[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0HTUmCyDb0yClsNCXK6liD-AvEc36SlqaVBgM1a9UlA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},109,"Idän kuningatar","Jókai, Mór",1825,1904,"109-j-kai-m-r-idan-kuningatar","109__Jókai_Mór__Idän_kuningatar",null,"romaani",[],[],"fi",1890,1891,9232,63886,false,38878,[23,24],"Historical fiction","Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Idän kuningatar: Historiallinen kertomus\" by Mór Jókai is a historical novel written in the late 19th century. The story seems to unfold in a rich tapestry of conflict during the declining years of the Roman Empire, focusing on the rise of a formidable female ruler in the east, Senoopia, who embodies strength and defiance against oppressive forces. The narrative hints at themes of honor, freedom, and the complexities of power dynamics.  The opening of the novel introduces a time when the Roman Empire is experiencing significant turmoil and degeneration, setting the stage for the emergence of Senoopia as a central character. It showcases the struggles of Odenatus, a Palmyran citizen, as he confronts the expansionist ambitions of Persian King Sapor, further noting the tensions between the Eastern kingdoms and Rome. The narrative portrays the early stirrings of rebellion and the heroic spirit, as characters rally to protect their homeland, ultimately hinting at epic battles and alliances as Senoopia's journey towards leadership begins. The vivid imagery emphasizes the rawness of conflict, hinting at an intricate plot woven around love, war, and the quest for sovereignty. (This is an automatically generated summary.)",[],255,"Historiallinen kertomus sijoittuu 200-luvulle ja kuvaa Palmyran kuningatar Zenobian nousua ja urhoollista taistelua Rooman valtakuntaa vastaan. Teos asettaa vastakkain idän vapaudenkaipuun ja Rooman keisarikunnan sisäisen rappeutumisen.","Mór Jókain 'Idän kuningatar' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 109.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IDÄN KUNINGATAR\n\nHistoriallinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nMAURUS JOKAI\n\n\nKäännös.\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapainossa,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nSiihen aikaan, jolloin roomalaisen vallan rajat koskettelivat Persiaa,\nja suuri maailmakaupunki nimitteli maailman kaukaisimpia maita\nnaapurikseen -- juuri siihen aikaan oli Rooma syvimmässä\nalentumistilassaan.\n\nSuuren valtakunnan hallitsiat hallitsivat esi-isäinsä valloittamaa\nmaailma-puoliskoa; mutta heitä ei enää elähyttänyt näiden esi-isien\nhenki. He olivat lyhyt-ikäisiä jumalia, jotka kaipasivat voimia ja\nälyä; he olivat kääpiöitä, jotka olivat saaneet perinnökseen\njättiläisten aseet.\n\nMutta sankarien henki ei ollut laskeunut hautaan heidän kanssaan, ja\nsillä aikaa kuin Roomassa obeliskeja pystytettiin heidän haudoilleen,\nilmausi tämä henki, vapauden, kunnian ja isänmaan rakkauden henkenä\nkaukana idässä Palmyran taivaan alla.\n\nSamaan aikaan, jona Roomassa keisarit, semmoiset kuin Kommodus ja\nKarakalla, kohottivat rikoksen valtaistuimelle ja raivasivat häpeälle\ntien yleiseen kunniaan; samaan aikaan, jona kavaluus taistelun asemesta\nantoi voittoja, ja kulta miekan sijassa osti rauhan; samaan aikaan,\njona Heliogabalus ikuistutti nimensä kehruuvokin ja värttinän,\nGallienus taasen kyökkikauhan avulla -- samaan aikaan heräsi idässä\nhenkipatto hyve ja kunnianhimo uudelleen eloon ja miesten raiskaama\nsankarihenki otti asuntonsa erään naisen rinnassa, kohottaakseen häntä\nkaikkien hänen kansalaistensa jaloimmaksi.\n\nNiiden maiden joukkoon, jotka idässä olivat Rooman suojeluksen\nalaisina, kuului myöskin Armenia -- maakunta, jonka asema oli\nvaarallinen likisyytensä tähden Persiaan, missä kuningas Sapor uneksi\nKyroon vallan uudistamisesta. Kahdeksantoista maaherraa oli hän jo\nAasiassa laskenut valtikkansa alle ja huudattanut kuninkaiksi,\nvoidaksensa sanoa itsensä \"kuninkaitten kuninkaaksi.\" Yhdeksästoista\noli Kosros, Armenian hallitsia. Sapor kaasi salamurhalla sankarin,\njonka haarniskaa vastaan hän turhaan oli tylsyttänyt miekkansa, ja sai\nsiten hänen maansa haltuunsa.\n\nSillä aikaa eli suojelusherra Rooma entiseen tapaansa täydessä\ntouhussa, voiden tuskin enää kohottaa päätään, sitä vähemmin pitää\nsilmällä kauempana olevia jäseniään. Se heräsi vasta silloin, kun se\noli käden kadottanut.\n\nKostaaksensa Armenian kukistamisen kokosi keisari Valerianus\nlegionejansa ja meni Eufrat-virran yli, mutta pian näki hän kuningas\nSaporin ratsurijoukkoja edessänsä ja kohta myös takanaan. Turha oli\nitse epätoivonkin urhoollisuus. Kaikkialta päin ympäröitynä luovutti\nroomalainen sotajoukko aseensa ja antoi keisarinsa raakalaisten\nhallitsialle. Mielipaha, jonka tämä häpeä Valerianuksessa herätti, sai\naikaan hänen kuolemansa. Ylimielinen voittaja antoi täyttää kuolleen\nkeisarin ruumiin, ja vuosisatoja seisoi se auringon temppelissä\nkauhistuttavana voitonmerkkinä, keisarillinen viitta olkapäillään ja\norjan kahleet kaulan ympärillä -- katkera, raaka iva maailman\nmahtavimmasta ja ylpeimmästä.\n\nKolme valtakuntaa oli jo tämä elävä rutto, tämä kuoleman enkeli ihmisen\nmuodossa hävittänyt, ja pelvolla odottivat jo lähellä olevat maat\nvuoroansa, kun eräänä päivänä sanansaattaja saapui Palmyrasta ja astui\nkuningas Saporin eteen, muassansa kirje, jonka kunnioitusta osoittava,\nmutta samalla miehuullinen sisällys herätti hirmuvaltiaan vihaa.\n\nKirjeen oli kirjoittanut Odenatus, Palmyran kansalainen, joka\nhyvitelläkseen valloittajaa lähetti hänelle kaksisataa aarteilla\nlastattua kameelia -- lahjan semmoisen, jonkakaltaista ei muu kuin\nruhtinas voi vertaiselleen tarjota. Suopeilla sanoilla pyysi Odenatus\nystävyyttä ja rauhaa, kumminkin salaamatta ettei hän pelännyt sotaa.\n\n\"Kuka hän on, tuo Odenatus?\" kysyi voittamaton valloittaja\nylimielisesti. \"Kuka hän on, joka uskaltaa kirjoittaa tuollaista\nhallitsialleen? Heittäkää hänen lahjansa Eufratiin! Pitääkö hän itsensä\nruhtinaana, koska uskaltaa lähettää minulle lahjoja, hän, kurja orja,\njonka velvollisuus olisi tomussa ryömien lähestyä minua. Sanokaa\nhänelle että jos hän tahtoo voittaa minun suosiotani, niin tulee hänen\nsaapua valta-istuimeni eteen polvillaan ja selän taakse kahlituin\nkäsin. Jos hän uskaltaa viipyä, niin on tuomio kohtaava häntä ja\nkaupunkia, jossa hän on syntynyt, ynnä aluetta, joka kaupunkiin\nkuuluu!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlös, ylös, laajojen tasankojen vapaat asukkaat, te paimenet, jotka\nlaidunnatte laumojanne keidasten lähteitten reunoilla, te jalot\nmetsästäjät, jotka saavutatte nopeasti pakenevaa antilopia ja\ntempaatte leijonan hänen luolastaan, te, jotka teltoissa asutte ja\nkaukaisimmista ajoista olette oppineet aseita käyttämään! Ylös, sinä\npaimentolaislauma, joka et koskaan ole veroa maksanut etkä ikinä\nvalloittajan kasvoja nähnyt, te uljaat nuorukaiset, jotka väsymättä\nistutte kolme päivää, kolme yötä kesyttömien hevosienne selässä, te,\njotka uitte kuohuvien koskien yli ja saavutatte tomupilven, minkä\nerämaan vihuri ajaa edessään taivahan rannalla! Tuima vihollinen\nlähenee teitä ja teidän rauhallisia puistoja. Kokoontukaa, näyttäkää\nviholliselle, että teidän alueellanne on jokainen tomujyvä vapaa, että\nse kohoaa sitä vastaan, joka sitä uskaltaa jalallaan tallata; näyttäkää\nettä joka mies on sankari, joka kaisla-ruoko vasama, joka louhikko\nlinna, mikä vastarintaa tekee!\n\nTaikasauvan koskettamana virkoavat arapialaiset tasangot; itäisillä\nhieta-aroilla vilisee äkkiä upeita sotilasjoukkoja, mitkä kaikki\nkiiruhtavat Palmyraan päin, ja kun ne, jotka vuorelta tulevat, yhtyvät\nerämaasta saapuvien kanssa, puristavat he uhittelevassa ilossa\ntoistensa käsiä. Tosin ovat heidän aseensa ainoastaan yksinkertaisia\nsotanuijia, nuolia ja heittokeihäitä; mutta kun katselee vahvoja\nkäsivarsia, jotka näitä aseita heiluttavat, tulee vakuutetuksi siitä,\nettä nämä aseet riittävät.\n\nJoukkojen keskellä vetää huomiota puoleensa kaksi päällikköä, jotka\nläsnäolollaan rohkaisevat sotilaita, järjestät heitä ja uskollistensa\nkanssa ottavat osaa kaikkiin vaaroihin ja vastuksiin, taistelevat\npäivän kuumuutta ja yön kylmyyttä vastaan, ohjatessaan heitä Palmyraan.\n\nKaupungin portin vieressä kohtaavat nämä päälliköt toisensa.\n\nToinen niistä on mies, jonka kasvojen juonteet sanovat, että hän on\nrauhaa rakastavainen, mutta että hän on myös sankari. Ei suojaa mitään\nhänen rintaansa, sillä miekassaan on hänellä suojelia; kullalla ei ole\nhänen pukunsa siroitettu, sillä sotilaiden tulee tuntea päällikköään\nhänen teoistansa eikä viitan koristeista.\n\nToinen päällikkö on -- nainen, korkea olento, jonka silmät salamoivat,\njonka posket hehkuvat ja jonka kuninkaallinen otsa vaatii kunnioitusta.\nTuuhea tukka liehuu sinne tänne kultaisen kypärin alta; suuri, käyrä,\nleveä miekka riippuu hänen sivullaan.\n\nKummastellen katselevat päälliköt toisiaan. Onpa kuin olisi yht'aikaa\nkaksi aurinkoa kohonnut taivaalle ja tavanneet toisensa. Naisen\nlumivalkoinen ratsu kohottaa ylpeästi päätään; musta ori taasen, jolla\nmiespuolinen päällikkö ratsastaa, laskee päänsä ja vetäypi hiukan\ntakaisin.\n\n\"Kuka olet sinä, sankari? Mikä on sinun nimesi? Mistä tulet sinä, ja\nminkätähden?\" kysyy nainen äänellä, joka oli suloinen kuin rakkauden\nselitys ja samalla voimallinen kuin sotatorven räikinä.\n\n\"Nimeni on Odenatus\", vastasi mies; \"olen Palmyran kansalainen ja olen\nkohottanut miekkani valloittajaa vastaan, suojellakseni kotoani ja\nomaisiani, jotta en tarvitsisi kumartaa päätäni hänelle. Mutta sinä,\njumalatar, kuka olet sinä, joka tulet suojelemaan meitä kilvelläsi?\"\n\n\"Minä olen Senoopia, Syrian ja Egyptin kuningatar, Makedonian\nkuninkaiden jälkeläinen. Olen kohottanut valtikkani suojellakseni\nvaltakuntaani vihollista vastaan; hän on murtuva tahi minun\nvaltikkani.\"\n\nMies kumartuu, hevosen selässä istuessaan, ja suutelee Senoopian\nlevätin lievettä.\n\n\"Ole tervehditty, kuningatar!\"\n\n\"Jätä sikseen arvonimeni ja sano minua -- puolisoksesi.\"\n\n\"Mitä sanot!?\"\n\n\"Sanon että se, joka, ollen kaukana minusta ja minulle tuntemattomana,\nkumminkin on saman hengen elähyttämä kuin minä, hänen sielunsa ja minun\novat yksi sielu. Sinä olet tuleva minun puolisoksi.\"\n\n\"Minä olen paljas kansalainen, en muuta.\"\n\n\"Ja minä nainen, en muuta. Kohtalo, joka meitä kumpaakin odottaa, on\nsama; kunnia tahi kuolema, valtaistuin tahi hauta. Ei yksikään niistä\nkuninkaista ja itsevaltiaista, jotka ovat minut puolisokseen pyytäneet,\nole saapunut luokseni, kun vaadin että paljastaisivat miekkansa minun\ntähteni. Minä taas en tahdo laskea kruunuani kenenkään päähän, joka\nkumartaa vihollistani. Kosiani syntyivät kaikki kuninkaiksi, mutta\nkaikki ovat he vapaa-ehtoisesti antauneet orjiksi. Sinä olet ainoa\nkuninkaaksi syntynyt niistä kaikista, jotka tielläni olen kohdannut.\nJos en olisi sinua tavannut, niin olisi kentiesi kunnia kuollut naisen\nkanssa. Otatko vastaan käteni, vai tekeekö kentiesi kasvoni sinuun\nvastoinmielisen vaikutuksen?\"\n\nVavisten ilosta painaa Odenatus tarjottua kättä huuliansa vastaan ja\nhuudahtaa innostuneena:\n\n\"Kasvosi olet perinyt kanta-äidiltäsi Kleopatralta, sielusi taasen\nsuurelta Aleksanterilta, joka oli sinun esi-isiäsi.\"\n\n\"Isieni jumalojen kautta\" -- vastaa nainen leimuvin silmin -- \"myöskin\ntämän miekan olen häneltä perinyt, ja onhan Sapor niinikään Dareioksen\njälkeläinen. Tämä miekka, joka minun kanta-isäni kädessä masensi\nSaporin kanta-isän, on myöskin Aleksanterin jälkeläisen kädessä\nmasentava Dareion. Suuren Aleksanterin käsiin jätti kohtalo Dareioksen,\nminun käsiini on se jättänyt Saporin.\"\n\nSotilaat hurmistuivat riemusta, ja miehestä mieheen kulkivat nämä\nkuningattaren sanat.\n\nPalmyran ympäri kohouu suojelusmuuri: tappelunhaluisia sankareita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuningasten kuningas lähestyi voittoon tottuneilla sotilaillaan.\nEnsimäisinä marssi kaksisataa tuhatta ratsuna, jotka olivat puetut\nkirjaviin, itämaalaispukuihin, jokainen eri heimo maakuntansa väreissä\nja aseissa. Tässä joukossa oli kokonaisia laumoja, jotka ratsastivat\njoko lumivalkoisilla tahi sysimustilla hevosilla. Etujoukkoja seurasi\nviisisataa elehvanttia, kullakin selässään heittokoneita, jotka\nsaattoivat viskata sentnerin painavia kiviä, keihäitä ja kreikkalaista\ntulta tuhannen askelen päähän. Kuningasta ympäröi kymmenen tuhatta\nvalittua ratsuria -- hopea-kypärisiä, kullatuilla luustoilla\nvarustettuja sankareita, joiden aseissa jalokiviä hohti. Näiden jälkeen\nmarssi dromedareja, jotka olivat kuormitut entisissä sodissa\nvoitetuilla aarteilla, ja viimeksi jalkaväki, järjestämätön lauma --\nkeihäillä ja lingoilla varustettuja joukkoja, joiden toimena oli\nvoitetun tappelun jälkeen riistää ja ryöstää, sekä ruumiilla täyttää\nvalloitetun kaupungin ympärillä olevat ojakaivokset.\n\nMitä oli Palmyran sotavoima näitä mahtavia laumoja vastaan? Joukko\nsuurimmassa kiireessä kokoonhaalittuja paimentolaisia ja metsästäjiä,\njoiden käsiin epätoivo oli työntänyt aseet...\n\nMutta sotajoukkojen välillä oli -- erämaa, ja tämä oli\nviimeksimainittujen ystävä, kuningasten kuninkaan vihollinen. Jo\nennenkin oli nälkä ja jano masentanut persialaisen armeijan, ja vieläpä\nkohta sen jälkeen kuin se oli voittanut vihollisensa.\n\nNiinpä nytkin.\n\nSuurella ponnistuksella olivat Persialaiset voittaneet ensi päiväisen\ntaistelun erämaata vastaan. Kuuma tuuli, joka puhalsi heitä silmiin,\ntäytti ilman pienillä tomuhituleilla, ja neulantapaisesti tunkeusivat\nnämä vaatteiden läpi, tunkeusivat ihon huokosiin, keuhkoihin ja\nsilmiin; sammuttamaton jano kuivasi kurkut, ja paahtavan auringon\nkuumuus tylsytti aivot. Sotajoukko, jonka toinen pää oli koko\npäivänmatkan toisesta päästä, oli pahemmassa kun pulassa. Illan\ntullessa tyyntyi tuuli, mutta nälkä ja jano eivät sillä olleet\ntyydytetyt. Väsyneinä laskeusivat hevoset alas makaamaan; kamelit\nrepivät itsensä irti ja ryntäsivät janosta raivostuneina kaukana\nolevan, aistinsa ilmoittaman lähteen luo. Nääntymäisillään olevat\nsotilaat seurasivat suurissa parvissa kamelien jälkiä, mutta voimien\nloppuessa laskeusi toinen toisensa viereen kuolemaan erämaan hiekalla.\nSe, joka kesti juoksussa, näki keitaan ympäröimät palmut, joiden\nkeskellä lähde oli, kuvastuvan himmenevän ehtoo-taivaan rannalla; mutta\nne harvat, jotka lähteen luo pääsivät, eivät enää palanneet. Nuolet,\njoita näkymättömät viholliset ampuivat, lävisti heidät jo ennenkuin\nolivat ehtineet janoansa sammuttaa.\n\nPuolen yön aikana näkyi, pimeästä huolimatta, mustia varjon muotoisia\nolentoja hiljaan lähestyvän Persialaisten leiriä. Äkkiä seisahtuivat\nne. Ja kohta sen jälkeen syöksivät paimentolais-ratsurien joukot\naaveiden kaltaisesti voimattomien, uneen uupuneiden Persialaisten\nkimppuun. Heidän suhisevat nuolensa kaasivat unen horroksesta jalkeille\nhypänneiden miehien taajasta joukosta kukin sotilaan, semminkin kun\nvalaisevat nuotiotulet ilmaisivat, minnepäin nuoli oli suunniteltava.\nMutta ampujia itseään ei voinut mikään nuoli kohdata, pilkkopimeässä\nkun olivat. Ja joskin siellä täällä väliin liikkui kummituksen\nkaltaisia varjoja, niin kukapa taisi sysimustassa yössä näitä ajaa\ntakaa erämaassa?\n\nTätä kesti aina aamupuhteeseen saakka. Silloin järjesti kuningas\nsotilaansa; mutta -- silloin ei näkynyt ainoatakaan vihollista.\nOlivatko nuo yön pimeydessä leiriä ympäröinneet varjot todellakin\nolleet erämaan aaveita, jotka aamun koittaessa jälleen olivat\nhautoihinsa paenneet? -- Persialaisten joukkojen edessä ja ympärillä ei\nollut nähtävänä muuta kuin loppumatonta, autiota hieta-aroa.\n\nKuningas Sapor kulki eteenpäin. Vielä päivän jatkoi hän\nvalloitusretkeään, mutta varsin vähän edistyi hänen matkansa sen\nkuluessa. Koko armeija oli vähällä nääntyä. Jokaisen lähteen luona\npysähtyivät sotilaat, ja lähteet täyttyivät kaikki kuolleiden\nruumiilla.\n\nTaasen tuli yö. Koko armeija seisoi tappelu-asennossa. Moni, joka\nlaskeusi maahan hiukankaan lepoa saamaan, kuoli siihen väsymyksestä.\nOdotettiin yöllistä hyökkäystä, ei tiedetty mistä päin. Pitkään aikaan\nei kuulunut muuta kuin janoovien elehvanttien hurjaa räikytystä, ja\nmeluavaa soittoa ja pikarien kilinää leirin keskuksesta.\n\nSamaan aikaan kuin sotilaat ahnaasti joivat lähteiden verensekaista\nvettä ja ahmivat kaatuneiden kamelien lihaa, loisti kuningas Saporin\nteltissä kultaisilla lautasilla outoja, maailman kaukaisimmista maista\ntuotuja kaloja, kallisarvoisia lintuja ja mitä herkullisimpia hedelmiä.\nTeltan perällä istui nuupialaisia soittajia, jotka harpuilla ja\nrummuilla säestivät kreikkalaisten eunukkien laulua, läpikuultaviin\nharsoihin puettujen liipyalaisten tanssiattarien huvitellessa\nkuningasta hohtavin poskin hurmaavilla hypyillään.\n\nKuningas Sapor itse makasi lumivalkoisessa, hohtokivillä\nkoristetussa yöpuvussa purppuralla katetulla vuoteellaan; kaksi hänen\nlempipuolisoistaan, jotka hän oli valinnut monien maakuntiensa\nkauneimmista kaunottarista, istui hänen vieressään, ja orja kallisti\nhänen suutansa vastaan Damaskon ruusujen lehdillä ympäröityä kultaista\npikaria -- kun yht'äkkiä kauhea meteli ja huuto kuului teltan\nulkopuolelta, ja maurilainen, joka oli seisonut teltan ovella,\nkuoliaaksi haavoitettuna vaipui maahan.\n\nPelästyneenä tavotteli Sapor miekkaansa, mutta saikin huomaamattansa\nkäteensä eninnä rakastetun puolisonsa kultaiset saksit. Seuraavassa\ntuokiossa seisoi, paljastettu miekka kädessään, hänen edessänsä kookas\nsoturi, jonka kasvot hohtivat tappelun innosta.\n\n\"Kuka olet? Mitä tahdot?\" huusi hänelle Sapor.\n\n\"Nimeni on Odenatus\", kuului vastaus. \"Olet kutsuttanut minua. Tässä\nolen.\"\n\nKimakasti huudahtaen hypähti Sapor ylös ja riensi telttansa perä-osaan.\nOrjat heittäysivät hänen ja Odenatuksen väliin ja menivät kuolemaan\npelastaakseen kuningastaan, joka sillä aikaa pääsi unesta heränneen\nhenkivartiajoukkonsa avulla pakenemaan.\n\nSaporin täytyi nyt itse nähdä, kuinka kaikkialta ilmestyi\nvarjonkaltaisia olentoja, jotka ajoivat pakoon hänen jalkaväkensä ja\nvapauttivat hänen kahlitut vankinsa; nähdä, kuinka hänen kamelinsa\notettiin takavarikkoon, hänen aarteensa ryövättiin ja hänen\nlempipuolisonsa, joista hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta luopua,\nvietiin pois.\n\nSapor oli valloittanut laakereita ja kruunuja; toiset koristivat nyt\nniillä päänsä: kuninkaallinen nainen, ja uljas, kansasta lähtenyt\nsankari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi kuvasta aurinkoa mikään niin hyvin, kuin miekan terä. Säde, minkä se\nheittää, on -- kunniaa.\n\nSe, joka tahtoo nähdä uljuutta ja suuria töitä sen jälkeen kun keisari\nValerianuksen kanssa lännen kunnia näyttämöltä on kadonnut, kääntäköön\nsilmänsä itäänpäin. Siellä loistaa kaksi uutta nimeä -- kahden tähden\ntapaisesti, mitkä yhdistävät valonsa yhdeksi säteeksi: Odenatus,\nSenoopia! Kukistetut maakunnat näkevät tämän kuninkaallisen pariskunnan\nkohoavan kostavan kohtalon kaltaisena, irroittavan kahleet ja torjuvan\npois viholliset. Ja niin kauas kuin heidän voittojensa maine tunkeuu,\nniin kauas tunkeuu myös maine heidän rakkaudestaan. Aina nähtiin heidät\nyksissä, vieritysten valta-istuimella, vieritysten tappelun touhussa.\nSamaan aikaan kun Caton ja Scaevolan turmeltuneet jälkeläiset,\nnaisvaatteisiin puettuina, täyttävät maan kertomuksilla mitä\nsaastaisimmista paheista, on tämä pariskunta puhtaimman, siveimmän\naviorakkauden esimerkkinä. --\n\nOrontes-virran oikealla puolella kohousi kaukaa Emesan kaupunki, joka\nkorkeine, ainoastaan epämääräisissä piirteissä näkyvine palatsineen\nesiintyi kangastavana valekuvana. Sen keskeltä nousi muita korkeammalle\nmahtava Auringon temppeli, äärettömän suuri, ihmiskäsien rakentama\nvuori, jonka kullattu kattokupooli vieläpä näinkin etäältä loisti ja\nsätenöi.\n\nVasemmalle levisi laaja, metsäinen tasanko, jota kohden loistava\nmetsästysseurue oli matkalla. Siihen kuului tuhannen silkkiin ja\npurppuraan puettua ratsuria, sitten seurasi viisikymmentä elehvanttia,\nmitkä selässään kantoivat eepenpuista rakennettuja, arapialaisilla\nvaatteilla verhottuja tornia, joissa istui kolmekymmentä hurmaavan\nkaunista naishenkilöä, kukin pitäen kädessään kullattuja teräsjousia ja\nhöyhentöyhdöillä koristettuja, hopeoituja nuolia. Ainoastaan yhdessä\ntällaisessa tornissa istui mies, -- mies ainoastaan ulkomuodoltaan, ei\nhengeltään, nuori Herode, Odenatuksen poika hänen ensimäisestä\nnaimisestaan. Hän ei ollut perinyt rahtuakaan isänsä uljuudesta; hän\noli vapiseva, pelkäävä nuorukainen, joka vaaleni jo kuullessaan\npuhuttavan niistä vaaroista, joista hänen isällään ja äitipuolellaan\noli tapana raivata itselleen pääsöä miekan avulla, ja joka nyt oli\nottanut osaa metsästysretkeen ainoastaan sillä ehdolla että Senoopia\nalinomaa pysyisi hänen vieressään.\n\nMitä hellimmällä äidinrakkaudella oli Senoopia ottanut suojaansa tämän\nhengellisesti raajarikkoisen pojan, ja ajalla, jona heikkous oli rikos.\nKuningatar hoiti, suojeli ja vaali tätä nuorukaista kentiesi vielä\nsuuremmalla huolella kuin omaa poikaansa Waballath'ia, joka, vaikka\nvasta lapsuuden ijässä, jo ratsasti isänsä vieressä. Äitipuoli oli\nainoa, joka piti Herode raukasta, ainoa, joka hankki sairasmieliselle\nnuorukaiselle jonkunlaista iloa. Tiikerijahdiltaan toi hän hänelle\nkauniisti laulavia lintuja, vesiretkiltään loistavia näkinkenkiä ja\nverisistä tappeluista kultaisia koristuksia, joilla Herode sitten\nleikki, ajattelematta että koristeiden antaja oli leikkinyt kuoleman\nkanssa.\n\nValkoisella hevosella ratsasti Senoopia elehvantin vieressä, jonka\ntornista Herode huolellisesti katseli häntä.\n\n\"Äiti, pitääkö meidän lähteä tuohon pimeään metsään?\" kysyi nuorukainen\narasti. \"Eikö siellä ole petoeläimiä? Mutta -- ethän sinä luovu\nminusta? Seisahtukaamme palmujen suojaan kuuntelemaan lintujen laulua,\nkatsomaan kauniiden kalojen uintia vedessä. Ei sentään, äiti; älkäämme\nkatsoko veteen, sillä silloin rupeaa päätäni huimaamaan.\"\n\nElehvantin toisella puolella ratsasti kookas, roteva tuimasilmäinen\nmies, joka Heroden puheen johdosta purskahti nauruun.\n\n\"Äiti\", sanoi Herode peläten; \"Maron nauraa minulle; en uskalla katsoa\nhäneen. Minä tiedän, että hänen mustat silmänsä tuijottavat minua.\nKäske hänen jäädä jälkeemme; minä pelkään häntä.\"\n\n\"Maron, miksi et ratsasta eteenpäin?\" kysyi kuningatar.\n\nTuima mies kannusti hevostaan, asettausi ratsastamaan kuningattaren\nviereen, iski häneen leimuavat silmänsä ja kysyi ynseästi:\n\n\"Eikö minulla, sinun puolisosi veljellä, ole yhtä suuri oikeus\nratsastaa sinun vieressäsi kuin Herodella?\"\n\n\"Sinä olet mies, Maron, hän on lapsi. Sinulle on kohtalo antanut vahvan\nkäden, hänelle ei. Riennä sinne, missä vaara uhkaa!\"\n\n\"Vaara!... Sinun silmiisi kun katson, siinä vaarani. Mieluummin\ntunkeudun tiikerin luolaan, sieltä paljain käsin peto-eläintä\ntavoitellakseni, kuin katson sinuun; ja kumminkin täytyy minun katsella\nsinua, etsiä sinua.\"\n\nSenoopia kääntyi toisaanne ja sanoi hitaasti: \"Minun kasvoni punastuvat\nsinun puolestasi. Tämä punastus on vielä häpeän, mutta varo itseäsi,\nettei se muutu vihan punastukseksi.\"\n\n\"Niin, Senoopia, vihaa minua, tallaa minua jaloillasi. Mieluisampi on\nminulle kuolettava vihasi, kuin tämä kylmyys.\"\n\n\"Mikä paha henki puhuu sinun suustasi?\"\n\n\"Kuinka? Onko rakkaus paha henki?\" huudahti Maron; mutta hän hillitsi\nitseänsä ja jatkoi muuttuneella äänellä: \"Onko olemassa vain yksi ainoa\nlaji rakkautta? Sinä lemmit Odenatusta ja Herodea; enkö voisi minä\nsaada sydämessäsi pienen vaatimattoman paikan heidän välillään?\"\n\n\"Puolisoani rakastan minä puolisona, hänen poikaansa äitinä.\"\n\n\"No, rakasta minua sitten veljenä.\"\n\n\"Odenatus on sankari, Herode hienotunteinen. Kummastako näistä\nominaisuuksista ansaitset sinä tulla rakastetuksi?\"\n\n\"Sinä tiedät sen; sinä tiedät sen hyvin. Sinä pelkäät minua. Sinä olet\ntahtonut pysyä kaukana minusta. Tappeluissa olet lähettänyt minut\nvaarallisimpiin paikkoihin; yhtä mittaa ja kaikkialla olen minä\nseisonut kuolemaa lähinnä, ja kumminkin olen aina palannut takaisin\nhengissä. Sinä et ole onnistunut saamaan minua turmioon, etkä sinä\nkonsanaan ole onnistuva. Miehen käsi ei kykene minua vahingoittamaan,\nsen ovat Egyptin papit minulle ennustaneet. Olet kuullut, mitä minä\nolen sanonut, ja nyt saat koettaa parastasi, turmellaksesi minua.\nJa ... jos tahtoisitkin olla ääneti, niin on kapalolapsi tuolla\nylhäällä kirjavassa tornissaan herittänyt korviansa, ja hän ilmaisee\nvielä tänä päivänä kaikki isällensä.\"\n\n\"Mene ja ole huoleti\", sanoi Senoopia. \"Sinua ei kukaan rankaise\nkavalien sanojesi tähden, ... jollei joku käsiliinalla lyö sinua\nselkään, niinkuin on tapana tehdä metsästäjälle, joka palaa\nsaalihitta.\"\n\nMaronin kasvot muuttuivat tuhkan karvaisiksi. Kiristellen hampaitansa\nhuudahti hän:\n\n\"Minä ymmärrän! Sinä tahdot saada minut mielettömästi syöksemään\nviidakkoihin, pensastoihin petoeläimiä vastaan, sillä sinä tiedät ettei\nainoankaan miehen käsi voi minua tappaa. No, minä syöksen sinne, mutta\n-- olen sittenkin elävä. Minä tuon sinulle imisän jalopeuran\nkuristettuja pentuja, sarvikuonon torahampaita ja kalkkakäärmeen\nmyrkkyhampaita, voidakseni sanoa sinulle: näetsen, en tullut\nsurmatuksi!\"\n\nJa sanottuaan tämän iski Maron ylimielisesti kannuksensa hevosensa\nkylkiin, löi elehvanttia kuonolle keihään varrella ja huusi ivallisesti\nnuorukaiselle, joka kalpeana ja vavisten oli keskustelua kuunnellut:\n\n\"Koetahan, ystävä Herode! Ammu minua vasamalla, joka sinulla on\nkädessäsi.\"\n\nSitten katosi hän kaikuvalla pilanaurulla metsään. Heroden ruumista\nkarsi; hätäisesti kätki hän kasvonsa levättiinsä ja änkytti:\n\n\"Minä en ole mitään ilmaiseva, äiti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko paahtoi keskitaivaalta; metsässä vallitsi mitä syvin\nhiljaisuus.\n\nKiiltävät palmunoksat hikoilivat kastetta kuumuudessa, ja\nvalkorunkoisten kummipuiden halenneesta kuoresta tihkui\nkeltaisenväristä hartsia. Kaukana olevien puistojen kanelipuiden\nruusupunaisista odelmista ja aaluvista lemahti tuoksua, joka sekausi\nhimeneen, mikä lähti kypsiä hedelmiä ja kukkia samalla aikaa kantavista\npuunkaltaisista myrttikasveista. Niiden vieressä oli himmeitä, vakavia\nviikunapensasten muodostamia käytäviä, kattoina tiheät, muurivihreät\nverkot, joiden kirjavat kukat kauas loistivat; sitten korkeita,\nsolakoita, suomuksisia runkoja, toisiinsa kietouvine kukkaisterheineen,\njoiden lehtiruotien alla riippui jättiläissuuruisia hedelmiä, mitkä\nnäiden painosta uhkasivat katketa. Käytävien välillä seisoi kauhean\nsuuria puita, joiden ontelossa sisässä kokonaisia apinaperheitä elamoi,\nja joiden oksat kaukana rungoistaan laskeusivat maahan, missä uudelleen\ntekivät juuria ja siten muodostivat viheriän, tuoksuavan labyrintin,\njonka lehtiteltassa lukematon joukko apinoita, lintuja, mehiläisiä ja\nperhosia piti asuntoa.\n\nHiljaisuuden viileässä siimeksessä lepäsivät uneen uupuneina kaikki\neläimet, ja ainoastaan sattumalta nähtiin joskus jonkun valkoisen\nriikinkukon hiipivän lehtiholvien läpi laahaten perässään pitkän,\ntähdillä siroitetun purstonsa, tahi jonkun pienen apinan hyppivän\npuusta puuhun ja kietovan pitkän notkean häntänsä oksien ympäri.\n\nÄkkiä häiritsi hiljaisuutta outo ääni. Se muistutti jonkinlaista\nkalinata; mutta se tuli kaukaa ja oli tuskin huomattava.\n\nTämä ääni sai kumminkin aikaan liikennettä viidakoissa, joka kuului\nkuin jonkun suuren, raskaan kappaleen vyöryminen eteenpäin. Jo kaukaa\noli sen lähestyminen huomattava. Nyt murtausi eläin ulos viidakosta; se\nei väistänyt tiheässä seisovia puitakaan, mitkä oksinensa muodostivat\nmuurin; raivosti tunki se eteenpäin; se murtausi läpi ja tallasi\njaloillaan maahan rungot, kuin olisivat ne olleet vain heikkoja\nruokoja. Kauhean suuri sarvikuono -- jonka kaliseva ääni oli herättänyt\n-- samosi esiin etsiäksensä rauhanhäiritsiää. Villipedon toinen kylki\noli lokainen ja peitetty pienillä näkinkengillä, jotka se viime\nkylvystään oli ottanut mukaansa, ja toisessa takajalassaan laahasi se\npitkän bamburungon, joka oli tarttunut varpaiden väliin ja nyt,\nritisten, ratisten, seurasi eläimen joka askelta.\n\nÄkkiä seisahtui se, kohotti kuononsa vaanien kaikkialle päin, pitkän\nsarven liikkuessa milloin oikealle milloin vasemmalle; väliin suuntasi\nse pitkät, alaspäin riippuvat korvansa, ylös ja aukaisi suuren leveän\nsuunsa, jolloin kiiltävät, mustat hampaat tulivat näkyviin. Jo kuului\ntoistamiseen kaliseva ääni, mutta nyt vastaiselta suunnalta, Petoeläin\nsäpsähti ja lähti taas liikkeelle, yht'aikaa nostaen ja laskien\nvuorottaisin molemmat etu- ja takajalkansa, ja murtausi omituisesti\nhirnuen esiin puiden lomista. Hetken kuluttua kuului tuo meluinen ääni\nuseilta eri tahoilta oikealta ja vasemmalta, kiihtyen kiihtymistään\nvoimassa. Jylkeä eläin alkoi neuvottomana harhailla sinne tänne.\n\nJo oli se täydellisesti raivostunut. Sen silmät miltei katosivat\npaisuneiden, verisien silmälautasten alle; sen sarvi ei enää liikkunut,\nse oli jäykistynyt ja taaksepäin taipunut, se vaani likellä olevaa\nvihollista, se aukaisi kauhean kitansa, se täytti ilman tulista kiukkua\nuhkuvilla törrötyksillä, ikäänkuin olisi se tahtonut vaatia taisteluun\nvihollisensa. Yhä selkeämmin alkoi sillä välin esiintunkevien\nmetsästäjien melu kuulua; korkeiden pensaiden lomista välkkyi\nvilahdukselta elehvanttien tornit, joissa nuolilla varustetut\namatsoonit istuivat, ja jahtimiesten strutsin höyhenillä koristetut\nkeihäät.\n\nEi aikaakaan, niin alkoi piiri supistua; elehvantit, kärsätorvet\npystyssä, jäivät seisomaan, ja päristen kavahtivat hevoset pystyyn\npetoeläintä nähdessänsä.\n\nSiinä ryntäsi vastaiselta suunnalta esiin kaksi ratsuna sitä vastaan,\nkeihäät korkealla kädessään kummallakin: Odenatus ja Maron.\n\nEläin kääntyi ensinnä mainittua kohden, laski sarvensa alas maata\nvasten ja teki sillä pitkän, syvän uran ruohokenttään. Mutta juuri\nsamassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tarkalla kädellään oli\nheittämäisillänsä keihäänsä siihen, tunkeusi Maronin keihäs odottamatta\npetoeläimen kylkeen ja jäi istumaan paksuun nahkaan, melkeinpä lihaan\nkoskematta.\n\n\"Järjetön, mitä teet?\" huudahti hänelle kuningas.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kääntyi peto ja ryntäsi Maronia vastaan,\nmutta kääntyi äkki-arvaamatta puolitiestä ja samosi kauheasti mylvien\nelehvanttien välistä pakosalle. Nuolet, mitkä torneista sitä vastaan\nammuttiin, ponnahtivat takaisin, voimatta tunkeutua paksun nahan läpi\nja naiset, jotka pelästyneiden elehvanttien selässä torneissaan\nhäilyivät sinne tänne, ikäänkuin olisivat istuneet meren aaltojen\nviskelemässä veneessä, pitivät huutaen kiinni tornien seinistä. Jo oli\npeto ehtinyt raivata itselleen tietä melkein kaikkien vainoojiensa\nohitse, kun Odenatus toistamiseen heittäysi sitä vastaan. Eläin vetäysi\ntakaisin, laski alas kömpelöisen päänsä, ärjähti kerran, äkkiä\nvaijetaksensa... Mutta sitten ryntäsi se Odenatusta kohden.\n\nHevonen vapisi, sen silmät pyörivät, ja kuuma höyry savusi sen\nsieraimista; mutta kuningas piti vakavana keihäänsä eteenpäin\nojennettuna, ja kun peto oli ehtinyt häntä kylliksi likelle, iski hän\nterävän raudan sen silmään. Voimakas isku sai lujan ratsun vaipumaan\ntakakintuilleen, mutta Odenatus ei horjunut satulassaan eikä laskenut\nalas kättään. Ihan hänen vieressään pysähtyi eläin, keihään kärki oli\nsen naulannut maahan kiinni. Penkoen maata viimeisillä voimillaan\npäätti se elämänsä.\n\nJahtitorven toitotus ilmoitti voiton, ja seurueeseen kuuluvat riensivät\nesiin ylistääkseen kuninkaan taitoa ja lujaa kättä. Maron tunkeusi ihan\nhänen luokseen ja mumisi ynseällä äänellä:\n\n\"Niin, sinun oli helppo tappaa eläin, kuin minä olin sen haavoittanut.\"\n\nVihassaankin jalomielisenä vastasi Odenatus:\n\n\"Sinäpä juuri oletkin syypää siihen, etten ensi hyökkäyksellä saanut\nsitä lävistetyksi; ja joskin kuninkaana voisin antaa sinulle anteeksi,\nmitä alamaisena olet minua vastaan rikkonut, pitäisi minun metsästäjänä\nrangaista sinua malttamattomuudestasi.\"\n\n\"No hyvä, rankaise!\"\n\n\"Väisty, kiittämätön! Helppo on sinun uhitella minua, kun tiedät että\nminä kärsin enemmän sinun rangaistuksestasi kuin sinä itse.\"\n\nTällä aikaa istui Senoopia Heroden kanssa ja onki Orontes-virran\nrannalla. Kanta-äitinsä esimerkkiä noudattaen antoi kuningatar\nseurassaan oleville sukeltajille käskyn veden alla kiinnittää\nkultakaloja virtaan heitettyihin koukkuihin. Mitä sielunlujuutta ja\ntosinaisellista hienotunteisuutta vaadittiinkaan semmoiselta naiselta,\nennenkuin hän luopui huvituksesta, joka häntä eninnä miellytti ja\njahtitorvien toitottaessa mielivikaisen pojan vieressä ryhtyi\nturhamaiseen ajanviettoon!\n\nMetsästäjät lähenivät meluten lähestymistään.\n\n\"Oi äiti\", huudahti Herode äkkiä, \"kuuletko tuota mylvinää? Minä\npelkään.\"\n\n\"Minä kuulen vaan elehvanttien räikytystä. Levoitu, poikani!\"\n\n\"Etkö eroita huutoa, joka kuuluu juuri kuin joku hädässä oleva apua\nanoisi?\"\n\n\"Sehän ei ole muuta kuin voitonriemua, iloisten metsästäjäin\nriemastusta.\"\n\n\"Mutta -- eikö se ole isäni, joka huutaa?\"\n\n\"Mitä ajattelet! Mitä pahaa voisi häntä kohdata? Ei ole olemassa\nihmistä eikä elävää, jota hänen tarvitsisi pelätä.\"\n\n\"Niin, niin, isäni on voimakas\", sanoi Herode nauraen kuin lapsi, joka\nkuulee isänsä voimaa ja miehuullisuutta kiitettävän. \"Ja onhan sitä\npaitsi Waballath hänen kanssaan. Sano minulle, äiti, miksi en ole yhtä\nrohkea kuin Waballath?\"\n\n\"Mitä tekisit sinä semmoisella rohkeudella?\"\n\n\"Olisin isäni luona. Ajatteles, jos jotakin pahaa häntä kohtaisi!\nAjatteles, jos hänen miekkansa taittuisi taistelussa! Minä silloin\ntarjoaisin hänelle omani. Jos häntä uhkaisi lymytty vaara, jota hän ei\nnäe, minä silloin varoittaisin häntä. Oi, häntä voi paljon kohdata!\nÄiti, minä pyydän sinua, kiiruhtakaamme hänen luokseen.\"\n\n\"Mutta sinähän vapiset kuullessasi jo etäältä metsästäjäin melua.\"\n\n\"Jos vain hänen luokseen pääsen, niin en ensinkään tunne mitään pelkoa.\nJa olethan sinä minun vieressäni, etkä sinä jätä minua. Miksi siis\npelkäisin?\"\n\nNuorukainen ei levottunut, ennenkuin Senoopia täytti hänen pyyntönsä.\nKuta lähemmäksi he tulivat, sitä innollisemmin koetti hän sanoilla ja\nkäytöksellä osoittaa, ettei hän pelännyt, ja kun he viimein saapuivat\nsille avonaiselle paikalle, mihin tapettu eläin oli laahattu, rohkaisi\nhän mieltänsä ja koetteli käsin mahtavaa sarvea; mutta sitten kalpeni\nhän, antoi nostaa itsensä elehvantin selkään ja kysyi peloissaan\nmetsämiehiltä, tiesikö kauhea melu, mikä ihan samalla kajahti läpi\nmetsän, että par'aikaa taisteltiin toisen sarvikuonon kanssa?\"\n\n\"Se on vain ajo\", vastasi yksi metsästäjistä. \"Tiikeripari on\npiiloutunut viidakkoon, eikä tahdo esiintyä.\"\n\n\"Onhan isäni turvatulla paikalla?\"\n\n\"Paikka, jossa isäsi miekka salamoi, on aina turvattu\", vastasi\nmetsästäjä tarttuen kuningattaren viittauksesta elehvantin\nohjausnuoraan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan luo.\n\nTiikeri oli lymynyt laajaan, tiheään viidakkoon. Metsästäjät olivat\nympäröineet sen, ja puoleksi alastomat arapialaiset panivat piirin\nsisässä toimeen mitä kauheimman melun, syytäen samalla pitkiä tankoja\ntiheään bambukkoon. Odenatuksen koko huomio oli siihen määrään tähän\nkiintynyt, että hän huomasi vaimonsa ja poikansa vasta silloin kuin\nnämä olivat hänen vieressänsä. Isä ihastui sanomattomasti kun näki\npoikansa Heroden.\n\n\"Ja sinäkin olet täällä?!\" huudahti hän isällisellä ylpeydellä.\n\"Oikein, poikani. Katsele kerta vain vaaraa silmästä silmään, niin et\nsitä enää pelkää. Täällä vieressäni on sinun paikkasi. Tiikeriä ajetaan\njuuri tännepäin.\n\n\"Kas tässä, ota tämä keihäs ja heitä se siihen, kun näet sen tulevan\nviidakosta. Jos satutat sitä tahi et, yhdentekevä. Ensi heiton kunnia\non kumminkin sinun, ja kunnianhimo on tekevä sinut rohkeaksi.\"\n\nHerode otti vastaan keihään, mutta hänen kasvonsa, joissa kauhistus ja\npelko kuvastui, olivat käännetyt toisaalle päin.\n\n\"No, mitä katselet?\" kysyi Odenatus. \"Tuolta päin ei tiikeri tule;\nsiellä seisoo setäsi Maron.\"\n\nVavisten kumartui Herode isänsä puoleen ja kuiskasi:\n\n\"Tuosta pensastosta näin nuolen kärjen tähdättynä sinua vastaan.\"\n\n\"Erehdyit. Nuoli, jonka näit, odottaa tiikeriä.\"\n\nSamassa kuului torven toitotus viidakosta ja kohta sen jälkeen tiikerin\nkiljunta. Joku uhkarohkea arapialainen oli hiipinyt eläimen taakse, ja\ntämä, joka huolimatta ajon melusta oli jäänyt liikkumattomana\nmakaamaan, hypähti nyt pelästyneenä ylös ja murtausi viidakon läpi\nkauhistuttavalla kiljunnalla.\n\n\"Se tulee tännepäin!\" huudahtivat metsästäjät, jotka seisoivat\nOdenatuksen vieressä, ja samassa tulikin eläin näkyviin; mutta silloin\nilmaisi sille malttamattomuudesta heitetty keihäs, joka ratisten katosi\npensastoon, paikan, missä väijyvät metsästäjät piilousivat. Eläin\nsäpsähti, kääntyi ja hiipi, vatsalleen laskeutuneena, hiljaan ja\nkuulumattomasti takaisin viidakkoon.\n\n\"Kuka heitti tuon keihään?\" huudahti Odenatus raivostuneena.\n\nMaronin synkkä uhitteleva katse ilmaisi että hän taaskin oli\nmalttamattoman työn tehnyt.\n\n\"Nostakaa hänet alas hevosen selästä!\" käski vimmastunut kuningas. Tämä\nrangaistus oli suurin, mikä metsästäjää saattoi kohdata.\n\nRaivon ja häpeän kyyneleet polttivat Maronin silmiä; hän tempasi pitkän\ntikarin tupesta ja ryntäsi sanaa sanomatta viidakkoon.\n\n\"Mitä aiot sinä tehdä?\" huusi kuningas.\n\nMaron seisahtui, kääntyi ja vastasi vihansa vimmassa:\n\n\"Joko tappaa tiikerin tahi itse tulla tapetuksi.\"\n\n\"Ottakaa kiinni raivostunut!\" käski Odenatus; \"vääntäkää ase hänen\nkädestään, viekää hän johonkuhun luolaan ja vyöryttäkää kivi sen\nsuulle. Sinne jääköön hän, kunnes metsästys on loppunut.\"\n\nKuninkaan käsky täytettiin paikalla. Maronilta otettiin pois aseet, ja\nkun ei mitään luolaa ollut likisyydessä, pönkättiin hän\njättiläissuuruisen baobabpuun onttoon sisustaan, jonka sun\nhuolellisesti suljettiin. Mutta tiikeriä ei enää saatu ulos\nlymypaikastaan. Jo oli ilta tulemaisillaan ja vielä ei oltu tarkoitusta\nsaavutettu. Viimein ei ollut jälellä muuta keinoa eläimen esiin\nsaamiseen kuin viidakon sytyttäminen. Pitkiä keihäitä tahrattiin\nsetripuun hartsilla, sytytettiin ja viskattiin sitä suuntaa kohden,\njolla arveltiin tiikerin olevan.\n\nNoidannuolia muistuttaen lensivät palavat keihäät pimeää taivasta\nkohden ja putosivat ratisten viidakkoon, joka siellä täällä syttyi\npalamaan. Vähitellen yltyi tuli; palavat kohdat yhtyivät, ja kosteiden\nköynnöskasvien ratistessa näkyi koko viidakko äkkiä heräävän eloon.\nSieltä lemahti lentoon lintuja kokonaisia pilviä, jotka täyttivät ilman\nkirkunallaan, ja kauheata siinä oli nähdä äkkiä esiintyvän\njättiläiskäärmeen, joka kokonaan tulen ympäröimänä, kun ei päässyt enää\nminnekään päin pakenemaan, kiertäysi yksinäisen palmupuun ympäri, missä\npyrstöllään pieksi palavia lehtiä ja ammottavalla suullaan raivoisasti\nirvi allansa leimuvia leikkejä vastaan, sekä sitten, kun palmu rupesi\npalamaan, tuskallisesti väänteli itseään ja viimein putosi tuleen,\njossa kiemuroi, kunnes henkensä heitti.\n\nYltä ympäri vallitsi jo syvä pimeys, joka sai tulipalon näyttämään\nvielä kauheammalta, se kun antoi kaikille esineille veripunaisen\nvärityksen. Mutta vieläkään ei huomattu, että tiikeri olisi tehnyt\nmitään liikenneitä. Viimein lienee joku heitetyistä palavista keihäistä\nsattunut paikalle, missä se makasi. Ja nyt kun kuumuus tuli\nsietämättömäksi, päästi se äkkiä korkean kiljunnan ja syöksi esiin\nhurjassa raivossa. Kun se näki itseänsä vastaan ojennetut keihäät,\npainoi se nuortean ruumiinsa maata vasten ja tähysteli ympärilleen\nterävillä mustilla silmillään, ikäänkuin tutkiakseen, kuka sitä eniten\npelkäsi, ryömi sitten eteenpäin ja heittäysi vihdoin kauhealla hypyllä\nsen elehvantin kimppuun, joka selässään kantoi Heroden.\n\nKauhistus valtasi nuorukaisen niin kokonaan, ettei hän voinut edes\nliikuttaa keihästänsä puolustuksekseen. Mutta elehvantti oli ollut\nvaruillansa. Se iski kärsänsä tiikerin ympäri ja lennätti sen\ntavattomalla vauhdilla ilmaan. Kiljuen teki voimakas peto kiekauksen\nilmassa, ja kun se räsähtäen putosi maahan, helähti jousenjänne, eikä\ntiikeri enää sen koommin liikahtanut; kullattu nuoli sydämessään jäi se\nmakaamaan. Senoopia oli ampunut nuolen.\n\nVoiton toitotus kutsui kokoon hajonneet metsästäjät. Jättiläiskorkuisen\nbananipuun juurelle pystytettiin teltta, jonka mahdottoman laajan katon\nalla koko metsästysseurue mahtui liikkumaan. Siellä sitten vietettiin\nkahden palavan setripuun valossa metsästyksen onnistunutta loppua.\n\nIlma oli tyyni ja leuto. Metsästäjät olivat riisuneet yltään aseensa ja\nasettauneet istumaan turpeista tehtyjen pöytien ympäri, jotka olivat\nkatetut yksinkertaisilla ruokalajeilla: paistetulla lihalla ja\nviinillä, jota juotiin puhvelinsarvista.\n\nPäivän vaivat olivat masentaneet miesten voimat, mutta mielet olivat\nvireät. Vielä kauan sen jälkeen, kun naiset olivat menneet levolle,\nistuivat metsästäjät pöytiensä ääressä, ja kun viini oli tehnyt\nvaikutuksensa, nousivat he ja tanssivat sotatanssin. Jokainen liikenne,\njokainen salama heidän silmistään puhui taisteluista ja voitoista.\n\nHeidän keskellään istui kuningas. Hänen valta-istuimensa oli setripuun\npoikkisahattu runko, hänen kunniataivaansa kasteesta kimalteleva\nlehtiholvi. Hänen jalkojensa vieressä istui Herode ja sitoi seppeleitä\npapukaijan höyhenistä.\n\n\"Laskekaa vapauteen Maron\", käski Odenatus. Tätä nimeä kuullessaan\nnousi Herode, heitti sylistään höyhenet, syleili isänsä polvea ja\nkatsoi arasti hänen kasvoihinsa.\n\nMaron tuotiin telttaan. Äänetönnä, synkkänä seisoi hän kuninkaan\nedessä, kädet levättiin kätkettynä.\n\n\"Annan sinulle anteeksi malttamattomuutesi\", sanoi Odenatus ja ojensi\nhänelle ystävällisesti kätensä. \"Istuudu tähän minun viereeni. Mitä\nmetsästäjäin välillä on tapahtunut, ei saa rikkoa sukulaisten väliä.\"\n\nSitten tarjosi hän hänelle pikarin viiniä ja lisäsi:\n\n\"Tämä pikari olkoon pyhitetty sovinnolle.\"\n\nMaron otti pikarin vasemmalla kädellään. Mutta, samassa\nsilmänräpäyksessä, jona Odenatus tyhjensi oman pikarinsa, heitti hän\nyltään levättinsä, paljastain oikeassa kädessään olevan miekan, ja\nryntäsi kuninkaan päälle kolkosti lausuen:\n\n\"Ja tämä miekka kostolle.\"\n\nSalaman nopeudella heittäysi Herode isänsä eteen ja tahtoi heikoilla\nvoimillaan hillitä Maronin iskua. Mutta nuorukaisen kutistuneesta\nruumiista ei ollut kilveksi, Herode kaatui kuolleena maahan, ja\nseuraavassa, silmänräpäyksessä oli miekka lävistänyt Odenatuksen\nsydämen.\n\nMaron tempasi samassa diadeemin kaatuvan kuninkaan päästä ja painoi sen\nomaan päähänsä; sitten istuutui hän veljensä paikalle, kohotti verisen\nmiekkansa ja huusi kauhistuksesta hervostuneille miehille:\n\n\"Minä olen teidän kuninkaanne! Tämä kruunu tekee minun siksi, ja jollei\nkruunu sitä tekisi, on tämä miekka sen tekevä.\"\n\n\"Surma sinulle!\" ärjäsi kaksi Odenatuksen miehistä vetäen esiin\nmiekkaansa. Mutta samassa kaatuivat molemmat salamurhaajien tikarien\nlävistäminä.\n\n\"Ei kukaan saa liikahtaa paikaltaan!\" huusi Maron. \"Jokaisen\nviholliseni takana seisoo yksi minun ystäviäni, jokaisen kapinoivan\nvieressä pyöveli.\"\n\nHämmästyneinä katselivat miehet toisiaan; jokainen luuli toverissaan\nnäkevänsä Maronin puoluelaisen. Sillaikaa kun muutamat näistä\nvetäysivät päällikkönsä ympäri, hakivat Odenatuksen ystävät aseensa ja\nryntäsivät murhaajaa vastaan, mutta kaatuivat ennenkuin yksikään heistä\noli ehtinyt päästä Maronin luokse.\n\nMelu ja huuto tuli yleiseksi; jokainen näki toverissakin vihollisen.\nHurjan tappelun touhinassa kaatui yksi palavista setripuista leimuavan\nmiekan kaltaisena mylläkän keskelle, ikäänkuin tahtoen erottaa\ntoisistaan raivostuneet. Kahakan kauheassa melussa ei voinut eroittaa\nkuin Maronin jyrisevän huudon:\n\n\"Minä olen teidän kuninkaanne, minä jalkojen alle tallattu mato, joka\nolen kaatanut jättiläiseni! Minua ei voi miekka eikä kirous\nvahingoittaa, minun henkeäni vastaan ei miehen käsi kohoutua.\"\n\n\"Sentähden olet saava surmasi naisen kädestä\", kuului äkkiä vapiseva\nääni, joka sai Maronin vaikenemaan ja kalpenemaan. Ja nainen, jonka\nmustia kutria yötuuli pyöritteli ja jonka silmät salamoivat, tunkeusi\ntaistelevain lävitse esiin.\n\n\"Pois täältä, vaimo!\" huusivat Maronin puoltajat ja asettausivat hänen\neteensä. Mutta miekkaansa heiluttaen raivasi nainen itselleen tien\nmurhaajan luo.\n\n\"Maron, puolusta itseäsi!\" huusivat hänen ystävänsä. Mutta ääneti ja\nliikkumattomana tirkisteli hän vain esiintunkeevaa.\n\n\"Nosta, salamurhaaja, aseesi!\" huusi Senoopia ja kosketteli Maronin\nmiekkaa.\n\nHämmästynein silmin katseli Maron häntä ja mumisi:\n\n\"Jos sinut tappaisin, olisin turhaan hänet surmannut.\"\n\nSamassa tunkeusi Senoopian miekka hänen rintaansa aina kahvaa myöten.\nÄänettömänä vaipui Maron maahan. Senoopian pitkät, mustat kutrit\nkoskettelivat hänen kasvojansa. Hän suuteli niitä ja kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolentoista vuosituhatta takaperin, kun Egyptistä tuleva matkustaja\nkuusi päivää oli kulkenut Arapian erämaiden halki ja matkallaan\ntavannut ainoastaan yksinäisiä kaivoja, näki hän vihdoin seitsemäntenä\netäisyydessä palmumetsiä esiintyvän koittavan aamun valossa.\n\nHaluisesti juoksivat nyt kameelit, ja ihmisten kasvot selkenivät. Siinä\noli palmujen valtakunta, ihana Palmyran maa, rikas, onnellinen, mahtava\nPalmyra, missä itä ja länsi aarteitaan vaihtelivat ja etsivät ystäviä;\nvaltakunta, missä oikeus vielä eli, missä kansa vielä seisoi pystyssä\nkuninkaansa valta-istuimen edessä, missä hyvettä palkittiin, rikosta\nrangaistiin ja viattomuutta suojeltiin; missä rehellinen oli rikas ja\noikeudessa pysyvä onnellinen; missä vankilat seisoivat tyhjinä, ja\nkuninkaallinen valtikka oli naisen kädessä, mutta naisen, jonka silmäys\nsai vihollisen vapisemaan.\n\nTämä nainen oli Senoopia, vertaistansa kaipaava Palmyran kuningatar,\njoka hallitsi kansoja. Ja kaikki kansat, joita hän hallitsi, siunasivat\nja ylistivät häntä.\n\nSuunnattoman suuren kaupungin ympärys oli kolmen päivänmatkan pituinen;\nsen muurit olivat tehdyt poltetuista tiilistä, varustetut suojaavilla\ntorneilla ja sadalla portilla.\n\nMutta paremmin kuin nämä muurit suojeli Palmyraa ympäröivä ääretön\nerämaa ja väestön käsivarret.\n\nKaupunki muistutti kullatussa huotrassaan lepäävää miekkaa.\n\nSen keskellä kohousi Odenatuksen lepokammio kullattuine pilarineen,\nmarmorisine patsaineen, joka marmori oli kultaa kalliimpi. Vastapäätä\ntätä lepokammioa seisoi Senoopian palatsi, joka oli rakennettu\nvalkoisesta marmorista ja kaunistettu alapasteripilareilla --\nkuninkaallinen ainoastaan suurenmoisuutensa tähden, ilman minkäänlaisia\nloistavia koristeita. Kuningatar rakasti loistoa, mutta kielsi sitä\nitseltään, eikä sitä ympäristössään sallinut.\n\nViisi vuotta oli kulunut Odenatuksen kuolemasta. Idän kansa on\ntottunut onneen ja vapauteen. Rooman senaatti tosin luki Syrian\nsuojeluvaltakuntiensa joukkoon; mutta kumminkaan eivät naapuriruhtinaat\nlähettäneet lähettiläitään eikä vuosiverojansa Roomaan, vaan --\nPalmyraan; ja ystävällisesti, mutta arvokkaasti vastaanotti näitä\nlähettiläitä kahdenkertaisesti vastustamaton nainen -- vastustamaton\nlumoavan kauneutensa ja miekkansa voiman tähden.\n\nAseita ja hohtokiviä ympäröi hänen valta-istuintansa. Itse oli hän\npuettu valkoiseen hameeseen ja purppuravaippaan.\n\nKerran saapui sattumalta melkein yht'aikaa neljä lähettilästä\nPalmyraan. Senoopia vastaanotti samana päivänä kaikki neljä.\n\nEnsimäinen lähettiläs tuli Armeniasta ja toi mukanansa lahjanaan\nihmeitätekevää balsamia ja maagien valmistamia noitayrttejä, jotka\npitensivät ihmisen elämää. Nämä hän laski Senoopian jalkoihin ja lausui\narasti: \"Onnea sinulle, Idän kuningatar!\" ja kumarsi kolme kertaa\nlattiaan asti.\n\nSitten seurasi Persian lähettiläs. Kuningas Sapor lähetti kruununsa\nhohtokiviä lahjaksi kerran niin ylönkatsotulle viholliselleen, jonka\nystävyyttä hän nyt rukoili.\n\nKolmas lähettiläs tuli Intiasta, tuoden mukanaan lahjana meren syvyyden\nhelmiä ja puhuvia lintuja, jotka aina kun hän otsallaan kosketteli\nlattiaa ja lausui sanat: \"Eläköön Idän suuri kuningatar\", matkivat\nhänen sanojaan: \"Eläköön Idän suuri kuningatar!\"\n\nVakavana vastaanotti Senoopia näitä kunnian osoituksia. Ei mikään\nhänessä ilmaissut sitä miellytystä, minkä imarrus ja onni vaikuttaa\nheikoissa.\n\nNyt tuli neljäs lähettiläs esiin. Hän oli kovannäköinen mies; hänen\nkatseensa oli julma, hänen silmänsä terävät, hänen käsivartensa paljaat\nhartioihin saakka; lyhyt, kapealla purppuranauhalla reunustettu viitta\nverhosi häntä; hänen sormessaan kiilsi yksinkertainen kultasormus,\nhänen vyötäreellään lyhyt, leveä miekka. Ei kultaa, ei hopeaa, ei\nsilkkiä eikä koruompelua ollut hänen puvussaan.\n\nUhkamielisesti astui hän kuningattaren eteen, kohotti ylpeästi päänsä,\noijensi kätensä ja huusi raa'alla äänellä:\n\n\"Alas valta-istuimelta, nainen! Rooma on minut lähettänyt...\"\n\nPalmyralaisten kasvot kuvastivat milloin kauhistuksen vaaleutta,\nmilloin vihan leimuavaa hehkua; mutta Senoopian katse pysyi tyynenä.\nKunnioitus ei ollut tehnyt häntä ylimieliseksi, häpeä ei nöyryyttänyt\nhäntä.\n\n\"Puhu!\" sanoi hän; \"mutta muista että kun sinä lähettiläänä olet\nturvattu, et urhoutta osoita solvaamalla muita.\"\n\nLähettiläs laski kädet ristiin rinnoillensa ja lausui vakavalla\näänellä:\n\n\"Tämä maa on roomalainen maakunta; sinä olet Rooman alamainen. Tällä\nalueella ei ole herra kukaan muu kuin se, jonka Rooma on siksi\nnimittänyt. Senaatti tunnusti sinun puolisosi kuninkaaksi; sinua emme\ntunne. Niin kuuluu Rooman senaatin päätös. Sinun tulee haudata miehesi\nhautaan kruunusi, joka ei ole sun -- nainen kun olet -- eikä poikasi,\njoka vielä on lapsi. Jos menet naimisiin kuninkaan kanssa, niin ei\nkukaan sinua vastusta; mutta jos valitset valtakunnan puolisoksesi,\nniin kiellämme sen. Jos sinä olet ollut Palmyran puoliso, niin olet\nsinä myös oleva Palmyran leski.\"\n\nSenoopian kasvot alkoivat hehkua ja hän vastasi vapisevalla äänellä:\n\n\"Vie Roomaan tämä vastaukseni: En minä, eikä Rooma ole tämän maan\nherra; ainoastaan jumalilla on voima ja valta jakaa valtakuntia ja\nvoidella kuninkaita. Valtaistuimeni, jolla istun, ei ole Rooma minulle\nlahjoittanut eikä puolisoni; miekkamme, minun ja hänen, ovat yhdessä\ntemmanneet sen vihollisen käsistä -- vihollisen, jonka edessä teidän\nlegioonanne laskivat aseensa ja joka tallentaa teidän urhoollisimman\nvastustajanne oljilla täytetyn ruumiin jumalansa temppelissä... Tälle\nviholliselle kostin minä, sill'aikaa kuin Valerianuksen poika, Rooman\nCaesar, kotona kulutti aikansa takan ääressä paistinpannujen ja\nkattiloiden kanssa puuhatessaan.\"\n\nHetken aikaa ääneti oltuaan jatkoi Senoopia:\n\n\"Ja sinun senaattisi, joka vapisi, kun raakalais-joukot seisoivat sen\nporttien edustalla ja joka armossa salli meidän asua omassa\nisänmaassamme, kun aseemme suojeli valtakunnan itäistä rajaa -- tämä\nsenaatti ei tunne minua nyt!... Ketä kuuluukaan tähän senaattiin?\nRooman patrisioitako, Caton kunnian-arvoisia jälkeläisiä, niiden\nuljaiden isienkö, jotka, istuen istuimillaan tyyneesti odottivat\nkuolemaa palavan kaupungin torilla? Ei! Niitä ei enää ole olemassa!\nTiberius, Caligula, Claudius, Nero, Commodus, Caracalla, Heliogabalus,\nnämä mielenvikaiset hirviöt ovat juuria myöten hävittäneet aatelinne,\nRoomanne ylpeyden, ja niiden sijalle asettaneet partureita ja\ngladiatoreja. Eikä siinä vielä kaikki! He ovat korottaneet\nratsuhevosiaankin ylimyksienne joukkoon...\"\n\n\"Nainen, ei sanaa enää!\" keskeytti Roomalainen.\n\n\"Tee valheeksi sanani, jos voit! Ja tämä senaatti, joka on kumartanut\njalkavaimoja, häpeäisi tunnustaa naista kuningattareksi!\"\n\nHän vaikeni ikäänkuin olisi viha uhannut tukehuttaa häntä. Sitten\nlopetti hän tyyneydellä ja arvollisuudella:\n\n\"Hän, joka asetti leijonan erämaahan asumaan, on myös antanut sille\naseita niillä puolustautuakseen. Sill'aikaa kun Gallienus oppi\nkyökkikauhan käsittelemisen taidetta, opein minä käyttämään miekkaa;\njos naispuku ja huivi hänelle sopivat, niin minulle kypäri ja\nhaarniska. Jos hän tahtoo ne minulta riistää, tulkoon ottamaan ne.\"\n\n\"Sinä olet sen sanonut\", vastasi Roomalainen ja eteni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun aikaa tämän keskustelun jälkeen lähti propretori Marcus Labio\nEgyptin ja Vähän Aasian legioonien kanssa liikkeelle Senoopiaa vastaan,\njoka odotti maansa rajalla.\n\nPienemmissä kahakoissa oltuaan, antoi kuningatar vihollisensa tunkea\nesiin ja heittäysi sitten sen päälle koko voimallaan. Roomalaisten\nsota-taito ja -kuri eivät voineet mitään itämaalaisten heimojen\nyltiöpäisyyttä vastaan. Yllätettyinä ja takaisin lyötyinä menettivät\nRoomalaiset toisen tappelun toisensa jälkeen. He eivät koskaan\npaenneet, mutta heidän lukunsa väheni vähenemistään, kunnes lopulta oli\njälellä ainoastaan pieni joukko, joka alinomaa vastarintaa tehden\nvetäysi takaisin Bosporuksen rannoille, missä se kaatui viimeiseen\nmieheen, pelastaessaan päällikkönsä ja viimeisen kotkan. Yksinään\npelastui propretori, joka sitten sai kertoa nähneensä Senoopian miekan\nvälkynnän.\n\nVoittavan kuningattaren tielle siroitteli kukkia kansa, jonka orjuuden\nhän oli upottanut legioonien vereen. Koko Vähä-Aasia ja Egypti tunnusti\nhänet hallitsiakseen, ja ne maat, mitkä muinen olivat olleet hänen\nesivanhempainsa omaisuus, tervehti riemuhuudolla jälkeläistä, joka\njälleen antoi heille takaisin, heidän entisen kunniansa.\n\nEi aikaakaan, niin kohtasi Gallienusta Rooman keisarien tavallinen\nkohtalo. Hän tuli murhatuksi. Hänen jälkeläisensä Claudius oli uljas\nsotapäällikkö, joka kovia oli kokenut taistellessaan pohjan\nvillikansoja, Goteja ja Allemanneja vastaan.\n\nEräänä päivänä saapui taasen roomalaisia lähettiläitä Senoopian luo, ja\nheidän puheenjohtajansa tervehdys alkoi sanoilla:\n\n\"Kauan eläköön Idän kuningatar!\"\n\nJa sitten lausui hän keisari Claudiuksen puolesta pyynnön, että\nPalmyran hallitsia ottaisi suojellakseen hänen valtakuntansa itäisiä\nrajoja, sillaikaa kun hän itse oli torjumassa pois viholliset\nläntisiltä.\n\nSitä hän ei kuitenkaan voinut. Hän kaatui Goteja vastaan taistellessaan\nja sai seuraajakseen Aurelianuksen, lujan ja urhoollisen miehen. Kansa\nkallistuu aina sen puolelle, minkä se pitää voimallisimpana. Aurelianus\ntiesi lyhyen ajan kuluessa koota hajonneen roomalaisen valtakunnan eri\nosat. Toinen kapinannostaja toisensa jälkeen joko kaatui tahi antausi\nhänen armoihinsa.\n\nSenoopia oli ainoa, joka vielä seisoi pystyssä, Palmyra ainoa, joka\nvielä uskalsi esiintyä kilpailiana Roomalle. Kaikki idän maakunnat\nolivat käyneet liittoon hänen kanssaan, puollustaakseen itseään Rooman\nuhkaavaa valtaa vastaan; myöskin kuningas Sapor'kin paljasti miekkansa\nhänen puolestaan.\n\nKaikki tämä ei kumminkaan voinut ehkäistä Aurelianusta. Eräänä aamuna\ntoivat bytsantiniset laivat hänen legioonejaan Aasian rannoille, ja jo\nseuraavana aamuna oli Bithynia hänen hallussaan.\n\nAskele askeleelta peräytyivät paimentolais-heimot esiintunkeevien\nsotajoukkojen tieltä, joiden hyvin järjestettyjä kolonneja ei miltään\ntaholta voitu ahdistaa. Turhaan väijyttiin niitä ahtaissa solissa;\nvelitit hakivat ja löysivät polut ja raivasivat sotajoukolle\nkulkuväylän. Turhaan hyökättiin äkkiarvaamatta kaikilta tahoilta heihin\nheidän marssiessaan eteenpäin; silmänräpäyksessä olivat viholliset\nsuuren koneen tapaisesti muodostaneet kolonneja, joita ei miltään\npuolelta käynyt ahdistaminen. Ja turhaan koetettiin niitä öisin\nyllättää. Missä roomalaiset sotajoukot pitivät lepoa, siinä olivat he\ntunnin kuluttua tehneet valleja ympärilleen. Turhaan täytettiin kaikki\nkaivot ja poltettiin ruokavarat; raskaiden sota-aseittensa ohessa\nkantoi legioonan sotilas vielä muonaa, joka riitti kymmeneksi päiväksi.\nJoukot olivat Tonavan legiooneja, alituisissa taisteluissa karaistuja\nsotavanhuksia, jotka pitivät sodankäynnin leikkinä.\n\nHämmästyneenä heidän vastustamattomasta esiinryntäämisestään avasi\nAncyran kaupunki keisarille porttinsa. Tyana sitä vastoin sulki ne, ja\nAurelianuksen murtokoneet saivat yhtä vähän lävistetyiksi reikiä\nkaupungin lujiin muureihin, kuin hänen rauhan tarjoumuksensa pystyi\nasukkaiden koviin sydämiin.\n\nMutta kun jo piiritys oli kauemman aikaa kestänyt, karkasi eräänä yönä\nmies kaupungista ja ilmoitti keisarille, että vesijohdon kautta saattoi\nkenenkään huomaamatta kaupunkiin tunkeutua.\n\n\"Olet saava palkinnon semmoisen kuin uutisesi ansaitsee\", vakuutti\nhänelle keisari ja hiipi sitten valittujen triarien etupäässä\nosoitettua tietä nukkuvaan kaupunkiin. Ja kun kaupunkilaiset aseiden\nkolinasta heräsivät, näkivät he kauhistuksekseen vihollisten\nurhoollisimmat legioonat keskuudessaan. Petetty väestö ei kumminkaan\nantaunut, ja kun se näki puolustuksen turhaksi, suuntasi se miekan omaa\nrintaansa vastaan, pelastautuakseen vihollisten käsiin joutumasta.\nSilloin astui Aurelianus heidän pariinsa ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Te olette osoittaneet suurta urhoollisuutta. Minun voittooni ei ole\nsyynä mikään pelkuruus teidän puoleltanne, vaan kavallus; mutta minä en\nensinkään ole tullut rankaisemaan hyvettä ja palkitsemaan rikosta.\nEläkää vapaina; kavaltajan annan minä teidän tuomittavaksi.\"\n\nSen sanottuaan jätti hän heidän käsiinsä kurjan miehen, jonka\nraivostunut väki paikalla repi kappaleiksi. Sitten heittäysi se\nkeisarin jalkoihin, luvaten käyttää hänen hyväkseen samoja miekkoja,\nmitkä se vähää ennen oli kohottanut häntä vastaan.\n\nSiten voitti Aurelianus kansat: ensinnä heidän kaupunkinsa, sitten\nheidän sydämensä.\n\nHän oli kooltaan tavallisen pitkä; hänen hartiansa olivat leveät,\nvoimalliset, hänen kasvonsa auringon polttamat; mutta hänen korkeaan\notsaansa oli majesteetillisuus painanut leimansa.\n\nHän oli puettu samallaiseen pukuun kuin hänen sotamiehensä. Tappelun\nulkopuolella oli hän heidän toverinsa, sodan touhussa heidän\nepäjumalansa. Painettuaan päähänsä kultaisen leijonan kuvalla\nkoristetun sotakypärinsä, riitti hänen silmänsä isku johtamaan\nrautaisten rivien liikkeet. Hän toteutti vanhaa roomalaista\nsananlaskua: \"hyvän sotilaan tulee pelätä päällikköään enemmän kuin\nvihollista.\"\n\nTyanan valloituksen jälkeen kääntyi Aurelianus Antiokiaa vastaan.\nKaupungin asukkaat kokosivat kiireimmittäin omaisuutensa ja pakenivat\nvuoristoon, jättäen sisääntunkeeville vihollisille ainoastaan tyhjät\nmuurit.\n\nAurelianus lähetti paenneille julistuksen, jossa hän lupasi heille\nsuojelusta ja turvallisuutta, jos he palaisivat. Kohta tämän\njulistuksen jälkeen esiintyi -- Senoopia Antiokian muurien edustalla.\n\nIdän kuningatar oli koonnut valitut joukkonsa. Immanin kentällä kohtasi\nhän Rooman keisarin. Muutaman tuhannen askeleen päässä toisistaan\nasettuivat he sotajärjestykseen. Rooman sotavoima oli parhaasta päästä\njalkaväkeä; Senoopian taasen ratsumiehiä, jotka muodostivat puolikuun\nmuotoisen linjan vastapäätä Aurelianuksen armeijaa.\n\nEnsimäinen torventoitotus soi. Aurelianus nousi eräälle kukkulalle,\njosta hän oli tilaisuudessa pitää silmällä koko armeijansa. Senoopia\ntaasen ratsasti ehtimiseen rintamansa, edessä.\n\nHopearenkaista tehty sotisopa ympäröi kuningattaren muhkeaa ruumista;\nmustat hiusletit olivat käärityt kokoon ympyräisen, kultaisen kypärin\nalle. Kahdelle jalalle nousten tanssi valkoinen hevonen ikäänkuin\ntahtoen kohota ilmaan kuninkaallisen taakkansa kanssa. Missä Senoopia\nesiintyi, siinä kaikui häntä vastaan eläköönhuutoja, jotka olivat\nkummallisena vastakohtana hiljaisuuteen, mikä vallitsi roomalaisessa\nsotajoukossa.\n\nToisen torven toitotuksen soidessa ratsastivat Palmyralaisten eri\nosastojen päälliköt esiin armeijojen välillä olevalle aukealle ja\nkehoittivat sen aikuisen tavan mukaan vihollisen parhaimpia sotureita\nritarilliseen kaksintaisteluun -- yhdentekevä millä aseella.\n\nÄänettömän vihollisen velitit vastasivat tähän kivenheitolla, ja\npäälliköt vetäysivät takaisin joukkojensa luo. Mutta melskeessä ja\ntouhussa, mikä siinä syntyi, kuuluivat Senoopian sanat, kun hän\npaljasti miekkansa, jonka terä oli täynnä koloja muinaisista\ntappeluista:\n\n\"Sankarit\", huusi kuningatar, \"vapaiden kenttien ja voittamattomien\nvuorten pojat! Taistelun päivä on tullut. Vihollinen on edessämme! Hän\ntarjoo meille orjan kahleita, me hänelle miekan iskuja. Hän ei ole\nensimäinen, joka meidän päällemme hyökkää; lyökäämme hänet, jotta hän\nolisi viimeinen. Edessämme on kunniaa ja kuuluisa nimi, takanamme\nhäpeää. Eteenpäin siis!\"\n\nTorvien ja pasuunojen räikytys saivat maan ja taivaan vapisemaan.\nVihurin nopeudella ryntäsi ratsuväki Rooman joukkoja vastaan.\nPaljastetut miekat kimaltelivat auringon säteillessä.\n\nRoomalaisten kimppuun ehtivät ensimäisinä Palmyralaisten sivusosastot.\nArapialaiset heittivät vähässä ajassa ylösalaisin illyrialaisen\nratsuväen; toisella sivuspuolella seisovat Numidialaiset eivät edes\nodottaneetkaan hyökkäystä. Ne pakenivat jo, ennenkuin Senoopian\nsyyrialaiset joukot ehtivät niiden päälle hyökätä.\n\nSillä välin olivat kuningattaren valituimmat joukot iskeneet kiinni\nRooman legiooneihin, ja Germanilaiset, jotka seisoivat rintamassa,\nsaivat vastaanottaa ensimäisen hurjan törmäyksen. Sodan jumalattaren\nkaltaisena ryntäsi kuningatar sankariensa eturivissä eteenpäin, kilpi\nedessään oijennettuna, suoraan legioonan tribunia vastaan. Tämä\nsuuntasi miekkansa kuningatarta kohden. Kaarevasta kilvestä lähti\nsärisevä ääni, mutta kuningattaren käsi ei hievahtanut. Hänen iskunsa\ntapasi salaman kaltaisesti tribunin paljastettua kaulaa ja kaasi hänet\nhengettömänä maahan.\n\nGermanilaisten urhoollinen vastustus oli turha; heidän rivinsä\nhorjuivat, hajosivat. Siellä täällä nähtiin vielä yksityisiä kookkaita\nsankareita tappelevan huipputeräisillä nuijillaan koko parveja vastaan;\nheidän pitkät vaaleat hapsensa liehuivat tuulessa, kunnes he\nvihollisten aseiden lävistäminä vaipuivat maahan ja joutuivat eteenpäin\ntunkeevien tallattaviksi. Ei paennut kukaan, ei antaunut kukaan; missä\nkukin seisoi, siihen kaatui hän.\n\nRiemuhuudoilla ryntäsivät Palmyralaiset vierimäisiä legiooneja vastaan.\nNämä antoivat heidän lähestyä kymmenen askeleen päähän, pitivät varalta\nraskaan pilum'in ja heittivät tämän kauhean aseen yht'aikaa\nvihollisiinsa.\n\nRaskas heittokeihäs tunkeusi puolentoista jalan pituisella kärjellään\npantsarien ja rautapaitojen läpi; se surmasi, minkä saavutti. Sitten\ntarttuivat legioonat lyhyiin miekkoihinsa ja seisauttivat vaskisena\nmuurina ryntäystä.\n\n\"Älkää hakatko; pistäkää!\" huusi Aurelianus sotilailleen, ja tämä neuvo\noli hyvä. Miekan terä liukahti haarniskaa kohdatessaan, mutta kärki\nlävisti sen, ja Palmyran ratsumiehet näkivät edessään elävän muurin,\njohon he eivät miltään taholta voineet tunkea. Kun yksi kaatui,\nasettausi toinen hänen sijalleen, ja kun ensimäisen rivin voimat\nuupuivat, astui toinen sen paikalle.\n\nEnsimäisen kohortin luona oli taistelu tuimin. Siinä yhtyivät molemman\npuolen sankarit, ja jokaisesta Palmyralaisesta, joka kaatui, sai\nmyöskin yksi Roomalainen surmansa. Viimein vaipui legioonan tribuni\nmaahan ja kohortti hajosi.\n\nKukkulaltaan seurasi Aurelianus silmillänsä tappelun menoa. Hän näki\nSenoopian taistelevan joukkojensa eturivissä, näki hänen murtavan hänen\nkunnollisimpien legiooniensa linjat -- ensimäisen ja toisen, kunnes\nenää oli jäljellä vaan kolmas, viimeinen. Myöskin tämä murtui; sotilaat\nkaatuivat toinen toisensa viereen; ainoastaan lippunsa luona\ntaistelivat vielä muutamat, kuolema silmiensä edessä.\n\nNyt vei Aurelianus triarinsa tappeluun. Kolkko jäykkyys, joka tähän\nsaakka oli kuvastunut sotilas-vanhuksien kasvoissa, muuttui vihaisen\nkostonhimon piirteiksi. He ryntäsivät voittoisia Palmyralaisia vastaan,\nsaivat peräytyvät toverinsa taasen järjestykseen ja työnsivät sitten\ntakaisin vihollisen.\n\nKahakassa yhtyivät Senoopia ja Aurelianus. Taistelun ponnistuksista\nlainehti kuningattaren rinta, hänen miekkansa oli verinen, hänen\nkasvonsa hehkuivat, silmät salamoivat, ja hiukset, jotka olivat\nvaluneet alas kypärin alta, liehuivat vapaina hänen uljailla\nhartioillaan. Sotatorvien toitottaessa, haavoitettujen vaikeroidessa ja\ntappelun melskeessä kuului hänen raikas äänensä, joka yhä yllytti\nuusiin hyökkäyksiin.\n\nSilloin kuului äkkiä rokahuttava rätinä Palmyralaisten takana. He\nkääntyivät hämmästyneinä.\n\nOikean sivuosan numidialainen ratsuväki oli houkutellut arapialaiset\nratsumiehet tappelutantereen syrjäpuolella olevalle suolle, murtaunut\nheidän riviensä läpi, ja, jättäen nämä kauas jälkeensä, heittäyneet\nniiden syyrialaisjalkajoukkojen kimppuun, jotka reservinä seisoivat\nodottaen aikaansa.\n\nNämä jalkajoukot pakenivat nuolien julmaa lentoa, ja Senoopian\njälkijoukossa olevat, jumalien kuvilla kuormitut elehvantit, lu'ultaan\n200, joutuivat äkkiarvaamatta päällehyökkäävien tielle. Eläimet\npäästivät kauhean äänen.\n\nTämä elehvanttien toitotus se oli, joka sai Palmyralaiset niin äkkiä\nkääntymään, juuri kun voitto jo puolittaisin oli heidän käsissänsä.\nKauhea pelko valtasi heidät, kun näkivät vihollisten ryntäävän heidän\njumaliaan vastaan. Kaikki järjestys katosi; kaikki kiirehtivät\njumaliansa suojelemaan ja jättivät paljolla verellä valloitetun\ntappelutantereen jo puoleksi voitettujen vihollisten omaksi.\n\nMinuutti minuutilta kävi epäjärjestys yhä kauheammaksi. Myöskin\nSenoopian uskollisimman liittolaisen Tsabdaksen, Arapialaisten\npäällikön, tempasivat takaisin päin kiiruhtavat ratsumiehet mukanaan,\nkunnes hän keskellä tappelun touhua näki kuningattaren.\n\nTämä teki vielä vastarintaa ja koetti kiihoittaa niitä muutamia, jotka\ntappelivat hänen vieressään Rooman sotavanhuksia vastaan.\n\nTsabdaksen täytyi väkisin temmata ohjakset kuningattaren kädestä,\nvoidaksensa saada hänet tappelukentältä. Sillä välin olivat\nnumidialaiset ratsumiehet tulleet saarretuiksi ja kaatuneet viimeiseen\nmieheen saakka. Mutta Palmyralaisten joukot olivat hajonneet. Jumalain\nkuvat olivat pelastetut; mutta tappelu kadotettu.\n\n\"Kaikki on kadotettu!\" huusi Tsabdas temmaten mukanaan kuningattaren\nhevosen, joka nousi pystyyn, puri ja potki, ikäänkuin se ei olisi\ntahtonut lähteä tappelukentältä.\n\n\"Vielä ei ole kaikki kadotettu\", vastasi kuningatar, \"vielä seisoo\nPalmyra.\"\n\nKumminkin täytyi hänen paeta, sillä roomalainen ratsuväki oli taasen\nkokoontunut ja näytti takaa-ajossaan pitävän silmällä yksinomattain\nhäntä ja hänen pientä joukkoaan. Tästä kaatui toinen toisensa jälkeen\nkoettaessaan puolustaa hallitsiaansa.\n\n\"Seisahdu, kuningatar, ja antaudu!\" kuului ääni takaa-ajajien keskeltä,\nja kun Senoopia kääntyi ääntä kohden, näki hän Aurelianuksen.\n\nSilloin hiljensi hän hevosensa juoksua, tarttui jouseen ja asetti\nnuolen jänteelle. Sitten kääntyi hän satulassaan, viritti jousen ja\ntähtäsi tyyneesti. Jänne helähti, kuningattaren hevonen ryntäsi\neteenpäin hurjaa vauhtia, jättäen takaa-ajajat kauas jälkeensä. Nuoli\noli kohdannut Aurelianuksen olkapäätä.\n\n\"Vielä ei ole kaikki hukassa, vielä seisoo Palmyra!\" kuuluivat\nSenoopian sanat kadotetun tappelun jälkeen.\n\n\"Ylös muureille! Sulkekaa portit! Aseisiin joka mies! Avatkaa temppelit\n-- vanhukset, sokeat ja raajarikkoiset rukoilkoot, muut taistelkoot!\nTehkää tulikasoja toreille -- naiset, sulattakoot lyijyä ja keittäkööt\nöljyä; lapset karaiskoot nuolia. Myrkkyä nuoliin, myrkkyä sydämiin!\nLapsi muuttukoon mieheksi, mies puolijumalaksi ja miekka salamaksi.\"\n\nJa niin tapahtui.\n\nWaballath, Senoopian poika, riensi kadulta kadulle, vallilta\nvallille rohvaistakseen kansaa... Hän oli runoiliain sielu, sotilaiden\njohtaja. --\n\nJo samana päivänä, jona Aurelianus esiintyi Palmyran muurien edustalle,\nlähetti hän sanan Senoopialle ja vaati tämän vapaaehtoista antaumista,\nvakuuttaen että kuningatar siinä tapauksessa saisi pitää hengen,\nvalta-istuimen ja valtakunnan.\n\nSenoopia otti sanansaattajan mukaansa kaupungin muureille ja osoitti\nhänelle siellä olevat heitto- ja linkokoneet, vei hänet alas\naukkopaikoille, missä väki par'aikaa piti harjoituksiaan, näytti\nhänelle äärettömät maanalaiset makasiinit, jotka olivat täynnä\ntyhjentämättömiä muonavaroja, kirkkaat, pulppuavat lähteet, kaupungin\nkeskellä olevat, tuuheat palmupuistot ja lammasparvien lukemattomat\njoukot, mitkä niityillä laidunsivat.\n\n\"Kerro hallitsiallesi, mitä olet nähnyt! Näiden muurien sisällä\nrehoittaa maa rikkaudesta, mutta ulkopuolella niitä on se paljas ja\nautio. Meidän puolellamme ovat jumalat, maa ja aika.\"\n\nTaajoissa riveissä lähestyivät legioonat verkalleen kaupungin\nvarustuksia. Kun he olivat ehtineet päästä pari sataa askelta niiden\nlikisyyteen, alkoivat muureille asetetut koneet pyöritellä rattaitaan\nja heittää kolmen sentnerin painavia kiviä vihollisia vastaan.\n\nNuolien ja kivien sataessa kulkivat nämä yhtä verkallisesti kuin ennen\neteenpäin. Yhteen aikaan hyökkäsivät he kaupunkia vastaan kaikilta\ntahoilta; veden vallassa olevat kaivokset täytettiin ruovoilla ja\nkaisloilla, ja niiden yli ryntäsivät anastajat esiin, kilvillään\nmuodostaen päittensä yli täydellisen katon. Ja sillaikaa kuin yhdellä\npuolen pystytettiin rynnäkkö-portaita ja toiselta puolen vyörytettiin\nesiin raudalla verhottuja telineitä, joiden suojassa alettiin alta\nkaivaa muureja, kulkivat hiljaa eteenpäin piiritystornit, joita kutakin\nsata miestä vieritti ympyräisten puukapulain avulla, mitkä syydettiin\nniiden alle. Näiden tornien huipussa, mitkä olivat yhtä korkeat kuin\nmuurit, seisoi sotajoukon uljainta väkeä.\n\nHeittokoneiden lataukset suunnattiin näitä torneja vastaan. Useat\nmusertuivat ja kaatuivat maahan miehine kaikkineen; toiset taasen\nsytytettiin tuleen joko lentävillä, palavilla pikivanteilla tahi\nsammuttamattomalla \"kreikkalaisella valkealla.\" Vihdoin viimein\nonnistui kumminkin yhden näistä torneista päästä ihan muurin viereen.\nHeittokeihäät ponnahtivat takaisin sen rautaverhoa kohdatessaan ja\nsamaten palavat tulikiviset sytyttimet. Torni tunkeusi ihan muurin\nviereen: tätä vastaan laskeusi samassa vipusilta, iskien siihen\nrautakyntensä. Mutta ne parikymmentä miestä, jotka sillalle hyppäsivät,\nkaatuivat silmänräpäyksessä nuolien lävistäminä ja putosivat\nkaivokseen; ne, jotka heitä seurasivat, seisahtuivat ällistyneinä.\n\n\"Eteenpäin Roomalaiset!\" huudahti silloin sotatribuni, temmaten\nlipunkantajan kädestä roomalaisen kotkan, minkä heitti vihollisten\nkeskelle. Se vaikutti. Sokeassa raivossa ryntäsivät nyt Roomalaiset\nsillalle, ottaakseen takaisin sotamerkkinsä. He olivat päässeet\nmuurille ja siinä järjestäyneet, kun samassa palmyralainen nuorukainen,\nkädessään palava pikivanne, samosi heitä vastaan. Tämä nuorukainen oli\nWaballath.\n\n\"Perikatoon Roomalaiset!\" huusi hän ja heilutti rätisevää ja leimuavaa\npikivannetta päänsä ympäri.\n\nHämmästyneinä uhkarohkeasta hyökkäyksestä, vetäysivät Roomalaiset\ntakaisin ja täten pääsi nuorukainen sotilaiden päitten yli heittämään\nhävittävää kreikkalaista tulta torniin, joka kohta syttyi palamaan.\nPieni joukko, joka seisoi muureilla ja jolta takaisin paluu nyt oli\nkatkaistu, jäi turmion omaksi.\n\nSamassa avattiin portit, ja kirkuen ryntäsi siitä ulos ratsureita ja\nrähiseviä viikatevaunuja joka haaralta Roomalaisten päälle. Legioonat\nasettausivat hyökkääjiä vastaan, ja kauhean sotamelskeen kestäessä ja\ntulen rätistessä kuului lakkaamatta tibiseenien sotamusiikki ja\nPalmyran muureilta huuto: \"Rooma ei ole voittava meitä!\"\n\nPalmyralaiset ajoivat vihollisiaan takaa aina heidän varustuksiinsa\nsaakka. Aurelianus ymmärsi nyt ettei kaupunkia käynyt rynnäköllä\nvalloittaminen; mutta kumminkin päätti hän valloittaa sen.\n\nPäivät kuluivat toinen toisensa perään, mutta Palmyran voimat eivät\nlannistuneet. Asukkaat nousivat usein muureille härnätäkseen\npiirittäjiään ivallisilla muistutuksilla. Senoopia yksin käsitti vaaran\nja eräänä päivänä sanoi hän pojalleen:\n\n\"Turmiomme lähestyy, sillä itse kohtalo on meitä vastaan.\nLiittolaisemme ovat toinen toisensa jälkeen antautuneet Roomalaisille,\neikä meillä ole apua toivomista mistään. Jumalammekin luopuvat meistä:\ntuuli ei enää puhalla niin vihaisesti, aurinko ei polta niin kuumasti,\neikä maakaan enää ole niin autio kuin muinen. Roomalaiset ovat\nkaivaneet kaivon erämaahan, ja kaikilta maailman suunnilta tuodaan\nheille muonaa. Probus, Egyptin legioonien päällikkö on matkalla\ntännepäin, ja jos me odotamme, kunnes hän yhtyy Aurelianuksen kanssa,\nniin täytyy meidän lannistua. Ainoa keino on meillä enää jälellä, ainoa\nepäilyksen alainen uhkayritys, sama, mikä kaksikymmentä vuotta\ntakaperin pelasti Palmyran: meidän täytyy nostaa vuoristoissa asuvat\npaimentolaiset ja saada heidät ryntäyksellään kerrassaan lakaisemaan\npois viholliset kaupunkimme edustalta. Tätä varten täytyy sinun lähteä\nPalmyrasta ja tunkea vihollisten läpi. Minä sill'aikaa puolustan\nkaupunkia, kunnes apu tulee.\"\n\n\"Lähde itse tälle matkalle, äiti!\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Senoopia, hiukan mietittyään. \"Minä lähden ja -- palaan\ntakaisin.\"\n\n\"Äiti\", jatkoi Waballath, \"ota pienet tyttäresi mukaasi. Luuletko että\nPalmyra olisi muuta kuin rauniokasa, jos et tulisi takaisin tahi jos et\nvoisi auttaa meitä? Ota sentähden tyttäresi mukaasi!\"\n\n\"Ja miten kuuluu sinun päätöksesi, poikani? Mitä aiot sinä tehdä?\"\n\n\"Uskaltaa kaikki, puolustaa kaupunkia viimeiseen.\"\n\n\"Sinä olet minun lihaani ja vertani\", huudahti Senoopia ja puristi\nhänen kättään. Ja ennenkuin aurinko ehti laskeutua, järjestäysivät\nhänen joukkonsa hyökkäykseen. Ja valmiina seisoi siinä kaksi\ndromedaaria, joilla kuningatar saattoi ratsastaa kymmenen penikulmaa\nyhteen jaksoon.\n\nTuskin oli aurinko mailleen mennyt ja yön hiljaisuus alkanut levitä,\nniin äkkiä Palmyran portit avautuivat ja syyrialaiset sotajoukot\nryntäsivät kaikilta tahoilta roomalaisia legiooneja vastaan. Nämä\nolivat jo seuraavassa tuokiossa jalkeilla ja odottivat ryntäystä. He\nolivat jo tottuneet itämaalaisten tappelutapaan ja joutuivat ainoastaan\nvähäksi aikaa hämille; mutta sepä riitti antaaksensa muutamien\npakolaisten kiivasta vauhtia karata roomalaisten varustuksien läpi.\n\nRoomalaisten äärimäiset vahtimiehet huomasivat kumminkin pakolaiset, ja\nkohortti keveätä ratsuväkeä lähti heitä takaa-ajamaan. Kuningatar kuuli\nheidän hevostensa kolinaa ja kiiti tuulen nopeudella eteenpäin\ntasankoa. Toisen kameelin, jonka selässä hänen tyttärensä istuivat,\najoi hän edessään.\n\nAamuauringon ensi säteet kohtasivat kuningatarta erämaan tasangolla.\nTakaa-ajajat seurasivat yhä hänen jälkiään, hopealle välähtelevän\nsiinteen esiintyessä taivahan rannalle.\n\nEteenpäin oijennetuin kauloin näyttivät kameelit lentävän hiekka-aroa.\nSilloin loukkaantui niistä edellinen, jonka selässä lapset istuivat,\naron lukuisia kotelokiviä vastaan ja jäi jälkeen. Säikähtyneenä tarttui\nSenoopia sen ohjaksiin ja koetti väkisin temmata sen luokseen, mutta\nsilloin vaipui haavoitettu eläin maahan.\n\n\"Kiivetkää ylös tänne minun luokseni\", huusi Senoopia tyttärilleen. He\ntottelivat.\n\nMutta nyt alkoi kuningattaren ja takaa-ajajien välimatka yhä lyhetä.\nKameelin juoksua hidastutti kolminkertainen paino. Jo alkoivat\nRoomalaisten nuolet lennellä pakeniain ympäri. Ei ollut enää mitään\nmahdollisuutta pelastukseen.\n\n\"Heitä meidät maahan ja pakene yksin, äiti\", sanoi toinen tyttäristä.\nItkien suuteli Senoopia häntä ja painoi häntä lujemmin rintaansa\nvastaan. Jos olisi kunnianhimo puhunut äänekkäämpää kieltä hänen\nsydämessään kuin äidin rakkaus, niin olisi hän kentiesi voinut pelastaa\nitsensä.\n\nVielä puolen tunnin kauhean takaa-ajon jälkeen joutui Idän kuningatar\nvihollistensa käsiin -- juuri kun hän oli saavuttamaisillaan pelastavaa\nrantaa. Pian sen jälkeen seisoi hän voitettuna ja nöyryytettynä\nAurelianuksen edessä.\n\n\"Minkätähden olet kohounut Roomaa vastaan?\" kysyi ylpeä voittaja.\n\nSenoopia oli ääneti; ainoastaan hänen kuninkaallinen silmäyksensä\nvastasi. --\n\nAiruen torvi kutsui Palmyralaiset ylös muureille.\n\n\"Mitä tahdot sinä?\" kysyi Waballath portin tornista.\n\n\"Että antaudutte Roomalle, siten pelastaaksenne kuningattarenne\nhengen\", vastasi airut ja osoitti sormellaan kultaketjuilla kahlittua\nSenoopiaa ja hänen kahta lastaan.\n\nPalmyralaiset ostivat kaupunkinsa avaimilla kuningattarensa hengen.\nAurelianus antoi heille anteeksi heidän vastustuksensa.\n\nMutta tuskin oli hän jättänyt kaupungin, ennenkuin kansa nousi kapinaan\nhänen sinne jätettyjä sotilaitansa vastaan, jotka se surmasi viimeiseen\nmieheen. Portit suljettiin uudelleen, ja uudelleen liehui sotalippu\nkaupungin muureilla.\n\nKeisari palasi kohta takaisin, ja se, joka joitakuita päiviä sen\njälkeen loi silmänsä itään päin, kun aurinko maillemenoa teki, luuli\nvarmaan näkevänsä iltaruskon hohtoa kahtaalta päin; sillä taivas oli\npunainen sekä lännessä että idässä.\n\nSill'aikaa kun surma raivosi Palmyran muurien sisäpuolella, kulki\nriemusaatto Rooman katuja.\n\nPuettuna juhlallisimpaan pukuunsa, diamanteilla koristettu kruunu\npäässään, kulki Idän kuningatar keisarin riemuvaunujen edellä. Hän\nhorjui jalokivien tahi enemmän häpeän painosta; hänen lumivalkoista\nkaulaansa ympäröivät kultaiset kahleet, joihin oli kiinnitetty vitja,\nminkä toinen pää oli orjalle uskottu. Kohta hänen jälessään seurasi\nvoittaja palmunoksa oikeassa kädessään; hänen helmillä koristettua\najopeliänsä oli neljä kesytettyä peuraa vetämässä. Tänä hetkenä eli\nvoitetun mielessä yksi ainoa ajatus. Kadonnutta suuruuttaan ei Senoopia\nsiinä muistanut; nöyryytyksen katkeruutta ei hänellä nyt ollut aikaa\najatella eikä edes kostoakaan. Kaikki nämä olivat väistyneet yhden\nainoan ajatuksen tieltä: \"Miksi ei Waballath ollut hänen vieressään\nkahleissa?\"\n\nSentähden ei, että hän jo kauan sitä ennen oli valmistanut itselleen\nhaudan surmattujen Roomalaisten ruumisten keskellä ja luonut itselleen\nkirkkomaan hävitettyjen temppelien raunioista. --\n\nKun riemukulku oli loppunut, lahjoitti Aurelianus Idän kuningattarelle\nsuuren omaisuuden. Senoopian tyttäret menivät naimisiin roomalaisten\nsenatorien kanssa. Kauan eli Italiassa Idän kuningattaren jälkeläisiä,\njotka hartaalla kunnioituksella ajattelivat muinaisia aikoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun matkustaja meidän aikanamme on ratsastanut kuutena päivänä\nArapialaisen erämaan läpi, näkee hän seitsemäntenä komeita palatseja,\njoiden tornien huiput koskettelevat taivasta. Loistavia torniholveja ja\njättiläiskokoisia kupoolikattoja kohouu hänen silmiensä edessä;\nkirjavat palatsit, jotka ovat rakennetut sinisistä, liilas-värisistä ja\nvalkoisista kivistä, ynnä ryhmä kukoistavia puistoja tervehtivät häntä\nkaukaa, ja hänelle näyttäytyy himmeitä palmumetsiä, jotka siimestävät\nloistavan kaupungin varjollansa.\n\nHiljaisesti juosta hölkyttävät kameelit eteenpäin, mutta ihmiset\nkääntävät suruisesti pois kasvonsa. Se on _Fata morgana_, haaveellinen\nilmakuvastus, jonka he ovat nähneet -- erämaan unennäköä kauan sitten\nkadonneesta loistosta. Nyt tulee tuulenpuuska ja puhaltaa pois\nsuunnattoman suuren kaupungin maan pinnalta; kirjavat palatsit katoovat\n-- katoovat niinkuin puistot ja palmumetsät. Erämaan keskellä seisoo\nkasoittuina toinen toisensa päällä pilareita ja patsaita puolittaisin\nlentohiekan peitossa. Erään vanhan temppelin raunioissa asuu\nneljäkymmentä köyhää perhettä, jotka ovat kiinnittäneet ruokomajojaan\nmarmoriseiniin, ja vuohilauma nakertelee marmorilevyjen lomista\nesiinpistävää, laihaa ruohoa. Kolmen päivän matkalla näkee\npoikkitaitettuja pilareita ja muserrettuja kuvapatsaita, jotka\nodottavat myrskyä ja rajuilmaa kokonaan peittyäksensä hiekkaan.\n\nSiinä -- Palmyra...\n\n\n\n"]