[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOe64hJnDaQbXu8ETIf-ge0QmgfNsIc6XjJZbseciyPE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1089,"Kolme matkaa Afrikassa","Lagus, F. H. B.",1855,1936,"1089-lagus-f-h-b-kolme-matkaa-afrikassa","1089__Lagus_F._H._B.__Kolme_matkaa_Afrikassa","Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa","muistelmat",[14],"seikkailu",[],"fi",1889,null,34100,232840,false,49974,[24,25],"Africa, Central -- Description and travel","Stanley, Henry M. (Henry Morton), 1841-1904",[27,28,29,30],"Adventure","Biographies","History - Modern (1750+)","Travel Writing","\"Kolme matkaa Afrikassa\" by F. H. B. Lagus is a historical account written in the late 19th century. The book chronicles the early life and exploration journeys of the renowned African explorer Henry M. Stanley, particularly his youth, early expeditions, and endeavors in uncharted African territories. It is likely to appeal to readers interested in exploration, adventure, and historical narratives about lesser-known regions of Africa.  At the start of the narrative, the author sets the stage by highlighting Stanley's early life struggles, detailing his poverty-stricken background in Wales and eventual adoption by a merchant. The text recounts significant events leading to Stanley's involvement in the Abyssinian War, where he served as a war correspondent for a newspaper. As the narrative progresses, it establishes the context of Stanley's adventures, including his encounters with local tribes and the challenges posed by the harsh African environment, all preceding his expedition to locate the famed explorer David Livingstone. This opening section provides insightful details about both the man and the period, hinting at the adventures and discoveries that follow. (This is an automatically generated summary.)",[],229,"Teos kuvaa löytöretkeilijä Henry M. Stanleyn nuoruusvuosia ja hänen ensimmäisiä tutkimusmatkojaan Afrikan sisäosiin. Kirjassa seurataan muun muassa Stanleyn retkeä David Livingstonen löytämiseksi sekä hänen myöhempiä matkojaan maanosan tuntemattomilla alueilla.","F. H. B. Laguksen 'Kolme matkaa Afrikassa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1089. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOLME MATKAA AFRIKASSA\n\nHenry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset\ntutkimusmatkat Afrikan sisäosissa\n\n\nKirj.\n\nF. H. B. LAGUS\n\n\nKansanvalistus-seuran toimituksia 68.\n\n\n\nKansanvalistus-seura, Helsinki, 1889\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan.\n     Kapina Espanjassa.\n  2. Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.\n  3. Matkan alku rantamaalta Ugogoon.\n  4. Matka Ugogosta Unianjembehen.\n  5. Matka Unianjembestä Ujijiin.\n  6. Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.\n  7. Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.\n  8. Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten\n     sota ashanteja vastaan.\n  9.\n 10.\n\n\n\n\n\n\n\n\n\nHenry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan\nsisäosissa.\n\n\nUteliaisuus, jota yksityisten ihmisten elämän-oloissa ja heitä\nkoskevissa asioissa niin usein moititaan, voi kuitenkin toisinaan\nesiintyä kehuttavanakin ominaisuutena, kun se saattaa ihmistä tutkimaan\nennen tuntemattomia asioita ja siten joutuu alkuperäiseksi syyksi\nmoneen yleishyödylliseen keksintöön. Niinpä esim. kummallisten ja ennen\nselittämättömien luonnonilmiöiden tutkiminen ja selittäminen on monta\nkertaa saanut alkunsa vain uteliaisuuden tyydyttämisestä; samoin on\nmoni muukin ihmiskunnan parasta edistänyt keksintö ollut suureksi\nosaksi seuraus siitä vain, että ihmiset ovat koettaneet tyydyttää sitä\ntiedonhaluansa, jota uteliaisuudeksi sanotaan. Tällainen tiedonhalu\nuseimmiten kiihtyy, jos jostakin tuntemattomasta asiasta on levinnyt\nhämäriä salaperäisiä tietoja, sillä sellaiset ovat omansa ihmisen\nmielikuvituksessa herättämään yhä uusia arveluja, joiden\nmahdollisuudesta hän tahtoo päästä selville. Epävarmuus hänen\ntiedoissaan tuntuu viimein niin kiusalliselta, että hän päättää ryhtyä\nasiasta hankkimaan selkoa -- ja usein seuraa siitä uusien asioiden\nilmisaanti.\n\nHämärästä muinaisuudesta saakka ovat historian alalla tunnetut\nkansakunnat tehneet tutkimusmatkoja heille tuntemattomiin maihin,\njolloin vaikuttimena heidän toimillensa on ollut milloin rikkauksien\netsiminen kaupan ja valloituksien kautta, milloin taas heidän omien\nalueittensa suojeleminen rasittavilta raakalais-naapureilta. Missä maan\nluonto sen on sallinut, siellä ovat he tunkeutuneet niin pitkälle kuin\nikänä ovat voineet, mutta moniain paikoin on luonto asettanut\nvoittamattomia esteitä heidän tiellensä ja sellaisissapa maissa onkin\ntutkimukset rajoittuneet usein hyvinkin ahtaille aloille. Niinpä on\nesim. Afrika vasta viime aikoina alkanut tulla europalaisille tarkemmin\ntunnetuksi, sillä sen pohjois-osassa oleva suunnattoman laaja erämaa\nSahara on saanut monen uljaan tutkijan peräytymään, koska siellä\nkuljeksivaiset villit asukkaat ovat keskeyttäneet tahi lopettaneet\nuseamman miehen aljetut tutkimukset ja hävittäneet nekin vähät\ntulokset, jotka olisivat voineet hänen seuraajilleen olla johtona ja\napuna.\n\nVasta tällä vuosisadalla on ruvettu entistä suuremmalla innolla\ntutkimaan Afrikan sisämaita, joihin pääsy on ollut varsin vaikea, koska\nei, niinkuin Europaan, mitään syvälle sisämaahan ulottuvaa lahtea ole\nkulkua helpottamassa ja koska suuremmat virrat tässä maanosassa\nankarain vesiputousten kautta tekevät laivankulun ylen vaikeaksi, jopa\nmonessa kohdin mahdottomaksikin. Mutta maantieteen tutkijain sitkeys\ntaistelussa luonnon voimia ja esteitä vastaan on saanut usein voiton ja\nniinpä on saatu tietoja näistäkin sivistyneelle ihmiskunnalle ennen\ntuntemattomista seuduista, joista tässä kirjasessa lukijoille nyt\ntarjotaan lyhykäisiä kuvaelmia.\n\nPaitse niitä esteitä, joita Afrikan mantereen ulkomuoto sekä sen suuret\nerämaat, Sahara pohjoisessa ja Kalahari etelässä, ja vielä sen villit\nviholliset asukkaat tekevät europalaiselle tutkijalle, on ilmanalakin\nsaattanut lukemattomia enropalaisia tuonen majoille; sillä joka\ntottumattomana niihin varokeinoihin, joita Afrikan kuumat seudut\nvaativat viileässä ilmanalassa syntyneeltä ja kasvaneelta matkustelee\ntässä maanosassa, hän tuskin milloinkaan voi välttää ankaroita tauteja,\njotka hänen elämästänsä pian tekevät lopun, jollei tautia tarkimmalla\nhuolella vastusteta. Niistä monista matkustajoista, jotka varustettuina\nnykyajan parhaimmilla apukeinoilla ovat tehneet pitempiä tutkimusretkiä\nAfrikan sisämaihin, on suurin osa palannut terveys huonontuneena ja\nvoimat uupuneina, jos he ovat ollenkaan päässeet kotiinsa. Tällaisten\nmatkustajain luku on jo noussut sangen suureksi ja viimeisten kolmen\nvuosikymmenen aikana onkin Afrikan sisämaista saatu melkein enemmän\ntietoja kuin kaikkien sitä ennen kuluneiden vuosituhansien kuluessa.\nKansanvalistus-seura on kirjasessa \"Taavetti Livingstone\", joka\nilmestyi v. 1881, antanut lyhykäisen kertomuksen siitä miehestä, joka\ntähän saakka on verrattomasti enimmän levittänyt tietoja tästä ennen\ntuntemattomasta maanosasta. Livingstonen matkat olivat sekä niitä\nvarten käytetyn ajan, että tutkittujen seutujenkin puolesta pitemmät\nkuin kenenkään muun Afrikan tutkijan, mutta valitettavasti teki\nkuolema liian aikaisen lopun hänenkin elämästään, ennenkuin hän oli\nennättänyt tieteellisesti järjestää tärkeät ja huolellisesti tehdyt\nmuistiinpanonsa viimeiseltä matkaltansa, jonka tarkoituksena oli saada\nselko tuon vuosituhansia salaperäisenä pysyneen Niilivirran\nalkulähteistä. Maantiede kärsi suuren tappion, kun tohtori Livingstone\nkuoli, sillä vaikka hänen muistiinpanonsa saatiinkin hänen uskollisten\nneekeripalvelijainsa toimesta pelastetuiksi, niin olisi hän itse aivan\nvarmaan voinut lisätä näihin lyhykäisiin tietoihin arvaamattoman paljon\nselityksiä ja täydentäviä kuvauksia niiden maiden kansoista ja\nluonnosta, joita hän oli tutkinut.\n\nMutta Livingstonen aate ei hänen kuollessaan jäänyt unhotuksiin. Hänen\ntyötänsä jatkamaan olivat monet valmiit; vaan pitkäin tutkimusmatkain\nkustantamiseen tarvitaan paitse rohkeata tutkijaa myöskin paljon\nvaroja. Harvat maantieteelliset tutkijat ovat omilla varoillaan\nvoineet suorittaa matkojensa kustannuksia. Useimmat ovat kulkeneet\nmaantieteellisten ja muiden tiedeseurojen tai valtioiden sitä varten\nmyöntämillä varoilla. Huomattavimman sijan kaikkien tätä nykyä elävien\ntutkijain joukossa on saanut Henry Morton Stanley, jonka nuoruuden\nvaiheita sekä ensimmäisiä matkustuksia Afrikassa, ennenkuin hän lähti\nsuurelle tutkiimisretkellensä vv. 1877-79 neekerien maanosan lävitse,\ntahdomme tässä lyhykäisesti kertoa lukijalle.\n\n\n\n\n1. Luku.\n\nStanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan. Kapina\nEspanjassa.\n\n\nHenry Morton Stanley syntyi v. 1840 Denbighin kaupungissa Walesin\nmaakunnassa Englannissa. Hänen alkuperäinen nimensä on John Rowlands,\nja hänen vanhempansa olivat niin köyhiä, että heidän täytyi puutteen\nvuoksi jättää tämä lapsensa kahden vuoden vanhana köyhäinhuoneeseen S:t\nAsaph'issa siellä kasvatettavaksi ja elätettäväksi. Poika oli täällä\nkymmenen vuotta ja sai niin hyvän kasvatuksen, että hän sieltä\npäästyänsä sai pienten lasten opettajan toimen Moldin kaupungissa\nmuutaman peninkulman päässä syntymäseudustaan. Lasten opettaminen\nnähtävästi ei liene miellyttänyt nuorukaista, koska hän 15-vuotiaana\nlähti meripoikana Amerikaan lähtevällä laivalla purjehtimaan. Kun hän\noli tullut New-Orleansiin, otti eräs Stanley-niminen kauppias hänet\nperheesensä tehden hänet otto-pojakseen, ja silloin nuori John Rowlands\notti kasvatus-isänsä nimenkin. Mutta tämä kasvatusisä kuoli v. 1861\njättämättä jälkeensä mitään perintöä ottopojalleen, ja silloin nuori\nStanley rupesi sotilaaksi etelä-valtioiden armeijaan orjain\nvapautussodassa, joka alkoi kohta sen jälkeen. Hän joutui kuitenkin\npian vangiksi ja vapaaehtoisesti hän silloin meni pohjois-valtioiden\npuolelle, jossa hän pääsi vänrikiksi panssarilaivalla \"Ticonderoga\".\nKun sota sitte loppui vuonna 1865, päätti Stanley ruveta sanomalehden\nkirjeenvaihtajaksi ja tässäpä toimessa hän saavutti mainetta.\nHän matkusteli Turkissa ja Vähässä Aasiassa sekä tuli käymään\nsyntymäseudullaan Walesissa ja köyhäinkasvatuslaitoksessa, jolle hän\noli niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän palasi jo v. 1867\ntakaisin Amerikaan, mutta heti sen jälkeen lähetti hänet sanomalehti\nNew-York Herald kirjeenvaihtajana englantilaisen sotajoukon mukaan,\njoka lähti Abyssiniaan rankaisemaan sen maan hirmuhaltijaa Teodoria\nsiitä, että hän oli syyttömästi vanginnut useita europalaisia,\nenimmästä päästä Englannin alamaisia, sekä kiusannut heitä vankeudessa.\nKun hän ei suostunut hyvällä laskemaan vankeja vapaiksi, ei voitu sotaa\nvälttää. Englannista ja Intiasta tuotiin sotaväkeä ja Annesley-lahdessa\nnousi sotajoukko maalle, varustettuna monellaisilla tarpeilla, joiden\nseassa oli tuhansia muulia ja suuri joukko elefantteja. Koko\nsotajoukossa oli 12,000 miestä, joista 2,000 jätettiin satamaa Zoullaa\nvartioimaan, 2,000 asetettiin Autalo-nimiseen paikkaan leiriin Zoullan\nja Abyssinian pääkaupungin Magdalan keskivälillä, 2,000 sai toimekseen\nylläpitää liikettä ja yhteyttä rantamaan ja eteenpäin marssivan\nsotajoukon välillä, johon kuului 6,000 miestä. Lukemattomia\nhankaluuksia sai tämä sotajoukko kärsiä marssiessaan sisämaahan, sillä\ntie oli huono ja nousi ja laski alinomaa niin tavattoman jyrkkiä mäkiä\nylös ja alas, että väestö ja eläimet olivat uupua. Erittäinkin kärsivät\nelefantit ja aaseja kuoli sadottain. Ylimmäinen johtaja tässä sodassa\noli lordi Robert Napier, sama mies, joka johti englantilaisten\nlaivastoa Krimin sodan aikana Itämerellä ja Pohjanlahdella, ja jonka\nalapäällikkö Plumridge poltatti Oulun tervahovin. Matka Zoullasta\nMagdalaan on noin 65 Suomen peninkulmaa. Marraskuussa 1867 astuivat\nensimmäiset joukot maalle englantilaisista sotalaivoista Zoullassa.\n\nSotaretken alussa oli lordi Napier antanut julistaa kaikille\nasukkaille, hengellisille veljeskunnille, päälliköille ja maaherroille\nAbyssiniassa seuraavan julistuksen:\n\n'Teille on tunnettu, että Abyssinian kuningas Teodor pitää vankeudessa\nenglantilaisen konsulin Cameronin, Brittitäisen lähettilään Nassamin ja\nmonta muuta, siten rikkoen kaikkien sivistyneiden kansojen lakeja\nvastaan. Kaikki ystävälliset muistutukset, että he laskettaisiin\nvapaiksi, ovat rauenneet tyhjään, jonka tähden minun hallitsijani on\nkäskenyt viedä sotajoukon maahan, heitä pelastamaan. Kaikki, jotka\nosoittavat ystävyyttä vankeja kohtaan tahi auttavat heidän\nvapauttamistaan, saavat hyvän palkinnon; mutta ne, jotka heitä\nloukkaavat, rangaistaan ankarasti, jahka englantilainen armeija marssii\nteidän maanne kautta. Muistakaa, abyssiniläiset, ettei Englannin\nkuningattarella ole mitään vihamielisiä tunteita teitä kohtaan, eikä\nmitään tuumia teidän vapauttanne ja maatanne vastaan. Teidän\nuskonnolliset laitoksenne, omat personanne ja omaisuutenne suojellaan\nhuolellisesti. Kaikki mitä minun sotilaani tarvitsevat, maksetaan\nteille. Ei ketään rauhallisia asukkaita hätyytetä. Ainoa tarkoitus\nminkä vuoksi englantilainen sotajoukko on lähetetty Abyssiniaan, on\nHänen Majesteetinsa palvelijoiden ja muiden pelastaminen, jotka\nvääryydellä pidetään vankeudessa, ja heti kun tämä tarkoitus on\nsaavutettu, viedään sotajoukko takaisin.\n\nAikomus ei ole ijäksi päiväksi anastaa mitään osaa Abyssinian alueesta\neikä sekaantua maan hallitukseen.\n\n                                                      R. Napier'.\n\nTästä selvästi kirjoitetusta ja kohtuullisesta julistuksesta annettiin\nkopia Abyssinian pohjoisimman maakunnan maaherralle, Dajatshmatsh\nKusfaille, Tigren ruhtinaalle, joka halusi saada tavata julistuksen\nkirjoittajan, koska tämän täytyi kulkea hänen maansa kautta päästäkseen\nMagdalaan. Hän lähetti siis sanansaattajan englantilaisten ylipäällikön\nluo, tekemään sopimusta yhteentulosta, ja huomautti, että heille oli\nmolemmille viisainta olla ystäviä. Kirje, jonka ruhtinas lähetti, oli\nnäin kuuluva:\n\n    'Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!\n\n    Etiopian päällikköjen päämiehen Dajatshmatsh Kusfain lähettämä\n    kirje englantilaisten sotilaiden päällikölle.\n\n    Kuinka te voitte?\n\n    Varsin hyvin.\n\n    Kristuksen armosta olen minä jälleen saanut esi-isien Mikaelin,\n    Welda Selassen ja Sabagadin valta-istuimen. Vanhastaan olemme\n    ystäviä konsuli Saltista alkaen Plowdeniin asti. Minä odotin\n    saavani teiltä kirjeen; mutta koska se on myöhästynyt, niin\n    minä lähetän itse teille kirjeen. Minä en tiedä mitä varten te\n    olette tullut tänne; jos minä sen tietäisin, niin se minua\n    ilahuttaisi. Me olemme hyviä ystäviä. Minä lähetän tämän mukaan\n    Atu Waikun pojan Murojan, joka tuntee minun kieleni ja teidän\n    kielenne. Minä lähetän sydämeni (ajatukset) ja te lähetätte\n    sydämenne (ajatukset). Vuonna 1860 Kristuksen jälkeen Johannes\n    Evankelistan ajanlaskun mukaan [Abyssiniläisten ajanlasku on\n    siis 8 vuotta myöhempi kuin europalaisten], Hadarkuukauden 18\n    päivänä kirjoitettu keskiviikkona.\n\n                                       Dajatshmatsh Kusfai'\n\n                                (Etiopian päällikön suuri sinetti).\n\nJoitakuita päiviä sen jälkeen tulivat ruhtinas Kusfai ja lordi\nNapier yhteen, kumpikin niin komealla seurueella kuin taisi; ystävyyden\nliitto tehtiin syleilemällä toisiaan ja kaikkea mahdollista\nkohteliaisuutta osoitettiin molemmin puolin. Lahjaksi antoi lordi\nNapier kaksipiippuisen kauniin rihlapyssyn, muutamia böömiläisiä\nlasiastioita ja oivallisen arapilaisen oriin, jotka kaikki suurimmalla\nkiitollisuudella vastaanotettiin. Ruhtinas lupasi englantilaisille\nesteettömän kulun maansa kautta, toivotti heille onnea tuota kelvotonta\nTeodoria vastaan ja lupasi vielä pitää huolta ruokavarojen\nhankkimisesta, kohtuullista maksua vastaan. Hän pyysi myös sotaväen\napua, sittekun Teodor oli kukistettu, mutta kun lordi Napier sellaista\nei voinut luvata, koska Englannin kuningattaren käsky oli vain pelastaa\nvangit sekaantumatta mitenkään maan sisällisiin asioihin, niin\noli Kusfai siihen tyytyväinen, vakuutettuna siitä ettei hänen\nvihamiehensäkään saisi mitään kannatusta. Vastalahjaksi antoi ruhtinas\nlordille hartioiltansa oman leijonannahkaisen kauluksensa, keihäänsä ja\nkilpensä. Kilpi oli erittäin kauniisti tehty, oikein mestariteos\nlaatuansa. Paksusta kullasta oli siinä koristeita ja reunoissa oli\nkultaisia ja hopeaisia filigrammi-koristuksia. Keskellä riippui\nleijonan harjasta tehty tupsu.\n\nTigren ruhtinaasta Kusfaista sanoo Stanley, että hän oli rehellinen\nliittolainen ja suora mies, jommoisena hän pysyi kerran annettuaan\nsanansa. Hän teki mitä ruhtinas ikinä taisi tehdä. Aina puuhasi hän\ninnokkaasti ja uutteruudella auttaakseen englantilaisen ylipäällikön\naikeita, ko'oten ruokavaroja ja vetoeläimiä, eikä häntä voitu ollenkaan\nsyyttää huolimattomuudesta. Hänelle olivat englantilaiset erinomaisen\nsuuressa kiitollisuuden velassa. Sotaretken lopulla hän tuli sanomaan\njäähyväisensä brittiläiselle sotajoukolle. Hän toivotti, niin\nkohteliailla sanoilla kuin Abyssinian kielellä suinkin voidaan lausua,\nlordi Napierille \"kaikkea autuutta, jota paratiisi voi tarjota,\nkansalaisten yleisen suosion, korkeimmat kunnianosoitukset, monta\nvaimoa ja lasta, monta ikävuotta ja suloisen sijan patriarkkain\nAaprahamin, Iisakin ja Jaakopin oikealla kädellä\".\n\nPalkitakseen hänen uskollisuuttaan lahjoitti lordi Napier hänelle,\nsitte kun sotaretki oli päättynyt, 1,500 suusta ladattavaa kivääriä,\n400,000 kiväärinpatruunaa ja kuusi tykkiä ampumavaroineen, joka lahja\noli erinomaisen arvokas sellaisessa tilassa olevalle henkilölle kuin\nruhtinas Kusfai, sillä nyt hän kykeni helposti masentamaan\nvastustajansa egyptiläiset, jotka sitä ennen olivat hirveästi\nryöstäneet hänen maatansa.\n\nTie ylämaahan kulki kapeiden rotkojen kautta usein jyrkkien kuilujen\npartailla, jossa oli toisella puolella pilviä tapailevia vuoriseiniä,\ntoisella monta tuhatta jalkaa syvät rotkot.\n\nSeuraten Takazze-virran vartta joutui englantilainen sotajoukko kerran\nerääseen pohjukkaan, missä virta teki jyrkän mutkan melkein takaisin\npäin menevään suuntaan. Mutta kun johtajat eivät tahtoneet kulkea sinne\ntänne, lähdettiin matkaoppaan neuvon mukaan kiipeämään ylös jyrkkiä\nkallioseiniä myöten vuoren harjulle. Joka mies hämmästyi ja piti\nyritystä mahdottomana, katsellessaan noita pystysuoria pilviin\nulottuvia kallioseiniä; mutta eteenpäin vain mentiin, sillä vuoressa\noli ikäänkuin portaan tapaisia nousupaikkoja, joita myöten kiivetessä\nkuitenkin voimakkaimmatkin olivat uupumaisillaan. Viimein oli päästy\nvuoren harjulle, joka oli 11,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella ja sen\nvuorenrinteen korkeus, jota myöten sotajoukko oli kiivennyt, oli 3,000\njalkaa. Vuoren päällä oli kaunis ruohokenttä, jonne ylös päästyään\nsotilaat oitis laskivat pitkäkseen.\n\nAbyssinian asukkaat olivat valmiit tekemään mitä hyvänsä, kun vaan\nsaivat rahaa, mutta sitä paitse he alinomaa kerjäsivät lahjoja,\nvaikka he olivat jo saaneet maksun toimistaan. Rahalla oli kuitenkin\ntässä maassa mahtava voima, niin että kun englantilaisilla\npysähdyspaikoilla ei ollut polttopuita, niin abyssinilaiset repivät\nasumuksistaan katot ja möivät orret polttopuiksi.\n\nPaitse äkkijyrkkiä vuoria, jotka tekivät sotajoukon eteenpäin\nmarssimisen varsin tukalaksi, oli muitakin esteitä voitettavina. Usein\ntäytyi englantilaisen sotajoukon kulkea ahtaita vuorensolia, joissa\naivan pikkunenkin joukko olisi voinut ainoastaan kiviä vierittämällä\ntappaa tuhansia, ja kun tällaisilla luonnon varustamilla paikoilla ei\ntehty minkäänlaista vastusta, täytyi heidän peljätä kavaluutta\nvihollisten puolelta ja siitä heitä olikin hyvin usein varoitettu.\nViimein he arvelivat, että kuningas Teodorin pääkaupunki mahtoi olla\nvielä mahdottomampi valloittaa, koska hän ei huolinut käyttää näin\netuisia paikkoja hyväkseen.\n\nTämä luulo toteutui, kun he tulivat Magdalan edustalle; sillä kaupunki\noli rakennettu vuorelle, jonka huippu on aivan tasainen, mutta reunat\njoka puolelta äkkijyrkät kuin seinät ja 500 jalkaa korkeat. Ainoastaan\nkapea ja tukalasti kuljettava harjanne yhdisti Magdalan kahden\nsamallaisen vuorilinnoituksen Selassen ja Fahlan kanssa. Näissä\nlinnoituksissa oli Teodorilla parikymmentä järeätä tykkiä ja suuri\nvarustusväestö. Vasta sitte kun englantilainen sotajoukko oli tullut\nhänen pääkaupunkinsa näkyviin, ja erinomaisella tykistöllään sekä\ntakaaladattavista kivääreistä lasketulla luotituiskulla kokonaan\nvoittanut hänen ensimmäisen puolen neljättä tuhannen miehen suuruisen\nsotajoukkonsa, suostui Teodor laskemaan kaikki europalaiset vangit,\nluvultaan 61, vapaiksi. He tulivat englantilaisten leiriin mukanaan 187\npalvelijaa ja neljättä sataa ratsu- ja vetoeläintä, ja täten oli sodan\npäätarkoitus voitettu, mutta ylipäällikkö lordi Napier ei siihen\ntyytynyt. Vaati, että Teodor ehdottomasti antautuisi Englannin\nkuningattaren vangiksi ja jättäisi linnoituksensakin englantilaisten\nhaltuun. Samalla luvattiin, että Teodoria kohdeltaisiin jalolla\ntavalla, niinkuin ruhtinasta ainakin.\n\nRuhtinas Teodor oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella taisi\nvaatia ja arveli ettei englantilaisilla muka enää ollut mitään syytä\nvihollisuuksiin häntä vastaan. Hän lähetti sen vuoksi 1,000 härkää ja\n500 lammasta lordi Napierille lahjaksi, että brittiläiset sotilaat\nsaisivat kylliksensä paistia, koska nyt oli pääsiäispäivä, ja\nolivathan he kaikki kristityitä. Lordi Napier lähetti sanansaattajan\nilmoittamaan, ettei hän huolinut vastaanottaa mitään, ennenkuin Teodor\nperheineen, linnoituksineen oli antautunut Englantilaisille. Hän\nselitti vielä viimeisessä uhkakirjeessään miten hyödytöntä kaikki\nvastustus oli, sekä vakuutti, että Teodoria kohdeltaisiin hyvin, jos\nhän antautuisi vangiksi, mutta jollei seuraavana aamuna kello 9 olisi\ntullut myöntävää vastausta, niin alkaisi uusi hyökkäys.\n\nPääsiäis-maanantaina 13 p. Huhtikuuta 1868 tuli aamulla kahdeksan\nkomeasti puettua abyssiniläis-päällikköä ilmoittamaan, että he\njättäisivät Selassen ja Fahlan linnoitukset, jos he esteettömästi itse\nsaisivat mennä pois. Se heille myönnettiin ja kun näiden linnoitusten\nkoko väestö 30,000 henkeä tuli vakuutetuksi siitä, että englantilaiset\nheitä kohtelivat ystävinä, levisi miehestä mieheen innokas ilohuuto\n\"Li-li-li-li!\" -- jota käytetään ystävällisenä tervehdyshuutona -- koko\ntuon suuren kansajoukon suusta. Aseet heiltä kuitenkin otettiin pois.\nPäälliköt, jotka jättivät Selassen ja Fahlan englantilaisille, sanoivat\nTeodorin lähteneen Magdalasta pakoon entisten vihollistensa,\nmuhammettilaisten naapurien luo, luottaen heidän tapoihinsa, jotka\nkäskivät vihollisellekin antamaan suojaa, kun hän hakee\nvierasvaraisuuttta. Teodor oli kuitenkin Magdalassa ja oli\nvarustautunut vimmattua vastarintaa tekemään.\n\nKun englantilaiset olivat saaneet haltuunsa Selassen ja Fahlan,\nalkoivat he sieltä pommittaa itse Magdalaa. Eräs toinen sanomalehden\nkirjeenvaihtaja kysyi Stanleyltä, oliko hän nähnyt Teodorin viimeistä\nkäsityötä, ja näytti heti sen jälkeen äkkijyrkän vuoren reunalla\nhirmuista näkyä. 308 ihmisruumista, kaikilla kahleet ja rautapuntit\nkäsissä tai jaloissa, oli röykkiössä, toistensa päällä, alastomina ja\nmätänemisen tilassa! Nämä oli Teodor miehineen pyssyillä ja miekoilla\nsäälimättä surmannut, vaikka he epätoivon vimmalla polvillaan\nrukoilivat ja huusivat armoa. Turhaan! Ne teurastettiin kaikki.\n\nMagdalassa oli Teodor varustautunut epätoivon taisteluun, sillä hän oli\nvakuutettu, ettei hän saisi englantilaisilta mitään armoa. Kun ainoa\npääsypaikka Magdalaan oli suljettu vahtitorneilla ja portit tukittu\nsuurilla kiviröykkiöillä, niin keksi pari englantilaista sotamiestä\nkeinon kiivetä jyrkkää vuorta myöten ylös ja onnistuivatkin. Heidän\nesimerkkiänsä seurasivat toiset ja kohta oli iso joukko heitä\ntunkeutunut etuvarustusten yli. Kun ensimmäiset sotilaat olivat\ntunkeutuneet varustusten yli ja yrittivät ampua, näkivät he erään\nhuonosti puetun miehen vetäytyvän pakoon heinäpieleksen taakse,\nrevolveri kädessä. Kohta sen jälkeen kuului heinäpieleksen takaa\nlaukaus, ja sama mies oli tappanut itseänsä, laukaisemalla revolverin\nsuuhunsa. Kun englantilaiset tulivat itsemurhaajan luo, ja hänen\nkourastaan ryöstivät tuon kauniin revolverin, lukivat he sen kahvassa\nkirjoituksen, joka osoitti että se oli lahja Englannin kuningattarelta\nAbyssinian hallitsijalle Teodorille. Itsemurhaaja oli siis Teodor itse,\nja tämän arvelun todistivat sitten vankina olleet europalaiset sekä\nMagdalan omat asukkaat. Hän oli taistellut valepuvussa. Likaisten,\nharmaiden ryysyjen alla oli hänellä erittäin hienot alusvaatteet.\n\nSopiva kohtalon rangaistus oli, että hänen petoimaisen julma oma\nkätensä, joka oli tappanut niin monta viatonta hänen omista\nalamaisistaan, nyt lopetti hänen omankin henkensä. Näin oli päättynyt\nsen miehen elämä, joka ylpeänä nimitti itseänsä \"Teodoriksi, Abyssinian\nkeisariksi, Menilekin jälkeiseksi, Salomon pojaksi, kuningasten\nkuninkaaksi, maanpiirin herraksi, Etiopian valloittajaksi, Afrikan\nuudestaan synnyttäjäksi ja Jerusalemin vapauttajaksi\".\n\nKun englantilainen sotajoukko oli päässyt pääkaupunkiin, tekivät\nTeodorin viimeiset sotilaat vielä yrityksen ryhtyä tappeluun, mutta\nhuomattuaan vastustamisen turhaksi, vetäytyi abyssiniläinen joukko\npakoon Teodorin äpäräpojan johdolla. Suurin osa näistä pakolaisista\njoutui heidän ikivihollistensa Gallas-heimon käsiin ja kun jälelle\njääneet näkivät heidän kohtalonsa, antautuivat he mieluummin\nenglantilaisten vangiksi.\n\nMagdalassa löysivät englantilaiset myös keisarin palatsia vastapäätä\nsuuren vankihuoneen, ahdinkoon saakka täynnä abyssiniläisiä vankeja.\nRuhtinaita, päälliköitä ja talonpoikia oli siellä raskaissa kahleissa,\ntuskallisesti odottaen sitä hetkeä, jolloin heidän kärsimyksensä\nloppuisivat. Englantilaiset kiiruhtivat vapauttamaan heidät ja sekä\nylhäiset että alhaiset vangit suutelivat kiitollisina heidän käsiänsä.\n\nKaatuneen keisarin aarteet joutuivat englantilaisten käsiin, ja\nylipäälliköt sekä heidän taapi-upseerinsa ynnä sanomalehtien\nkirjeenvaihtajat olivat ainoat, jotka eivät ryhtyneet nyt seuraavaan\nyleiseen tavarain ryöstämiseen.\n\nKaikki Teodorin kanuunat, yhteensä 33, tehtiin kelvottomiksi\nkäyttää enää. Magdalan asukkaat käskettiin muuttamaan pois,\nlinnoitusrakennukset hävitettiin ja koko kaupunki, jossa oli noin 3,000\nasuinrakennusta, poltettiin. Sitä ennen oli Teodorin ruumis haudattu,\nilman mitään juhlallisuuksia. Ummistettuna silkkisiin vaatteisiin\npantiin se ruumisarkkuun; pari sotamiestä laski arkun hautaan;\nabyssiniläinen munkki, Teodor-vainajan hovikappalainen, luki hätäisesti\nhautausluvut ja hauta täytettiin.\n\nAbyssiniläisiltä sotilailta otettiin heidän aseensa pois, vaan\nkaiken muun omaisuutensa he saivat viedä mukanaan. He olivat\nsäälimättömästi kohdelleet omia kansalaisiaan, mutta koska he olivat\nantautuneet englantilaisille, suojelivat nämä heitä, kunnes he\npääsivät turvalliseen paikkaan, josta he taisivat kukin palata\nsyntymäseuduilleen. Ne haavoitetut abyssiniläiset, joilla ei ollut\nystäviä heitä hoitamassa, vietiin englantilaisten sotalasaretteihin.\nKaikkiansa oli englantilaisia haavoitettuja ja muutoin sairaita\nainoastaan 80 miestä, siihen luettuna nekin, jotka Magdalan\nvalloituksessa haavoitettiin.\n\nEnglantilainen sotajoukko läksi nyt paluumatkalle, tyytyväisenä ja\niloisella mielellä. Abyssinian erinomaisen terveellisen ilmanalan\ntähden oli englantilainen sotajoukko säilynyt terveenä, kärsimättä\nniitä kipuja, joita muuten kuumain maiden ilmanala vaikuttaa\neuropalaisiin. Tosin oli helle joskus tulinen, sillä aurinko paistoi\nkeskitaivaalta ihan kohtisuoraan alas, mutta vuorimaa on niin korkea,\nettei ylängöillä vallitse sama turmiollinen ilma kuin alhaisissa\nlaaksoissa. Asukkaat, jotka olivat erittäin hyvillään ennen\nvoittamattoman hirmuhaltijan Teodorin kukistuksesta, tulivat suurissa\nlaumoissa englantilaisten leiriin heitä ylistämään laululla. Heidän\nlaulunsa oli virren veisaamista ja aineeksi olivat he ottaneet kuningas\nDaavidin kiitosvirren: \"Herra on minun kallioni, linnani ja\npelastajani; Jumala on lohdutukseni, Häneen minä turvaan. Hän on\nkilpeni ja terveyteni sarvi; suojelukseni ja turvani ja vapahtajani.\nSinä joka minut autat vääryydestä.\" (2 Samuelink. 22). Samalla kuin he\nlauloivat tätä laulua, kantoivat heidän kirkonpalvelijansa liitonarkin\nkuvaa, joka oli 5 kyyn. pitkä, kyynärää leveä ja 1/2 kyyn. korkea,\npunainen kullalla kirjaeltu verka oli sen päällä peitteenä, ja sen\npäällä oli puusta tehty tulipunasella silkillä päällystetty\narmo-istuimen kuva. Kerubiimiä ja Serafiimia ei kuitenkaan ollut,\nniinkuin ennen Israelin arkin päällä. Sitä paitse kantoi tuo\nylistysvirttä veisaava joukko astioita, vaatteita, kynttiläjalkoja,\npesumaljoja, papin virkapukua, vaskisia, hopeisia ja kultaisia ristejä,\nehtoollismaljoja ynnä muita \"pyhiä esineitä\", jotka kuuluivat heidän\njumalanpalvelukseensa. He soittivat samalla monellaisia puisia ja\nmessinkisiä soittokaluja, niin että tuo ylistysmessu oli hyvin\nmetelinen riemunosoitus, johon suuret vaimo- ja lapsiparvet yhtyivät\nhuutaen ilohuutojansa: \"Li-li-li!\" Kuta enemmän innostus nousi, sitä\nrajummiksi kiihtyivät heidän liikkeensä; joukkoa johtava pappi\nkumarteli yhä syvempään ja viimein kaikki rupesivat tanssimaan,\nloikkien ja hyppien niin, että englantilaiset, niin sopimatonta kuin\ntuo itse asiassa olikin, eivät malttaneet olla ääneen nauramatta ja\nkäsiään taputtamatta tälle omituiselle näytelmälle.\n\nPalausretkellä kuoli englantilaisten veto-eläimistä summaton joukko;\ntusinoittain kuoli ratsuväen hevosia joka päivä uupuneina tukalasta\nmatkasta. Stanley kiiruhti ennen sotajoukkoa päästääkseen merenrantaan,\nhuolimatta varoituksista, joita hänelle lausuttiin, sillä kun nyt oli\nsadeaika, niin olivat tiet vuorenrotkoissa ihan tulvillaan vettä\ntäynnä. Varsinkin eräässä pitkässä vuorenrotkossa, joka oli paikoittain\nainoastaan 20 jalkaa ja leveimmällä kohdalla 30 jalkaa leveä, ja jonka\nmolemmilla puolilla kohosi pystysuorat 800 jalkaa korkeat kalliot,\nuhkasi hirveä vaara, sillä ankara ukkos-ilma ja sitä seuraava sade\nsyöksi alas myrskyn raivolla ja vuorien kupeilta alas virtaavat\npurot muuttivat vuorensolan koskeksi. Töin tuskin pääsi Stanley\npalvelijoinensa hevosinensa eräälle korkeammalle kallionlohkareelle,\njonka ympäriltä tulvavesi pian oli huuhtonut kaiken irtonaisen mullan\npois. Vesi muodosti pian hänen ympärillään lammikon, joka oli 4\nkyynärää syvä, ja tulva nousi nousemistaan uhaten hukuttaa hänet\nseuralaisineen. Sade syöksi alas virtana ja jonkun ajan kuluttua toi\ntulvavesi mukanaan joukottain ihmisruumiita, kuolleita härkiä, muuleja\nja hevosia, jotka syöksivät alas virtaa nurin niskoin kauheassa\nsekasorrossa. Sähkölennätinpylväitä, joissa oli pitkät kappaleet\nsähkölennätinlankaa, kärryjä ja pyöriä, jotka musertuivat kallioita\nvastaan, heinä- ja olkipieleksiä, pensaita, puita ja taas kuolleita\nihmisiä -- kaikki vyöryi kauheassa sekamelskassa virran mukana\nkauhistuttaen noita rohkeita ja liiaksi varomattomia matkalaisia,\njoiden perikato oli silmien edessä. Mutta ennenkuin tulva oli noussut\nniin korkealle, että se olisi saavuttanut heidän turvapaikkansa,\ntaukosi myrsky ja syvät vuoren rotkot olivat nielleet veden niin, että\nvain lammikko oli yli päästämättä. Jätettyään suurimman osan\ntavaroitaan, joita ei saatu kuljetetuksi, pääsi Stanley töin tuskin\ntästä vaarasta ja saapui englantilaisten sotaväen asemalle rotkotien\nalapäässä ja täällä hänet vastaanottivat upseerit erittäin\nvierasvaraisesti. Vahvistettuaan voimiansa ruoalla ja juomalla sekä\nlevättyään yön saapui hän sitte seuraavana päivänä meren rannalle\nZoullaan, josta hän, myytyänsä aasinsa ja tarpeettomat tavaransa lähti\nlaivalla Suetsiin. Oivallisen arapilaisen hevosensa hän toi mukanaan ja\nvei sen New-Yorkiin.\n\nAbyssinian sota oli päättynyt ja kuukauden kuluttua oli englantilainen\nsotajoukko tuotu pois, kaikki sen varastot ja leirit kadonneet ja\nmuisto vain jälellä tuosta vaivaloisesti toimitetusta mutta\nkunniakkaasta sodasta, jossa Englannin sotilaat olivat suuresti\nkunnostaneet itsensä.\n\nKun tämä sotaretki näin oli päättynyt, kiiruhti Stanley Espanjaan,\njossa paraikaa riehui kapina kuningatar Isabellaa vastaan. Töin\ntuskin oli Stanley päässyt hengissä pois Valencian kaupungissa\nkapinoitsijain ja hallituksen joukkojen välillä syntyneestä verisestä\nkahakasta, niin hän vetäytyi Madridiin, josta hän lähetteli tietoja\nNew-York Heraldille. Silloinpa hän eräänä päivänä sai sähkösanoman,\njoka kutsui hänet oitis tulemaan Pariisiin. Sanoman oli lähettänyt\nNew-York Heraldin omistaja James Gordon Bennett nuorempi.\n\nMuutaman tunnin kuluttua oli Stanley jo matkalla Pariisiin, johon hän\nsaapui seuraavana päivänä iltapäivällä. Hän kiiruhti heti hotelliin,\njossa hra Bennett asui, ja kolkutti tämän ovelle.\n\n\"Astukaa sisään!\" kuului ääni oven takaa. Herra Bennett oli jo mennyt\nlevolle; vaan saatuansa tietää, että Stanley oli tullut, rupesi hän\npakinoimaan seuraavaan tapaan:\n\n\"Vai niin, tekös olettekin. No istukaa, mulla on tärkeä toimi\nannettavana teille\".\n\nHän puki päällensä yötakin ja virkkoi taas:\n\n\"Missähän luulette Livingstonen olevan tätä nykyä?\"\n\n\"Enpä tosiaankaan sitä tiedä\".\n\n\"Luulettekohan, että hän vielä on elossa?\"\n\n\"Kenties; vaan yhtä mahdollista on, että hän on kuollut\".\n\n\"Mutta minä arvelen, että hän vielä elää ja että hänestä voidaan saada\ntietoakin. Minä aijon lähettää teidät häntä etsimään\".\n\n\"Kuinka, luuletteko tosiaan, että minä voisin saada tietoa tohtori\nLivingstonesta? Tahdotteko, että minun pitää lähteä Keski-Afrikaan?\"\n\n\"Tahdon. Minä tahdon, että matkustatte ja hankitte tiedon hänestä,\nmissä ikänä hän onkin, ja tuotte hänestä kaikki ne uutiset, mitkä\nvoitte. Kenties\" -- lisäsi hän miettiväisesti -- \"Vanhus kärsii\npuutetta; ottakaa sen vuoksi tavaroita kylliksi mukaanne, että voisitte\nhäntä auttaa, jos hän olisi avun tarpeessa. Tehkää miten parhaimmaksi\nkatsotte, -- mutta hankkikaa varma tieto Livingstonesta\".\n\nStanley huomautti, että tuollainen matka tulisi melkoisesti maksamaan,\nvaan Bennett lohdutti häntä sanoen:\n\n\"Ottakaa nyt tuhat puntaa ja kun se summa on lopussa, niin otatte taas\ntuhat puntaa, kun nekin rahat ovat loppuneet, niin otatte vielä tuhat\npuntaa ja sitte taas tuhat, -- mutta hankkikaa tieto Livingstonesta\".\n\nKun Stanley huomasi, että hra Bennettin aikomus oli saada tietoa tuosta\nmainiosta matkustajasta maksoi mitä maksoi, kysyi hän:\n\n\"Tahdotteko siis että minä suoraa päätä oitis lähden Afrikaan\nLivingstonea etsimään?\"\n\n\"En, minä tahtoisin, että ensin menette Suetsin kanavan avajaisiin ja\nettä sitte matkustatte Niilin virtaa ylöspäin. Sieltähän Baker kuuluu\nolevan lähtemäisillään Ylä-Egyptiin. Tiedustelkaa minkä voitte hänen\nretkisuunnastaan, ja kertokaa sinne mennessänne kaikesta, mikä voi\nhuvittaa matkustavaisia. Sopisipa teidän kirjoittaa oikein käytöllinen\nkäsikirja Ala-Egyptissä matkustavaisille ja kertoa siinä kaikesta, mikä\nsiellä näkemistä ansaitsee, ja miten mikin on nähtävä.\n\n\"Voisittehan sitte lähteä Jerusalemiin, jossa kapteeni Warren kuuluu\ntätä nykyä löytävän löytämistään hauskoja esineitä. Menkää sieltä sitte\nKonstantinopoliin ja hankkikaa selko noista kediivin (Egyptin\nvarakuninkaan) ja sulttaanin välisistä riidoista.\n\n\"Kun olette sieltä päässyt, niin olisi paras, että menette Krimin\nniemelle ja käytte siellä noilla vanhoilla tappelutantereilla ja\njatkakaa sitte matkaanne Kaukasusvuoriston kautta Kaspian merelle.\nVenäläinen retkikunta kuuluu sieltä lähtevän Khivaan. Sieltä sopii\nteidän matkustaa Persian kautta Intiaan ja matkallanne kirjoittaa\njoku hupaisa kirje Persepoliksesta.\n\n\"Bagdad soveltuu ihan teidän matkaanne; tottahan poikkeatte sinne ja\nkirjoitatte jotakin Eufratin laaksoon rakennettavasta rautatiestä. Kun\nsen jälkeen olette päässyt Intiaan, niin sopii teidän lähteä\nLivingstonea etsimään. Mahdollisesti voitte silloin saada kuulla, että\nhän on matkalla Sansibariin; ja jollei hän olisi, niin lähdette\nsisämaahan ja hankitte hänestä tietoa, onko hän hengissä vai\neikö. Hankkikaa kaikkia tietoja, mitä suinkin voitte, hänen\ntutkimusmatkoistaan, mutta jos hän on kuollut, niin hankkikaa siitä\nmitä tarkimmat todistukset. Ei nyt tällä kertaa muuta. Hyvää yötä!\nJumalan haltuun!\"\n\n\n\n\n2. Luku.\n\nStanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.\n\n\nStanley lupasi tehdä mitä hän vaan voi, ja kohta sen jälkeen oli hän\ntaas pikajunalla tullut Marseilleen lähteäksensä sieltä Itämaille.\nUseimmat edellä mainitut matkat hän teki ja saapui 1870 Elokuussa\nIntiaan, josta hän Lokakuussa lähti Mauritius saarelle ja sieltä\nSansibariin. Tänne hän saapui Tammikuun alussa v. 1871.\n\nSansibar on saari vähän matkaa Afrikan itärannikosta ja on arapilaisten\nkauppiasten pääpaikka. Tänne keräytyy suuri joukko tavaran\nvaihettajia kaikilta seuduilta Itä-Afrikassa, jonka vuoksi väestö onkin\nerittäin kirjava. Markkinoille tuodaan kopaali-gummia, nahkoja,\norselji-väriä, kallisarvoisia puulajeja ja orjia. Sansibaria voi\nverrata Bagdadiin tai Konstantinopoliin; yleensä on muhammettilaisia\nenempi kuin muita ja ainoastaan vähäinen osa kaupungin asukkaista on\nkristittyjä, enimmästään europalaisia kauppiaita, jotka ovat tänne\nasettuneet. Hallitseva kansa on arapilaiset, jotka ovat Moskatin\nruhtinaskunnasta tänne siirtyneet ja laajentaneet valtaansa siinä\nmäärässä, että entinen emämaa Moskat on jäänyt suuremmaksi paisuneen\nSansibarin alusmaaksi. Sansibarin nykyinen sultaani Seyed Burghasch oli\nollut muutamia vuosia takaperin orjakaupan puolustaja, sillä hänellä\noli siitä runsaita tuloja, mutta kun Englannin hallitus sotalaivastolla\nuhkasi hänen pääkaupunkiansa ja pakotti hänet sitoutumaan orjakaupan\nlopettamiseen, niin olot muuttuivat. Sittemmin kävi sultaani itse\nEnglannissa, jossa häntä kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja hän tuli\nnäkemään Englannin rikkauden sekä suuren sotavoiman. Hän tuli myöskin\nhuomaamaan mikä summaton erotus on väkivallalle ja orjuudelle\nperustetun ja vapaudelle sekä yhdenarvoisuuden kannalle perustetun\nvaltakunnan välillä ja siitä saakka on Seyed Burghasch ruvennut\norjakaupan innokkaaksi vastustajaksi. Mutta vuosisatoja kestäneitä\nepäkohtia ei toki pian saa poistetuksi, varsinkaan kun arapilaiset\nalamaiset sitkeästi puolustavat entistä tapaansa ostaa ja myydä orjia.\n\nPuhdas arapilainen rotu on helposti erotettava muista Sansibarin\nasukkaista. Useimmat tähän rotuun kuuluvat kauppiaat ovat uskaliasta\nväkeä, jotka usein henkensä kaupalla ovat tehneet pitkiä kauppamatkoja\nsisä-Afrikassa hakemaan sen maan tuotteita. Vaarallisilla retkillä\nsaatu kokemus antaa heille tyynen, itsenäisen, usein uhkamielisenkin\nulkomuodon, joka saattaa ulkomaalaisen heitä pitämään suuressakin\narvossa.\n\nSitävastoin ovat Intiasta Afrikaan siirtyneet banianit perin kelvotonta\nihmislajia. Banianiksi sanotaan erästä noista monista Intian\nlahkokunnista. He ovat aina arapilaisten nöyriä kumartajoita, mutta\nmyöskin aina säälimättömän julmia niitä vastaan, jotka onneton kohtalo\nsaattaa heidän valtaansa. Petollisuus on heissä luonnollisin asia. Kun\nbaniani parhaiten vannoo ja vakuuttelee kaiken pyhän nimessä, niin voi\nolla varma siitä, että hän silloin valhettelee enimmän. Rahan ja\nrikkauden keräämisessä sekä ahneudessa on hän verraton. Juutalainen ei\nkoskaan vedä hänelle vertoja ja ainoa, joka hänen kanssaan kykenee\nkilpailemaan menestyksellä, on parsilainen. Arapilainen on lapsi häneen\nverraten. Tämä rotu kuitenkin parhaiten lisääntyy ja sen hallussa on\nmelkein koko Keski-Afrikan kauppa. Keinotellen on se saanut muut\nkauppiaat kokonaan valtaansa. Koronkiskominen on niin suuri, että\nlainatuista rahoista otetaan korkoa 50, 60 ja 70;kin prosenttia, ja\naina osaa kavala baniani sovittaa asian sille kannalle, ettei hän\nmenetä omaansa.\n\nLähinnä banianien jälkeen ovat vaikutuksensa puolesta tärkeimmät\nmuhamnettilaiset hindut. Petollisuudessa ne jäävät ainoastaan hiukan\nedellisistä jälelle ja kymmenittäin löytyy heidän joukossansa\nperinpohjin konnamaisia roistoja, mutta sitä vastoin ylen harvoja\nrehellisiä kauppiaita. Näiden viimeksimainittujen joukossa on kuitenkin\ntullut tunnetuksi eräs Tarya-Topan niminen vanha kauppias, jonka\nperinpohjainen totuus ja ankara rehellisyys kauppa-asioissa on tullut\noikein sananparreksi. Hän on rikastunut äärettömästi; hänellä on monta\nlaivaa ja hän on saanut tärkeän sijan sultaanin neuvostossa.\n\nArapilaisia, banianeja ja hinduja halvemmassa asemassa ovat neekerit ja\nsekarotu. Niitä on kenties kaksi kolmannesta Sansibarin kaupungin\nasukasluvusta, joka nousee arviolta noin 100,000:een, ja on melkein\npuoli koko saaren asukasluvusta.\n\nSansibarin kauppa on melkoinen ja arvattavasti yhä suurenemassa.\nKauppalaivoista näkee siellä enimmän amerikalaisia, niiden jälkeen\nsaksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia. Ne tuovat tänne\namerikalaista palttinaa, jota maan asukkaat nimittävät \"merikaniksi\",\npaloviinaa, ruutia, kiväärejä, lasihelmiä, posliinitavaroita,\nenglantilaisia pumpulivaatteita, metallitaulaa ja muita sellaisia\ntavaroita sekä vievät pois norsunluuta, kopaaligummia, josta\neuropalaiset valmistavat monellaisia maali- ja lakeeraus-aineksia,\nsekä neilikoita, raakoja vuotia, simpukoita, joita taas Afrikan\nlänsirannalla olevat neekerit käyttävät rahana, seesamiviljaa ja\npalmuöljyä.\n\nSansibarissa asuvat europalaiset ovat enimmästä päästä itsenäisiä\nkauppiaita, virkamiehiä tai europalaisten ja amerikalaisten kauppiasten\nasiamiehiä. Etevin sija on Englannin konsulilla, jona, Stanleyn\ntullessa Sansibariin, oli tohtori Livingstonen entinen matkatoveri\nhänen retkillänsä Sambesi-virran seutuja tutkiessa, tohtori John Kirk.\nStanley piti erittäin tärkeänä saada tältä mieheltä niin paljon tietoja\nkuin suinkin Livingstonesta, mutta samalla hän tahtoi pitää salassa\naikeensa lähteä tätä mainiota miestä etsimään. Kun amerikalainen\nkonsuli, kapteeni Webb, oli vieraisilla käydessään toht. Kirkin luona\nesitellyt hänelle hra Stanleyn, pääsi tämä viimein tilaisuuteen jutella\nhänen kanssaan kahden kesken, sillä kyllästyneenä vierastensa\njokapäiväisiin loruihin, joita jatkettiin tavallisesti lähimmäisten\npanemisella, tahtoi toht. Kirk säälien Stanleyn ikävystymistä\ntässä seurassa, huvittaa häntä näyttämällä hänelle oivallista\nelefantti-pyssyänsä ja kutsui hänet eri huoneeseen. Täällä sai Stanley\nkuulla loppumattomia ylistyksiä tuon oivallisen aseen murhaavasta\nvaikutuksesta ja kuinka hirveän tarkasti luoti aina sattui, kun sillä\nampui. Tulipa muun muassa juttuja Livingstonen seurassa tehdyltä\nmatkaltakin.\n\n\"Missähän se Livingstone nyt mahtanee ollakaan?\" kysäisi Stanley,\ntekeytyen ihan välinpitämättömäksi.\n\n\"Niin\", vastasi Kirk, \"eipä siihen ole helppo vastata; hän on kenties\njo kuollut, mutta siitä ei tiedetä mitään varmaa, eikä hänestä ole\nkahteen vuoteen kuulunut mitään. Hänelle lähetetään aina joskus täältä\nyhtä ja toista. Paraikaa kuuluu olevan matkue lähtemäisillään hänelle\nviemään tarpeita. Minä olen luullut vanhuksen jo kohta palajavan\nkotiin, sillä hän käy jo liian vanhaksi. Jos hän kuolisi, niin hedelmät\nhänen monivuotisista tutkimusmatkoistansa menisivät hukkaan, sillä hän\nei kirjoita muistoonpanoja eikä päiväkirjaa, ja karttoihinsa hän panee\njonkun pisteen tai muun merkin, jota ei kukaan muu kuin hän itse\nymmärrä. Jos hän vielä on hengissä, niin pitäisi hänen tulla kotiin ja\njättää työ nuorempien jatkettavaksi\".\n\n\"Minkälainen mies hän on muita kohtaan?\" kyseli Stanley.\n\n\"No, minä luulen, että hänen kanssaan olisi toisen tukala olla. Itse en\nole hänen kanssansa riitautunut, mutta olen hänen nähnyt vihaisesti\ntiuskuvan muille, ja siitäpä syystä luulen, että hän ei tahdo pitää\nketään seurassaan\".\n\n\"Minä olen kuullut häntä sanottavan erittäin vaatimattomaksi mieheksi.\nOnko hän sellainen?\"\n\n\"Hohoo, hän kyllä tietää paremmin kuin joku toinen arvostella omat\nlöytönsä. Eipä hän juuri ole mikään Herran enkeli sentään\", vastasi\ntoht. Kirk nauraen.\n\n\"Entäs jos sattuisin matkoillani yhtymään hänen kanssansa -- voisinhan\nhänet tavata, jos hän kulkee samoja teitä kuin minä -- kuinkahan\nluulisitte hänen minua kohtelevan?\"\n\n\"Suoraan sanoen\", vastasi Kirk, \"en luule, että sellainen yhtyminen\nhäntä liioin miellyttäisi. Minä tiedän, että jos esim. Burton, Grant,\nBaker tahi joku muu tutkimusmatkoilla kulkija seuraisi Livingstonen\njälkiä ja tämä saisi kuulla hänen lähestyvän, niin hän pian lähtisi\nparin kymmenen peninkulman päähän soiden ja rämeiden taakse. Sellainen\non -- kunniasanani kautta -- ajatukseni Livingstonesta\".\n\nKuultuansa Livingstonen läheiseltä tuttavalta tällaisen arvostelun\nhänestä, tunsi Stanley intonsa lähteä matkaan suuresti laimentuvan,\nmutta hänellä oli käsky: \"_Mene ja hanki tieto Livingstonesta_!\" ja hän\npäätti pitää sanansa ja hankkia hänestä tiedon, jos vain Livingstone\nvielä oli elävien luvussa; jollei, niin pitihän kumminkin saada\nselville kaikki tiedot hänestä, mitkä ihmisiä huvittaisivat.\n\nTottumattomana matkustuksiin Afrikan sisämaissa koki Stanley edellisten\nmatkustajain kirjoista saada selkoa mitä kaikkia tarpeita hänen tulisi\nottaa mukaansa, mutta kun niistä puuttui juuri nuo tärkeät tiedot,\nhankki hän ne arapilaisilta kauppiailta, jotka kokemuksen nojalla niitä\ntaisivat antaa. Hän osti siis suuret joukot monellaisia vaatteita,\nlasihelmiä ja paksua messinkilankaa, sekä omaa tarvista varten\nkeittoastioita, ruokatavaroita, lääkkeitä ja tuhansia eri tavaroita,\nlahjoja neekeriruhtinaille y.m. Apulaisikseen pestasi hän kaksi\neuropalaista merimiestä sekä suuren joukon sansibarilaisia neekereitä,\nuseimmat sellaisia miehiä, jotka olivat ennen palvelleet europalaisia\ntutkijoita. Kun oli epätietoista, pitikö hänen lähteä vielä Tanganjika\njärven toisellekin puolelle, osti hän kaksi venettäkin, jotka tehtiin\nkepeämmiksi kantaa siten, että niistä otettiin pois istuimet ja osa\nlaidoista, jotka osat sitte piti jäljestäpäin korjattaman uudelleen.\nKaikki mukaan otettavat tavarat jaettiin noin 70:n naulan painoisiin\nkannalmuksiin, että mies hyvin jaksoi sellaisen kantaa. Ennenkuin\nStanley lähti Sansibarista, pääsi hän vielä sultaani Seyed Burghasch'in\nluo, joka osoitti hänelle suosiotansa lahjoittamalla hänelle komean ja\nkallisarvoisen hevosen.\n\nSansibarista lähti Stanley vastapäätä mannermaalla olevaan Bagamoyon\nkaupunkiin, josta hänen piti siellä olevain kauppiasten avulla hankkia\nväkeä kantamaan tavaroitansa sisämaahan. Vasta Bagamoyossa tuli hän\ntarkemmin tuntemaan millaisten perinpohjaisten veijarien kanssa hän\njoutui tekemisiin. Arapilainen kauppias Ali ben Salim oli varsin\nkamalasti menetellyt häntä vastaan ja oli kuitenkin olevinaan erittäin\nystävällinen. Stanley kyllästyi hänen viekkauksiinsa ja kääntyi\nsansibarilaisen Tarya Topanin suosituksen johdosta nuoren hindulaisen\nkauppiaan Soor Hadji Palloon puoleen. Vaikka tämä oli vasta 20 vuotinen\nnuorukainen, oli hän jo kuitenkin ennättänyt sangen pitkälle kavaluuden\nja petollisuuden tiellä, niin että Stanley sanoi niiden kuuden viikon\nkuluessa, jotka hän viipyi Bagamoyossa, tämän yhden miehen tähden\nsaaneensa yhtä paljon harmia ja vaivaa kuin poliisimestarilla\nNew-Yorkissa on kaikista sen kaupungin roistoista. Mutta kun Stanley\nvälttämättömästi tarvitsi tämän miehen apua, niin hänen täytyi kärsiä\nhänen petoksiaan. Vihdoin oli Stanley saanut sen verran väkeä\npalvelukseensa pestatuksi, että hän vähitellen taisi viidessä eri\njoukossa lähettää heidät matkalle tavaroita kuljettamaan. Kun hän itse\nviidennen joukon johtajana läksi sisämaahan, oli hänen palveluksessaan\nyhteensä 192 miestä. Seitsemänkymmentäkolme päivää oli hänen täytynyt\nviipyä Sansibarissa ja Bagamoyossa, ennenkuin palvelusväki ja tavarat\noli saatu täyteen kuntoon matkaa varten.\n\n\n\n\n3. Luku.\n\nMatkan alku rantamaalta Ugogoon.\n\n\nInnokkaalla mielellä lähti Stanley Bagamoyosta asukkaiden häntä\nsaattaessa marssimaan ylämaahan. Sotamiehet (aseelliset miehet\njoukossa) laulaa loilottivat, matkaopas heilutti lippua ja kaikki\nolivat reippaalla tuulella. Ensimmäiselle pysäyspaikalle oli vain puoli\nengl. peninkulmaa (ei venäjän virstaakaan). Matka oli käynyt hyvin.\nStanleyn arapilainen tulkki Selim, ei ollut kaatanut kärryjä kuin\nkolmasti vain; Zaidi, sotamies, oli vain kerran antanut ampumavaroja ja\nStanleyn vaatteita kantavan aasin rypeä mutaisessa lätäkössä. Vaatteet\ntäytyi pestä puhtaiksi. Ampumavavat olivat kaikeksi onneksi\nvedenpitävässä laatikossa, etteivät ne kastuneet. Iloissaan siitä että\nnyt viimeinkin oli päästy matkalle, unhotti moni aasinajaja, ettei\ntällä elukalla ole luonnollista taipumusta kulkea suorinta tietä\nja että se harvoin voi vastustaa haluansa poiketa ihmisten\nviljavainioihin. Stanley tuli kuitenkin pian huomaamaan, että\npalveluksessaan olevista moni näyttäytyi kelvollisemmaksi ja\nluotettavammaksi, kuin häntä alussa olisi luullut. Pari, kolme päivää\nviivyttiin ensimmäisessä pysäyspaikassa viimeisiä varustuksia varten\nkohta alkavan sade-ajan takia, ja kun matkaa jatkettiin, tuli Stanleyn\njoukko tapaamaan matkan varrella neekerejä työssä. Huolimatta ohitse\nkulkevista oli työväki, miehet ja naiset, niin vähissä vaatteissa, että\nAatamin ja Eevan viikunalehtipuku oli koko komea juhlapuku verraten\nheidän verhoihinsa, vaan he eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään\nujostelemista alastomuutensa tähden. Uteliaiden lasten tavalla\nosoittelivat neekerit sormillaan Stanleyn matkuetta naureskellen\nmilloin millekin mitättömälle seikalle, joka heistä näytti oudolta.\n\nEnsimmäinen tukalampi vastus, joka kohtasi Stanleyn matkuetta, oli\npääsö virtahepojensa kautta kuuluisan Kingani-virran yli. Pohjattoman\nvetelän suon yli olikin vaikea päästä, kun ei ollut mitään siltaa eikä\nlauttaa, mutta tässäpä piti johtajan näyttää neuvokkaisuutensa. Paksuja\npölkkyjä kaadettiin rinnakkain yli tuon pienen joen ja pölkkyjen päälle\npiti latoa suuria tavaran kantamista varten valmistettuja satuloita, ja\nniin oli silta valmis. Sillä välin kun tavaroita kuljetettiin toiselle\nrannalle ja juhtaeläimiä uitettiin joen poikki, ampuili Stanley\nhuviksensa kiväärillä virtahepoja kalloon. Luodit eivät kuitenkaan\npahaa vahinkoa tehneet, sillä vaikka ne sattuivat, seisattuivat ne\nnoiden paksunahkaisten nahan alle ihrakerrokseen. Olipa joku vanha\nvirtahepo rauhallisesti kääntänyt vain päätään ikäänkuin kummastellen\nmitä varten tuo typerä matkustaja haaskasi kallista ruutia ja luoteja\nhänen nahkaansa, kunnes ankarampi laukaus suurempireikäisestä pyssystä\nantoi virtahevolle kuolettavan haavan. Stanley tuli tarkemmin tuntemaan\nnuo kuuman ilmanalan jättiläis-elukat, jotka silloin kun ei niille\ntehdä rauhattomuutta, laiskoina kömpivät puoleksi ylös vedestä auringon\npaisteessa venymään aivan kuin sikolauma joka on nälkänsä tyydyttänyt.\n\nAsukkaat näillä seuduilla harvoin viitsivät vaivata itseään raivaamalla\nmetsää viljavainioksi; vaan valitsevat siksi tavallisesti jonkun aukean\npaikan, jossa maan pinta, sittekun siitä heinä on poistettu,\nkuokkimalla käännetään parin kolmen tuuman syvyydeltä ja siihen\nkylvetään vilja, joka tavallisesti antaa neljä-, viisikymmentä kertaa\nsiihen kylvetyn määrän. Kuitenkin löytyy tienoita, jotka ovat aivan\nhedelmättömiä niinkuin Saharan erämaa. Sen lisäksi on näillä seuduilla\nmuitakin kiusallisia tukaluuksia, joista hyönteiset eivät suinkaan ole\nvähäpätöisimmät. Turmiollinen tsetse-kärpänen tekee täällä\nkarjanhoidolle hyvin suurta haittaa, sillä sen purema on varma kuolema\nhevoselle, nautaeläimille ja koirallekin, mutta kumma kyllä eivät\naasit, lampaat, vuohet eikä ihminenkään kärsi sen puremasta muuta\nvahinkoa kuin kipu.\n\nOdottaessaan yhtä osastoa matkueestansa, joka oli jäänyt jälemmäksi,\ntäytyi Stanleyn viipyä taas seuraavassa pysäyspaikassa pari päivää.\nHänen kaunis, harmaa hevosensa, jonka Sansibarin sultaani oli\nlahjoittanut, kuoli, ja kun hän tahtoi välttää, että kuollut raato\nmätänemisen kautta olisi turmellut ilmaa läheisen kylän tienoilla,\nantoi hän käskyn miehilleen, että he kaivaisivat kuopan, johon hevonen\npiti haudattaman. Kun se oli tehty, tuli kylän päämies, muka hyvän syyn\nsaatuansa, vaatimaan Stanleyltä sakkoa tämmöisen omavaltaisen työn\nsovitukseksi. Stanleyn ja päällikön välillä syntyi silloin seuraava\nväittely:\n\n\"Sinäkö olet Kingarun kylän suuri päällikkö?\"\n\n\"Hu-uh, minä se olen!\"\n\n\"Oikeinko itse suuri, suuri päällikkö?\"\n\n\"Hu-uh, niin kyllä!\"\n\n\"Onko sulla paljokin sotilaita?\"\n\n\"Hä, -- mitä?\"\n\n\"Onko sulla paljon aseisiin kykeneviä miehiä?\"\n\n\"Ei yhtäkään\".\n\n\"No minä luulin, että sulla kumminkin olisi tuhat miestä, koska\nuskallat sakottaa mahtavaa valkoista miestä, jolla on yltäkyllin\npyssyjä ja sotilaita, ja vaadit häneltä suuret sopijaiset siitä, että\nhän on antanut haudata kuolleen hevosen?\"\n\n\"Ei mulla ole ollenkaan sotilaita, muutamia nuoria miehiä vain\".\n\n\"No miksi siis tulet riitelemään?\"\n\n\"Eihän se minun syyni ole, sillä veljeni sanoivat: katsoppas mitä\nvalkoinen mies on tehnyt ilman sinun luvattasi. Sen vuoksi kysyn nyt:\nkuka antoi sulle luvan käyttää minun maatani hautausmaaksi?\"\n\n\"Enhän minä lupaa tarvitse tehdäkseni mikä oikein on. Jos olisin\njättänyt kuolleen hevosen mätänemään, olisi se levittänyt tautia\nkyläänne ja turmellut juomavetenne, eikä mikään kauppamatkue olisi\nsitte seisattunut kyläänne. Mutta kun teko ei ole mieleesi, niin\nkaivetaan hevonen jälleen ylös ja jääköön se hautaamatta. -- Hoi pojat,\nkaivakaa hevonen jälleen maasta ylös ja viekää se samaan paikkaan,\nmissä se kuoli\".\n\nHämmästyneenä ja levottomana rupesi kylän päällikkö huutamaan: \"Ei, ei,\nherra; valkoisen miehen ei pidä suuttuman. Hevonen on kuollut. Olkoon\nse paikoillaan ja sovitaan pois!\"\n\nNäin tuli sovinto jälleen, ja Stanleyn matkue läksi rauhallisesti\neteenpäin. Muutaman päivän kuluttua huomattiin, että tavaran kantajista\noli yksi lähtenyt karkuun, vieden mukanansa sekä oman kannettavansa,\nettä toverinsakin hänelle uskotun omaisuuden. Mutta heti sen jälkeen\nkun hän, erottuansa matkueesta, oli piiloutunut tiheään metsikköön\nihaillakseen saalistansa, joutui hän muutamain rosvojen käsiin, sillä\nsellaisia aina kuljeksii kauppamatkueitten kantapäillä väjymässä mitä\nsaisivat käsiinsä, ja karkuri, jonka nimi oli Khamifi, vietiin oitis\nkylään, sidottiin puuhun kiinni ja olisi heti tapettu, jollei pari\nStanleyn miehistä olisi tulleet häntä vaatimaan takaisin. Kyläläiset\neivät kieltäneet Stanleyn vaatimuksia saada takaisin sekä miehen että\ntavarat, mutta tahtoivat palkkiota karkurin kiinni ottamisesta. Tämä\nvaatimus katsottiin kohtuulliseksi ja he saivat 10 helminauhaa ja\nmuutaman kyynärän vaatetta.\n\nKhamifin piti nyt saada ansaittu rangaistus, mutta ettei se tulisi\nliian ankaraksi, antoi Stanley toisten kantajain tuomita hänet.\nNeuvoskunta, johon valittiin 8 kantajaa ja 4 sotamiestä, tutki hänen\nasiansa ja päätti yksimielisesti, että Khamifi, joka rikoksellaan oli\nsaattanut kaikki rantaseutujen kantomiehet huonoon maineesen, piti\nrangaistaman \"ison isännän\" aasinpiiskalla. Hän sidottiin ja sai sitte\nkultakin kantajalta ja sotilaalta piiskan sivalluksen ja huusi\nsurkeasti rangaistusta kärsiessään.\n\nMatkaa jatkettiin edelleen useita päiviä suoraan länttä kohti, jolloin\nseudut olivat hyvin vaihettelevat sekä luonnontuotteiden runsauden että\nulkonaisen ihanuutensa vuoksi. Puita, joista korkeimmat olisivat\noivallisesti kelvanneet mastopuiksi suurimpiin laivoihin, kasvoi\ntiheästi varsinkin rannoilla, ja heinä oli tavallisesti miehen\nkorkuista. Samalla tavoin kuin luonto, vaihetteli myöskin asujamisto\nnäillä seuduilla. Heimokunta toisensa perään jäi matkueen taakse ja\nStanley sai kummastellen ihaella muutamain seutujen erinomaista\nhedelmällisyyttä. Muhalleh-nimisessä uudisasutuksessa tuli häntä\nvastaan arapilainen kauppias Salim ben Raschid, joka sisämaasta\nkuljetti rantamaalle 300 elefantin hammasta. Hän kertoi Ujijissa\ntavanneensa Livingstonen, selitti, että tämä oli vanha harmaaviiksinen\nja partainen mies, joka vastikään oli parantunut pitkällisestä\ntaudista.\n\nMuhallehin seutu on erinomaisen hedelmällistä. Matanta-juuri, jota\nmuutamat sanovat myöskin jamssiksi, kasvaa siellä verrattoman rehevänä\nja maissivainiot olivat yhtä hyvät kuin parhaimmat Amerikassa.\n\nVähä enemmän kuin kolme Suomen peninkulmaa meren rannasta kuljettuansa\nsaapui Stanley matkueinensa Simbamwenni nimiseen kaupunkiin, jonka oli\nperustanut eräs Sansibarista karkuun lähtenyt Kifabengo niminen rosvo.\nTämä mies oli toimellinen ja puhelias ja oli näillä ominaisuuksilla\nmiellyttänyt ja saanut kanssansa liittoutumaan suuren joukon\nkaltaisiansa karkuri-orjia, jotka valitsivat hänet päälliköksensä.\nKaupunki oli nelikulmainen ja sitä ympäröi säännöllinen muuri. Sen\nasema oli varsin ihanalla paikalla laaksossa, jossa kaksi virtaa\nyhtyivät, jota paitse monta pienempää jokea kastellen ketoja teki\nympäristön viehättäväksi hedelmällisen maanlaadun vuoksi. Tämän\nkaupungin asukkaat tulivat suurella uteliaisuudella katselemaan\nvalkoisen miehen tavarain paljoutta, jota hänen omat miehensä olivat\nedeltäkäsin kulkiessaan ylistelleet hyvin suuressa määrässä. Voidakseen\nkorjata tavaroitaan parempaan kuntoon, koska ankarat sateet olivat\nniitä osaksi turmelleet, päätti Stanley tässä kohden viipyä pari\npäivää, jolloin hän ikäväkseen tuli huomaamaan valkoisten\nseuralaistensa kelvottomuuden ja huolimattomuuden. Myöskin afrikalaisen\nkuumetaudin vaikutuksia sai Stanley täällä ensi kerran kokea, vaan\nlääkkeiden avulla hän siitä kuitenkin pääsi.\n\nKuumain ilmanalojen sade-aika oli nyt tullut ja teki suurta haittaa\nmatkustukselle. Laaksoissa oli joka vähäinenkin puro paisunut suureksi\njoeksi, jonka poikki melkein aina täytyi kulkea kahlaamalla, sillä\nharvoin voitiin saada tarpeellisia aineksia siltojen tekoa varten.\nPaksu sumu peitti usein auringonkin, niin että se vain uneliaan\nnäköisenä pilkisteli silloin tällöin pilvien lomasta ja kokemuksesta\nvanhastaan oppineet matkalaiset ennustivat alakuloisina, ettei sade\npariin, kolmeen viikkoon taukoaisi. Hankaluuksia lisäsi vielä sekin,\nettä maassa oli lukemattomia parvia pieniä matelevia elukoita.\nPäästyään pitkän, vetelän suon yli, tuli Stanley vielä huomaamaan, että\nhänen ruoan valmistajansa Bunder Salaam viidennen kerran keksittiin\nvarkaaksi. Kun asia oli tarkoin ja selvästi tutkittu, tuomittiin varas\nsaatuaan tusinan kepinlyöntiä, jotka kuitenkin annettiin vaatteita pois\nriisumatta. Hän ajettiin pois leiristä, vaikka Stanleyn aikomus oli\nvain häntä sillä tavoin pelottaa, mutta Bunder Salaam käsitti asian\ntodeksi ja heti kun hänen sidotut kätensä irroitettiin, lähti hän\nkarkuun juoksemaan, minkä ikänä jaksoi. Hänen tavaransa ja aasinsa\njätettiin kuitenkin kiinnisidottuna puuhun, että hän saisi jälleen\nomansa, jos hän palajaisi. Hän ei kuitenkaan palannut ja pari maan\nrosvo-asukasta löysivät aasin ja tavarat sekä veivät ne saaliinansa.\nKuu Stanley oli lähettänyt pari miestä etsimään karkuun mennyttä\nkokkia, tulivat ne viimein Simbamwenniin, jossa tämän kaupungin\nnykyinen naishallitsija oli ottanut sekä kokin että hänen etsijäinsä\ntavarat ja uhkasi pitää ne omanansa. Samalla otti hän molemmat Bunder\nSalaamia etsimään lähetetyt miehetkin vangiksi. Tällaista työtä ei maan\ntavatkaan voineet puolustaa ja eräs arapilainen päällikkö, Taoni, jonka\nkanssa Stanley oli tullut sitä ennen tuttavaksi, varoitti ruhtinatarta\nsanoen: \"Valkoinen mies on mahtava, hyvin voimallinen, hänellä on kaksi\npyssyä, joilla hän voi ampua neljäkymmentä kertaa yhtämittaa ihan\ntaukoamatta; hänellä on monta pyssyä, jotka lennättävät semmoisia\nluotia, jotka repivät ihmisen ihan kappaleiksi. Hän voi nousta tuon\nvuoren huipulle ja sieltä hän voi ampua kuolijaaksi joka ainoan ihmisen\nkaupungissasi, ennenkuin miehesi edes kerkiävät nousta vuorelle. Ja\nsitte tulee Sansibarin sultaanin väki kostamaan sulle niin ankarasti,\nettä kaupunkisi hävitetään ihan perin pohjin, niin ettei koko paikkaa\nenää tunneta. Anna siis valkoisen miehen sotilaille ruokaa ja viljaa ja\nlaske heidät vapaiksi, sillä valkoinen mies voi vaikka tällä hetkellä\nolla tänne tulossa\".\n\nTämä arapilaisen liioiteltu kertomus Stanleyn voimasta teki hyvän\nvaikutuksen; sillä miehet laskettiin vapaiksi, mutta heidän pyssynsä\nruhtinatar piti kuitenkin omanansa. Bunder Salaam arvattavasti oli\nmurhattu, ja Stanley oli siitä suruissaan, sekä päätti, ettei hän\nvastedes enää niin ankarasti tuomitsisi epärehellisiä palvelijoitaan.\n\nMatkueen kulkua hidastutti ja teki varsin työlääksi pitkällisistä\nsateista paisuneet virrat, joista muutamat olivat niin tulvillaan, että\nmatkustajat ainoastaan suurilla ponnistuksilla pääsivät niiden yli.\nNiinpä kertoo Stanley miten Makata-joki, joka kuivana vuodenaikana oli\nnoin parinkymmenen kyynärän levyinen, \"masikan\" s.o. rankkasateen\naikana paisuu suureksi virraksi ja ympärillä oleva tasanko muuttuu\njärveksi. Tämän yli kulkiessaan sai Stanley kahlata kantajinensa\nsyvässä vedessä, jonka alla oli vetelä muta ja tuon tuostakin tuli\neteen syvänteitä, joiden yli täytyi kulkea siten että aasien selästä\nniiden tavara-takat purettiin, ja kun eläimet oli uitettu toiselle\nrannalle, vietiin tavaramytyt yksitellen toiselle puolen ja pantiin\ntaas aasien selkään. Peninkulman matkalla oli hän viipynyt 10 tuntia ja\noli peräti uuvuksissa, mutta oli kumminkin hyvillänsä siitä, ettei hän\nsaanut kuumetta. Voitettuaan tämän vastuksen joutui Stanley taas\nkoettelun alaiseksi, kun yksi hänen tavaroittensa kantajista, Kingaru,\nlähti karkuun ja vei samalla mukanaan toisen toverinsa kaiken\nomaisuuden. Oitis lähetti Stanley kaksi aseellista miestä karkuria\nkiinni ottamaan.\n\nTunnin kuluttua he jo palasivat tuoden mukanansa karkurin, jonka he\nolivat löytäneet Useguhha-neekerien päällikön Kigondon luona, joka nyt\ntuli heidän mukanansa saamaan palkintoansa ja kertomaan, miten asia oli\ntapahtunut.\n\nKingaru oli tullut kiivaasti juosten Kigondon majalle päin, kantaen\ntavaramyttyä, josta tämä arvasi, että hän oli karkulainen, Kun pakenija\ntunnusti lähteneensä karkuun ja pyysi toisen apua päästääkseen\nSimbamwenniin, houkutteli Kigondo hänet majaansa, johon hän salpasi\nmiehen vangiksi, sillä hän arvasi, että Stanleyn miehet pian tulisivat\nkarkulaista etsimään. Eipä aikaakaan niin nämä tulivatkin ja saivat\nhaettavansa, joka tuotiin takaisin leiriin, pantiin kahleisiin ja sai\npari tusinaa piiskanlyöntiä petollisuutensa rangaistukseksi, mutta\nhänen kiinniottajansa palkittiin.\n\nMatkaa jatkettiin Makota-tasangon yli, jota kesti useita peninkulmia.\nTasanko oli melkein kokonaan veden alla. Ylipäänsä oli vesi vain puolen\nkyynärän syvyistä, mutta muutamin paikoin pudota pulahtivat kantajat\nkolmen ja viidenkin jalan syvyisiin kuoppiin. Näin oli kuljettu noin\npeninkulman verran, jolloin ei kuulunut muuta kuin loiskinaa vain\nmatkalaisten kahlatessa. Viimein tuli syvempi paikka, jossa heidän\ntäytyi kolme tuntia yhtämittaa kulkea kaksi kyynärää syvässä vedessä,\nennenkuin pääsivät taas kuivalle maalle. Sanomattomat olivat ne vaivat,\njoita koko matkue oli saanut kärsiä ja seurauksena niistä oli, että\ntavaroita kuljettavat aasit suurimmaksi osaksi kuolivat ja Stanley itse\noli vähällä menettää henkensä punatautiin. Yksi hänen kantajoistaan\nkuoli ja toinen uhri oli hänen intialainen metsästyskoiransa, jonka\nvoimat näistä ponnistuksista uupuivat. Vielä sittekin kun tuon pitkän,\nmonta tuutia kestäneen kahlaamisen jälkeen oli päästy kuivalle maalle,\ntuntui matkan epäterveelliset vaikutukset, sillä kaksi miestä sairastui\nja kuoli.\n\nMakata-lammikkojen toisella puolella kohosi maa vuoriseuduksi ja\nStanley saapui joukkoineen suureen Rehenneko nimiseen kylään, jossa oli\nnoin tuhat asukasta. Ilma oli siellä raitis ja terveellinen ja näköala\nerittäin kaunis alempana olevan Makata laakson yli, jossa tuhannet\npalmupuut ja lukuisat kohisevat purot ihastuttivat silmää. Kauempana\nkohosivat majesteetilliset Uruguru ja Usvapanga nimiset vuoriharjut\ntaivasta kohti. Tavarain kantajat ihastuivat tälläisestä vaihetuksesta\nluonnossa, mutta uupuneet ja raskailla kuormilla lastatut elukat olivat\nnääntymäisillään. Päästyänsä monen vuoriharjanteen yli saapui Stanley\nMukoudokva virran varrella olevaan Kiora nimiseen kylään, jossa hän\ntapasi toisen palvelukseensa pestatun valkoisen seuralaisensa, perämies\nFarquharin. Tämä oli matkustanut edeltäpäin, vaan kun Stanley ei ollut\nhänen käytöstänsä tarkastamassa, niin oli hän antautunut kaikellaiseen\nirstaisuuteen, niin että hän siitä syystä tuli tautiin ja oli\nkykenemätön matkustamaan edemmäksi. Hämmästyksellä huomasi Stanley\nmiten tämän oli koko ruumis pöhötyksissä ja erittäinkin jalat.\nSitäpaitse oli Farquhar niin hämmentynyt ajatuksissaan, että hän näytti\nolevan mielenviassa. Stanleyn täytyi jättää hänet jälkeensä\nystävälliseen neekerikylään ja hänelle jätettiin tulkki, sekä kuudeksi\nkuukaudeksi riittävä määrä vaatetta ja helmiä, sillä nämä ovat Afrikan\nsisämaassa rahan sijassa. Metallirahalle ja seteleille eivät näet\nneekerit ymmärrä antaa mitään arvoa.\n\nToinen Stanleyn mukana oleva europalainen oli merimies Shaw, joka\nsamoin kuin Farquhar oli englantilainen. Tämä oli näyttänyt erinomaista\nlaiskuutta ja taitoa vitkastelemisessa ja kuu hän isännältään siitä\nsai nuhteita, rupesi hän hävyttömäksi ja röyhkeäksi, uhaten erota\npalveluksesta. Stanley käski hänen silloin eroamaan ja antoi toisten\nmiestensä viedä hänen tavaransa pois leiristä. Kun Shaw näki\nuhkauksestansa tulevan totta, nöyrtyi hän ja pyysi anteeksi käytöstään.\nStanley soi sen hänelle ja niin palasi hän jälleen matkueesen luvaten,\nettei Stanley enää saisi syytä olla tyytymätön häneen.\n\nKuu Stanley samana iltana oli nukkumaisillaan, kuului pyssyn pamaus ja\nluoti suhahti teltan vaateseinien lävitse muutaman tuuman päässä hänen\nvuoteestaan. Hän hyppäsi pystyyn, tempasi revolverinsa ja kysyi\nvahdissa olevilta miehiltä, kuka oli ampunut. He vastasivat: \"Bana\nmdogo (pieni isäntä)\".\n\nStanley meni Shawin telttaan, sytytti kynttilän ja kysyi: \"Shaw, tekö\nammuitte?\"\n\nEi hiiskaustakaan vastaukseksi. Hän näytti makaavan ja hengitti\nraskaasti.\n\n\"Shaw, Shaw, tekö ammuitte?\"\n\n\"Mitä? hä?\" vastasi hän viimein heräten äkkiä unestaan. \"Minäkö --\nampunut? Minä olen maannut\".\n\nHänellä oli pyssy vieressään. Stanley otti sen käteensä ja pisti\nsakarisormensa piippuun. Pyssy oli lämmin ja sormi tuli mustaksi.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? -- Pyssy on lämmin ja miehet sanovat teidän\nampuneenne\".\n\n\"Ahaa, nyt minä muistan. Minä näin unta että näin varkaan hiipivän\nteltan oven sivuitse ja silloin minä ammuin. Kas kummaa kun unhotin\nsen. Niin, kyllä minä ammuin. Mikä nyt on hätänä?\"\n\n\"Eipä juuri mitään. Mutta tahtoisinpa varoittaa teitä\", sanoi Stanley,\n\"ettette vastedes, jos tahdotte välttää epäluuloja, ampuisi minun\ntelttaani, tai ainakaan ei niin liki minua. Minä voisin tulla\nvahingoitetuksi ja siinä tapauksessa, ymmärrättehän, pääsisi pahoja\npuheita liikkeelle ja ne voisivat ehkä teille tuottaa ikävyyksiä. Hyvää\nyötä\".\n\nTästä tapauksesta oli kullakin oma ajatuksensa, vaan Stanley ei siitä\nvirkkanut sanaakaan kellekään, ennenkuin hän tapasi Livingstonen, joka\nasian kuultuaan sanoi suoraan: \"hän tahtoi murhata teidät\".\n\nMatka jatkettiin, Shaw mukana, ja koko matkue tuli korkean\nvuoriharjanteen juurelle, jota arapilaiset nimittivät Mpwapwa. Siellä\ntapasi Stanley vanhan arapilaispäällikön Taanin, leiriytyneenä metsässä\nja virvoittaen itseään kaikellaisilla herkuilla. Stanleylle hän myöskin\nantoi seuraavan neuvon: \"Parempi on teidänkin seisattua tänne pariksi,\nkolmeksi päiväksi, että sallitte uupuneille vetoeläimillenne lepoa ja\nkokootte täällä niin monta tavarankantajaa kuin vain voitte sekä syötte\nkyllältänne lämmintä maitoa, makeita perunoita, härän ja lampaan lihaa,\nhunajaa, papuja, durraa ja pähkinöitä; ja sitte insch allah! (Jumalan\nnimeen!) lähdemme yhdessä matkalle Ugogon halki, seisattumatta\nmissäkään\". Stanley suostui tähän esitykseen ja saikin 12 rivakkaa\nmiestä lisäksi palvelukseensa.\n\nKolme päivää viipyi Stanley Mpwapwassa, jota seutua hän kehui erittäin\nkauniiksi. Vuoren rinteitä peitti runsas kasvullisuus ja siinä lirisi\nlukemattomat purot elähyttäen muutoin kuolleen näköistä seutua. Näitä\ntienoja kehuisi metsästäjä paraimmiksi mitä ajatella voi, sillä otuksia\ntäällä on erittäin runsaasti ja kaikkia lajia, mutta matkustavaista ne\neivät ilahuta. Kiusana on vielä täälläpäin monenlaiset syöpäläiset,\njoista varsinkin valkoiset muurahaiset ovat hirveän ahnaita. Niille\nkelpaa kaikki mitä ikään on niin pehmeätä, että niiden leuvat siihen\npystyvät; matot, vaatteet, kapsäkit ja muut sellaiset olisivat pian\njoutuneet ihan pilalle, jos Stanley olisi täällä kauemmin viipynyt.\n\nHän läksi siis kahden arapilaispäällikön, Hamedin ja Taanin, seurassa\nmatkustamaan etemmäksi ja saapui puolineljättä tuntia kestäneen marssin\njälkeen Kunyo nimiseen neekerikylään, jossa vesi oli suolaisen\nmakuista. Ihmiset sitä kyllä joivat, mutta elukoille se oli\nvaarallista, ja kun Stanley siitä tietämätönnä juotti aaseillensa sitä,\nniin kuoli muutaman päivän kuluessa 5 aasia. Kylästä eteenpäin alkoi\nnoin peninkulman levyinen erämaa, joka oli aivan kuiva ja vedetön. Maan\nkasvullisuus muuttui kuitenkin vähitellen paremmaksi. Ensimmäiset\nsanat, jotka Stanley kuuli Ugogon maakunnassa, joka alkoi erämaan\ntoisella puolella, lähtivät vanhan ukon suusta, joka huusi: \"Yambo\nmufungu! yambo bana, bana!\" (Hyvää päivää valkoinen mies! hyvää päivää\nherra, herra!) niin kovasti, että olisi luullut hänen huutonsa kuuluvan\nvirstan päähän. Hänen huutonsa sai koko kyläkunnan väestön liikkeelle,\nsillä pian oli Stanleyn ympärillä hurja joukko miehiä, vaimoja ja\nlapsia, jotka kaikki olivat melkein yhtä alastomat kuin Eeva\nparatiisissa, ja jotka rähisten riitelivät, tappelivat ja sysäsivät\ntoisiaan päästäkseen näkemään ensimmäistä valkoista miestä, joka\nkoskaan oli tullut Ugogoon. Eräs Stanleyn miehistä kielsi heitä niin\npahasti meluamasta, mutta he käskivät hänen pitää suunsa kiinni, koska\nhän muka ei ollut sen arvoinen, että hän olisi saanut puhua heille. Kun\nStanley kysyi neuvoa arapilaisilta, miten hän pääsisi tuosta kiusasta,\nvastasivat he: \"Älä huoli pitää heistä lukua; he ovat koiria, jotka\nosaavat yhtä hyvin purra kuin haukkuakin\".\n\n\n\n\n4. Luku.\n\nMatka Ugogosta Unianjembehen.\n\n\nArapilaisten arvostelu Ugogon asukkaista näyttäytyi kyllä pian todeksi.\nPäivänä sen jälkeen kun Stanley ja arapilaiset olivat saapuneet\nUgogoon, piti maksettaman vero maan ruhtinaalle siitä oikeudesta, että\nhe saivat kulkea maan lävitse, ja arapilaiset lähetettiin tinkimään.\nJos veron maksaminen olisi laiminlyöty, olisi siitä heti seurannut\nsota, sillä neekeriruhtinaat ovat jo tottuneet kiskomaan semmoisia\nveroja, eivätkä millään muotoa jätä tilaisuutta käyttämättä, kun\nsellainen vain ilmestyy. Hirmuisesti kiroten neekeriruhtinaan ahneutta\nja huokaillen tavarainsa menettämistä täytyi arapilaisten kauppiaiden\nsamoin kuin Stanleynkin antaa hyvä joukko helmiä, vaatetta ja muita\ntavaroita päästäkseen häiritsemättä jatkamaan matkaansa. Ugogo\non tiheästi asuttua maata ja sen asukkaat olisivat helposti\nvoineet ryöstää koko kauppamatkueen, mutta he olivat jo nähneet\nhyödyllisemmäksi kiskoa vähitellen veroja, kuin että he rosvomalla\nolisivat saaneet kaikki matkalaiset kulkemaan toista tietä.\n\nKun matkaa lähdettiin jatkamaan, piti arapilaisen kauppiaan opas\nkaikille kokoontuneille kantajille seuraavan puheen:\n\n\"Sanoja, sanoja banalta (herralta). Korvat auki, kuulkaa te\nunyamvesilaiset! Huomenna lähdetään matkaan! Tie on mutkainen ja huono,\nhuono! viidakko on molemmin puolin ja siellä väijyy Ugogon asukkaita\npaljo! tappavat kantajat ja leikkaavat heiltä kaulat poikki, olkaa siis\nvaroillanne, pysykää hyvästi koossa, älkääkä jääkö jälelle! Matkaopas,\nkäyköön hitaasti, etteivät heikot, sairaat ja nuoret kantajat jää\njälelle muista väkevämmistä! Levätkää kahdesti, se on isännän käsky,\nkuuletteko? (Kaikki vastaavat yhteen ääneen kuulevansa). Ymmärrättekö\nnyt oikein?\" (Taas sama vastaus, ja opastaja vetäysi majaansa).\n\nLähin lepopaikka, Bihavana, saavutettiin ankarain ponnistusten jälkeen\nkulkemalla yli tiheiden metsikköjen, jyrkkien vuorien ja kedon, jolla\naurinko poltti yhä kuumemmin, kuta korkeammalle se nousi taivaalla.\nAsukkaat täällä olivat yhtä taipuisat kuin edellisetkin murhaamaan ja\nvarastamaan, mutta heidän päällikkönsä tyytyi kuitenkin vähään veroon\nja kertoi, että Stanleyn edeltäpäin kulkeneet miehet olivat rohkeasti\ntapelleet hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan, kun ne olivat\nyrittäneet heitä ryöstää. Erään Pembera Perch-nimisen sultaanin\nalueella oli suuri metsä, jossa oikein vilisi otuksia jos jonkinlaisia\n-- elefantteja, sarvisuonoja sebroja, metsäkauriita, antilooppeja ja\ngiraffeja, mutta -- sanoo Stanley -- ne olivat tiheissä metsissä ihan\nturvassa, niin ettei niitä metsästäjä mitenkään saavuttanut. Asukkaat\nensimmäisessä kylässä, johon Stanley tuli, oltuansa yötä paljaan\ntaivaan alla, olivat uteliaisuudessaan ja röyhkeydessään niin\nhävyttömiä, että hän suutuksissaan otti rohkeimmat niskasta kiinni ja\nantoi piiskalla huimauksen hänelle selkään, josta tuo veijari joutui\nraivoon, mutta Stanleyn piiska piti hänet ja hänen toverinsakin\ntarpeellisen matkan päässä. Päällikkö tässä kylässä, äsken mainittu\nPembera Perch, on aina likainen ja rasvainen sekä puettu huonompiin\nrääsyihin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Erittäin sukkela hän on\ntuomioitansa lausumaan, kun vain on kysymys veron kiskomisesta joltakin\narapilaiselta kauppiaalta ja usemmiten on hänellä samoin kuin muillakin\nneekeriruhtinailla ylimmäinen neuvonantajansa, joka itseänsä varten\nosaa kiskoa veroja yhtä hävyttömästi kuin hänen herransakin.\n\nStanley oli matkan tukaluuksia kärsittyänsä uuvuksissa ja turmiollinen\nilmanala oli hänet saattanut kuumetautiin, jota parantaakseen hänen\ntäytyi viipyä virkistääkseen vointiaan levolla ja lääkkeillä. Pari\npäivää hän siis viipyi Mifansa nimisessä kylässä, jonka sultaani\nihmetteli hänen ampuma-aseitaan, hänen vaatteitaan ja kaikkea mitä\nikään hän näki. Hän arveli etteivät hänen kotiseutunsa asukkaat voisi\nmitenkään kestää tappelussa sellaisia aseita vastaan ja lupasi lähettää\nStanleylle lampaan tai vuohen sekä sanoi tahtovansa tulla Stanleyn\nveljeksi. Tämä kiitti tuosta suuresta kunniasta, mitä hänelle\nosoitettiin, ja lupasi tyytyä siihen, mitä ukko vain lähettäisi. Kun\narapilainen, joka oli ollut tulkkina, muistutti, ettei muka ollut\nsovelijasta laskea päällikkö palajamaan tyhjin käsin, niin Stanley\nantoi hänelle kappaleen sinistä vaatetta. Neekeri-päällikkö ei\nkuitenkaan tahtonut sitä vastaanottaa siitä syystä muka, että valkoisen\nmiehen arvolle oli sopimatonta antaa niin vähän. Stanley antoi saman\nverran lisää ja jonkun ajan kuluttua lahjotti ruhtinas hänelle lihavan\npitkähäntäisen lampaan ja käski tuojan tervehtää sanoen että jos\nStanley nyt oli ruhtinaan veli, piti hänen lähettää kolme _dotia_ (noin\n18 kyynärää) hyvää vaatetta. Koska tämä oli kahta vertaa enemmän kuin\ntavallinen hinta, niin Stanley ei huolinut lampaasta eikä kunniasta\npäästä ruhtinaan veljeksi.\n\nErästä Wahumba-nimistä heimokuntaa kehuu Stanley erittäin kauniiksi ja\nkomeaksi ulkomuodoltaan. Ei ainoatakaan paksuhuulista ja litteänenäistä\nnäe heidän seassaan, vaan heidän ulkomuotonsa on samallainen kuin\nmuinoisilla kreikkalaisilla. Iho on aivan pikimusta, jota vastoin\ntoisilla heimokunnilla on ruskean tai keltaisen sekainen ihonväri. He\nsäilyttävät rotunsa puhtautta siten, etteivät ota vaimoja muualta kuin\nomasta heimokunnastaan.\n\nSwaruru-nimisen sultaanin alueella olivat asukkaat uteliaammat ja\nröyhkeämmät kuin missään sitä ennen ja kun he rähisten ja meluten\ntunkeutuivat matkustajain ja varsinkin Stanleyn ympärille, kysyi hän\nmitä he tahtoivat ja miksi he pitivät sellaista melua. Joku\nrohkeimmista piti sellaista kysymystä sodanjulistuksena ja yritti ampua\njousellaan, mutta kun Stanley sieppasi pyssynsä ja nosti sen poskeansa\nvastaan ampuakseen joukkoon, niin koko lauma hajosi kuin akanat\ntuuleen. Tästä nousi iso nauru matkustajain seassa ja kun arapilaiset\nolivat selittäneet asian ja rauha oli siten palautettu, tulivat\nasukkaat takaisin vielä suuremmassa parvessa kuin sitä ennen.\nArapilais-päällikkö Taani päätti silloin pukeutua parhaaseen pukuunsa\nja mennä sultaanilta pyytämään suojaa hänen alamaistensa liiallista\nröyhkeyttä vastaan. Sultaani oli aivan humalassa ja vastaanotti hänet\ntörkeillä haukkumasanoilla, mutta hänen lähin päällikkönsä tuli\njärjestystä ylläpitämään ja heti seurasi aivan syvä hiljaisuus. Keppi\nkädessä ajoi hän hallitsijansa alamaiset kaikkityyni pois leiristä ja\nuhkasi sakottaa jokaista, joka tulisi matkamiesten leiriin jauhoja tai\nraavaseläimiä kaupaksi tuomatta. Sen jälkeen jäivätkin matkamiehet\nrauhaan.\n\nVälttääksensä Ugogon maakunnan viimeisen päällikön kiskomista,\nkiersivät matkustajat hänen maansa kulkien erämaiden kautta ja\nsaapuivat wakumbu-nimisen kansakunnan maahan, jossa he tapasivat erään\nmahtavan arapilaisen kauppiaan leirissään ja tämä vastaanotti heidät\nvarsin ystävällisesti kysellen uutisia ja lupasi viedä kirjeitä\nSansibariin, sillä hän oli nyt paluumatkalla sisämaasta. Kantajat\nkärsivät paljo, erittäinkin kun useat heistä olivat sairastuneet\nrokkoon, ja siitä syystä jäi toinen arapilaispäällikkö tovereistaan\njälelle miehiänsä lepuuttamaan. Asukasten, wakimbujen, viljavainiot\nolivat huolellisesti hoidetut ja kasvoivat runsaassa määrässä hirssiä,\nmaissia, durraa, imeliä perunoita, kurkkuja, monellaisia melooneja ja\nmaapähkinöitä. [Tämä on erää omituinen palko-kasvi, jonka hedelmät,\nsittekun ne alkavat kypsyä, tunkeutuvat maanpinnan alle.] Kyliä oli\nvarsin tiheässä ja litteäkattoiset huoneet olivat rakennetut\nnelikulmaisiksi. Eräänä yönä kuulivat Stanleyn miehet parin varkaan\nlähestyvän heidän leiriänsä. Kuultuansa pyssyn hanan turmiota\nennustavaisen naksahduksen, kun se vedettiin vireesen, pakenivat\nvarkaat ja tulivat Hamedin leiriin. Sielläpä sattui sheikki itse\nolemaan vartijana pyssy olalla ja varkaat menivät tiehensä kolmanteen\npaikkaan, jossa he eräältä palvelijalta varastivat pari vaatemyttyä,\nmutta sattuivat liikkumaan liian meluamatta, niin että heidät\nkeksittiin ja eräs orja ampui toisen varkaan sydämestä lävitse.\nSeuraavana aamuna oli varkaan kuolema tullut tunnetuksi useissa\nnaapurikylissä, mutta asukkaat eivät olleet siitä tietävinään, sillä\nvaikka he ovat rohkeita varkaita yöllä, niin ovat he päivällä perin\npelkureita.\n\nVaikea on kokemattoman arvatakaan, kuinka tukalaa on päästä eteenpäin\nsellaisissa vähän tunnetuissa maissa kuin Afrikan sisämaat ovat, ja\npienin vastus ei suinkaan ole se, minkä matkustajain omat palkolliset,\ntavarain kantajat ja tienopastajat tekevät. Useasti oli Stanleyn\nkiihkeä luonto saattanut häntä käyttämään matkan kiiruhtamiseksi\nuhkauksia, kun sekä tienopas että kantajat hänen mielestään\ntahallaan vitkastelivat. Kun opas rupesi kinastelemaan ja tekemään\nvastaväitöksiä, kysyi Stanley häneltä viimein, paljonko hän oli saanut\nkantajilta lahjoja kulkeakseen lyhyitä matkoja ja pitääkseen pitkät\nlepo-ajat. Tämä vastasi, ettei kukaan ollut hänelle mitään lahjaa\nantanut. \"No kuinka paljo luulet minun voivani sulle antaa, jos olet\nminulle mieleksi ja teet mitä minä käsken?\" -- \"Varmaankin paljon\",\nvastasi tämä. \"No ota siis taakkasi, ja näytä kuinka pian voit täältä\nkulkea Unianjembeen\". Tämä lupasikin tehdä parastaan, ja pian sen\njälkeen luulivat kantajat hänen tulleen hulluksi, kun hän siitä lähtien\nkulki niin tavattoman kiirusti.\n\nTullessaan Unianjembeen, jossa arapilaiset kauppiaat ovat perustaneet\noman siirtokuntansa, antoi Stanley sotamiestensä maan tavan mukaan\nilmoittaa maan asukkaille matkueen lähestymisen ampumalla muutamia\nyhteislaukauksia ja kohta sen jälkeen tulikin sieltä vastaanottamaan\njoukko arapilaisia tervehtien heitä ystävällisesti.\n\nKoko matka meren rantaseudulta Unianjembeen on suorinta tietä noin 60\npeninkulmaa, ja seutua nimitetään yhteisellä nimellä Sawahili, joka\nmerkitsee \"merenrannikko\". Sitä kieltä, jota täällä yleisesti puhutaan,\nsanotaan kiswahiliksi. Kun sanan eteen liitetään etutavu u-, niin\nmerkitään samalla maata, etuliitteet wa- ja m- osoittavat monta tai\nyhtä asukasta samalla seudulla. Niin esim. Usaramo olisi suomenkielen\nmukaan Saramon maa, wasaramo saramolaiset ja msaramo saramolainen.\n\nAsukasten puku ja ulkomuoto on hyvin monellainen neekerien seassa.\nUseammilla on tapana koristella itseään monella tavoin, ja\nturhamielisyys on jotenkin yleinen koko mustassa rodussa. Esimerkiksi\nUsagaran asukkaan ulkomuotoa kertoo Stanley seuraavasti: Hiukset ovat\njärjestetyt pitkiin kiharoihin, jotka koristetaan messinki- ja\nvaskihelyillä, pienillä palloilla ja vaskirahoilla, jotka on saatu\nSansibarista, sekä joskus hienoilla helminauhoillakin. Kasvot maalataan\nohuesti keltaokralla, otsan yli sidotaan nauha, johon on pujotettu\nneljä, viisi kirkasta vaskirahaa, kumpaankin korvaan pistetään\nkorvalehteen aivan samalla tavalla kuin korvarengas pieni meloonin\noksa, jossa tavallisesti riippuu vähän tupakkia ja kalkkia. Hiukset\nrasvataan hyvin ja koko pää, koristettuna miten mahdollista,\nkeikistelee ylpeästi, milloin pystyssä, milloin vähän taaksepäin.\nKaulassa riippuu jos jonkin laatuisia koristeita, pari kolme\nmaitovalkoista näkinkenkää, koreaksi leikattuja puukappaleita,\nvuohensarvi ja heimokunnan loitsumiehen valmistamaa lääke- eli\ntaika-ainetta sekä monellaiset helminauhat, joihin on kiinnitetty\njoskus vaskirahoja ja messinkivitjojakin. Lapset ovat aina ihan alasti,\nmutta nuorukaisilla ja tytöillä on verhona vuohen tahi lampaan nahka ja\nmiehillä sekä niillä naisilla, joilla on lapsia, on vyötäisin ympärillä\nvaatekappale.\n\nNiistä kansoista, jotka Stanley tähän asti oli tavannut, olivat Ugogon\nasukkaat sekä rohkeutensa että voimansa vuoksi mahtavimmat. Heidän\nkasvonsa ovat leveät ja osoittavat älyä, silmät suuret ja pyöreät, nenä\nlitteä ja suu leveä, mutta huulet eivät kuitenkaan ole niin paksut kuin\nneekereillä yleensä. He ovat ylpeät päälliköstään ja köyhästä maastaan,\nkansastaan ja urhoudestaan, aseistaan ja kaikesta omaisuudestaan,\nsamalla he ovat turhamieliset, erittäin itsekkäät ja itsevaltaiset,\nmutta kuitenkin he voivat tehdä ystävyyden liittoja ja syöksevät\nvaaroihinkin puolustaessaan ystäviänsä.\n\nAseina he käyttävät jousta ja nuolia, jotka ovat teräväkärkiset ja\nvarustetut väillä, pari kepeää heittokeihästä, jotta ovat huolellisesti\nja hyvin tehdyt, leveää miekan kaltaista peitseä, jonka terä on pari\njalkaa pitkä ja sitä paitse sotakirvestä ja nuijaa. Puolustusaseena on\nsoikean pyöreä puhvelin, elefantin tahi sarvikuonon nahasta tehty\nkilpi, joka on kirjaeltu valkoisella ja mustalla maalilla, pienestä\npojasta saakka on Ugogon mies tottunut näkemään aseita ja\nviidennestätoista vuodesta alkaen hän totutetaan niiden käytäntöön.\nKun päällikön sanansaattaja rientää kylästä kylään puhaltaen\nhäränsarvellaan sotatoitotuksen, niin kiiruhtavat miehet\nviljavainioltansa kotiin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he jo\npalajavat mökistänsä täydessä sota-aseessa; strutsin, kotkan ja\nkorppikotkan höyhenet heiluvat sotilaan otsalla; pitkä punanen viitta\npeittää selän, kilpi on vasemmalla käsivarrella, heittokeihäs\nvasemmassa kädessä ja raskas \"kallonhalkaisija\", -- kaksiteräinen\nteräväksi hiottu kirves -- oikeassa. Kilisevät kulkuset, jotka ovat\nsidotut nilkkoihin ja polviin, sekä ranteiden ympärillä kalisevat\nelefantinluiset renkaat ilmoittavat hänen lähestymisensä. Innosta\nhehkuvalla mielellä kiiruhtaa hän tappeluun. Sotaisan kuntonsa kautta\novat Ugogolaiset saaneet sellaisen maineen ja arvon, että heikot\nkansakunnat mielellään antautuvat heidän suojeluksensa alaisiksi ja\nmoni pahantekijä, jonka on täytynyt paeta kostoa, on etsinyt turvaa\nheidän kylissänsä. Näissä ovat talot aina rakennetut nelikulmaisesti\nsiten, että keskellä on piha, jota ympäröi rakennus joka puolelta.\nKatto on aina tasainen ja katolle tavallisesti levitetään kuivamaan\nviljaa, herneitä, tupakkaa j.m.s. Takaseinässä on pieniä aukkoja,\njoista vartija katsoo, tulisiko joku vihollinen kylää ahdistamaan, ja\ntarpeen tullessa ammutaan aukosta. Seinät ovat heikot. Ne rakennetaan\npystyyn asetetuista seipäistä, joiden väliin on sotkettu savea, ja\njonkun matkan päähän asetetut paksummat paalut tukevat seinää ja\nkannattavat orsia, joiden päälle katto on rakennettu. Seinän lävitse\nvoi helposti ampua kiväärillä, joten se siis europalaisia sota-aseita\nvastaan ei anna suojaa. Toisin paikoin ovat kuitenkin asumukset\nrakennetut niin paksuista hirsistä, etteivät ne helposti ole\nhajoitettavat.\n\nAsukasten tapoja ja yhteiskunnallisia sääntöjä kuvaa seuraava\nkeskustelu Stanleyn ja erään ugogolaisen välillä.\n\n\"Kuinka ugogolaiset tekevät avioliittoja?\"\n\n\"He ostavat vaimoja\".\n\n\"Paljoko vaimo maksaa?\"\n\n\"Hyvin köyhä mies ostaa itselleen vaimon hänen isältään ja maksaa siitä\npari vuohta\".\n\n\"Paljokos ruhtinas maksaa?\"\n\n\"Hänen pitää maksaa noin sata vuohta tai yhtä monta lehmää morsiamen\nisälle, joka on ylhäinen päällikkö; tavallista vaimoa ei ruhtinas\ntietysti tahdo ostaa. Sellainen kauppa ei ole pian tehty. Morsiamen\nkaikki sukulaiset neuvottelevat asiasta, ennenkun hän saa mennä isänsä\nkodista ja asiasta keskustellaan monta päivää\".\n\n\"Millä tavoin teillä rangaistaan se, joka tappaa toisen?\"\n\n\"Hänen täytyy maksaa viisikymmentä lehmää. Jos hänellä ei ole varaa\nsitä maksaa, niin ruhtinas antaa murhatun ystäville tai sukulaisille\nluvan tappaa hänet. Jos he saavat hänet kiinni, niin he sitovat hänet\npuuhun ja heittävät keihäitä häntä vastaan, sitte he lyövät hänen\npäänsä poikki, silpovat jalat ja kädet ja viskelevät ne sinne tänne\".\n\n\"Kuinka te rankaisette varkaan?\"\n\n\"Jos hän keksitään itse työssä, niin hän tapetaan oitis, eikä siitä\nkukaan puhu mitään. Onhan hän varas\".\n\n\"Mutta jos ette tiedä kuka varas on?\"\n\n\"Jos luoksemme tuodaan mies, jota epäillään varkaaksi, niin kananpoika\ntapetaan. Jos sen sisukset ovat valkoiset, niin mies on viaton, jos ne\novat keltaiset, niin hän on syyllinen\".\n\n\"Uskotteko noituutta?\"\n\n\"Uskomme tietysti; jos joku noituu karjamme tai estää taivaan\nsatamasta, niin hän rangaistaan kuolemalla\".\n\nUnianjembe-maakunnan pääkaupungissa Kvikurussa tuli Stanleytä\nvastaanottamaan lukemattoman suuri ihmisjoukko; siinä tuli sadottain\npalkattuja tavarankantajia, sultaanin sotilaita, pieniä lapsia, jotka\nhäärivät vanhempiensa jaloissa ja yksin sellaisiakin pienokaisia, jotka\neivät vielä kyenneet omilla jaloillaan kävelemään, vaan olivat äitiensä\nselässä -- kaikki tulivat ihmetellen ällistelemään valkoista miestä,\njota eivät koskaan ennen olleet nähneet. Arapilainen kauppias Sayd ben\nSalim tarjosi hänelle vierasvaraisesti suojaa talossansa, joka oli\nvihollisten hyökkäyksiä vastaan varustettu hakuli-aidalta. Täällä\nkutsuttiin Stanley juomaan teetä, jota tuotiin hopeaisessa\nteekeittiössä ja sen lisäksi monellaisia lämpimiä ruokia hopeisissa\nastioissa. Stanley oli marssinut peninkulman matkan ja ollut kuumassa\nauringon paahteessa jo useita tuntia eikä ollut vielä syönyt aamiaista.\nHänen isäntänsä näki siis hänen mielihyvällä nauttivan yksitoista\nkuppia tuota kelpo teetä ja vähällä vaivalla pistävän poskeensa suuren\nosan hänen isosta pannukakustaan.\n\nNiin sydämellisesti kuin nälkäinen mies ainakin, ruokaa saatuansa,\nkiitti Stanley sheikkiä ja tarjosi vuorostaan hänelle tupakkaa, mutta\ntoinen ei huolinut, vaan sanoi, etteivät arapilaiset koskaan tupakoi.\n\n\"No tottahan sallitte minun tupakoida edistääkseni ruoan sulatusta?\"\nkysyi Stanley.\n\n\"Tehkää niin\".\n\nSen jälkeen syntyi pakina, jolloin arapilainen kyseli kaikellaisia,\nyksinkertaisia, typeriä, tärkeitä ja mitättömiä kysymyksiä.\n\n\"Mitä tietä te tulette tänne?\"\n\n\"Mpwapwan kautta\".\n\n\"Se on hyvä tie. Oliko Makatan tie huono?\"\n\n\"Hyvin huono\".\n\n\"No mitä uutisia tiedätte Sansibarista?\"\n\n\"Sayd Turki on anastanut valtaansa Maskatin, ja Azim ben Ghis on\ntapettu kadulla\".\n\n\"Onko se totta, wallahi (jumal' auta)?\"\n\n\"Se on ihan totta\".\n\n\"Heh-heh! ne on uutisia\".\n\n\"Missäs nyt on se Haiji Abdallah, joka täältäkin matkusteli ja entäs\nSpiki?\"\n\n\"Mikä Haiji Abdallah? Ah, me nimitämme häntä Burtoniksi. [Burton ja\nSpeke ovat tunnettuja Afrikan tutkijoita.] No hänestä on tullut suuri\nmies, -- balyuz (kauppakonsuli) El Scham'issa\".\n\n\"Heh, heh, vai balyuz, El Schamissa. Eikö se ole liki Betlem el\nKudista?\"\n\n\"On, noin neljänkymmenen päivänmatkan päässä sieltä. Speke on kuollut.\nHän ampui itsensä tapaturmassa\".\n\n\"Oh, oh, wallahi! nepä olivat ikäviä uutisia. Spiki kuollut!\nMasch-Allah! Hän oli kelpo mies -- kelpo mies! vai kuollut!\"\n\nTunnin matkan päässä Kvikurusta on Kvihara niminen kylä, johon Stanleyn\ntavarankuljettajat olivat eri joukoissa tulleet ennen häntä itseään, ja\nkun hän nyt Sayd ben Salimin seurassa tuli sinne, niin olivat kantajat\nkokoontuneet majataloksi määrätyn rakennuksen eteen ja kertoivat\ntoisillensa tarkoin, mitä kaikkea heille oli matkalla tapahtunut. Kun\nStanley saapui paikalle, kiiruhtivat kaikki häntä tervehtimään\nisäntänänsä, muutamat ampuivat laukauksia ilmaan ja toiset osoittivat\nmikä milläkin hurjalla tavalla iloansa.\n\n\"Astukaa sisään, herra, tässä on teidän majatalonne; tässä teidän\nväkenne saa asua; tässä saatte vastaanottaa arapilaisten päällikköjä;\ntässä on keittohuone; tässä tavara-aitta; tässä vankihuone\nniskoittelevia varten, tässä huoneet valkoisia seuralaisianne varten,\ntässä ovat huoneenne, makuuhuone, asehuone, kylpyhuone, j.n.e.\". Näin\njutteli sheikki näytellen rakennuksen eri osia. Sinne kannettiin nyt\nkaikki tavarat ja pantiin huolellisesti talteen, jonka jälkeen\nkantajoille maksettiin palkat ja he saivat erityisiä palkinnoita ansion\nmukaan, että he voisivat kotonansa kehua, miten suuressa määrässä\nvalkoinen mies oli heitä kohdellut paremmin kuin arapilaiset.\n\nStanleyn edeltäkäsin lähettämien matkueiden johtajat antoivat nyt\nkertomuksensa matkasta ja heidän tavaransa tarkastettiin. Ensimmäinen\nmatkue oli joutunut sotaan Kirurumo nimisellä seudulla ja voittanut\nvastustajansa sekä tullut perille Unianjembeen kärsimättä mitään\nvahinkoa. Toinen oli matkan varressa ampunut rosvon kuoliaaksi; kolmas\noli eräässä tiheässä viidakossa menettänyt kokonaisen vaatepakan ja sen\nkantaja oli saanut päähänsä ankaran nuijan iskun rosvolta, joita siellä\ntienoin oli paljon. Hyvillään siitä, ettei vastoinkäymiset olleet sen\nsuuremmat, palkitsi Stanley joka johtajan erittäin lahjoittaen heille\nvaatekappaleita.\n\nSillä välin tuli Stanleyn luokse useita arapilaisten orjia kantaen\nhänelle heidän isäntiensä lähettämiä lahjoja: astioita täynnä\nriisiviljaa, höystettyjä kananpaisteja, tusinan suuria nisuleipiä,\nvadillinen lämpimiä pannukakkuja, toinen täynnä kranaatti-omenoita ja\nsitruunia. Sen lisäksi tuli vielä muutamia tuoden viisi lihavaa härkää,\nkahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta sekä viimein yksi mies, joka toi\ntusinan kananpoikia, ja tiun tuoreita munia. Arapilaisten näin suuressa\nmäärässä osoittama vierasvaraisuus sai väkisin Stanleyn kiitollisuuden\nkääntymään heidän puoleensa. Hänen palvelijansa, jotka nyt olivat\nvähentyneet 25:ksi, olivat yhtäläisesti ihastuksissaan tällaisesta\nrunsaudesta ja Stanley antoi heille teurastaa yhden härän, joka\njaettiin kunkin syödä.\n\nSeuraavana päivänä sai hän vastaanottaa ylhäiset arapilaispäälliköt\nluoksensa. He olivat perustaneet Tabora nimisen uudisasuntolan, joka\narapilaisista siirtokunnista on suurin sisämaassa. Siinä on liki 1,000\neri rakennusta ja asukasluku nousee noin 5,000:een.\n\nArapilaiset ovat kookasta ja komeaa kansaa. Muutamat olivat muuttaneet\ntänne sisä-Afrikaan Omanista, Arapian etelärannikolla, toiset olivat\nsyntyneet Sawahili-rantamaalla. Kullakin oli mukanaan koko seurue ja\nkäynti Stanleyn tykönä oli ainoastaan kohteliaisuuden osoitus, jota ei\nsopinut jättää tekemättä. Heidän siirtokuntansa, Tabora, on\nhedelmällisellä tasangolla, joka kuitenkin on puuton. Runsailla\nlaitumilla he syöttävät suuria laumoja raavasta ja vuohia ja saavat\nkarjastansa viljalta maitoa, kermaa ja voita. Vaimoillansa he\nviljelevät riisiä, imeliä perunoita, jamssia, durraa, maissia, sesamia,\nhirssiä ja herneitä, ja näitä viljalajeja saadaan siellä aina ostaa\nhalvalla hinnalla. Asuntojensa ympärille he viljelevät omaa tarvetta\nvarten myöskin nisua, ja ovat istuttaneet hedelmäpuita, jotka\nmenestyvät erinomaisen hyvin. Vähintäkin kerran vuodessa he lähettävät\norjiansa meren rantamaalle ostamaan talon tarpeeksi teetä, kahvia,\nsokuria, ryytejä, paloviinaa, hienoa kahvileipää, sardiineja, lohta,\nhienoja vaatteita ja muita tarpeita. Jokaisella varakkaalla\narapilaisella on koko joukko persialaisia mattoja, erittäin kauniita\nsänkyvaatteita, täydelliset tee- ja kahvi-astiat sekä kauniisti tehtyjä\nvaski- ja messinki-astioita. Useimmilla on taskukellot kultaisilla\nvitjoilla. Muhammettilaisten tavan mukaan on heillä iso haaremi, sillä\nhekumallisuus on täälläkin yhtä suuri kuin Itämailla. Stanleyn luokse\nvieraaksi tulleet olivat samat, jotka edellisenä päivänä olivat\nlähettäneet hänelle lahjoja ja heidän pakinansa oli vaan\njoutavanpäiväistä. Kyseltiin ja puhuttiin Stanleyn terveydestä ja\nheidän rikkaudestaan, hänen kiitollisuudestaan ja heidän ystävyydestään\nhäntä kohtaan, ja kun nämä laverrukset olivat lopussa tuli juhlalliset\njäähyväiset ja Stanley kutsuttiin käymään heidän luonaan ottamaan osaa\njuhlapäivällisiin, jotka he antoivat panna toimeen hänen kunniaksensa.\n\nKolmen päivän kuluttua hän meni Taboraan ja kävi ensin tervehtimässä\nSultan ben Ali nimistä vanhusta, joka ikänsä, rikkautensa ja Sansibarin\nruhtinaan palveluksessa saavuttamansa everstin arvon vuoksi oli päässyt\nmaamiestensä neuvonantajaksi ja riidanratkaisijaksi. Sittekun Stanley\nisäntänsä kanssa oli juonut kahvia, lähtivät he yhdessä Khamis ben\nAbdallah nimisen arapilaisen luo, joka odottaen Stanleyn tuloa oli\nvarustanut juhla-aterian ja kutsunut luoksensa joukon ystäviä ja\nnaapureita. Nämä olivat komeasti puettuina vastaanottamassa Stanleytä\nja kutsuivat hänet sekä hänen tulkkinsa Selimin osalliseksi\nsotaneuvostoon, joka nyt oli pidettävä.\n\nOli näet läheisessä maakunnassa syntynyt riitoja arapilaisten ja erään\nMirambo-nimisen päällikön välillä joka teki häiriötä heidän\nkaupallensa. Mirambo oli alkuansa ollut tavarankantaja arapilaisten\npalveluksessa, mutta kun Uyoweh nimisen paikkakunnan hallitsija oli\nkuollut, niin hän oli suuren rosvojoukon päällikkönä hyökännyt maahan\nja teki itsensä väkivallalla hallitsijaksi. Hän vahvisti valtansa kun\nhän muutamilla onnistuneilla retkillä oli saanut runsaan saaliin, jonka\nhän jakoi seuralaisilleen. Päästyään täten hyvään alkuun teki hän uusia\nvalloituksia ja ryösti useita ympärillä olevia seutuja, mutta joutui\nriitaan arapilaisten kanssa, kun he eivät tahtoneet auttaa häntä\nMkasiwan ruhtinasta vastaan, joka oli heidän hyvä ystävänsä ja\nliittolaisensa. Kostoksi hän hyökkäsi erään arapilaisen kauppamatkueen\nkimppuun, joka oli matkalla Ujijiin, ja vaati siitä viisi nelikkoa\nkruutia, viisi kivääriä ja viisi pakkaa vaatetta, jotka hän sai sitte,\nkun arapilaiset olivat kokonaisen päivän riidelleet vastaan. Mutta sen\nlisäksi hän vielä käski heidät palajamaan samaa tietä kuin olivat\ntulleet, ja ilmoitti, etteivät he enää pääsisi tästälähin koskaan\nkulkemaan hänen maansa lävitse muutoin kuin hänen kuolleen ruumiinsa\nylitse. Näin takaisin ajettu kauppamatkue tuli valittamaan\nonnettomuuttaan päällikölleen Sayd ben Salimille, ja tämä vanha mies,\njoka ei halunnut sotaa, koki pitkien neuvottelujen kautta taivuttaa\nMiramboa sovintoon, mutta Mirambo pysyi järkähtämättömänä päätöksessään\nja uhkasi tulla arapilaisia vastaan sotimaan, jolleivät he auttaisi\nhäntä sotien vanhaa Mkasivaa vastaan, joka oli Unianjembessä asuvien\nunyamvesilaisten sultaani.\n\nArapilaisten neuvottelussa pääsivät nuoremmat ja rohkeammat päälliköt,\njotka esittivät sotaa Miramboa vastaan, voitolle ja sota päätettiin,\nvaikka vanha Salim koki hillitä toisten suurta intoa. Kun siis yleinen\nmielipide oli päättänyt, että Miramboa vastaan piti käydä sotaa, kunnes\nkoko hänen maansa olisi hävitetty ja arapilaiset polkisivat hänen\npartansa jalkojensa alla, ja innostus oli synnyttänyt varman\nvakuutuksen, että tässä yrityksessä onnistuttaisiin, niin ryhdyttiin\nilolla ja riemulla juhla-ateriaa syömään. Matka Mirambon pääkaupunkiin\noli vain neljä päivänmatkaa ja innostuneena arapilaisten sotahalusta\npäätti Stanley yhtyä heihin väkensä kanssa tuota rosvopäällikköä\nkurittamaan.\n\nSillävälin kun varustuksia tehtiin tätä retkeä varten, sairastui\nStanley kuumeesen ja oli aivan heikkona koko viikon. Hänen palvelijansa\nolivat saaneet tarkkoja neuvoja, miten hän olisi hoidettava, jos hän\nsairastuisi, ja lääkkeitä hänellä oli runsaasti. Toinen hänen\neuropalaisista seuralaisistaan, Shaw, oli myöskin taudista heikontunut,\nja niin erehtyivät he molemmat kokonaisen viikon ajanlaskussa, joka\nerehdys vasta sitte korjattiin, kun Stanley yhdessä tohtori\nLivingstonen kanssa oli vertaillut muistoonpanojansa. Päästyään\nterveeksi täytyi Stanleyn ruveta hoitamaan Shawia, joka vuorostaan\nsairastui, ja kun tämä parani, tuli tulkki Selim kipeäksi, maaten\nkuumeessa 4 päivää.\n\nKun kaikki olivat paranneet, tarkasteli Stanley 50 palvelukseensa\npestattua miestä, joiden piti kulkea Ujijiin kantaen vaatteita,\nhelmiä ja metallitankoa. Muutamat osoittivat röyhkeällä tavalla\ntyytymättömyytensä, kun heidän tuli jättää herkkupadat Unianjembessä\nsekä siellä valitsevat naisystävänsä, mutta niskoittelevaiset pian\nasettuivat järjestykseen, kun Stanleyn keppi oli tehnyt tuttavuutta\npahimman juonittelijan selkänahan kanssa. Miehet läksivät\njärjestyksessä marssimaan ja etupäässä kannettiin Amerikan lippua,\njonka he luulivat oikein hirveästi peljättävän viholliset. Lipun\nkantaja Ulimengo alkoi laulaa loilotella ja lauluun yhtyivät kaikki\nmuut. Tilapäinen laulun sepustaja sai syntymään seuraavan laulun:\n\n    \"Hoi hoi!\n    Hoi hoi!\n    Mihin mennään?\n    Sotaan käydään!\n    Ketä vastaan?\n    Miramboa vastaan.\n    Ken meitä johtaa?\n    Valkoinen mies.\n    Uh! uh!\n    Uh! uh!\n    Heijaa! heijaa!\n    Heijaa! heijaa!\"\n\nTällaista loilotusta jaksoivat miehet kaiken päivää. Arapilaiset olivat\nmiehineen menneet jo edeltäkäsin vihollista vastaan ja Stanley tapasi\nheidät kolmen päivän kuluttua.\n\nArapilaisten koko sotilasjoukko, Stanleyn miehet yhteen luettuna, nousi\n2,255 mieheen, joista toinen puoti oli orjia.\n\nAinoastaan 1,500:lla oli pyssyt, toisilla oli aseina keihäät ja pitkät\npuukot, joilla vihollisten päät piti leikattaman poikki ja kuolleet\nruumiit raadeltaman. Ampumavaroja oli runsaasti.\n\nStanley oli pannut tavaransa talteen Mfuto nimiseen kylään, voidakseen\nsieltä lähteä suorastaan jatkamaan matkaansa Ujijiin, jahka Mirambo\nensin oli voitettu. Arapilaisten sotilaat voitelivat itsensä viisasten\ntaikuriensa valmistamilla voiteilla, ettei vihollisten aseet heihin\npystyisi, ja heidän rohkeuttaan koki eräs heidän joukostaan vahvistaa\npuhutellen tovereitaan seuraavaan tapaan:\n\n\"Sanoja, sanoja, sanoja! Kuulkaa te Mkasivan pojat, Uniamwesin lapset!\nTie on edessämme, metsän rosvot odottavat. Niin, rosvoja he ovat; he\nhyökkäävät teidän kauppamatkueitanne vastaan, he varastavat\nnorsunluunne, he tappavat vaimonne. Mutta katsokaa, arapilaiset ovat\nteidän mukananne! Eteenpäin, Mkasivan poika on mukananne! Tapelkaa,\ntappakaa, ottakaa orjia, ottakaa vaatetta, ottakaa karjaa, syökää ja\njuokaa! Eteenpäin!\"\n\nTähän pöyhkeään puheesen vastasivat sotilaat hurjalla huudolla; kylän\nportit avattiin ja ulos syöksi tuo kirjava sotilaslauma ampuen rajusti,\nsiten rohkaisten itseänsä ja muka pelottaakseen vihollista isolla\nmetelillä. Viholliset olivat vetäytyneet Simbifo nimiseen kylään, joka\noli lujasti suojattu paksuista puista tehdyllä pysty-aidalla. Kylä\npiiritettiin kolmelta puolelta ja heti kun arapilaiset olivat tulleet\nkylän näkyviin, alkoi sen väestö ampua ankarasti, joten tappelu oli\naloitettu. Pystyaita kylän ympärillä oli erittäin hyvin suojannut sen\nväestöä, ja kun piirittäjät viimein tekivät yhteisen ryntäyksen\nkolmelta haaralta yhtaikaa, niin väestö, jota varustukset eivät voineet\nkylliksi suojella tällaista hyökkäystä vastaan, lähti neljännen portin\nkautta syöksemään pakoon. Ainoastaan parikymmentä kuollutta löysivät\nvalloittajat kylässä saatuansa sen valtaansa, ja ryöstettyään mitä\nsaivat, polttivat he sen täydellisesti poroksi.\n\nMuutaman päivän kuluttua tehtiin uusi hyökkäys toista kylää vastaan,\njossa sanottiin Mirambon itsensä olevan. Kylä valloitettiin pian, mutta\nkun arapilaiset, ryöstettyään sieltä suuren saaliin, olivat\npalausmatkalla, syöksi Mirambo yhtäkkiä heidän kimppuunsa koko väkensä\nkanssa, sillä hän oli vetäytynyt kylästä pakoon ja piilottanut väkensä\nkahden puolen sitä tietä, jota myöten arvasi arapilaisten palajavan.\nTässä kahakassa tapettiin suurin osa arapilaisten päällikköjä ja\nsotilaita, ja ne, jotka jäivät eloon, palasivat pitkiä kiertoteitä\nomaistensa luo tuomaan tuota surusanomaa.\n\nSanomaton hämmästys ja kauhu syntyi tästä sanomasta. Vaimot parkuivat\nkaatuneita miehiään, haavoitettuja ja pakolaisia tuli ehtimiseen\nlisäten häiriötä ja pelkoa. Seuraavana päivänä lähti koko sotajoukko\npalajamaan ja eloon jääneet arapilaiset syyttelivät toinen toisiaan\nsodan aloittajiksi, ennenkun oli koetettukaan sovinnolla saada asiat\nselville. Neuvottelussa muutamat ehdottelivat palajamista oitis\nUnianjembeen, toiset taas pauhasivat ankarasti maamiehiänsä vastaan\nsellaisesta pelkurimaisuudesta. Kun Stanley oli saanut kuulla mitä oli\ntekeillä, lähetti hän sanan arapilaisille, etteivät he suinkaan lähtisi\npalausretkelle, sillä siten he houkuttelisivat viholliset jälkeensä.\nHän oli itse sairas ja rupesi levolle, mutta sydänyön aikana hänen\ntulkkinsa Selim herätti hänet sanoen: \"nouskaa herra, he juoksevat\ntiehensä kaikkityyni ja Khamis ben Abdallah myöskin!\"\n\nSelim auttoi häntä pukemaan päällensä ja heikkona kuumetaudistaan\nhoiperteli Stanley ulos, jossa kaikki on tulisessa kiiruussa\nlähteäksensä pakoon. \"Kiiruusti, bana (herra) Mirambo tulee!\" huusi\nhänelle arapilainen Thani ben Abdallah, ja yksin Shaw koki varustautua\nminkä ennätti, päästäkseen hänkin pakoretkelle. Viidestäkymmenestä\nmiehestänsä oli Stanleyllä ainoastaan seitsemän jälellä, jotka hän sai\nseisattumaan uhatessaan ampua heidät, jos he yrittäisivät lähtemään\nliikkeelle. Pian olivat kaikki valmiit lähtöön ja pimeässä yössä\nkiiruhtivat he takaisin; miehet kurkistelivat alinomaa taaksensa\npeljäten siellä näkevänsä viholliset.\n\nStanley löysi kaikki miehensä Mfutossa, johon he olivat palanneet,\nurhoollisimmat kerskaajat ennen kaikkia, ja Shaw oli näyttänyt olevansa\npahin petturi koko joukosta. Ainoastaan arapilaispoika Selim oli\nosoittanut rohkeutta ja kestäväisyyttä, ja kun Stanley kysyi, miksi ei\nhänkin ollut juossut matkaansa ja jättänyt isäntäänsä vihollisten\ntapettavaksi, vastasi tämä: \"Voi, herra! minä pelkäsin saavani\npiiskalla selkääni\".\n\n\n\n\n5. Luku.\n\nMatka Unianjembestä Ujijiin.\n\n\nArapilaisten tappion jälkeen ei ollut ajattelemistakaan jatkaa matkaa\nsuorinta tietä länttä kohden Ujijiin, niinkuin Stanleyn aikomus oli\nollut. Hänen liittolaisensa eivät pitäneet minäkään asiana, että he\nolivat jättäneet hänet sairaana ja omat sotilaansa haavoitettuina omaan\nhuostaansa, pelastakoot henkensä tai ei. Tosin monet heistä vakaasti\nvakuuttivat, ettei heidän aikomuksensa ollut jättää häntä jälkeensä,\nvaan että joku oli huutanut, että valkoinen mies oli poissa, ja siitä\nseurasi yleinen hämmästys ja pako. Mutta Stanley oli tullut kylliksi\ntuntemaan heidän sodankäyntitapansa eikä pitänyt enää itseänsä\nvelvoitettuna olla heidän liittolaisenaan. Hänen asemansa oli hyvin\nkiusallinen, sillä tavarankantajia hän ei saanut, koska asukkaat eivät\nsota-aikana lähde kantajiksi; muutamat hänen miehistään olivat\ntaistelussa kaatuneet, joka seikka ei suinkaan yllyttänyt toisia\nyhtymään hänen matkueesensa. Hänellä oli täysi syy palata takaisin\nrantamaalle, mutta hänen omatuntonsa ei sitä sallinut, kun kerran niin\npaljon rahaa oli jo matkaa varten menetetty ja hänelle osoitettu niin\nsuuri luottamus, että hän lähetettiin Livingstonea auttamaan. Hänen\npalkattu väkensä oli hänestä eronnut, koska he luulivat olevansa\npestatut kulkemaan Mirambon maan kautta. Ainoastaan 13 miestä oli\njäljellä. Eräs kauppamatkue, joka oli tullut jäljestäpäin, kertoi, että\nhänen seuralaisensa Farquhar, joka sairauden tähden jätettiin jälelle,\noli kuollut, ja kun hänen holhojansa ei jaksanut kantaa ruumista\nhaudattavaksi, oli se laahattu metsään ja jäi hautaamatta. Hänen toinen\nvalkoinen seuralaisensa Shaw sairastui ja kun lääkkeitä ei ollut,\nlähetti Stanley kolme miestä Sansibariin lääkkeitä hakemaan luvaten\nheille viisikymmentä dollaria (250 markkaa), jos he kiiruhtaisivat.\n\nSillävälin arapilaiset varustivat itseään lähteäkseen uudestaan\nMiramboa vastaan sotimaan. Mutta ennenkuin he ennättivät lähteä, oli\nMirambo jo tullut 2,000 miehellä heidän uudisasuntoansa Taboraa\nvastaan, jota paitse 1,000 miestä Ututan maakunnasta oli yhdessä heidän\nkanssaan tehnyt hyökkäyksen arapilaisia vastaan vastakkaiselta\npuolelta.\n\nKun pyssyjen pauke ilmoitti vihollisten lähestymisen, nousivat\narapilaiset huoneittensa katoille ja näkivät koko lakeuden täynnä\nvihollisia, jolloin rohkein, Khamis ben Abdallah vastoin ystäviensä\nneuvoa syöksi miehineen vihollista vastaan, vaikka hänen huoneensa\nolisi hänelle suonut hyvän suojan; ja kavala Mirambo käski miestensä\nhitaasti vetäytyä takaperin. Tästä innostuivat arapilaiset kiivaasti\nhyökkäämään eteenpäin, jolloin Mirambon sotilaat yhtäkkiä kääntyivät\ntakaisin. Silloin Khamisin orjat kääntyivät pakoon jättäen isäntänsä\nvihollisen käsiin ja taisteltuaan vimmatusti ylivoimaa vastaan\nkaatuivat kaikki tässä hyökkäyksessä olleet arapilaiset. Heidän\nruumiinsa raadeltiin pahasti ja vihollisten noitamies oli heidän\nnahastaan ja lihastaan valmistanut taikajuomaa, jonka piti tekemän\nsotilaat haavoittumattomiksi.\n\nSadottain tuli pakolaisia Taborasta Kviharaan, jossa Stanley oli, ja\nsuurin osa Taboran rakennuksista poltettiin poroksi. Mirambo oli\nuhannut tulla Kviharaankin, ja Stanley toivoi sitä, sillä hän oli\nvakuutettu ettei 10,000:kaan afrikalaista villiä voisi valloittaa hänen\nlujasti varustettua asuntoansa, jossa hänellä, pakolaiset Taborasta\nsiihen luettuina, oli 150 kelvollisesti varustettua miestä. Mirambo ei\nkuitenkaan sitä uhkaustaan pannut täytäntöön, vaan vetäytyi takaisin\nmenetettyään sata miestä hyökkäyksessä Taboraa vastaan. Myöhemmin\nsaatiin tietää, että kun hän teki hyökkäyksen Mfuto-kylää vastaan,\njoutui hän tappiolle, kylän asukkaat hyökkäsivät ulos ja silloin hänen\njoukkonsa hajosivat ja hän itse läksi pakoon.\n\nViikkokausia oli Stanleyllä monellaisia vastuksia matkansa jatkamisessa\nja viimein hän jo rupesi epäilemään pääsisikö hän koskaan edemmäksi.\nKantajia hänen oli vaikea saada tuon Miramboa vastaan alkaneen sodan\nvuoksi ja entisetkin kantajat sairastelivat. Kun yksi heistä, nimeltä\nBaruti, kuoli, haudattiin hän puun juurelle. Ruumis käärittiin\npalttinaan ja kasvot asetettiin Mekkaan päin, sillä hän oli\nmuhammettilainen. Sitte se peitettiin matoilla, ettei siihen päässyt\nmulta koskemaan ja hauta täytettiin, jolloin vainajan eloon jääneet\ntoverit nauroivat. Haudalle istutettiin pensas ja maahan pistettiin\nreikä, johon kaadettiin vettä, ettei muka Baruti janoisena menisi\nparatiisiin. Sen jälkeen koko haudan päällys kasteltiin vedellä ja\nvainajan juoma-astia lyötiin rikki. Hautajaismenot päättyivät siten,\nettä arapilaiset lukivat rukouksensa \"Fat-hah\" ja sen koommin ei\nvainajata enää ajateltu.\n\nEräs arapilainen lahjoitti Stanleylle orjapojan, jota hän nimitti Ndugu\nM'hali (veljeni rikkaus). Stanley ei oikein pitänyt sellaisesta nimestä\nja kutsui miehensä kokoon, antamaan pojalle uutta nimeä. Sellaisia\nesitettiin monellaisia. Yksi esitti pojan nimeksi Simba (leijona),\ntoinen Ngombe (lehmä), kolmas Mirambo, josta syntyi suuri yleinen\nnauru; viimein lipun kantaja Ulimengo ehdotti nimeksi Kalulu, joka\nmerkitsee erästä antilopi-lajia, ja kun tämä nimi näytti sopivan\npojalle, joka oli vilkassilmäinen, soreavartaloinen ja sukkela\nliikkeissään, niin kaikki yksimielisesti sanoivat: \"Kalulu olkoon hänen\nnimensä, niin bana, antakaa hänelle nimeksi Kalulu!\"\n\nStanley käski tuoda vettä maljalla ja risti pojan Kaluluksi, jolloin\ntulkki Selim oli kummina.\n\nMelkein kaksi kuukautta oli Stanley viipynyt Unianjembessä ja hänen\nmatkaansa hidastuttivat taudit sekä tarpeellisten miesten puute.\nSaatuaan viimeinkin 50 miestä pestatuiksi palvelukseensa ja sen\nlisäksi 4 poikaa, lähti hän jatkamaan matkaansa länttä kohti etsimään\nLivingstonea. Mutta asianhaavat pakottivat hänet valitsemaan pitkän\nkiertotien etelämpänä olevien maakuntien kautta. Arapilaiset olivat\nkokeneet kaikin tavoin pidättää häntä vielä jonkun aikaa, mutta hän ei\ntahtonut enää viipyä.., Hänen miehensä, jotka pitkällisen, jotenkin\nhuolettoman ja herkullisen joutilaisuuden kautta olivat veltostuneet,\nnäyttivät myöskin vastahakoisuuttansa lähteä matkalle. Uppiniskaiset\nsai Stanley piiskalla taipumaan ja kun muutamat yrittivät jättää hänen\nmatkueensa ja lähtivät karkuun, lähetti Stanley parikymmentä miestä\nheitä etsimään sekä samalla ostamaan arapilaisilta sellaiset vitjat,\njoissa orjia kuletetaan kahleissa. Saatuaan kaikki miehensä takaisin,\npiti Stanley heille nuhdesaarnan ja näytti orjanvitjoja, joita hän\nuhkasi käyttää, jos joku vielä lähtisi karkuun. Samalla hän vakuutti,\nettei kuuliaisilla ollut mitään peljättävää, vaan että kahleet olivat\nainoastaan niitä karkuria ja varkaita varten, jotka pötkivät tiehensä,\nvaikka he olivat saaneet palkkansa ja vielä lahjoja lisäksi. Tällä\nkertaa antoi hän vielä anteeksi karkureille, mutta jos joku tästälähin\nvielä lähtisi karkuun, niin marssia ei jatkettaisi, ennenkun karkuri\noli saatu kiinni, jonka jälkeen hänen täytyisi marssia kahleissa.\n\"Kuuletteko?\" -- \"Kuulemme!\" -- \"Ymmärrättekö?\" \"Ymmärrämme!\"\n\nSeuraavana aamuna huomattiin, että kaksi miestä oli yöllä karannut.\nToinen heistä, Kingaru, karkasi nyt jo kolmannen kerran. Kaksi paremmin\nluotettavaa lähetettiin heitä hakemaan ja saivat käskyn, etteivät\npalajaisi ilman karkureita. Iltapäivällä nämä tuotiin ja saivat --\nuhkauksen mukaan -- selkäänsä, jonka jälkeen heidän täytyi vitjoihin\nlukittuina marssia eteenpäin, että karkaamishalu toisistakin katoaisi.\nKiinniottajat Bombay ja Baraka saivat kappaleen kaunista vaatetta\npalkinnoksi uskollisuudestaan.\n\nStanleyn palkatut tavarankantajat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka\nhidastuttivat hänen matkaansa. Myöskin hänen valkoinen seuralaisensa,\nenglantilainen Shaw, teeskenteli sairastavansa ja koetteli hänen\nkärsimystänsä viimeiseen saakka. Kun hänen piti kerran astua alas aasin\nselästä, sotkeutui hänen jalkansa niin että se luiskahti pois\njalustimesta ja Shaw kaatua loislahti nenälleen maahan. Hän oli usein\nennenkin tehnyt samallaisia temppuja ja tavarankantajat olivat\ntavallisesti auttaneet herran jaloilleen, mutta Stanley oli kyllästynyt\nhäneen ja kielsi väkeänsä auttamasta Shawia. Tämä mieletön jäi silloin\npitkäkseen auringon paahteesen koko tunnin ajaksi, ja kun Stanley\nviimein kysyi kylmäkiskoisesti, eikö siinä ollut epämukava olla, niin\nShaw nousi istualle ja alkoi itkeä kuin lapsi.\n\n\"Tahdotteko palata takaisin, Shaw?\"\n\n\"Tahdon, jos te sen suvaitsette. Minä en luule tätä kestäväni\nkauvemmin, ja jos tahdotte olla niin hyvä minua kohtaan, niin pyytäisin\nmieluimmin palata takaisin\".\n\n\"Noh minä olen myöskin tullut siihen päätökseen, että teidän on paras\npalata. Te luulette olevanne sairas, ettekä millään muotoa luovu siitä\nuskostanne. Mutta pankaa mieleenne minun sanani: jos palajatte\nUnianjembeen, niin se on ihan sama kuin menisitte kuolemaan. Jos\nsairastutte Kviharassa, niin kuka teille antaa lääkkeitä? Jos joudutte\njuoppouden raivoon, niin kuka siellä tietää mitä te tarvitsette ja mikä\non teille hyödyllistä? Minä sanon vielä kerran: jos palajatte takaisin,\nniin kuolette!\"\n\n\"Voi herra Jumala, kun en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle!\nMinulla oli ihan toisellaiset ajatukset elämästä Afrikassa. Luulenpa\nkuitenkin palajavani, jos te sallitte sen\".\n\nSeuraavana päivänä varustettiin Shaw palausmatkalle Kviharaan. Lujat\npaarit tehtiin ja neljä miestä palkattiin häntä kantamaan. Leipää\nleivottiin ja hänelle paistettiin vuohenlihaa evääksi. Vaikka Stanley\nkertoo, että hän illalla sitä ennen oli tuntenut suurta ystävyyttä\nShawia kohtaan ja tuli liikutetuksi tutuista kotimaisista sävelistä,\njoita tämä soitteli akordionilla, niin oli kuitenkin ikäänkuin raskas\ntaakka vähentynyt hänen hartioiltaan, kun Shaw kannettiin takaisin päin\nja hän itse pääsi jatkamaan matkaansa.\n\nTie kulki suurien metsien kautta, joita Stanley kehuu erittäin\nkauniiksi, sillä maa on hedelmällistä ja ilmanala omansa tuottamaan\nrehoittavinta kasvullisuutta. Varsin suurta tukaluutta vaikuttaa näillä\nseuduilla kuitenkin kuumetaudit, jotka harvoin jättävät matkustajan\nrauhaan sateiden aikana. Niinkuin eri vuodenajat meidän maassamme\nvaihettelevat säännöllisesti, niin on kuumassa ilmanalassa kuiva ja\nsade-aika. Kuivan aikana ei näillä seuduilla ole mitään suuresti\npeljättävää. Kuivettunut heinä tekee maan synkän näköiseksi, maanpinta\non kovaksi kuivunut ja sadeajan lopulla siihen painuneet jäljet ovat\nvielä näkyvissä; metsissä on äärettömät joukot puita, jotka mädätessään\nlevittävät myrkyllisiä höyryjä ilmaan, joiden vaikutus usein on\nhirmuinen.\n\nKuumetauti ilmestyy täällä tavallisesti siten, että vatsaa kivistää\nankarasti, voimat heikkonevat, rupee nukuttamaan ja haukottamaan. Kieli\ntulee keltaiseksi, joskus mustankin näköiseksi, hampaat kellastuvat ja\ntulevat limaisiksi. Sairaan silmät palavat tuimasti ja alkavat vuotaa\nvettä. Sitte leviää kuume koko ruumiisen ja sairas väänteleksen kuin\nkuoleman tuskissa. Päätä pakottaa ankarasti, suonet tykyttävät ja\nhirmuinen jano ahdistaa. Aivoissa syntyy kaikellaisia kummia levottoman\nmielikuvituksen luomia kuvia; kipeä luulee olevansa tulisessa\nkuumuudessa ja on näkevinänsä kaikellaisia luotuja ja luomattomia\nhirmuisia petoja, jotka joka hetki muuttuvat yhä toisellaisiksi ja\nentistään kauhistuttavammiksi. Kun sairas avaa silmänsä ja näkee\nunelmansa tyhjiksi, vaipuu hän pian uudelleen samoihin hirmu-unelmiin,\njoista Stanley sanoo, että hurskas Jobkin olisi sellaisia kärsiessään\ntullut raivoisaksi ja hurjistunut mielettömäksi. Kun sitte sairas on\nparantunut, tuntee hän itsensä masennetuksi, muuttuu oikein naurettavan\navosydämiseksi, puheliaaksi ja ihastuu kaikesta, mitä ikänä hän näkee.\nNäin kertoo Stanley omasta kokemuksesta afrikalaisen kuumetaudin\nvaikutukset.\n\n1 p. Lokakuuta 1870 oli hänen matkueensa tullut äärettömän laajalle\nsuolle, nimeltä Siwani, ja asettui 4 tunnin marssin jälkeen yöksi\nleiriin erään summattoman suuren puun juurelle, jossa oli jälkiä\nentisestä leiripaikasta. Tuo jättiläis-sykomori oli tyvestä\nympärimitaten 19 kyynärää paksu ja oli suurin puu, jonka Stanley\nkoskaan muisti nähneensä. Sen varjossa, joka oli läpimitaten 120\njalkaa, taisi vaikka koko rykmentti sotaväkeä saada suojaa auringolta.\nStanley tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi ja tämä\nmieltymyksen tila saattoi hänet puhuttelemaan neekeripalvelijoitaan\nystävällisimmällä tavalla, aivan kuin vertaisiansa, ja hän keskusteli\nheidän kanssaan tulevaisista yhteisistä toimista. Aurinko laski\nnopeasti kuvaten taivaan loistavimmilla sateenkaaren eri väreillä,\njotka heijastuivat loppumattomien metsien yli. Koko luonnossa vallitsi\ntyyni hiljaisuus ja kun matkamiehet illalla istuivat tupakoiden, ei\nkuulunut leirin ulkopuolella muuta ääntä, kuin jonkun kanalinnun\nkaakatus, jolla se houkutteli luokseen puolisotaan, sammakkojen\nkuriseminen läheisessä lammikossa tai sirkkojen tirskutus, joka näytti\ntuudittavan päivää levolle. Leirin sisäpuolella ei kuulunut muuta kuin\nveden pulputus tupakkapiipuissa. Täällä näet poltetaan sellaisilla\npiipuilla, joissa savu menee veden lävitse, ennenkuin se tulee suuhun.\n\nLähinnä seuraavilla seuduilla ilmestyi uusi kiusa, jo ennen\nmainitsemamme tsetse-kärpänen. Sitä paitse täytyi matkamiestemme joskus\npoiketa tieltä pois, kun he tien varressa tapasivat hautaamattomia\nihmisen ruumiita, jotka olivat surkeita jäännöksiä rokkoon kuolleista\nmatkamiehistä, ja toiset pelkäsivät saavansa tämän hirmuisen taudin\ntarttumaan itseensä noista puoleksi mädänneistä kuolleista. Melkein\njoka päivä he näkivät yhden tai kaksi sellaista; milloin pääkallon,\nmilloin koko luurangon. Manyara nimisellä seudulla eivät kylän asukkaat\nsallineet heidän tulla porttiensa sisäpuolelle, sillä kun nyt oli\nsota-aika, niin he epäilivät kaikkia. Stanleyn seuralaisten sallittiin\nkuitenkin mennä kylän ulkopuolella olevaan entiseen leiriin, joka\nkuitenkaan ei tarjonnut mitään suojaa väsyneille matkamiehille. Sen\nlisäksi oli kylän päällikkö ankarasti kieltänyt alustalaisiansa\nmyymästä mitään ruokatavaroita heille. Stanley koki saada tämän kiellon\npoistetuksi siten, että hän lähetti päällikölle lahjaksi muutamia\nkappaleita kaunista vaatetta, mutta päällikkö ei niistä huolinut, vaan\nlähetti ne äreänä takaisin. Ei auttanut muu kuin hankkia ruokavaroja\nkauempana olevilta seuduilta ja matkueen täytyi täällä viipyä useita\npäiviä. Keskustelut kyläläisten kanssa eivät auttaneet ollenkaan ja\nStanley tuli huomaamaan, että arapilaiset Taborassa olivat ihan\noikeassa, kun he olivat sanoneet: \"Hyvä herra, te saatte nähdä, että he\novat varsin itsepäisiä, ja teidän täytyy kääntyä takaisin. Manyaran\nasukkaat ovat ilkeitä, Ukonongolaiset hyvin ilkeitä ja Usawiralaiset\npahimmat kaikista. Te olette tulleet tähän maahan onnettomalla\nhetkellä, nyt on sota joka paikassa\".\n\nVielä kerran avattiin tavaramytyt ja neljä kaunista vaatekappaletta\nsekä kaksi dotia (noin 12 kyynärää) amerikalaista palttinaa lähetettiin\npäällikölle lahjaksi sekä terveisiä, että Stanley tahtoi olla hänen\nystävänsä. Tuollaista äreätä herraa kohtaan piti olla hyvin kohtelias,\nvarsinkin kun hän helposti olisi voinut vihamiehensä voittaa. Stanleyn\nsuuri anteliaisuus teki pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ennenkun\ntunti oli kulunut, tuli kyläläisiä hänen leiriinsä tuoden vakkasissa,\njoita he kantoivat päänsä päällä, runsaasti papuja, riisiä, virnaa,\ndurraa ja maissia. Heti sen jälkeen tuli päällikkö itse, mukanaan 30\npyssyillä varustettua miestä, tervehtimään ensimmäistä valkoista\nmiestä, joka koskaan oli tullut hänen maahansa. Hänen sotilastensa\njälessä kannettiin runsaasti lahjoja, jotka arvoltaan olivat täydelleen\nsen vertaiset kuin Stanleyn lähettämät lahjat; ruhtinas näet toi useita\nsuuria ruukkuja täynnä hunajaa, kanoja, vuohia sekä virnaa ja papuja\nniin paljon, että ne riittivät ruoaksi Stanleyn miehille neljäksi\npäiväksi.\n\nRuhtinas vastaanotettiin teltan ovella ja syvään kumarrellen kehotti\nStanley häntä astumaan sisään; jossa oli sisustettu niin komeasti kuin\nasianhaarat sallivat. Persialainen matto ja komea karhunnahka oli\nlevitetty lattialle, (s.o. maan pinnalle) ja sängyn päälle oli pantu\nihka uusi tulipunainen vaate.\n\nSultaani itse, joka oli kookas ja voimakas mies, sekä hänen\nalapäällikkönsä käskettiin istumaan, katselivat ihmetellen ja\nhämmästyksellä Stanleyn kasvoja, vaatteita ja pyssyjä. Ensin he\nihmetellen ällistelivät kaikkea, sitte toisiansa ja viimein he\npurskahtivat hillitsemättömään nauruun ja lyödä paukuttivat sormiaan.\nStanley käski tulkkinsa sanomaan sultaanille, että hän oli ihastunut\nsaadessaan nähdä hänet luonaan, ja sitte seurasi molemmin puolin\nkaikellaisia kohteliaisuuksia ja naurua, kunnes sultaani pyysi\nnähdäkseen hänen pyssyjänsä. Winchester-kivääri, jolla kävi ampuminen\n16 kertaa perätysten, herätti erinomaista huomiota ja hänen\nrevolverinsa sai niin suuria ylistyksiä, että Stanley tuskin uskalsi\nnäytellä enempää. Kun he kuulivat kaksipiippuisen pyssyn laukaukset,\nhyppäsivät he koholle peljästyksestä ja sitte he taas nauroivat ihan\nkatketakseen. Sen mukaan miten heidän ihastuksensa nousi\nkorkeimmilleen, alkoivat he innoissaan vetää sormikoukkua keskenään\nniin raivokkaasti, että Stanley pelkäsi heidän sormiensa katkeavan.\n\nSelitettyään mikä erotus oli valkoisten miesten ja arapilaisten\nvälillä, näytteli Stanley vielä lääkelaatikkonsa sisällystä, ja\nlääkepullojen koreat osoiteliput sekä soma järjestys laatikossa sai\nheidät huokailemaan ihastuksesta. Sultaani kysyi mitä niillä tehtiin.\n\n\"Dova\" (rohto), vastasi Stanley.\n\nPian oli hän saanut heidän täydellisen kunnioituksensa, ja he\nselittivät, että valkoinen mies oli paljo etevämpi kuin kaikki\narapilaiset, jotka he olivat nähneet. \"Dova, dova\", mutisivat he.\n\n\"Kas tässä on valkoisen miehen pombe\" (olutta), virkkoi Stanley avaten\nkorkin viinapullosta. \"Maistappas lusikallinen sitä\".\n\n\"Ah, oh, ah! Kuinka väkevää olutta valkoisilla on! Ai kuinka se polttaa\nkurkussa\", huusi sultaani ähkyen.\n\n\"Niin, mutta hyvää se on. Kun sitä ottaa vähän, niin se virkistää,\nmutta jos sitä ottaa liiaksi, niin tulee kipeäksi ja siitä kuolee\".\n\n\"Anna mulle vähän\", pyysi yksi heistä.\n\n\"Ja mulle myös -- ja minulle\", virkkoi jokainen vuorostaan, kun toiset\nsaivat maistaakseen.\n\nStanley otti sitte esille pullon, jossa oli väkevää ammoniakkia ja\nselitti, että se auttoi pään kivistystä ja käärmeen pistoa vastaan.\nSultaanin päätä tietysti rupesi heti pakottamaan ja hän pyysi\nsaadakseen vähän tuota rohtoa. Stanley käski silloin tuon mustan\nmajesteetin panna silmänsä kiinni ja asetti samalla ammoniakki-pullon\nhänen sieramiensa alle, vedettyänsä korkin pois pullon suulta. Jokainen\njoka on joskus haistellut \"päänpiristystä\" tahi kamferttilinjementtia,\ntietää miten ammoniakin haju pistää nenään, ja hänen majesteettinsa\nMtemi, kaikkein Manyaralaisten kuningas tunsi siitä oikein mahdottoman\nsuuren vaikutuksen. Ikäänkuin salaman iskemänä hän poukahti selälleen\nja kasvot vääntyivät kummallisesti kurttuun. Hänen seuralaisensa\nrähähtivät kohti kulkkua nauraa hohottamaan, paukuttelivat käsiään,\nnipistelivät toisiaan, napsuttivat sormillaan ja tekivät niin\nhullunkurisia liikkeitä, että jos jossakin teaterissa olisi\nsivistyneille ihmisille näytelty semmoista \"kometiaa\", niin olisi\nkatsojain täytynyt pakahtua naurusta. Vihdoin sultaani tyyntyi, suuret\nkyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa ja kasvot tärisivät vielä\nnaurunpuuskauksista hänen lausuessaan: _kali_, s.o. hyvin väkevää\nlääkettä. Hän ei tahtonut enempää, mutta seuralaiset tulivat kukin\nvuorostaan haistella hornaisemaan ammoniakkipulloa ja purskahtivat heti\nhillitsemättömään nauruun. Vierailemista Stanleyn teltassa kesti kaiken\naamupäivää ja jäähyväisten jätössä oltiin molemmin puolin erittäin\ntyytyväisiä, ja sultaani tuumasi: \"Oh! nuo valkoiset miehet tietävät\nkaikki; arapilaiset ovat ihan mitättömät heihin verraten\".\n\nKun Stanleyn matkue oli jättänyt jälkeensä Manyaralaisten viljavat\nvainiot, tuli se erittäin komeaan metsäseutuun, jossa oli niin\nrunsaasti metsän otuksia, että hän kehuu seutua metsästäjäin\nparatiisiksi, sillä sekä pieniä että suuria elämiä oli oikein\nlaumoittain lyhyen ampumamatkan päässä metsästäjästä. Hän ampui\nantilopin ja sebran saadakseen väellensä paistia ja hänen miehensä\nolivat hyvin iloissaan tällaisesta saaliista. Heidän matkaansa oli\njatkettava yli Gombe-nimisen virran, joka tyynenä hiljaa kulki ihanien,\naina viheriöitsevien rantojen välissä. Veden pinnalla kiikkui\nlotuskukan lehtiä ja tuo kaunis virta houkutteli Stanleytä uimaan,\nmutta juuri kun hän oli riisunut vaatteet päältään ja oli\nhyppäämäisillään veteen, älysi hän hyvin pitkän esineen aivan lähellä\nveden pinnassa. Tarkasti katseltuaan tunsi hän sen krokotiiliksi ja\nkiiruhti tulisella kiiruulla maalle. Tämä oli hänen pelastuksensa ja\npeto vetäytyi nolona takaisin, saamatta saalistansa, jota se oli\nväjynyt. Tuo ihana virta oli nyt Stanleyn mielestä ilettävä ja\ninhottava ja hän lähti sen rannalta pois, paljo nopeammin kuin hän oli\nsinne tullut.\n\nKun hän heti sen jälkeen meni takaisin leiriinsä tiheän metsikön\nkautta, näki hän kaksi vierasta neekeriä, jotka tarkasti katselivat\nympärillensä. Jo se seikka, että he olivat metsässä hänen leirinsä\nläheisyydessä, antoi syytä epäillä heidän aikeitaan tällaisella\nsotaisella ajalla, ja Stanley hiipi heidän luokseen aikoen pyssyllänsä\ntehdä riidasta pikaisen lopun, jos he näyttäytyisivät vihollisiksi.\nÄkkiarvaamatta oli hän ihan heidän edessään, jolloin miehet säikähtivät\nkovasti, mutta tointuivat hämmästyksestään ja huudahtivat: \"Bana, bana,\net siitä tunne meitä! Me olemme ukonongolaisia, jotka olemme aikeissa\ntulla sinun leiriisi seurataksemme sinua Mreraan ja tällä kertaa me\netsimme hunajaa\".\n\n\"No niin, tietysti; ukonongolaisiahan te olette! Aivan oikein! Minä\nluulin teitä rosvoiksi\".\n\nMolemmin puolin naurettiin tätä erhetystä ja miehet jatkoivat hunajan\netsimistä. Kaarnapalasella he kuljettivat vähän tulta, jolla he\nsavustivat mehiläiset pois pesistä korkeissa puissa.\n\nIllalla oli leirissä iloa ja naurua. Joka tulen ympärillä oli miehiä;\nmikä kalusi lihaa luunystyrästä, mikä imeksi ydintä paistetun sebran\nreisiluusta, mikä käänteli tulen päällä varrasta, jolla hän paistoi\nlihaa, toinen puuhasi keittopadan ääressä, joka kiehui tulella.\nJokainen koki toverilleen kertoa niitä seikkailuja, mitä hänellä tänään\noli ollut ja samalla ahmia suuhunsa makeata paistia sen kuin ennätti.\nMuuan miehistä kertoi miten hän oli haavoittanut suuren villisian, ja\nkun se hurjasti syöksi häntä vastaan, oli hän pelastanut itsensä\nkiiveten puuhun, mutta kadotti pyssynsä. Kertomuksensa selitykseksi hän\ntarkoin matki sian raivokasta röhkimistä ja liikkeitä ja sai siten\nkuulijansa nauramaan niin että koko ympäristö raikui. Toinen oli\nampunut puhvelin vasikan ja kolmas jonkun muun suuren otuksen.\nUkonongolaiset kertoivat naurettavasta kohtauksestaan metsässä Stanleyn\nkanssa, ja miten paljo siellä on hunajaa. Sillävälin tulkki Selim sekä\nneekeripojat Kalulu ja Maiwara koettivat hampaittensa terävyyttä\nvillisian lihaan, jota ei kukaan muu seurasta tahtonut syödä, koska he\nkääntyessään pakanoista muhammettilaisiksi olivat myös saaneet inhon\nkaikkea sianlihaa vastaan.\n\nStanley viipyi Gombe-virran rannalla vielä kaksi päivää, lisätäkseen\nmetsästämällä miestensä eväitä, ja näiden kolmen päivän kuluessa oli\nhän miehineen ampunut kaksi puhvelia, kaksi villisikaa, kolme kamaa,\nyhden sebran ja yhden antilopin sekä sitäpaitse kahdeksan helmikanaa,\npari kalakotkaa ja pelikaanin. Virrasta oli yksi hänen miehistään\nonnistunut saamaan pari suurta säke-kalaa eli monnia. Kaikki liha\nleikattiin ohuiksi viipaleiksi ja kuivattiin evääksi matkalle, niin\nettei tarvinnut pelätä nälkää siinä laajassa erämaassa, jonka kautta\nheidän oli kulkeminen.\n\nPaistia rakastavien miesten suureksi suruksi lähdettiin taas eteenpäin\nmatkaa jatkamaan lauantaina Lokakuun 7 p:ttä. Jo aamulla aikaisin he\nlähettivät yhden joukostaan Stanleyltä pyytämään, että matkue vielä\nviipyisi täällä yhden päivän. Heillä näet oli aina vastahakoisuus\ntyöhön, kun vaan oli liharuokaa saatavissa. Stanley torui esityksen\ntekijää, että hän edes julkesi sellaista pyytää, kun oli kaksi päivää\nlevätty. Huuli lerpallaan ja äreänä kuuli hän isäntänsä vastauksen ja\nmiehet näkyivät yleensä olevan pahasti tyytymättömät siihen, ettei\nvielä viivytty täällä herkkuja nauttimassa.\n\nKun sitte tienopas sai käskyn puhaltaa torveen lähtömerkin, seurasi\nsynkkä äänettömyys ja tavallista laulua ei kuulunut rahtuakaan.\nMiehet menivät nurkuen tavarataakkojensa luo ja lähtivät viimein\nvastahakoisesti liikkeelle. Stanley pysyi aseittensa kantajain kanssa\nviimeisenä, kiiruhtaakseen niitä, jotka vitkastelivat. Puolen tunnin\nkuluttua kaikki seisattuivat, tavarat viskattiin maahan ja miehet\nkokoontuivat pieniin parviin keskustellen ja liikkeillään osoittaen\nkiukkua.\n\nStanley tarttui kaksipiippuiseen pyssyynsä, johon hän pisti kaksi\nluotia, laittoi revolverinsa kuntoon ja lähestyi niskoittelevia, jotka\nnyt tarttuivat pyssyihinsä. Noin 30:n sylen päässä hän huomasi suuren\nmuurahaispesän takaa kaksi miehen päätä ja kaksi pyssyä ojennettavan\nhäntä vastaan. Silloin hän nosti pyssyn poskeansa vastaan, tähtäsi\ntarkoin ja uhkasi laskea luodin heidän kalloihinsa, jolleivät he oitis\ntulisi esiin keskustelemaan hänen kanssaan. Toinen miehistä oli kookas\nkuin jättiläinen, tienopas Asmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki.\nVaarallista oli olla tottelematta sellaista käskyä ja he tulivat heti,\nmutta Asmani piti yhä sormeansa pyssyn liipasimella. Vielä kerran nosti\nStanley pyssynsä uudistaen uhkauksensa silmänräpäyksessä ampua hänet\nkuoliaaksi, jollei hän heittäisi pois pyssyä kädestään. Asmani lähestyi\nhymyillen, mutta silmissä paloi murhanhimo. Mabruki lähestyi Stanleytä\ntakaapäin ja koetti pistää kruutia pyssynsä sytytinreikään, mutta\nStanley ojensi pyssynsä kyynärän päässä hänen kasvojensa edessä uhaten\nampua hänet silmänräpäyksessä, jollei hän panisi pois pyssyä. Hän\npudottikin sen oitis maahan ja Stanley survasi häntä pyssyllään niin\nettä hän kaatui takaperin maahan muutaman askeleen päähän. Nyt kääntyi\nStanley Asmania vastaan, sormi liipasimella käskien vielä kerran hänen\npanna pois pyssyn. Ei ollut kuin hiuskarvan verran, niin olisi Asmani\nsaanut hengellään maksaa niskoittelunsa, sillä jollei Stanley olisi\nsaanut tätä konnaa masennetuksi, niin olisi hän itse heti menettänyt\narvonsa ja valtansa miestensä yli. Asmani kohotti kuitenkin pyssynsä\nampuakseen ja Stanley tunsi, että tuon miehen viimeinen hetki oli\ntullut, mutta silloin eräs toinen Mabruki, joka ennen oli ollut\nenglantilaisen Speken palveluksessa, tempasi kiväärin Asmanin kädestä,\nhuutaen kauhistuksesta vapisevalla äänellä: \"mies hoi, kuinka sinä\nrohkenet isäntää vastaan ojentaa pyssyäsi?\"\n\nMabruki heittäytyi heti maahan, koki suudella Stanleyn jalkoja ja\nrukoili kiihkeästi, ettei hän rankaisi Asmania. -- \"Kaikki on taas\nhyvin, ei mitään riitaa enää, he tulevat kaikki Tanganjikaan saakka\nilman mitään vastaväitöksiä. Inschallah! me löydämme vanhan mufungun\n(valkoisen miehen) Ujijissa. Sanokaa, vapaat miehet, emmekö tee niin,\nemmekö mene Tanganjikaan asti kinastelematta vähääkään? Sanokaa se\nisännälle kaikki yhdellä suulla!\"\n\n\"Menemme, Jumal' auta, kyllä me menemme Jumal' bana, bana! Emme sano\nmitään muuta!\" vastasivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Rukoile anteeksi banalta, mies, ja mene tiehesi\", komensi Mabruki\nAsmania, joka noudatti hänen neuvoansa kaikkien mielihyväksi.\nKapinoitsijat saivat nyt kaikki anteeksi paitse Bombay ja Ambari, jotka\nolivat sen alkuunpanijat.\n\nOllessaan miesten johtaja olisi Bombay yhdellä sanalla voinut\ntukehuttaa koko yrityksen, mutta hän oli vielä vastahakoisempi\nmarssimaan kuin muut hänen pelkurit toverinsa, ei sen vuoksi, että\nhäneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan siitä syystä, että hän oli niin\nlaiska. Bombay sai hyvästi selkäänsä ja samoin kävi Ambarille, jonka\nivallisesti irvistelevä naama pian muuttui toisellaiseksi. Molemmat\npantiin vitjoihin kiinni ja Stanley uhkasi antaa heidän olla kahleissa,\nkunnes he oppisivat pyytämään anteeksi. Asmani ja Mabruki pääsivät\ntällä kertaa varoituksella, etteivät toiste laskisi nurjaa mieltänsä\nvallalle, jos tahtoivat välttää kuolemaa, jonka he vastikään olivat\ntöin tuskin välttäneet.\n\nKun taas annettiin merkki marssin jatkamiseksi, tarttui joka mies\nihmeteltävällä innolla kannettavaansa; kahleihin kytketyt Bombay ja\nAmbari viimeisinä yhdessä karkuri Kingarun ja Asmanin kanssa kantaen\nraskaimpia taakkoja. Tuskin oli tunti kuljettu, niin alkoivat Bombay ja\nAmbari vapisevalla äänellä rukoilla armoa ja Stanley antoi heidän puoli\ntuntia jatkaa rukoilemistaan, ennenkuin hän suostui laskemaan heidät\nvapaiksi kahleista ja antoi Bombaylle takaisin hänen entisen arvonsa\nmiesten johtajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä Bombay oli saanut erittäin hyvät todistukset käytöksestään\nenglantilaisilta Burtonilta, Spekeltä ja Grantilta, jotka vuosina\n1859-63 olivat tutkineet Afrikan sisämaita, matkustaen ensin Burton ja\nSpeke yhdessä Sansibarista v. 1859 Tanganjika ja Viktoria Nyantsa\njärville saakka, jotka he löysivät, ja sitte Speke ja Grant yhdessä\nvuosina 1860-63 Sansibarista Viktoria Nyantsan pohjoisrannalle, josta\nhe Niili-virtaa myöten tulivat sen alkupäästä aivan Välimereen asti.\nBurton oli Bombaysta sanonut, että hän oli itse rehellisyys, mutta\nStanley ei sano milloinkaan yhtyvänsä sellaiseen lausuntoon, sillä\nBombay ei hänen mielestään ollut varsin rehellinen eikä liioin\nepärehellinenkään, sillä hän pelkäsi varastaa liian paljon. Hän osasi\nsukkelasti varastaa hyvän kappaleen lihaa itselleen, kun hänen piti\njakaa ruokaa miehille; huolimattomuudesta hän usein rikkoi astioita\ntahi hukkasi ne sekä oli useimmiten riitaisa ja kinasteli kaikissa\nasioissa.\n\nSitävastoin oli Stanleyn mielestä tapahtunut vääryys Mabrukia vastaan,\njota Burton kirjassaan nimittää \"härkäpääksi\". Mabruki kertoi usein\nriidelleensä hänen kanssaan ja jos hän puhui totta, niin ei hän liene\naina tappiolle jäänyt väittelyssään Burtonin kanssa. Tuo kuuluisa\nmatkustaja oli ottanut tavaksi usein nimitellä Mabrukia sellaisilla\narapiankielisillä haukkumasanoilla, joita tämä ei voinut kärsiä eikä\nollut vielä monen vuoden kuluttuakaan unhottanut, vaan lausui usein\nhaluavansa tapella entisen isäntänsä kanssa. Stanleyn arvostelu\nMabrukista oli: että hän tosin on typerä, mutta uskollinen;\npalvelijaksi aivan sopimaton, mutta ihan verrattoman oivallinen\nvartijana ja takajoukon peräänkatsojana, jonka velvollisuus on ottaa\nkiinni sellaiset, jotka jättäytyvät jälelle pääjoukosta.\n\nOpastaja Asmani oli jättiläisroteva mies, oiva metsästäjä, mutta\nhirveän taika-uskoinen. Leijonia hän pelkäsi hirveästi, eikä uskaltanut\ntulla sellaiselle paikalle, missä niitä oli lähellä, mutta kaikkia\nmuita eläviä hän piti metsästäjän otuksina ja pyysi niitä uupumatta.\nAina oli hänen huulillaan hymy, mutta se oli kamalaa ja ilkeää. Stanley\narveli hänen voivan vaikka murhata ihmisiä naurussa suin.\n\nChowpereh, joka kooltaan oli pienenläntä sekä luonteeltaan aina iloinen\nja leikkisä, sai aina koko seurueen nauramaan, kertoessaan jotakin\nomalla hullunkurisella tavallaan. Hänen kanssaan ei Stanley koskaan\nriitautunut, vaan tiesi aina ystävällisellä sanalla saavansa hänet\nkelpo tavalla toimittamaan tehtävänsä. Kaikista miehistään kehuu\nStanley häntä väkevimmäksi, terveimmäksi, taipuisimmaksi ja\nuskollisimmaksi niin, että hän oli oikein kunnon palvelijan esikuva.\n\nMuista palvelijoistaan kertoo Stanley, että Khamifi, noin parinkymmenen\nvuoden ikäinen nuorukainen, oli aina siisti ja puhdas, uuttera työssä,\nsuurisuinen lavertelija ja pelkuri, milloin hyvänsä valmis lähtemään\nkäpälämäkeen. Ambari, joka myöskin oli ollut Speken palveluksessa, on\nuskollinen mutta veltto ja laiska. Jumah, oikein akkamainen raukka,\njoka valitti pienintäkin vaivannäköä ja oli enemmän haitaksi kuin\nhyödyksi. Ulimengo 30-vuotias väkevä junkkari, oli hulluin ja arin koko\njoukossa, mutta kuitenkin ahkera työssä. Erittäin nopeana juoksijana\nja taitavana metsästäjänä oli hän usein lisännyt ruokavaroja\nmetsästyssaaliillaan. Feraiji oli Stanleyn ruoanlaittaja ja oli sukkela\nja toimellinen, mutta siisteydestä hänellä oli omat käsitteensä. Jollei\nsattunut pyyhinliinaa käsille, saattoi hän pyyhkiä ruokatalrikit esim.\nheinätukolla tai maahan varisseilla lehdillä. Jos Stanley muistutti,\nettei lusikka ollut puhdas, saattoi Feraiji syläistä lusikkaan ja\nhieroa sitä esiliinaansa, arvellen ainakin nyt puhdistaneensa sen\nkelvolliseksi. Ei ollut sitä keittoa eikä paistia, jossa ei ollut\nainakin joku hyppysellinen hiekkaa, ja Stanleyn uhkaus, että hän\nSansibariin palattuansa jollakin taitavalla lääkärillä leikkuuttaa auki\nvatsansa ja vähentää sitte Feraijin palkasta yhden dollarin joka\nhiekanjyvästä, joka vatsasta löytyisi, -- tämä uhkaus sai Feraiji-paran\nsydämestä monta levotonta huokausta nousemaan, sillä hänen omatuntonsa\nsanoi, että siellä mahtoi olla hyvin monta hiekanjyvää, joten siis\nhänen palkkaansakin tulisi iso vähennys lopullisessa tilinteossa.\nKetterä ja joutuisa hän kuitenkin oli, ja kymmenen minuutin kuluttua\nsen jälteen kun oli tehty pysähdys marssissa, oli hän jo saanut\nvalmiiksi kupin teetä tai pannukakkuja ja Stanley piti tätä\nominaisuutta suuressa arvossa, sillä hänellä oli aina nälkä marssin\njälkeen.\n\nMaganga oli uskollinen palvelija ja oiva tavarankantaja sekä oli\nluonteeltaan moitteeton. Joka kerran kun lähdettiin marssiin, alkoi\nhän kantajain laulun, joka sai miehet reippaalle mielelle, olipa sitte\nkuinka helteinen päivä hyvänsä. Silloin laulaa loilotettiin kaikki\ntäyttä kurkkua niin kovasti, että metsän elävät säikkyivät, ja\nkun matkue lähestyi jotakin kylää, jonka asukkaita epäiltiin\nvihamielisiksi, aloitettiin tavallisesti laulu, ja pian huomattiin\nkylän asukasten mieliala; sillä jos he pelkäsivät, niin suljettiin\nportit oitis, ja mustia naamoja oli tirkistelemässä matkamiehiä, jos\ntaas ystävyys oli mielessä, tulivat kyläläiset ulos kulkijoita\ntervehtimään.\n\nLähinnä Stanleytä itseään oli tärkein henkilö koko seurueessa hänen\ntulkkinsa, nuori Selim, Jerusalemista kotoisin, piispa Gobatin\nkasvattama arapilaispoika, josta Stanley sanoo että Gobat ansaitsee\nerinomaista kiitosta jalosta toimestaan, jos kaikki arapilaispojat\nhänen koulussaan tulevat yhtäläisiksi kuin Selim. Ilman häntä olisi\nStanley menettänyt henkensä sodassa Miramboa vastaan, eikä hän\nolisi voinut saavuttaa arapilaispäällikköjen suosiota, ei edes\nkeskustellakaan heidän kanssaan. Selim oli tullut Stanleyn palvelukseen\nalussa vuotta 1870 ja oli sitte seurannut häntä Etelä-Venäjän,\nKaukasian ja Persian kautta. Hän oli aina rehellinen ja uskollinen,\nsilloinkin kun hänen oma henkensä on vaarassa, \"peloton ja\nmoitteeton\". Antaessaan hänestä tämän arvostelun sanoo Stanley\ntuntevansa, ettei se kylliksi riitä ilmaisemaan hänen kiitollisuuttaan\nkaikista Selimin ansioista.\n\nNuorin Stanleyn palvelijoista oli Kalulu, jonka Stanley pian huomasi\nerittäin älykkääksi ja oppivaiseksi pojaksi ja korotti hänet sen vuoksi\npassaripojan arvoon ja kunniaan. Ei edes Selim voinut Kalulun kanssa\nkilpailla sukkeluudessa ja älyssä arvata mitä kaikkea Stanley tarvitsi\nistuessaan aterioimassa. Kalulun pienet vilkkaat silmät tähystelivät\nalinomaa ruoka-astioita, arvellen mikä nyt piti nostettaman pois, mitä\ntuotava sijaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSittekun matkue oli lähtenyt eteenpäin Gombe-virran luota, jossa niin\nvähällä oli syttyä verenvuodatus, sai se kulkea asumattomien seutujen\nhalki ja seuraavalla levähdyspaikalla ei saatu tippaakaan vettä, vaikka\nmiehiä kiusasi polttava jano. Etsittyään vettä kauempaa palasivat\nmuutamat kolmen tunnin kuluttua tuoden vettä suuremmissa ja pienemmissä\nastioissa. Näillä seuduilla oli Mirambo rosvojoukkoineen hävittänyt\nkaikki, mitä suinkin taisi; kolme tai neljä kukoistavaa kylää oli\npoltettu perin pohjin ja ne asukkaat, jotka olivat säilyttäneet\nhenkensä, olivat muuttaneet pois.\n\nUkonongon metsissä on hunajalintu hyvin tavallinen ja tunnetaan heleä\näänisestä vilkkaasta viserryksestään. Asukkaat seuraavat tämän linnun\nopastusta, sillä se näyttää heille tien metsä-mehiläisten pesille,\njotka ovat suurien puiden onteloissa. Useampi päivä yhtyi Stanleyn\njoukkoon ukonongolaisia, ja he toivat tavallisesti oivallisinta sekä\nvalkoista että punaista mettä, jota he olivat keränneet. Punaisessa\nmedessä oli tavallisesti paljon kuolleita mehiläisiä, mutta niistä\neivät Stanleyn ahnaat seuralaiset paljoa pitäneet lukua, vaan söivät\nhunajan ohessa suuhunsa sekä mehiläiset että osan vaksisista\npesistäkin. Hunajalintu houkuttelee ihmisiä mukaansa mehiläispesille,\nhyppien oksalta oksalle, puusta puuhun, alituisesti tirskuen. Hun\nhunajan etsijä ei linnun mielestä seuraa kyllin nopeasti, lentää se\ntakaisin, huutaen vielä kovemmin ja liikuttaen siipiänsä entistä\nnopeammin, ikäänkuin näyttäen miten sukkelaan tämän pitäisi tuleman, ja\nkun mesi-aarre on löydetty, ajetaan mehiläiset savustamalla ulos\npesästä, jonka jälkeen se ryöstetään ja lintu silittelee höyheniänsä\nvisertäen ikäänkuin ilmoittaaksensa voitonriemulla, ettei hänen\nkaksijalkainen siivetön seuraajansa olisi omin neuvoin hunaja-aarretta\nlöytänyt. Tavallisesti jätetäänkin linnulle osa saaliista\nnäyttämäpalkaksi.\n\nVälttääksensä sotaa Miramboa vastaan oli Stanley kulkenut 14\npäivänmatkaa eteläiseen suuntaan, mutta sai tietää, että silläkin\nsuunnalla oli asukasten kesken sota parin päivänmatkan päässä ja\nsenvuoksi hän kääntyi Marefu-nimisestä kylästä jatkamaan matkaansa\nluoteiseen suuntaan. Seudut, joiden kautta matka nyt kulki, olivat\nhyvin vaihettelevaiset, paikoin tiheästi asuttuja kyliä, joiden\nasukkaat kokivat kaikin tavoin nylkeä ja peijata matkalaisia, paikoin\ntaas äärettömiä metsiä. Muutamissa oli lihava maanlaatu kasvattanut\npuut toista sataa jalkaa korkeiksi; niiden latvat olivat niin tiheät,\nettei auringon paiste edes päässyt maahan, vaan puiden oksien alle\nmuodostui puolipimeä holvi, jossa oli monellaisia eläviä, niiden seassa\nvaarallisia petojakin, niinkuin panttereja ja leopardeja, ja hyökkäsipä\neräs semmoinen aasin kimppuun, kun sitä metsän lävitse vietiin\njuotettavaksi. Aasi kirkui hirveästi tuskissaan ja samaan ääneen\nyhtyivät toisetkin sekä rupesivat vimmatusti potkimaan tuota\nvihollista, niin että leopardi viimein jätti otuksensa pahasti\nraadeltuna, vaikkei sen hengelle vielä ollut vaaraa tullut.\n\nMuutaman päivän kuluttua muuttui ympäristö aivan asumattomaksi\nerämaaksi. Olipa soitakin, jotka olivat niin veteliä, että miehet tuon\ntuostakin niiden yli kulkiessaan upposivat syvälle ja olivat hengen\nvaarassa. Oppaat kertoivat erään arapilaisen 35 orjansa kanssa uponneen\nja hukkuneen sellaiseen suohon. Lokakuun 17 p:stä Marraskuun 2 päivään\nkesti yhä vain asumatonta maata ja viimein rupesi nälkä ahdistamaan\nmatkuetta, sillä kaikki eväät olivat loppuneet ja asumattomassa maassa\nei saanut tietysti mitään ostaa, eikä edes metsästys tuottanut mitään,\nkun ei otuksia sattunut matkustajien tielle. Toista vuorokautta olivat\nhe jo kulkeneet syömättä mitään, kun vihdoinkin tulivat viljavien\nvainioiden keskeen rakennettuun kylään, jonka asukkaat ystävällisesti\nmöivät heille ruokatavaroita vaikka kuinka paljon olisivat tahtoneet.\n\nVielä kerran piti Stanleyn muuttaa matkasuunnitelmansa, koska maan\nasukkaat olivat keskenään sodassa. Malagarafi-nimisen virran yli hän\npääsi pitkien tinkimisten jälkeen Kiala-nimisen kylän asukasten kanssa,\njotka häneltä ottivat edeltäkäsin runsaan maksun siitä, että\nlauttaisivat neljällä pienellä ruuhella hänen miehensä toiselle\nrannalle, vaan kun neljä miestä oli viety virran yli, rupesivat\nlauttaajat tahtomaan enempää palkkaa. Kovan tinkimisen jälkeen he\nsaivatkin, ja tietysti he vaativat seuraavallakin kerralla lisäpalkkaa,\nmilloin vaatekappaleita, milloin helminauhoja, milloin mitäkin. Kiistaa\nja riitaa näiden ahnasten ihmisten kanssa oli ihan mahdoton välttää.\nUwinsa-maakunnan asukkaita Stanley sanoo vielä ilkeämmiksi kuin\nugogolaiset ovat, ja heidän ahneutensa jo on ihan ääretön.\n\n3 p. Marraskuuta tuli Stanleyn matkuetta vastaan toinen matkue,\njoka palasi kaupparetkiltä Tanganjika järven länsipuolelta ja\nkertoi Ujijissa tavanneensa valkoisen miehen, joka oli vanha,\nharmaapartainen ja puettu samallaiseen pukuun kuin Stanleykin. Tuo\nvanha valkoinen mies oli tullut kaukaa Tanganjikan toiselta puolelta\nManjuema nimisestä maakunnasta ja he olivat nähneet hänet 8 päivää\nsitte Ujijissa. Stanley päätti heti, että se oli Livingstone eikä\nkukaan muu, sekä lupasi miehillensä ylimääräisenä palkkiona 2 dotia\n(noin 12 kyynärää) vaatetta, jos he marssisivat Ujijiin ilman yhtään\nlepopäivää pitämättä ja miehet suostuivat siihen ihastuksella.\n\nLähdettyänsä eteenpäin Malagarafi virran rannoilta, sai Stanley\nvaroituksia kulkeaksensa seuraavana päivänä hyvin varovaisesti, koska\neräs joukko uwinsalaisia oli paluumatkalla sotaretkellä ja heillä oli\ntapana voitonriemussa hyökätä kaikkien kimppuun, jotka he vain\nkohtasivat, usein hävittäen oman heimokuntansakin kyliä. Matkaa siis\njatkettiin hyvin varovaisesti, niin että tienopastajat kulkivat hyvän\nmatkaa edeltäpäin voidakseen pian varoittaa seuraajia, jos joku vaara\nuhkaisi. Pian oli kuitenkin vaara ohitse, kun Stanleyn matkue oli\njättänyt Uwinsan alueen ja tullut Uhha nimiseen maakuntaan. Siellä\ntäytyi hänen taas maksaa veroa Kavanga nimisen kylän päällikölle, joka\nväitti olevansa ainoa ruhtinas koko seudulla, jolla oli oikeus vaatia\nveroa. Kuusituntisen riidan ja rettelöimisen jälkeen saatiin vero\ntingityksi 10:ksi dotiksi, ja sovinto tehtiin sillä ehdolla, ettei\nStanleyn tarvitsisi enää maksaa mitään veroa Uhhassa Rufigi virralle\nasti. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin toinen päällikkö, joka kehui\nolevansa Mionwu, kuninkaan jälkeinen mies, ja jolla oli seurassaan\nsuuri joukko aseellisia miehiä, vaatimaan Stanleyltä veroa, maan läpi\nkulkemisesta. Hän kysyi suostuisiko valkoinen mies maksamaan, vai\ntahtoiko hän sotia. Tosin olivat Uhhan asukkaat huonommin varustetut,\nainoastaan nuolilla, keihäillä ja jousilla, mutta heidän maansa oli\nlaaja ja kyliä hyvin paljon. Uhhan kuningas halusi kuitenkin saada\nasian sovituksi rauhassa. Mionwu istui pilkkomaan bambu ruohon pätkää\nhienoiksi tikuiksi ja luki viimein kymmenen kimppua, kussakin kymmenen\ntikkua, sekä selitti että Uhhan kuningas vaati yhtä monta dotia\nvaatetta veroksi, kuin tässä oli tikkuja; siis sata dotia.\n\nStanley hämmästyi niin hävytöntä vaatimusta ja tarjosi kymmentä dotia.\nTämä tarjous hylättiin heti ja Mionwu uhkasi, ettei Stanley pääsisi\nedes heidän kylästään pois ennenkuin hän oli maksanut sata dotia. Tähän\nei hän vastannut mitään, vaan meni erikseen miestensä kanssa\nneuvottelemaan, maksaisivatko suosiolla vai lähtisivätkö edelleen\nmaksamatta mitään ja raivaisivat itselleen väkisin tietä. Hänen\nmiehensä kauhistuivat sellaista esitystä ja pyysivät hänen tarkoin\nmiettimään, ennenkuin hän ryhtyisi sellaiseen yritykseen, sillä koko\nUhha oli tasamaata, jossa he eivät voineet piiloutua, ja mahdotonta oli\n45 miehen taistella tuhansia vastaan.\n\n\"Mutta ajatelkaa\", virkkoi Stanley, -- \"että tämä on suoraa\nrosvoamista; pitääkö meidän kärsiä sellaista? Pitääkö meidän tuolle\njunkkarille antaa kaikki mitä hän tahtoo? Yhtähyvin hän olisi voinut\nvaatia kaiken vaatteen mitä mulla on, ja lisäksi kaikki pyssymme. Minä\nvoin yksinäni tappaa Mionwun ja hänen etevimmät miehensä, ja te voitte\nhelposti lopettaa nuo muut kielenpieksäjät. Sen jälkeen eivät muut\nuskalla käydä meidän kimppuumme ja me voimme lähteä eteläänpäin\nMalagarafi-virralle ja sitte länteen Ujijiin\".\n\n\"Älkää herra kulta ajatelkokaan sitä. Jos lähestymme Malagarafia, niin\ntäytyy meidän kulkea Lokanda-Miran kautta, jossa riehuu sota.\nPohjoiseen päin on Uhha laaja, ja sen takana asuvat vielä häjymmät\nututalaiset\".\n\n\"No mitä sitte tuuma? Emmehän saa sallia, että meidät ryöstetään ihan\npaljaiksi?\"\n\n\"Maksakaa Mionwulle, ja lähtekäämme pois täältä. Tämä on viimeinen\npaikka, jossa meidän täytyy maksaa veroa ja neljässä päivässä pääsemme\nUjijiin\".\n\n\"Mitäs te Asmani arvelette? Tappelemmeko, vai maksammeko?\"\n\nAsmani hymyili tapansa mukaan, ja sanoi: \"Minä pelkään, että meidän\ntäytyy maksaa. Tämä on varmaankin viimeinen kerta\".\n\n\"Entäs te, Chowpereh?\"\n\n\"Maksakaa, bana! Paras on kulkea rauhassa maan kautta. Jos meitä olisi\nkylliksi monta, niin heidän täytyisi maksaa meille. Olisipa vain meitä\nedes sata pyssyllä varustettua miestä, niin kyllä nuo uhhalaiset\nsaisivat koetella koipiansa!\"\n\n\"Mitäs te Mabruki tuumaatte?\"\n\n\"Voi hyvä herra, me olemme joutuneet pahaan pulaan näiden rosvojen\nseassa. Minä puolestani tahtoisin iskeä pään poikki heiltä kaikilta.\nMutta paras on teidän maksaa heille. Nythän on viimeinen kerta\nmaksettava, ja mitäs se teille tekee, vaikkapa maksattekin sata dotia?\"\n\n\"No, menkää siis Bombay ja Asmani Mionwun luokse ja tarjotkaa hänelle\n20 dotia, jollei hän tahdo siihen tyytyä, niin tarjotkaa 30. Ellei hän\nsiihenkään suostu, niin tarjotkaa 40 ja kohottakaa vähitellen 80:een.\nMutta älkää jättäkö vähälle tinkimiselle; ei rahtuakaan enempää kuin\n80. Minä vannon, että ammun Mionwun kuoliaaksi, jos hän tahtoo enemmän\nkuin 80. Menkää nyt ja olkaa hyvin ymmärtäväiset\".\n\nMiehet palasivat myöhään illalla saatuaan ankaran tinkimisen jälkeen\nveron alennetuksi 75:ksi dotiksi, ja kun tämä määrä oli maksettu,\nrupesivat uhhalaiset keskenään riitelemään saaliin jakamisesta. Stanley\ntoivoi heidän ryhtyvän keskenään vimmattuun tappeluun. Samalla hän\nodottamatta loppua lähti matkaansa jatkamaan alakuloisena monista\nvastuksista. Seuraavana päivänä hän saapui kylään, jossa Uhhan\nkuninkaan veljen sanottiin olevan hallitsijana ja pian tämäkin lähetti\nkaksi miestä veroa vaatimaan. Stanley oli luullut jo pääsevänsä\nrauhassa matkustamaan maksamatta mitään veroa, vaan huomasi olevansa\npetetty ja oli nyt erittäin suutuksissaan. Pitkien juonittelemisten\njälkeen saatiin vero tingityksi 26:ksi dotiksi, vaikka alussa oli\nvaadittu 30 ja saatuaan kuulla, että Ujijin ja Uhhan välillä oli vielä\nkumminkin viisi päällikköä, jotka kiskoivat veroa, päätti Stanley\nviekkaudella välttää näitä kiskomisia. Seuraten viimeisten veron\nottajain neuvoa varusti hän ruokatavaraa miehilleen moneksi päiväksi ja\nkulki kaikessa hiljaisuudessa yöllä kylien lävitse jolloin asukkaat\nmakasivat, ja päivällä hän kulki tiheiden viidakkojen halki. Pari\nkertaa oli hänen matkueensa joutumaisillaan ilmi, jolloin maan asukkaat\nvarmaankin olisivat sadottain aseellisina hyökänneet sen kimppuun\nväkisin ottamaan veroa, josta hän koki päästä vapaaksi. Oli näet yksi\nkantajien vaimoista säikähtänyt jostakin syystä ja rupesi hirveästi\nhuutamaan, vaikkei minkäänlaista vaaraa ollut tarjona. Koko seuraa\nuhkasi varma kuolema, jos heidät huomattaisiin ja vaimo piti sen vuoksi\nsaada olemaan vaiti, maksoi mitä maksoi. Kuu akka ei totellut mitään\nkieltoa vaan kirkui vimmatusti, pyysi hänen miehensä Stanleyltä lupaa\niskeä muijaltaan pään poikki, ja sen hän olisi varmaan tehnyt, niin\nankarasti oli hän suutuksissaan, mutta Stanley koki saada hiljaisuutta\npainaen kätensä eukon suuta vastaan. Mutta vaimo taisteli vimmatusti\nvastaan ja huusi kahta kauheammin. Viimein Stanley koetti piiskan\nvaikutusta, ensin huonolla menestyksellä, vaan kun ämmä oli saanut\n9 lujaa piiskan lyöntiä ja näki, ettei sivallukset taukoaisi niin kauan\nkuin hän huusi, niin hän viimein lakkasi huutamasta. Hänen kätensä\nsidottiin selän taakse ja suun eteen sidottiin vaate. Siten oli sillä\nkertaa vältetty vihollisten huomio. Toisen kerran oli matkue\nkulkiessaan yötä myöten tullut päivän koitteessa erääseen asuttuun\nseutuun, jossa asukkaat olivat lähtemäisillään ulkotöihinsä. Silloin\nteurastettiin kaikki matkueen mukana olevat vuohet ja kanat, etteivät\nne ääneltään herättäisi kylän asukasten huomiota, ja matkue marssi\nrohkeasti kaikessa hiljaisuudessa kylän halki. Juuri kun Stanleyn\nmiehet olivat päässeet kylän toiseen päähän, huomasi yksi kylän\nasukkaista heidät ja huusi heille, mutta he kiiruhtivat eteenpäin ja\nolivat pian näkymättömissä.\n\nUhhan maakunnan toisella puolella alkoi Ukaranga, jonka asukkaat olivat\nrauhallista väkeä ja uutteroita maanviljelijöitä. Korkealta mäeltä\nnäkyi Tanganjika järvi kaukana siintävänä hopeanhohtavana aukeamana\nmetsien välissä ja koko matkue tervehti tätä iloista näkyä raikkaalla\nhurraahuudolla.\n\nMarraskuun 10 p:nä saapui Stanley Ujijiin. Matkueen etupäässä\nkannettiin pitkässä tangossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain lippua ja\nloppupäässä Sansibarin lippua. Viidestäkymmenestä pyssystä yhtaikaa\nammutut laukaukset ilmoittivat kaupungin asukkaille, että Sansibarista\ntullut matkue oli saapunut heidän kaupunkiinsa ja sadottain riensi\nihmisiä joka haaralta heitä vastaanottamaan ja tervehtimään. Moni\nUjijin asukas oli matkoillansa meren rantamaalle nähnyt amerikalaisen\nlipun heiluvan laivan maston huipussa ja pian kaikui kansan suussa\nsanat: Bindera kisungi (valkoisen miehen lippu)! Bindera merikani\n(amerikalainen lippu!)\n\nLukematon ihmisjoukko tunkeutui Stanleyn matkueen ympäri tervehtien\njoka miestä erittäin. Keskellä tuota hälinää kuuli Stanley jonkun\nselvällä englannin kielellä sanovan: \"Hyvää huomenta, herra!\" Kääntyen\näkkiä puhujaan päin, näki hän pikimustat iloiset ja vilkkaat kasvot --\nmies oli puettu pitkään valkoiseen paitaan ja amerikalaisesta\npalttinasta tehty käärölakki oli hänellä päässä.\n\n\"Kukas te olette?\" kysyi Stanley.\n\n\"Minä olen tohtori Livingstonen palvelija, Susi\", virkkoi toinen\niloisesti hymyillen.\n\n\"Kuinka, onko tohtori Livingstone täällä?\"\n\n\"On\".\n\n\"Tässäkö kylässä?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Ihanko varmaan?\" -- \"Aivan varmaan; minä tulen juuri hänen luotaan\".\n\n\"Hyvää huomenta, herra!\" kuului toinenkin ääni joukosta kuuluvan.\n\n\"Hei, onko siellä toinenkin! Mikä teidän nimenne on?\" -- \"Minä olen\nDshumah!\"\n\n\"Oletteko Wekotanin ystävä Dshumah?\"\n\n[Wekotanista ja Dshumah'ista on kerrottu kirjassa: \"Taavetti\nLivingstone\" (Kansanvalistus-seuran toimituksia XXXIX) siv. 74-76.]\n\n\"Olen\".\n\n\"No kuinka tohtori voi?\"\n\n\"Ei oikein hyvin\".\n\n\"Missä hän on ollut kaiken pitkän aikaa?\"\n\n\"Manjuemassa\".\n\n\"Juoskaa, Susi, sanomaan tohtorille, että minä olen täällä\".\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi Susi ja lähti syöksemään kuin hullu.\n\nJonkun ajan kuluttua oli sanoma valkoisen miehen tulosta levinnyt yli\nkoko kylän; etevimmät arapilaiset kauppiaat kokoutuivat tohtori\nLivingstonen asunnon edustalle ja hän itse astui ulos vastaanottamaan\nStanleytä, joka tunkeutui väkijoukon halki ja ilosta levottomana tuli\nhäntä vastaan lausuen:\n\n\"Olette kaiketi tohtori Livingstone?\"\n\n\"Niin olen\", vastasi tämä ystävällisesti hymyillen.\n\nSitte seurasi kätteleminen ja Stanley lausui:\n\n\"Minä kiitän Jumalaa, tohtori, että minulle on sallittu tavata teidät\".\n\n\"Minä kiitän myöskin Häntä siitä, että olen täällä teitä\nvastaanottamassa\", vastasi Livingstone.\n\nKun Stanley sitte oli tervehtinyt arapilaisia, jotka yhteen ääneen\nolivat hänelle lausuneet tervehdyksensä: \"jambo!\" lähti hän\nLivingstonen asumukseen, jossa he molemmat istuivat pakinoimaan, ja\nsillä välin kokoutui heidän ympärilleen toista tuhatta henkeä kylän\nasukkaita juttelemaan siitä merkillisestä asiasta, että kaksi valkoista\nmiestä oli tavannut toisensa heidän kylässään.\n\n\n\n\n6. Luku.\n\nStanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.\n\n\nStanley tiesi, että Ujijissa asuvilla arapilaisilla oli paljon\nystäviä ja tuttavia Unianjembessä ja että he luonnollisesti halusivat\nsaada heistä uutisia. Sen vuoksi hän käski seuralaisensa Bombayn\npitämään huolta miehistön ruokkimisesta ja salli hänen sitte mennä\ntyydyttämään arapilaisten halua saada tietoja omaisistaan. Arapilaiset\nvetäytyivät erilleen, jättäen Livingstonen ja Stanleyn kahden kesken.\nLivingstonella oli monen vuoden matkustukset kerrottavana ja Stanley\nkuunteli niin innokkaasti, että hän olisi voinut unhottaa kaikki, mitä\nhänen ympärillään oli. Stanley oli pakottamalla pakottanut arapilaisen\nKaif-Halekin tulemaan kanssansa Unianjembestä, sillä tämän huostassa\noli pussillinen kirjeitä tohtori Livingstonelle, joka nyt sai ne\nmäärälleen vuotta myöhemmin, kuin ne olivat lähetetyt Sansibarista.\nKuka tiesi kuinka kauan ne vielä olisivat viipyneet, ennenkuin ne\nolisivat perille saapuneet, jollei Stanley olisi kiirehtinyt niiden\nkuljettajaa. Luettuaan muutamia kirjeitä omaisiltaan, pyysi Livingstone\nStanleytä kertomaan tietoja yleensä sivistyneestä maailmasta, josta hän\noli ollut erillään useita vuosia. Stanley alkoi:\n\n\"Luultavasti tiedätte useita seikkoja viimeisiltä ajoilta. Tiedättehän,\nettä Suetsin kanava on avattu?\"\n\n\"En ole sitä vielä kuullut. Sepä on suuri uutinen! No entä muuta?\"\n\nStanleyn täytyi ruveta kertomaan kuin sanomalehti, ja Livingstone sai\nkuulla, että Pacific-rautatie oli saatu valmiiksi koko Amerikan halki,\nGrant oli valittu Yhdysvaltain presidentiksi; europalaisia oppineita\noli joukottain tullut tutkimuksia tekemään Egyptiin; kapina Kretassa\noli tukahdutettu; kuningatar Isabella oli kapinan kautta ajettu pois\nEspanjan valta-istuimelta; kenraali Prim oli murhattu; mainio\nCastelar oli hämmästyttänyt koko Europan rohkeilla aatteillaan\nuskonnonvapaudesta; Preussi oli masentanut Tanskan ja anastanut\nSleswigin ja Holsteinin ja nyt sen armeijat olivat Pariisia\npiirittämässä; Ranskan mahtava keisari Napoleon III oli sotavankina;\nhänen puolisonsa ja poikansa olivat pakolaisina ulkomailla,\nmenetettyään ikipäiviksi hallituksen ohjat; koko Napoleonin suku oli\nmasennettu Bismarkin ja von Moltken kautta ja Ranskan mahtava\nkeisarikunta oli perinpohjin kukistettu, ja melkein koko maa\nvihollisten jaloissa poljettu.\n\nIhmetellen ja hämmästyen kuuli Livingstone kaikkia näitä uutisia, joita\nei voinut kertoa liioittelemalla, ja joihin verraten Afrikan sisämaan\ntärkeimmätkin tapaukset jäivät mitättömiksi. Heidän pakinoidessaan\nolivat arapilaiset ystävällisesti lähettäneet Stanleyn tulijaisiksi\nvadillisen pannukakkuja, paistia ja muita herkkuruokia. Livingstone oli\nsitä ennen valittanut huonoa ruokahaluansa, mutta Stanleyn esimerkki\nvaikutti häneen nyt niin elähyttävästi, että hän söi kilvassa tämän\nkanssa ja vakuutti, että Stanley oli saanut hänet virkoamaan uuteen\nelämään. Stanley tuotti nyt aterian höysteeksi varastostaan pullon,\njota hän oli kauan säilyttänyt tätä tilaisuutta varten. Saatuansa\nhopeapikarinsa täytti hän sampanjalla toisen, ojensi sen tohtorille ja\nkaasi toiseenkin vähän lausuen:\n\n\"Teidän maljanne, tohtori Livingstone!\"\n\n\"Ja teidän!\" vastasi tämä, jolloin kumpikin toivotteli onnea\ntoiselleen.\n\nKeskustelua jatkettiin kauvan, ja kaiken iltapäivää tuotiin heille tuon\ntuostakin lahjaksi ruokia, joita Stanley ja Livingstone söivät niin\nkauvan kuin jaksoivat. Livingstone kertoi ruokatoverilleen monista\nvastoinkäymisistään ja kuinka harmillista kiusaa hän oli saanut kärsiä,\nkun hän palattuansa Ujijiin sai tietää, että kaikki hänen tavaransa oli\nmyyty ja hän itse siten joutunut ihan avuttomaan puutteeseen.\nBrittiläinen konsuli-virasto oli lähettänyt hänelle tavaroita\nSherif-nimisen juopon neekeri-räätälin mukana, joka hävitti kaikki\nhänen huostaansa uskotut tavarat. Livingstonen palvelijat Susi ja\nDshumah tulivat samana päivänä kuin hän palasi Ujijiin, katkerasti\nitkien kertomaan miten hävyttömästi Sherif oli menetellyt ja ostanut\nkoko tavarajoukolla norsunluuta. Kun Livingstone vastaukseksi Sherifin\ntervehdykseen sanoi, ettei hän tahdo antaa kättä varkaalle, puolusteli\ntämä käytöstään sillä, että hän oli tutkinut koraania ja muka saanut\nsiitä tietää, että tohtori oli kuollut. Nyt oli Livingstone ihan\nköyhyyteen joutunut ja pahassa pulassa, sillä hänellä ei ollut varoja\nkuin kuukauden päiviksi, jonka jälkeen hänen olisi täytynyt kerjätä\narapilaisilta apua. Lukija voi arvata miten soveliaaseen aikaan Stanley\ntuli Ujijiin.\n\nKun yö oli kulunut ja Livingstone taas tavannut Stanleyn seuraavana\naamuna, syntyi heidän kesken seuraava keskustelu:\n\n\"Luultavasti ihmettelette, tohtori, minkä vuoksi minä olen tullut\ntänne?\"\n\n\"Niinpä kyllä; ensin luulin teitä Ranskan hallituksen lähettämäksi;\nminä sain kuulla, että teillä oli runsaasti väkeä palveluksessanne, ja\nettä teillä oli tavaroita yltäkyllin. Mutta kun sain nähdä Amerikan\nlipun, olin hyvilläni, sillä ranskalaisen kanssa en olisi voinut\nkeskustella, jollei hän olisi osannut Englannin kieltä. Eilen en\nkysynyt teiltä mitään, sillä eihän asia minuun kuulunut.\"\n\n\"Teidän tähtenne\", vastasi Stanley, \"minua ilahuttaa, että olen\namerikalainen, enkä ranskalainen, sillä nyt tulemme toimeen keskenämme\nilman tulkkia. Arapilaiset kyllä mahtanevat ihmetellä, että\nenglantilainen ja amerikalainen ymmärtävät toistensa puheen.\nMe emme saa antaa heidän tietää, että kansojemme välillä on\nollut riitaisuuksia ja sotia, ja että kotomaittemme välillä on\nratkaisemattomia Alabama-kysymyksiä ja että Amerikassa on feniläisiksi\nnimitettyä väkeä, joita te vihaatte. Mutta leikkipuheet sikseen,\ntohtori, -- älkäähän nyt hämmästykö, kun sanon, että olen tullut teitä\netsimään.\"\n\n\"Minuako?\"\n\n\"Ihan niin.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Olettehan kuullut puhuttavan sanomalehdestä New-York Herald?\"\n\n\"No kukas ei sitä sanomalehteä tuntisi!\"\n\n\"Isänsä tietämättä ja ilman hänen suostumustaan on nuorempi hra James\nGordon Bennett, New-York Heraldin omistaja antanut minulle toimeksi\netsiä teidät, hankkia kaikki ne tiedot, jotka tahdotte antaa\nlöytömatkoistanne ja auttaa teitä jos voin.\"\n\n\"Nuori hra Bennett on käskenyt teidän etsiä minut ja auttaa minua!\nIlmankos te häntä niin kehuittekin eilen illalla.\"\n\n\"Minä tiedän hänestä, -- ja sen voin ylpeilemättä vakuuttaa -- että hän\non toimelias, jalo, todellinen mies.\"\n\n\"Niinpä tosiaan! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa hänelle ja\ntunnen itseni ylpeäksi siitä, että amerikalaiset niin paljon minua\najattelevat. Te tulette juuri parhaasen aikaan, sillä minä rupesin\narvelemaan, että olisin pakotettu kerjäämään arapilaisten apua.\nHeilläkin on puute vaatetavaroista ja helmiä ei täällä Ujijissa ole\nsaatavana. Tuo konnamainen Sherif varasti kaiken omaisuuteni. Minä\nhaluaisin sopivalla tavalla lausua kiitollisuuteni hra Bennettiä\nkohtaan, ja jollen osaa sitä oikein ilmituoda, niin olkaa siitä\nkuitenkin vakuutettu, että tunnen mielessäni suurinta kiitollisuutta.\"\n\nTämän keskustelun jälkeen rupesivat Livingstone ja Stanley ruoalle ja\nLivingstone kertoi paljon tutkimusmatkoistansa viimeisten vuosien\nkuluessa, mitä vaivoja hän oli saanut kärsiä ja miten kokea monenlaisia\nharmittavia kiusoja seuralaistensakin puolelta, jotka seikat\npääpiirteissään ovat kerrotut loppu-osassa Kansanvalistus-seuran\nkustantamaa kirjaa: \"Taavetti Livingstone\", emmekä siis niitä rupea\ntässä toistamiseen kertomaan. Stanleyn tulo vaikutti häneen suuresti\nelähyttävällä tavalla. Moneen kertaan vakuutti Livingstone saaneensa\nStanleyn seurassa uutta ruokahalua, intoa ja voimaa.\n\nStanley oleskeli Livingstonen seurassa 10 p:stä Marraskuuta 1871 14\np:ään Maaliskuuta 1872 ja mieltyi täydellisesti tähän jaloon\nvanhukseen, jonka luonnetta ja tapoja sekä vaatimatonta olentoa hän ei\nsanonut kylliksi voivansa kiittää. Livingstonen kadehtijat olivat\nlevitelleet monellaista halventavia puheita hänestä, että hän muka oli\näreä, lörpöttelijä ja vanhuuden höperö, ja että hän kirjoitteli\nsellaisia muistoonpanoja retkiltänsä, joita ainoastaan hän itse\nymmärsi; olivatpa muutamat hävyttömät panettelijat vielä sanoneet hänen\nmenneen naimiseen afrikalaisen ruhtinaan tyttären kanssa. -- Stanley\nväittää jyrkästi nämä puheet perättömiksi valheiksi, sillä Livingstone\noli yhä samallainen jalo henkilö kuin ennenkin; hiljainen harvapuheinen\nleikillisyys oli hänen seurustelutavassaan, jonka vuoksi hänen\nystävänsä huvitti suuresti pitää kanssakäymistä hänen kanssaan.\nAhkerasti oli hän tehnyt työtä päiväkirjansa täydentämiseen ja kaikki\nhänen tutkimuksensa olivat siihen merkityt selvästi ja huolellisesti,\nja samoin osoittivat hänen piirtämänsä kartat suurinta huolta ja\nahkeruutta niiden laatimisessa. Tuosta naimis-jutusta sanoo Stanley,\nettä se on inhottava valhe, joka on häpeäksi sille, ken rohkenee\nmokomalla syytöksellä tahrata tohtori Livingstonen nimeä.\n\nLivingstonen käytöksessä oli leikillinen vallattomuus, joka sai hänen\ntoverinsa häneen mieltymään. Hänen naurunsa sai ihan aina kuulijatkin\nnauramaan ja leikillinen veitikkamaisuus piili ulkonaisen karkean\nkuoren alla. Erittäinkin ihmetteli Stanley hänen hyvää muistiansa,\nsillä vaikka Livingstonella Afrikan sisämaissa ei ollut mitään kirjoja,\ntaisi hän kuitenkin lukea ulkoa pitkät runot Englannin etevimpäin\nrunoilijain teoksista. Uskonnollisessa suhteessa oli hän luonteeltansa\nyhtä vaatimaton kuin muissakin suhteissa. Ilman mitään kerskausta ja\nkopeilemista oli hän hiljaisuudessa käytännöllinen totinen ja vakava\nkristitty, jonka työt saivat osoittaa hänen sydämensä ajatukset. Kun\nhän ensin tuli Ujijiin, niin vihasivat häntä sekä arapilaiset että\nsekarotuiset neekerit, mutta hänen tasainen ystävällinen käytöksensä ja\nlempeä iloinen luonteensa voitti kaikkien sydämet, niin etteivät\nmuhammettilaisetkaan käyneet hänen asuntonsa ohitse lausumatta:\n\"Jumalan siunaus olkoon sulla suojanasi.\"\n\nKun Stanley jo oli oleskellut viikon ajan Livingstonen seurassa, niin\nhe lähtivät yhdessä tutkimaan Tanganjika-järveä; sillä vielä oli\ntuntematon mistä tämän järven vesi juoksi pois ja mihin se meni.\nTarkoitusta varten lainattiin eräältä arapilaiselta kauppiaalta vene,\njoka oli kovertamalla tehty yhdestä ainoasta puusta. Se oli kumminkin\nniin suuri, että sen omistaja vakuutti sen kantavan 25 miestä ja sitä\npaitse 175 leiviskää tavaraa. Livingstone otti mukaansa omia ja\nStanleyn palveluksessa olevia miehiä 21, jota paitse palkattiin pari\nUjijilaista matkaopasta. Kaikki Stanleyn palveluksessa olevat miehet\nolivat tottuneita merimiehiä ja nyt lähdettiin siis pohjoiseen päin,\nseuraten rantaa läheltä, sillä yhdestä puusta tehty venhe ei tietysti\nollut kylliksi turvallinen aukealla järvellä, jossa tuuli nosti suuria\nlaineita.\n\nPitkin Tangaujikan itäistä rantaa pohjoiseen päin Ujijista kulkee\nkorkea vuori, joka jotenkin jyrkkänä laskeikse järveä kohti, muodostaen\nmitä ihanimpia maisemia. Vuoren rinteet ovat kokonaan palmujen sekä\nmuiden kesämaiden kasvien peitossa, ja noiden kukkivien puiden suojassa\non kalastaja-mökkejä, hedelmällisien puutarhojen ja rehevien niittyjen\nkeskellä. Järvestä saavat kalastajat kaloja runsaasti, niin että he\nniitä myyvätkin. Heidän vaimonsa viljelevät maata, joka varsin\nrunsaasti kasvaa durrhaa, maissia, maniokki-juuria, maapähkinöitä ja\nimeliä perunoita. Palmupuista he saavat öljyä ja pisangin hedelmät ovat\nmakeita syödä. Luonto on heidän kotinsa varustanut erittäin runsaasti ja\nsitä katkerammalta mahtanee heistä tuntua kodin kaipaus, kun he\norjakauppiasten kuljettamina joutuvat tekemään orjan töitä\nSansibarissa, johon heidän on täytynyt vaivaloisesti marssia surkean\nerämaan kautta, joka erottaa heidän ihanan kotoseutunsa meren\nrantamaasta.\n\nTanganjika-järvi on hyvin syvä. Stanley mittasi sen syvyyttä eräässä\npaikassa, jossa ranta kohosi korkeaksi vuoreksi ja veden syvyys oli\nlähellä rantaa 35 syltä. Toisen verran matkaa maasta oli syvyys 115\nsyltä ja Livingstone oli Ujijin eteläpuolella olevan Kabogo-niemen\nkohdalla tavannut 300 syltä syvän paikan. Järven pituus pohjoisesta\netelään on noin 60 Suomen penikulmaa, eli likimäärin sama matka kuin\nHelsingistä Kuusamoon. Suurin leveys on noin 8 penikulmaa. Sen\nympärillä olevat maat ovat enimmäkseen korkeita vuoriseutuja, joissa\nkorkeimmat huiput kohoamat noin 2,000 ja puolikolmattakin tuhatta\njalkaa yli järven pinnan, joka taas on 2,756 jalkaa merta ylempänä.\nRantamaat ovat tiheään asuttuja. Muutamin paikoin olivat asukkaat\nystävällisiä Livingstonea ja Stanleytä kohtaan, toisin paikoin taas\nvihamielisiäkin. Kun Livingstone oli sekä vanhempi että tottuneempi\nAfrikan oloihin, niin oli hän johtajana ja Stanley oli vain hänen\nseuralaisenaan ja apulaisenaan. Hän halusi myös saada nähdä, miten\nLivingstone menetteli, kun maan asukkaiden kanssa tuli riitaa,\nheidän tavallisten rettelöittensä johdosta. Niinpä tapahtui esim.\nMukungu-nimisessä kylässä, että päällikkö tuli vaatimaan veroa, jonka\nhän määräsi 15 kyynäräksi vaatetta. Livingstone kysyi, oliko\npäälliköllä heille mitään ruokatavaraa. Tämä ei sanonut olevan, mutta\nlupasi antaa, kun he tulisivat toisen kerran paluumatkallaan.\nLivingstone hymyili ja vastasi, että kun päällikkö ei nyt voinut\nhankkia ruokatavaraa, niin oli paras säästää verokin paluumatkaksi.\nSiihen ei kylän päällikkö tahtonut suostua, vaan kun hän oli hyvin\ntyytymätön, niin pyysivät matkamiehet häntä hankkimaan edes yhden\nlampaan, sillä he olivat hyvin nälissään, koska he eivät olleet syöneet\npuoleen päivään. Päällikkö kiiruhti pois ja palasi pian tuoden mukanaan\nlampaan vuonan ja kolme kannua palmuviiniä sekä sai vastalahjaksi\npyytämänsä määrän 2,5 dotia vaatetta. Livingstonen palvelija Susi ja\nStanleyn palvelija Bombay saivat toimekseen yöllä vahtia venhettä, vaan\nolivat juopuneet ja aamulla huomattiin, että veneestä oli varastettu\nuseita tarpeellisia kaluja. Stanley sai jo sadannen kerran katua, että\nhän pestatessaan Bombayn palvelukseensa oli luottanut liian paljon\nniihin ylistyksiin ja kehumisiin, joita Speke ja Grant olivat\nantamassaan päästökirjassa lausuneet tästä veitikasta.\n\nHarmissaan ja pahoillansa vahingosta jatkoivat Livingstone ja Stanley\nmatkaansa, jolloin he tapasivat useissa paikoissa maan asukkaita, jotka\nheitä pelkäsivät ja pakenivat, toiset taas eivät osoittaneet\nvähintäkään pelkoa, vaan istuivat rauhallisina veneissään, joko onkien\ntahi verkoilla pyytäen kaloja. Lapset leikkivät rannoilla aivan pelotta\nja äidit katselivat heitä tyytyväisinä. Siitä arvasi Stanley, ettei\njärvessä mahda olla paljo krokotiileja, vaan oli niitä ainoastaan\nsuurempien virtojen suistolla.\n\nMurembwe-nimisen niemen kohdalla oli maan asukkaita kokoontunut suuri\njoukko rannalle, kun Livingstone ja Stanley matkustivat ohitse.\nAsukkaat kokivat houkutella matkalaisia maalle nousemaan. Ennenkuin\nnämä olivat vielä tehneet päätöstä, nousisivatko maalle vai eivätkö,\nhuusivat maalla olevat käskemällä, ja uhkasivatpa suuren Wamin\n(jumalan) kostoa, jolleivät matkustajat tottelisi. Tällainen kutsumus\nei tietysti heitä liioin miellyttänyt ja he lähtivät heti ulommaksi\nmaasta, jolloin villit osoittivat kiukkuansa viskelemällä kiviä.\nStanley oli jo valmis antamaan pyssynluodilla vastauksen tähän\ntervehdykseen, mutta Livingstone ei sitä hyväksynyt ja asia jäi\nsillensä. He lähtivät eteenpäin ja viettivät yönsä erään niemen\nkärjessä, jossa tiheät viidakot olivat heidän suojanansa vihollisten\nhyökkäyksiä vastaan. Livingstone selitti, että pääsyy asukasten\nkiukkuun muukalaisia vastaan oli se, että arapilaiset ja sekarotuiset\norjakauppiaat olivat menetelleet niin julmasti ja kavalasti heidän\nmaassaan orjia ryöstäessään, että siitä täytyi olla seurauksena näiden\nepäluulo ja vihamielisyys kaikkia muukalaisia vastaan. Tällainen\nmieliala ei kuitenkaan ollut aivan yleinen, sillä muutamissa kylissä\nosoittivat asukkaat todellista ystävyyttä ja vierasvaraisuutta.\n\nLivingstone oli arvellut Tanganjikan veden laskevan jonkun virran\nkautta pohjoiseen päin, ja saadakseen selvän tästä asiasta oli hän nyt\nlähtenyt Stanleyn kanssa tutkimusretkelle. He huomasivat että vesi\nTanganjikan pohjoispäässä oli näöltään aivan toisellaista kuin\nkeskikohdalla, jossa se on kirkasta ja vaalean viheriäistä.\nMugere-nimisen virran suusta alkaen pohjoiseen päin oli vesi sitä\nvastoin ruskeata ja mutaista. Eräs maan asukas, joka oli kulkenut paljo\nnäillä tienoilla, kertoi että pohjoisempana asuvien ruhtinasten kesken\noli paraikaa sota. Siellä päin on sota kuitenkin toisellainen kuin\nmuualla. Kun toinen on miehineen hyökännyt toisen maahan ja onnistunut\najamaan pois jonkun karjalauman sekä saa tapetuksi pari kolme ihmistä,\njotka eivät ole olleet kylliksi varoillaan lähteäkseen pakoon, kuluu\nusein viikkokausia, ennenkuin toinen ruhtinas taas vuorostaan tekee\nsamalla tavalla, ja useimmiten ovat kärsityt tappiot ja saavutetut\nsaaliit molemmin puolin yhtä suuret. Sama maanasukas, joka oli\nmatkailijoillemme tuonut sotasanoman, huomasi Livingstonen\nutelijaisuuden saada tietoja Tanganjikan veden juoksusta ja rupesi\nsilloin täydellä varmuudella latelemaan juttujansa Rufifi-virrasta,\njoka muka alkoi järven pohjoispäästä ja kulki suoraan pohjoiseen päin\nMtesan maahan. \"Mihinkäpäs se muuanne menisi?\" lisäsi hän. Kuitenkin\nnäyttivät miehen vakuutukset ja vannomiset \"barikallah\" ja \"inschallah\"\nliian innokkailta eikä Livingstone niihin luottanut. Saavuttuaan sitte\nStanleyn kanssa saman virran suulle, sai Livingstone nähdä, ettei virta\njuossut järvestä pois, vain päin vastoin laski Tanganjikaan. Tämä järvi\non pohjoispäässä paljo kapeampi kuin keskikohdalla, mutta kuitenkin\nsielläkin niin leveä, että Livingstone ja Stanley viipyivät 9 tuntia\nkulkiessaan soutamalla sen poikki. Aivan järven pohjoispäässä oli\nMugikawa nimisen maakunnan päällikkö Ruhinga vastaanottanut heidät\nerittäin ystävällisesti ja hän tunsi seudun jotenkin tarkoin sekä antoi\nuseita tietoja siitä. Sitäpaitse osoitti hän europalaisia matkamiehiä\nkohtaan suurta vierasvaraisuutta lahjoittaen heille härkiä, lampaita\nsekä hunajaa ja maitoa.\n\nKaikilla seuduilla ei kuitenkaan kohdeltu heitä ystävyydellä, vaan\nmonessa paikassa kavaluudella ja julki vihamielisyydelläkin.\nVarovaisuudella ja hiljaisella kärsivällisyydellä maltti Livingstone\nkumminkin kaikki vihollisuudet, niin ettei syntynyt tappelua missään\npaikassa maan asukasten ja hänen väkensä välillä. Tanganjikan\nlänsirannalla asuvat kansat osoittivat suurta taipumusta rosvouteen,\nniin että matkustajaimme täytyi siellä liikkua erittäin varovaisesti.\nHe väistivät asuttuja paikkoja ja ottivat yösijakseen milloin jonkun\naution saaren, milloin niemen, jossa heidän täytyi varovaisuuden vuoksi\nvarustautua torjuakseen mahdollisesti yöllistä päällekarkausta.\n\nLivingstonen päätarkoitus matkallansa Stanleyn kanssa oli saada\nselville, lähtikö Tanganjikasta mitään virtaa pohjoiseen päin. Kun hän\noli tullut näkemään, ettei niin ollut, kääntyi hän takaisin seuraten\njärven läntistä rannikkoa, ja kuta etelämmäksi he tulivat, sitä\nkorkeammiksi muuttuivat rannat, sitä jyrkemmiksi vuoristo rantamaalla.\nLähellä rantaa kohosi matalampi vuoriharjanne ja sen takana sisempänä\nmaassa pitkä jono korkeampia vuoria, joiden huiput olivat noin 2,500 ja\n3,000 jalan korkuiset ja melkein aina tasapäiset tai pyöristetyt.\nSiellä täällä kohosi yksityinen huippu yli muiden, tehden siten\nnäköalan viehättävämmäksi. Rannanpuolisesta vuoresta kulki järveä kohti\nmatalampia haaroja tai vähitellen viettäviä tasankoja, joilla\ntavallisesti juoksi joku vähempi virta. Kasvullisuus näillä tasangoilla\noli mitä rehoittavin, ja viehätti suloudellaan matkustajia. Öljypalmuja\nkasvoi suurina metsikköinä, joiden suojaan asujamet olivat rakentaneet\nruskeat majansa, siellä täällä oli joukko jättiläispuita, joita\nasukkaat nimittävät _mwule_; samoin ilahuttaa silmää laajat kedot,\njoilla kasvaa asukasten kylvämää durra-viljaa; ruohot ja monet muut\nkasvit täällä ovat toisen muotoiset kuin rantamaalla, ja vaikuttavat\nmaan ulkomuotoon. Niin esim. mimosa-kasvi, jonka lehdet kasvin latvassa\nmuodostavat sateenvarjon muotoisen ryhmän. Niillä on palkohedelmä ja\nniiden pihkaa käytetään liimana, paperia y.m.s. yhteen liistaroidessa.\nTavallinen gummi arabicum on useimmiten mimosa kasvista saatua. Vielä\nomituisemmat ovat nämä kasvit sen vuoksi, että muutamat siihen sukuun\nkuuluvat kutistavat lehtensä kokoon, kun sen lehviä liikutetaan, ja\nsamoin vetää koko kasvi lehtensä kokoon yöksi. -- Pitkin rannikkoja oli\nvalkoisia hietikkoja, joille kalastajat vetävät venheensä niin\nkorkealle, etteivät pauhaavat aallot ylety niitä vahingoittamaan.\nRannikolla näkyi siellä täällä puiden varjossa kalastajia lepäämässä\nväsyneinä vaivoistaan. Sellainen oli tavallinen näky Livingstonen ja\nStanleyn yhteisellä venematkalla Tanganjikan rannikkoja pitkin.\n\nAfrikan sisäjärvien rannoilla tekevät asukkaat veneensä tavallisesti\nyhdestä ainoasta puusta, joksi useimmiten käytetään mwulepuuta.\nSuurimmaksi kasvavat nämä puut Tanganjikan länsirannikolla Ugoman,\nUwiran ja Urundin sekä Usovan maakunnissa. Pisimmät veneet ovat yli 10\nsyltä pitkät ja niiden valmistukseen menee paljon työtä ja aikaa; jo\npuun kaataminen on vaikea työ sellaisilla huonoilla työkaluilla\nkuin neekereillä on. Kolme kuukautta tavallisesti menee puun\nkovertamiseen ja veneen tekoon, niin että se on ihan valmis lykätä\nvesille. Puu asetetaan ensin niin, että sen alle voidaan virittää\nuseita tulia vierettäin ja sillä keinoin poltetaan puusta se osa, joka\non oleva veneen yläpuoli ja tulee onteloksi. Veneen tekijä palkkaa\navukseen tähän työhön muutamia naapureita maksaen heille vähän viljaa\ntai palmuöljyä. Kun vene on valmis, valmistaa sen tekijä useita\nsaviruukullisia oluen kaltaista juomaa, jota nimitetään pombe ja kutsuu\nkaikki naapurinsa ja tuttavansa lykkäämään venettä vesille. Kun vene on\nsaatu hinatuksi vähän matkaa lähemmäksi rantaa, ryypätään ahkerasti\npombe'ta ja ryhdytään taas virkistetyillä voimilla työhön ja huudetaan\ntoistensa kehotukseksi niinkuin pohjois-hämäläinen elonleikkaaja\nruistalkoossa.\n\nIson veneen hinta on tavallisesti noin 720 kyynärää vaatetta, mutta\narapilaiset tavallisesti maksavat veneestä ison joukon monellaista\ntavaraa, niinkuin esim. kymmenkunnan ruukkua palmuöljyä, tusinan\nvuohia, monellaisia vaatteita, muutamia kuokkia, joitakuita säkkiä\nsuolaa ja jyviä -- ja siten ovat he usein saaneet veneen halvemmalla,\nkuin jos suorastaan maksaisivat koko hinnan vaatteilla.\n\nPaitse edellä mainittua mwule-puuta on näillä seuduilla Afrikaa\ntoisiakin omituisia puulajeja, joista mainittakoon eräs mbugn-niminen\npuu, jonka kuoresta asukkaat tekevät vaatetta. Kun puun kuori on\nliotettu, survotaan sitä vähän ja silloin on puunkuori aivan kuin paksu\npehmoinen huopa eli viltti. Joskus tehdään saman puun kuoresta\nköyttäkin, mutta useimmiten sitä käytetään pyöreiden vakkasien\nvalmistukseen, joita nimitetään kirindoiksi. Tällaiset vakkaset\nmaalataan sitte kirjaviksi monellaisilla savensekoituksilla ja niissä\nsäilytetään viljaa korkeiden paalujen päällä, etteivät valkoiset\nmuurahaiset pääse vakkasen sisusta tyhjentämään. Saman puun kuoresta\nvalmistavat muutamat kansat myös veneitä. Toiset käyttävät kuorta\nasuntojen katoiksi ja sängyiksi.\n\nPalmuöljy, josta on joitakuita kertoja mainittu, valmistetaan\nguinea-palmun hedelmistä, jotka sen latvassa riippuvat suurissa\ntertuissa. Hedelmät survotaan rikki ja keitetään, ja kun öljy on saanut\nkuivaa, kootaan se suuriin saviruukkuihin, jotka sisältävät noin 4-10\nkannua. Öljy on näöltään kuin keltainen sula voi, ja monet\nSisä-Afrikan kansat käyttämät sitä ruokansa valmistukseen.\n\nSamoin kuin kasvikunta on eläinkuntakin Sisä-Afrikassa hyvin runsas.\nMetsissä on monellaisia sekä petoja että vahingottomia eläimiä. Kissan\nsukuisia vaarallisempia petoja tapasi Stanley leijonan ja leopardin.\nMuista pedoista mainittakoot hyenat ja sakaalit, ovat ison koiran\nkokoiset ja liikkuvat tavallisesti vain yöllä. Niillä on erittäin lujat\nhampaat, joilla ne voivat musertaa suurimmatkin luut. Sakaali on pieni\nketun kokoinen eläin, joka syö haaskoja ja on sillä tavoin hyödyksi,\nkoska se on avullinen sellaisten aineiden poistamisessa, joista ilma\nvoi saastua. Suuremmista metsän eläimistä mainittakoon elefantti,\nvirtahepo, sarvikuono, giraffi, sebra, monellaiset antiloopit,\npuhvelit, sekä villisiat. Koti-eläiminä käyttävät neekerit raavaita,\njoita on useaakin laatua. Ugogossa esim. ovat nautaeläimet\nkyttyräselkäiset niinkuin biisonit Amerikassa, sitä vastoin ovat\nraavaat Ujijissa ilman kyttyrää ja tavattoman pitkäsarviset. -- Joissa\nja virroissa on runsaasti monellaisia kaloja, joita asukkaat pyytävät\nomaksi tarpeekseen ja myöskin viedäkseen niitä toisille seuduille\nkaupaksi. Mutta vaikka tämä maa on luonnonlahjoilla niin runsaasti\nvarustettu, niin on sillä kuitenkin ilmanalansa tähden monta\nhaitallista puolta, sillä siellä ovat monet taudit hyvin tavalliset;\nniinpä esim. on punatauti siellä hyvin tappavainen, samoin siellä\nkuolee ihmisiä hyvin suuressa määrässä koleraan, kuumetautiin, rokkoon\nja vilutautiin. Suurimmat turmiot tekee rokko; ja tavallisten\nkauppateiden varsilla näkee varsin usein hautaamattomia ihmisruumiiden\njäännöksiä, kun tavarain kantajat sairastuneina ovat jääneet jälelle ja\novat sitte kuolleet, sillä ei mikään kylä vastaanota sellaista\nsairasta, vaan hänen täytyy tehdä itselleen maja jonnekin metsään, jos\nhän nimittäin jaksaa, ja siihen hän jää, kunnes hän paranee tai kuolee.\n\nLuonnon ihanuuksien puolesta on Ujiji kauniimpia seutuja koko\nSisä-Afrikassa. Siitä kertoo Stanley, ettei niin välinpitämätöntä\nihmistä mahtane olla, joka ei suuresti ihastuisi kauniisen näköalaan\nTanganjikan yli, kun aurinko nousee ja koko järvi hohtaa hopeisena mitä\nkauneimmissa väreissä ja taivas vaihettelee loistavimmissa\nvärivivahduksissa, mitä voi ajatella. Hyvin nopeasti vaihettelevat\npilvet ja yli-ilma kullankeltaisen, tummansinisen, ruusunpunaisen,\nhopeanvalkoisen, purppuran ja sahrami-värin välillä, ja nuo ihanat\nvärit tulevat näkyviin ja katoavat yhtä pian. Pilvet taivaalla ovat\nmilloin untuvien, milloin suurien pumpulikasojen muotoiset ja rupeavat\nauringon valossa hohtamaan kullankiiltävinä, heijastaen kauniin\nhohteensa jättiläiskorkeita mustansinisiä vuoriharjanteita vastaan,\njotka lännessä rajoittavat Tanganjikan, ja koko avaruus leviää kuin\nihana unelma suloisimmassa ruusunhohteessa hämmästyneen ja huumautuneen\nkatsojan eteen, ja kaikki on ikäänkuin ympäröitty välkkyvällä hopean\nkiillolla. Jos missään, niin täytyy täällä ihailla luonnon suloa ja\nihmetellä kaikkivaltiaan Luojan mestaritöitä.\n\nUniamwesin asukkaat nimittävät Jumalaa nimellä _miringu_. Häntä he\npalvelevat hyvin harvoin, silloinkin vain rukoillessaan kaikellaista\nrikkautta ja maallista onnea. Miringu on heidän arvelunsa mukaan\nkaikkien kappalten luoja ja kaiken rikkauden jakaja. Kun joku kuolee,\nsanovat jälkeen jääneet: \"Miringu on hänen ottanut\", tai \"Hän on\nhukassa; se on Jumalan työ\"; ja tämä lausutaan pelolla, joka osoittaa,\nettä kuolema heidän mielestään on jotakin ihmeellistä ja kammottavaa.\n\nSamoin kuin monessa muussakin maassa ovat tytöt Uniamwesissä jotenkin\nsuuressa määrässä turhamielisiä. Ihastuksella he katselevat\nkoristuksiansa käsiranteissa ja nilkoissa ja hypistelevät mielihyvällä\npunaisia, keltasia, valkosia ja viheriäisiä helminauhojansa, jotka niin\nheleästi loistavat heidän mustalla ihollaan. Helmiä sovittelevat tytöt\nhiuksiinsakin ja leikittelevät helmivyöllänsä, joka pidetään\nvyötäisellä. Heitä miellyttää suuresti pitää vyöllänsä metallilangoista\ntehtyä vyötä, vaikkei olisi hamettakaan, jota vyö pitäisi koossa. Ei\nmistään tyttö paremmin ihastu, kuin jos joku kehuu hänen koristeittensa\nhäntä somistavan, ja ikävällä hän odottaa sitä aikaa, jolloin hän\npääsee naimisiin ja saa silloin oman mielensä mukaan hallita\nomaisuuttaan, kanojansa ja pikkukarjaa, jolla hän etupäässä vaihettaa\nitselleen koristeita arapilaisilta kauppiailta.\n\nNaineet vaimot kokoontuvat tavallisesti auringon laskun jälkeen suuriin\nseuroihin, johon kukin tuo mukanansa matalan istuimensa ja vieressään\nhänellä on puolikasvuinen tyttärensä, joka hypistelee äitinsä tukkaa ja\nletittelee sitä jos jonkinnäköisille palmikoille, sillä välin kun äiti\nkasvot loistavina tyytyväisyydestä loruaa niitä näitä ja tupakoi.\nVanhemmat vaimot istuvat tavallisesti suuressa piirissä puhellen päivän\ntapahtumista, yksi juttelee lehmästänsä, joka on tauonnut lypsämästä,\ntoinen kehuu tehneensä hyvän kaupan, kun hän möi maitoa valkoiselle\nmiehelle, kolmas kertoo mitä hän sattui näkemään ollessaan ulkotöillä\nja neljäs puhuu miehestään, joka lähti viljaa myymään pääkaupunkiin,\njosta hän ei ole vielä palannut, j.n.e.\n\nSamoin kuin vaimot, keräytyvät miehetkin torille juttuja laskemaan,\nmilloin mistäkin. Valkoisen saapuminen heidän kaupunkiinsa ei tietysti\nvoi jäädä pakinoista pois. Heistä ei kuitenkaan kukaan ole niin\nröyhkeä, että hän epäilisi uutisen totuutta, että äsken tullut\nmuukalainen tosiaan on valko-ihoinen, ja hänen puhettansa ei ruveta\nvalheeksi väittämään niinkuin usein tapahtuu sellaisissa seuroissa,\njotka pitävät itseään sivistyneinä. Joka miehellä on kädessä joku\nkeihäs teroitettavana tai kirvesvarsi vuoleskeltavana ja piippua\npoltetaan ahkeraan. Tupakan sekaan sekoitetaan usein hampun lehtiä ja\nsiemenkoteloita, jotka poltettuina vaikuttavat päihdyttävästi.\n\nAsukkaat Uniamwesin maakunnassa ovat uutteria työmiehiä. Itse he\nsulattavat rautansa ja valmistavat siitä kuokkia, keihään kärkiä,\nsotakirveitä j.m.s. ja tavallisesti annetaan tällaisia työkaluja\nveroksi Ugogossa, kun he palajavat kaupparetkiltänsä. Karjanhoitoa\nharjoitetaan yleisesti ja varakkaammilla arapilaisilla on 40-50\nlypsylehmää, mutta neekerillä harvoin enemmän kuin 30. Lehmät lypsävät\nharvoin enemmän kuin 3 tuoppia, usein ei sitäkään.\n\nNeekerit rakastavat myös musiikkia, vaikka se tavallisesti on hyvin\nyksitoikkoista ja raakamaista. Parhaat laulajat ovat kuitenkin sukkelat\nsepittämään huvittavia tilapäisiä lauluja, ja jos on tapahtunut jotain\nmerkillistä, olipa se sitte valtiollista taikka yksityistä laadultaan,\nniin on aina joku laulaja valmis sepittämään siitä huvittavaisen\nlaulun, jota lauletaan joka kylässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStanleyn ja Livingstonen yhteinen retki Tanganjikan rantoja pitkin\nkesti 28 päivää, jonka jälkeen he palasivat Ujijiin. Siellä Stanley\nkohta sen jälkeen sairastui ankaraan kuumetautiin ja Livingstone hoiti\nmatkatoveriansa erittäin huolellisesti ja hellästi, joka seikka vielä\nentistä enemmän herätti Stanleyn kiitollisuutta ja kunnioitusta tätä\nhänen jaloa ystäväänsä kohtaan. Hän oli suuresti pahoillaan, että\nLivingstone oli saanut kärsiä paljon kiusaa niiden miesten puolesta,\njotka Englannin konsuli oli lähettänyt häntä auttamaan hänen\nmaatieteettisillä tutkimusmatkoillaan. Ujijissa oli monta miestä, jotka\nolivat Englannin hallituksen toimesta palkatut Livingstonen\napulaisiksi, vaan kun he vaativat häneltä palkkaansa, eikä hänellä\nollut varoja sitä maksaa, niin he aikoivat pitää heille käytettäväksi\nannetut kiväärit. Kun Stanley sai tietää, että he olivat Sansibarissa\nsaaneet ennakolta palkkaa 60 dollaria (300 markkaa) ja että he olivat\nsitoutuneet seuraamaan Livingstonea mihin ikänä hän käskisi heitä,\nniin harmitti häntä suuresti, että nuo muutamat veijarit saivat\nniskoittelemisellaan esteettömästi tehdä tyhjäksi Livingstonen aikeet\nja vielä päästä voitolle kinastuksessaan. Stanley pyysi sentähden ja\nsai luvan Livingstonelta ottaa kiväärit pois vaikka väkivallalla. Hän\njulisti siis heille ja arapilaisille, että oli heidän onnekseen, että\nhän oli tavannut Livingstonen hengissä, sillä jos he olisivat koskeneet\nhiuskarvaankaan hänen päässään, niin olisi Stanley palannut rantamaalle\nja tullut pian takaisin tuoden mukanaan sellaisen miesjoukon että hän\nolisi heille tuottanut ankaran koston. Kun ei kiväärejä kuitenkaan\nannettu takaisin mielisuosiolla, lähetti Stanley Livingstonen\npalvelijan Susin sekä tusinan aseellisia miehiä niitä väkisin ottamaan\nja muutaman minuutin kuluttua annettiin kiväärit ilman mitään\nvastarintaa.\n\nLivingstone oli päättänyt seurata Stanleyta hänen paluumatkallaan\nrannikolle Unianjembehen, tuodakseen sieltä ne tavarat, jotka Englannin\nkonsuli oli hänelle lähettänyt jo vuosi takaperin. Stanley puuhasi ja\nvarusteli kaikkia tarpeita paluumatkaa varten, joka tapahtui toista\ntietä kuin hän oli tullut, nimittäin ensin pitkin Tanganjikan\nitärantaa ja sitte halki asumattomien seutujen, joten vältettiin ne\nveronkiskomiset, jotka olivat tulomatkalla tekemäisillään lopun\nStanleyn kärsivällisyydestä. Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin,\nsairastui Stanley vielä kerran kuumetautiin, neljännen kerran sen\njälkeen kuin hän oli tavannut Livingstonen. Hän parani neljän päivän\nkuluttua, vaan oli hyvin heikko. Joulun juhla lähestyi ja Stanley\nselitti kokillensa tämän suuren juhlan merkitystä valkoisten ihmisten\nkeskuudessa, sekä käski Feraijin laittaa parhaat herkut mitä voitiin\nsaada lihavasta lampaan ja vuohen lihasta, maidosta, hedelmistä,\nmunista, viinistä, nisujauhoista, perunoista, kaloista, sipulista ja\nmuusta mitä siellä oli saatavana, mutta -- Feraiji turmeli paistin,\nkärvensi pannukakun ja kaikki muutkin herkut olivat pilalla. Ettei hän\nsilloin saanut lujasti selkäänsä, siitä hänen oli kiittäminen Stanleyn\nheikkoutta, sillä tämä tuskin jaksoi nostaa kättänsä, mutta niin\nvihaisesti hän katsoi kokkiansa, että siitä olisi kuka toinen hyvänsä\ntullut masennetuksi paitse Feraiji. Tämä vaan irvisti kuin hullu,\nturmeltuaan ruoat ihan kelvottomiksi.\n\nUjijista oli arapilainen päällikkö Sayd ben Majid lähtenyt 300\naseellisen miehen kanssa taistelemaan Miramboa vastaan kostaaksensa\npoikansa Sudin kuolemaa. Hän hehkui kiukusta ja kostonhimosta ja\nStanley toivotti hänelle onnea matkalle ja että hän vapauttaisi\nKeski-Afrikan sellaisesta hirmuvaltiaasta kuin Mirambo oli. Sayd ben\nMajid antoi Stanleylle matkaansa varten lainaksi suuren venheensä,\nmutta kun Livingstonenkin miehet otettiin mukaan, niin oli vene liian\npieni, ja kun tämä huomattiin, niin eräs toinenkin arapilainen\nystävällisesti antoi lainaksi venheensä. Kolmantena joulupäivänä 1872\nlähtivät Stanley ja Livingstone matkalle aamulla, ja suuri joukko\narapilaisia sekä ympärillä asuvia neekereitä tuli heitä saattamaan\nrantaan sekä sanomaan jäähyväisiä. Stanleyn miehet oli jaettu kahteen\nosaan, joista toinen kulki jalkaisin maata myöten, toinen venheissä.\nMaajoukko seurasi pitkin rannikkoa ja joka virran suulla tulivat\nvenheet lauttaamaan heitä virran yli. Livingstone kulki edellä ja hänen\nvenheensä perässä oli pystytetty Englannin lippu. Stanley seurasi\ntoisessa venheessä, josta liehui pitkän bambutangon päästä Amerikan\nlippu. Siinä oli soutajina muutamia Ujijilaisia, jotka olivat palkatut\ntuomaan venheet takaisin. Stanleyn miehet olivat erittäin iloissaan\nsiitä, että nyt pääsivät paluumatkalle ja he osoittivat iloansa siten,\nettä rupesivat reippaasti laulamaan ja soutivat ponnistaen voimiansa\nviimeiseen saakka, kunnes hiki tuli päähän ja heidän täytyi\nhengästyneinä levähtää. Uusi laulu innostutti heidät taas uudelleen\nnäyttämään voimiansa soutamalla, niin että vene keulasta perään asti\ntutisi. Maata myöten kulkevat miehet näyttivät olevan yhtä iloisella\nmielellä, sillä hekin yhtyivät laulaa loilottamaan samoja lauluja kuin\nvenheessä laulettiin. He kokivat pysyä yhdellä kohdalla venheiden\nkanssa ja sukkela Kalulu, Stanleyn passaripoika, pikku Bilali ja\nMajwara juoksentelivat kilpaa vuohten, lampaiden ja aasien kanssa ja\nyleinen ilo näytti elähyttävän luontoakin vehreine metsineen,\nvainioineen ja ruohokenttineen, ja Tanganjikan hopealta välkkyvällä\nvedenpinnalla vallitsi juhlallisen majesteetillinen tyyneys.\n\nSitä tietä, jota Stanley ja Livingstone nyt kulkivat yhdessä, ei ollut\nkukaan arapilainen eikä sawahili siitä ennen kulkenut, ja he olivat sen\nvuoksi aivan tietämättömät siitä, mihin seutuihin heidän maajoukkonsa\njoutuisi. Sille varustettiin ruokaa 8 päiväksi, ettei se joutuisi\nahdinkoon, jos rantamaan korkeat vuoret keskeyttäisivätkin joksikin\najaksi yhteyden sen ja järveä myöten kulkevan matkueen välillä. Järven\nrannoilla olevissa kallioissa nähtiin veden jättämiä viivoja, jotka\nosoittivat, että Tanganjika tulvan aikana on noin 3 jalkaa korkeammalla\nkuin matalan veden aikana ja kun järvestä ei mikään virta vie vettä\npois, niin päättivät Livingstone ja Stanley, että vesi siitä vähenee\nhöyryämällä.\n\nKun Stanley ja Livingstone olivat kulkeneet noin 10 peninkulmaa pitkin\nTanganjikan rantaa ja kolmen päivän odotuksen jälteen yhtyneet jälleen\nmaajoukon kanssa, niin lähetettiin venheet takaisin ja matkaa\njatkettiin sitte suoraan itää kohti tuntemattomien ja asumattomien\nerämaiden halki, seuraten ensin Loajeri-nimisen virran laaksoa. Ainoana\nmatka-oppaana oli kompassi. Neekerit epäilivät ensin suuresti seurata\nStanleytä, mutta 9 päivän kuluttua, jolla ajalla he olivat saaneet\nkärsiä sangen paljo nälkää ja vaivoja, tultiin korkean Magdala-vuoren\nnäkyviin, jonka juurella he olivat majailleet tulomatkallansa Ujijiin,\nja nyt kaikki epäilys heistä katosi. Asmani, joka tulomatkalla oli\nollut oppaana, ihmetteli suuresti, kuinka tuo pieni kone oli osannut\ntien paremmin kuin hän, ja selitti juhlallisesti, ettei se voinut\npettää.\n\nEräänä päivänä, kun matkue vielä oli Loajeri-virran laaksossa, seisahtui\nLivingstone äkkiä ja osoitti äänetönnä eteensä. Stanley lähestyi häntä\nja näki edessään äkkijyrkän vuorenrotkon, jonka toisella reunalla kulki\npuhvelilehmä. Juuri kun se lähestyi, ampui Stanley sitä ja luoti sattui\nlapaluun taakse selkärankaan. Puhveli päästi valittavan ammumisen ja\nvielä kahdesti ampui Stanley sitä, jolloin se kuoli. Sen liha\nleikattiin ohuiksi kappaleiksi ja kuivattiin tulella evääksi. Toisen\nkerran, kun matkue lepäsi ja Stanley oli lähtenyt pyssy kädessä\nkatselemaan jotakin otusta, tuli ihan aavistamatta hänen eteensä villi\nelefantti korvat levällään ja kärsä ojennettuna, ikäänkuin se olisi\nhänelle antanut varoituksen: \"Seis! matkamies!\" Kun hänen pyssynsä ei\nolisi voinut tehdä mitään vahinkoa näin suurelle otukselle, katsoi\nStanley parhaaksi vetäytyä pakoon ja katsoessaan taaksensa hän näki\nelefantin heiluttelevan kärsäänsä, ikäänkuin se olisi jäähyväisiksi\narvellut virkkaa: \"Olipa parasta sulle, poikaseni, että hyvissä ajoissa\npötkit käpälämäkeen, sillä minä olin juuri litistämäisilläni sinut\nmäsäksi!\"\n\nStanleyn ja Livingstonen matka Unianjembehen sattui sade-ajaksi, josta\noli seurauksena, että Stanley sairastui matkallakin uudestaan. Sitä\npaitse oli heillä puute metsäotuksista, jotka kuivalla ajalla ovat\nmetsissä, mutta olivat nyt hajaantuneet mikä mihinkin. Seudut\nTanganjikan ja Magdala-vuoren välillä olivat erinomaisen ihania, joiden\nvertaisia harvoin löytää Europassa. Korkeiden vuorien välillä leviää\nhurmaavan kauniita laaksoja, joiden halki syöksee ryöppyäviä, kohisevia\njokia ja ylen ympäri kohoaa äärettömän suuria metsiä. Solakkain\nkorkeiden puiden välissä avautuu silmien eteen mitä viehättävimpiä\nnäköaloja, ja väkisinkin vetää Usawendin majesteetillinen ja\nhedelmällinen luonto ihastuneen matkamiehen huomion puoleensa, vaikka\nhän ei suinkaan halua kauemmin kuin on välttämätöntä hengittää sen\nterveydelle turmiollista ilmaa.\n\nLähetessään Unianjembeä lähetti Stanley edeltäkäsin Feraijin ja\nChowpereh'n tuomaan kirjeitä ja lääkkeitä, jotka hän oli tilannut\nitselleen Sansibarista lähetettäviksi Unianjembehen. Nämä miehet\ntulivatkin jo pian takaisin ja heidän mukanaan oli kaksi muutakin\nStanleyn palveluksessa olevaa miestä, jotka Sansibarista toivat\nlääkkeitä ja uutisia. Sanomalehdet kertoivat silloin Pariisissa\nriehuvasta kommunistien kapinasta ja siinä tapahtuneista hirmutöistä,\njoita lukiessaan sekä Livingstone että Stanley inholla viskasivat pois\nlehdet käsistään, ottaen esiin pilalehtiä, jotka leikillisellä\nsisällyksellään heitä virvoittivat. Neekerit katselivat ihmetellen\nsanomalehtien lukijoita mutisten itsekseen _kabari kisungu_ (valkoisen\nmiehen uutisia) arvellen, että valkoiset mahtoivat olla hyvin pahoja ja\nkekselijäitä.\n\nViisikymmentäkolme päivää sen jälkeen kun he olivat lähteneet Ujijista\nsaapuivat Stanley ja Livingstone Unianjembehen, ilmoittaen tulonsa\nsuurella pyssyjen paukkeella. Stanleyllä oli nyt tilaisuus vastaanottaa\nluoksensa Livingstonen, jota etsimään hän oli lähtenyt täältä 131\npäivää takaperin, ja oli nyt kulkenut 200 peninkulmaa sen jälkeen kun\nhän lähti Kviharasta. Ennen palaustansa tänne sai hän tietää, että\nhänen uppiniskainen valkoinen seuralaisensa Shaw oli kuollut. Tämä ei\nollut elänyt kauan sen jälkeen kuin Stanley jätti hänet, ja Livingstone\nvirkkoi sen johdosta:\n\n\"Johan minä sen sanoin. Kun mulle kerroitte, että hän oli juomari,\ntiesin jo, ettei hän täällä kauan jäisi eloon, ja samoin on niidenkin\nlaita, jotka antautuvat muun irstaisuuden valtaan\".\n\n\n\n\n7. Luku.\n\nStanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.\n\n\nStanley palasi suurella mielihyvällä Unianjembehen Livingstonen kanssa,\njota hän oli oppinut suurimmassa määrässä kunnioittamaan ja\nrakastamaan. Livingstone tunsi itsensä yhtä onnelliseksi, sillä hänellä\noli nyt asuntona rakennus, joka oli palatsi siihen hökkeliin verraten,\njossa hän oli asutun Ujijissa. Paitse vaatepakkoja, helmiä,\nmetallilankaa ja muita tavaroita, joita Stanley oli tänne tuottanut\nBagamoyosta lähtiessään, yhteensä noin 150 miehen kantamusta, oli hänen\nvarastossaan runsaasti kaikellaisia tarpeita, joista arvoisaimmat nyt\njätettiin Livingstonelle käytettäväksi hänen aikomilla Niilin lähteiden\ntutkimusmatkoillansa. Sitäpaitsi oli tänne tuotu myöskin Englannin\nhallituksen toimesta Livingstonelle lähetettyjä tavaroita, jotka nyt\navattiin, mutta valitettavasti oli laatikkojen sisällys jotenkin\nvähäarvoinen. Vieläpä huomattiin, että tavaran kuljettajatkin olivat\nniistä varastaneet suuren osan, varsinkin helmiä, ja kokonainen\nlaatikko, jossa oli 12 pulloa konjakkia, oli kadonnut tietymättömiin.\nKaravaanin johtaja Asmani todistettiin varastaneeksi sekä hänen\nhuostaansa uskottua että myöskin Stanleyn tavaroita ja hän sai oitis\neron palveluksesta. Mutta myöskin arapilaisen Sayd ben Salimin\nhuostaan uskotut Livingstonen tavarat olivat suuresti vähentyneet ja\nturmeltuneet. Hän syytti turmeltumista ahnasten valkoisten muurahaisten\nsyyksi, mutta Stanley ja Livingstone eivät voineet kylliksi ihmeteliä\nmuurahaisten ruokahalua, kun ne olivat ihan näkymättömiin hävittäneet\nkokonaisen ison laatikonkin, jossa säilytettiin kaksi hyvää kivääriä.\nKummallisinta kuitenkin oli, että muurahaiset olivat tyhjentäneet\nuseita konjakkipulloja ja pistäneet tyhjäin pullojen suuhun olkiset\ntulpat!\n\nStanleyn tavarat olivat kuitenkin paremmin säilyneet ja hän antoi\nLivingstonelle noin 4,000 kyynärää vaatetta, eri lajia, 16 pussia\nlasihelmiä, yhteensä painavat 992 naulaa; 17 leiviskää metallilankaa,\npurjekankaasta tehdyn teltan ja venheen, pussillisen nikkarin\ntyökaluja, 1 sahan, 2 tynnyriä tervaa, 3 leiviskää vaskipeltiä,\nvaatteita, 2 takaa ladattavaa kivääriä, 1:n Henry-kiväärin,\n(makasiinikiväärin, jolla voi yhtä mittaa lataamatta ampua 16 kertaa)\n1 revolverin, 3,700 pyssynpatruunaa y.m. Kaikista näistä tavaroista\ntuli yhteensä noin 40 miehen kantamusta ja monet noista tavaroista\nolivat Sisä-Afrikassa arvaamattoman kallisarvoiset.\n\nKun nyt oli sade-aika ja Stanley varustelihe paluumatkalle, niin\nkirjoitteli Livingstone sillä välin päiväkirjaansa, joka Stanleyn piti\nviedä hänen perheellensä. Loma-ajoilla kävivät Stanley ja Livingstone\narapilaisia tervehtimässä Taborassa, ja nämä osoittivat samaa\nerinomaista vierasvaraisuutta, josta he olivat jo ennestään suuressa\nmaineessa.\n\nLivingstonella oli nyt, kun hänen omat varansa luettiin yhteen, varoja\n60 miehen ylläpitämiseksi palveluksessaan 4 vuoden ajan. Mutta kun\nhänellä ei ollut miehiä, niin ei tästä rikkaudestakaan ollut mitään\nhyötyä, ennenkun hän saisi tarpeellisen määrän tavaran kantajia.\nStanley sai toimekseen palkata heti Sansibariin palattuansa 50\nvapautettua orjaa, varustaa jokaisen pyssyllä ja muilla tarpeille sekä\nlähettää heidät Livingstonen luo häntä seuraamaan, mihin hän vaan\ntahtoi kulkea. Stanley oli nyt saanut velvollisuuden täyttääkseen\nkuuluisaa matkatoveriansa kohtaan ja hän päättikin kiiruhtaa niinkuin\nhengenhädässä ja koota väkeä yhtä suurella innolla, kuin jos asia olisi\nollut hänen oma tehtävänsä.\n\nStanleyn mukana lähetti Livingstone 20 kirjettä eri henkilöille\nEnglannissa, kuusi kirjettä Bombayhin, kaksi New-Yorkiin ja yhden\nSansibariin. New-Yorkiin menevät kirjeet olivat kumpikin herra James\nGordon Bennett nuoremmalle, joka yksin, isäänsä kuulustamatta oli\nkustantanut Stanleyn johdolla Livingstonen avuksi lähetetyn\nretkikunnan. Kirjeessään herra Bennettille kertoi Livingstone kaikista\nniistä hankaluuksista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä\ntutkimusmatkoillansa ja miten hän ankarassa helteessä matkustettuaan 70\ntai 80 peninkulmaa oli ikävällä saanut nähdä, että Englannin\nhallituksen hänelle lähettämä apu oli mennyt hukkaan, koska tavarat,\njotka hänelle lähetettiin Sansibarista, oli jätetty kelvottomain,\nepärehellisten orjain huostaan, jotka hävittivät ne, ja hän siten oli\njoutunut kärsimään suurta puutetta. \"Kipeä sydämeni\", lisäsi\nLivingstone, \"kärsi vielä enemmän nähdessäni sitä hirmuista julmuutta,\njota täällä alinomaa harjoitetaan, ja minä luulin jo kohta kuolevani,\njoka askel oli minulle tuskaksi ja tullessani Ujijiin olin laiha kuin\nluuranko.\n\n\"Mutta kun hätä oli suurimmallaan, oli myös apua lähinnä. Minä sain\nkuulla, että englantilainen matkustaja lähestyi Ujijia ja minä vertasin\nitseäni mieheen, joka Jerusalemista matkusti Jerikoon. Laupias\nsamarialainen oli lähellä ja eräänä päivänä syöksi yksi miehistäni\nsisään huoneeseni huutaen: 'Englantilainen tulee! Minä näin hänet!'\n\n\"Ensimmäinen amerikalainen lippu, joka koskaan on täällä nähty, liehui\nmatkueen etupäässä ilmoittaen mihin kansaan sen omistaja kuului.\n\n\"Minä olen yhtä kylmäkiskoinen ja vähäpuheinen kuin meitä,\nIson Britannian asukkaita ylipäänsä pidetään, mutta teidän\nhyväntahtoisuutenne sai koko ruumiini vapisemaan ja itsekseni huokasin:\n'Herra antakoon sinulle ja sinun omaisillesi runsaimmat siunauksensa!'\"\n\nSitte kertoo Livingstone pääpiirteissä, miten hänen maatieteelliset\ntutkimuksensa ovat menestyneet ja mitkä hänen luulonsa olivat hänen\nlöytämistänsä sitä ennen europalaisille tuntemattomista virroista,\njoita hän piti Niilin lähteinä, ja kuinka hän halusi saada selville\ntutkituksi nämä seikat, vaikka hän suurella ikävällä halusikin palata\nkotimaahansa. Lopuksi sanoo Livingstone, että jos hänen antamansa\ntiedot jossakin määrin edistäisi häpeällisen orjakaupan lopettamista\nnäissä Keski-Afrikan maissa, niin hän pitäisi sitä seikkaa tärkeämpänä\nkuin kaikkien Niilin lähteiden löytämistä. Koska amerikalaiset\nkotomaassaan olivat saaneet orjuuden lakkautetuksi, niin kehotti\nLivingstone amerikalaisia antamaan tehokasta apua englantilaisille\nsaman asian toimeenpanemiseksi Afrikassakin, sillä tätä maata oli\nkohdannut ikäänkuin taivaan kirous, joka koki ylläpitää Sansibarin\nsulttaanin oikeutta kannattaa orjakauppaa, joka hänelle samoinkuin\nPortugalin kruunulle ja sen maan orjakauppiaille tuotti voittoa.\n\nLivingstone oli kirjeessään nuoremmalle herra James Gordon\nBennettille antanut sen verran tietoja kuin hän luuli huvittavan\nNew-York Heraldin lukijakuntaa, ja enempää ei sopinut Stanleynkään\nkysellä, kuin mitä tämä mainio tutkija oli itse ilmoittanut. Hänen\ntutkimuksensa olivat hänen oman työnsä ja ahkeruutensa hedelmiä, ja\nStanley arveli, että niiden julkaiseminen toivottavasti tuottaisi\nhänelle sen verran voittoa, että hän voisi pitää huolta perheensä\naineellisesta toimeentulosta vastaisuudessa. Livingstone ei kuitenkaan\nollut mikään rahanhimoinen mies, vaan hän piti velvollisuutenansa\ntutkia loppuun saakka, mitä hän oli alkanut, ja sen vuoksi häntä ei\nedes perheellisen onnen eikä mukavan koti-elämän houkutukset saaneet\njättämään yritystään kesken. Kaikki hänen matkansa olivat edistäneet\nsitä myötätuntoisuutta ja ihmisrakkautta, jonka pitäisi yhdistää\nkristityt kansat tässä maanosassa asuvien pakanoiden kanssa ja kehottaa\nkristityitä auttamaan näiden sivistyttämistä, sillä yhtä varmaan\nkuin aurinko paistaa kristityille ja pakanoille, sivistyneille ja\nvilli-ihmisille, yhtä varmaan on myös valistuksen ja sivistyksen päivä\ntuleva näillekin seuduille.\n\nNeekerien henkinen kyky vastaanottaa sivistystä on kyllä nähty ja sitä\nei käy kieltäminen. Niinpä esim. saksalainen Rohlfs, joka vuosina\n1861-1874 matkusteli Marokossa ja Tripolissa, sekä Saharan ja Sudanin\nkautta Guinean lahden rannalle ja viimein Libyan erämaissa, kertoo\nAfrikan länsi-osissa olevien neekerivaltioiden tilasta, että ne ovat\nsangen kukoistavat ja todistavat neekerirodun henkistä kykyä. Liberian\npääkaupunki Monrovia todistaa hyvän järjestyksensä kautta, kuinka\nkorkealle neekerit voivat sivistyksessä kohota, kun kelvolliset\nlähetyssaarnaajat ovat saaneet heidän seassaan työskennellä ja he itse\nsaavat järjestää oman hallituksensa. Tämän vapaavallan 600,000:sta\nasukkaasta on noin 25,000 kristittyä ja lähetyssaarnaajain työ edistyy\nyhä. Kun Rohlfs eräässä Lagos-nimisessä kaupungissa n.s. Orjarannalla\nmuutamana sunnuntaina kävi kirkossa, oli siellä suuri seurakuuta\nkoossa, suurin osa neekeriä, kaikki siististi puetut europalaisten\ntavoin ja häntä ilahutti suuresti kuulla mustain lasten kauniisti ja\ntunteellisesti laulavan kauniita koraaleja, joita musta opettaja säesti\nsoittaen urkuharmonia. Samassa kaupungissa oli papiston esimiehenä\nerittäin etevä henkilö, piispa Crowther, joka samalla oli \"evankeelisen\nneekeri-lähetyskunnan\" tirehtööri. Tämä on syntyään neekeri,\nJoruba-heimoa ja oli pienenä poikana otettu vangiksi ja myytiin\nportugalilaisille orjaksi. Englantilainen laiva sai kiinni orjalaivan,\njossa poika oli, ja hän lähetettiin Freetowniin, jossa hän sai\nensimmäisen opetuksensa ja kasteen. Kun hän osoitti suurta ymmärrystä\nja eteviä sielunlahjoja, niin hän lähetettiin Englantiin enempää\nopetusta nauttimaan ja nyt hän on piispana. Mutta ei ainoastaan\npappina, vaan myös afrikalaisten kielten tutkijana on tämä mies tehnyt\nmainittavia töitä. Hän käänsi koko raamatun Joruban kielelle ja on sen\nlisäksi paitse matkakertomusta Niger- ja Benne-virtoja myöten\nlähetetystä retkikunnasta julaissut useita afrikalaisten heimojen\nkielioppia. -- Toisena esimerkkinä neekerien henkisestä ky'ystä\nvastaanottaa europalaista sivistystä on Rohlfs myös maininnut erään\nrouva James'in, jonka mies (myöskin neekeri) on esimies suuressa\nkauppahuoneessa Lagos'issa. Rouva James oli nuorena tyttönä määrätty\nuhrattavaksi erään englantilaisen kunniaksi, joka kävi tervehtimässä\nDahomein kuningasta. Englantilainen rukoili ja sai tytön hengen\npelastetuksi ja nyt tämä on herttaisimpia henkilöitä ja hienosti\nsivistyneimpiä rouvia koko kotokaupungissaan. Useita kertoja hän\nRohlfsin ja tämän toverien huviksi soitteli Beethovenin ja Mozartin\nkauneimpia sonaateja ja symfonioja. Samallaisia esimerkkiä neekerien\notollisuudesta sivistykselle sanoo Rohlfs voivansa mainita vaikka\nsatoja.\n\nKun asukkaat Unianjembessä saivat tietää, että Stanley kohta aikoi\nlähteä takaisin Sansibariin, tulivat arapilaiset hänen luokseen\npyytämään, että hän veisi kirjeitä mukanansa heidän omaisilleen. Hän\nsai 45 kirjettä viedäkseen meren rantamaalle. Illalla 12 p:nä\nmaaliskuuta tuli iso joukko neekerejä hänen asumuksensa edustalle\ntanssimaan hänen kunniakseen hyvästijättö-tanssia. Stanleyn omat miehet\nyhtyivät iloon ja kun hän itsekin musiikin innostamana vähän aikaa\nhyppeli heidän joukossaan, nousi yleinen ihastus korkeimmilleen ja\nhänen miehensä ihastuivat suuresti nähdessään isäntänsä edes kerran\njättävän pois jokapäiväisen jäykän ulkomuotonsa.\n\nTanssi on tosiaan hurjaa. Soittajina on neljä miestä, jotka kukin\nlyövät rumpua ja toiset hyppäävät heidän ympärillään piirissä. Bombay,\njoka ei milloinkaan ole niin naurettava kuin tanssiessaan, on pannut\npäähänsä vesiämpärin; roteva mutta vikkeläjalkainen Chowpereh\nheiluttelee kädessään kirvestä ja päässä hänellä on vuohen nahka,\nBaraka on pukeunut Stanleyn karhunnahkaan ja \"härkäpäinen\" Mabruki\nloikkaa sinne tänne kömpelösti kuin elefantti; Ulimengo heiluttelee\nvimmatusti pyssyä ja näyttää niin tuimalta kuin hän olisi valmis\ntappelemaan sataa tuhatta miestä vastaan; Khamifi ja Kamma seisovat\nrumpalien edessä selät vastatusten ja näyttävät tahtovan potkia taivaan\ntähtiä; jättiläisvoiman ruumiillinen esikuva Asmani pitää niinikään\nkädessään pyssyä, jolla hän hosuu ilmaa ympärillään aivan kuin\nmuinaisten skandinaavilaisten Thor tapellessaan jättiläis-peikkoja\nvastaan. Sotainen soitto taukoo ja toinen alkaa. Laulunjohtaja\nlaskeutuu polvilleen ja pistää pari kolme kertaa päänsä kuoppaan\nmaassa. Laulajat, samoin polvillaan, yhtyvät säestämään hänen lauluaan\nhitaasti ja surullisella äänellä laulaen uudelleen viimeiset säteet\nhänen tilapäisestä laulustaan.\n\nMaaliskuulla 13 päivä oli viimeinen, jonka Stanley ja Livingstone\nviettivät yhdessä. Stanley oli alakuloinen, sillä yhdessä olo\nLivingstonen kanssa oli häntä suuresti miellyttänyt ja nyt tuntui ero\nsitä ikävämmältä. Hän kääri Livingstonen päiväkirjan vedenpitävään\npurjekankaaseen ja kirjoitti paketin päälle suurilla kirjaimilla\nsaksaksi: \"ei saa avata millään ehdolla\" ja sen alle kirjoitti\nLivingstone nimensä. Livingstone lähetti hänen mukanansa useita\nerilaisia esineitä tulijaisiksi ystävilleen Europassa ja viimeiset\nterveisensä \"Vanhalle kalliille ystävälleen Roderick Murchisonille\",\nEnglannin maantieteellisen seuran esimiehelle.\n\n\"Huomen iltana olette jo yksin, tohtori\", virkkoi viimein Stanley.\n\n\"Niin, tämä talo tulee autioksi, niinkuin täällä olisi surma käynyt\nvieraana. Kenties on paras, että jäätte tänne, kunnes sadeaika on\nohitse, joka nyt alkaa\".\n\n\"Suokoon Jumala, että niin voisin tehdä, rakas tohtori; mutta joka\npäivä, jonka minä viivyn täällä suotta, viivyttää teidän tointanne ja\nsamalla myös teidän kotia palajamistanne\".\n\n\"Sen minä kyllä tiedän, mutta ajatelkaa terveyttänne, -- teidän\nruumiinne ei kärsi matkustamista. Mitäpä muutamasta viikosta! Te\npääsette meren rantaan sadeajan jälkeen yhtä pian kuin jos lähdette\nnyt, kun kaikki tasangot ovat tulvaveden vallassa\".\n\n\"Niin te luulette; mutta minä aion saapua rantamaalle neljänkymmenen\ntai viimeistään viidenkymmenen päivän kuluessa. Se tieto, että voin\nteille tehdä tärkeän palveluksen, kiihottaa minua rientämään\".\n\nSeuraavana päivänä, eli maaliskuun 14 p. oli Stanleyn miehistö päivän\nvaljetessa liikkeellä. Tavaramytyt olivat ulkona ja kaikki valmiina\npaluumatkalle. Aamiaista syödessä olivat sekä Livingstone että Stanley\nalakuloisella mielellä eikä ruoka näyttänyt kelpaavan kummallekaan.\nVaikka Stanley oli aikonut lähteä liikkeelle jo kello 5 aamulla, ei hän\nvielä kello 8 ollut lähtenyt. Viimein lausui hän:\n\n\"Tohtori, minä jätän kaksi miestä jälkeeni teidän luoksenne täksi ja\nhuomiseksi päiväksi, sillä voipihan tapahtua, että olette kiireessä\neronhetkellä unhottanut sanoa mulle jotakin. Minä odotan Uniamwesin\nrajalla Turassa yhden päivän teidän viimeistä sanaanne tahi\ntoivomustanne. Ja nyt meidän täytyy erota -- sitä ei voi auttaa.\nHyvästi!\"\n\n\"Minä seuraan teitä vähän matkaa, pitäähän minun nähdä, että pääsette\noikein lähtemään\".\n\n\"Kiitoksia! No miehet, kotiinpäin! Matka-opas, nosta lippu korkealle!\nMars!\"\n\nLivingstone seurasi vielä vähän matkaa ja jutteli aikeistansa tutkia\nNiilin lähteet aivan tarkoin sekä muutamat muut vedet, jotka olivat\nvielä silloin ainoastaan osittain tunnetut ja muutamat kokonaan\ntuntemattomatki ja nämä virrat ja järvet saatuaan selville tahtoi hän\npalata kotimaahan viettämään loppu-ikänsä perheensä seurassa.\nPuolitoista vuotta arveli hän menevän aikomiensa tutkimusten\npäättämiseen ja Stanley lupasi varmuuden vuoksi pestata hänelle väkeä\nkahdeksi vuodeksi.\n\n\"Rakas tohtori, parhaimpainkin ystäväin täytyy erota. Nyt te olette jo\nseuranneet minua kylläksi pitkälle. Tehkää nyt mitä pyydän, kääntykää\njo takaisin\".\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi Livingstone, \"mutta ensin minä tahdon sanoa\nteille yhden asian: te olette minulle tehnyt mitä harvat olisivat\nvoineet tehdä, -- ja paljo enemmän kuin monet mainiot matkustajat,\njotka minä tunnen, ja minä olen siitä erittäin kiitollinen. Jumala\nsiunatkoon teitä ja saattakoon teitä vahingotta kotiin, ystäväni!\"\n\n\"Ja saattakoon Jumala teidät, rakas ystävä, takaisin meidän kaikkien\nluokse. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nHe löivät kättä toisilleen jäähyväisiksi ja tohtorin uskollisten\npalvelijain Susin, Dshuman ja Hamoydan piti saada suudella Stanleyn\nkäsiä, ennenkun hän sai lähteä. Hillitäkseen liikutustaan eron hetkellä\npiti Stanleyn ruveta kiiruhtamaan miehiänsä.\n\n\"Mars, eteenpäin miehet! Miksi seisatutte? Eikö matkamme ole\nkotiinpäin?\"\n\nMaaliskuun 20 p:nä antoi Stanley miehistönsä levätä ja pysähtyä Turassa\nUniamwesin rajalla ja heti sinne tultuaan kuului kova pyssyn paukaus.\nLivingstonen palvelijat Susi ja Hamoyda sekä Stanleyn molemmat jälelle\njääneet miehet saavuttivat hänet tuoden pari kirjettä, joista\ntoinen oli menevä hra Tuomas Mac-Lear'ille Hyvän Toivon niemen\nobservatoriossa, toinen Stanleylle. Siinä pyysi Livingstone häntä\nlähettämään Lontoosta sähkösanomalla tiedon siitä, miten Sir Roderick\nMurchison voi ja vakuutti palajavansa kotimaahan kohta sen jälkeen kuin\nhän olisi saanut Niilin lähteet tutkituiksi.\n\n21 p:nä maaliskuuta lähti Stanley Turasta eteenpäin ja lähetti takaisin\nLivingstonen palvelijat. Hän jatkoi nyt paluumatkaansa suurella\nkiiruulla. Tultuaan Kiwyeh-nimiseen kylään, kuuli Stanley maanasukasten\npuhaltelevan sotatorvilla merkkiä toisilleen ja joka haaralle\njuoksenteli sanansaattajia kylästä kylään. Alussa luuli Stanley\nhyökkäyksen tapahtuvan hänen joukkoansa vastaan, mutta kun kuultiin\nsanat: _Urugu! Barugu!_ (Rosvo, rosvoja) niin hänelle selvisi syy\nasukasten levottomuuteen. Kylän asukkaat kiiruhtivat kukin kotiinsa ja\npalasivat pian täydessä sotapuvussa. Strutsin ja kotkan sulkia heilui\nheidän otsallaan, tai oli heidän päässään sebran harja; polviin ja\nnilkkoihin oli sidottu pieniä kulkusia; hartioilla liehui pitkät\nvaipat; käsissään he heiluttelivat raskaita ja kepeitä keihäitä,\nsotanuijia tai joutsia, jotka aseet he pitivät valmiina heti\nkäyttääkseen niitä. Parvi toisensa perästä syöksi Stanleyn leirin\nohitse, niin että hän arveli heidän lukunsa pian nousevan tuhanteen\nmieheen. Tämä näky sai hänet paremmin kuin monet muut todistukset\nuskomaan, että suurenkin karavaanin oli mahdoton puolustautua tällaista\njoukkoa vastaan. Sotilaat palasivat yöllä ja he olivat huomanneet, että\näsken nostettuun meteliin ei ollutkaan tällä kertaa mitään syytä,\nvaikka heidän naapurinsa usein tekivätkin ryöstöretkiä ja veivät isot\njoukot heidän karjastaan.\n\nPeljäten saaliinhimoisia Ugogon asukkaita oli joukko wagagolaisia\nliittynyt Stanleyn matkueesen yhdessä kulkeakseen hänen seurassaan.\nEräs tällainen sai valheellisilla puheillaan ugogolaiset ärsytetyiksi\nStanleytä vastaan ja kun hän rupesi sekautumaan Stanleyn puheesen, kun\nhän maan asukasten kanssa keskusteli maksettavasta verosta, suuttui\ntämä ja tarttui miehen kurkkuun, uhaten nyrkillään litistää hänen\nnenänsä vielä entistä litteämmäksi, jos hän vielä uskaltaisi avata\nsuunsa. Ugogolainen päällikkö, joka oli läsnä, purskahti raikkaaseen\nnauruun tuon kuokkavieraan rankaisemisesta ja veron suorituksen jälkeen\npäällikkö erosi Stanleystä ystävällisesti.\n\nMaaliskuun 31 p:nä Stanley saapui Kamyenyi nimiseen kyläkuntaan, jossa\npäällikön lähin neuvonantaja, eräs vanha ystävällinen harmaapäinen ukko\noli ulkotöissä ja tervehti retkikuntaa ystävällisesti sekä saattoi sen\nleiripaikalle. Hän muisti englantilaiset matkustajat Burtonin, Speken\nja Grantin ja arveli, että Stanley oli nuoremman näköinen kuin kukaan\nheistä. Burtonin hän kertoi usein juoneen aasin maitoa ja tarjoutui\nhankkimaan sellaista Stanleyllekin. Kuu Stanley sitä joi mielellään,\nnäytti hän olevan erittäin hyvillään. Poikansa Unamapokeran kanssa\ntoimitti ukko, että Stanleyn ei tarvinnut maksaa kuin hyvin pienen\nveron, kun Burtonin sitävastoin oli täytynyt maksaa kuusi kertaa sen\nverran. Unamapokera teki vielä sen ystävän työn, että hän lähetti\nStanleyn mukaan miehen tietä osoittamaan toiseen kylään maakunnan\nrajalla, joten Stanley taisi välttää erään toisen suuria veroja\nkiskovan päällikön kiristykset.\n\nTultuansa 1 p:nä huhtikuuta Myumi-nimiseen paikkakuntaan kulki Stanley\nsiellä olevan kylän ohitse aukeelle paikalle asettuakseen leiriin.\nAsukkaat erehtyivät luullessaan hänen aikovan mennä ohitse maksamatta\nmitään veroa ja muutamassa tuokiossa syöksi 40-50 miestä, päällikkö\netupäässä, häntä vastaan kohottaen keihäitään ja virittäen jousensa\nsekä kiljuen raivoisasti, niinkuin ainoastaan villit voivat tehdä.\n\nStanley arveli, ettei sellainen ulvonta mitään hyvää ennustanut ja sen\nvuoksi hän miehinensä oli valmiina puolustautumaan, vaikka hän ei\nsuinkaan tahtonut saada toimeen tappelua, jossa hän ehkä olisi jäänyt\nvillien uhriksi ja Livingstonen päiväkirja mennyt hukkaan ijäksi\npäiviksi. Hän istui sen vuoksi vain rauhallisena ja käski tienopastajan\nkysyä tuolta rähisevältä joukolta oliko se tullut heitä ryöstämään.\n\n\"Ei\", vastasi päällikkö, \"emme tahdo teitä ryöstää emmekä\nviivyttääkään, vaan me tahdomme ainoastaan veron\".\n\n\"Mutta ettekös huomaa, että olemme pysähtyneet ja yksi minun miehistäni\njuuri oli avaamaisillaan tavaramyttyä lähettääkseen teille veroa? Me\nolemme pysähtynyt näin kauas teidän kylästänne jatkaaksemme matkaamme\nveron maksamisen jälkeen, sillä päivä on vasta alussa\".\n\nPäällikkö purskahti nauramaan. Hän häpesi käytöstään ja selitti\nerhettyneensä, koska joku hänen väestään oli sanonut kauppamatkueen\nkulkevan ohitse mitään maksamatta. Pian tuli hänestä ja Stanleystä\nhyvät ystävät.\n\nMuutamia päiviä kuljettuansa lähetti Stanley huhtikuun 4 p:nä\nkolme miestä retkikunnan edellä Sansibariin, viemään kirjettä\namerikalaiselle konsulille ja sähkösanomia New-York Heraldille. Samalla\npyysi Stanley konsulia lähettämään miehet takaisin ja heidän mukaansa\njoitakuita herkkupaloja, jotka nälkääntyneille ja väsyneille ihmisille\nkelpaisivat. Miehiä muistutettiin, etteivät he viivyttelisi missään, ei\nedes minkään sateen tai vedenpaisumuksen vuoksi, sillä jos he eivät\nkiiruhtaisi, saavuttaisi retkikunta heidät jo ennen merenrantaa. He\nlähtivät matkaan innokkaasti huudahtaen _Inshallah, bana!_\n\nUgogon maakunnan läpi päästyänsä kulki matkue kaksi päivää asumattoman\nerämaan kautta ja tuli 7 p. huhtik. Mpwapwan kylään, jossa Stanleyn\nskotlantilainen seuraaja Farquhar oli jäänyt jälelle ja viimein\nkuollut. Kylän päällikkö kertoi vainajasta, että hän alussa oli alkanut\nparantua, kunnes hän viidentenä päivänä yritti astua ulos teltasta ja\nkaatui selällensä. Silloin hän oli kiljaissut kovasti, niinkuin häneen\nolisi sattunut hyvin kipeästi. Hänen vatsansa ja jalkansa olivat\nankarasti pöhötyksissä ja hänen palvelijansa oli sanonut: \"isäntä sanoo\nkuolevansa\". Sitte olivat kylän asukkaat vieneet hänen ruumiinsa suuren\npuun juurelle ja peittivät sen lehdillä. Hänen palvelijansa otti sitte\nhaltuunsa kaikki hänen tavaransa, hänen pyssynsä, vaatteensa ja\npeittonsa, ja muutti pois, sekä oli kuollut kolme kuukautta myöhemmin.\n\nVaikka Stanley ei löytänyt ainoatakaan luuta Farquharin ruumiista,\nantoi hän kuitenkin miestensä koota ison joukon kiviä ja latoa ne hänen\nhautauspaikalleen muistomerkiksi ensimmäisestä valkoisesta miehestä,\njoka täällä oli kuollut. Samoin oli tehty myös Shaw vainajan haudalle\nUnianjembessä.\n\nSade oli paisuttanut kaikki virrat ja alangot tulvillensa ja kun\nStanleyn matkue kulki Mukondokwa virran yli, oli siinä suuri vaiva,\nsillä virta pauhasi niin ankarana koskena, että se oli viedä mukanaan\nkaikki. Kulkeissaan pitkin virran rantoja upposivat miehet milloin\nvyötäistä milloin kaulaa myöten vetelään liejuun. Kun retkikunta tuli\nerään virranhaaran rannalle, joka oli kapea, mutta syvä, hakattiin\npitkä puu poikki siten, että se ylettyi rannasta rantaan ja sitä myöten\nkulkivat miehet ylitse laahaten tavarapakkojansa edessään. Eräs nuori\nneekeri otti joko liiallisessa innossa päästäkseen yli virran, tahi\nvallattomuudessa kistun, jossa Livingstonen päiväkirja oli ja lähti\nkahlaamalla kulkemaan virran yli pitäen kistua päänsä päällä. Stanley\noli vastakkaisella rannalla ja näki kuinka neekeri vaipui syvänteesen,\nniin että hän kistuineen päivineen meni aivan näkymättömiin veden alle.\nKun hän taas kaikeksi onneksi pääsi ylös, niin Stanley peljätessään\ntuon kallisarvoisen kistun hukkaantumista tahtoi pakoittaa sen kantajaa\nsuurimpaan varovaisuuteen ja tempasi revolverinsa, uhaten ampua kistun\nkantajan heti kuolijaaksi jos hän kistun hukkaisi.\n\nKaikki muut miehet jättivät heti tehtävänsä kesken ja katsoivat\ntuskissaan toveriansa, jota samalla kertaa uhkasi sekä revolveri että\nankaran virran kuohu. Hän näytti itse paremmin pelkäävän revolveria ja\nankaralla voimain ponnistuksella sai hän kistun kuljetetuksi toiselle\nrannalle. Kun kistu oli vedenpitävä, niin ei sen sisällys turmeltunut\nja sen kantaja Rojab sai vain ankaran varoituksen, ettei hän vastedes\nsaisi siihen koskea. Kistu annettiin sitte luotettavan ja varman miehen\nMagaugan haltuun.\n\nSuuremmat vaikeudet oli voitettavana itse päävirran yli mentäessä,\nsillä vesi syöksi siinä kosken nopeudella ja kun miehet yrittivät tehdä\nlautan, tempasi kurimus sen veden alle. Viimein saatiin tavarat siten\nkuljetetuksi yli virran, että pitkä köysi sidottiin parhaimman uimarin\nvyölle ja hän ui toiselle rannalle sekä sitoi köyden toisen pään puuhun\nkiinni. Köyttä myöten hinasivat miehet sitte itsensä yli virran. Kun\nLivingstonen päiväkirja ja kirjeet piti kuljetettaman, silloin oltiin\ntaas pulassa. Vihdoin keksi Stanley sen keinon, että hän seipäistä\nteetti paarit, jotka pantiin miesten hartioille ja näin saatiin\nsellaiset tavarat virran yli, jotka eivät sietäneet kastumista. Virran\nyli päästyään eivät matkalaiset suinkaan vielä päässeet kuivalle, sillä\ntoisella rannalla oli maa vetelää suota, joka tällä kertaa oli\ntulvaveden vallassa. Seitsemän tuntia patikoituansa liejuisessa suossa\ntuli matkaseurue Rehennekon kylään, jossa vasta pahin vetelä alkoi.\nMakata-suo oli menomatkalla kyllä ollut ilkeätä kuljettavaa, mutta\npaluumatkalla se oli kahta kauheampi. Kaksi pitkää marssia, jotka\nkumpikin kestivät 8 tuntia, piti heidän kulkea, ennenkun he pääsivät\nMakata-virran rannoille. Miehet matelivat kurasuon poikki välistä\nupoten kaulaansa myöten veteen. Makata-virran toisella puolella oli\ntulvavesi muuttanut maan järveksi, jossa kulkijat vajosivat milloin\npolvia, milloin kainaloita, milloin kaulaansa myöten, mutta vaikka\nmaanasukkaat varoittivat heitä ollenkaan lähtemästä liikkeelle, koska\nvesi oli muka korkeammalle noussut, kuin että heidän päänsä ylettyisi\nsen pinnalle, niin eivät miehet kumminkaan järkähtäneet päätöksestään.\nHe olivat jo tottuneet kahlaamiseen ja kylien aituuksien ulkopuolelle\nkeräytyneet mätäneväiset kasviainekset olivat niin inhottavat, että\nvedessä kahlaaminen oli vähemmin tukalaa. Jakelemalla palkinnoita ja\nluvaten palkan koroituksia sai Stanley miehensä ponnistamaan voimiansa\nniin, että nuo vaikeudet vihdoin voitettiin.\n\nViimeinkin päästyään kuivalle maalle jatkoi retkikunta matkaansa\nkiiruhtaen ja ennätti kovalla maalla päivässä kolme kertaa niin pitkän\nmatkan kuin sitä ennen suolla kulkiessaan. Huhtikuun viimeisinä päivinä\ntuli Stanley Ungerengerin virran rannoille, jossa Simbamwennin kaupunki\noli mitä kukoistavimmassa tilassa hänen tulomatkallaan, mutta nyt oli\nkaikki hävitetty. Ankara vedenpaisumus ja myrsky oli tehnyt\nsanomattoman suuria tuhoja. Kaupungin perustaja Kisabengo oli\nkaivattanut syvän kanavan kaupungin ympäri, ja tämä oli johtanut\ntulvaveden kaupunkiin. Sen muuri oli kokonaan hävinnyt etupuolella ja\nnoin 50 rakennusta oli peräti kukistunut. Asukasten kertomukset\nonnettomuudesta olivat hirvittävät. Jos edes neljäs osa jutuista oli\ntotta, niin oli vähintäkin sata kaupungin asukkaista hukkunut tulvaan.\nKaikkialla oli kumoon viskeltyjä puita ja pirstaleita. Kuta kauemmaksi\nStanley kulki, sitä suurempi oli hävitys ja päällikön ilmoituksen\nmukaan oli tulva vielä temmannut mukaansa ainakin sata kylää.\n\nAsukkaat olivat menneet levolle tavalliseen aikaan ja heräsivät\nsydänyön aikana kauheasta jyskeestä, niinkuin ankara ukkonen olisi\njyrissyt. Äärettömän suuri muurinkorkuinen vedenpaljous vyöryi\neteenpäin temmaten mukaansa juurineen suurimmatkin puut ja\nihmisasuntoja kymmenittäin. Viljavainioille oli tullut monta jalkaa\npaksu hiekkakerros ja jäännöksiä katkotuista puista. Kaikista niistä\nkylistä, jotka Stanley oli täällä nähnyt matkallansa Unianjembehen, oli\nnyt ainoastaan kolme jäljellä. Kun hän kysyi mihin kaikki asukkaat\nolivat joutuneet, vastasi päällikkö Mussoudi; \"Jumala on ottanut\nsuurimman osan heistä, mutta muutamat ovat muuttaneet pois Udoen\nmaakuntaan. Varma on, että Herra on Ukamin asukkaille antanut\nankarimman rangaistuksen, minkä he koskaan ovat saaneet kärsiä, ja me\nvoimme sanoa Koraanin lauseen mukaan: Jumalan voima on ihmeellinen, ja\nkuka voipi Häntä vastaan seisoa?\"\n\nToukokuun 2 p:nä tuli Stanleyn lähettämät miehet Rosakon kylässä häntä\nvastaan takaisin, tuoden mukanansa amerikalaisen konsulin lähettämiä\nvirvoituksia: muutamia pulloja sampanjaa, marjahilloa, ja pari\nlaatikkoa kahvileipää, jotka olivat varsin tervetulleet kaikkien niiden\nkärsimysten jälkeen, jotka hän oli saanut kokea Makata-virran\nlaaksossa. Hän sai myös muutamia New-York Heraldin numeroita, joissa\noli hänen Unianjembestä lähettämä matkakirjeensä. Samoissa\nsanomalehdissä hän myös sai lukea otteita muista sanomalehdistä, jotka\nväittivät koko hänen matkaansa Livingstonea auttamaan perättömäksi\nvalheeksi. Liiaksikin totta olivat hänen vaivansa olleet tällä\ntukalalla retkellä, jolla kahdeksan ihmistä oli menettänyt henkensä.\nSivistyneessä Amerikassa oli kaikkia mukavuuksia nauttivan sanomalehden\nkynäilijän helppo laskea ivaa niistä vaivoista mitä Stanley oli\nAfrikassa saanut kärsiä ja tuo Stanleyn tuntematon pilkkaaja lausui:\n\n\"Helppo on arvata miten sille retkikunnalle käy, ja jollei\nLivingstone kerran taas ilmesty sivistyneitten ihmisten seuraan, niin\nemme koskaan saa mitään tietoja Heraldin kirjeenvaihtajasta. Hän\ntietysti tarttuu johonkin Makata-suohon ja jää sinne, mihin hänen\nkoiransa Omar raukka jäi. Ei siitä sen enempää puhetta\".\n\nStanley oli siitä pahoillaan, että sillä välin kun hän matkusti\nAfrikassa sellaisella asialla, jota kaikkien kristittyjen olisi pitänyt\narvostella hyväntahtoisesti, sellaisia ihmisiä kuitenkin oli, jotka\ntoivoivat hänen perikatoansa. Häntä lohdutti kuitenkin se, että hän\nsaisi matkan päätettyänsä vuorostaan taas nauraa niille, jotka nyt\ntekivät hänestä pilkkaa. Hän sai myös tietää, että Sansibarissa oli\njoukko valkoisia miehiä, jotka varustautuivat matkalle Afrikan\nsisämaahan Livingstonea etsimään ja auttamaan. Nyt Livingstone jo oli\nlöydetty ja autettu eikä tarvinnut enempää apua.\n\nPaluumatkalla oli hän miehinensä saanut kärsiä sangen paljon\nvihollisten neekerien ilkeyksiä, ja kun hän neljäntoista päivän marssin\njälkeen pohjatonta vetelää suota, viimein 6 p:nä toukokuuta saapui\nmeren rantaan Bagamoyoon, ampuili hänen miehensä iloissaan\nilolaukauksia minkä kerkisivät ja hurrata hoilasivat niin, että äänet\nmenivät sorruksiin. Bagamoyon asukkaat tulivat parvittain katsomaan\nhänen joukkoansa ja kaikkialla huudettiin: \"valkoinen mies on palannut\ntakaisin kaupunkiin!\"\n\nHän tapasi Bagamoyossa iloisen, reippaan englantilaisen, luutnantti\nHennin, joka oli päällikkönä retkikunnassa, jonka Englannin\nmaantieteellinen seura oli lähettänyt Livingstonen avuksi. Retkikunnan\npäällikkönä oli ensin ollut luutnantti Dawson, mutta kun tämä sai\nStanleyn miehiltä kuulla, että Livingstone jo oli saanut apua, luopui\nhän retkikuntaa johtamasta ja siihen jäi jälelle ainoastaan luutnantti\nHenn ja Livingstonen toinen poika, herra Osvald Livingstone.\n\nNäillä oli tavaroita suuri joukko; iso makasiini täynnä vaatepakkoja ja\nhelmiä, kaikkiansa 190 miehen kantamusta. Stanley selitti, ettei\nLivingstone enää sitä apua tarvinnut ja että liialliset tavarat\nolisivat vain hänelle haitaksi. Hän kehotti kuitenkin nuorta herra\nLivingstonea matkustamaan isänsä avuksi ja tämä päättikin tehdä niin.\nStanley sai kuitenkin jo Sansibarissa huomata, että englantilaiset\nkadehtivat hänen menestystään ja sitä kunniaa, joka siitä oli\nhänelle tuleva. Luutnantti Henn luopui vuorostaan sen karavaanin\npäällikkyydestä, jonka piti lähteä sisämaahan ja jätti retken johdon\nherra Oswald Livingstonelle. Tämä päätti myydä tavarat, jotka olivat\nvarustetut hänen isällensä annettaviksi ja hankki yhdessä Stanleyn\nkanssa sellaisia tavaroita, joiden puutteessa hänen isänsä oli. Jonkun\npäivän kuluttua päätti myöskin Oswald Livingstone luopua aiotusta\nmatkastaan sisämaahan ja Stanley pestasi silloin 57 miestä, joista 20\noli ollut hänen omassa retkikunnassaan, ja näiden piti viedä tavarat\nUnianjembehen, sekä sieltä seurata Livingstonea hänen palvelijoinaan.\nNämä lupasivat tehdä sen ja Stanley sanoi heille jäähyväiset sekä\nlähetti heidät Sansibarista mannermaalle, johon amerikalaisen\nkonsulinviraston ensimmäinen tulkki Johari lupasi johtaa heitä Kingani\nvirralle asti.\n\nStanley lähti nuoren herra Livingstonen, luutnantti Hennin y.m.\nseurassa Sansibarista saksalaisella höyrylaivalla Seschelli-saarille\npäästäkseen sieltä Europaan. Matkalla hän oppi tuntemaan matkatoverinsa\nja mieltyi heihin suuresti. Luutnantti Dawson oli niin suuresti\nharmissaan siitä että Stanley oli ennättänyt tehdä sen, mitä hän oli\naikonut tehdä, ettei hän tahtonut edes matkustaa kotomaahan samalla\nlaivalla kuin Stanley.\n\nKun Stanley oli saapunut Englantiin, eivät sanomalehdet eivätkä\ntieteelliset seuratkaan alussa tahtoneet uskoa hänen kertomuksiaan\ntosiksi. Monet etevätkin sanomalehdet väittivät häntä julkisesti\nvalhettelijaksi ja pettäjäksi, sillä englantilainen ei olisi suonut\namerikalaiselle sitä kunniaa, että hän oli löytänyt ja auttanut\nLivingstonen pulasta. Mutta viimein täytyi panettelijainkin myöntää,\nettä hän oli tehnyt ansiokkaan työn ja Livingstonen lähettämät kirjeet\nja tiedot maantieteelliselle seuralle todistivat, mitä Stanley oli\npuhunut. Hän kutsuttiin sitte kunniavieraaksi pitoihin, jotka\nmaantieteellinen seura toimitti ja virallisesti sai hän Englannin\nhallitukselta kiitoskirjeen, jossa hänen ansionsa tunnustettiin ja\nsitäpaitse annettiin hänelle kuningattaren nimessä kunnialahjaksi\nhohtokivillä koristettu kultainen nuuskarasia. Sen mukana seurasi\nkirje, jossa ulkoasiain ministeri hänelle kuningattaren nimessä lausuu\nkiitokset siitä innosta, älystä ja uutteruudesta, jota hän oli\nosoittanut auttaessaan tohtori Livingstonea ja sen kautta huojentanut\nHänen Majesteettinsa ja kaikkien hänen alamaistensa huolta tuon mainion\nmatkustajan kohtalosta.\n\n\n\n\n8. Luku.\n\nStanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten sota ashanteja\nvastaan.\n\n\n\nPalattuansa Livingstonea etsimästä lähti Stanley Amerikaan pitämään\nluentoja Afrikan matkoistansa, mutta tämä luentojen pitäminen ei\nkuitenkaan tuottanut hänelle suurta hyötyä. Hän kirjoitti\nmatkakertomuksen nimellä \"Kuinka minä löysin Livingstonen\" ja jo\nseuraavana vuonna (1873) lähti hän neljännen kerran Afrikaan, tällä\nkertaa Atlantin meren puoleiseen osaan. Nytkin hän oli samoin kuin\nAbyssinian sotaretkellä New-York Heraldin kirjeenvaihtajana\nsotaretkellä, jonka englantilaiset tekivät ashantien kuningasta\nvastaan.\n\nAshantien maa on suuruudeltaan melkein samankokoinen kuin Ranska, mutta\nse on paljo harvemmin asuttu. Sen kansa on ammoisista ajoista ollut\nvihamielinen englantilaisia vastaan ja englantilaiset eivät myöskään\nole koettaneet saada aikaan ystävyyttä ashantien kanssa. Ilmi\nvihollisuudet alkoivat vuonna 1873.\n\nPitkin n.s. Kultarannikkoa oli Guinean lahden pohjoispuolelle jo\nviidennellätoista vuosisadalla perustettu useita portugalilaisia\nsiirtokuntia ja kauppapaikkoja, joiden joukossa on myös Elminan\nkaupunki ja linnoitus. Kauppapaikkana se on hyvin edullinen, mutta\neuropalaisten terveydelle se on turmiollinen, samoin kuin moni muu\npaikka näillä seuduilla. Noin kuudennentoista vuosisadan keskipaikoilla\nHollanti anasti tämän paikan haltuunsa ja hollantilaisten omana se\npysyi vuoteen 1872, jolloin Englanti osti uudisasuntolan sekä siihen\nkuuluvan maan; silloin olivat hollantilaiset pitäneet sitä hallussaan\nnoin 235 vuotta. Paitse rantamaalla olevia kaupunkeja ja linnoituksia\non Englannin hallussa myös suojeluksessaan maata noin 20 Suomen\npeninkulmaa meren rannasta sisämaahan päin ja tämän suojelusmaan\npohjoispuolella on vapaiden ashantien maa. Näillä on vain yksi\nkuningas, joka tässä kerrotun sodan aikana asui Kumassi nimisessä\nkaupungissa. Ashantien maa on epäterveellisimpiä mitä maailmassa\nlöytyy. Metsät ovat hyvin laajat, ja muutamin paikoin niin tiheät, että\nauringon säteet eivät pääse maahan tunkeutumaan. Tiheiden metsikköjen\nalla on kosteita soita, joissa mätäneväiset kasviaineet levittävät\nhyvin myrkyllisiä höyryjä saastuttaen koko ilman kauheimmalla tavalla.\nNeekerit, jotka täällä asuvat, ovat jo tottuneet ilmanalaan, mutta\neuropalaiset eivät voi sitä kauan kestää.\n\nAshantien kuningas voi asettaa vihollista vastaan noin 100,000 miestä\nja he ovatkin sangen sotaisia luonteeltaan. Sitä vastoin ovat rantamaan\nasukkaat, santit, pahimpia pettureita kuin missään löytyy ja jos he\njoskus rupeavat europalaisten palvelukseen, niin he melkein aina\ntekevät välipuheen, ettei heidän tarvitse sotaan mennä. Europalaiset\neivät ole saaneet rantamaan asukkaista kelvollisia sotamiehiä ja kun\nseudun epäterveellisyys estää siellä pitämästä suurempaa sotajoukkoa,\nniin on myös sodanhimoisten ashantien röyhkeys siitä saanut yllykettä\nniin suuressa määrässä, että he v. 1873 hyökkäsivät englantilaisten\nalueelle, josta syystä sota alkoi.\n\nAshantit olivat pari sataa vuotta takaperin käyneet kauppaa vapaasti\nElminassa, ja he ovat ylipäänsä kauppaa rakastava kansa, mutta\nenglantilaiset kielsivät heiltä pääsön sisämaasta merenrantaan, vaikka\nhe olivat sitä useita kertoja anoneet. Heidän oli täytynyt tehdä\nkauppaa santien kanssa, jotka siis välikauppiaina saivat suuren voiton\nniistä tavaroista, jotka rantamaalta kuljetettiin sisämaahan. Kun siis\nenglantilaiset vuonna 1872 oston kautta saivat haltuunsa Elminan, niin\nhe rauhoittaaksensa ashanteja lähettivät heidän kuninkaallensa\nkohteliaan kirjeen, jossa lausuttiin toivomus, että kauppaliike\nkestäisi yhä edelleen.\n\nPari vuotta sitä ennen oli eräs ashantien sotapäällikkö Abu Bofu\nottanut vangiksi muutamia saksalaisia lähetyssaarnaajia, kun\nnämä olivat toimittaneet jumalanpalvelustansa heidän maassaan.\nEnglantilaisten kuvernööri tarjoutui silloin lunastamaan vangit\nvapaiksi 25,000 markalla, mutta tämä tarjous oli tyhmä teko, sillä\nashantit luulivat vankeja erittäin tärkeiksi valtiollisiksi henkilöiksi\nja vaativat enemmän kuin kuusi kertaa suuremman lunastusrahan. Sitte\nlähetti sanan kuvernööri Hennesey heidän kuninkaallensa kallisarvoisia\nlahjoja, toivoen muka sillä tavoin saavuttavansa vankien vapauden.\n\nJos nämä toimet jo olivat tyhmiä, niin vielä suurempaa typeryyttä\nosoittivat seuraavat, sillä saman rosvon Abu Bofun poika saatiin kiinni\nkuukauden verran myöhemmin ja laskettiin vapaasti menemään siinä\nhurskaassa luulossa, että Adu Bofu yhtä jalomielisesti laskisi vapaiksi\nmyös ottamansa vangit ja heti sen jälkeen lähetettiin Abu Bofulle\nvielä kunnialahjaksi komea kultainen sormus. Maakunnassa oleskeleville\neuropalaisille sitä vastoin annettiin varoitus, että jos he menisivät\nulkopuolelle englantilaisten suojelusmaan rajoja, saisivat he sen tehdä\nomalla uhallaan ja syyttää itseään, jos he joutuivat vangeiksi.\nAshantien kuningas Koffi oli juonissa ja kavaluudessa varsin taitava,\nja näytti neuvoskuntansa keskustelujen kautta saaneen sen luulon, että\nhän kauvan tinkimällä voisi saada koko rantamaan haltuunsa noiden\nvankien lunastukseksi. Hän petti englantilaiset maaherrat\nmoninkertaisesti kauniilla lupauksilla ja vakuutuksilla ja viimein hän\n30-40 tuhannen miehen suuruisella sotajoukolla teki hyökkäyksen\nsuojelusmaahan kolmelta eri suunnalta yhtaikaa. Tämä suojelusmaa ei\nollut koskaan ollut muuta kuin nimeksi vain englantilaisten hallussa ja\nsen asukkaille ei olisi tullut sanottavaa vahinkoa ashantien\nhyökkäyksestä eikä heidän olisi myöskään tarvinnut ryhtyä sotimaan\nashanteja vastaan, mutta pääsyy miksi sotaretki pantiin toimeen, oli\nenglantilaisten halu saada ashantien kullasta rikas maa valtansa alle,\nja kuningas Koffi oli liian rikas naapuri jättää rauhaan aarteineen,\nkultahiekkatynnyrinensä ja koottuine kalleuksineen. Ashantin maasta\ntoivottiin tulevan sellaisen rikkauden lähteen, että se kelvollisella\nhoidolla tuottaisi parikymmentä kertaa takaisin ne summat, jotka\nsotakustannukset vaatisivat.\n\nAshantien kuningas Koffi eli Koffee Kalkali on ylhäisen päällikön Koffi\nTuteen ja kuninkaallisen prinsessan Effnah Cabeen poika. Kuningas\nKwawedan kuoltua nousi hän 30 vuoden vanhana v. 1867 hallitusistuimelle\nja sanotaan olevan ymmärtäväinen ja älykäs mies, sekä tavoiltaan\nvierasvarainen ja kohtelias muukalaisia vastaan. Hän asui\npääkaupungissaan Kumasissa, joka sodan alussa oli väkirikas ja hyvin\nrakennettu. Kuninkaan palatsi oli kivestä, kaksinkertainen ja komeasti\nsisustettu. Huoneet siinä olivat korkeat ja avarat. Seinillä maalauksia\nja komeita sohvia oli ylen ympäri, lattialla kallisarvoisia mattoja ja\npöydillä lukematon paljous kaikellaisia kalliita korukapineita.\nPalatsin läheisyydessä oli kuninkaan aarreaitta, täynnä kaikellaisia\nkalleuksia, joita edelliset hallitsijat olivat koonneet: hopearahoja,\nkultahiekkaa, puhtaita kultamähkäleitä ja tankoja, kauniita sormuksia,\nvitjoja, silkkikankaita y.m. Kuninkaan kruunujen ohessa säilytettiin\naarre-aitassa myös juomamalja, joka on tehty sodassa v. 1724 kaatuneen\nenglantilaisen kuvernöörin Charles Mc Carthy'n pääkallosta. Tätä maljaa\nkuuluu kuningas käyttävän ainoastaan suurissa juhlissa. Malja on\nreunusteltu kultaisilla koristeilla ja hohtokivillä.\n\nKuninkaalla on iso haaremi ja hän ottaa vaimoja niin monta kuin hän\ntahtoo. Kuoleman uhalla on kaikilta miehiltä kielletty katsoa hänen\nvaimojansa kasvoihin, ja haaremia vartioi 150 eunukkia.\n\nKuningas ei mene itse sotaan muutoin kuin viimeisessä hätätilassa\ninnostamaan sotilaitaan. Hänellä on pääministeri, ylimmäinen\nsotapäällikkö, rahaston vartija, ja muita virkamiehiä sekä neuvoskunta.\n\nAshantien kansa on jaettu neljään eri luokkaan, nimittäin: kuningas,\nylimykset eli maaherrat, vapaat ashantit ja orjat. Vapaiden luokkaan\nluetaan maanomistajat, pienten kylien päälliköt ja vapaina syntyneet.\nOrjat ovat joko syntyneet orjuudessa tahi otetut vangiksi taisteluissa.\nYlimyksillä on laveat tilukset ja he hallitsevat tuhansia alustalaisia.\nEtevin heistä on Iwabinin ruhtinas, jonka piirikunta on väkirikas\nSelagan kaupunki Volta-virran varrella. Siellä sanotaan asukkaita\nolevan noin 400,000 ja sodassa hän voi lähettää kuninkaan armeijaan\n20,000 miestä.\n\nSodassa käyttävät ashantit lippuja samoin kuin europalaisetkin, mutta\nniitä ei pidetä siellä samallaisessa arvossa kuin sivistyneiden\nkansojen kesken. Jos vihollinen heiltä ottaa lipun, niin ei siitä ole\nhäpeätä sitte joukolle, joka sen on kadottanut. Sitä vastoin on\nashantilaisen päällikön päivänsuoja samassa kunniassa kuin europalaisen\nsotajoukon sotalippu. Tuo päivänsuoja on samallainen kuin sateenvarjo,\nmutta siitä riippuu monivärisiä silkkivaatekappaleita, kultaisia ja\nhopeisia helyjä, ja kannettuna päällikön pään päällä se sotilasten\nsilmissä todistaa päällikön kunniaa ja mainetta. Päivänsuojan eli\nvarjostimen kadottaminen tuottaa häpeää ja pidetään tappion merkkinä.\nPäällikkö kulkee sodassa komeassa kantotuolissa, jota 8 miestä kantavat\npäänsä päällä.\n\nKun kuningas itse ottaa osaa sotaretkeen, joka tapahtuu ainoastaan\nsilloin, kuin hänen läsnäolonsa on välttämätön sotajoukon\ninnostamiseksi, varustautuu joka ainoa virkamies sotaan ja sotilasten\nluku saadaan helposti nousemaan 100,000 mieheen. Silloin kuninkaan yli\ntahi hänen edessään kannetaan hänen varjostintaan, joka on 15 tai\nparinkymmenen tuhannen markan arvoinen. Se on tehty tulipunaisesta ja\nmustasta sametista, reunukset koristetut lukemattomilla kultaisilla\nhelyillä ja ylinnä on keskessä suuri kultainen nuppu. Kuninkaan puku on\nmyös hyvin kallisarvoinen, Punanen samettitakki on hänellä yllänsä ja\nhousut ovat samaa vaatetta. Leveä kultainen vyö on hänellä vyötäisillä,\npäässä on silkkinen, kauniilla koriste-ompeluksilla kirjaeltu lakki ja\nkaikki aseet ovat komeimmalla tavalla kaunistetut.\n\nAshantien aseet ovat hyvin yksinkertaista laatua: vanhat piilukkoiset\nkiväärit, joissa luotina käytetään rautapalaisia, kiviä y.m.\nEnsimmäiset kahakat englantilaisten ja ashantien välillä tässä sodassa\ntapahtuivat siten, että ashantit olivat asettuneet väjymään\nenglantilaisia niin tiheiden pensastojen taakse, että täytyi ihmetellä\nkuinka alastomat ihmiset rohkenivat tunkeutua niin tiheisin\nrisukkoihin, joissa he eivät voineet mitenkään välttää haavoja. He\nolivat niin tarkoin peitetyt, etteivät englantilaiset tienneet heistä\nmitään, ennenkun he itse ampumalla ilmoittivat väjymyspaikkansa.\nEnglantilaiset ampuilivat pensastoja kohti ainoastaan arviolta ja parin\ntunnin kuluttua taukosivat ashantit ampumasta, sillä englantilaisten\ntuli oli pakottanut heidät peräytymään. Kuitenkin olivat he saaneet\nuseita upseereja haavoitetuiksi.\n\nKoko ashantien valtakunnan ja meren välinen maa on tasaista, niin ettei\nsiellä voi olla puhetta vuorista eikä laaksoista. Paikoittain kohoaa\nmaa vähän korkeammiksi harjanteiksi, jotka eivät nekään edes ansaitse\nkukkulan, tuskin kummunkaan nimeä. Sellaisella vähän korkeammalla\nkunnaalla on Abrakrampa niminen kylä, jonka englantilaiset varustivat\nvallihaudoilla ja multavalleilla sekä tykeillä. Ashantit luottivat\nomaan voimaansa, jota sitä ennen ei mikään afrikalainen vihollinen\nollut masentanut ja ryhtyivät piirittämään Abrakrampaa. Mutta pian\ntulivat he huomaamaan, etteivät he voineet vastustaa europalaisia,\njotka olivat hakkuuttaneet kylän ympäristöltä kedon aukeaksi voidakseen\nparemmin huomata vihollisen liikkeet. Ashantit alkoivat hyökkäyksensä\nhirveällä metelillä ja rummun lyönnillä, mutta varustuksien takana\nolevat mustat soturit eivät sitä säikähtäneet, vaan vastasivat\nankarasti ampumalla ja kun heillä oli oivalliset kiväärit, niin\nashantit viimein ajettiin pois, kuitenkin vasta kovan taistelun\njälkeen, jota jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä.\n\nNiinkuin tätä ennen olemme maininneet, ei englantilaisten olisi\ntarvinnut ashantien hyökkäyksen vuoksi ryhtyä tähän sotaan, mutta\nsaaliin-himo houkutteli heidät siihen. Viisaammalla menestystavalla\nolisi koko sota vältetty, jos englantilaiset olisivat jättäneet\nashanteille tilaisuuden jotakin määrättyä tietä myöten aina vapaasti\ntulla rautamaalle kauppaa tekemään, niinkuin he halusivat, ja siitä\nolisi epäilemättä ollut hyötyä kummallekin kansalle ja samalla olisi\nvältetty suuret verenvuodatukset. Stanley arveli tästä sodasta, että\njos englantilaisten suojeluksen alla olevat typerät santit osaisivat\najatella järjellisesti, niin he varmaankin sanoisivat: \"jollemme olisi\nolleet englantilaisten ystäviä, niin eivät ashantit olisi polttaneet\nkyliämme, hävittäneet viljavainioitamme ja istutuksiamme\", ja\nenglantilaisten puolelta olisi siihen voinut vastata: \"me ryhdyimme\nsotaan ashanteja vastaan teidän tähtenne; jollemme olisi olleet\nnarreja, niin emme olisi hylänneet heidän ystävyyttään ja ruvenneet\nliittoon sellaisten kurjain pelkurien kanssa, jommoiset te\nliittolaisina olette\".\n\nSantien pelkurimaisuuden vuoksi ei englantilaisten päällikkö Garnet\nWolseley ryhtynytkään mihinkään suurempiin yrityksiin, ennenkuin hän\nsai valkoista sotaväkeä kylliksi riittävän joukon ollakseen varma\nvoitosta. Odottaessaan niiden tuloa, antoi hän insinööriupseerien\nvalmistaa teitä sotajoukon marssia varten, sillä maa oli joka paikassa\nniin täynnä sakeita viidakkoja ja tiheitä aarniometsiä, että oli tuiki\ntukalaa ja melkein perin mahdotonta tietä raivaamatta sotajoukon kulkea\nsisämaahan.\n\nEnnenkun ne europalaiset sotajoukot, joiden tuloa Garnet Wolseley\nodotti, olivat saapuneet pääkortteeriin Cap Coastiin, tapahtui\nkuitenkin useita pienempiä kahakoita ashantien ja niiden vähien\nsotajoukkojen kesken, jotka jo olivat Kultarannalla. Niin oli esim.\neversti Ewelyn Wood tehnyt vähäisen retken sisämaahan tutkimaan\nvihollisen liikkeitä. Hänellä oli noin 100 houssa-sotamiestä\nja muutamia satoja Kultarannan asukkaita ja hänen tultuaan\nFasua-nimiseen paikkaan hyökkäsi häntä vastaan joka puolelta suuri\njoukko ashanteja. Hyökkäys tapahtui ihan äkkiarvaamatta, mutta hän\nvetäytyi oitis joukkoineen neliön muotoiseen asemaan ja tavaran\nkantajat asetettiin keskeen. Kolme tuntia kesti tappelua ja hän\nperäytyi viimein. Hänen joukostaan oli kaatunut verrattain vähän väkeä,\nmutta viholliselta kaatui niin paljon, että he tunsivat kärsineensä\nkovan tappion.\n\nSillaikaa kun englantilaiset odottivat kotomaasta apujoukkoja, lähti\nStanley vähäisellä höyrylaivalla pitkin merenrantaa Volta-virran\nvarrelle, jossa sotakomissari Glower varusti apujoukkoa englantilaisen\npääjoukon ohessa tekemään hyökkäystä ashantien maahan. Tämä Glower oli\nnuorena palvellut Englannin merisotaväessä ja saavutti pian upseerin\narvon, vaan hän erosi sotaväestä ja nimitettiin maaherraksi\nLagos-saareen Benin-lahdessa. Siinä toimessa hän kunnosti itsensä\nerittäin suuresti, sillä hän järjesti tämän uudisasuntolan olot niin\nhyvin, että vaikka Lagos hänen sinne tullessaan oli kurja ja mitätön\npaikka, niin oli sinne tuotujen ja sieltä ulosvietyjen tavarain arvo\nyhteensä jo vuoden 1872 kuluessa noussut yli 135 miljonan markan. Hän\nperusti siellä laivavarvin, rantalaitureita, vesijohtoja, rakennutti\ntaloja, yleisiä rakennuksia ja muita yleishyödyllisiä laitoksia, sekä\njärjesti poliisilaitoksen ja vapaaehtoisen sotaväen, johon kuuluu\nmuhamettilaisia neekerejä Houssan ja Joruban heimokunnista Afrikan\nmannermaalla. Näiden avulla hän piti kurissa ympäristössä asuvat\nneekeriheimokunnat ja pakotti heidät pelkäämään Englannin valtaa. Hänen\nnimensä on näillä seuduilla yhtä hyvin tunnettu neekerien kesken kuin\nLivingstonen Sisä-Afrikassa. Houssat ja jorubat nimittävät häntä\nkuvernööri \"Golibariksi\" ja pitävät häntä erinomaisessa arvossa.\n\nTullessaan tämän etevän ja tärkeän miehen leiriin vastaanotettiin\nStanley ystävällisesti ja seuraavana aamuna hän näki miten uuttera\nGlower oli toimissaan, sillä jo aikaisin alkoi työ ja puuha\nvarustuksissa. Kun Stanley kysyi neekeripojalta mihin kuvernööri oli\nmennyt, selitti poika:\n\n\"Ah, massa gobnor? Hän poissa, hän kulke virta, mennä kaupunki, olla\nJoruba, olla Houssa puhelemassa, olla Akra, ei sano, ei tietä\".\n\nPian löysi Stanley tämän kaikissa puuhissaan uutteran miehen: hän\ntarkasti höyrylaivan lastaamista, antoi käskyjä sepälle, neuvoi\nkirvesmiehelle työtä, puheli koneenkäyttäjän kanssa höyrykoneesta,\nmääräsi neekerikapteenille, milloin hänen piti olla valmiina\njoukkoinensa, auttoi miehen selkään tavarakimppua, kuunteli jonkun\njorubalaisen valituksia vääryydenteosta univormujen jaossa, tarkasti\nhöyrylaivojen miehistöt, neuvoi heitä miten heidän piti kohdella\npuolivillejä neekeripalvelijoita, tiedusteli alavirkamiehiltä\nsotatarpeita, torui Akran kuningasta Turleytä, kun tämän miehet olivat\nliian velttoja, luetteli houssa-kersantille tämän päivän tehtävät\nj.n.e. Glower oli sanalla sanoen erittäin monipuolinen, toimelias ja\ntaitava mies. Hän oli englantilaisen sotajoukon avuksi koonnut\nVolta-virran rannoille kaikkiansa 23 tuhatta miestä, kaikki neekerejä.\nNäistä oli 11 tuhatta miestä Akim ja Akwapim kansaan kuuluvaa ja\nsitäpaitse oli muutamia muitakin kansoja luvannut lähettää apujoukkoja\nyhteistä vihollista ashanti-kuningasta vastaan. Paras apu oli kuitenkin\nHoussan ja Joruban muhamettilaisista sotilaista.\n\nNämä oli Glower pestannut heidän kotiseutunsa erämaista, jotka ovat\nrämeitä, soita ja viidakkoja täynnä; hän kohteli heitä ystävällisesti,\nelätti ja vaatetti heidät, kasvatti heidät sotamiehiksi ja saavutti\nheidän luottamuksensa ja rakkautensa. Hän oli johtanut heitä moneen\nvoittoon heidän villiä veljiänsä vastaan, saattanut heissä itsetuntoa\nja itseluottamusta syntymään, ja samalla olivat he oppineet pitämään\nitseänsä Englannin alamaisina ja sotilaina. Sen vuoksi olikin \"Golibar\"\nheille kaikille rakas ja tuttu. Heidän yhteinen arvostelunsa oli, että\nenglantilaiset upseerit kyllä ovat hyvin kelpo miehiä, mutta eivät\nsentään ole \"Golibarin\" vertaisia.\n\nSillä välin kuin Stanley pikkuisella höyrylaivallansa oli Cap Coastista\ntehnyt retken kapteeni Glowerin luo hänen leiriinsä Volta-virran\nsuulla, olivat Englannista ja Länsi-Intiasta saapuneet ne apujoukot,\njoita sir Garnet Wolseley oli kauan odottanut. Valkoista sotaväkeä oli\nkaikkiansa noin kolme tuhatta miestä, nimittäin kuuluisa \"musta mahti\"\neli 42:nen skotlantilainen vuoristolais-rykmentti, walesilainen\nfysiljeeri-rykmentti, tarkk'ampujaprikaati ja pataljoona merisotaväkeä.\nUpseerit olivat enimmästään nuoria miehiä ja melkein joka mies oli\nhuolissaan siitä, miten hän voisi voittaa Afrikan ilmanalan vaikeudet.\nYksi mietti yhtä, toinen toista keinoa ja kyseli toisilta vahvistusta\noman keinonsa luotettavaisuudelle. Suurin osa skotlantilaisista oli\npäättänyt välttää kaikkia väkijuomia; ei paloviina, sherry, eikä\nmuutkaan väkevät juomat heille kelvanneet ja muonavaraston hoitajat\nvalittivat, ettei upseerille kelvannut mikään muu kuin limonaati.\nPassaripoika virkkoi Stanleylle: \"En ole ikänäni nähnyt mokomaa\nraittiusseuraa\".\n\nMutta vaikka useimmat nuoret upseerit kaikella varovaisuudella\nvälttivät kaikkea väkeväin juomain nauttimista, joka tosiaan onkin\nkuumassa ilmanalassa monta verta vaarallisempaa kuin viileässä ja\nkylmässä ilmanalassa, niin teki Afrikan helteinen aurinko kumminkin\nlopun monen nuoren sotilaan elämästä, joka oli vihollisilta säilynyt.\nEnglantilaiset joukot olivat muutoin niin hyvin järjestettyjä ja\nvarustettuja sekä rohkeita ja vaivoja näkemään tottuneita, ettei koko\nLänsi-Afrikan väestö yhdistyneenäkään olisi voinut heitä estää\ntunkeutumasta Kumassiin. Paitse ilmanalan vaikuttavia tukaluuksia ja\nraivaamattomia teitä, jotka oikeastaan olivat vaan ahtaita polkuja\ntiheässä metsässä, oli englantilaisten sotajoukon pahimpana haittana se\nhitaus, jolla muonavarain kuljettaminen toimitettiin.\n\nSotajoukkoa varten oli kotimaasta sille lähetetty kaikellaisia tarpeita\nhyvin runsaassa määrässä, senpätähden niitä kuljettamaan tarvittiinkin\nniin iso joukko kantajia, että ne luvultaan olisivat itse sotajoukkoa\nlukuisammat. Tie, joka oli raivattu rantamaasta sisämaahan, kulki niin\ntiheiden viidakkojen lävitse, että oli melkein mahdoton tunkeutua\nniiden lävitse; se oli noin 15 jalkaa leveä, keskus korkeampi, että\nvesi kallistui molemmin puolin ja pitkin tietä oli tehty sähkölennätin\nbambuputkista tehtyjen pylväiden päälle. Tätä laitosta pitivät ashantit\njonakin hirveänä noitakeinona, jonka turmiollista vaikutusta he kokivat\nitsestään poistaa rakentamalla itselleen samallaisen laitoksen,\nnimittäin siten, että seipäiden neniin viritettiin pumpulilankaa, usein\nmonta peninkulmaa yhtämittaa, niinkuin he olivat nähneet\nenglantilaistenkin rakentaman sähkölennätinlangan ylettyvän.\n\nMelkein ilman mitään vastusta vihollisten puolelta tulivat\nenglantilaiset Prah nimisen virran luo, jonka yli oli tehty silta jo\nennen sotajoukon sinne tuloa. Kaiken matkaa oli tie avattu tiheän\nmetsän lävitse, missä kasvoi summattoman korkeita ja paksuja\npumpulipuita, tiikkipuita, gummipuita ja monta muuta kallisarvoista\nkasvia. Puiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon säteet\npäässeet maata valaisemaan niiden ympärillä, vaan metsässä vallitsi\nmelkein täysi pimeys. Englantilaisten edellä vetäytyi ashantien\nsotajoukot vähitellen pakoon ja yksitellen lähetetyillä vakoojilla,\njoiden piti tutkia vihollisen asemaa, oli sen vuoksi usein hyvin\nvaarallinen tehtävä. Kun englantilaiset varustausivat lähtemään Prah\nvirran toiselle puolelle, tuli heidän etuvartijoitaan vastaan vähäinen\nparvi ashanteja hiipien joka pensaan ja puun taitse ja innokkailla\nviittauksilla osoittaen tulevansa ystävinä. Heidän johtajanansa oli\npieni mies, jolla riippui rinnalla iso kultainen neliskulmainen levy,\njoka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä mies oli ashantien kuninkaan\njulkinen kuuluttaja pääkaupungissa ja oli kuninkaan käskystä tullut\nlähettiläänä englantilaisen ylipäällikön luo. Kuusi miestä seurasi\nhäntä tarkastajina, että hän oikein toimitti tehtävänsä. Sitäpaitse oli\nheihin yhtynyt matkan varrella neljä sotilasta, jotka tulivat vakoojina\nilmoittaaksensa päälliköllensä missä valkoiset miehet olivat.\n\nKoko tämä parvi, yhteensä 11 miestä vietiin siis virran yli\nenglantilaisten leiriin ja kultaisella rintamerkillä koristettu\nlähettiläs toi kuninkaaltansa kirjeen, jonka sisällys suuresti\nihmetytti englantilaisia.\n\nAshantien kuningas tekeytyi kavaluudessaan tietämättömäksi nykyisistä\noloista ja vaikka hänen sotajoukkonsa Fasua nimisen kylän luona oli\nhyökännyt englantilaisten päälle, vaan lyötiin takaisin melkoisella\ntappiolla, niin kirjoitti kuningas, että englantilaiset mainitussa\ntappelussa olivat syyttömästi hyökänneet hänen väkensä päälle, kun se\npalasi vierailemasta erään alaruhtinaan luota. Itse oli kuningas muka\naina rakastanut valkoisia ja halunnut heidän kanssaan ystävyyden\nliittoa, vaan ei voinut ymmärtää noin kavalan hyökkäyksen tarkoitusta.\nHän kysyi siis englantilaisten päälliköltä mitä vihollisuudella\ntarkoitettiin ja pyysi, että hänen lähettiläänsä lähetettäisiin\ntakaisin.\n\nEnglantilaiset arvelivat että kuningas joko oli perinpohjainen lurjus\ntai narri, joka ei ymmärtänyt mikä kallis aika häneltä meni hukkaan\nsellaisten lapsellisten kirjeiden kirjoituksessa, kun hän vielä taisi\npelastaa kuningasvaltansa hankkimalla tietoa siitä, millä ehdoilla hän\nvielä nyt viimeisellä hetkellä voisi saada rauhaa.\n\nHerättääksensä ashantien lähettiläissä pelkoa antoi englantilaisten\nylipäällikkö harjoituksen vuoksi ampuella gatling-kanuualla Prah-virran\npintaan, joka luotituiskusta rupesi ikäänkuin kiehumaan. Ashantit\nmutisivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiinsa peljästyneinä.\n\nLähettiläät lähetettiin takaisin ashantien kuninkaan luokse ja saivat\nviedä mukanaan ankaran uhkauskirjeen, jonka johdosta kuningas Koffi\nnoin viikon kuluttua, tammikuun 15 p. 1874 lähetti vastauksen,\nselitellen tahtovansa tehdä rauhan valkoisten kanssa. Hän oli myös\nlaskenut vapaaksi erään saksalaisen lähetyssaarnaajan, joka oli\n5 vuotta pidetty vankina Kumasissa ja oli kärsinyt sangen paljon, niin\nettä hän kivuloisena vaivaisena tuli pois. Tältä saivat englantilaiset\ntietää yhtä ja toista ashanteista. Kuningas oli alussa ollut ylen\nmäärin ihastunut, kun hän sai kuulla sotajoukkonsa saapuneen Dunqwakiin\nasti, mutta kun hänen päällikkönsä suunnattomasti liioitellen olivat\nkertoneet valkoisten suuresta voimasta ja heidän hirmuisista\nkanuunistaan, niin oli kuninkaan rohkeus kokonaan masentunut ja pelko\noli Kumassissa yleinen. Englantilaisten etujoukot olivat sitäpaitse jo\nvalloittaneet Adansivuoret, jotka ovat ainoa luonnon varustama varustus\nKumassin ja Prah-virran välillä ja ashantien pääkaupunkia näytti perin\nmahdottomalta puolustaa menestyksellä.\n\nAdansivuoren läheisyydessä oli erään ashantien kuninkaan veronalaisen\nruhtinaan pääkaupunki, johon englantilaiset majoittuivat läpi\nkulkiessaan. Stanley kehuu ashantien asunnoita erittäin siisteiksi ja\nettä ne ovat koristetut monellaisilla somilla puuleikkauksilla.\nHuonekalutkin olivat valmistetut näppärästi, niin että valkoisten\ntäytyi ihmetellä neekerien kätevyyttä ja taitoa puutöissä. Sen talon\nläheisyydessä, missä Stanley oli saanut yömajan, oli kaksi suurta\npuuta, joiden juurella ashantit pitivät jumalanpalvelustaan. Puiden\nympäri oli tehty aitaus ja sen sisäpuolella oli maahan lyötyjen\npaalujen päällä alttarintapainen laitos ynnä pyhät astiat. Niihin\nkuului lasiputelin pohja, korvaton posliinituoppi ja kahvikuppi, jotka\narvattavasti olivat ennen sotaa ostetut rantamaalla valkoisten\nkauppiasten puodeista. Muutamissa huoneissa oli oudonnäköisiä\nepäilyttäviä tavaramyttyjä ja kun englantilaiset niitä tarkastelivat,\noli niiden sisässä pitkiin heiniin käärittyjä päällikkövainajien\nruumiita ja pääkalloja. Kuusi sellaista oli sidottu yhteen kimppuun ja\nkun ne löydettiin, vietiin ne ulos metsään. Joka paikassa olivat\nasukkaat tulisella kiiruulla lähteneet pakoon, jättäen asumuksensa\nautioiksi, ja kun kaksi vanhaa vaimo-ihmistä eivät olleet ennättäneet\npakoon, ennenkun englantilaiset tulivat, ihmettelivät he suuresti kun\nenglantilainen päällikkö käski heidän korjata luunsa pois, sillä he\nolivat odottaneet joutuvansa orjiksi.\n\nKuta enemmän englantilaiset lähestyivät Kumassia, sitä levottomammaksi\ntuli mielentila siellä. Huhu kertoi sen lisäksi kaikellaisista\nenteistä. Muutamat kerskaavaiset päälliköt olivat selittäneet, että\nenglantilaisten oli aivan mahdotonta päästä pääkaupunkiin; kuninkaan\näiti oli uhannut tappaa itsensä, jollei heti tehtäisi rauhaa;\nkuningas itse marssii sinne tänne pääkaupungissaan ja kuulustelee\nennustajiltaan, miten sota päättyisi. Kumassissa on suuri epäjumalalle\npyhitetty puu hävitetty ja luottamus koko epäjumaliin ruvennut\nhorjumaan. Ihan turhaan on epäjumalille tehty uhria, rikottu\nsaviastioita, roiskutettu ohrajauhoja pyhien puiden päälle ja kaikkia\ntavallisia temppuja noudattamalla uhrattu ihmisiäkin; englantilaiset\neivät siitä säikähdä, vaan lähestyvät aina lähemmäksi. Ei edes\npumpulilangasta pensaihin ja puihin viritetyt sähkölennätintaijatkaan\nestä vihollisia; noitapappien kaikki taikakonstit ja ulvomiset ovat\nkuin huutavan ääni korvesta.\n\nKuningas ei kuitenkaan ollut toivoton menestyksestä. Hän käski koko\nsotajoukkonsa hajautua pieniin parviin ja vetäytyä pääkaupunkiin päin.\nSamalla hän laski vapaiksi viimeiset hänen vallassaan olevat valkoiset\nvangit, erään saksalaisen lähetyssaarnaajan vaimoineen ja lapsineen\nsekä erään ranskalaisen kauppiaan. Nämä toivat mukanaan kuninkaalta\nkirjeen, joka osoitti hänen olevan suuresti levottomana ja haluavan\nrauhaa. Hän ilmoitti sitoutuvansa maksamaan sotakulunkia, jos vaan\nenglantilaiset eivät tulisi edemmäksi, sekä pyysi kenraali Wolseleytä\nodottamaan jonkun aikaa, että hän ennättäisi koota sen summan, jota\nhäneltä vaadittiin sodankulunkien korvaamiseksi. Kaikki tämä oli\nkuitenkin pelkkää petosta ja kavaluutta ja kuningas Koffi oli saanut\nvapautetut vangitkin täydellisesti uskomaan, että hänen sotajoukkonsa\noli hajonnut kokonaan, sekä kertomaan niin englantilaisille. Garnet\nWolseley marssi kuitenkin pääjoukon kanssa yhä eteenpäin, samalla kun\nkolme muuta eri sotajoukkoa muilta haaroilta tunki samaa päämaalia,\nashantien pääkaupunkia Kumassia kohti. Pahin pelko englantilaisilla\nsotilailla oli, että rauha tehtäisiin ilman taistelua, sillä\nluonnollisesti tuntui heistä vastoinmieliseltä, että ashantien valta,\njoka hävyttömimmällä tavalla oli vuosikymmenien kuluessa kohdellut\nenglantilaisia, nyt sovinnolla pääsisi taas rauhaan, jonka sopimuksen\nse ehkä pian taas rikkoisi. Heidän mielestään oli ashantien maa\nkaikkien englantilaisten kärsimien tappioiden, tautien ja kulunkien\njälkeen rangaistava niin ankarasti, että sen asukkaat monen miespolven\naikaan vielä vastedeskin muistaisivat sen ja varoisivat toisen kerran,\netteivät hyökkäisi valkoisten suojeluksen alla olevaa aluetta vastaan.\n\nEnglantilaisten pääjoukon marssiessa eteenpäin tekivät muutamat sen\nosastot pienempiä poikkeuksia syrjään, sillä vihollisparvia kuljeksi\nsiellä täällä koettaen vahingoittaa heitä. Tälläisillä pikkuretkillä\nvalloitettiin ja poltettiin kyliä ja silloin tällöin ryöstettiin niistä\nmilloin mitäkin. Vihdoin oli englantilaisten vakoojien taitava ja\nuuttera johtaja lordi Gifford saanut tietää, että ashantien pääjoukko\noli asettunut Egginassie nimisen kylän taakse ja Amoasul nimiseen\nkylään. Se seikka, että tämä suuri sotajoukko oli englantilaisten\nedessä, todisti ashanti-kuninkaan kavaluutta, ja kuinka älykkäästi hän\noli viekotellut lähetyssaarnaajat uskomaan, että hänen sotajoukkonsa\noli perinpohjin hajoitettu.\n\nEnglantilaisten sotajoukko, joka oli yhdistetty maa- ja merisotaväestä\nsekä heidän palveluksessaan olevista neekereistä, oli kaikkiansa 2,500\nmiestä. Erinomaisen suuri hyöty oli tykistöstä, jonka väestö oli ennen\nmainittuja Houssa-neekeriä. Nämä tekivät tehtävänsä kapteeni Raitin\njohdolla niin innokkaasti, ettei mikään joukko ollut heitä\netevämpi. Skotlantilaisten raivoisa sota-into tappelussa tarttui\nhoussa-neekereihinkin, ja tappelun jälkeen osoittivat suuret joukot\nsurkeasti raadeltuja ashanteja, miten tärkeä tehtävä houssa-joukolla\noli ollut vihollisen masentamisessa.\n\nAjettuansa viholliset pois Egginassiesta, jossa ashantit hirveällä\ntavalla saivat tuntea europalaisen joukon etevämmyyttä, syöksivät\nskotlantilaiset ja tykistö Amoasulin kylään ja täällä tuli vielä\nankarampi kahakka. Kylän halki kulkevalla leveällä kadulla\nenglantilaiset näkivät joukottain kylän asukkaita, jotka\npeljästyneinä kantoivat pois mitkä omaisuuttaan, mitkä haavoitettuja\nsotapäälliköitään. Eräs tykistön luutnantti huomasi sellaisen ryhmän,\nnimittäin neljä miestä, jotka kantoivat haavoitettua päällikköänsä, ja\nammuttuansa pommin, joka räjähti rikki aivan heidän päittensä\nyläpuolella näki hän heidän joka ainoan kaatuvan kuolijaana maahan.\nVihollinen oli taistellut hyvin itsepintaisesti ja sitkeällä\nurhoollisuudella, mutta sen täytyi peräytyä ankaran tappion jälkeen.\n\nJuuri kun kiväärien ja tykkien jyske oli tauonnut ja tappelu oli\narvattu päättyneeksi, alkoi kuulua kiivas ampuminen sotajoukon takaa.\nAshantit olivat joutuneet tappiolle taistellessaan etu- ja molempia\nsivu-joukkoja vastaan ja koettivat kiertää englantilaisten joukkoa\ntakaapäin hyökätäksensä sen päälle. Takapuolella oli kuitenkin\nenglantilaisten reservijoukot, jotka eivät olleet ottaneet vielä osaa\ntaisteluun ja saivat nyt kaikin voimin otella vimmattuja ashanteja\nvastaan. Eipä kauan kestänytkään, ennenkun nämä olivat joutuneet\ntappiolle myöskin takapuolella; mutta siihen ei taistelu vielä\npäättynyt, sillä ashantit tekivät yhä uusia hyökkäyksiä useilta eri\nhaaroilta. Erääsen kylään oli englantilaisten sairaita ja haavoitettuja\nmajoitettu ja kun ampuminen lähestyi tätä kylää, niin kuumetaudissa\nkipeänä oleva kapteeni ryhtyi komentamaan lähinnä olevaa sotaväen\nosastoa ja hänen onnistui vastustaa vihollisia useita tuntia, kunnes\napua tuli pääjoukosta. Viholliset uudistivat hyökkäyksensä tuon\ntuostakin puoliyöhön asti ja vielä seuraavana aamuna kello kolmen\naikaan tekivät he viimeisen ponnistuksensa vimmatulla kiivaudella, vaan\nheidän täytyi kuitenkin päivänkoitteessa peräytyä kestettyänsä melkein\nlakkaamatta 20 tuntisen tappelun.\n\nStanley oli kello puoli kolmen aikaan tullut Amoasuliin, jonka\nskotlantilaiset olivat valloittaneet kello puoli 12. Kahden puolen\ntietä oli maassa summaton joukko patruunankuoria, sillä kaupungin\nedustalla oli juuri ankarin taistelu kestänyt. Kuolleita ashanteja oli\nmaassa joukottain ja isot reijät puissa sekä pensaiden repaleiset\nlehdet osoittivat teitä, mistä kuulatuisku juuri vähän sitä ennen oli\nkulkenut. Koska vihollisten tapa oli lyödä päät poikki kaikilta\nhaavoitetuilta vastustajiltaan, niin he myöskin kantoivat omat\nhaavoitetut ja kuolleet sotilaansa niin pian kuin taisivat pois\ntaistelukentältä, etteivät ne joutuisi samallaisen kohtelun alaisiksi.\nSamoin huomattiin, että haavoitetut ashantit mitä pikemmin vetäytyivät\npensastojen suojaan piiloutumaan, sillä he luulivat englantilaisten\nmenettelevän haavoitettuja vastaan samalla tavoin kuin he itse.\n\nVaikka tietysti oli vaikea tarkoin saada selkoa vihollisten tappioista,\nniin oli ashantien vahinko kuitenkin arvattu olevan kuolleita 800 ja\nl,200 välillä ja haavoitettuja vähintäkin saman verran. Heidän koko\nsotajoukkonsa arvattiin kumminkin 12,000 mieheksi. Sitäpaitse oli\nheidän oikeanpuolisen siipensä johtaja, Mampowin veronalainen ruhtinas,\nhaavoitettu kuolettavasti, keskiosastoa komentava Appia, sekä vasemman\nsiiven päällikkö Amanqwatia kaatuivat kumpikin.\n\nEnglantilaisten puolella kaatui tässä tappelussa 1 upseeri ja 3\nalhaisempaa sotilasta sekä haavottui 14 upseeria ja 198 alhaisempaa\nsotilasta. Seuraavana päivänä eli helmikuun 1 p. 1874 lähti osasto\nenglantilaisten sotajoukosta Becqwah nimistä kylää vastaan, joka oli\nvähän syrjässä heidän tiestään Kumassiin, mutta kuitenkin liian\nlähellä, että he olisivat voineet huoleti jättää sen vihollisen valtaan\nselkänsä taakse. Ashantit yrittivät tekemään ankaraa vastarintaa, mutta\nhuomasivat pian joutuvansa tappiolle ja taukosivat ampumasta vetäytyen\npikaisesti pakoon. Englantilaisten liittolaiset ryöstivät minkä\nlöysivät ja sitte koko kylässä poltettiin joka ainoa huone. Amoasulin\nluona saavutettu hirveä tappio oli peljästyttänyt ashantit niin\nsuuressa määrässä, että he vain joskus uskalsivat ryhtyä vastarintaan.\nSitä vastoin olivat he uhraamalla ihmisiä, milloin nuoren miehen,\nmilloin naisen, koettaneet pelottaa valko-ihoisia. Uhratun ihmisen pää\noli tavallisesti lyöty poikki, ihan irti ruumiista ja asetettu kasvot\nviholliseen (englantilaisiin) päin; ruumis seljälleen, jalat\nKumassiin päin, ja koko tuon kamalan tempun merkitys selitettiin ja\narvattiin olevan: \"Te valkoiset, joiden jalat kiiruhtavat meidän\npääkaupunkiimme päin, katsokaa näitä kasvoja ja ajatelkaa, mikä kohtalo\nsiellä odottaa teitä\".\n\nHuolimatta kaikista ashantien taikakonsteista marssivat englantilaiset\nyhtä kiivaasti kuin ennenkin Kumassia kohti. Kuningas koetti vielä\nkerran houkutella heitä seisattumaan muka saadakseen aikaa koota\nsen kokoisen summan, jota häneltä oli vaadittu sotakulunkien\nkorvaukseksi, ja lupasi myös antaa kruununperillisen ja kuningattaren\npanttivangeiksi. Tähän tarjoukseen vastasi sir Garnet Wolseley, ettei\nhän taukoisi sotajoukkoansa marssittamasta eteenpäin, ennenkuin hän oli\nsaanut sekä rahasumman, että panttivangit valtaansa, ja jolleivät ne\nhuomisaamuna olisi hänen luonaan, niin hän uhkasi polttaa koko Kumassin\nihan tyyten.\n\nVihollisuuksia siis jatkettiin yhä edelleen ja muutaman engl.\npeninkulman päässä Kumassista syttyi vielä ankara tappelukin Ordahsu\nnimisen kylän luona. Tapansa mukaan olivat ashantit piilossa tiheissä\nmetsissä kahden puolen tietä ja ampuivat sieltä suurissa ryhmissä,\nmutta edellisistä tappioista viisastuneina komensivat englantilaiset\npäälliköt sotaväkeänsä komppanioittain ampumaan taajaan kahden\npuolen tietä ja samalla marssimaan nopeasti eteenpäin. Hurjain\nsäkkipilli-äänten raikuessa marssivat kaikki eteenpäin ampuen oikeaan\nja vasempaan ja näissä soittajaisissa tykistö antoi matalimmat äänet\ntuhoavaisesti tehden aukkoja vihollisten riveissä. Viholliset\nhämmästyivät tätä uutta taistelutapaa ja vetäytyivät peljästyneinä\npakoon.\n\nTässä taistelussa oli ashanteja johtanut kuningas Koffi itse. Aamulla\noli hän asettunut vähäiseen kylään ja vannonut tappavansa jokaisen\npäällikön, joka pelosta jättäisi paikkansa. Hän oli rohkaissut mielensä\ntoivoen epäjumalansa vielä viimeisessä hetkessä kääntävän nuo rohkeat\nvalkoiset takaisin ja hänen päällikkönsä olivat myöskin häntä\nyllyttäneet koettamaan viimeiseen saakka vastustaa englantilaisia. He\nolivat koossa kuninkaan ympärillä, mutta kun englantilaisten luotia\nalkoi vinkua ympäri heidän korviansa ja valkoisten sotamusiikki ja\nhurraahuudot yhä rajummin kaikuivat läheisyydessä, niin Koffi kannatti\nitsensä kiiruusti pois.\n\nKuninkaan pako osoitti koko hänen sotajoukollensa, ettei hänellä enää\nollut toivoakaan voitosta. Hänen sotilaansa hajoutuivat mikä mihinkin\nja englantilaiset saapuivat vielä samana päivänä Kumassiin. Ashantien\nkauhistuttava pääkaupunki oli valloitettu!\n\nEnglantilaiset sotilaat saivat luvan hajautua etsimään yösijaa\nkaupungissa pitkin sen halki kulkevan leveän pääkadun varsia. Kohta\nalkoi tulla sadottain pakenevia ashanteja, jotka kiertoteitä saapuivat\nkotikaupunkiinsa Ordahsun tappelupaikalta. Useilla heistä oli\noivalliset takaaladattavat kiväärit, vaikka suurin joukko oli\nvarustettu vanhoilla piilukko-pyssyillä. Välttääksensä verenvuodatusta\nnäin myöhäisellä hetkellä päivästä jättivät englantilaiset heidät\naseinensa rauhaan, koska ashantit näyttivät tekevän ankaraa\nvastarintaa, jos heiltä yritettiin ottaa pois aseet. Seuraus siitä oli,\nettä 4-5,000 aseellisesta tai aseettomasta miehestä, jotka olivat\nkaupungissa englantilaisten asettuessa levolle, ei ollut seuraavana\naamuna jäljellä kuin 30-40; sillä he olivat yöllä menneet tiehensä\naseineen aarteineen.\n\nKaupunki oli laaja ja siististi rakennettu. Huoneiden etusivut olivat\nkipsillä valaistut ja koristetut arapilaisten tavan mukaan. Kunkin\ntalon sisäpuolella oli palvelusväen asunnot sekä ulkohuoneet ja\ntavarahuoneet eri ryhmissä. Kaupungin pituus oli noin neljännes suom.\npenikulmaa ja 5-6 katua oli leveätä ja suoraa. Pääkatu oli 70 kyynärää\nleveä ja kun Stanley toisten sanomalehden kirjeenvaihtajain seurassa\nkulki sen päähän, niin he tulivat metsikköön, josta levisi hirveä\nlöyhkä, sillä siellä oli hirmuhallitsijan lukemattomat uhrit tapettu.\nSanomalehtimiesten täytyi nenäliinoillansa estää tuota hajua heitä\ntukehuttamasta. Kolme- tai neljäkymmentä ihmisruumista oli tällä kertaa\nmaassa mätänemässä, kaikki mestattuja, koska päät olivat poikki, ja\nlukemattoman paljon pääkalloja oli sekä pinottuna suuriin kasoihin että\nhajalla avaralta pitkin maan pintaa. Julmin ja paatuneinkaan ihminen ei\nolisi voinut tätä katsella kauhistumatta. Kuninkaan sukuun kuuluvien\nhenkilöiden kuoltua oli täällä hirveimmällä tavalla tapettu\nsadottain ihmisiä yhdellä kertaa. Ranskalainen kauppias Bonat, joka\nenglantilaisten tullessa ashantien pääkaupunkia vastaan oli päässyt\npitkästä vankeudestaan, kertoo nähneensä 300:kin orjaa yhtaikaa\ntapettavan kuninkaan sisaren kuoltua ja sellaista ihmisteurastusta oli\ntäällä harjoitettu liki puolitoista sataa vuotta. Jos keskimäärin 1,000\nhenkeä oli vuodessa tapettu, jota määrää ei pidetty liian suurena, niin\noli nykyisen kuningas-suvun aikana mestattu yhteensä ainakin 120,000\nihmistä! Ja tällaista hirmuisuutta oli harjoitettu ainoastaan vanhan\ntavan säilyttämiseksi, siitä saakka kuin ashantien maa oli tullut\nomaksi kuningaskunnaksi!\n\nTästä pääkallonpaikasta meni Stanley tovereinensa kuninkaan palatsia\nkatsomaan. Siksi sanottiin kaksinkertaista kivirakennusta, jonka\nympärillä oli iso ryhmä olkikattoisia majoja. Koko n.s. palatsi oli\nasukkaista ihan tyhjä; ainoastaan kesy kurki kuljeskeli pitkin pihaa\ntuon tuostakin parahtaen. Eri huoneissa oli lukematon joukko\nkaikellaista tavaraa; muutamat esineet kallis-arvoisia, toiset ihan\nmitättömiä. Antaaksensa paremman käsityksen tuosta kuninkaan palatsin\nrikkaudesta teki Stanley kalusto-luettelon, jossa mainitaan:\n\n  Täydelliset hopeiset ruoka-astiat,\n  Böömiläisiä lasitavaroita,\n  Kallisarvoisia helminauhoja,\n  Kultaisia kannuja sekä helmistä tehtyjä kaulakoristeita,\n  Persilaisia mattoja,\n  Noitatemppuihin kuuluvia kaluja,\n  Petojen nahkoja,\n  Kultanuppuisia kävelykeppiä,\n  Kullalla ja hopealla koristettuja puisia istuimia,\n  Vaatepakkoja,\n  Kultapellistä tehtyjä naamareita,\n  Suuria silkkisiä päivänvarjostimia,\n  Englantilaisia kuvia,\n  Lasiputelia,\n  Maalattuja tauluja,\n  Nahkaisia ja samettisia lakkia,\n  Vanha sotamiehen puku,\n  Kullalla koristettuja jalkineita,\n  Messinkisiä väkipyssyjä,\n  Posliinitavaroita,\n  Sanomalehdistä leikattuja kuvia y.m., y.m.\n\nSanalla sanoen kummallisia ja mitättömiä tavaroita joka huoneessa,\nniin että kirjavampaa sekatavarain kokoelmaa tuskin löytäisi\npanttilaitoksessakaan.\n\nPalatsin sisällys julistettiin sotasaaliiksi ja mikä arvokasta oli\nmäärättiin myytäväksi rantamaalla sotajoukon hyväksi. Kun Garnet\nWolseley liian suuressa määrässä luotti kuningas Koffin vakuutuksiin,\nettä hän tahtoi tehdä rauhan, niin ei varokeinoihinkaan ryhdytty ja\nsuurin osa ashantien rikkauksista vietiin pois, kun eivät\nenglantilaiset olleet asettaneet vahtia kaupungin porteille.\n\nAshantien koko käytös oli niin täynnä petollisuutta ja viekkautta, että\nenglantilaisen ylipäällikön täytyi uskoa, ettei kuningas Koffi voinut\nmuulla lailla menetellä eikä pitää mahdollisenakaan että hänellä\nsaattoi olla aikomus rehellisesti pitää sanansa suostumuksen mukaan.\nYlipäällikkö antoi silloin käskyn polttaa koko Kumassin kaupungin ihan\nperinpohjin jättääksensä sellaisen muistomerkin jälkeensä, joka\nvastedes pidättäisi tuon suostumuksissa ja välipuheissa pysymättömän\nashantien kansan uusista hyökkäyksistä englantilaista aluetta vastaan.\nKaikki kruuti, mikä Kumassissa löydettiin, vietiin kuninkaan palatsiin;\nsitä oli kaikkiansa 125 nelikkoa. Kaupunki sytytettiin palamaan ja\nvähän ajan kuluttua kuului perättäin kolme ankaraa räjähdystä --\nkuninkaan kivipalatsi oli hajonnut raunioiksi. Hänen arvonsa oli niin\nmasennettu, ettei kenraali Wolseley luullut koko ashantien\nvaltakunnankaan enää pysyvän koossa. Virallisessa kirjeessään lausuu\nhän seuraavasti: \"Julmempaa hallitusta ei ole maan päällä kuin tämä,\njoka nyt, kuten toivon, on ikipäiviksi masennettu. Sen pääkaupunki on\noikea kalmisto; sen uskonto hirmuisen julmuuden ja äärettömimmän\npetoksen sekoitusta; sen valtiollinen menetystapa luonnollinen seuraus\nsen raa'asta uskonnosta. Vaikka tämän maan kansalle kävisi kuinka\nhyvänsä, niin ei ole vähääkään syytä valittaa sellaisen hallituksen\nhävittämistä\".\n\nSotaretken päätarkoitus oli saavutettu. Ashantein sotaisa ja röyhkeä\nkansa ei enää uskalla ahdistaa Kultarannalla olevia uudisasuntoja.\nEnglantilaisten suojelusmaan lähin naapuri, Adausi-maakunnan kuningas,\nluopui ashantien veronalaisuudesta ja pyysi lupaa asettuaksensa\nsuojelusmaan alueelle erään ystävällisen heimokunnan maahan sen\nsuostumuksella. Tämän pyynnön myönsi kenraali Wolseley ja kun kuningas\nKoffi vihdoin viimein lähetti lähettiläitä rauhaa tekemään, suostuttiin\nsellaisista rauhan ehdoista, että Englannin ja sen liittolaisten sekä\ntoiselta puolen ashantien ja kaiken heidän väkensä välillä piti tästedes\noleman aina rauha; ashantien kuningas sitoutui maksamaan 50,000 unssia\nkultaa sotakulungeiksi sellaisilla ajoilla kun Englannin hallitus\nvastedes määräisi, hän luopui omasta ja perillistensä puolesta kaikista\nvaatimuksista saada rantamaata haltuunsa ja velvoittautui kutsumaan\npois kaiken sotaväkensä englantilaisten siirtomaiden läheisyydestä.\nKaupan piti aina olla vapaan molemmille kansoille rantamaan ja Kumassin\nvälillä, jotapaitse ashantien kuningas sitoutui pitämään huolta siitä,\nettä tie Kumassin ja Prah-virran välillä vastedes pidettäisiin avoinna\nja metsä kahden puolen tietä raivattuna 15 jalan leveydeltä. Lopuksi\nsitoutui kuningas estämään ihmisuhria tapahtumasta, kunnes sellainen\ntapa kokonaan saataisiin poistetuksi.\n\nAshantien kuninkaan asiamiehenä oli hänen lähettiläänsä Saihee Engnie,\nmutta rauhanteon vahvisti kuningas itse kirjoittamalla liittokirjan\nalle. Heti kun nämä toimet oli saatu päättymään, lähti koko\nenglantilainen sotajoukko palajamaan. Paluumatka tehtiin 9 päivässä ja\nsotajoukko nousi heti rantamaalle päästyään laivoihin, jotka veivät\nheidät entistä mainehikkaampina kotimaahan.\n\nNiistä apujoukoista, joiden piti yhtaikaa pääjoukon kanssa tunkeutua\nashantien maahan, ei yksikään ennättänyt samaan aikaan kuin kenraali\nWolseleyn johtama pääjoukko saapui Kumassiin. Kahdessa joukossa oli\nsyynä neekerisotilasten kurja pelko, sillä he lähtivät miehissä pakoon,\nkun he lähestyivät ashantien joukkoja, jättäen englantilaiset\npäällikkönsä yksin. Kuvernöört Glowerin johtama joukko sitävastoin teki\ntehtävänsä varsin hyvin, mutta myöhästyi kumminkin Kumassin\nvalloituksesta, sillä hänellä oli niin pitkä matka, ettei hän\nennättänyt perille, ennenkuin pääjoukko jo oli valloittanut vihollisten\npääkaupungin. Silloin oli Glower vähän enemmän kuin 3 suom. peninkulman\npäässä sieltä ja saatuaan tiedon näistä tapahtumista, lähetti Glower\nkapteeni Sartoriuksen 20 miehen kanssa saamaan pääjoukosta tarkempia\nkäskyjä. Tämä uskalias mies tunki vihollisparvien lävitse Kumassiin\nsaakka ja nähtyänsä, että tämä kaupunki oli perin hävitetty ja\nenglantilaiset joukot jo kaukana paluumatkalla, kiiruhti hän niiden\njälessä ja saavutti kenraali Wolseleyn Fomannah nimisessä kylässä,\nmissä rauhakin tehtiin. Wolseley ei voinut olla kiittämättä kuvernööri\nGlowerin ja hänen johdollaan toimivien upseerien nerokkaasti ja\nrohkeasti tehtyjä toimia, sillä niiden kautta oli ashantien mahtavin\nalaruhtinas estetty tulemasta pääkaupungille ja kuninkaalle avuksi.\n\nSotaretkestä ashanteja vastaan kokonaisuudessaan sanoo Stanley, että\nonnellisen lopputuloksen turmelivat monet ikävät vastoinkäymiset sodan\nlopulla. Ensiksikin pääsi tuli valloilleen Kumassin kaupungissa heti\nseuraavana yönä, sen jälkeen kuin englantilaiset olivat sen\nvalloittaneet. Olipa tuli jonkun villin ashantin tahi rosvoilevan\nsantin sytyttämä, kaikissa tapauksissa sai kuningas sen ajatuksen, että\nhänen pääkaupunkinsa hävitys jo oli alkanut ja että oli turha\nyrittääkään sitä enää pelastaa keskustelujen kautta.\n\nToinen vastoinkäyminen oli se, että Garnet Wolseley laiminlöi vartioita\nsitä saalista, jonka hänen joukkonsa jo oli saanut haltuunsa. Kuningas\nKoffi luuli jo sotajoukkonsa hajoitetuksi ihan perin pohjin, mutta kun\npakolaiset ashantit saivat esteettömästi aseineen kokoutua kuninkaansa\nympäri, niin tämän rohkeus ja luottamus onneensa virkosi jälleen.\nKuvernööri Glowerin tulo sotajoukkoinensa masensi kuitenkin tämän\nviimeisenkin toivon, joka näkyy siitä, että kuningas hädissään lähetti\ntuhat unssia kultaa ja rukoili rauhaa. Mutta kun Garnet Wolseley\nlevottomana peljäten sadeajan jo alkaneen kiiruhti jättämään Kumassin,\nniin parhaimmat hedelmät sotaretkestä jäivät häneltä saamatta. Sillä\npalausretki alkoi 6 p. helmikuuta ja viittä päivää myöhemmin tuli\nKumassiin Glowerin lähettämä kapteeni Sartorius sekä kuudentena päivänä\nGlower itse 4,600 miehellä afrikalaista väkeä. Wolseleyn omassa\nsotajoukossa palvelevat, sekä Glowerin neekeri-sotamiehet olivat siksi\nharjaantunutta ja luotettavaa väkeä, että niiden ja tykistön avulla\nolisi voinut vastustaa Kumassissa vaikka mimmoisia ashantilaumoja ja\nvalkoiset sotilaat, jotka eivät olleet tottuneet Afrikan turmiolliseen\nilmanalaan, olisi saanut lähettää takaisin rantamaalle.\n\nKenraali Wolseleyn erehdys, kun hän ei riistänyt aseita pois jokaiselta\nashantisotilaalta Kumassissa samana iltana kun hän oli sinne tullut,\nolisi voinut saattaa onnettoman seurauksen Glowerin joukolle. Useita\ntuhansia pakolaisia oli aseinensa saanut kokoontua kuninkaansa\nympärille ja jos tämä olisi ollut älykkäämpi ja rohkeampi, niin hän\nepäilemättä olisi Glowerin joukolle kostanut ankarat tappionsa\nAmoasulin ja Ordahsun luona. Glower oli Volta-virran varrella koonnut\n16,000 miestä marssiakseen ashantien liittolaisia vastaan, mutta hän\nsai ylipäälliköltä selvän käskyn olla valmiina kulkemaan Prah-virran\nyli 15 p:nä. Kun oli mahdoton niin suurella joukolla saapua\nmääräpaikoille oikeaan aikaan, niin hän lähti uskollisten houssa- ja\njoruba-sotilasten kanssa edeltäkäsin jättäen toiset suurella vaivalla\nkootut sotilaat jälkeensä. Saadessaan tietää Kumassin hävityksen, oli\nhänellä mukanaan ainoastaan 1,400 miestä.\n\nEdellisen erehdyksen lisäksi tuli vielä sekin, että Wolseley lähti\ntuota pikaa Kumassista antamatta edes tietoa siitä Glowerille, jonka\nhän oli lähettänyt Volta-virran luota marssimaan melkein varman surman\nsuuhun. Glowerin onneksi oli kuningas Koffi niin raukkamainen, että hän\nOrdahsun tappelun jälkeen oli menettänyt kaiken järkensä eikä\nhetkeäkään ajatellut sitä voittoa, jonka Glowerin heikko tila hänelle\ntarjosi. Europalainen vastustaja ei ainakaan olisi jättänyt sellaista\ntilaisuutta käyttämättä.\n\nMutta muistettava on, että \"lopussa kiitos seisoo\", ja sodan päätös\nolikin hyvä. Tärkeämpi kuin vihollisen sotajoukon ja pääkaupungin\nhävittäminen oli se terveellinen pelko, jonka Englannin sotavoimat\nolivat Länsi-Afrikan asukkaissa herättäneet ja tieto siitä, mikä hyöty\nvoi olla liitosta Englannin kanssa. Kolme päivää pääkaupungin\nhävityksen jälkeen lähetti kuningas lähettiläitä rukoilemaan rauhaa, ja\nantoi vakavia takeita siitä, että hänellä oli totuus mielessä. Viisi\npäivää sen jälkeen kulki englantilainen upseeri ainoastaan 20 miestä\nmuassaan esteettömästi vihollisten tienoitten kautta ja yksi ashantien\nmahtavimmista heimokunnista pyysi lupaa saada yhdistyä englantilaisten\nliitossa ja suojeluksen alla olevan heimon kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nStanley palasi huhtikuussa 1874 Englantiin ja kun mainion\nLivingstone-vainajan maalliset jäännökset olivat saapuneet kotimaahan,\noli Stanley yksi ruumiin kantajana hänen hautajaisissaan, jotka\ntoimitettiin Westminster-Abbeyssä, missä ainoastaan kaikista\nmainioimmat englantilaiset saavat viimeisen leposijansa. Silloin päätti\nStanley jatkaa Livingstonen kesken jäänyttä työtä, Afrikan sisämaiden\ntutkimista. Vaan ennenkun hän tähän työhön ryhtyi, kirjoitti hän\nkertomuksen Abyssiniläisestä ja ashanti-retkestä, hankki monellaisia\ntietoja Afrikan oloista lukemalla toista sataa matkakertomusta, jotka\nkaikki kertoivat Afrikan kansoista ja niistä vaikeuksista, mitä\nmatkustavaisella siellä voi olla voitettavina. Viimein hän pani\ntoimeen suuren tutkimusmatkansa vuosina 1874-77 sanomalehtien Daily\nTelegraph'in ja New-York Heraldin kustannuksella, josta matkasta\nKansanvalistus-seura on jäsenillensä antanut huvittavan kertomuksen\nkirjassa: \"Läpi neekerien maan-osan\".\n\n\n\n"]