[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fadh4alsPryL5BNLBPP0PXjwB5P0S4AFrAYw2nPgYcKw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1088,"Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa","Lagus, F. H. B.",1855,1936,"1088-lagus-f-h-b-taavetti-livingstone-hanen-elamansa-ja-toimensa","1088__Lagus_F._H._B.__Taavetti_Livingstone_hänen_elämänsä_ja_toimensa",null,"muistelmat",[],[],"fi",1881,19893,138137,false,27989,[22],"Livingstone, David, 1813-1873",[24,25,26],"Biographies","History - Modern (1750+)","History - Other","\"Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa\" by F. H. B. Lagus is a historical account written in the late 19th century. The book chronicles the life and work of the renowned missionary and explorer David Livingstone, highlighting his significant contributions to human welfare and missionary work, particularly in Africa. It reflects on the virtues of selflessness and dedication towards improving the lives of less fortunate individuals.  The opening of this work introduces David Livingstone as a person of humble beginnings, born in 1815 on a small island in Scotland. It delves into his early life, detailing how he was raised in poverty yet influenced by strong moral teachings from his family. From a young age, Livingstone exhibited a keen desire for knowledge and education, overcoming hardships to pursue his ambitions. The narrative establishes his intentions to become a missionary, initially aspiring to work in China before ultimately setting his sights on Africa. As he developed into a dedicated individual, he began his journey towards becoming an impactful figure in the realm of exploration and humanitarian efforts. (This is an automatically generated summary.)",[],345,"Elämäkerrallinen teos kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen elämänvaiheista ja toiminnasta. Kirja kuvaa Livingstonen skotlantilaista taustaa, hänen kristillistä vakaumustaan sekä vaarallisia tutkimusmatkoja ja lähetystyötä Afrikan mantereella.","F. H. B. Laguksen 'Taavetti Livingstone' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1088. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAAVETTI LIVINGSTONE, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA TOIMENSA\n\nKirj.\n\nF. H. B. Lagus\n\n\nHelsingissä, 1881.\nKansanvalistus-seuran kustantama.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nErinomaisella mielihyvällä katselee ihmis-ystävä sellaisia henkilöitä,\njotka vaatimatta minkäänlaatuista omaa hyötyä työskentelevät\nihmiskunnan yhteiseksi eduksi ja varsinkin sellaisten kanssa-ihmisten,\njoille onni ei ole suonut samoja etuja kuin rikkaille ja sivistyneille.\nKun tämänkaltainen työ sitäpaitse tehdään suurimmalla uutteruudella, ja\nkun se on saanut alkunsa siitä osanottavaisuudesta, jonka Luoja\nmuutamille on antanut runsaammassa määrässä kuin toisille, niin on se\nsitä kauniimpi, kuta harvinaisemmin sitä ylimalkaan nähdään. Sillä\nihmisluonnossa on jo alkuaan taipumus itsekkäisyyteen, ja paljo\nuseammin nähdään yksityisten sortavan toisten oikeutta oman etunsa\nsuurentamiseksi, kuin auttavan lähimmäistään, kärsien itse vahinkoa ja\nsiitä huolimatta kuitenkin uhraavan työnsä toisten hyväksi. Että\nkuitenkin sellaisia ihmisiä on, jotka viimeksi mainitulla tavalla\ntekevät, siihen on etupäässä syynä hengen sivistys ja nöyryys. Se mies,\njosta tässä on aikomuksemme puhua, on koko elämässään osoittanut\nolevansa juuri sellainen, että hänestä voi sanoa kaikki nämä ylistykset\nvähintäkään liioittelematta.\n\nTaavetti Livingstone oli syntynyt vuonna 1815 vähäisellä Ulva-nimisellä\nsaarella, joka kuuluu Hebridien saaristoon Skottlannin luoteisella\nkulmalla. Hänen iso-isänsä oli köyhä mies, joka oli vuokrannut tämän\npienen saaren asumasijaksensa. Köyhyydestä huolimatta oli sekä hän että\nhänen esi-isänsä pysyneet aina kelpo miehinä. Joku noista kovassa\ntyössä karaistuista miehistä oli koko kotoseudullansa tunnettu\ntavallista suuremmasta ymmärryksestään ja älykkäisyydestään ja hänen\nkerrotaan kuolinvuoteellansa kutsuneen kaikki lapsensa ympärillensä ja\nsanoneen heille: \"Minä olen kaiken ikäni tarkoin kuulustellut kaikki\ntarinat, jotka olen saanut kuulla suvustamme, enkä ole esi-isistämme\nkuullut ainoatakaan sanottavan epärehelliseksi mieheksi. Jos siis joku\nteistä tahi lapsistanne rupeaisi epärehelliseksi, niin se ei ole mikään\nsukuvirhe. Minä jätän teille tämän muistutuksen: olkaa rehelliset!\"\nTämä varoitus annettiin sellaisella ajalla, jolloin, kuten Englannin\nmainio historioitsija _Macaulay_ kertoo, ylämaan asukkaat olivat\nmelkein yhtäläiset kuin Kafferit Kap-maassa; jokainen, joka oli\nvarastanut karjaa, taisi päästä rangaistuksesta vapaaksi, kun vaan\nantoi osan saaliista heimokuntansa päällikölle.\n\nLivingstonen esi-isät olivat alkuansa katolilaisia, mutta heidän\nisäntänsä kännytti heidät protestanteiksi käyskennellen heidän\nkeskuudessaan uutta oppia saarnaamassa ja hänen seurassaan oli mies,\njoka kädessään heilutteli keltaista keppiä. Tämä katu oli kartanon\nalustalaisten huomion vetänyt puoleensa suuremmassa määrässä kuin\nisännän saarnat, ja uusi oppi kulki kauan sen jälkeen \"keltaisen kepin\nopin\" nimellä.\n\nKöyhyys pakoitti viimein asukkaat Ulva saarelta muuttamaan eräälle\npuuvillatehtaalle kauniin Clyde-virran varrelle lähellä Glasgow'ia.\nTäällä rupesi Livingstonen isä, palveltuansa tehtaalla, viimein\npitämään vähäistä kauppaa, jolla hän ansaitsi elatuksen perheellensä.\nHän kasvatti lapsensa erinomaisella lempeydellä ja rakkaudella, jolla\nhän voittikin heidän sydämmensä niin suuressa määrässä, että\nLivingstone vielä vanhoilla päivillään häntä muistelee suurimmalla\nhellyydellä ja kunnioituksella. Perheen varattomuuden vuoksi pantiin\nnuori Taavetti työhön pumpulitehtaaseen, että hänen pieni ansionsa myös\nolisi helpoituksena tulojen ja menojen sovittamisessa yhtä suuriksi.\nPoika oli silloin 10-vuotias ja hänen opinhalunsa tuli jo silloin ilmi,\nsillä ensimmäisestä viikkopalkastaan käytti hän osan ostaaksensa\nlatinan kieliopin, jota hän uutterasti luki tehtaan iltakoulussa\nja kotona. Hän oppi tuntemaan roomalaisia kirjailijoita, ja\nkuudennellatoista ikävuodellaan tunsi hän jo Virgiliuksen ja\nHoratiuksen runot kokonaan. -- Paitse vanhoja roomalaisia runoilijoita,\nluki hän suurella innostuksella kaikellaisia muitakin kirjoja, mutta\nromaaneja hän ei lukenut. Tieteelliset kirjat ja erittäinkin\nmatkakertomukset saivat hänet ihastumaan; mutta hänen isänsä, joka\narveli tieteellisten kirjojen sotivan uskontoa vastaan, tahtoi\npakoittaa poikaa lukemaan vakavia uskonnollisia kirjoja, josta viimein\noli syntynyt isän ja pojan välillä niin suuri erimielisyys, että isän\ntäytyi käyttää vanhemman-oikeuttansa poikaa kohtaan ja viimeisen kerran\nsanoo Livingstone saaneensa tutustua kepin kanssa, kun hän ei suostunut\nlukemaan Wilberforce'n käytännöllistä jumaluusoppia. Mutta tämä\nvastahakoisuus yksitoikkoisten ja kuivasisältöisien hengellisten\nkirjojen lukemiseen oli sittemmin kadonnut, kun Livingstone jonkun\nvuoden kuluttua oli saanut käsiinsä toht. Dick'in oivalliset teokset\n\"Uskonnon filosofiiassa\", ja \"Filosofiian tulevasta olemuksesta\".\nNäistä kirjoista oppi Livingstone sen, jota hän hartaimmasti oli\ntoivonutkin, nimittäin, että hänen oma ajatuksensa oli oikea siinä\nkohden, ettei uskonto ja tieteellinen oppi ole keskenänsä vihollisia,\nvaan ystäviä. Livingstone oli saanut jumalisen kasvatuksen Skottlannin\nvaltiokirkon opissa, ja oli helposti käsittänyt ihmisen sovitus-opin\nvapahtajan kautta, mutta nyt vasta hän rupesi ajattelemaan, että hänen\ntuli sovittaa nämä opinkappaleet itseensä. Hänessä heräsi palava\nhalu saada voimiensa mukaan työskennellä onnettomien pakanoiden\nsaattamisessa kristin-opin ja evankeliumin valoon. Sen vuoksi hän\npäätti lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan. Voidaksensa sellaisena\ntoimiskella suuremmalla menestyksellä, rupesi hän lukemaan lääke-oppia.\nHänen palava halunsa kiihoitti häntä aina uusiin tutkimuksiin ja kun\nhän 19 vuoden ijällä oli tehtaassa otettu kehrääjäksi, luki hän yhä\nedespäin, niin, että hänellä oli kirja avoinna luonansa ja taisi työtä\ntehdessään painaa mieleensä yhden lauseen kerrallaan, jonka hän kirjan\nohitse kulkiessaan oli siitä ennättänyt lukea. Kas tässä kaunis\nesimerkki nuorisolle seurattavaksi! Työstänsä hän sai niin hyvän\npalkan, että hän talvi-ajoilla harjoitteli opintoja Glasgow'issa ja oli\ntaas seuraavana kesänä tehtaan työssä. Omin apuinensa oli hän siten\ntyöskennellyt saamatta vähintäkään aineellista kannatusta muilta ja hän\nolisikin täyttänyt aikomuksensa mennä Kiinaan, mutta muutamat hänen\ntuttavistansa kehoittivat häntä menemään Lontoon lähetysseuraan, koska\nse oli kaikin puolin vapaa lahkolaisuudesta. Se ei lähetä pakanoille\nepiskopaalisen kirkon, ei presbyterisen eikä independentti-seurakunnan\noppia, vaan Kristuksen puhdasta evankeliumia, ja tämä olikin\nLivingstonen mielestä aivan oikein.\n\nKun Livingstone oli suorittanut lääkärin arvoon vaadittavat tutkinnot\nja Englannissa laajentanut jumaluusopillisia tietojansa, oli hän valmis\nlähtemään Kiinaan, mutta samaan aikaan oli syttynyt ankara sota\nEnglannin ja Kiinan välille. Livingstone ei sen vuoksi tahtonut lähteä\nrauhattomalla ajalla tuohon eurooppalaisille suljettuun maahan. Sen\nsijaan avautui hänelle uusi toiminnan ala Afrikassa, johon hänen\nhalunsa kääntyi luettuansa toht. Moffat'in teoksia. Hän astui siis\nlaivaan v. 1840 ja tuli Kap-kaupunkiin, josta hän vähän ajan kuluttua\nlähti sisämaahan, kulkien ensin laivalla Algoa-lahteen, ja sieltä\nmaata myöten Kuruman-nimiseen lähetys-siirtokuntaan, Betshuanien\nmaassa, noin 700 engl. peninkulmaa[1] Kapkaupungista koillista kohti.\nTämän lähetys-uudisasuntolan olivat lähetyssaarnaajat Hamilton ja\nMoffat perustaneet kolmekymmentä vuotta sitä ennen ja se oli jo\npidettävä etäisimpänä paikkakuntana sillä seudulla, jota taisi lukea\nlähetystoimen työ-alaksi. Lähetys-huone ja kirkko olivat täällä\nrakennetut kivestä, ja puutarhat, joita Kuruman-joki kasteli, kasvoivat\nhedelmäpuita ja viiniköyunöksiä. Eurooppalaiset viljalajit menestyvät\ntäällä erinomaisen hyvin, ja seudun kauneutta enentää suuressa määrässä\nympäristön autio ja kolkko ulkomuoto. Koko paikan kauneus ja tuottavuus\non lähetyssaarnaajain ansiona pidettävä. Livingstone mieltyi tähän\nseutuun suuresti, ja lienee siihen ollut sekin syynä, että hän täällä\noli tullut tuntemaan elämänsä seurakumppanin, toht. Moffat'in tyttären\nMary'n, jonka hän v. 1844 nai. Avio-elämässään oli Livingstone\nonnellinen; hänen vaimonsa, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen,\noli syntynyt Afrikassa ja oli tottunut maan oloihin sekä kaikellaisiin\ntalous-askareihin, joita vaaditaan talon-emännältä, joka asuu\nsivistyneiden kansain rajojen ulkopuolella. Kolme poikaa ja yksi tytär\nolivat Livingstonen yksinäisessä elämässä suurena hauskuutena.\n\nAsuttuansa jonkun aitaa Kurumanissa ja Mabotsa'ssa lähellä Kurumania,\nsiirtyi Livingstone etemmäksi koillista kohti ja asettui Kolobeng'iin,\nBetshuanien maassa. Mabotsa'ssa uhkasi kerran Livingstonea ankara\nhengen vaara. Sitä seutua näet rasitti suuressa määrässä petoeläinten,\nvarsinkin leijonain paljous. Päästäksensä näistä haitallisista karjan\nhävittäjistä lähti kerran joukko miehiä metsästysretkelle ja saivatkin\njoukon leijonia piiritetyksi. Livingstone oli lähtenyt mukaan\nsaadaksensa jonkun pedoista ammutuksi, mutta tällä matkalla kävikin\nniin onnettomasti, että kuolettavasti haavoitettu leijona hyökkäsi\nhäntä vastaan ennenkun hän ennätti sen torjua päältänsä, puri häntä\nankarasti vasempaan käsivarteen, ja olisi ehkä repinyt hänet\nkuolijaaksikin, jos eivät hänen seuralaisensa olisi häntä pelastaneet.\nOmituisena ilmiönä kertoo Livingstone, ettei hän tässä tilaisuudessa\ntuntenut vähintäkään tuskaa, vaan oli ikäänkuin horroksissa, vaikka\nhän kyllä selvästi näki ja ymmärsi vaarallisen tilansa. Kun leijona\nravisti häntä niinkuin kissa hiirtä, katosi hänestä kaikki pelko ja\nkauhistuksen tunne ja hän arvelee, että sama tunne mahtanee olla\nkaikilla muillakin otuksilla, jotka joutuvat raatelevan pedon\nsaaliiksi, ja että tätä tunnetta täytyy pitää laupiaan Luojan säätämänä\nseikkana, joka otukselta helpoittaa kuoleman tuskan.\n\nBetshuani-kansan eri heimokunnista kertoo Livingstone, että heillä on\nnimet eri eläinten nimien mukaan. Niin merkitsee esim. Bakatla-heimon\nnimi -- apinasta syntyneitä, Bakuena -- alligatorista syntyneitä,\nBatlápi -- kalasta syntyneitä j.n.e., ja kukin heimokunta välttää\nkaikin tavoin sellaisen elävän tappamista, josta sillä on nimensä.\nNäyttää siis siltä, kuin he ennen olisivat olleet eläinten\npalvelijoita, kuten muinaiset Egyptiläiset. Kun tahtoo kysyä mihin\nheimokuntaan joku kuuluu, kysytään mitä eläintä hän \"tanssii\", sillä\nasukkaat käyttävät selittäessään sukuansa sanaa \"bina\" (tanssia) sen\nelävän nimen kanssa, josta heillä on nimensä. Arvattavasti on samaa\neläintä ennen jumalana palveltu ja sen palvelukseen on tanssiminenkin\nkuulunut. Samaa elävää he vieläkin pelkäävät ankarasti.\n\nLivingstone asettui asumaan Bakuena-heimokunnan keskuuteen, ja tuli\npian hyväksi ystäväksi sen ruhtinaan Sitshelin kanssa. Tämä mies oli\nerittäin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen. Jo alussa oli Livingstone\nmielihyvällä huomannut hänen taipuvaisuutensa ystävyyteen häntä kohtaan\nja sittemmin onnistui hänelle saada Sitsheli käännetyksi kristinuskoon,\njota oppia hän uutterasti rupesi selittämään alamaisillensakin.\n\nKun Sitsheli vielä oli lapsi, oli hänen isänsä suututtanut alamaisensa\nniin, että he hänen tappoivat ja eräs ala-ruhtinas anasti vallan. Joku\nmahtavampi mies, joka oli entisen kuninkaan sukulainen, oli surman\nkäsistä pelastanut hänen lapsensa. Näiden ystävät kehoittivat\nnaapurikansan Makololojen kuningasta Sebituane'a auttamaan Sitsheliä\ntakaisin hallitukseen ja sen hän tekikin, josta Sitsheli koko elämänsä\noli kiitollinen hänelle. Hän oli jo saanut valtansa vahvistetuksi kun\nLivingstone tuli hänet tuntemaan. Sitsheli mielistyi pian\nLivingstoneen, vaikka hän ensin suuresti peljästyi kuullessaan\nLivingstonen puhuvan sellaisista asioista kuin \"viimeisestä tuomiosta,\ntulevasta elämästä, suuresta valkoisesta istuimesta, johon Hän istuu,\njonka kasvojen edessä taivas ja maa vapisevat\", j.n.e., ja sanoi\nLivingstonelle: \"Sinä saat minun peljästymään, -- näistä sanoista minun\nluuni vapisevat ja minulla ei ole enää voimaa ollenkaan; -- mutta minun\nesi-isäni elivät samaan aikaan kuin sinunkin; miksi he eivät tänne\nennen saaneet tietoa näistä hirvittävistä asioista? Nyt he ovat kaikki\nmenneet pois pimeyteen, tietämättänsä mihin ovat joutuneet.\" --\nLivingstone koki selittää matkan vaikeutta ja pituutta ja miten\nvalistus ja oppi vähitellen leviää etemmäksi parannettujen\nkulkuneuvojen, laivojen y.m. avulla, ja lausui varmaan uskovansa, että\nkristin-oppi vielä on leviävä kaikkeen maailmaan kaikkien kansojen luo\nkuten vapahtajamme on ennustanut.\n\nKun tilaisuus ilmestyi, rupesi Sitsheli erittäin suurella innolla\nopettelemaan lukemaan ja kuunteli hyvin mielellänsä Livingstonea kun\nhän luki raamattua, etenkin profeetta Jesajan ennustusta, josta\nSitsheli usein niin ihastui, että hän lausui: \"Kas sepä vasta oli mies,\ntuo Jesaja! Hänpä oikein osasi kelpo lailla puhua!\" Niin mielellään\nrupesi Sitsheli lukemaan, että hän unhotti entisen lempi-toimensa,\nmetsästämisen, ja tarpeellisen liikunnon puutteessa alkoi hän, joka oli\nlaihanpuoleinen mies, pian lihota ja tuli jotenkin lihavaksi.\n\nKaikkialla tapasi Livingstone täällä rauhallista hyväntahtoista\nväkeä, joiden kanssa oli helppo tulla toimeen, mutta he olivat paljo\nheikommat kuin heidän naapurinsa Kafferit, jotka heitä suuressa\nmäärässä sortavat ja ahdistavat. Heidän pää-elatuskeinonsa on\nkarjanhoito ja metsästäminen, mutta maanviljelys on heille myöskin\ntuttu. Metsänriistaa täällä on erittäin suurissa määrin ja sitä\npyydetäänkin hyvin monella tavalla. Suuria yhteisiä metsästysretkiä\npanevat asukkaat toimeen siten, että ensin rakennetaan hyvin pitkät\nlujat aitaukset, V kirjaimen muotoon niin että ne muodostavat toisessa\npäässä kapean kujan, ja aitojen kulmaan jätetään aukko, jonka suulle\nkaivetaan hyvin suuri kuoppa. Sen reunat peitetään tarkasti vehreillä\npuun oksilla ja kun kaikki on valmiina, lähtee summaton ihmisjoukko\nahdistamaan metsän otuksia aitojen väliin. Peljästyneinä metsästäjäin\nkovasta meluamisesta syöksee laumoittain kaikenlaisia eläimiä\naita-solaan, joka yhä kapenee, ja viimein juoksevat otukset suuressa\nahdingossa sekaisin eteenpäin, kunnes ne nurin niskoin putoavat\nkuoppaan. Sillä tavoin pyydetään usein satamäärin varsinkin\nantilooppeja, sebroja ja suurempia otuksia, niinkuin giraffeja,\nelefantteja ja sarvikuonoja. Näiden rinnalla tavataan petoeläinten\njoukossa leijonia, leopardeja, Kap-maan shakaaleja, erämaan kettuja eli\ntsebroja y.m.m. Joskus jatkuu niin, että kuoppa tulee otuksia täyteen\nja toiset pääsevät toisten yli hyppimällä pakoon. Asukkaat sanovat\ntuollaista pyydystä \"hopo'ksi\".\n\nLivingstone eleli tämän kansan keskuudessa vuoteen 1852 saakka, jolloin\nankara kuivuus, joka uhkasi tehdä nälänhädän koko seudulle, pakoitti\nSitshelin muuttamaan heimokuntansa kanssa asuinsijaa Kolobeng-nimisen\nvirran rannalle noin 40 engl. peninkulmaa sen entisestä asuinpaikasta.\nUudispaikka sai saman nimen kuin virrallakin oli ja Livingstone seurasi\nheimokuntaa asettuen hänkin asumaan Kolobengiin. Rakentaessaan asumusta\nuudella seudulla täytyi Livingstonen itsensä tehdä kaikki työt, tehdä\ntiiliä, muurata, olla seppänä, nikkarina j.n.e. sillä kansaa ei hän\nvoinut käyttää avukseen muutoin kuin käskyläisinä koska he olivat\nkaikkiin töihin peräti tottumattomat. Kun hän jo oli merkinnyt\nhuoneensa paikan ja maahan pistetyillä puikoilla oli näyttänyt\nminkälaiseksi huone oli tehtävä, olivat hänen apulaisensa vähällä tehdä\nsen pyöreäksi, sillä heidän oli aivan mahdotonta ajatella nelikulmaista\nasumusta, jommoista eivät olleet milloinkaan nähneet. Paitse näitä\ntällaisia vastuksia oli erittäin suuri haitta Betshuanien naapureista\nTransvaalissa, Boer'eista[2], joiden silmissä sekä lähetyssaarnaajat,\nettä englantilaiset kauppiaat ovat suurena kiusana. Boerit olivat\nnimittäin tottuneet kohtelemaan alku-asukkaita väkivaltaisesti,\npakoittaen heitä usein orjuuteen ja rasittivat heitä muutoinkin kovasti\nja suurimmalla vääryydellä. Sitävastoin ovat ne boerit, jotka eivät ole\nvetäyneet pois Englannin lakien suojeluksesta, tunnetut ahkerana,\nraittiina ja erittäin vierasvaraisena kansanluokkana. Valitettavasti\novat erämaan rajoilla asuvat boerit aivan toisenlaiset. Syntyneinä\nsellaisessa maassa, jossa orjuus on varsin tavallista, ovat he\ntottuneet pitämään sitä luonnollisena ja vaikka he uskonnollisen\nopetuksen ja järjestetyn hallituksen puutteessa usein ovat vaipuneet\nmelkein yhtä alhaiselle kannalle kuin neekerit heidän ympärillään, on\nheihin kuitenkin juurtunut tyhmä luulo, että he ovat naapureitansa\npaljoa paremmat. He katselevat sen vuoksi englantilaisia kauppiaita\nsuurimmalla epäluulolla, ja pelkäävät, että he neekereille myyvät\npyssyjä ja ampuma-aseita, joten neekerit pian saisivat ylivallan, sillä\nboerien ylivalta on vaan perustunut siihen, että heillä on paremmat\naseet, ja siten he ovat pitäneet kurissa neekerejä, joita on monta\nvertaa enempi. Noita heikompia neekerejä vastaan tekivät he\nLivingstonen aikana suurissa joukoissa oikeita metsästysretkiä, ja kun\nhe olivat saaneet miehet jostakin kyläkunnasta ampuma-aseillansa\nkarkoitetuiksi, oli tavallista, että he ryöstivät vaimot ja lapset\norjuuteen. Tekivätpä he useita ryöstöretkiä Sitshelin heimokuntaakin\nvastaan silloin kun Livingstone asui Kolobeng'issä, hävittivät\nLivingstonen asunnon ja turmelivat hänen kirjastonsa. Boerien alhainen\nsivistyskanta näkyy siitäkin, että kuu he olivat saaneet kuulla\nepätietoisia huhuja lordi Rosse'n suuresta tähtikiikarista\nKap-kaupungissa, he lausuivat suuresti paheksuvansa, että Englannin\nhallitus sellaisen koneen oli varustanut heitä väjyäkseen toiselta\npuolen vuoristoa.\n\nVuonna 1849 lähti Livingstone kahden Englantilaisen, Oswell'in ja\nMurray'n kanssa tutkimusretkelle Ngami-järven seuduille ja kulki\nsilloin suuren Kalihari-erämaan kautta. Tämä erämaa, joka monin paikoin\non yhtä autiota ja kuivaa kuin Saharakin, on ollut suurena haittana\nmaan tuntemiselle, sillä harvat uskaltavat lähteä sen halki\nkulkemaankaan. Monin paikoin on pelkkä melkoinen pölyhiekka näkyvissä\nja kosteita paikkoja on varsin harvassa. Kuitenkin asuu tässä erämaassa\nihmisiä, sillä siellä täällä kulkee pitkiä laaksoja ja entisten jokien\nuurroksia, joiden pohjalla tapaa vettä kun niihin kaivetaan kuoppia.\nBakaliharit, joksi erämaan asukkaita sanotaan, ovat hyvin epäluuloiset\nkaikkia muukalaisia vastaan ja säilyttävät vesipaikkansa suurimmalla\ntarkkuudella. Luonto on kuitenkin kasvikunnassa luonut apukeinoja\njanoon nääntyvän erämaan halki kulkijan hyväksi. Eräs vähäinen kasvi,\njoka ulkomuodoltaan on ihan vähäpätöisen näköinen, on erämaan\nasukkaille suurena siunauksena. Kun tämän kasvin juurta kaivaa pari\nkolme korttelia, tapaa maan sisässä noin lapsen pään kokoisen\njuurimukulan, joka sisältä on hyvin mehukas ja sen neste on\nvirvoittavaista. Toinen yhtä hyödyllinen kasvi on vesimeloni, joka\nsade-ajan lopulla kasvaa suurissa määrissä ja sen hedelmiä syövät\nkaikki eläimet erittäin halukkaasti.\n\nLivingstonen ja hänen toverinsa matka alkoi Kesäkuun alussa.\nKuljettuansa suurella vaivalla ja taistellen monenlaisten\nvastuksien kanssa, saapuivat matkamiehet Tsuga-virralle, joka tulee\nNgami-järvestä. Maa tämän järven ympäristöllä on erittäin hedelmällistä\nja vesirikasta. Ngami-järven suuruus ei ole sen suurempi, kuin että\njalkamies voi kiertää sen ympäri kolmessa päivässä. Matkalla tänne oli\nLivingstone tullut tarkemmin tuntemaan elämää erämaassa ja kaikkia\nniitä vaaroja, joita saa kokea sen kautta matkustaessa. Livingstonen\naikomus oli jatkaa matkaansa Ngami-järven pohjoispuolelle mahtavan\n_Sebituane_ nimisen ruhtinaan maahan, mutta tienoppaiden puute\npakoitti häntä kääntymään takaisin.\n\nSeuraavana vuonna, 1850 lähti Livingstone uudestaan näille seuduille,\nmutta tultuansa Ngamin rannoille täytyi hänen kääntyä takaisin, sillä\nhän tuli sairaaksi ja hänellä oli perheensä mukanansa. Sebituane\nlähetti lähettiläitä Kolobeng'iin viemään lahjoja Livingstonelle ja\nsamalla hän antoi käskyn välillä asuville erämaan asukkaiden\nruhtinaille, Sekomille ja Letshulatebe'lle, etteivät he saisi\nLivingstonea estää jos hän tulisi kolmannen kerran. Livingstone\nlähtikin vielä kerran ja saapui Sebituanen alamaisten Makololojen luo,\njotka vastaanottivat hänet suurella ilolla ja ilmoittivat hänen tulonsa\nheti ruhtinaallensa. Sebituane tuli kohta Livingstonea vastaanottamaan\nja he kohtasivat toisensa vähäisellä saarella suuressa Liambey- eli\nSambesi-virrassa, jonka yläjuoksulle nyt ensi kerran oli saapunut\neurooppalainen.\n\nNäillä seuduilla tavataan erittäin merkillinen pieni kärpäsen\nkokoinen elävä, jota nimitetään tsetse. Tämä hyönteinen on Etelä- ja\nKeski-Afrikassa sangen suurena rasituksena, sillä jos se kerrankin\npuree raavas-eläintä, hevoista tahi koiraa, kuolee purtu eläin\nauttamattomasti, usein aivan heti, mutta joskus pitemmän ajan,\ntavallisesti kymmenen päivän kuluttua. Imevät vasikat, muuli-aasit,\naasi ja vuohi sekä metsänotukset eivät kuitenkaan kärsi vähintäkään\ntsetsen puremasta, eikä sen purema tuota ihmisellekään mitään vahinkoa.\nTästä turmiollisesta hyönteisestä ei Livingstone tiennyt mitään\ntullessaan Sebituanen maahan, ja häneltä kuolikin sentähden 43 härkää\nkun hän ei tiennyt eläimiänsä varoa. Sebituane, jota Livingstone\nkuvailee jaloimmaksi afrikalaiseksi ruhtinaaksi, jonka hän koskaan oli\ntullut tuntemaan, lupasi heti ensi kerran kohdatessaan Livingstonen,\nantaa hänelle tarpeeksi monta härkää, koska hän arvasi hänen juhtansa\ntulleen tsetsen puremiksi, kuten ne olivatkin.\n\nSebituane oli silloin kun Livingstone hänet ensi kerran tapasi, 45\nvuoden ijällä. Ulkomuodoltaan oli hän paljo vaaleampi kuin tavalliset\nneekerit, hoikka ja pitkä, sekä kaljupäinen. Käytöksessään osoitti hän\narvokasta malttia ja puheessaan oli hän suorempi kuin kukaan muu\nruhtinas, jonka Livingstone oli tavannut. Sotilaana oli hän tunnettu\nparhaimmaksi kaikista uudis-asuntojen toisella puolella. Rohkeudellaan\nja uljaalla toimellansa oli hän saanut kansansa, Makololot, kohotetuksi\nsuureen mahtavuuteen, ja taisi vastustaa tuota sotaisaa ja voimakasta\nkafferilaista Matebele-heimokuntaa, jota suuresti peljätty Mosilikatse\nhallitsi. Sodassa johti Sebituane itse joukkojansa, ja vihollisen\nilmestyessä koetteli hän sotatapparansa terää, kehuen sitä kyllä\nteräväksi ja uhkasi, että joka selkänsä kääntää viholliselle, hän saisi\nsiitä maistaa. Sebituane oli niin nopea juoksemaan, että jokainen\ntiesi, ettei pelkuri päässyt häntä pakoon. Jos joku vältti taistelua\ntai vetäytyi siitä pois, oli Sebituanen tapa pilkallisesti kysyä\ntahtoiko tämä mieluummin kuolla kotona, ja tämän toivon hän\ntavallisesti täytti siten, että viipymättä mestautti pelkurin.\n\nSodassa Matebelejä vastaan, jotka asuivat Sambesi-virran eteläpuolella,\nteki Sebituane tietämättänsä ihmiskunnalle hyvän työn kun hän karkoitti\nvirrassa olevien saarien asukkaat, jotka olivat auttaneet hänen\nvihollisiansa. Nuo saarien asukkaat olivat nimittäin rosvoina kauan\nestäneet kaikkea kulkua virtaa myöten ja sen yli. Nyt oli pääsö\nSebituanen maahan avattu. Hän itse osoittihe Livingstonea kohtaan\nerittäin vierasvaraiseksi ja oli suuressa määrässä helpoittanut\nLivingstonen tänne tuloa. Sebituane tiesi kaikki tärkeämmät tapaukset\nmaassansa, sillä hänellä oli erittäin hyvä taito saada alamaisiansa\nitseensä mieltymään. Alhaisimpiakin köyhiä kohteli hän ystävällisesti\nja suurella vierasvaraisuudella. Tästä ihastuneina nämä mieltyivät\nhäneen ja antoivat hänelle kaikkia tietoja mitä suinkin taisivat.\nSebituane ei laskenut ainoatakaan muukalaisparvea luotansa menemään\nantamalla heille jokaiselle, yksin heidän palvelijoillensakin, jonkun\nlahjan, ja täten levisi hänestä hyvä maine laajalta ympäri. Jokainen\nihaili hänen hyvää sydäntänsä ja viisauttansa. Hän ihastui suuresti\nsiitä luottamuksesta, jonka Livingstone oli osoittanut tuodessaan\nmukanansa perheensäkin. Sentähden hän tahtoi Livingstonelle näyttää\nkoko maansa ja lupasi hänelle minkä paikan hyvänsä tämä vaan tahtoi\nasuaksensa.\n\nLivingstone päättikin asettua tänne asumaan ja vaikuttamaan\nlähetyssaarnaajana, ja hänen seuraajansa h:ra Oswell aikoi täällä\nruveta tarkempia maantieteellisiä tutkimuksia tekemään. Mutta aivan\nkohta hänen tulonsa jälkeen sairastui Sebituane keuhko-tulistukseen\nja kuoli lyhyen ajan kuluttua. Hallitus jäi hänen tyttärellensä,\nMa-mochisane'lle, joka kyllä lupasi Livingstonelle asuinpaikan\nilmaiseksi, missä hän vaan tahtoi, mutta kun korkeammat seudut, jotka\novat terveellisimmät, olivat vaikeammat puolustaa virran eteläpuolella\nasuvien vihollisten hyökkäyksiä vastaan kuin virran rantamaat, jotka\ntaas olivat terveydelle varsin vahingolliset, niin lähtivät Livingstone\nja Oswell matkustamaan etemmäksi ja löysivät silloin Sambesin\nkeski-juoksun, keskeltä mannermaata. Tämä keksintö oli tärkeä, sillä\nsitä ennen ei tiedetty Sambesin siellä olevankaan. Virta oli silloin\nkuivimmallaan ja kuitenkin oli siinä kolmesta kuudensadan kyynärän\nleveydeltä syvää vettä. Oswell sanoi, ettei hän missään, ei edes\nIntiassa, ollut nähnyt niin komeata virtaa. Tulvan aikana se nousi\nainakin kymmenen kyynärää ja muutti silloin laakeat rannat ympärillänsä\nparinkymmenen engl. peninkulman laajuudelta järveksi. Sambesin ja sen\noikealta puolelta tulevan lisävirran Tshoben mäkinen maa on alhaista\nsuomaata, ja sen tiheitä kaisilistoja käyttivät Makololot luonnollisina\nsuojinansa vihollisiansa vastaan. Livingstone ei kuitenkaan tahtonut\nasettua asumaan näin terveydelle vahingolliselle seudulle, vaan päätti\nlähettää perheensä Englantiin kunnes hän itse olisi etsinyt jonkun\nterveellisen ja muutoin edullisen seudun asuaksensa. Hän matkusti sen\nvuoksi Kap-kaupunkiin, oltuansa jo 11 vuotta erillään sivistyneiden\nihmisten seurasta. Hän tuli Kap-kaupunkiin huhtikuussa 1852, jolloin\nsota oli paraillaan Kafferien ja Englantilaisten välillä. Kuitenkin\npääsi hän kulkemaan aivan rauhallisesti uudisasuntojen kautta, yhtä\nturvallisesti kuin jos hän olisi matkustanut Englannissa. Saatuansa\nperheensä lähetetyksi laivalla Englantiin, lupasi hän itse palata\nheidän jäljessään parin vuoden kuluttua, kun hän ensin oli etsinyt ja\nlöytänyt sopivan ja terveellisen seudun työ-alaksensa.\n\nLivingstone oli jo viettänyt yksitoista vuotta Afrikassa, jolla ajalla\nhän oli oppinut maan-asukasten kieltä ja tehnyt useita matkustuksia;\nniiden ohessa hän oli tieteellisillä tutkimuksilla hankkinut\nmonenlaisia uusia tietoja, mutta hänen suurimmat keksintömatkansa\nalkavat vasta vuodesta 1852 ja niitä aiomme tästälähin tarkastella.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKesäkuussa v. 1852 lähti Livingstone Kap-kaupungista varsinaiselle\ntutkimusmatkalle Sisä-Afrikaan. Tämä on ensimmäinen suurempi matkustus,\njonka hän teki, ja se kesti vuoteen 1856. Hänellä oli tällä matkalla\nmukanansa ainoastaan muutamia seuraajia. Hän matkusti vaunuissa, joiden\neteen valjastettiin maan tavan mukaan härkiä. Kun moinen matkustustapa\nei juuri ole mukavinta eikä nopeatakaan laatuansa, niin kävi matka\nhitaasti ja vaivaloisesti. Mutta kuitenkin saapui Livingstone ilman\nerinäisiä suurempia vastuksia Kolobeng'iin, entiseen asuntoonsa.\nEnnen tänne tuloansa oli hän tullut tarkemmin tuntemaan Grika-kansan\noloja. He asuvat Oranje-virran pohjoispuolella ja ovat syntyneet\nhollantilaisten uudisasukasten ja hottentottien sekoittumalla.\nLivingstonen matkustaessa tässä maassa oli siinä erittäin selvästi\nnähtävänä mitä yhden miehen nero voipi aikaan saada. Grikojen valitsema\nruhtinas Waterboer, oli heitä hallinnut jo monta vuotta, ja jo heti\nhallituksensa alussa oli hän julistanut kaikki ryöstöretket maassansa\nkielletyiksi. Kap-maan hallituksen kanssa oli hän tehnyt liiton, jonka\nnojalla hän vuosittain sai määrätyn rahasumman koulujen kustantamista\nvarten maassansa. Kun monet Kap-maan pohjoispuolella asuvat kansat\nolivat usein hävitysretkillä hätyyttäneet rajoja, asettui nyt Waterboer\nmaan suojelijaksi tällä puolella ja piti omia alamaisiansakin niin\nhyvin laillisessa kurissa, että kun muutamat heistä olivat lähteneet\nryöstöretkelle Oranje-virran eteläpuolelle, hän heti otti päämiehet\nvangiksi ja tutkittuansa heidän asiansa oman neuvoskuntansa kanssa,\nmestautti heidät muille varoitukseksi. Vähällä oli tämä työ kuitenkin\naikaansaattaa hänen oman perikatonsa, sillä muutamat hänen valtansa\nalaiset alaruhtinaat nostivat häntä vastaan ankaran kapinan, mutta sen\nhän kumminkin sai kukistetuksi. Sittemmin hallitsi hän kenenkään\nvastustamatta ja kun hän huomasi sen turmion, joka väkevien juomain\nkauppaamisesta rupesi yleensä leviämään hänen alamaisissaan, kielsi hän\nkaiken viinan tuonnin maahan, ja tätä sääntöä noudatettiin niin\ntarkoin, että jos joku keksittiin kuljettavan viinaa maakuntaan,\nkaadettiin koko hänen varastonsa maahan. Näin lujat keinot olivat\nviimein aikaan saaneet, että Grikat muuttuivat raittiiksi,\nrehelliseksi kansaksi ja ovat nyt joltisellakin sivistyksen kannalla;\nheidän pääkaupunkina Klaarwater on säännöllisesti rakennettu, siellä on\nkirkko ja koulu ja sen asukkaita pidetään luotettavina ihmisinä. Heillä\non myöskin raamattu käännettynä omalla kielellänsä. Sen käänsi toht.\nMoffat, Livingstonen appi. Omituinen seikka on, että Grikan kieli, kun\nse on puhdasta, on niin runsasvaraista, että esim. Moffatin kääntämässä\nviidessä Mooseksen kirjassa kaikki lauseet ovat täydellisesti\nlausutut yhtä harvoilla sanoilla kuin Septuaginta-käännöksessäkin[3] ja\npaljon lyhyemmästi kuin Englannin kielellä.\n\nGrikojen maan läpi kuljettuansa tuli Livingstone Kolobeng'iin,\nBetshuanien maassa, josta jo olemme edellisessä puhuneet. Sattumalta\nolivat erityiset esteet viivyttäneet häntä pari viikkoa Kuruman'issa ja\nsiten hän ei joutunut näkemään sitä hyökkäystä, jonka boerit sillä\nvälin olivat tehneet Bakuaneja vastaan. Siitä tuli Livingstonelle tieto\nkirjeessä, jonka ruhtinas Sitshelin vaimo Masebele toi mieheltänsä\ntoht. Moffatille. Kirjeessään lausuu ruhtinas Sitsheli seuraavasti:\n\n  \"Sydämmestäni rakastettu ystäväni, jolla on koko sydämmeni luottamus,\n  minä olen Sitsheli; boerit ovat minut peräti kukistaneet, he\n  hyökkäsivät minua vastaan vaikka en ole heille mitään pahaa tehnyt,\n  He vaativat minua rupeamaan heidän alamaiseksensa ja minä sen\n  kielsin. He tahtoivat, että minä estäisin englantilaisia ja Grikoja\n  matkustamasta maani kautta (pohjoiseen). Minä vastasin: he ovat\n  ystäviäni, enkä voi heistä ketään estää. He tulivat lauantaina ja\n  minä pyysin, etteivät he sunnuntaina taistelisi, ja siihen he\n  suostuivat. Maanantaiaamuna he alkoivat taistelun päivän valetessa\n  ja ampuivat kaikin voimin, polttivat kaupungin ja hajoittivat\n  meidät. He tappoivat kuusikymmentä miestä minun väestäni, ja\n  ottivat vangiksi lapsia, vaimoja ja miehiä. He veivät pois kaiken\n  karjamme ja tavaramme; ja myöskin Livingstonen talon he ryöstivät\n  tyyten. Heillä oli 84 vaunua ja yksi kanuuna, ja ryöstettyään meidän\n  vaunumme oli heillä 88. Metsästäjäin (muutamain  englantilaisten,\n  jotka metsästelivät ja tutkivat pohjoisempana olevia maita) kaikki\n  tavarat hävisivät kaupungin palossa ja boer'eja kuoli kahakassa 28.\n  Niin, rakastettu ystäväni, vaimoni lähtee nyt lapsia tervehtimään\n  ja Kobus Hae johdattaa häntä teidän luoksenne.\n\n                                                 Minä olen Sitsheli\n                                                 Machaaselin potka\".\n\nTämä kertomus oli aivan todenperäinen eikä boeritkaan sitä valheeksi\nväittäneet, kertoivat vaan Kap-kaupungissa ilmestyville sanomalehdille\nsyyn hyökkäykseensä olleen sen, että Sitsheli oli muka \"yltynyt\nliian röyhkeäksi\". Bakuaneille seurasi tuosta ryöstöretkestä kova\nnälänhätä. Sitsheli lähti Kap-kaupunkiin valittamaan ja apua anomaan\nenglantilaisilta; hän aikoi lähteä Englantiin saakka, mutta varojen\npuutteessa hän ei sinne päässyt eikä Kap-maallakaan saanut apua. Tätä\nseikkaa moitti Livingstone suuresti, että nimittäin Kap-maan\nerikoishallitus jätti alku-asukkaat pahasti mahtavampain naapuriensa\nsorron alaisiksi. Sitsheli kosti myöhemmin vihollisilleen ja valloitti\nuusia maita, joten hänen valtansa ja mahtavuutensa kasvoi suuremmaksi\nkuin ennen ja useat heimokunnat antausivat mielivaltaisesti hänen\nhallituksensa alaisiksi.\n\nNäiden rauhattomuuksien aikana ei Livingstone tahtonut viivytellä\nBakuanein maassa, vaan kiiruhti pohjoista kohti Kalihari-erämaan\nkautta. Erämaan asukkaat, jotka aikaisemmin olivat osoittainneet\nvastahakoisiksi ja olivat rakentaneet kaikellaisia esteitä Livingstonen\nedellisellä matkalla heidän maansa kautta, olivat nyt erittäin\navulijaat ja heidän hallitsijansa Sekomi auttoi Livingstonea kaikin\ntavoin niin että hän saapui Tsuga-virran alavarsilla oleville\nsuolalakeuksille. Nämä lakeudet ovat aivan tasaiset kuin meren pinta ja\nniin laajat, ettei silmä eroita reunoja. Maa on kalkkiperäinen ja\nainoastaan ohut multakerros on päälliimmäisenä. Ilman-ala on\nterveydelle hyvin turmiollinen, ja monet Livingstonen seuralaisista\nolisivat peräti nääntyneet, jollet hän olisi saanut oppaiksi maan\nasukkaita, jotka heidät johdattivat terveydelle vähemmin turmiollisille\nseuduille. Livingstone kertoo täällä tavanneensa suuria aarniometsiä,\njoissa kasvoi erittäinkin runsaassa määrässä sitä puunlajia, jota\neurooppalaiset nimittävät baobab'iksi mutta Bakuanit movana'ksi. Tämä\npuu on erittäin merkillinen monen ominaisuutensa vuoksi. Kun näet\nmuutamat puun lajit Afrikassa ovat hyvin arkoja jos niiden kuorta\nvahingoitetaan, niin että voivat siitä kuollakin, jota vastoin ne\nkeskeltä voivat olla lahoja ja voipi kovertaa niiden keskuksen pois\nilman että puu siitä näyttää ollenkaan kärsivän, ovat toiset aivan\npäinvastaiset ominaisuuksiensa puolesta, niin että esim. sen voi kuoria\naivan paljaaksi ilman että puu siitä kuolee, mutta jos sisusta\nloukataan, kuolee se auttamattomasti, niin on movana-puulla molempain\nedellämainittujen puunlaatujen sitkeähenkisyyden ominaisuudet. Sen voi\nnimittää kuoria alastomaksi ja kovertaa onteloksi ilman että se lakkaa\nkasvamasta. Movanan kuorista tekevät alkuasukkaat lujia köysiä. Sen\nvuoksi nähdään tämä puu useimmiten aivan paljaaksi kuorittuna niin\nylhäälle kuin ihminen ylettää. Tavallinen puu siitä heti kuivuisi,\nmutta movana kasvattaa vaan uuden kuoren. Tuli ei kuoleta tätä puuta ja\nLivingstone kertoo nähneensä Angolassa poikki hakatun movanan, joka\nvielä pitkänänsäkin kasvoi. Usein tavataan se mahdottoman suurena, jopa\nniinkin suurena, että sen ympärys on 100 jalkaa; suurimpain näiden\npuiden ikä arvataan pariksi tuhanneksi vuodeksi. -- Matkustettuaan\nsuurten tasamaiden halki, jossa tällaisia puita kasvoi varsin\nrunsaassa määrässä antaen metsiköissään suojaa erittäin suurille\nmetsäeläinjoukoille, joissa nähdään leijonia, nälkäkurkia, elefantteja,\nsebroja ja monilukuisia antilooppilajeja, saapui Livingstone\nTshobe-virran rannalle, jonka yli hän suurten vaivojen perästä pääsi\nsuureksi hämmästykseksi toisella puolella asuville Makololo'ille, jotka\narvelivat Livingstonen pudonneen taivaasta heidän joukkoonsa, sillä he\neivät luulleet kenenkään voivan kulkea virran yli heidän tietämättänsä.\n\nMakololot vastaan ottivat Livingstonen ystävällisesti saattaen hänet\npääkaupunkiinsa Linyantiin.\n\nKun Livingstone ensimmäisen kerran kävi Makololojen maassa, kuoli\nheidän lempeä ja jalo hallitsijansa Sebituane, jättäen hallituksen\ntyttärellensä perinnöksi. Mutta tyttären ei tehnyt mieli hallita ja sen\nvuoksi hän jätti hallituksen veljellensä Sekeletu'lle, joka nyt siis\nhallitsi heimokuntaa ja vastaanotti Livingstonen ystävällisesti.\nMakololot olivat tehneet hänelle puutarhan, johon he kylvivät maissia,\nettä hänellä, kuten he sanoivat hänen lähtiessään Kap-kaupunkiin, olisi\npalatessaan syötävää niinkuin muillakin. Vaimoväki survoi nyt maissin\npuisissa huhmareissa hienoksi jauhoksi. Tämän jauhovaraston lisäksi\nlahjoitti Sekeletu kymmenkunnan astiata mettä, joissa kussakin oli\nkolmen kannun verta. Kerran viikossa tai joka toinen viikko sai\nLivingstone häneltä härän teurastaaksensa ja kaksi lehmää lypsettiin\naina häntä varten aamuin illoin. -- Sekä heimokunnan hallitsija,\nettä alaruhtinaatkin ovat hyvin vierasvaraisia ja kestitsevät\naina tuttaviansa ystävällisesti. Tämä seikka on myös yksi syy\nmonivaimoisuuteen, sillä kun maanviljelys on vaimojen työ, niin ei\nylhäinen mies, jolla vaan on yksi vaimo, voi kylliksi arvokkaasti\nvastaanottaa vieraitansa.\n\nMakololot ovat tottuneet hallitsemaan eivätkä mielellään ryhdy itse\nmaanviljelykseen, vaan teettävät sen alamaisillaan. Sitävastoin on\ntoinen heimokunta nimeltä Makalaka, jonka edelliset ovat laskeneet\nvaltansa alaiseksi, maata viljelevä heimo. Se viljelee durra-viljaa,\nmaissia, papuja, maapähkinöitä, vesimeloneja, kurkkuja, sokuriruohoa,\nimeliä perunoita ja maniokkia. Muutamin paikoin, jossa kuivuus on liian\nhaitallinen, ovat Makalakat ruvenneet viljelyksiänsä kastelemaan\nkeinollisesti. Maanviljelyskaluna täällä on kuokka, johon rauta saadaan\nmalmista sulattamalla, Tämä teollisuus on niin suuri, että Linyantissa\nkäytettävät kuokat pää-asiallisesti ovat tuodut verona alamaisilta\nheimokunnilta.\n\nMakololojen maassa viipyi Livingstone kuukauden ajan, jonka kuluttua\nhän lähti hallitsijan Sekeletun kanssa Liambey-virtaa myöten ylöspäin\nSesheke nimiseen suureen kylään, joka on vähän matkaa ylempänä\nTshobe- ja Liambey virtojen yhdyntäpaikkaa. Täältä lähti Sekeletu,\nLivingstone seurassaan ylöspäin virtaa myöten. Makololot ovat\ntottumattomat kulkemaan vesillä, mutta sitä vastoin ovat heidän\nveronalaisensa Barotset erittäin taitavat kulkemaan pienillä kapeilla\nvenheillään, jotka useimmiten ovat yhdestä puusta tehdyt ja\nlitteäpohjaiset, niin että niillä voidaan kulkea hyvinkin matalalla\nvedellä. Barotse-heimon jäsenet nimittävät virtaa Liambeyksi, joka\nmerkitsee \"suuri virta\". Samalla virralla on alempana toiset nimet\nLuambeji, Luambesi, Ojimbesi ja Tsambesi y.m. jotka merkitsevät samaa,\nja osoittavat, että asukkaat pitävät tätä mahtavaa virtaa kulkuväylänä\nmaassansa. Livingstone kertoo tästä virrasta suurella ihastuksella,\nkuinka kauniit sen ympäristöt ovat ja kuinka sen leveys muutamin\npaikoin on toista englannin peninkulmaa. Virrassa on kauniita saaria,\njotka enimmäkseen ovat metsäisiä. Metsän eläviä on summattomissa\nlaumoissa virran rantamailla ja vähän etempänä siitä olevilla\nmäkirinteillä, varsinkin elefantteja ja muita suuria eläviä, niinkuin\nvirtahepoja, sarvikuonoja, puhveleja, antilooppeja y.m. Muutamat seudun\nasukkaat, niinkuin Manyekit ovat erittäin taitavat valmistamaan\nhalkaistuista puun juurista somia vakkasia, toiset ovat eteviä\nsaviastioiden tekijöitä ja rautaseppiä. Luonteeltaan ovat he\nrauhallisia, eikä sotia ollut koskaan ennenkun orjakauppa tuli\ntunnetuksi, muutoin kuin karjalaumojen tähden, mutta senkin tiesivät he\nvälttää siten, etteivät pitäneet karjaa ollenkaan, etteivät nämä\nhoukuttelisi vihollisia ryöstöretkiin. Asukkaat ovat Sekeletun ja\nMakololojen alamaisia ja kussakin kylässä asuu pari Makololo-heimoon\nkuuluvaa miestä, jotka alaruhtinaina heitä hallitsevat. Heidän\nhallituksensa on kuitenkin lempeä, sillä ankara hallitus vaikuttaisi,\nettä alamaiset pakenisivat jonkun mahtavamman heimokunnan turviin.\n\nLivingstone oli tullut Sekeletun maahan kuivain aromaiden halki\nEtelä-Afrikan suuren erämaan Kaliharin ympäri ja löysi kuumemman\nkostean ilmanalan, jossa kasvullisuus ja eläinkunta olivat paljoa\nrikkaammat, mutta seutu terveydelle vahingollinen, ja hän kärsi paljon\nkuumetautia, joka näillä suomailla on hyvin tavallinen. Kun hän siis\nhuomasi, ettei nämä seudut olleet soveliaat uudis-asuntopaikaksi\neurooppalaisille, päätti hän etsiä toisen tien meren rantamaalle ja\nlähteä kulkemaan länttä kohti Portukalilaisten pääkaupunkiin\nlänsirannikolla, S:t Paul de Loandaan. Tähän aikomukseen yhtyivät\nMakololotkin mielellänsä, sillä heidän hartain toivonsa oli saada\navatuksi itselleen joku kauppatie valkoisten ihmisten luo. Sekeletu\nvalitsi sen vuoksi 27 miestä seuraamaan Livingstonea, ja tämän entiset\nseuralaiset lähetettiin takaisin kotoseuduillensa Betshuanien maahan.\n\nMarraskuun 11 p, 1853 lähti Livingstone niiden seuralaisten kanssa,\njotka Sekeletu oli hänelle antanut, kulkemaan länteen päin. Hän supisti\nruokavaransa ja muut matkatarpeensa niin vähäisiksi kuin suinkin,\nvoidakseen sitä vähemmällä vaivalla kulkea. Sitäpaitse luotti hän\nsiihen seikkaan, että hän tulisi kulkemaan seutujen kautta, joissa oli\nviljavalta metsänriistaa ja toivoi siis voivansa olla huoleti ainakin\nlihaeväästä. Makololoilla oli sitäpaitse mukanansa elefantin hampaita,\njotka heidän piti myymän rantamaalla valkoisille. Livingstonella oli\nkoneittensa joukossa myöskin laterna magica[4] eli taika-lyhty, josta\nhänellä oli suuri hyöty oleskellessaan alku-asukkaiden seurassa.\n\nMatkalle lähdettiin ensin Tshobe-virtaa myöten kunnes se laski\nLiambey'hin ja sitte kuljettiin tätä virtaa ylöspäin ihanan\nBarotselaakson kautta ja jokaisessa kylässä, jossa noustiin\nmaalle, annettiin matkamiehille Sekeletun käskyn mukaan runsaasti\nruokavaroja. Suureksi ikäväkseen kuuli Livingstone, kun hän oli tullut\nNariele-nimiseen kaupunkiin, että vähän aikaa sitä ennen oli tehty\nryöstöretki pohjoisempiin osiin ja sen vuoksi oli hänestä varsin ikävä\nkulkea samoja matkoja kuin hänen edelläkävijänsä rosvot, ja kun\nSekeletu tahtoi noiden pohjoisempien heimojen kanssa säilyttää rauhaa,\nniin pakoitettiin hänen käskyläisensä Mpololo antamaan takaisin kaikki\nryöstämänsä vangit ja sovittaa naapurien kanssa rauha entiselleen.\n\nMakololojen seassa ollessaan kertoo Livingstone tapahtuneen tapauksen,\njoka osoittaa, että heidän seassansa ei vielä ollut tunnettu tapa antaa\nrikkojan työllänsä sovittaa pahan työnsä. Eräs muukalainen kauppias oli\nkulkiessaan heidän maassaan joutunut rosvojen käsiin ja kadotti kaiken\ntavaransa. Makololoja suututti suuresti, että tällainen kohtelu\nmuukalaista kohtaan oli loukannut heidän mainettansa. Rosvo saatiin\nkiini, mutta hän oli jo ennättänyt antaa saaliinsa toiselle, joka sen\nvei piiloon, ja heimokunta oli neuvotonna miten sen piti menetellä\nasiassa, sillä jos tavallinen kuoleman rangaistus olisikin käytetty\nvarasta vastaan, niin ei olisi tavarat kuitenkaan tulleet takaisin.\nAsia lykättiin Livingstonen ratkaistavaksi ja hän maksoi itse kauppiaan\nvahingon, mutta tuomitsi pahantekijän kuokkimaan maata puutarhassa\nniin kauan kunnes hänen työnsä oli palkinnut sovitus-summan. Tämä\nrangaistustapa otettiin heti seurattavaksi Makololojen seassa ja sen\njälkeen piti pahantekijöiden rikoksensa sovittamiseksi viljelevän\nvissin määrän viljaa, siinä suhteessa kuin hänen rikoksensa oli\nsuurempi tai pienempi.\n\nMakololojen joukossa ei vietetä mitään määrättyä lepopäivää paitse\nensimmäistä uuden kuun jälkeistä päivää, jolloin kansa ei mene työhön\npuutarhoihinsa. Betshuanien pohjoispuolella olevien kansojen seassa on\ntapana tarkoin pitää vaaria siitä milloin ensimmäinen reuna uudesta\nkuusta rupeaa näkymään, ja kun he sen ensikerran huomaamat, tervehtivät\nhe sitä huutaen kohtikurkkua: \"Kuä!\" ja rukoilevat sitä suurella\näänellä. Niin huusivat esim. Livingstonen seuralaiset: \"Anna matkamme\nvalkoisen miehen kanssa tulla onnelliseksi! Anna vihollistemme hukkua\nja tee Naken lapset rikkaiksi! Anna minun saada runsaasti lihaa tällä\nmatkalla!\" j.n.e.\n\nMatkustaessaan Liambey'tä ylöspäin tuli Livingstone tarkemmin tuntemaan\nkasvi- ja eläinkuntaa tämän virran ympäristöllä ja kertoo siitä\nsuurella ihastuksella. Virta on niin rikas kaloista, että kun se tulvan\naikana paisuu kauas yli äyräittensä, hajoaa kauas niittymaille\nsummattomat kalaparvet, jotka jäävät asukkaiden saaliiksi kun vesi taas\nlaskee tasaisin ja kalansaalis on silloin niin runsas, etteivät\nasukkaat voi kaikkea kuivaamallakaan saada talteen säästetyksi, vaan\nsuuret joukot jäävät mätänemään ja turmelevat ilmaa. Liambey eli\nSambesi on myös rikas suuremmista eläimistä, joista mainittavimmat ovat\nvirtahevot ja alligatorit. Virtahevot ovat venheellä kulkijoille\nvaaralliset, sillä jos sellainen elävä nostaa ruumistansa vedestä,\nkykenee se samalla nostamaan seljässänsä venheen, jossa kymmenkunta\nmiestä soutaa, kaataen sen kumoon; onpa usein niinkin äreä, että\nhyökkää ihmisten kimppuun, varsinkin jos se on ärsytetty jollain\ntavoin. Asukkaat tuntevat sen tavat jotenkin tarkoin ja välttävät sen\nkanssa riitaan joutumista siten, että he keskipäivällä karttavat virran\nkeskikohtaa, jossa virtahepo silloin asuu, ja yöllä taas rantoja.\nSuurimman osan aikaansa viettää virtahepo virrassa, jossa sitä ei\nkoskaan pyydetä. Yöllä se nousee virrasta maalle syömään rannoilla\nkasvavaa mehukasta nurmea. Virtahepo ei ylipäänsä ole ihmiselle\nvaarallinen eläin, paitse vanhat koirakset, jotka tavallisesti ovat\nkiukkuisemmat muita, eivätkä mene pois tieltä vaan hyökkäävät\npäinvastoin venettä vastaan ja ovat silloin hyvinkin vaarallisia.\nSellainen hävitti yhden Livingstonenkin venheistä. Sekeletun matkakunta\nloppuu vähän matkaa Libonta-kaupungin yläpuolella ja Livingstone kulki\nmuutamia päiviä asumattomia seutuja kunnes hän tuli Balondain maahan.\nHän poikkesi pois pää-virrasta Liambey'stä sen lisävirtaa Libaa myöten\nja tuli tasaisille seuduille, jossa metsänriistaa oli varsin vähän,\nniin että ruoka rupesi häneltä ja hänen seuralaisiltansa loppumaan. Sen\nlisäksi oli metsän elävät täällä paljon arempia ja kun Livingstone\nampuessa tunsi vielä suurta haittaa kipeästä käsivarrestansa, johon\nleijona oli purrut, niin alkoi hänen tilansa käydä jotenkin\ntuskalliseksi. Livingstonea vaivasi myöskin suuresti kuumetauti, joka\ntäälläpäin on aivan tavallinen. Kun sadeaika myöskin sattui tähän\naikaan, niin oli hänen matkansa hyvin hankala. Häntä ilahutti kuitenkin\nluonnon ihanuus, ja etenkin runsas kasvullisuus. Sade-ajalla\nvallitsevat pilvet ja tiheät puut vaikuttavat metsissä hyvin synkän\nvarjon, joka on erittäin jyrkkä vastakohta Kaliharissa vallitsevaa\nloistavaa auringonpaistetta vastaan. Ilma oli niin kostea, että pyssyt\nruostuivat yhä, vaikka niitä rasvattiin joka päivä.\n\nUlkopuolella Sekeletun maan rajoja tapasi Livingstone ensi kerran\nnaisen kansan hallitsijana, nimittäin Manenkon, jonka alueella hänen\ntäytyi jättää venheet jälkeensä ja jatkaa matkaansa maata myöten. Uljas\nManenko seurasi Livingstonea enonsa Shinten luokse, joka myös oli\nhallitsija pohjoisempana asuvan kansakunnan keskuudessa. Tämä ruhtinas\nvastaanotti Livingstonen hyvin ystävällisesti ja kestitsi häntä useita\npäiviä, mutta täällä osoitti Portukalilaisten harjoittama orjakauppa jo\nhuonot seurauksensa, ja vierasvaraisuus oli tästälähin lopussa. Jo\nShinten tykönä oli Livingstone tavannut muutamia orjakauppiaita ja\nmissä nämä kerran ovat kulkeneet, siellä ovat myös neekerien\nhallitsijat oppineet röyhkeiksi ja kiukkuisiksi, sillä orjakauppiaiden\non täytynyt nöyrtyä heidän tahtonsa mukaan kun he eivät voi luottaa\nomaan väkeensä. Joka seudulla, mihin matkalaisemme tästä lähtien\ntulivat, vaadittiin heiltä maksua sekä ruoka-aineista, että siitä, että\nheidän sallittiin maan kautta kulkea. Usein täytyi Livingstonen panna\nkaikki keinonsa liikkeelle voidakseen tyydyttää noiden ahnaiden\nhallitsijoiden vaatimuksia, ja monta kertaa täytyi hänen ruoan\npuutteessa teurastaa joku omista veto-juhdistansa.\n\nTammikuussa v. 1855 tuli Livingstone Shinten kaupunkiin, jolla myös on\ntoinen nimi Kabompo. Tämä sijaitsee erittäin ihanassa puolentoista\npeninkulman levyisessä laaksossa, jonka keskitse vähäinen virta\nmutkistellen juoksee. Tullessaan kaupunkiin löysi hän sen melkein\nkokonaan bananien ja muiden leveälehtisten puiden peitteessä.\nEnsikerran nähtiin täällä Afrikalaisten rakentamia nelikulmaisia\nhuoneita, joiden katot olivat pyöristetyt. Kadut olivat erittäin suorat\nja samoin aituukset eri talojen ympärillä. Jokaisen talon pihamaalla\noli istutettuna tupakkaa, banania, viikunapuita ja muita tarpeellisia\nkasvia. Asukkailla oli jotenkin hyvä kauneuden aisti ja heidän\nasumuksensa olivat siistimmät kuin muut neekerien asumukset, joissa\nLivingstone sitä ennen oli käynyt.\n\nOmituisimpia laatuansa on marimba niminen soittokalu, jolla Balondat,\ntämän seudun asukkaat, soittavat. Tämä on tehty sillä tavoin, että\nkahden kaaren tapaisesti taivutetun kepin poikki on sovitettu useita\npuu-lastoja, joiden kantin alle on asetettu vähäinen ontelo kumiseva\nastia; lastojen ja niiden alla olevien pikku astioiden suuruus\nvaihettelee sen mukaan mimmoinen ääni tahdotaan saada. Ääni herätetään\nsiten, että puiseen lastaan lyödään vähäisellä kapulalla. Sellaisia\nsoittokoneita kuuluvat Portukalilaisetkin Afrikassa käyttävän\ntansseissansa, ja sitä, joka on saavuttanut suuren taidon tämmöisessä\nsoitossa, pidetään hyvinkin suuressa arvossa.\n\nLivingstonea kummastutti suuresti se suuri kohtelijaisuus, jota\nBalondat osoittavat käytöksessään. Kun joku alhaisempi henkilö kadulla\nkohtaa esimiehensä, heittäytyy hän heti polvillensa ja hieroo tuhkaa\ntai hiekkaa käsivarsiinsa ja rintaansa ja taputtaa käsiänsä kunnes tuo\nylhäisempi on mennyt ohitse. Näin on hän siis osoittanut\nkunnioituksensa ylhäisempää kohtaan.\n\nSade-aika pakoitti Livingstonea viipymään useita päiviä Shinten\nkaupungissa ja tällä ajalla hän saavutti ruhtinaan erinomaisen suosion,\nniin että tämä viimein merkiksi ystävyydestänsä salaisesti antoi\nhänelle simpukasta tehdyn kaulakoristeen, jonka antamista pidetään\nsiellä hyvin suurena kunniana ja itse koristetta niin kallis-arvoisena,\nettä kahdella semmoisella voi ostaa orjan, ja viisi sellaista\npidettäisiin erittäin runsaana palkkiona puolenkolmatta sataa markkaa\nmaksavasta elefantin hampaasta. Lopuksi antoi Shinte Livingstonelle\nluotettavia miehiä oppaiksi ja toivotti hänelle suurinta menestystä\nmatkalle, varustettuansa hänelle runsaan määrän evästä. Livingstone oli\nhänelle lahjoittanut härän, joka hänellä oli mukanansa Sekeletun\nmaasta, ja kehoitti Shinteä kaupan kautta sieltä hankkimaan itselleen\nkarjaa, jota neuvoa tämä seurasikin, ja jonkun aikaa sen jälkeen, kun\nLivingstone palasi samaa tietä, näki hän raavaseläimiä, jotka olivat\nniin hyvin menestyneet, että ne olivat kuin parhaimman palkinnon\nsaaneet suuressa eläin-näyttelyssä.\n\nLähdettyänsä Shinten maasta sai Livingstone kärsiä paljon hankaluuksia\nja vastuksia erittäinkin kuumetaudista. Dilolo-nimisen järven luona\nhuomasi hän veden jakautuvan kahdelle eri haaralle, nimittäin\nSambesi-virtaan ja Atlantin mereen päin. Veden jakajana ei siis\nollutkaan mikään vuoriselänne, vaan monta peninkulmaa laaja tasanko.\nToisesta päästä tasankoa nimittäin alkoi Liba, joka laskee Liambey'hin,\ntoisesta Kasai, joka taas on Kongo-virran lisävirta.\n\nKasai on sangen kaunis virta ja juoksee viehättävien seutujen läpi.\nSitä ympäröivät mäenrinteet ovat tuuheilla metsillä peitetyt ja\nkohoavat noin tuhannen jalan verran virran yläpuolelle. Virta on noin\nsata kyynärää leveä ja suikertelee monessa mutkassa viheriän kauniin\nlaakson halki koillista kohti. Sen rantamilla nähdään vuoroin\nkauniita metsikköjä, vuoroin reheviä niittyjä, joissa kasvaa erittäin\nrunsas heinä. Asukkaat osoittivat virran suuntaa ja sanoivat\nLivingstonen seuralaisille, että vaikka nämä kuukausmääriäkin\nkulkisivat virtaa pitkin, niin eivät he sittenkään näkisi sen loppua.\nVaikka Kasai-virran ympäristöt ovatkin ihania ja varsin hedelmällisiä\nseutuja, niin olivat ne vielä asumattomia, jota seikkaa Livingstonen\nseuralaisetkin suuresti ihmettelivät.\n\nKauan kestettyänsä monenlaisia kiskomisia maan asukkaiden puolelta\nsaapui Livingstone seuralaisineen viimeinkin syvään Kvilos-laaksoon.\nHänen ilmestymisensä täällä vaikutti suurta kummastusta asukkaissa,\njotka parvittain tulivat häntä ja hänen seuralaisiansa ammossa suin\nkatselemaan. Kylät laaksossa olivat hyvin tiheässä ja väkiluku runsas.\nLapsiparvia vilisi kaikkialla ja missä kyläkunnan asukkaat olivat\nystävällisempiä, siellä seurasivat heidän lapsensakin matkustajia\npitkät matkat. Maanlaatu tässä laaksossa on niin hedelmällistä, ettei\nsitä koskaan lannoiteta. Kun yhtä paikkaa on viljelty jo niin kauan,\nettei maissi enää kauemmin siinä anna runsasta satoa, niin muuttaa\nmaanviljelijä vähän matkaa etemmäksi metsään, hävittää suuremmat puut\nsiten, että virittää tulen palamaan niiden juurelle, ja pienemmät hän\nhakkaamalla raivaa pois; raivattuun paikkaan jäävät suuret puut usein\nseisomaan kuivettuneina ja kuorettomina. Niiden väliin kylvetään\nmaissi, ja kohta on mitä runsain sato korjattavana. Entinen viljelysmaa\nkasvaa vielä kauan sen jälkeen maniokkia, jonka juuri kuivattuna ja\nhienoksi jauhettuna on tärkeä elatusaine näillä seuduin. Asukkaat\ntäällä ovat siisteytensä puolesta monenlaiset. Muutamia kyliä kehuu\nLivingstone niin siistiksi, että kelpaisivat malliksi siinä suhteessa,\ntoiset taas olivat niin rikkaruohon peitteessä, että härän selässä\nratsastaja taisi niistä nähdä ainoastaan katot, vaikka hän oli keskellä\nkylää. Toisissa kylissä taas ei ole rikkaruohoa laisinkaan, pumpulia,\ntupakkaa ja monellaisia höystekasvia on istutettu huoneiden ympäri;\nhäkkiä on kanoja täynnä ja puutarhoissa kohtaa silmää miellyttävä näky\nkun useampaa lajia viljaa niissä rehoittaa eri lailla kukin\ntuleentuneena.\n\nKauan oli Livingstone ilmanalan vaikutuksesta kärsinyt kuumetautia ja\nsamalla hänellä oli sanomattomat vastukset kärsittävänä varsinkin\nseudun asukkaiden puolelta, jotka röyhkeästi vaativat lahjoja siitä,\nettä he sallivat hänen kulkea maansa kautta. Hän saapui maaliskuun 30\np. 1854 syvän laaksomaan reunalle, jossa matka muuttui niin luisuksi\nalamäeksi, ettei hän enää voinut ratsastamalla kulkea, vaan hänen\ntäytyi lähteä astumaan, joka hänelle tuntui hyvin vaivaloiselta koska\nhän oli niin voimaton, että hänen toverinsa täytyi pidättää häntä suin\npäin jyrkkyyttä myöten alas syöksemästä. Nyt oli hän tullut suuren\nKvango-laakson partaalle. Maiseman ulkomuodosta kertoo hän seuraavasti:\n\n\"Joka istuu sillä paikalla, josta Skottlannin kuningatar Maria katseli\nLangsiden tappelua, ja katselee Clyde-virran laaksoa, hän saapi\nvähäisen kuvan siitä ihanasta maisemasta, joka monta vertaa\nhedelmällisempänä ja laajempana aukeni silmiemme eteen. Se on noin\nsadan (engl.) peninkulman laajuinen ja tumman metsän peitteessä, paitse\nmissä heleän vehreä heinä verhoo niityt Kvango-virran partailla, jotka\nsiellä täällä kimaltelevat auringon valossa kun se kulkee rataansa\npohjoisella taivaanpuoliskolla.[5] Laakson vastakkainen reuna näyttää\nkorkealta vuori- ja kukkula-jonolta, jonka rinne on noin peninkulman\npituinen, vaikk'ei vuori näytä olevan kuin noin 1,000 jalan korkuinen.\nTultuamme Londan synkistä metsistä, vaikutti tämä oivallinen näky\nmeihin aivan kuin paino olisi otettu pois silmäluomistamme. Pilvi\nkulki laakson halki ja salamat leimahtelivat siitä, mutta meidän\nyläpuolellamme loisti kaikki heleimmässä auringon valossa. Kun tulimme\nalas sinne, missä ukkoispilvi oli kulkenut, huomasimme, että rankka\nsade oli pudonnut pilvestä ja laakson pohjalla, joka ylhäältä näytti\nmeistä aivan tasaiselta, löysimme koko joukon virtoja, jotka juoksivat\nsyvissä uomissaan. Kun alhaalta katselimme takaisin ylöspäin, näytti\nrinne ylätasangon reunalta, jossa on paljo rotkoja ja esiin pistäviä\nkallioita, ja nämä antoivat sille sahalaitaisen vuorenharjanteen\nmuodon. Sekä vuorenharjanne, että sen rinteet ovat metsäiset, mutta\nsuuret paikat jyrkemmistä osista ovat paljaat ja näyttävät katsojalle\nsen punasen maanlaadun, joka on yleinen sillä seudulla, johon nyt\nolimme tulleet\".\n\nTavallisuuden mukaan tuli täälläkin kylän hallitsija vaatimaan veroa ja\nrupesipa väkivallalla estämäänkin Livingstonea virran yli kulkemasta,\nmutta kun hän näki, että matkustajat olivat tuskastuneet hänen\nhävyttömyyteensä ja aikoivat käyttää väkivaltaa häntä vastaan, niin\njätti hän heidät rauhaan. Kuljettuansa Kvango-virran poikki, joka on\nnoin 150 kyynärän levyinen ja hyvin syvä, matkusti Livingstone\nrikkaiden heinämaiden kautta, jossa heinä oli noin kyynärän verran\nkorkeammalla kuin ratsastajan pää, ja saapui Kassandje-nimiseen kylään,\njoka jo oli Portukalilaisten aluetta, ja tästä alkaen oli kiusat ja\nvastukset matkalla viimeinkin loppuneet, sillä Portukalilaiset olivat\nerittäin ystävälliset ja vierasvaraiset sekä Livingstonea, että hänen\nseuralaisiansa Makololoja kohtaan. Heitä kestittiin kaikkialla ja\nautettiin kaikin tavoin.\n\nAsukkaat täällä ovat, kuten muissakin Portukalilaisten maissa,\nkatolisen uskon tunnustajia, mutta ovat niin peräti tietämättömiä\nkristinuskon opinkappaleista, että ovat pakanuuden rajalla. He\nkäyttävät tinasta tehtyjä pyhimysten kuvia taikakaluinaan aivan kuin\npakanat.\n\nPääsiäisjuhlaa vietettiin Kassandjessa ilojuhlana, vaikka\nPortukalilaisilla ei täällä olekkaan pappia. Kylän asukkaat tekivät\nmiehen kuvan, joka oli olevinaan Juudas Iskariot; ja tätä kuljetettiin\nratsastushärän selässä ympäri kyläkuntaa. Pilkkasanoja ja kirouksia\nkaikui joka taholta tuota tuolla kuvalla edustettua pahantekijää\nvastaan. Livingstone ihmetteli, että asukkaat täällä osaavat lukea ja\nkirjoittaa. Tämä taito oli hyvin yleinen ja on jäänyt perinnöksi\njesuiitoilta, jotka viime vuosisadalla karkoitettiin samalla kuin itse\nemämaasta Portukalista, myöskin kaikista sen siirtomaista. Sitten kun\njesuiitat eivät enää ole olleet opetusta jakamassa, ovat asukkaat\nopettaneet toisiansa ja luku- ja kirjoitustaito on siten säilynyt,\nmutta kuitenkin on kansa uskonnolliselta kannalta huonossa tilassa,\nsillä raamatun lukeminen on heiltä kielletty.\n\nSuurimmalla kiitollisuudella ja mielenliikutuksella kertoo Livingstone\nsitä suurta ystävyyttä ja huolenpitoa, jota asukkaat Loandassa\nosoittivat häntä ja hänen kumppaneitansa kohtaan. Kassandjessa tapasi\nLivingstone ensimmäiset valkoiset kauppiaat ja täällä hänen\nseuralaisensa Makololot möivät osan siitä elefantin luusta, jonka\nSekeletu oli heidän mukanansa lähettänyt kaupaksi, saadakseen tietää\neroitusta hintojen väliltä Kap-kaupungissa ja Loandassa. Yhdestä\nelefantin hampaasta saivat he Loandassa kaksi kivääriä, kolme pientä\nruuti-tynnyriä sekä englantilaista vaatetta sen verran, että koko\nseurue tuli sillä vaatetuksi ja vielä päätteeksi ison joukon\nhelminauhoja. Tämä oli erinomaisen edullinen kauppa Makololojen\nmielestä, joiden sitä ennen oli täytynyt yhdestä pyssystä antaa kaksi\nelefantin hammasta.\n\nLoanda on erittäin hedelmällistä maata, mutta Livingstonen\naikana siellä puuttui kelvollinen tie, jota myöten olisi päässyt\nkulkemaan rattailla. Oli näet ennen ollut tapana, että kauppiaat\nkaupparetkillänsä sisämaahan ostivat suuren joukon orjia, ja\nkuljetuttivat näillä tavaransa kantamalla rantamaalle, jossa he\nmöivät sekä tavaransa, että orjansa; mutta kun v. 1845:stä alkaen\nenglantilaiset sotalaivat ovat alkaneet risteillä näillä vesillä estäen\norjakauppaa, niin on tullut mahdottomaksi viedä ulos orjia maasta ja\nsen jälkeen ovat kauppiaat ruvenneet käyttämään sitä keinoa, että he\nhallituksen välityksellä palkkaavat kantajia tavaroitansa kuljettamaan.\n\nKassandjen ja rantamaan välillä on kaunis ja erittäin hedelmällinen\nvuorimaa nimellä Golungo Alto. Sen halki kulkee monta pienempää virtaa,\njotka muodostavat useita koskia ja putouksia, mutta vaikka näistä\ntoimelijaisuudella voitaisiin saada hyvinkin suuri hyöty, on niissä\njuoksevan veden voima suurimmaksi osaksi käyttämättä. Suuret ja runsaat\nmetsät, joissa kasvaa jättiläis-suuria puita, on täällä äärettömänä\nrikkautena, mutta melkein kokonaan käyttämättöminä niinkuin maahan\nkaivettu leiviskä. Livingstone tapasi parven kirvesmiehiä, jotka\nkokivat yhtä yksinkertaisella tavalla kuin ennen Robinpoika Kruuse\nkäyttää näitä luonnon rikkaita tuotteita hyväkseen. Neljä- tai\nviisikymmentä jalkaa korkea puu, joka oli noin kolme tai neljä jalkaa\npaksu läpimitaten, kaadettiin ja hakattiin lyhyiksi pölkyiksi, jotka\ntaas halaistiin paksuiksi lankuiksi, ja näistä miehet veistivät\nsuurella vaivalla tuuman paksuisia lautoja, joista valmistivat arkkuja\nkaupaksi maan asujamille. Sellaiset olivatkin neekereille erittäin\nmieluisia. Golungo Alton hedelmällisyyttä osoittaa se seikka, että\nsiellä varsin vähällä vaivalla viljellään maniokkia, kahvia,\npumpulipensaita, maapähkinöitä, bananeja, ananasta ja suuri paljous\nmuitakin hedelmälajia, joita lähetyssaarnaajat ovat tänne tuoneet\nEtelä-Amerikasta. Korkeat kukkulat, joilla monenlaisia palmupuita\nkasvaa, tekevät maan ulkomuodoltaankin ihanan näköiseksi. Palmuista on\nhuomattava erittäinkin eräs laatu, josta saadaan se öljy, josta\nEuroopassa valmistetaan hienoa saipuaa, ja saman puun mehusta saadaan\nmyös väkeviä juomia.\n\nLivingstonea ihastutti kaunis näky, kun hän tuli erään ala-päällikön\ntaloon, jonka tämä oli kauniilla tavalla koristanut istutetuilla puilla\nja kukkatarhalla. Molemmin puolin tietä oli talon läheisyydessä\nistutettu puita pitkiin riveihin ja niiden väliin kukkia ja\nananas-kasvia. Kaikellaiset puut kasvavat täällä hyvin helposti kun\nvaan pidetään huolta siitä, ettei rikkaruoho niitä tukehduta. Tämän\ntalon oli sen nykyinen omistaja hankkinut itselleen raivaamalla sen\npaikan asumattomassa metsässä muutamia vuosia sitten; ja koko talo oli\nhänelle tullut maksamaan noin 4 tai 500 markkaa. Hän oli maallensa\nistuttanut noin 900 kahvipensasta ja kun tämä kasvi kolmivuotiaana\nalkaa antaa hedelmää ja kuusivuotiaana on parhaimmallaan, niin\narveli Livingstone että talon omistaja oli saanut omansa ainakin\n60-kertaisesti takaisin. Kaikellaiset hedelmäpuut ja viiniköynnökset\nkantavat täällä hedelmän kahdesti vuodessa, ilman että niiden\nviljelemiseen tarvitsee tehdä mitään työtä, eikä niitä tarvitse\nkastellakaan. Samoin saadaan kaksi satoa kaikista vilja-lajeistakin kun\nne kerran ovat kylvetyt ja jos talvi-ajan[6] kosteita sumuja käytetään\nhyväksensä, voipi vuodessa saada korjata eloa kolmestikin.\n\nToukokuun viimeisenä päivänä 1854 tuli Livingstone seuralaisineen\nPortukalilaisten siirtomaan pääkaupunkiin S:t Paul de Loandaan.\nMakololoille oli eräs toinen neekeriheimokunta koettanut vakuuttaa,\nettä valkoihoiset ihmiset oikeastaan asuvat meressä ja ryöväävät mustia\nsinne heitä viedäksensä. Tätä juttua he levittivät sen vuoksi, ettei\nheidän käsistänsä joutuisi pois se edullinen välikauppa, joka sitä\nennen oli jo kauan ollut sisämaiden asukkaiden ja rantamaalla asuvien\nvälillä. Jos Makololot alkaisivat itse käydä rantamaalla kauppaa\ntekemässä, niin jäisi tietysti voitto noille välittäjöille tulematta.\n\nEnsikerran nähdessään äärettömän meren pinnan hämmästyivät Livingstonen\nseuralaiset sitä suuresti. Itse he jälestäpäin kertoivat\nhämmästyksestään seuraavasti: \"Me kuljimme isämme (Livingstonen)\nseurassa siinä luulossa, jota vanhat ihmiset meille aina olivat\nvakuuttaneet, ettei maailmalla olekkaan loppupäätä; mutta yhtäkkiä\nmaailma sanoi meille: minä olen lopussa; minua ei ole tämän enempää!\"\nHe olivat aina ajatelleet maata loppumattomaksi tasangoksi.\n\nS:t Paul de Loandassa ei asunut kuin yksi ainoa Englantilainen, hra\nGabriel, joka oli Englannin asiamies orjakaupan poistamista varten, ja\nhän otti Livingstonen luoksensa kohdellen häntä ystävällisimmällä\ntavalla. Livingstone oli kauan jo ollut sairas matkallansa ja saapui\nLoandaan uupuneena, voimatonna. Hän kertoo suurimmalla kiitoksella\nsiitä avusta, joka hänelle osoitettiin ja vakuuttaa, ettei hän\nkoskaan unhota sitä nautintoa, jonka hän tunsi levätessään hyvällä\nenglantilaisella vuoteella kun hänen sitä ennen oli täytynyt ma'ata\npaljaalla maanpinnalla.\n\nVaikka hän nyt oli päässyt lepoon ja nautti huolellista hoitoa, ei\nLivingstone kuitenkaan tullut terveeksi ennenkuin parin kuukauden\nkuluttua. Koska hänen tultuansa kaupunkiin tuli monta Portukalilaista\nylhäistä miestä häntä tervehtimään ja Angolan piispa, joka sillä kertaa\nmyös toimitti kuvernörin virkaa, lähetti sihterinsä Livingstonen luokse\ntarjoamaan hallituksen palkkaaman lääkärin apua.\n\nMuutamat englantilaiset sotalaivain päälliköt, jotka olivat tänne\nsaapuneet, tarjoutuivat viemään Livingstonen joko S:t Helenaan tai\nEnglantiin, mutta vaikka tämä tarjous olikin hänelle hyvin\nhoukutteleva, niin ei Livingstone tahtonut sitä hyväksensä käyttää,\nsillä hän oli mukanansa tuonut Sekeletun alamaisia rantamaalle ja\ntahtoi johdattaa heidät takaisin, sillä he eivät olisi omin neuvoin\nkotiinsa päässeet. Tässäkin ilmautuu Livingstonen jalomielisyys ja\ntarkkatuntoisuus kun hän ennen lähti vaivaloiselle matkalle takaisin,\nkuin olisi oman terveytensä ja mukavuutensa vuoksi eronnut\nkumppaneistaan. Hänen tarkoituksensa oli palata Sekeletun maahan ja\nseuraten Liambeyta sieltä etsiä tie Afrikan itäpuoleiselle rantamaalle.\nJo kesäkuun 14 p:nä oli hän lääkärin avulla parantunut sen verran, että\nhän taisi käydä seuralaistensa kanssa tervehtimässä piispaa. Herra\nGabriel oli Makololoille lahjoittanut vaatetta niin paljon, että he\njokainen olivat vaatetetut juovaisiin pumpulivaatteisiin ja punaiset\nlasit päässä. Piispa vastaanotti heidät kuvernörinä, hallituksen\npalatsissa. Kyseltyänsä Livingstonelta älykkäästi kaikellaisia seikkoja\nMakololojen oloista, antoi hän näille rajattoman luvan käydä Loandassa\nniin usein kuin he vaan tahtoivat. Makololot olivat tästä vastaanotosta\nvarsin hyvillänsä.\n\nYleisesti huomattiin Loandassa Makololojen käytös hiljaiseksi\nja siivoksi. He eivät voineet kylliksensä ihmetellä suuria\neurooppalaisten tapaan rakennettuja kaksinkertaisia kivirakennuksia ja\nkirkkoja äärettömän valtameren rannikolla. Kaksinkertaisia\nkivirakennuksia he eivät voineet käsittää huoneiksi, vaan selittivät\nniiden olevan vuoria, joissa oli monta luolaa. Huoneeksi he käsittivät\nsamallaisen pyöreän oljista ja seipäistä rakennetun majan kuin heidän\nomat asumuksensa ovat. Suuret laivatkin olivat heille jotakin ennen\naavistamatonta ja he arvelivat niistä, ettei ne mitään pursia olekkaan,\nvaan kaupunkeja, ja kummoisia kaupunkeja, joihin piti kiipeämän köyttä\nmyöten!\n\nLaivaväestön ystävällisyys, kun he Makololoille jakoivat ateriansa,\naivan samoin kuin nämäkin olisivat samallaisissa oloissa tehneet,\nmiellytti heitä suuresti, ja erittäinkin se seikka, että laivan väestön\npäälliköt, upserit, jotka he saivat tietää Livingstonen kansalaisiksi\nja olevan täällä estämässä mustien ihmisten myymistä, osoittivat\nLivingstonea kohtaan suurta kohtelijaisuutta ja ystävyyttä, vaikutti\nheissä hyvin edullisen tunteen Livingstonea kohtaan. He olivat matkalla\nLinyantista Loandaan osoittaneet Livingstonea kohtaan suurta\nuskollisuutta ja nyt hän nousi heidän silmissään vielä suurempaan\narvoon, sillä he näkivät nyt sen, jota itse olivat aavistaneet, että\nLivingstone kansalaistensa kesken nautti tavallista suurempaa\nkunnioitusta ja arvoa, ja tämän jälkeen Makololot kohtelivat häntä\nsuurimmalla kunnioituksella.\n\nElokuun alussa uudistui Livingstonen tauti ja hän oli kauan sairaana\nennenkun hän toistamiseen parani. Sillä välin olivat hänen toverinsa\nMakololot keksineet sen elatuskeinon, että rupesivat kaupunkilaisten\nkanssa tekemään polttopuun kauppaa. Joka aamu lähtivät he varhain ulos\nkaupungista ja keräsivät asumattomilta seuduilta polttopuita jotka he\nkantamalla toivat kaupunkiin, jakoivat ne pienempiin kimppuihin ja\nsaivat ne helposti kaupaksi koska he antoivat suurempia kimppuja kuin\ntavalliset puun kantajat. Kun satamaan tuli kivihiilillä lastattu laiva\nEnglannista tuoden varoja englantilaisille sotalaivoille, niin hra\nGabriel toimitti Makololoille työ-ansiota, että he saivat olla laivaa\ntyhjentämässä. Kuukauden päivät he tekivät tätä työtä uutterasti\naamusta iltaan, eikä mikään heitä niin suuresti ihmetyttänyt kuin se\nsuuri tavaran paljous, joka yhteen laivaan mahtui. He kertoivat\nsittemmin kuinka he puolitoista kuun kiertoa olivat niin ahkeraan kuin\ntaisivat aamusta iltaan purkaneet laivasta ulos \"poltettavia kiviä\"\nmutta kuitenkin jäi pian saman verran jäljelle. Ansaitsemillansa\nrahoilla he ostivat vaatteita, kaulahelmiä ja muita tavaroita\nviedäksensä ne kotiansa.\n\nLivingstone julkaisi muutamia kirjoituksia Angolan sanomalehdissä,\nkertoen niissä matkoistansa ja tarkoituksestansa saada sisämaa avatuksi\nkaupalle, ja nämä kirjoitukset saavuttivat Loandan hallituksen ja\nkauppiaiden suosion siinä määrässä, että yleisten töiden toimisto\n(Junta da Fazenda publica) hänen ylhäisyytensä piispan kehoituksesta\npäätti antaa kauniin lahjan Sekeletulle. Lahjaksi määrättiin\ntäydellinen everstin puku ja hevonen, sekä useita pukuja jokaiselle\nLivingstonen seuralaiselle. Kauppiaat puolestaan kokosivat yhteisellä\nkeräyksellä lahjoitukseksi koko joukon näytteitä kaikista heidän\ntavaroistansa, sekä kaksi aasia, toivoen että tämä eläinrotu sikiäisi\nSekeletun maassa, sillä aasi ei kuole tsetse-kärpäsen puremisesta\nniinkuin hevoset ja raavas-eläimet. Samalla antoivat piispa ja\nkauppiaat Livingstonelle suosituskirjeitä Portukalilaisille\nvirkamiehille Itä-Afrikassa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLivingstone lähti nyt palausmatkalle ja myytyänsä jäljellä olevan\nelefantin luun, jonka Sekeletu oli lähettänyt, osti hän runsaan määrän\npumpulivaatetta, ampumavaroja, kaulahelmiä ja pyssyn jokaiselle\nseuralaisellensa. Makololot olivat itsellensä hankkineet niin paljon\ntavaraa, etteivät he voineet kantaa Livingstonen tavaroita ja sen\nvuoksi piispa antoi hänelle 20 miestä kantamaan hänen tavaroitansa ja\nlähetti hänen edellensä, niin pitkälle kuin hänen matkansa ulottui,\nkäskyn kaikille päälliköille, että he auttaisivat Livingstonea\nkaikella tavoin voimiensa mukaan. Ystäviltänsä Philomela-laivalla sai\nLivingstone uuden oivallisen teltan, jonka he olivat hänelle\nvalmistaneet purjekankaasta. Häntä seurasi pitkän matkaa hänen\nystävällinen isäntänsä ja kansalaisensa h:ra Gabriel, joka\nväsymättömällä huolenpidollaan Livingstonesta sekä antelijaisuudellaan\nMakololoja kohtaan oli tullut heille kaikille rakkaaksi. Koko\npalausmatkalla Linyantiin puhuivat Makololot hänestä suurella\nkunnioituksella. Kaikkialla Portukalilaisten alueella vastaanotettiin\nLivingstone seuralaisineen suurella vierasvaraisuudella ja hän kehuukin\nsekä maata että kansaa suuresti. Maa on, kuten hän sanoo, erittäin\nhedelmällistä, kahvi- ja pumpuli-pensas kasvaa täällä varsin hyvin ja\npumpulista kehräävät vaimot lankaa, josta miehet kutovat vaatteita.\nKahvi on jesuittain tänne tuoma ja on oivallista Mokka-laatua. Vaikka\nPortukalilaiset eivät likimainkaan hyvin täällä viljele maata eivätkä\nkäytä hyväksensä sen suuria rikkauksia, varsinkaan sen runsaita\nmetalli-aarteita, niin on teollisuus kuitenkin tyydyttävällä kannalla\nja parempi kuin yleinen luulo siitä on Euroopassa. Käsityöläisiä saa\nsiellä hyvin helposta palkasta työhön ja maanviljelijöitä vielä\nhelpommasta. Kuitenkin on siellä paljo epäkohtia ja kaikellaisia\nennakkoluuloja poistettavana ja pääsyy maassa vallitseviin epäkohtiin\non se, etteivät siellä asuvat Portukalilaiset tahdo asettua sinne\nvakinaisesti asumaan, vaan kerättyänsä siellä rikkauksia, muuttavat\ntavallisesti takaisin kotomaahansa.\n\nHelmikuussa v. 1855 saapui Livingstone Kassandjeen, jossa hän\ntulomatkallansakin oli käynyt. Välttääksensä niitä kiskomisia,\njoita hän tulomatkalla oli saanut kokea, lähti hän yhdessä erään\nPortukalilaisen kauppiaan kanssa matkustamaan pohjoisempaa tietä ja\ntuli Kabango nimiseen kaupunkiin, jossa Muatajanvo nimisen mahtavan\nneekeriruhtinaan alamainen päällikkö Muatsantsa hallitsi. Hänen\nkaupungissaan oli pari sataa pientä mökkiä ja kymmenkunta nelikulmaista\nhuonetta, jotka olivat siten rakennetut, että maahan oli lyöty seipäitä\nja niiden väliin oli kierretty heiniä. Asukkaat olivat ystävällisiä,\nmutta osoittivatpa vähän petollisuuttakin. Livingstone jatkoi täältä\nmatkaansa melkein asumattomien seutujen kautta ja monessa kohden täytyi\nhänen seuralaistensa raivata tietä tiheiden metsien halki ja asukkaat,\njoita oli varsin harvassa, olivat yhtä saaliinhimoisia kuin niilläkin\nseuduilla, joiden kautta he olivat ensikerralla kulkeneet. Kuljettuansa\nDilolo-järven ohitse, tulivat matkustajat Katema nimisen päällikön luo,\njonka tuttavaksi he jo olivat tulleet Loandaan mennessänsä. Tämä\nalaruhtinas tahtoi osoittaa arvoansa oikein selvästi siten, että hän\nratsasti palvelijansa hartioilla. Hän sai Livingstonelta muutamia\nlahjoja, ja osoitti kiitollisuuttansa antamalla vastalahjoja ja oppaan.\nTästälähin kulki Livingstone takaisin Makololojen maahan samaa tietä,\njota hän oli tullutkin. Ruhtinas Shinten tykönä hän sai uudelleen kokea\ntämän miehen ystävällistä käytöstapaa ja palkitsi hänen ystävyytensä\nrunsailla lahjoilla. Shinte kestitsi häntä monta päivää. Livingstone\noli rantamaalta tuonut mukanansa monenlaisia hedelmäpuun siemeniä ja\ntaimia. Kun talvi-aika oli paraillaan, niin ei Livingstone tahtonut\nviedä näitä arkoja kasvia etelämpään, Makololojen maahan, sillä hän\npelkäsi niiden siellä kuolevan, vaan jätti ne Shinten luokse, jossa ne\nistutettiin maahan ja jäivät asukkaiden hoidettaviksi.\n\nIhastuksella kertoo Livingstone, että kaikki Keski-Afrikan kansakunnat\novat hyvin taipuisat maata viljelemään. Makololot olivat Angolassa\nkeränneet monenlaisten viljelyskasvien siemeniä, ja jakoivat niitä nyt\nystävillensä. Muutamilla oli myöskin sipulia ja pippuria istutettuna\npienissä tinaisissa astioissa. Se seikka, että Balondalaisten omien\nasuntojen ympärillä oli istutettu tupakkaa, sokuriruokoa ja\nhöystekasvia, vaikutti Livingstonessa sen vakuutuksen, että hänenkin\ntuomansa kasvit hoidettaisiin. Hän erosi Shinten luota parhaimmassa\nystävyydessä ja jatkoi matkaansa hänen sisarensa Manenkon kylään. Sinne\noli hän menomatkalla jättänyt talletettavaksi gummista tehdyn venheen,\njoka oli siten tehty, että sen voisi tarpeen vaatiessa panna kokoon;\nmutta tarkemmin sitä katseltaessa huomattiin, että hiiri oli nakertanut\nreiän sen pohjaan ja tehnyt siten koko venheen kelvottomaksi.\nLivingstonen seuralaiset ostivat täällä puisia venheitä kylän\nasukkailta ja hinta oli venheen pituinen helminauha. Matkustavaiset\nolivat joutuneet likelle oman maansa rajoja, ja tsetse-kärpänen\nteki heille taas vahinkoa. Livingstone huomasi, että hänen\nratsastushärkäänsä oli tsetse purrut ja tahtoi teurastaa sen\nsaadaksensa edes sen lihan hyväksensä, mutta hänen seuralaisensa eivät\ntahtoneet sitä teurastaa, sillä he säälivät sitä. Tämä härkä oli\nkantanut Livingstonea selässänsä suuren osan matkasta edestakaisin ja\noli aina pysynyt yhtä vastahakoisena eikä koskaan näyttänyt tyytyvän\nisäntänsä ilkeyteen kun hän joka aamu pakoitti härkänsä jättämään\nherttaiset laitumet jatkaaksensa matkaa. Livingstone kertoo tästä\nitsepäisestä elukasta, että sen selässä oli parempi ratsastaa kuin\nmuiden härkien, mutta se oli luonteeltaan paljo äksympi. Tosin olivat\nsen sarvet kasvaneet alaspäin, niin ettei se niillä voinut puskea,\nmutta sen tapana oli milloin päähän pälähti, kesken hiljaista eteenpäin\nkulkua syöstä äkkiä sivullepäin. Suitsien asemesta oli sillä kuonossa\nolevan ruston lävitse pistetty kapula, johon hihna oli kiinnitetty. Kun\nhihnaa veti kiinteälle, sai härän juoksemaan; jos hihnaa veti\nsivullepäin, käänsi se päänsä sinne, mutta piti toisen silmänsä\nkuitenkin kiellettyyn suuntaan päin ja meni sinne huolimatta\nratsastajan kaikista ohjauksista. Ainoa keino, jolla Livingstone sai\ntämän itsepäisen palvelijansa seisattumaan, oli, että hän löi sitä\nvitsalla turpaan. Kun härkä syöksi jonkun köynnöskasvin alaitse, jota\nsen isäntä ei voinut välttää, veti kasvi usein ratsastajan suin päin\nmaahan ja tämmöistä tilaisuutta ei härkä koskaan laiminlyönyt\nkoettamatta kaupan päällisiksi potkaista isäntäänsä, jolla muka ei\nollut hänen ystävyyttään, eikä sitä ansainnutkaan. -- Makololojen\nhellätuntoisuus teki, että \"Sindbad\" (siksi nimitti Livingstone\nhärkäänsä) sai rauhassa päättää päivänsä.\n\nManenkon hallitsemassa kylässä oli Livingstonella kerran tilaisuus\nlääkäritaidollansa auttaa erästä naista, jonka käsi oli tullut niin\nkipeäksi, ettei hän voinut ollenkaan tehdä työtä. Livingstone leikkasi\nsiinä olevan ajettuman, jota tehdessä muutama veripisara roiskahti\nLivingstonen silmään. Kun hän sen pyyhki pois, sanoi nainen hänelle:\n\"Ennen olit minun ystäväni, nyt olet veriheimolaiseni; sen vuoksi tulee\nsinun aina, kun toiste kuljet tätä tietä, lähettää minulle sanoma, että\nminä valmistan sinulle ruokasi\". Veriheimolaisuus-ystävyyden tekivät\nneekerit keskenänsä sangen usein ja aina vakaalla tarkoituksella tulla\ntakaisin käymään ystäviensä luona, ja tällainen ystävyys säilytetään\naina järkähtämättä.\n\nLivingstone saapui Heinäkuun 27 p:nä Libontaan ja Elokuun 13 p.\nNarieleen, johon ne eläimet, jotka Loandasta oli tuotu, jätettiin\nvoimistumaan. Näissä paikoissa vastaan otettiin hän seuralaisinensa\nniin suurella riemulla, ettei hän sellaista ollut koskaan ennen nähnyt.\nHeitä pidettiin kuolleista nousseina, sillä taitavimmatkin tietäjät ja\nennustajat olivat lausuneet, että matkustajat kauan sitte olivat\nmanalle menneet. Livingstone selitti syyt matkan viipymiseen ja sitte\nhänen seuralaisistaan eräs Pitsane niminen piti tuntikauden kestäneen\npuheen, jossa hän kehui valkoisten ihmisten hyväntahtoisuutta yleensä\nja hra Gabrielin erittäinkin, ja että Livingstone oli matkalla heille\ntehnyt paljon enemmän hyvää kuin he olivat odottaneetkaan, että hän oli\nsekä avannut tien heille muiden valkoisten miesten maahan, että saanut\nvälillä olevat päällikötkin hyväntahtoisiksi taivutetuiksi. -- Kylän\nmiehistä nousi nyt vanhin puhumaan ja ilmoitti tyytymättömyytensä sen\nseikan johdosta, että Makololot olivat Livingstonen matkustuksen ajalla\ntehneet ryöstöretken kahta seutua vastaan heidän naapuristossaan. Tämän\nuutisen oli Livingstone saanut kuulla ensimmäisiltä henkilöiltä, joita\nhän takaisin tultuansa kohtasi, ja hänen seuralaisensa olivat heti\nkiivaasti sanoneet, että kotona olijat olivat \"mashue hela\",\n(hyvin ilkeitä ihmisiä). Vanhus kehoitti Livingstonea torumaan\nSekeletua niinkuin lastansa. Seuraavana päivänä piti Livingstone\njumalanpalveluksen kiitokseksi siitä, että olivat vahingotta päässeet\ntakaisin omaistensa luo. Hänen seuralaisensa koristivat itsensä\nparhaimmilla vaatteillansa, jotka he olivat saaneet säilytetyiksi.\nHe kokivat käydä samaan tapaan kuin he olivat nähneet sotamiesten\nastuvan Loandassa ja nimittivät itsensä Livingstonen \"urhoollisiksi\"\n(batlabani). Jumalanpalveluksen aikana oli heillä jokaisella kiväärit\nolkapäällä ja herättivät vaimojen ja lasten rajattoman ihmetyksen.\nBarotse-laakson kautta kulkiessaan saivat matkustajamme kokea suurta\nystävyyttä asukkaiden puolelta ja kaikki osoittivat erinomaista\ntyytymystänsä sen johdosta, että he olivat avanneet kauppatien\nmerenrantaan. Jokaisessa kylässä heille lahjoitettiin härkä ja\nmuutamissa kaksikin. Vaimot antoivat maitoa, jauhoja ja voita\nyltäkyllin kaikki ihan ilmaiseksi ja Livingstone kertoo hävenneensä kun\nhän ei voinut heille palkita heidän antelijaisuuttansa. Makololot\npuolustivat itseänsä sillä, että matkan kustannukset olivat saattaneet\nheidän tavaransa aivan loppuun ja Libontan asukkaat vastasivat: \"se ei\ntee mitään, te olette avanneet meille tien, ja me saamme unta\". Kun\nSisä-Afrikan kansat ovat alituisiin monivuotisiin sotiin kyllästyneet\nja haluavat rauhaa, sanovat he haluavansa unta, sillä rauhan aikanahan\nhe uskaltavat levollisesti ruveta makaamaan pelkäämättä yöllistä\npäällekarkausta. Livingstonen matkasta huomasivat Libontan asukkaat\nheille olevan sen hyödyn, että he välittömän kaupan kautta valkoisten\nkanssa voivat hankkia eurooppalaisia ampumakojeita ja siten vahvistaa\nvaltansa niin suureksi, ettei kukaan uskaltanut heitä hätyyttää, sitä\ntarkoitti heidän puheensa kun he sanoivat saavansa unta.\n\nLivingstonen seuralaisia suututti suuresti, että heidän vaimonsa olivat\nmenneet naimiseen toisten miesten kanssa sillaikaa kun he olivat tuolla\npitkällä matkalla Loandaan, jolla matkalla kului kaksi vuotta. Eräs\nheistä koki salata suuttumustansa, arvellen että \"vaimoväkeä on kuin\nheinää, ja että hän kyllä hankkisi itselleen toisen eukon; entinen\nmenköön matkaansa\"; mutta lisäsi heti sen jälkeen, että jos hänellä nyt\nolisi käsissään vaimonsa toinen mies, niin hän siltä leikkaisi korvat\nhalki.\n\nNarielestä lähti Livingstone Elokuun 13 p:nä ja samana päivänä häntä\nkohtasi se vastahakoisuus, että hänen kulkiessaan venheellä pitkin\nrantaa virtahepo päällänsä nosti venettä niin ylös vedestä, että se\nvähällä oli kaatua, vaikka siinä oli kahdeksan miestä. Yksi miehistä\nmeni suin päin veteen, toiset hyppäsivät maalle, joka oli vaan kymmenen\nkyynärän päässä. Virtahepo nosti kohta sen jälkeen päänsä vedenpinnasta\nikäänkuin katsoaksensa oliko se tehnyt suurenkin vahingon. Muuta\nvahinkoa ei tullut kuin että miehet tavaroineen kastuivat. Tämä tapaus\noli varsin odottamaton ja harvinainen, sillä kun päivällä kulkee virran\nrantaa, niin saapi olla rauhassa näiltä otuksilta, jotka aina\nsäännöllisesti ovat keskipäivällä keskellä virtaa ja yöllä joko\nrantamatalikolla tahi maalla. Livingstonen miehetkin kummastuivat\nsuuresti tätä, ja huudahtivat: \"Onko tuo peto hulluna!\" He huomasivat\nsen olevan naaraksen, jolta edellisenä päivänä oli tapettu sen sikiö.\n\nSuurena rasituksena täällä on, kuten jo on tätä ennen mainittu,\ntsetse-kärpänen, jonka purema tappaa hevoset, raavaseläimet ja koirat,\nmutta muille eläimille ei sen purema vaikuta mitään vaaraa. Aasit,\nlampaat ja monet muut eivät siitä tunne mitään vahinkoa. Mutta onpa\nluonto asettanut tsetsellekin vihollisen. Livingstone sanoo nähneensä\ntuuman pituisen hyönteisen, joka on pitkäsäärinen ja lentelee\nvilkkaasti ympäri joskus laskeutuen maahan. Tämä on tavallansa\nverenhimoinen tiikeri, sillä se syöksee tsetsen ja muidenkin kärpästen\nkimppuun, tappaa otuksensa, imee niistä veren ja heittää kuolleet\nruumiit syrjään.\n\nNarielestä tuli Livingstone Seshekeen, ja jo kauan sitä ennen sai hän\nkuulla, että Makololojen viholliset Matebelet olivat tuoneet joukon\ntavaroita Livingstonelle Sambesi-virran etelärannalle. Mutta Makololot\neivät tahtoneet uskoa vihollistensa puhetta, sillä he pelkäsivät, että\nviholliset tahtoisivat viekkaudella saada jotakin tuhoa tuottavaa\nnoituutta ja taikakaluja heidän luoksensa. Kun Matebelet viimein\njättivät tavarat toiselle rannalle vakuuttaen että Moffat (Livingstonen\nappi) oli lähettänyt ne \"Nake'lle\" (Livingstonelle) ja menivät\nmatkaansa sanoen Makololojen syyksi jos tavarat turmeltuisivat,\nuskalsivat nämä viimein suurella varovaisuudella lähestyä noita\ntavaramyttyjä, veivät ne saarelle keskellä virtaa ja rakensivat huoneen\nniiden yli. Livingstone löysi ne sittemmin hyvin säilytettyinä kun ne\njo olivat olleet saarella toista vuotta.\n\nTultuansa Makololojen pääkaupunkiin Linyantiin, löysi hän sinne\njättämänsä tavarat täydellisesti samassa tilassa kuin hän ne oli\njättänytkin. Koko väestö tulvasi kokoon kuulemaan kertomusta tuosta\nmerkillisestä matkasta, jolla heidän toverinsa olivat saapuneet\nmaailman loppuun saakka ja kääntyivät sitte vasta takaisin, kun ei\nenää ollutkaan maata kuljettavana, ja myöskin halusivat he nähdä ne\nlahjat, jotka Loandasta oli lähetetty. Livingstone selitti, etteivät\nne ole hänen omaisuuttansa, vaan että valkoiset miehet olivat ne\nlähettäneet lahjaksi osoittaaksensa ystävyyttänsä ja haluansa tulla\nkauppa-yhteyteen Makololojen kanssa. Kun eräs vanha mies tiedusteli\nolivatko matkamiehet nähneet Livingstonen vaimoa, täytyi heidän vastata\netteivät he häntä nähneet, sillä hän asui arvattavasti vielä etempänä\nkuin maailman loppu olikaan.\n\nLahjat, jotka Livingstone toi Loandasta, vastaanotettiin suurimmalla\nihastuksella ja kun Sekeletu seuraavana sunnuntaina tuli Livingstonen\npitämää jumalanpalvelusta kuulemaan, herätti hänen univormupukunsa\nsuurempaa huomiota kuin saarna. Livingstone oli päättänyt seurata\nSambesi-virran kulkua kunnes hän tulisi Afrikan itärannalle, ja monet\nMakololot tarjousivat vapaaehtoisina häntä seuraamaan, voidaksensa\npalattuansa kertoa yhtä kummallisia asioita kuin länsirannalla kävijät.\nSekeletu lähetti heti Livingstonen palattua uuden retkikunnan Loandaan\narapialaisen kauppiaan Ben-Habibin johdolla. Tämän retkikunnan matka\nolikin onnistunut, sen sai Livingstone myöhemmin palattuansa Englantiin\ntietää kirjeen kautta hra Gabrielilta. Ben-Habib oli kuitenkin niin\ntottumattomasti tehnyt kauppaa, että retkikunta oli kaupassa petetty.\nAfrikan sisämaassa ei rahaa käytetä ollenkaan, vaan tavara vaihdetaan\ntavaraa vastaan ja molemmin puolin tingitään sen verran kuin kukin\ntaitaa.\n\nSe menestys, joka oli seurannut Livingstonea ja hänen seuralaisiansa\nmatkalla Loandaan, innostutti Makololoja auttamaan häntä itäänkin päin\nmatkustamaan. Ruhtinas Sekeletu lähti Livingstonea seuraamaan 200\nmiehellä ja antoi hänelle joukon tavaroita, joilla hän saisi vaihettaa\nitselleen venheitä ja muita tarpeita. Sitäpaitse lupasi Sekeletu\nLivingstonelle kaiken elefantin-luun, joka vaan löytyi hänen maassaan,\nja vaati, että Livingstone ottaisi sitä mukaansa niin paljon kuin hän\nsuinkin taitaisi. Hän sai myös suuren joukon kantajia tavaroita\nkuljettamaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua tuli Livingstone Sambesi-virran suurimman\nkosken, Viktoria-kosken niskalle, josta lähtien hänen täytyi jatkaa\nmatkaa maata myöten, sillä mahdoton oli enää kulkea veneillä virtaa\nmyöten joka oli muuttunut pauhaavaksi koskeksi, ja syöksi jyrkkäin\nterävien kallioiden välitse. Viktoria-koskesta kertoo Livingstone, että\nneekerit sitä sanovat \"kaikuvaksi savuksi\", ja syynä tähän on, että\nsiitä nousee tavattoman suuria höyrypatsaita, joiden huiput ylettyvät\npilviin asti. Alapäästä ovat nuo höyrypatsaat vaaleita, vaan ylhäältä\ntummat, joten ne ovatkin hyvin savun näköisiä. Sambesi-virta syöksee\ntäältä äkkijyrkästi syvään kallioiden väliseen kuiluun, joka on niin\nkapea, ettei virran niskalla venheellä kulkija ollenkaan näe mihin tuo\nääretön vedenpaljous katoaa. Kosken suuruuden voi arvata kun ajattelee,\nettä se tuhannen kyynärän levyisenä syöksee jyrkän kallion yli suoraan\n310 jalkaa alas ja sitte ahdistuu kallionrotkoon, joka ei ole leveämpi\nkuin 40 kyynärää. Koskesta nouseva höyry taajenee ylempänä ilmassa ja\nputoaa takaisin maahan lakkaamattomana sateena. Vähäiseen saareen\nkosken niskalla kylvi Livingstone monenlaisia siemeniä, ollen\nvakuutettu, että koskesta nouseva höyry ja kosteus auttaisi hänen\nistutuksiaan kasvamaan.\n\nSekeletu oli saattanut Livingstonea Batokain maahan, jotka ennen ovat\nolleet itsenäiset ja harjoittivat silloin suurimpia julmuuksia ja\nilkitöitä, kunnes Sekeletun isä Sebituane pakoitti osan heistä\nalamaisiksensa. Maa, jonka kautta Livingstone kulki, oli erittäin\nkaunista ja oli ennen ollut tiheästi asuttua, mutta nyt siitä olivat\nasukkaat vähentyneet hyvin suuressa määrässä edellisten sotien vuoksi.\nBatokat, jotka olivat äärettömän suurien karjalaumojen omistajat,\nolivat turhaan koettaneet vastustaa Makololojen valloituspuuhia ja kun\nhe olivat voitetut, olivat Makololot saaneet niin paljon karjaa,\netteivät voineet niitä edes pitää luvussa. Sekeletu jätti Livingstonen\nseuraajiksi 114 miestä saattamaan häntä meren rannalle.\n\nVähitellen alkoi maa kohota kunnes Livingstone tuli siihen\nylämaahan, joka rajoittaa Sisä-Afrikan tasangot ja jonka Sambesi-virta\nViktoria-koskessa katkaisee. Tätä seutua Livingstone kuvaa erittäin\nsopivaksi uudis-asukkaille sen vuoksi, että se on terveellinen ja\nhedelmällinen. Makololot kehuvat sitä parhaimmaksi maaksi, kuin he\ntuntevat. Täällä olikin Sekeletun isävainaja Sebituane ensin asunut\nennenkun Matebelet hänen sieltä karkoittivat ja ryöstivät häneltä\nkaiken karjan, jonka jälkeen hän muutti länteen päin ja perusti sen\nvaltakunnan, jossa hänen poikansa nyt hallitsi. Asukkaat olivat\nvierasvaraisia ja ystävällisiä eivätkä tunteneet orjakauppaa.\nMetsä-eläviä oli niin paljon, että Livingstone ei sano missään\nnähneensä sellaista runsautta, mutta kun ne olivat arkoja, oli hänellä\nkuitenkin vaikeuksiakin saada elätetyksi suurta seuraajajoukkoansa.\nMonet hänen seuralaisistansa olivat kuitenkin taitavia metsästäjiä ja\nhankkivat silloin tällöin elefantin tahi jonkun muun suuren elävän\npaistiksi. Kerran sattui sellaisessa tilaisuudessa, että yöllä heidän\nympärillensä kokoutui hyenaparvi, joka ilkeällä ulvomisellaan piti\nheidät valveilla. Livingstone, joka tiesi että neekerit uskovat hyenain\naina tarkoittavan jotakin ulvomisellaan, kysyi väeltänsä syytä siihen,\nmiksi hyenat niin kovasti ulvoivat ja sai vastaukseksi, että ne\niloitsevat edeltäpäin siitä saaliista, jonka ne tietävät huomenna\nsaavansa elefantin jäännöksistä.\n\nLintujakin kertoo Livingstone täällä olevan hyvin suuressa määrässä ja\nmainitsee niistä omituisen sarvikuonolinnun, jolla nokan päällä on\nsuuri luinen kasvannainen. Kun tämä lintu on tehnyt pesänsä,\ntavallisesti ontevaan puuhun, ja muninut munansa, niin koiraslintu\ntukkeaa pesän suun niin pieneksi, että auki jää ainoastaan pieni reikä,\njosta naaras pistää nokkansa ulos; koiras syöttää naarasta niin kauan,\nkunnes pojat kykenevät lentoon, jolloin naaras on erinomaisen lihava,\nja asukkaat pyytävät sitä silloin suurena herkkupalana; koiras itse on\nsamalla ajalla laihtunut hyvin laihaksi. -- Toinen omituinen lintu on\nmesikäki, joka on hyvin ahnas mettä syömään, mutta kun mehiläispesä\nsattuu olemaan sellaisessa paikassa, ettei se sitä saavuta, houkuttelee\nse ihmisiä pesän luo, ja saapi tavallisesti aina osan medestä, kun nämä\nsen löytävät.\n\nAsukkaat näillä seuduilla ovat hengellisessä kehkeymisessä paljon\njäljempänä sisämaan asukkaita, ja olivat silloin kun Livingstone heidän\nmaansa kautta kulki, niin paljon sorretut mahtavampain naapurien\nhyökkäyksien kautta, että he suurimmalla hartaudella toivoivat rauhaa.\nHe ovat iholtansa vaaleampia, melkein kahvin-värisiä, johon on kaadettu\nkermaa, eivätkä pidä mustaihoisuutta minäkään kauneutena. He rumentavat\nitsensä siten, että yleisesti lyövät pois etuhampaat yläleuasta, eikä\nheidän tirannihallitsijansakaan ole saaneet tätä tapaa poistetuksi.\n\nOrjakaupan ja portukalilaisten kauppiaitten menettelyn seuraukset\nalkoivat tuntua yhä selvemmin kuta etemmäksi matkustajat kulkivat itään\npäin. Asukkaat tulivat yhä enemmin vihamielisiksi ja epäluuloisiksi ja\nusein oli heidän ja matkustajain välillä syttynyt riitoja, jotka olivat\nvaikeita sovittaa. Kuljettuansa erään Tsumbo-nimisen Portukalilaisten\nhyljätyn kauppa-aseman jäännöksien ohitse, joutui Livingstone\nseuralaisineen Portukalilaisten ja alkuasukkaiden sotatantereelle.\nHänen täytyi nyt kulkea virran eteläpuolelle, ja jatkaa matkaansa sillä\npuolella virtaa kunnes hän tuli Tete-nimiseen Portukalilaisten\nperustamaan kauppapaikkaan, maaliskuulla 1856. Täällä asuva\nportukalilainen päällikkö Tito Augusto d'Arajo Sicard vastaanotti\nLivingstonen ystävällisimmällä tavalla. Kun Livingstone maaliskuun 2 p.\niltapuolella väsyneenä seisattui Teten ulkopuolella noin 8 engl.\npeninkulman matkan päähän eikä samana päivänä enää jatkanut matkaa\nkaupunkiin, vaan jäi yöksi lepäämään leiripaikalle, lähetti hän vaan\nkaupungin päällysmiehelle ne suosituskirjeet, jotka hän oli saanut\nLoandan piispalta sekä muilta henkilöiltä siellä. Seuraavana aamuna\nk:lo 2 heräsi hän kun kaksi upseria sotamieskomppanian kanssa tuli\nhäntä vastaanottamaan tervehtien häntä tervetulleeksi ja tuoden hänelle\naineksia eurooppalaisen aamiaisen valmistusta varten. Hänen\nseuralaisensa hämmästyivät suuresti ja luulivat noiden aseellisten\nmiesten tulleen heitä ja Livingstonea vangitsemaan. Kun Livingstone oli\ntullut Teteen, sai hän vielä suuremmassa määrässä kokea portukalilaisen\npäällikön ystävyyttä; sillä tämä koki kaikin tavoin virkistää hänen\nuupuneita voimiansa, antoi Makololoille maakappaleen viljeltäväksi\nkunnes he voisivat palata kotiansa, vieläpä piti heitä talossaan kunnes\nhe ennättivät rakentaa itselleen majoja, antoi heille viljaa, y.m.\nLivingstonen pikku tyttärelle vietäväksi hän lahjoitti rukousnauhan,\njonka eräs Teten asukkaista oli valmistanut siellä saadusta kullasta;\nsamoin hän antoi näytteitä kultahiekasta, jota oli saatu kolmesta eri\npaikasta Teten ympäristöllä ja jotka vieläkin säilytetään geoloogisessa\nmuseumissa Lontoossa.\n\nTetessä Livingstone viipyi puolitoista kuukautta, sillä hänen täytyi\nodottaa sopivampaa vuodenaikaa matkustaaksensa, ja tutki sillävälin\ntarkemmin näitä seutuja. Tetessä ovat Portukalilaiset hallinneet jo\nkauan aikaa, ainakin toista sataa vuotta, vaan kuitenkaan ei tämä\nuudisasuntola ole voinut kehittyä parempaan kukoistukseen, vaikka se on\nluonnostansa rikkaalla ja hyvin edullisella paikalla. Suurin syy siihen\non orjakauppa ja Portukalilaisten sodat alkuasukasten kanssa. Kerran\noli sellaisen sodan ajalta Teten maaherra lähtenyt kurittamaan erästä\nkapinoitsijaa, mutta tämä oli lähettänyt joukon väestänsä Teteen, ja\nturvattomana tuli silloin kaupunki perin pohjin hävitetyksi tulipalon\nkautta, niin ettei jäänyt kuin kirkko jäljelle. Livingstonen aikana oli\nkaupungissa vieläkin jäännöksiä ja raunioita näiltä ajoilta, ja Teten\nkoko asukasluku oli parin tuhannen paikoilla. Kahvin sekä muiden\nhyödyllisten kasvien viljelys on joutunut suuresti rappiolle entisiin\naikoihin verraten. Paitse kultaa, jota täällä on huuhtomalla löydetty,\non myös runsaassa määrässä rautaa, joka on erinomaisen hyvää.\nKasvikunnan rikkaudesta voisi toimelijaisuudella saada hyvinkin suurta\nhyötyä tälle maalle, mutta valitettavasti on kauppa kulkenut monen\nkäden kautta eikä suoranaista yhteyttä ole pidetty emämaan ja\nsiirtokuntien välillä. Suurin onnettomuus maalle on kuitenkin\norjakauppa, joka tuskin meidänkään aikoinamme lienee lakannut näillä\nseuduilla.\n\nSaatuansa tietää, että Sambesi-virran suupuolella oli tullut\nnälkä-aika, päätti Livingstone jättää seuralaisensa Makololot Teteen ja\njatkaa matkaansa ainoastaan muutamain toverien kanssa. Välttääksensä\nepäluuloa, jätti hän kaiken Sekeletun hänelle antaman elefantin-luun\nerään luotettavan Portukalilaisen haltuun sillä käskyllä, että jos hän\nei palajaisikaan, tämä möisi sen ja lähettäisi sen edestä tavaroita\nSekeletulle. Muutoin oli Livingstonen tarkoitus lähteä Englantiin niin\npian kun hänelle siihen ilmestyisi tilaisuus, sekä palata sieltä jonkun\najan kuluttua. Englannissa hän tuumi ostaa omilla varoillansa tavaroita\nSekeletulle, ja sitte ottaa palkinnokseen niiden hinnan siitä summasta,\njoka saataisiin kun elefantin-luu olisi saatu myydyksi.\n\nLähdettyänsä Tetestä huhtikuun 22 p:nä v. 1856 kulki Livingstone\nveneillä pitkin Sambesi-virtaa Senna nimisen, rappiolle joutuneen\nportukalilaisen kylän ohitse, jonka asukkaat hänelle kuitenkin\nosoittivat kaikkea ystävyyttä. Virta on täällä ala-varrellansa jo\npaisunut niin suureksi, että kun Livingstone oli keskellä virtaa, niin\nei kumpaakaan rantaa näkynyt. Vasemmalla puolella laskee siihen likellä\nsen suuta Shire niminen lisävirta, joka kulkee erittäin hedelmällisten\nja terveellisten seutujen halki, jotka sen pahempi, ovat jääneet\nsivistymättömien neekerien haltuun, vaikka kyllä alku olikin tehty\nnäiden maiden viljelemiseen ja niiden asukkaiden sivistyttämiseen.\n\nTultuansa Kilimaniin, Sambesin suulla, sai Livingstone kuulla, että\nEnglannin hallitus sekä Kap-maan siirtokunnan hallitus olivat pitäneet\npaljon huolta hänestä ja lähettäneet laivan häntä vastaanottamaan\nSambesin suulla, mutta että laivan väestön päämiehet olivat laivalta\nmaalle tullessaan hukkuneet, sillä Sambesin suu on melkein täynnä\nsalakaria. Tällainen uutinen tuntui niin lempeän miehen kuin\nLivingstonen mielestä kumminkin katkeralta. Hän otti muutamia\nseuralaisistansa Kilimaniin saakka, vaikka huonon vuodentulon vuoksi\nolikin vaikea saada elatusta, että nämä saisivat nähdä valtameren.\nMakololot olisivat mielellänsä seuranneet etemmäksikin, vaan\nLivingstone oli epätietoinen miten hän itsekään pääsisi Englantiin.\nOltuansa kuusi viikkoa Kilimanissa sai hän kuitenkin erään\nEnglantilaisen laivan mukana Kap-kaupungista 150 puntaa matkarahoja\nsekä kaikellaisia muita tarpeita. Samalla laivalla pääsi myös\nLivingstone maksutta Mauritius-saarelle, josta hän sitte palasi Egyptin\nkautta Englantiin.\n\nHän otti mukaansa matkaseuransa päämiehen Sekvebun, joka oli älykäs\nmies ja oli monta hyvää työtä tehnyt hänelle, sillä Livingstone tunsi\nolevansa suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle ja tahtoi tehdä\nSekeletun mieliksi, joka oli käskenyt häntä ottamaan koko seurueen\nkotiinsa saakka. Suuret matkakustannukset estivät Livingstonea\nottamasta toistakin miestä mukaansa, joka seurueesta oli ainoa jäljellä\nhänen mukanansa. Tätä koki Livingstone peloittaa tulemasta mukaan\nsanoen hänen kuolevan jos tulisi niin kylmään maahan kuin Englantiin.\n\"Siitä ei ole lukua,\" vastasi tämä, \"salli vaan minun kuolla jalkojesi\njuuressa\".\n\nKun Livingstone ja Sekvebu Kilimanissa erosivat ystävistänsä, oli kova\nmyrsky, joka olisi voinut peljättää vanhojakin merimiehiä. Aallot\npauhasivat niin korkeina, että kun laiva oli laineen pohjalla ja vene\ntoisen laineen takana, niin ei sinne näkynyt laivan mastojakaan.\nSekvebu näki nyt ensi kerran valtameren. Vene nousi laineen harjalle ja\nsyöksi siitä nopeasti eteenpäin sellaisella vauhdilla, että se törmäsi\ntoista aaltoa vastaan kuin karille; suuret hyökylaineet syöksivät vettä\nveneen ylitse ja kaikki näytti hukkuvan. Mutta vene syöksee vaan\nlaineen halki ja jatkaa kulkuansa laivalle; sillä välin yksi\nmerimiehistä ammentaa vettä venheestä ämpärillä niin paljon kuin\nkerkiää. Sekvebu-parka kysyi peljästyneenä: \"Tälläkö tavoin teillä on\ntapa matkustaa?\" Livingstone hymyili ja vastasi: \"No niin, kuten näet,\"\nja koki häntä lohduttaa ja rohkaista. Sekvebu oli tosin eläessään\nnähnyt venheitä paljon ja monellaisia, mutta mokomaa hän ei ollut\nikänään nähnyt. Kun he saapuivat laivalle, heilui se niin ankarasti,\nettä maamoukat, -- joksi Livingstone nimittää itseänsä ja Sekvebua --\ntottumattomina vesillä kulkemaan eivät millään tavoin voineet köysiä\nmyöten nousta laivaan, vaan heille täytyi laskea alas istuin, jossa he\nhinattiin ylös aivan kuin naiset, jotka joskus käyvät laivaa\nkatsomassa. Laivalla heidät vastaanotettiin suurimmalla ystävyydellä ja\nolivat siellä pian tottuneet kaikkeen, paitse Livingstone -- omaan\näidinkieleensä, jota hän ei ollut puhunut puoleen neljättä vuoteen, ja\noli jo kolmentoista vuoden kuluessa sitä ennen siitä melkoisesti\nvieraantunut. Hän arveli siis laivalla olleensa hyvinkin naurettava\nkeskustelukumppani, kun hän luuli tuntevansa äidinkielensä\ntäydellisesti, mutta puhuessa ei keksinytkään sanoja.\n\nLaivalla oppi Sekvebu vähän Englannin kieltä ja oli tullut upserien\nsekä miehistön lemmikiksi. Olo sotalaivalla pani alussa hänen päänsä\npyörälle, kun kaikki hänestä oli niin outoa; mutta Livingstonelle hän\nvirkkoi usein: \"Sinun kansalaisesi ovat oikein kelpo miehiä,\" ja\nihmetteli \"kuinka kummallista tämä maa oli, jossa näkyi -- pelkkää\nvettä\". Alituinen jännitys, jossa hänen kehittymättömät sielun voimansa\nolivat, vaikutti viimein, että hän tuli mielipuoleksi ja rupesi\ntappamaan itseänsä. Livingstone sai hänen toki rauhoitetuksi, vaan\nainoastaan lyhyeksi ajaksi, Upserit kehoittivat Livingstonea panemaan\nSekvebun kahleisiin, mutta sitä ei hän tehnyt, sillä hullut muistavat\nusein kovan kohtelun, jonka ovat saaneet kärsiä, eikä Livingstone\ntahtonut, että Sekeletun maassa sanottaisiin hänen kohdelleen tämän\netevimpiä miehiä samalla tavalla kuin he ovat nähneet orjia\nkohdeltavan. Sekvebu hukutti viimein itsensä Mauritius-saaren satamassa\nja olisi kyllä voinut pelastua jos hän olisi tahtonut, sillä hän oli\nhyvä uimari. Onnettoman Sekvebun ruumista ei koskaan löydetty.\n\nMauritius-saaren raitis ja viileä ilmanala virkisti suuresti\nmatkoistaan väsynyttä Livingstonea, jonka asukkaat vastaanottivat\nsuurella ystävyydellä: hänen isäntänsä, kenralimajuri Hay pakoitti\nystävällisesti hänet viipymään luonansa kunnes hän oli monista\nvaivoistaan virkistynyt ja tullut terveeksi afrikalaisesta\nkuumetaudista, jota hän kauan oli sairastellut. Marraskuulla lähti\nLivingstone vihdoin punasen meren tietä Egyptiin ja sieltä Englantiin,\njohon hän saapui joulukuulla 1856.\n\nKotimaassa hän vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella ja\nkunnioituksella. Hänelle koottiin kansallispalkintona 20,000 puntaa eli\nnoin puoli miljonaa markkaa.\n\nLivingstonelle oli onnistunut hänen suuri aikeensa matkustaa\nEtelä-Afrikan poikki merestä mereen ja tällä retkellänsä hän teki\ntunnetuksi nämä maat, joista Europan tiedemiehillä ei ennen ollut\nvähintäkään luotettavaa tietoa. Etelä-Afrikan sisämaat, joita ennen oli\npidetty autioina erämaina, näytti Livingstone olevan suuria\nhedelmällisiä alankoja, jotka tavallisesti eivät olleet paria tuhatta\njalkaa ylempänä meren pintaa. Hän oli keksinyt Etelä-Afrikan suurimman\njälkeisen virran ja tutkinut sen juoksun melkein sen lähteistä suuhun\nsaakka. Vasta meren rantamaiden läheisyydessä tavataan ylänköjä ja\nkorkeampia selänteitä, jotka eivät nekään kohoa hyvin korkeiksi. Ne\nkansakunnat, joiden maiden kautta hän oli kulkenut, olivat melkein\nkaikki olleet rauhallisia ja sillä hengellisellä kannalla, että ne\nvoivat vastaanottaa korkeampaa sivistystä. Suurimmaksi osaksi oli\nheille pohjoisempien maiden turmio, orjakauppa, tuntematon ja monet\nheistä sitä inhosivat. He elävät järjestetyissä yhteiskunnissa, heillä\non pysyväiset asuinsijat ja he harjoittavat sekä maanviljelystä että\nkarjanhoitoakin. Metsästys on heille kuitenkin tärkeä elinkeino ja sen\nvuoksi onkin heidän elämässään vielä paljon raakuutta nähtävänä. Maan\nhedelmällisyys on erinomainen, vaikka paikoittain terveydelle\nvahingollinenkin. Kuitenkin on monta seutua, jotka terveellisen\nilmanalansa ja hedelmällisen maanlaatunsa vuoksi ovat erittäin\nsovelijaat suurenkin ihmisjoukon elättämiseen. Maanviljelys on vielä\nhyvin alkuperäisellä ja yksinkertaisella kannalla. Kun maanpinta on\nparin tai kolmen tuuman syvyydestä saatu kuokituksi, pistää kylväjä\nlapiolla maahan vähäisen kuopan. Siihen hän kourastaan pudottaa\nmuutamia maissin siemeniä ja peittää ne mullalla, jonka hän sysää\nkuoppaan jalallansa. Neljän kuukauden kuluttua saa hän varman runsaan\nsadon, tavallisesti satakertaisen, joskus suuremmankin.\n\nEtelä-Afrikassa on usein voimallisten päällikköin toimesta syntynyt\nsuuria valtakuntia heidän valloitustensa kautta, mutta ne hajoavat\ntavallisesti heidän kuoltuansa. Varsinkin ovat Kafferilais-heimokunnat\nviime aikoina sellaisia perustaneet. Niin ovat Matebelet Mosilikatsen\njohdolla perustaneet suuren ja mahtavan valtakunnan Sambesin\nkeskikohdan eteläpuolelle; Makololot Sebituanen johdolla Sambesin\nylävarrelle eli Liambeyn ympäristölle, ja pohjoisempana asuvat\nLonda-heimokunnat ovat jo kauan aikaa sitte perustaneet Muatajanvon\njohdolla voimakkaan valtakunnan, jonka asukkaat kuitenkin ovat toista\nheimokuntaa kuin Kafferit, sillä heillä on iho aivan toisennäköinen,\nnimittäin kellertävä, niin että he ovat keltatautia sairastavien\nEtelä-Eurooppalaisten näköisiä. Heidän ja etelämpänä asuvien\nheimokuntien kielien välillä on kuitenkin niin suuri yhtäläisyys, että\nse selvästi todistaa heidän olevan samaa sukuperää.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNiin innokas mies kuin Livingstone, ei malttanut kauan viivytellä\nkotimaassansa, vaan lähti jo vuoden 1858 alussa Englannista Afrikaan\njatkamaan tutkimuksiansa. Häntä kehoitti tähän monta seikkaa.\nEnsiksikin oli hän jättänyt seuralaisensa Teteen ja luvannut johdattaa\nheidät takaisin heidän kotimaahansa, eikä tahtonut rikkoa heille\nantamaansa lupausta. Mutta vielä oli Livingstonen tarkoitus vaikuttaa\nvoimiensa mukaan kristinuskon levittämistä ja vastustaa orjakauppaa\nniin paljon kuin suinkin; sitäpaitse oli hän päättänyt tarkoin tutkia\nSambesi-virran kulkua Viktoria-kosken ja Teten välillä, joka matka\nvielä oli tuntematon koska hän oli sen matkan kulkenut maata myöten,\neikä seurannut virran rantoja. Useat oppineet herrat, jotka eivät\nolleet koko maassa käyneet, rupesivat näet epäilemään, että\nViktoria-kosken ja Sambesi-virran välillä olikaan mitään yhteyttä.\n\nTäten alkoi siis Livingstonen _toinen_ tutkimusretki, joka kesti\nvuodesta 1858 vuoteen 1864 saakka. Tilan vähyys tässä kirjassa estää\nniin tarkoin kertomasta tätä ja hänen kolmatta retkeänsä Afrikassa kuin\nhänen ensimmäistä retkeänsä, vaikka hän näillä jälkimmäisilläkin\nretkillä on tehnyt yhtä tärkeitä ja suuria keksinnöitä.\n\nLivingstonen toisella tutkimusmatkalla oli hänen mukanansa useita muita\nEurooppalaisia, niiden joukossa hänen veljensä Charles, tohtori Kirk ja\nuseita lähetyssaarnaajia. Heillä oli mukanansa pieni höyrylaiva, joka\noli mukavamman kuljetuksen vuoksi rakennettu siten, että sen voi\nhajottaa kolmeen eri osaan. Tällä höyryvenheellä he toivoivat voivansa\ntarkemmin ja helpommin tutkia Afrikan virtoja.\n\nTultuansa Portukalilaisten vähäiseen kaupunkiin Mosambik'iin Afrikan\nitärannalla, laitettiin höyryvene kuntoon ja matkustajat tulivat\nSambesi-virran suulle, josta he virtaa myöten kulkivat Teteen; täältä\nLivingstone teki monta retkeä marraskuussa 1858 ja tammikuulla 1859\nvirtaa ylöspäin Kebrabasa-nimisten koskien luo, mutta täällä huomattiin\nmahdottomaksi päästä tuolla pienellä laivalla etemmäksi ja Livingstone\npalasi Teteen, josta hän kirjoitti Englantiin ja tilasi toisen\nmukavamman pikkulaivan itsellensä. Mutta ennenkun tuo uusi höyryvene\nsaapui perille, teki Livingstone vielä useita tutkimusretkiä entisellä.\nHän oli nähnyt, että Sambesi-virran suupuolella siihen laskeutuu\nlisävirta pohjoisestapäin, vaan tämä lisävirta, nimeltä Shire, oli\nvielä peräti tuntematon. Portukalilaiset eivät siitä tietäneet antaa\nmitään tietoja; he sanoivat koettaneensa kulkea sitä ylöspäin, mutta\nvirrassa oli muka kasvanut niin tiheässä vesikasveja, että ne estivät\nkulkua; pääsyy miksi Portukalilaiset eivät päässeet kulkemaan virtaa\nylöspäin, lienee kumminkin ollut se seikka, että asukkaat rannoilla\nolivat ampuneet heitä myrkytetyillä nuolilla. Livingstone lähti\ntammikuulla 1859 Shire'ä tutkimaan ja hänkin sai kokea vihollista\nkohtelua. Vaimot pakenivat joka paikassa mihin hän miehineen tuli ja\nmiehet seurasivat rannoilla, valmiina käyttämään nuoliansa ja jousiansa\nestääksensä häntä maalle nousemasta. Tingane nimisen kylän kohdalla\nkeräytyi heitä yli 500 estämään Livingstonea etemmäksi pääsemästä,\nmutta kun hän oli saanut heille selvitetyksi, ettei hän miehineen\nollut heidän vihollisensa Portukalilainen eikä orjakauppiaskaan,\nvaan toista kansaa, joka koki orjakauppaa vastustaa, niin he\ntulivat hyviksi ystäviksi ja Livingstone taisi jatkaa matkaansa\nesteettömästi, kunnes hän saapui erään kosken luo, jonka hän nimitti\n_Murchison_-koskeksi Tämän kosken yläpuolelle ei Livingstone enää\nvoinut höyryvenheellä kulkea ja palasi sen vuoksi takaisin Teteen.\n\nParin kuukauden kuluttua lähti Livingstone uudestaan tutkimusretkille\nnäille seuduille ja tällä kertaa asukkaat vastaan ottivat hänet\nsuurella ystävyydellä. Livingstone jätti silloin pienen höyrylaivansa\nShibise nimisen kylän kohdalle ja jatkoi tutkimusretkeänsä maata\nmyöten, joten hän huhtikuussa tuli Shirva nimisen järven luo, muutaman\npäivän matkan päähän Shire-virrasta koilliseen päin. Tämä järvi oli\nennestään Eurooppalaisille niin tuntematon, ettei sitä tiedetty\nolevankaan. Livingstone huomasi sen hyvin rikkaaksi eläimistä, sillä\nsiinä oli summaton joukko kaloja, krokotiilejä, ja virtahepoja.\nSitäpaitse siinä oli hyvin runsaasti verimatoja. Järvi oli noin 60 tai\n80 engl. peninkulman pituinen ja parikymmentä peninkulmaa leveä. Vesi\ntässä järvessä on suolaisenpuoleista, josta Livingstone päätti, ettei\nsiitä lähde mitään virtaa, ja tätä arvelua eivät myöhemmät tutkimukset\nolekkaan kumonneet. Järveä ympäröivät korkeat vuoret, joiden korkeimmat\nhuiput kohosivat 6-8,000 jalan korkeuteen. Maa oli hyvin hedelmällistä\nja matkustajat viipyivät siellä jonkun aikaa, mutta kun heillä ei\nollutkaan tarkoituksena täällä laveampiin toimiin ryhtyä, niin\npalasivat he vieläkin Teteen.\n\nTetestä lähti Livingstone jo seuraavan elokuun ajalla uudelle retkelle,\ntullaksensa suuren Niassa-järven luo, jota alkuasukkaat nimittivät\nmyöskin _Niinjesi_ eli Tähtijärveksi. Matkalla löysi Livingstone\nlähteen, jossa vesi oli kiehuvan kuumaa. Lähteestä lähti puro, joka\nalkupäässä oli niin kuuma, että siinä voi keittää munia ja vielä 50\nkyynärän päässä lähteestä taisi sen vettä käyttää lämpimänä\nkylpypaikkana. Puron kirkas vesi oli houkutellut hyönteisiä ja muita\npieniä eläviä laskeumaan puroon, mutta ne olivat siinä kaikki kuolleet.\n\nSiinä maassa, johon Livingstone tuli, lähdettyänsä Shire-virran\nrannalta, asui Mangandsha-niminen kansa, joka harjoitti maanviljelystä\nja osaksi teollisuuttakin, sillä jokaisessa kylässä oli taitavia\nseppiä, raudan sulatus-uuni ja hiilipolttimot. Asukkailla oli tietysti\nvakinaiset asuinpaikat ja he viljelevät ohraa ja pumpulia. Pumpulista\nnaiset kehräävät lankaa, josta miehet kutovat vaatetta. Tämä työ käy\nkuitenkin hyvin hitaasti heidän yksinkertaisten työkalujensa vuoksi.\nLuonteeltaan he ovat rauhallisia ja ystävällisiä. Heidän joukossaan\ntavataan myös taitavia savi-astian tekijöitä ja kelpo korien\npalmikoitsijoita. He tahtovat mielellään koreilla kaikellaisilla\nkoristuksilla, esim. helminauhoilla, messinkirenkailla, y.m. vaikka\nheidän koristeensa eivät aina heitä tekisikään kauniimmaksi. Vaimot\nesim. venyttävät ylähuulena niin pitkäksi, että se viimein on\ninhottavan näköinen, mutta kun \"muoti\" niin vaatii, niin sitä hekin\nnoudattavat. Tämä huulen venyttäminen tapahtuu siten, että siihen\npuhkaistaan reikä, johon pannaan puusta tai jostakin muusta aineesta\ntehty koriste, jolla reikä vähitellen laajennetaan. Koristetta, jota\nnimitetään pelele'ksi, kannetaan sittemmin aina huulessa. Toinen\nyleinen tapa Mangandsha-kansan keskuudessa on oluen juonti. Olutta he\nvalmistavat hirssi-viljasta, jota he viljelevät, ja tavallisesti sai\nLivingstone seuralaisineen vastaanottaa lahjaksi suuren astiallisen\nolutta kun hän tuli johonkin kylään. Parin päivän vanhana tämä juoma on\nvirkistävää ja hyvän makuista, mutta vanhentuneena se muuttuu väkeväksi\nja pahaksi nauttia. Joskus tapasi Livingstone koko kyläkunnan\njuovuksissa tästä juomasta.\n\nLivingstone oli jättänyt pienen höyrylaivansa Shire-virrassa olevien\nuseiden koskien alapuolelle, joita yhteisellä nimellä nimitetään\nMurchison-koskiksi, ja kulki jalkaisin seuraten Shiren juoksua.\nNoustuansa ylämaahan löysi hän tovereineen erittäin miellyttävän ja\nkauniin seudun, jolle luonto suurimmassa määrässä oli tuhlannut\nlahjojansa. Maan laatu oli erinomaisen hedelmällinen ja ilmanala raitis\nja terveellinen. Asukkaita on täällä hyvin tiheässä ja he ovat paljon\netevämmällä sivistyskannalla kuin monet sisämaan kansat. Heillä on\ntapana asua kyläkunnissa, joilla kullakin on päällikkönsä. Tämä taas\nvoi olla ylipäällikkö monen kyläkunnan yli ja hänelle maksetaan\nveroa, joka velvoittaa hänet vaaran ja hädän uhatessa puolustamaan\nalamaisiansa. Jos hän sen laiminlyö, laiminlyövät myöskin alamaiset\nveron maksun, mutta tunnustavat siinä kuitenkin tekevänsä väärin\nlaillista päällikköänsä vastaan.\n\nHuomiota ansaitseva vaikka inhottava tapa on Mangandsha-kansalla\nmyrkkyjuoman kautta todistaa jonkun syyttömyyttä tai syyllisyyttä\njohonkin asiaan. Jos syytetty juotuansa myrkkyjuoman, jota sanotaan\nmuave, ei kuole, julistetaan hän viattomaksi, mutta päinvastaisessa\ntapauksessa katsotaan häntä syylliseksi. Taikausko tekee, että jokainen\nepäilemättä juo myrkkyä näyttääksensä viattomuuttansa. Tietysti\ntällainen tapa on vaatinut summattoman monta ihmishenkeä ja vaatii\nvieläkin, kunnes se saadaan lakkautetuksi. -- Livingstonen tullessa\nerääsen kylään, oli sen päällikkö edellisenä päivänä kestänyt\nonnellisesti tällaisen koetuksen ja hänen alamaisensa osoittivat sen\njohdosta iloansa siten, että he joivat olutta, tanssivat ja löivät\nrumpua kaksi vuorokautta yhtämittaa.\n\nUskonnolliset käsitteet Mangandsha-kansan keskuudessa ovat hyvin\nyksinkertaiset. He uskovat korkeimman olennon olevaksi, jota he\nnimittävät Mpambé eli Morungo, jo myöskin ihmissielun kuolemattomuuden.\nEräs vanha kylänpäällikkö selitti: \"Täällä maailmassa elämme ainoastaan\nmuutamia päiviä, mutta kuoleman jälkeen me elämme vielä kerran; missä\nja minkälaisessa tilassa tahi seurassa, sitä emme tiedä, sillä kuolleet\neivät tosiaan palaja sitä meille sanomaan. Joskus palajavat kuolleet ja\nnäkyvät meille unessa, mutta he eivät koskaan puhu, eivätkä sano mihin\nhe ovat menneet tahi miten heille on käynyt\".\n\nSyyskuussa v. 1859 saapui Livingstone seuralaisineen Niassa-järven\neteläpäähän, josta Shire-virta alkaa. Shiren laakso on alkupäässä noin\n12 engl. peninkulman levyinen ja sitä rajoittavat korkeat kukkulat.\nKoska kulovalkea, joka poltti suuret kuivettuneet heinäiset maat,\nlevitti äärettömän paljon savua ympäri koko seutua, niin eivät\nmatkustajat voineet kauaksi nähdä. He eivät kauan viipyneet Niassan\nrannoilla, vaan palasivat takaisin laivallansa rantamaalle,\nvirkistääksensä siellä voimiansa uusille retkille.\n\nLivingstone lähti jälleen Sambesi-virtaa myöten Teteen, josta hän lähti\nviemään Makololoja takaisin heidän omalle maallensa. Niistä, jotka hän\noli tuonut mukanansa sisämaasta, oli vaan 100:n paikoilla elossa, mutta\nmonet näistäkin olivat pitkällisen kotoa poissa-olon ajalla Tetessä\nhankkineet itselleen vaimoja ja lapsia ja karkasivat Livingstonen\nseurueesta takaisin, sillä he eivät voineet vaimojansa viedä\nkotomaahansa koska useimmat heistä olivat orjia, eivätkä heidän\nvaimonsa voineet lähteä isäntiensä luota, ja puolisoiden välinen side\noli niin luja, etteivät miehet sitä voineet katkaista. Jäljelle\njääneiden kanssa jatkoi Livingstone matkaansa sisämaahan pitkin virtaa.\nKebrabasa-koskien ohitse täytyi heidän kiertää maata myöten ja sitte\njatkettiin matkaa taas venheillä. Mainittujen koskien ympärillä olevaa\nseutua kuvaa Livingstone erittäin kauniiksi. Summattoman suuret metsät,\njoissa kasvaa kaikellaisia kallisarvoisia puita, peittävät ympärillä\nolevat kukkulat. Suurin putous koko Kebrabasa-koskijaksossa on\nMorumbva, jonka putous on noin 20 jalkaa. Mutta kuu nämä kosket\nkulkevat syvässä rotkossa jyrkkäin kallioiden välissä, niin nousee vesi\nniissä tulvan aikana noin 80 jalkaa korkeammalle ja silloin katoaa\nvähäiset putoukset, kivet ovat syvälle veden alle haudatut ja väkevä\nhöyrylaiva voisi kenties nousta vastavirtaan Sambesin ylävarrelle.\n\nLivingstone poikkesi viimein pois Sambesin varrelta Songve nimisen\nlisävirran kohdalla ja jatkoi matkaansa maata myöten Viktoria-koskelle\nsaakka. Korkealta vuorelta kosken alapuolella oli matkustajilla kaunis\nnäkö-ala koko kosken yli monine mutkinensa. Se syöksee, kuten jo on\nkerrottu, äkkitaitteisissa polvissa mutkittelevan kalliorotkon kautta.\nTarkempien mittauksien kautta sai Livingstone tutkituksi, että\nViktoria-koski syöksee kahta vertaa korkeammalla putouksella kuin\nNiagara! Veden paljous on kuitenkin Niagarassa suurempi. Tohtori\nLivingstonen veli, joka oli käynyt Amerikassa ja nähnyt tuon\nmahdottoman vesiputouksen, arveli Viktoria-koskea kauniimmaksi, sillä\nvesi siinä oli erinomaisen kirkasta ja hohti kuin kirkkaassa\nauringonvalossa kiiluva lumi.\n\nPutouksien yläpuolella jatkoivat matkustajat kulkuansa taas venheillä\nja tulivat viimein Seshekeen, jossa Makololojen päällikkö Sekeletu\nvastaanotti heidät niinkuin vanhat ystävät ainakin. Sekeletu oli\nLivingstonen poissa ollessa sairastunut spitalintapaiseen ihotautiin,\njosta Livingstone paransi hänet helvetinkivellä.\n\nSeshekestä matkusti Livingstone Linyantiin, jossa hän löysi kaikki\ntavaransa, jotka hän sinne oli jättänyt, säilytettyinä ja hyvässä\nkunnossa. Vaikka Sekeletu hyvin mielellänsä olisi pitänyt Livingstonen\nasumassa maassansa, palasi tämä kuitenkin takaisin Teteen ja sieltä\nrantamaalle, tammikuussa v. 1861. Tähän aikaan tuli Englannista\nhöyrylaiva Pioneer tuoden mukanansa piispan ja lähetyssaarnaajia,\njoiden piti asettua Niassa-järven seuduille. Laiva annettiin heidän ja\nLivingstonen käytettäväksi ja sillä he tekivät retken Sambesin suusta\npitkin meren rannikkoa pohjoiseen Rovuma-nimisen virran suulle, jota\nmyöten koettiin kulkea laivalla ylöspäin; mutta kun virrassa alkoi\nvesi nopeasti laskeutua vähemmäksi, täytyi Livingstonen palata\ntakaisin sillä Pioneer kulki 5 jalkaa syvässä ja olisi voinut\ntarttua kiini virrassa, jossa tapauksessa sen olisi täytynyt odottaa\nensi tulvaa päästäksensä irti. Taas lähti hän lähetyssaarnaajain\nkanssa Shire-virtaa myöten ylöspäin, mutta tällä kertaa oli\nMangandsha-heimokuntain kesken syttynyt sota, johon oli ollut syynä\norjakauppiasten väkivaltaisuudet ja hirmutyöt. Livingstonea kohtasi nyt\nmonet hankaluudet ennenkuin hän vihdoin pääsi Niassa-järvelle\nsyyskuussa 1861 ja purjehti venheillä sen länsirantaa myöten pohjoista\nkohti saavuttamatta kuitenkaan järven toista päätä. Lokakuussa hän\nlähti takaisin ja tuli Pioneer-laivalle. Sillävälin oli hänen\npuolisonsa tullut Englannista tuoden mukanansa pienen höyrylaivan, jota\noli aiottu Niassa-järvellä käytettäväksi ja oli kokoon pantava 24:stä\neri kappaleesta. Kun tällä pienellä laivalla taas oli tehty yritys\nRovuma-virtaa myöten saapua Niassa-järvelle, huomasi Livingstone sen\nmahdottomaksi sillä hän kohtasi koskia, jotka eivät sallineet hänen\nkulkea etemmäksi. Muutoin olivat asukkaat Rovuman seuduilla erittäin\nystävällisiä, sitä enemmin kuta etemmäksi hän oli tullut rantamaalta.\nHän kääntyi takaisin taas jatkamaan yrityksiänsä Shire-virtaa myöten\npäästä Niassa-järvelle. Laivaa hän ei saanut kuljetetuksi koskien\nyläpuolelle, vaan kulki maata myöten tämän järven eteläpäähän, josta\nhän lähti venheillä eteenpäin.\n\nNiassa on yli 30 Suomen peninkulmaa pitkä ja keskimäärin noin 4\npeninkulmaa leveä. Sitä ympäröi korkeat vuoret, varsinkin\npohjoispuolella ja useita pieniä virtoja laskee siihen monelta\nhaaralta. Usein raivoo tällä järvellä ankarat myrskyt ja Livingstonen\nensi kerran kulkiessa sitä myöten oli hän jo kerran kovassa hengen\nvaarassa, silla venheellä hän ei voinut lähestyä rantaa, jota vastaan\naallot olisivat lyöneet venheen pirstoiksi ja laineet kasvoivat niin\nhirveän suuriksi, että olivat vähällä peittää koko venheen. Järven\nsyvyys vaihettelee 15:n ja sadan sylen välillä, ja tulvan aikana nousee\nsiinä vesi tavallisesti puolitoista kyynärää. Sen rantamailla asuu\nhyvin lukuisa väestö, taajempi kuin monessa muussa seudussa Afrikassa.\nLivingstonen käydessä Niassa-järvellä oli orjakauppa siellä hyvin\nsuuressa voimassa ja hän arveli, että tälle järvelle rakennettu laiva\nvoisi tuota häpeällistä elinkeinoa estää suuremmassa määrässä kuin\nkymmenen Afrikan itärannikolla vartijoina kuljeksivaa sotalaivaa. Tällä\ntoisella matkallansa Niassa-järvelle erosi Livingstone tovereistansa ja\nkulki kauemmaksi länteenpäin järven rantaseuduilta, mutta hänen täytyi\nviimein palata kun hän kohtasi varsin vihamielisiä asukkaita noilla\nylämailla.\n\nTultuansa takaisin Shire-virran varrelle, jossa Pioneer-laivan oli\nkauan täytynyt olla yhdessä kohden, sillä vesi virrassa oli niin\nmatalaksi laskeutunut, ettei Pioneer voinut kulkea takaisin meren\nrantaan, vaan täytyi odottaa tulvaveden aikaa, sai Livingstone Kap-maan\nhallitukselta käskyn tulla takaisin, sillä Pioneer-laivaa ei enää\nluvattu hänelle käytettäväksi muuta kuin korkeintaan sen vuoden\nloppuun. Livingstone oli myöskin tuskastunut niihin lähetyssaarnaajiin,\njotka häntä seurasivat, sillä he olivat useasti valittaneet hänen\nitsepäisyyttänsä eivätkä ymmärtäneet noudattaa tämän kokeneen miehen\nneuvoja, vaikka hän parhaiten tunsi Afrikassa vallitsevat suhteet. Hän\npäätti sen vuoksi palata Englantiin, ja tämän päätöksensä hän pani\ntoimeen helmikuussa 1864, jolloin hän Afrikasta purjehti ensin Intiaan\nja sieltä Suetsin kautta Englantiin, ja saapui kotimaahansa kesäkuussa\nsamana vuonna.\n\nLivingstonen toinen suurempi tutkimusmatka oli nyt lopussa ja se, oli\nkestänyt 6 vuotta. Tämän matkan seuraukset olivat myöskin hyvin\nsuuret. Sen kautta nimittäin tuli Euroopan asukkaille tunnetuksi\nSambesin suupuolella olevat maat, Shirva- ja Niassa-järvi sekä\nniiden ympärillä olevat hedelmälliset ja terveelliset seudut, jotka\nrikkauksinensa odottavat toimeliasten Eurooppalaisten työtä\ntuottaaksensa runsasta hyötyä viljelijöillensä ja muillekin maille,\nsekä erittäinkin vanhaa ja järjestetyn turvallisen elämän siunausta\nsen nykyisille onnettomille asukkaille, joita raakuuden ja\norjakaupan tavottama turmellus rasittaa. Eurooppalaisten perustamat\nuudis-asuntolat näillä seuduilla tekisivät suurinta hyötyä maan\nasukkaille, jos samalla vaarinotettaisiin ihmisellisyyden ja omantunnon\nvaatimukset sivistyksessä ja taidossa jälkeen jääneitä kanssaihmisiä\nneekerejä kohtaan, jotka suuressa määrässä ovat osoittaneet kykenevänsä\noppimaan hyvää Eurooppalaisilta, jopa ystävyydellä ja alttiudella\novat heitä melkoisesti auttaneetkin. Ilman Makololojen suurta\nystävällisyyttä Livingstonea kohtaan ja heidän hänelle antamaa,\nvoimallista apuansa olisi hänen ollut hyvin vaikea tehdä ensimmäistä\nsuurempaa matkaansa, joka juuri herätti tiedemiesten ja Englannin\nhallituksen sekä koko sivistyneen Euroopan huomion näihin maihin, joita\ntarkemmin tutkimaan Englannin kansa ja hallitus varusti tuon mainion\nkansalaisensa.\n\nAlituinen sota ja rauhattomuudet asukasten kesken tekee kuitenkin hyvin\nvaikeaksi saada maata laveammalta asutuksi ja viljellyksi, ja\nalkuasukkaiden hyviä ominaisuuksia ei sivistynyt ihminen aina niin\nhyvin huomaa sen törkeän ulkokuoren alta, jonka raakuus, juoppous ja\nmuut paheet luovat heidän ympärillensä. Täällä voitti Livingstone\nkuitenkin niinkuin muuallakin maan asukkaiden kunniotuksen ja\nrakkauden, ja häntä nimitettiin yleisesti \"hyväksi valkoiseksi\nmieheksi\", aivan toisin kuin Portukalilaisia, joiden kanssa neekerit\nolivat alituisissa riidoissa. Orjakauppiaita hän kuitenkin aina\nvastusti, sillä nämä menettelivät melkein aina hirveimmällä ja\njulmimmalla tavalla, ja Mangandsha-kansan maassa pelasti Livingstone\nkerran koko parven orjia, jotka nuo petomaiset ihmisrosvot olivat\nsaaneet matkaansa.\n\nIkävä on sekin seikka mainita, että Portukalilaiset ovat hänen suuria\nansioitansa koettaneet hyvin suuressa määrässä vähentää. He ovat näet\nkokeneet väittää, että ne ennen tuntemattomat maat, jotka Livingstone\non avannut tieteelle ja saattanut ne tunnetuiksi, ovat muka olleet\nheille melkein kaikki jo ennestään tutut, ja Livingstonen omista\nmatkakertomuksista ovat Portukalin hallituksessa olevat ylhäiset\nvirkamiehet teettäneet otteita ja kertomuksia, joita he jälestäpäin\novat kunnottomalla tavalla väärennettyinä julkaisseet, lisäellen omia\narvelujansa ja arapialaisilta kauppiailta saatuja tarinoita. Näissä\nkaikissa kirjoituksissa selvästi näkyy Portukalilaisten täydellinen\ntietämättömyys niiden maiden suhteen, joiden keksimisestä ja\ntutkimisesta on kunnia Livingstonelle tuleva.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSamalla ajalla, jolloin Livingstone oli Etelä-Afrikassa tehnyt\ntutkimusmatkansa, oli monta muutakin tiedemiestä matkustellut Afrikassa\nsen tuntemattomia maita tutkimassa. Pohjois-Afrikassa olivat\nSaksalaisen Barth'in ja Englantilaisen Richardsonin yhteiset matkat\nSaharan erämaan läpi Sudaniin ja Tsad-järven ympäristölle\nmainittavimmat, Keski-Afrikaa olivat tutkineet hyvin monet tiedemiehet\nuseimmista eri kansakunnista; mainittavimmat niistä ovat Amerikalaiset\nDu Chaillu ja Stanley, Englantilaiset Burton, Speke, Petherick, Grant,\nBaker ja Cameron, sekä Saksalaiset Rohlss, Schweinfurth ja Nachtigall.\nMuutamat näistä matkustelivat yksin, toiset toverien seurassa, olipa\ninnostus Afrikan tutkimista varten saanut pari hollantilaista naistakin\nrouva ja neiti Tinne'n lähtemään Niilin ympäristöihin; mutta heitä\nkohtasi onnettomuus. Saharan erämaassa he tulivat murhatuiksi.\nViimeisinä aikoina ovat Stanley'n ja portukalilaisen majurin Serpa\nPinto'n tutkimusmatkat huomattavimmat.\n\nNoin monien miesten toimesta oli Afrikan sisämaassa, joka tämän\nvuosisadan keskipaikoille saakka oli pysynyt Eurooppalaisille melkein\ntäydellisesti tuntemattomana, löydetty suuria järviä ja mahtavia\nvirtoja, joiden ympärillä asui paikoin puolisivistyneitä maata\nviljeleviä kansoja, paikoin verenhimoisia ihmissyöjiä. Oli tullut\nEurooppalaisille tutuksi, että Afrika ei ollut mikään hedelmätön\nerämaa, vaan että sen keskiosa on maailman hedelmällisimpiä\nja rikkaimpia seutuja, joka odottaa, että sivistyneet kansat\nuudis-asuntoja perustamalla, kristinuskon levittämisellä, sekä\njärjestetyn kaupan ja turvallisen liikkeen kautta tekisivät näiden\nseutujen asukkaat osallisiksi sivistyneen ja järjestetyn yhteiselämän\nhedelmistä.\n\nNiilin alkulähteet, suuret järvet Keski-Afrikassa, olivat jo löydetyt\nkun Livingstone lähti kolmannelle ja viimeiselle tutkimusmatkallensa.\nMutta Keski-Afrikan sisämaa oli vielä peräti tuntematon ja Livingstonen\nmieli paloi saadaksensa tätä tutkia ja senvuoksi hän lähtikin jo v.\n1865 sitä tutkimaan. Hänen tarkoituksensa oli tällä kertaa saattaa\nNiassa- ja Tanganjika-järvien väliset seudut tunnetuiksi ja koska tämä\nviimeksi mainittu järvi ei vielä ollut tarkoin tunnettu, toivoi hän\nlöytävänsä jonkun siitä lähtevän virran ja saada selville onko se\nyhteydessä Niilin kanssa, kuten hän luuli, sekä tutkia sen\nlänsipuolella olevia seutuja.\n\nLivingstone matkusti ensin Bombaihin Intiassa, jossa hän otti mukaansa\nmuutamia nuoria neekereitä, joita siellä lähetyskoulussa kasvatettiin\nlähetyssaarnaajiksi, sekä kaksitoista intialaista sotamiestä\nhoitamaan niitä aaseja ja kameleja, jotka hän oli matkaansa varten\nhankkinut, sillä nämä eivät kuole tsetse-kärpäsen puremasta niinkuin\nraavaseläimet ja hevoset. Tultuansa Afrikaan hankki Livingstone\npalvelukseensa myöskin muutamia miehiä Antsuan- eli Johanna-saarelta\nMosambik-kanavassa, sillä tämän saaren asukkaita pidetään luotettavina\nja kelvollisina tavarankantajina. Hänellä oli siis mukanansa\nkohtalaisen suuri seurue, jossa oli 12 intialaista sotamiestä, 9 miestä\nJohanna-saarelta, 1 Komoro-saaristolainen, 7 vapautettua orjaa ja 2\nmiestä Sambesin varrelta, jotka hän oli ottanut mukaansa koetteeksi.\nEläimiä hänellä oli kuusi kamelia, kolme puhvelia, kaksi muulia ja\nkolme aasia, yhteensä 31 miestä, joista nuo intialaiset sotamiehet\nolivat varustetut kelvollisilla Enfield-mallin mukaan tehdyillä\nrihlatuilla kivääreillä. Livingstone oli nämä aseet saanut lahjaksi\nIntian hallitukselta. Kun raha noissa tuntemattomissa maissa oli aivan\narvotonta, sillä maan asukkaat eivät sille antaneet mitään arvoa, vaan\ntekivät vaihtokauppaa, niin täytyi Livingstonen viedä mukanansa\nkymmenen pakkaa vaatetta ja kaksi säkillistä lasihelmiä, joilla hän\nvoisi vaihettaa tarpeita alkuasukkailta. Sitäpaitse oli hänellä omaa\ntarvistansa varten monta laatikkoa lääkkeitä, vaatteita, tieteellisiä\nkoneita ja muita tarpeellisia tavaroita. Livingstone alkoi matkansa\nRovuma-virran vasenta rantaa kulkien ja tällä matkalla häntä kohtasi\nylen paljo hankaluuksia. Usein hänen täytyi kirveillä hakkuuttaa auki\ntie edestänsä kun se oli niin kapea, ettei sitä käynyt kulkeminen.\nNäillä pienillä poluilla, jotka mutkittelivat aivan sinne tänne\ntiheässä metsässä, oli kamelien vaikea kulkea, sillä niiden korkeus\nteki, että puiden oksat heitä estivät. Matkan hankaluutta ja hitautta\nlisäsi vielä Johanna-miesten ja intialaisten haluttomuus jo velttous\ntyönteossa.\n\nJo matkan alussa olivat sipojit (siksi nimitetään syntyänsä intialaista\nsotaväkeä) sekä Johanna-saarelaiset kyllästyneet eteenpäin kulkemiseen\nja kokivat siten pakoittaa Livingstonea palajamaan takaisin, että he\nrääkkäsivät juhdat kuoliaiksi. Kun ei tämä koe auttanut, yllyttivät he\nalkuasukkaita Livingstonea vastaan syytellen häntä kaikella tavoin.\nLivingstone tuskautui tällaisista kujeista ja erotti sipojit pois\nseurastansa. Hän antoi heidän palata takaisin rantamaalle ja varusti\nheille kylliksi tarpeita paluumatkalle. Nuo sipojit olivat niin ilkeätä\njoukkoa, että alkuasukkaat luulivat heitä Livingstonen orjiksi. Heillä\noli tapana pakoittaa ensimmäistä lasta tahi vaimoa, jonka tapasivat,\nkantamaan heidän pyssyjänsä ja ampumavarojansa, ja käyttivät neekeriä\nvastaan uhkauksia ja lupauksia, joita eivät kuitenkaan voineet täyttää.\nTunnin marssiminen oli kylliksi riittävä aika että he jo valittivat\nuupumusta; he olivat silloin jo olevinansa aivan voimattomia ja\nseisattuivat viivytellen siten kulkua, ja miettivät uusia juonia\nisäntäänsä vastaan. Selvää on, ettei tällaisista puolustajoista olisi\nollut muuta kuin vastusta jos joku suurempi vihollisparvi olisi\nLivingstonea ahdistanut.\n\nRovuma-laaksossa oli tullut nälkä-aika, ja vaikka asukkaat\nvastaanottivat Livingstonen ystävällisesti, niin oli hänen kuitenkin\nollut vaikea saada seurueellensa kylliksi ruoka-aineita. Hän oli\nkuitenkin päässyt Rovuma-virran lähteiden ohitse kesäkuussa 1866\nerääsen kylään, jonka hallitsija oli Uhijou-nimiseen kansaan kuuluva\npäällikkö. Tämä kylä oli kahdeksan päivänmatkaa Rovuma-virran\neteläpuolella ja siitä oli lavea näköala Niassa-järven ja siihen\nlaskevien jokien ja virtojen yli. Tämän paikan ja Rovuman välinen seutu\noli asumatonta erämaata, jossa Livingstonen seurue oli kärsinyt paljon\nnälkää ja moni hänen miehistänsä oli karannut.\n\nLivingstone saapui elokuussa 1866 Mponda nimisen päällikön kylään,\njonka alue on Niassa-järven läheisyydessä. Tällä matkalla karkasi\nhäneltä taas pari miestä, ja eräs kolmas, nimeltä Wekotani, jota\nLivingstone oli suuresti suosinut, tahtoi myös erota, sanoen syyksi,\nettä hän oli tavannut veljensä, joka muka asui Niassa-järven\nitäpuolella ja että hänen sisarensa oli Mpondan lempi-vaimo. Kun\nLivingstone huomasi Wekotanin haluttomuuden seurata häntä, vei hän\ntämän Mpondan luo, ja siellä tuli ilmi, että Wekotani oli puhunut\nvalhetta. Livingstone jätti tuon vastahakoisen seuralaisen Mpondan luo\n-- saatuansa kuitenkin ensin vakuutuksen, ettei häntä pahoin\nkohdeltaisi -- varusti hänet vaatteilla ja helmillä, kunnes hänen\n\"suuri veljensä\" tulisi häntä vastaanottamaan. Tämä hyväntahtoisuus\nLivingstonen puolelta sai kuitenkin huonon palkan. Wekotani koki kaikin\ntavoin houkutella entistä toveriansa, erästä toista Livingstonen\npalvelijaa, nimeltä Chumah luopumaan Livingstonen luota ja jäämään\nhänen luoksensa. Hän lupasi veljensä kautta toimittaa Chumah'ille\nvaimon ja niin paljon olutta juoda kuin vaan haluttaisi. Chumah kysyi\nkuitenkin neuvoa Livingstonelta, joka häntä kielsi uskomasta Wekotanin\nviettelyksiä, sillä hän epäili tämän aikovan tehdä entisen toverinsa\norjaksi. Chumah olikin kylliksi varovainen ettei luottanut tuohon\nkavalaan viettelijään, vaan pysyi Livingstonelle uskollisena koko\nmatkalla.\n\nLivingstone aikoi kulkea Niassan yli, mutta arapialaiset, jotka kyllä\ntiesivät, että Livingstone aina julkisesti vastusti heidän ilkeätä\norjakauppaansa, eivät antaneet hänelle lainaksi minkäänlaisia venheitä,\nvaikka niitä kyllä lupailivat, ja viimein täytyi Livingstonen kulkea\njärven eteläpuolitse sen ympäri, kun hän kauan oli turhaan odotellut\narapialaisten lupauksien täyttämistä.\n\nNiassan rantamaalla tuli eräs arapialainen samaan kylään, missä\nLivingstone oli ja kertoi että parvi järven länsipuolella asuvaa\nMasitu-kansaa oli ryöstänyt häneltä kaikki hänen tavaransa.\nJohanna-saarelaisten päällikkö Musa sai tästä kyllin syytä ruvetaksensa\njuonittelemaan Livingstonea vastaan. Hän tuli Livingstonen luo\nkertomaan tuota kuulemaansa juttua, eikä mitkään hirveät sivukohdat\nsiinä suinkaan jääneet unhotuksiin. Livingstone kysyi uskoiko Musa\ntuota kertomusta.\n\n\"Aivan varmaan, sillä tuo arapialainen vakuutti että se on totta,\noikein totta\".\n\nLivingstone arveli, ettei tuon arapialaisen puhetta ollut uskominen,\nsillä Masitut eivät olisi tyytyneet pelkkään rosvoamiseen, vaan\nolisivat hänet tappaneetkin. Saadaksensa asiassa luotettavaa tietoa,\nmentiin kylän päällikön ajatusta kysymään, ja tämä selitti heti\narvelematta arapialaisen puheet perättömiksi valheiksi, sillä jos joku\nhyökkäys olisi hänen alueellensa tehty, niin hän olisi varmaan saanut\nsiitä tiedon.\n\nTähän ei kuitenkaan Musa tyytynyt, vaan väitti: \"Ei, ei, tohtori, ei,\nei, ei! Minä en tahdo tulla Masitujen luo, heidän tapettavakseen. Minä\ntahdon nähdä jälleen isäni, äitini ja lapseni kotona Johannassa. En\ntahdo tietääkään mitään koko Masituista!\"\n\nTähän vastasi Livingstone, ettei hänkään tahtonut, että Masitut\ntappaisivat Musan, vaan koska tämä oli peloissaan, niin hän lupasi\nkulkea suoraan länteen päin kunnes tulisivat niin kauas, etteivät\nviholliset heitä saavuttaisi.\n\nMusa ei tyytynyt tähänkään lupaukseen, vaan huokaili ja valitteli yhä\nsittekin: \"Jos meillä olisi kaksi sataa kivääriä, niin minä tulisin\nmukaan, mutta kun nyt olemme näin vähälukuiset, niin viholliset\njonakuna yönä tekevät hyökkäyksen meitä vastaan ja tappavat meidät joka\nmiehen\".\n\nLivingstone uudisti lupauksensa kulkea suoraan länteen päin, välttäen\nMasitujen aluetta. -- Tuskin oli hän sinnepäin alkanut matkustaa, niin\nMusa ja kaikki muut Johanna-saarelaiset karkasivat seurueesta.\nTällainen käytös oli jo niin suuresti harmistuttanut Livingstonea, että\nhän sanoo tunteneensa kiusausta ampua Musa ja muutkin rauhattomuuden\nsynnyttäjät, vaan oli kuitenkin jäljestäpäin hyvillänsä, ettei hän\nollut saastuttanut käsiänsä heidän verellänsä. Pari päivää myöhemmin\nkoki toinenkin hänen miehistänsä samallaista levottomuutta saada\ntoimeen, mutta Livingstone kielsi ankarasti, ettei Masituista saisi\ntästälähin hiiskua sanaakaan, ja sai siten uusia karkauksia vältetyksi.\n\nJohanna-saarelaiset, jotka olivat palanneet takaisin meren rantamaalle,\nlevittivät Kilva-kaupungissa sen huhun, että Livingstone oli Masitujen\nmaassa murhattu. Tämä huhu saapui Englantiin ja maatieteellinen seura\nLontoossa varusti heti retkikunnan tutkimaan, olisiko asia tosi vaiko\nei. Retkikunta kulki Shire-virtaa myöten ylöspäin ja sai luotettavia\ntietoja siitä, että Livingstone vielä oli elossa, ja häneltä myöhemmin\ntulleet kirjeet todistivat asian todeksi.\n\nNiassan rannoilta lähdettyänsä oli Livingstone tullut ennen aivan\ntuntemattomiin maihin, joissa orjakauppakin ja sen turmellukset eivät\nolleet ollenkaan tunnetut; näitä seutuja eivät mitkään ihmisryövärit\nolleet vielä saastuttaneet. Kuten Livingstone aina oli ennenkin\nhuomannut tällaisissa maissa olevan asian laidan, olivat asukkaat\ntodella hyviä ja vierasvaraisia ihmisiä, ja vähäisen palkan edestä he\nkuljettivat hänen tavaroitansa kylästä kylään. Ilman heidän apuansa ei\nLivingstone olisikaan millään tavoin voinut kulkea niiden\ntuntemattomien maiden kautta joihin hän nyt oli saapunut.\n\nSen jälkeen kun Johanna-saarelaiset olivat lähteneet karkuun hänen\npalveluksestansa, tuli Livingstone _Lobisa_ nimiseen ylänkömaahan, jonka\nkautta kuljettuansa hän saapui leveään _Lobemba_-laaksoon, joka\nsateisella ajalla oli kokonaan tulvillansa. Laaksossa kulkee Kambesi eli\nTshambesi niminen virta, jota muutamat matkustajat olivat selittäneet\nsamaksi virraksi kun se, joka laskee Intian valtamereen. Livingstone\nluuli alussa myöskin tätä samaksi virraksi, mutta kun virran suunta oli\naivan toisappäin, alkoi hän virtaa tarkemmin tutkia ja tuli huomaamaan,\nettä se olikin alkuvirta toiseen vesistöön, joka kulki pohjoista kohti,\nja laski _Bangveolo_-nimiseen järveen, josta taas lähti se suuri virta,\njoka on Tanganjika-järven länsipuolella. Tanganjikan ja tämän virran\nvesistöt eroitti korkeat vuorimaat, joiden yli kuljettuansa Livingstone\nlöysi Liemba-nimisen järven. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin\nosoittaneet, että Liemba on juuri Tanganjikan eteläinen pää. Näiltä\nseuduilta tuli hän Londaan, jossa mainio päällikkö Kasembe hallitsi.\nTämän maan olivat Eurooppalaiset tulleet tuntemaan ensi kerran\nportukalilaisen matkustajan tohtori Lacerdan kautta, joka v. 1798 oli\nkäynyt Londassa, ja samoin oli majuri Monteiro käynyt siellä v. 1831,\nmutta nyt ei entistä pääkaupunkia enää ollut, sillä se oli jo muutettu\ntoiseen paikkaan, kuten melkein aina tapahtuu Afrikassa, kun uusi\nruhtinas tulee hallitukseen toisen jälkeen.\n\nRuhtinas Kasembeä sanoo Livingstone älykkääksi rotevaksi mieheksi.\nKoko henkivartija-joukkonsa läsnäollessa oli tämä vastaan-ottanut\nLivingstonen ja oli puettuna tavalliseen juhlapukuunsa, lyhyeen\ntulipunaiseen karttuunitakkiin. Eräs alapäällikkö, joka kuninkaan ja\nvanhempien päällikköjen neuvostossa oli määrätty hankkimaan tietoja\nvalkoisesta miehestä, nousi kuninkaan edessä seisoalle ja selitti\njuhlallisella äänellä tutkimuksiensa seuraukset. Hän oli saanut tietää,\nettä valkoinen mies oli tullut etsimään virtoja ja järviä, vaikka hän\npuolestaan ei voinut ymmärtää mitä valkoinen mies mokomilla tiedoilla\ntekisi; kuitenkin hän oli siitä vakuutettu, että valkoinen mies oli\ntullut hyvissä aikeissa. Kasembe tiedusteli mihin päin Livingstone nyt\naikoisi kääntyä. Livingstone vastasi aikovansa kulkea eteläänpäin,\njossa siellä päin kuuluu olevan järviä ja virtoja. Tähän virkkoi\nKasembe: \"Mitäs siellä teet? Onhan täällä vettä lähempänäkin\". Ennenkun\nKasembe lopetti kokouksen, antoi hän käskyn, että valkoisen miehen piti\nsaada esteettömästi kulkea hänen maassansa mihin hän vaan tahtoi.\nLivingstone oli ensimmäinen Englantilainen, jonka hän oli nähnyt, ja\nhän oli mieltynyt tähän valkoiseen mieheen.\n\nVähän aikaa sen jälkeen kun Livingstone oli viety kuninkaan eteen, tuli\nkuningatarkin suureen huoneesen, ympärillänsä suuri joukko keihäillä\nvarustettuja nais-sotureita. Kuningatar oli kaunis nuori nainen, ja\nselvästi näkyi, että hän oli tahtonut tehdä valtaavan vaikutuksen\ntuohon muka sivistymättömään valkoiseen mieheen, sillä hän oli pukeunut\noikein komeasti ja piti kädessään summattoman suurta keihästä. Mutta\nLivingstone oli odottanut hänen näyttäymistään aivan toisellaiseksi, ja\nhän ei voinut pidättää itseänsä purskahtamasta kaikuvaan nauruun, joka\npoisti koko vaikutuksen tuosta juhlallisesta näyttäymisestä, sillä\nhänen naurunsa oli niin raikas, että hänen majesteettinsa kuningatar\nensimmäisenä yhtyi nauramaan, ja naissoturit oikeiden hovinaisten tavan\nmukaan, katsoivat velvollisuudekseen seurata ylhäistä esimerkkiä.\nKuningatar joutui tästä varsin hämillensä ja lähti seuralaistensa\nkanssa pois huoneesta. Tämmöinen peräytyminen ei ole juuri\nkuningattarelle sopiva, ja oli varsin nolo verraten hänen muhkeaan\nnäyttäytymiseensä.\n\nVuoden 1867 alusta, jolloin Livingstone tuli Kasemben hoviin,\nmaaliskuun puoliväliin saakka v. 1869, jolloin hän tuli Udshidshiin\nTanganjikan itä-rannalla, työskenteli hän oikaisten niitä virheitä,\njoita portukalilaiset matkustajat ovat tehneet kertomuksissaan. Kun\nPortukalilaiset puhuvat Kambesi-virrasta, nimittävät he sitä \"meidän\noma Kambesi\", s.o. siksi virraksi, joka heidän alueensa kautta kulkee\nMosambikin kanavaan. Saadakseen selkoa näistä asioista, tutki\nLivingstone näitä seutuja matkustellen useita kuukausia ristiin\nrastiin, kysellen jokaiselta vastaantulijalta samoja asioita, kunnes\nhänen täytyi niistä lakata, ettei sanottaisi: \"Se mies on hullu;\nhänellä on vettä aivoissa\".\n\nHänen tutkimustensa kautta on kuitenkin tullut selville, ettei Kambesi\nole minkäänlaisessa yhteydessä Intianmereen laskevan Sambesin kanssa,\nvaan että se päinvastoin laskee aivan toisanne päin. Erhetys on\narvattavasti tapahtunut siten, että toht. Lacerda kulkiessaan täällä\noli kuullut Kambesin nimen ja arvelematta pitänyt sitä samana kuin\nSambesi ja piirtänyt sen suunnan viimeksi mainitun virran mukaan.\n\nRuhtinas Kasemben hovista lähdettyänsä löysi Livingstone Moero eli\nMviru nimisen järven, johon etelästäpäin laskee suuri ja vesirikas\nvirta nimeltä Luapula. Tämän virran hän löysi kun hän kulki ympäri\njärven rantoja sen eteläpäähän. Kun hän sitte seurasi Luapula-virtaa\nylöspäin etelää kohti, tuli hän huomaamaan, että se tuli suuresta\nBangveolo- eli Bemba-järvestä, joka pinta-alaltaan on melkein saman\nkokoinen kuin Tanganjika-järvikin. Tutkiessaan mikä olisi suurin\nBangveoloon laskeva virta, huomasi hän, että se oli Kambesi. Tämän\nvirran juoksun hän oli siis tullut tuntemaan sen lähteistä Bangveoloon\nsaakka, ja että virta jatkui eri nimellä (Luapula) Mviru-järveen, eikä\nlakkaa siihenkään, vaan juoksee yhä pohjoiseen mutkitellen joskus\nlänteenkin päin. Oli siis tullut selväksi, ettei tämä virta ollut\nlaisinkaan sama kuin Mosambikin kanavaan laskeva Sambesi, vaikka sen\nnimi oli jotenkin yhtäläinen. Livingstone oli vakuutettu, että hän nyt\noli löytänyt Niili-virran alkulähteet, sillä hän luuli Luapula-virran\nolevan yhteydessä Niilin kanssa; mutta myöhemmin on Amerikkalaisen\nStanleyn tutkimusmatka selittänyt, että Luapula onkin Kongo-virran\nalkuvirta. Tultuansa tuntemaan Kambesin ja ne järvet, joiden kautta se\nkulkee, palasi Livingstone takaisin Kasemben hoviin. Siellä hän näki\nvanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka\nKasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti,\nettä hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua,\nsillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen\npalvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät\ntuon arapialaisen palvelukseen. Useimmat heistä katuivat kuitenkin\nkäytöstänsä ja palasivat Livingstonen luo, joka Kasemben luota Londasta\nmatkusti Tanganjikan itäpuolelle Udshidshiin, johon hän tuli\nmaaliskuussa 1869.\n\nPitkälliset vastahakoisuudet, joista tauti ei ollut vähimpiä,\npidättivät tämän jälkeen Livingstonea kauan yhdessä kohden\nUdshidshissa. Hän oli sinne saapunut sairaana palvelijoittensa\nkantamana. Arapialaiset olivat jos jollakin tavalla koettaneet kiskoa\nhäneltä hänen viimeisiäkin varojansa, joita hän koki kaikin tavoin\nsäästää voidaksensa tarkemmin tutkia Tanganjikan ympäryksiä. Tällä\nalalla hän kirjoitteli monta kirjettä ystävillensä Englannissa, ja\nvaikka moni luuli Livingstonen jo kuolleeksi, oli kuitenkin\nmaatieteellinen seura vakuutettu siitä, että hän oli elossa, ja että\nMusan viekas kertomus oli perätön valhe.\n\nKesäkuun lopulla 1869 lähtikin Livingstone Tanganjikan poikki sen\nlänsipuolella olevaan maahan Uguhhaan uusille tutkimuksille, joiden\nseurauksena oli, että hän löysi siihen saakka tuntemattoman ison\njärven, jonka Moero-järvestä tuleva Lualaba-virta yhdistää samaan\nvesijaksoon, minkä hän sitä ennen oli löytänyt ja saattanut\nEurooppalaisille tunnetuksi. Muutamain kauppiasten seurassa kulki\nLivingstone Tanganjikan rantamailta länttä kohden ja tuli Bambarre\nnimiseen kauppapaikkaan, Manjuema nimisessä maassa. Liki puolen vuotta\ntäytyi hänen täällä viipyä, sillä hän sai jalkoihinsa ajoksia, joista\nvuoti veristä märkää kun hän astui. Päästyänsä näistä tuskista hän\njatkoi matkaansa ja tuli silloin leveän virran luo, joka mutkitteli\nmilloin pohjoista milloin länttä kohden ja joskus eteläänkin. Sen\nleveys oli paikoin yksi paikoin kolme Engl. peninkulmaa. Erinomaisella\nkärsivällisyydellä seurasi hän virran kaikkia mutkia kunnes hän näki\nsen laskevan pitkään ja kapeaan Kamolondo-järveen. Hän kääntyi sitte\ntakaisin eteläänpäin samaa virtaa myöten, kunnes hän tuli samaan\npaikkaan, jossa hän oli nähnyt Luapula-virran laskeuvan Moero-järveen.\n\nTämän järven ympäristöä kuvaa Livingstone erinomaisen kauniiksi. Järveä\nympäröi kaikilla puolilla korkeat vuoret, joiden rinteet ovat huippuun\nsaakka runsaimman kasvullisuuden peitteessä. Kovan kosken pauhinalla\nrientää virta järvestä syvän ja ahtaan vuorisolan kautta, mutta\npäästyänsä ulommaksi se laajenee ja tyyntyy hiljaisempaan juoksuun,\nensin tehden ison mutkan länttä ja lounatta kohden ja sitte pohjoiseen\npäin kunnes se laskee Komolondo-järveen. Maan asukkaat nimittävät\nvirtaa Lualabaksi, mutta eroittaaksensa sen muista samannimisistä\nvesistä on Livingstone nimittänyt sen Webbin virraksi erään hyvin\nrikkaan Englantilaisen muistoksi, joka oli Livingstonen vanhimpia ja\nparhaimpia ystäviä, Komolondo-järvestä lounaasen päin on toinen suuri\njärvi, joka Lomame-virran kautta laskee vetensä Lualabaan. Livingstone\nnimitti tämän järven Lincoln-järveksi, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain\nmurhatun presidentin Lincoln'in muistoksi. Lukijamme tietänee, että\npresidentti Aaprahami Lincoln vainaja oli se, joka lakkautti orjuuden\nkotomaassansa ja siten vapautti häpeällisestä ikeestä 4 miljoonaa\nneekeriä. Hänen ihmisrakkaudesta hehkuvasta mestarillisesta\npuheestansa, jonka hän piti astuessaan virkaansa, ja jossa hän\nselitti ne syyt, joihin nojaten hän oli julistanut orjat vapaiksi\nkotomaassansa, oli Livingstone Englannissa kuullut osan luettavan ja\noli siitä erittäin suuresti innostunut. Tätä muistellessaan päätti\nLivingstone nimittää löytämänsä järven sen miehen nimellä, jonka jalot\ntoimet ansaitsevat kaikkien rehellisten ja totuutta rakastavien\nihmisten suurinta kunnioitusta, ja on siten Lincolnin muistolle\npystyttänyt muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mitkään kiviset\ntai metalliset muistopatsaat.\n\nLivingstone seurasi Lualaba-virtaa pohjoiseen päin ja näki siihen\nyhtyvän sangen monta muutakin virtaa, joista hän merkiksi ainoastaan\ntärkeimmät karttaansa. Hän saapui viimein Nyangve-nimiseen paikkaan,\njossa sanottiin, että siitä pohjoiseenpäin on järvi, johon Lualaba\nlaskee; mutta kova sairaus esti häntä jatkamasta matkaansa, ja hänen\ntäytyi vastoin innokasta haluansa lähteä paluumatkalle Udshidshiin,\njohon oli hyvin pitkä matka. Sinne hän saapui kantotuolissa melkein\nvähissä hengin, uupuneena ja kärsien kaikellaisia puutteita.\n\nPitkä aika kului sen jälkeen ilman että Livingstonesta saapui\nminkäänlaista sanomaa Eurooppaan ja moni arveli jo häntä kuolleeksi. Jo\nruvettiin tuumailemaan retkikunnan lähettämistä häntä etsimään, kun\nEnglannin konsuli Sansibarissa, tohtori Kirk, joka oli ollut\nLivingstonen seurueessa hänen toisella matkallansa Sambesin\nalavarrella, sai maaliskuussa 1871 kirjeen kahdelta arapialaiselta\nkauppiaalta, ilmoituksella, että kristitty matkustaja oli loka- tai\nmarraskuussa edellisenä vuonna ollut arapialaisen kauppiaan Mohammed\nben Garbin tykönä Monakoso-nimisessä paikassa Tanganjikan länsipuolella\nja että hänellä oli vaan muutamia palvelijoita luonansa ja kärsi suurta\npuutetta.\n\nKun tämä tieto tuli Eurooppaan, jossa Livingstonen viimeiset\ntutkimus- ja löytömatkat olivat vetäneet hyvin suuren huomion\npuoleensa, ruvettiin heti varustamaan retkikuntaa, joka veisi hänelle\napua, ja sitä varten koottiin suuria rahasummia. Luutnanttien Dawsonin\nja Henn'in sekä Livingstonen pojan Oswaldin johdolla lähti retkikunta\nEnglannista helmikuussa 1872 ja tuli pian Sansibariin, mutta täällä\nheitä kohtasi se uutinen, että heidän aikomuksensa oli jo eräs toinen\nmies ennättänyt täyttää, nimittäin Amerikkalainen Henry Morton Stanley.\n\nStanley oli New-Yorkissa ilmestyvän suuren sanomalehden New-York\nHerald'in palveluksessa oleva reporteri, eli matkustavainen uutisten\nurkkija. Mainitun sanomalehden omistaja James Gordon Bennett oli\nPariisissa silloin kun sanoma Livingstonen hädän-alaisesta tilasta oli\nsaapunut Eurooppaan. Hän päätti silloin lähettää lehden kustannuksella\nStanleyn Livingstonelle apua viemään, ja hankkimaan tietoa oliko\nLivingstone enää hengissäkään. Stanley oli silloin Espanjassa, jossa\nKarlistalaissota riehui paraikaa, ja saatuansa sähkösanomalla\nkutsumuksen tulla Pariisiin, tuli hän sinne ja lähti heti taas\nsanomalehden kustannuksella matkalle toisaanne. Ennenkun hänen piti\nLivingstonea lähteä etsimään, piti hänen kuitenkin ensin käydä useassa\npaikoin Etelä-Euroopassa ja Aasiassa, ja viimein Intian kautta lähteä\nAfrikan itärannikolle sieltä tunkeutuaksensa sisämaahan kunnes hän\nlöytäisi Livingstonen. Kaikki nämä retket toimitti Stanley ja\nkuljettuansa satoja peninkulmia Eurooppalaisille ennen tuntemattomia\nteitä saapui hän vihdoin marraskuussa 1871 Udshidshiin, jossa hän\ntapasi Livingstonen sairaana ja kärsien paljon puutetta. Sansibarista\nlähdettyänsä oli Stanleytä kohdannut kaikellaisia vastahakoisuuksia,\nniin että hänen täytyi taistella milloin rosvoavia maan asukkaita,\nmilloin nälkää ja omia kapinallisia seuralaisiansa sekä tautia vastaan\nja viipyi siten matkallansa rantamaalta Tanganjikan itärannalle saakka\n236 päivää.\n\nKun Stanley tapasi Livingstonen, oli tämä sairaana ja kaiken\npuutteessa, mutta sillä hoidolla, jota Stanley hänelle antoi, sekä sen\navun kautta, jonka hän nyt sai, virkistyi Livingstonen ruumiillinen ja\nhengellinen voima niin suuressa määrässä, että hän taas ryhtyi\ntutkimuksiansa jatkamaan. Yhdessä Stanleyn kanssa kulki hän venheillä\npitkältä Tanganjika-järven pohjoista ja läntistä rantaa pitkin etsien\njotakin tästä järvestä muihin vesiin johdattavaa virtaa. Sellaista\nvirtaa he eivät kuitenkaan löytäneet. Päinvastoin tulivat Livingstone\nja Stanley huomaamaan, että Tanganjikasta ei lähtenyt pohjoiseenpäin\nmitään virtaa, vaan että siihen laski Rusisi. Stanley vietti\nLivingstonen tykönä joulun ja vielä jonkun aikaa eteenpäin; helmikuussa\n1872 lähti Stanley palausmatkalle ja Livingstone seurasi häntä Tabora\nnimiseen suurempaan kylään, johon Stanley oli tulomatkallansa jättänyt\nsuurimman osan tavaroistansa ja aseistansa. Nämä jätti hän nyt\nLivingstonelle, joka jäi vielä Afrikaan, ja lähti itse takaisin\nSansibariin, palataksensa Englantiin. Sansibarissa Stanley kohtasi sen\nlähetyskunnan, joka Englannin maatieteellisen seuran toimesta oli\nlähtemäisillään Afrikan sisämaahan Livingstonelle apua viemään, ja joka\nsiis nyt oli myöhästynyt. Tämän retkikunnan johtajat näkyivät suuresti\nkadehtivan Stanleyn saavuttamaa kunniaa. Luutnantti Dawson ensin, ja\nhänen jälkeensä Henn luopuivat retkikunnan päällikkyydestä, ja viimein\nmyöskin Oswald Livingstonekin, hyvin vastahakoisesti, sillä sairaus\nesti häntä lähtemästä pitkälle matkalle. Stanley kokosi silloin\nretkikuntaan kuuluvat miehet, ja lähetti heidät erään arapialaisen\njohdolla menemään Livingstonen luo. Itse hän palasi Englantiin, jossa\nalussa epäiltiin häntä valhettelijaksi ja petturiksi, jopa väitettiin,\nettei hän ollut koskaan Afrikassa käynytkään. Kuitenkin täytyi\nmaatieteellisen seuran jäsenten viimein tunnustaa Stanleyn ansiot\nLivingstonen auttamisessa ja hän sai Englannin kuningattarelta\nvastaanottaa kauniin muistolahjan.\n\nTaas kului pitkä aika ilman että oli Livingstonesta saatu mitään\nvarmaa tietoa; mutta v. 1873 alkoi uudelleen kuulua huhuja hänen\nkuolemastansa, ja kohta saatiin varma tieto, että hän huhtikuun 27 p:nä\n1873 oli kuollut Tshitambo nimisen päällikön maassa Bangveolo-järven\neteläpuolella olevilla suoperäisillä mailla. Hän oli kauan sairastanut\npunatautia ja toivoi paranevansa saadakseen jatkaa matkustuksiansa,\nmutta eräänä aamuna hänen palvelijansa löysivät hänen hengettömänä\nrukoilevassa asennossa siinä majassa, jossa hän oli sitä ennen asunut.\n\nHänen uskolliset palvelijansa, joista kaksi, nimeltä Susi ja Chumah,\nolivat kauimman aikaa pysyneet hänen palveluksessaan, kokivat hänen\nruumistansa voidella estääkseen sitä mätänemästä, ja lähtivät\nviipymättä sitä viemään Sansibariin. Kaikki Livingstonen paperit ja\nmuistoonpanot aivan hänen kuolinpäiväänsä saakka ovat säilyneet ja\ntulleet Englannin maatieteellisen seuran haltuun.\n\nMatkalla Sansibariin joutuivat Livingstonen palvelijat Fipa nimisen\nkansan maahan, jossa heitä kiellettiin kuljettamasta ruumista\netemmäksi. He keksivät silloin sen keinon, että lupasivat sen haudata,\nja kun asukkaat olivat siihen tyytyneet, hautasivat he yöllä jonkun\nosan tavaroista, jotka olivat tarpeettomat, ja käärivät Livingstonen\nruumiin siten, että se oli tavaramytyn näköinen. Täten he onnellisesti\nsaapuivat Sansibariin, josta ruumis lähetettiin Englantiin.\nEnglantilaiset, jotka hautaavat mainioimpain miestensä ruumiit\nWestminster Abbey-kirkkoon, hautasivat sinne Livingstonenkin maalliset\njäännökset.\n\nEtelä-Afrikan tutkijasankari, joka väsymättömällä innolla ja\nuutteruudella oli elämänsä päämaalia kokenut täyttää, oli nyt lakannut\ntoimestansa. Seuraukset hänen työstänsä eivät kuitenkaan koskaan joudu\nunhotuksiin, siksi ne ovat liian suuret ja mainiot. Hän oli elänyt\nAfrikassa yhteensä kolmekymmentä vuotta ja oli joka paikassa osannut\nvoittaa niin hyvin alkuasukkaiden kuin muidenkin kunnioituksen ja\nrakkauden.\n\nSivistymättömätkin kansakunnat, joista monet eivät olleet kuulleetkaan\nvalkoisista ihmisistä, nimittivät häntä \"hyväksi valkoiseksi mieheksi\"\ntai \"hyväsydämmiseksi valkoiseksi mieheksi\", säilyttäen häntä aina\nrakkaassa muistossa.\n\nEurooppalaiselle sivistykselle on Livingstone avannut suuria\nvaikutusaloja, rikkaita hedelmällisiä maita, joiden asukkaat\nvuosituhansia ovat olleet sivistyneille kansoille peräti tuntemattomat.\nHänen työnsä jäi tosin häneltä keskitekoiseksi, mutta se on kuitenkin\nollut voimallisena kiihoituksena muille tiedemiehille jatkamaan hänen\ntutkimuksiansa, jota onkin tehty viime ajoilla uutterammin kuin koskaan\nennen, ja niiden seuraukset ovat suuremmat, kuin vuosisatojen kuluessa\nennen saavutetut.\n\nMutta ei ainoastaan tieteellisessä, vaan myöskin muissa suhteissa on\nAfrikassa tehdyistä tutkimuksista ollut hyötyä. Hyvin monessa paikassa,\njotka nuo mainiot matkustajat ovat saattaneet Eurooppalaisille\ntutuiksi, on heidän vaikutuksestansa sekä kristinuskon valo ja sen\nsiunausta tuottavat vaikutukset, että kaupan tuottama aineellinen hyöty\npäässyt levenemään Afrikan raakuudessa ja orjuudessa kauan kituneille\nkansakunnille.\n\nSaadaksemme täydellisemmän kuvan Livingstonesta, tulee meidän tarkastaa\nhänen luonnettansa ja uskonnollisia mielipiteitänsä. Muutamat ovat\nväittäneet häntä lavertelijaksi ja heikkomieliseksi, että hän muka\npitkällisen Afrikassa olonsa kautta oli muuttunut aivan toisellaiseksi\nmieheksi kuin se kunnioitettava ja vakava lähetyssaarnaaja, joksi hänet\ntulee tuntemaan hänen ensimmäisistä teoksistaan, hänen kertomuksistansa\nEtelä-Afrikassa. Nämä väitökset, joita ainoastaan hänen kadehtijansa\novat voineet levitellä, ovat kumminkin aivan vääriä. Livingstone, jos\nkukaan, oli hiljainen ja harvapuheinen mies; hänen puheessaan ilmestyi\naina hiljainen leikillisyys, jota hän ei milloinkaan ystäviensä\nseurassa säästänyt. Hänen naurunsa oli aina niin viettelevä, että se\nsai kaikki hänen seurassaan olevat nauramaan. Se väitös, jonka hänen\nentinen matkatoverinsa, Englannin konsuli Sansibarissa tohtori Kirk oli\nlausunut, että muka Livingstone ei paperille pannut huomioitansa ja\ntieteellisiä tutkimuksiansa, on myöskin väärä, sillä hänen matkoiltansa\non tallessa hänen päiväkirjansa, joissa melkein jokainoalta päivältä on\nmuistoonpanoja ja tarkkoja tietoja kaikista seikoista, joita hän oli\nottanut tutkiakseen. Kaikki hänen tekemänsä kartat osoittavat, että hän\non ne valmistanut huolellisesti ja ahkerain töiden kautta saavutetulla\nkokemuksella. Mitä siihen ilkeään väitökseen tulee, että muka\nLivingstone viimeisellä matkallansa olisi mennyt naimiseen afrikalaisen\nruhtinaan tyttären kanssa, siitä ei tarvitse muuta sanoa, kuin että se\non perätön valhe, joka on häpeäksi sille, joka julkeaa yhdistää\nsellaisen parjauksen tohtori Livingstonen nimen kanssa.\n\nTutkittakoon vaikka kuinka tarkasti Livingstonen luonnetta miltä\npuolelta hyvänsä, niin ei siitä löydy sellaista puolta, jota voitaisiin\nsanoa huonoksi. Sitä seikkaa ovat hänen kadehtijansa kyllä moittineet,\nettä hän ei ollut oikein hyvässä ja ystävällisessä suhteessa Englannin\nmaatieteellisen seuran kanssa, mutta siihenkin on aivan luonnolliset\nsyyt. Hän oli hellätuntoinen siinä suhteessa, ettei hän sallinut\nkeksinnöitänsä ja muistoonpanojansa niin muutella ja mestaroida kuin\nhyvin monet ilmatieteen tutkijat, jotka tätä tiedettä olivat koko\nikänsä tutkineet ainoastaan kotonansa oman pöydän ääressä, olivat\nhalukkaat ja valmiit tekemään. Tällainen korjailemisen into yltyi usein\nniin suureksi, että sellaisia seikkoja, jotka monet matkustajat olivat\nomin silmin nähneet ja yksimielisesti kertoivat samalla tavalla,\nkuitenkin Englannissa väitettiin vääriksi, siitä syystä, että kotona\nolevat tiedemiehet olivat saaneet päähänsä toisellaisen ajatuksen\nasiasta. Niin olivat esim. tiedemiehet Galton ja Beke väittäneet aivan\nvalheeksi, että mitään Tanganjika-järveä ollenkaan on, koska he olivat\nsaaneet toisellaisen ajatuksen asiasta, vaikka neljä eri matkustajaa\noli käynyt tämän järven rannalla ja kukin antanut siitä kertomuksensa.\nNuo kotona oppineet olivat näet kuulleet jonkun arapialaisen kauppiaan\nkertovan, että Keski-Afrikassa on summattoman suuri järvi, ja tahtoivat\nsen vuoksi kartoillensa piirustaa Tanganjikan, Niassan ja Niilin\nlähde-järvet yhdeksi ainoaksi järveksi, vaikka monet monituiset\nmatkustajat olivat näyttäneet toteen, että järviä oli ainakin kuusi,\njoilla jokaisella on oma erityinen nimensä. Oliko siis kumma jos\nLivingstone ei mielellänsä ehdottomasti jättänyt monivuotisten\nvaivojensa hedelmiä sellaisten miesten arvosteltaviksi, vaan kääntyi\nsellaisten ystäväinsä puoleen, joiden hän tiesi oman kokemuksen nojalla\npitävän arvossa muiden tutkimuksia, ja tietävän, ettei hän varmana\nasiana esitellyt kirjoituksissaan muuta kuin sen, minkä hän oli\ntutkimalla itse tullut varmaan tietämään? Jokainen etevä tutkija on\ntarkkatuntoinen sen suhteen, ettei hänen tutkimuksiansa väärennetä. Jos\nLivingstone tunsi harmia siitä, että hänen työnsä hedelmien kanssa\nsiten meneteltiin, niin siitä ei häntä millään tavoin voi moittia;\nsitäpaitse on hänen suhdettansa Englannin maatieteelliseen seuraan\nmonella taholla kuvattu pahemmaksi kuin se olikaan.\n\nHänen luonteessansa on monta hyvin miellyttävää ja rakastettavaa\npuolta. Hänen lempeä tyyneytensä ja rohkea luottamuksensa työnsä\nmenestymiseen eivät häneltä koskaan kadonneet. Hänen suustansa ei\npäässyt milloinkaan valitusta tuskallisesta levottomuudesta eikä hänen\npitkällinen poissa-olonsakaan kotoa omaistensa luota saanut häntä\nsurullisiin vaikeroimisiin. Vaikka hänellä oli tilaisuus kotona viettää\nrauhallista mukavaa elämää sivistyneen ja hienon yhteiskunnan\nkeskuudessa ja nauttien kaikkea, mitä aineellinen varallisuus ja\noppineiden ylhäisimpäin kansalaisten kunnioitus sekä perheen läsnäolo\nolisivat hänelle voineet tarjota, valitsi hän kuitenkin mieluummin\nvaivaloiset tutkimukset Afrikan tuntemattomissa aarniometsissä ja\nterveydelle vahingollisilla suomailla, sillä hän oli pannut elämänsä\npäämääräksi tutkia ja tunnetuiksi saattaa nämä maat niin suuressa\nmäärässä kuin hänen voimansa sallivat. Hänessä tapaamme todellakin\nuljuutta, jäykkyyttä ja kestäväisyyttä suurimmassa mitassa. Vaikka\nhänen mielensä paloi päästä kotiin, ei hän kuitenkaan jättänyt työtänsä\nkesken.\n\nHänen sielunvoimistaan on erittäinkin merkillinen hänen erinomaisen\nhyvä muistinsa. Kun Stanley oli hänen kanssansa Udshidshissa, ihmetteli\nhän suuresti, että Livingstone ulkoa luki pitkiä runoja Englannin\netevimpäin runoilijain teoksista, vaikka hän pitkään aikaan ei ollut\ntilaisuudessa saada kirjoja käsiinsä. Mutta tämä seikka lienee\nselitettävä siten, että sellainen muisti, jota ei ylen paljon uusilla\nasioilla vaivata, uudistaa kaikki ennen saadut tiedot ja painaa ne sitä\ntarkempaan talteen. Hänen vanha ulkomuotonsa, hänen pitkää ikää ja\nmonia vaivoja osoittava raskas käyntinsä, hänen koukistuneet hartiansa\nja harmaa partansa peittivät toisennäköisen kuoren alle sen vilkkaan\nleikillisyyden ja hänen elonvoimasta hehkuvan ja voimakkaan sielunsa\nrunsaat lahjat, jotka hänessä piilivät ja tulivat aina esiin kun hän\nkertoi lukemattomia leikillisiä pilajuttuja tai kertomuksia entisistä\nmetsästysretkistä, joissa päätehtävä aina oli jollakin hänen\nystävistänsä. Omia ansioitansa hän ei milloinkaan kiitellyt.\n\nKun Livingstonen luonnetta tarkastetaan uskonnolliselta kannalta,\ntäytyy hänestä sanoa, että uskonto hänessä parhaiten ilmestyy hänen\nelämässänsä ja töissänsä. Uskonto näyttäytyi Livingstonessa\nparhaimmalta puoleltansa. Se johti aina hänen käytöstänsä sekä\nhänen omia palvelijoitansa, että pakanallisia maan asukkaita ja\nulkokullattuja Arapialaisiakin kohtaan ja kaikkia muitakin kohtaan,\njoiden kanssa hänellä oli jotakin tekemistä. Uskonto oli hänen tehnyt\nhiljaiseksi ja hurskaaksi kristityksi; ihmisluonnossa oleva\nraakamaisuus ja yksipäisyys oli hänestä kadonnut ja poistunut. Hän oli\ntullut erittäin ystävälliseksi seurakumppaniksi ja erittäin lempeäksi\nisännäksi. Ensi kerran tullessaan Udshidshiin sai hän Arapialaisten ja\nheidän jälkeistensä puolelta kokea vihamielisyyttä ja kaikellaista\nkiusaa, mutta hänen tyyni ystävällisyytensä ja lempeä iloinen\nluonteensa muutti kaikkien mielet niin, että häntä siellä viimein\nyleisesti kunnioitettiin. Yksin muhamettilaiset, jotka yleensä eivät\nkoskaan liioin osoita ystävyyttä kristittyjä kohtaan, olivat häneen\nmieltyneet eivätkä milloinkaan kulkeneet hänen huoneensa ohitse häntä\ntervehtimättä, tavallisesti lisäten sanat: \"Jumalan siunaus sinua\nseuratkoon!\" -- Joka sunnuntaiaamuna keräsi hän ympärillensä vähäisen\nystäväpiirinsä ja luki yksinkertaisella luonnollisella äänellä\nrukouksia ja jonkun luvun raamatusta; sen jälkeen hän piti tästä lyhyen\nselityksen, jota kaikki kuulijat tarkkuudella ja utelijaina\nkuuntelivat.\n\nSe seikka, että Livingstone niin suuressa määrässä on jaksanut kestää\nkaikkia niitä vaivoja, joita Keski-Afrikan Eurooppalaiselle sopimaton\nilmanala ja vaivaloisen matkustuksen rasitukset ylenpalttisen\nrunsaasti tarjoavat, ei ole yksinomaisesti sanottava hänen lujan\nruumiinrakennuksensa, vaan myöskin hänen kohtuullisen ja säännöllisen\nelämänsä ansioksi. Hänen oma lääkäri-taitonsa pelasti myöskin hänen\nmonta kertaa turmiollisista taudeista, jotka ovat Afrikan ilmanalassa\ntavallisia, ja jotka olisivat paljon aikaisemmin tappaneet\ntottumattoman matkustajan.\n\nOlemme koettaneet täten antaa lukijalle kuvan Livingstonen luonteesta\nja hänen vaiherikkaasta elämästänsä sekä lyhykäisesti kertoa pääkohdat\nhänen toimistansa, jotka parhaiten todistavat mikä suuri ja jalo henki\nasui hänen rinnassansa ja millä uutteruudella hän pitkitti työtänsä,\njonka seurauksena viimein oli, ettei hän kotomaassa omaistensa seurassa\nsaanut päättää päiviänsä, vaan kuoli kaukana villien raakalaisten\nmaassa, etäällä kaikista sivistyneistä ihmisistä ilman mitään helläin\nja rakkaiden ystäväin apua.\n\nMutta häntä elähytti aina se toivo, että Kaikkivaltias hänen työllensä\nantaisi sen menestyksen, että siitä seuraisi siunausta ja edistystä\nKeski-Afrikan kurjuudessa eläville asukkaille ja toivokaamme, että\nmyöskin niin tapahtuu, sillä ovathan Eurooppalaiset useissa paikoin jo\nperustaneet uudisasuntoja, lähetyssiirtokuntia ja kauppapaikkoja noiden\npimeydessä vaeltavain pakanain keskuuteen, eikä kukaan voine kieltää,\nettä etupäässä tohtori Livingstonen työ, hänen ihmisrakkautta henkivät\nkirjoituksensa ja uutterat muistutuksensa kotomaansa hallitukselle ovat\naikaansaaneet sen, että orjakauppa on englantilaisten sotalaivojen\navulla erittäin suuressa määrässä saatu vähennetyksi sekä Atlantin,\nettä Intian-meren puolella. Kaikkien täytyy myöntää, että uuttera ja\nvaatimaton lähetyssaarnaaja ja matkustaja Taavetti Livingstone on\ntöillään tehnyt nimensä ikuisesti muistettavaksi ja että hän on\nosoittanut olleensa sellainen ihmiskunnan ystävä, jommoisia sangen\nharvoin tavataan.\n\n\n\n\nMUISTUTUS.\n\n\nKartalla on selvyyden vuoksi merkitty ainoastaan ensimmäinen ja kolmas\nmatkustus. Toisen matkustuksen jälkiä on lukian helppo löytää nimien\navulla, ja sen merkkiminen olisi melkein tarpeeton, koska se suureksi\nosaksi tapahtui pitkin Sambesi- ja Shire-jokea.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Englannin peninkulmia menee noin 6,61 yhteen Suomen peninkulmaan.\n\n[2] Boer'eiksi (luetaan: buur) sanotaan niitä valkoisia Afrikassa\nsyntyneitä Hollantilaisten, Saksalaisten ja hugenottien jälkeläisiä,\njotka asuvat villien kansojen naapureina Kap-maan rajamailla.\n\n[3] Septuaginta'ksi sanotaan alkuperäisestä hepreankielisestä tekstistä\nkreikan kielelle käännettyä vanhaa testamenttia.\n\n[4] Lukijamme tietänevät, että tämä on lyhdyntapainen kone, jonka\navulla voidaan suurennuslasien lävitse pimeässä kuvata kaikenmoisia\nkuvia seinälle tai jollekin eteen pingoitetulle esiripulle.\n\n[5] Kun Kvango-laakso on päiväntasaajan eteläpuolella, niin näkyy\naurinko keskipäivällä tietysti suoraan pohjoisessa.\n\n[6] Oikeata talvea ei tietysti ole, vaan sitä vastaava sateinen vuoden\naika, joka alkaa huhtikuussa, ja on paljon lyhyempi kuin talvi meillä.\n\n\n\n"]