Kohti suuren vaivan aikaa

KOHTI SUUREN VAIVAN AIKAA

Kirj.

Jalmari Kauppala

Suomen Lähetysseura, Helsinki, 1931.

SISÄLLYS:

I. MARTTYYRIN TIE.

     Marttyyrin moraaliset ja fyysilliset tuskat sekä
     tuomion täytäntöönpano.

 II. ANTIKRISTUKSEN AJAN VAINO.

     Kun kirjoitukset käyvät toteen silmin nähden.
     Yleisiä piirteitä.
     Vainottu seurakunta.
     Vainooja.
     Vainon luonne.
     Sen suunnaton laajuus.
     Silloisen marttyyrikuoleman ihanuus.

III. MARTTYYRIUS RAAMATUN VALOSSA.

     Marttyyrit uskonsankareina.
     Lohdun sanoja marttyyreille.
     Marttyyrin palkka.

I. MARTTYYRIN TIE.

Ilmestyskirjan 14:nnen luvun alussa Patmoksen näkijä esittää suurenmoisen näyn. Siinä kuvataan Siionin suuri Sotasankari ja Voittaja kirkastettujen taivaallisten sotajoukkojensa ympäröimänä henkimaailman loistossa ja valtasuuruudessa. Mutta meidän tarkoituksemme ei ole tässä yhteydessä luoda silmäystä voittajan palkintoihin ja riemuitsevan seurakunnan valtavaan voittojuhlaan, vaan katsella taistelevan seurakunnan epätasaista taistelua maailman suurella areenalla ja erikoisesti veritodistajain tuskain tietä, ja sitäkin lähinnä alkukirkon aikoina Rooman valtakunnan olojen ja roomalaisen oikeudenkäytön puitteissa.

Kun katselemme marttyyriä vanhan ajan maailmassa ja yleensä myöhemminkin järjestyneissä yhteiskuntaoloissa, niin näemme, että hänen todistajatuskansa keskittyvät kahteen polttopisteeseen: moraalisiin eli sielullissiveellisiin ja fyysillisiin eli ruumiillisiin tuskiin. Kumpaankin ryhmään kuuluvilla elämyksillä on oma vaikutuspiirinsä, vaikka ne usein myös esiintyvät samanaikaisina rinnakkaisilmiöinä, jolloin marttyyrin kärsimysten kalkki toisinaan on niin katkera ja tuskan täyteinen, että tarvittaisiin ylienkelin kieli kuvaamaan näitä raatelevia kidutuksia. Näin ei kuitenkaan tarvitse aina olla, sillä toisinaan täytetään marttyyri keskellä raskaimpia sielullisia ja ruumiillisia kärsimyksiä yliluonnollisella ilolla ja rauhalla, jolloin hänellä hurmostilassa ollen ei ole tuskan tuntua. Mäin oli kuuluisan naismarttyyrin Blandinan laita Lyonin amfiteatterin areenalla. Toisinaan säteilevät marttyyrin kasvot ikäänkuin enkelin kasvot. Näin Stefanuksen, ensimmäisen marttyyrin, seisoessaan Korkean Neuvoston edessä; samoin Thyateiran kaupungin piispan Karpoksen polttoroviolla; sekä ranskalaisen hugenottisaarnaajan Fulcran Rey'n mestauslavalla. Stefanus rukoili: "Herra, älä lue syyksi heille tätä syntiä!" Ja kun edellämainittu Rey tuli tikapuiden juurelle, joita hänen oli noustava hirsipuun alla olevalle lavalle, niin hän huudahti: "Siunatut tikapuut! Sen puolat auttavat minua päättämään juoksuni ja nousemaan taivasta kohti!"

Tarkastamme edellistä ryhmää: moraalisia tuskia.

Katakombien seinillä tapaamme usein kirjoituksen: Ad calicem venimus, – olemme tulleet kalkkiin. Tämä lause ei ole missään paremmin paikallaan kuin puhuessamme marttyyrin moraalisista tuskista. Ne ovat hänen Getsemanensa, jossa hän joutuu kokemaan kaikki ne vaikeat sisäiset ristiriidat, sen ilkeyden ja pahansuopuuden, jota Kristus-viha on synnyttänyt maailmassa.

Sekavia tunteita on omiaan synnyttämään marttyyrissä se tapa, jolla häneen suhtaudutaan hänen uskonnollisen vakaumuksensa takia. Häntä syytetään intoilusta ja uutuuksien harrastuksesta, vaikka hän itse asiassa edustaa kristinuskon iänikuisia, vaikkakin samalla iäti nuoria, aina vihantia ja uudestisynnyttäviä alkuvoimia. Häntä pidetään valehtelijana ja petturina, vaikka hän on valmis sinetöimään todistuksensa sillä tavalla ja sillä aineella, jonka vakuus ja pyhyys on ymmärretty kaikkina aikoina ja kaikkien kansain keskuudessa: omalla verellään. Häntä pidetään henkipattona ja yhteiskunnan hylkiönä, joka saa "harhailla erämaassa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa".

Hän on kuin mato, joka voidaan säälimättä tallata, ja hänen elämänsä onni voidaan tuhota yhtä kevyellä kädellä kuin nainen pyyhkäisee hämähäkin verkon huoneen seinältä, eikä oikeastaan kukaan kysy tosissaan: miksi näin ja millä oikeudella? Hän on kuin turmiollinen rutto ja märkivä haava, vaikka hän kuuluu siihen yhteiskunta-ainekseen, joka perusolemukseltaan ja kokoomukseltaan on aina ollut ja on aina oleva maan suola ja maailman valo. Hän on kuin maanpiirin villitsijä ja yhteiskunnalle vaarallinen henkilö, vaikka hänen oppinsa alkeisiin kuuluu kuuliaisuus ja alamaisuus kaikelle inhimilliselle esivallalle Herran tähden, ja vaikka hän joka päivä rukoilee esivallan ja hallitusmiesten puolesta.

Hän on kuin narri ja houkka, koska hän ei tahdo kiivetä kunnian kukkuloille ja olla maailman valtias, vaan tyytyy alhaisiin oloihin ja odottaa tulevan maailman monen mielestä kovin epämääräistä hyvää. Häntä sanotaan isänmaan petturiksi ja sen onnen viholliseksi, vaikka hän intohimoisessa rakkaudessa sieluihin ja kansaan on valmis antamaan sielunsa sen onnen lunnaiksi ja olemaan kirottu sen vuoksi, kuten Mooses ja Paavali. Mestarin tavoin hän on ihmisten pilkka ja kansan ylenkatse, sellainen, jolta ihmiset peittävät kasvonsa. Hän on niin ylenkatsottu, ettei häntä pidetä minään. Hän on ihme ihmisille ja enkeleille.

Tämä on kuitenkin vain marttyyrin moraalisten tuskain aidon nardusvoiteen jalo tuoksu. Sen havainnollisempiin ilmiöihin kiinnitämme huomiota seuraavassa.

Ensimmäinen suuri koettelemus, joka kohtasi paremmassa yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa asemassa olevaa kristittyä vainojen aikana, oli omaisuuden menettäminen, joka tuli jokaisen osaksi, joka oli tuomittu kansalaisoikeutensa menettämään. Kun kristittyjä pidettiin syyllisinä majesteettirikokseen ja noituuteen, niin ei heidän perheilleenkään suotu tällaisissa tapauksissa toisinaan myönnettyjä helpotuksia. Tämä taasen merkitsi perheen perikatoa, sillä sitä seurasi myös säätyarvon menettäminen, koskapa ylempien säätyjen, senaattorisäädyn ja ritariston jäseniltä vaadittiin määrätyt tulot. Näin ei kristityn ylimyksen pojista tullut ainoastaan köyhiä ylimyksiä, vaan suorastaan alhaisia.

Toinen koettelemus oli virka-arvon menettäminen. Tämä johtui siitä, että Rooman valtakunnassa valtio ja uskonto olivat niin läheisesti sidotut toisiinsa, että tuskin mikään julkisen toiminnan muoto oli ilman uskonnon kosketusta. Ja jos ylempi tahi alempi kristitty virkamies kieltäytyi ottamasta osaa määrättyihin uskonnollisiin menoihin varsinkin julkisina juhlapäivinä, niin hän oli yleensä merkitty mies. Tätä vaikeata tilannetta nimitti Eusebios "uhraamisen kuolemantaisteluksi", ja siitä oli loppujen lopuksi vain kaksi selviytymisen mahdollisuutta: joko säilyttää kristillinen vakaumus ja luopua valtion virasta tai päinvastoin. Monet tällöin "halveksivat arvonimiä ja purppuraa", kuten Tertullianus sanoo.

Varsinkin ylempien luokkien miehiltä vaadittiin tavatonta siveellistä rohkeutta ja tarmoa voidakseen omistaa kristinusko ja pysyä vakaumuksessaan lujina loppuun asti. Saman säädyn naisille se oli paljon helpompaa, sillä yhtä vähän laki kuin käytäntökään velvoitti naista olemaan saapuvilla julkiseen elämään liittyvissä uhritoimituksissa. Naiset joutuivat myös helpommin kosketuksiin kristinuskon kanssa orjain ja palvelusväen välityksellä.

Mutta myös näiden säätyjen kristityillä naisilla oli omat vaikeutensa. Niitä tuotti eritoten avioliittokysymys sekä naineille että naimattomille säädyn jäsenille. Kiusallisia olivat erikoisesti sellaiset avioliitot, joissa patriisi mies oli pakana ja hänen puolisonsa kristitty. Tällaisissa tapauksissa saattoi miehen vihamielisyys kristinuskoa kohtaan mennä niinkin pitkälle, että hän avusti vainoojia puolisonsa kiinniottamisessa. Eusebios kertoo tällaisen esimerkin Antiokiasta, missä rikkaan ja jalosukuisen Domninan mies näytti sotamiehille tietä, kun he ajoivat takaa hänen puolisoaan pakomatkalla.

Kurjaa kurjempi oli kuitenkin alempien säätyjen kristittyjen naisten kohtalo, varsinkin orjain. He saivat tyhjentää marttyyrin moraalisten tuskain äärimmäisen pohjasakan. Tunnettu ranskalainen marttyyrihistorioitsija, prof. Allard kirjoittaa tästä: "Mutta tuomion täytäntöönpanon lyhyys olisi ollut todellinen armo, jos ajattelemme toista koettelemusta, paljon pahempaa kuin kuolema, jonka kohteeksi joutuivat monet naiset, ja joka, jos sen unohtaisimme, riistäisi marttyyriudelta erään sen pahimpia pistimiä ja antaisi meille vain epätäydellisen käsityksen niistä kauhuista, joihin kristittyjen naisten täytyi alistua. Todellisuudessa heidän ei tarvinnut pelätä ainoastaan pakanallista raakuutta, vaan myös pakanallista irstautta. Passioissa mainitaan usein se vaihtoehto, jonka eteen tuomari asetti tytön: hänen tuli valita joko kieltäminen tahi porttola."

Tällaisissa asioissa tuli kuitenkin avuksi naisellinen kekseliäisyys: urhea naismarttyyri syytää epäjumalia vastaan sellaisia herjauksia, että tuomari raivostuneena määrää hänet ruoskittavaksi ja tuomitsee kuolemaan. Sellainen on Potamiainan tapaus Aleksandriassa. Samanlainen tapaus kerrotaan Palestiinasta.

Palestiinan julma prefekti Firmilianus julisti tuollaisen tuomion. Silloin naismarttyyri keskeytti hänet ja alkoi väkeväsanaisesti soimata tyrannia, joka oli uskonut hallituksen sellaiselle epäkelvolle prefektille. Tuomari, raivosta kiehuen, käski silloin ruoskia marttyyriä ja kaapia häntä rautakynsillä. Lopuksi hänet poltettiin yhdessä toisen naisen kanssa, joka rohkeni lausua paheksumisensa tuollaisen rääkkäyksen johdosta.

Vähemmän katkeria pisaroita marttyyrin moraalisessa tuskain kalkissa ei suinkaan ole ero omaisista ja perheestä. Marttyyri suhtautuu asiaan rauhallisesti, sillä hän on heittänyt arpansa jo aikoja sitten. Mutta omaisten taholta, tapahtuu kohtauksia niin järkyttäviä, että ne ovat omiaan liikuttamaan taivasta ja maata. Siinä on ai, ai, ai ja voi, voi, voi. Marttyyrihistorian liikuttavimpiin kohtauksiin kuuluvat tässä suhteessa Perpetuan ja Felicitaksen sekä Sirmiumin piispan Irenaeuksen kärsimyshistoriat.

Jalosukuinen rouva Vibia Perpetua kärsi, kuten tunnettua, marttyyrikuoleman todennäköisesti Karthagossa, Afrikan maakunnassa, maaliskuun 7 p. 202 tahi 203. Hänet heitettiin petojen eteen. Hänen isänsä oli liikuttavan hellällä rakkaudella kiintynyt jaloon tyttäreensä, jolla oli imevä rintalapsi. Hän lausui lempilapselleen vankilassa: "Tytär, sääli minun harmaita hapsiani; sääli isääsi, jos hän enää on sen arvoinen, että häntä isäksesi nimität. Jos minä näillä käsilläni olen vienyt sinut ikäsi kukkaan asti, ja jos minä olen pitänyt sinusta enemmän kuin kaikista veljistäsi, niin älä jätä minua ihmisten häpeän alaiseksi! Katso näitä veljiäsi, katso äitiäsi ja tätiäsi, katso poikastasi, joka ei voi elää sinun mentyäsi. Muuta mieltäsi, ettet saattaisi meitä kaikkia tuhon omiksi, sillä kaikki viihtyisä seurustelu on meiltä mennyt, jos sinulle tapahtuu jotakin." Näin hän puhui, niinkuin puhuu isä, joka rakastaa lastansa. Hän suutelee tyttärensä käsiä, heittäytyy hänen jalkainsa juureen ja itkee eikä puhutellessaan käytä sanaa tytär, vaan rouva.

Kun sirkuskisojen aika lähestyy, niin hän tulee kaihon ajamana tyttärensä luokse, repii partaansa, heittää sen haituvia maahan, heittäytyy kasvoilleen, kiroo syntymäpäivänsä ja lausuu sellaisia sanoja, jotka voisivat liikuttaa koko luodun maailman.

Pannoniassa, nykyisessä Unkarissa sijainneen Sirmiumin kaupungin nuoren, vakaumukseltaan horjumattoman ja kalliolujan piispan Irenaeuksen kärsimyskertomuksessa sanotaan: "Kun hänen sukulaisensa tulivat ja näkivät, miten häntä kidutettiin, niin he alkoivat rukoillen kehoittaa häntä luopumaan uskostaan. Sitten hänen lapsensa heittäytyivät syleilemään hänen jalkojaan ja lausuivat: 'Isä, sääli itseäsi ja meitä!' Senjälkeen vaimot, surkutellen hänen piirteitään ja ikäänsä, rukoilivat häntä.

"Hänen mieltään koettivat nyt järkyttää kaikkien sukulaisten suru ja kyyneleet, kotiväen huokailemiset, naapurien parku sekä ystäväin voivottelut, kun he kaikki valittaen lausuivat hänelle: 'Sääli hentoa nuoruuttasi'!"

Mutta ei puutu vastakkaisiakaan ilmiöitä, jolloin äidinrakkaus vaihtuu haltioituneeseen marttyyrin kunnioittamiseen. Sellaiset tapaukset ovat marttyyrien sankaritarinan juhlallisimpia näkyjä. Mainitsemme pari esimerkkiä.

Muuan äiti valittaa, että hänen poikansa tuomion täytäntöönpano on lykätty muutamaksi päiväksi. Samanlaisen sankaruuden esimerkin tarjoaa pohjois-afrikkalaisen marttyyrin, esilukija Marianuksen äiti, Maria.

Kun hänen poikansa mestataan miekalla, niin hän syöksyy väkijoukon läpi, ylistää poikaansa autuaaksi, koska tämä on päässyt täydellisyyteen, ja onnittelee itseään sen johdosta, että on saanut armon synnyttää sellaisen pojan. Hän syleilee veristä ruumista, kohtunsa mainehikasta hedelmää, sekä suutelee intohimoisesti katkennutta kaulaa, ollen ylpeä etuoikeudesta saada ensimmäisenä kunnioittaa uutta marttyyriä.

Edellämainitut moraaliset tuskat muodostavat marttyyrin tien alkutaipaleen ja valmistavan osan. Ne ovat hänen Getsemane-kokemuksiaan, kuten alussa huomautimme. Marttyyrin varsinaisen tuskain tien muodostaa hänen oikeudenkäyntinsä ja tuomionsa täytäntöönpano, josta seuraavassa muutama sana.

Keisariajan lopulla käytettiin tuomittuihin kristittyihin nähden kolmenlaista rankaisutapaa: orjat ja rikolliset naulittiin ristiin, alemman keskiluokan jäsenet poltettiin roviolla tahi heitettiin petojen eteen suurissa sirkuskisoissa, ylempien yhteiskuntaluokkien jäsenet mestattiin miekalla. Järkyttävän kuvan siitä, mitä pirullisia kidutuksia käytettiin siinä tarkoituksessa, että kristitty saataisiin kieltämään uskonsa, tarjoaa piispa Phileaan kirje thmuitalaisille, jonka esitämme kokonaisuudessaan.

"Kun pyhä raamattu on asettanut eteemme kaikki nämä esimerkit, esikuvat ja ihanat muistomerkit, niin kiinnittivät ne autuaat marttyyrit, jotka olivat luonamme, empimättä sielunsa silmät vilpittömästi kaikkivaltiaaseen Jumalaan, päättivät kuolla hurskauden vuoksi ja pitää lujasti kiinni kutsumuksestaan nähdessään, että Herramme Jeesus Kristus on meidän tähtemme tullut ihmiseksi, jotta Hän juurittaisi pois synnin ja valmistaisi meille pääsyn iankaikkiseen elämään. Sillä Hän ei katsonut saaliikseen sitä, että oli samanvertainen kuin Jumala, vaan tyhjensi itsensä ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; Hän nöyryytti itsensä kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti."

"Siksipä Kristusta kantavat marttyyrit pyrkiessään saavuttamaan korkeampia armolahjoja kestivät kaikki kärsimykset ja kaikki ajateltavissa olevat kidutukset ei vain kerran, vaan muutamat kaksikin kertaa, ja vaikka sotamiehet kilpailivat keskenään siitä, miten voisivat pahimmin uhkailla heitä – eikä tämä tapahtunut vain sanoin, vaan myös teoin –, niin marttyyrit kuitenkin pysyivät lujina päätöksessään sentähden, että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon. Mutta mitkä sanat kykenisivät kuvailemaan heidän ylevää rohkeuttaan ja heidän miehekästä kestävyyttään kaikenlaisissa kidutuksissa. Sillä kun jokaisella, joka tahtoi, oli oikeus tehdä heille väkivaltaa, niin lyötiin muutamia karangoilla, toisia raipoilla, toisia ruoskittiin, toisia hosuttiin nahkahihnoilla, toisia köysillä.

"Siinä oli suuri joukko kidutustapoja, jotka todistivat hyvin pitkälle mennyttä pahuutta. Muutamilta nimittäin sidottiin kädet selän taakse, heidät ripustettiin paaluun, ja kaikki heidän jäsenensä pingoitettiin eräänlaisilla koneilla. Senjälkeen pyövelit käskystä runtelivat koko heidän ruumistaan ja repivät sitä rautakynsillä, eikä vain, kuten tehdään murhamiehille, heidän sivujaan, vaan myös vatsaa, sääriluita ja poskia. Muutamat taasen ripustettiin toisesta kädestään pylvääseen ja pidettiin liikkuvassa asennossa, jolloin nivelten ja jäsenten pingoittuminen aiheutti heille tuskaa, jolle tuskin mikään muu kipu vertoja vetää. Muutamat taasen sidottiin patsaisiin, jolloin heidän jalkansa eivät koskettaneet maata, ja jolloin siteet, ruumiin painon kuormittamina, puristivat sitäkin lujemmin. Ja tätä heidän täytyi kestää ei vain niin kauan kuin maaherra puhui heidän kanssaan tahi kuulusteli heitä, vaan melkein koko päivän. Sillä vaikka hän menikin pois toisten luo, niin hän jätti kuitenkin jäljelle edellisten luo muutamia oikeudenpalvelijoita pitämään silmällä, näyttäisikö mahdollisesti joku tuskien voittamana taipuvan, ja käski samalla asettaa heidät armotta kahleisiin ja sitten, heidän ollessaan henkitoreissaan, heittää heidät maahan ja kuljettaa pois. Sillä hän sanoi, ettei meihin tule kiinnittää vähintäkään huomiota, vaan ainoastaan ajatella ja toimia meihin nähden niin, kuin me emme enää lainkaan olisikaan ihmisiä. Tämä oli toinen kidutusmuoto, jonka vihollisemme olivat keksineet meille iskujen jälkeen.

"Muutamat taasen asetettiin kidutuksen jälkeen jalkapuuhun ja heidän jalkansa pingoitettiin aina neljänteen reikään asti, ja kun he vereksien, lyönneistä aiheutuneiden haavojen tähden, joita koko heidän ruumiinsa oli täynnä, eivät voineet istua suorina, niin heidän oli pakko olla kumarassa yli jalkapuun. Toiset taasen makasivat pitkällään maassa kuvaamattoman tuskan vallassa, ja he näyttivät niiden monien erilaisten jälkien takia, joita heitä varten suunnitellut kidutuskojeet olivat jättäneet heidän ruumiiseensa, vieläkin kauheammilta kuin heitä kohtaan harjoitettu väkivalta. Näissä oloissa muutamat kuolivat kidutuksiin ja saattoivat vastustajan häpeään kestävyydellään; toiset, joita puolikuolleina pidettiin vankilaan suljettuina, sortuivat tuskiin ja kuolivat.

"Mutta muista, jotka parantumisen kautta saivat takaisin terveytensä, tuli ajan pitkään ja vankilassa oleskelemisen takia vieläkin rohkeampia. Kun he nyt tällaisissa olosuhteissa saivat vaihtoehtoisesti joko kajota epäpvhään uhriin ja niin jäädä koskemattomaksi sekä saada inhottava vapaus, tahi olla uhraamatta ja kärsiä kuoleman rangaistus, niin he epäröimättä ja alttiisti menivät kuolemaan, sillä he tiesivät mitä meille edeltäpäin on määrätty pyhässä raamatussa, jossa sanotaan: 'Joka uhraa muille jumalille kuin Herralle, ainoalle, hän olkoon vihitty tuhon omaksi', ja toisessa paikassa: 'Älä pidä muita jumalia Minun rinnallani'."

Edelläoleva kirje palauttaa mieleen ne kauhistuttavat ja pirulliset kidutuskeinot, joita keskiajan katolinen kirkko käytti sen ajan evankelisia uskovaisia ja vainottuja pyhiä vastaan. Käärmeen siemen on todella kammottavalla tavalla vuosisatain vieriessä purkanut vihaansa vaimon siementä kohtaan. Mutta "kiitos Karitsan kuolleen ja ylösnoussehen", he ovat kestäneet. "Ja he ovat voittaneet hänet" – suuren lohikäärmeen, sen vanhan kyyn, jota sanotaan perkeleeksi ja saatanaksi, hänet, koko maanpiirin villitsijän – "Karitsan veren kautta ja heidän todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeään rakastaneet edes kuolemaakaan väistääkseen." Ja niinkuin Herra on ollut väkevä ja ihmeellinen entisaikain pyhissä, niin Hän on oleva uskovaisissaan myös näinä lopun aikoina, kun puhkee Antikristuksen aikuinen vaino, tuo kaikkein hirvittävin, johon Venäjän kristityt ovat jo osittain joutuneet.

Jeesus sanoo: "Minun lampaani kuulevat ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Isäni, joka on antanut heidät minulle, on kaikkia suurempi, eikä kukaan voi ryöstää heitä Isäni kädestä."

Niin, ei kukaan. Ei mikään ihmispeto maan päällä, eikä mikään perkele helvetistä voi ryöstää valittuja Karitsan haavoista, tämän Juudan leijonan kaikkivaltiaista, lävistetyistä käsistä. Kun leijona, eläinten kuningas, asettaa väkivoimaisen käpälänsä saaliin päälle, niin mikä peto tahi mikä kedon eläin voi ryöstää sen siltä? Ei mikään. Ja kun kaiken Alku ja Luoja ottaa siipiensä suojaan kalliisti lunastetun, Hänelle kokonaan antautuneen ja vihkiytyneen sielun, suojellen sitä ei vain kaikkivallallaan, vaan myös Hengellään ja verellään, niin mikä luotu, ihminen tahi enkeli, voisi ryöstää sen Häneltä? Olisi helpompaa tyhjentää meri tahi siirtää tähdet radoiltaan, kuin eroittaa tuollainen sielu Lunastajastaan ja Rakastajastaan. Sen seurakunnan perustukset ovat lasketut liian syvälle ja ankkuroidut liian lujasti ikiaikain kallioon, jotta helvetin vallat voisivat tuhota sitä, kuten Jeesus sanoo juhlallisesti Pietarille, kalliomiehelle:

"Ja minäkin sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita."

II. ANTIKRISTUKSEN AJAN VAINO.

Kun kirjoitukset käyvät toteen silmin nähden.

Tuntuu omituiselta elää niin kohtalokkaan poikkeuksellisena ja merkityksellisenä aikana, jolloin Herran Jeesuksen ja vanhain profeettain sanat käyvät toteen silmäin nähden. Sellainen on kuitenkin meidän aikamme useammassa kuin yhdessä suhteessa.

Sentähden on sangen tärkeää irtaantua siitä kuunnellakseen Korkeimman ääntä ja seurusteliakseen Hänen kanssaan sekä nähdäkseen miten Hänen sanansa käy toteen meidän aikanamme.

Kiinnittäkäämme huomiota sellaiseen Herran Jeesuksen ennustukseen kuin Luuk. 21: 10-11: "Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja on tuleva suuria maanjäristyksiä ynnä seudusta seutuun kulkevaa ruttoa ja nälkää, ja on näkyviä hirmuilmiöitä ja suuria tunnusmerkkejä taivaalla." Ajatelkaamme tätä profeetallisen sanan taustaa vastaan sellaisia aikamme tapahtumia kuin äsken päättynyttä maailmansotaa, viimeisinä vuosikymmeninä tapahtuneita valtavia maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia, kummallisia ruttotauteja ja epidemioita, kuten espanjantauti, johon takavuosina kuoli enemmän ihmisiä kuin maailmansodassa, Venäjällä ja Kiinassa raivonnutta nälänhätää, viimekesäistä hirmutulvaa Jangtsekiangin laaksossa, joka tuhotulva vakavalla tavalla uhkasi noin viidenkymmenen miljoonan ihmisen elämää ja olemassaoloa, ja muita näihin verrattavia tapahtumia. Aivan näinä päivinä taasen seisomme valtavan suuren ja ennenkuulumattoman tärkeän suurpoliittisen tapahtuman kynnyksellä.

Kaukaisen Idän taivas loimuaa veripunaisena ja uhkaavana. Japani, länsimaisena kulttuurikansana vielä sangen nuori sankarikansa, on iskenyt armottomasti nykyajan teknillisen sodan kynsillä vanhuuden raihnautta potevan, suunnattoman laajan Kiinan kimppuun. Näin joutuvat Kiinan ja Venäjän edut vakavasti uhatuiksi. Yhteinen hätä ajaa ennen pitkää nämä kaksi jättiläisvaltakuntaa läheiseen liittoyhteyteen. Profeetallisesti puhuen Gog (Venäjä) ja Magog (Kiina) yhtyvät. Näköpiirissä alkaa häämöttää kansain viimeinen kamppailu, jolloin Länsi ja Itä, kristinusko ja antikristillisyys iskevät yhteen ennenkuulumattomalla voimalla ja ennenkuulumattoman raivokkaasti. Ja ennen pitkää joutuu koko maailma taistelun pyörteisiin. Tämän historian suurimman ja ainoan yleisen maailmanpalon sekä kansain viimeisen kamppailun valtavana loppukohtauksena on Harmageddonin taistelu. Näistä suurtapahtumista on tarkka ja yksityiskohtainen ennustus Hesekielin 37–38 luvussa. Tunnettu suomalainen näkijä ja jumalanmies, Merikarvian rovasti Nyholm on näistä asioista puhunut aikoinaan, kuten kerrotaan; kirjasessa "Gogin ja Magogin sota".

Tämä Gogin ja Magogin yhtyminen ja kansain viimeinen kamppailu on marttyyrihistoriallisesti tavattoman tärkeä ja suunnattoman laajakantoinen tapahtuma, koska Antikristus saa siten tilaisuuden panna toimeen historian suurimman vainon ja kauhistuttavimman kristittyjen surmaamisen ja teurastamisen. Tämän antikristuksenajan vainon esikuvana ja alkuna on Venäjän nykyinen uskovaisten vaino, jota tunnettu ruotsalainen kirkkohistorioitsija Holmquist sanoo historian tähän asti suurimmaksi. Ja tunnetusti valtavathan ovatkin sen mittasuhteet. Sanotaan, että Venäjällä on surmattu vallankumouksen jälkeen noin 8.000 pappia ja saarnamiestä, joukossa kirkon ylimpiä virkamiehiä aina metropoliitasta lähtien. Yksityisten surmansa saaneiden kristittyjen luku lienee laskettava sadoissa tuhansissa. Toisia on surmattu eri tavoilla, toisia kidutuksin kiusattu, toisia heitetty vankiloihin, toisia karkoitettu Pohjois-Venäjän ja Siperian kylmille seuduille. Vain Jumala tuntee nykypäivien Venäjän marttyyrien ja uskontodistajain mittaamattomat kärsimykset. Vain hän tuntee ne veri- ja kyynelvirrat, jotka siellä ovat vuotaneet viime aikoina Kristuksen nimen ja evankeliumin tähden. Vain Hän, henkien Herra ja kaikkeuden Isä, tuntee ne tuskan huokaukset, jotka siellä ovat kohonneet ahdistettujen kristittyjen rinnoista.

Mutta niinkuin tämä kansain nykyinen ahdistus ja epätoivo, josta Herra Jeesus sanoo: "Maassa on kansoilla ahdistus, ja he ovat epätoivossa meren pauhun ja hyrskyn vuoksi. Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maan piiriä; sillä taivasten voimat järkkyvät", – niinkuin tämä on vain maan "synnytystuskain alkua", samoin ovat nykyiset Venäjän kristittyjen vainot vain alkua siihen, mikä on kohtaava Herran omia kautta kaiken maan piirin suuren vaivan ajan alussa. Tästä vainosta esitämme seuraavassa muutamia näkökohtia.

Yleisiä piirteitä.

    "Silloin teidät annetaan vaivaan, ja teitä tapetaan, ja te
    joudutte kaikkien kansojen vihattaviksi minun niineni tähden.

    Ja silloin monet loukkaantuvat, ja he antavat toisensa alttiiksi
    ja vihaavat toinen toistaan.

    Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta.

    Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpain
    rakkaus.

    Mutta joka kestää loppuun asti, hän pelastuu."

Kun Herramme ja Vapahtajamme puhuu viimeisten aikain merkeistä, niin Hän muun ohella sanoo: "Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä kohtaa maanpiiriä; sillä taivasten voimat järkkyvät."

Nämä sanat voitaisiin hyvällä syyllä asettaa aikamme otsikoksi, sillä meidän aikamme, jos mikään, on levottoman ja kiihkeän odotuksen sekä suuren henkisen pimeyden ja hapuilemisen aikaa. Ihmiset on vallannut pelko ja kauhistus lähinnä siitä syystä, että odotetaan jälleen puhkeavan suuren kansain taistelun, joka tekniikan tällä asteella merkitsee ihmiskunnan suuren osan tuhoa. Eikä tätä vain odoteta ja peljätä: tiedetään, että se tulee. Onpa tunnettu saksalainen kenraali Ludendorff, Saksan yleisesikunnan päällikkö maailmansodan aikana, jo hahmoitellut tämän tulevan kansain taistelun yleispiirteetkin ja määritellyt ajan, jolloin se alkaa: toukokuussa vuonna 1932.

Sen, että uusi ja entistä tuhoisampi maailmansota on tulossa, on uskova ja valvova Herran kansa tietänyt jo viime sodan päätyttyä, joskin ajan määräämiseen nähden on oltu pidättyväisiä siinä tietoisuudessa, että sen on Isä määrännyt vallallaan samoinkuin Jeesuksen toisen tulemisenkin. Ja edellämainittua, kenraali Ludendorffin määräämää aikaakin on pidettävä vain tavallisen maailman viisauden otaksumana, tietäen, että mainittu sota voi alkaa aikaisemmin tai myöhemmin, niinkuin näkyy hyväksi Hänelle, jonka nimi on Herra Jumala kaikkivaltias. Mutta selvää on, että maailma elää jännittyneen odotuksen merkeissä ja osittaisten paniikkimielialojen vallassa, tai käyttääksemme Vapahtajan sanontaa: "Ihmiset menehtyvät odottaessaan ja peljätessään sitä, mikä on kohtaava maanpiiriä."

Mutta Herraan uskovat, varsinkin ne, joilla on profeetallisen ilmoituksen Henki ja jotka elävät läheisessä ja luottamuksellisessa suhteessa Hänen kanssaan, tietävät paljon muutakin. He tietävät, että on kysymyksessä kansain viimeinen taistelu, Herramme Kristuksen Jeesuksen toinen tuleminen ja suuren vaivan ja ahdistuksen ajan alku, jolloin maailmaa hallitsee persoonallinen Antikristus. Ja he tietävät myös sen, että mainitun ajan koitteessa tulee tapahtumaan suurin, yleisin ja verisin kristittyjen vaino, mistä Kristuksen taistelevan kirkon historia tietää kertoa. Tästä vainosta muutama sana seuraavassa.

Vainottu seurakunta.

On sanottu Hengessä, että Herra tullessaan jakaa valmiit ja valvovat lapsensa kolmeen joukkoon: yksi kolmannes otetaan ylös Herraa vastaan, toinen kätketään vaivan ajaksi erämaahan (korpeen) olemaan siemenenä uutta sukukuntaa varten tuhatvuotisen valtakunnan aikana, ja kolmas kärsii marttyyrikuoleman.

Kaikilla uskovaisilla ei ole sitä pyhäin kärsivällisyyttä ja uskoa, mitä vaaditaan marttyyrikuoleman kestämiseen, varsinkin vaikeissa kidutuksissa, joissa vaaditaan aivan erikoista, kirkkoisä Augustinuksen mainitsemaa kestämisen armolahjaa. Mutta Herra on armollinen, joka ei salli meitä kiusattavan yli voimain, vaan tekee kidutuksesta lopun ajallaan. Ja niinpä ottaakin Herra sellaiset valvovat lapsensa pois luokseen, ennenkuin pahin vaivan ja kauhujen aika koittaa ja saatana saa täydellisen vallan maan päällä. Tämän näemme myös Jeesuksen sanoista Filadelfian seurakunnan enkelille: "Koska sinä olet ottanut minun kärsivällisyyteni sanasta vaarin, niin minäkin otan sinusta vaarin, ja pelastan sinut pois koetuksen hetkestä, joka on tuleva yli koko maanpiirin koettelemaan niitä, jotka maan päällä asuvat."

Mutta Herralla on oma valiojoukkonsa, jonka nimet ovat Hänelle tunnetut ja Hänen kirjoihinsa kirjoitetut jo ennen maailman perustuksen laskemista, ja jotka Hän on säätänyt osallistumaan Poikansa kärsimysten kalkista. Heidät Hän vie läpi tulen ja veden ja kaikkinaisten kiusausten ja koettelemusten kaikkien helvetin valtain uhalla. Ne eivät loukkaannu Veriyljän halpaan muotoon eikä ristin hankaluuksiin ja vaivoihin, vaan seuraavat Häntä uskollisesti hamaan loppuun asti. Heidät Hän kruunaa pyhimmällä ja kalleimmalla kruunulla: veritodistajan voiton seppeleellä.

Halki Kristuksen kirkon historian on elävän seurakunnan sananjulistuksen punaisena lankana ollut todistus Karitsan liiton verestä, luo taivaasta puhuva veren ääni, jonka vain valitut tuntevat, ja johon ulkokullatut ja omavanhurskaat aina loukkaantuvat. Ja samoinkuin Jeesus on hengellään ja verellään nimensä kirjoittanut autuutemme kiinnekirjaan ja Pyhä Henki varmentaa sen sanassa ja uskovaisen sydämessä, samoin marttyyri varmentaa sen hengellään ja verellään ulkonaisesti. Näin kulkee sisäinen ja ulkonainen veren todistus kautta kirkon historian, ja niin se todistus on tosi, kuten Jeesus sanoo Laodikean seurakunnalle: "Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja". Siinä on myös rakkaus täydellinen, sillä "sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että panee henkensä ystäviensä edestä." Ja lopun aikana Antikristuksen vainossa se veri on virtaava erikoisen vuolaasti.

Vainooja.

Vainooja on persoonallinen Antikristus, s.o. Jumalan vannoutunut vihamies ja vastustaja, historian hirvittävin tyranni ja verisin hirmuvaltias, jonka esikuvia ja edeltäjiä ovat olleet Nero, Decius ja Diocletianus sekä eräät keskiajan paavit, kuten Savonarolan surmaaja Aleksanteri VI Borgia. Mutta nämäkin nimet, joita mainitessa kylmät kauhun väreet käyvät läpi ruumiin, kalpenevat Antikristuksen nimen rinnalla, tuon laittomuuden ihmisen ja kadotuksen lapsen, tuon vastustajan, "joka koroittaa itsensä yli kaiken, jota jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että asettautuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala", "jonka Herra Jeesus on tappava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemisensa ilmestyksellä", "jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikin voimin ja tunnuksin ja ihmein ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niiden turmioksi, jotka joutuvat kadotukseen".

Samoin voidaan hänen tyypillisenä esikuvanaan ja edeltäjänään myös mainita sellainen verihurtta, kammottava pyöveli ja Herran kansan vainooja kuin makkabealaisten vapaussodan ajoilta mainittu juutalaisten sortaja, Syyrian hirmuhallitsija Antiokos IV Epifanes. Hän on juopuva pyhäin verestä ja Jeesuksen todistajain verestä niinkuin makeasta hehkuviinistä... Silloin taivas itkee ylhäällä ja maa valittaa alhaalla... Aurinko kätkee kasvonsa kauhusta, ja kuu punastuu häpeästä... Maa järähtelee vihasta, kun sen täytyy särpää niin paljon viatonta verta, ja meren aallot ärjyvät hirmuisina... Silloin, "niinä päivinä on oleva semmoinen ahdistus, ettei alusia luomakunnan, jonka Jumala on luonut, ole sen vertaista ollut tähän asti, eikä tule."

Vainon luonne.

Kun Jeesus puhuu tulemisensa merkeistä ja Hänen omiaan silloin kohtaavasta vainosta, niin Hän lausuu: "Silloin teidät annetaan vaivaan, ja teitä tapetaan, ja te joudutte kaikkien kansain vihattaviksi minun nimeni tähden."

"Annetaan vaivaan", "tapetaan", "joudutte kaikkien kansain vihattaviksi minun nimeni tähden". Tämä on tavattoman jyrkkää ja selvää kieltä, joka ei kaipaa mitään selityksiä. Jos kuitenkin kaipaamme vainojen esikuvia, niin lukekaamme kuvauksia Neron, Dcciuksen ja Diocletianuksen ajoilta, inkvisition historiaa keski- ja uskonpuhdistuksen ajoilta ja nykyisten Venäjän marttyyrien kärsimyksistä omana aikanamme, niin saamme esimerkillisiä kuvia ja havainto-opetusta siitä, mitä kammottavia kärsimyksen kurimuksia sisältyykään näihin viimeisten aikain pyhäin kärsimyksiin. Haluamatta puuttua tämän kammottavan vainon yksityiskohtiin, korostan vain yhtä seikkaa, sen

suunnatonta laajuutta.

Antikristus on suuren vaivan aikana, jonka alussa tämä historian viimeinen ja verisin vaino tapahtuu, koko maanpiirin hallitsija. Ne kaikki maan valtakunnat, niiden loiston ja kunnian, jota saatana turhaan tarjosi rauhallista tietä Jeesukselle, on Antikristus valloittanut itselleen miekalla ja väkivallalla kahlaamalla kaulaansa myöten veressä. Mahtaa olla kammottava se yksinäisyyden tunne, ja siinä on varmaan paljon Getsemanen ja Golgatan tuntua tuossa tunteessa, jota joutuvat kokemaan nuo yksinäiset uskontodistajat sinetöidessään uskonsa ja rakkautensa Ristiinnaulittuun hetkenä, jolloin koko maan piiri palvoo ja jumaloi Saatanaa ja hänen näkyvää edustajaansa Antikristusta. Vaikeampana, vaarallisempana ja pimeämpänä aikana ei ole milloinkaan seisottu vartiossa Siionin mainehikkailla muureilla. Ja jalo ja mainehikas Kristuksen seurakunta lukenee parhaimpien poikainsa ja tytärtensä joukkoon nuo uljaat uskontodistajat, jotka kaatuvat kunnian kentällä äärimmäisessä ulkovaltiossa Antikristuksen kolkkoina aikoina, yön ollessa pimeimmillään ennen Vanhurskauden Auringon lopullista koittoa onnettomalle ja kärsivälle ihmiskunnalle.

Silloisen marttyyrikuoleman ihanuus.

Silloin tarvitaan Stefanuksen, ensimmäisen marttyyrin ja veritodistajan terävää uskonkatsetta, – hänen, josta on kirjoitettu: "Mutta täynnä Pyhää Henkeä hän kiinnitti katseensa taivaaseen ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen seisovan Jumalan oikealla puolella ja sanoi: 'Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella'." Ja näin voi Stefanus ajatella ja päätellä itsekseen: ei ole minulla hätää eikä huolta taistellessani, kun itse elämän Herra, minun Luojani ja Lunastajani, näin jännittyneen tarkkaavaisesti seuraa minun taisteluni kulkua.

Silloin tarvitaan myös sitä pyhää Jumalan läsnäolon tuntua, sitä ylimaailmallista iloa ja rauhaa, jonka täyttämällä muuan marttyyri lausui tuskallisten kidutusten keskellä: "Hän on minua lähellä, hyvin lähellä." Niin, lähempänä kuin veli veljeään; lähempänä kuin hän, joka makaa povellamme; lähempänä kuin oma hengityksemme...

Samaa kerrotaan monista muista marttyyreistä, erikoisesti Blandinasta, gallialaisesta naisorjasta ja mainehikkaasta Lyonin marttyyristä, marttyyrihistorian kenties jaloimmasta ja esikuvallisimmasta kärsijästä. Kerrotaan, miten hän, hurmostilassa ollen ja "seurustellessaan Kristuksen kanssa", ei tuntenut kidutuksien raatelevaa tuskaa, vaikka raivostunut villihärkä heitteli häntä sarvillaan ilmaan kuin höyhenpalloa. Lupauksen sanasta, rukouksesta ja pyhästä läsnäolosta hän ammensi voimaa, "jotta hän, tuo pieni, heikko ja halveksittu nainen, puettuna suureen ja voittamattomaan jalotaistelijaan Kristukseen, useaan erään kukistaisi vastustajan sekä, taistelussa seppelöitynä iäisyyden kruunulla, vahvistaisi veljiä."

Kirkkoisä Irenaeus, joka todennäköisesti on kirjoittanut kertomuksen Lyonin marttyyrien pitkistä, kauheista kärsimyksistä ja heidän voitollisesta uskostaan, kuvailee Blandinan mielialaa sirkuskisain viimeisenä päivänä seuraavasti:

"Kilpaleikkien viimeisenä päivänä vietiin Blandina vielä kerran areenalle yhdessä noin 15-vuotiaan nuorukaisen Pontikoksen kanssa. Nämä oli jo ennenkin joka päivä viety katselemaan toisten tuskia. Ja nyt tahdottiin pakottaa heidät vannomaan pakanallisten jumalain kautta. Mutta he pysyivät lujina ja kestävinä sekä halveksivat tuskia, joten kansanjoukko raivostui siinä määrin, ettei se säälinyt enemmän nuorukaisen ikää kuin Blandinan sukupuoltakaan. Armotta heidät annettiin alttiiksi kaikenlaisille tuskille ja heitä kidutettiin eri tavoin kerta toisensa jälkeen, jolloin heitä herkeämättä koetettiin pakottaa vannomaan, onnistumatta siinä kuitenkaan. Sillä sisar kannusti Pontikosta, niin että pakanatkin näkivät, että Blandina oli se, joka rohkaisi ja vahvisti nuorukaista. Vihdoin nuorukainen heitti henkensä, kestettyään miehuullisesti kaikki kidutukset. Mutta autuas Blandina, kuni jalo ja ylevämielinen äiti, joka on rohkaissut lapsiaan, ja lähettänyt heidät voitollisina kuninkaan luo, kiiruhti kaikkein viimeisimpänä, koettuaan itse samoin kaikki lastensa taistelut, ilon innoittamana ja riemurinnoin heidän luokseen, ikäänkuin olisi hänet kutsuttu hääaterialle eikä häntä olisikaan heitetty petojen eteen."

Keisari Justinuksen aikana v. 523 valloitti Etelä-Arabiassa olevan Saban kaupungin juutalainen kuningas, julma ja verenhirfioinen tyranni, suuren ja rikkaan Nagranin kaupungin, jonka asukkaat olivat kristittyjä. Hän ryösti kaupungin ja pani siellä toimeen hirvittävän verilöylyn, jolloin surmattiin uskonsa vuoksi noin 5,000 kristittyä: miehiä, naisia, nuorukaisia, lapsia ja vanhuksia, jotka eivät tahtoneet kieltää Kristusta ja ruveta juutalaisuuteen. Näiden lukuisten Nagran marttyyrien joukossa oli myös muuan rikas, uljas ja kuvankaunis leski, joka mestattiin yhdessä kahden kukkean tyttärensä kanssa. Pyövelinsä, juutalaiskuninkaan edessä, tämä uskonuljas nainen piti kauniin puolustuspuheen, jolloin hän läsnäoleville naisille, kärsijäsisarilleen, lausui muun ohella seuraavaa:

"Oi kaikki te naiset: vapaasyntyiset, kunnianarvoiset, hyväsydämiset ja uskovaiset, jotka olette samassa asemassa kuin minäkin, kuulkaa minun sanojani! Te tiedätte itse, että olen kristitty nainen, ja että kaikki minun sukulaisenikin ovat kristittyjä, ja siitä kiitän Kristusta, Jumalaani. Samoin Te tiedätte, että minulla on paljon omaisuutta: kultaa, hopeaa, kuparia, vaatteita, orjia, orjattaria ja maatiloja, eikä minulta ole mitään puuttunut. Ja aina mieheni kuolemasta asti minä olen elänyt leskenä tarvitsematta ryhtyä siihen, mihin apostoli Paavali viittaa 1 Kor. 7: 9. Kukaan ei myöskään voi nuhdella minua häpeällisestä puheesta, sillä minä en ole harrastanut mitään muuta kuin sitä, mikä kuuluu lakiin ja uskontoon. Te tiedätte myös, että naisella ei ole mitään muuta iloa kuin hääpäivä, sillä senjälkeen hän elää surussa: kun hän synnyttää, synnyttää hän kivulla ja tuskalla; ja jos hänen miehensä tahi poikansa kuolee, hän itkee ja valittaa hänen tähtensä.

"Ja katso: minä en pidä minkään arvoisena tätä maailmaa, joka pian katoaa ja kaikki, mitä siinä on; ja minä ja minun molemmat tyttäreni, neitsyet, lähdemme juuri marttyyri kuolemaan ilolla, aivan kuin hääilolla, vihittäviksi taivaallisen Yljän Kristuksen, Jumalan Pojan kanssa, joka niille viidelle viisaalle neitsyelle, jotka ottivat öljyä astioihinsa ynnä lamppunsa, on valmistava iankaikkisen ilon. Te tiedätte myös, rakkaat sisareni, että koko elämäni aikana olette nähneet kasvoni ainoastaan kaksi kertaa – hän kävi muulloin hunnutettuna –: ensimmäisen kerran maallisena hääpäivänäni ja toisen kerran tänään, taivaallisena, iankaikkisena hääpäivänäni."

Sellaisessa mielentilassa, joka ilmenee ylempänä mainituissa tapauksissa, valmistaudutaan todella marttyyriuteen niinkuin morsian häihin, ja niinkuin sankari juhlaan... Sellaisessa mielentilassa on armoista suurin saada tyhjentää pohjaan asti se kärsimysten kalkki, jonka Herra Jeesus tyhjensi meidän puolestamme; tulla kastetuksi samalla kasteella, jolla Hänetkin kastettiin; saada rakastaa Häntä takaisin, niinkuin Hän on rakastanut meitä ensin...

Dulce est pro patria mori, – suloista on kuolla isänmaan puolesta, sanoivat vanhat. Mutta jos on suloista kuolla maallisen isänmaan puolesta, tämän maan, joka on täynnä ahdistusta, kipua ja tuskaa; jota ammoisista ajoista asti on sanottu kyynelten laaksoksi ja murheiden maaksi: jossa meitä vaivaa nälkä ja jano, vilu ja heille; jossa niin usein saamme tuntea eron tuskaa ja pettymyksen ankeutta; johon me tuskalla synnymme ja josta poistumme huokaillen, tuntien kalman läheisyyden ja kuoleman kylmät väreet ruumiissamme: – jos tämä on suloista, niin miten verrattoman paljon suloisempaa ja ihanampaa onkaan silloin marttyyriuden kauniin oven ja korkean portin kautta mennä sisälle siihen maahan, missä vanhurskaus asuu; mistä väikkyvät vastaan voiton palmu ja kunnian kruunu; minkä ihanuutta ei arvaa taju, ja jonka täydellinen kauneus ja sulo ei ole astunut yhdenkään kuolevaisen sydämeen; niistä kaikuu vastaan myriadien enkelien ja ylienkelien, seraafien ja keruubien iäinen ylistys Luojalleen sekä pyhäin lukemattoman joukon: patriarkkain ja profeettain, apostolien ja marttyyrien sekä koko pyhän kansan iäinen ylistysvirsi, joka hellään rakkauteen nähden muistuttaa kanteleensoittoa sekä voimaan ja laajuuteen nähden ukkosen jyrinää ja paljojen vesien kohinaa. –

"Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellään ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi ja papeiksi Jumalalleen ja Isälleen"...

III. MARTTYYRIUS RAAMATUN VALOSSA.

Marttyyrius on asia, josta Uudessa Testamentissa puhutaan hyvin paljon. Emme voi puuttua tähän valtavaan aineeseen kokonaisuudessaan. Tyydymme esittämään vain muutamia harvoja viittauksia uskon vahvistukseksi ja ikäänkuin karkaisuksi ja harjoitukseksi tulevia ahdistuksen ja koettelemuksen päiviä varten.

Marttyyrit uskonsankareina.

Heprealaiskirjeen 11. luku on maailmankirjallisuuden uljain muistomerkki uskonsankarien muistoksi. Sen loppuosa on erikoisesti omistettu Vanhan Testamentin suurille uskonkärsijöille ja -todistajille. Huomattakoon selvyyden vuoksi, etteivät he olleet marttyyrejä tämän sanan ahtaimniassa ja varsinaisessa mielessä, jollaisia oikeastaan on vain Kristuksella ja kristinuskolla. Esitämme tuon ihanan luvun loppuosan:

"Ja mitä vielä sanoisin? Sillä minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista, Simsonista, Jeftasta, Daavidista ja Samuelista ja profeetoista, jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, pitivät vanhurskautta voimassa, saivat kokea lupauksien toteutumista, tukkivat jalopeurain kidat, sammuttivat tulen voiman, pääsivät miekan teriä pakoon, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa, ajoivat pakosalle muukalaisten sotajoukot. On ollut vaimoja, jotka ylösnousemuksen kautta ovat saaneet kuolleensa takaisin. Toiset ovat antaneet kiduttaa itseään eivätkä ole ottaneet vastaan vapautusta, jotta saisivat paremman ylösnousemuksen; toiset taas ovat saaneet kokea pilkkaa ja ruoskimista, vieläpä kahleita ja vankeutta: niitä on kivitetty, kidutuksin kiusattu, rikki sahattu, miekalla surmattu; toiset ovat saaneet kiertää mieroa lampaannahoissa ja vuohennahoissa, puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoin pideltyinä, joita pitämään maailma ei ollut arvollinen: he ovat saaneet harhailla erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa."

Roomalaiskirjeen 8:nnen luvun lopussa kuvataan uustestamentillisen uskon riemukulku sellaisena kuin sen näkee ja käsittää pakanain apostoli, tuo suuri uskonsankari ja suurten kärsimysten mies, josta Ristiinnaulittu oli kutsumushetkenä kerskaten sanonut opetuslapsi Ananiakselle: "Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden." Näin kuuluu tuon riemuitsevan uskon voittohymnin loppuosa: "Kuka voi meidät eroittaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin on kirjoitettu: 'Sinun tähtesi meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina.' Mutta näissä kaikissa me saamme mitä jaloimman voiton Hänen kauttaan, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, eikä nykyiset, eikä tulevat, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä eroittaa Jumalan rakkaudesta joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."

Lohdun sanoja marttyyreille

Hänen suustaan, joka on Aamen, se uskollinen ja totinen Todistaja, Jumalan luomakunnan Alku: Hänen, joka iankaikkisen liitonveren kautta on se suuri lammasten Paimen; Hänen, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellään ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen; Hänen, joka elää aina uskollisena Ylimmäisenä Pappinamme Voiman oikealla kädellä rukoillakseen alati Isää meidän puolestamme. Näin Hän sanoo paljon muun ohella:

"Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis älykkäitä kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Kavahtakaa ihmisiä, sillä he vetävät teidät oikeuksiin ja synagogissaan he teitä ruoskivat: ja teidät viedään maaherrainkin ja kuningasten eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille. Mutta kun he vetävät teitä oikeuteen, älkää huolehtiko siitä, miten tahi mitä puhuisitte, sillä teille annetaan sillä hetkellä, mitä teidän on puhuminen. Sillä ette te ole puhumassa, vaan Isänne Henki se on, joka puhuu teissä. Ja veli antaa veljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa vastaan ja tappavat heidät. Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden; mutta joka kestää loppuun asti, hän pelastuu. Ja kun teitä vainoavat yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen; sillä totisesti sanon teille: te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennenkuin Ihmisen Poika tulee.

"Ja älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan peljätkää enemmän sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta." (Matt. 10: 16–23; 26–31). –

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää sen vihanneen minua ennenkuin teitä. Jos te olisitte maailmasta, niin rakastaisihan maailma omaansa; mutta koska ette ole maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, sentähden maailma teitä vihaa. –

"Tämän olen puhunut teille, jottette loukkaantuisi. He: erottavat teidät synagogasta; tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille, koska eivät tunne Isää eivätkä minua. Mutta tämän minä olen puhunut teille, jotta, kun se aika tulee, te muistaisitte, että minä olen sanonut sen teille.

"Tämän olen puhunut teille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielin: minä olen voittanut maailman" (Joh 15: 18-19; 16: 1-4; 33).

Marttyyrin palkka.

Herra on luvannut maksaa omilleen palkan: "Katso, minä tulen pian, ja palkkani on minulla mukanani, antaakseni kullekin hänen tekojensa mukaan." Tässä armopalkan maksussa Herra on omilleen niin. täsmällinen, ettei Hän unohda maljallistakaan kylmää vettä, joka on annettu yhdelle Hänen pienimmistään.

Jos Hän näin uskollisesti maksaa palkan pienimmistä ja vähäpätöisimmistä Hänen nimessään tehdyistä palveluksista, miten ihana armopalkka onkaan silloin niillä, jotka ovat uhranneet Herralle kaikkensa: aikansa ja voimansa, kykynsä ja mahdollisuutensa; rikkautensa ja yhteiskunnallisen asemansa; maineensa ja kunniansa; kodin ja omaiset sekä ystävien hellän hoivan. Onpa moni nainen vainojen aikana asettanut alttarille naisellisen puhtautensa. Ovat kärsineet nälkää ja janoa, vilua ja hellettä, kahleita ja vankeutta, häväistyksiä ja nöyryytyksiä, ruoskitsemisia ja sanoin kuvaamattomia kidutuksia, – niin, jopa kuoleman. Ovat rakastaneet niinkuin rakasti Hän: henkeen ja vereen asti...

Vuorisaarnassa Jeesus ylistää marttyyrejä autuaiksi sanoessaan: "Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa; samoinhan vainottiin profeettoja jotka olivat ennen teitä." Tämä on marttyyrin ja uskontunnustajan yleinen palkka. Mutta hänen varsinainen palkkansa on se, minkä puolesta maailmassakin on enimmin taisteltu ja suurinta rohkeutta ja urhoollisuutta osoitettu: kruunu ja valtakunta.

Smyrnan seurakunnan enkelille lähettää elämän ja kuoleman Herra seuraavan juhlallisen kehoituksen: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." Tämä on marttyyriuden kunniakkain palkinto, ja tähän viittaa jo ensimmäisen marttyyrin nimi: Stefanos = seppele, kruunu. Marttyyrikruunu lienee tulevaisen maailman pyhin ja kallein, koskapa se on hengen ja veren hinta.

Kruunua seuraa valtakunta, s.o. valtaistuin ja tuomiovalta. Se käy selville Ilm. 20: 4: "Ja minä näin valtaistuimia, ja he istuutuivat niille, ja heille annettiin tuomiovalta; ja minä näin niiden sielut, jotka olivat mestatut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eikä sen kuvaa eivätkä ottaneet sen merkkiä otsaansa eikä käteensä; ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta."

Mutta enemmän kuin palkka, enemmän kuin kruunut ja valtakunnat on rakkaus itse. Ja marttyyrirakkauden pyhin ja kallein armo ja etuoikeus, sen korkein ja jaloin palkinto on ristiinnaulittu Rakkaus itse, s.o. saada rakastaa Häntä, sielun Ylkää, niinkuin Hän on rakastanut meitä: henkeen ja vereen asti; saada seurata Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin. Tätä puolta marttyyrin palkassa kuvaa Patmoksen apostolinen näkijä sanoilla, joiden sävy on juhlallisempi ja ylevämpi kuin riemuvuoden pasuunain muinoin:

"Ja minä näin, ja katso: Karitsa seisoi Siionin vuorella, ja Hänen kanssaan sata neljäkymmentäneljä tuhatta, joiden otsaan oli kirjoitettu Hänen nimensä ja Hänen Isänsä nimi. Ja minä kuulin äänen taivaasta ikäänkuin paljojen vesien kohinan ja ikäänkuin kovan ukkosen jyrinän, ja ääni, jonka kuulin, oli ikäänkuin kanteleensoittajain, kun ne soittavat kanteleillaan. Ja he veisasivat uutta virttä valtaistuimen edessä ja neljän olennon ja vanhinten edessä; eikä kukaan voinut oppia sitä virttä, paitsi ne sata neljäkymmentäneljä tuhatta, jotka ovat ostetut maasta. Nämä ovat ne, jotka eivät ole saastuttaneet itseään naisten kanssa; sillä lie ovat niinkuin neitsyitä. Nämä ovat ne, jotka seuraavat Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin. Nämä ovat ostetut ihmisistä esikoksi Jumalalle ja Karitsalle, eikä heidän suussaan ole havaittu valhetta; he ovat tahrattomia."

_"Eteenpäin ja syvemmälle, Karitsan sä morsian! Suloista on nähdä, maistaa, Pelastusta Jumalan."

Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun!_