrä sisältää nimitettyjen tekijäin\nkirjoittamia tutkimuksia joko suomen- tai ruotsinkielellä sekä\nilmoituksia teologisesta kirjallisuudesta. Tämäkin tuuma jäi\ntoteuttamatta, sillä toinen vihko oli viimeinen. Siinä on kuitenkin\nnäytepalasina ilmoituksia kolmesta eksegeettisestä teoksesta\nja kahdesta kirkko-oikeuden alaa käsittelevästä. Jonkunmoisena\njälkikaikuna tästä voi pitää erään Ilmarisessa (1851, n:o 4 ja 5)\njulkaistun kirjoituksen \"Käynti kirjakaupassa\", johon Stenbäck\non yhdistänyt 18 lyhyttä ilmoitusta parista raamatunpainoksesta,\nsaarnakokoelmista, virsikirjoista, hengellisistä laulukokoelmista,\noppikirjoista y.m. Arvostelut ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja\nsyväkatseisia. Näytteeksi otamme seuraavan kappaleen:\n\n\"_Den Gamles Hem, af W. Adams, öfvers. från Engelskan_. Tukholmassa,\n1850. Emme tiedä erehdymmekö, mutta meistä on kuin kohtaisimme\nvilahduksen korkeinta, puhtainta, kirkkainta runoutta tässä pikku\nkirjassa, tuoksun suljetusta paratiisista, valon pilkahduksen yli\nhämärien syvänteiden, sanattoman hymyilyn surumielisyyden kyynelten\nkesken. Lukekoon ken tahtoo sen toisilla silmillä; meistä on\ntoistaiseksi tämä yksinkertainen kertomus järkevän proosallisella\nsävyllään ja itsestään antamine naiiveine selityksineen paljon\nkorkeammalla kuin monet kehutut nerontuotteet suurine vaatimuksineen.\"\n\nV. 1850 Stenbäck julkaisi pienen kirjan nimeltä _\"Salatusta elämästä.\nLauseita ja ajatelmia\"_ (Ur det dolda lifvet. Språk och tankar).\n[Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.] Mottona nimilehdellä on\nraamatunlause: \"Älä ole viisas mielestäsi, vaan pelkää Herraa.\"\n(Sanani. 2: 7.) Lyhyt esipuhe kuuluu taas: \"Pitkä ei ole aina\nperinpohjaisinta. Totuus voi kulkea salamana, mutta sattuuko se\nja mihin ja kuinka -- se on Herran kädessä.\" Sisällyksenä on\npäällekirjoituksettomiin ryhmiin järjestetty kokoelma Evankelisessa\nViikkolehdessä olleita ajatelmia ja lauseita, osittaisin muutoksin\nja lyhennyksin. Enin osa on hänen omaansa, mutta myöskin sitaatteja\nLutherista ja muista esiintyy. Kokonaisuutenaan voi sitä pitää\nlopputuloksena Stenbäckin jo 17-vuotiaana osoittamasta pyrkimyksestä\nlyhyissä ajatuksissa lausua ilmi elämänkokemuksensa ja vakaumuksensa.\n\nKuten nimi osoittaa, ovat lauseet uskonnollisia. Ainoastaan joku,\nesim. lause: \"Kansallisen turmeluksen voi parantaa ainoastaan\nkansallinen kärsimys\", ei ole tavallisessa merkityksessä\nuskonnollinen, vaikka Stenbäck tosin käsitti sen siksi. Hänestä näet\nei ollut olemassa erotusta uskonnon ja elämän välillä, joka on niin\ntavallinen ihmisten käsityksessä. Luulemme siis, että voisi tästä\nvähäisestä, tosin ainoastaan hartautta tarkoittavasta kirjasesta\nkoota koko hänen sisäisen henkilönsä ja elämänkatsantonsa kuvaavat\npiirteet, kristillisyyden kehittäminä. Jos siten panee huomion\npersoonalliseen puoleen, saavat monet lauseet erityisen merkityksen.\nNiin esimerkiksi seuraava: \"Köyhissä ja mataloissa majoissa löydän\nusein uskoa, toivoa ja rakkautta; mutta suurissa, kauniissa ja\nrikkaissa taloissa en tavallisesti tapaa ollenkaan näitä kolmea\nasiaa, tai ainoastaan surkeina, viheliäisinä ja laihoina. On tosin\nmolemmissa luokissa poikkeuksiakin; mutta tavallisesti viihtyvät\nkuitenkin nämä kolme kasvia paremmin laihassa kuin lihavassa maassa.\nSen vuoksi kiitän kaitselmusta, joka antoi suurimmalle osalle\nihmisistä asunnoksi matalat ja köyhät majat.\" Siinä meillä on uudessa\nmuodossa sama perusajatus kuin runossa \"Suomalainen synnyinmaani\". --\nRunoelmista opimme tuntemaan Stenbäckin nuoruudessaan ja sinä aikana,\njolloin hän taisteli parannuksen ensimmäisen taistelun; lauseissa\n\"salatusta elämästä\" näemme hänen myöhemmän kehityksensä. -- Kun uusi\npainos hänen runoelmiaan julkaistaan, tulisi tämä unohtunut kirjanen\nliittää niihin. Noiden 225 ajatelman joukossa on muutamia todellisia\ngnoomillisen runouden helmiä.\n\nTämä kirjanen oli ollut Stenbäckillä työnä kesällä 1849, niinkuin\nvoi päättää siitä, että tuomiokapitulin painolupa on päivätty 19\np. joulukuuta mainittuna vuonna; kesällä 1850 hän taas toimitti\nuuden painoksen runojaan, joka ilmestyi jouluksi. Siinä oli työnä\ntarkastaa ja tehdä pieniä oikaisuja ja korjauksia ensimmäiseen\npainokseen sekä lisätä uusia runoelmia. Niitä on \"Morsian\", \"Sanat\nmaisterin vihkiäisissä 1836\" ja \"Ylioppilaslaulu\" ajalta ennen\n1840, \"Suomalainen synnyinmaani\", \"Tähti\", \"Heränneen huokaus\", \"Oi\ntokkohan?\" samoinkuin \"Vastasyntyneelle\" (\"Katkelmien\" joukossa) ja\n\"Lydian aamulaulu\" (molemmat kirjoitetut 1842 Lydia von Essenille\nEspoossa) vuosilta 1840-43 sekä \"Eräs päivä\" vuodelta 1844,\njotavastoin ainoastaan kaksi, \"Beda\" ja \"Suomalainen arkkiveisu\", on\nviimeisten kuuden viikon ajalta ennen toisen painoksen julkaisemista.\nKun lisäksi voi todennäköisyydellä otaksua, että myöskin \"Beda\"\nsamoinkuin ensimmäiseen painokseen otettu \"Badegundis\" on vuodelta\n1840, koska ne molemmat ovat vapaita mukailuja L. Th. Kosegartenin\nrunoelmista, osoittaa tämä silmäys, kuinka mykäksi runoilija oli\ntullut. Ajalta 1844:n jälkeen aina 60-luvun loppuun asti tunnemme\nvain yhden ainoan syntymäajaltaan tietyn runoelman, nimittäin edellä\npainetun tervehdyksen arkkipiispa Bergenheimille. Tämän rinnalla\nvoidaan mainita ainoastaan käännösrunoelma \"Suomalainen arkkiveisu\",\njoka myös painettiin 12-taitevihkoseen \"Elfva andeliga sånger till\nväckelse och uppmuntran\". [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.]\nVihon julkaisi Stenbäck, jonka nimeä kuitenkaan ei ole mainittu,\nsillä laulut eivät ole hänen omia sepittämiään. Luultavasti ne\non valittu samanlaisista kokoelmista. Heränneet lauloivat niitä\nyleisesti, ja ne tulivat monille \"Sionin virsien\" sijaan, joka\nkokoelma oli suurempi ja siis kalliimpi. Stenbäckin kääntämää laulua,\njoka kuvaa taivaan ihanuutta ja valittujen autuutta, varsinkin\nlaulettiin halulla, ja moni, joka on elänyt nuoruutensa ajan\nPohjanmaalla, ympäristössä, jossa pietismillä oli kannattajia ja\nystäviä, ja jonka muisto ulottuu 50-luvulle, on vielä kuulevinaan\ntuon surumielisen, sanoille omituisena vastakohtana soivan sävelen\näidin tai sisaren huulilta.\n\nMyöskin vuodelta 1851 on eräs teos mainittava. Kirja, jonka nimi on:\n\"_Thomas Arnold, Rektor i Rugby England. Biografiskt utkast utgifvet\naf Lars Stenbäck\"_, on yhteenveto Karl Heintzin tekemästä A. P.\nStanleyn \"The Life and Correspondence of Th. Arnold\" nimisen teoksen\nmukailusta. Esipuheessa Stenbäck lausuu seuraavaa, joka selittää,\nkuinka hän viehättyi julkaisemaan tämän elämäkerran: \"Aikana, joka\non köyhä selväpiirteisistä, ylevistä ja uhrautuvista luonteista, on\nvirkistävää kohdata mies, jossa elävään, läpitunkevaan älyyn yhtyy\npalava harrastus ihmiskunnan korkeimpiin ja kalleimpiin etuihin ja\njoka järkkymättä pyrkii saattamaan ne voimaan ilman ihmispelkoa\nja ihmisorjuutta, koska hän pelkää Jumalaa sillä kieltäytyvällä\nlujuudella ja sammumattomalla elämänvoimalla, jolla ainoastaan\nKristuksen usko voi täyttää ihmissielun. Sellainen mies oli Arnold.\nJulkaisija toivoo, että heikkokin hahmokuva hänestä on ansaitseva\njotakin huomiota, ja varsinkin että hänen periaatteensa, ohjeensa ja\nviittauksensa ovat herättävät vastakaikua niissä, joilla on työnänsä\nkasvattamisen jalo taito.\" Tässä erinomaisessa miehessä Stenbäck\ntodella tapasi olennoituneena sen koulunopettajan ja koulunrehtorin\nihanteen, joka väikkyi hänen mielessään, jalon persoonallisuuden\nja hurskaan kristityn, joka, paitsi koko elämässään, varsinkin\nnuorison opetuksessa ja kasvatuksessa aina tavoitti korkeinta.\nArnold ei ollut, lausui hän, tosin mikään saavuttamaton ihanne,\nmutta elävä esikuva, joka todistaa sellaisen kasvattajan\nmahdollisuuden, jonka toiminta ja menestys varsinaisesti riippuu\nhänen persoonallisuudestaan. -- Sille, joka tahtoo tutkia Stenbäckiä\npedagogina, on vaivanmaksavaa tarkasti lukea tämä teos. Siinä on\npaljon, joka muistuttaa suomalaista koulunrehtoria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä on tältä ajalta mainittava ja esitettävä jotakin Stenbäckin\nkirjeenvaihdosta.\n\nAlussa vuotta 1849 Stenbäck sai pitkän vaitiolon jälkeen taas\nkirjeen Skarstedtilta. Vastauksesta (4 p:ltä huhtikuuta s.v.) otamme\nseuraavat rivit:\n\n    \"Olen tätä nykyä -- post varios casus -- asetettu Vaasan ylemmän\n    alkeiskoulun rehtoriksi ja olen erinomaisen tyytyväinen tähän\n    toimeeni. Kun koulu on vanhimpia ja oppilasluvultaan suurimpia\n    maassamme, on tämä virka yhtä paljotöinen kuin vastuunalainen.\n    Kuitenkin on minulle ilo olla nuorison ympäröimänä, joka aina\n    on ollut minulle rakas, ja heihin koetan istuttaa siemeniä\n    aikaa ja iankaikkisuutta varten. Kun tämä paikka sitä paitsi\n    on synnyinseutuni, ja täällä on heränneitä veljiä ympärilläni\n    kaikilla tahoilla, olen saanut runsaan korvauksen moninaisista\n    vastoinkäymisistä entisissä viranhakemuksissani. -- Vaikka\n    herätyksiä näillä seuduin jatkuu, on Herra tähän saakka sallinut\n    meidän nauttia ulkonaista rauhaa, joskin moninaisella tavalla\n    uhattua. Mutta sitä tuskallisempi on muutamia vuosia sitten\n    alkanut eripuraisuus meidän ja entisten eteläsuomalaisten\n    veljiemme kesken, joita edustaa eräs sikäläinen pappi, Hedberg.\n    Jollen muista väärin, olit sinäkin muinoin ystävällisessä\n    suhteessa Roseniukseen, joka Tukholmassa edustaa samaa voimatonta\n    ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa. Löyhä häilyminen\n    omatekoisessa ja itseotetussa n.s. uskossa ilman kokemusta ja\n    kuuliaista alistumista Jumalan hengen kuritukseen, johdatukseen\n    ja vaikutukseen on täällä kuten sielläkin häikäissyt ja\n    nukuttanut monta, joissa Jumala oli aloittanut työnsä, vaikka\n    me omalla paikkakunnallamme olemme säilyneet tämän hengellisen\n    tartunnan leviämiseltä.\" -- Saman kirjeen lopussa Stenbäck sanoo\n    tanskalaista tohtori Rudelbachia yhdeksi \"arvossapidetyimpiä\n    auktoriteettejaan teologian alalla\".\n\nSkarstedt kirjoitti samana päivänä kuin hän sai kirjeen (21 p.\nhuhtikuuta) pitkän vastauksen, josta siitäkin yhtä ja toista on\nmainittava. Käydessään tohtori Reuterdahlin luona oli Skarstedt\nsattumalta saanut käsiinsä ensimmäisen vihon Stenbäckin teologisia\ntraktaatteja, joka osaksi kosketteli samaa ainetta kuin hänen miltei\nvalmiiksi painettu, kirkkoa koskeva väitöskirjansa apulaisenvirkaa\nvarten teologisessa tiedekunnassa. Hän ei ehtinyt muuta kuin\n\"varastaa yhden sitaatin\" lopulle teostansa, jonka hän on omistanut\n\"L. Stenbäckille ja eräälle toiselle hyvälle ystävälle\". --\nSitten kirjeen kirjoittaja ehdottaa, että Stenbäck, jos hän _ei_\nole naimisissa, tulisi dosentiksi Lundiin. \"Sinut karkoitettiin\nyhdestä yliopistosta, ja mikä estäisi sinua muuttamasta toiseen?\"\nHän lupaa valmistaa asiaa ja ilmoittaa, että professori Thomander,\njota asia lähinnä koskisi, on \"erittäin taipuvainen lämpimämpään\nteologisten aineiden käsittelyyn (jätän sanomatta, onko hänellä\nitsellään oikeaa lämpöä). Sinä tekisit täällä enemmän hyötyä kuin\nminä ja paremmin voisit saattaa häpeään hegeliaanit, jotka nyt\nuhkaavat tehdä yliopiston teologiset pyrinnöt epäiltäviksi kaikkien\n_todellista_ pappissivistystä harrastavain kansalaisten silmissä.\" --\nEdelleen Skarstedt koettaa saada Stenbäckiä innostetuksi teologisen\naikakauskirjan julkaisemiseen Ruotsissa sekä kehoittaa häntä lopuksi\nantamaan lisiä erääseen Jeesuksen elämää esittävään kuvateokseen,\njonka hän oli ottanut toimittaakseen. -- Stenbäckin vastaus ei ole\ntallella, mutta tuskin lienee yksikään vilkkaan ruotsalaisen ystävän\nehdotuksista saanut hänen suostumustaan.\n\nPaitsi muiden kera oli Stenbäck näinä vuosina jotenkin vilkkaassa\nkirjeenvaihdossa Kuopiossa olevan Julius Berghin kanssa. Kirjeistä\nnäkyy, että hänellä, vaikka hän hyvin viihtyi Vaasassa, oli ollut\naikeita hakea toista virkaa. Niinpä hän näyttää 1850 hakeneen\nIlmajoen kirkkoherran virkaa, mutta sivuutettujen tekemäin\nvalitusten johdosta jääneen pois ehdolta. Seuraavana vuonna taas\nhän haki lehtorinvirkaa Kuopion kymnaasissa, mutta muodollisista\nsyistä hän ei näy tulleen kysymykseen. Lopuksi voi mainita, että\narkkipiispa kehoitti häntä hakemaan lehtorinvirkaa Turussa, \"jonne\nluonnollisesti\", sanoi Stenbäck, \"en kuolemaksenikaan tahdo. Olen\nmyöskin tullut vanhaksi ja istun mieluimmin omalla rannallani.\"\n\nTärkeimmät näistä kirjeistä ovat muutamat, jotka koskevat sitä\nrikkoutumista, joka tähän aikaan oli syntynyt pietismin kannattajain\nkesken. Emme katso asiaksemme antautua lähempään historialliseen\nselvittelyyn sen syistä, sillä osaksi on kysymys ulkopuolella\nvarsinaista ainettamme, osaksi eivät tapahtumat vielä nytkään ole\nkylliksi kaukana, etteivät, objektiivisestikin käsiteltyinä, koskisi\nmonen mieleen. Kuitenkaan ei tiettävästi voi muistuttaa mitään sitä\nvastaan, että julkaisemme seuraavat kirjeet viittauksineen siihen,\nmitä oli tapahtunut. Se vaikutus, jonka Stenbäck oli saanut asiasta,\nja se arvostelu, jonka alaiseksi hän tunnetulla suoruudellaan\npanee muutamat puolet pietismistä, kuuluu joka tapauksessa niin\nehdottomasti hänen elämäkertaansa, että sen poisjättäminen ei voi\ntulla kysymykseen.\n\nEnsimmäinen kirje Berghille tästä asiasta (Vaasa, 14 p. helmik.\n1852) on niin merkillinen lehti pietismin historiaa, että otamme sen\ntähän kokonaisuudessaan: [Stenbäck on itse tässä kirjeessä käyttänyt\nalkukirjainta M. täyden nimen sijasta.]\n\n    \"Rakkahin veli! Paljon kiitoksia kirjoittamistasi riveistä. Olin\n    hyvin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla; jos olisin\n    aavistanut sinun olevan siellä, olisin epäilemättä laittautunut\n    sinne, tavalla millä hyvänsä. Mutta kuka osasi ajatella, että\n    saatoit päästä sinne, kun täällä vielä siihen aikaan oli aivan\n    paljas maa ja pahin kelirikko. Miksi et minulle antanut tietoa\n    sinnetulostasi? -- Merkittävä uutinen oli se, että ukko Paavo on\n    päässyt pois pitkistä vaivoistaan.\"\n\n[Paavo Ruotsalainen kuoli 27 p. tammikuuta 1852. -- Puolikolmatta\nvuotta aikaisemmin oli Stenbäck viimeisen kerran tavannut hänet.\nKesällä 1849 Stenbäckin perhe näet oleskeli kolme viikkoa\nSchwartzbergin luona Säräisniemessä, ja kun tunnettu pietistinen\ntalollinen Juho Niskanen Iisalmelta tuli sinne käymään, päätti\nStenbäck hänen kanssaan tehdä matkan Paavon luokse Nilsiään.\nHe kulkivat veneellä jonkun matkaa Oulunjärven sekä sitten\njalkaisin edelleen. Stenbäck oli ollut talonpojan vaatteissa, ja\nkun matkamiehet saapuivat Iisalmen pappilaan, lienee hämmästytty\nmelkoisesti, kun toinen tunnettiinkin olevan \"professori\nHelsingistä\", kertoo tarina. Mitä Paavoon tulee, otti hän vieraansa\nystävällisesti vastaan, ja Stenbäck kuuluu havainneen hänet\n\"teeskentelemättömäksi ja hauskaksi kodissaan\", niin että hän oli\nollut tyytyväinen käyntiinsä, kun hän onnellisesti palasi matkansa\nlähtökohtaan.]\n\n    \"Meidän asiamme ei ole olla hänen tuomareinaan tai hänen\n    pyhäksijulistajinaan, mutta me voimme toivoa hänestä parhainta.\n    Sanot, että me luultavasti vähällä seurauksella voimme sanoa:\n    rauha hänen _jälkeensä_. Miksi ei? Olen kyllin sangviininen\n    tohtiakseni uskoa ja toivoa toisinpäin. Mistä ovat nuo monet\n    puolueet ja suuri erimielisyys tulleet, jollei melkoiseksi\n    osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten\n    epäjumaloiminen ja ihmisistä-riippuminen on vallinnut koko\n    meidän joukossamme. Herännyt kansa on riippunut papeissaan tai\n    itsenousseissa holhoojissaan ja nämä taas eräissä hengellisissä\n    päällepäsmäreissä ja paaveissa. Siten on perustettu paavillinen\n    hierarkia ja järjestetty ihmisorjuus, joka on kietonut\n    heränneiden lauman ikäänkuin läpipääsemättömään verkkoon. Kuinka\n    sanomaton vahinko siitä on syntynyt ja täytyy edelleen syntyä, on\n    raskasta ja kauheaa ajatella. Eikö se työ, jonka Jumala armossaan\n    niin voimakkaasti oli aloittanut maassamme, tällä tiellä olisi\n    kokonaan mennyt kieroon, ja kristillisyys meillä pilaantunut\n    viheliäiseksi ja turmiolliseksi lahkolaisuudeksi kaikkine\n    lahkolaisuuteen kuuluvine pahoine puolineen ja kuolettavine\n    tauteineen? Ja lopuksi kaikki tyynni ennemmin tai myöhemmin\n    olisi hajonnut ja pirstautunut pelkkiin fanaattisiin, keskenään\n    sotiviin pikku puolueihin, jotka eivät ainoastaan olisi tehneet\n    kaikki nämä herätykset turhiksi, vaan myös turmiollisiksi\n    kristillisyyden edistämiselle maassamme. Siihen olemme todella\n    olleet hyvällä tiellä. Heränneet ovat olleet riippuvaisia\n    toisistaan ja tyrannimaisista holhoojistaan enemmän kuin\n    Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kilvoitelleet\n    enemmän puolueensa kuin Jumalan asian hyväksi, he ovat käyttäneet\n    Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja selityksillä\n    kuin että Jumalan Henki olisi saanut selittää sen tai että hänen\n    valonsa olisi havaittu tarpeelliseksi ja arvokkaaksi kaikkialla\n    ja aina etsiä. Epäilemättä harvat seisovat omilla jaloillaan,\n    'tietävät kehen he uskovat', noudattavat Jumalan valistamaa ja\n    johdattamaa omaatuntoansa ainoana ohjeenaan ja siten rakentavat\n    ainoastaan Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku noista 'isistä'\n    on sanonut tai uneksinut, on varmaan useinkin merkinnyt enemmän\n    kuin sana, sitä on enemmän noudatettu ja typerästi pidetty\n    'salattuna viisautena, joka ei vielä ole präntättykään'. Eikö\n    se ole hirveää? Ja mistä se johtuu? Ihmisorjuudesta, tuosta\n    herätyksiemme läpikäyvästä hapatuksesta -- siitä epäilemättä\n    etupäässä. Ja tämä ei näytä minusta, sen pahempi, syntyneen\n    muuten kuin siten, että muutamat korkeat henget ja ihmiskiitoksen\n    halukkaat vastaanottajat, jonka kiitoksen he mielellään ovat\n    antaneet häikäistä silmänsä, sitä tahallaan ja itsetietoisesti\n    ovat tavoittaneet. Sen vuoksi on myöskin jokainen epäilys heidän\n    erehtymättömyydestään ja holhousvallastaan väen väkisin hakattu\n    maahan ja kuritettu, niin että jokainen on pelännyt päästää\n    mitään sellaista mielessään syntymään, ikäänkuin se olisi ollut\n    saatanan virittämä ylpeyden kiusaus, jota vastaan tuli viipymättä\n    taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa\n    voimaan ja epäjumalan-istuimensa turvatuksi ja pysytetyksi --\n    niin kauan kuin Jumala viisaudessaan on sen sallinut, mutta\n    ei myöskään kauemmin; sillä Jumala on armollinen ja laupias\n    eikä salli meidän nääntyä tyranniemme ja hoputtajaimme ikeessä\n    iankaikkisesti, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti\n    lunastanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka\n    voi ja tahtoo johdattaa meitä _kaikessa_ totuudessa, ei kuten\n    kaikki inhimilliset puoluepäälliköt ja johtajat puolitotuudessa\n    ja puolivalheessa. Ja juuri siksi, rakas veli, toivon, että\n    nyt vasta voi ja täytyy tulla rauha; sillä oikea ja pysyvä\n    rauhanside on hengen yhteys, mutta se side, joka riippuu ihmisen\n    arvovallasta ja epäjumaloivasta hänessä-riippumisesta, ei onneksi\n    kestä kauan, mutta katketkoon se, kun aika on tullut, 'joka\n    tuleva on', ei meidän, vaan kasvattajamme ja Herramme kautta.\n    Katson, suoraan sanoen, Jumalan sormeksi, että ukkokin on\n    kuollut samaan aikaan kuin meillä täällä lähitienoilla on ollut\n    niin katkera kokemus hengellisen ylpeyden ja päällepäsmäryyden\n    hedelmistä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat\n    tulleet näkyviin, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvitse\n    sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän suurimahtista\n    pukariamme häpeällisine kauhistuksineen rinnakkain ja samaan\n    luokkaan. Mutta totta sinun on myöntäminen, että niin toinen kuin\n    toinenkin on ollut liian monelle epäjumalana, joka on riistänyt\n    sijan Jumalalta ja edistänyt hengellistä alaikäisyyden tilaa\n    melkoisessa määrin. Ja entäpä? jos oppikin olisi ollut kierossa?\n    Ainakin niin on ollut M:n laita, jota niin moni on sokeasti\n    seurannut; hoputtaa siihen, että omantunnon tulee olla levoton\n    ja tuomitseva (mikä tavallaan on oikein), mutta sitten juuri\n    tästä levottomuudesta ja omantunnon ahdistuksesta tehdä itselleen\n    vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvataan, -- se on\n    oppi, jonka suojassa kaikki synnillinen meno hyvin voi viihtyä,\n    on hairahdus yhtä suuri kuin konsanaan hedbergiläisyys, jopa\n    pohjaltaan aivan samaa, nimittäin Jumalan heränneissä sieluissa\n    tekemän armotyön ja armovaikutusten kieltämistä, hylkäämistä ja\n    vastustamista. Usko on siinä saavuttamaton asia, epäiltävä asia,\n    jos sillä -- niinkuin kuitenkin sana opettaa ja sen luonto on --\n    on mukanaan rauha Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, vanhurskaus,\n    rauha ja riemu. Sen vuoksi niin pian kuin Kristus kirkastuu\n    sielulle, niin että se todella tuntee jotakin sellaista, on\n    tällä opilla kiire repimään pois kaikki tyynni ja syöksemään\n    sielu jälleen alas paavilliseen epävarmuuden hämärään ja\n    tyytyväisyyteen oman rauhattomuutensa kanssa, jonka perustuksen\n    Raamattu ilmaisee sanoen: jumalattomilla ei ole mitään rauhaa.\n    Jotenkin tätä tarkoittava oppi on, hierarkkisen omantunnonsorron\n    ohella tahi oikeammin juuri sen lähimmässä yhteydessä, ollut\n    vallalla keskuudessamme. Mutta mikä on sinun mielipiteesi?\n    Pitääkö se yhtä sanan kanssa, ja onko se oikea? Kirjoita minulle\n    ajatuksesi siitä, niinkuin minä avomielisesti olen kirjoittanut\n    sinulle omani. Ennen oli tavallista nostaa suuri melu ja huutaa\n    anateemaa, kun kuka uskalsi nähdä toisin kuin hyväksytty tapa\n    sääti; mutta koettaa saada erehtynyttä uuteen vakaumukseen ja\n    oikealle tielle, siihen oltiin itse liian hyviä eikä toinen\n    poloinen sen arvoinen. Niin ei enää liene laita meidän kesken.\"\n\nM. kaukana siitä, että olisi antanut veljellisten varoitusten\njohtaa itsensä nöyryyden tuntoon ja parannukseen, on vain yltynyt\nkaksinkertaisella innolla pitämään pystyssä valta-asemaansa ja\nkiihoittamaan itselleen joukkuetta. \"Surkuttelen poloista Lapuan\nseurakuntaa ja sen muita pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut\nsanottavan, että olit kovin vastustanut, että tehtäisiin julkinen\nero M:sta, sekä kuvaillut kaikenlaisia vaikeuksia koituvan siitä.\nSe on kummastuttanut minua. Olen kysellyt itseltäni: mitenkä se on\nmahdollista? onko Julius unohtanut 1 Kor. 5? Vai olisiko hänellä\ntodella halu yhä edelleen pitää voimassa ihmisorjuuden-systeemiä ja\nodottaa etuaan siitä? Olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä\nlöytänyt vastausta. Sinä voit sen parhaiten antaa. -- -- Voi hyvin!\nVeljesi L. Stenbäck.\"\n\nBerghin vastaus tähän kirjeeseen näkyy hukkuneen, mutta Stenbäckin\nseuraavasta kirjeestä (Uusikaarlepyy ja Munsala,30 p. elok. 1852)\nnäemme, ettei hän ollut oikein yhtä mieltä edellisen kanssa. \"Yhdyn\",\nkirjoittaa Stenbäck, \"täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat\nloukkasivat minua. Niin esim. minusta oli kummallista, että sinä, sen\nmukaan mitä kirjoitit, kauan olet havainnut kaikenlaisia virheitä\nja harha-askeleita, varsinkin tuon läpikäyvän ihmisjumaloimisen\nja riippuvaisuuden, mutta kuitenkin olet vaiennut siitä sitä\nvastustamatta tai huomauttamatta sitä kenellekään. Se olisi, minusta\nnähden, kuitenkin ollut ehdoton kristityn velvollisuus. Mutta yleensä\nnäyttää -- -- että sinä yhä vielä käsität väärin ja epäilet sitä\nitsenäistä suuntaa, joka täällä monessa on tullut vaikuttavaksi ja\nvallitsevaksi, sitä hengellistä kehitystä, joka Jumalan sanan ja sen\nvalon johtamana tahtoo katkaista kaikki muut siteet, tehden liittonsa\nHerran kanssa lujaksi ja hartaaksi ja yksinomaiseksi. -- -- Näen\nnykyisessä suunnassa välttämättömän palauksen Jumalan maassamme\nvaikuttaman armotyön ensimmäiseen alkuun, joka ikäänkuin aamurusko\nennusti raikkaampaa ja ihanampaa päivää Suomen kirkolle, kunnes\nsen sekoittivat ja hämmensivät eriuskoiset puoluehenget ja se oli\njoutumaisillaan katalaksi puolueasiaksi. Ne, jotka eivät tahdo ja voi\nkatkaista ihmisten asettamia siteitä ja säännöksiä antaakseen Jumalan\nyksinään täyttää sen hyvän työn, jonka hän itse on aloittanut, --\nne jääkööt jäljelle ja pysähtykööt vanhalle kannalleen. Sitä ei\nvoi auttaa, mutta muut ovat siitä huolimatta kulkevat eteenpäin ja\npuhdistuvat yhä enemmän, Jumalan Hengen johtamina kaikessa totuudessa\nja Hänen säilyttäminään kuolettavan seisahdustilan kivettymisestä ja\nlevosta.\"\n\n\"Olen\", jatkaa Stenbäck eräästä läheisestä asiasta, \"kuulustanut\nukko Paavon kirjeitä, joita halusit saada. Ainoa, jolla olen kuullut\nniitä olevan, on Cajan; mutta hän on muutellessaan pistänyt ne\njonnekin, niin että hän ei vielä tähän saakka ole saanut niitä\nkäsiinsä. Muutoin, jos saan sanoa ajatukseni, joka kuitenkin on\nuseilla muillakin, en katsoisi suotavaksi enkä hyödylliseksi minkään\nelämäkerran kirjoittamista enkä julkaisemista ukosta. Jos tahtoo\ntuoda esiin hänen hyvät puolensa, niin siitä tulee ainoastaan\nyksipuolinen ylistyslaulu vailla totuutta ja tunnollisuutta; jos taas\ntahtoo samalla esittää varjopuolet, niin ne ovat sellaisia, että\nnäyttää parhaimmalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittavaksi\nja antaa niiden jäädä pimeään. Joka tapauksessa olisi luullakseni\nhänen elämäkertansa ainoastaan enentävä hämmennystä ja antava uusia\neripuraisuuden aiheita. Ukon sokea jumaloiminen on ainakin näillä\nseuduin kärsinyt auttamattoman vaurion -- sitä enemmän, kun muutamat\ntosiseikat ovat liian räikeitä.\" -- --\n\nSe vastaus, jonka Stenbäck sai tähän toiseen kirjeeseen, on tallessa\nja osoittaa, että Bergh oli kovin tyytymätön ystävänsä lausuntoon.\nHän syyttää tämän kirjettä katkeruudesta, vaikka juuri _hänen_ omassa\nvastauksessaan on kieltämättä katkeruuden jälkiä. Bergh myöntää,\nettä hänellä on ollut pelkoa ja epäluuloja siitä itsenäisestä\nsuunnasta, josta Stenbäck puhuu. Nyt hän tahtoo mielellään luopua\nniistä, toivoen että Herra on johtava kaikki parhain päin; mutta\nkaikesta näkyy, että hän itse pysyy ja tahtoo pysyä entisessään.\nVieläpä näyttää siltä, kuin kirjeenvaihto olisi voinut johtaa\nvanhojen aseveikkojen persoonallisten välien rikkoutumiseen. Niin ei\nkuitenkaan käynyt. Molemmat halusivat suullista ajatustenvaihtoa, ja\nkun Bergh oli ilmoittanut aikovansa joululomalla matkustaa lankonsa\nFrans Henrik Bergrothin luo Keuruulle, päättivät he yhtyä Ätsärissä\nKarl Edvard Bergrothin luona, jonne Stenbäckin ja Essenin oli määrä\ntulla Härmästä sekä Berghin Keuruulta. Emme tiedä, kuinka tämä\nyhtyminen päättyi, mutta varmaankaan ei ystävyys rikkoutunut, joskaan\nei täydellistä yksimielisyyttä liene saavutettu riitakysymyksissä.\nKirjeenvaihto näyttää kyllä lakanneen, mutta kun Stenbäck kesällä\n1863 Turussa tapasi Berghin, kirjoittaa hän vaimolleen: \"J. Bergh on\nkaltaisensa, luja ystävä, kristillinen, vilkas -- rakastettavimpia\nmiehiä, niinkuin ennenkin\", ja vielä vuotta ennen kuolemaansa hän saa\nystävältään erittäin sydämellisen kirjeen, josta tuonnempana tulee\npuhe.\n\nStenbäckiin nähden merkitsevät nämä kirjeet selvää käännettä\nhänen suhteessaan pietismiin. Innokkaalla sydämellään hän oli\nehdottomasti liittynyt ja luottanut johtaviin henkilöihin. Tietysti\nhänen oli tuskallista nähdä pettyneensä, mutta Jumalan asia ei\nriipu yksityisestä henkilöstä, eikä hän ollut mies peittelemään\nja verhoamaan tekopyhyyttä ja syntiä. Uutena suuntana oli hänelle\nkavahtaa ihmisiin luottamista, mutta sitä enemmän luottaa Jumalaan.\nPääasiassa pysyi hänen kristillisyytensä ja käsityksensä \"ainoasta\ntiestä\" samana. \"Apua tarvitsemme joka päivä, mutta niin on\nmyöskin armo meille joka aamu uusi\" -- sanoi hän vielä niinkuin\nentispäivinäkin; mutta tuo alhainen käsitys, että helvetti taas\navautuu syntiselle, niin pian kuin hän nousee polviltaan, oli\nhäipynyt.\n\nMitä tulee tähän muuttuneeseen kantaan, että näet Stenbäck nyt oli\nsitä mieltä, että heränneen tulee pyrkiä pysyväiseen armontilaan,\nkasvaa ja kehittyä siinä, on huomautettu, että se osaltaan lienee\njohtunut hänen tutustumisestaan n.s. raamatullisen suunnan\nperustajan, tübingeniläisen professorin J. T. Beckin teoksiin. Kuinka\nsuuresti hän oli mieltynyt tähän jumaluusoppineeseen, ilmenee m.m.\nsiitä, että kun dogmatiikan professori Laurell 1852 oli kuollut, niin\nStenbäck koetti saada aikaan sen, että Beck olisi kutsuttu hänen\nseuraajakseen Helsingin yliopistoon. Vaikka Beckiltä itseltään jo oli\nhankittu siihen suostumus, ei ehdotus johtanut mihinkään tulokseen.\nBeck teroittaa pyhityksen ja hengellisen kasvamisen tarpeellisuutta\nsekä vastustaa kaikkea levotonta, pinnallista puuhailemista ja\npuoluemieltä. [_H. L. Sandelin_, m.t.]\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU. 1852-1855.\n\nKesänviettoa. -- Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. --\nPedagogiikanprofessorin-viran haku. -- Opinnäytematka. -- Lukukausi\nprofessorina. -- Muiden ja omaa arvostelua.\n\n\nSamoinkuin muilla kaupunkilaisilla oli Stenbäckeilläkin tapana\nkesäksi muuttaa maalle. He oleskelivat kauniin vuodenajan\ntavallisesti Munsalassa. Leskeksi jäätyään oli Charlotte Achrén\nvuokrannut itselleen asunnon tilanomistaja Enqvistin luota\nsikäläisestä Veksalan kylästä; myöhemmin asettui Marie Ottelinkin\nlapsineen samaan paikkaan, ja siinä Stenbäckeilläkin oli\nkesäasuntonsa. Vaikka kylän asema ei ollut erittäin luonnonkaunis,\noli se kuitenkin, sijaiten meren rannalla, mieluisa kesäpaikka, ja\nStenbäck viihtyi siellä hyvin lähimpäinsä ja varsinkin lukuisan\nkasvavan nuorisojoukon ympäröimänä. Ei myöskään tule unohtaa, että\npaikka oli lähellä Härmää, niin että Essenin perheen luona helposti\nvoi käydä vieraisilla, ja se taas puolestaan saattoi vastata\nkäynteihin ja joskus kauemmankin aikaa oleskella Veksalassa.\n\nIdyllisestä maalaiselämästä Munsalassa on eräs naissukulainen\npannut paperille muutamia lapsuudenmuistoja: \"Kahdeksanvuotiaana\",\nkirjoittaa hän, \"vietin 0. G. von Essenin perheen kanssa muutamia\nviikkoja L. Stenbäckin kesäkodissa. Hän oli useimmiten erinomaisen\nystävällinen meille lapsille. Eräänä päivänä hän kutsui meidät\nsaliin, missä hän istui keinutuolissa kirja kädessä. 'Tulkaa tänne,\nlapset, niin luen teille jotain kaunista', sanoi hän. Asetuimme\npiiriin hänen ympärilleen, ja hän luki meille pitkän runoelman,\njosta en käsittänyt muuta kuin sanat: 'Nu hafva de gått som paddor,\nnu blefvo de efter igen'. ['Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin\nne tielle jää.' (Runebergin 'Luutnantti Zidénistä'.)] Sitten hän\nluki vielä toisen kappaleen, jonka jo ymmärsin paremmin. Myöhemmin\nhuomasin, että se oli 'Sven Tuuva'. Muutamia päiviä sen jälkeen,\nkun olin vähän kipeä enkä voinut mennä toisten kera vieraisille\nerääseen paikkaan, toi hän minulle, ennenkuin kaikki lähtivät,\nkirjan ja sanoi: 'Tässä tuon sinulle lukemista, ettei sinulla ole\nikävä.' Silloin näin ensi kerran 'Vänrikki Stoolin tarinat', ja\naika ei tuntunut pitkältä. Vielä kerran samana kesänä, kun sekä\ntäysikasvaneita että meitä lapsia oli hänen kamarissaan, luki hän\nuseita tarinoita 'Vänrikki Stoolista'. Eräs pieni kuusivuotias\ntyttö meni pois huoneesta kesken lukua. Lauri Stenbäck katsoi vähän\nkummastuen tyttöön ja lausui: 'Hanna ei näy välittävän.' -- Vaikka\nStenbäck piti lapsista, teki hän toisinaan heille kiusaa. Sen olen\nkuullut muilta ja itsekin kokenut. Kerran, kun minä, yhä vielä\nsamana kesänä, kerroin toisille tytöille satua prinsessasta, joka\nkulki ilmassa, tuli Stenbäck sattumalta luoksemme, juuri kun sanoin:\n'Koko maa näytti hänestä hämärältä möhkäleeltä.' Sitten sain aina\naterioidessa kuulla: 'No, Lyydi, kuinkas sen hämärän möhkäleen laita\noli?' mikä luonnollisesti harmitti minua.\"\n\nTähän voi lisätä, että toisetkin todistavat, kuinka suuren arvon\nStenbäck antoi Vänrikki Stoolin tarinoille. Ne tyydyttivät\ntäydellisesti hänen korkeat runolliset vaatimuksensa, mutta\nhuomatkaamme, ainoastaan edellinen kokoelma. Toinen ei miellyttänyt\nhäntä samassa määrin. Hänestä eivät myöhemmät tarinat tuntuneet\nyhtä välittömästi runoilijan sielusta lähteneiltä, vaan ainakin\nosaksi syntyneen siksi, että Runeberg oli _päättänyt_ liittää toisen\nkokoelman ensimmäiseen.\n\nMyös kesällä 1852 Stenbäckit oleskelivat Munsalassa, mutta olivat\nsatunnaisella matkalla Härmään, kun heidät saavutti kamala sanoma:\n\"Vaasan kaupunki palaa\", joka sanoma 3 p. elokuuta kiiti yli\nPohjanmaan seutujen. Tuli oli kello 10:n tienoissa aamupäivällä\npudonnut erään juopuneen vöyriläisen piippunysästä raatimies Aurénin\ntalon pihalla lautavajassa olevaan sammalläjään, saman talon, mihin\nStenbäck ensiksi oli asettunut Vaasaan muuttaessaan. Sieltä levisi\nhävittävä luonnonvoima hirvittävällä vauhdilla yli kaupungin, jonka\nperikatoa kesän tavaton kuivuus ja kuumuus jo kauan oli valmistanut.\n\nStenbäckin talo oli kesän aikana korjattu ja maalattu, ja työ oli\npäättynyt pari päivää ennen paloa. Se palvelija, joka oli talon\nvartijana herrasväen poissa ollessa, oli elokuun 3 päivänä aamulla\nalkanut pestä huoneita työmiesten poistuttua. Hän kuuli kyllä huudon:\ntuli on irti! mutta ei antanut sen häiritä askarettaan, vaan jatkoi\nsitä, ajatellen kyllä ajoissa ehtivänsä tulipaloa näkemään. Siitä\nseurasi, ettei kukaan koettanutkaan pelastaa Stenbäckin tavaroita,\nennenkuin se oli liian myöhäistä. Ainoastaan rehtorin kirjoituspöytä,\njonka laatikoissa oli joukko papereja säilyssä, pelastui -- kaikki\nmuu paloi poroksi. Kuullessaan kauniin kirjastonsa palaneen Stenbäck\nitki, niin kerrotaan. -- Talon rakennukset olivat palovakuutetut,\njoten vahinko ei tullut niin perinpohjaiseksi kuin olisi voinut.\nEnnenmainitussa kirjeessä Julius Berghille saman kuun lopulta\nStenbäck itse lausuu onnettomuuden johdosta: \"Vaasan palon jälkeen\nelän maanpakolaisena poissa varsinaisesta kodistani, odottaen\nmääräystä koulun tulevasta paikasta. Kaikella todennäköisyydellä ja\nOdenvallin ja minun toivomukseni mukaan tulee koulu sijoitettavaksi\nUuteenkaarlepyyhyn ja kymnaasi Pietarsaareen; mutta vielä ei senaatti\nole tehnyt lopullista päätöstä. Olin itse poissa palosta ja tapasin\nporoksi palaneena koko omaisuuteni miltei poikkeuksetta: talon ja\nirtaimiston, josta vain vähän mitätöntä romua oli ehditty pelastaa.\nRaskainta on kuitenkin melkoisen suuren ja monen vuoden aikana\nmahdollisimmalla huolella kerätyn kirjastoni menettäminen, joka paloi\nkokonaan. Olen varmaan kauan ja katkerasti sitä kaipaava. Tahtoo\nkyllä tuntua raskaalta yht'äkkiä olla puilla paljailla ja pakotettuna\nalkamaan alusta taas. Mutta yleinen hävitys ja onnettomuus voittaa\nja vaientaa yksityisen. En ole koskaan voinut kuvitella niin kamalaa\nja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku, joka\nvarmaan on tuntuva kauan -- suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi.\"\n[Berghin vastaus tähän ansaitsee tulla esitetyksi: \"Tuskalla otan\nosaa kotisi ja kontusi, mutta varsinkin harvinaisen kirjastosi\nmenettämiseen, jota sinun ei olisi tarvinnut ilmoittaa enimmän\nkaipaavasi. Jo ennakolta -- ennenkuin kirjoitit -- pelkäsin, että\nolit kadottanut kaikki. -- Niin katoovaista on tämän maailman hyvyys!\n-- Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla, tällä onnettomuudella,\nhyötynsä, jos se oikein käytetään. -- Nyt on Herra sallinut _sinun_\npikkujumalaisi, kirjojen, palaa. Jos minulla nämä pikkujumalat\nolisivat parempia, tahtoisin mielelläni jakaa kanssasi, niin olisi\nmeillä molemmilla se etu, että olisimme päässeet ainakin muutamista\nepäjumalista. Mutta kirjastoni on osaksi ymmärtämättömästi koottu,\nosaksi toiseen suuntaan kuin sinun oli. -- Saattaisihan kuitenkin\nsattumalta olla yhtä ja toista kelpaavaa. Tahdon siis ehdottaa, että,\njos eukkoinesi tulet meille jouluksi, sinä -- -- joululahjaksi ja\npaloavuksi itse valitset puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi\njotain alkua. Tarjoukseni on vilpitön, kunpa vain olisi parempaa\ntarjota.\" -- --]\n\nVaasan palon yhteydessä on mainittava, että Stenbäck julkaisi pikku\nvihkosen _\"Tvenne predikningar\"_, joka myytiin palossa vahingon\nkärsineiden hyväksi. [Tämä 61-sivuinen vihko painettiin Helsingissä\n1852.] Nämä saarnat, toinen \"Hengellisestä kuolemasta heräämisestä\",\ntoinen \"Siitä ulkokultaisuudesta, joka estää Kristuksen kirkastumasta\nheränneessä sielussa\", ovat ainoat Stenbäckin itsensä julkaisemat.\nNe ovat tärkeät ei ainoastaan tutustumiseksi hänen käsitykseensä\nkristillisyydestä, vaan myöskin näytteenä hänen yksinkertaisesta,\nselvästä ja suorasta, kaikesta sovinnaisuudesta vapaasta\nsaarnatavastaan.\n\nStenbäckin otaksunnan mukaan muutettiin ylempi alkeiskoulu\nUuteenkaarlepyyhyn. Kuitenkin alkoi syyslukukausi tavallista\nmyöhemmin, nimittäin 11 p. lokakuuta, ja ainoastaan 73 oppilasta oli\nilmoittautunut, sillä useiden vaasalaisten poikain, joiden vanhemmat\nolivat kadottaneet omaisuutensa palossa, täytyi joko kokonaan\ntai ainakin ajaksi keskeyttää koulunkäyntinsä. Maanpaossa olevan\noppilaitoksen hoito tuotti aluksi tavallista suurempaa huolta ja\nvastusta rehtorille, eikä jäänyt paljon aikaa kirjallisiin askareihin.\n\nVuodelta 1853 on niistä mainittava ainoastaan yksi puhe ja yksi\nkirje. Puhe pidettiin koulun ensimmäisessä vuositutkinnossa\nUudessakaarlepyyssä kevätlukukauden lopulla. Kiinnitettyään huomiota\nopettajan vaivalloiseen, mutta jaloon ja korkeaan kutsumukseen\nStenbäck lausuu seuraavat lämpimät sanat: \"Lapsi -- ah -- onhan se\narka, puhdas, pyhä olento, sen otsalla on vielä Jumalan sinetti; sitä\ntäytyy käsitellä varovaisuudella ja huolella. Mutta tämä huolenpito\nmaksaa vaivan -- tosi ja hyvä sana, joka sattuu nuoreen mieleen,\nmäärää kenties sen suunnan eliniäksi -- ja määrää sen kautta jotakin\nvielä enempää, jonka seuraukset saattavat käydä kautta vuosisatojen.\nSillä jalon ihmisen toiminnan hedelmä ulottuu äärettömiin, aina\npäivien loppuun asti.\" -- Kirje taas on kirjoitettu arkkipiispa\nBergenheimille ja koskee pääasiallisesti virsikirjakomiteaa, jonka\njäseneksi Stenbäck tänä vuonna oli kutsuttu. Tämän osan kirjeestä\njätämme kuitenkin tuonnemmaksi käsitelläksemme kysymystä yhdessä\njaksossa; tähän on sitävastoin merkittävä samassa kirjeessä mainittu\naie julkaista käännöksenä eräs teos, \"Deutsche Briefe über englische\nErziehung\". \"Teos sisältää\", sanoo Stenbäck, \"mieltäkiinnittäviä\ntietoja Englannin opetuslaitoksesta, jotka hyvin ansaitsisivat\ntulla tunnetuiksi ja harkituiksi, ei sokeasti matkituiksi\".\nTämän yhteydessä hän tahtoi esittää omat ajatuksensa muutamista\npedagogisista kysymyksistä tehden sen, itse teoksen mukaisesti,\njohdantona olevan kirjeen muodossa. Tämän kirjeen hän oli aikonut\nomistaa arkkipiispalle, mutta katsoi velvollisuudekseen ennakolta\npyytää siihen lupaa, sitä enemmän kun luultavaa oli, että arkkipiispa\nei kaikessa yhtynyt hänen mielipiteihinsä, kuten luonnollista on\nkahdelle elävälle eikä kokonaan seisahduksissa olevalle ihmiselle.\n-- Tämä aie ei toteutunut, mahdollisesti siksi, että vastaus oli\nkieltävä (jota emme kuitenkaan tiedä), mutta vielä todennäköisemmin\nsiksi, että sairaus ja muita toimia tuli esteeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStenbäckillä oli Vaasassaolo-aikanaan ja aluksi\nUudessakaarlepyyssäkin ollut hyvä terveys ilman sanottavia häiriöitä.\nTodisteena siitä kerrotaan, että hän tähän aikaan sai täyteläisemmän\nja enemmän hyvinvoivan näön kuin koskaan ennen. Mutta kolmannen\nlukukauden loputtua Uudessakaarlepyyssä tapahtui se surullinen\nkäänne, joka teki hänen loppuikänsä niin raskaaksi hänen vilkkaalle\nhengelleen.\n\nPerhe oli joululuvan alkaessa 1853 matkustanut Ylihärmään Essenin\nkodissa viettääkseen loma-ajan. Siellä Stenbäck sairastui ankarasti\nkeuhkotulehdukseen, joka ainaiseksi mursi hänen, kuten jo tiedämme,\nnuoruudesta alkaen heikon terveytensä. Tohtori J. F. Blanck\nUudestakaarlepyystä hoiti häntä, ja hän parantui näennäisesti, mutta\nsairaus oli jättänyt tiivistymiä keuhkoihin, mitkä ensiksi tekivät\nhänelle vähemmän haittaa, mutta vähitellen muuttuivat märkiviksi\ntuottaen hänelle alituisia kärsimyksiä.\n\nAlussa vuotta 1854, jo jotensakin toivuttuaan sairaudestaan, Stenbäck\nsai parilta ystävältään, teologisen tiedekunnan professorilta,\nhartaita kehoituksia hakemaan vastaperustettua pedagogiikan ja\ndidaktiikan professorin virkaa, joka oli yhdistetty mainittuun\ntiedekuntaan. Kovasti epäröityään hän päätti seurata kehoituksia ja\nottaa askelen, joka huolimatta kaikesta ulkonaisesta menestyksestä\nvei hänet pettymyksien ja ikävyyksien tielle. 3 p. huhtikuuta\nilmoitettiin siten konsistorille, että professorinvirkaa oli hakenut\nStenbäck ja silloinen saksankielen opettaja Vaasan kymnaasissa,\ntohtori J. O. I. Rancken, sekä määrättiin, että molempain tuli\nsuorittaa kelpoisuusnäytteensä ennen tammikuun loppua v. 1855.\n\nPäiväämättömässä kirjeenkonseptissa, joka on kirjoitettu tiedon\ntultua näytteensuoritus-ajasta, Stenbäck lausuu muun muassa: \"Osaksi\nsuuri haluttomuuteni professorintoimeen ja Helsinkiin palaamiseen,\nosaksi viime sairauteni jälkeen vielä heikko terveyteni ovat.\nsyynä, etten ole vieläkään tullut aloittaneeksi väitöskirjaa.\"\nKuitenkaan hän ei epäile sen valmistumista. -- Hän kysyy sitten,\nonko näytekirjoitus laadittava latinaksi vai ruotsiksi, sekä yhtä\nja toista itse virkaa koskevaa. Niinpä hän tahtoo tietää, kuinka\nsuuri palkka on, sillä Vaasan palon y.m. takia hän on joutunut\nvelkaan, jonka vuoksi ei ole aivan yhdentekevää, voiko hän tulla\nsillä toimeen; edelleen hän kysyy, onko hänen vain pidettävä\nluentoja papinkokelaille vai antaako virka mitään vaikutusvaltaa\nkoululaitokseen. \"Täkäläisessä virassani olen saanut yhtä ja toista\nkokemusta kouluihin ja niiden asemaan ja tarkoitukseen nähden, ja\ntunnustan, että minulla toisinaan on ollut haluna vähältä osaltani\nkoettaa kääntää huomiota useihin ylen tarpeellisiin uudistuksiin\ntässä suhteessa. Se se juuri etupäässä yllyttikin minua lähettämään\nhakemukseni. -- Jos tulevan professorin toimena on vain antaa\nvähäpätöinen lisä pappien kehitykseen, niin se näyttää minusta varsin\nvähän houkuttelevalta ja merkitsevältä. -- Virkaylennystoiveitteni\npäämääränä on ollut saada keskulainen kirkkoherrakunta, missä olisin\nvoinut saada sen toimialan, joka parhaiten soveltuu nykyiselle\nmielelleni ja kenties myös kyvylleni.\"\n\nSe haluttomuus ja epätietoisuus professorinviran suhteen, joka\nselvästi ilmenee tästä kirjeestä, selittää miksi Stenbäck tänä samana\nvuonna, tuskin vielä aloitettuaan väitöskirjan laatimista, päätti\nhakea toistakin virkaa. Edellisen viranpitäjän kuoltua oli näet\nIsonkyrön kirkkoherranvirka joutunut avoimeksi, ja kun esitettyihin\nsyihin tuli lisäksi, että paikka oli Stenbäckille hyvin tuttu sekä\nseurakunta niitä, joissa pietismillä oli lukuisasti kannattajia\nkansassa, haki hän kirkkoherranvirkaa jättäen tulevaisuuden\nratkaistavaksi, missä hän oli tuleva toimimaan. Ranckenkin puolestaan\nhaki paitsi professorinvirkaa myös toista tointa, nimittäin\nhistorianlehtorin virkaa Vaasan kymnaasissa.\n\nStenbäckin oli siis kirjoitettava professorinväitöskirja. Aika,\n7-8 kuukautta, ei ollut pitkä siihen, mutta se ei ollut pahinta;\npahempi oli, että rehtorintoimi yhä anasti hänen aikansa, ja\nkaikkein pahinta, ettei hänellä ollut käytettävänään tieteellistä\nkirjallisuutta, ei edes niitä kirjoja, jotka hän aikaisemmin oli\nhankkinut, ne kun olivat hukkuneet palossa. Stenbäck sen vuoksi\ntuskin saattoi tehdä muuta kuin koettaa tutkimuksen muotoon sovittaa\nosan niitä pedagogisia ajatuksia, jotka hän sitä ennen oli esittänyt\n\"Pedagogisissa lauseissaan\" ja opettajayhdistyksessä ja jotka olivat\nsyntyneet hänen mielessään hänen käytännöllisen toimintansa varrella.\nTeosta, jolla olisi ollut korkeampi tieteellinen arvo, oli siten\ntuskin odotettavissa, mutta joka tapauksessa lausunto tärkeästä\nkysymyksestä, sen sisäisen vakaumuksen läpitunkema, joka ilmeni\nkaikessa mitä hän kirjoitti.\n\nSillä tutkimuksella, joka näissä oloissa syntyi, oli laajasisältöinen\nnimi: _\"Om paedagogien och dess närvarande utveckling\"_\n(Kasvatusopista ja sen nykyisestä kehityksestä), ja se jakaantui\nkolmeen osaan: 1) \"Kasvatusoppi ja sen tarkoitus\", jonka\nsisällyksestä on yhteenvetona (J. V. Snellmanin arvostelussa)\nseuraava lause: Kristillinen kasvatus, joka ei katso elämän\npäämääräksi tietämistä, vaan toimintaa, nimittäin vapautuneen\nhengen itsetietoista ja itsenäistä työtä Jumalalta saamansa\ntehtävän suorittamiseksi maan päällä, pitää älyperäisten voimien\nkehittämisessä tämän elämäntehtävän ainoana tarpeellisena\nsilmämääränä sekä antaa intelligenssille arvoa ainoastaan mikäli se\ntekee mahdolliseksi ja edistää sen täyttämistä; 2) \"Yleissilmäys\nkasvatusopin historiaan\" sekä 3) \"Nykyisiä oloja\", missä tekijä\ntunnettuun hehkuvaan tyyliinsä vastustaa ajan suuntaa, joka pyrkii\nantamaan nuorisolle mahdollisimman paljon kaikenpuolista tietoa, ja\npanee painoa siveellisen luonteenkehityksen suurempaan tärkeyteen.\n\nKoska Stenbäckillä ensimmäisinä viikkoina uutta vuotta oli ollut\njonkunmoisia kuumetaudin kohtauksia, matkusti hän vasta lopulla\ntammikuuta Helsinkiin, missä hän sai ystävällisen vastaanoton ja\npääsi koko sielläolonsa ajaksi asumaan yliopistonkamreeri A. W.\nWegeliuksen luokse. Hänen ensimmäisestä kirjeestään vaimolleen\n(22 p:ltä tammik.) näemme hänen alkujaan ajatelleen, että kaksi\nensimmäistä osaa riittäisi väitöskirjaksi. Mutta kun oli käytetty\nsuurempaa kokoa ja pienempiä kirjasimia kuin tavallista, näytti\nväitöskirja liian lyhyeltä, ja niin hänen oli pakko kirjoittaa\nenemmän kuin ajatteli ja aikoi. Hän kirjoitti silloin yhteen menoon\nedellämainitun kolmannen osan, ja väitös lykättiin helmikuun\n14 päivään. Niin saattoi tapahtua, koska Rancken, joka oli\nnimitetty lehtoriksi, ei saattanut hakemustaan perille. Tammikuun\n29 p. kirjoittaa Stenbäck: \"Saan osakseni kaikkea mahdollista\nhyväntahtoisuutta varsinkin kamreerin kodissa, mutta myös muilta.\nKaikki pitävät aivan päätettynä asiana, että tulemme tänne; he ovat\njo ajatelleet palkkani koroittamista, joka tulisi olemaan noin 900\nhopearuplaa. -- Väitöskirjani on valmistumaisillaan, vieläpä tulee\nvähän pitemmäksi kuin soisin.\n\n\"Kuitenkin on minun toisinaan vähän ikävä kotia; mutta ajattelen,\nettä täällä voi olla hyvin hyvä oleskella ja asua, ja alan pitää\ntulevasta vaikutuspiiristäni. Missään tapauksessa emme muuta tänne\nennen syksyä. Yliopisto lopettaa toimintansa huhtikuussa, jolloin\nlasten ja vaimojenkin sanotaan täytyvän muuttaa täältä jättääkseen\ntilaa sotaväelle, jota kuuluu tänne tulevan kosolta.\" [Tämä huhu\nsamoinkuin tuhannet muut rauhattomina sotavuosina jäi toteutumatta.]\n-- Helmikuun 4 p. hän kirjoittaa: \"Tänään olen kiertänyt koko\nsunnuntai-aamupäivän jakelemassa väitöskirjaani. Siitä tuli aivan\nriittävän pitkä ja lavea (64 sivua 8:o!) eikä mielestäni kovinkaan\nhuono. Kaikki ottivat minut vastaan hyvin ystävällisesti ja kiltisti\n-- he näyttivät katsovan minua tulevaksi virkatoverikseen. Hyvä\non, että se on tehty tällä viisituntisella kiertokululla. Tänään\nLönnrotilla ollessani hän vei minut rouvansa luo, joka kuuluu olevan\nherännyt, mutta ei seurustele täällä kenenkään ihmisen kanssa. Päätin\njo, että jos tulemme tänne, niin teemme tuttavuutta. -- Jakkus\non saava sapelin ja pyssyn lisäksi, mutta mitään rumpalinkypäriä\nei täällä ole saatavana.\" -- Viimeinen kirje on 9 p:ltä helmik.\n\"Juuri nyt sain kirjeesi, jonka kamreeri oli kätkenyt lautaselle\nserviettini alle. -- Ensi keskiviikkona on väittely, ja viimeistään\nperjantaiaamuna matkustan, niin että luultavasti seuraavana tiistaina\nehdin Härmään. -- Baranovski on erittäin kohteliaalla kirjeellä\nkutsunut minut luokseen tänä iltana; sitten meidän täytyy mennä\nPalménin luo, ja lopuksi aikoo Schauman pitää kutsut -- kaikki\nminun tähteni. Olen kyllästynyt ja toivon täältä pois, päästäkseni\nrauhaan kaikelta tältä ystävällisyydeltä. Voi helposti tapahtua,\nettä tarkastuksessa tulee häpeä lopuksi sille kunnialle, jota tähän\nsaakka on tullut osakseni. Kuitenkaan, kunnia ei ole niin suuri,\nmutta hyväntahtoisuus sitä suurempi, ja se käy todella raskaaksi\najan pitkään, kun sitä tulee sekä oikealta että vasemmalta. Jos\ntulemme tänne, niin saamme kyllä olla ja elää rauhassa, toivoakseni,\nniinkuin itse tahdomme. Väitöspäivänä minun täytyy pitää pienet\nkemut viranomaisille. -- Sophie Wegelius on pelastanut minut siitä\nhuolehtimasta ja laittaa pienet illalliset muutamille henkilöille --\nja aamiaiset sitä ennen vastaväittäjille. Niin että kaikki on sujunut\nparhaan toivon mukaan -- kiitos hyvän isäntäni.\"\n\nVirallinen vastaväittäjä, professori Schauman, antoi lausuntonsa\n20 p. helmikuuta. Aine saa mitä korkeimman hyväksymisen, sillä\njoskin suppeampi-alainen aine olisi tehnyt tyhjentävämmän käsittelyn\nja detaljitietojen esilletuomisen mahdolliseksi, niin oli tässä\ntapauksessa, kun oli kysymyksessä tiede, jolla oli syvällekäypä\nmerkitys sekä julkiselle että yksityiselle elämälle, mitä tärkeintä,\nettä hakija opinnäytteessään antoi selvän osoitteen mielipiteistään\ntieteen elinkysymyksissä ja kyvystään niiden mukaan selkeästi\narvostella nykyisen ajan asemaa ja vaatimuksia kasvatuksen suureen\nasiaan katsoen. Tältä näkökannalta on tutkimuksen kansantajuinen\nmuoto luettava tekijälle ansioksi. Aineensa käsittelyn on tekijä\nmyös suurenmoisella tavalla suorittanut, sillä tämä käsittely ei\nainoastaan ole oikea ja ankarasti kriitillinen, vaan, mikä on\nenempi, tosireformatorinen, siinä kun tekijä selväkatseisesti,\nuljaalla rohkeudella ja innostuksen lämmöllä panee voimakkaan ja\nvakavan vastalauseen vallallaolevaa nurjaa suuntaa vastaan, joka\nmiltei yksinomaisesti tavoittaa yksipuolista ymmärryksen kehitystä,\nlaiminlyöden siveellisen luonteenkehityksen, ja kun hän sen\nohessa, tyytymättä -- monen n.s. parantajan tavoin -- ainoastaan\nrepimään alas, selvin ja rohkein piirtein on luonut sen uuden\nkasvatussysteemin ääriviivat, jonka tulisi astua vanhan sijaan.\nAineen laajuus ja sen reformatorinen käsittely on kuitenkin pannut\ntekijän alttiiksi vaaralle jättää syrjään useita tärkeitä kohtia,\nniinkuin kurinpitokysymyksen, kysymyksen ihmisen taipumuksista, jota\npaitsi tarkempi selonteko kansansivistyksen aineksista puuttuu,\nja samoin jalossa polemiikissaan mennä yksipuolisuuteen ja lukea\nälyperäiselle kehitykselle jotenkin ala-arvoisen merkityksen. --\nPuutteet eli tutkimuksen varjopuolet arvostelija kuitenkin helposti\njättää sikseen sen kirkkaan valon rinnalla, jonka ansiot luovat\nsiihen. Jälkimmäisiin kuuluu, paitsi mainittua reformatorista\npiirrettä, se selkeys ja selvyys, jolla tekijä on kehitellyt\nkasvatuksen periaatteita ja jolla hän, katse alati kiintyneenä näihin\nperiaatteihin, on tehnyt täysin itsenäisen ja yhtä oikean ja sattuvan\nkuin muodon puolesta etevän kuvauksen kasvatusopin historiallisesta\nkehityksestä; edelleen tekijän kaunis ja jalo esitystapa sekä lopuksi\nse puhdas kristillinen henki ja se vakaumuksen lämpö, joka kultaisena\nlankana käy kokonaisuuden ajatusrikkaan kudoksen läpi. Kaiken\ntämän nojalla tarkastaja ei ainoastaan katso väitöskirjalla olevan\ntieteellistä arvoa, vaan sen myös täysin vastaavan tarkoitusta, jota\nvarten se on julkaistu. Puolustuksesta sanotaan, että tekijä ei\nosoittanut erityistä dialektista taitavuutta, mutta ilmaisi kuitenkin\nkykyä yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi lausua ajatuksensa.\n\nSekä tiedekunnan että konsistorin yhdyttyä tähän lausuntoon tuli\nStenbäck 21 p. maaliskuuta asetetuksi ehdolle professorinvirkaan.\nAinoa, joka ei katsonut häntä päteväksi, oli professori\nGyldén, ja hän esitti syyksi säännösten määräyksen, että\nprofessorinviran-kelpoisuuteen vaaditaan korkein arvosana\nkysymyksenalaisessa aineessa lisensiaattitutkinnossa. Kun kuitenkin\nlain kirjaimessa pysymisestä tässä tapauksessa olisi ollut tuloksena,\nettei kukaan Suomen mies olisi voinut päästä ehdokkaaksi pedagogiikan\nprofessorin virkaan, koska aine ei ennestään ollut yliopistossa\nedustettuna, jäi Gyldén yksinään mielipiteensä kannattajaksi.\nStenbäck saattoi siis kaikella syyllä olla tyytyväinen, kun hänen\nystävänsä Helsingistä ilmoittivat hänelle asian kulun. Mutta ilo oli\nlyhyt, sillä nyt alkoi odottamaton välinäytös, joka suuressa määrin\nteki tämän kysymyksen huolestuttavaksi ja kiusalliseksi hänelle.\nLitteraturbladin maaliskuunnumerossa hän näet näki kirjoituksen\n\"Lauri Stenbäckin professorin-väitöskirjan johdosta\", jossa J.\nV. Snellman aivan toisella tavoin kuin Schauman otti tutkimuksen\ntarkastelun alaiseksi. [Erään tiedon mukaan lienee tiedekunta\nensin valinnut Snellmanin vastaväittäjäksi, mutta satunnainen\nsairaus oli estänyt häntä suostumasta tehtävään.] Viitaten itse\nkirjoitukseen (Saml. Arb., IV, s. 652 seurr.) mainittakoon tässä\nvain, että Snellman tosin kunnioittavassa muodossa, mutta suoraan\nasiaan mennen tuo esille väitöskirjan puuttuvan tieteellisyyden sekä\nesityksen ja käsityksen epäjohdonmukaisuudet ja yksipuolisuudet.\nTämä ei kuitenkaan ole kirjoituksen päätarkoitus, vaan ennen\nkaikkea aineen, koulujemme uskonnonopetuksen, selvittäminen. Siinä\nhuomautetaan ensiksi sitä arveluttavaa ristiriitaa, että, kuten\nStenbäck tekee, vaaditaan uskonnonopetus olemaan pääaineena,\njotavastoin kaikki muu pidetään kristilliseltä näkökannalta enemmän\ntai vähemmän yhdentekevänä, vaikka itse asiassa uskontoa opetetaan\nkahtena tuntina viikossa ja 32-34 on omistettu maallisille\naineille ja harjoituksille. Snellmanin mielipiteen mukaan on\nuskonnonopetuksen asiana osoittaa oppilaille myöskin maallisen\ntiedon tarpeellisuutta, opettaa heille, että koulu on kirkko,\ntiedonhankinta Jumalan palvelusta -- \"ainoastaan silloin voi olla\npuhe kristillisestä hengestä tietämisessä, tosiuskonnollisesta\nmielestä oppilaan töissä ja toimissa\". Tähän voidaan vielä siteerata:\n\"Nuoruudeninnostus ja alttius ihanteellisiin rientoihin, joita\nStenbäck kaipaa kasvatuksen ja opetuksen hedelmänä, eivät ole mitään\nmuuta kuin rakkautta aatteeseen, teoriaan, tietämiseen, halua\nelämässä toteuttaa tietämisen ihanteita.\" -- Kirjoitus sisältää\nluonnollisesti paljon syväaatteisesti ja oivallisesti sanottua tästä\ntärkeästä kysymyksestä, ja, emme epäröi sitä sanoa, suurimmaksi\nosaksi sellaista, joka itsessään ei jyrkästi sotinut Stenbäckin\nomia mielipiteitä vastaan; mutta kun lähtökohta oli aivan toinen ja\nSnellman tieteellisen viileällä tavallaan puhui kristillisyydestä\nniinkuin mistä muusta historiallisesta ilmiöstä hyvänsä, niin voi\nhelposti ymmärtää, mimmoinen vaikutus oli oleva. Tosin saattavat\nEssenin sanat tästä Stenbäckin elämänkuvauksessa luulemaan, että\narvosteltu tyynesti oli ottanut kritiikin vastaan, mutta niin ei\nollut laita. Päinvastoin todistaa eräälle tuttavalle Helsinkiin\naiotun kirjeen konsepti, että hän ensi hetkessä ajatteli peruuttaa\nhakemuksensa. Kuinka loukkautunut Stenbäck oli, nähdään siitä, että\nhän luulee arvostelun pohjana olevan vihan kristillisyyttä vastaan\nylimalkaan ja Snellmanin yleensä katkeran mielialan tähän aikaan.\n-- \"Vaikka minulla Helsingissä\", sanoo hän, \"oli tilaisuus omin\nkorvin kuulla Snellmanin misantrooppista tyytymättömyyttä koko\nmaailman asemaan yleensä ja yliopiston erittäinkin, en kuitenkaan\nluullut hänen olevan niin täynnä katkeraa sappea, kuin tämä\narvostelu osoittaa\". Itsestään hän sanoo: \"Aioin ensin vastata\ntähän arvosteluun, mutta koska en tahdo puolustaa omaa persoonaani\nja sitä paitsi minulla ei ollut toivoa voida tehdä sitä ilman\nasiaankuulumatonta ja asiaa pilaavaa kiihkeyttä, ja koska itse\nasian puolustamiseksi olisi tarvittu kokonainen kristillisyyden\napologia ja syventyminen kaikkiin niihin vääriin edellytyksiin ja\narvostelmiin, joita tässä tarkastuksessa vilisee, olen jättänyt\nsen mielestäni. Kaikki tämä on kuitenkin uudella voimalla minussa\nherättänyt toivomuksen, jonka ennen tuskin olen voinut voittaa.\nVeli tietää, että minä vastoin haluani hain tätä virkaa, koska\nkatsoin sen velvollisuudeksi, josta en tahtonut vetäytyä pois, kun\nkenties minäkin Herran armon avulla olisin voinut toimittaa jotakin\ntällä paikalla, jonka tärkeyden ja vastuunalaisuuden aina olen\nkäsittänyt; minkä vuoksi katsoin itseni velvolliseksi uhraamaan sen\nkykyäni ja haluani tyydyttävän viran, joka minulla nykyjään on, ja\ntoivoni päästä käytännölliseen papintoimeen.\" Snellmanin arvostelun\nkautta hän katsoo tulleensa \"ennakolta julkisesti julistetuksi\naivan kelpaamattomaksi\" ja mielten niin kääntyneen häntä vastaan,\nettei ole mitään toivoa, että hän voisi saavuttaa sen vaikutuksen\nyleisöön ja nuorisoon, jota hänen toimensa edellyttää. Jos kirje tuli\nlähetetyksi, jota tuskin on syytä epäillä, ei se enää kuitenkaan\nvaikuttanut asiaan, koska asiakirjat jo olivat menneet Pietariin.\n\nVaikka Stenbäck ei itse esiintynyt Snellmania vastaan, aiheutti\ntämän kritiikki kuitenkin pitkän ja kiusallisen kynäsodan. C. G. von\nEssen ryhtyi näet ensin nimettömänä ja sitten nimensä julkaisten\npuolustamaan väitöskirjaa, kun taas Snellman puolestaan tavallisella\nterävyydellään pysyi kannallaan vastustajaa vastaan, joka ei\nsuinkaan ollut hänen vertaisensa. Tässä ei kumminkaan ole paikka\ntehdä selkoa tästä pitkästä, vihdoin mieskohtaisuuksiin menevästä\npolemiikista, jossa Stenbäck yhä sai olla välikädessä. Olisi väärin\nepäillä Snellmanin vilpittömyyttä, kun hän useita kertoja lausui\nilmi mielipahansa, että niin oli laita. Hän ei myönnä, että hän\n\"ylimielisyydellä ja katkeruudella\" oli tarkastanut väitöskirjaa,\n\"jonka tekijää hän kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja harvinaisten\nsielunlahjainsa vuoksi, ja jota kohtaan pitkällinen ystävällinen\nkanssakäyminen on opettanut hänen tuntemaan persoonallista\nkiintymystä\". [Selonteon polemiikista sisältää Snellmanin Saml. Arb.\nIV, s. 652 seurr.]\n\nAikaa ennen kuin polemiikki väitöskirjasta oli lakannut, nimitettiin\nStenbäck professoriksi. Se tapahtui 31 p. toukokuuta. Mutta kysymys\nkirkkoherran virasta oli edelleen avoinna ja kehittyi hitaasti.\nAsia oli se, että tuomiokapituli ehdokkaita asettaessaan oli\nantanut etusijan kolmelle omalle jäsenelleen, lehtoreille Henr.\nHeikelille, Fredr. Hertzbergille ja G. F. Helsingiukselle, vaikka\nStenbäck teologianlisensiaattina kieltämättä oli heidän yläpuolellaan\nopissa ja hänen siis voimassaolevan lain mukaan olisi tullut saada\nehdokassija. Tyytymättömänä siihen hän valitti senaattiin, [Koska\ntuomiokapituli oli katsonut papintutkinnossa saadun laudaturin\nvastaavan teologianlisensiaatti-tutkintoa, lausutaan valituskirjassa\nm.m.: \"Jokainen kuitenkin tietää, että edellinen tavallisesti\nannetaan muiden näkökohtien mukaan ja on tähän saakka ollut\nyksinoikeutena muutamilla virkamiehillä, kun näet lehtoreille,\nvanhemmille koulunopettajille ja konsistorin notaareille, pois\nlukien muut pappismiehet, on annettu tämä arvosana, vaikk'eivät he\nennen tai jälkeenpäin olisi osoittaneet mitään erinäistä teologista\noppia tai etevämpää kykyä kirkon palveluksessa, kun sitävastoin\njälkimmäinen ainakin vaatii monivuotisia opintoja, vaivoja ja\nponnistuksia ja aina edellyttää enemmän tai vähemmän laveaa\ntutustumista teologian avaroihin aloihin.\"] joka myönsikin hänelle\noikeuden, niin että hän sai kolmannen ehdokassijan, jotavastoin\nHelsingius sai toisen ja Hertzberg jätettiin pois. Vaalisaarnat\npidettiin elokuun jälkipuoliskolla ja syyskuun alussa, jonka jälkeen\nvaali tapahtui syyskuun 16 p. sillä tuloksella, että Stenbäck sai\nuseimmat äänet. Kun kirkkoherrakunta on keisarinpitäjä, ei asia ollut\nsillä ratkaistu, vaan sen tuli mennä tuomiokapitulin ja senaatin\nkautta korkeimpaan paikkaan. Kuitenkin oli aika käsillä astua\nprofessorinvirkaan, ja se tapahtui siis siinä harvinaisessa asiain\ntilassa, että Stenbäckillä oli hyvä toivo päästä varapaikkaan, jollei\nhän viihtyisi siinä asemassa, joka jo ennakolta oli tuottanut hänelle\nniin paljon levottomuutta ja niin suurta kiusaa. Tämän johdosta\npäätettiinkin, että kodin muuttaminen jäisi tuonnemmaksi ja Stenbäck\nviettäisi ensi lukukauden Helsingissä yksin, erossa läheisistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertomus Stenbäckin professoriajasta, syyslukukaudesta 1855, seuraa\ntässä lyhyinä otteina hänen vaimolleen kirjoittamistaan kirjeistä.\nVaihtelevat mielialat ja vaikutelmat esiintyvät siten sillä\npäiväkirjan tapaisella tuttavallisuudella, joka voittaa kaiken mitä\nelämäkerrankirjoittaja voi tarjota.\n\nLokakuun 3 p. -- \"Ajoin täällä Topeliukselle, niinkuin hän pyysi\nUudessakaarlepyyssä. Turhaan kuulusteltuani huoneita päätin asettua\nTopeliuksen luo (hänen perheensä oli täksi lukukaudeksi määrä\njäädä Uuteenkaarlepyyhyn). Kun hän saapui tänne eilen, ei hänellä\nollut mitään sitä vastaan, ja me sovimme asiasta pian. Minun\nasuinhuoneenani on heidän sänkykamarinsa, iso ja kaunis huone,\njossa on hyviä huonekaluja niin paljon kuin tarvitsen, saan ruoan,\npassauksen ja kaiken mitä on tarpeen. Asunto on siis varsin hyvä,\nja luulen viihtyväni niin hyvin kuin mahdollista. Sangen ikävä\non minulla kuitenkin ollut tähän saakka, mutta kenties se menee\nohitse, kun saan aloittaa työni. -- Yksin saan olla niin paljon kuin\ntahdon, ja me olemme suostuneet olemaan häiritsemättä toisiamme.\nTopeliuksella on kaksi piikaa ja oma talous, niin että mukavuudesta\nei puutu juuri mitään. -- Pahin, mikä minua vaivaa, on kuurouteni,\n[Stenbäck oli edellisenä kesänä Munsalassa, missä hän miltei joka\npäivä otti merikylpyjä, huomannut ensimmäisiä korvavian oireita,\njoka ajoittain heikonsi hänen kuuloaan eikä koskaan täydellisesti\nparantunut. Sen parhaimmillaankin ollessa täytyi hänelle puhua\nhiukan koroitetulla äänellä.] joka on yhä vain enentynyt, niin että\ntuskin voin puhua kenenkään kanssa, ilman että toisen täytyy vaivata\nitseään huutamaan täyttä kurkkua. Matkalla se paheni. -- Toivon\nkuitenkin parannusta; [E. A.] Ingman lääkärinä. -- Isonkyrön vaali\non nyt julkaistuna kaikissa sanomalehdissä. Toiveeni ovat samalla\nkannalla kuin ennenkin. Kuitenkin tapasin kerran [kirkollispäällikön]\nparoni [K. von] Kothenin, joka onnitteli ja arveli minun kaiketi\npääsevän sinne, kun olin saanut äänet. -- Uuden kouluehdotuksen\nmukaan, joka astunee voimaan 1857, saan paljon tekemistä tulevista\nkoulunopettajista, jotka joutuvat minunkin tutkittavikseni. Se\nei minulle olisi vastenmielistä. -- Kuinka paljon parempi olisi\nolla sinun hoidettavanasi kuin Topeliuksen vanhan palvelijan, joka\npuuhailee espanjankärpäseni kanssa (niskassa). En tiedä koskaan antaa\nsinulle arvoa, ennenkuin olen sinusta erotettuna. Voi hyvin, rakas\nvaimo!\"\n\nLokakuun 15 p. -- \"Minulla on ollut erinomaisen ikävä ja olen\nollut kovin alakuloisella tuulella. Täkäläinen virkani on minulle\npeloittavana pöpönä. Kuinka olenkaan katunut, että hain tänne. Näen\nselvästi, etten koskaan voi oikein mukautua täällä paikkaani tai\nyleensä täkäläiseen elämään. Yliopistollisesta toiminnasta olen\nkokonaan vieraantunut, eikä se minussa herätä vähintäkään halua. Jos\nminun täytyy jäädä tänne, niin saan vetää raskasta kivikuormaa --\nniin kauan kuin jaksan. Pääsisinpä vain Isoonkyröön!\" -- (Puhuttuaan\nkorviensa lääkäröimisestä:) \"Olen saanut koettaa millaista on\nolla sairaana ja tarvita hoitoa ja nähdä ventovieraita ihmisiä\nympärillään. Ainoastaan muutamia ylioppilaita on käynyt luonani.\nVirkaanasettajaiset lykkäytyvät siksi, kunnes uusi varakansleri\n[paroni J. R. Munck] saapuu tänne. Pelkään, että kuurous tekee\nhaittaa katekeettisten harjoitusten pitämiselle papiksi aikovien\nkanssa. -- -- Täällä istun siis yksinäni kamariini sulkeutuneena.\nTopeliusta tapaan tuskin muulloin kuin syödessämme; aamiainen\ntavallisesti erikseen, päivällinen klo 2 ja illallinen klo 9. Lisäksi\non aina vähän kylmää ruokaa ja teetä venäläiseen tapaan. -- Yleisesti\nvalitetaan elannon kalleutta Helsingissä -- halkosyli maksaa 10-12\nhopearuplaa.\" -- -- (Mainittuaan, että sairaalloisuus vähentää\ntyökykyä:) \"Toivon toisinaan, että Herra auttaa tästä vaikeasta\nasemasta ja ohjaa eteenpäin. Kuitenkin, onnelliset me, jos oikein\nvoimme sanoa mitä luin tänään: jos elämme, niin eläkäämme Herralle,\njos kuolemme, niin kuolkaamme Herralle, joko elämme tai kuolemme,\nniin olemme Herran omat. Tämä aika on varmaankin tuleva minulle\nhyödyksi -- ja silloinhan se on hyvä alku, mutta kehno professori\nminä olen -- sen tiedän.\"\n\nLokakuun 21 p. -- \"Minulle on hauskaa kuulla, mitä siellä tapahtuu\npienintäkin, ja niin usein kuin mahdollista. -- Kuurouteni on\nvähän helpottanut. Tyytymättömänä Ingmaniin, joka mitä puisimmalla\nvälinpitämättömyydellä hoiti vammaani, käännyin Willebrandin\npuoleen, joka antaa hyvää toivoa. -- -- Virkaanastujaisluento, joka\njo aikoja sitten on miltei valmis, ei mielestäni ole hullumpi.\nKuitenkaan en tahdo painattaa sitä, osaksi, koska en tiedä, missä\nsen voisi julkaista, osaksi sen tähden, että siinä on kaikenmoisia\njälkimuistoja Beckistä. -- -- Terveydestäni olen saanut parempaa\ntoivoa. Älä pelkää, että tulen kovin pahoilleni, jollen saakaan\nIsoakyröä. Kyllä täälläkin näyttää tulevan toimeen. Virkani antaa\nminulle vastaisuudessa hyvin suuren vaikutusvallan kaikkien koulun- ja\nkymnaasinopettajain kasvatukseen ja valmistukseen. Erityinen\nmääräys tästä on parhaillaan tekeillä senaatissa ja astuu voimaan\nluultavasti vuoden parin päästä. Olen lukenut sen ja pidän siitä\npaljon, samoinkuin yleensä useimmista koululaitosta koskevista\nmuutoksista, jotka komitea viime kesänä ehdotti Tampereella. Kaikella\non toivo tulla korkeimmassa paikassa vahvistetuksi, ja parempi aika\nnäyttää siten koituvan kouluille ja opettajille. Kenties vielä\nkiinnyn hyvinkin virkaani, ja jos Isonkyrön toivo pettää, niin ei\nole muuta kuin mukautua ja koettaa löytää tästä virasta kaikki\nse mielenkiinto, minkä se voi antaa.\" -- (Sitten kerrotaan, että\nLille aikoi hakea Kuopion tuomiorovastin virkaa ja että Stenbäck\nsen johdosta voisi saada apupitäjän, niin että Marie Ottelin voisi\nasua pappilassa ja kaikki oleskella siellä lupa-aikoina:) \"Taas\ntuulentupa! -- Minusta tuntuu, etten vielä koskaan ole ollut\nkoteutunut mihinkään, vaan aina elänyt liikkuvalla jalalla. Kenties\nonkin parasta niin, eihän pysyväinen koti ole täällä, eikä maksa\nvaivaa majautua tänne niin lujasti ja vakinaisesti. Kuitenkin tulee\nmatkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei\nmasentaisi itseään. -- -- Näinä päivinä aiomme käydä tervehtimässä\nvarakansleriamme, joka kuuluu saapuneen jo eilen.\"\n\nLokakuun 28 p. -- \"Rakas Ebba! Paljon kiitoksia kirjeestäsi ja\nlohdutussanoista, jotka todella lohduttivat minua sydämellisesti.\nKadun kuitenkin, että ikävissäni kirjoitin liian alakuloisesti;\nsinä käsitit sen pahemmaksi kuin se ansaitsikaan. Nyt ovat korvani\nmelkoista paremmat, kuitenkin kuulen vielä jotenkin huonosti.\nWillebrand sanoo, että moiset vammat aina parantuvat hitaasti,\nmutta vakuuttaa minun kuuloni palautuvan. -- -- Eilen pidin\nvirkaanasettajaisluentoni juhlasalissa. Kuvittele mielessäsi suuri\nkokous naisia ja herroja ja minut kullalla koristetussa kateederissa.\nSe oli omituinen paikka puhua kristillisyyttä. Kuitenkin olin\nerinomaisen rohkealla mielellä, ja oli ainakin voitu hyvin kuulla\nkaikkialla mitä puhuin. Monet ovat sitä kiittäneet; mutta luulen --\nvaikk'en ole sitä kuullut -- että monet ovat tehneet päinvastoinkin.\nMinua on kehoitettu painattamaan puheeni, mutta en tahdo tehdä sitä\n-- jollei Snellman mahdollisesti pyytäisi sitä Litteraturbladiin;\nsiinä se voisi olla vastalauseena hänen aikaisempiin kirjoituksiinsa.\nOlen iloinen kaikissa tapauksissa, että puhe on pidetty. Koska se\naina on ollut tavallista, pidin eilisiltana pienet kemut, nimittäin\nrehtorille ja muutamille professoreille y.m. -- noin 15 henkilölle.\nTopeliuksen palvelijat järjestivät ne miltei liian koreasti, eli\nniinkuin täällä pitää olla. Vieraat tulivat klo 7 ja viipyivät klo\n12:een eli kunnes olimme syöneet illallisen. Kuitenkaan ei ollut\nniin reimaa kuin virallisissa kemuissa ennen Uudessakaarlepyyssä ja\nVaasassa.\" --\n\n\"Pidettyäni puheen vietiin minut koreaan konsistorinsaliin, missä\ntein valani, ja heti sen jälkeen osoitettiin minulle sijani\npunaisella verhotun konsistorinpöydän ääressä. En voinut olla\nvetämättä suutani hymyyn, kun arvokkaasti asetuin paikalleni.\nRehtori piti minulle puheen, ja lopuksi lausui minulle haranginsa\nuusi varakansleri, joka oli jäänyt nimenomaan tätä juhlallisuutta\nvarten. Huomenna klo 5 j. pp. aloitan luentoni. -- Alan, kuten näet,\npäästä toimiini käsiksi, ja kun minulla on tekemistä nuorison kanssa,\njoka tähän saakka on osoittanut minulle ystävällisyyttä, tullee se\nmieluisemmaksi ja mieltäkiinnittävämmäksi kuin olin otaksunut. Minua\nsuututtaa, etten ole niin aivan kärkäs tulemaan Isoonkyröön kuin\nennen. Kuitenkin se olisi paljon parempi. -- Olen tehnyt jotenkin\nepäonnistuneen käynnin kenraalikuvernöörin luona -- kuulin sillä\nkertaa tavattoman huonosti, niin että hän sai huutaa korvaani, ja\nminun oli hyvin vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan tahtoi. --\nMuutoin kaikki toivovat, että jäisin tänne, ja panevat liioiteltuja\ntoiveita minun toimintaani tällä sijalla. Jumala johtakoon kaikki;\nhän voi antaa voimaa ja kykyä, jos hän tahtoo pitää minut täällä.\n-- Jos sinulla joskus on aikaa ja tilaisuutta Uudessakaarlepyyssä,\nniin sinun tulisi käydä rouva Topeliusta tervehtimässä. Koska hänen\nmiehensä täällä koettaa kaikin tavoin olla minulle palvelukseksi\nja pitää huolta minun viihtymisestäni, niin voisit sinäkin sillä\nosoittaa minun kiitollisuuttani. -- -- Eräs neiti Claesson -- niin\nluulen hänen nimensä olevan -- on täällä ja seurustelee Wegeliuksen\nkodissa. Hän on herännyt, hyvin sivistynyt ja ajatteleva, on ollut\nAmerikassa enimmän aikansa ja on nyt täällä opettajattarena eräässä\nnaispensionissa. Kuulon mukaan luulisin olevan hauskaa tutustua\nhäneen, mutta vielä en ole häntä tavannut.\" --\n\nTässä keskeytämme kirjeenkirjoittajan tuodaksemme silmäyksen siihen\nluentoon, jolla hän 27 p. lokakuuta esittäytyi yliopistossa, sillä\nkäsikirjoitus on hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa.\n\nAloittaen sanoilla: \"Suurella ahdistuksella ja pelolla vastaanotan\nsen viran, johon tänään astun\", ryhtyy Stenbäck lyhyesti\nkäsittelemään osaksi samaa ainetta, joka on väitöskirjan ensimmäisenä\nlukuna. Hän tahtoo tässäkin tehdä selkoa kasvatusopin tarkoituksesta\nkristillisyys lähtökohtanaan, mutta näyttää nyt mielineen oikaista\nkäsittelyn yksipuolisuuden, joka oli antanut Snellmanille aihetta\ntärkeimpiin muistutuksiinsa. Ainoastaan surkuteltava sokeus, sanoo\npuhuja, voi pitää kristillisyyttä välinpitämättömänä millekään\ntaistelevan ihmisyyden luonnollisille riennoille tai asettaa\nsen vastakohdaksi valtion, tieteen, teollisuuden ja yleensä\nyhteiskunnallisen edistyksen harrastuksille, joiden muka luullaan\nolevan sulaa pakanuutta. Sellaisesta dualismista henkisyyden\nja maallisen elämän luonnollisten inhimillisten pyrkimysten\nvälillä ei kristillisyys tiedä. Päinvastoin kristillisyys tahtoo\nkajota kaikkeen. Se on elämän uskonto sanan universaalisimmassa\nmerkityksessä; se tahtoo niinkuin auringon valo valaisten ja\nelävöittäen tunkeutua kaikkeen siittääkseen jumalallista elämää\nluonnon kylmässä ja kuolleessa povessa. Sen suuri päämäärä on\naikaansaada ihmiskunnan ja maailman uudestisyntyminen, rakentaa\nsovinto taivaan ja maan välille, uusi elämänyhteys jumalallisen\nhengen maailman ja tämän luonnon maailman välille. -- -- Kasvatusopin\ntäytyy löytää tiensä ja kääntyä ihmisluonnon sisimpään perijuureen,\nnimittäin Jumalan tarpeeseen, ja sovittaa toimintansa tähän\nolennonpohjaiseen kohtaan; sen täytyy ymmärtää hoitaa, ravita ja\nkehittää sitä pyhää siementä, joka uinuu ihmisessä, ja josta hänen\noikea, arvokas, Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. -- --\n\nSiirtyen tulevaan toimintaansa lausuu puhuja m.m.: \"Nyt, koska\nme epäilemättä ennen kaikkea emme tarvitse kasvatusopillisia\njärjestelmiä, vaan kasvattajia, emme uusia metodeja ja teorioja, vaan\neläviä persoonallisuuksia, joilla on metodi omassa itsessään, niin\nkatson kasvatusopinprofessorin-toimen lähimmäksi ja tärkeimmäksi\ntehtäväksi koettaa hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia,\nnäitä sydämiä, joissa on elävä rakkaus kutsumukseensa ja se\npyhä into, joka usein voi korvata kyvyn, jotavastoin kyky ei\nkoskaan voi korvata intoa. Ei tarvitse pelätä, että sellaisissa\npersoonallisuuksissa teoria ja käytäntö olisivat ristiriidassa\nja erotettuina toisistaan. Missä ajatteleva henki uhrautuvalla\nrakkaudella ja lämpimällä halulla antautuu jaloon kutsumukseensa,\nsiinä lakkaa teorian ja käytännön erotus, ja ne kulkevat käsi kädessä\ntukien toisiaan.\" -- -- (Sitten koskien opettajan tehtävään:) \"Että\nälyperäisiä lahjoja tulee kehittää ja kasvattaa, on itsestään selvää,\neikä siitä voi syntyä mitään riitaa; se tapahtuukin opetuksen kautta,\njoka kaikessa kasvatuksessa on olennainen puoli ja vaatii erityisen\ntaitonsa ja kykynsä. Mutta se, että etupäässä ja usein yksinomaan\nkehitetään intelligenssia, ja samalla uskonnollis-siveellinen\nkehitys jätetään sikseen tai arvellaan sen tulevan itsestään, se\non ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en\nvoi olla yhä edelleen vastustamatta, koska minun juuri siinä täytyy\nnähdä pääsyyt sivistyneeseen ja sivistymättömään barbariaan, josta\nitsekukin lähemmin tarkastaen meidänkin aikanamme voinee havaita\nhyvinkin useita jälkiä. Niitä vastaan, jotka puolustavat tietämisen\nehdotonta arvoa, täytyy kristillisen kasvatusopin pitää siitä\nkiinni, että pelkkä tietäminen ei ole kylliksi, ei tarkoitusperä\nitsessään; sillä paitsi että kaikki tietämisemme on murusia ja\npaljon n.s. tietoa totuuden auringon valaistessa hälvenee paljaaksi\nsumuksi, riippuu tietämisen arvo viime kädessä siitä, kuinka ja\nmihin sitä käytetään tai voidaan käyttää. Sen vuoksi sanotaankin\nsanassa: 'Jos te tiedätte, niin autuaat olette te, jos te sen\nteette'; ei tietämiselle itsessään, vaan sen toteuttamiselle elämässä\nja toiminnassa lukee siis Herra, korkein auktoriteetti, autuuden\ntulevaksi, s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja siitä johtuvan rauhan ja\nsopusoinnun. Jos sellaisia kasvattajia olisi, jotka ymmärtävät antaa\nei ainoastaan tietämistä ja tietoja, vaan myös sen mielenlaadun,\njoka voi käyttää niitä oikein, silloin sekä yksityinen että julkinen\nkasvatus onnellisesti ja pysyvästi uudistuisi tarvitsematta siihen\nmonia muodollisia määräyksiä, ohjeita ja johtosääntöjä, joilla\nmonta kertaa on uskottu olevan hedelmällisemmän vaikutuksen\nkuin on uskallettu odottaa henkilöiltä. Ei tarvitsisi silloin\nyksityiskohtaisilla käskyillä ja kielloilla epäluuloisesti sitoa ja\nrajoittaa kasvattajia, jotka kristillisellä mielellä vaikuttavat ja\nelävät kutsumuksensa toteuttamiseksi; sillä heistäkin pitää paikkansa\nsama vastaus, minkä kauppiaat antoivat Choiseulin herttualle, hänen\nkysyessään mitä hän voisi tehdä heidän hyväkseen: 'Laissez nous\nfaire', vastasivat he.\n\n\"Virkani velvoittaa minua vaikuttamaan sellaisten kasvattajien\nkehittämiseksi, eikä kukaan oudoksune, että minä epäluottamuksella\nitseeni katson tämän tehtävän yhtä tärkeäksi kuin suureksi. Mutta\nhyväksi onneksi on asialla ja aineella itsellään kykyä herättää\nmielenkiintoa ja lämmittää halua, joka ei voi olla tehoamatta\navoimeen mieleen. Ennen kaikkea kasvatusopin sankarien ja sen\nhistorian tunteminen ei voi olla vaikuttamatta herättävästi\nja elähdyttävästi jokaiseen, paitsi sitä, että kasvatusopin\nhistoriallinen kehitys samalla antaa mitä tärkeimpiä viittauksia\nsen metodista ja senkin tähden on paras johdanto kasvatusopin\ntutkimiseen. Mutta useinkin joudutamme sääntöjä liian aikaiseen\nja annamme havainnon ja konkreettisen tutustumisen tulla\nvasta abstraktisen säännön perästä. Muutoin on kasvatusopilla\nkristillisyyden kanssa sekin yhteistä, että jokainen luulee\ntuntevansa sitä kylliksi osatakseen siitä väitellä ja antaa viisaat\narvostelunsa siitä. Mutta se on asialle vain kunniaksi, sillä\nainoastaan sellaisesta, jolla on mitä yleisin mielenkiinto, tahtoo\njoka mies mielellään sanoa sanansa. Siitä seuraa kuitenkin samalla,\nettä tuskin kukaan on monipäisemmän arvostelun alainen kuin pedagogi.\nMutta olkoonpa niin! hänen tulee siis omistaa sitä laajempi ja\nperusteellisempi vakaumus ja sen mukaan toimia ja elää horjumatta.\nNiin tahdon minäkin pitää vakaumuksestani kiinni ja puolustaa\nsitä vapaasti ja rohkeasti kaikella sillä johdonmukaisuudella,\nmihin kykenen. Sillä on kahdenlaista johdonmukaisuutta, nimittäin\nmuodollinen, joka riippuu ajatuksen filosofisesta terävyydestä ja\ndialektisesta taidosta, ja se on lahja, jota pidän arvossa, mutta\njoka ei ole tullut osakseni; mutta on toinenkin johdonmukaisuus, joka\nriippuu peruskäsityksen yhtenäisyydestä ja vakaumuksen lujuudesta ja\njoka toisinaan on liian kiihkeä ja innokas noudattaakseen dialektisen\njohdonmukaisuuden tasaista kulkua -- ja sen puutetta en tahdo\nsyykseni väitettävän sanassa enkä työssä.\"\n\nSanottiin, että Stenbäck puheessaan polemiseerasi Snellmania\nvastaan, ja viimeiset lauseet tähtäävät varsin suoraan hänen\nmuistutuksiinsa, mutta toiselta puolen näkyy, että Stenbäck -- joskin\nitsetiedottomasti -- oli melkoisesti lähestynyt Snellmanin käsitystä\nsiitä, mihin kristillisen kasvatuksen oli pyrkiminen, ja sen vuoksi\nei puheella itse asiassa ollut \"vastalauseen\" luonnetta tarkastajaa\nvastaan, joksi puhuja sitä mainitsee kirjeessään vaimolleen. Pahaksi\nonneksi puhe jäi julkaisematta, eikä Snellman ollut kuulijain\njoukossa; samana päivänä oli hänen kodissaan ristiäiset.\n\nPalaamme kirjeisiin.\n\nMarraskuun 4 p. -- \"Nyt olen pitänyt luentoja viikon ajan, ja se\nalkaa käydä miten kuten. -- Ei ole niin helppoa laatia tieteellistä\nluentoa joka päiväksi. Mutta olen päättänyt niin pian kuin\nmahdollista vapautua kaikista konsepteista, ja luulen, että se\nkyllä käy päinsä. Toisinaan on oikein hauskaa, joskin se välisti on\nrasittavaa. Kuulijoita on minulla tähän saakka ollut kyllin, mutta\nen ole kuullut mitä he pitävät luennoista. He ovat kyllä sellaisia,\njotka sekä voivat että tahtovat arvostella, vanhoja miehiä osaksi.\nVirkaanastujaispuheeni sai kiitosta, sanomalehdissäkin, jonka kyllä\nsaat nähdä. -- -- Kuuloni on parantumassa, vaikka se ei ole oikein\nhyvä. Ainakin voin toki kuulla katekeettisissa harjoituksissakin.\nMuutoin olen ollut hyvin terve. Yskänikin on miltei vähentynyt\nentisestään. -- Yhä huonoja toiveita Isostakyröstä. Eivät luultavasti\ntahdo laskea minua täältä. Niin pian kuin senaatti on antanut\npäätöksensä Isostakyröstä, voin päättää jotakin eteenpäin. Vakaannun\nkuitenkin yhä enemmän siinä luulossa, että me jäämme tänne. -- --\nEilisiltana olin filosofian ylioppilaiden kemuissa, jonne koko\nprofessorikunta, miltei joka mies, oli kutsuttu. Siellä pidettiin\nuseita puheita, maljoja juotiin, ja nuoriso oli hyvin innoissaan.\nEi ollut hauskuuttaan vailla olla jälleen ylioppilaskemuissa, mutta\npaljon oli kuitenkin muuttunut toisenlaiseksi minun ajastani.\nYlioppilaat herramaisempia ja kaikki suuremmassa mitassa, mutta\nnuorison mieli yhtä innostunut kuin ennen ja elämänintoa ja --\nsuomalaisuutta kiehuva. -- -- Kirjoitan tämän ohella Jakkukselle.\nTänään maanantaina sataa lunta. Talvi tulee.\"\n\nMarraskuun 15 p. -- \"Tulen juuri luennoltani hyvin väsyneenä ja\nmenehdyksissä; on toisinaan kovin rasittavaa puhua lakkaamatta\ntunnin aika. -- Olen pahassa pälkähässä näine luentoineni. Paitsi\nuseita kaupungin pappeja olen saanut paroni Kothenin, jonka ei\nkoskaan ole tapana kuunnella ketään, kuulijakseni. Hän näyttää\nyhä vielä jatkavan. En ymmärrä, millä voin pitää vireillä näiden\nsivullisten huomion, kun olen suuresti epätoivossa niidenkin\nkuulijain säilyttämisestä, joita minulla on ylioppilaiden joukossa.\nOnpa vähän mairittelevaa saada niin ylhäisiä kuulijoita, mutta sitä\nsuurempi on myös velvoitus esittää jotakin, joka ei ole kokonaan\nvailla merkitystä ja arvoa. Kuitenkaan en tahdo etsiä suosiota;\nmutta jospa voisin olla joksikin todelliseksi hyödyksi, olisi siinä\nkaikki mitä toivon. Sen verran on varmaa, että Jumala on antanut\navoimen oven ja että tarvitsisin hengen valoa ja voimaa oikein\nkäyttääkseni tarjotun tilaisuuden. On uskomatonta, kuinka heikot\nkristillisyyden tiedot ovat monella kuulijoistani, jotka kuitenkin\naikovat papeiksi ja muiden opettajiksi. Kyselyharjoituksissani olen\nsen saanut kyllin nähdä. Kuitenkin on teologian ylioppilaissa yksi\nja toinen, jolla on todellinen kristillisyydenpyrkimys. En ole vielä\ntullut lähempään yhteyteen kaikkien kanssa; he eivät ole käyneet\nluonani eivätkä käynekään, niin kauan kuin asun täällä, koska he\nluultavasti ujostelevat asuintoveriani. Jos jään tänne, tahtoisin\nmielelläni tulla lähempään seurusteluun ylioppilaiden kanssa, kuin\ntäällä professorien parissa on tavallista. Joka tapauksessa ovat\nkuulijani enemmän karttuneet kuin vähentyneet ja näyttävät seuraavan\ntarkkaavaisuudella ja huomiolla. Kunpa vain olisin palava hengessä,\nniin että voisin olla heille hyödyksi!\" -- --\n\n\"Yksi ja toinen on neuvonut minua antamaan teidän kaikkien jäädä\nPohjanmaalle vielä ensi lukukaudeksi. Odotetaan vain, että ensi\nkeväänä vihollinen kokonaan hävittää tämän kaupungin. Huhu kulki,\nettä Ruotsin kuningas oli luopunut hallituksesta, ja siinä\ntapauksessa Ruotsikin vallan varmaan aloittaisi sodan. Sitä paitsi\nvarustetaan Ranskassa 100,000 miehen suuruinen sotajoukko, joka\nkuuluu olevan määrätty lähtemään Itämerelle ensi keväänä. -- -- Aika\non kulunut hitaasti ja yksitoikkoisesti; kuten ennenkin olen harvoin\nollut käymässä kenenkään luona, ensiksikin asun niin kaukana vanhasta\nkirkosta, jonka seudussa useimmat tuttavani asuvat, toiseksi ovat\nluentoni vasta iltapäivällä, ja minun täytyy valmistautua niihin\npäivällä, ja niiden jälkeen väsyttää, niin että mieluimmin tulen\nkotiin. Kuitenkin olen ollut Paciuksen suuressa konsertissa ja\nviran puolesta kaksissa komeissa ylioppilaskemuissa, joissa minua\non kohdeltu suurella hyväntahtoisuudella. [Toinen näistä keimista\noli epälaillisen pohjalaisen osakunnan pitämä Porthaninjuhla.\nSiellä kerrotaan maisteri, sittemmin professori C. G. Estlanderin\nesittäneen maljan osakunnan 'honoratioreille' ja, kääntyen\nerityisesti Stenbäckiin, m.m. lausuneen, että hän oli Suomen etevin\nlyyrillinen runoilija. Tätä arvostelua kuuluu Stenbäck yksityisesti\nkeskustellessaan puhujan kanssa sanoneen 'erehdykseksi', mutta\ntuonnempana saamme nähdä, että se ei kadonnut hänen muististaan.]\nTäällä kotona on kuitenkin se ikävä järjestys, että syömme ja juomme\ntuota siunattua teetä hyvin myöhään, niin että vasta noin klo 11\npääsen vuoteeseen ja töin tuskin silloinkaan saan unta. Sitävastoin\nnousevat kaikki ihmiset ja minäkin hyvin myöhään, 7:n ja 8:n\nvälillä. En pidä tästä järjestyksestä, mutta en voi muuttaa sitä,\nennenkuin saan oman asunnon. Topeliukselle maksan, hänen määräyksensä\nmukaisesti, 25 hopearuplaa kaikesta. Kenties se ei ole paljon näinä\ntavattoman kalliina aikoina. -- -- Kuuloni parantuu, ja juuri äsken\nsanoi Willebrand, käydessään täällä Topeliuksen luona, joka on\nsairastanut lievää vilutautia, että olen alkanut näyttää terveemmältä\nkuin ennen.\" --\n\n\"Äsken oli täällä Forsnäsin kanssa kolme ylioppilasta, joilla on\nkristillisyyden murhe, muutamat aivan ymmärtäväisiä ja vakavia.\nLuultavasti täällä on useampia kuin ne, ja kenties luku karttuu. Ah,\njos Jumalan henki puhaltaisi eloa kuolleihin luihin! On kaikissa\ntapauksissa hauskaa nähdä edes joitakuita ja havaita, ettei\nkuitenkaan ole niin aivan kuollutta. Täällä olisi paljon tehtävää;\nantakoon Jumala tuulahduksen hengestään, ettei hänen työnsä estyisi,\nvaan edistyisi.\"\n\n-- -- \"Olin tänään iltajumalanpalveluksessa kirkossa, missä Schauman\nsaarnasi täydelle huoneelle. Hiukan teeskenneltyä mielestäni,\npuhdasoppista, mutta abstraktista ja oppinutta, nuhteetonta,\nmutta ilman elävää sovelluttamista; lyhyesti, en pitänyt siitä.\nTäällä on niin paljon kristillisiä mielipiteitä, ja siinä kyllin.\nHarjoitusta ja sen ohella elämää ja henkeä tahtoo enimmäkseen\npuuttua. -- Kirkosta menin Wegeliuksen luo, missä vihdoin tapasin\nneiti Claessonin, josta ennen olin kuullut paljon puhuttavan.\nHän näyttää olevan vilkas ja innostunut ihminen, lukenut ja\nvapaamielinen, puhuu kuin professori. Se on oleva hauska tuttavuus\nsinulle. [Nti Claesson (= rva Constance Hodgin) kuoli Vinonassa\nYhdysvalloissa 14 p. syysk. 1877. Morgonbladetissa 2 p. marrask. s.v.\non valaisevia muistosanoja tästä etevästä suomalaisesta naisesta.]\n-- Täällä Topeliuksen luona on nykyjään hänen serkkunsa, rouva\nLagermarck Uudestakaarlepyystä, joka tuli pahimmalla kelirikolla\ntänne ruvetakseen laupeudensisareksi. On naurettavaa nähdä, kuinka\nhän koettaa kaunistella epäilemättä jotenkin vaivaavaa asemaansa\nmuiden joukossa, jotka elävät hyvin ankarasti -- miltei kuin nunnat,\nja joilla on ankarat säännöt pienimmällekin askelelle.\" [Tässä\nesitettäköön täytteeksi, mitä Z. Topelius lausuu muistiinpanoissaan\nStenbäckistä tältä ajalta. Mainittuaan, että perhe oli jäänyt\nKuddnäsiin Maria-tyttären syntymisen johdosta, jonka \"isokummi\"\nStenbäck oli, jatkaa hän: \"Suuresta, tyhjästä asunnostamme vuokrasi\nLauri Stenbäck sänkykamarin, serkkuni Josefina Lagermarck asui\ntoisessa huoneessa, ja molemmat aterioivat kanssamme. Stenbäck oli\nsairaalloinen, arka ja epätasainen luonteeltaan, mutta muutoin\nsieluna niissä kirjallisissa ja tieteellisissä iltapiireissä, joita\nnyt nähtiin talossa useammin kuin ennen. Me opimme nyt vasta lähemmin\ntuntemaan, mutta emme kuitenkaan täysin ymmärtämään toisiamme.\nHänessä yhtyi lapsen hurskauteen sairaalloisen miehen ärtyisyys, hän\noli milloin itsepäinen, milloin myötämielinen, taipumaton uudessa\nelämänkäsityksessään ja suvaitsematon muiden omistamaa kohtaan. Kun\njoskus olimme joutuneet erimielisyyteen, vältin mieluimmin riitaa, ja\nkenties me juuri sen tähden kuitenkin pysyimme vilpittöminä ystävinä.\nMutta etevämpänä sekä opissa että uskossa ei hän 14 vuotta myöhemmin\nvoinut ymmärtää, kuinka oli mahdollista, että minä saatoin tarkastaa\nhänen virsikirjaansa, vielä vähemmin hän ymmärsi käsitystäni\nvirrestä.\" --\n\n[Kuten viime lauseesta näkyy, ovat nämä muistelmat kirjoitetut paljoa\nmyöhemmin, joko Topeliuksen oleskellessa Cannes'issa Etelä-Ranskassa\ntalvella 1875-76, sillä silloin hän aloitti nämä muistiinpanonsa,\ntai Koivuniemellä, missä hän niitä jatkoi.]\n\nMarraskuun 24 p. -- \"Silmäni sattui ensin viime sivulle kirjettäsi,\nja minä aivan säikähdyin, kun siinä näytti kerrottavan, että Jakkus\noli hukkunut. Onnellista, ettei kuitenkaan sen pahemmin käynyt.\nMutta säikähdyksesi olisi voinut tehdä sinulle pahaa; toivon,\nettei niin ole tapahtunut, koska et siitä kirjoita mitään. --\nNyt tänään on ollut tärkeä päivä; kysymys Isostakyröstä on ollut\nsenaatin käsiteltävänä. Olen jo kaksi kertaa käynyt Waenerbergin\nluona kuullakseni päätöksestä, mutta kovaksi onneksi tapaamatta\nhäntä kotona. -- Sillä välin olen jännitetyssä odotuksessa ja\nuteliaisuudessa. Näinä päivinä olen käynyt niiden senaattorien\nluona, joilla on tekemistä asiassa. Se oli sangen ikävä ja\nvastenmielinen tehtävä. Kaikki olivat kuitenkin erittäin kohteliaita\nja suosiollisia. Paroni Kothen antaa suosituksensa varmasti,\nkenties muutkin. Paroni Haartmanin luona olin hyvän aikaa, miltei\ntuntikauden. Hän oli sairaalloinen ukko, mutta täydessä sielun\nvireydessä, ja hyvin hauska oli häntä kuulla ja puhutella. Hän\nvastusti jyrkästi minun suosittamistani ja katsoi senaatin tekevän\naivan väärin, jos se antaisi minulle puoltosanansa. Ei kuitenkaan\nepäsuosiosta minua kohtaan, vaan koska hän katsoi minut tätä nykyä\nkorvaamattomaksi professorina. Muutoin eräs toinenkin surkutteli\nyliopistoa, jos se menettäisi minut. Voisi tapahtua, että hyvä\nluulo minusta tulee onnettomuudekseni. Paroni Haartman huomautti,\nettä olisi järjetöntä ja korkeimmassa paikassa puolustamatonta,\njos senaatti, juuri lähettäessään ehdotuksen perinpohjaisiksi\nmuutoksiksi koululaitoksessa, puoltaisi eroani, kun ei ketään muuta\nollut pantavana minun sijaani. Minä väitin, että olisi suuri vääryys\ntehdä minut yleisen asian marttyyriksi ja estää minun menestykseni\nsellaisella perusteella. Me väittelimme innokkaasti, mutta hän pysyi\nsiinä, että kun kerran olin käynyt koukkuun, niin piti minut siinä\npitääkin. Vihdoin hän ilmoitti, että oli onni minulle, että hän ei\nvoinut olla siinä senaatinkokouksessa, missä kysymys oli ratkaistava.\nSe virkistytti toivoani. Jollei olisi tämä onneton professorinvirka\ntiellä, olisi Haartman epäilemättä suosittanut minua, sillä Heikeliä\nhän ei suinkaan puolustanut. Enimmin minä luotan paroni Kotheniin,\nhän on valpas, vilkas mies, joka vilpittömästi tahtoo parasta ja joka\nsitä paitsi on osoittanut minulle suurta hyväntahtoisuutta. Luulen\nuseimpain muidenkin olevan puolellani, mutta kaikki näkyvät pitävän\nyliopiston n.s. tappiota tärkeänä esteenä.\" -- --\n\n\"Pari päivää sitten olin filosofi-professori Tengströmin luona,\njoka vietti häittensä vuosipäivää. Siellä oli läsnä ainoastaan\nperhe ja muutamia lähimpiä, niiden joukossa Snellman, joka edelleen\non hyvin ystävällinen ja koettaa saada entiset peittoon. Hän\npakotti minut pitämään puheen isännälle ja emännälle, huolimatta\nvastenmielisyydestäni ja kaikesta valmistamattomuudestani. Se olikin\nsitä myöten. Ikävää sellaisissa tilaisuuksissa on, että täytyy viipyä\nniin kauan ja myöhään. Mennään vasta klo 7-8, sydänyöllä syödään,\njonka jälkeen onneksi saa heti lähteä pois.\"\n\n\"Kas nyt -- nyt tulen Waenerbergin luota. Senaatin päätös tietysti\nei ole tarkistettu -- -- Mutta ystävyyden vuoksi Waenerberg ilmoitti\nminulle tuloksen sillä ehdolla, etten hiiskuisi siitä kenellekään,\npaitsi sinulle. Senaatti on yksimielisesti puoltanut -- minua. Siis\nvielä hyvä toivo, Jumalan kiitos! -- Jos pääsemme Isoonkyröön, niin\nvoimme ottaa sen Jumalan kädestä ja nähdä, että hän tekee mitä emme\ntohdi ajatella emmekä toivoa. -- -- Mitä enemmän täällä tutustun\nasemaani, sitä raskaammaksi käy minulle tämä virka, ja sitä enemmän\nikävöin täältä pois. Syventyä ennen tuntemattomaan aineeseen, vielä\nvanhoilla päivillä ikäänkuin alkaa alusta, voidakseen täyttää kaikki\nmitä näissä muutoksissa on tehtävänä, oleskella täällä näissä\nvaikeissa oloissa, se olisi enemmän kuin mitä voin kestää. Ajattelin\njo, ellen pääse Isoonkyröön, hakea mitä hyvänsä, kappalaisen paikkaa\njollei muuta. Kuitenkaan emme voi vielä pitää asiaa ratkaistuna\ntai tehdä mitään tulevaisuutta varten. Meidän täytyy odottaa kuten\ntähänkin asti. Keisari ratkaisee kysymyksen vasta 6-8 viikon\nkuluttua, s.o. luultavasti vasta joulun jälkeen. -- Älä nyt kerro\nkenellekään senaatin päätöksestä, ennenkuin ensi kerran kirjoitan;\nlupaukseni Waenerbergille on tietysti pidettävä pyhänä. Täällä on\nhyvin kylmä, 15 astetta, täysi talvi, vaikka vähän lunta. Yskäni on\nilmanmuutoksen tähden taas ollut pahempi.\"\n\nJoulukuun 3 p. -- \"Koska senaatin jäsenet itse jo ovat kertoneet,\nettä minua yksimielisesti on puollettu, niin ei sitä enää tarvitse\npitää salassa. -- Hyvin mielelläni matkustaisin Pohjanmaalle, niin\npian kuin suinkin pääsen. -- Hirveän kylmää; tänään päälle 20\nasteen.\" --\n\nJoulukuun 9 p. -- \"Täällä ovat ikävät ja raskauttavat poikamaisuudet\nylioppilaiden piirissä herättäneet paljon pelkoa ja levottomuutta.\nMuutamat, jotka Töölössä viettivät Antinpäivää, olivat siellä\nfanfaarein ja torventoitotuksin juoneet maljoja liittoutuneille ja\nuseille vihollisillemme, tosin kyllä pilalla ja ajattelemattomassa\nvallattomuudessa, mutta asia on kuitenkin ilmoitettu korkeampaan\npaikkaan. Kurinpitotoimikunta on tuominnut 9 erotettavaksi, osan\nkahdeksi, osan yhdeksi vuodeksi, ja 7-8 karsseriin, mutta ei\ntiedetä vielä, voiko asia Pietarissa saada pahemman päätöksen.\nJärjettömien poikien vallattomuus voi panna maan tai yliopiston\nmenestyksen alttiiksi -- näin arveluttavina aikoina. Varakansleri on\nparhaillaan Pietarissa, jonne kenraalikuvernöörikin on matkustanut\nnäinä päivinä. Odotamme levottomuudella, mitä sieltä kuuluu.\nIlahduttavaa on kuitenkin se, että asia on herättänyt suurta ja\nyleistä paheksumista ylioppilaskunnassa, joka kirjallisesti selittää\nolevansa sitä vastaan. -- Saattaisi tapahtua, että tämä vaikuttaisi\nIsonkyrön kysymykseenkin, jos keisari lukee sen yliopiston syyksi -- --\nkaikkein vähimmin pitäisi opettajilla voida olla mitään haittaa,\nhe kun poikkeuksetta ovat kovin harmissaan ja pahoillaan moisista\nmielettömistä päähänpälkähdyksistä.\"\n\nJoulukuun 10 p. -- \"Ei ole vielä päätetty, loppuuko lukukausi 15 p.\njoulukuuta kuten tavallisesti vaiko vasta 22 p., niinkuin konsistori\non ehdottanut, mutta mihin ei vielä mitään vastausta, yleiseksi\nkummastukseksi, ole saapunut Pietarista. Jos sitä ei tule tämän\npäivän postissa, niin lienee sitä pidettävä kieltona, ja silloin\nlukukausi loppuu sittenkin 15 p. Jos matkustan, niin matkustan\nnoin 18-19 p:n paikoilla ja tulen Härmään lauantaina tai ehkä\nsunnuntaina. Voisittehan järjestää niin, että jo silloin olisitte\nsiellä. Olisi ikävä tulla sinne, ennenkuin olette saapuneet. Siis\nainakin 23 p. joulukuuta.\" -- --\n\n\"Kuulen pelättävän, että yliopistoa ei laisinkaan avattaisi\nensi lukukautena niiden poikamaisten vallattomuuksien vuoksi,\njoista mainitsin. Se ei kuitenkaan ole luultavaa. Mutta taas yksi\nepätietoisuus lisää. Juuri nyt emme tiedä tulevaisuudestamme sinne\nemmekä tänne. Sen täytyy kuitenkin pian kyllä selvitä; jospa\npääsisin ja olisin jo päässyt täältä, olisin iloinen kuin häkistä\nlaskettu lintu. Suokoon Jumala sen! Hän tietää mikä on parasta.\nVälisti tavatessani heränneitä ylioppilaita (eilisiltana oli useita\nluonani) ja nähdessäni heidän kiintymyksensä en tiedä, minkä\nmieluummin valitsisin. Valitkoon siis Herra. Voitavani olen tehnyt\npäästäkseni pois. Viime viikolla kirjoitin, paroni Kothenin neuvosta,\nvarakanslerille Pietariin ja esitin hänelle haluni päästä täältä. Nyt\nen tee enää mitään. Kenties saan Pohjanmaalla tiedon päätöksestä.\"\n\nJoulukuun 26 p. Stenbäck nimitettiin Isonkyrön kirkkoherraksi,\nja hän oli siis saman vuoden aikana suorittanut opinnäytteen\nprofessorinvirkaa varten, nimitetty professoriksi ja ollut\nprofessorina yhden lukukauden sekä lopuksi taas saanut eron tästä\nvirasta.\n\nEdellisestä käy selvästi näkyviin, minkä tähden Stenbäck ei\nviihtynyt yliopistossa. Niin vakavasti kuin hän olikin antautunut\ntehtäväänsä Vaasan koulun rehtorina, oli kuitenkin kasvatusoppi\ntieteenä hänelle vieras. Lisäksi tuli, kuten Essen mainitsee,\nettä hän oli kuvitellut tehtävänsä pääasiassa käytännölliseksi,\nmutta nyt hän havaitsi, että luennot edellyttivät lakkaamattomia\ntutkimuksia, sanalla sanoen työtä, joka ylen määrin rasitti\nhänen jo heikontuneita voimiaan. Edelleen hän oli jo Helsingistä\npoissaolonsa aikana vieraantunut sikäläisistä oloista sekä kärsi\nylipäänsä pääkaupunkielämän rauhattomuudesta. Vähemmin hermostunut\nluonne olisi voinut jälleen tottua siihen, mutta Stenbäckiltä se ei\nkäynyt. Hän ikävöi maalaiselämän lepoa, ei viettääkseen päiviään\nlaiskuudessa -- ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää -- vaan\nvaikuttaakseen yksinkertaisemmassa ja rauhallisemmassa ympäristössä\nja kutsumuksessa, jota hän oli ajatellut itselleen jo herätyksestään\nasti. Lyhyesti sanoen: yliopisto antoi hänelle oppi-istuimen kymmenen\nvuotta liian myöhään.\n\nMutta harvat tiesivät kaiken tämän. Kun uutinen Stenbäckin\npoismuutosta levisi, kysyivät ihmiset: Miksi hän haki\nprofessorinvirkaa, kun hän heti pyrki pois? Eikä pysähdytty\nkysymykseen, vaan ruvettiin tavallisuuden mukaan edellyttämään\nitsekkäitä syitä tekoon, jota ei ymmärretty. Ankaria tuomioita\nlangetettiin siis poislähtijän selän takana. Saapuivatko ne hänen\nkorviinsa ja häiritsivätkö ne hänen rauhaansa, emme tiedä tältä\najalta, mutta varmaa on, että se tapahtui kerran kokonaista kuusi\nvuotta myöhemmin. Silloin paheksuminen lausuttiin julki muodossa,\njoka on varsin vähän kunniaksi sille, joka otti sananvuoron asiassa,\nvaikkakin se oli itse Fredr. Cygnaeus, ja joka paheksuminen\nluultavasti enimmäkseen liioittelunsa vuoksi herätti yleistä moitetta.\n\nSe kutsumuskirjoitus, jolla Cygnaeus, historiallisfilologisen\nosaston dekanuksena, kutsui yleisöä uuden pedagogiikanprofessorin,\nZ. J. Cleven, virkaanasettajaisia 12 p. huhtikuuta 1862, alkoi\nnäet mitä loukkaavimmalla hyökkäyksellä Stenbäckiä vastaan. Tekijä\njohdattaa mieleen professori Schaumanin kutsumuskirjoituksen\nStenbäckin virkaanasettajaisia ja \"ne kaikkien yhteiset toiveet\",\njotka kirjoituksessa oli lausuttu siitä, \"että uuden professorin\ntoiminta oli tuleva siunaukselliseksi tieteelle, yliopistolle\nj.n.e.\" -- \"Tämä yhtä lämmin kuin oikeutettu toive\", jatkaa hän\nsitten, \"kuului kovaksi onneksi niihin moniin, jotka ovat pettäneet.\nErehdyttiin, kun luultiin professori Stenbäckin tarkoituksen olleen\nsaada pysyväinen asema sillä yliopistollisella oppisijalla, joka oli\nodottanut häntä tullakseen ensi kerran täytetyksi. Se oli hänelle\nainoastaan portaana, jolta hän sitä varmemmin saattoi siirtyä\nsiihen viinamäkeen, minkä kirkko on istuttanut keskelle Isonkyrön\nvainioita, joiden pituus ja leveys jo ammoisista ajoista on käynyt\nsananlaskuksi tässä maassa.\" Sitten viitataan Isonkyrön pappien\nantamaan hylkäävään lausuntoon Uno Cygnaeuksen tekemästä ehdotuksesta\nmaan kansakoululaitoksen järjestämiseksi, ja puhuja antaa tietää,\nettä Stenbäck sen kautta samoinkuin luopumalla professorinvirasta\nenemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut ajan suuntaan vapauttaa koulu\nkirkosta(!).\n\nStenbäckin kaunis vastaus tähän on eräässä professori Lillelle\nkirjoitetussa kirjeessä, jonka otamme tähän professoriepisodin\nloppulauseeksi:\n\n    \"Veli Lille! Sydämellinen kiitos, rakas uskollinen veli,\n    ystävällisestä kirjeestäsi. Sinun lämmin hyväntahtoisuutesi ja\n    veljellinen rakkautesi teki minulle todella sydämen pohjaan\n    asti niin hyvää, että varsin vähän tunsin tuon odottamattoman\n    hyökkäyksen katkeruutta. Sydämellinen osanotto on toki tiellämme\n    päivänpilkahdus, jota monen varjon on väistyminen. Etkä nyt ensi\n    kertaa sillä minua rohkaissut.\"\n\n    \"Kenties oli 'lausuntomme' kansakoulukysymyksestä liian ankara;\n    minulla ei sitä enää ole käsillä. Mutta syynä oli, että, siihen\n    aikaan kuin se kirjoitettiin, sanomalehtien aiheeton ihastus\n    näytti uhkaavan vetää harhaan yleisen mielipiteen Cygnaeuksen\n    ehdotuksesta, joka minun ja monien muiden vilpittömän vakaumuksen\n    mukaan olisi antanut meidän kaikkien hartaasti haluamalle\n    kansakoululle väärän ja turmiollisen -- maallemme vahingollisen\n    suunnan. Katsoimme siis velvollisuudeksemme panna, ei\n    epämääräisesti ja kuiskaavasti, vaan äänekkäästi vastalauseemme,\n    ei suinkaan kansakoulua, vaan mainittua ehdotusta vastaan --\n    vaikka yksi ja toinen on koettanut ilmeisellä väärinselityksellä\n    kääntää sen siksi, kuin olisi vastalauseemme halpamielisestä\n    'hierarkkisesta' obskurantismista oikeastaan tarkoittanut\n    juuri edellistä. Kummastuksella näen, että Fredr. Cygnaeuskin\n    tahtoo tehdä sentapaisia viittauksia. Se loukkasi minua paljon\n    enemmän kuin nuo murhaavat tähtäilyt likaiseen ahneuteeni\n    ja voitonhimooni -- vikaan, johon jo luonto on kieltänyt\n    minulta kaikki taipumukset. Sille, joka on haudan partaalla\n    niinkuin minä, ovat moiset ihmisten tuomiot, samoinkuin heidän\n    hyväksymisensä tai moitteensa ylipäänsä, jotenkin samantekeviä\n    ja haihtuvat tyhjiin sen suuren, kaikki ratkaisevan tuomion\n    rinnalla, joka on edessä; ne ovat ainoastaan uutena syynä\n    tunkeutua lähemmä Kristuksen sydäntä, missä armon iankaikkinen\n    rauha on avoinna. Kuitenkin on ikävää, että tämä tarpeeton\n    ylimääräinen hyökkäys -- vieläpä akateemisessa kirjoituksessa\n    -- rumentaa Cygnaeuksen ohjelmaa, joka muutoin sisältää niin\n    paljon totta ja nerokasta, kuten tavallisesti Cygnaeuksen työn\n    laita on, niin pian kuin hän vain voi unohtaa oman itsensä ja\n    persoonalliset sympatiansa ja antipatiansa. Luulen, että monelle\n    muulle on siitä koituva enemmän mielipahaa kuin minulle, joka\n    kaikissa tapauksissa olen vakuutettu siitä, ettei tarkoitus ollut\n    niin perin paha. Katson myöskin tätä hyökkäystä luonnolliseksi\n    seuraukseksi elämäni suuresta erehdyksestä, että nimittäin hain\n    yliopistovirkaa muiden kehoituksen ja oman väärinkäsitetyn\n    velvollisuudentunteeni kannustamana. Epäröimiseni ja\n    haluttomuuteni siihen saattoi minut miltei samaan aikaan hakemaan\n    nykyistä virkaani; kuka saattoi silloin kuvitella, että saisin\n    kumpaisenkin? Tervehdi tavatessasi C:ta sydämellisesti ja vakuuta\n    hänelle puolestani, ettei hänen ainakaan tarvitse olla huolissaan\n    siitä, että hän olisi loukannut tai solvaissut minua, sillä\n    luulen, kuten sanottu, varmaan, että hän ei ole tarkoittanut\n    pahaa, ja että kenties asia tuottaa hänelle itselleen enemmän\n    mielipahaa kuin minulle.\" -- --\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU. 1856-1869.\n\nIsokyrö ja uusi koti siellä. -- Virsikirjatyö Turussa. --\nKivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. -- Virsikirjatyö\nkotona: virsikirjaehdotus. -- Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheet.\n\n\nNiin oli Stenbäck vihdoin saavuttanut sen kutsumuksen ja sen\npaikan, jossa hän oli pysyvä päiviensä loppuun. \"Palavalla, vaikka\nnyt tyyntyneellä ja tasaantuneella innolla, joka häntä elähdytti,\nja runsaalla, monesti koetellulla kokemuksellaan, jonka hän oli\nelämän koulussa saanut\", oli hän kirkkoherrana varsin vähän niiden\ntavallisten pedagogien kaltainen, joiden siihen aikaan, jolloin koulu\nvielä oli kirkollisten auktoriteettien alainen, oli tapana hakea\nitselleen kirkkoherranvirka levätäkseen penäämisestään vallattomain\npoikapolvien kanssa. \"Hänellä oli\", sanoo Essen, \"heti suuret\nsuunnitelmat, ja hän kävi työhön käsiksi sellaisella innolla, kuin\nolisi tahtonut yhdellä kertaa luoda uudeksi koko seurakuntansa\",\nmutta sen pahempi näyttäytyikin pian, että voimat eivät vastanneet\nhyvää tahtoa.\n\nKaikkein ensimmäisistä kuukausista kirjoittaa Stenbäck veljelleen\nJohannekselle (22 p. huhtikuuta 1856): \"Tulimme tänne jo alussa\nhelmikuuta, jolloin heti sain useita viikkoja kiertää lukusilla,\njosta jo ennestään heikko terveyteni huononi. Sen koommin en ole\nollut oikein terve, ja kaikki saattaa minut aavistamaan, että aikani\nei ole oleva pitkällinen. Nyt voin kuitenkin vähän paremmin. Muutoin\nminulla on ollut lakkaamattomia moninaisia puuhia, jotka ovat olleet\nminulle aivan outoja, osaksi yksityisiä, osaksi virkaan kuuluvia.\nNiistä eivät saarnat ole helpoimpia, kun olen aivan tottumaton\nsuomenkieleen, samoinkuin saarnastuoliin yleensä. Kun minulla ei\nole, enkä toistaiseksi halua pitääkään, apulaista, olen saanut\nsaarnata hyvin usein ja ajan puutteessa ollut pakotettu saarnaamaan\nvalmistamatta, joka olisi kaikissa tapauksissa parempi, jos vain\nkieli ei tekisi niin paljon vastusta. Muutoin on kansa kohdellut\nminua hyvin hyväntahtoisesti ja muun muassa suurella halulla pannut\ntoimeen lastenkouluehdotukseni. Meillä on sunnuntaikouluja käynnissä\nmiltei joka kylässä. Kuitenkin on kansa ylipäänsä vaipunut tämän\nmaailman hyvyyteen, jota heillä on kylliksi. Vaikka tulimme tänne\ntyhjin käsin, olemme kuitenkin saaneet kodin jotenkin järjestykseen.\nKaikki on täällä suuressa mittakaavassa, ja se on suuri muutos\nentiseen vähäiseen, rajoitettuun talouteeni.\" --\n\nTähän kirjeeseen liittyen koetamme laatia kuvauksen sikäläisistä\nolosuhteista.\n\nIsonkyrön pitäjä, Pohjanmaan suurimpia, käsitti tähän aikaan,\npaitsi emäseurakuntaa, Orismalan tehdasseurakunnan ja Ylistaron\nkappelin. Väkiluku oli noin 14,000 henkeä, josta suurin osa eli\nlähemmä 8,000 kuului kappeliin. Papillinen työvoima oli niin\nepätasaisesti jaettu, että emäkirkolla oli kolme pappia (paitsi\nkirkkoherraa pitäjänapulainen ja kappalainen), mutta Orismalassa yksi\nja samoin Ylistarossa yksi. Tämän johdosta täytyi tehdä apuvuoroja\njälkimmäisiin seurakuntiin (Ylistaroon kokonaista 15). Stenbäckin\ntullessa Isoonkyröön oli ennenmainittu etevä saarnaaja F. O. Durchman\npitäjänapulaisena, kun taas kappalaisen virkaa emäseurakunnassa hoiti\nteologian tohtori Johan August Lindelöf; pastori Birger Wegelius oli\nsaarnamiehenä Orismalassa ja pastori B. H. R. Aspelin kappalaisena\nYlistarossa.\n\nPitäjän sisällisistä oloista esitettäköön muutamia piirteitä\nsikäläisen opetuksen ja siveyden tilaa koskevasta Stenbäckin\nkertomuksesta vuodelta 1856. Lukukinkereillä oli lukutaito havaittu\nvälttäväksi, mutta käsitys ja luetun ymmärtäminen sitävastoin\njättänyt paljon toivomisen varaa. Tämän johdosta oli uusi kirkkoherra\nkehoittanut rahvasta perustamaan kyläkouluja, ja oli asiaan ryhdytty\nsellaisella halulla, että jo talven kuluessa oli laitettu kouluja\nuseimpiin kyliin. [Edellä kirjeessä mainitut sunnuntaikoulut\noli jo ennemmin Durchmanin alkuunpanosta saatu aikaan.] Opetus\ntarkoitti ajattelevaa sisälukua ja kristinopin tietoa katkismuksen\nja piplianhistorian lukemisen sekä virrenveisuun perustuksella.\nVaikka siis koulut, joiden opettajat tilallinen väestö kustansi,\noikeastaan vain valmistivat oppilaita rippikouluun, olivat ne\nkuitenkin edistysaskelena aikaisemmasta kiertokouluopetuksesta. Hyvät\nvaikutukset tulivatkin pian näkyviin, ja niiden johdosta perustettiin\npaikkakunnan ensimmäinen lainakirjasto. \"Selvä syy kirjanluvun\npuutteellisuuteen\", kirjoittaa tästä Stenbäck, \"ja sekä kristillisen\nettä yleisinhimillisen sivistyksen alhaiseen kantaan on epäilemättä\nsoveliaan, ajatusta kehittävän ja mieluisan lukemisen puute kansassa;\nsillä vaatia nuorisolta halua kirjanlukemiseen, valmistamatta\nsille helppoa tilaisuutta kirjain saamiseen, muunkinlaisten kuin\nvarsinaisesti uskonnollisten, on luonnoton ja turha vaatimus\". Sen\nvuoksi hän pani alkuun lainakirjaston perustamisen, jota pian hänen\nmielihyväkseen ahkerasti käytettiin. [Kun Stenbäck lopulla vuotta\n1856 sai rovastin arvonimen, perusteltiin tätä kunnianosoitusta\nsillä, että \"hän oli viipymättä ryhtynyt valistunutta papillista\nintoa todistaviin toimiin kansansivistyksen kohottamiseksi ja\nhyvin järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi\"\nkirkkoherrakunnassaan.] Puutteellisen kirjanlukemisen hän katsoo\nmyös olevan syynä siihen, että siveellisyyden tila ei ollut\ntyydyttävä -- \"laiminlyöty lukeminen ja rikos seuraavat helposti\ntoisiaan\". Juoppouden pahe oli tänä kotitarvepolton aikana yleisin.\nMyöskin oli jo yleinen toivomus herännyt, että viinanpoltto oli\njoko tyyten kiellettävä tai entistään enemmän rajoitettava.\nSiveellisyyssuhteihin katsoen oli muutoin mielipide se, että\nvenäläisen sotaväen majoittaminen (sotavuosina) oli vaikuttanut\nturmiollisesti. -- Suurta huolta herätti edelleen tilattoman väestön\nkarttuminen. \"Tämä luokka\", lausuu Stenbäck kaukonäköisesti,\n\"uhkaa maatamme köyhäläisyyden kaikilla onnettomuuksilla, mikäli\nlainsäädäntö ei keksi tehokasta keinoa sen kiinnittämiseksi\npysyväisesti maanviljelykseen tai muulla tavoin avaa sille\nmahdollisuutta välttämättömään toimeentuloon ja oman huolenpidon\nvalmistamaan tulevaisuuteen. Tästä luokasta saa alati lisäjoukkoja\navuntarvitsijain ja avunpyytäjäin suuri lauma joka on käyvä\nköyhäinhoidolle yli voimain.\" Mainitusta seikasta oli luonnollisena\nseurauksena, että köyhäinhoito, josta pappien tähän aikaan oli pakko\npitää huolta, antoi hänellekin paljon ajattelemista.\n\nJo sanotusta ilmenee niiden toimien moninaisuus, joita siihen aikaan\nkertyi lavean pitäjän kirkkoherralle. Lisäksi tuli paljon muuta.\n\nLähinnä kääntyy ajatus saarnatoimeen. Ei voi kieltää, että\nStenbäckiltä puuttui välttämättömiä edellytyksiä siinä erinäisemmin\nonnistuakseen. Hänen äänensä oli liian heikko voidakseen kuulua\nsuuressa, täpötäydessä kirkossa. Sitä paitsi ei hänen esityksensä\nsuomenkielellä ollut sujuvaa eikä virheetöntä. Muutamat täydellisesti\nkirjoitetut saarnat ensi ajalta osoittavat, että hänen korvansa oli\ntylsynyt tälle kielelle, jota hän niin vähän oli käyttänyt. Esitystä\nhäiritsevät useat ruotsalaisuudet (ylösetsiä, napiset sen ylitse\nj.n.e.), joita kansa tosin oli tottunut saarnastuolista kuulemaan,\nmutta jotka nyt häiritsivät entistä enemmän, sittenkuin pietistisen\nsuunnan papeilta oli saatu kuulla helkkyvän puhdasta kieltä\nkirkossakin. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Stenbäck aikaa\nmyöten olisi voinut voittaa kielen puutteellisuudet, mutta kovaksi\nonneksi sairaalloisuus pakotti hänet kokonaan lakkaamaan saarnaamasta.\n\nMuutamat papilliset tehtävät, joista esim. kansliatyöt kuuluivat\nyksinomaan kirkkoherralle, jätettäköön sikseen. Kuitenkin on tässä\nyhteydessä muistaminen, että Stenbäckille kirkkoherrana tulivat\nmyöskin ne huolet, joita suuri virkatalo toi mukanaan. Hänen\ntaipumuksensa ja kykynsä sentapaisiin tehtäviin olivat kuitenkin\nliian pienet, että hän olisi edes yrittänytkään saada mitään\nmainittavaa toimeen maanviljelijänä ja maatalouden pitäjänä. Hänen\nuskollisella vaimollaan oli siinä pääosuus, jotavastoin isäntä itse\nantoi enimmäkseen asioiden mennä menojaan, ryhtyen ainoastaan siihen,\nmistä hän ei mitenkään voinut päästä.\n\nMutta kodin järjestämistä ja koristamista hän ei heittänyt. Sitä\najatusta, jonka hän kerran Helsingistä kirjoitti vaimolleen tästä\nepävakaisesta elämästä: \"Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa\nolonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään\" -- sitä\najatusta hän koetti toteuttaa ympäristössään. -- Vanha, rappeutunut\npäärakennus, joka muinoin oli ollut Elias Brennerin lapsuudenkoti\n[Ks. tekijän Elias Brennerin elämäkertaa.] ja jonka seinillä oli\nvielä viimeiseen asti nähty kangasverhoja outoine maalauksineen,\noli revitty kymmenkunta vuotta sitten, ja sen sijalla kohosi uusi,\nkomea rakennus, joka on suurimpia rovastiloita Pohjanmaalla.\nSuuret, muhkeat huoneet olivat hyvin tarpeen Stenbäckille, jonka,\nkuten saamme nähdä, kohta täytyi oleskella enin aikansa seinien\nsisällä. Omalla osallaan hänellä oli kaksi huonetta: etumainen,\nkansliahuone, jonka ikkuna oli rakennusten ympäröimälle pihalle päin\nja jossa, paitsi tarpeellisia huonekaluja, oli kaunis kukkapöytä,\nsekä sisähuone, jossa oli kaksi ikkunaa pihalle sekä yksi ikkuna\nikivanhaan kivikirkkoon päin, joka vielä oli käytännössä koko\nStenbäckin ajan. Tässä huoneessa oli Vaasan palosta pelastettu\nkirjoituspöytä hopeisine kirjoitusneuvoineen asetettuna sohvan eteen\nlämpöistä sisäseinää vasten, kaksi lasiovellista kirjakaappia täytti\ntaas kirkonpuolisen seinän, ja niiden välisellä ikkunapöydällä oli\nkanarialintuhäkki, jonka asukkaita isäntä hoiti mitä hellimmällä\nhuolella. Pihanpuolisten ikkunain välissä taas oli piironki peili\npäällä ja toisen edessä pöytä ja keinutuoli, jossa Stenbäck\ntavallisesti istui ja luki. Siitä hänellä oli näköala pihalle ja\npuutarhaan, jonka yksi nurkka tapasi pihaan, samoinkuin avoimesta\novesta kansliahuoneeseen, jossa aamupäivin kävi pitäjäläisiä\nlukuisasti. Ainoastaan se, joka on nähnyt tai koettanut sitä,\ntietää, kuinka monenlaisia ja kuinka monenlaisissa asioissa tulevia\nvieraita väkirikkaan pitäjän kirkkoherra saa ottaa vastaan.\nNeljännellä seinällä oli sänky. Tässä iloisessa huoneessa, jossa\noli suurikukkaiset karttuuniverhot ikkunoissa, vaaleaksi petsatut\nhuonekalut, valkeaksi pesty lattia valkeine käytävämattoineen ja\nmonivärinen ryijy pöydän alla, Euroopan kartta sekä Martti Lutherin,\nMelanchtonin y.m. muotokuvia ja suurehko Napoleonin pakoa Moskovasta\nesittävä piirros seinillä, vallitsi aina mitä suurin järjestys ja\nsiisteys. Kaiken tuli olla määrätyllä paikallaan, niin että Stenbäck\nviattomasti kerskaten saattoi sanoa pimeässäkin löytävänsä kaikki,\nmitä tarvitsi. Huoneen valoisaa vaikutusta melkoisesti lisäsivät\nvisertävät kanarialintuset, jotka toisinaan lentelivät vapaasti\nhuoneessa ja välisti koettivat istahtaa kirjoittajan sulkakynälle.\nMuutoin oli asunto läpeensä sisustettu samaan yksinkertaiseen, mutta\nkodikkaaseen tyyliin. Kaikkialla oli valkoiset lattiat varustettu\nainoastaan käytävämatoilla, joka antoi suuremman puhtauden näön, kuin\njos lattiat olisivat olleet maalatut tai kokonaan matoilla peitetyt,\nkaikkialla oli piirroksia Rafaelin ja muiden mestarien teoksista,\nenimmäkseen uskonnollisaiheisia, sekä läpikuultavia ikkunaverhoja\nja myöskin ruukkukasveja ikkunain edessä. Salissa oli myös piano,\neikä pelkkänä koristeena. Kokonaisvaikutus oli miellyttävämpi\nja viihtyisämpi kuin useimmissa pappiloissa, joissa, varsinkin\nPohjanmaalla, pietismin ansiosta, sisustus nykyaikaisten käsitysten\nmukaan oli kovin vaatimaton, jottemme sanoisi puutteellinen.\nSalista vasemmalle oli vierasten makuuhuone eli \"vieraskamari\",\noikealle ruokasali, jota myöskin käytettiin arkihuoneena. Edelleen\nkasvattitytär Iidan huone sekä sänkykamari, josta oli parhain näköala\njoelle ja kosken saartamalle saarelle, ja jossa Raamattu alati oli\nikkunan viereisellä pöydällä, missä Stenbäckin oli tapana nauttia\naamukahvinsa. Jos lisäksi mainitsemme kaksi suurta ullakkokamaria\nsekä muistutamme, että kahteen rakennukseen toisella puolen pihaa,\nkuten muinoinkin, oli kalustettu asuinhuoneita, niin lienee lukija\nsaanut kuvan Isonkyrön pappilasta Stenbäckin aikaan.\n\nKuinka mieluisa koti olikin, olisivat kuitenkin rovasti ja\nruustinna kahden kasvattinsa keralla helposti voineet tuntea\nolonsa yksinäiseksi, jos he yhä olisivat jääneet sinne itsekseen.\nNähdäkseen enemmän elämää ja liikettä ympärillään kutsui Stenbäck\nheti sisarensa lapsineen asumaan Isonkyrön pappilaan, ja kesän\ntullessa muutti Marie Ottelin sinne mukanaan kolme täysikasvuista\nlastansa, poika Konrad Fredrik, ylioppilas, sekä tyttäret Marie ja\nLaura, joista viimeksimainittu 17-vuotias oli enon suosikki, ei\nvarmaankaan vähimmin tavattoman kauneutensa vuoksi. Kun sisar oli\nestellyt tulemasta, oli Stenbäck vakuuttanut, että hän ei sillä\nsaattanut sisartaan kiitollisuuden velkaan, vaan päinvastoin tämä\nhänet. Ottelinit asuivat vanhassa \"pikku rakennuksessa\" pihan\ntoisella puolella, mutta kaikki aterioivat yhdessä pöydässä. Siten\nvallitsi ensi aikoina iloinen ja vilkas elämä Isonkyrön pappilassa.\nSitä lisäsi suuressa määrin myös tohtori Lindelöf. Hän oli näet\ntavattoman musikaalinen ja kokosi pitäjän herrasväestä kaikki,\njoilla oli lauluääni (paikkakunnan musikaalisimpia henkilöitä oli\npitäjänapulainen Durchman ja hänen perheensä), lauluseuraksi,\njota hän johti innolla ja halulla. Sitä paitsi hän soitti viulua\nsamoinkuin hänen veljensä, tohtori ja dosentti, sittemmin professori\nja valtioneuvos L. L. Lindelöf. Kun sitten tämäkin sattui olemaan\nvieraana Isossakyrössä, kuultiin pappilassa enemmän ja parempaa\nmusiikkia kuin suurin osa kuulijoista oli koskaan saanut nauttia.\nVaikka itse vailla soitannollista harjoitusta oli Stenbäckillä, kuten\nhänen soinnukas runoutensa todistaa, taipumusta musiikkiin, ja se\ntuotti hänelle suurta iloa, mutta ennen kaikkea hänellä oli huvina\nnuorekas elämä.\n\nEnsimmäinen juhlallisuus pappilassa uuden rovastin aikana oli\nStenbäckin virkaanasettajaisjuhla. Se tietysti oli vakavaa laatua.\nMutta sitä iloisemmin vietettiin tammikuussa 1857 ne häät,\njoissa Stenbäck itse vihki sisarentyttärensä Marie Ottelinin ja\npastorin apulaisen, sittemmin rovasti K. E. Sandelinin. Silloin\nolivat molemmat Lindelöf-veljekset läsnä, ja musiikkia saatiin\nkuulla paljon. Myöskin huvitteli nuoriso tansseilla tai ainakin\ntanssileikeillä, esim. sarankudonnalla y.m., ja häitä kesti niinkuin\nvanhoina hyvinä aikoina useita päiviä. Stenbäck oli koko ajan iloinen\nja leikillinen, mutta heränneiden piirissä häät aiheuttivat paljon\npuhetta ja kiivaita muistutuksia, koska niissä oli pidetty niin\nmaallista menoa. Kerrottiin m.m. sellaisesta sopimattomuudesta,\nettä eräällä papin tyttärellä oli ollut kultaiset vitjat kaulassa,\nj.n.e. Tiedämme jo, että Stenbäck ei katsonut kristillisyyden olevan\nulkonaisissa muodoissa. Mutta jos hän olikin kerran tässä suhteessa\nollut ankarampi, niin oli nyt hänen kantansa lieventynyt, ja hän\nantoi jälleen yksinkertaiselle, luonnolliselle ilolle oikeutensa.\n\nKolme vuotta myöhemmin vietettiin taas häitä Isossakyrössä. Laura\nOttelin meni silloin avioliittoon kasvientutkijana tunnetun maisteri\nOtto Alceniuksen kanssa, joka oli Stenbäckin entisiä oppilaita\nja oli ollut Jakkuksen kotiopettajana, kunnes tämä 1859 pääsi\nVaasan kouluun. Häät olivat lopulla maaliskuuta 1860, ja silloin\nStenbäck oli niin sairas, että C. G. von Essen toimitti vihkimisen.\nEnsimmäinen, iloisin kausi Stenbäckin olinajasta Isossakyrössä oli\nohi.\n\nVaikka Stenbäck jo 1853 oli kutsuttu jäseneksi \"nykyisen Suomalaisen\nja Ruotsalaisen virsikirjan tarkastuskomiteaan\", on kuitenkin\nasian puheeksiottaminen lykätty tähän lukuun, koska siitä johtunut\ntyö pääasiallisesti kuuluu Isonkyrön aikaan. [Sen jälkeen kuin\nensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi, on _V. T. Rosenqvist_\njulkaissut erikoistutkimuksen \"Lars Stenbäcks Psalmboksarbete\",\njota varten hänellä on ollut käytettävänään joitakuita minulle\ntuntemattomia lähteitä. Sen mukaan olen tehnyt muutamia oikaisuja ja\nlisäyksiä esitykseeni.]\n\nSenaatti antoi kutsumuksen 25 p. huhtikuuta mainittuna vuonna.\nElokuun 15 p. samana vuonna Stenbäck pyysi yksityisessä kirjeessä\narkkipiispalta tarkempia tietoja komitean varsinaisesta\ntarkoituksesta. \"Jos, kuten arvelen\", hän kirjoittaa, \"tarkoituksena\non uuden virsikirjan aikaansaaminen tai valmistaminen, niin\non minulla, kuten kohtuullista, arka pelko niin tärkeästä,\nvastuunalaisesta ja syvällekäyvästä yrityksestä. Mutta kuitenkin\non minulle aivan sietämätöntä pysyä vallan toimettomana jäsenenä\nkomiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan voi\nolla tuntematta, ja tahdon mielelläni kykyni mukaan täyttää sen\nvelvollisuuden, mikä minulle tämän kutsumuksen kautta on pantu. Pidän\nmahdottomana, että tämä hajaantunut ja henkisesti voimaton aika\nvoisi tuottaa mitään arvokasta ja pysyväistä kirkolle virsikirjan\nalalla, jos se tahtoisi siinä esiintyä alkuperäisyyden ja oman\nluovan kyvyn vaatimuksilla; sillä siihen olisi tarpeen elävä\nkristillinen ja kirkollinen tietoisuus, ei ainoastaan yksityisessä,\nvaan myös kirkossa, joka voisi kannattaa ja tunkea läpi edellisen.\nAinoa, minkä mielestäni voi tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan\naarteen käyttäminen, joka meidän kirkollamme, ennen kaikkia muita,\non elävämmältä ja voimakkaammalta ajalta, ja joka on jokseenkin\ntuntematon meillä. Mieleeni on sen vuoksi tullut koettaa tehdä\nvalikoima näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä tulkita\nne niin hyvin kuin mahdollista, säilyttäen alkuperäisen hengen ja\nvoiman. Siten olisi luullakseni mahdollista saada aikaan jotakin ei\naivan arvotonta, tietysti mikäli valinta vanhemmilta ja myöhemmiltä\najoilta samoinkuin käännös voitaisiin pitää onnistuneena. On selvää,\nettei myöskään ruotsalaisia virsiä tulisi jättää näkyvistä.\" Jos\narkkipiispa katsoisi tämän edistävän tarkoitusta, sanoo Stenbäck\nolevansa halukas ryhtymään työhön, joskin \"suurella ahdistuksella\".\nKuitenkin hän pyytää, ettei aikeesta mainittaisi kellekään, etteivät\nmuut kenties pelästyisi yrittämästä ja hän tulisi sidotuksi siihen.\n-- \"Minulla oli useitakin hymnologisia kirjoja ja teoksia Vaasassa\nja iloitsin usein kirkkomme kauniista ja tyhjentymättömästä\nlaulurikkaudesta, mikä epäilemättä on yksi sen jaloimmista,\nlämpimimmistä ja kalleimmista aarteista. Tätä nykyä ei minulla ole\nmitään sellaisia aineksia, ennenkuin ehdin saada ulkoa.\" -- --\n\nTästä näkyy, kuinka varhain Stenbäckissä heräsi se ajatus, joka\nhänellä oli yhtenä perusjohteenaan laatiessaan oman ehdotuksensa,\nnimittäin olla tarjoamatta seurakunnalle mitään omaa sepittämää,\nmutta sen sijaan valita parhaimmat kirkon vanhoista varoista.\nToistaiseksi asia sai kuitenkin toisen käänteen. Arkkipiispa\nkehoitti näet virkakirjeellä 17 p:ltä syyskuuta itsekutakin komitean\njäsentä antamaan lausunnon siitä, kuinka vanhojen virsikirjain\nuudestimuodostelemisen tulisi tapahtua. Stenbäckin lausunnon sisällys\noli pääasiassa se, että (koska uusien kirjojen ainoastaan vapaan\nvakaumuksen tietä tulisi päästä voimaan ja saada alaa seurakunnassa)\nvanha aine- ja numerojärjestys olisi säilytettävä edelleen, että\nruotsalaisessa virsikirjassa Spegelin, Svedbergin y.m. vanhoihin\nhyviin virsiin tehtäisiin mahdollisimman vähän muutoksia, mutta\nsitävastoin saksalaisista tehdyt käännökset keveällä kädellä\nkorjattaisiin ja tehtäisiin tarkemmiksi, sekä lopuksi, että joukko\narvottomia, harvoin tai ei koskaan käytettyjä virsiä vaihdettaisiin\nuusiin. Suomalaisen virsikirjan suhteen olisi samoja periaatteita\nnoudatettava, mutta erityisiä päteviä henkilöitä käytettävä.\n[Soveliaina henkilöinä suomalaisen virsikirjan laatimiseen Stenbäck\nmainitsee tähän aikaan A. W. Ingmanin ja (apulaisena) F. O.\nDurchmanin. -- Sitä ennen hän oli tiedustellut Essenin mielipidettä\nasiasta. Tämä käyttää tilaisuutta kirjoittaakseen ystävälleen,\nStenbäckille, hänen omasta työstään seuraavat vakavat sanat:\n\"Tehtäväsi on suuri ja korkea. Epäilemättä on Jumala itse kutsunut\nsinut siihen. Käy asiaan käsiksi vakavasti ja voimalla! Jonkun ajan\nvirkavapaus lienee kai tarpeen. Mutta ennen kaikkea, rakas veli,\ntarkasta sisällistä elämääsi, ennenkuin alat tarkastaa virsikirjaa,\nja etsi Jumalalta valoa, elämää ja henkeä siihen. Uskallanko\nlausua julki pelkoni, että olet joutunut pois elämästä Jumalassa\nja että sielusi on maailman hengen tartuttama? Psalmistan tulee\nennen kaikkea olla palava hengessä. Se on _hänen_ innostuksensa, ja\nJumalan hengen tulee olla _hänen_ runottarensa. Muuten voi teos tulla\nvallan oivalliseksi: kristilliseksi sisällykseltään ja runolliseksi\nmuodoltaan, mutta suuri pääasia -- elämä -- puuttuu.\"] Komitea,\njonka jäseninä, kuten tunnetaan, olivat, paitsi Stenbäckiä, J. L.\nRuneberg ja professori B. O. Lille sekä arkkipiispa Bergenheim,\npuheenjohtajana, piti sitten 11-17 p. helmikuuta 1854 kokouksen\nTurussa tullen siinä yksimielisyyteen työn periaatteista, mitä\nlähimmin edelläesitettyjen Stenbäckin mielipiteiden mukaisesti.\n\nItse työn suorittamiseen katsoen oli sovittu, että kukin kolmesta\nrunoilijasta valmistaisi \"täydelliset ainekset\" uudistukseen, mutta\ntositeossa kävi niin, että Runeberg ensiksi laati uuden ehdotuksen\nvanhan virsikirjan kaikista 413 virrestä. Että Stenbäckin työ tällä\nkertaa supistui vähään, on ymmärrettävää, kun muistamme mitä ennen on\nkerrottu hänen sairaudestaan ja professorinvirastaan sekä muutostaan\nensin Helsinkiin ja sitten Isoonkyröön. Hänen mielenkiintoansa\ntehtävään todistaa kumminkin eräs pitkä kirje Runebergille,\nkirjoitettu ainoastaan kuukausi komitean kokouksen jälkeen, jossa\nhän muun muassa tekee selkoa tutkimuksistaan ruotsalaisten virsien\nalkuteoksista. Siinä hän myöskin lausuu seuraavat mielipiteet\ntehtävän yleisestä laadusta:\n\n    \"Yleensä ei tarvitse laajoja hymnologisia tutkimuksia\n    huomatakseen, kuinka taito sepittää hyviä virsiä on häviämistään\n    hävinnyt ja melkein kuollut pois. Jopa vanhojen virsien\n    mukailukin on subjektiivisen mielivallan ja yleisen häviön\n    leimaama. Vanhat virren tekijät eivät -- mielikuvituksen tai\n    kirjojen avulla -- arvailleet synnin tuskan ja surun, armon\n    lohdutuksen, elämän ja autuuden laatua, vaan tuntee selvästi,\n    että he todella olivat kokeneet mitä ovat siitä laulaneet\n    -- ja laulaneet vakavuudella, totuudella ja miehekkäällä\n    objektiivisuudella ja kurilla, joka on yhtä kaukana luonnollisen\n    haavemielisyyden hengellisistä virnistelyistä kuin ahdasmielisen\n    yltiöpäisyyden lahkohenkisestä yksipuolisuudesta. Uudemmat\n    hengelliset laulut kärsivät yleiseen edellisestä taikka\n    jälkimmäisestä virheestä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä --\n    ja niin ikään ne mukailut, joita on katsottu tarpeelliseksi tehdä\n    kirkkomme vanhempiin virsiin. Tietoisuus kaikesta tästä synnyttää\n    minussa ainakin suurta miettiväisyyttä ja arkuutta. Psalmistan\n    täytyy laulaa kirkon nimessä, ja kirkon tulee hänen kauttansa\n    purkaa sydämensä Jumalalle. Kuinka onnetonta ja mikä edesvastuu,\n    jos valhe lasketaan sen huulille ja siten sydän nukutetaan\n    näennäiseen valoon, sumuun ja teeskentelyyn! Epäilemättä on paras\n    pysyä vanhoissa henkirikkaissa ja koetelluissa virsissä, jotka\n    ovat kestäneet kokemuksen tulikokeen elämässä ja kuolemassa, ja\n    koettaa uudistaa ne semmoisella uskollisuudella ja tarkkuudella,\n    ettei henki karkoitu eikä haihdu, niinkuin enimmiten on\n    tapahtunut esim. Ruotsin uudessa virsikirjassa, jossa imelän\n    haavemielisyyden on korvaaminen mitä hävinnyt on.\"\n\nVähän ennen ensimmäistä joulua Isossakyrössä (1856) Stenbäck sai\narkkipiispalta tiedon, että Runeberg oli lähettänyt laitoksensa\nkomitean tarkastettavaksi. Se oli \"laadittu neljään vihkoon\" ja\nkirjettä seurasi yksi näitä vihkoja valmistavaa tarkastusta varten.\nMenettelystään oli Runeberg ilmoittanut seuraavaa: \"Työssä olen\nkoettanut uskollisesti noudattaa komitean asettamia yleisiä ohjeita.\nJoskus ei kuitenkaan ole noudatettu poisjätettäväksi päätetyn virren\nrunomittaa sijaan otettavaksi ehdotetuissa, vaan se on vaihdettu\njohonkin toiseen tunnettuun ja rakkaaseen sävelmään. Tämä menettely\nei toivoakseni ole synnyttävä mitään häiriöitä, vaan pikemmin\npäinvastoin tuleva eduksi, mikäli sillä tavoin käsitellyt numerot\nsiten ovat saaneet tutumman ja kauniimman sävelen kuin ennen. Tätä\nvapautta on kuitenkin käytetty hyvin harvoin ja ainoastaan virsissä,\njotka komitea on päättänyt poistettaviksi ja joita ei kenties koskaan\nole laulettu missään kirkossa -- -- eikä paheksuttane, että hyvin\nmoni niistä kuitenkin, ainakin paremmilta aiheiltaan, on tunnettavana\nsijaan otetuissa virsissä.\" --\n\nLoppupuolella helmikuuta 1857 kokoontuivat komitean jäsenet taas\nTurkuun, yhdessä, virsi virreltä, käydäkseen läpi ja tarkastaakseen\nRunebergin ehdotuksen. Työn suureen tärkeyteen ja henkilöiden\nhuomattavuuteen nähden katsomme asiaksemme Stenbäckin vaimolleen\nkirjoittamista kirjeistä esittää kaiken, mikä on omansa valaisemaan\ntätä laatuaan harvinaista yhteistyötä.\n\nTurku, 23 p. helmikuuta:\n\n    \"Rakas Ebba! Siirrän monet kirjani ja paperini syrjään kiireessä\n    ilmoittaakseni, että elän ja olen täällä. -- -- Tulin tänne\n    ilman seikkailuja perjantai-iltana, niinkuin tarkoitus oli,\n    ja tapasin täällä jo saapuneina Runebergin ja Lillen. Kovaksi\n    onneksi olivat kaikki huoneet täynnä siinä hyvässä paikassa,\n    missä he asuvat, ja minun oli pakko majoittua seurahuoneeseen.\n    Täällä minulla on varsin hyvä ja lämmin yksinäinen huone, mutta\n    haluan kuitenkin kaikin mokomin päästä pois; täällä on kaikissa\n    tapauksissa ravintola. Olen keskustellut erään englantilaisen\n    kanssa, joka asuu missä toisetkin, saadakseni vaihtaa huonetta\n    hänen kanssaan. Hän ei näytä oikein halukkaalta siihen, mutta\n    antaa tänä päivänä varman vastauksen. Myös tulee meidän\n    usein olla yhdessä -- meidän komitealaisten -- ja alituiset\n    kävelymatkat ovat minulle kovin rasittavia ja sitä paitsi\n    vahingollisia. Jos saisin englantilaisen huoneen, olisi hyvä.\n    Syön Runebergin asuntopaikassa ja oleskelen siellä enimmäkseen,\n    mutta siten hukkaan myöskin aikaa. Viipynemme vähintään kolme\n    viikkoa; ja jos vain olisi enemmän aikaa, niin luulen, että\n    saisimme kokoon jotakin, joka ei olisi hullumpaa. Kuitenkin\n    täytyy meidän olla niin ahkeria kuin mahdollista. Vastoin\n    luuloani ovat myös piispat kaikki kolme [s.o. paitsi arkkipiispaa\n    Porvoon piispa C. G. Ottelin ja Kuopion piispa R. V. Frosterus]\n    täällä samassa tarkoituksessa kuin me. Arkkipiispa halusi,\n    että meillä olisi kokouksia sekä aamu- että iltapäivin ja että\n    niissä yhdessä kävisimme ehdotuksen läpi pannen päämme yhteen.\n    Minä vastustin sitä innokkaasti, koska siitä siten olisi tullut\n    vain hutiloimista, ja sain molemmat muut puolelleni. Nyt on\n    meillä piispallisia kokouksia ainoastaan joka aamupäivä, mutta\n    työskentelemme itseksemme iltapäivät. Työ kävisi ehkä varsin\n    hyvin, jos vain saisin tuon mainitun huoneen, että asuisimme\n    kaikki samassa paikassa -- ja jos terveyteni miten kuten pysyisi.\n    Se on taas vähän huonompi kuin siellä kotona, osaksi matkan\n    tähden, osaksi pitkistä kävelyistä täällä Runebergin pitkien\n    koipien rinnalla. Hyvin hauska meidän on olla yksissä; Lille\n    on, jos mahdollista, vielä herttaisempi kuin ennen. Meillä --\n    tai oikeammin heillä -- on vain harvoja tuttavia, taiteilijoita\n    ja runoilijoita, jotka käyvät heidän luonaan, muutoin olemme\n    rauhassa. Renvallin olen pari kertaa tavannut, mutta en ole\n    vielä käynyt tervehtimässä. Eilen oli arkkipiispalla suuret n.s.\n    aamiaispäivälliset, klo 2 päivällä, komitealle -- missä vilisi\n    väkeä ja syötiin seisoalta -- kuitenkin oli hauska vilinässä\n    tavata monta tuttavaa, m.m. Hedberg, kilttinä ja laihana kuten\n    ennenkin. -- -- Tuomiorovasti Edman on viimeisillään, lääkärien\n    hylkäämänä, ja syö myskiä.\" -- --\n\nMaaliskuun 5 p.\n\n    \"Kiitos ensimmäisestä kirjeestäsi, jonka olen saanut. Minua\n    ilahduttaa, että voitte hyvin ja että kaikki näyttää menevän\n    rauhallista menoaan. -- -- Terveyteni on ollut jotenkin hyvä,\n    ainakaan ei erinäisesti huonompi kuin kotona. Ihmettelen\n    itsekin sitä. Yskä on tosin toisinaan vähän pahempi, mutta\n    olen kuitenkin sen kestänyt tuntematta liiallista raukeutta.\n    Ainoastaan elantojärjestys -- voimakas ruoka ja alituinen\n    oluenjuonti -- ei ole tehnyt minulle hyvää. Seurahuoneella\n    asuin ainoastaan muutamia päiviä ja sain sitten täällä hyvän\n    ja vedottoman huoneen -- ennenmainitulla englantilaisella\n    olleen -- samassa paikassa, missä toiset komitealaiset asuvat.\n    Meillä on kaikissa suhteissa hyvä kortteeri, hyvä ravinto,\n    hyvä palvelus, kohtelias isäntäväki, niin että siinä kohden\n    meiltä ei puutu mitään. Kuitenkin ikävöin täältä kovin pois, ja\n    se on oleva ilonpäivä, kun saamme jättää Turun selän taakse.\n    Työmme edistyy, mutta maksaakin uskomatonta vaivaa; varsinkin\n    minulle, joka käyn kaikella mahdollisella tarkkuudella kaikki\n    läpi, ensiksi omin päin ja saaden siinä suurella vaivalla\n    ja huolella miettiä jotakin sen sijaan, mitä haluan saada\n    korjatuksi. Voidakseni tehdä sitä edes jollakin huolella olen\n    usein ollut kotona piispallisista kokouksista. Sittenkuin\n    itsekseni olen miettinyt, käymme Runeberg, Lille ja minä kaikella\n    tarkkaavaisuudella sen läpi, jolloin muuttelemme ja kirjoitamme\n    uudestaan käsikirjoitusta ja joudumme toisinaan aika kiivaisiin\n    kiistoihin. Kuitenkin on minulla ollut ainakin se mielihyvä, että\n    korjaukseni miltei poikkeuksetta tulevat hyväksytyiksi. Siihen\n    menee koko iltapäivä, tavallisesti myöhään yöhön. Mikä siten on\n    läpikäyty ja korjattu, luetaan sitten seuraavana aamupäivänä klo\n    10-2 piispoille konsistorinhuoneessa. Viimeksimainitut eivät\n    tavallisesti tee mitään tai kovin vähäpätöisiä huomautuksia\n    -- ja siten on tarkastus lopussa. Se tuottaa, kuten näet,\n    melkoista vaivaa. Kaikesta tästä huolimatta on terveyteni pysynyt\n    välttävänä -- sinun rukouksesi ovat varmaankin apuna. Istua\n    aamusta iltaan on kyllä arveluttavaa; mutta mitä tähän saakka\n    on käyty läpi, tai ainakin enin osa, ei minusta suinkaan näytä\n    huonolta tai syystä hylättävältä ja loukkaavalta. Kuitenkin kun\n    ehdotuksessa tulin katumusvirsiin ja muihin, missä sisällinen\n    kristillinen elämä purkaikse ja vuodattaikse ilmoille, jouduin\n    epätoivoon, niin että kokonaiseen päivään tuskin saatoin\n    tehdä mitään. Sellaiseen ei Runebergin runous riitä; sydämen\n    vuodatusten sijaan, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, hänellä\n    on enimmäkseen ulkonaista mietiskelyä, runollisesti erinomaisen\n    kaunista, epäilemättä, mutta ei mitään virttä. Onneksi ovat\n    useimmat vanhat säilytetyt tai otetaan ne sijaan, vaikka Runeberg\n    toisinaan kovasti panee vastaan. [Todellisuudessa tuli Runebergin\n    ehdotukseen 9 Lillen (niiden joukossa muutamia alkuperäisiä) ja 5\n    Stenbäckin virttä, jotka kaikki olivat vanhojen mukaelmia. Nämä\n    jälkimmäiset olivat n:ot 7, 59, 227, 240 ja 377.] Summa se, että\n    minulla vielä on toivoa, että voimme saada virsikirjan, jota\n    ei toki kohtuudella voi sanoa huonoksi tai arvottomaksi kenen\n    hyvänsä käyttää. Se ilahduttaa minua: eikähän olekaan kysymyksenä\n    vanhan poistaminen, jota kernaasti voivat ja saavat käyttää\n    kaikki, jotka tahtovat, -- tämä on vain ehdotus ja saa käydä\n    semmoisesta.\n\n    \"Vähän ikävää ja hankalaa on, että molemmat piispat ovat hakeneet\n    hauskuuttansa siten, että ovat asettuneet ruokakumppaneiksemme.\n    Syömme päivällistä yhdessä minun huoneessani. Kuitenkin\n    kursailemme heitä niin vähän kuin mahdollista, ja heidän\n    kanssaan tuleekin hyvin toimeen. Emme tahtoneet emmekä voineet\n    heiltä kieltää seuramme tuottamaa huvia, kun he näyttivät sitä\n    haluavan, ja meidän täytyi uhrautua hieman heidän tähtensä. --\n    Luultavasti valmistuu työmme viimeistään 2 viikon kuluttua tai\n    ehkä pikemminkin, niin että kaiketi en pääse kotiin ennen kuin\n    noin 3 viikon kuluttua. --\n\n    \"Toissa päivänä pidettiin tuomiorovasti Edmanin hautajaiset\n    suurella komeudella tuomiokirkossa. Schauman Helsingistä oli\n    vartavasten matkustanut tänne, toimitti hautauksen ja piti\n    (pitkän) ruumissaarnan. Yksi piispa, Lille ja Runeberg kantoivat\n    ritarimerkkejä, ja minä astuin juhlallisesti saaton etunenässä\n    surusauva kädessä. Oikeaa ilveilyä kaikki tyynni. -- Ihmiset\n    ovat erittäin kohteliaita, ne harvat, joita tapaamme tai ehdimme\n    tavata.\n\n    \"Kurjalla musteella olen raaputtanut tämän kokoon, sillä aikaa\n    kuin muut istuvat arvokkaina konsistorissa piispojen kanssa;\n    mutta aika kuluu ja lopetan tähän. -- -- Voi hyvin -- suokoon\n    Herra meidän tavata toisemme terveinä taas! Laurisi. Kirjoita\n    pian.\"\n\nMaaliskuun 12 p.\n\n    \"Ainoastaan muutama sana kiireessä. Työmme on niin edistynyt,\n    että saamme sen valmiiksi ensi viikolla. Keskiviikkona tai\n    viimeistään torstaina matkustan täältä ja voin siis olla\n    kotona sunnuntaina, jos kaikki käy hyvin. Tänään kirjoitan\n    siis viimeisen kerran. Terveyteni on yhä edelleen ollut\n    ihmeteltävän hyvä; yskä sekä helpompi että vähempi kuin\n    siellä kotona. Kuitenkin on tämä erityinen touhu kylläkin\n    raskasta ja voimillekäypää. Eilen, keskiviikkona, olin Bromsin\n    konsertissa, missä kappaleita sekä laulettiin että esitettiin\n    näyttämöpuvuissa. Luultavasti sanomalehdet puhuvat siitä\n    laveasti. -- Arkkipiispan kehoituksesta on Ekman aikonut ottaa\n    valokuvat meistä kolmesta ja sitten valmistaa ne kivipainossa.\n    Se olisi naurettavaa; en vielä tiedä, suostunko siihen. -- --\n    Käsittelemme paraikaa loppumattomia aamuvirsiä, jotka märehtivät\n    yhtä ja samaa. Kuitenkin ne tulevat vähän paremmiksi. Sitten\n    on jäljellä vain kuolinvirret, joita en vielä ole käynyt läpi.\n    -- -- Nyt juuri sain kutsut suurille päivällisille, jotka\n    hovioikeuden jäsenet ja porvaristo pitävät -- kaikki siunatuille\n    komitealaisille. Samoin kuuluu lehtoreilla vielä olevan joku\n    juhlallisuus. Miekkonen, joka täältä pääsisi!\"\n\nJos yhdistää nämä Stenbäckin kirjeet niihin kahteen ennen\njulkaistuun, jotka Runeberg samaan aikaan kirjoitti vaimolleen, [_J.\nh. Runeberg_, Efterl. Skrifter, II, s. 323 seurr.] käy kuva näiden\nkolmen runoilijan yhdyselämästä sangen selväksi. Kuinka olikaan se\nomansa herättämään nuoruuden muistoja, muistoja ylioppilasvuosien\ntoverielämästä, vilkkaita ajatuksenvaihtoja ja kilpailua laulun\ntaiteessa, joskin toiselta puolen heidän tehtävänsä vakavuus ja\ntärkeys koroitti yhteistyön korkeammalle kaikkea, missä he ennen\nolivat olleet ja mitä he ennen olivat kokeneet samanlaatuista. --\nKirjeissään Stenbäck ei puhu paljon Runebergista, mutta kotiin\ntultuaan hän kuuluu kertoneen sitä enemmän. Varsinkin kuuluu hän\nsaaneen syvän vaikutuksen eräästä kahdenkeskisestä keskustelusta,\njoka oli kestänyt myöhään yöhön ja saanut alkunsa Runebergin\nlauseesta, ettei kellään voinut olla oikeaa käsitystä Jumalan\nrakkaudesta ihmisiin, joka ei ollut kokenut puhdasta, hehkuvaa\nmaallista rakkautta. Kertomus oli päättynyt ihailun huudahduksella\nystävän nerokkaista sanoista ja persoonallisuudesta.\n\nHeti Helsinkiin tultuaan Lille järjesti virsikirjaehdotuksen\npainattamisen. Hänellä oli oleva pääjohto, paikalla asuvana, mutta\nRuneberg, joka oli saanut kustannusoikeuden työhön, johon hän oli\npannut enimmän aikaa ja vaivaa, luki yhden oikaisuvedoksen. Jo 2 p.\nhuhtikuuta hän palautti ensimmäisen arkin ja sen ohella kirjeen,\njossa hän lausuu vastakuluneesta ajasta:\n\n\"Mitä enemmän ennättää levähtää Turussa-olomme jälkeen, sitä\niloisemmaksi ja ylentävämmäksi se käy sielulle ja sydämelle. Sitä\nemme koskaan tule unohtamaan, se on varmaa. Me elimme siellä suurta\nelämää pikku huoneissamme, taiteellista, jalolle asialle alttiisti\nomistettua ja ystävyyden parhaiden aarteiden, luottamuksen ja\nkeskinäisen avun, täyttämää. Voi kyllä sanoa, että se työ ja vaiva\noli, kun se paras oli, mutta että se oli parhaassa merkityksessä\nhyvää ja elämisen arvoista, on yhtä varmaa.\n\n\"Jos kirjoitat joskus Stenbäckille, niin sano hänelle lämpimät\nterveiset minulta. Kunpahan hän olisi tullut miten kuten terveenä\nkotiin ja kesällä voisi saada uusia voimia ja terveyttä,\nukkoparka.\" --\n\nJonkunmoisena ulkonaisena muistona Runebergin ja Stenbäckin\nyhteistyöstä voi pitää sitä kunnianosoitusta, joka samana vuonna\nyliopiston puolelta tuli molempien osaksi, heidät kun siinä\nteologisessa promotsionissa, joka pidettiin 28 p. toukokuuta,\nkristinuskon maahantulemisen 700-vuotismuiston johdosta vietetyn\nriemujuhlan jälkeisenä päivänä, vihittiin kunniatohtoreiksi.\nVihkijänä oli kolmas virsikirjatoimikunnan runoilija, Lille, ja hän\npainoi todella tohtorinhatun Runebergin päähän, jotavastoin Stenbäck\nkaikeksi ikäväksi ei voinut persoonallisesti ottaa sitä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe lause, jota Runeberg äsken siteeratussa kirjeessä käyttää\nStenbäckistä, oli kovaksi onneksi kirjaimellisesti totta hänen\nruumiilliseen terveyteensä katsoen. Tästä ajasta pitäen, eli\ntarkemmin sanoen talvesta 1857-58, hän oli sairauden murtama mies,\nmutta hänen sielunsa ei silti ollut heikontunut voimiltaan, vaan\nsäilytti vilkkautensa ja joustavuutensa yhä edelleen. Jopa voi,\njollei ota lukuun, että se tulisuus ja ärtyisyys, joka kuului hänen\nluonteeseensa, kivulloisuuden johdosta tuli useammin näkyviin kuin\nennen, sanoa, että hänen mielialansa yleensä oli iloinen ja että\nhän tyyneydellä kantoi kärsimyksensä. Mainittuna talvena hän vielä\najatteli vastustaa enenevää kylmänarkuuttaan eli toisin sanoen\n\"karaista itseään\" eikä sen vuoksi lakannut käymästä kirkossa, joka\ntietysti ei ollut lämmitettävä, vaan istui siellä tuntikausia ja meni\nsitten saunaan. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen kuin mitä hän\noli tarkoittanut; rinta huononi, ja hänen täytyi lakkaamatta pysyä\nsisällä. Siten alkoi Stenbäckille hänen 12-vuotinen \"vankeutensa\",\njoka oli siinä, että hänen säännöllisesti 8-9 kuukautta vuodessa\ntäytyi asua seinäin sisällä.\n\nKeväällä 1858 huomattiin, että niin suuri ontelo oli syntynyt toiseen\nkeuhkoon, että se oli miltei kokonaan toimeton. Vanhan lääkärinsä,\nUudessakaarlepyyssä asuvan tohtori Blankin, kehoituksesta Stenbäck\npäätti silloin vaimonsa seurassa tehdä matkan tunnettuun Sodenin\nparannuspaikkaan lähelle Frankfurt am Mainia, vaikka tohtori Ghurberg\nVaasassa antoi sen lausunnon, että hän hyvin saattoi jäädä kotia\nkuolemaan, sillä ulkomailta hän ei kuitenkaan ollut hengissä palaava.\nKumminkin kävi paremmin. Sodenissa häntä hoiti osaaottavasti eräs\ntohtori Kolb sillä seurauksella, että heikontuneet voimat osaksi\npalautuivat ja että hän sitten noudattaen mainittua varovaisuutta\nvielä eli päälle vuosikymmenen. [Kuinka Stenbäckin tavallisuudesta\npoikkeava persoonallisuus kaikkialla teki vaikutuksensa, huomaamme\nm.m. siitä, että hän Sodenissa sai hartaan ystävän eräästä papista\nnimeltä Albert Schenck Ehringshausenista Hessenissä, jonka kanssa\nhän sitten monta vuotta oli kirjeenvaihdossa; Eräs Schenckin kirje\n(28 p:ltä elokuuta 1858) on tallessa ja osoittaa, kuinka lämmin\nhänen ystävyytensä kaukaista muukalaista kohtaan oli. Käännämme\nsiitä tähän seuraavat rivit: \"Jos tulisitte tänne luokseni, en tiedä\nkuinka iloinen olisin. -- Minä olen Teille suuressa kiitollisuuden\nvelassa siitä henkisestä virikkeestä, jonka Teiltä sain. Kuinka\noikeassa olitte kysyessänne minulta niin usein, oliko saksalaisilla\npapeilla myös totista kristillisyyttä eikä ainoastaan kristillisiä\najatuksia! Tämä Teidän sananne on tullut minulle siemeneksi, joka\nvielä elää ja vaikuttaa minussa. Rukoilkaa kanssani Herraa, että\nse kantaisi minussa iankaikkisen elämän hedelmän! Vielä en voi\nTeille muuta tunnustaa kuin: Ei niin, että olisin sen jo käsittänyt,\nmutta minä tavoitan sitä, että sen käsittäisin, sittenkuin Kristus\non minut käsittänyt! -- Jälkimmäistä toivon ainakin. Pyydän Teitä\ntuomitsemaan. Tänä aamuna, tultuani kirjeestänne niin hyvälle\nmielelle, olen sydämen halulla kirjoittanut huomispäiväisen saarnani.\nRouvalleni on ollut huvi kirjoittaa se puhtaaksi Teitä varten, ja\nminä rohkenen lähettää sen Teille, koska olette tullut ystäväkseni.\nNiin minä saarnaan, _niin minä kirjoitan_ saarnani, niin minä pidän\nne sydämestäni.\" -- --.]\n\nTässä yhteydessä on soveliainta mainita muutamia muita matkoja, joita\nStenbäck teki, saaden niistä ainakin lievennystä ja virkistystä,\njoskaan ei täyttä parannusta. Kaikki nämä matkat tapahtuivat\nTurun Kupittaan terveysvesi- ja kylpylaitokseen, jota silloin\njohti professori Evert Julius Bonsdorff. Ensimmäisen matkan hän\nteki 1860, toisen 1861 ja kolmannen 1863, jolla viimeisellä oli\ntoinenkin tarkoitus; kesällä 1863 oli nimittäin virsikirjakomitealla\ntaas kokous. -- Matkalla ollessaan Stenbäck kirjoitti, kuten\ntavallisesti, kirjeitä vaimolleen, joten meillä siis olisi tilaisuus\nseikkaperäisestikin kertoa näiden matkain kulusta. Kuitenkin\nlienee kylliksi, kun esitämme ainoastaan muutamia piirteitä. --\nSekä 1860 että 1861 Stenbäck asui erään rouva Westerlundin luona,\njonka hän sanoo hämmästyksellä tunteneensa vanhaksi tuttavaksi,\nentiseksi Cecilia Fonténiksi. Muina vuokralaisina oli muutamia\nvanhanpuoleisia naisia, jotka vaivasivat häntä lähentelevällä\ntuttavallisuudellaan, vaikka hän sanoo voivansa helposti pitää\nheidät loitolla (!). Ensimmäisellä matkalla olivat kasvattilapset\nIida ja Jakkus mukana, ja heistä Stenbäckillä oli suurta hauskuutta,\nsamoinkuin Otto ja Laura Alceniuksesta, jotka silloin oleskelivat\nTurussa. \"Vesihomma\", joksi hän sanoo kylpemistä, ei häntä yleensä\nmiellyttänyt. Ensiksi häntä vaivasi myöskin \"alastomain olentojen\nnäkeminen\" kylpylaitoksessa; ne \"näyttivät hänen tottumattomissa\nsilmissään rumilta ja pelästyttäviltä\". Hän ikävöi kotia ja\nkyselee usein, kuinka kasvit menestyvät: \"kuinka peltojen laita\non kotona; kirjoita myös kuinka puutarhassa on kasvanut, kukat,\npuut, marjapensaat y.m.\" Kesällä 1860 oli opettajakokous Turussa,\nja Stenbäck otti siihen osaa, vaikka pitkällinen istuminen vaivasi\nhäntä niin, että hän oli iloissaan, kun se loppui. Kesällä 1861 taas\nhän m.m. kuuli kiitettyä laulajatarta Michaeli'a. \"En ymmärtänyt\",\nkirjoittaa hän sen johdosta, \"luonnollisesti sitä laisinkaan; hän\nhuusi ja liritteli ilman mitään pontta ja perää -- pelkkää turhuutta\nja koreilua\". Heinäkuun 17 p. samana vuonna pidettiin \"kokous,\njossa valtiollisia asioita harrastavat henkilöt kaikista luokista\nneuvottelivat tulevasta valtiopäivävaliokunnasta. M.m. laadittiin\nvaalilistoja tulevista edusmiesehdokkaista jo Helsingissä ehdotetun\nlistan perustuksella. Jälkimmäisessä ehdotettiin Turun hiippakunnan\npapiston edusmiehiksi: Schauman, Kenvall, [C. K.] Forsman Ilmajoelta\nja minut. Olin kahden vaiheella, pitääkö minun koettaa saada\nnimeni poistetuksi, ja puhuin siitä Bonsdorffille, joka hartaasti\nkehoitti moiseen matkaan katsoen sen olevan enemmän hyödyksi kuin\nvahingoksi terveydelleni. Annan heidän siis ehdottaa itseni, jos\ntahtovat. Aatteles, jos vielä kerran elämässämme tulemme Helsinkiin\npolitikoitsemaan.\" (Tunnettua on, että Stenbäck ei tullut valituksi.)\nEnsimmäiseltä matkalta Stenbäck palasi kenties vähän parantuneena,\ntoiselta, jonka ajalla hän yleensä oli tuntenut itsensä reippaammaksi\nkuin edellisenä kesänä, \"ei suinkaan huonompana kuin ennen\";\nsitävastoin ei kolmas matka, jonka pääaiheena otaksuttavasti oli\nvirsikirjakomitean kokous, näytä tuottaneen hänelle edes ohimenevää\nhelpotusta. Tänä viimeisenä kertana hän ei myöskään kuten edellisinä\nkesinä tavannut kylpyvieraiden joukossa miellyttäviä henkilöitä,\njoiden seurassa hän olisi viihtynyt. Hän ikävöi siis kovin kotia\nja lakkautti ennen aikojaan kylpykautensa. \"Ainoana toivonani on\npian päästä pois, ja kun kerran olen kotona, pidän vastedes varani\n-- jos elän -- siitä hulluudesta, että mennä löyhähtäisin johonkin\nkylpylaitokseen. Rukoilen ja toivon, että Herra suo minun ummistaa\nsilmäni rauhassa kotona.\" -- Stenbäck pysyi tässä päätöksessään.\nAlistuvasti hän jätti toivon terveytensä palaamisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStenbäckin viimeinen matka Turkuun on tuonut meidät jälleen\nvirsikirjatyöhön, josta nyt tulee kerrottavaksi yhdessä jaksossa.\nN.s. Runebergin ehdotus, jossa myös Stenbäckillä ja Lillellä\noli ollut jonkun verran osaa, [Eräässä kappaleessa Runebergin\nvirsikirjaa, jonka on omistanut turkulainen kirjanpainaja J. F.\nGranlund, joka kuuluu mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuranneen\ntyötä, on seuraavat viimeksimainitun tekemät muistiinpanot:\n\"Omarbetade af Lars Stenbäck n:ris 7, 227, 240, 377, af Lille n:ris\n130, 218, 222, 250, 280, 320, 339, 402. Resten af Runeberg.\"]\nilmestyi painosta 1857. Se sai osakseen monipuolista arvostelua\nasiantuntijoilta, jotka osaksi persoonallisesta harrastuksesta,\nosaksi hallituksen kehoituksesta ryhtyivät siihen. Painetuista\nlausunnoista osoitti varsinkin C. G. von Essenin ja Alfred Kihlmanin\nyhteisesti tekemä tarkastus \"harvinaista hymnologista käsitystä ja\nkristillistä arvostelukykyä\", vaikka sen \"toisinaan ajattomasti\nilkkuva esitystapa\" vaikutti loukkaavasti osaan lukijoita. Ei\nyksikään tarkastaja ollut katsonut voivansa pitää työtä kokonaan\nhylättävänä, mutta silti oli suuri joukko perusteltuja muistutuksia\ntehty ja muutamien virsien perinpohjaisen tarkastuksen ja uuden\ntoimituksen tarpeellisuus tuotu esiin. \"Kaivattiin\", sanoo Stenbäck,\n\"useita virsiä ja virrenvärssyjä, jotka olisi kannattanut ottaa\nvanhasta virsikirjasta, pidettiin eräitä muutoksia onnistumattomina\nja levottomuutta ja tyytymättömyyttä herättävinä, paljoksuttiin\nuusien alkuperäisten virsien lukua, jotka muutoin liian räikeästi\npistivät silmiin monien tarpeettomasti ja jonkunmoisella\nkeikailevaisuudella vanhoissa virsissä säilytettyjen vanhentuneiden\nsanamuotojen ja lauseparsien rinnalla, sekä huomautettiin yleensä\noikean raamatullisen tarkkuuden, puhtauden ja yksinkertaisuuden\npuutetta\". Tämän johdosta kokoontui virsikirjakomitea jälleen\nTurkuun alussa heinäkuuta 1863, josta kuitenkin Runeberg jäi\npois. Arkkipiispa vaati, että tarkastus heti oli pantava toimeen,\njotavastoin Stenbäck ja Lille olivat sitä mieltä, että työ,\nvoidakseen tulla suoritetuksi \"sillä huolellisella tarkkuudella\nja tyynellä maltilla, jota asian tärkeys vaati\", oli tehtävä\nkotona, niin että he kukin erikseen toimittaisivat tarkastuksen.\nTämä käsitys pääsikin voimaan, jota paitsi päätettiin, että\nuuden ehdotuksen tuli olla valmis v:n 1865 ajalla. Toimituksen\nperiaatteihin katsoen määrättiin m.m., että vanhan virsikirjan\naine- ja numerojärjestys oli edelleen säilytettävä, proosanumerot\nsovitettava runomuotoon laulettaviksi, jotta eivät virsikirjassa\nolisi tarpeettomana eriskummaisuutena, muutamia poisjätettyjä\nvirsiä ja virren värssyjä vanhasta virsikirjasta tarpeellisilla\nmuutoksilla otettava, ala-arvoiset Runebergin alkuperäisistä virsistä\npoistettava ja korvattava toisilla, kaikki lauseparret, jotka\nsaattavat herättää levottomuutta ja väärinkäsitystä, karsittava\npois sekä ylipäänsä, pannen asianmukaista huomiota muotoon ja\nnykyajan yleisesti tunnustettuihin vaatimuksiin, säilytettävä vanhan\nvirsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja heikentymättömänä\nkuin mahdollista. Samalla katsottiin muutamain tarkastajain\ntoivomuksesta tarpeelliseksi, että, mikäli mahdollista, virsiä\nerinäisiä sieluntiloja, tilaisuuksia ja olosuhteita varten olisi\nlisättävä liitteenä, jonka kuitenkaan ei välttämättömästi tarvitsisi\nolla valmis yllämainittuna aikana.\n\nLille näyttää viipymättä käyneen käsiksi tehtävään, jotavastoin\nStenbäck lykkäsi sen kokonaista vuotta tuonnemmaksi. Tämä näkyy\neräästä kirjeestä Lillelle 23 p:ltä marraskuuta 1864, jossa\nStenbäck kirjoittaa: \"Osaksi vaivan pelosta ja ajan puutteesta,\nosaksi suuresta epäluottamuksesta kykyyni ja voimiini en tullut\nryhtyneeksi toimeksi saamaani virsikirjamme tarkastamiseen,\nennenkuin velvollisuuteni tänä syksynä pakotti minut siihen, kun\nei ole enää pitkä aika jäljellä, ennenkuin työn tulee olla valmis.\nNyt olen askaroinut sen ääressä niin ahkerasti kuin mahdollista on\nollut kovin heikoille voimilleni, ja kuin kansatulvan alituisesti\nkeskeyttämä aikani on sallinut. Mutta kuitenkin olen sielulla ja\nsydämellä kiintynyt yritykseen, niin vaivalloinen kuin se onkin.\nPonnistuksissani olen monta kertaa tuntenut Herran mahtavaa apua ja\ntullut erinomaisesti rohkaistuksi hänen läsnäolostaan ja armostaan.\nToivon ja uskon, että hän ei vastakaan ole ottava pois kättään,\nniin kauan kuin hän antaa elämän kipunankaan säilyä, ja ettei hän\nsalli rakkauden tähän työhön sammua. Vielä en ole ehtinyt pitkälle\n-- vain kappaleen toiselle sadalle -- mutta arvelen voivani päästä\nloppuun ensi keväänä tai kesänä, jos terveys on sellainenkaan kuin\nnyt. Mitä pitemmälle ehdin, sitä enemmän tulen siihen vakaumukseen,\nettä uusi toimitus on todella tarpeen; mutta pelkään suuresti, että\nmuutokseni havaitaan moniksi ja suuriksi. Mutta sen ohessa huomaan\nmyös yhä enemmän, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa kirkkomme\non Runebergille, ja kuinka suuri hänen ansionsa on virsikirjamme\nparantamisessa. Kuten sanottu, työ on tullut minulle hyvin rakkaaksi.\n-- -- Monien erilaisten muistutuksien tuottama puuha lisää työtä\nmelkoisesti ja johtaa helposti tarpeettomiin aprikoimisiin, mutta\nniitä ei tietysti suinkaan voi jättää huomioonottamatta.\"\n\nKirje päättyy sanoilla: \"Jos joskus tahtoisit ilahduttaa minua\nmuutamilla riveillä, niin ole hyvä ja ilmoita minulle lähemmin,\nkuinka Runeberg jaksaa; olen kauan ollut vailla tietoja hänen\ntilastaan enkä ole koskaan oikein kuullut, kuinka hänen laitansa\noikeastaan on. Jospa hän olisi täysissä sielun voimissa, vaikka\nruumis on heikko! -- Elän tavallista kamarielämääni ja odotan Herran\nkutsua.\" -- 14 p. joulukuuta Lille vastaa ja kirjoittaa ensiksi\nsuuresta ilostaan, kun Stenbäck on ryhtynyt tarkastukseen, kertoo\nsitten mitä hän itse on tehnyt asian hyväksi ja lupaa lopuksi\nseuraavana kesänä tulla Isoonkyröön suullisesti neuvottelemaan.\nMuistellen heidän entistä yhteistyötään hän jatkaa: \"Ja tässä\nrakkaasti muistellessani tuota hyvää aikaa, jolloin se tapahtui,\non juuri oikea hetki lausua sinulle Runebergilta mitä lämpimin\ntervehdys, jota vartavasten olen ollut Porvoossa hakemassa! Tervehdi\nStenbäckiä ja sano hänelle, etten suinkaan ollessamme yhdessä Turussa\nuskonut vielä 8 vuotta sen jälkeen voivani lähettää tervehdystä\nhänelle, ja että olen sydämestäni iloinen siitä, että hän tuntee\nitsellään olevan voimia ja halua virsikirjatyöhömme -- niin kuuluivat\nhänen sanansa -- ilolla huomaat siitä, että hänen muistinsa ja\najatuskykynsä on säilynyt -- ja että hän voi puhuakin, vaikka se\nkyllä käy vähän kankeasti. Mitä edelleen virsien tarkastukseen\ntulee, antoi hän meille täyden vapauden nyt menetellä virsiensä\nkanssa niin kuin hän itse menetteli vanhoja virrentekijöitä kohtaan,\nkatsoen että ne eivät enää olleet hänen, vaan kirkon omia. Itsensä\nhän katsoi voimattomaksi tekemään niille enää mitään ja yleensä\nkirjallisen toimintansa loppuneeksi. Ja kovaksi onneksi niin\nlieneekin. Tosin hänen sielunvoimansa ovat tallella; täysi selvyys,\nmuisti tavattomassa määrin, mielenkiinto kaikkeen; mutta hän ei\nsiedä mitään ajatuksenponnistusta, ei voi kuulla mitään luettavan\nitselleen (itse hän ei voi lukea mitään tuntematta pyörrytystä),\nväsyy pian keskusteluun ja puhuu jäykästi. Suuri heikkous tuntuu yhä\nvielä hänen sielussaan, huomaa että se kärsii ruumiin keralla, joka\non niin murtunut. Sillä oikea puoli on edelleen halvautuneena, käsi\nkokonaan ja jalka myös kovin, niin että hän talutettaessa laahaa sitä\njäljessään. Mieliala on kuitenkin muuttumaton -- lukuunottamatta\nvähäistä kärsimättömyyttä -- ja sielunvoimalla ja alistuvasti hän\nkantaa onnettomuutensa; mutta on kuitenkin surullista nähdä tämä!\nsuuri henki niin heikontuneena, voimattomana\" -- -- (loppu puuttuu)\n-- -- Seuraavassa kirjeessä 5 p:ltä helmikuuta 1865 Stenbäck\nkirjoittaa tämän johdosta: \"Tiedonantosi Runebergista liikutti\nsydäntäni; kaikki on turhaa ja katoovaista maan päällä -- kuitenkin\nse, joka kuulee Poikaa ja uskoo häneen, on elävä iankaikkisesti.\nSuotakoon se armo meille!\"\n\nViimeksimainitussa kirjeessä Stenbäck ilmoitti tarkastaneensa puolet\nvirsikirjasta. -- \"Mitä pitemmälle tulen, sitä enemmän minusta on\ntarpeen muutoksia ja muodostuksia. -- -- Mutta aiottua liitettä\nvarten on -- pelkään minä -- minun mahdoton tehdä mitään; koko talvi\nja kevät menee tyystin vanhojen tarkastamiseen.\" Hän ehdottaa siis,\nettä Lille erityisesti ottaisi huolekseen lisien keräämisen liitettä\nvarten eikä \"kaivelisi\" itse virsikirjaa. -- \"Samoinkuin sinä en\nminäkään tahtoisi tuoda mitään omaa sepittämääni, kun meillä on niin\nrunsaat aarteet kirkkomme parhailta ajoilta niin monessa kokoelmassa,\njoita minulla on useampia: Raumerin, v. Stipin, Pasigin y.m. Siten\nme -- luullakseni -- helpommin saamme sanotun liitteen aikaan, joka\nminusta tuntuu sangen vaikealta osalta työstä, yli kykyni ja haluni\nkäyvältä.\"\n\nMenettelytavastaan Stenbäck itse mainitsee samassa kirjoituksessa\n(vuodelta 1869), josta jo yhtä ja toista on siteerattu: \"Lakkaamaton\npyrintöni oli noudattamalla komitean muistutuksia säilyttää\nvanhan virsikirjan sisällys niin hämmentymättömänä, että sen ja\nkristillisyyden todelliset ystävät niin vähän kuin mahdollista\ntapaisivat mitään uutta ja vierasta, vielä vähemmän mitään\nasiaankuulumatonta. Kuitenkaan ei mielestäni siihen suinkaan ollut\npyrittävä siten, että vanhentuneita sanamuotoja, lauseparsia ja\nsanajärjestyksiä ajalla ja ajattomasti käytettäisiin, ollen siitä\nvarma, että nykyjään ei enää voinut olla monta, jotka luulivat, että\nn.s. henki on näissä arkaismeissa. Päinvastoin luulin ehdottomaksi\nvelvollisuudekseni koettaa teeskentelemättömästä ja arvokkaasti\ntulkita jalon sisällyksen niin huolellisessa muodossa kuin kykenin\nsaamaan aikaan, kielellä, joka ei ainoastaan eroa nykymuotisen\nsalongin ja teatterin, vaan myös harmaan muinaisajan kielestä.\nEi ollut asiana säilyttää vanhain virrentekijäin ja kääntäjäin\nsanoja ja lauseparsia, vaan heidän ajatuksensa, aiheensa, koko\nheidän katsantotapansa, ja ne kunkin yksilöllisessä omituisuudessa.\nLyhyesti sanoen, pääasia näytti minusta olevan vain se, että\nJumalan totuus, joka vanhoissa virsissä elävästi ja voimakkaasti\nlausutaan julki, uudessa laitoksessa esiintyisi väärentymättömässä ja\nvähentymättömässä puhtaudessa ja voimassa. Onko se tapahtunut, sen\npäättäkööt ja ratkaiskoot ne, jotka ovat saaneet Jumalalta valistetut\nsilmät; tiedän vain, että se on ollut vakava aikomukseni ja\nalituinen rukoukseni. Sen vuoksi koetin myöskin, mikäli hymnologiset\ntutkimukseni myönsivät, jokaisen virren alle asettaa alkuperäisen\ntekijän nimen, siten edistääkseni ja helpottaakseni vertailua heihin;\nsillä varsinaisten alkuvirsien neuvoksi- ja harkittavaksi-ottaminen\nnäytti luonnolliselta ja itsestään selvältä. Ainoastaan Runebergin\nja muiden vielä elävien runoilijain alkuperäiset virret ovat ilman\ntekijännimiä, koska olin epävarma, hyväksyivätkö he ne muutokset,\njotka komitean nimenomaisella luvalla mielestäni voi ja tuli tehdä\nniihin, samoinkuin myös Ruotsin uudesta virsikirjasta otettuihin\nvirsiin.\"\n\nKesällä Lille todella tulikin Stenbäckin luo, ja silloin\ntarkastettiin loppuunsuoritettu työ, vaikka ei täydellisesti, sillä\nkäsikirjoitus näyttää olleen hänen hallussaan syksyn alkuun asti.\nSaatuaan sen takaisin päätti Stenbäck arkkipiispan nimenomaisesta\nkehoituksesta painattaa ehdotuksen omalla kustannuksellaan.\n[Oikeastaan olisi Stenbäckin ehdotus samoinkuin Runeberginkin ollut\nkomitean tarkastettava, mutta kun sekä Stenbäck että Runeberg\nsairauden takia olivat estetyt matkustamasta Turkuun, ja Lille\noli ilmoittanut arkkipiispalle Stenbäckin mielellään painattavan\nehdotuksensa sekä että hän (Lille), jota asia läheltä koski, ei sitä\nvastustanut, on ymmärrettävää, että arkkipiispa suostui Stenbäckin\naikeeseen, jopa kehoitti häntä siihen.] Hän toivoi sen siten joutuvan\nkaikenpuolisen arvostelun alaiseksi ja mahdollisesti myös tuottavan\njotakin taloudellista voittoa. \"Minulla on ollut\", kirjoittaa\nhän Lillelle, \"rakkaana ajatuksena hiljaisuudessa saada käyttää\nse, mitä tämä teos mahdollisesti tuottaa, tulevan vakinaisen ja\ntäydellisemmän kansakoulun hyväksi tässä seurakunnassani -- ja siksi\nolisi suotavaa, että se tuottaisi jotakin, jos mahdollista.\" Lokakuun\n15 p:n vaiheilla käsikirjoitus meni Turkuun saamaan painoluvan, ja\nsieltä se oli lähetettävä Helsinkiin. -- Sillä välin Stenbäck oli\nkirjeenvaihdossa Lillen kanssa painatuksesta ja siihen kuuluvista\nasioista. Kysymys ei ollut samantekevä runoilijalle, sillä hän\ntunnustaa kuten oikea kirjojen ystävä ainakin: \"Pidän kovin paljon\n_hyvin_ painetuista kirjoista ja toivoisin hartaasti, että tästä\ntulisi ulkoasultaan (mitä paperiin ja painoon tulee) miellyttävä,\nyksinkertainen, mutta aistikas.\" Kun Lille koettaa tässä noudattaa\nhänen toivomustaan, vastaa Stenbäck rakastettavalla naiivisuudella:\n\"Minua suuresti ilahduttaa, ettet pilkkaa ja paheksu heikkouttani\ntahtoa kirja siististi, aistikkaasti ja virheettömästi painetuksi.\nPanen todella suuren ja kenties liian suuren painon siihen.\" Lille,\naina alttiina palvelemaan, ottaa korrehtuurinluvun huolekseen;\nainoastaan viimeinen korrehtuuri oli lähetettävä Isoonkyröön. Hän\nmyös keskustelee kirjanpainajan ja jakajan y.m. kanssa, sillä, sanoo\nStenbäck, \"ekonomiset asiat ovat minulle kovin vastenmieliset, ja\nminä olen kokonaan kelpaamaton niihin\". Lopullisena tuloksena oli,\nettä virsikirjaa piti painettaman 2,000 kappaletta, jotka G. W.\nEdlund otti jakaakseen.\n\nPainatuksen ja korrehtuurinluvun kestäessä oli alituinen\nkirjeenvaihto Stenbäckin ja Lillen välillä. Kirjeet osoittavat,\nkuinka väsymätön Stenbäck oli huolenpidossaan työstä, ja monta\nmieltäkiinnittävää muistutusta esiintyy niissä. Alati hän teki\nvähäisiä muutoksia varsinkin alussa, josta hän sanoo: \"Huomaan, että\ntarkkaavaisuuteni on ollut tylsin alussa virsikirjaa.\" Näytteeksi\notettakoon seuraavat: 29 p. marraskuuta: \"Olen epäröinyt hyvin\npaljon, mitä minun olisi tekeminen virrelle n:o 37 [Himlars rymd sin\nKonung ärar]. [Tässä samoinkuin tuonnempana on tekijä virren numeron\njälkeen pannut alkusanat.] Tässä Runebergin kauniissa ja muhkeassa\n-- mutta myös jääkylmässä -- virressä ei minusta 3:s värssy ole\npaikallaan, varsinkaan kun kuningas Davidin teksti ei siinä ole aivan\noikein käsitetty. Olen kuitenkin koettanut vähän muuttaa sitä, ja\nkenties se siten voi jäädä siihen, niin ettei latojille tule vaivaa\nja työtä sen poisjättämisestä. Mitä arvelet?\" Värssyä ei jätetty\npois. -- 27 p. joulukuuta hän kirjoittaa m.m.: \"Ahmivalla ilolla olen\nkäynyt läpi myötäseuraavat arkit; ne sisältävät mielestäni miltei\nkoko kirjan parhaimmat virret, pääsiäisvirret -- mitä kristillisiä\nvoittolauluja!\" -- Sekä edelleen: \"Minua todella ilahduttaa, että\nepäilet aiotun liitteen tarpeellisuutta. Olen kauan ajatellut samaa.\n400-500 virttä on mielestäni riittävä luku. Est modus in rebus,\nsunt certi deniqve fines; hymnologinen aisti ja valikoimiskyky\nnäyttää minusta kieltävän laatimasta yleisesti käytettäväksi aiottua\nvirsikirjaa laveaksi, niin laveaksi, että kansa siitä hämmentyy\neikä voi oikein oppia sitä rakastamaan. Lyhyt, mutta voimakas,\nse olisi kai parhain. Sanotaan, että papeilla ei ole soveliaita\ngraduaalivirsiä. Se on hyvin typerää puhetta: siltä papilta, joka\nensiksikin tahtoo valita liian erikoisia saarna-aiheita ja toiseksi\nei vanhasta kirjasta -- Davidin psalmit siihen luettuina -- voi\nkeksiä sopivia graduaaleja kaikkiin tavallisiin saarnoihin, puuttuu\narveluttavassa määrin arvostelu- ja valitsemiskykyä, sanon minä.\"\n-- 24 p. tammikuuta 1866: \"Muistaen, että Runeberg ei tahtonut\nsallia mitään muutoksia Elsa Andersdotterin kauniiseen virteen\nn:o 411 [Eja, mitt hjärta, hur innerlig], koetin mahdollisimman\nmukaan olla siihen koskematta. Siinä on kuitenkin yksi kovin kehno\nstroofi, 9:s, missä en voinut olla ensimmäisissä säkeissä koettamatta\nkorjata virheellistä runomittaa. Mutta samassa stroofissa on vielä\nviimeisissä säkeissä muuttamatta olennainen virhe, jota muutoin\nei esiinny koko kirjassa. Niillä säkeillä on näet yksitavuinen\nloppusointu, kun sen pitäisi olla kaksitavuinen. Pelkään suuresti,\nettä syntyy sietämätön vaikeus laulamiselle, joka sen vuoksi käynee\nmiltei mahdottomaksi. Eikö voisi muuttaa noita kolmea säettä\nesimerkiksi seuraavasti: _'Vid harpoklangen och englasången Ej lång\nblir dagen, som är uppgången Oändlig'_. Siten lieventyisi myöskin\nniiden liian suuri ja, mielestäni, sopimaton naiivisuus, sekä värssy\nparemmin liittyisi seuraavaan: 'En evig ro' j.n.e. Jos olet samaa\nmieltä, niin muuta se, veli rakas, ennenkuin latoja ehtii siihen\nsaakka, säästääksesi häneltä vaivaa ja harmia! Myöskin pitäisi\nsamassa virressä 7:nnen värssyn alkaa: _'En gång skall klarare\ndär än gull'_ j.n.e. -- sen dogmaattisen virheellisyyden varjon\npoistamiseksi, että myöskin ruumis tulee päätäpahkaa taivaaseen.\" -- --\n\"Mitähän kansa mahtanee pitää Kolmodinin 'kaidasta tiestä' [n:o\n260, Gå varsamt, min kristen, gif akt på din gång!], joka on sangen\nmehevä? Minulle oli todellinen ilo, kun huomasin, että tämä vakavain\nkristittyjen rakastama ja paljon käyttämä laulu soveltuu samaan\nnuottiin, mikä oikeastaan on virrellä n:o 260 koraalikirjoissa. Sen\npitäisi kaiketi korvata tuo vanha laulu konstikkaine mietelmineen.\nNiin, se on rehellinen näyte vanhasta arvokkaasta kunnollisuudesta.\nUudemmat hengelliset laulut häipyvät niin usein abstraktisiin,\nutuisiin ilmapiireihin, missä on tilaisuutta kaikenmoisiin enemmän\ntai vähemmän hengellisiin haaveiluihin; mutta tämä ja monet vanhat\nvirret on reippaasti temmattu itse elämästä, joka valaistaan\nkristillisyyden kirkkaalla valolla, ja sen vuoksi ne osuvat\nomaantuntoon. Siksi olikin minusta paljoa vaikeampi muutella esim.\nRunebergin virsiä kuin vanhoja; edellisissä oli ajatus toisinaan\ntyhjä ja toisinaan niin epämääräinen, että siitä tuskin voi pitää\nkiinni, jälkimmäisissä tarvittiin enimmäkseen pätevä, mutta huonosti\nlausuttu ajatus vain tehdä selvemmäksi.\" -- 7 p. helmikuuta:\n\"Vaikeudella olen käynyt tässä palaavat virret läpi, koska olen ollut\npahoinvoipa, siitä saakka kuin äskettäin pidin pitkän ja mieslukuisen\npitäjänkokouksen, joka itsessään oli sangen mieltäkiinnittävä, mutta\ntuotti minulle, kuten tavallista, verenyskimisen, voimattomuuden\nja heikkouden, josta en ole vielä toipunut.\" -- Kirje päättyy\nhuudahduksella: \"Ensi kerralla se lienee jo lähimmittäin lopussa.\nHurraa!\" Kuitenkin päättyi painatus vasta maaliskuun alussa, ja 14\np. Stenbäck kirjoittaa: \"Kiitos ja kunnia siitä, mitä lähetit, ja\nkaikesta paljosta, mitä olet tehnyt! Suurella ilolla otin vastaan\nloput, ja varmaan se ilahduttaa sinuakin, että onnellisesti olemme\npäässeet puuhamme päähän. Erityisesti olen sitä paitsi sinulle\nkiitollisuuden velassa, että olet ollut kärsivällinen minun suurelle\nsaivartelevaisuudelleni, jota toisinaan olen salaisesti hävennyt.\nMutta sitten olemmekin saaneet kirjan, joka tietääkseni on vapaa\nkaikista painovirheistä -- paitsi mitä välimerkkienpanoon tulee, joka\non ollut minun asianani ja jonka puutteihin ja epäjohdonmukaisuuksiin\nsiis itse olen syypää. Kysymysmerkistä [ensimmäisen säkeen lopussa]\ny.m. virressä 282 [Hvi käns mig tungt det kors jag bär?], joka\ntodella on väärin siinä vedoksessa, joka tuli tänne, mainitsin\nainoastaan pilanpäiten, sillä välttämätön kohtalo näyttää säätävän\nsen virheen kaikin mokomin jäämään: se ei ole ainoastaan Runebergin\nvirsikirjassa, vaan myös hänen kootuissa teoksissaan. Se on kyllä\npikkuasia. Olisin suorastaan mieletön ja aivan kiittämätön, jollen\nolisi täydellisesti tyytyväinen kirjaan semmoisena kuin se on --\nselvä, siisti ja virheetön toivon mukaan. Ulkoasu on kylläkin hyvä,\nolisipa vain pääasia -- itse sisällys sitä myöten! Lasken sen\nHerran jalkain juureen, antakoon hän sille, kaikkine vikoineen ja\nvirheineen, joita olen huomannut hyvän joukon, siunauksensa.\"\n\nStenbäckin virsikirjaehdotus, [ Eräästä tekijävainajan\nmuistiinpanosta käy ilmi, että hän on aikonut kirjoittaa\ntämän kohdan uudestaan, mutta kun kuolema ehti väliin, on\nesitys jäänyt entiselleen. _Kustantajan muist._] jonka esipuhe\npäättyy sydämellisellä toivomuksella, \"että rakkaasta vanhasta\nvirsikirjastamme, joka sisältää niin paljon puhtainta kultaa, ei\nmuuta kuin ajan kuonaa ja tomua huomattaisi jonkun verran hellävaroen\npoistetun\", käsittää ainoastaan viisi hänen omaa tekemäänsä virttä,\nnimittäin n:ot 113 (Jag brister ut i glädjeljud), 114 (Välsignad\nGud, som Israel förlossat), 176 (Uppfaren Herren Jesus är), 224 (O\nGud, ditt folk församlar sig) ja 296. Ei yhtään niistä ole otettu\nhänen runokokoelmaansa, mutta ne ovat tavattavina kaikki, joskaan ei\nmuuttumattomina, nykyisessä hyväksytyssä ruotsalaisessa virsikirjassa\n(n:ot 287, 288, 56, 74 ja 274). Kolme virsikirjaehdotuksesta\nrunokokoelmaan otettua virttä, n:ot 328 (\"Brudsång\"), 338\n(\"Lofsång\") ja 368 (\"Aftonbön\"), ovat kaikki mukaelmia saksalaisista\nalkuperäisvirsistä. Edellisistä pantakoon tähän rukousvirsi n:o 296:\n\n    Välsigna, Herre Gud, vår Furste och vårt land\n    Och sträck din milda allmaktshand\n    Utöfver hvarje hydda.\n    Gif enighet och frid, oss upprätthåll oss stärk,\n    Befrämja våra händers verk\n    Och våra hem heskydda.\n    Gif tålamod, gif mannamod\n    I motgång och i fara,\n    Gif alla kraft att lif och blod\n    För allmänt väl ej spara.\n    O Gud, var de betryckta god,\n    De lidande försvara!\n\n    Gif att ditt dyra ord predikas bland oss rätt\n    Med Andans ljus och kraft, att det\n    Må lifvets frukter bära;\n    De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp,\n    De väckte låt i tro och hopp\n    Förkofras till din ära.\n    O Gud, om detta kära land\n    Dig ville rätt tillhöra,\n    Och vi, i trons och fridens band,\n    Din helga vilja göra:\n    Så skulle ingen oväns hand\n    Förmå att oss förstöra!\n\n    [Siunaa, Herra Jumala, Ruhtinastamme ja maatamme\n    ja ojenna kaikkivaltasi laupias käsi\n    jokaisen majan ylitse.\n    Suo sopu ja rauha, tue ja vahvista meitä,\n    suo menestys kättemme työlle ja turvaa kotimme.\n    Suo kärsivällisyyttä ja miehuutta\n    vastuksissa ja vaaroissa,\n    suo kaikille voimaa panna henkensä ja verensä\n    alttiiksi yhteisen hyvän edestä.\n    Oi Jumala, ole sorretuille hyvä,\n    puolusta kärsiviä!\n\n    Suo että kallis sanasi saarnataan keskuudessamme oikein,\n    Hengen valolla ja voimalla, jotta se\n    kantaa elämän hedelmät;\n    suruttomien suuri lauma herätä synnin unesta,\n    suo heränneiden uskossa ja toivossa\n    menestyä sinun kunniaksesi.\n    Oi Jumala, jos tämä rakas maa\n    tahtoisi oikein olla sinun omasi,\n    ja me, uskon ja rauhan liitossa,\n    tehdä sinun pyhän tahtosi:\n    niin ei kenenkään vihamiehen käsi\n    voisi meitä tuhota!]\n\nTavasta, millä Stenbäck käsitteli Runebergin alkuperäisiä virsiä,\nsanottakoon vain, että se todistaa suurta varovaisuutta. Kaksitoista\nkuudestakymmenestäkahdesta on komitean päätöksen mukaan vaihdettu\ntoisiin. Muutokset, jotka harvoin ovat suuria tai syvällekäypiä,\neivät suinkaan osoita suvaitsemattomuutta runollisuutta kohtaan,\nvaan tarkempaa sanain ja lauseparsien valitsemista kristilliseen ja\nkirkolliseen (siis ei erikoisesti pietistiseen) suuntaan samoinkuin\nvanhanaikaisten muotojen (glader, dinom j.n.e.) poistamista. Tarkasti\nverratessa tuskin voi keksiä muutoksia, joiden paheksumiseen voisi\notaksua Runebergiltä olleen syytä.\n\nMutta on aika siirtyä Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheisiin.\n\nKokonaisuudessaan oli \"ehdotus\" suuri pettymys tekijälleen,\nhänen viimeisten vuosiensa kova koettelemus. Hän ei ainoastaan\nollut laskenut saavansa takaisin kustannuskulut, 2,087 markkaa,\nvaan myös jonkun säästön kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön;\nhän oli toivonut työnsä, samoinkuin Runebergin tekemän, tulevan\njulkisen, asiantuntevan arvostelun alaiseksi, ja vihdoin hän oli\najatellut mielessään mahdolliseksi, että hänen virsikirjansa,\njoskaan ei aivan muutoksitta, kuitenkin pääasiassa saavuttaisi\nseurakunnan hyväksymisen ja otettaisiin käytäntöön. Mutta kaikki\ntämä jäi tapahtumatta, ja hän eli parhaiksi niin kauan kuin\noli tarpeen, jotta hän itse saisi kokea, kuinka kokonaan hänen\ntoiveensa olivat olleet tuulentupia. -- Nyt jäljestäpäin katsellessa\ntapahtumia ei voi kieltää, että Stenbäckiä vainosi kova onni.\nRunebergin ehdotuksen johdosta tuli useita arvosteluja, mutta\nStenbäckin tekemästä ei ainoatakaan. Kuinka se on selitettävissä?\nAnsaitsiko se vähemmän huomiota? Varmaankaan ei, mutta komitean\nkiireellinen kokoonkutsuminen ei antanut siihen aikaa. Jo ennen\npainatuskustannuksien maksamista Stenbäck kirjoitti Lillelle:\n\"Uhkaava on myös arkkipiispan tuuma heti panna toimeen uusi\nlaitos, kenties minun tekemäni perustuksella, ja siten saattaa\nkoko minun painokseni virumaan, joka kuitenkin julkaistiin\nhänen kehoituksestaan.\" Tiedettiin siis jo samana vuonna kuin\nehdotus ilmestyi, että komitea oli kokoontuva, ja se tapahtuikin\nalussa vuotta 1868. Siis ei jäänyt mitään aikaa syventyneemmille\narvosteluille. -- Runebergin arvostelijat olivat tarvinneet 4-5\nvuotta siihen. [J. H. Roosin muistutukset ilmestyivät 1861, A.\nMobergin samoinkuin C. G. von Essenin ja Alfr. Kihlmanin molemmat\n1862. -- Stenbäck itse lausuu eräässä kirjeessään sen arvelun,\nettä myös katovuosien huolet estivät asiantuntijoita ryhtymästä\nhänen työnsä arvosteluun.] Muilta tahoilta tulevan arvostelun\npuute teki taas, että komitealla oli mahdollisimmassa määrin\nvapaat kädet. Lopuksi on huomattava sen uusi kokoonpano. Kun sekä\nRuneberg että Stenbäck sairauden tähden olivat estetyt saapumasta,\ntuli siihen edellisistä runoilijoista ainoastaan Lille, ja\npoissaolevien sijaan oli kutsuttu Z. Topelius. [Paitsi mainituita\notti tarkastustyöhön ahkerasti osaa Porvoon hiippakunnan piispa F.\nL. Schauman, ja hän lienee siihen hyvin määräävästi vaikuttanut.\nKuitenkin Stenbäck tuonnempana mainittavassa kritiikissään pitää\nvain runoilijoita silmällä.] Sen käsityksen mukaan, mikä meillä\nnyt on viimeksimainitusta, ei näyttäisi syytä olleen muistuttaa\nkomitean pätevyyttä vastaan, mutta itse asiassa hänen runoutensa\nei vielä silloin esiintynyt niin ylevänä kuin 30 vuotta myöhemmin,\nja varsinkin arvosteli häntä hyvin ankarasti, kuten saamme nähdä,\nStenbäck. Heti kuultuaan, että Topelius oli otettu kysymykseen\nsoveliaana komiteaan kutsuttavaksi, lausuu hän Lillelle pelkonsa,\nettä virsikirjatyö hänen vaikutuksestaan olisi käyvä toiseen\nsuuntaan. Ja tavallaan hän oli oikeassa. Topelius sai näet uusia\nmielipiteitä voimaan niiden periaatteiden rinnalle, joita komitea\naikaisemmin oli kannattanut, tai niitä vastaan, ja siten syntyi\nuusi laitos -- tosin Stenbäckin ehdotuksen perustalla -- mutta\nniin erilainen, varsinkin kielelliseen muotoon katsoen, että se\nauttamattomasti oli sysätty syrjään.\n\nNiin kauan kuin mahdollista koetti Stenbäck kuitenkin pysyä kiinni\ntoiveissaan -- työ oli näet käynyt hänelle niin rakkaaksi, että hän\nalati kiitti Jumalaa siitä, että hän oli sallinut hänen saada sen\nvalmiiksi. Mutta ei siinä kyllin, hän koetti yhä edelleen parantaa\nsitä. Erityisesti ansaitsee mainita, että hän oli aloittanut\nkirjeenvaihdon R. T. Lagi'n kanssa, joka paraikaa tarkasti\nkoraalikirjaa, ja esittäen hänelle moninaisia huomioitaan virsien\nsuhteesta sävelmiinsä teki hän musiikkimiehen neuvojen nojalla\nuseita muutoksia ehdotukseensa. Stenbäck vastustaa innokkaasti sitä\nyksitoikkoisuutta, joka yleisesti vallitsee kirkkolaulussamme, ja\nhaluaa sävelten vanhaa kansanlaulun-tapaisuutta palautettavaksi.\nEdelleen nähdään, että hänellä, vaikka häneltä puuttui musikaalista\nkasvatusta, jo ehdotusta tehdessään oli ollut sävelmät mielessään\nja ohjeena. Moneen Lagi'n muistutukseen hän teki oikeutetulta\ntuntuvia vastaväitteitä. Kun Lagi esimerkiksi virressä n:o 32\n(Hjälp, Herre, de heliga äro nu få) vaati, että daktylien piti\nsattuman samaan runojalkaan, on se hänestä \"liian koneellinen pakko\njokaiselle kirjoittajalle, joka ei tahdo tehdä työtä lestin mukaan\",\nja hän osoittaa, että sellaista ei aina noudateta maallisessa\neikä hengellisessä laulussa. Samoin hän pyytää Esseniä (kirjeessä\n27 p:ltä tammikuuta 1868) sanomaan Lagille, että hän älköön enää\nvaatiko \"muodostelua Svedbergin mestariteoksesta, hänen parhaasta\nvirrestään: 'O Jesu Krist, du nådenes brunn', joka sen ehdottomasti\npilaisi ja turmelisi. Sitähän on hyvin voitu laulaa 300 vuotta --\nmiks'ei siis vastakin? Niin pitkälle älköön kuitenkaan mentäkö, että\ntämä ihana virsi, joka on ilahduttanut niin monta hurskasta sydäntä,\nauttamattomasti tärvellään, niinkuin Ruotsin uudessa virsikirjassa,\nainoastaan sävelmän vuoksi.\" -- Ne muutokset ja oikaisut, jotka\nStenbäck osaksi Lagi'n kehoituksesta, osaksi muista syistä teki,\njulkaisi hän, samaan aikaan kuin komitea työskenteli Turussa,\nKyrkligt Veckobladissa (1868, n:o 2).\n\nAsia päättyi kuitenkin kuten on mainittu. Kun Stenbäckille alkoi\nselvitä mitä oli tekeillä, kirjoitti hän Lillelle (se tapahtui jo\n27 p. marraskuuta 1867): \"Sanottakoon siitä [ehdotuksesta] mitä\nhyvänsä; minä kiitän Jumalaa, että hän saattoi minut siihen, ja\ntotuudenmukaisesti voin sanoa, että jokainen tärkeämpi korjaus on\ntehty hänen silmiensä alla ja tuotu rukouksessa hänen eteensä:\n_minulla_ ainakin on ollut hyvää ja hyötyä siitä, jos ei keliäkään\nmuulla. Mutta, rakas veli, mitä ihmettä teen 2,000 kappaleellani?\nHäpeän kuin koira kuvittelujani, että voitolla perustaisin\nkansakoulun -- eikä kukaan ihminen osta kirjaa.\" [C. G. von Essenin\ntiedon mukaan levisi kirjaa kaikkiaan 200 kappaletta. Menekin\nvähyys johtui osaksi siitä, että maata kohdannut katovuosi vähensi\nostohalua, osaksi siitä, että jakaja ei viitsinyt ilmoittaa eikä edes\nlähettää kirjaa kaukaisempiin kaupunkeihin. -- Myöhemmin Stenbäck\nesitti eräässä kirjeessä 18 p:ltä helmikuuta 1868 laveasti epäilynsä\nsiitä työstä, joka parhaillaan tapahtui Turussa. Siinä esiintyy\nm.m. seuraava lause: \"Liitteestä en tahdo sen enempää sanoa, kun\npidän varmana, että te jo ennakolta olette laatineet sen ettekä\nsuinkaan pidä mahdollisena nyt siellä -- kemujen y.m. kesken --\nyhdessä vilauksessa sepittää virsiä pyhälle Jumalalle kunniaksi ja\nihmisten kuolemattomille sieluille hyödyksi, minkä välttämättömästi\ntäytyy tapahtua yksinäisyydessä, monissa rukouksissa, sisällisissä\ntaisteluissa ja kiusauksissa.\" Lille näytti Topeliukselle kirjeen,\nja kuinka nämä sanat kaivautuivat tämän mieleen, näemme siitä,\nettä hän eräässä kirjeessä tekijälle (26 p:ltä marraskuuta 1897)\nkirjoittaa: \"Samoinkuin hän [Stenbäck] säälimättömästä, mutta\nparhaassa tarkoituksessa, ruhjoi maahan ensimmäiset runoyritykseni\n1835-36, samoin hän luki meille totuuden virsikirjakomiteassa 1868,\nmissä me, kuten hän sanoi, kirjoitimme virsiä yhdessä vilauksessa\nkemujen kesken. -- Hän oli palava sielu, täynnä rakkautta, silmitön\nsotiessaan sen puolesta, mitä hän piti oikeana.\"] Huolimatta tästä\nja muista samanlaisista purkauksista hän olisi kuitenkin tyynesti\ntyytynyt kohtaloonsa, jos hän olisi voinut tunnustaa komitean uuden\nehdotuksen olevan paremman tai edes havainnut hyväksyttäviä syitä\nmuutoksiin. Mutta niin ei ollut laita, kun hän sai 1868 tarkastetun\nja 1869 painosta tulleen ehdotuksen käsiinsä. Vielä kerran nousi\nhänen taisteluun valmis luontonsa ja saattoi hänet vastustamattomasti\nlausumaan julki mielipiteensä pitkässä kirjoituksessa: \"Uusin\nruotsalainen virsikirjaehdotus\" (Helsingfors Dagblad, 1869, n:ot\n145-147, 28, 29 ja 30 p. kesäkuuta). Alkuperäinen käsikirjoitus\nosoittaa, että hänen käsialansa ei ollut enää tasainen, niinkuin\nennen, mutta sisällyksellä on silti selvyyden ja vakaumuksen,\nkoristelemattoman suoruuden leima. Emme voi olla tekemättä selkoa\nkirjoituksen pääkohdista.\n\nHistoriallisessa katsauksessa virsikirjatyöhön vuodesta 1854 alkaen\non Runebergin ehdotuksen johdosta seuraava lausunto: \"Omasta\npuolestani on minusta toisinaan tuntunut, että Runebergin erinomainen\nrunoilijalahja tuskin milloinkaan on esiintynyt niin korkeana ja\nihmeteltävänä kuin tässä ehdotuksessa; ei siksi, että ehdotus\nitsessään olisi niin ylenmäärin oivallinen, vaan siksi, että se niin\nselvästi osoittaa oikean runoilijan varman vaiston ja hienon tunteen\npysyä objektiivisena, hänen kykynsä käsittää mikä kussakin asiassa\non olennaista ja jättää se vaikuttamaan minkä voi, hänen sielunsa\nheimous kaiken kanssa, mitä ihmisyydellä on korkeinta ja parasta.\nVanhat virret ovat siinä yleensä edukseen muutetut odottamattomalla\nuskollisuudella, hellävaroisuudella ja tunnollisuudella sekä osaksi\nsaatetut lähempään yhtäpitäväisyyteen alkuperäisten virsien ja itse\nraamatuntekstin kanssa. Hänen omissa virsissään on taas muutamia,\njotka koristaisivat mitä virsikirjaa hyvänsä, esimerkiksi n:o 37\n(Himlars rymd sin Konung ärar), 225 (En dyr klenod, en klar och ren),\n282 (Hvi käns mig tungt det kors jag bär?), 344 (Qväll eller morgon,\nhvarje stund) y.m. Varmaa on, että virsikirjareformi tämän ehdotuksen\nkautta oli mennyt suunnattoman askelen eteenpäin ja että ura oli\naukaistu mitä ansiokkaimmalla tavalla.\" -- -- Sitten Stenbäck siirtyy\nomaan työhönsä. Siitä, mitä hän tästä lausuu, on jo aikaisemmin\nollut yksi ote, mutta vielä siteerattakoon seuraavat rivit: \"Minun\noli pakko yrittää, ja vaikka se tapahtui pelolla ja vavistuksella\nheikkouden ja sairauden alaisena, tunsin kuitenkin sitä tehdessäni\nHerran armollista läsnäoloa ja apua, niin että työ vähitellen tuli\nminulle äärettömän rakkaaksi ja oli mielessäni yötä ja päivää.\nOlin selvemmin kuin koskaan näkevinäni, mikä kallis aarre meillä\non vanhassa virsikirjassamme, jolla raikkaan evankelisluterilaisen\nhenkensä ohella on se raamatullinen puhtaus, mielenraittius ja\nuskollisuus, että sen sisällys, samoinkuin itse Raamattu, pysyy\niäti nuorena kaikissa vaiheissa, ja jossa ainoastaan muoto tarvitsi\nmuokkailua, jotta tämä sisällys tulisi lähemmäksi meidän aikaamme.\"\n-- -- Johdantona kolmannen virsikirjaehdotuksen käsittelyyn, itse\nkirjoituksen aineeseen, Stenbäck lausuu mielipiteensä Topeliuksen\nsoveliaisuudesta työhön.\n\n\"Mutta silloin kohtasi koko maata\", sanoo hän, \"suru Runebergin\näkillisestä sairastumisesta, joka teki hänet kykenemättömäksi enää\nottamaan osaa komiteaan. Luultavasti tämän johdosta kutsuttiin\nhänen sijaansa professori Z. Topelius, jonka suuren harjaantuneen\nrunollisen muodon mestaruuden luultiin kenties voivan korvata\nRunebergin runoilijalahja. [Tässä kohden on hyvin ankara\narvostelu Topeliuksen runoudesta jätetty pois. Otamme sen tähän\nkäsikirjoituksesta. Se näet ei enää voi loukata eikä vahingoittaa\nTopeliusta ja ansaitsee tulla säilytetyksi, koska se niin hyvin\nkuvaa Stenbäckiä itseään. On kuitenkin muistaminen, että hän puhuu\nrunoilijaveljestään 'Kanervankukkien' runoilijana. Topeliuksen\nsuuruus selveni ja sai muodon hänen kansansa käsityksessä\nvasta hänen elämänsä viimeisinä 30 vuotena. Arvostelu kuuluu:\n'Tuskin voineekaan todella osoittaa mitään runoutta, joka olisi\nmusikaalisempaa, sointuvampaa ja laulettavampaa kuin Topeliuksen.\nMitä helkkyviä säkeitä, mitä kauniita sanoja, mitä leikkiviä, hyvin\nharkittuja varjoja ja valonpilkahduksia! Arvattavasti tämä muodon\ntäydellisyys sekä mystillinen puolihämärä on tehnyt tämän runouden\nniin monelle rakkaaksi, vaikka minä puolestani en ole voinut koskaan\nasettaa sen arvoa kovin korkealle. Sillä siinä on vähän tai ei\nlaisinkaan sellaista, mikä herättäisi, kehoittaisi, nostaisi ja\nelähdyttäisi, voimistaisi ja karkaisisi; se on vain keinumista\nepämääräisten tunteiden aalloilla, 'dolce far nienteä' lazzaronien\ntapaan, jotka loikoilevat Napolin kauniin auringon alla, kuohuvaa\nvaahtoa, vähän viiniä seassa. Se ei ole puhtaan intuitsionin eikä\nnäkemyksen innostunutta esineen tai aineen jälleen-esittämistä,\nilman edeltälaskemista ja pitämättä silmällä rakasta 'minää',\njoka sekin aina tahtoo päästä mukaan; se ei ole mikään elämän\nasia, mikään sydämen asia, vaan niin toinen kuin toinenkin\nnäyttää ikäänkuin tilauksesta kirjoitetulta. Siinä ei ole mitään\najatuksen keskittämistä, toisinaan ei mitään ajatusta lainkaan,\nei tunteen syvyyttä, vaan ainoastaan leikkimistä sovinnaisilla,\nsalonkikelpoisilla tunteilla.' -- Lisäksi mainittakoon vielä, että\nTopeliuksessa ilmenevä fantastinen, romanttinen piirre näyttää\nerittäin loukanneen Stenbäckiä. Kaksi vuotta aikaisemmin hän\nkirjoittaa kerran Lillelle: 'Tosiaan, Topelius on taas aloittanut\ntaikauskoisen tarinan Åbo Underrättelserissä. Uskookohan hän\ntodella noituuteen ja kummituksiin? Miksi sitä aina pitää olla\nmukana?'] Todella näyttääkin Topelius sekä erinomaisen muodollisen\nkykynsä että pitkän publisistisen toimintansa kautta, jolla hän\nansiokkaasti kohotti sanomakirjallisuutta meillä ja saattoi\nsanomalehtimiehen jalon tehtävän puhua koko kansalleen meilläkin\nkunnioitetuksi ja rakastetuksi, vaikka tämä sanomalehdistö vielä\nsilloin ennen 'Saiman' esiintymistä oli poikavuosissaan, vailla\nmiehekästä kypsyyttä ja kansallista merkitystä, mutta kuitenkin\navoin ja lämmin kaikelle jalolle ja kauniille -- -- hän ennen\nmonta muuta kykenevältä tehtävään, missä pääasiallisesti muoto oli\nkysymyksessä; vaikka minä tosin väitän, että siihenkin, kun asia\nkoskee virsikirjaa, välttämättä tarvitaan jotakin muuta ja paljon\ntärkeämpää ja korkeampaa. Vanhat klassilliset virrentekijät olivat\nhyvin harvoin eteviä runollisesti katsoen, he olivat tavallisesti\nsangen kehnoja runoilijoita; mutta he olivat sitävastoin ilmieläviä\nkristityitä, joilla oli vakaantunut usko, saavutettu ja puhdistettu\nPyhän Hengen koulussa, jumalallinen valo ja elämä, joka perehdytti\nheidät kristillisyyden maailmaan, joka olennaisesti on toinen kuin\nse, minkä täällä näemme silmillämme. Se usko ja se elämä heille\nopetti nuo kuolemattomat laulut, jotka meidän kirkkomme tunsi ja otti\nomiksensa, ja jotka tuottivat katolisille heidän oman arvostelunsa\nmukaan enemmän huolta ja vahinkoa kuin monet saarnat. Ainoastaan se,\nmikä on lähtenyt samasta uskosta ja mitä elähdyttää sama elämä, voi\nvielä kirkossa saada pysyvän olinoikeuden, ja ainoastaan kirkolla\non oikeus tuomita ja päättää, kenen se tahtoo tunnustaa sen iäisen\ntotuuden totiseksi tulkiksi, jonka se on saanut Herralta lahjaksi\nja hoidettavaksi. Niin myös Suomen kirkko kieltämättä ei ainoastaan\nole oikeutettu tutkimaan mitä sille iäiseksi mielenylennykseksi\ntarjotaan, ja millaiset ne ovat, jotka ottavat tämän kalliin tehtävän\nsuoritettavakseen, vaan se on siihen ehdottomasti velvoitettu,\njos se tahtoo totella sanan nimenomaista käskyä: 'Älkäät jokaista\nhenkeä uskoko, vaan koetelkaat henget, ovatko he Jumalasta: Kun\nkukaan ei ole minua valtuuttanut, sallittakoon minun lausua vain\nyksityinen iloni siitä, että Topelius ei koskaan ole kuulunut niihin\nsanomalehtimiehiin, jotka ovat nopeat ja valmiit erityisiksi valon\nystäviksi ja eteviksi edistyksen miehiksi toitottamaan kaikkia\nvähäpätöisiä kynäniekkoja, jotka häpeämättömästi rohkenevat nousta\nKristusta ja hänen taivaallista valtakuntaansa vastaan. Hän on\npäinvastoin aina puhunut lämpimällä kunnioituksella ja arvonannolla\nsekä suoranaisesti kristillisyydestä että välillisesti kirkosta ja\nsen palvelijoista; johon nähden voi ainoastaan muistuttaa, että\nkaikki suosio ja kaikki kunnianosoitukset eivät läheskään riitä,\nja että ainoastaan niiden kautta ei luonnollisesti kukaan tule\nosalliseksi armon uudesta elämästä, uskon jumalallisesta lahjasta,\nJeesuksen Kristuksen armosta, Isän Jumalan rakkaudesta ja Pyhän\nHengen osallisuudesta -- ne ovat kaikki asioita, jotka olennaisesti\nvaaditaan ja jotka eivät kenellekään tule ikäänkuin unessa, ilman\nhänen täyttä, selvää ja syvää tietoisuuttaan; se on jotain, joka ei\ntungettele kenellekään vastoin hänen tahtoaan, jota ei myöskään voi\nsaavuttaa eikä löytää etsimättä sitä jakamattomalla, vilpittömällä,\nrajoittamattomalla hartaudella ja kestävällä uutteruudella. Ja missä\nse on löydetty ja missä se uskollisesti säilytetään, siinä se painaa\nihmiseen oman leimansa, joka erottaa hänet kaikista tämän maailman\nihmisistä, niin että 'hänen olemuksensa ei sovellu, heidän ja hänen\nelämänsä on kerrassaan erilainen'. -- Tämä olkoon ohimennen sanottuna\nvain huomautukseksi persoonallisuuden arvosta yrityksessä sellaisessa\nkuin puheenaoleva; ja olemme erityisesti viipyneet Topeliuksessa,\nkoska luulemme, että ne toimenpiteet, jotka ovat tarkastettavinamme,\netupäässä johtuvat hänestä, ja että Lillen vaikutus ja osallisuus on\nollut suhteellisesti vähempi, joka viimeksimainittu ainakin ennen on\nkannattanut aivan toisia mielipiteitä.\" [Tässä on taas jätetty pois\narvostelu Lillestä. Otamme tähän senkin lyhyen luonteenkuvauksen\nsitä mieluummin, kun se lienee täysin sattuva. Lausuttuaan sen\narvelun, että Lillen myötävaikutus on ollut vähäpätöinen, Stenbäck\njatkaa: \"Sillä vaikka hänellä onkin varsin kaunis runollinen taito,\non hänellä luonteensa epäitsenäisyyden johdosta tavallisesti\nollut kohtalona olla toisten työtoverina; hänen rakastettava,\nsydämellinen hyvänsävyisyytensä ja lämmin mielenkiintonsa taiteeseen\nja kirjallisuuteen ovat aina tehneet sen, että hän hartaasti on\nliittynyt jokaiseen etevämpään tai ainakin rohkeampaan kykyyn,\nsamalla kuin hänen suuri epäluottamuksensa omaan itseensä on estänyt\nhäntä seisomasta omalla pohjallaan ja kulkemasta omin neuvoin.\"]\n\nEnnenkuin menemme edemmäksi selostuksessamme, on mainittava, että\nkomitealla, niinkuin esipuheessa lausutaan, oli ollut pääsilmämääränä\ntyössään tehdä virret \"kansantajuisiksi\" sekä koettaa saavuttaa\ntätä tarkoitusta \"lausekeinolla, jolla on esikuvana Raamatun\nsamalla kertaa niin yksinkertainen ja juhlallinen kieli, kuvilla,\njotka ovat kansan kokemuspiirissä, lempeydellä, sydämellisyydellä\nja jonkunmoisella naiivisuudella, mietiskelyä karttamalla sekä\nlopuksi lauseparsilla ja sanajärjestyksellä, jonka yhteinen kansa\nhelposti ymmärtää\". Näitä periaatteita vastaan ei Stenbäckillä\nollut syytä esiintyä, sillä ei hänkään ollut tavoitellut mitään\nmuuta, mutta hän huomaa komitean tavan noudattaa niitä käytännössä\nehdottomasti vastakkaiseksi omalle käsitykselleen. Hän sanoo ensiksi\npintapuolisimmankin vertailun osoittavan, että hänen ehdotuksensa\noli pantu työn pohjaksi, eikä hän kielläkään komitealta oikeutta\nniin menetellä, mutta panee kumminkin kysymyksenalaiseksi, onko\nollut oikein ilman julkaisijan tietoa ja suostumusta käyttää hänen\nyksityisellä kustannuksellaan äskettäin julkaistua kirjaa, joka\nsiten muuttuu arvottomaksi makulatuuriksi. Kuitenkin hän jättää\ntämän sikseen vielä viimeiseensä saakka pannakseen mitä jyrkimmän ja\nkiivaimman vastalauseen tehtyjä muutoksia vastaan. -- \"Enenevällä\nhämmästyksellä ja surulla\", jatkaa hän, \"olen nähnyt, kuinka kevyesti\nja löyhästi siinä on menetelty. Osaan näitä muutoksia on hyvin\nvaikea keksiä mitään järjellistä syytä: ne on tehty niinkuin äkäinen\nkoulumestari väliin korjaa kirjoituksen vain korjaamisen halusta.\n-- -- Mitä Runeberg ja kirjoittaja parhaan kykynsä mukaan ovat\nkoettaneet, komitean yhteisen mielipiteen ja päätöksen johdosta,\nsaada yhdenmukaisuuteen nykyajan käsityksen kanssa runollisesta\nmuodosta, se nyt ikäänkuin oikusta julistetaan epäkelpoiseksi\nja palataan aivan yksinkertaisesti vanhaan. -- -- Luulla, että\nrahvas niin erityisesti pitäisi kiinni puutteellisesta muodosta\nvirsikirjassaan sekä sen kautta tulisi enemmän sitä rakastamaan tai\nkäsittämään, se on täydellinen erehdys ja tuulesta temmattu luulo;\non aivan varmaa, että tässä kansanluokassa on monta, joilla on aivan\nyhtä elävä kauneudentunto kuin hienoimmallakin neidillä ja kenties\npaljoa elävämpi. Mutta jollei sitä rahvaalla olisikaan, niin onhan\nmeidän velvollisuutemme koettaa kehittää ja viljellä sen makua tällä\nalalla ja opettaa sille jotakin parempaa. On toisinaan todella\nliikuttavaa nähdä, kuinka moni yksinkertainen, hyvää, tarkoittava\nsielu, joka myös halulla tahtoisi koroittaa äänensä laulamaan Herran\nylistystä, siinä takertuu muotoon ja voimattomana jankkaa sitä,\nkun ei edes virsikirjakaan tarjoa hänelle mitään esikuvaa. Mutta\nettä sellaisetkin, jotka voisivat tehdä sen paremmin, tahallaan\nvalitsevat rosoisen, kömpelön, huolimattoman ja ruokkoamattoman\nmuodon ja hengellisessä runoudessa noudattavat huolimattomuutta, jota\ntarkoin välttäisivät lemmen- ja juomalauluissa, ikäänkuin kaikki\nolisi kyllin hyvää Herralle -- se on mieltäkuohuttavaa julkeutta ja\nanteeksiantamatonta kunnioituksen puutetta Jumalaa kohtaan.\" -- Jos\n\"moinen teeskennelty vanhanaikuisuus ja taikauskoinen kunnioitus\ntuota puutteellista vanhaa kohtaan\" tässä olisi paikallaan, niin\nolisi koko virsikirjatyö tarpeeton, sillä vähän enemmän tai vähemmän\non varsin samantekevää. Vieläpä tarkastajan mielestä rehellinen\nvanha virsikirja on vähemmin vieroittava kuin komitean \"kirjava\nsekoitus\". Siinäkin komitean äärimmäisyyksiin menevä pieteetti vanhaa\nkohtaan näyttäytyy, että proosanumerot vastoin aikaisempaa päätöstä\non otettu takaisin. Edelleen huomautetaan, että komitea ei ole\nkatsonut tarpeelliseksi hakea neuvoa alkuperäisistä virsistä, josta\ntoisinaan on seurannut, että värssyihin, jotka Stenbäck on niistä\nkääntänyt ja lisännyt aikaisempiin käännöksiin, on tehty erinäisiä\nmuutoksia, arvatenkin koska komitea on luullut hänen sepittäneen\nne omasta päästään. (Niin on virressä n:o 206 kolme hyvin tarkoin\nalkuperäisestä käännettyä värssyä \"kovin taitamattomasti muuteltu ja\ntypistelty\"). Lopuksi mainitaan sisällystä koskevat muutokset, mutta\nne ovat enimmäkseen makuasioita laadultaan, ainoastaan harvoin kohtaa\nparannuksia, niinkuin osassa Davidin psalmeja.\n\nAntautumatta läpikotaiseen yksityiskohtain tarkastukseen Stenbäck\ntekee kirjoituksensa lopussa joukon erikoismuistutuksia, joista\nmuutamilla yksityisiä virsiä ja virrentekijöitä koskevilla on kyllin\nsuuri yleinen mielenkiintonsa ottaaksemme ne tähän: N:o 11 (Himmelske\nFader fromme) lauletaan hyvin usein yhteisen kansan kokouksissa,\njonka tähden vaihtelun vuoksi olin lisännyt vielä yhden värssyn\ntunnetulla sävelellä, mutta komitea on sen sijaan ottanut yhden\nRunebergin kaikkein heikoimpia virsiä, aaveen ratsionalistiselta\najalta, jolloin juljettiin sopertaa tyhjiä, teeskenneltyjä\nkohteliaisuuksia Jumalalle, ikäänkuin kunniatervehdyksillä käydessä\njonkun maallisen mahtimiehen luona ja sulkeutuessa hänen suosioonsa\nparhaimman mukaan. -- N:o 120 (Bereden väg för Herran). Komitea on\nhylännyt Franzénin adventtivirren, yhden Ruotsin uuden virsikirjan\nparhaita kaunistuksia, ja ottanut sijaan, tietysti arkaismeineen,\nvanhan, jotenkin heikon jäljittelyn Lutherin ihanasta virrestä\nn:o 219 (Hvar man må nu väl glädja sig). On kummasteltavaa, että\nkaksi runollista miestä on voinut niin ylen suuresti aristella\nsitä, mikä runollisesti katsoen on vaikuttavaa ja kaunista, että\nhe tässä niinkuin muuallakin säälimättä jättävät pois kaiken\nsellaisen ja sijaan valitsevat jokapäiväisiä saman asian toisteluja\n-- kaikki luultavasti lujassa luulossaan rahvaan typeryydestä ja\nkauneudentunnon puutteesta. Jos kerran kristillistä henkeä on,\nniin totta kai se ansaitsee tulla lausutuksi ilmi mitä kauneimmin;\nsiinähän ei voi olla mitään pahaa. -- N:o 146 (O Jesu Krist, att\nse på dig). Epäilemättä täytyy jokaisen antaa etusija Runebergin\nsydämelliselle virrelle komitean tuntematonta alkuperää olevan\nrinnalla. -- N:o 161 (Ditt lidande har nått sitt slut). Vaihtaa\nWallinin oivallinen virsi, yksi hengellisen runouden kauneimpia\nhelmiä, tähän kömpelöön, proosalliseen muodosteluun Runebergin\nrunollisesta, mutta soveltumattomasta laulusta osoittaa merkillistä\nrunollista ja vielä merkillisempää hengellistä makua. Ohimennen\nhuomautettakoon, että meillä näyttää olevan liian suuri ennakkoluulo\nWallinia vastaan, joka kuitenkin kieltämättä oli rikaslahjaisimpia\nhengellisiä laulajia. Tosin on useimmissa hänen virsissään jälkiä\nsiitä hengellisesti unenpöpperöisestä ajasta, jonka lapsi hän oli,\nja siitä akateemisen pyntätystä mausta, joka silloisessa runoudessa\nvallitsi; mutta usein nämä jäljet ovat ainoastaan tomupilkkuja, jotka\nhelposti voi puhaltaa pois, jolloin puhdas kulta jää. Wallin oli\nitse, niinkuin hänen kuuluisat puheensa pipliaseurassa osoittavat,\nparemman ajan voimakkaimpia esitaistelijoita, vaikka se murros,\njoka parhaillaan tapahtui silloin, kun hän julkaisi virsikirjansa,\nei voinut olla tulematta siinä näkyviin ja monta kertaa tuomatta\nkristillisen hengen sijaan sentimentaalista äitelyyttä. -- Kuinka\nkauan luullaan voitavan kääntää onneton juoppo uhkaamalla häntä\nhelvetin tulella ja iankaikkisella kadotuksella? Se raukka tietää\nsen kyllä ennakolta ja on kuullut sen satoja kertoja. Parempi\non epäilemättä Runebergin tapa vedota hänen ihmisarvontuntoonsa\nja koettaa herättää se hänessä eloon. -- N:o 277 (Ho är den för\nHerren träder). On käsittämätöntä, kuinka Wallinin oivallisen ja\nrohkaisevan, yleistarkoituksellisen virren sijaan voidaan valita\nse, mikä tähän on otettu, antiteeseineen ja komitean vielä enemmän\nerikoisiksi tekemine erikoisuuksineen, varsinkin kun rumaa pahetta jo\nedellisessä on kylliksi tuotu esiin. -- N:o 282 (Hvi käns mig tungt\ndet kors jag bär?). Ei monella olisi sydäntä hylätä Runebergin niin\nrunollisen kaunista, hengellisesti lohdullista virttä tämän vanhan\nvirren typistellyn mukailun vuoksi. -- N:o 343. Säilyttääkseen tämän\nheikon virren, joka muodostelusta ei ole mitään voittanut, on komitea\nhylännyt Runebergin n:o 344:n (Qväll och morgon hvarje stund), joka\non oivallisimpia hänen kirjoittamistaan, tuore laakerilehvä hänen\nrunokruunussaan. -- N:o 374 (Jag i tysta skuggors timmar Herrans lof\nförkunna skall), vanha joutava virsi sen sijaan, joka jo esiintyy\nSvedbergin virsikirjan ensimmäisessä painoksessa, jota tuo hirveä\nodium theologicum niin kovasti ahdisti. Tuo kunnianarvoisa Svedberg,\njota tosin ei voi syyttää liian runollisesta mielestä, valitti tämän\nkauniin virren hylkäämistä ja sanoi sitä \"loistavaksi timantiksi\nkultakehyksessä\". -- N:o 394(Hvar är den vän, hvars anlete jag\nsöker?). Taas Wallinin kaunis virsi hylätty ja pantu sijaan vanha\nhuono käännös eikä sanottavasti parempi muodostelu juuri samasta\nvirrestä, joka jo esiintyy lähinnä edellisessä numerossa. Mitä\nharvinaisempi virsikirjassamme kristillinen luonnonmietiskely\non, sitä suuremman arvon näyttää ansaitsevan tämä Wallinin\nkorkeanrunollinen, mutta silti ei suinkaan arvoton virsi, josta esim.\nseuraavat iäiset sanat ainoastaan kerran tarvitsee lukea muistaakseen\nne aina:\n\n    \"O när så mycket skönt i hvarje åder\n    Af skapelsen och lifvet sig förråder,\n    Hur skön då måste själfva källan vara,\n    Den evigt klara!\"\n\n-- N:o 397 (Jag går mot döden hvar jag går). Kuinka erilainen maku\nsaattaa olla! Poisjätetystä virrestä olen näkevinäni tuikkivan\näärettömän suloisen, viattoman enkelinkatseen, joka tunkeutuu\nsielun syvyyteen, mutta etusijan saaneesta olen kuulevinani äreän\nkoulumestarinäänen, joka kaikella paatoksellaan tekee vähän\nvaikutusta. Mutta komitea on toista mieltä; siitä ei siis ole sen\nenempää sanomista. [Kuten näkyy, koskee Stenbäckin lämmin puolustus\nsitä virttä, jota nykyjään yleisesti lauletaan hautajaisissa. --\nEsiinpannut alkusanat ovat niistä virsistä, joita Stenbäck puolusti.]\n\nKomitea oli myös laatinut sen virsikirjan-liitteen, josta ennen on\nollut puhe. Käymättä sitä lähemmin tarkastamaan lausuu Stenbäck\nsen arvosta samat mielipiteet, jotka jo edellä on esitetty (ks.\nsiv. 541), Siinä hän vertaa liian laveaa virsikirjaa lyyrilliseen\nrunouteen yleensä ja lausuu: \"En luule olevani ainoa, joka aivan\npelkään noita paksuja kokoelmia lyyrillistä runoutta, joissa\ntekijä isänrakkaudesta tai hänen jälkeenjääneet ystävänsä syvästä\nkunnioituksesta ilman asianmukaista arvostelua kokoavat ja\nheittävät yleisön keskeen kaiken, mitä ikinä on sattunut valumaan\nhänen kynästään, jolla he todennäköisesti eivät suurenna lukijan\nosanottoa eikä tekijän arvoa. Lukija hukkuu niin paljoon lyriikkaan,\nhämmentyy siitä eikä saa oikeaa hengähdysaikaa erottaakseen paremman\nhuonommasta -- sillä ei missään ole kaikki oivallista -- niin että\nkaikki tyynni vihdoin sulaa epäselväksi sumuksi, joka monelle pian\nkäy väsyttäväksi, yksitoikkoiseksi ja yhdentekeväksi.\" --\n\nLopuksi Stenbäck sanoo, että hänestä on ollut kovin vastenmielistä\nnousta hämärästä sopestaan moittimaan miehiä, joita hän aina on\npitänyt hyvinä ystävinään ja joita hän edelleen kunnioittaa ja\nrakastaa. \"Mutta totuus on kalliimpi. Jos ystävyyden täytyy olla\ntoistensa imartelemista ja hyväilemistä, niin ei minulla ole siitä\nrahtuakaan käsitystä; mutta olen vakuutettu siitä, että rakkaat\nystäväni ajattelevat samoin kuin minä, että ennen kaikkea tulee\nosoittaa toisilleen totuutta ja vilpittömyyttä.\"\n\nMuistokuvauksessaan C. G. von Essen tarkoittaa tätä kirjoitusta\nlauseella, että Stenbäck teki itsensä syypääksi \"kylläkin\naiheettomaan hyökkäykseen\" Z. Topeliusta vastaan. Meidänkin on\ntunnustaminen, että osa siitä, mitä hän sanoo viimeksimainitusta,\nei ainoastaan ole aiheetonta, vaan myös vääryyttä sisältävää.\nKuitenkin olisi väärin luulla, että Stenbäck kirjoitti kirjoittamansa\njonkunmoisesta kostonhalusta tai vihassa. Sillä moittiessaan\nTopeliuksen runoutta hän ei lähde mistään satunnaisesta näkökohdasta,\nvaan pitää kiinni niistä korkeista vaatimuksista, jotka hän, jo\nkauan ennen kuin \"Kanervankukat\" olivat ilmestyneet, oli asettanut\nkaikelle runoudelle. Jos hän arvostelussaan menetteli negatiivisesti,\nnäkemättä mitä Topeliuksessa oli positiivisesti hyvää, hänelle\nominaista, niin hän teki sen virheen, minkä usein kohtaa\nrunoilijoissa ja taiteilijoissa, heidän arvostellessaan toisia.\nLeivonen virittää iloisen liverryksensä leijaillen päivänpaisteessa\nyli vainion, laulurastas syvemmät sävelensä salon hämärässä -- jos\nne joskus kuulevatkin toinen toisensa äänen, niin voi kuitenkin\nepäillä, ymmärtävätkö ne täydellisesti toisiaan. Mutta vaikka\nmyönnetäänkin, että Stenbäck oli liian ankara Topeliusta kohtaan,\nei kuitenkaan hänen arvostelunsa siitä ehdotuksesta, jonka tieltä\nhänen omansa oli syrjäytetty, varmaankaan ollut oikeudeton. Täydellä\nsyyllä Stenbäck oli kuohuksissaan siitä, että se täydellinen muoto,\njota hän oli tavoittanut, ehdoin tahdoin hylättiin kansantajuisuuden\nsaavuttamiseksi, jota hänkin oli kyllin pitänyt silmämääränään. Oli\ntodella omituinen sallimus, että hänen, joka kerran uskonnollisen\nvakaumuksensa tähden oli luopunut taiteesta ja runoudesta, viimeisinä\npäivinään täytyi esiintyä kauniin muodon, taiteen, puolustajana.\nJa kuinka lämpimästi hän sen teki! Hän ei puolusta teoreettisia\nkäsityksiä, vaan sydämen asiaa, runoilijauskoaan, että korkein on\nlausuttava ilmi mitä täydellisimmässä muodossa.\n\nMutta oliko se kohtalo, joka tuli Stenbäckin virsikirjan osaksi,\nyleensä ansaittu ja pääasialle eduksi? Tähän tahdomme omasta\npuolestamme ainoastaan sanoa, että lopputulos epäilemättä olisi\nollut toinen, jos joko hän itse tai Runeberg edelleen olisi voinut\nolla myötävaikuttamassa. Silloin olisi varmaan paljoa enemmän hänen\nehdotuksestaan otettu talteen, vaikka nytkin voi sanoa, että Stenbäck\non antanut ylen tärkeän osan siihen työhön, jonka lopullisena\ntuloksena nyt on seurakunnan vihdoin hyväksymä ruotsalainen\nvirsikirja. Muutoin tahdomme viitata seuraaviin asiantuntevalta\ntaholta annettuihin lausuntoihin.\n\nJo muutamia kuukausia työnsä valmistumisen jälkeen Stenbäck sai\nP. Wieselgreniltä, kuuluisalta kirjailijalta ja yhdeltä Ruotsin\netevimpiä asiantuntijoita, seuraavan kirjeen (päivätty Warbergissa 25\np. elok. 1866), joka tuotti hänelle paljon iloa:\n\n\"Suurella kiitollisuudella tunnustan, että rakas lahja, 'Förslag\ntill Psalmbok, Helsingfors 1866', on saapunut, ja että se on\ntuottanut minulle ja perheelleni erinomaista mielihyvää -- se\non yksi niitä harvoja kirjoja, jotka otettiin mukaan Warbergin\nkylpypaikkaan ja jota siis olen voinut paremmin lukea ja tarkastaa,\nkuin jos olisin ollut Gööteporissa -- 40,691 sielun kirkkoherrana.\nVarsinkin olin iloissani, että lahja saapui ennenkuin viimeinen\ntäysiarkki Sv. Kyrkans Sköna Litteratur-teoksen kolmatta painosta\noli valmiiksi painettu. Saatoin siis sivulle 587 tehdä lisäyksen\nsivuun 444, missä uusin virsikirjahistoriamme sai synninpäästönsä, ja\nkehoittaa suomalaisia, etteivät antaisi tämän työn jäädä ainoastaan\nehdotukseksi, huudahtaen: Olisipa sellainen koevirsikirja annettu\nmeille 1819! Ansaitsee myöskin miettimistä, kun ottaa vaarin ajan\nmerkeistä, että ensi sukupolvi ei kenties tyydy siihen, että _kieli_\nmuutetaan ajanmukaiseksi, vaan tahtonee silloin vallitseva polvi\ntehdä opitkin 'ajanmukaisiksi'. Silloin olisi hyvä, että Suomen\nkirkolla olisi virsikirja, jonka kieli ja runollisuus on ajan\nsivistyksen tasalla, niin että enemmistö, joka parhaiten ymmärtää\n_tämän_ asian, ei ole uudistuksen vaatijain joukossa, vaan tyytyy\nsiihen, mitä sillä on. Mutta niin ei ajan pitkään voi käydä mitä 1695\nvuoden virsikirjaan tulee. Olen kehottanutkin tapaamiani suomalaisia\npyytämään tätä 1866 vuoden ehdotusta _hyväksytyksi virsikirjaksi_.\nVarsinkin tulee Suomen seurakunnan iloita siitä, että sillä on niin\nmonta Kristuksen vertausta tyydyttävästi virsiksi sovitettuna!\n\n\"Maanmiehenne ovat kertoneet, että hra rovastin terveys on heikko,\nminkä myös esipuhe mainitsee. Palautukoon terveys, jos niin on Herran\nhyvä tahto! Minäkin olen heikko ja tulen yhä heikommaksi. Saakaamme\npian kohdata toisemme siellä, missä lauletaan 'Nova Cantica Regis in\ncuria'! Veljellisessä rakkaudessa.\"\n\nToinen Ruotsin miehen antama lausunto ansaitsee sitä enemmän\nhuomiota, kun sen pohjana on vertailu Stenbäckin ja 1868 vuoden\nehdotuksen välillä. [Sitaatti on eräässä Ebba Stenbäckin tekemässä\nkopiossa. Valitettavasti en ole voinut saada selville, missä\narvostelu on julkaistu. Sen vuoksi ei tekijän nimi myöskään ole\ntiedossa, mutta kenties on tämänkin lausunnon kirjoittaja P.\nWieselgren, joka kuoli 1877.] Se seuraa tässä:\n\n\"Lauri Stenbäckin julkaisemassa virsikirjaehdotuksessa ei ollut\nmerkkiä sellaisesta virheellisyydestä. Runomitta on kepeästi\njuoksevaa, loppusoinnut olivat aina oikeat ja soinnukkaat,\nkieli oli mitä kauneinta ja lämpimintä, muoto aina ihana ja\nsopusuhtainen. Täytyy todella ihmetellä, että Suomi ei ojennetuin\nkäsin vastaanottanut Stenbäckin virsikirjaa. Harvat maat ja harvat\nvuosisadat voinevat osoittaa miehiä, joilla siinä määrin on kaikki\nne ominaisuudet, mitkä virsirunoilijalla tulee olla ja mitkä,\nominaisuudet niin suuressa määrässä olivat Lauri Stenbäckillä.\nVakavimpaan uskonnollisuuteen yhtyi hänessä mitä lämpimin sydän\nja suuri runoilijalahja, joka erikoisesti juuri oli omansa\nvirsirunouteen. Kenen kädestä olisi Suomen ruotsalainen väestö\nsuuremmalla luottamuksella voinut ottaa virsikirjansa kuin Lauri\nStenbäckin! Ruotsilla on Wallininsa, Pohjolan Davidin-harppu,\nmutta kauniimmin ja paljoa kauniimmin helisivät sävelet Stenbäckin\nDavidin-harpusta, mutta niitä ei ole kuunneltu. Maa, jolla oli onni\nlukea omakseen Lauri Stenbäck, ei olisi laisinkaan hänen elämänsä\naikana tarvinnut mitään virsikirjakomiteaa, mutta se oli olemassa, ja\nStenbäckin Davidin-harppu kaikui turhaan.\"\n\nNäihin sitaatteihin lisättäköön vielä kolmas arvostelu. Se on Julius\nBerghin, joka, huolimatta ystävyydestä, ei sellaisessa asiassa\nkoskaan olisi puhunut vakaumustaan vastaan. Eräässä kirjeessä\n(päivätty Limingassa 27 p. elok. 1869), jossa johdatteeksi m.m.\nsanotaan: \"Sinun tulee kuitenkin, vanha, kaivattu ystävä, uskoa,\nettei enää ole ketään ihmistä maan päällä, jota niin hartaan\nhartaasti ja sydämen koko halulla toivoisin vielä saavani nähdä,\ntavata ja puhutella [kuin Sinua]\", lausuu hän: \"Näiden rivien\npäätarkoituksena oli kuitenkin mitä veljellisimmin ja sydämellisimmin\nkiittää Sinua -- -- _varsinkin_ ja ennen kaikkea kalliista ja\nsiunatusta virsikirjalaitoksesta ja työstä, jonka Sinä Herran\nerityisestä armosta ja suomasta olet lahjoittanut maallemme.\nToivon, ettet turhaan ole tehnyt työtä ja siihen pannut Herran\nSinulle suomia lahjoja. -- Ainakin olisin minä puolestani nyt\nvalmis allekirjoittamaan sen hyväksymisen maamme ruotsalaiseksi\nvirsikirjaksi. -- Mitä suurimmalla mielenkiinnolla luin äskettäin\nDagbladista rohkeamielisen todistuksesi ja tarkastuksesi\nLillen-Topeliuksen toimittamasta, ja vaikka en vielä ole sitä\nnähnyt, olen kuitenkin kirjoituksesi luettuani täysin vakuutettu\nkoko työn oikeudettomuudesta ja samoin sen taantumuksellisesta --\nteennäisyydestä.\" --\n\nVirsikirjakomitean puolesta esiintyi ainoastaan Lille, koska,\nkuten hän viittaa, Topelius sen tavan johdosta, millä Stenbäck\noli lausunut ajatuksensa hänen \"persoonallisuudestaan ja\nominaisuuksistaan\", ei katsonut voivansa ryhtyä vastaamaan. Lille\nmyöntää, että hän oli osaksi luopunut ennen kannattamistaan\nmielipiteistä. Vastauksen (H. D., 1869, n:ot 226 ja 228, 30 p.\nsyysk. ja 2 p. lokak.) päämuistutuksena Stenbäckin virsikirjaa\nvastaan on \"puuttuva kansanomaisuus ja subjektiivinen mietiskely\".\nKun Stenbäck, hämmästyneenä siitä, pyysi todistuksia väitteelle,\nkirjoitti Lille vielä toisen kirjoituksen (H. D., 1869, n:o\n272, 23 p. marrask.). Epäilemättä oli Topelius auttanut Lilleä\nkirjoituksien sepittämisessä, sillä kun hän vihdoin, monta\nvuotta Stenbäckin kuoleman jälkeen, erityisessä kirjoituksessa\n[Z. _Topelius_, 1868 års förslag till Svensk Psalmbok för de\nevangeliskt-lutherska församlingarne i Finland. Anmärkningar\noch Rättelser. Porvoossa, 1876.] julkisesti esitti käsityksensä\nvirsirunoudesta ja Stenbäckin ehdotuksesta, niin tapaamme siinä\nsamoja ajatuksia. \"1868 vuoden komitea oli\", sanoo Topelius, \"vanhaan\nvirsikirjaan katsoen konservatiivisempi kuin Runeberg, siis vielä\npaljoa konservatiivisempi kuin Stenbäck. Katsottakoon se komitealle\nmoitteeksi tai kiitokseksi, johtui tämä konservatismi siitä, että\nkomitea enemmän kuin sen edeltäjä pani painoa virsien kansanomaiseen\nluonteeseen ja tarkoitukseen\". Erityisesti lausutaan Stenbäckin\nehdotuksesta, että se \"sen ohella kuin se sisälsi erinomaisen\nkauniita hengellisiä helmiä, merkitsi _kirkollisen_ tietoisuuden\nreaktsionia edeltäjän runollista maailmankäsitystä vastaan\".\n\nLopuksi on tässä yhteydessä sanottava, että Stenbäck vähän ennen\nkuolemaansa kirjoitti kirjeen Lillelle ja sai \"palmusunnuntaina 1870\"\npäivätyn vastauksen vanhalta ystävältään, joka vastaus osoittaa,\nettä polemiikki ei ollut vieroittanut heidän sydämiään toisistaan.\n\"Suo minun\", lausuu Lille, \"kiittää sinua lämpimästä, ystävällisestä\nloppusanastasi riitaamme -- kuinka hyvää ja suloista tietää sen\nsiten päättyneen sovintoon\". Mitä taas Topeliukseen tulee, ei hän\nStenbäckin kuoleman jälkeen kieltäytynyt kirjoittamasta muistosanoja\nHelsingfors Dagbladiin ja siinä antamasta vainajalle kaunista\ntodistusta: \"Kuinka kirkko vihdoin päättäneekin hänen ehdotuksestaan,\nvarmaa on, ettei koskaan ole virrenlaulaja laulanut vilpittömämmästä\nsydämestä, ei myöskään kauniimmassa muodossa, Jumalansa kunniaa.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU. 1869-1870.\n\nVaihtelevia harrastuksia. -- \"Yhteisen kansan naissivistyksestä.\" --\nKolmas painos runoelmia: \"Epilogi ystävilleni\". -- Kotielämää. --\nKatovuodet. -- Viimeinen aika ja kuolema.\n\n\nEdellisestä näkyy, että virsikirjatyö ikäänkuin punaisena lankana\nkäy läpi viimeisen neljänneksen Stenbäckin elämää. Sillä ei\nole sanottu, että hänen harrastuksensa muutoin olisivat olleet\nharvat tai vähäpätöiset. Hänelle antoivat päinvastoin milloin\nvapaaehtoista, milloin pakollista työtä monet muut kysymykset, joita\nkuitenkin, vastakohtana virsikirjalle, vaihdellen ahtautui hänelle\naskareeksi. Paljon olisi tästä kertomista, mutta karttaaksemme\nliiallista laveutta mainittakoon ainoastaan pääasiallisimmat seikat\ntässä loppuluvussa, jonka sisällys sekä tässä että monessa muussa\nsuhteessa koskee koko Isonkyrön aikaa. Suomalaisenkin virsikirjan\ntoimittamisessa Stenbäckillä oli tekemistä, vaikka hän puutteellisen\nkielentaitonsa vuoksi ei voinut vaikuttavammalla tavalla ottaa osaa\nsen tarkastamiseen. On jo mainittu, että hänen neuvoansa kysyttiin\nhenkilöistä, joille työ voitaisiin uskoa. Niin tapahtui useampia\nkertoja, sillä suomalaiseenkin virsikirjakomiteaan täytyi vähitellen\nottaa lisävoimia, ja kun Essen oli tullut siihen yhdeksi jäseneksi,\npyytää Stenbäck häneltä usein tietoja komitean toiminnasta. Edelleen\nvoi mainita, että Lönnrot kirjeessä 4 p:ltä elok. 1869 pyysi\nStenbäckiä käymään silloin ilmestyneen ehdotuksen läpi ja häntä\nvarten huomauttamaan, mitkä virret oli muodosteltava uudestaan, ja\nsamalla tarkastamaan sen virsivihon, jonka hän itse oli julkaissut.\nEdellistä Stenbäck ei ottanut tehdäkseen, vaan kehoitti Lönnrotia\nkääntymään lehtori J. V. Johnssonin puoleen, jolle hän itse kirjoitti\nasiasta Kuopioon; jälkimmäisen hän oli jo tehnyt aikaisemmin, vaikka\nei erityisellä tyytyväisyydellä. Eräässä kirjeessä Essenille hän\nsanoo nimittäin huomanneensa Lönnrotin virret jotenkin \"vetisiksi\".\n[Vielä ankarammin Stenbäck eräässä kirjeessä Lillelle on arvostellut\nAhlqvistin virsiä: \"Muutamat Lönnrotin virret ovat minusta jotenkin\nhyviä, niinkuin saattoi odottaa kunnioitettavalta kunnonmieheltä.\nMutta mitä on sanottava Ahlqvistin kokeista Suomettaressa? Hän ei\nnäytä edes tuntevan raamatullista ja hengellistä lausetapaa, saati\nsitten kristillistä henkeä ja todistusvoimaa. Ainakin minusta ne\nkaikessa fennomanismissaan ovat todella vastenmielisiä.\"] Lopuksi\nvaadittiin Stenbäckiltä virsirunoilijana lausuntoa Nordlundin\nkoraalikirjasta. -- Mainittujen ja muiden samanlaisten satunnaisten\nasiain ohella vedottiin Stenbäckin tietoihin ja kokemuksiin\nyhäti siten, että häneltä pyydettiin lausuntoja osaksi omista\nvirka-asioista, osaksi hänelle heti Isoonkyröön tultuaan määrätyn\nVaasan koulujen tarkastajan toimen johdosta. Monia lausuntoja hän\nlaati erityisesti kontrahti- ja muita pappeinkokouksia samoinkuin\nVaasan opettajakokouksia varten. Ollessaan näet itse läsnä\nsellaisissa kokouksissa hänellä oli tapana esittää joku tärkeämpi,\nusein oma nostamansa kysymys; kun taas voimat eivät sallineet muuta,\nilmaisi hän osanottoaan lähettämällä kirjallisen lausunnon jostakin\nasiasta.\n\nSuurella huomiolla Stenbäck seurasi valtiopäivien työtä ja niillä\nkäsiteltäviä suuria kysymyksiä. Kuten tunnettua kuului 60-luvun\ntärkeimpiin reformikysymyksiin kysymys uudesta kirkkolaista.\nSchaumanin ehdotuksen ensimmäisestä pykälästä oli suuri riita.\nSiihen yritti Stenbäckkin ottamaan osaa, hän kun näet, kuten\nerään (mahdollisesti Schaumanille osoitetun) kirjeen konsepti\nnäyttää, lähetti oman muodostelunsa tästä pykälästä. Itse\nriitakysymyksestä hän lausuu kirjeessä Lillelle (16 p. toukok.\n1866): \"On käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat olla niin jäykkiä\ntahtomatta _rauhan_ vuoksi uhrata mitään. Minusta nähden on jotenkin\nyhdentekevää, kuinka kirkkolain ensimmäinen pykälä muodostetaan;\nei puhtaan opin pysyminen ole lakipykälissä vastedes enemmän kuin\ntähänkään asti. Kaiken, jolla on elämää, täytyy kuitenkin kehittyä,\nsäädettäköön lakeja kuinka hyvänsä. Teologinen viha ja kiihko\nkummittelee yhä edelleen. Se näyttää vallitsevan molemmin puolin;\nkuitenkin olisi Schaumanin, jollei muuta niin heikkojen vuoksi,\npitänyt olla myöntyväinen ja suvaitseva, varsinkin kun hänen\ntoimituksensa ei sekään ole suinkaan virheetön ja viisas. Epäilen\nolisiko edes Esseninkään tekemä tyydyttänyt kaikkia fanaattisia\nkirjaimenmiehiä, mutta yritys oli kuitenkin tehty. Me olemme somia,\nme suomalaiset: jos kerran vihdoinkin joudumme ajattelemaan jotakin\nuudistusta, niin asetamme vaatimukset niin korkealle, ettei mikään\ninhimillinen kyky voi täyttää niitä ja tehdä meille mieliksi. Paras\non, vanhastaan, paremman tiellä, niin yhdessä kuin toisessakin.\"\n\nStenbäck oli sanomalehdistön lämmin ystävä, samalla kuin\nhän ankarasti tuomitsi sen hairahduksia ja usein esiintyvää\npintapuolisuutta. Hän pani suurta arvoa yleisten kysymysten julkiseen\nkäsittelyyn sekä lausui itsekin mielipiteensä tuon tuostakin\nkirjoituksissa, jotka hän lähetti joko Vasabladetiin tai johonkin\nHelsingin tai Turun sanomalehteen. Milloin ne koskivat kirkollisia\nkysymyksiä (pappissivistystä, apulaisten palkkausta j.n.e.), milloin\njotakin koulukysymystä, milloin kuntien köyhäinhoitoa (katovuosina),\nmilloin niinkin kaukaisia asioita kuin Kilpisen \"venykkeitä\".\nNäytteenä Stenbäckin toiminnasta julkisen sanan alalla tältä ajalta\nesitettäköön tässä kirjoitus \"yhteisen kansan naissivistyksestä\",\nkoskeva kysymystä, jonka ensimmäisenä oli saattanut puheeksi\nnimimerkki S. H. A(ntell). Jättäen tekemättä selkoa kirjoituksen\nensimmäisestä osasta, jossa kyläkoulujen ja lainakirjastojen\nperustamista suositellaan, otamme tähän loppupuolen, jolla vielä\ntänäkin päivänä lienee enemmän kuin historiallinen mielenkiintonsa.\n\n    \"Mutta paitsi sitä ylen tärkeää sivistyskeinoa, jona hyvin\n    järjestetyt kyläkoulut ja pitäjänkirjastot ovat tytöillekin\n    kansan lasten joukossa, tarvitsisivat nämä tytöt tietysti\n    vielä erityistä tilaisuutta oppiakseen jotakin sellaista, mikä\n    heidän asemalleen on hyödyllistä ja välttämätöntä. Mutta miten?\n    Emme aluksi tiedä mitään muuta keinoa kuin siinäkin turvautua\n    sivistyneiden luokkaan. Useimmissa seurakunnissa on suurempi tai\n    pienempi määrä leskiä tai naimattomia naisia säätyluokasta, joita\n    eivät taloustoimet eivätkä muut asiat estä käyttämästä vähäistä\n    osaa ajastaan jaloon tarkoitukseen. Olisiko liian uskallettua\n    ja rohkeaa vedota heidän oikeudentuntoonsa, ihmisrakkauteensa,\n    isänmaallisuuteensa ja mielenjalouteensa? Minkä kauniimman\n    osan he voisivat toivoa itselleen maan päällä kuin puolestaan\n    edistää köyhän kansamme kohottamista ja jalostamista? Ja onko\n    se heille mahdotonta, tai kuvittelevatko he kenties itse\n    itselleen mahdottomuuksia, jotka estävät heitä hiljaisesti,\n    siunauksellisesi vaikuttamasta omaksi ja muiden hyväksi? Ah,\n    elämä tarjoaa niin vähän todellista iloa ja sisäistä tyydytystä,\n    että meillä ei todellakaan ole varaa hylätä tai laiminlyödä niitä\n    harvoja tilaisuuksia, jotka meille ovat avoinna. Naimattomiksi\n    jääneet naiset ovat erittäinkin aina herättäneet sydämellistä\n    osanottoamme, ja heidän nykyinen osansa on näyttänyt meistä\n    surkuteltavalta. Sillä mikä voi ajattelevalle jalolle mielelle,\n    joka ei vielä ole jäätynyt itsekkyyteen, olla masentavampaa kuin\n    se, ettei koko avarassa maailmassa ole ketään muuta kuin oma\n    itsensä huolenpidon esineenä, kuin viettää autiota elämää maan\n    päällä ilman tehtävää, joka voisi antaa todellista tyydytystä\n    ja iloa, ajatella itsensä tarpeettomaksi olennoksi, joka ei ole\n    hyödyksi eikä iloksi kenellekään, vaan usein taakaksi omalle\n    itselleen? Mutta täytyykö niin olla? Miksi tuomita itsensä\n    tyhjään ja alhaiseen elämään? Mikä estää heitä arvokkaasti\n    täyttämästä sijansa ihmiskunnassa ja antamasta elämälle paremman\n    sisällyksen ja korkeamman merkityksen? Suuren ja avonaisen\n    työvainion tarjoaa heille juuri kysymys naissivistyksen\n    edistämisestä kansan keskuudessa. Aina heillä on kuitenkin\n    korkeampi sivistys, suuremmat tiedot ja taidot, laajemmat\n    näköalat ja kokemukset, avonaisempi mieli järjestykseen ja\n    hyvään tapaan, siisteyteen ja käytökseen kuin rahvaan suurella\n    joukolla, ja kaiken tämän avulla he voisivat olla sille\n    arvaamattomaksi hyödyksi ja palvelukseksi. Jos he uhraisivat\n    yhden tai puolenkaan päivää viikosta kootakseen ympärilleen\n    muutamia rahvaan tyttöjä, ottaen heidät ohjattavikseen ja\n    koettaen persoonallisella seurustelulla vaikuttaa heihin, niin\n    asia olisi heti pantu käyntiin suuremmitta mutkitta, ilman\n    arkailevia epäilyjä ja kuviteltuja vastuksia. Kaiken voisi\n    helposti järjestää niin, että se kummaltakin puolelta olisi niin\n    vähän rasittavaa kuin mahdollista; kaikki pakkoja kaikki jäykkä\n    koulumaisuus voitaisiin välttää, kaikki erityisten taitojen\n    opettaminen jättää pois. Mutta lyhyt aika ei kaiketikaan olisi\n    turhaan käytetty, jos se käytettäisiin esim. soveliaaseen\n    käsityöhön, tavallisten taloustoimien harjoittamiseen, lauluun\n    ja etupäässä yhteiseen opettavaisten kirjojen lukemiseen ja\n    keskusteluun niiden sisällyksestä, jonka kautta lasten oikea\n    käsitys, ajatus- ja arvostelukyky kehittyisi ja teroittuisi ja\n    olisi avoin tilaisuus kaikenlaisten hyvien neuvojen ja ohjeiden\n    antamiseen. Meillä on suomenkielellä, paitsi uskonnollisia,\n    varsin sopivia teoksia historian ja maantieteen, maanviljelyksen\n    ja talouden aloilta -- jopa ei luultavasti ruotsalaista huonompi\n    'Kokkikirja' -- kertomuksia, kansantajuisia lentokirjasia y.m.\n    Jos lisäksi voitaisiin saada yksinkertaisen laskutaidon ja\n    rahvaan niin suuressa arvossa pitämän kirjoitustaidon opetusta,\n    olisi sitä parempi. Näiden oppituntien varsinaisena tarkoituksena\n    ei kuitenkaan pitäisi olla koneellisen sisäluvun harjoitus ja\n    vielä vähemmin määrättyjen läksyjen lukeminen, sillä juuri sen\n    tulee olla kyläkoulujen asiana, vaan sillä tulisi ennemmin olla\n    pääasiallisena tarkoituksena laajentaa tyttöjen näköpiiriä,\n    kehittää heidän ymmärrystään ja ajatuskykyään, kasvattaa heidän\n    tunnettaan ja mielikuvitustaan, totuttaa heitä järjestykseen\n    ja siisteyteen, antaa heille, mikäli mahdollista, siveellistä\n    herätystä ja ravintoa, lyhyesti, herättää heidän haluaan ja\n    mieltään johonkin parempaan ja korkeampaan, kuin mitä heidän\n    jokapäiväinen elämänsä kykenee tarjoamaan. On luonnollista,\n    että tämän saavuttamiseksi myös positiivisten tietojen ja\n    taitojen opettaminen on välttämätöntä. Jos hyväntahtoiselta\n    opettajattarelta ei kokonaan puutu kasvattavaa kykyä -- ja me\n    väitämme, että tämä kyky on vähemmin harvinainen kuin luullaan,\n    varsinkin kun hyvä tahto ja naisellinen vaisto runsaasti korvaa\n    monet puutteet -- niin emme epäile, että ne, jotka jonkun aikaa\n    olisivat saaneet nauttia tätä sivistyskoulua, ennen pitkää\n    edullisesti esiintyisivät ikäistensä joukossa sekä vuorostaan\n    voisivat vaikuttaa heihin hyvää, sillä sivistyskin on tarttuvaa.\n    Siten saisimme yksinkertaisia kasvatuslaitoksia kansan tyttäriä\n    varten ikäänkuin itsestään kasvaneina ihmisrakkauden lämpimästä\n    sydämestä -- pieni siemen, hentojen, ystävällisten käsien\n    kylvämä, kastelema ja vaalima, mutta siemen, joka voisi kehittyä\n    mitä runsaimpia hedelmiä kantavaksi. On epäilemätöntä, että\n    kansa ilolla vastaanottaisi nämä vaatimattomat laitokset ja\n    hyväntahtoisuudella suosisi niitä, sillä niin vastahakoiselta\n    kuin se joskus onkin näyttänyt mukautumaan alentuvan ymmärryksen\n    neuvoihin ja kehoituksiin tai holhoovan viisauden mahtisanaan,\n    niin vähän se voisi vastustaa hyväntahtoisen osanoton voimaa\n    tai sen omaksi hyväksi tapahtuvaa persoonallista uhrausta, joka\n    kaikkina aikoina on tehnyt suurtöitä. Täten voisivat maamme\n    naiset ikuiseksi kunniakseen ja isänmaan kiitollisuudeksi\n    samalla huomaamattomasti, mutta tehokkaasti vaikuttaa sen\n    onnettoman juovan tasoittamiseksi, joka nyt erottaa herrasluokan\n    talonpoikaisesta ja joka kaikelle kansalliselle kehitykselle ja\n    edistykselle on niin ylen haitallinen. Jätämme ehdotuksen, jota\n    tässä olemme ainoastaan viittauksittain voineet esittää, kaikkien\n    isänmaallisten sivistyneiden naisien punnittavaksi, siinä\n    vakaumuksessa, että heidän oma sydämensä ja omatuntonsa parhaiten\n    voi sille antaa tärkeyttä, täydennystä ja painoa.\"\n\nTästä kirjoituksesta, samoinkuin monesta muusta ennen esitetystä,\nhuomaamme, mikä lämmin isänmaan ystävä Stenbäck oli ja kuinka\nhartaasti hän kannatti kaikkea, mikä saattoi olla sille hyödyksi. Sen\nvuoksi hän ei myöskään pysynyt vieraana valtiollisille kysymyksille,\nvaikka hän ei tiettävästi koskaan lausunut julkisesti mielipidettään\nniistä. \"Valtiolliselta ajatustavaltaan\", sanoo Essen, \"hän oli\nvapaamielinen, mutta laillisuutta noudattava. Selvästi käsittäen\nne monet puutteet, jotka valtiolaitostamme vielä haittaavat, hän\noli kiitollinen siitä paljosta hyvästä, jonka keisari Aleksanteri\nII:n ylevämielinen hyväntahtoisuus oli tuottanut maallemme ja\nkansallemme; ja samalla kuin hän ei voinut keksiä kyllin ankaria\nsanoja moittiakseen yhden ja toisen korkeamman ja alemman virkamiehen\nalamaista liehakoimista, oli hän hallitsijalleen sydämen pohjasta\nuskollinen. Pari kuukautta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: 'Täällä\nkäy hirveitä huhuja uusista murhayrityksistä kallista keisariamme\nkohtaan. Jos hän tulisi meidän luoksemme, niin suojelisimme häntä\nruumiillamme ja kutsuisimme legioonia enkelejä avuksemme ja hänen\nturvakseen.'\" -- Mitä erityisesti kotimaisiin kielipuoluetaisteluihin\ntulee, tuotti niiden kiivaus hänelle surua; hän pelkäsi, niinkuin\nEssen kertoo, niistä olevan seurauksena, \"että koko rakennus hajoaa\".\nMikään taistelija hän ei siis ollut tällä alalla, mutta hän käsitti\nhyvin, kuten hän esittää edelläolleessa kirjoituksessaan, kuinka\ntärkeää oli, että herrasluokka ja kansa lähestyivät toisiaan.\nYhtenä ja kenties välttämättömimpänä ehtona siihen on se, että ne\nymmärtävät toistensa puhetta, ja tämän nojalla voidaan myös päättää,\nettä syvempi ajatus kuin pelkkä käytännöllinen hyöty oli pohjana\nStenbäckin yritykselle saattaa suomi puhekieleksi omassa kodissaan.\nYrityksen onnistumatta jääminen ei riippunut hänestä itsestään.\nEhdotus kohtasi nimittäin vastarintaa naisväen puolelta hänen\nlähimmässä ympäristössään.\n\nMuusta kirjallisesta toiminnasta kuin virsikirjatyöstä ja mainituista\nsanomalehtikirjoituksista on tuskin puhumista. \"Axet\" nimisen\nrunokokoelman toimitukselta tulleesta kehoituksesta, joka kokoelma\njulkaistiin ja myytiin hätääkärsivien hyväksi, kirjoitti Stenbäck\n1867 pikku runon \"Suomi hädässä\". Samoin pyynnöstä -- tällä kertaa\n\"Joukahaisen\" kuudennen vihon toimituksen tekemästä -- hän sepitti\n1869 runoelman \"Kysymyksiä\". Näiden molempain runojen syntymisen\nväliajalle sattui runoelmain kolmannen painoksen julkaiseminen.\nSyksyllä 1868 Stenbäck sai näet konsistorinnotaari Mauritz\nvon Esseniltä Turusta kustannustarjouksen uudelle painokselle\nrunokokoelmaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ja hän määräsi\nnimenomaiseen kysymykseen, mitä hän tahtoi palkkioksi, että\nkustantaja maksaisi 50 tai 100 markkaa eräälle hänen vanhalle,\nTurussa asuvalle naispuoliselle sukulaiselleen. Mitä uuden painoksen\ntoimittamiseen tulee, lähetti runoilija joukon muutoksia ja oikaisuja\nvanhempiin runoelmiin sekä viisi uutta; ne olivat ennenmainitut\nkolme virsikirjaehdotusta varten saksalaisista alkuperäis-virsistä\ntehtyä vapaata mukaelmaa, lisäksi \"Lähetyslaulu\", kirjoitettu\n1866 virsikirjatyön loputtua, [Essenille osoitetun kirjeen mukaan\n(12 p. syyskuuta 1866) Stenbäck lähetti tämän \"Lähetyslaulun\"\nTurkuun Lagi'lle jätettäväksi siltä varalta, että se voitaisiin\nottaa ruotsalaisen virsikirjan n:o 93:n sijaan.] sekä lopuksi\n_\"Epilogi ystävilleni\"_. Tätä viimeistä runoa ei voi lukea tulematta\nliikutetuksi, kun ajattelee, mitä kaikkea on sen takana. Kaksi\nensimmäistä stroofia ilmaisee mistä hän on kieltäytynyt, kuinka\nsyvästi hän on tuntenut mitä merkitsee rientää pois\n\n    Från sångens vår, dess fröjd och prakt,\n    För att bland skuggor hvila\n    Förstummad, utan glans och makt.\n\n    [Laulun keväästä, sen riemusta ja ihanuudesta,\n    lepäämään varjojen keskellä vaienneena,\n    vailla loistoa ja valtaa.]\n\nSitten seuraa kolmannessa stroofissa se hyvitys, jonka hän todella\noli runoudelle velkaa -- hyvitys, joka on koetellun, kaikista\nulkovaikutelmista vapautuneen vakaumuksen kypsynyt hedelmä:\n\n    Nej, aldrig vara kan ett brott,\n    När skön och sann den är, hans dikt!\n    Den gåfva, som af Gud han fått,\n    Han bruka må med tillförsikt;\n    Att sjunga fritt ur hjärtat\n    Är skaldens rätt liksom hans plikt.\n\n    [Ei, ei koskaan voi olla rikos,\n    kun hänen runonsa on kaunis ja tosi!\n    Sitä lahjaa, jonka hän Jumalalta on saanut,\n    hän käyttäköön luottamuksella;\n    laulaa vapaasti sydämen pohjasta\n    on runoilijan oikeus niinkuin velvollisuuskin.]\n\nSitten seuraava tahtoo selittää, miksi hän lakkasi runoilemasta.\nEnemmän kuin runoilijan laulu, sanoo hän, on Jumalan totuuden\nmajesteetti, joka tempaa ja lunastaa ihmissydämet kuolon vallasta.\nSe, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja\njos hän on voittanut tämän elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja hän\nkoettaa laulaa ilmi, mitä hän tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän\nvaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä\n\n    Härnere har ej klingat än\n    I ord det nya lifvets sång;\n    Men Herrans vän i himlen\n    Skall sjunga den med fröjd en gång.\n\n    [Täällä maan mataloissa ei ole vielä\n    ihmissanoin kaikunut uuden elämän laulu;\n    mutta Herran ystävä on sitä taivaassa\n    kerran riemulla laulava.]\n\nEpäilemättä voisi tehdä muistutuksen ajatuksenjuoksua vastaan, kun\nasettaa kolmannen stroofin viimeisten rinnalle, mutta me alistumme\nrunoilijan antamaan selitykseen. Hänelle itselleen se oli vapautus\nentisyydestä ja sovinto sen kanssa, samalla kuin vielä näissä\nviimeisissä sanoissa hänen laulunsa ystäville nämä saavat luoda\nsilmäyksen hänen uskonväkevään, korkeuteen tähtäävään sieluunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeksi esitetyllä olemme likipitäen tyhjentäneet kaiken\nkäytettävänämme olleen aineksen, jolla on yleisempää merkitystä.\nMutta vielä on kuitenkin puhuttava Stenbäckin kotielämästä\nja esitettävä joukko hänen persoonallisuuttaan valaisevia\nyksityispiirteitä. Sillä huolimatta elämänkuvauksen laveudesta on\nhänen omituinen luonteensa tuskin täysin selvä lukijalle. \"Hänen\nolentonsa oli näet\", sanoo Essen, \"harvinainen vastakohtien yhtymä.\nSamoinkuin hänen heikko ruumiinsa oli räikeänä vastakohtana hänen\nvilkkaalle, tarmokkaalle sielulleen, niin oli sielu itse monessa\nsuhteessa oma vastakohtansa, osoittaen rinnatusten ja sekaisin\nhentoutta ja voimaa, lempeyttä ja ankaruutta, kärsivällisyyttä ja\närtyisyyttä, nöyryyttä ja ylpeyttä, lapsellista oikullisuutta ja\nmiehekästä ymmärtäväisyyttä. Saattaisi sanoa, että hänessä asui\nlapsen sielu, kaikin lapsen oikuin, mutta samalla miehen vakavin\najatuksin; hänellä oli _sydän_ sanan täydessä merkityksessä,\nja vaihteleva kuin sydämen liikkeet oli myös hänen ulkonainen\nesiintymisensä. Hänellä oli lisäksi _runoilijansydän_, ja helposti\nvaihtuvat kuin runoilijan vaikutelmat olivat vivahdukset hänen\nesiintymistavassaan.\"\n\nKaskas \"risti\" Stenbäckille oli se, että sairaalloisuus pakotti\nhänet lakkaamaan saarnaamasta samoinkuin kaikesta muusta sellaisesta\ntoiminnasta seurakunnassa, joka saattoi tapahtua ainoastaan\nulkopuolella kotia. Hän valitteli usein sitä ja mietti keinoa miten\npäästä kansan yhteyteen. Moisessa tarkoituksessa hän ilmoitti\neräänä syksynä, että hän määrättynä viikon iltana oli halukas\nvastaanottamaan seurakuntalaisia keskustellakseen heidän kanssaan\nkaikenlaisista asioista. Niin kauan kuin asia oli uutuutena, oli\nkävijöitä kyllin, mutta vähitellen ne harvenivat harvenemistaan,\nkunnes vihdoin tuli vain yksi ainoa. Silloin ei ollut muuta keinoa\nkuin lopettaa. \"Ja niin kävi monelle hänen tuumalleen. Hänen vilkas\nmielikuvituksensa kuvaili kaikki asiat niin helpoiksi toteuttaa,\nmutta ne murtuivat usein jokapäiväisyyden kovia kallioita vasten.\"\nKuitenkaan ei hänen rohkeutensa lannistunut, vaan hän koki kylvää\nsiemenen sinne, toisen tänne, missä tilaisuutta oli. Harvoin\nhän päästi ketään menemään tekemättä kysymystä, joka oli omansa\ntunkeutumaan omaantuntoon. Etteivät kaikki siemenet langenneet\nkalliolle, havaittiin hänen kuoltuaan, sillä silloin kuultiin monen\nkiitollisuudella muistelevan sellaisia kysymyksiä ja keskusteluja.\nKun hänellä oli jotakin erinäistä laskettavana seurakuntansa\nsydämelle, oli hänellä keinonaan kirjoittaa kuulutus, s.o. pitempi\ntai lyhyempi lausunto, jonka hän luetti saarnastuolista. Aiheena oli\nuseimmiten joku seurakunnassa sattunut tapaus, joka oli tuonut ilmi\nenemmän tai vähemmän peitettyjä pahoja tapoja tai väärinkäytöksiä.\n\nNäihin hänen lähimmiltään saatuihin tietoihin voi lisätä yhtä ja\ntoista kansan suusta -- kertojalta, joka silloin kuului pitäjän\nkasvavaan nuorisoon. Tämä kertojamme oli itse alati saanut osakseen\nmitä ystävällisintä kohtelua rovastin eli professorin puolelta, mutta\nkuitenkin hän on säilyttänyt sen vaikutuksen oloista, ettei mitään\noikeaa keskinäistä ymmärrystä syntynyt Stenbäckin ja kansan välillä.\nPääsyynä siihen oli epäilemättä Stenbäckin sairaalloisuus, joka\nesti häntä yhtämittaisella seurustelulla täysin oppimasta tuntemaan\nja ymmärtämään kansaa. Toiselta puolen kuuluu kansaa vieroittaneen\nse, että hän lukusilla ja joskus muulloinkin otti tehtävänsä liian\nkoulumaisesti, ja toiselta puolen muistutettiin, että hän puheessaan\nuseinkin kävi liian \"korkeaoppiseksi\", s.o. meni yli kuulijainsa\nymmärryksen. Niinpä hän oli puhunut paljon \"sivistyksestä\", joka\nkäsite oli siihen aikaan sangen outo kansalle. Lopuksi oli hänen\nomituinen vilkkautensa, tulisuutensa ja myös ärtyisyytensä tehnyt\nsen, että moni mieluimmin pysyi loitompana. Tällä ei ole kuitenkaan\nsanottu, että seurakunnalta olisi jäänyt tietämättä, kuinka hyvää hän\ntahtoi kuulijoilleen. Hänen toimenpiteensä opetuksen ja siveellisen\nelämän kohottamiseksi tunnustettiin kyllä, ja yksityisissä\ntapauksissa hän esiintyi niin, että hän ehdottomasti voitti sydämet\npuolelleen. -- Kerrankin hän oli ilmoittanut juhannuspäivänä\ntulevansa tarkastamaan Napuen kylän sunnuntaikoulua ja samalla\ntahtovansa, että lapset saisivat leikkiä. Joen äyräällä olevalle\nnurmikentälle oli tehty suuri lehtimaja koivuista, ja sinne mentiin\nkoulun päätyttyä. Siellä oli rovastin herrasväki, jonka kaikki\njäsenet olivat läsnä, järjestänyt teetä vapaasti tarjottavaksi\nlapsille, ja rovasti itse johti leikkimistä ja opetti lapsille\nuusia leikkejä. Sellaista ei oltu ikinä ennen nähty, ja kiitollinen\nkylänväki kuuluu kauan puhuneen tästä \"juhlasta\". -- Toisen kerran\nStenbäck antoi kasvattityttärensä Iidan ryhtyä harjoittamaan\nVoglerin Hosiannaa kirkossa laulettavaksi ensimmäisenä adventtina.\nLaulajina oli kansan nuorisoa, poikia ja tyttöjä, ja kanttori\nSarelius Ylistarosta kutsuttiin johtamaan laulua. Harjoitukset\npidettiin pappilassa, ja professori itse oli niissä läsnä,\nnähtävästi hyvin tyytyväisenä. Tämäkin oli uutta siihen aikaan,\nsillä tuskinpa oli ennen kuultu neliäänistä laulua maalaiskirkossa.\nJos osa seurakuntalaisia moitti kirkkoherraansa, että hän salli\nsellaista laulettavan kirkossa, mitä ei ollut virsikirjassa, niin\nse ei estänyt valistuneempia olemasta hänelle siitä kiitollisia.\n[Stenbäckin puuhista kansakoulun aikaansaamiseksi mainittakoon hänen\nehdotuksensa, että aluksi käytettäisiin pitäjäntupaa sitä varten, ja\nsitten että neljä tynnyrinalaa lohkaistaisiin pappilan peltomaasta\nrakennustontiksi. Jälkimmäisen ehdotuksen käsittely venyi hänen\nelämänikäänsä pitemmälle, mutta kuitenkin aloitti pitäjän ensimmäinen\nkansakoulu toimensa ennen Stenbäckin kuolemaa talollisen Juho Lakarin\ntalossa, jonka poika, käytyään seminaarin, tuli ensimmäiseksi\nopettajaksi. Koulu avattiin tammikuussa 1869. Stenbäckin toivo oli\nollut saada koulu niin lähelle pappilaa kuin mahdollista, että hän\nolisi voinut seurata sen toimintaa.]\n\nVaikka Stenbäck alussa oli tullut toimeen apulaisetta, täytyi hänen\npian pyytää sitä. Niistä eri henkilöistä, jotka siten olivat hänen\napunaan, antoi hän suurimman arvon yhdelle aikaisimmista, Jaakko\nCederbergille (kuollut Mustasaaren kirkkoherrana), ja viimeiselle,\nG. F. Pohjolalle (kuollut Vesilahden kirkkoherrana), sekä teologian\nylioppilaalle, nykyiselle rovasti Albin Mikanderille, joka oleskeli\nIsossakyrössä vuoden 1867 ajalla. Kaikki nämä apulaiset asuivat\npappilassa ja kuuluivat siten tavallaan perheeseen. Tämä koskee\netupäässä kahta viimeksimainittua, jotka olivat naimattomia ja\njoista Pohjola meni naimisiin Iida Stenbäckin kanssa. Stenbäckin\nympäristön muutoin tunnemme. Mitä sisariin tulee, jäi Marie Ottelin\nedelleen Isoonkyröön, sen jälkeenkin kuin hänen tyttärensä joutuivat\nnaimisiin, jotavastoin Charlotte Achrén ei suostunut veljen\nkutsumukseen asua siellä yhtä mittaa, vaikka hän usein oleskeli\npappilassa pitempiä tai lyhyempiä aikoja. Syynä siihen ei ollut\nse, että hän olisi ollut veljeensä vähemmin kiintynyt, vaan pelko,\nettä alituinen yhdessäolo voisi häiritä heidän hyvää suhdettaan.\nStenbäckin sairaalloisuudesta enentynyt ärtyisyys ja kiivaus saattoi\nnäet joskus tuntua väsyttävältä, ja kun Charlotte luonteeltaan\noli jotenkin hänen kaltaisensa, ei hän ollut aivan taipuvainen\npitämään kaikkea hyvänään. Sitä, että hän yleensä oli ankarampi\nveljeänsä kohtaan kuin Marie, oli Stenbäckin tapana joskus leikillään\npäivitellä jälkimmäiselle, joka oli luonnostaan lempeämpi ja\nhellempi, sekä pyytää häneltä suojelusta ja lohdutusta. Jo nimistä,\noli hän sanonut, voi huomata erotuksen: Lotta Achrén tuntuu kovalta\nja karahtavalta, mutta Marie Ottelin lauhkealta ja suloiselta! [Tähän\noli tekijä aikonut lisätä Stenbäckin avioliittoa koskevan kuvauksen,\njoka olisi sisältänyt pääkohdat hänen v. 1912 kirjoittamastaan Ebba\nStenbäckin elämäkerrasta. (Ks. _Eliel Aspelin-Haapkylä_, Muoto- ja\nMuistikuvia, III, ss. 109-149.) _Kustantajan muist. _]\n\nMitä Stenbäckin ärtyisyyteen eli \"kärsimättömyyteen\" tulee,\njosta katsottiin olevan syytä puhua eräässä nekrologissakin, ei\nse kuitenkaan ollut, niin todistaa se, joka oli häntä kaikkein\nlähinnä, \"liian suuri hänen kärsimyksiinsä verraten. Koettakaa\nitse 12 vuotta joka talvi 8-9 kuukautta olla suljettuna neljän\nseinän sisään voimatta hoitaa virkaanne tai saamatta muuta seuraa\nkuin joitakuita naisia [!].\" Että vieraatkin saattoivat huomata\ntuon \"kärsimättömyyden\", johtui enimmäkseen hänen heikontuneesta\nkuulostaan. Kun luona-kävijä ei puhunut kyllin kovasti, saattoi hän\npyytää niin tekemään äänellä, jonka kiivaus oudoista henkilöistä\ntuntui loukkaavalta. Jos joku siitä pahastui, tapahtui se\nkokonaan vastoin hänen tahtoaan, sillä itse asiassa hän oli hyvin\nvieraanvarainen ja hyvin kiitollinen henkilöille, jotka käynnillään\ntuottivat vaihtelua hänen elämäänsä. Erittäinkin mainittakoon, että\nhän mielellään näki entisiä oppilaitaan, joiden ystävyyttä hän\npiti suuressa arvossa ja jotka muistuttivat häntä onnellisemmasta\ntoimintakaudesta. -- Vieraista puhuttaessa mainittakoon tässä\nohimennen, että vierasten piiri Stenbäckin ympärillä, kuten\nluonnollista, harveni. Kuolema korjasi heistä osan, ja toiset\ntaas muuttivat pois kuuluvilta. Varsinkin oli tuntuva menetys\nStenbäckille, että Essen 1867 professorina asettui Helsinkiin.\nAjatellen muinaisia aikoja täytyi tätä tapausta tosin, samoinkuin\nA. W. Ingmanin professoriksi kutsumista (1864), pitää myöhäisenä\nhyvityksenä pietismille; mutta Stenbäckille persoonallisesti oli\nraskasta erota uskollisesta ystävästä, joka hänellä niin kauan oli\nollut naapurina.\n\nJos kysytään, millä hän täytti pitkät päivänsä on vastauksena:\nlukemisella. Lukeminen oli hänen rakkain askareensa. Hyvä kirja\non paras seura, sanoi hän, ja alinomaa hän tilasi itselleen uusia\nkirjoja. Mitä kaikkea hän vuosien kuluessa luki, on mahdotonta\nluetella, mutta niin paljon voi kuitenkin sanoa, että hän rakasti\nvaihtelua. Kirjeissään Lillelle hän joskus koskettelee lukemistaan.\nTammikuun 20 p. 1866 hän kirjoittaa esim.: \"Luthardtin kirja [_Chr E.\nLuthardt_, Apologetiska föredrag öfver Christen domens Grundsanningar\n(öfversättning från tyskan). Örebro, 1865.] näyttää minusta olevan\nmiellyttävintä ja vakavinta mitä olen nähnyt. Oikein ikävöin sitä\nlukeakseni. Tähän saakka en ole ehtinyt, kun on vielä vähän jäljellä\nThiers'in 'Napoleonin' viimeistä osaa. Mikä erinomainen mies, tuo\nNapoleon! Harvoin on kaiketi rikaslahjaisempaa ihmisolentoa ollut.\n-- Tischendorffin olen lukenut -- sekalaisin tuntein. Oli yhtä\nodottamatonta kuin hauskaa hänessä tavata kristinopin ystävä. Minun\nsilmissäni hän on, tämän teoksen mukaan, hyväätarkoittava mies,\njoka vuoren juurella koettaa vaivalloisesti raivata pois muutamia\npieniä ensimmäisiä loukkauskiviä laiskan ja ynseän joukon tieltä,\njolla ei kuitenkaan ole vähääkään halua kiivetä vuorelle ihailemaan\niäisiä näköaloja. Minusta näyttää tuskin vaivaa maksavalta esittää\ntodistuksia, että evankeliumimme todella ovat olleet olemassa\nensimmäisellä vuosisadalla tai toisen alussa, ihmisille, jotka\nkuitenkaan eivät _tahdo_ tietää niistä tai joilla ei ole rahtuakaan\nniiden tarvetta. Jos he tulevatkin siitä vakuutetuiksi, niin entä\nsitten? Eivät he sillä ole sen lähempänä kristillisyyttä, niin kauan\nkuin kaikissa tapauksissa itsekkyyden ja maailman läpitunkematon\nkalvo peittää omantunnon ja tukahduttaa kaiken pelastuksentarpeen.\nOmasta puolestani soisin noille uljaille kriitikoille tehtäväksi\nvastata tyydyttävästi kysymykseen: Jos esim. Johanneksen evankeliumi\nei ole Johanneksen kirjoittama, niin kenenkä sitten? Kuka, paitsi se\napostoli, joka lepäsi Herran, elävän Jumalan pojan rinnalla -- kuka\ninhimillinen olento olisi voinut kirjoittaa _siten_ ja _sellaisia?_\nMutta on turhaa odottaa minkäänlaista käsitystä sisällisestä\ntodistuksesta sokeilta ja sokeitten johtajilta. Jos he tahtovat pitää\nitsensä arvottomina iankaikkiseen elämään ja sen sijaan pysyvät\nomassa sokeudessaan, niin jää kuitenkin Herran sana eläväksi ja\nväkeväksi ja teräväksi 'ja on heidät kaikki musertava'.\" -- Sellaisen\nlukemisen lomassa Stenbäck luki keveämpääkin, esim. Fredrika Bremerin\nteoksia, jotka hänestä olivat huvittavia, samalla kuin hän sanoo\nniiden tekijää \"nerokkaaksi hupsuksi\" luottaen varsin vähän hänen\nkristilliseen suuntaansa.\n\nTietysti hän luki runouttakin, mutta kun tiedetään, kuinka ankarasti\nhän arvosteli Topeliuksen runoilua, jopa oli sitä mieltä, että se\noli vaikuttanut vahingollisesti nuorempaan polveen, niin on helppo\narvata, että hän harvoin oli tyytyväinen. Muutaman kerran näyttävät\n\"runoniekat\" kysyneen häneltä neuvoa, ja silloin hän ei epäröinyt\npuhua suutaan puhtaaksi tapansa mukaan. Tässä suhteessa on seuraava\nkirje tuntemattomalle henkilölle varsin mieltäkiinnittävä (konsepti\non päivätty 15 p. toukok. 1867):\n\n    \"Rakas veli! Sinä olet pannut minut vaikeaan ja kiusalliseen\n    asemaan. Mitä minun on sanominen? Tietysti totuus ennen\n    kaikkea, vähäisen käsitykseni mukaan. Käsikirjoitusta olen\n    lukenut ja lukenut, mutta -- suo anteeksi -- yhä yltyvällä\n    vastenmielisyydellä. Kansanrunouden naiivisuudesta, puhtaasta\n    luonnollisuudesta ja fantastisista aineksista siinä tuskin tuntuu\n    jälkeäkään -- kenties myöskin kovin rosoisen ja onnettoman muodon\n    vuoksi. Mitä lähtisikään kansanlaulujen 'sananmukaisesta' --\n    kaiketi proosallisesta -- käännöksestä, joissa vielä enemmän\n    kuin muussa runoudessa sisällys ja muoto mitä lähimmin yhtyvät,\n    niin että sulous usein on kielessä, lauseparressa, värissä?\n    Kuinka paljon ovat esimerkiksi muutoin varsin hyvät Kalevalan\n    käännökset jäljellä alkuperäisestä! -- Jos aiot painattaa tämän,\n    niin voi kohtuudella kysyä: miksi hyväksi? Ei unkarilainen\n    kansanluonne eikä yleisinhimillinen sävy näytä minusta ilmenevän\n    minkäänmoisella alkuperäisyydellä, selvyydellä ja totuudella;\n    ei edes romanssintapaisissa kappaleissa ole laisinkaan sitä\n    hehkuvaa isänmaallisuutta ja reipasta ritarillisuutta, jota\n    olen ollut huomaavinani muissa kokoelmissa magyarilaisia\n    lauluja. -- Vilpitön ja hyvää tarkoittava, vaikka luultavasti ei\n    tervetullut neuvoni on siis, että liität käsikirjoituksen muihin\n    'jälkeenjääneihin teoksiin' -- neuvo, jonka hyväksyminen tai\n    hylkääminen tietysti riippuu sinun omasta eikä kenenkään muun\n    harkinnasta ja päätöksestä. Veljellisesti Lauri Stenbäck.\"\n\nLopetettuaan päiväkseen lukemisensa oli hänellä säännöllisenä tapana\nklo 6:n ja 7:n välillä mennä ruokasaliin, missä hän mielellään\nistui sohvaan, jonka hän oli laitattanut mukavaksi ja sopivaksi\nsairaalle rinnalleen. \"Jolleivät kaikki silloin olleet saapuvilla,\nsaattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin varoa,\nettei ketään puuttunut.\" Jos lapsia oli läsnä (usein sattui, että\nsukulaiset toivat pienokaisensa mukanaan), saattoi hän pitkät hetket\naskarrella niiden kanssa tarinoiden ja leikellen paperinukkia y.m.\nMuutoin hän otti puheeksi vakavampia aineita, sekä hengellisiä että\nmaallisia; ajatuksetonta joutavaa pakinaa hän ei kärsinyt. Näistä\nkeskusteluista on vielä moni sana pysynyt muistossa, sillä niiden\nsuola ja terävyys teki, että ne eivät niin pian unohtuneet. -- Joskus\nhän puheli omasta runoilustaankin, ja huomattiin, että hän, kuten\nmyöskin näkyy \"Epilogista ystävilleni\", ei laisinkaan halveksinut\nlaulun lahjaa. Niin paljon kuin hän yhteen aikaan oli siitä saanutkin\nkärsiä, lausui hän nyt: \"Jos on saanut lahjan Jumalalta, miksi\nei voi sitä kiitollisuudella tunnustaa ja käyttää? -- Tiedättekö\nmiksi runoni ovat tulleet niin kuuluisiksi? Siksi, että niissä on\nrahtunen totuutta.\" Hän tahtoi totuutta ja selvyyttä kaikessa. Sen\nvuoksi hän ei pitänyt tuosta \"sumuhämärästä\" ja \"ruikuttavasta\nkurjailevaisuudesta\", jota esiintyi monessa nuoremmassa runoilijassa.\n\"Tulee olla tosi\", toisti hän monta kertaa, \"täytyy antaa itsensä\nsellaisenaan -- turhuutta paljon, tohtor', uskotahan\". Mikanderin\nmukaan kuuluu hän joskus suorastaan lausuneen tehneensä väärin\nlakatessaan runoilemasta, sillä sen, jolla on lahja, tulee viljellä\nja käyttää sitä. Samalla oli hänellä toisinaan tapana levätessään\nväsyneenä ja heikkona sohvalla sepittää runoja, vaikka vain pikku\npalasia. Tuon tuostakin tapahtui, että hän itse -- samoinkuin\nRunebergistakin on kerrottu -- luki jonkun runoelmansa ja kysyi,\neikö se ollut kaunista. Sellaisina hetkinä kuultiin sanoja, jotka\nosoittivat, että runoilijan ylpeä itsetunto ei ollut sammunut;\nhän saattoi muistuttaa kerran lausutusta arvostelusta, että hän\noli Suomen suurin lyyrikko, sekä hänen virsikirjaansa koskevasta\nWieselgrenin lausunnosta, eikä hän myöskään näyttänyt unohtaneen\nmuinoin kirjoittamaansa ajatelmaa, että ainoastaan runoilija\nsaattaa arvostella runoilijaa -- tietysti se ajatus pohjalla, että\nmonet eivät oikein ymmärtäneet, minkä arvoiset hänen runoelmansa\nolivat. -- Tähän voidaan vielä lisätä seuraava Essenin kertoma\nkasku. \"Muudan nerokas ruotsalainen nainen, joka minun kauttani oli\ntutustunut Stenbäckin runokokoelmaan, lausui eräässä kirjeessä siitä\narvostelunsa, joka päättyi selityksellä, että hän ei voinut asettaa\ntekijää korkealle runoilijana. Annoin Stenbäckin lukea kirjeen, ja\nhän laski sen kädestään sanoen: 'Tervehdi ruotsalaista rouvaasi ja\nsano hänelle, että hän ymmärtää yhtä vähän runoutta kuin sinäkin.'\"\n\nKaikki, jotka muistavat Stenbäckiä virsikirjatyön ajalta, puhuvat\nyhteen ääneen, kuinka se oli hänelle rakas. Oli kuin hänen\nruumiinvoimansakin olisivat karttuneet, samalla kuin hänen henkinen\ntarmonsa kohosi. Joka aamu hänellä oli virtensä kahvipöydässä,\nja hän luki toisinaan ääneensä niitä, joista hän enimmän piti\n-- esim. muutamia pääsiäisvirsiä, joita hän sanoi todellisiksi\nvoittolauluiksi, kuolemaanvalmistumis-virsiä, esim. n:o 383, ja muita.\nTyössään hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta muiden arvostelua. Jopa\nhän kuuluu kerran lukeneen muutaman virren eräälle ruotsiapuhuvalle\npalvelustytölle, joka oli laittamassa valkeaa hänen huoneeseensa,\nja kysyneen, mitä hän piti siitä. Yksinkertainen kansannainen oli\nsilloin lausunut, että Jeesuksen nimi hänen mielestään oli mainittu\nliian usein. Stenbäck huomasi muistutuksen sattuvaksi ja muutti\nvirren sen mukaan.\n\nTämä viimeinen pikku tarina osoittaa, että runoilijassa joskus\nesiintyvää naiivin turhamaisuuden tai runolahjastaan ylpeilemisen\npiirrettä ei ole liian ankarasti arvosteltava. Puolet siitä oli\nihmisen luonnollista ja oikeutettua itsetuntoa, toinen puoli taas\njotakin varsin satunnaista, hän kun yhtä usein oli sanoissaan\nvaatimaton ja nöyrä. Niinpä mainitsee Essen myöskin, että hän\nsiinä kirjeessä, jossa hän suostui runoelmain uuden painoksen\njulkaisemisesta tehtyyn ehdotukseen, muun muassa sanoo: \"Suurin\nsilmin luin sen ylettömän hyvän ajatuksen noista runoelmista ja\nkyvystäni yleensä, jonka niin kohteliaasti suvaitsette lausua,\nja mieleeni johtui silloin kuningas Fredrikin huudahdus: 'Tuhat\ntulimmaista, olemmeko tehneet kaiken tämän!'\" --\n\nKuinka valpas Stenbäck oli omasta itsestään ja kuinka hän tukahdutti\nluonnollisen \"minänsä\" taipumukset, osoittaa selvimmin se kertomus\nhänen tohtorinhatustaan, jonka Essen myöskin mainitsee, ja joka\nerään sukulaisen samanaikaisen kirjeen mukaan on syksyltä 1864,\ns.o. virsikirjatyön ajalta. Kertomus kuuluu: \"Hän pani suuren arvon\ntohtoruuteensa, erittäinkin siksi -- lausui hän kerran -- että\nteologian tohtorina ei tarvitse 'orjailla prelaatteja'. Hattukaan,\ntämän arvon ulkonainen merkki, ei ollut hänelle yhdentekevä,\nja hän piti sitä, varsinkin ensi aikoina, mielellään. Saksaan\nkylpymatkalleenkin hän muisti ottaa sen mukaansa 'herättääkseen\nsaksalaisissa respektiä', ja hän kertoi kotiin tultuaan suurella\nhauskuudella, kuinka se oli herättänyt kunnon saksalaisten ihailua\nhyvin tarkoituksenmukaisena -- sadehattuna. -- -- Tekisi mieli\nhymyillä sellaiselle lapselliselle turhamaisuudelle kypsyneessä\nmiehessä, jollei tietäisi, että se maksoi sisäisen taistelun, joka\npäättyi voittoon, mikä kyllä monesta saattaa näyttää vähäpätöiseltä,\nmutta joka hänelle itselleen epäilemättä merkitsi paljon. Sen voi\npäättää eräästä unesta, joka ilmeisesti oli yhteydessä niiden\najatusten kanssa, joita hänellä valveilla oli ollut mielessä. Hän\nuneksi näet, että hän oli menevinään kirkkoon, ja joku muistutti\nhänelle, ettei hän unohtaisi ottaa tohtorinhattuaan. Hän vastasi\nsilloin:\n\n    \"'Min doktorshatt jag lägger ner,\n    Jag vill den aldrig bära mer;\n    Den krona, som min Herre bar,\n    Af hvassa törnen flätad var.'\"\n\n    [Tohtorinhattuni minä lasken pois,\n    en tahdo sitä enää koskaan kantaa;\n    se kruunu, jota Herrani kantoi,\n    oli punottu piikkisistä orjantappuroista. --]\n\n[Mainitussa kirjeessä sanotaan Stenbäckin aikaisemmin lausuneen että\ntohtorinhattu ja elämän kruunu ovat vaikeat yhdistää -- lause, joka\nilmaisee sitä sisäistä taistelua, mistä Essen puhuu.]\n\nPaitsi kotoisessa iltapiirissä tahtoi Stenbäck välttämättömästi\nsaada keskustelun käyntiin aterioilla. Hänestä oli ihmisen arvolle\nalentavaista -- \"eläimellistä\", sanoi hän -- äänettömänä täyttää\nitsensä ruoalla. Jos kukaan ei puhunut, saattoi hän antaa nuhtelevia\nsanoja seuralle, ja tavallisesti lienee lempeä sisar Marie varannut\njotakin puheen ainetta. Jollei se aina ollutkaan niin sukkelaa\nja merkillistä, oli kuitenkin alku annettu. Toisinaan tuli hyvin\nvakaviakin kysymyksiä pohdittavaksi. Eräs Stenbäckin muinaisen\nLaihian-serkun tytär mainitsee tästä muun muassa: \"Kuinka monta\nviehättävää keskustelua oppineista saksalaisista teologeista ja\nheidän teoksistaan kuultiinkaan Lauri-enon ja Ebba-tädin pitävän,\nmutta nuoruudessa sellainen menee korvasta sisään ja toisesta ulos,\nkuten sanotaan. -- Suurta arvoa nähtiin enon aina panevan Ebban\nlausuntoihin syvemmistä kysymyksistä, ja välisti täti vastusti häntä\nsukkelasti ja leikillisesti.\"\n\nKoulujen lupa-ajoilla oli aina enemmän päivänpaistetta kodissa.\nJakkus oli silloin kotona, ja huolettomana ja iloisena hän oli\npäivänsäde siellä, ja vanhempain rakkaus ympäröi häntä niin\nlämpimänä kuin konsanaan. Kun hän vihdoin tuli ylioppilaaksi ja\nantautui luonnontieteellisiin opintoihin aikoen ruveta lääkäriksi,\noli se tuskin Stenbäckin sisimmän toivon mukaista, mutta hän ei\npannut kasvatilleen tässä enemmän kuin muissakaan suhteissa mitään\npakkoa. Muutoin ei ole mahdotonta, että kasvatusisän kanarialinnut\naiheuttivat sen, että hän ennen kaikkea kiinnitti huomionsa\nlintumaailmaan ja aikaa myöten tuli yhdeksi Pohjanmaan lintujen\nparhaita tuntijoita. [Jakob Stenbäck tuli ylioppilaaksi 1867,\nfilosofian maisteriksi 1873, lääketieteen kandidaatiksi 1880 ja\nlisensiaatiksi 1884, oli sitten erinäisissä lääkärintoimissa ja kuoli\n1900 Pudasjärven piirilääkärinä. Aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä\nhän on julkaissut vähäisiä havaintoja eläinten elämästä ja varsinkin\nPohjanmaan linnuista.] Toinen kasvattilapsi, tytär Iida, oli\nkotona umpimielisempi; täysikasvaneena ystävät kiittivät häntä\ntavattoman vaatimattomaksi, tunnolliseksi ja ystävyydessä lujaksi\nhenkilöksi. Hän soitti ja lauloi miellyttävästi ja tuotti sillä\nisälleen suurta iloa, ja niin kaino ja syrjäänvetäytynyt kuin hän\nolikin, ei hän koskaan kieltäytynyt, kun tämä pyysi häntä esittämään\njotakin, ei silloinkaan kun vierasten läsnäolo teki sen hänelle\nepämieluisemmaksi. Sitä paitsi hänen osallaan oli muutamia muita\ntoimia, esim. ottaa posti vastaan ja _huolellisesti_ taittaa lehdet,\nennenkuin ne luettiin, sillä Stenbäck ei suvainnut _hutiloiden_\ntaitettuja sanomalehtiä, hoitaa huonekasveja, lukea ääneen j.n.e.\nJoululahjavärssyistä, joilla Stenbäckin oli tapana varustaa\nomaisilleen antamansa lahjat, olkoot näytteenä seuraavat säkeet,\njotka tulivat Iidalle peilin keralla:\n\n    Sin bild man endast skådar här,\n    Ej hurdan man i själen är --\n    Men dåren i sig själf är kär. --\n\n    [Tästä näkee ainoastaan kuvansa,\n    ei millainen on sydämessään --\n    mutta houkka se, joka on itseensä ihastunut. --]\n\nKuten aikaisemmin on mainittu, otti Stenbäck myöhempinä aikoina\nmuitakin kasvatuslapsia luokseen. Niitä oli Fausta Nygren, Lapuan\nnimismiehen tytär, jonka isoäiti oli ollut Stenbäckin äidin sisar,\nHanna Gyllenberg, kauppiaantytär Uudestakaarlepyystä, otettu\nhoitoon vanhempainsa kodin hävittyä kaupungin palossa, sekä Karl\nSchwartzberg, jo v. 1851 leskeksi joutuneen Laura-sisaren nuorin\npoika.\n\nStenbäckin vieraanvaraisuus on jo tullut mainituksi, mutta kuvaus\nkotielämästä ja hänestä itsestään ei olisi täydellinen, jollemme\nkuvaisi isäntää sellaisena kuin hän oli ystäviensä ja vierastensa\nsilmissä ja kertoisi, kuinka hän kohteli heitä ja varsinkin\nnuorisoa. Ensiksi tahdomme kuitenkin siteerata, mitä Essen sanoo\nhänen luonteestaan ja suhteestaan muihin: #/ \"Ominaisin piirre\nStenbäckin luonteessa oli lapsellinen naiivisuus ja suoruus,\njommoista en ole nähnyt kenessäkään muussa. Hänen sielunsa oli\n-- voimme sanoa -- läpikuultava niinkuin entisen roomalaisen\ntalo, joka oli niin rakennettu, että sen läpi voi nähdä kaikilta\npuolin. Hänellä ei kenties ollut enemmän eikä suurempia heikkouksia\nkuin useimmilla muilla, mutta ne olivat kaikki selvästi jokaisen\nnähtävinä. Ei tullut koskaan kysymykseen, että hän olisi koettanut\npeittää ainoatakaan niistä. Hän käänsi, niin sanoaksemme, sydämensä\nnurin. Kaikki salamyhkäisyys oli hänelle sen vuoksi kauhistus, ja\nusein hän meni niin pitkälle, että hän julisti teeskentelyksi ja\nulkokultaisuudeksi, mitä muut sanovat itsensähillinnäksi. Hän oli\nmitä uskollisin, lämminsydämisin ystävä. Mutta hänen ystävänsä eivät\nsaaneet olla arkoja. Hän säästi heitä yhtä vähän kuin muitakin.\nMissä hyvänsä hän näki jotakin, toisessa tai toisessa, joka hänestä\noli epämieluista, kävi hän sen kimppuun ankarasti ja säälimättä,\nmilloin vakavan nuhteen sanalla, milloin purevan satiirin ruoskalla.\nHän tuntui siten useinkin loukkaavalta ja katkeralta; mutta häneen\nei voinut kauan olla vihoissaan, joskaan ei aina voinut havaita\nojennusta oikeaksi. Usein ei hänellä itsellään ollut aavistustakaan\nsanainsa ankaruudesta. Se oli hänelle niin luonnollista, että hän\nihmetteli, kuinka kukaan voi niistä loukkaantua, ja jälkeenpäin\nsamoinkuin ennenkin hän kohteli niitä, joita ne olivat kohdanneet,\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta jos hän huomasi jonkun\npahastuneen sanoistaan, riensi hän viipymättä sovittamaan mitä niissä\noli loukkaavaa, jotavastoin itse asiassa ei mikään myönnytys tullut\nkysymykseen.\"\n\nSen verran Essen, jota täytyy pitää todistuskelpoisempana kuin\nketään muuta tässä asiassa. -- Stenbäckin suhteesta nuorisoon,\njoka niin paljon kiinnitti hänen mieltään, tiedämme, että hänen\nsuorasukaisuutensa aina pisti esiin, ja se, joka tahtoi kestää\ntässä epätasaisessa taistelussa, ei -- kuten Essen sanoo -- saanut\nolla arka, mutta ei myöskään -- tyhmä; helpoimmin näet hänet voitti\navomielinen, sukkela vastaus. Tämä halu hyökätä nuorten kimppuun,\njoka niin helposti käsitettiin väärin, tämä taipumus \"pitää kurissa\"\nihmisiä ja mitä viattomimmalla naamalla viskellä teräviä sanoja,\noli kieltämättä virhe, sillä sitä ei aina voinut sovittaa se, että\nhän naiivisuudessaan tuli hyvin kummiinsa siitä ikävästä, jonka\nhän oli saanut aikaan, ja että hän jälleen koetti hyvittää kaikki\nvastustamattomalla herttaisuudella. Mutta merkillistä on, että\nkaikilla kuitenkin on hänestä lopuksi rakas muisto. Niistä, jotka\novat oppineet tuntemaan Stenbäckin luonteen eri puolia, on eräs\nsupistanut huomionsa seuraaviin sanoihin: Kun ensi kerran olin\nIsossakyrössä, jäi mieleeni kuva marisevasta, ikävästä ukosta; kun\npalasin sinne täysikasvuisena useita vuosia myöhemmin, tuli hän\nherttaisena ja ystävällisenä vastaani, katsoen minuun syvillä,\nkauniilla silmillään, ja minusta näytti, kuin olisi hänen olennossaan\nollut jotakin hengen kuninkaallisuutta. Toinen taas on lausunut:\nKaikkineen päivineen, kaikkine puutteineen ja heikkouksineen, elää\nmielessäni Stenbäckin koti unohtumattomassa muistossa ihannekotina.\nAsia on se, että nuoret vaistomaisesti tuntevat kuka heitä rakastaa,\nja että Stenbäck, kun hän ei ollut satiirisella ja sotaisella\ntuulellaan, saattoi yksityisiin lauseihin panna sielunsisällyksen,\njoka teki ne unohtumattomiksi vastaanottaville sydämille. \"Muistan\nerään syksyillan\", kirjoittaa jo mainittu serkuntytär, \"kun hän\nkatseli lainehtivia viljavainioita eikä virkkanut muuta kuin\nsanat: 'Pelto kypsyy leikattavaksi!' Moni muu olisi voinut puhua\ntuntikauden, vaikutuksen tulematta niin syväksi. Toisella kertaa\nhänen sanansa koskivat kahden nuoren salaista, mutta arvattua\nystävyyttä. Stenbäck kysyi nuorelta neidolta: eikö _hän_ ole täällä?\n(mainiten nuoren miehen nimen). Joku toinen vastasi: ei, mutta se,\njolle kysymys oli tehty, painoi punastuen katseen työhönsä. Silloin\nkysyjä silmäili häntä pitkän tuokion ja virkkoi vihdoin: 'Minäkin\nolen ollut nuori kerran.'\" -- Kenties ajatteli Stenbäck silloin sen\najatuksen, jonka hän viimeisten vuosiensa käsialalla on kirjoittanut\npaperilapulle: \"On muistoja, jotka ikäänkuin päivänpaisteinen pilkku\nsydämessämme säilyvät himmentymättömässä huomenhohteessa, vaikka\" --\nja sitten seuraa eri rivillä: \"Sellaiset muistot pitää mieluimmin\nitsellään.\"\n\nKun nuorisoa kokoontui pappilaan, teki Stenbäck parhaansa sen\nhuviksi ja ratoksi ja otti itse monesti osaa leikkeihin, useinkin\nalkuunpanijana. Mielellään hän ehdotti sellaisia leikkejä - esim.\n\"kysymyksiä ja vastauksia\", riimileikkiä y.m. -- jotka vaativat\najattelemista. Jos seura oli lukuisa niinkuin uudenvuodenpäivinä,\njolloin pitäjäläiset vanhan tavan mukaan kokoontuivat pappilaan,\nleikittiin muitakin leikkejä ja tanssittiin, jota Stenbäck pitkät\nhetket saattoi istua katsomassa. Sellaisessa tilaisuudessa oli\nMikander nuorten puolesta kysynyt Stenbäckiltä, antaisiko hän luvan\nfranseesin tanssimiseen. Lupa saatiin, ja kun tanssi oli lopussa,\nkysyi hän itse, osasivatko jotkut läsnäolijoista tanssia polkkaa.\nJa niin tanssittiin sekin tanssi. -- Joitakuita aikoja ennen oli\npuhe kääntynyt tanssiin, ja sitä oli puolustettu sekä vastustettu.\nStenbäck omasta puolestaan oli sanonut, ettei hän nähnyt mitään pahaa\nsiinä, että nuoret ovat iloisia ja myöskin tanssivat; mutta, oli hän\nlisännyt, täällä ei osata tanssia. Ulkomailla hän oli kerran nähnyt\ntanssia, joka oli kaunista, todellista tanssia -- mutta meillä ei\nosata tanssia niin! Kuinka vakavat ajatukset Stenbäckissä olivat\nlähellä keskellä leikkiä ja pilaakin, näkyy seuraavista säkeistä,\njotka ovat kirjoitetut riimileikkiä leikittäessä:\n\n    Till lifvets ljusa himla_land_\n    går tåget genom dödens _dal_,\n    och bortom grafvens dunkla _rand_\n    som skyar flykta jordens _qval_.\n    O du, som mörk och nedtryckt _står_\n    och sörjer dina dagars _tal_,\n    höj ögat upp! din gyllne _vår_ du återfår i lifvets _sal_,\n    och vid cherubers seger_sång_\n    du glömmer jordens mörka _dal_,\n    där rädd du vandrade en _gång_\n    och brann af oro, nöd och _qval_.\n          Till himla_borgen_\n          igenom _sorgen_\n    går vägen för hvar trogen _själ_.\n    Som örnen kan han _svinga_\n    från jordens grus, det _ringa_,\n    på fria vingar modigt _opp_.\n          Att tröstlös _längta_,\n          att fången _trängta_\n    kan ej den kristnes tro och _hopp_,\n    ty fri han kan från _fara_\n    vid Jesu hjärta _vara_,\n    så snart han vill, och där är _väl_.\n\n    [Elämän valoisiin taivasmaihin\n    käy kulku kautta kuolon laakson,\n    ja tuolla puolen haudan tumman partaan\n    pakenevat pilvinä pois maiset tuskat.\n    Oi, nosta silmäsi sinä, joka seisot synkkänä\n    ja masentuneena päiviesi lukua surren!\n    kultaisen kevääsi sinä saat jälleen elämän salissa,\n    ja kerubien voittolaulun kaikuessa\n    sinä unohdat maan pimeän laakson,\n    missä pelokkaana vaelsit kerran\n    povessasi polttava levottomuus, hätä ja tuska.\n          Taivaan taloon käy\n          kautta surun\n    jokaisen uskollisen sielun tie.\n    Kotkana se kohoaa\n    maan tomusta matalasta\n    vapain siivin uljaasti korkeuteen.\n          Lohdutonna ikävöidä,\n          vankina vaikeroida\n    ei saata kristityn usko ja toivo,\n    sillä vapaana vaarasta hän voi\n    olla Jeesuksen sydämellä,\n    niin pian kuin hän tahtoo, ja siinä on hyvä olla.]\n\nKesillä Stenbäck aina virkistyi, sillä silloin hän voi liikkua\nulkoilmassakin. Puutarhaviljelys ja ennen kaikkea kukkain hoito\noli hänen mielitöitään, eikä tilaisuutta siihen puuttunut. Pihan\nja maantien välillä leviää suuri puutarha tarjoten runsaasti\ntilaa kaikenlaisille puutarhakasveille ja kukille, jota paitsi\nStenbäck raivautti rakennuksen alapuolella olevan karun joenrannan\nistuttaakseen syreenipensaita ja laittaakseen kukkapenkkejä siihen,\nmissä ennen oli ollut vain kiviä ja rikkaruohoa. Mikään taituri hän\nei kuitenkaan liene ollut puutarhanhoidossa. Kukkain sanotaan olleen\n\"mitä yksinkertaisinta laatua, mutta hän rakasti niitä kuitenkin, ja\nsilloinhan oli samantekevää, jolleivät ne olleetkaan niin kauniit\nmuiden silmissä. Sittenkin niitä täytyi huolella hoitaa.\" -- Kuinka\nnämä rakkaat kukkasetkin välillisesti saattoivat tuottaa hänelle\nharmia, nähtiin eräänä aamuna, jolloin huomattiin, että porsaat yöllä\ntai ensi aamunkoitteessa olivat päässeet puutarhaan ja tonkineet\nkokonaisen kukkapenkin. Ensi kiivaudessaan Stenbäck tuomitsi kaikki\nnämä nelijalkaiset pahantekijät armotta -- teurastettaviksi!\n\nLuonnollista on, että Stenbäckin harrastus puutarhaan ja siihen\nkuuluviin seikkoihin tarttui ympäristöönkin, ja siihen hän pani\narvoa. Kun hän näki muutoksia tarpeelliseksi puutarhalaitoksissa, oli\nhänellä tapana kehoittaa nuoria ja vanhoja tekemään ehdotuksensa sitä\nvarten. Silloin piirustettiin uutterasti, jonka jälkeen piirustukset\ntarkastettiin ja vertailtiin, kunnes tultiin yksimielisyyteen\nsiitä, kenelle ensimmäinen palkinto oli tuleva, s.o. kenen ehdotus\noli parhaiten toteutettavissa. Erityisen huolen alaisena oli\nkahdeksankulmaisen paviljongin rakentaminen suureen puutarhaan ja\nsamoin huvihuone pappilan-aliselle kauniille, tuuhealle saarelle.\nSeudussa, missä laveat viljavainiot ovat tunkeneet metsän loitolle,\noli tämä saari rakkaana kosteikkona Stenbäckille, joka oli viettänyt\nlapsuutensa ja nuoruutensa vaihtelevammassa luonnossa kuin Isonkyrön\ntarjoamassa. -- Mutta hän ei rakastanut ainoastaan viljeltyjä kukkia;\nmyös viljelemätön kasvullisuus ilahdutti häntä. Mielellään hän antoi\nkukkien raikasten, valoisain värien hyväillä silmäänsä, mutta poimia\nhän ei tahtonut niitä. Jopa hän saattoi vihastua, jos kävelyllä hänen\ntoverinsa otti kukkasen ja alkoi \"tutkia\" sitä. Se oli hänelle yhtä\nvastenmielistä nähdä kuin kuulla kasvien latinaisia nimiä. \"Anna\nniiden kasvaa rauhassa\", sanoi hän, \"mihin Herra on ne kylvänyt, ja\nkatso niitä, missä ne seisovat, tai aseta ne nenäsi alle; mutta älä,\nhupsu, revi niitä rikki!\"\n\nKun päivänpaahde tai sade esti Stenbäckiä kävelemästä ulkona tai\nkun viimeisinä kesinä voimat pettivät, oli hänellä hupina istua\nperheensä tai jonkun vieraan seurassa katetuilla, \"ihmeen hauskoilla\"\nportailla, jotka olivat rakennetut puoliympyrän muotoon ja sen vuoksi\n\"ikäänkuin avosylin ottivat tulijan vastaan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nStenbäckin viimeisiä vuosia synkisti se kato, joka silloin kohtasi\nmaata. Mitä hän tunsi ja ajatteli sen johdosta, näemme hänen Lillelle\nkirjoittamistaan kirjeistä.\n\nHelmi- ja maaliskuussa 1866 hän koskettelee ensi kerran kysymystä\nvalittaen, että kerjäävät pohjalaiset täyttävät tulvallaan koko\nEtelä-Suomen. \"Mitä on tehtävä tämän kansallisonnettomuuden\nestämiseksi? Ainakaan eivät papit voi heitä pidättää.\" -- \"On\nraskasta ja nöyryyttävää Pohjanmaalle, kun on pakko ottaa almujakin;\nmutta arveluttavinta ja onnettominta on hirveä kansanvaellus, joka\nvarmaan kantaa pitkällisiä, katkeria hedelmiä. Täällä on myös\nyökunta-kerjäläisiä tusinoittain, paitsi niitä, jotka tulevat\nja menevät. Eikö mitään pidäkettä ja apua voi keksiä?\" Itse\nIsossakyrössä oli hätä vielä silloin pienempi kuin sisämaassa; mutta\nhädän seuralainen, lavantauti, tuli sinne kuljeksivain kerjäläisten\nmukana. Päiväämättömässä kirjeessä (todennäköisesti saman vuoden\nhuhtikuulta) Stenbäck kirjoittaa siitä:\n\n\"Neljä rengeistäni ja useita piikoja sairastaa paraikaa lavantautia.\nSairauden toi tänne kerjäläispoika, joka makasi täällä useita\nviikkoja, mutta kuitenkin vihdoin parani; nyt se on tarttunut\ntalonväkeen yhä enemmän. Tähän asti ei kuitenkaan ole ketään muita\nkuollut kuin eräs hurskas 'koturi', vaimo, joka on elänyt ja asunut\ntäällä monta vuotta. Muuallakin pitäjässä on kaikki talonväki samassa\ntaudissa, niin ikään kerjäläisten kuljettamassa.\"\n\nSeuraavana vuonna oli laita kahta pahempi. Huhtikuussa 1867 Stenbäck\nmainitsee ohimennen, että hänen vuositulonsa tekivät tuskin kolmannen\nosan tavallisestaan, \"ja kaiken, mitä taloudenpidossa voin säästää,\ntarvitsen enemmän kuin hyvin hädän auttamiseksi\".\n\nMarraskuun 27 p.: \"Elän todella, kuten kirjoitat, keskellä pahinta\nhätää; kaikkialla vallitseva puute ja suuri kulkutie Vaasaan,\njonne niin monet ovat menossa, muistuttaa siitä alati ja pitää\nmielen usein kyllä kuumeisessa jännityksessä. Mutta kuitenkaan en\ntahtoisi olla täältä kaukana, sillä paljon on oppimista. Tässä\nkovin hädänalaisessa pitäjässä on kummallista kyllä paljon vähemmän\nkirkuvia ja valittavia köyhiä ja avunpyytäjiäkuin ennen. He tietävät,\nettä kaikki yhteiset ja kaikki köyhäinhoitovarat ovat tyhjennetyt,\nja heidän on täytynyt itse ryhtyä hankkimaan elatustansa. En\nkäsitä, millä he kaikki elävät. Sammalia, akanoita, olkia y.m.\nhätäleipäaineita käyttävät tilallisetkin, joilla ei ole suurta\nvastusta irtolaisväestä. Saatavani tuottavat kenties viidennen osan\ntavallisestaan. Mutta kuitenkin on kansa alistunut; he taipuvat\nmerkillisellä kärsivällisyydellä kovaan välttämättömyyteen, ovat\nmasentuneita ja ikäänkuin kuritettuja lapsia toistaiseksi. Mikä\nHerran armo, jos se tästä suuresta, katkerasta koettelemuksesta voisi\nnousta parantuneena ja jalostuneena. Toisinaan rohkenen sitä toivoa,\nja se ilahduttaa minua luihin ja ytimiin asti. Mahdotonta on, että\ntämä aika menisi ohitse jättämättä syviä vaikutuksia -- ja tahtoohan\nJumala elämää eikä kuolemaa. Jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa.\nHänen kurinsa opettaa meitä tietämään huutia, mutta myös niin paljon,\npaljon muuta.\" -- Saman kirjeen lopussa on seuraava jälkikirjoitus:\n\"Sain juuri tämän päivän postissa kunnioitettavalta isänmaanystävältä\nE. Julinilta kirjeen Turusta sekä kakun _heinä_leipää, varsin\nhyvää, ja se kuuluu olevan ravitsevaa ja terveellistä. Ihmeellistä!\nPiankin saamme leipää paljaasta kivestä. Kiittäkäämme Jumalaa\nsyntisillä polvillamme. Ja mitä uusia toiveita! Vihdoin on kaiketi\nkarjanhoito meilläkin pääsevä voimaan, niityt antavat ravintoa\nmeille ja lehmillemme, niin että ne tulevat kauniiksi ja lihaviksi\nniinkuin sinun ja antavat meille maitoa ja hunajaa -- voita piti\nsanoani. Sitten alkaa teollisuus ja käsityö kukoistaa, saamme\nköyhästä Suomestamme toisen Sveitsin -- jolleivät vain tuhoisat\nrautatietuumat sitä ennen ehdi saattaa meitä perin pohjin vararikkoon\n[!]. Surkuttelen Snellmania, jonka täytyy olla vaiti ja suostua.\nLeveäraiteisia strategisia rautateitä, ja koko tämä nälistynyt,\nryysyinen kansa liikkeelle rakentamaan -- hautaansa.\"\n\nTammikuun 4 p. 1868 (C. G. von Essenille): \"Olemme nyt viettäneet\njoulupyhämme vierainemme jotenkin entiseen tapaan, vastoin tahtoani\n-- kun ajat ovat niin huonot, Hätä kasvaa, mutta kansan alistuminen\non ihmeteltävä.\"\n\nTammikuun 27 p. (samalle): \"Emme ole sairaampia kuin ennen, mutta\nyltympäri tässäkin pitäjässä on kuolevaisuus paljoa suurempi kuin\ntavallisesti.\"\n\nHelmikuun 28 p.: \"Hätä yltyy, kansa on kuin ruoskitut lapset,\nmutta luulen, että se on tästä katkerasta koettelemuksesta nouseva\nparantuneena. Suokoon Jumala sen!\"\n\nKovaonnisesta kevättalvesta 1868, jolloin kuolo korjasi kamalan\nsatonsa nälistyneestä väestöstä, ei ole muita kirjeitä. Sitävastoin\non yksi 25 p:ltä marraskuuta, ja siitä näkyy, etteivät olot\nIsossakyrössä tänäkään vuonna yhtään valjenneet. Kirjeessä sanotaan\nnäet: \"Täällä on rahanpuute ja suuri köyhyys kaikkialla; ei mikään\nvuosi ole Isollekyrölle ollut niin huono kuin viimeksikulunut.\nOnneksi on kuitenkin muilla seuduin tällä kertaa hyvä vuosi.\"\n\nTähän tarvitsee tuskin lisätä, että Stenbäck teki mitä tehtävissä\noli moisissa oloissa. Anteliaisuus Isonkyrön pappilassa oli yhtä\nmuuttumaton kuin missä muussa näiden seutujen pappilassa hyvänsä.\nUseat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa tavatut\nlehdet todistavat lisäksi, kuinka hän koetti tehdä erilaisia\nhätäleipäaineita tunnetuksi seurakunnassa ja kuinka hän koetti\nopettaa hädänalaisia kristityn tavoin ottamaan koettelemuksen\nvastaan. Kuinka hänen sydämensä kärsi, kuinka hän rukoili kansan\npuolesta ja toivoi, että hätä oli oleva sille hyväksi, ilmenee\nkylliksi edellä siteeratuista sanoista sekä runoelmasta \"Suomi\nhädässä\", jonka loppu kuuluu:\n\n    O land, o land, du dyra land,\n          Hör Herrans ord!\n    Nu hvilar öfver dig hans hand,\n          O fosterjord:\n    Den vill ej ditt fördärf, till stöd\n    Den räckes dig uti din nöd,\n    Den vill dig väcka ur din död.\n\n    [Oi maani, kallis maani,\n          kuule Herran sanaa!\n    Nyt lepää hänen kätensä päälläsi,\n          oi synnyinmaa:\n    se ei tahdo sinun turmiotasi,\n    tueksi se ojentuu, sinulle hädässäsi,\n    kuolostasi se tahtoo sinut herättää.]\n\nKesällä 1869, joka oli Stenbäckin viimeinen, hän oli miltei yhtä\nreipas kuin sen edellisinä. Hän nautti lämpimästä vuodenajasta, ja\nhänellä oli voimia omistaa mielenkiintonsa sille perhejuhlalle,\njoka oli tänä suvena, nimittäin Iidan häille. Häät vietettiin\nasianmukaisella komeudella sydänkesällä. \"Suuri sali pikku puolella\"\njärjestettiin ruokasaliksi, pöytä katettiin hevosenkengän muotoon\nja koristettiin kasveilla ja kukkasilla samoinkuin koko huone.\nStenbäck kulki tarkastaen ympäri ja nyökkäsi mielihyväänsä nuorten\npuuhille. Sulhanen, pastori Pohjola, oli talollisen poika Nakkilasta,\nja vierasten joukossa oli hänen vanha isänsä ja muita sukulaisia,\npaitsi Isonkyrön talonpoikaisväkeä, paikkakunnan herrasväkeä sekä\nStenbäckin perheen sukulaisia. Päivällisillä Stenbäck esitti pitkässä\nsuomenkielisessä puheessa maljan Suomen talonpoikaissäädylle.\nHän huomautti ensiksi, kuinka kuningasvalta muinaisaikoina oli\nollut suuri ja yksinään määräävä, kuinka valta sittemmin oli\nsiirtynyt aateliston käsiin ja kuinka nyt oli koittamassa aika,\njolloin talonpoikaissääty oli saava tähän saakka aavistamattoman\nmerkityksen ja valta-aseman. Sitten hän teroitti mieliin tietämisen\nja sivistyksen arvoa vallan oikeinkäyttämisen ehtona samoinkuin\nkansakoulujen tavatonta tärkeyttä kansan kohottamiseksi ja\nvalmistamiseksi vastaamaan uuden ajan vaatimuksia; puolisivistys ei\nkelpaa, oli hän sanonut, paljon enemmän kuin puoliherraa hän pitää\nkunniassa yksinkertaista talonpoikaa, joka voi olla sivistynyt,\nvaikk'ei hänellä olekaan muodinmukaista takkia. Sensuuntainen oli\najatuksenjuoksu, ja puhe lausuttiin tavattomalla voimalla, niin\nettä se teki suuren vaikutuksen. Vaikka ollen alun pitäen syvästi\nkansanmielinen, ei Stenbäckillä ollut ennen ollut aihetta pitää\nmitään sellaista puolivaltiollista puhetta, ja sen vuoksi enensi\nasian uutuus hänen sanainsa vaikutusta. Läsnäolijain joukossa oli\nmyöskin eräs tehtaanisäntä, jolla oli aatelisnimi, ja sanotaan\nhänen pitäneen puhetta kovin demokraattisena. Kun sitten eräs\ntalonpoika katsellessaan franseesia osui pitelemään sikariaan\nniin varomattomasti, että poltti reiän tehtaanpatruunan hienoon\nhännystakkiin, oli tämä vielä lisäksi huomauttanut, että professorin\nylevä puhe oli antanut toisen kuvan oloista kuin todellisuus!\n\nVielä syksykin kului, kuten näytti, tavallista menoaan. Mutta väärin\ntehtäisiin, jos luultaisiin, että Stenbäck edes helpoimpinakaan\npäivinään olisi lykännyt mielestään ajatuksen tulossaolevasta\nlopustaan. Monet aikaisemmin esitetyt sitaatit hänen kirjeistään\nosoittavat, kuinka valmistunut hän oli ja kuinka hän ikävöi\nhaudantakaiseen kotiin, ja vielä mainittakoon, että hän jo syksyllä\n1865 oli kirjoittanut Lillelle tuntiessaan vointinsa tavallista\nparemmaksi: \"Olen niin tottunut pitämään kuolemaa silmissäni, etten\nmielelläni jättäisi toivoa pian päästä kotiin.\" Nämä sanat ilmaisevat\nvarmaan hänen sydämensä perustunnelmaa siitä saakka.\n\nJoulun jälkeen tai alussa uutta vuotta 1870 Stenbäckin voimat\nalkoivat huomattavasti vähetä samalla kuin vaivat enenivät. 25\np. helmikuuta hän kirjoittaa epätasaisella käsialalla Essenille:\n\"Nyt kun on tullut selkeä ja kylmä sää ja raikas talvi-ilma, on\nterveytenäkin tullut vähän paremmaksi. Se on riippuvainen joka\nsäänmuutoksesta, vaikka istunkin sisällä. Kuolema leikittelee\nkanssani niinkuin kissa kiinnisaamallaan hiirellä; juuri kun\nluulee, että se musertaa leukojensa väliin, päästääkin se vielä\njuoksentelemaan hetkeksi -- ei kuitenkaan liian kauas. Suotakoon\nminun pian autuaana hetkenä vaipua sen syliin -- ei, rakkaan Herrani\nja Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen syliin!\" Omaistensa kanssa hän\npuhui usein kuolemastaan, mutta uskoi kuitenkin elävänsä ainakin\ntoukokuuhun asti, vaikka hän viimeisinä aikoina viikkomäärin oli niin\nvoimaton, ettei hän auttamatta jaksanut nousta, kun oli ruvennut\nistumaan. Paikalle kutsutun lääkärin vakuutus, että hän vielä voisi\nelää muutaman vuoden oikealla keuhkollaan, jollei muuta sattunut, ei\nvahvistanut sairaan uskoa elämään. Hän tunsi itse parhaiten, kuinka\nrunneltu hänen poloinen ruumismajansa oli. Miltei joka aamu värisytti\nhäntä ankara vilutauti, jota paitsi häntä vaivasi hengenahdistus ja\nunettomuus, joka ajoi hänet vuoteeltaan keskellä yötä, puhumattakaan\nmuusta.\n\nVoi syystä ihmetellä, että kuolema niin kauan viipyi, mutta enemmän\nkuitenkin sitä, että sielun virkeys säilyi aivan viimeiseen asti.\n\"Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat miltei kokonaan tyhjentyneet,\nvälähteli hänen elävästä hengestään vielä salamoita, joita hänen\nympäristönsä oli ihmetteleminen.\" Useita kertoja hän lausui ilonsa\nsiitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja\nkummasteli ihmisten hulluutta, kun he eivät etsineet Jumalaansa\nja vapahtajaansa eläessään -- \"jos he sen tekisivät, niin heillä\nolisi lohdutus elämässä ja kuolemassa\". Hänen omasta kehityksestään\nkirjoitti hänen vaimonsa muutamia kuukausia hänen kuolemansa\njälkeen, että hän sairautensa aikana ikäänkuin \"pian poimittava\nhedelmä kypsyi iäisyyttä varten\" ja että hän kuoleman lähestyessä\niloitsi kuin lapsi, joka pääsee kauan ikävöityyn isänkotiin. --\nJos mikään hänen elämänharrastuksistaan oli hänen sydämellään, oli\nse varmaankin virsikirjatyö. \"Vielä viimeisinä kuukausina\", sanoo\nEssen, \"tarkasti hän ehdotuksensa ja merkitsi ne muutokset, joita\nhän katsoi sen kaipaavan. Nämä muistutukset hän jätti kuollessaan\nminulle toimitettavaksi ynnä ohjeen niiden käyttämisestä aikanaan.\"\nVieläpä viimeisessä kirjeessä tälle ystävälle (26 p. maalisk.)\nhän kirjoitti samasta asiasta. \"Avatessani tämän kirjeen\", kertoo\nEssen, \"pelästytti minua muuttunut käsiala samoinkuin sanojen ja\nrivien epätasaisuus. Näin että nyt oli loppu tulossa. Hän käsitti\nsen itsekin, ja kirje päättyi sanoilla: 'En jaksa enää. On alkanut\nhämärtää silmissäni, niin että kirjaimet tanssivat kuin hassut. Se on\nkaiketi kuoleman hämärä. Hyvästi, hyvästi!'\" --\n\nLähimmät päivät tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen Stenbäck\nenimmäkseen vietti nukkuen. Käydessään levolle 30 päivänä maaliskuuta\nhän valitti tavatonta väsymystä, ja kun hän yöllä heräsi, pelästyivät\nläsnäolijat siitä, etteivät voineet ymmärtää hänen puhettaan. Aamulla\nhän nousi, mutta vasen puoli oli ikäänkuin rampautunut, suu ja vasen\nsilmä olivat hervottomat. Hän oli saanut halvauksen, mutta siitä\nhuolimatta hän pysytteli ylhäällä seuraavina päivinä. Sunnuntaina\n3 p. huhtikuuta kohtaus uudistui ja tällä kertaa ankarampana. Kun\nposti saapui seuraavana tiistaina, tahtoi hän vielä istuallaan\nlukea sanomalehtiä, mutta hän piti lehden ylösalaisin itse sitä\nhuomaamatta. Seuraavana päivänä havaittiin, että hän oli kadottanut\nnäkövoimansa, ja se oli katkerimpia hetkiä hänelle itselleen ja\nhänen rakkailleen. Hänen vaimonsa oli kysynyt, eikö hän tahtonut\naamiaista. -- \"Enhän toki syö keskellä yötä\", oli sairas vastannut.\n-- \"Johan nyt on päivä pitkällä\", vastattiin. Sen kuullessaan hän\npyysi sytyttämään kynttilöitä. Hänen vaimonsa asetti kaksi palavaa\nkynttilää pöydälle sängyn ääreen, ja hän koetti kädellään hapuilla\nvaloa kohti, kunnes pisti sormensa liekkiin. -- Silloin hän painoi\nsuruisesti päänsä alas ja sanoi: \"Niin, en näe mitään.\" Itkien koetti\nhänen vaimonsa lohduttaa häntä sanoen: \"Kyllä Jumala sinua rakastaa,\nvaikka hän paneekin raskaita kuormia päällesi.\" -- \"Niin, sen uskon\nvarmaan Kristuksen tähden\", vastasi sairas siihen. -- Samana päivänä\nhän tahtoi nauttia ehtoollisen. Hänen vävynsä Pohjola ripitti hänet\nkaikkien läheisimpien läsnäollessa. Itse hän luki synnintunnustuksen\nhairahtamatta, hartaasti ja nöyrästi. Sen jälkeen laulettiin pari\nvirttä.\n\nStenbäckin lähimmät hoitajat olivat hänen vaimonsa ja hänen sisarensa\nMarie, molemmat yhtä uhrautuvaiset, Uskolliselle puolisolleen\nhän sanoi kerran: \"Ei kukaan toki osaa paremmin asettaa tyynyä\nminulle.\" Mutta kiitollinen hän oli myöskin lempeälle, väsymättömälle\nsisarelleen. 3 p. huhtikuuta oli lähetetty hakemaan Charlotte-sisarta\nja 11 p. sähkötettiin Jakkukselle Helsinkiin; hän saapui jo 14 p.\nSairas ilahtui kovin hänen tulostaan, vaikka ei enää voinut tulijaa\nnähdä. Isän muuttuneen ulkonäön valtaamana Jakkus pysähtyi muutaman\naskelen päähän hänestä. Silloin sairas pyysi häntä tulemaan luokseen\nlausuen: \"En kyss på pannan, på mun en annan!\" (suutelo otsalle,\nsuulle toinen), ja läsnäolijat eivät voineet olla hymyilemättä\ntervehdyksen runolliselle muodolle. \"Niin hän pysyi samana viimeiseen\nsaakka.\"\n\nNäiltä viimeisiltä päiviltä muistetaan useita lauseita, jotka\navasivat hänen sisimpänsä ja ilmaisivat hänen lapsenmieltänsä.\nLiikuttavan nöyrästi hän pyysi halvimmiltakin ympärillään olevilta\nanteeksi, jos hän kärsimättömyydellään oli loukannut heitä, ja\nsydämellisellä hartaudella hän puhutteli heitä kaikkia. Usein\nhän vähän houraili; silloin kun hän oli täydessä tajussaan ja\nsilloinkin kun hän ei ollut, nähtiin että hän taisteli Jumalan\nkanssa, sillä epäuskokin tahtoi kuiskuttaa epäilyksensä: kuka\ntietää? -- Mutta ne lauseet, jotka ovat jääneet hänen lähimpäinsä\ntietoon, todistavat kuitenkin kaikki, kuinka hän pysyi uskollisena\nitselleen. \"Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää\nhäntä kaikesta -- kaikesta\", sanoi hän esim. kerran; ja kun hänen\nvaimonsa kysyi häneltä, oliko hänellä voimia rukoilla, vastasi\nhän: \"Miksi en jaksaisi ojentaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni\nja rukoilla, että hän täyttäisi ne armollaan ja lahjoillaan.\" --\nEdelleen hän sanoi kerran: \"En ole saanut helmasyntejäni anteeksi\nennen kuin nyt kuolinvuoteellani.\" Vielä mainittakoon, että hän\nCharlotte-sisarelleen toisti vanhan virrenvärssyn: \"Ho nu en syndare\när af drafven mätter, ej bjuder till sig själf att göra bätter,\nmen ligger såsom död för Jesu fötter, en sådan blir af honom ej\nutstötter.\" (Kuka syntinen siis on rapaan kyllästynyt, eikä koeta\ntekeytyä paremmaksi, vaan makaa niinkuin kuollut Jeesuksen jalkain\njuuressa, sellaista hän ei heitä pois luotaan.) -- \"Runollisen\nkaunista se ei ole\", oli hän jaksanut lisätä, \"mutta se kuvaa\nkuitenkin lyhykäisyydessään kristityn koko elämän\". -- Samalla tavoin\nhän luki koko virren n:o 383 (\"O Jesu Krist, sann Gud och man, som\ndödens välde öfvervann\") vielä kuuluvalla äänellä.\n\nHuhtikuun 17 p. oli pääsiäispäivä, ja silloin sairas istui vielä\nhetkisen keinutuolissa, joka siirrettiin ikkunan luo, että hän olisi\nvoinut katsella joelle, missä jäänlähtö tapahtui. Sattui näet joskus,\nettä hän saattoi nähdä, vaikka hän toisina hetkinä oli aivan sokea.\nNytkin hän näki kevään voittokulun ulkona.\n\nSaman päivän iltana hän sanoi olevansa niin väsynyt, että saattoi\nkuolla milloin hyvänsä. Hänen puheestaan erotettiin sen jälkeen\nainoastaan katkonaisia sanoja, niinkuin: vapahtaja, anteeksianto,\nlunastus j.n.e. Tiistaina ja keskiviikkona oli sairaalla ankaria\ntukahduspuuskia, ja yöllä torstaita vasten (21 p. huhtik.) oli\nhänen unensa hyvin levoton. Aamulla hän oli jonkunmoisessa\nhorrostilassa, kunnes hän äkisti kohottautui vuoteestaan lyhyessä\nkuolonkamppauksessa. Sitten hän lepäsi muutamia tunteja hiljaa\nraskaasti hengittäen, kunnes hengitys vähitellen heikkeni -- hiljeni\nhiljenemistään, ja huulet vihdoin ummistuivat ihmeelliseen vakavuuden\nja rauhan ilmeeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHautajaiset olivat ihanana kevätaamuna 5 p. toukokuuta. Jo edellisenä\npäivänä olivat sukulaiset saapuneet ja niiden joukossa vaasalaisia,\njotka olivat tuoneet mukanaan kukkia omista ja ystäväinsä kodeista.\nNuoret neitoset olivat tulleet ajatelleeksi kukkasia, ja kun hauta\noli tehty valmiiksi aivan vanhan kirkon viereen, alkoivat he omin\npäin koristaa runoilijan viimeistä lepopaikkaa seppeleillä, joita\nolivat sitoneet puolanvarsista, ruusuista ja muista sellaisista\nauringon ja kevään kasvateista, joita hän oli rakastanut niin\nsuuresti. Äkisti häiritsivät koristajia heidän toimessaan ankarat\nsanat: \"Tähän saakka on ainakin hauta ollut rauhassa turhuudelta;\nkoristetaanko nyt synnin palkka ruusuilla ja otetaan kuoleman\nkauhu pois kurjalta ihmiseltä?\" Tytöt seisoivat hämmästyneinä,\nmutta päättivät kysyä vainajan puolisolta, mitä hän ajatteli. --\n\"Mielellänne saatte koristaa haudan\", sanoi hän, \"ystävyydestä\nja rakkaudesta te sen teette!\" -- Ja hauta oli pian keväisessä\npuvussaan valmiina sulkemaan syliinsä vainajan tomun. Sitten\nalkoi hautajaisvieraita tulvia pappilaan, ja osa tulijoista kulki\nhautausmaan poikki. Vanha, harmaaseen körttiröijyyn puettu talonpoika\npysähtyi haudan ääreen ja katsoi kauan sitä hiljaa. Vihdoin hän\npyyhkäisi hihallaan pois muutamia kyyneliä, jotka valuivat hänen\nposkilleen, ja sanoi: \"Kaunis ja tavaton on hauta, mutta kyllä saa\nollakin, sillä eihän vainajakaan ollut niinkuin muut tavalliset\nihmiset.\"\n\nTalonpojat kantoivat arkkua olallaan sen muutaman sadan askelen\nmatkan, joka erotti kodin kirkosta. Siihen aikaan ei ollut tapana\nkoristaa arkkua kukkasilla, ja sen vuoksi kiintyivät saattajain\nsilmät vain Lauri Stenbäckin nimeen, joka kauniisti loisti\npäivänpaisteessa. Kirkossa pidettiin ruumissaarna ja toimitettiin\nsiunaus, jonka jälkeen arkku kannettiin ulos ja laskettiin kukkivaan\nhautaan. Kun surupukuiset joukot vihdoin olivat hajonneet, sekaantui\numpeenluodun haudan yläpuolella lintujen liverrys auringon kultaiseen\nvaloon ja kahleensa luoneen virran keväiseen solinaan. Se oli\nikäänkuin kaikua runoilijan pääsiäislaulusta:\n\n    Mut taivaan perin mä; ja voiton kruunuun,\n    Min Herra mulle tallentaa, oon noussut.\n\n    \"Oi noussut, noussut\", laulaa kevään tuulet\n    Ja päivyt valaistessaan maan, oi noussut.\n\n\n\n"]