[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd_wOEgbe5zkPN4mRHJswOgQtJxMYFaaG31yYVYPT-9g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1090,"Läpi neekerien maan-osana","Hertzberg, Rafael",1845,1896,"1090-hertzberg-rafael-lapi-neekerien-maan-osan","1090__Hertzberg_Rafael__Läpi_neekerien_maan-osan","Henry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa","tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1880,1886,52145,352672,false,27892,[24],"Stanley, Henry M. (Henry Morton), 1841-1904",[26,27],"Adventure","History - Modern (1750+)","\"Läpi neekerien maan-osan\" by Rafaël Hertzberg is a historical account written in the late 19th century. The work details the explorations, adventures, and perils of the renowned discoverer Henry M. Stanley during his journeys in Africa, particularly focused on his mission to find and continue the work of the missionary and explorer, David Livingstone. The narrative not only showcases Stanley’s expeditions but also paints a vivid picture of the diverse cultures and environments he encounters.  At the start of the journey, readers are introduced to Stanley's motivations and preparations following Livingstone's death, highlighting his determination to explore uncharted territories in Africa. The narrative elaborates on Stanley's arrival in Zanzibar, his observations of the island’s population and vibrant culture, and the intricacies of organizing a formidable expedition. As Stanley gathers supplies and recruits companions, he begins to outline his ambitious plans for the expedition, setting the stage for the challenges and adventures that await him and his team as they journey into the heart of Africa. (This is an automatically generated summary.)",[],375,"Hertzbergin mukauttama teos kuvaa tutkimusmatkailija Henry Morton Stanleyn vaarallisia retkiä Afrikan halki. Se kertoo Stanleyn seikkailuista, kohtaamisista paikallisten kansojen kanssa sekä hänen pyrkimyksistään jatkaa David Livingstonen kesken jäänyttä tutkimustyötä mantereen sisäosissa.","Rafael Hertzbergin 'Läpi neekerien maan-osan' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1090. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LÄPI NEEKERIEN MAAN-OSAN\n\nHenry Stanleyn matkat, seikkailut ja vaarat Afrikassa\n\n\nKirj.\n\nRAFAEL HERTZBERG\n\n\nSuomennos.\n\n\nHelsingissä,\nKansanvalistus-seuran kustantama.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kuinka matka tuli päätetyksi\n Tulo Sansibariin\n Sansibar ja sen väestö\n Valmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle\n Retkikunta tunkee Afrikaan\n Vastuksia, nälänhätä ja kuolema\n Taisteluita villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle\n Victoria Nyanza'lla\n Stanley Ugandan keisarin luona\n Uusia seikkailuja järvellä\n Stanley saa kanootteja. Villien tapoja\n Kanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla\n Taistelu maan-asukkaiden kanssa\n Taas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin\n   kääntyminen kristinuskoon\n Sodan loppu. Leiri palaa\n Ugandan maa ja kansa\n Vastoinkäyminen\n Kuningas Rumanika. Neekerien kylpypaikka\n Retkeä jatketaan. Stanley rupeaa veriveljeyteen. Ruma kansa\n Eteenpäin merta kohti\n Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä\n Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti\n Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita\n Uusia taisteluja\n Kova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus\n Frank hukkuu\n Salakapina. Pelastus hengenvaarasta\n Epätoivo ja hätä\n Pelastus\n Merelle\n Taas Sansibariin\n\n\n\n\nKuinka matka tuli päätetyksi.\n\n\nMainio löytömatkustaja Henry M. Stanley, jonka monivaiheiset matkat\nsisä-Afrikassa, missä hän oli etsimässä kuolleeksi luultua\nlähetyssaarnaajaa ja tutkimusretkeilijää Livingstonea, olivat\nherättäneet koko maailmassa hämmästystä ja ihmettelyä, oli v. 1874\nEnglannissa, kun ilmoitus tuli että Livingstone oli kuollut. Hän oli\nkuollut juuri ollessaan pääsemäisillään siihen salaperäiseen seutuun,\njota hänen oli aikomus tutkia.\n\nStanley oli yksi niistä, jotka, sittekun Livingstonen ruumis oli\ntuotu Englantiin, kantoivat häntä hautaan. Hän tunsi sanomattoman,\nsyvään tunkeutuvan tuskan ja alakuloisuuden tunteen nähdessään\narkun laskeutuvan haudan pohjaan ja kuullessaan ensimmäisten\nmultakourallisten raskaasti putoavan arkun mustalle kannelle. Silloin\ntunsi Stanley itsessään kypsyvän täyteen voimaansa sen päätöksen, jonka\nhän oli jo tehnyt saatuaan ensimmäisen tiedon Livingstonen kuolemasta,\nettä nimittäin se olisi oleva juuri hän, joka jatkaisi siitä mihinkä\nLivingstone oli lopettanut ja, jos sallimus niin vaatisi, tulisi\nlähimmäksi marttyyraksi kuulemattoman Afrikan valloittamista varten\ntieteelle, maailmankaupalle ja sivistykselle.\n\nValmistaakseen itseänsä vastaista suurta tointansa varten, osti Stanley\nnyt kaikki Afrikasta kirjoitetut kirjat, mitä vaan voi käsiinsä saada,\nja pian oli hänellä semmoisia satakolmekymmentä. Hän tutki niitä\npalavalla innolla ja pian oli hänellä päässään kaikki mitä siihen asti\ntunnettiin Afrikan maantieteestä, sen luonnosta ja kansakunnista, sekä\ntiesi täydellisesti kuinka paljo sisä-Afrikassa oli ihmiskunnalle\ntuntematonta ja hänellä oli jälellä tehtävää. Hän valvoi myöhään yöhön\nja teki matkasuunnitelmia, viitoitti alueen vastaisia löytöjään varten,\npani muistoon kaikki, mitä piti ennakolta tuntea, ja teki luetteloita\nkaluista, joita hänellä piti olla mukanaan matkalla sivistyneen\nmaailman rajojen ulkopuolella.\n\nEräänä päivänä meni hän sitte suuren englantilaisen lehden _Daily\nTelegraph'in_ toimituspaikkaan. Hän istui ja puheli toimittajien\nkanssa sitä ja tätä, kun lehden ulos-antaja astui sisään. Stanley oli\njuuri puhunut Livingstonen kuolemasta ja kaikesta siitä mitä tällä\nolisi vielä ollut toimitettavana. Lehden ulos-antaja kysyi silloin\näkkiä:\n\n-- Taidatteko ja tahdotteko saattaa hänen työnsä päätökseen? Ja mitä\nluulette ennen kaikkia siinä päättämisessä olevan tehtävää?\n\nStanley vastasi:\n\n-- Keski-Afrikassa olevan Tanganika-järven laskuväylää ei ole keksitty.\nEmme tiedä liioin juuri mitään mahdottoman suuresta Viktoria-järvestä,\nTanganikan läheisestä naapurista; emme tiedä myöskään onko se yksi\njärvi vai kuuluuko siihen monta. Emme siis myöskään tiedä missä Niilin\nlähteet ovat.\n\n-- Luuletteko voivanne saada kaiken tuon selville, jos minä annan\nteille näistä tiedon hankkimisen toimeksi?\n\n-- Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa\nsivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se\nmyös kaikki tehdyksi.\n\nAsia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen _New York\nHerald_ lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä\nasiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan\nlähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.\n\nSeuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille:\n\"Tahdotteko yhtyä _Daily Telegraph'in_ kanssa lähettämään Stanleyn\nAfrikaan jatkamaan Livingstonen löytöjä?\" -- ja kahdenkymmenenneljän\ntunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus:\n\"Tahdon. Bennett.\"\n\nKaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet -- yksi\nruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene --, hankkia laiva ja\nmiehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja\nruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa\ntieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn\noman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa\nleveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta\nseeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen.\nEttä sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu\nkahteen puoliskoon.\n\nMuutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot\njokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley\nsaada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista\nnuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja\nnuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.\n\nSill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä \"uuden lähetystön\" mukaan tullut\nsekä _Daily Telegraph'ille_ että _New York Heraldille_, \"kenraaleilta\",\n\"översteiltä\", \"kapteeneilta\", \"luutnanteilta\", \"merikadeteilta\",\n\"insinööreiltä\", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta,\nkokeilta, rengeiltä, -- väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei\nmihinkään kelvannut, -- kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan\nAfrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat\nvarmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia;\nteräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat\nStanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen\nylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen\nnäkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi \"magnetismin tieteen\" avulla\nnukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin\nkulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi\nhän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000\nRanskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä,\n200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä\n15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa\nedellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen\nnuoren miehen, Fredrik Barkerin.\n\nStanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä\nsai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin\npullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä,\nhammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja,\nenglanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten\nvillien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e.\nEräs nainen antoi hänelle vielä komean \"Castor\" nimisen koirankin,\neräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän\nyhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka\nPocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.\n\nSittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja\nkaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p.\nelokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen\ntutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.\n\n\n\n\nTulo Sansibariin.\n\n\nKahdeksankolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä kun Stanley,\nlöydettyänsä Livingstonen, jätti Sansibarin, kun hän taas astui tälle\nsaarelle 21 p. syyskunta 1874.\n\nTutut, aaltomaiset vuorenharjut palmuja ja mango-puita kasvavine\nrinteineen olivat vielä kerran hänen edessään uiden haaleassa\ntropillisessa ilmassa. Vaaleansininen taivas kaareutui yli sumun\npeittämän maan ja tyynen veden, kun laiva purjehti siihen salmeen, joka\nerottaa Sansibarin Afrikan mannermaasta. Näiden rantojen näkö on\nviehättävä jokaiselle, joka niitä ensi kerta näkee ja vielä enemmän\nsille, joka tervehtii niitä vanhoina tuttavinaan. Loistava vihannuus,\npurpuranväriset kukkulat, tyyni vesi, puhdas, läpinäkyvä ilma, puoleksi\nsalaperäinen hiljaisuus, joka vallitsee koko luonnossa -- kaikki tämä\nherättää ihailua, kun, niinkuin Stanley matkallaan tänne, on katsellut\npolttavan kuumaa punaista merta, Nubian synkkiä ja pelottavia vuoria,\nArabian niemimaan autioita, keltaisia harjanteita, Adenin kuivia\ntulivuori-kallioita tahi Guardafuin keltasenruskeita, mäkisiä rantoja.\nLaiva kulkee likitse ohi Sansibarin vihantain rantojen; näkyy luonto\njossa on ainoastaan viheriäistä, hengitetään tuoksuja puiden pirteistä,\nhyvänhajuisista lehdistä. On kyllästytty valtameren ainaiseen\ntummansiniseen väriin ja halataan vaihtelevaisuutta. Ajatellaan niitä\nkuivia ja hedelmättömiä kukkuloita, jotka hiljan on jätetty, ja katso,\nmikä vaihtelevaisuus! Juuri silmien edessä kohoaa uusi, hedelmällinen\nmaa. Palmut, jotka kohottavat tupsumaiset latvansa taivasta\nkohden; mangopuu tummanvihannan lehdistön suojaamine hedelmineen;\nbanaani-istutukset, jotka antavat erittäin hyvän varjon; tuoksuvat\nmyrttipuu-lehdot -- kaiken tämän saa yhdellä kertaa nähdä ikäänkuin\nlumouksen kautta. Leipäpuut kohottavat suuret tuuheat lehtilatvansa ja\npuiden välistä näkee maan, joka on tiheän, viheriäisen ja mehuisan\nruohoston ja kukkakentän peitossa. Kaikki sulaa yhteen saaren\nlämpimästä sisuksesta suitsuavien höyryjen kanssa. Mielikuvitus\nkiihtyy, sielu kadottaa tahdonvoimansa ja ikäänkuin juopuu tuosta yhäti\nvaihtelemattomasta, lämpimästä kesä-ilmasta.\n\nJuuri nyt näkyvät näköpiirin reunalla ensimmäiset epäselvät\nlaivanmastojen haahmot, vasemmalla näkyy himmeä valkoinen möhkäle. Se\non saaren pääkaupunki. Sill'aikaa kun höyrylaiva yhä ohjaa kulkuansa\netelään, huomaa selvästi kaupungin luodinkannon päässä matalasta,\nviheriästä rannasta. Huoneet ovat nelikulmaisia, jotenkin yhtä\nkorkeita, valkeiksi rapattuja ja matalalla asemalla. Niiden ja salmen\nvälillä on leveä hietikkokenttä, joka hiukkasen kääntyy vasemmalle\nvastapäätä olevaan saareen päin.\n\nKahden tunnin kuluttua siitä kun kaupunki oli ruvennut näkymään\nlasketaan ankkuri jonkun matkan päässä rannasta. Joukko veneitä laskee\nvesille rannalla ja rientää kaimaa kohden. Perässä istuu Euroopalaisia,\nsoutajat ovat vapautettuja neekeriä valkoisissa vaatteissa ja\npunaisissa lakeissa. Euroopalaiset haluavat kuulla uutisia, saada\nsanomalehtiä ja kirjeitä sekä \"suoraan kapteenilta\" ehkä pieniä\npakettia ystäviltään Euroopassa.\n\nOuto hämmästyy kohta siitä elämästä, minkä hän nyt ensi kerran näkee\npäiväntasaajan lähellä Afrikassa. Ne muodot, naamat ja äänet, mitkä hän\nensiksi näkee ja kuulee, kiintyvät huomaamattansa hänen muistoonsa.\nOnnellisia ja tyytyväisiä musta-, kelta- tai keltaisenruskea-ihoisia\nihmisiä pitkät valkoiset villapaidat yllä liikkuu ripeästi ja\nvilkkaasti hänen edessään, huutavat ja vastaavat toisilleen\nswahilin-kielellä, jota alkuasukkaat puhuvat, taikka arabiaksi, kovalla\näänellä ja vilkkailla liikkeillä. Uusia aineksia tulee joukkoon, ja\nniin jatkuu se yhäti siksi kunnes tulee oikea babylonilainen sekaannus:\nenglannin-, ranskan-, swahilin-, arabian-, hinduilais- ja ehkä\npersian-kieltä -- kaikkea voi kuulla yht'aikaa.\n\nOleskelu Sansibarissa on sille, joka aikoo lähteä löytöretkelle,\nkaikkea muuta kuin hauskaa; hänellä on paljo huolehdittavana ja monta\nasiaa ajateltavana. Aika kuluu nopeasti. Koko päivä menee valitessa ja\nostaissa kankaita, helmiä ja vaskilankaa alkuasukkaille niillä seuduin,\nmihinkä hänen on matkustettava ja missä rahoilla ei ole mitään arvoa.\nPuolialastomia kantajia tulee tuoden suuria pakkoja valkaisematonta\npumpulikangasta, juovaista ja kirjavaa kangasta, nenäliinoja ja\npunaisia lakkia, pussia, joissa on sinisiä, viheriäisiä, punaisia,\nvalkoisia ja merenkullan-värisiä helmiä, pieniä ja suuria, pyöreitä ja\nsoikeita, ja joukon vaskilanka-kimppuja. Kaikki pitää tutkia,\nlajitella, kääriä, numeroida sekä asettaa laatikoihin lajinsa ja\narvonsa mukaan. Lattioilla viruu irti-otettuja kansia, poisheitettyä\npaperia, vaateriepuja, rikkinäisiä laatikoita, sinkkikansia, murrettuja\nlautoja, sahajauhoja y.m. Kantajia, palvelijoita, isäntiä, konttoristia\njuoksee edes takaisin, ja keskellä tätä sekasotkua menee täällä kumoon\neräs kasa, tuolla hajoaa laatikko, vaate- tahi paperikappaleita\nrepäistään, vasarat paukkuvat, kiivaasti kysytään sen ja sen kasan, sen\nja sen laatikon numeroa, -- kaikkeen tähän sekaantuu vielä kiiruhtavia\nhuutoja, kirkumista ja meteliä varhaisesta aamusta myöhään iltaan.\nKaikki hikoavat; valkea-ihoiset käyttävät ahkerasti nenäliinoja;\nvärilliset käyttävät yhtä ahkerasti käsiään, käsivarsiaan ja\npaidanhihojaan.\n\nSemmoisen kuuman, kiireellisen työpäivän iltana tarvitaan lepoa --\nasetutaan nojatuoliin, poltetaan piipullinen tupakkaa tai sikari ja\njuodaan kuppi teetä työn lopetettua; tahi jos joskus saataisiin\naskareet aikaisemmin loppuun, syödään hyvä päivällinen, kello puoli 5\nsatuloidaan hevonen, tehdään pieni matka saaren sisäosaan ja palataan\nlyhyen hämärän aikana takaisin. Tahi kuletaan tavallinen kävelymatka\njalkasin Mnazi-Moya'n, s.o. yksinäisen palmun luo, joka salaperäisenä\nja ikäänkuin etuvartijana Shangani-niemen takana kohoaa yksinkertaisten\nhautojen yli vanhalla rannalla. Tahi vielä on yksi ja viimeinen keino\nmiettivällä ja tutkivalla luonteella varustetuille henkilöille,\nnimittäin että asettua nojatuoliin lattealla katolla, jossa isännän\nparkitut vuodat ovat kuivamassa, ja jalat vähäsen päätä korkeammalla\nodottaa yön tuloa.\n\nJos teemme matkan hevosella, voimme muutamissa minuuteissa vuorokauden\nsuloisimpana aikana ottaa katsellaksemme kaikkia paikan omituisuuksia.\nPitkin ahdasta ja mutkaista, kivellä laskettua kujaa, jossa hevosen\nkaviot kaikuen kilahtelevat kiviin, ratsastamme muutamain kookkaiden,\nvalkeiksi rapattujen kaksi- tahi kolmikerroksisten talojen ohi.\nEuroopalaiset kauppiaat ja virkamiehet asuvat täällä lähellä toisiaan\nja kapeaan porttiin on portinvartija asettunut niin mukavasti kuin\nasianhaarat sallivat. Ohimennen saamme siellä ja täällä vilahdukselta\nnähdä sinertävää merenlahdelmaa. Jatkamme kulkuamme siksi, kunnes tulee\nnäkyviin vanha, rappiolle joutunut linnoitus, joka näyttää joka hetki\naikovan romahtaa läjään. Joku vuosi sitten oli linnoituksen takana\ntori, jossa myytiin orjia. Semmoista paikkaa ei, Jumalan kiitos, enää\nole.\n\nOikealla meistä linnoituksen sisäänkäytävällä istuu muutamia törkeitä\nArabialaisia. Vasemmalla kohoaa tervehdystykistö, joka vaihtaakseen\nvanhan tavan mukaan tervehdyksiä sotalaivain kanssa ja muita\njuhlallisia tarkoituksia varten kuluttaa paljon ruutia. Aivan sen\nvieressä on tullihuoneukset ja keskellä edessämme on ruhtinas\nBarghasch'in haaremi eli naishuone, komea arabialaiseen tapaan tehty\nrakennus, kolmikerroksinen ja valkeaksi rapattu -- niinkuin kaikki\nhuoneet tällä saarella näyttävät olevan.\n\nJos ratsastamme edemmä, tulemme hetken päästä vielä kapeammalle\nkujalle, jossa rappaus ei ole niin valkoista kuin eurooppalaisessa\nkortteerissa. Olemme nyt Melindissä, missä niiden Eurooppalaisten,\njoilla ei ole varoja asua Shanganissa, täytyy asua Hinduilaisten ja\nArabialaisten naapureina. Melindin toisella puolella on sekasin pieniä\nvalkoisia huoneita ja matalia mökkiä, missä rikkaus ja likaisuus\noleskelee vierettäin. Olemme nyt Malagash'in yli vievällä sillalla.\nTämä Malagash ulottuu lahdesta Mnazi-Moya'n, ennen mainitun kokospalmun\nluo Shanganin takana. Molemman-puoleiset rannat näkyvät sillalle; mutta\nnäkyy myös joukko mökkiä ja muita kurjia hökkeliä keskellä tunkioita,\nlukemattomia puoli-alastomia neekeriä ja muita valkovaatteisia ihmisiä.\n\nSillan toisella puolella on niin kutsuttu Nyambu eli \"toinen puoli\".\nTie on leveä, mutta kortteeri vielä likaisempi kuin se, jonka\njuuri jätimme. Täällä asuu Wangwanoita eli vapautetuita, joidenka\npalvelusta löytöretkeilijät käyttävät matkoja varten Afrikan\nmannermaalla. Täällä elävät nämä onnellista elämää yhdessä Mswahilien\n(rannikkokauppiaitten), Hinduilaisten, Persialaisten, Arabialaisten,\norjakauppiaitten ja kauppamiesten kanssa. Juhlapäivinä, kun kansa on\njuhlapuvussaan, on Nyambu sangen kirjava, vieläpä hilpeäkin; ilo on\nsilloin meluavaa, melkeinpä villiä. Arkipäivinä näkee kyllä tosin myös\n\"köyhäinkortteerissakin\" erivärisiä pukuja; mutta näitä pukuja kantaa\nlikanaamaiset ja puolialastomat ihmiset. Kortteeri on kuitenkin\nainoastaan parin virstan pituinen; ja jos kulemme vähä reippaammin, on\nmeillä pian edessämme huoneita ja mökkiä, hajassa siellä täällä,\nryhmittäin kokospalmuja ja vanhoja mangopuita mahdottomine tumman\nvehreine lehtikattoineen. Kolme penikulmaa eteenpäin ulottuu leveä,\nkeltainen tie, pensas-aitoineen molemmin puolin. Pensas-aitain takana\nkasvaa sokuriputkia, banaania, palmuja, pomeranssipuita,\nryytineilikkapuita, kanelipuita, kokolehtisiä leipäpuita, risiinipuita,\nhirssiä, maissia, batatia ja munataimia -- sanalla sanoen melkein\nkaikkia kuuman ilman-alan kasvia.\n\nPäivillä vilisee koko pitkällä rannalla kantajia, jotka lastaavat\nsäkkiä ryytineilikoilla ja kanelilla, norsunluulla, gummipihalla sekä\nvuodalla, suuriin proomuihin, joissa ne viedään laivoihin, --\nmerimiehiä, jotka auttavat, ja mustia soutajia, jotka läjäävät eri\ntavaroita hiekkaisella rannalla. Iltasin tunkeilee siellä alastomia\ntyömiehiä ja poikia, jotka merentyrskyissä pesevät itsensä puhtaiksi\nkovan päivätyönsä päätettyään. Siellä täällä näkee arabialaisia\nkauppamiehiä, jotka istuvat tuoleillaan, kivipadolla taikka\ntavaramytyillä, hyvässä sovussa lörpöttelevän keskenänsä aina siihen\nsaakka kunnes aurinko laskee ja rukoushetki on käsissä. Veneitä liikkuu\nhiljaa ja hitaisesti eteenpäin ja nariseviin raakapuihin nostetaan\npurjeita, jotka vievät ne rantaan. Sansibarkanotia saapuu rantaan\nlastattuina rakennuspuilla ja muilla tuotteilla; muutamat veneet\nkääntävät mastopurjeensa jättääksensä sataman. Aurinko on\nlaskemaisillaan ja sen laskettua seuraa hiljaisuus. Sansibarissa ei ole\najokaluja jyrisevine pyörineen; kun ilta tulee, niin tulee myös\nhiljaisuus ja rauha.\n\nLöytöretkeilijä, jonka katsanto on kiinnitetty tummaan mannermaan\njuovaan, joka näkyy kauimpana lännessä Sansibarista, ajattelee kokonaan\nmuita asioita kuin se joka jää saarelle. Yhtä vähän kuin hänen silmänsä\nvoivat selvästi erottaa sumuisia piirteitä lännessä näköpiirin rajalla,\nyhtä vähän voi hän tietää, onko hänen vastainen matkansa onnellinen vai\nonneton. Hän mietiskelee sitä että kaikki on epävarmaa. Kuitenkin\ntahtoo hän verrata näköalaa auringon laskiessa ja sitä kohtaloa, joka\nhäntä odottaa. Pimeänä laskeutuu äkkiä tuleva yö yli mannermaan, mutta\nnäkeehän hän vielä siellä olevan vaaleanpunaisia juovia ja\nkarmosinipunaisia heijastuksia? Ja hän voi silloin sanoa: \"Niinkuin\nnämä värit loistavat nyt pimeästä lännestä, eikö koita myöskin toivon\nsäde pimeästä tulevaisuudestani\".\n\n\n\n\nSansibar ja sen väestö.\n\n\nSansibarin ruhtinas, Seyyid Barghasch on Euroopalaisten ystävä ja\ntodellinen liittolainen, joka tahtoo koettaa parastaan orjakaupan\nhävittämiseksi.\n\nVaikka hänen alamaisensa mannermaan sisäosissa ylönkatsovat hänen\nvaltaansa ja nauravat uhkauksille, jotka niin kaukaa tulevat,\nkunnioittavat he häntä kumminkin \"seyyidinänsä\" eli hallitsijanaan ja\nisänään, ja tulevat, kun kerran ovat tulleet huomaamaan että hänen\ntarkoituksensa on todellinen ja vakaa, myöskin seuraamaan hänen\nneuvojansa ja käskyjänsä.\n\nHänen valtakuntaansa kuuluu, paitsi Sansibaria ja muutamia muita\nsaaria, liki 1,000 penikulmaa mannermaan rannikkoa, ja asukkaita siinä\non puoli miljoonaa.\n\nKauppa Sansibarin tuotteilla on tehnyt monta Euroopalaista rikkaaksi.\nRyytineilikoita, taatelia, kilpikonnan-kuoria, pippuria, gummia,\nnorsunluuta, tupakkaa, kautsua ja vuotia on viety ulos useina vuosina,\nmutta tämä ei ole kymmeneskään osa siitä, mitä saari voisi tuottaa.\nKokospalmu kukoistaa Sansibarissa ja mannermaalla, öljypalmuja tavataan\nrunsaasti ja sokuriruokoa kasvaa joka paikassa. Kautsupuu on vielä\nkoskematta metsiköissä rannalla, melkein sama on asianlaita gummista\nrikkaiden akasia-metsien. Riisiä viljellään paljo ja se antaa runsaita\nsatoja, pumpulipensas menestyisi jokaisessa noista monista viljavista\njokilaaksoista. Sitä paitsi kasvaa vehnää, hirssiä ja maissia sekä\npaljo muuta, mitä alkuasukkaat viljelevät, kuitenkaan erittäin\nuurastamatta niitä. Maan sisäosassa on runsaasti karjaa ja vuohia;\nkahvipensas menestyy hyvin. Teiden puute ja kuuma ilman-ala on\nkuitenkin esteenä kaupan virkeälle kukoistamiselle.\n\nTeiden hakkaaminen koleitten, puilla ja pensailla tiheästi\nkasvettuneiden seutujen läpi on asia, joka vaatii aikaa, varoja ja\nkärsivällisyyttä sekä sen lisäksi kovaa työtä. Melkein yhtä nopeasti\nkuin maa on puhdistettu puista ja pensaista, on se taas korkean ja\npaksun ruohon peitossa; tarvitsee ainoastaan muutamia kuukausia ja\njokainen jälki vuosikausien työstä on kadonnut. Karja kaatuu kärpästen\nkuoliaaksi kiusaamana tahi myrkyttää sen pahalta haiseva ruoho;\nalkuasukkaat kuolevat sopivan ruoan puutteesta, tahi lankeevat\nväsymyksestä ja uupumuksesta täällä raivoaviin moniin kuolettaviin\ntauteihin.\n\nRautatietä tarvitsee Afrika ensi tilassa. Kaikki muu hyvä, mitä\nsivistys mukanaan tuo, on seuraava rautateiden mukana; niistä on\nmuodostuva Afrikan ja enemmän suosittujen maan-osien välinen rautainen\nyhdysside, joka ei koskaan murru.\n\nNe arabialaiset valloittajat, jotka seurasivat sultani Seyydiä,\nnykyisen sultani Barghasch'in iso-isää, ottivat itselleen, niinkuin on\ntavallista kaikissa monivaimoisuutta suosivissa kansoissa, vaimonsa\nomasta heimostaan varojensa mukaan, mutta melkein kaikki ostivat vielä\nitselleen vaimoiksi neekerinaisia. Viimemainittujen yhtymysten\nseurauksen näkee niissä monissa ihoväreissä, joita täällä tapaa\nsellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään Arabialaisiksi. Monet\nniiden Arabialaisten jälkeläisistä, jotka muuttivat tänne sultani\nSeyyidin kanssa, ovat pysähtyneet isäinsä huoneisin, viljelevät sitä\nmaata, mitä heiltä ovat perineet ja ansaitsevat elatuksensa\nviljelemällä ryytineilikkapuuta, kanelipuuta, pomeranssipuuta,\nkokospalmua, sokuriruokoa y.m., mutta iso osa on muuttanut edemmäksi\nmaahan ja siellä perustaneet uusia siirtopaikkoja.\n\nMoni näistä siirtolaisista on paremmissa varoissa kuin he olisivat\nolleet, jos olisivat pysähtyneet Sansibariin. Monella niistä on\nsadoittain orjia ja sitä pidettäisiin hyvin köyhänä, jolla ei olisi\nenemmän kuin kymmenen. Ja nämä orjat ovat isännilleen rakentaneet\ntilavia, mukavia lattea-kattoisia huoneuksia tahi korkeita, pitkulaisia\nmajoja, joita seuduissa, missä on syytä pelätä vihollisten hyökkäyksiä,\nsuojellaan lujilla paalustoilla. Usealla Arabialaisista, jotka ovat\nnäihin hyvälaitumisiin seutuihin asettuneet, on suuria karjalaumoja ja\nlaajoja kenttiä, missä, paitsi sokuriruokoa ja sipulia, viljellään\nriisiä, vehnää, maissia ja hirssiä, jota paitsi kaikki Sansibarissa\nkasvattavat hedelmäpuut, pomeranssipuu, melonipuu, mangopuu ja\ngranatiomenapuu, vähitellen voittavat alaa täällä.\n\nKun Arabialaiset valloittivat Sansibarin, huomasivat he\nPortugalilaisten mustien alamaisten olevan kahta lajia, watumiaa\n(orjia) ja wangwanoita (vapaita). Vapaita olivat neekerit, jotka joko\nsäästörahoillaan olivat ostaneet itsensä vapaiksi orjuudesta, tahi\nisäntänsä kuoltua päässeet vapauteen; ne lapset jotka syntyivät\nsittenkuin vanhemmat olivat saaneet vapauden, tulivat vapaiksi.\n\nSitten on sana \"wangwana\", se on saanut yleisemmän ja laajemman\nmerkityksen ja sitä käytetään osoittamaan sekä orjia että vapaita\nSansibarissa.\n\nWangwanat ovat hyvin helliä ja uskollisia sekä kiitollisia ja niillä on\nmonta muuta ihmisluonnon hyvää puolta. Niistä voi tulla hyviä ja\nkuuliaisia palvelijoita ja useat niistä ovat vikkeliä, kunniallisia,\nahkeroita, tarkkaoppisia, toimellisia, rohkeita ja oikeamielisiä --\nsanalla sanoen: he ovat yhtä hyviä kuin mikään värillinen tahi väritön\nrotu koko maapallolla. Mutta oppiakseen tuntemaan niiden arvon pitää\noudolla olla tarkka ja kestäväinen vaarin-ottokyky sekä on hänen\nunohdettava korkeampi arvoasteensa, josta hän itse ja hänen rotunsa\nehkä voi kerskata.\n\nNeekerit Sansibarissa ovat kansaa, joka vast'ikään tulleena\nrauta-aikaan nyt melkein väkipakolla joutuu yhteyteen kansojen kanssa,\njotka nelituhatvuotisen edistymisen tähden ovat jättäneet nämä\nmahdottoman kauas taaksensa. Niissä on vielä raakalaiskansan paheet;\nmutta ne ymmärtävät täydelleen minkälainen ja kuinka kurja tämä tila\non.\n\nNe wangwanat eli Sansibarin alkuasukkaat, jotka asuvat Nyambussa, ovat\nonnellisia ja iloisia ihmisiä, pitävät seurasta ja seurustelevat\nsentähden mielellään. Turhamielisyytensä saattaa heidän pitämään sitä\nkunnianansa että heillä on muutamia valkoisia paitoja ja heleänpunaisia\nlakkia. Jos mgwana [Stanley kirjoittaa kansain nimet niinkuin neekerit\nsanovat; siten merkitsee m maan nimen edessä asukasta sieltä (mjiji =\nJijistä kotoisin oleva henkilö) wa useita henkilöitä samasta maasta\n(wajiji = Jijistä kotoisin olevia) u merkitsee maata itseä (esim. Ujiji\n= Jijin maa)] on nähnyt Euroopalaisen tai Arabialaisen kävelevän keppi\nkädessä, niin on melkein varma, että jos hän on kylliksi rikas\nostaakseen itselleen valkoisen paidan ja punaisen lakin, niin saa\nmyöskin nähdä hänen kävelevän keveä keppi kädessä.\n\nKaikkein köyhimmät wangwanoista menevät palvelukseen muille, kantamaan\nmyttyjä, laatikoita ja tavaroita. Jotka haluavat helpompaa työtä ja\novat hyvässä maineessa, pääsevät portinvartijoiksi tai rengeiksi\neuroopalaisille kauppamiehille. Toiset, jotka ovat saaneet oppia\nkäsitöitä, ansaitsevat elatuksensa korjaamalla pyssyjä, tekemällä\nveitsiä, sapelinkantimia, satulalaitoksia, tahi nikkaroimalla ja\nlaivanveistolla. Saaren sisä-osissa ja mannermaan rannikolla on toisen\nlajisia wangwanoita, jotka pitävät parempana kuljeskella ympäri\narabialaisten kauppiasten ja tieteellisten matkueiden mukana kuin olla\nkärsimässä arabialaisten maanviljelijäin oikkuja, sortoa ja kitsautta.\n\nMutta mgwanan suurin kunnianhimo on päästä huoneen ja puutarhan\nisännäksi. Puutarhakaan ei tarvitse olla suurempi kuin että siihen\nsopii tusina kokospalmuja, tusina maniokpensaita, puoli tusinaa\nbanania, puoli tusinaa batatia ja kaksi tai kolme maapistasia-lavaa --\nse on kaikissa tapauksissa hänen puutarhansa, hänen omaisuutensa ja sen\ntähden hänelle niin suuriarvoinen, ettei sen arvoa voi rahoissa\nmäärätä. Tämän pienen mutta hyvinhoidetun puutarhan nurkkaan tahtoisi\nhän rakentaa itselleen huoneen ja laittaa sen eteen erityisen pienen\npihamaan, jossa saisi kävellä puoli tusinaa kanoja ja vuohi, jonka hän\nlellittelisi aivan pilalle, hyväilisi sitä oikein hartaasti.\n\nHän menee kahdesti naimisiin, tulee neljän tai viiden lapsen isäksi ja\nehkä yhden kai kahden orjan omistajaksi. Silloin nauraa musta\ntilanomistaja koko maailmalle ja katsoo olevansa yhtä hyvällä kannalla\nja hyvinvoipa kuin joku Sansibarin Arabialaisista. Mutta onni häntä\nharvoin pilaa. Hän pitää hauskasta kanssakäymisestä ja hänen hyvä\nsydämensä hankkii hänelle kuinka monta ystävää hyvänsä. Maissista tehty\nolut, palmuviini, kokospähkinän-maito tai euroopalainen paloviina\nlaajentavat vielä puolestaan ja vahvistavat hänen ystävyysliittojansa.\n\nWangwanojen lukuisuuden ja monien hyvien ominaisuuksien vuoksi voi\nennustaa sen päivän tulevan, jolloin niitä katsotaan paremmiksi kuin\nminä niitä nyt pidetään, ja jolloin niitä rehellisesti kohdellaan\nhyvinä alamaisina sivistyneessä valtakunnassa, joka niitä voi\nkasvattaa, sillä ne ovat suuren afrikalaisen kansan ydin ja voivat yhtä\nvoimallisesti edistää tuon suuren maan-osan vastaista onnea, kuin\nnykyiset olosuhteet uhkaavat tehdä sille onnettomuutta.\n\n\n\n\nValmistukset. Retkikunta lähtee liikkeelle.\n\n\nHuhu oli jo aikoja ennen levinnyt täällä, että Stanley ottaisi mukaansa\nkaikellaista kansaa, joka kuormaa jaksaisi kantaa. Aina siitä pitäin\nkun hän tuli Sansibariin, oli hän hyvissä kirjoissa niin Arapialaisten\nkuin wangwanain kesken. He eivät olleet unhottaneet että hän oli se,\njoka löysi \"vanhan, valkoisen miehen\" -- Livingstonen Ujijissä, eivätkä\nhänen anteliaisuuttansa ja hyvyyttänsä miehiänsä kohtaan.\n\nStanleylla oli nyt se vaikea tehtävä että mahdottoman suuresta\nhakijajoukosta valita sopivimmat seurakumppaneiksi pitkälle ja\nvaaralliselle matkalleen. Melkein kaikki raajarikkoiset, keuhkotautiset\nja heikkovoimaiset miehet, jotka Sansibarissa olivat, ilmoittivat\nitsensä osan-ottajiksi retkikuntaan, mutta saivat luonnollisesti kohta\nkieltävän vastauksen. Niiden kintereillä seurasi saaren kaikki roistot,\ntappelijat ja irstailijat, ja näitä ei ollut niin helppo huomata. Orjia\nei myöskään ollut aikomus ottaa, sillä nehän ovat herrainsa vallan\nalaiset, mutta siitä huolimatta tuli otetuksi monia, joiden oikeasta\nsäädystä ei Stanleyllä ollut vähintäkään aavistusta, ennenkuin hän\nuseampien kuukausien päästä niiden riidoista leirissä tuli huomaamaan,\nkuinka ne kavalat veijarit olivat vetäneet häntä nenästä.\n\nKaikki ne, jotka olivat olleet Stanleyn mieliksi retkikunnassa\nLivingstonen etsimistä varten vuonna 1872, otettiin kohta.\n\nMutta ennenkuin mitään voitiin toimittaa, oli jokaisen saatava\ntavanmukaiset lahjat.\n\nEräs sai kultasormuksen pannakseen sen paksuun mustaan sormeensa, eräs\ntoinen hopeavitjat ripustaakseen ne kaulansa ympäri. Kiitollisuus teki\nleveän suun vielä leveämmäksi.\n\nEräs tuli silmänräpäyksen ajaksi aivan tajuttomaksi kiitollisuudesta,\nkun Stanley ripusti loistavan agat-kaulaimen hänen kaulaansa ja sormeen\nasetti raskaan sinettisormuksen. Eräs kolmas sai hopeaisen väkipuukon,\nkullatun rannerenkaan ja parin korvarenkaita.\n\nKaikki suuret yritykset vaativat valmistusta ja perinpohjaista\nmiettimistä eli, kuten wangwanat sanovat, _shauri'a_. Nämä shaurit\novat hyvin tavallisia itä-Afrikassa. Täällä pelätään kiirehtimistä.\n\"_Poli, poli_!\" varovasti, varovasti! sanoo wangwana, kun jotakin\ntärkeätä yritetään.\n\nSellaisen shaurin piti Stanleyn nyt pitää niiden wangwana-päällikköjen\nkanssa, jotka olivat taipuvaiset seuraamaan häntä. Päälliköt asettuivat\npuoliympyrään ja Stanley asettui jalat ristissä kasvot heihin päin.\n\nMitä haluatte, ystäväni? Puhukaa! sanoi hän.\n\nNe mutisivat, änkyttivät ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin jos ne\nnaapuriensa naamoissa olivat voineet lukea tarkoituksen, jota varten\nolivat tulleet. Kun ei kukaan tahtonut alkaa, remahtivat ne viimein\nkovaääniseen nauruun.\n\nEräs päälliköistä, jonka nimi oli Manwa Sera ja, vaikka hän aina\nnäytti hyvin vakavalta, kuitenkin oli aina valmis hyvään pilapuheesen,\noli olevinaan äkeissään ja sanoi naapurilleen:\n\n-- Puhu sinä, Safeni! Meillä on todella lasten kujeet. Luuletko\nStanleyn tahtovan syödä meidät?\n\nSafeni alkoi sitten, hyvin varovasti, hetken epäröityään:\n\n-- Oomme tulleet, massa, -- sanalla sanoin, kuuntelemaan. Haluamme\ntietää joka askeleen minne meidän on mentävä. Matkamies ei lähde\ntietämättä mihin matka vie. Oomme tulleet saamaan tietoa mihinkä maihin\naijot meitä viedä, massa.\n\nSamalla varovaisella ja matalalla äänellä, ikäänkuin jos se, mitä\nhänellä oli sanottavaa, olisi ollut liika tärkeätä kovalla äänellä\nlausuttavaksi, alkoi Stanley murtavalla swahili-kielellä selittämään\naijotusta matkasta. Hän luetteli maan toisensa perästä, joista\nwangwanoilla oli tähän saakka ollut ainoastaan himmeä aavistus ja\nsamaten virran ja järven toisensa perästä. Hän sanoi toivovansa heidän\navullaan suorittavansa kaikki onnellisesti ja perinpohjaisesti.\n\nPäällikköjen suusta kuului Stanleyn puheen aikana hämmästys- ja\nilohuutoja sekaisin rauhattomuus- ja kauhistushuudahduksien kanssa, ja\nkun hän lopetti, hengitti jokainen raskaasti ja huusi ihmetellen:\n\n-- No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!\n\n-- Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli\nvähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, -- kuusi, yhdeksän\ntai kymmenen.\n\n-- Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä\nte ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme\nvuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan\nkuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin.\nEikös niin ollut?\n\n-- Oli, oli! vastattiin.\n\n-- No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään\nAfrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja\njärviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.\n\n-- Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen,\nsanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes\nkahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa\nainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan\ntakaisin, vaan kuoli sinne.\n\n-- Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani\nniin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin\nsilloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle\ntietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta\nkuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se\nollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut\nvalehdella kuten tienosoittajat?\n\n-- Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.\n\n-- No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme.\nHuomenna teemme välipuheen konsulin edessä.\n\nSillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.\n\nVeljekset Pocock ja Barker tulivat eräänä päivänä Stanleyn luokse ja\nFrank, joka johti puhetta, sanoi:\n\n-- Veljeni, Fred Barker ja minä olemme ottaneet vapauden, sir,\nesittää teille pyynnön, jonka ihan varmaan mahdatte katsoa\nkummalliseksi ja sopimattomaksi. Mutta me emme voi unohtaa että me\nolemme Englantilaisia, mihinkä hyvänsä menemmekään, ja sentähden olisi\nmeille hupaista jos saisimme mukaamme jotakin joka aina muistuttaisi\nmeille ketä me olemme ja samalla olisi lohdutuksena meille kun kaikki\nasiat näyttäisivät toivottomilta, vieläpä innostuttaisi meitä tekemään\nvelvollisuutemme paremmin. Olemme tulleet kysymään teiltä, sir, emmekö\nsaa tehdä itsellemme pientä brittiläistä lippua nostettavaksi telttimme\nyli ja veneemme yli järvillä.\n\nNiiden toive täytettiin luonnollisesti kohta ja pian nähtiin nuoret\nEnglantilaiset tekemässä pientä, kahdeksantoista tuuman levyistä ja\npituista lippua. Olivatko värit, sininen ja valkoinen, oikein asetetut\ntahi risti oikeassa paikassaan, on vaikea sanoa, mutta he olivat hyvin\niloiset kun se oli valmis, vaikk'ei koko lippu ollut suurempi kuin\ntavallinen naisväen nenäliina. Stanley itse kuletti mukanaan\namerikalaista tähtilippua.\n\nStanleyn tavarain -- kankaiden, helmien, vaskilangan, ruokatavaran,\nlääkeaineiden, sänkyvaatteiden, vaatekappaleiden, telttain,\nampumavaraston, veneiden, airojen, peräsimen, seilivaatteiden,\ntutkimuskalujen ja kirjoituskapineiden, valokuvauslaitosten,\nkyökkikalujen y.m. -- paino oli yhteensä hiukan yli 18,000 naulaa,\nkaikki jaettuna niin tasaisesti kuin mahdollista 60 naulaa\nkantamuksiin.\n\nKuletusta varten tarvittiin siis yhteensä 300 miestä. Kantamukset\nolivat pienemmät kuin tavalliset miehentaakat, että voitaisiin kulkea\nnopeasti siltä väsyttämättä kantajia. Välikirja tehtiin nyt Stanleyn ja\nneekerien välillä, jotka jälkimäiset sitoutuivat sovittua palkkaa ja\nelatusta vastaan rupeamaan hänen palvelukseensa kahdeksi vuodeksi tahi\nkunnes hän ei enää tarvinnut heitä Afrikassa; sitävastoin sitoutuivat\nhe kuuliaisesti ja säännöllisesti täyttämään velvollisuutensa. Stanleyn\ntuli puolestaan \"kunniallisen, valkoisen miehen sanallaan\" heidän\nsuhteensa noudattaa seuraavia pykäliä:\n\n1:ksi. Kohdella heitä hyvyydellä ja kärsivällisyydellä.\n\n2:ksi. Taudin kohtauksissa antaa heille sopivia lääkkeitä riittävä\nmäärä ja parasta saatavissa olevaa ruokaa. Jos sairas ei voisi kävellä,\nniin häntä ei jätettäisi pakanoiden armoille vaan vietäisiin paikkaan,\nmissä häntä ei uhkaisi mikään hengenvaara ja mistä hän terveeksi\ntultuaan voisi palata sukulaistensa ja ystäväinsä luo. Täten jäljelle\njätettävien sairaiden edestä oli kankaissa tahi helmissä maksettava\nmustalle lääkärille, mitä hän vaan vaati sairaan hoidosta.\n\n3:ksi. Heidän välisissään riidoissa tulisi Stanleyn tuomita oikeuden\nmukaan, rehellisesti ja puolueettomasti.\n\n4:ksi. Hän olisi heidän \"isänään ja äitinään\" ja parhaan kykynsä mukaan\nsuojelisi heitä \"villien maan-asujanten tahi ympäri kuljeskelevien\ntunnottomien roistojen\" väkivallasta.\n\nJos vaan Stanley täyttäisi nämä ehdot, lupasivat he puolestaan täyttää\nvelvollisuutensa, kunnioittaa ja totella hänen käskyjään, olla\ntottelevaisia ja hädän hetkenä olla hänelle apuna -- sanalla sanoen, he\nlupasivat käyttäytyä hyvien ja siivojen lasten tavoin, ja, sanoivat he,\n\"siunatkoon Jumala yrityksemme\".\n\nKuinka he pitivät nämä lupaukset vastavuoroisesta luottamuksesta ja\navusta; kuinka he olivat yksimieliset tukalissa silmänräpäyksissä ja\nsuuressa hädässä, kuinka he rehellisesti pyrkivät täyttämään\nvelvollisuuksiaan toisiansa kohtaan; kuinka he -- isäntä palvelijalle\nja palvelija isännälle -- tekivät toisilleen kaikkia palveluksia, mitä\ntoinen ihminen voi tehdä toiselle, toveri toverilleen: -- kaikki tämä\ntulee selviämään kertomuksessamme tästä merkillisestä ja vaarallisesta\nmatkasta Afrikan sisämaissa.\n\nNiistä, jotka olivat olleet Stanleyn seuralaisina hänen retkellään\nLivingstonen etsimistä varten, valitsi hän retkikunnan neekerien\npäälliköt eli \"johtajat\". Nämä olivat: Manwa Sera, Wadi Rehani,\nKachéché, Wadi Safeni, Mabruki, Zaidi, Ulimengo, Hamadi y.m.\n\nKuudesta Arabialaisesta laivasta kootulla laivastolla läksi retkikuuta\nSansibarista Afrikan manteretta kohden.\n\nStanleyn viittauksesta nostettiin ankkurit laivaan ja kolmikulmaiset\npurjeet viritettiin, ja pian oli iltatuuli vienyt laivan kauas merelle\nmaan kadotessa etäisyyteen udun tapaisena.\n\n\n\n\nRetkikunta tunkee Afrikkaan.\n\n\nMarraskuun 13 päivänä saapui Stanley Afrikan rannalla olevaan\nBagamayoon. Täällä oli hänellä jo ensimmäinen vastoinkäyminen. Lyhyen\najan kuluttua oli näet koko kaupunki vihasta kuohuksissa. \"Valkoinen\nmies on tuonut kaikki Sansibarin varkaat, roistot ja murhaajat mukanaan\nvalloittaakseen kaupunkimme\" -- sellainen oli huhu, joka kulovalkean\ntavoin levisi joka kadulle ja kujalle. Miehiä verisin kasvoin, hurjin,\nveristynein silmin, likaisin ja revittyin vaattein tuli horjuen\nretkikunnan kortteerin ja vaati hoilaten ja huutaen ampumavaroja ja\nkiväärejä. Arabialaisia, miekat paljastettuina kädessä, ja mustia\nmaanasukkaita valmiina laukaisemaan lunttupyssynsä, viittoeli\nuhkaavasti muukalaisia ja heitä seurasi sekainen joukko vimmastuneita\nvaimoja ja rääkyviä lapsia.\n\nEtupäässä raivosi eräs arabialainen ylimys, jota pidettiin suuressa\narvossa Bagamayossa, ja jonka puku ja käytös olisivat helposti\nsaattaneet haaveksivan, kokemattoman nuorukaisen luulemaan häntä\n\"Afrikan ruumistuneeksi vitsaukseksi\". Muutoin ei hän juuri, paljaine\nvoimakkaine käsivarsineen ja miekka heiluen korkealla ilmassa ikäänkuin\niskemistä varten, näyttänyt haluttomalta halkaisemaan Stanleyn viatonta\npäätä.\n\nStanley piti nyt tutkimuksen, josta tuli selville että monet hänen\nmiehistään olivat tehneet väkivaltaisuuksia ja seurauksena tästä oli,\nettä kolmattakymmentä wangwanaa pantiin kiinni rikoksellisina ja tusina\nheidän toveriansa asetettiin vartijoiksi.\n\nVälttääkseen uusia tällaisia harmittavia hankkeita lähetti Stanley\nsanansaattajan arabialaisen maaherran luo, jonka hän käski vangitsemaan\nja rankaisemaan kaikkia Stanleyn palveluksessa olevat wangwanoita,\njotka synnyttäisivät epäjärjestystä; vaan tämän seurauksena oli että\nyli kolmekymmentä viattomasti vangittiin ja ruoskittiin. Useiden\nonnistui ainoastaan hurjan paon kautta päästä kostonhimoisen\nArabialaisen palvelijain käsistä.\n\nBagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti\nStanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja\nDallingtonin.\n\nMarraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean\naskelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen\njärjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka.\nVahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia\nvaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan\npainavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille\nnuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta\nsisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille\nuskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet,\ntieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin.\nNe kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja\njotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla,\nkarmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä\nkannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin\nvoimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä\nkivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat\nolivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat\njättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan\nviedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä\nkoskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja\nLivingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty\nneljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan.\nRetkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle --\nPocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen -- sekä kaksi\nsairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.\n\nMarraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä\nSansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä\nmiesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa\nkokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa\njärjestyksessä:\n\nEnsin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten\nkaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen\nmessinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja,\nkoneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden\njälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja\nvenheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä\nkykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat,\nja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin\netujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, --\nyhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen\nenglantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin\nkäytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien\njärvien ympäristöihin.\n\nEdward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut\nsotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle\netevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti\nvoi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman\npitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei\nkuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa\nleiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki\npieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä\nkylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin\ntuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat\nmetsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi\nherättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä\npienen omaisuutensa.\n\nTäten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua\nkuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille,\nmissä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan\nepätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi.\nAurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja\nkova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.\n\nPian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus\nvoitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat\nolleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen\nenglantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon,\ntottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat\nkuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti\nolivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa\nvimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan\ntuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja\nja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa\nrohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti\npäättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa\nväsymyksen.\n\nFrank ja hänen veljensä Edward, jotka olivat lähetetyt edelläpäin\nlauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja\nihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli\nsellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu\nkappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen\nmatkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri\nettä yksi koirista, \"Castor\" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa\n\"Captain\" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä\n\"Nerossa\", \"Bullissa\" ja \"Jackissa\", vaikka ne makasivat maassa ja\nhengittivät tuskallisesti.\n\nKikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta\nruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten\nloiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän,\nkapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien\nympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen\nvälissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen\nkylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa\npitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi\nihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu\ntaivasta kohti.\n\nMatkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat\nniin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien.\nGraniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään\nkaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet\njoen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet\neräänlaisista köynnöskasveista.\n\nSitte meni tie pitkin erästä vuorijonoa useiden pienempien putouksien\nja muutaman kirkkaan joen yli.\n\nJoulukuun 3 päivänä tultiin Ngurumaahan. Sen asujamet tekevät rei'än\nkorvalehtiinsä, johon he sitte tunkevat kurpitsa-pullon kaulan tahi\npyöreän puupalikan, tehdäkseen rei'ät isommiksi. Kaulassaan kantavat\nhe paljon kummallisia kapineita, niinkuin pieniä vuohensarvia,\nmessinkivitjoja ja munan kokoisia helmiä. Siniset ja punajuovikkaat\nkankaat hyvin viehättävät heitä. He maalaavat muotonsa värimullalla\nkeltaiseksi, panevat hiuksensa pitkille kiehkaroille, joihin he\nripustavat kuparirippuja sekä suuria valkoisia ja punaisia helmiä.\n\nSuurenmoinen ja majesteetillinen taulu levisi silmälle matkalla\nMakubikaan, lähimpään uudisasuntoon. Pohjoisesta näkyi Ukamha-vuorien\nhuiput, joiden rinteet ovat kuuluisat elefantti-parvistaan, jotka\nniillä asuvat. Aivan erään vuoren luona, jolle oli annettu tuo sattuva\nnimi \"Kaarenselkä\", oli pieni kirkasvesinen järvi, ja suuria\nvuorenhuippuja ja harjanteitä näkyi kaikkialta taivaanrannalla.\n\nKyliä oli melkein joka kukkulalla tien varrella, vaan niiden asujamet,\njoita kuleksivat rosvot olivat hätyytelleet, olivat hyvin arkoja.\n\nKauniista, rauhaisasta laaksosta kohosi tie kohoamistaan erään\nvuorenharjanteen huipulle saakka. Täällä näki silmä luoteessa ja\nlännessä suuren tasangon, joka oli täynnä laitumella olevia jalon\nmetsänriistan parvia. Leiri laadittiin tasangon reunaan muutamien\nkukkuloiden väliin ja pienen kirkasvetisen puron rannalle. Stanley otti\nmukaansa yhden neekereistään pyssyä kantamaan ja läksi koettamaan\nrikastuttaa ruokavarastoja jonkinlaisen saaliin kaatamisella.\n\nPitkän ja vaivaloisen kävelyn jälkeen korkeassa ja punaisenruskeassa\nruohossa jossa tuskin voivat päästä eteenpäin, huomasivat he pienen\nlauman seebroja, eräänlaisia pieniä, juovikkaita hevoisia. Näillä\neläimillä on niin tarkka haisti ja kuulo ja ne ovat niin valppaita.\nettä on melkein mahdotonta päästä avonaisella kentällä niitä lähelle.\nAinoastaan suurimmalla varovaisuudella onnistui Stanleyn päästä niin\nlikelle niitä, että hän voi ampua melkein arviokaupassa. Yksi\nseebroista kavahti pystyyn ja loikahti muutaman kerran hurjasti, vaan\nrupesi yhtäkkiä horjumaan, notkisteli polviansa ja kaatui vapisten\nkumoon, niin että koivet nousivat pystyyn. Muut seebrat hirnuivat\nkaivaten toveriansa ja hirnuen ja suloisesti piirissä kierrellen\nlähestyivät Stanleytä, kunnes hänen luotinsa sattui yhden otsaan.\n\nSitte lähetti hän neekerin leiriin hakemaan väkeä, että saalis\nsaataisiin kotiin tuoduksi. Vähän ajan kuluttua hyppäsi \"Jack\" koira,\njoka oli tullut mukaan ja ruvennut maata nurmikolle Stanleyn jalkojen\nluo, pystyyn ja katseli tarkasti erästä paikkaa ruohokentällä.\nSeuraten koiran katsantoa huomasi Stanley leijonan, joka läheni\nvarovasti hiipien ruohistossa ja katseli häntä uteliaasti. Stanley\nlatasi norsupyssynsä räjähtävillä luodilla ja saatuaan varman tuen\nkuolleen seebran ruumiista odotti hän leijonan tuloa ampumatkalle.\nMajesteetillinen eläin lähestyi tuhannen jalan päähän, sitte seisahtui\nse ikäänkuin hämmästyneenä ja palasi parilla hypyllä erääsen\npensaikkoon. Hetken kuluttua näkyi hämärän äkkiä enentyessä kokonainen\njoukko näitä eläimiä äkkiarvaamatta pensaikossa, josta lähestyivät\npitkässä, juhlallisessa rivissä. Kun etumainen niistä oli kolmensadan\njalan päässä, ampui Stanley. Leijona kavahti pystyyn ja kaatui, ja muut\npötkivät pois hurjassa paossa. Samassa kuului myöskin pari muuta\nlaukausta; leiristä tulevat wangwanat olivat näet myöskin huomanneet\nleijonat ja ampuneet. Kun oli melkein pimeä, niin ei enää voitu ruveta\netsimään kaatunutta leijonaa, ja kun Stanley seuraavana aamuna lähetti\nväkeä hakemaan sitä, olivat hyenat syöneet sen niin tarkoin, että\nainoastaan muutamia keltaisia karvatukkoja oli jäljellä.\n\nJoulukuun 11 päivänä jatkettiin matkaa tasangon yli. Sitten meni tie\nlänteenpäin vähitellen kohoavaa mäkeä myöten. Tähän paikkaan näkyi\nlaakso, jossa oli viisikolmatta nelikulmaista, palissaadeilla eli\npaalustoilla ympäröittyä kylää, joukko mataloita kumpuja sekä siellä\ntäällä viljelysmaita.\n\nJoulukuun 12 päivänä tuli retkikunta Bagamoyosta, viisikolmatta päivää\nmarssittuaan, Mpwapwaan ja oli siten kulkenut koko Ufagaran vuoriseudun\nläpi.\n\nUsein oli tapahtunut karkaamisia retkikunnasta. Stanleyn täytyi\nsentähden hyvissä ajoin ennen auringon nousua asettaa joka päivä vahtia\nmuutaman sadan kyynärän päähän leiristä, käskien heitä olemaan\nväijyksissä kunnes retkikunta oli lähtenyt. Täten saatiin monta kiinni,\njuuri kun he olivat lähtemäisillään vaan ei tässäkään varokeinossa\nkyllin. Ennenkuin tultiin Mpwapwaan oli viisikymmentä miestä pujahtanut\npois ottaen mukaansa edeltäkäsin maksetun palkkansa ja monet myös\nkiväärinsä. Useita miehiä ja naisia, joiden ruumiinvoimat olivat liian\nheikot kestämään matkan vaivoja, oli sitäpaitsi matkalla jätetty\njälkeen.\n\nTäältä jatkettiin matkaa Ugogon maahan; sitte kuljettiin aution seudun\nläpi, joka tuskallisesti vakoovalle silmälle näytti haaleanharmaalta\ntasangolta, jonka yksitoikkoisuutta vähensi ainoastaan muutamat\nyksinäiset apinanleipäpuut, muutamat vitsa-aitausten ympäröimät\nnelikulmaiset paikat, joilla asui ihmisiä, ja siellä täällä yksinäinen\nkarjalauma tahi vuohiparvi, joka jyrsi huonoa nurmikkoa. Kaukana kohosi\nkammallakin puolen suuria kallioita.\n\nVaikka ilma olikin erinomaisen kuumaa, kuljettiin kuitenkin eteenpäin\nlähimpään neekerikylään. Tunnin kuluttua siitä kuin tänne oli tultu,\npeittyi taivas mustilla pilvillä, ilma viilistyi äkkiä ja kovia\nukkosenjyrähdyksiä alkoi huikasevain salamain seuraamina kajahdella\nkukkuloiden välissä. Noin kolmen peninkulman päässä lounassa näkyi\npaksu savu kohoavan, ja tästä tiedettiin että siellä satoi. Puolen\ntunnin kuluttua oli kuiva ja leveä hiekkapohjainen joen uoma, mistä\nStanley hetkeä ennen oli kaivattanut vettä, muuttunut kuohuvaksi\nvirraksi. Kahden tahi kolmen tunnin kuluttua oli ainoastaan muutamia\nvähäpätöisiä purosia virrasta jäljellä; se oli kuivunut yhtä pian kuin\nsyntynytkin. Kaikki tämä ennusti näiden seutujen sadeaikaa, joka vastaa\nmeidän talveamme ja sitte alkoikin täydellä todella. Seuraavana päivänä\nkuljettiin ankarassa myrskyssä kahdeksan peninkulmaa eräälle\ntasangolle, joka jo puoleksi oli kuohuvan, likakeltaisen veden\nvallassa.\n\nSitte tuli jouluilta. Stanleyn ja hänen kahden englantilaisen toverinsa\najatukset olivat kaukana kodissa. Kuinka eroavainen tämä jouluilta oli\nniistä, joita he ennen olivat viettäneet! Itse puhuu Stanley tästä\nkirjeessään, jonka hän jouluiltana kirjoitti eräälle ystävälleen:\n\n\"Olen seitsemän jalan korkuisessa ja kahdeksan jalan levyisessä\nteltassani. Eilen satoi koko päivän; teltta täytyi sijoittaa märkään\nmaahan, joka pian alituisesta käynnistä sisään ja ulos muuttui paksuksi\nlikaiseksi tahmaksi, täynnä varpaiden, kantapäiden, kengännaulojen ja\nkoirankäpälien jälkiä. Telttaseinät ovat aivan niille räiskyneen lian\npeitossa, ja riippuvat velttoina kulmistaan, kaikki näyttää täällä\nsisällä niin ryytyneltä ja kurjalta, että jo ennestään alakuloinen\nmieleni tulee vielä alakuloisemmaksi. Istun vuoteella, noin jalan\npäässä liasta, synkkiin mietteisin vaipuneena. Kansa teltan\nulkopuolella on luultavasti yhtä onneton kuin minä -- he näyttävät joko\nitse tahtovan lopettaa elämänsä tahi odottavan pikaista kuolemaa, joka\npelastaisi heidät. Sade on kahtena tai kolmena viimeisenä päivänä\njuossut virtoina; juuri äsken lakkasi viime rapsahus. Matkalla on sade\nsangen hankala; se tekee savisen polun liukkaaksi ja muutoinkin raskaat\ntaakat vielä raskaammiksi, sekä pilaa suuressa määrin vaatteet. Se\nsaattaa meidät huonolle tuulelle ja tekee meidät märiksi ja viluisiksi.\nVieläpä on meidän nälkäkin -- meidän täytyy näet tyytyä puolta\nvähempään ravintomäärään sillä tänä vuoden-aikana on puute\nruoasta, tahi on sitä vaikea ensinkään saada. Melkein kaikki vilja\nsyödään täällä Touko-, Kesä-, Heinä-, Elo-, Syys-, Loka- ja\nMarraskuussa. Joulukuussa, jolloin kylvetään, on sitä ainoastaan vähän\njäljellä ja siitä minkä saamme itsellemme hankituksi täytyy meidän\nmaksaa kymmenkertainen hinta. Maan-asukkaat ovat huolettomia ja\nvälinpitämättömiä huomisesta päivästä, ja sentähden ei heillä ole juuri\nmitään jäljellä. Itse en ole kymmeneen päivään maistanut lihamurua.\nKeitetty riisi, tee ja kahvi ovat ainoat ruokani ja kohta täytyy\nminun, kuten väkenikin, syödä maan-asukasten velliä. Sansibarista\nlähtiessäni painoin 180 naulaa, mutta nälännäköni kautta on painoni\nkahdeksanneljättä päivässä alennut 134 naulaksi. Nuoret englantilaiset\novat samassa kiusaantuneessa tilassa kuin minä ja ellemme kohta pääse\nparempaan maahan, niin meistä ei ole muuta kuin luut ja nahka jäljellä.\n\n\"Eikä hirveässä sadeilmassa ja niukassa elatuksessa kyllin; meidän\ntäytyy myöskin, niin ikävää kuin se onkin, tinkiä maan-asukkaiden\nahneiden päällikköjen kanssa niistä lahjoista, joita he vaativat meiltä\nsaadaksemme vapaasti kulkea heidän maansa läpi. Sentähden täytyy meidän\nolla hyvin viisaita, kärsivällisiä ja nöyriä, sillä muutoin tulisi\nmatkamme tämän seudun kautta hyvin vaaralliseksi. Yksi koiristani,\n'Nero', hortta, on kuollut. Ah, ne kuolevat täällä kaikki!\"\n\n\n\n\nVastuksia, nälänhätä ja kuolema.\n\n\nRetkikunnan lähestyessä uutena vuotena Mukondoku-aluetta, jossa on noin\nsata pikkukylää, hyökkäsivät aina sodanhimoiset maan-asukkaat\netujoukkoja vastaan keihäät pystyssä ja huudolla antaen sotamerkin.\nNäytettyään urhoollisuuttaan muutamilla kerskaavilla sanoilla ja\nmonilla uhkaavilla tempuilla, rauhoittuivat he pian ja antoivat\nretkikunnan muitta mutkitta tehdä leirinsä erään varjokkaan\napinanleipäpuun juurelle lähellä sitä kylää, missä kuningas asui.\n\nTämän nimi oli Kalulu; hän oli viekas ja tunnoton; matkustavilta hän\ntavallisesti kiristi suuret lahjat, antamatta heille pienintäkään\nlahjaa puolestaan. Hänen monilukuiset, voimakkaat ja urhoolliset\nalamaisensa pitivät, samoin kuin kuningas, itseään suuressa arvossa ja\nvimmastuivat vähäpätöisimmästä syystä. Stanleyn oli hyvin vaikea\nylläpitää rauhaa, sillä he tahtoivat tulla leiriin ja nuuskia joka\nteltassa ja vajassa.\n\nTäällä sai Stanley ilmi kapinaliiton väestössään. Viisikymmentä miestä\noli päättänyt karata, mutta estettiin hyvissä ajoin aikomastansa\ntoimeenpanemasta siten, että heidän päällikkönsä vangittiin ja heiltä\nmuilta aseet otettiin pois. Kaksikymmentä nimeä oli sairaslistalla;\nkuume, jalkahaavat, silmäintulehdus ja säilöstäjä raivosivat. Viisi\nmiestä karkasi kiväärineen ja varustuksineen, ja kaksi, jotka olivat\nmelkein sokeita, jätettiin Mukondokuun. Nämät olivat suuria vastuksia\nja tappioita muitten lisäksi, joita Stanley jo runsaassa määrin oli\nkärsinyt.\n\nRiitoja, useinkin hyvin vaarallisia, syntyi vähäväliin retkikunnan\njäsenten kesken ja tällaisissa tapauksissa oli Stanleyn väliintulo aina\ntarpeellinen. Sillävälin teki hän varhaisesta aamusta myöhään iltaan\nsaakka tieteellisiä havaintoja, keskusteli kansakuntien päällikköjen\nkanssa lahjoista ja sairasten hoidosta. Kaiken tämän lisäksi oli hän\nitse usein kuumetaudissa ja sopivan ruoan puutteesta heikontuneena. Kun\nretkikunnan päällikkökin näki näin paljon vaivaa, niin voi helposti\narvata, mitä muiden oli kärsiminen.\n\nMatkaa jatkettiin monen neekerikylän läpi. Vaikka nämä kylät\neurooppalaisten käsityksen mukaan olivat mitättömiä, oli niissä\nkumminkin suuret laumat kyttyräselkäistä ja lyhytsarvista karjaa, paljo\nlampaita ja vuohia, aasia ja koiria. Muutamat nuorista, mustista\nnaisista olivat erinomaisen kauniita; heidän kasvonpiirteensä olivat\nsäännölliset, nenä soreamuotoinen, heidän huulensa pienet, hienot,\nheidän ruumiinmuotonsa kaunis.\n\nVillit pitivät Eurooppalaisia hyvin merkillisinä olentoina. Kaikki\nheimojen suurimmat miehet ja vaimot pyysivät mitä kiihkeimmästi heitä\njäämään joksikin aikaa luoksensa, ja kauniit, nuoret päälliköt\nkehoittivat heitä rupeamaan \"veriveljikseen\". Eräs nuori neekeri tuli\nsydän-yöllä Stanleyn leiriin ja pyysi hänen \"ottamaan vastaan pienen\nlahjan ystävältä\". Hän oli näet tuonut mukanaan lahjaksi astiallisen\nvielä lypsylämmintä maitoa. Tämä tervetullut lahja palkittiin\nkullatulla rannerenkaalla, johon oli juotettu suuri viheriäinen\nkristalli, hopeahelaisella ruusupuusta tehdyllä piipulla, kullatuilla\nketjuilla ja kappaleella kirjavaa kangasta; hän tuli kaikesta tästä\nniin iloiseksi että kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä, ja lyötyään\nvoimakkaasti Stanleyn kättä riisui hän oikeanpuolisen varvakkaan\njalastaan, heitti sen kolmesti perättäin ilmaan ja kun se joka kerran\nputosi pohja ylöspäin, sanoi hän iloisena tämän olevan varman merkin\nsiitä, että Stanleyllä olisi terveyttä ja onnea matkallaan.\n\nKun Stanley seuraavalla kertaa laati leirinsä, rupesi yöllä rankasti\nsatamaan. Tunnin kuluttua oli vettä kuuden tuuman korkuiselta\nmaassa, ja vesi juoksi virran tavoin hitaasti eteläänpäin. Jokainen\nretkikunnan jäsen kärsi vaivaa tänä yönä, ja Eurooppalaistenkin, vaikka\nmakasivat teltassa, oli vaikea olla. Stanleyn teltta oli ruoka- ja\nampumavara-laatikkojen ympäröimä lätäkkö. Yhtäkkiä kuultuaan rähinää\nulkopuolella sytytti hän kynttilän, ja suuresti hämmästyi hän nähtyään\nsänkynsä olevan saarena matalassa virrassa, joka, jos se tulisi\nsyvemmäksi ja nopeammaksi, varmaan tempaisi hänet mukanaan. Hänen\nsaappaansa uivat venheentapaisesti sinne tänne rapaisilla aalloilla,\njotka näyttivät hakevan paikkaa, mistä pääsisivät ulkona olevaan\ntummaan veteen yhtymään. Teltan keskipuuhun sidottujen pyssyjen perät\nolivat veden peitossa. Naurettavinta oli kuitenkin nähdä, kuinka \"Jack\"\nja \"Bull\" olivat kavunneet eräälle ampumavara-laatikolle ja istuivat\nsiinä selätysten, alituisesti toisiaan tuuppien, muristen ja riidellen\nsiitä pienestä mukavuudesta, minkä laatikko heille soi.\n\nAamulla löysi Stanley varjohattunsa monen kyynärän päässä teltasta ja\ntoisen saappaansa, joka purjehti eteläänpäin; suuri joukko ruutia,\nteetä, riisiä ja sokeria oli pilaantunut. Keskipäivällä oli vesi\nkuitenkin jo laskeunut niin että voitiin jatkaa matkaa.\n\nSeuraavana päivänä kulki retkikuuta erään tasangon yli, jolla kasvoi\ntaajassa tiheitä, mataloita pensaita. Tietä oli vaikea löytää; mutta\nsen opas, jonka Stanley oli sattunut saamaan, vakuutti kuitenkin\nlöytämänsä. Näiden tiheiden pensaiden joukossa ei ollut yhtään\nsuurempaa puuta. Pienet ja suuret pensaat olivat kuin yhteenkudotut, ja\nretkikunta voi töintuskin tunkeutua niiden alempien oksien välitse,\nsillä nämä oksat olivat tiheästi ja lujasti toisiinsa kietoutuneet. Ei\nvielä seuraavanakaan päivänä näkynyt tämän pensastasangon loppua. Opas\noli jo varhain aamulla eksynyt tieltä.\n\nEipä ollut juuri hauskaa johtaa puoleksi nälkäytynyttä retkikuntaa\nnäiden äärettömäin pensaikkojen kautta tietämättä, minne mentiin ja\nkuinka kauan tämä harhaileminen kestäisi. Vihdoin tultiin erään suuren\npuun luo, jonka latvaan opas kiipesi katsoakseen, näkyisikö mitään\ntuttua esinettä tässä synkässä maisemassa. Ympäristöjä tarkkaan\ntähystettyään sanoi hän näkevänsä kukkulan, jonka tunsi. Hän sanoi\nUveriveri'n kylän olevan tämän läheisyydessä. Tämä iloinen uutinen\nrohkaisi mielet ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin ja pian laati Stanley\netujoukkoineen leirinsä erään järven rannalle lähellä kylää.\n\nSillaikaa panivat Barker ja Pocock veljekset kahdenkymmenen johtajan\navulla jälkijoukon liikkeelle. Leiristä ammuttiin vähä väliin kovasti\nladatuilla kivääreillä ja näiden paukausten johdolla onnistui\neurooppalaisten ja johtajien saapua leiriin kello 7 i.p. Viimemainitut\nkertoivat nyt että neljä miestä ja eräs kahvikuormaista-aasia taluttava\npoika eivät vielä olleet perillä.\n\nYö kului ja päivän koittaessa eivät nämä vielä olleet perillä. Vaan kun\nolo näissä pensaikoissa tuli hetki hetkeltä yhä arveluttavammaksi,\nlähti Stanley kurjaan Uveriveri'n pikkukylään. Siinä asui ainoastaan\nkaksi perhettä, joilla ei ollut jyväistäkään antaa! Nälkäkuolema uhkasi\nsiis retkikuntaa. Silloin päätti Stanley lähettää neljäkymmentä\nvahvimmista miehistään -- kymmenen johtajaa ja kolmekymmentä\nurhoollisinta nuorukaista -- maan-asukasten neuvon mukaan lähimpään\nkylään ruokavaroja hakemaan. Vaikka nälkä heitäkin kiusasi, lähtivät\nnämä neljäkymmentä vapaaehtoisesti; he aikoivat kaikin keinoin saapua\nkaukaiseen kylään samana yönä. Heitä käskettiin ostamaan 800 naulaa\nviljaa, josta määrästä ei tulisi kuin 20 naulan taakka kullekin.\nMyöskin saivat he käskyn palaamaan mitä pikemmin, sillä heidän\nvaimojensa ja ystäviensä elämä riippui siitä.\n\nToinen, kaksikymmenen-miehinen joukko lähetettiin Manwa Seran johdolla\netsimään äskenmainituita kadonneita miehiä. Myöhään iltapuolella\npalasivat he ilmoittaen löytäneensä kolme kaivatuista kuolleina. Nämä\nolivat eksyneet ja seuraten norsun jälkiä koettaneet saavuttaa\nretkikuntaa, vaan menehtyneet epätoivoon, nälkään ja uupumukseen. Muita\noli mahdoton löytää.\n\nNälkäkuoleman uhatessa täytyi nyt jokaisen parhaan kykynsä mukaan\nkoettaa hankkia jonkinlaista elatusta, kunnes lähetyskunta palaisi.\nEi näkynyt metsäriistaakaan, jota olisi voinut ampua. Wangwanat\nkuljeksivat ympäröivissä metsissä hakien syötäviä juuria ja marjoja ja\ntutkien useita puita toivossa, että löytäisivät jotain, mikä voisi\nlieventää nälän tuskia. Muutamat heistä löysivät mätänevän norsun. Sitä\nsöivät minkä jaksoivat, mutta rangaistus seurasi: he rupesivat\noksentamaan ja tulivat sairaiksi. Toiset löysivät jalopeuran luolan,\njossa oli kaksi poikaa; nämä ottivat he mukaansa ja antoivat\nStanleylle. Sillaikaa oli Stanley tutkinut lääkevarastonsa ja huomannut\nilokseen että siellä oli niin paljon kaurajauhoja, että kukin voi saada\n-- kaksi kupillista ohutta kauralientä. Rautapellistä tehty kattila\ntäytettiin heti vedellä, ja kansa, sekä nuoret että vanhat,\nkokoontuivat nyt kattilan ympärille ja panivat poltto-aineita sen alle,\nettä se kiehuisi pikemmin. Kuinka he pelkäsivät, että joku onnettomuus\ntapahtuisi keittäessä, ja kun liemi oli valmis, kuinka innokkaasti he\npyysivät osaansa! Ja kuinka sanomattoman tyytyväisiltä he näyttivät ja\nkuinka hartaasti he kiittivät Jumalaa hänen laupeudestaan!\n\nKello 9 illalla kuului epäselvästi kaukaa kolmen peräkkäin\nlauaistun pyssyn paukaukset. Siitä tiedettiin että lähetetty\nruoanhankkimis-osasto oli tulossa ja seuraavana aamuna saapuivatkin\nnämä uljaat miehet tuoden mukanaan niin suuren määrän hirssiä, että\nkukin sai aika aterian.\n\nRetkikunta läksi taas liikkeelle ja kuljettuaan kaksi päivää soiden\nkautta ja vuorien yli, saapui se taas viljelysmaille. Vesakon rinteesen\ntehtiin vankka leiri.\n\nSeuraavana aamuna huomasi Stanley, että leirin ulkopuolella\nkokoontuneet maan-asukkaat näyttivät erinomaisen tyytymättömiltä, ja se\nei ennustanut hyvää. He lähettivät pois vaimonsa ja lapsensa ja\njättivät kylät autioiksi, sillaikaa kuin toiset uhaten kulkivat leirin\nympäri, varustettuina isolla asejoukolla -- keihäillä, joutsilla,\nnuolilla ja sotanuijilla. He aikoivat siis tehdä hyökkäyksen. Sitä\nvälttääkseen meni Stanley aseetonna heidän luokseen, merkiten pyysi\nheitä istumaan ja tulkin kutsuttuaan, koki hän heille selittää\nretkikunnan tarkoitusta, joka luonnollisesti etupäässä oli\nVictoria-järvelle pääsy. Vanhemmille, jotka näkyivät olevan\nmahdillisimmat, antoi Stanley vähän lasihelmiä hyväntahtoisuuden ja\nystävyyden osotteeksi. Vaan ei mikään näyttänyt auttavan, kunnes\nStanley sai tietää, että he aikoivat valittaa jostakin. Muutamat\nwangwanat olivat hulmivassa nälässään ryöstäneet viljasuojat ja\nvarastaneet muutamia kananpoikia. Maan-asukkaita pyydettiin nyt\nnäyttämään varkaat. He tekivätkin niin ja osoittivat sormellaan\nStanleyn väestä erästä oikeaa metsänvoroa ja herkkusuuta. Tämä otettiin\ntutkinnonalaiseksi, huomattiin rikolliseksi ja ruoskittiin villien\nläsnäollessa. Kuitenkaan ei kovasti, vaan toki kylliksi näyttääkseen,\nettä tämä oli täyttä totta. Varastettujen elintarpeiden arvo maksettiin\nvääryyttä kärsineille maan-asukkaille ja siten palautettiin sopu ja\nrauha entiselleen.\n\nTämän maan asukkaat olivat kaunista kansaa. He olivat vankkoja\nruumiinsa rakennukselta, pitkiä kasvultaan, miehuullisia olennoltaan ja\nsäännöllisiä kasvonpiirteiltään. He kulkivat aivan alastomina ja\nkoristeina pitivät he messinkirenkaita käsissään ja jaloissaan.\nSamasta metallista tehtyjä kaulaimia, paljo lasihelmiä hiuksissa ja\nnoin tusinan kaulaimia, jotka ulottuivat kauas rinnoille. Heidän\nsotapukunsa olivat sangen kummallisia. Haukanhöyhenet sekä seebran- ja\ngiraffin-harjat peittivät heidän otsansa. Aseinaan käyttivät he suuria\nkeihäitä, joutsia, nuolia ja sarvikuonon päästä tehtyjä kilpiä.\nMainittakoon myöskin, että useat ajelivat päänsä ja jättivät ainoastaan\nkapean, kaarenmuotoisen hiusjuovan otsalle.\n\nNiin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pieniä kyläkuntia kaikkialla ja\nsuuret lammas-, vuohi- ja karjalaumat osoittivat, että tämän maan\nasujamet harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoa.\n\nRetkikunnasta oli yli kolmekymmentä miestä sairaana. Muutamat olivat\npunataudissa, toiset kuumeessa, sulku-, rinta- ja sydämen-taudissa.\nMyöskin Edward Pocock sairastui. Hänen kielensä oli mustan liman\npeitossa, muotonsa kauhean vaalea, ja tuskat, jotka siirtyivät seljästä\npolviin, sekä pyörrytys ja polttava jano vaivasivat häntä. Pian\nselvisi, että nuori mies oli pilkkupoltteessa.\n\nKuitenkin täytyi välttämättömästi jatkaa matkaa. Sidottiin siis neljä\nrippumattoa kantotankoihin ja siten tehtiin Edward Pocockille mitä\nmukavimmat purilaat, joissa oli purjevaatteinen katto. Sitte lähdettiin\nleiristä ja kuljettiin hitaasti väkirikkaan maan kautta. Frank Pocock\nja Fred Barker kulkivat sairaan eurooppalaisen rippukoikun kummallakin\npuolen; yksi johtaja ja neljä miestä saattoivat kutakin sairasta\nwangwanaa. Satoja aseellisia maan-asukkaita saattoi retkikuntaa.\n\nMerenrannalta lähdettyään ei retkikunta koskaan ollut tuntenut itseään\nalakuloisemmaksi kuin tänään.\n\nÄskeinen nälänhätä ja se kova koetus, jossa kaikkein voimia oli\njännitetty matkalla Uveriverin pensaikon läpi, oli sangen suuressa\nmäärässä tehnyt kaikki alakuloisiksi; nyt tuli vielä lisäksi uhkaava\nsairastuminen. Väsymyksestä ja uupumuksesta nääntyneenä tuli retkikunta\nvihdoin Chivyn'iin, joka on neljäsataa Englannin peninkulmaa\nmerenrannasta; leiri tehtiin eräälle kukkulalle.\n\nFrank Pocock kertoi veljensä houreissaan mutisseen: \"Stanley on\nlöytänyt oikean\", ja sitte sanoneen voivansa sangen hyvin. Kun leiri\noli tehty pantiin Lady Alicen osat hänen suojakseen auringolta, kunnes\nehdittiin tehdä maja viileästä ruohosta. Oltiin juuri tekemässä\naitausta laatien paksua risumuuria sen suuren pyöreän paikan ympärille,\njossa ruohomajat pian olisivat valmiit, kun Frank pyysi Stanleytä\ntulemaan hänen veljensä luo. Hän kiiruhtikin Edwardin luo, vaan ehti\nainoastaan nähdä hänen vetävän viimeisiä hengenvetojansa. Frank parahti\nsurusta ja siirrettyään venheenkappaleen syrjään kumartui hän ruumiin\nyli ja laski tuskansa valloilleen.\n\nNeljän jalan syvyinen hauta tehtiin sitte erään vanhan akaasia-puun\njuurelle, ja Frank piirsi syvään sen runkoon ristin. Kun ruumis oli\nkääritty laskettiin se viimeiseen lepokammioonsa, jota laskeva aurinko\nvalaisi säteillään. Stanley luki rukoukset kuolleelle, ja rakkaudesta\nvainajaan, jonka suora ja miellyttävä käytös oli saattanut wangwanoita\nhäntä rakastamaan ja kunnioittamaan, olivat he melkein kaikki läsnä\nvielä viimeisen kerran osoittaakseen huokauksilla Edward Pocock-paralle\nystävyyttään.\n\n\n\n\nTaisteluja villien kanssa. Tulo Victoria-järvelle.\n\n\nEräänä päivänä laati Stanley leirin luisun kukkulan harjalle, metsän ja\nalapuolella olevien ketojen väliin. Lähimmän kylän asukkaat pakenivat\nnähtyään muukalaiset, mutta saatiin vihdoin palaamaan. Kaikki siis\nennusti rauhallista yötä.\n\nStanley vähensi kuormitusta ja heitti pois kaiken, mitä suinkin voi\nvälttää. Useat kantajista olivat näet sairaita, kaksikymmentä oli\nkuollut ja yhdeksänyhdeksättä karannut tiellä.\n\nJuuri näin puuhatessa tuli muuan taikatohtori kylästä täällä käymään,\ntuoden mukanaan kauniin, lihavan härän rauhanlahjaksi. Hän saatettiin\nStanleyn telttaan, missä hänelle tarjottiin hyvin imelää kahvia ja\nmuutamia imeliä korppuja; sitte sai hän lahjaksi viisitoista\nkankaanpalasta, kolmekymmentä kaularengasta ja messinkilankaa; täten\npalkittiin hänen härkänsä hinta nelinkertaisesti. Hyödyttömiä\nkapineita, niinkuin tyhjiä sardiinilaatikkoja, liemi- ja liharasioita\nsekä tyhjiä ruokapönttöjä lahjoitettiin myöskin hänelle, kun hän vaan\npyysi niitä. Vihdoin pyysi hän Stanleytä rupeamaan \"veriveljeksi\", ja\nsen tekikin jälkimäinen niin järkähtämättömän vakavasti kuin pakana\nainakin. Kun taikatohtori vihdoin oli lähtemäisillään ja näki väen\njuuri rupeavan härkää teurastamaan, pyysi hän saada sen sydämen. Hänen\nHänen odottaessaan sitä, silmäili hän ja toverinsa ahneesti leirissä\nolevia kuivamaan ripustettuja vaatepalaisia.\n\nPuoli tuntia taikatohtorin lähdöstä, kun joukko wangwanoita oli viljaa\nostamassa ja toisia oli mennyt metsään polttopuita hakemaan, kuului\nsotahuutoja. Näitä ei juuri tärkeinä pidetty; luultiin vain\nkehoitukseksi sotaan naapureja vastaan. Vaan kun nämä omituiset\nsotahuudot \"hehuu-a hehuu\" kuuluivat lähenevän, kokosi Stanley pienen\njoukon leirin korkeimmalle paikalle ja näki pian suuren joukon,\nkeihäillä, joutsilla, nuolilla ja kilvillä varustettuja maan-asukkaita\nnoin kolmensadan jalan päässä eräällä toisella pienellä kukkulalla\nleirin ulkopuolella.\n\nKaksi aseetonta miestä lähetettiin heidän luokseen kysymään mitä he\ntarkoittivat.\n\nHe sanoivat silloin, että muuan wangwana oli varastanut maitoa ja että\nhe sentähden aikoivat \"tehdä sotaa\" muukalaisia vastaan. Stanleyn\nonnistui kuitenkin lepyttää heidät, mutta juurikuin joukko oli\nrauhallisesti hajautumaisillaan, hyökkäsi toinen miesvoipa joukko\npohjoisesta, ja kiivas keskustelu syntyi kumpaistenkin neekerijoukkojen\nvälillä, joista äskentulleet näyttivät innokkaasti haluavan sotaa.\n\nKeskustelun kestäessä tuli toinen Stanleyn miehistä juosten.\nOikeanpuolisen kyynärpään lähellä oli vielä värisevä keihäs ja pieni\nnaarmu, jonka ohilentävä keihäs oli tehnyt, näkyi hänen vasemmassa\nkyljessään. Nuijan tekemän kauhean haavan pohjasta näkyi hänen\notsaluunsa. Hän kertoi veljensä makaavan kuolleena metsässä länteenpäin\nleiristä.\n\nStanley käski nyt Frank Pocockia jakamaan kaikessa hiljaisuudessa joka\nmiehelle kaksikymmentä kannosta ampumatarpeita ja järjestämään väen\nportin kummallekin puolen, jos viholliset yrittäisivät hyökätä.\n\nKovasti hälisevä joukko huusi, että olisi paras tapella \"arkojen\nwangwanoiden ja valkoisten miesten kanssa, jotka varmaankin olivat vaan\nnaisia\".\n\nHe järjestyivät äkkiä, huusivat kova-äänisesti sotahuutonsa, virittivät\njoutsensa ja ampuivat ensimäiset nuolensa. Mutta kun eivät huomanneet\nmitään elonmerkkiä leirissä, luulivat he kaiketi Stanleyn miehiä\npuolikuolleiksi pelosta ja lähestyivät niin rohkeasti, etteivät enää\nolleet sadankaan jalan päässä. Stanley käski nyt miehiään hyökkäämään,\nja hyökkäyksensä kovuudella karkoittivat he villit, ampumatta yhtään\nlaukausta.\n\nVillit, jotka eivät käsittäneet tätä erinomaista kärsivällisyyttä,\nhyökkäsivät vielä kerran ja ampuivat nuolensa. Silloin käski Stanley\nhyökkäämään täydellä toella. Koko tunnin ajan vilkkaasti tapeltua\najettiin villit pakoon.\n\nSillaikaa tekivät Frank ja kuusikymmentä kirveillä varustettua miestä\nlujaa vallitusta ja wangwanoiden palattua käskettiin heitä rakentamaan\nampukoria leirin kaikkiin kulmiin. Myöskin raivattiin leirin ympäristö\n600 jalan laajalta. Yön tullessa oli leiri turvassa ja suojeltavissa.\nStanleyllä oli ainoastaan seitsemänkymmentä sotakelpoista miestä,\nsillä kaikki muut olivat sairaita, pelästyneitä kantajia, vaimoja,\naasinkuljettajapoikia ja lapsia. Muissakin suhteissa oli tila\ntuskallinen. Kuukauden paaston jälkeen ei heillä vielä nytkään ollut\nmuuta syötävää, kuin muutamia kourallisia maissia päivässä.\n\nKello 9 aamupäivällä hyökkäsivät viholliset taasen monilukuisempina ja\nitseensä luottavampina, sillä läheiset neekeriheimot olivat kutsutut\n\"sotaan\".\n\nKolme päivää kesti taistelu, jonka ajalla kaikki kylät poltettiin. Kun\nStanley kolmannen päivän iltana laski tappionsa, huomasi hän sen\ntekevän kaksikolmatta kuollutta, kolme haavoitettua, kaksitoista\nkivääriä, jotka oli menetetty, ja neljä laatikollista ampumavaroja.\n\nViholliset lyötyään ja karkoitettuaan, läksi retkikunta taas Tammikuun\n26 päivänä liikkeelle, poltettuaan paljo tavaroita, joita kantajien\npuutteessa ei voitu kuljettaa edemmäksi. Tie meni seudun kautta, joka\noli täynnä suuria, linnanraunioiden tavoin kohoavia, paljaita\nkallioita, sekä suurista haljenneen graniitin kappaleista muodostuneita\nkivikkoja, ja mahdottomia kuperoita paasia.\n\nSitte kuljettiin suuren tasangon halki. Keskellä ääretöntä, vaakasuoraa\nmaata näkyi metsän-ympäröimä saaren tapainen kumpu, minne kaikki tällä\nseudulla niin runsaslukuinen metsänriista pakenee sateen aikaan. Nyt\nkuljeksivat nämä eläimet lukemattomissa laumoissa kedolla -- giraffia,\nseebroja, gnuijia, puhvelihärkiä, pukkia, antilooppia, sekä pientä että\nsuurta laatua, ja metsäsikoja; lintuja oli myöskin monta lajia,\nniinkuin iibiksiä, ketokiuruja, kalalokkia, jääliukuja, hanhia, sorsia,\nkorppikotkia, flamingoja, lusikkahanhia ja kurkia. Ilolla katseli\nnälkääntynyt väki näitä.\n\nEräänä päivänä ampui Stanley giraffin ja pienen antiloopin; seuraavana\npäivänä, lähellä metsäistä kumpua tasangolla, viisi sebraa; ja\nkolmantena päivänä ampui hän läntisen rajan luona kaksi gnuijia,\npuhvelin ja seebran, kaksi hanhea, neljä helmikanaa ja viisi sorsaa.\nNyt melkein hyljittiin leirissä lihaa. Sitä laitettiin eri ruoiksi,\njoko muhennettiin, halstaroitiin, paistettiin ja survittiin tahi\nkuivattiin matkalle eväiksi.\n\nHelmikuun 9 p. kulki matkue erään kuivuneen virranuoman poikki, ja\nseuraavana päivänä saavuttiin vierasvaraiseen Mombitin kylään. Nyt oli\nmatkue vihdoinkin saapunut Ufukaman rikkaalle alueelle, missä\nmatkustajan ei koskaan tarvitse kärsiä puutetta.\n\nKaikkia viljavan vuoritasangon tuotteita oli matkustajille täällä\ntarjona, viljaa, papuja, perunoita, herneitä, sesamia, hirssiä,\nkasvaksia, meluunia ja eri lajisia puutarha-hedelmiä, vettä ja\ntupakkaa, kaikkea oli ostettavana. Kananpoikien ja vuohien lukumäärä,\nmitä täällä teurastettiin, oli uskomaton. Stanley jakoi sitten\npalkintoja miehilleen niistä monista erinomaisista uskollisuuden\nosoitteista, joita he olivat näyttäneet, ja täällä sai hän uudestaan\nsen mielistelevän nimityksen, joka kolme vuotta ennen annettiin hänelle\nAfrikassa -- \"runsaskätinen valkea mies\" -- \"huyu msungu u'u sungua\nmikona\".\n\nWangwanat -- miehet, naiset ja lapset -- pitivät nyt hyviä päiviä sillä\nmitä olivat saaneet, ja kolmena päivänä söivät he niin paljon kuin\njaksoivat. Juhlallisessa ilossa ja yltäkylläisyydessä vietettiin siten\nkolme päivää Mombitissa.\n\nVeres kantajajoukko pestattiin tuottamaan tuolle kärsivälliselle väelle\njotain huojennusta; ja uusia voimin, uudella rohkeudella, varamytyt\nolkapäillä kulki matkue eteen päin.\n\nHelmik. 17 p. saapui matkue Usihan kylään, jossa alkaa se mitä kauniin\nmaapalsta, mikä päättyy vasta Victoria-järven luona. Näiden, kaiken yli\nkohoavien salaperäisten, harmaiden kalliomöhkäleiden huipuilta voi\nnauttia sanomattoman viehättävää näköalaa, taivaanrannan näyttäessä\näärettömältä. Joka puolella leviää mittaamaton ympyrä, täynnä omituisia\ntoisistaan erillään olevia kukkuloita, jättiläisten tavoin päällettäin\nkasattuja joukkioita kuluneita, teräviä kallioita ja ylöspistäviä\nvuorenhuippuja, joiden välillä nousee ja laskee mataloina, laajoina\naaltoina vihanta, ruohoisa tasanko, jolla tuhansittain nautaelukoita\nkäy pienissä laumoissa.\n\nKulettuaan sata suom. peninkulmaa merestä Usihaan, tunsi Stanley nyt\nrintansa paisuvan mielihyvästä, katsellessaan tätä ihanata maata.\nTuoreen ruohon suloinen haju nousi tasangolta ja herätti hänessä\nmaaelämän muistoja hänen kotiseudultaan. Pensasaitojen erottamista\nkylistä kuului nuorten vasikkain inuminen ja lehmien ammominen;\nkili- ja vuohi- sekä lammaslaumoja valppaine paimenpoikineen näkyi\nläheisyydessä -- kaikki tämä muodosti erittäin suloisen ja rauhallisen\nkuvaelman.\n\nTäältä vaelsi virkistynyt matkue ylös ja alas aaltoisia laidunmaita,\nsatojen ystävällisten maan-asukasten seuraamina, jotka vaihettivat\nhyväntahtoista leikkipuhetta väen kanssa ja nauroivat kovalla äänellä\nja rajusti ilmoittaakseen iloansa siitä että vieraat olivat tulleet\nheidän maahansa. \"Tulkaa takaisin\", sanoivat he, kun kääntyivät\ntakaisin palatakseen kotiinsa, seurattuaan matkuetta puolen peninkulman\nverran. \"Tulkaa koska hyvänsä; te olette tervetulleita\".\n\nMelkein koko tien merestä tänne oli matkue vaivaloisesti tungeskellut\nesiin tiheiden, toisiinsa tarttuneiden pensaiden läpi tai myös olivat\nhe ryömineet niinkuin muurahaisparvi, rantaseutujen tavallisten\nruoholajien kohotessa niinkuin bamburuoko-metsän heidän päidensä yli --\nja nyt saattoivat nämä avonaiset, lyhyttä ruohoa kasvavat, ihanat\nseudut heihin mahtavan, sanomattoman vapauden-tunteen.\n\nNyt kulettiin useiden kylien ohi. Suolattoman veden lähteitä kumpusi\nesiin joka paikassa, varsinkin kallioisten alkuvuorten juurilta, jotka\nvuoret ympäröitsivät niinkuin seinät sitä leveää luonnollista\nlaaksokäytävää, jonka yläpäässä oli Usihan kuninkaan pääkaupunki,\nihanain apinanleipäpuiden ja tiheäin, tuuheain lehtojen varjoamana.\n\nPohjaiseen päin oli maa aaltoista, avonaista ja vapaata, ikäänkuin\npuutonta puistoa, siinä kun ei kasvanut tuskin yhtään puuta tai\nainoatakaan pensasta. Ruoho oli vaan tuuman korkuista. Kallioiset\nkukkulat olivat kuitenkin vielä lukuisia. Kaikki näiden kylien\ntäysikasvuiset nuorukaiset kulkivat ympäri ilki-alastomina, mutta\nnaiset olivat puettuja kankeisin nahkoihin ja puoleksi parkittuihin\nlehmänvuotiin. Ihana puistomaisema ihan sanaa myöten loisti valkoiselta\nlukemattomista karjalaumoista ja vuohi- ja lammasparvista.\n\nKun Stanley seuraavan kerran asettui leiriin, tapahtui että eräs\npäälliköistä tahtoi ikisokin avata hänen telttansa ovea, johon hän oli\nasettunut lepäämään pitkästä marssista. Stanley kuuli telttapoikien\nestelevän häntä, mutta ei sekaantunut asiaan, ennen kuin päällikkö\nväkisin tunkeutui sisään, jolloin \"Bull\" ja \"Jack\", jotka myöskin\nnauttivat hyvin ansaittua lepoa, äkkiä syöksähtivät hänen kimppuunsa ja\ntarttuivat kiinni hänen käsiinsä. Päällikön kauhistusta ei voi\nmitenkään kertoa, varsinkaan kun hän näytti luulevan että teltassa\noleva valkea mies oli muuttunut kahdeksi äkäiseksi koiraksi. Stanley\nvapautti hänen kohta hänen epämieluisasta asemastaan ja saavutti siten\nhänen kiitollisuutensa ja sai häneltä apua maan-asukasten\nrauhoittamisessa, ne kun olivat täällä erittäin nenäkkäitä.\n\nTäältä oli, sanoivat maan-asukkaat, ainoastaan yhden päivän matka enään\nsuuren Ukerewee eli Victoria-järven luo, matkan ensimmäiseen\npäämaaliin. Siellä ottaisi matkue itselleen moniviikkoisen levon\nvaivoistaan ja tapaisi runsaasti ruokatavaroita.\n\nRivakkaasti ja hyvällä mielellä kulki matkue laaksokäytävien ja\nvuorenharjujen yli, kahlasi läpi vesien ja kuivuneiden joen-uomain,\nmeni läpi viljeltyjen ketojen ja kylien, joissa väkevä haju osoitti\nettä niissä oli karjaa, ja ohi hyväntahtoisten maan-asukasten, kunnes\näkkiä, heidän kiivetessään ylöspäin loivaan kohoavaa rinnettä,\nhurraa-huutoja kuului etujoukosta; nyt tiesivät myöskin ne, jotka\nolivat jälkijoukossa, että etummainen osasto oli saanut tuon suuren\njärven näkyviinsä!\n\nFrank Pocock kulki suoraan eteenpäin, siksi kuin hän oli saapunut\nkukkulan harjulle. Hän loi pitkän, laajan silmäyksen johonkin, heilutti\nhattuaan ja riensi alas Stanleyn luokse ilosta loistavin kasvoin,\nnuoruuden hehkulla ja elämäinnolla huudahtaen:\n\n-- Minä olen nähnyt järven, herra, ja se on suuri!\n\nFredrik Barker, joka vaan vaivoin voi ratsastaa aasilla, koska hän oli\nkipeä ja häntä vaivasi väsymys pitkällisen matkan vaivoista, kohotti\npäätänsä ja hymyili kiitollisesti toverilleen.\n\nPian tulivat kaikki kukkulalle, johon etujoukko oli seisahtunut, ja\nensimmäinen silmäys näytti pitkän, leveän vedenpinnan, joka\nhuikaisevassa auringonpaisteessa näytti sulatetulta hopealta, noin 600\njalkaa alempana ja puolen peninkulman päässä. Kauimpana etäisyydessä\nnäkyi tummansinisiä kukkuloita ja vuoria, ja järvessä oli sirotettuna\nuseampia pieniä harmaita kalliosaaria.\n\nIlossaan lauloi eräs nuori mies Stanleyn neekereistä riemulaulun,\ntilaisuutta varten tehdyn, ja kun kööri yhtyi laulamaan, sai se vuoret\nkaikumaan hurjasta ja harvinaisesta soinnusta. Iloisen soiton\nelähyttäminä antoivat he lippujen liehua tuulessa ja menivät verkalleen\nalas penkereitä Kagehyi'in maan kedoille.\n\nNoin virstan päässä kylistä hämmästyivät he nähdessään sadoittaisin\nsoturia töyhtöillä koristetuin päähinein ja aseistettuina kiireestä\nkantapäähän saakka lähestyvän juoksumarssissa, sill'aikaa näyttäen\ntaitoaan joutsen, nuolien ja keihään pitelemisessä. Nämä olivat ensin\nsäikähtyneet siitä pitkästä jonosta, joka tuli alas vuorta ja luulleet\nvihollisten lähestyvän; mutta vaikka he pian huomasivat erehdyksensä,\nkatsoivat he olevansa velvolliset käyttämään tilaisuutta, näyttääkseen\nurhoollisuutensa, jonka vuoksi he toimittivat tämän sotaleikin.\n\nEräs Kagehyissa asuva arapialainen, Sungoro Tarib, lähetti sanan\npyytääkseen matkuetta olemaan tervetullut ja kehottaakseen heitä\nasettumaan leiriin siellä, koska Kagehyin päällikkö, Kaduma, oli hänen\nuskollinen liittolaisensa.\n\nPieni ke'onmuotoinen maja, huonosti valaistu ja jossa oli kova haju\nmädänneistä aineista ja jonka katossa vilisi rohkeita rottia, jotka\npahankurisella kestäväisyydellä jatkoivat tungeskelemistään sisään ja\nulos pesistään olkikolossa ja juoksemistaan seinien yli, annettiin\nStanleylle. Toinen pieni maja annettiin Frank Pocockille ja Fred\nBarkerille heidän asunnokseen.\n\nMatka merestä tänne, matkueen ensimmäiseen päämaaliin, oli kestänyt 103\npäivää, -- pitkää vaivaloista päivää, ponnistusten, nälän ja vaarojen\nuhatessa tuntemattomain seutujen kautta. Nyt oli matkaa jatkettava\nmeritse, ja uudistuneella rohkeudella ja vahvistunein toivoin siitä\nettä tämä vaarallinen matka onnellisesti loppuisi, meni jokainen\nlevolle, lepäyttääkseen väsyneitä jäseniään.\n\nSiten oli Stanley nyt sanomattomien vaivojen, ponnistusten ja\npuutteiden jälkeen tullut tarkoituksensa ensimmäiseen päämaaliin.\nTäällä olisi hänen matkansa tärkein ja merkillisin osa alkava. Oli nyt\ntutkittava järven koko ranta-alue sen seikan selville saamiseksi eikö\nnäillä viljavilla ja ihanilla seuduilla keski Afrikassa olisi mitään\nmahdollisuutta mukaviin välitysteihin sivistyneen maailman kanssa,\njoita teitä järvet ja purjehdittavat joet muodostavat. Se oli\nperinpohjaisen tärkeä kysymys, joka siten oli Stanleyn tutkittavana.\nSen onnellisesta ratkaisusta olisi riippuva, jos oli mitään toivoa\nsiitä että sivistyksen ja järjestetyn yhteiskuntaelämän siunauksille\nvoitettaisiin tämä äärettömillä luonnonrikkauksilla varustettu maan-osa\nja sen musta väestö, joka, vaikka omistaakin oivalliset sielunkyvyt,\nvielä elää raa'an luonnontilan portaalla.\n\n\n\n\nVictoria Nyanza'lla.\n\n\nSeuraavana aamuna heräsivät kaikki kertomattoman kevennyksen tunteella.\nOli lopussa marssit, lopussa torvien toitotukset, jotka käskivät uusiin\nkoittavan päivän vaivoihin varustaumaan, nälänkin pelko oli poissa --\nainakin joksikin aikaa.\n\nKello 9 oli vastaanotto. Ensiksi tulivat Frank ja Fred -- kuumeesta jo\ntäydellisesti parantuneina -- Stanleylle hyvää huomenta tekemään. Sitte\nsaapuivat wangwanoiden johtajat lausumaan toivonsa että hän oli\nnukkunut rauhallisesti, ja heidän jäljestään retkikunnan nuoret rivakat\nmiehet; sitte tulivat Kaduma ja Sungoro saadakseen tietoja matkasta ja\nkuullakseen uutisia Sansibarista, ja vihdoin viimeksi Kaduman puoliso\nparaimpine ystävineen. Vastaanotto kesti kaksi tuntia ja sen päätyttyä\nläksivät vieraat kukin askareitaan hoitamaan. Maanasukkailla näitä ei\nmonta laatua olekkaan; he loruilevat, valmistavat tahi paikkaavat\nverkkojaan, tekevät kirveitä, kanootteja, ruokakaukaloita, aitauksia ja\nmajoja -- siinä kaikki. Stanleyn väki taasen teki asemapiirroksia omien\nnurmihökkeleidensä rakentamiseksi; täten se osoitti tyytyväisyyttään\npitempään oloon Kagehyi'ssä.\n\nStanleyn tultua Kagehyin kylään, muuttui se tärkeäksi paikaksi. Sinne\ntulvaili mahdoton joukko maassa syntyneitä kauppiaita kaikilta\nsuunnilta kahden- tahi kolmenkymmenen peninkulman takaa. Kalastajat\ntulivat kanooteissaan tuoden suuret varastot kuivia kaloja; toiset\ntoivat maniok'ia ja kypsiä banaaneja; paimenet lähettivät härkiään, ja\nvenheittäin tuli kaikilta haaroilta kuokkia, rautalankaa ja suolaa sekä\nsuuria varastoja bataateja ja jamsia.\n\nStanley pyysi ruhtinas Kadumalta neuvoja ja apua järvi-matkalleen. Tämä\nkutsui silloin kansan vanhimmat neuvotteluun. Kun he olivat asettuneet\nistumaan maahan, alkoi Kaduma kokouksen seuraavilla sanoilla:\n\n\"Voiko nälkäinen mies tehdä työtä? Voiko janoinen puhua?\" Vanhimmat\nkatsoivat silloin veitikkamaisesti toisiinsa ja nyykäyttivät päitään,\nja Kaduma rupesi kähisten kakistelemaan. Silloin toi noin neljän- tahi\nviidentoista vuotias alaston nuorukainen suuren ruukun käyvää pombeeta\n[olutta, jota maanasukkaat valmistavat hiivasta tahi karkeista\njauhoista]. Hän koitti asettaa tämän pyöreäpohjaisen astian maahan niin\nvakavasti kuin suinkin estääkseen sen kaatumista. Sen viereen pani hän\nyhtä tukevasti Kaduman mahdottoman mielikki-maljan, suuren kurbitsin.\nKaduma rupesi istumaan pienelle matalalle rahille ja kääriytyi\nrasvaiseen huntuunsa, sitte ojensi hän kätensä, ja polvillaan tarjosi\nhänelle poika pikaria, jota hän piti molemmilla käsillään. Tuntikauden\nnautittiin pombeeta ja Kaduman puhe osoitti ymmärrystä ja harrastusta.\nVaan pahaksi onneksi loppui pombee ja Kaduma meni maata. Herättyään\ntyhjensi hän taas kaksi tahi kolme ruukullista; vihdoin hoiperteli hän\nsijalleen ja keskustelusta ei tullut mitään.\n\nKuitenkin alkoi Stanley laittaa Lady Alicea kuntoon.\n\nSeitsemän päivän kuluttua oli venhe varustettu meren vaaroissa\nkestämään. Jauho- ja kuivakala-varastot, suuret pakat kaikenlaisia\nkankaita ja helmiä sekä mitä oli jäljellä pieniä tarvekaluja vietiin\nlaivaan ja vihdoin ilmoitettiin Lady Alicen ainoastaan odottavan\nmiehistöään.\n\n-- Tahtooko kukaan tulla mukaani vapaaehtoisena? kysyi Stanley\nmiehiltään.\n\nKaikkialla vallitsi kuolonhiljaisuus.\n\n-- Eikö edes palkkiosta tahi lisämaksusta?\n\nTaaskin sama hiljaisuus; ei kukaan tahtonut omasta taipumuksestaan.\n\n-- Vaan kuitenkin täytyy minun lähteä, sanoi hän. Tahdotteko jättää\nminut yksinäni matkalle?\n\n-- Ei.\n\n-- Mitäs sitte tahdotte? Ettekö tunne ketään urhoollista miestä, joka\ntulisi herransa toveriksi matkalla järven ympäri?\n\nTaaskin vaikenivat kaikki. Kun hän kysyi kultakin erittäin, sai hän\nvastaukseksi, että he eivät olleet tottuneet meri-elämään; kukin\nvakuutti suoraan kovin pelkäävänsä vettä.\n\n-- Mitäs minun sitte on tekeminen?\n\nSilloin sanoi Manwa Sera:\n\n-- Herra, älkää kyselkö enempää. Käskekää miehiänne. Koko miehistönne\non lapsianne, ja he eivät liene teille tottelemattomia. Jos kysytte\nheiltä ystävän tavoin, niin ei kukaan rupea palvelukseenne. Käskekää\nheitä, niin he tottelevat kaikki.\n\nStanley teki silloin luettelon kymmenestä venemiehestä ja yhdestä\nperänpitäjästä, joiden uskollisuuden nojaan hän jätti itsensä ja\ntavaransa matkalla pitkin Victoria-järven rantoja. Muut jäivät leiriin;\nFrank ja Fred pantiin heidän johtajikseen.\n\nSitte käski Stanley soutamaan. Taivas oli pilvinen ja vaaleanharmaa\nvesi oli käynyt tuhkaharmaaksi; vuoret olivat paljaat ja haljenneet, ja\nsynkän taivaan kanssa ikäänkuin sopusoinnussa oleva maisema oli\nhiljainen ja autio. Soutajat huokasivat syvään. Heidän soutunsa oli\nsellaisten tapainen, jotka varmaan tietävät perikatoon syöksyvänsä;\nvälistä vilkasivat he huolissaan Stanley'yn, ikäänkuin olisivat\nodottaneet käskyä palaamaan. He näkyivät aivan selvään aavistavan\njotakin pahaa.\n\nJonkun ajan kuluttua tavattiin muuan neekeri nimeltä Saramba, joka\nistui kanootissaan kalastamassa. Hänet saatiin matkalle oppaaksi. Tästä\nolivat Stanleyn miehet ylen onnelliset.\n\nTuuli alkoi kiihtyä; pilvet, jotka kauan olivat kokoontumistaan\nkokoontuneet luoteiselle taivaan-rannalle, synnyttivät äkkiä kovan\ntuuliaispään, ja koko ympäristö kävi pian sanomattoman rajuksi. Tuuli\najeli retkikuntaamme yli raivokkaiden aaltojen; Lady Alice kiiti\neteenpäin villin varsan tavoin ja pieksi vettä kuohuksi ja vaahdoksi,\njoka sitte roiski avuttoman miehistön ja venheen yli. Vaikka ainoastaan\npieni purje oli viritetty, lensi venhe sanomattoman nopeasti eteenpäin.\nPursimiehet kumartuivat tuuleen päin; Saramba istui pelosta\nkyyristyneenä ja oli nöyrästi peittänyt pörröisen päänsä\nkuvevaatteellaan.\n\nSeuraava päivä oli kaunis. Järvi, joka edellisenä päivänä oli ollut\nraivoissaan, oli nyt rasvatyynenä. Jylhien vuorten kuivuneet ja\npuuttomat muodot kuvastuivat selvästi taivasta kohden. Vastaiselta\npuolelta näkyi metsistyneitä kumpuja, ja niiden välissä kimalteli se\nleveä ja komea lahdelma, johon Niilin äärimmäinen eteläinen lisävesi\njuoksee.\n\nVictoria-järven ympäristössä oleskelevat virtahevot ovat hyvin\ntaistelunhimoisia luonnoltaan, ja matkustavaista, joka varomattomasti\nlähestyy heidän olopaikkaansa, uhkaa suuri vaara. Usein niitä\nahdistettiin venheestä, vaan koska se kuitenkaan ei ollut varustettu\nsotaan näitä paksunahkaisia vastaan, olisi taistelu voinut tulla tuhoa\ntuottavaksi.\n\nKerran törmäsi venhe erään vedestä nousevan virtahevon selkään. Eläin\nsäikähti tästä raskaasta ja omituisesta kapineesta seljässään ja sysäsi\nniin rajusti venhettä, että kaikki luulivat sen särkyvän kappaleiksi.\nSittenkuin virtahepo täten oli ilmaissut tyytymättömyytensä, sukelsi se\ntaasen muutaman jalkaa venheen perästä ja ulvoi kovalla äänellä\nikäänkuin olisi taisteluun vaatinut. Vaan Stanley oli jo saanut kyllin\nkokea eläimen voimaa, sentähden käski hän soutamaan pakoon niin nopeaan\nkuin mahdollista.\n\nEräänä päivänä laskettiin ankkuri muutaman kylän edustalla, josta\ntoivottiin ruokavaroja saatavan, ja kauan keskusteltua myöntyivät\nvillit muutamista sinisistä lasihelmistä antamaan kaaliksia ja\nlampaan. Miehillä ja naisilla ei ollut muuta vaatetusta kuin lyhyt\nbanaanilehdistä tehty esiliina; tämä äärettömän yksinkertainen puku\nmuistutti paljon Aatamin ja Eevan viikunalehti-vaatetuksesta. Omituista\noli myöskin että miehiltä puuttui etuhampaat sekä ylä- että alaleuassa.\nPäänsä olivat he myöskin ajelleet; ainoastaan säännöttömän puolikuun\nmuotoisen harjan olivat he jättäneet päälaelleen ja otsalleen.\n\nSeuraavana jälkeenpuolenpäivänä, jolloin ankkuri taaskin laskettiin,\nlähestyi venhettä muudan kanootti, joka värinsä ja muotonsa tähden\nherätti yleistä kummastusta. Sen kokka oli näet korkealla taivutetun\nkäsivarren tavoin; köysi oli jännitetty tämän päästä korkeaan\nperäkeulaan saakka. Tälle köydelle oli ripustettu hienoa heinää, joka\nheilui harjan tavoin, kun kanootti lähestyi vakavasti ja rohkeasti\nneljänkymmenen venemiehen kuljettamana. Puolet kokassa olevista\nmiehistä kavahti seisoalleen, kun olivat tulleet 150 jalan päähän, ja\ntartuttuaan pitkiin tupsuilla koristettuihin keihäisinsä ja kilpihinsä,\nalkoivat uhaten heiluttaa niitä. Kun Stanleyn väki ei yrittänytkään\nvastarintaa tekemään, lähestyivät he varovasti ja tultuaan noin 60\njalan päähän, laskivat he tuulen puoleen ja kääntyivät venheen perää\nkohdin uhkaavasti viittoellen. Sitte tulivat he hiukan lähemmäksi ja\nlaskivat lopulta kanoottinsa pitkinpäin laivaa. He olivat jokseenkin\njulkeita, ja kuin heitä kuitenkin lempeästi kohdeltiin kiihtyi heidän\nloukkaamis-intonsa kiihtymistään; he tuuppivat toisiaan ja\nhoipertelivat sekaisin venheessään, sillä suurin osa heistä oli\njuovuksissa, tarttuivat keihäisinsä ja kilpihinsä ja alkoivat laulaa\nlallatella viinasta käheillä äänillään. Muutamat ottivat linkonsa ja\nheittivät kiviä kauas järvelle; tälle taputteli laivan miehistö\nkäsiään. Banaani-viinin lämmittämänä ja laulun rohkaisemana rohkaisi\neräs heistä luontonsa ja alkoi tähdätä Stanleyhyn, joka vaieten ja\ntarkkaavaisena istui venheensä perässä; kivi lensi hänen päänsä yli, ja\nkova, humalainen rääkynä palkitsi heittäjää hänen rohkeudestaan.\n\nHuomattuaan ettei lempeydellä ollut toivottua vaikutusta otti Stanley\nrevolverinsa ja ampui nopeasti veteen siihen suuntaan, johon kivi oli\nlentänyt. Tästä seurasi surullinen näky. Kuultuaan laukauksen\nhyppäsivät nuo rohkeat, hävyttömät veitikat veteen ja uivat minkä\nkerkesivät rantaa kohden, jättäen kanoottinsa jälkeensä.\n\n\"Rakkaat ystävät, palatkaa, palatkaa!\" huusi Stanleyn miehistö heille.\n\"Mitä pelkäätte? Tarkoituksemme oli vaan näyttää teille, että meillä on\nyhtähyvin aseita kuin teilläkin. Palatkaa, tulkaa noutamaan\nkanoottinne; kyllä me työnnämme sen teille, että voitte ottaa sen\".\n\nVihdoin saatiin villit naurulla ja lempeillä sanoilla palaamaan. He\nolivat nyt arvokkaampia käytöksessään. He nauroivat, huudahtelivat\nkummastuksesta ja matkivat pistoolin-laukauksia; \"bum, bum, bum\".\n\nSitte lähestyi vielä viisi muutakin kanoottia, täynnä seudun asukkaita.\nvillit huusivat ja pyysivät että Stanley tulisi heidän kuninkaansa\nluo, vaan hän oli huomannut heidät liian sivistymättömiksi ja\nväkivaltaisiksi ja piti sentähden viisaimpana olla maalle nousematta.\nVillit rupesivat silloin uhkailemaan, jonkatähden Stanley piti\nparhaimpana olla myöntyvinään heidän pyyntöönsä. Hän käski hinaamaan\nankkurin laivaan ja käymään airoihin käsiksi; sitte käski hän\nsuuntaamaan matkan ulapalle päin, äskenmainittujen kuuden kanootin\nseuraamana. Kun oli soudettu tuhannen jalan verran, käski Stanley\nyhtäkkiä nostamaan purjeita ja upeana kiiti Lady Alice nuolennopeasti\nohi kanoottien, villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.\n\nAurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittua antoi\nStanley sentähden taas laskea ankkurin. Tuuli tyveni, paksuja\npilviryhmiä alkoi taas nousta idästäpäin, järvi oli rasvatyyni kuin\npeilinpinta ja pilkkopimeä peitti maan, sen metsät ja vuoret. Pian\nalkoi salama salaman perästä halkaista pilviä, raju myrsky syntyi\nsellaisella voimalla että venhe oli vähällä painua veden alle, ja\nrakeiden sekainen sade syöksi kuin olisi pilvistä kaadettu. Melkein\njoka silmänräpäys kuului mitä kauhein ukonjyrinä, joiden ääntä vuoret\nsynkästi mylvien matkivat. Miehistö, jonka Stanley ennen myrskyn alkua\noli asettanut olemaan varuilla napot kädessä, ilmoitti vähä väliin\nveneen olevan hukkumaisillaan. \"Ammentakaa nopeammin!\" vastasi Stanley.\nKaksi tuntia kesti kamala raju-ilma ja sen lakattua antoi Stanley\nsoutaa erääsen saareen, jonne virittivät valkean kuivatakseen\nläpimärkiä vaatteitaan ja keittääkseen lämmintä lientä.\n\nSeuraavana aamuna oli ilma mitä ihanin. Taivas oli selkeä ja sininen,\nrannat mehuisat ja viheriät, järvi välkkyili kiillotetun teräksen\ntavoin ja ilma oli raitis ja virkistävä. Rohkaistuna ja virkistynein\nvoimin astui Stanley miehineen bambu-lehtimajastaan ja pian leijuili\nvenhe taaskin vesillä soutajien laulaessa iloisimpia laulujaan.\n\nHetken aikaa soudettua ohjattiin venheen kulku erästä saarta kohti,\njossa näkyi maan-asukkaita olevan. Stanley antoi tulkin alkaa puhetta\nheidän kanssaan, ja vihdoin lähettivät he pojan kanootissa puhumaan\nmuukalaisten kanssa. Vaan tultuaan lähelle rupesi tämä hämmästyneenä\ntöllistelemään. Stanley heitti helmivyön hänen kanoottiinsa, ja se\nantoi ikäänkuin uutta eloa hänelle. Hän huusi rannalla seisoville\ntoverilleen, ja heti läksi parikymmentä kanoottia liikkeelle, täynnä\nrauhallisia, säveämielisiä maanasukkaita, jotka suurimmalla\nmielihartaudella katselivat tuota kummallista venhettä ja heidän\nmielestään vielä kummallisempaa valkoista miestä, jommoista he eivät\nkoskaan olleet nähneet eikä edes voineet uneksuakaan voivan löytyä maan\npäällä.\n\nSaatuansa kuulla, että voivat saada niin paljon lasihelmiä kuin\nhalusivat, jos vaan toisivat ruokavaroja, kiiruhtivat he maalle ja\npalasivat pian tuoden mukanaan suuren varaston banaaneja, kanoja ja\nmunia sekä imelää palmuviiniä. Kaikesta tästä osti Stanley niin paljon\nkuin varoi riittävän kolmeksi päivää. Ihastuneina muukalaisten\nystävällisyydestä ja anteliaisuudesta tarjosivat maanasukkaat laivan\nmiehistölle isoja ryyppyjä palmuviiniä ystävyyden vahvistamiseksi, ja\nkun purjeet vihdoin nostettiin, seurasivat kaikki kanootit venhettä\npitkän matkaa, yhä vaan kestiten laivan miehistöä, laulaen, lallattaen\nja kovaäänisesti huutaen ilosta.\n\nKerran täytyi venheen kulkea erään niemekkeen ohitse, jolla kasvoi\npitkää ruohoa. Suuri joukko maanasukkaita näkyi hyökkäävän sinne,\nsaadakseen mukavia asentoja. Venheen verkalleen nientä lähestyessä,\nmeni muutamia villeistä kallioille ja viittasivat venhettä tulemaan\nlähemmäksi. Kun Stanley suostui heidän pyyntöönsä ja lähestyi\nmuutamia jalkoja, huusivat he jotakin hänelle, ja kohta sinkoili kiviä\nsatamalla humisten ympäri venhettä. Kun soutajat taasen tarttuivat\nairoihin, hyökkäsi joukko villejä esiin piilopaikoistaan, lingoilla\nvarustettuina, joilla he heittivät kiviä ja osasivat venheeseen ja\nperämieheen. Enemmän vahingon välttämiseksi laukasi Stanley\nnuolennopeudella revolverinsa; yksi villeistä kaatui, jolloin toiset\nlakkasivat taistelua pitkittämästä ja vetäytyivät takaisin korkeaan\nruohostoon.\n\nEräässä pienessä kylässä, joka oli soman lahdelman rannalla, otettiin\nStanley mitä ystävällisimmin vastaan. Kylän päällikkö kutsui heidät\nluokseen, valmisti pidot, joissa nautittiin äskenlypsettyä maitoa,\nviiliä, kypsiä maukkaita banaaneja, vuonaa, bataateja ja munia. Hän\nlennätti myöskin sanan maan hallitsijalle, keisari Mtesalle, ja\nilmoitti muukalaisen tulleen hänen maahansa. Samalla ilmoitti hän\nStanleylle ei aikovansa laskea häntä lähtemään ennenkuin oli asettanut\nhänet vastattain suuren afrikkalaisen hallitsijan kanssa, jossa, kuten\nhän hymysuin vakuutti, Stanley olisi löytävä ystävän, jonka suojassa\nhän voisi nukkua rauhallisesti.\n\nVielä oli Stanley päivän täällä, nauttiakseen päällikön runsaasta\nkestitsemisestä. Joka hetki sai hän tuta uusia liehakoitsevia\nkohteliaisuuden osoituksia. Maa oli ikäänkuin sopusoinnussa kansan\nkanssa, ja tuskinpa koko Afrikassa on monta miellyttävämpää\nmaisemakuvaa kuin tämä oli. Huojuvan ruohoston ympäröimältä rannalta\naina vuorien korkeimpiin huippuihin saakka oli kaikki viheriäistä --\neri värinvaihteissa. Vaalean-viheriän matele-puun lehtipuku oli somana\nvastakohtana erilajisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle,\nbanaanin silkinkiilloista lehtilatvasta peittivät tamarindin vaalean\nlehdistön leijuvat ryhmät ja ympärillä olevien laidunten, jotka\nvilisivät täynnä karjaa, tumman viheriät pellot ulottuivat korkeille\nkummuille saakka. Vapaissa, sekavissa vaan somissa jonoissa ikäänkuin\nreunustivat vuoret tätä maisemakuvaa, milloin paisuen uhkeiksi ja\npyöreiksi, milloin köyristyen sulkeakseen syliinsä komean\nbanaanilehdon, milloin rohkeasti kohoten poikittaisiksi, jyrkiksi\nkallionhuipuiksi, milloin taas laskeutuen moniksi komeiksi ylängöiksi;\nnämä ylängöt ovat yhteydessä seutujen kanssa, joilla kenenkään\nvalkoisen miehen jalka vielä ei ole käynyt.\n\nStanley jatkoi sitte matkaansa ja eräänä aamuna huomattiin kuusi\nkaunista, täydellisesti miehitettyä kanoottia, jotka juuri olivat\nkääntymässä erään niemen ympäri. Stanley luuli ensin heidän olevan\njonkun kaapparilaivaston, joka oli lähetetty hänen matkaansa estämään,\nmutta oppaat, joiden joukossa myöskin oli kylän vierasvarainen isäntä,\nsanoivat niiden olevan keisarin väkeä. Niiden tultua lähemmäksi näkyi\nlaivanpäällikkö pukeutuvan juhlapukuunsa. Hän pani päähänsä helmillä\nkirjaillun päähineen, jossa liehui pitkiä valkoisia kukonhöyheniä,\npukeutui lumivalkoiseen, pitkäkarvaiseen vuohennahkaan ja hartioilta\nriippuvaan huntuun.\n\nPäällikkö oli komea, roteva noin kahdenkymmenen vuoden vanha\nnuorukainen; hypättyään Stanleyn veneesen laskeutui hän polvilleen\nhänen eteensä ja esitti asiansa seuraavin tavoin.\n\n\"Ugandan kabaka (keisari) lähettää mukanani paljo salaam (terveisiä)\nteille. Hän toivoo innokkaasti että käytte hänen luonaan, ja hän on\nlaatinut leirinsä Usavaraan ollakseen läheisyydessä, kun te nousette\nmaalle. Hän ei tiedä mistä maasta tulette, vaan minulla on erityisessä\nkanootissa mukanani nopea sanansaattaja, joka ei kaipaa lepoa,\nennenkuin on ilmoittanut kabakalle teidän lähestyvän. Hänen äitinsä\nnäki muutamia öitä sitten unen, ja siinä näki hän valkoisen miehen\ntulevan järvellä venheessään tännepäin, ja -- te olette nyt\ntulleet! Vastatkaa minulle, että voin lähettää sanansaattajan.\nTwiyanzi-yanzi-yanzi (kiitos, kiitos, kiitos)!\"\n\nNuori päällikkö, jonka nimi oli Magassa, sai nyt tietää Stanleyn matkan\ntarkoituksen ja sanansaattaja lähetettiin heti keisarin luo.\n\n\n\n\nStanley Ugandan keisarin luona.\n\n\nKun Stanley ja hänen seuralaisensa olivat noin kahden peninkulman\npäässä Usavarasta, näkivät he ihmisiä tuhansittain asettuvan\njärjestykseen hiukan viettävälle maalle. Heidän tultuaan lähemmäksi\nkäski Magassa ampuma-aseilla ilmoittamaan heidän tuloansa. Rannalla\noleva kansa oli asettunut kahteen taajaan riviin, joiden kumpaisissakin\npäissä näkyi monta miestä, jotka pukunsa puolesta erosivat muista.\nHeillä oli karmosiinipunaiset, mustat ja lumivalkeat vaatteet yllänsä.\nStanleyn lähestyessä rantaa kuului pyssynlaukauksia noista pitkistä\nriveistä. Magassan kanootit jakaantuivat oikean- ja vasemmanpuolisiin\nosastoihin, ja 200 tahi 300 kovalatinkista pyssyä ilmoittivat kaikille\nettä se valkoinen mies, josta keisarin äiti oli unta nähnyt, oli\nnoussut maalle. Lukuisat vaski- ja paassi-rummut sanoivat hänelle\njymisevät tervetulijaiset; liehuttimia, lippuja ja viiriä leijaili\nilmassa ja kansa huusi kovaäänisesti. Sangen hämmästyneenä tästä\njuhlallisesta ja komeasta tervehdyksestä läksi Stanley suurta lippua\nkohti. Sen läheisyydessä seisoi lyhytkasvuinen mies puettuna\nkarmosiinipunaiseen levättiin, jonka alla hänellä oli valaistusta\npumpulikankaasta tehty valkoinen puku. Magassa, joka jo oli kiirehtinyt\nmaalle, lankesi kunnioittavasti polvilleen tämän miehen eteen,\nja käännyttyään Stanleyn puoleen ilmoitti tämän miehen olevan\n\"katekiron\" eli pääministerin. Stanley kumarsi ja tämä vastasi hänen\ntervehdykseensä vielä sirommin ja syvempään kumartaen. Stanley tuli\naivan hämmästyneeksi ja hämilleen tästä ruhtinaallisesta vastaanotosta.\n\nKaksitoista hyvinpuettua maanasukasta astui sitte esiin, tarttui hänen\nkäteensä ja sanoi hänet tervetulleeksi Ugandaan. Katekiro nyykäytti\npäätään, ja lukuisien rumpujen rämistessä, jotka tekivät kaiken\nkanssapuheen mahdottomaksi, kulkivat he vierekkäin ja tuhansien\nuteliasten seuraamina erääsen pihaan. Joukko ruohokattoisia majoja oli\nympyränmuotoisesti erään suuremman rakennuksen ympärillä, jonka\nsanottiin aiotun Stanleyn asunnoksi.\n\nKatekiro ja monta päällikköä seurasivat Stanleytä hänen uuteen\nmajaansa, ja heidän kesken syntyi hyvin tuttavallinen keskustelu.\n\nLukemattomia kysymyksiä sateli Stanleyn terveydestä, hänen matkastaan\nja sen tarkoituksesta, Sansibarista, Euroopasta ja sen kansasta,\njärvistä ja taivaista, auringosta, kuusta ja tähdistä, enkeleistä ja\nperkeleistä, lääkäreistä, papeista ja käsityöläisistä yleensä.\n\"Kaikkitietävien\" kansakuntien edustajana täytyi hänen käydä mitä\nankarin tutkinto. Sitte muuttui juhlallinen mieliala ystävällisemmäksi.\nPitkiä, laihoja, jänteviä, mustia käsiä tarttui Stanleyn käteen, ja\nmuutamia miehiä kiiruhti heti ilmoittamaan kabakalle, että tämä\nvalkoinen mies oli älyniekka, että hän tiesi kaikki ja oli erinomaisen\nkohtelias ja seuraa rakastava. Kabakan sanottiin silloin \"hieroneen\nkäsiään aivan kuin olisi päässyt jonkun aarteen omistajaksi\".\n\nVahvemmaksi todistukseksi edullisesta arvostelmastaan Stanleystä\nlahjoittivat he hänelle neljätoista lihavaa härkää, kuusitoista\nlammasta ja vuohta, sata kimppua banaaneja, kolme tusinaa lintuja,\nneljä puuastiallista maitoa, neljä kappaa bataatteja, viisikymmentä\ntähkää vastaleikattua maissia, kopallisen riisiä, tiun tuoreita munia\nja kymmenen ruukullista palmuviiniä. Keisarin hovimestari, joka kulki\nkaikkien niiden etunenässä, jotka kantoivat tahi veivät hevosella\nkaikkia näitä erilaisia ruokavaroja, lankesi polvilleen Stanleyn eteen\nja sanoi:\n\n\"Kabaka lähettää salaams ystävälleen, joka on matkustanut niin kauas\nhäntä tavatakseen. Kabaka ei voi katsella ystäväänsä, ennenkuin tämä\non aterioinut ja tuntee itsensä tyydytetyksi. Kabaka on lähettänyt\norjansa tuomaan näitä hänen ystävälleen, hänen aterioidakseen.\nYhdeksännellä tunnilla, kabakan ystävän levähdettyä, lähettää hän\nsanansaattajan pyytämään häntä tulemaan saapuville. Olen puhunut.\nTwiyanzi-yanzi-yanzi!\"\n\nPäivän yhdeksäs hetki lähestyi. Kaksi hovipoikaa, puettuina valkoiseen\nvillapaitaan, vyöhyt tahi nauha vyöllä ja yllään pitkä kirjava kappale\npumpulikangasta, joka riippui oikeanpuoliselta olkapäältä jalkoihin\nsaakka, tulivat ja ilmoittivat määräajan olevan kulunut. Stanley läksi\nheidän kanssaan ottaen mukaansa miehistöstä viisi miestä, jotka olivat\nkivääreillä varustetut ja kulkivat hänen kummallakin puolellaan.\nAstuttiin pitkin lyhyttä, leveää katua, jonka päässä oli maja. Tässä\nistui keisari, Mtesa oli hänen nimensä, päällikkö-joukon ympäröimänä,\njotka istuvassa tahi polvia-notkistavassa asennossa olivat järjestetyt\nkahteen, toisiaan vastapäätä oleviin riviin jonkun matkan päässä\nvalta-istuimesta. Näiden rivien päissä oli rummunlyöjiä, vahteja,\nteloittajia, hovipoikia j.n.e. Kun Stanley miehineen lähestyi lähintä\njoukkoa, hajosi se, ja rummunlyöjät pärähdyttivät kovasti rumpujaan.\nKeisari nousi silloin seisoalleen ja meni Stanleytä vastaan. Silloin\nnousivat pystyyn kaikki polvillaan olevat ja istuvat rivit --\nkenraalit, överstit, päälliköt, ruoanlaittajat, hovimestarit, hovipojat\nja teloittajat.\n\nKeisari oli korkeakasvuinen, laiha, ulkomuodoltaan voimakas,\nhienokasvoinen ja suurisilmäinen neekeri; nyt oli hän puettu valkoiseen\nvillapaitaan, jonka päällä oli kullattu vyöhyt ja musta vaippa. Hän\npuristi Stanleyn käsiä lämpimästi ja voimakkaasti, kumarsi jotenkin\nsomasti ja pyysi häntä istumaan eräälle rantatuolille.\n\nTämä Stanleyn ja keski-Afrikan mahtavimman miehen ensimmäinen\nyhdessä-olo loppui molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi ja Stanley\nrupesi heti ensi silmänräpäykseltä tätä mustaa keisaria innokkaan\nystävän tavoin suosimaan. Kasvultaan oli Mtesa keisari pitkä ja\nsolakka. Hänellä oli erinomaisen kauniit ja hienot kasvonpiirteet.\nSuuret, säihkyvät, vilkkaat silmänsä loi hänen muodolleen erinomaisen\nihanuuden. Hänen ihonsa oli tumman-punaisen ruskea. Häntä huvitti\nsangen kuulla kerrottavan eurooppalaisten hovien tavoista ja\nsivistyksen ihmeistä. Hän koitti niin paljon kuin suinkin voi olla\nvalkoisten miesten tapainen. Kaiken, mitä hänelle kerrottiin, käänsi\nhän tavallisesti vaimoilleen ja päälliköilleen. Kauan aikaa juteltua,\ntäytyi Stanleyn taas ottaa jäähyväiset levähtääkseen matkan jälkeen.\n\nNoin kello 7 aikaan läksi Mtesa asunnostaan vahtien, hovipoikien,\nlipunkantajien, toitottajien, rummunlyöjien, päällikköjen ja\norpanoivien maanasukkaiden ja muiden seuraamana. Noin kaksisataa\nhoviinsa kuuluvaa naista oli hänellä myöskin mukanaan. Kulkiessaan\nStanleyn majan ohi lähetti hän yhden hovipojistaan kysymään, tahtoisiko\nStanley tulla hänen luokseen. Hetken aikaa kuluttua siitä kuin Stanley\noli tullut Mtesan luo, joka hovinsa ympäröimänä oli istautunut järven\nrannalle, kiiti eräästä mutkasta neljäkymmentä komeaa, keltaisen\nruskeaksi maalattua kanoottia.\n\nKanooteissa istui yhteensä noin 1,200 henkeä. Kunkin kanootin kapteeni\noli puettu valkoiseen villapaitaan ja somapoimeiseen turbaaniin.\nLaivaston päälliköllä oli paidan päällä karmosiinipunainen,\nkultaneuloksilla tiheään koristeltu nuttu ja päässä punainen lakki.\nKukin kapteeni, joka kulki keisarin ohi, tarttui kilpeensä ja\nkeihääsensä ja teki merihyökkäys- ja puollustustemppuja. Laivaston\npäällikkö voitti suurimman suosion. Kun tämä näytös oli loppunut, käski\nMtesa erään kapteeneistaan etsimään jonkin krokodiilin tahi\nvirtahevosen. Viidentoista minuutin kuluttua palasi tämä ja kertoi\nlöytäneensä krokodiilinpennun, joka oli nukkunut eräälle kalliolle.\n\n\"Nyt, Stamlee\", sanoi Mtesa, \"tulee sinun näyttää naisilleni, kuinka\nvalkoiset miehet ampuvat\".\n\nStanley ampui ja osasi niin hyvin, että kolmensadan jalan matkan päästä\nluodillaan melkein erotti krokodiilin pennun pään sen ruumiista, ja\nkaikki läsnäolevat tervehtivät tätä mainiota laukausta kajahtavilla\nmieltymyksen osoituksilla.\n\nSitte läksi keisari pääkaupunkiinsa, jossa hän kutsui Stanleytäkin\nkäymään. Tie kulki aaltomaisten maisemien ja tyynien järvien poikki\nsekä laajojen banaanilehtojen ja viikuna-kasvikkojen kautta. Omituisia,\nholvattuja majoja oli rakennettu pisangipuu-lehdikköjen helmaan; näiden\npuiden kypsien hedelmien tuoksu täytti ilman. Vihannuutta, joka loisti\nmitä heleimmällä värillä, virkisti tuo kuuman vyöhykkeen säännöllinen\nsade; taivas oli aivan tummansininen, ja vaikka kuumuus oli suuri,\nmiedonsi sitä kuitenkin kukkuloilta tulevat tuulenpuuskat ja usein\nmyöskin pään yläpuolella oleva tiheä lehtiverkko.\n\nKahden tunnin matkan jälkeen näkyi eräällä pyöreällä kukkulalla oleva\npääkaupunki. Etäällä näkyi joukko suuria, keilamaisia ja heinittyneitä\nmajoja, jotka olivat erään suuremman, korkean ja ladontapaisen\nrakennuksen ympärillä. Tämä suurempi rakennus oli palatsi, ja kaikki\nmajat yhteensä olivat keisarillinen pääkaupunki.\n\nRuohomajoja ympäröivän kaisla-aidan molemmilta puolilta läksi\nsädemäisesti hyvin leveitä teitä. Ne olivat täydelleen sadan jalan\nlevyisiä ja koviksi poljettuja. Vähitellen kohosivat ne ja johtivat\nsille tielle, joka kulki palatsin ulkopuolella olevan aitauksen ympäri.\nKun katseli palatsin etuseinän kohdalta lähtevää leveää tietä pitkin,\nniin huomasi niin pitkälle kuin silmä kantoi tien kummallakin puolen\ntaloja ja huoneita, joiden ympärillä oli banaani- ja viikunapuutarhoja.\n\nIllalla kutsuttiin Stanley palatsiin. Joukko ruskeisin tahi valkoisiin\npukuihin puettua väkeä, vieläpä muutamilla valkoinen vuohennahkakin\nruskeiden vaatteiden päällä, meni myöskin vastaanotto-saliin. Muutamat\nolivat kiertäneet nauhoja päänsä ympäri, niin että näyttivät pitävän\nturbaania päässään; tämä merkitsi, kuten Stanley myöhemmin sai tietää,\nettä he olivat teloittajia. He kulkivat talosta taloon ja tulivat\nvihdoin kummun tasaiselle huipulle, tuon suuren ruohoista ja oljista\ntehdyn rakennuksen eteen, joka oli palatsina. Tästä oli ihana näkyala.\n\nJoka puolella levisi viljava, aaltomainen maa, jonka teki vielä\nihanammaksi auringonpaiste, rehevyys ja varhainen kesänvihannuus.\nKorkeiden vuoriharjanteiden huipuilla olevat kylät ja banaanilehdot\nilmoittivat Mtesalla olevan maan, jota voi rakastaa. Suuremmilla\nalankomailla olivat viljellyt puutarhat ja viljamaat, ja kaukaisen\ntaivaanrannan luona suli tuo hurmaava maisema ikäänkuin yhteen sinisen\ntaivaan kanssa. Tällä maisemakuvalla oli omituinen tenhovoimansa.\n\n\"Mistä syystä\", kyselee kai moni itseltään, \"on tämä villi, kasvatusta\nkaipaava ja taika-uskoinen yksivaltias rakentanut palatsinsa tälle\nkukkulalle?\" Varmaankaan ei sentähden, että olisi siellä paremmassa\nturvassa, sillä hän on tasoittanut mäkisen maan ja tehnyt leveitä\nteitä, jotta helposti voi päästä hänen luokseen; yksi ainoa tulisoihtu\nriittäisi, sitäpaitsi maan tasalle hävittämään hänen palatsiansa\nympäröivät varustukset. Onko hän ehkä ajatellut näkyalojen ihanuutta?\nVoisiko hänelläkin ehkä olla huomiota luonnon sulouteen?\n\nJos tämä hallitsija olisi yhtä raaka kuin Afrikan muut päälliköt, olisi\nhän etsinyt jonkin vesilammikon, jonkun vuoriharjanteen rinteen tahi\njonkun järven rannan, missä hänen karjallaan olisi ollut parhaat\nlaitumet; sellaisiin paikkoihin olisi hän rakentanut ruohomajansa. Tämä\nmies on päinvastoin rakentanut eräälle kukkulalle, että vapaasti voisi\nnähdä ympärilleen ja heittää keisarillisen silmäyksen maansa yli. Häntä\nmiellyttää tilavuus, hänen asuntonsa on korkea ja avara afrikkalainen\npalatsi, suuria pihoja on sen ympärillä. Ylhäiset ja alhaiset hänen\nkansassaan koettavat kukin kykynsä mukaan olla hänen kaltaisensa.\nHe ovat hyviin vaatteisiin puettuja, ja hävyttömyyttä pidetään\nrikoksena. --\n\nRummut pärisivät. Mtesa istui valta-istuimelleen ja kaikki kiirehtivät\npaikoilleen.\n\nJoka kerta kun Stanley oli ollut Mtesan puheilla, oli hän käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen koettamalla kääntää keskustelua sellaiseen\nsuuntaan, että kristinusko joutuisi puheenaineeksi. Jos mitä tapahtui,\nkoki hän aina saattaa sen kristinuskon yhteyteen. Hän kertoi\nMtesalle Kristuksesta, jonka jumalattomat ihmiset ottivat kiinni ja\nristiin-naulitsivat ja pilkkasivat hänen jumaluuttaan; kuinka hän,\nristillä kärsiessäänkin, suuresta rakkaudestaan ihmisiin pyysi\ntaivaallisen isänsä antamaan heille anteeksi. Hän osoitti hänelle\nerotuksen luonteen suhteen sen Herran välillä, jota valkoiset ihmiset\npalvelevat ja Muhammedin, jota arapialaiset palvelevat ja jonka uskoon\nMtesakin oli kääntynyt; kuinka kristinusko opettaa ihmiskuntaa\nrakastamaan kaikkia, ilman poikkeusta, Muhammed taasen opetti\nuskolaisiaan että tappamalla pakanan tahi uskottoman voi päästä\nParatiisiin.\n\nKaikki tämä teki syvän vaikutuksen mustaan keisariin ja kantoi\najallansa hedelmän.\n\nEräänä päivänä ilmoitti Mtesa Stanleylle että erästä valkoista miestä\nodotettiin leiriin. Tämä oli muudan englantilainen upseeri, översti\nLinant, englantilaisen kenraalin Gordonin lähetti Kairosta Egyptissä.\nKuvitelkoon kukin mielessään, kuinka iloiselta näille kahdelle\neurooppalaiselle tuntui, kun näin aavistamatta tapasivat toisensa\nmustien maanosan sydämessä.\n\nNiitä uskonnollisia kanssapuheita, joita Stanley oli alkanut pitää\nMtesan kanssa, jatkettiin översti Linant'in läsnäollessa. Kun Mtesa\nkyseli Linantilta yhtä ja toista, josta Stanley oli puhellut ja joka\ntarkkaan oli muistiin kirjoitettu, käytti tämä Mtesan suureksi ihmeeksi\nmelkein samoja sanoja ja vastauksia. Se omituinen asianlaita, että\nkaksi valkoista miestä, jotka vielä koskaan eivät olleet nähneet\ntoisiaan, ja joista toinen tuli pohjoisesta toinen kaakosta, kuitenkin\nvoivat tietää samoja asioita ja vastata samoilla sanoilla, kaikki tämä\ntuntui kokoussalin ulkopuolella olevalle kansalle hyvin kummalliselta\nja painui Mtesan mieleen jonakin ylenluonnollisena asiana.\n\n\n\n\nUusia seikkailuja järvellä.\n\n\nSilloin täytyi Stanleyn lähteä pois ja palata väkensä luo.\n\nMtesa, joka oli luvannut veneitä ja väkeä viemään matkuetta Ugandaan\nKagehyistä, jossa se yhä oli ja odotti Stanleytä, käski Magassan lähteä\nhänen mukanaan 30 veneen kanssa leiriin.\n\nStanleytä seurasi Usavaraan, johon hän oli jättänyt Lady Alicen,\nenglantilainen upseeri ja Stanley lupasi kuukauden päästä tulla\ntakaisin, jonka ajan överstin piti odottaa häntä.\n\nKello 5 aamulla lyötiin rumpuihin ja ne veneet, joiden oli lähdettävä\nStanleyn mukana, kokoontuivat. Lady Alice nosti ylös ankkurin;\ntavaramytyt, lampaat, vuohet ja siipi-eläimet olivat jo asetetut\npaikoilleen. Upseeri seurasi Stanleyta hänen venheesensä; he pudistivat\ntoisensa kättä ja jättivät toisensa Jumalan haltuun. Stanley tarttui\nperäsimeen ja Lady Alice riensi pitkin Victoria Nyanzan selkää.\nAmerikan tähdillä koristettu lippu nostettiin ja se levisi ylpeänä\ntuulessa. Upseeri huusi rannalla hurraata jäähyväisiksi. He liehuttivat\nviimeiset jäähyväiset nenäliinoillaan, ja erosivat toisestaan ikävöivin\nmielin, kulkeakseen kumpikin tuntemattomia vaiheita kohden.\n\nEräänä iltana laski Stanley rantaan eräässä lahdessa. Rannalla istui\nnoin tusinan verta likaisiin vuohennahkoihin puettuja maan-asukkaita\njuomassa palmuviiniä kurpitsin kuorista. Stanley vedätti veneen\nja kanootit kuivalle maalle. Safenin tervehdyksiin vastasivat\nmaan-asukkaat aivan ystävällisesti ja kohteliaasti. Ollen itse\njotensakin päissään palmuviinistä, tarjosivat he tulijoille vähäsen\ntätä Afrikan päiväntasaajan-seutujen jumaljuomaa. Matka oli ollut pitkä\ntänä päivänä, jonka vuoksi Stanley ja hänen väkensä olivat väsyneitä ja\nolivatkin he jo melkein ikävöineet niin virkistävää juomaa kuin heille\ntarjottiin. He ottivat siis vastaan maan-asukasten vierasvaraisen\nlahjan ja nauttivat sitä halukkaasti.\n\nAurinko meni nyt mailleen ja toivottiin toisilleen hyvää yötä. Keskiyön\naikana heräsi Stanley kovasta rummuttamisesta. Hänen rauhattomaan\nkysymykseensä vastattiin kaikki olevan rauhallista, mutta lakkaamatta\nkuului kuitenkin tuo kamala rummuttaminen pimeässä yössä ja karkoitti\nkaiken makaamishalun. Kun Stanley aamulla nousi ylös, näki hän että\nheidät oli ympäröinyt 2-300 maanasukasta, kaikki sotatamineissa ja\nvarustettuina keihäillä, joutsilla, nuolilla ja pitkäpäisillä aseilla,\njotka näyttivät eteenleikkaajan-veitsiltä, jota paitsi he suojaksi\nkantoivat suuria ja pitkiä ruokokilpiä. Tämä maanasukas-joukko oli\nheistä ainoastaan kolmenkymmenen askeleen päässä ja tähysteli heitä\nvärähtämättä hurjin silmäyksin.\n\nStanley näki niiden joukossa erään heimon vanhimmista, joka edellisenä\npäivänä oli tarjonnut hänelle juomista, ja Stanleyn selitettyä ei\ntulleensa heidän rannikoilleen vihamielisessä aikomuksessa, vaan\nlevätäkseen ja ostaakseen ruokavaroja, sanoi tämä:\n\n\"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania\ntuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka\ntahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin.\"\n\nStanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja\npäällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä\nbanaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.\n\nSenjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään\nviidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä\nsaari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia\nyksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana\nsiitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa\npuolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas\nkoko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi\nkumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli\nmelkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen\ntavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin\ntiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja\nkärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat\ntakkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.\n\nTäältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä\nkaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden\npeittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti\ntukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä\nsilkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin\njoku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä\neteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa\njasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän\nkeihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla\nvuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden\nAfrikan omituisimpia ja kauniimpia osia -- kymmeniä neliöpenikulmia\nkauniita järvimaisemia -- suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää\nviehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä\nneliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on\nsirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän\nnähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja\nmustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja\nvuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat\nja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.\n\nMikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten!\nJos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi\ntoistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten\ntoimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja\nkaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja\nkorkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen\ntoista vastaan -- murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa\nesiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu\nammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja\njokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä\nkaukana toisista.\n\nMyöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli\npilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat\nmatkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli\ntulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä\nolivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle\npäin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä\nystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten\nviettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli\nmaata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi\nkohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista,\njonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen\nneekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo\nottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden\navojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen\nhoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden\nvakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn\npuolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän\nsalli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi\nkourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että\nwangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset\nruoka-annokset.\n\nSillaikaa oli Stanleyn heittänyt Magassa, joka jo ennemmin oli\nkääntynyt takaisin väkineen, tehden kyllä lupauksen tulla leiriin\nKagehyin luona, johon lupaukseen Stanley kuitenkaan ei voinut luottaa.\nTämä oli kova vastus; sillä kuinka saisi hän nyt matkueen viedyksi\ntämän suuren järven yli Ugandaan, kun ei hänellä ollut kanoottia?\nKuitenkaan ei sillä haavaa ollut muuta tehtävänä kuin jatkaa\npalausmatkaa leiriin.\n\nSeuraava yö vietettiin erittäin hankalasti eräässä pienessä,\nläpitunkemattoman pensaikon ympäröimässä lahdessa. Rankkaa sadetta\nkesti koko yön ja se seikka pakotti jokaisen istumaan paikoillaan,\ntäristen vilusta ja ilman illallisetta, sillä päällen päätteeksi ei\nheillä ollut mitään syömistä. Sen surkuteltavampia olentoja on vaikea\nkuvitella mieleensä, kuin nämä ihmiset, jotka olivat veneessä\npilkkopimeän yön. Koko miehistö oli pakkautunut yhteen läjään niin\nlikettäin kuin mahdollista, selkä vasten selkää tai kylki kylessä\nkiinni. Itse istui Stanley telttakatoksen alla perässä, ainoastaan\nvaivoin erottaen heidän haamujaan tahi katsellen pensaiden\nsäännöttömyyksiä, sill'aikaa kun silloin tällöin salama nopeasti\nvilahti synkeällä taivaalla ja näytti kaukaisten saarien suurta mustaa\nryhmää -- sateen sillä välin roiskuessa alas vähentymättömällä\nkiivaudella.\n\nKuten tavallisesti tapahtuu, seurasi tätä ikävää yötä kaunis, kirkas\naamu. Jokainen pilkku luonnossa näytti olevan herätetty uuteen elämään,\nvilpastuneena ja hymyilevänä, paitsi sitä pientä maailmaa, joka oli\nveneessä. He ikävöivät päästäksensä ihmisten luokse, sillä muussa\ntapauksessa täytyi heidän kuolla nälkään. Kun he olivat purjehtineet\nkappaleen matkaa pitkin erään saaren. Bumbireh-saaren, rannikkoa,\nhuomasivat he muutamia haamuja, jotka silmiinpistävästi erosivat\nruohoisan kukkulan piirteistä, ja pian sen jälkeen kuului tuo\nhyvintunnettu soinnukas sotahuuto, jota useimmat keski-Afrikan kansat\nkäyttävät, \"Heyua-hehu-u-u-u-u!\" kimakkaasti, pitkänveteisesti ja\nraikuvasti.\n\nHaamuja tuli yhä lisää, ja uusia ääniä tuli lisäksi tuohon\ntaisteluun-vaativaan ja huolestuttavaan kööriin. Nälkäisiä raukkoja kun\nStanley ja hänen miehensä olivat, kaikenlaisten vaikeuksien keskellä,\nnälän kalvaessa heidän sisälmyksiään, monen penikulman erottaessa heitä\nystävistään, sekä ilman ainoatakaan palasta ruoaksi kelpaavaa veneessä,\noli heidän pakko astua maalle, huolimatta uhkaamasta vaarasta. Kun vene\nlähestyi rantaa, tulivat maanasukkaat aina vedenrajaan saakka vastaan,\nja muutamat ottivat käsiinsä suuria kiviä, muiden sill'aikaa\njännittäessä joutsiaan.\n\nKuitenkin näytti Safenin ystävälliset sanat villeille heissä tekevän\nhyvän vaikutuksen, sillä kivet heitettiin pois taas, joutset\npäästettiin jännityksestä, ja ojennetut keihäät saivat olla tukina\nsiinä rauhallisessa, hitaassa kulussa, jolla maan-asukkaat nyt\nlähestyivät venettä.\n\nNämä, joiden luku nyt nousi noin kahteen sataan, neuvottelivat\nhetkisen, jonka jälkeen muutamat niistä -- nyt itse vuorostaan\nliehakkaasti hymyillen -- varovaisesti astuivat veteen niin kauas,\nkunnes he tapasivat veneen etukeulan. Muutaman sekunnin ajan seisoivat\nhe siinä ja puhuivat ystävällisesti, mutta äkkiä tempasivat he yhdellä\nnykäyksellä veneen rantaan, jonka jälkeen kaikki muut, tartuttuaan\nkiinni veneenlaitoihin, vetivät sen noin 60 jalkaa ylös kuivalle,\nkiviselle rannalle, Stanleyn ja hänen miestensä istuessa siinä mykkinä\nhämmästyksestä!\n\nNyt seurasi kohtaus, jota on turha koettaakaan kuvailla. Kokonainen\nhelvetti -- kaikki sen mustat pirut aseilla varustettuina -- oli\ntäydessä raivossa Stanleyn ja hänen miestensä ympärillä. Joukko\nkeihäitä ojennettiin; kolme- tai neljäkymmentä jousta jännitettiin;\nyhtä monta väkäkärkistä nuolta näytti jo lentävän ilmassa; paksuja,\npahkuraisia nuijia heilutettiin heidän päidensä yli; kaksisataa\nrääkyvää mustaa haamua tuuppaili ja tungeskeli voidakseen näyttää\nkiukkuansa tai hankkiakseen tilaisuuden antaa niille vaikka edes vaan\nyhdenkin lyönnin tai piston.\n\nNiinpian kun ensimmäiset villien raivon purkaukset näkyivät, hyppäsi\nStanley ylös ja piti ladattua revolveria kumpasessakin kädessään,\nvalmiina tappamaan tai itse tulemaan tapetuksi. Mutta silminnähtävä\ntoivottomuus voida tehdä noin suurelle joukolle mitään erityistä\nvahinkoa, pidätti häntä.\n\nMyöskin miehistö vastusti melkein yli-inhimillisellä levolla ja\nvakavuudella raivoavan joukon ensimmäisen hyökkäyksen. Safeni näytti\nkämmeniään ja kysyi rauhallisesti ja lempeästi: \"Mitä tämä merkitsee,\nystävä kullat? Pelkäättekö te tyhjiä käsiä ja hymyileviä ihmisiä.\njommoisia me olemme? Me olemme ystäviä, me tulemme ystävinä ostamaan\nruokatavaroita, pari kolme banaania, muutamia suullisia viljaa tai\nbataattia tai maniokkia, ja teidän luvallanne menemme me myös\nmatkoihimme ystävinä\".\n\nTämä ryhti teki hyvän vaikutuksen. Pauhina ja meteli näytti jo\nasettuvan, kun noin viisikymmentä vastatullutta sytytti taasen\nhillitsemättömän raivon. Uudelleen heilutettiin suuria keihäsjoukkoja\nveneen ympäri, uudelleen nostettiin pahkuraisia nuijia heidän päidensä\nyli, uudelleen jännitettiin joutset ja uudelleen olivat he jo\nnäkevinänsä nuolia ilmassa. Eräs sai kohtauksen, niin että hän\nhoiperteli, eräs toinen sai jysäyksen päähänsä keihäänvarresta ja\nkolmas kirkaisi, kun nuija sattui hänen selkäänsä.\n\nNyt hypähti Stanley ylös mennäksensä väliin molemmat revolverit\nvasemmassa kädessään. Hän kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka\nnäytti koettavan pidättää muita ryhtymästä väkivaltaisuuksiin, näytti\nhänelle helmiä, kangasta, vaskilankaa ja koetti herättää heissä\nkunnioitusta hokemalla heidän kuninkaansa nimiä Mtesa ja Antari.\n\nTämä helmien ja kankaiden paljous herätti nyt villien ahneuden.\nTappamisen yritys voisi, näyttivät he alkavan ajatella, tuottaa\nkuoleman muutamille heistä itsistäkin. \"Ne voivat tarttua\nampuma-aseihin ja vielä kuollessaankin tehdä niillä kauheaa tuhoa, ja\nkuka tietää mitä nuo pienet rautakapineet tuon valkoisen miehen kädessä\novat?\" näyttivät he sanovan toisilleen. Mitä äsken mainittu vanhus\nlieneekään ajatellut, vastasi hän kumminkin väelleen teeskennellyllä\nnärkästyksellä, kohotti keppinsä ja ajoi raivosta riehuvat villit\nedemmä oikealle ja vasemmalle. Muutamat etevät maan-asukkaat\nyhdistyivät nyt tämän vanhuksen kanssa, joka, kuten Stanley sittemmin\nsai tietää, oli Shekka, Bumbiree'n hallitsija.\n\nSittenkun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, viittasi hän puolelle\ntusinalle miehiä ja vetäytyi takaisin joukon taakse. Toinen puoli\njoukkoa seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen\njäi jälelle ja uhkasi yhä keihäillä tai nuijilla. Eräs rohkea osasto\nkulki ympäri veneen perän ja loukkasi Stanleytä hyvin suuresti\nhävyttömillä ilmeillä; tarttuipa vielä yksi niistä kiinni hänen\ntukkaansakin. Kuitenkin kosti Stanley sieppaamalla hänen kätensä, ja\nkun hän sitä äkkiä kiersi taaksepäin, oli hän vähällä vääntää sen pois\ntiloiltaan, villin ulvoessa tuskasta. Hänen toverinsa heiluttivat\nkeihäitään, mutta Stanley hymyili heille vaan, sillä jokainen\nitsensäpuolustamisen ajatus oli häneltä likimain kadonnut.\n\nRatkaiseva silmänräpäys näytti tulleen. Stanley oli kärsinyt muutaman\nhetken kuolemantuskaa, ajatellessaan kuinka vastenmieliseltä kuolema\nnäytti siinä muodossa kuin se nyt häntä uhkasi. Mitä ajattelisi hänen\nväkensä, joka murheellisena odotti kauan poissa olevaa herraansa! Mitä\nsanoisivat Pocock ja Barker, kun vihdoinkin saisivat tiedon\nonnettomuudesta Bumbiree-saarella! Ja hänen ystävänsä Amerikassa ja\nEuroopassa sitten! \"Viis' niistä, ainoastaan yhden silmänräpäyksen\ntuskat, ja mitä voivat nuo verenjanoiset koirat enää tehdä sen enempää!\nSe on lohdutus että voi kuolla nopeasti -- hengenveto ja sitten\nhiljaisuus -- ainaiseksi ja iankaikkisesti!\" Sellaiset olivat Stanleyn\najatukset tässä kauheassa silmänräpäyksessä.\n\nEräs sanansaattaja päällikön ja neuvoskunnan luota saapui nyt ja\nviittasi Safenille.\n\n\"Mene ja käytä ymmärrystäsi!\" sanoi Stanley hänelle.\n\n\"Jos Jumala tahtoo, herra\", vastasi hän.\n\nSafeni veti melkein koko lauman perässään, sillä uteliaisuus on suuri\nAfrikalaisissa. Stanley näki hänen rupeavan asentoon. Hänen kätensä\nliikkuivat ylös ja alas, ulospäin ja sisäänpäin, sydämellinen\nrohkeamielisyys oli luonnostaan hänen kasvoillaan; hänen liikkeensä\nolivat miellyttävät; mies oli puhuja, joka taisteli lempeyden ja\noikeuden puolesta.\n\nSafeni palasi loistavin kasvoin.\n\n\"Kaikki hyvin, herra; ei mitään vaaraa. He sanovat vaan, että meidän\ntulee pysähtyä täällä huomiseen.\"\n\n\"Tahtovatko ne myödä ruokavaroja?\"\n\n\"Kyllä, kun ovat ensin pitäneet neuvottelua.\"\n\nSafenin puhuessa syöksi kuusi maan-asukasta esiin ja anastivat Stanleyn\nairot.\n\nKova riemuhuuto tervehti tätä valloitusta.\n\nHetken perästä tuli toinen sanansaattaja pyytämään viittä\nkangaskappaletta ja viittä nippua kaulahelmiä. Hän sai mitä hän tahtoi.\nMutta koska nyt oli lähellä puolenpäivän aika ja villit olivat\nvakuutetut siitä, ettei Stanley voinut päästä pakoon, vetäytyivät he\ntakaisin lähimpään kylään vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla.\n\nSittenkun sotilaat olivat menneet tiehensä, tuli muutamia naisia\nkatsomaan muukalaisia. Stanley puhui ystävällisesti niille ja\nvastalahjaksi antoivat he sen ystävällisen vakuutuksen, että vieraat\ntulevat tapettaviksi; mutta he sanoivat, että jos Stanley voisi saada\nShekan yhtymään \"veriveljeyteen\" tai syömään hunajata jonkun kanssa\nheistä, olisivat he pelastetut. Mutta jos he sitä vastaan eivät\nonnistuisi, ei ollut muuta valittavana kuin pako tai kuolema. Paras\nolisi sen vuoksi koettaa lahjoilla houkutella Shekkaa yhtymään\nveriveljeyteen Stanleyn kanssa.\n\nNoin k:lo 3 j.pp. kuului kova rummunpärinä.\n\nPitkä rivi maan-asukkaita täydessä sotipuvussa näkyi sillä kukkulalla,\nmissä banaanimetsä ja kylä olivat. Heidän kasvonsa olivat mustiksi ja\nvalkoisiksi maalatut. Melkein kaikilla heistä oli omituiset kilvet.\nHeidän liikkeistään voi tyhminkin ymmärtää, että he aikoivat ryhtyä\nhyökkäykseen.\n\nMyöskin Safeni säikähtyi ja sanoi: \"ole valmiina, herra. Tämä näyttää\nkamalalta.\"\n\n\"Älä huolehdi minusta\", vastasi Stanley, \"minä olen ollut valmis\npahinta vastaan-ottamaan kokonaista kolme tuntia. Oletteko te\njärjestyksessä, teidän kiväärinne ja revolverinne ladattuina ja teidän\nkorvanne auki nyt?\"\n\n\"Olemme\", oli kaikkien uskalias vastaus.\n\n\"Älkää olko peloissanne vaan täydellisesti rauhallisia. Nyt, kun ne\novat kokoontuneet, tahdomme me seurata naisten neuvoa. Safeni, mene\nrohkeasti ja hymyilevänä Shekan luokse tuonne mäelle, tarjoo hänelle\nnämä kolme helmeä ja kysy häneltä, tahtooko hän sekoittaa vertansa\nminun vereni kanssa.\"\n\nSafeni kiiruhti mielellänsä toimittamaan tehtäväänsä. Noin kymmenen\nminuuttia keskusteli hän niiden kanssa, joll'aikaa rummut lakkaamatta\npärisivät ja uusia joukkoja täydessä sotavarustuksessa tuli lisäksi\nShekan laumaan. Muutamat niistä huvittivat itseään keihäällä\nnäyttämällä taistelutapaansa; toiset heiluttivat nuijiaan kuin\njuopuneet. Heidän liikkeensä olivat villiä, heidän äänensä kovia ja\näkäisiä, ja he kiihottivat toisiaan kuumeentapaiseen tappeluvimmaan.\n\nSafeni palasi. Shekka oli hylännyt hänen rauhanpyyntönsä.\nMaan-asukkaiden luku oli nyt kasvanut yli 300.\n\nSamassa syöksi viisikymmentä rohkeaa soturia raivoisasti kirkuen alas\nmäeltä. Epäröimättä tulivat he aina veneen sivulle saakka ja\nvalloittivat veneen rummun, sähisten muutamia sanoja. Korkeaääninen\nsuostumus tervehti tätä urostyötä.\n\nKaksi miestä tuli sen jälkeen ja alkoi ajaa pois muutamia lehmiä, jotka\nolivat laitumella veneen ja mäellä olevien villien välillä. Safeni\nkysyi eräältä heistä miksi hän sitä teki.\n\n\"Koska me alamme tappelun kohta ja jos te olette miehiä, voitte te\nalkaa valmistamaan itseänne siihen\", vastasi hän pilkallisesti.\n\n\"Kas tässä, Safeni\", sanoi Stanley, \"ota nämä kaksi kaunista\nkankaankappaletta ja käy hitaasti kappaleen matkaa, mutta käänny\ntakaisin kohta, kun kuulet minun huutavan; ja te, toverini, muistakaa\nettä elämä tai kuolema on kysymyksessä; asettukaa molemmin puolin\nvenettä, tarttukaa huolettomalla näöllä lujasti kiinni siihen; ja kun\nminä käsken, niin lykätkää se sadan miehen voimalla rantaa pitkin\nveteen saakka. Oletteko te kaikki valmiit ja luuletteko te voivanne\ntehdä sen? Muussa tapauksessa voimme me yhtä hyvin alkaa taistelun\nsiellä missä nyt olemme.\"\n\n\"Kyllä, herra\", huusivat he yhdestä suusta.\n\n\"Mene, Safeni!\"\n\nStanley odotti kunnes hän oli päässyt 150 jalan päähän ja huusi\nsilloin:\n\n\"Tarttukaa kiinni pojat! Elämä on kysymyksessä.\"\n\nHänen miehensä kumartuivat ja pingottivat käsivarsijäntäreensä; vene\nalkoi liikkua ja natiseva, raappiva ääni kuului pohjan alta.\n\n\"Safeni, Safeni, käänny takaisin!\"\n\nMaan-asukkaat olivat tarkkanäköisiä. He näkivät että vene liikkui, ja\nsilmänräpäyksessä alkoivat he rientää alas mäkeä kauheasti kirkuen.\n\nVene oli veden rajassa.\n\n\"Lykätkää se ulos järveen, toverini; älkää välittäkö vedestä\" -- ja\nvapaana kaikista esteistä kiikkui vene luonnollisessa elementissään.\n\nSafeni seisoi silmänräpäyksen vedenrajassa kangaskappaleet kädessä.\nEtumaisin maan-asukasten parvessa oli noin kahdenkymmenen askeleen\npäässä hänestä. Hän nosti keihäänsä ja tähtäsi.\n\n\"Hyppää veteen, mies, päistikkaa!\" huusi Stanley.\n\nJuuri kun keihästä oltiin heittämäisillään ja toinen maan-asukas\ntähtäsi omallaan, laukasi Stanley pyssynsä ja luoti lävisti molemmat\nvillit. Joutsimiehet seisahtuivat ja jännittivät joutsiaan. Stanley\nlaittoi parven järeitä haulia ihmisjoukkoon, jossa se vaikutti mitä\nkauheimman säikähdyksen. Maan-asukkaat vetäytyivät takaisin rannalta,\njossa vene juuri hiljan oli ollut.\n\nSittenkun Stanley oli karkoittanut pois maan-asukkaat, veti hän yhden\nmiehistään ylös veneesen ja käski hänen auttaa muita ylös, ladatessaan\nitse sillaikaa oivallisia pyssyjään, pitäen tarkasti varalla\nmaan-asukkaita.\n\nStanleyn miehet tarttuivat nyt pyssyihinsä, mutta hän pyysi heidän\nantaa niiden olla rauhassa ja sen sijaan repiä irti pohjalaudat\nveneestä ja käyttää niitä airoina, sillä kaksi virtahepoa lähestyi\navatuin kidoin, ja näytti siltä kuin tulisi näiden urhoollisten miesten\nkohtaloksi hukkua vedessä, sittenkun he niin töin tuskin olivat\npäässeet eheinä villien kynsistä maalla. Hän antoi toisen virtahevon\nlähestyä 30 jalan matkalle, jonka jälkeen hän tähtäsi sen molempien\nsilmien väliin, lävisti sen kallon järeällä luodilla ja antoi myöskin\ntoiselle sellaisen haavan, ettei heidän tarvinnut siltä mitään pelätä.\n\nKun hölmistyneet ja raivostuneet villit näkivät saaliinsa pakenevan\nheidän kynsistään, olivat he hetken neuvoteltuaan rientäneet alas\nkahden kanootin luo, jotka olivat vedettyinä rannalle lahden\nluoteisessa kulmassa. Toisen toisensa perään ampui Stanley kaksi\nvilliä, jotka koettivat lykätä vesille veneitä, mutta toisia tuli\nheidän sijaansa ja viimein saivat he kanootit veteen ja alkoivat\nkiihkeästi ajaa takaa. Kaksi muuta kanoottia näkyi tulevan rannikkoa\npitkin saaren itäpuolelta.\n\nKun siten oli mahdotonta ehtiä paeta, antoi Stanley airojen levätä ja\nrupesi odottamaan vihollisia. Hänen norsupyssynsä oli ladattu\nräjähdysluodeilla. Neljä laukausta tappoi viisi villiä ja upotti kaksi\nveneistä. Kahdessa muussa olevat takaa-ajajat kääntyivät takaisin\nauttamaan ystäviään ylös laineista. He eivät uskaltaneet enää ollenkaan\najaa takaa, mutta osa rannalla olijoista oli rientänyt niemelle, ja\nerään äänen huutaessa: \"menkää kuolemaan Nyanzassa\", ampuivat he\nnuoliaan, jotka tapaamatta putosivat veteen muutamien jalkojen päässä\nveneen takapuolella.\n\nKello oli 5 iltapuoleen. Heillä oli ainoastaan neljä banaania veneessä,\nja heitä oli kaksitoista nälkäistä miestä. Jos he saisivat myötäisen\ntuulen, voisivat he yhdessä päivässä ja yössä ehtiä takaisin leiriin.\nMutta jos he saisivat vastatuulta, voi matka viedä yhden kuukauden. Ja\nmistä saisivat he sill'aikaa ruokavaroja, jos kävisi samalla tavalla\nkuin viime päivinä. Raitista vettä oli niin runsaasti, että kaikki\nmaailman sotajoukot yhden vuosisadan olisivat voineet sammuttaa janonsa\nsiitä. Mutta ruokaa? Mihinkä kääntyisivät he sitä saadakseen?\n\nLäpi koko yön tekivät he työtä, rohkaisten toisiaan. Aamun valjetessa\nei näkynyt siinnettäkään maasta; kaikki oli ääretöntä alaa harmaata\nvettä.\n\nSeuraavan yön tullessa olivat he noin penikulman päässä eräästä\netelässä päin olevasta saaresta ja ponnistivat kaikki voimansa\npäästäkseen sinne. Mutta myrsky kasvoi luoteessa, jota vastaan heidän\nvoimansa eivät voineet mitään. He olivat väsyneet ja aivan menehtyneet\nneljänkolmatta tunnin soudosta, jolla ajalla he eivät olleet saaneet\nmitään syömistä. Vene jätettiin laineiden, rankan sateen ja raivoavan\nmyrskyn haltuun. Ylös alas heittäytyi se valtavilla aalloilla, kieppui\nympäri, viskaantui alas pimeihin syvyyksiin ja tuli aivan vaahtoon yltä\npäältä. He tyhjensivät veden veneestä ja istuivat taasen alas. Keskiyön\naikaan tyyntyi myrsky ja nouseva kuu lähetti lumoavan paisteensa järven\npinnan ja sen pitkien, kiehuvien aaltojen yli, joiden harjoja vielä\nkoristi valkoinen vaahto. Ylös alas nousi ja laski vene. Kuun paiste\nvalaisi kummituksentapaisesti noita kokoon kyyristyneitä, perin\nväsyneitä ja epätoivoisia olentoja, jotka silloin tällöin päästivät\nsyviä huokauksia, jotka kovin koskivat Stanleyta sydämeen. \"Olkaa\nrohkeat, toverini, älkää ajatelko sitä kirousta, minkä Bumbiree-villit\nviskasivat peräämme; pahojen ihmisten kiroukset voivat usein vaihtua\nsiunauksiksi\", sanoi Stanley rohkaistakseen heitä. Yksi tuhdoista\nhakattiin haloiksi, tulta tehtiin veneesen ja siitä vähästä määrästä\nkahvia, minkä Stanley oli saanut englantilaiselta upseerilta\noleskellessaan Mtesan luona, tunsivat he kaikki itsensä vähäsen\nvahvistuneiksi. Ja senjälkeen nukkuivat he kaikki, väsymyksen\nraukaisemina kuin he olivat; Stanleytä yksinään pitivät ajatukset\nvalveilla.\n\nAamu koitti. Vaikka hänen miehensä kolmeen vuorokauteen olivat saaneet\nainoastaan neljä banaania keskenänsä jaettavaksi ja sen lisäksi juoneet\nainoastaan kupin kahvia, tottelivat he kumminkin Stanleyn käskyä\ntarttua airoihin vilppaudella, joka sai hänen ihmettelemään.\n\nHetken ajan päästä, k:lo 2 j.pp. -- seitsemänkymmentäkuusi tuntia siitä\nkun olivat jättäneet viime leirinsä, lähestyivät he erästä lahtea\nasumattomalla saarella. Kiittäen Jumalaa myöskin tästä armosta,\nkömpivät he ylös veneestä ja asettuivat sitten makaamaan tulikuumalle\nhiekalle.\n\nMutta ruokaa piti hankkia ennen yötä. Safeni lähetettiin tutkimaan\nsaaren sisustaa yhteen suuntaan ja pari muuta toiseen. Itse otti\nStanley lintupyssynsä ja lähti ampumaan lintuja. Puolessa tunnissa hän\noli saanut pari suurta lihavaa sorsaa, lähetetyt palasivat tuoden neljä\nnippua banaania ja eräänlaisia makeita marjoja, maultaan kirsimarjan\ntapaisia.\n\nKuinka iloisia he olivat tänä iltana, kun he, -- myrskyn kulettamat,\nrunnellut, nälkäiset olennot, jommoisia he olivat olleet muutamaa\ntuntia ennen, nyt istuivat nuotiovalkean ympäri tämän tervetulleen\nillallisen ääressä. Banaania, sorsia, marjoja ja kahvia! Ennenkuin he\nkävivät levolle tänä iltana -- suloisimpana mitä Stanley arveli koskaan\nnähneensä -- virkistivät he vielä itseään piipullisella tupakkaa.\n\nHe veistivät itselleen uudet airot ja matkustivat eteenpäin, sekä\ntulivat sitten erääsen paikkaan, jossa he aikoivat astua maalle, mutta\nmaan asukkaat ottivat heitä vastaan kivenheitoilla. He jatkoivat sitten\nkulkuaan erääsen toiseen kylään, jossa heidät tienosoittaja Saramban\nvuoksi, joka oli syntynyt tässä maassa, otettiin vieraanvaraisesti\nvastaan ja he saivat täällä helposti ostaa lihaa, bataattia, maitoa,\nhunajaa, sekä kypsiä että raakoja banaania, munia ja lintuja. He\nkeittivät näitä herkkuja veneessä ja söivät sillä maulla ja\nruokahalulla, jonka ainoastaan puoleksi nälkääntyneet ihmiset voivat\nkuvitella mielessään.\n\nKun he lähtivät täältä eteenpäin, nousi myrsky, joka hakkasi heitä\najoittain rakeilla, niin suurina kuin pähkinät. Taivas oli pikimusta,\nei yhtään tähteä näkynyt, nopeat salamat leimahtelivat ja niitä seurasi\nkova ukkosenjyrinä, ja riehuvat aallot heittelivät venettä ympäri\nniinkuin pähkinänkuorta. Taas täytyi heidän jättää veneensä vesiajolle,\nsillä kaikki ponnistukset pitää suuntaa olivat turhia.\n\nHarmaa, kolkko aamu koitti viimein. Purjeet nostettiin ja vaikka tuuli\nalussa oli kaikkea muuta kuin myötäinen, kääntyi se pian ja vei heitä\niloisesti korkeiden laineiden yli suoraan leiriä kohti.\n\nTervehdyshuutoja kajahteli rannalta heille vastaan, sillä kansa oli\ntuntenut heidän purjeensa peninkulman päästä, ja heidän tultua\nlähemmäksi muuttuivat huudot pyssynlaukauksiksi ja lippujen\nliehumiseksi, ja koko ranta vilisi kokoontuneista iloisista ihmisistä.\nOlivathan tulijat olleet poissa leiristä seitsemänkuudetta päivää, ja\nmonta väärää huhua heidän perikadostaan oli kuulunut sinne, ja päivä\npäivältä tullut yhä todenmukaisemmaksi heidän pidentyneen poissaolonsa\nkautta. Vaan leiriä kohti purjehtivan venheen iloinen näky poisti\nhuolet ja pelon.\n\nKun venheentakka karahti järven pohjaan, juoksi viisikymmentä miestä\nveteen, tempasivat Stanleyn venheestä ja kantoivat hänet olkapäillään\nleirin ympäri nauraen, taputtaen käsiään, iloisesti hyppien ja hurraata\nhuutaen.\n\nFrank Pocock oli siellä, ja hänen muotonsa loisti ilosta, vaan kun\nStanley kysyi Frankilta missä Fredrik Barker oli ja miksi hän ei ollut\ntervetulijaisia sanomassa, pimeni hänen muotonsa ja hän vastasi:\n\"Sentähden että hän kuoli kaksitoista päivää takaperin, herrani, ja hän\nlepää tässä\" -- ja hän osoitti juhlallisesti erästä kivikumpua lähellä\njärveä.\n\nMonet vaivat ja ponnistukset olivat hyvin uuvuttaneet Stanleyn voimia\nja hän tunsi mitä suurimman levon tarpeen.\n\nRetkikunnan tila ei myöskään ollut kovin hyvä. Monet kunnollisimmista\nmiehistä olivat kuolleet ja joukko muita oli aikonut karata.\n\nPalattuaan leiriin ei Stanley siis saanut kuulla juuri mitään iloisia\nuutisia.\n\n\n\n\nStanley saa kanootteja.\n\n\nLisäksi alkoi nyt kivuloisuus raivota. Kuume ahdisteli Stanleytä päivä\npäivältä yhä enemmän. Nauttimalla aamusta iltaan kiniiniä kykeni hän\nkuitenkin viidentenä päivänä jättämään vuoteensa.\n\nKuitenkaan ei Magassaa vielä kanoottineen kuulunut.\n\nPäivä päivältä toivottiin hänen tulevan, vaan hänen laivastoaan ei\nvoitu huomata näkörajalla.\n\nHän oli luultavasti pelännyt laivastonsa joutuvan haaksirikkoon\nsuurella järvellä. Maan-asukkaiden kanootit ovat näet täällä tehdyt\nlaudoista, jotka ovat kasvilustoilla yhteenliitetyt; ne uppoavat siis\nhelposti myrskyssä. Sen lisäksi on hyvin vaarallista sade-aikana lähteä\njärvelle näillä heikoilla aluksilla.\n\nVihdoin heitti Stanley toivonsa saada nähdä hänet tahi vesitse päästä\nUgandaan. Hän päätti sentähden lähteä jalkasin Mwereen, kuningas Nwoman\nmaan kautta.\n\nKuningas Nwoma ei kuitenkaan ollut sovussa wangwanoiden kanssa ja\nhänellä oli aivan liioiteltu käsitys valkoisten miesten ulkonäöstä.\nJoku noista yksinkertaisista luonnonlapsista oli kertonut hänelle että\nsiellä oli valkoinen mies, \"pitkä- ja punatukkainen ja suuri-,\npuna-silmäinen\".\n\nTämä huhu saattoi Nwoman lähettämään sanansaattajan Kagehyihin.\n\n\"Nwoma lähettää salaams valkoiselle miehelle\", sanoi sanansaattaja.\n\"Hän ei tarvitse valkoisen miehen kankaita, helmiä tahi vaskilankaa\neikä hän salli valkoisen miehen kulkea maansa läpi. Nwoma ei tahdo\nnähdä häntä eikä ketään muuta valkoista miestä, jolla on pitkä,\nolkapäihin ulottuva punainen tukka, valkoinen muoto ja suuret punaiset\nsilmät; Nwoma ei pelkää häntä, mutta jos valkoinen mies lähestyy hänen\nmaataan, aikoo Nwoma käydä sotaa häntä vastaan.\"\n\nStanley piti kuitenkin velvollisuutenaan lähteä eteenpäin Ugandaan,\nsillä hän oli luvannut sen kunniasanallaan. Ja kuitenkin oli mahdoton\nkulkea maitse ja, kuten näytti, myöskin meritse!\n\nSilloin sanoi Sungoro: \"Lukongeh'lla, Ukereween kuninkaalla, on monen\nmonta kanoottia, ja hänestä voi tulla hyvä ystävä, jos hän mieltyy\njohonkin\".\n\nUusi kuumeenpuuska keskeytti kaikki Stanleyn tuumat. Hänen\nhermorakennuksensa oli hyvin turmeltunut kaikellaisista puutteista ja\nvaivoista. Houreissaan oli hän hierovinaan sopimusta kuninkaan kanssa\nja kuumehaaveissaan kuuli hän yhä korvissaan \"Lukongeh, Lukongeh\" --\nalituisesti vaan \"Lukongeh\".\n\nOllessaan parantumaan päin lähetti Stanley Kamuda-päällikön ja Frank\nPocockin Lukongeh'n luo. He veivät mukanaan kymmenen kaunista\nkangaskappaletta, kymmenen helmirihmaa sekä viisi syltä vaskilankaa,\nsaattaaksensa hänet keskusteluun kanoottien ostamisesta tahi\nvuokraamisesta.\n\nFrank ja hänen seuralaisensa palasivat viidenkymmenen kanootin sekä\nkahden päällikön ja Ukereween \"pääministerin\" johtaman miehistön\nkanssa. Stanley tuli alakuloiseksi kuullessaan näiden kanoottien\naikovan viedä retkikunnan Ukereween eikä suoraan Ugandaan. Hän ilmoitti\nei tahtovansa suostua tähän määräykseen ja sanoi päälliköille, että he\nsaisivat saattaa hänet takaisin Ukereween, sillä hän tahtoi itse tavata\nLukongeh'n.\n\nSittenkun Stanley oli varustainnut lahjoilla, kauniilla\npitkävillaisilla kankailla, huovilla, tulipunaisilla ja juovikkailla\nkankailla, sekä erinomaisen hyvillä lasihelmillä ja muilla tavaroilla\nnoin 4,800 markan arvosta, lähti hän matkalle Mfossiin, Lukongeh'n\npääkaupunkiin, joka on Ukereween pohjoispuolella.\n\nKuljettua eräästä salmesta, joka muutamin paikoin oli ainoastaan kuusi\njalkaa leveä ja niin täynnä ruohoa ja vesikasvia, että melkein oli\nmahdoton päästä sen läpi, voitiin mennä eteenpäin sauvomalla\nkanootteja.\n\nVihdoin saavuttiin Mfossiin. Stanley ja hänen miehensä pääsivät katon\nsuojaan ja saivat härän ia banaaneja syötäväksi sekä maitoa juotavaksi.\n\nKello 9 aamulla 31 päivänä astui Stanley Ukereween kuninkaallisen\nneuvoskunnan eteen, joka oli asettunut niitylle muutamille\nkallionlohkareille; -- olipa sitä sangen lysti katsella: Lukongeh'n\niloisa naama keskellä, vähempiarvoiset ympärillä. Kuningas,\nkuuden- tahi kahdeksankolmatta vuoden vanha, kaunis, vaalea-ihoinen\nmies, suora katsannoltaan, silmäili tarkkaan noita valkoisia; hänen\netevimmät päällikkönsä ja muut hänen kansastaan, miehet, naiset ja\nlapset, seurasivat hänen esimerkkiään.\n\nSinä päivänä ei voitu ryhtyä mihinkään keskusteluun. Valkoisten miesten\ntuli syödä; seuraavana päivänä voisi Stanley, jos kuningas jaksaisi\nhyvin, ryhtyä toimeen.\n\nToisena päivänä oli Lukongeh kaikeksi onneksi hyvällä tuulella ja\nterve. Niin oli myös Stanleynkin laita. Hän esitti sentähden mitä\nsuurimmalla herkkätuntoisuudella kuninkaalle, että tämä möisi tahi\nlainaisi kolmekymmentä kanoottia.\n\nKuningas oli ensin vastustavinaan, mutta myöntyi heti nähtyään nuo\nkauniit lahjat. Kun hän näki Stanleyn näin julkisesti näyttelevän noita\nkomeita kankaita, vapisi hän ja käski hänen heti käärimään ne kokoon.\nHän lupasi illalla käydä Stanleyn luona ja tehdä hänen hyväkseen minkä\nvoi.\n\nIllalla 4 päivänä Kesäkunta hiipi hän Stanleyn mökkiin, uskollinen\nministerinsä ja neljä etevimpää päällikköänsä seurassaan.\n\nStanley antoi hänelle kaksi kaunista huopaa, yhden skottilaisen saalin,\nkaksi punaista sänkypeittoa, viisikymmentä helmirihmaa ja kaksi\nrengasta vaskilankaa, paitsi paljo muuta tavaraa, niinkuin vaskivatia,\ntina-astioita j.n.e.\n\nHänen päällikkönsä saivat kukin viisi kangaskappaletta, viisi\nhelmirihmaa ja kaksi syltä vaskilankaa.\n\nNäiden runsaiden lahjojen vaikutuksesta lupasivat he ennen pitkää\nvastata, mutta sillävälin tulisi Stanleyn olla maltillinen.\n\n\"Syö ja liho\", sanoi Lukongeh, mennessään tiehensä, runsaista lahjoista\nonnellisena.\n\nSeuraten kuninkaansa esimerkkiä, kohtelivat maan-asukkaat Stanleytä ja\nhänen miehiään kunnioituksella. He tutkivat heitä tarkkaan, varsinkin\nheidän kasvojensa muotoa; nämä olivat kuitenkin ajan pitkään tottuneet\nsiihen eivätkä olleet tästä ilkeästä kohtelusta milläänkään.\n\nTäällä pitävät alamaiset kuningastaan varustettuna ylenluonnollisella\nvoimalla, ja Lukongeh käyttää jokaista tilaisuutta vahvistaakseen\nalamaisiaan tässä heidän uskossaan. He luulevat muun muassa, että hän\nmieltänsä myöten voi saattaa satamaan, tehdä poudan tahi vedentulvan\nmaallensa.\n\nOnnellista kyllä hänelle, että hänen astuttuaan valtaistuimelle sade on\nollut sekä säännöllinen että runsas.\n\nVaan \"sateentekijän\" maineesen hän ei tyytynyt; kunnianhimossaan tahtoi\nhän myös saavuttaa \"suuren lääkemiehen\" eli noidan nimeä. Hän rukoili\nsentähden Stanleytä ilmoittamaan muutamia eurooppalaisten suuria\nsalaisuuksia -- niinkuin ihmisten muuttamisen leijoniksi ja\nleopardeiksi, sateen, poudan ja tuulen nostattamisen, j.n.e. Sangen\nusein afrikkalaiset päälliköt esittivät semmoisia pyyntöjä.\n\nKun Stanley sanoi, ettei kyennyt sellaista tekemään, kuiskasi Lukongeh\npäälliköilleen:\n\n\"Hän ei tahdo tehdä, mitä häneltä pyydän; pelkää kaiketi, ettei saa\nkanootteja, mutta saattepa nähdä että hän antaa minulle kaikki, mitä\nvaan haluan, kun mieheni palaavat Ugandasta\".\n\nTäällä tervehditään kuningasta sangen omituisesti:\n\nKansan lähestyttyä kuningasta, lyövät he käsiään yhteen ja heittäytyvät\npolvilleen hänen eteensä. Jos tämä kunnianosoitus on hänelle mieleinen,\nosoittaa hän sen sillä, että hän puhaltaa ja sylkee heidän käsiinsä,\njonka jälkeen hänen alamaisensa ovat hierovinaan kasvojansa ja\nsilmiänsä hänen sylellään.\n\nMaan-asukkaat tervehtivät toisiaan taivuttamalla polviaan, taputtamalla\nkäsiään ja huutaen: \"Wachee, wachee!\" \"Wachee sug!\" \"Mohorro!\" \"Eg\nfura?\" -- joka käännettynä merkitsee: \"Huomenta, huomenta!\"\n\"Hyväähuomenta!\" \"Hyvää päivää!\" \"Kuinka voitte?\"\n\nJos Ukereweessä tahtoo ostaa vaimon, tulee maksaa hänen vanhemmilleen\nkaksitoista vuohta ja kolme kuokkaa. Erään arapialaisen täytyi maksaa\nLukongeh'lle 350 naulaa erilaisia lasihelmiä ja 300 kyynärää hyvää\nkangasta ennenkuin hän sai yhden hänen nuorista sisaristaan vaimokseen.\nJos kosija on niin köyhä, ettei hänellä ole vuohia eikä kuokkia, antaa\nhän niiden sijaan keihäitä, jousia ja nuolia, mutta hän ei voi hankkia\nitselleen puolisoa, ennenkuin on tilaisuudessa tarjoamaan tytön\nvanhemmille kyllin suuret lunnaat.\n\nVarkaat ja murhaajat mestataan. He voivat kuitenkin päästä\nkuolemanrangaistuksesta, jos rupeevat niiden orjiksi, joita ovat\nvahingoittaneet.\n\nVaskilankakieput ovat täällä kallisarvoiset ja vaimot käyttävät niitä\nkoristuksinaan. He kiertävät vaskilangan moneen kertaan kaulansa\nympäri, jonka vuoksi heillä kaukaa katsoen näyttää olevan käherretyt\nkaulukset. Vaskiset, messinkiset ja rautaiset rannerenkaat sekä\nsamallaiset säärirenkaat ynnä norsunluiset rannerenkaat ovat miesten\ntavallisia koristuksia.\n\nSurun osoitukseksi kannetaan pään ympärillä pisangi-lehdistä tehtyjä\nseppeleitä; sitä paitsi käytetään jonkunmoista mustaa poskimaalia, joka\non tehty jauhettua hiiltä ja voita sekoittamalla.\n\nMiehet ja naiset käyttävät pukuinaan puoleksi muokattuja härän tahi\nvuohen nahkoja ja vyöhyitä banaanilehdistä, sekä esiliinoja karkeasta\nruoho-kankaasta.\n\nKesäkuun 6 päivänä illalla tuli Lukongeh pääministerinsä seurassa\nStanleyn luo ja sanoi: \"Alamaiseni ovat arkoja tullessaan vieraasen\nmaahan. He eivät ole niin paljon matkustelleet kuin wangwanat. Minun\ntäytyy sentähden pettää heidät, sillä muulla tavalla en voi auttaa\nsinua. Aion antaa sinulle kolme kolmatta kanoottia airoineen. Ne eivät\nole paljon arvoisia ja jos et niihin tyydy, niin älä moiti minua siitä.\nSanon kansalleni palaavasi Ukereween. Älä sitä kiellä. Älä puhu siitä;\njos puhut, niin voit olla varma siitä, että karkaavat luotasi. Jos olet\nviisas ja varovainen, seuraavat he sinua Usukuma-maahan. Kun olet sinne\nsaapunut, otat kanootit ja airot, sillä minä lahjoitan ne sinulle.\nTässä on nuori veljeni poika ja serkkuni, jotka seuraavat sinua\nUgandaan ja aina Ihangiroon saakka ja tekevät puolestasi liiton sen\nmaan asukkaiden kanssa. Tahtoisin, että sinä tultuasi Ugandaan\npyytäisit Mtesaa ystäväkseni, niin vaihtaisimme lahjoja. Älä unhota\nlähettää nuorukaisiani takaisin Ugandasta. Jää hyvästi. Olen sanonut\nkaikki\".\n\nLukongeh käski Stanleyn myöskin lähettämään itselleen hänen nuoren\nnepansa ja serkkunsa mukana kaksi sinisestä ja tulipunaisesta\nflanellista tehtyä pukua, säilöstäjätaudin ja päänkivistyksen\nlääkkeiksi, yhden revolverin ynnä ampumavaroja, yhden vaatepakan,\nviisikymmentä naulaa erilaisia helmiä, kaksi punaista lakkia, yhden\nenglantilaisen huovan, yhden neljäkymmentä miestä kantavan kanootin,\nkaksi norsunluu-hammasta, vuohen ja saukon nahkoja sekä rauta- ja\nvaskilankaa.\n\nKaiken tämän lupasi Stanley tietysti huolellisesti lähettää hänelle.\n\nLukongeh ja hänen päällikkönsä olivat Kesäkuun 7 päivänä jo varhain\naamulla ulkona sanoaksensa jäähyväisiä. Mutta ainoastaan viisi\nkanoottia oli valmiina lähtöön!\n\n\"Mitä tämä merkitsee, Lukongeh?\" kysyi Stanley.\n\n\"Lähde huoleti ja muista, veljeni, mitä sinulle sanoin\".\n\n\"Lukongeh on rehellinen\", lisäsi hän arvokkaasti.\n\nKummallinen mies, ajatteli Stanley, joka huolii totuudesta tässä\nmaassa! Hän on varmaan ensimmäisiä siinä suhteessa. \"Saammepa nähdä.\"\n\nStanley läksi miehineen matkalle, ja tiellä kasvoi hänen kanoottiensa\nluku seitsemäksikolmatta.\n\nOnnellisesti nousivat he sitten maalle Kagehyi-nimisen kylän luona.\nStanley antoi vetää kanootit maalle ja pyysi Lukongeen ministeriä ja\nmolempia nuoria sukulaisia houkuttelemaan kanoottien miehistön, 216\nluvultaan, viemään aironsa hänen majaansa säilytettäviksi.\n\nMiehistö sai nyt tiedon kuninkaan petoksesta ja sille ilmoitettiin,\nettä neljä kanoottia oli saatavissa, jos se tahtoisi palata\nUkereweesen, ja koska se tarvitsisi neljä päivää palausmatkaan, niin\nannettaisiin ruokavaroja kymmeneksi päiväksi. Tämän kuullessaan\nhämmästyivät he ja suuttuivat suuresti. He nuhtelivat pääministeriä,\nvaan hän lykkäsi kaikki nuorukaisten syyksi. He sitoivat silloin\nLukongeen nuoret sukulaiset ja olisivat epäilemättä tappaneet heidät,\nellei Stanley olisi ryhtynyt varokeinoihin. Saatuansa viittauksen\nhyökkäsi viisikymmentä wangwanaa esiin ja tähtäämällä pyssyillään\nvimmastuneesen joukkoon ajoivat sen pois Kagehyin kylästä.\n\nKun tyytymättömät olivat karkoitetut, alkoi Stanley keskustella jälelle\njääneiden kanssa.\n\nViisiviidettä miestä otti, sittenkuin heille oli määrättyjä ehtoja\nasetettu, nuo neljä kanoottia, jotka heille oli tarjottu, ja palasivat\nUkereweesen neuvotellakseen Lukongeen kanssa.\n\nYstäviensä seuraavana päivänä lähettämällä kuudella kanootilla\npalasivat myöskin maan-asukkaat Ukereweestä omaan maahansa. Kolmantena\npäivänä oli heistä tuskin ainoatakaan leirissä. Vaikka Stanley odotti\nseitsemän päivää Kagehyissä, niin ei tullut mitään sanaa Lukongeelta;\nsentähden laski hän ministerin ynnä hänen viisi palvelijaansa\nlähtemään.\n\nSillä aikaa oli Stanley lähettänyt sanan kaikkiin ympärillä oleviin\nalueisin, kehottaen niitten asukkaita viljaa tuomaan. Kesäkuun 10\npäivänä oli hän jo ostanut 12,000 naulaa sesamia, hirssiä ja maissia\nsekä 500 naulaa riissiä. Kaikki tämä pantiin säkkeihin.\n\nKoska kanootit kovasti vuosivat, niin opetettiin kunkin venheen\nmiehistöä niitä korjaamaan. Työ toimitettiin siten että laudat\nuudestaan liitettiin yhteen kasvillistoilla ja senjälkeen tukittiin\nbanaani-lehdillä.\n\nPäivän koittaessa astuivat 150 miestä sekä vaimoa ja lasta\nkanootteihin, joihin sitäpaitse pantiin sata takkaa kankaita, helmiä ja\nmessinkilankaa, 88 säkkiä viljaa ja 30 laatikkoa ampumavaroja. Loput\nmiehistöstä sai veneitten puutteesta odottaa, kunnes ennätettäisiin\nheitäkin noutaa.\n\n\n\n\nKanootit joutuvat haaksirikkoon. Villien juhla.\n\n\nKoska Stanley pitämättä mitä suurinta huolta ei voinut uskoa venehistön\njohtoa muille, suuntasi hän kello 9 aamulla kanootti-parvensa, jonka\netunenässä oli Lady Alice, lastattuna suurimmalla osalla ampumavaroja,\nläheisimpiä saaria kohden.\n\nKova vihuri puhalsi luoteesta. Suurella vaivalla soudettiin korkeita\naaltoja vasten.\n\nPäivä laski. Synkkä pimeys ympäröitsi laivaa ja kanoottia. Ei voitu\nnähdä toinen toistaan, kuului ainoastaan airojen säännöllinen loiske\nveteen, vaan kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin heilutti Stanley\npimeässä palavaa vahakynttilää johdoksi ajattelemattomille ja\nvaromattomille. Täten ja rangaistuksen uhkauksilla niille, jotka\npoikkeaisivat oikeasta suunnasta, pidettiin kanootit yhdessä.\n\nHe olivat näin soutaneet kolme tuntia alituisessa pimeässä. Silloin\nkuului äkkiä kimakkaasti huudettavan \"venhettä\". Kun Stanley käänsi\nlaivansa, näki hän tummia, vedessä uiskentelevia esineitä, jotka\nhuomattiin olevan eräästä uponneesta kanootista laivaa lähestyviä\nihmisen päitä. Pelästyneet raukat otettiin laivaan; yksi laatikko\nampumavaroja ja 400 naulaa viljaa oli kuitenkin uponnut pohjaan.\n\nTuskin oli Stanley päässyt virstan päähän siitä paikasta, jossa\nonnettomuus oli tapahtunut, kun uudestaan kuului hätähuutoja synkästä\npimeydestä. \"Venhe, voi venhe!\" huudettiin epätoivon äänellä.\n\nStanley läksi heti sinnepäin. Hän sytytti vahakynttilän ja sillä\nkirjan, jota hän iltapäivällä oli lukenut, valaistakseen vedenpintaa\nvenheen ympärillä. Myös tässä näkyi ihmisen päitä ja tavarapakkoja\nvedessä sekä kaatunut kanootti, jolla oli suuri aukko laidassa. Viisi\nkivääriä oli uponnut, vaan onneksi ei yhtäkään ihmishenkeä menetetty;\nlastista meni hukkaan ainoastaan neljä säkkiä viljaa.\n\nStanleyn venhe oli lastissa reunojaan myöten, ja jos tuuli olisi\nkiihtynyt, olisi sen täytynyt ehdottomasti upota, ellei lastia olisi\nvähennetty.\n\nSilloin taas matkan päässä kajahti ilmoihin hätähuudot: \"Herra,\nkanootti uppoaa! Joudu pian tänne! Ah herra, emme osaa uida!\"\n\nStanleyn tuumiessa, miten voisi auttaa heitä, kuului taas uusia\nhuutoja: \"Venhe! Tuo venhe tänne! Kiiruhda -- venhe, venhe!\" Toisaalta\nkuului: \"Ah, me hukumme -- vesi ulottuu jo polviimme saakka! Tule,\nherra, tahi kuolemme! Tuo venhe tänne!\"\n\nOli selvää, että nämä pelkurimaiset ihmisraukat olivat\nsäikähtyneet ja että heidän pelkonsa oli levinnyt kaikkiin\nmuihinkin. Vastaukseksi heidän hätähuutoihinsa ja ainoana\npelastuskeinona huusi Stanley ankaralla äänellä heille:\n\n-- Te, jotka tahdotte pelastua, seuratkaa minua saareen niin pian kuin\nvoitte; ja te, jotka huudatte tuolla, voitte pysytellä kanooteissanne\nkiinni, kunnes palaamme.\n\nSoudettiin kaikin voimin.\n\nKuu nousi ja heitti puolen tunnin ajan valonsa saarien yli, joita\nkohden kuljettiin. Kuun valo rohkaisi myös wangwanoiden mieliä; mutta\nvielä kuului takaa surkeat huudot: \"Herra, voi herra! Tuo tänne venhe\n-- venhe!\"\n\nSaaret näyttivät yhä suuremmilta ja selvemmiltä kuun valossa. --\nHurraa, poikani, jo saavumme saariin! sanoi Stanley. \"Vetäkää\nvoimakkaasti älkääkä peljätkö tummaa vettä -- veljenne ovat\nhukkumaisillaan!\"\n\nStanleyn venhe saavutti pian lähimmän saaren, lasti poistettiin,\nhaaksirikkoon joutuneet laskettiin maalle, ja täten kevennetty venhe\nlensi takaisin tumman veden pintaa ja kuohu tyrskyili keulassa.\n\nStanley puhalsi torveen ilmoittaakseen tuloansa. Kolme tahi neljä\nkanoottia tuli hänen vastaansa; kilvan ne kiitivät saariin päin.\nOnneksi oli järvi tyyni.\n\nMiehistö ponnisti kaikki voimansa, että olisi luullut heidän sydämensä\npakahtuvan; heidän nopeat liikkeensä, heidän rinnoistaan nousevat syvät\nhuokaukset, kiitävä venhe, innokas perämies -- kaikki oli ikäänkuin\nsopusoinnussa tämän kamalan tilan kanssa. Itse tarttui Stanley airoon\nvapauttaakseen erästä poikaa soudannasta, ja vielä enentääkseen sitä\nvoimaa, joka vei venhettä vedenpinnalla. Oli ikäänkuin olisi itse\nvenheessä ollut henkeä.\n\nVielä kerran kajahtivat hätähuudot.\n\n-- \"Ah, venhe, tuo tänne venhe!\" kuului yli kullalle hohtavien aaltojen\nuppoavista kanooteista.\n\n-- Kuulkaa, miehet, soutakaa kovemmin, vaikka airot taittuisivat! Vielä\nkovemmin. Meidän täytyy pelastaa heidät. Tänä yönä tahi ei koskaan!\nhuusi Stanley.\n\nEnennetyllä voimalla lensi venhe eteenpäin. Jokainen hermo näissä\nuupuneissa ruumiissa jännitettiin, ja viimeisten voimien ponnistuksella\ntapasi venhe viiden minuutin kuluttua ensin yhden kanootin, sitte\ntoisen ja vihdoin kolmannen; hukkuvat nostettiin venheesen, kunnes se\noli niin syvässä vedessä, että sen laitaa näkyi ainoastaan tuuman\nverran.\n\nKaikki olivat kuitenkin pelastetut -- miehet, vaimot ja lapset. Koska\njäljelle jääneet kanootit olivat keveistä aineksista tehdyt, pysyivät\nne vedenpinnalla lastineen päivineen. Pelastustyössä oli erittäin muuan\nStanleyn miehistä, nimeltä Uledi, kunnostanut itsensä. Väsymätön oli\nhän nostaessaan kanoottiinsa hukkuvia kansalaisiaan ja saattaessaan\nheitä turvaan.\n\nStanley menetti tänä kauheana yönä viisi kanoottia, viisi kivääriä,\nyhden laatikon ampumavaroja ja 1,200 naulaa viljaa.\n\nSeuraavana aamuna jätettiin kolmas osa miehistä ja tavaroista saareen,\nja Stanley jatkoi matkaansa muiden kanssa seuraavaan pysäyspaikkaan.\nMuutamia kanoottia lähetettiin sitten takaisin noutamaan saareen\njääneitä.\n\nErään Komeh-nimisen saaren kuningas tuli seuraavana päivänä Stanleyn\nluo ja pian iloitsivat kaikki monien suurien, väkevää olutta\nsisältävien ruukkujen ja monien tapettujen vuohien ääressä. Sitäpaitsi\nostettiin kuninkaalta neljä hyvää, melkein uutta kanoottia, jotka\nolivat kyllin kestäviä turviksi vastaisissa vaaroissa.\n\nSeitsemän tuntia soudettua saapui Stanley Kesäkuun 24 päivänä\n\"Refuge\"-saareen ja alkoi heti varustaa vahvaa leiriä sen\netelärannalle.\n\nHän valitsi neljäviidettä miestä sotaväeksi, määräsi Frank Pocockin\nkapteeniksi ja Manwa Seran luutnantiksi, sekä jätti neljä kanoottia,\nettä sotaväki mielensä mukaan voisi päästä manterella olevien\nmaan-asukasten yhteyteen. Sitte lähti hän 26 päivänä paluumatkalle\nvenheineen, seitsemäntoista kanuutin ja 106 miehen kanssa. Neljän\npäivän kuluttua saapui Stanley Kagehyihin, vaan koska matka oli ollut\nerinomaisen vaivaloinen, saapui ainoastaan neljätoista kanoottia\nlahteen. Pari viikkoa myöhemmin saapui kaksi kaivatuista kanooteista,\njoita tuuli oli ajellut. Kolmannen miehistö oli karannut ottaen pyssyt\nmukaansa.\n\nHeinäkuun 6 päivänä jakeli Stanley jäähyväislahjoja Kaduma-päällikölle\nja hänen herttaiselle puolisolleen, arabialaiselle Sungorolle, sekä\nmonille muille. Sitte komennettiin kaikki jäljelle jäänyt kansa\nvenheisin, retkikunnan eläimet ja tavarat kannettiin kanootteihin ja\nkello kymmenen jätti Stanley Kagehyin viimeisen kerran.\n\nHeinäkuun 11 päivänä saapui retkikunta terveenä ja mitään\nonnettomuuksia kärsimättä \"Refuge\" saareen, jossa kaikki oli hyvin ja\nparhaassa järjestyksessä. Nuoren Lukanjaan -- Ukereween kuninkaan\nserkun -- vaikutuksesta oli mannermaan asukkaat saatu muuttamaan\nmatkustavaisille nurjan mielialansa ystävällisemmäksi, ja veriveljeys\noli oikein solmittu matkustavaisten puolelta, Manwa Seran ja\nmaanasukkaiden puolelta Komeh'n kuninkaan Kijajun välillä.\n\nSen alituisen huolen tähden väestä ja tavaroista, joka Stanleyllä oli\nollut \"Refuge\" saaren ja Kagehyin välisillä matkoilla, oli hän tullut\nniin arveluttavan taudin omaksi, ettei viiteen päivään kyennyt\nmajastaan lähtemään.\n\nKuudentena päivänä jätti hän kuitenkin vuoteensa ja alkoi kuljeksia\nympäri saarella, jossa he sinä hirveänä päivänä, jolloin pakenivat\nBumbireestä, olivat löytäneet turvapaikan ja lievitystä huolissaan ja\njossa nyt puolet retkikunnasta aikoi viipyä noin kuukauden ajan.\nSotaväestön nuoremmat jäsenet tunsivat joka kolkan ja sopen saarella ja\nolivat oikein mieltyneet tilapäiseen kotiinsa. Itärannalla olivat\nhe keksineet noin viisitoista hedelmäpuuta, jotka olivat mitä\nherkullisimpia, kypsille karviaismarjoille maistuvia marjoja täynnä.\nSotaväki oli syönyt ainoastaan puolet marjoista; Stanleyn palatessa 150\nmiehisen lisäväestön kanssa oli niitä siis kyllin paljo kaikille\njäljellä.\n\nSamana päivänä kävi Komehin kuningas Kijaju Stanleytä tervehtimässä.\nHän antoi hänelle kaksi opasta, jotka veisivät Stanleyn Ugandaan.\n\nSamoin tavoin kuin retkikunta oli jättänyt Kagehyin, täytyi sen myöskin\nlähteä \"Refuge\" saaresta eli siten, että sotaväki nousi veneisin ja ne,\njotka olivat oleskelleet Kagehyissä, jätettiin \"Refuge\" saareen siksi\naikaa kuin Stanley palajaisi heitä noutamaan.\n\nYö vietettiin hurjassa tanssissa, joka pidettiin kuuvalossa ja jossa\nkolme kuningasta oli läsnä. He ottivat osaa aivan lapsen vallattomalla\niloisuudella tähän iloiseen leikkiin.\n\nVanha Kijaju kunnosti itsensä etenkin villien, lystillisien hyppyjensä\nkautta. Eräs nuori päällikkö, hänen veljensä poika, joka näkyi\nkadehtivan setänsä tanssitaitoa, ponnisti voimansa hullun tavoin,\nja tämä voimakas nuori päällikkö hyppäsi niin korkealle, että\nkaikki olivat siitä hämmästyksissään. Nuori Lukanjah Ukereweestä ja\nhänen kuninkaallinen sukulaisensa Mikando näyttivät tänä yönä\nnuorallatanssijan suurta notkeutta ja tanssivat vallattomasti iloiten;\nsata sotilasta mannermaalta säestivät tanssia laulullaan sellaisilla\nkeuhkovoimilla, että \"Refuge\" saaren suuret paadet kajahtelivat\nvilleistä äänistä. Wangwanat, joita Frank ja urhoollinen Manwa Sera\njohtivat, lisäsivät tätä suurta joukkoa 150 miehellä ja 20 naisella, ja\nkaikki yhtyivät täyttä kurkkua siihen lauluun, jonka vanha Kijaju\nlauloi sen päivän kunniaksi, jolloin valkoinen päällikkö liittyi\nveljeyteen Komehin kuninkaan kanssa.\n\nVirvoituksia oli kyllin tanssivia varten; suuret joukot häränlihaa\npaistettiin komeilla tulilla, ja monilla ruukullisilla olutta ja\npalmuviiniä, joita päälliköt olivat sinne tuoneet, oli oivallinen\nmenekki janoisten joukossa.\n\n\n\n\nTaistelu maan-asukkaiden kanssa.\n\n\nKun Stanley aamulla Heinäkuun 18 päivänä läksi \"Refuge\"-saaresta,\nkoettivat ne oppaat, joita Kijaju oli hankkinut hänelle, tehdä meren\nhaltijaa suosiolliseksi uhraamalla sille helmiä. He rukoilivat sitä\nseuraavin sanoin:\n\n-- Ole hyvä valkoista miestä kohtaan, o Nianja Nyanza, siitä rukoilen\nsinua! Anna hänen onnellisena ja terveenä päästä suurten vettesi yli!\n\nWangwanat olivat nyt täydellisiä merimiehiä. He olivat oppineet\nsoutamaan, perää pitämään ja purjehtimaan, ja kukin mies tunsi\ntarkalleen paikkansa ja kykynsä.\n\nHeinäkuun 21 päivänä saapui Stanley eteläisimpään noista peljätyistä\nBumbiree-saarista, Mahyigaan, joka tarkan tutkimisen jälkeen huomattiin\nasumattomaksi.\n\nKoska nyt oltiin vaarallisessa seudussa, niin oli tarpeellista\nhankkia retkikunnalle sopiva leiripaikka, etenkin koska vähäisen osan\nsiitä täytyi jäädä tähän saareen, kunnes muut voitaisiin tuoda\n\"Refuge\"-saaresta. Kaikki alkoivat sentähden raivata pensaita ja\nvarvikkoja 600 jalan laveudelta lahden ympäristössä; kahdentoista jalan\nlevyinen tie tehtiin Mahyiga-saaren eteläpuolelta sen pohjoisosaan.\n\nJälkeen puolenpäivän kun kaikki vielä olivat täydessä työssä, lähestyi\nvarovaisesti kaksi suurta kanoottia täynnä maanasukkaita. Maanasukkaat\nkoettivat parastansa saadakseen varman tiedon retkikunnan kanoottien\nluvusta, ja selvään voi nähdä että he laskivat saarella olevien miesten\nlukua, ennenkuin virkkoivat sanaakaan. Vihdoin huusivat ja kanssapuhe\nalkoi.\n\nSittenkuin villit olivat suostuneet Stanleyn pyyntöön saada ruokavaroja\nseuraavana päivänä, soutivat he pois molemmissa kanooteissaan; kaksi\ntahi kolme näiden miehistöstä nauroi röyhkeästi.\n\nSeuraavana päivänä lähestyi rohkeasti ja vaativin tavoin eräs toinen\nkanootti, joka sisälsi viisitoista miestä. Kysyttiin heiltä, oliko\nheillä mitään kaupaksi olevia ruokavaroja mukanaan.\n\nHe vastasivat \"ei\", vaan lisäsivät että muonaa kyllä pian voi saada.\nTarkastettuaan leiriä, menivät he tiehensä ja mennessään osoittivat\nylenkatsettaan eräin tavoin, joka on yleinen sillä rannikolla.\nViskataan näet airoilla vettä selkäpuolelle ilmaan. Tämän tempun\nymmärtävät kaikki siellä yhtähyvin, kuin me täällä, jos joku poika\nnäyttää pitkää nenää.\n\nLukanjah hymyili nähdessään tämän ja sanoi erityisellä äänen painolla:\n\n-- Noilla ihmisillä on jotakin mielessä.\n\nNeljäntenäkolmatta päivänä lähetti Stanley paljon ennen auringon\nnousua, ettei Bumbireen kansa huomaisi mitään, kuusitoista suurinta\nkanoottia Manwa Seran johdolla takaisin, \"Refuge\"-saareen tuomaan\nsieltä loput retkikunnasta, ja kehotti monesti heitä olemaan varovaisia\neikä tekemään mitään tuhmuuksia.\n\nLeiri oli nyt aivan järjestyksessä ja näytti niin puhtaalta ja hienolta\nkuin se kahden päivän työn kautta voi olla. Vahtimajoja oli myöskin\ntehty saaren korkeimpiin osiin, ja sinne komennettiin viisi miestä\nyhden johtajan päällikkyydellä. Se varustusväki, joka oli jäänyt\nStanleyn luo saarelle, oli viisiviidettä miehinen ottamatta lukuun\nniitä neljää opasta, jotka hän oli saanut ystäviltään Lukongoolta ja\nKijajulta.\n\nSamana päivänä saapui taasen vihollisia kanoottia, ja niiden\nollessa alallaan, näytti Stanley niiden miehistöille helmiä ja\nkangaskappaleita, kupari-rannerenkaita ja kiiltävää messinkilankaa.\nNäihin ystävyyden vakuutuksiin vastasivat he heittämällä vettä\nairoillaan.\n\nKun maanasukkaat taaskin seuraavana päivänä tulivat, puhutteli Stanley\nheitä kovalla ja uhkaavalla tavalla koettaakseen, olisiko tällä parempi\nvaikutus kuin ystävyydellä, jota he luultavasti olisivat kohdelleet\nainoastaan ylenkatseellisesti ja pilkaten.\n\nMaanasukkaat näyttivät hieman peljästyneen ja lupasivat viivyttelemättä\nlähettää niin paljon ruokavaroja, banaaneja, maitoa, hunajaa,\nkananpoikia ja vieläpä härkiäkin, kuin valkoinen mies tarvitsi.\n\nKuudentenakolmatta päivänä aamulla ilmoittivat vahdit, jotka olivat\ntähystämässä, näkevänsä joukon kanootteja lähtevän mannermaalta ja\nlähestyvän suurta Bumbireh-saarta kohden. Stanley kiiruhti kukkulan\nhuipulle ja erotti kiikarillaan kahdeksantoista kanoottia, jotka olivat\nkovasti lastatut ihmisillä ja joita hän silmillään seurasi siksi kunnes\nne olivat kulkeneet erään niemen ympäri. Oli selvää, että jotakin\ntuimaa oli tulossa, mutta mitä se oli tai minkä muotoista, oli vaikea\npäättää. Luultava oli että he aikoivat hyökätä saarelle yön-aikaan,\nvarsinkin kun he tiesivät että varjeluväki siellä ei siinä\ntilaisuudessa sattunut olemaan kovinkaan monimiehinen. Saarelaiset\neivät, sen oli Stanley saanut tietää, suinkaan olleet yksinkertaisia,\nvaan nerokkaita ja urhoollisia. Mitä oli sittenkin tehtävä tässä\ntapauksessa?\n\nIltapuoleen miehitti Stanley veneensä ja neljä kanooteista\nviidelläneljättä miehellä, jätti ainoastaan Safenin neljäntoista miehen\nkanssa jälelle vartioimaan saarta ja leiriä, ja meni tiedusteluretkelle\nIroban saarelle, jonka asukkaat myöskin olivat vihollisia. Saaren\nrannalla näytti suuri hämminki vallitsevan. Stanley laski suoraan\nrantaan erään kylän vastapäätä ja astui maalle. Viisikolmatta hänen\nmiehistään asetettiin jääkäriketjuun pitkin rantaa antamaan\nasianmukaista painoa hänen sanoilleen. Hän käski sitten Lukanjaan, joka\noli kotoisin Ukereweestä, pyytämään Iroban kuningasta ja hänen\nkorkeimpia miehiään lähestymään; jos ei ne sitä tekisi, ryhdyttäisiin\nhyökkäykseen.\n\nHe lähestyivät sitten, noin viisitoista henkeä mitä heitä lienee ollut.\n\n-- \"Sanokaa Iroban kuninkaalle\", sanoi Stanley, \"että hän on\nkäyttäytynyt pahasti, kun hän on lähettänyt nuoret miehensä nauramaan\nmeille. Hänen täytyy itsensä ja kahden päällikkönsä kanssa tulla meidän\nmukaamme leiriin. Ei mitään pahaa tule tehtäväksi hänelle, mutta hänen\ntäytyy olla minun luonani siksi kuin Shekka Bumbireestä on minun\nkäsissäni, tai rauha solmittu niinkuin minä olen ehdottanut.\"\n\nEi ollenkaan tarvittu käyttää väkivaltaa, vaan Iroban kuningas ja kaksi\npäälliköistä astui vaieten veneesen. Kun ne olivat istuutuneet, pyysi\nStanley kuningasta antamaan nuorille miehilleen käskyn vangita Shekka\nBumbireestä ja kaksi hänen päälliköistään, jonka jälkeen hän teki\njuhlallisen lupauksen, että kun hänellä oli ne vallassaan, laskisi hän\nirti Iroban kuninkaan ja sen ystävät. Iroban rannalle kokoontuneet\nalamaiset yhtyivät suurella mieltymyksellä tähän ehdotukseen ja\nselittivät, että Shekka seuraavana päivänä tulisi olemaan Stanleyn\nkäsissä.\n\nSeuraavana aamuna tuli eräs kanootti Irobasta tuoden ruokavaroja\nkuninkaalle ja päälliköille, jonka ohessa Stanleylle ilmoitettiin\nettei ollut vielä onnistuttu saamaan kiinni Shekkaa. Eräs nuorista\nmiehistä, joka sanottiin olevan kuninkaan poika, tarjoutui rupeamaan\npanttivangiksi isän puolesta, niin että se itse voi saada koettaa\nShekan kiinniottamista. Tämä liikuttava uhraavaisuus teki niin elävän\nvaikutuksen Stanleyhyn että hän, laitettuaan toimeen veriveljeyden\nIroban kuninkaan ja erään wangwanan välillä, antoi edelliselle\nvapauden.\n\nIltapuoleen toi Iroban kuningas lupauksensa mukaan Bumbireen petollisen\nkuninkaan ja kaksi hänen päälliköistään. Kun he olivat saapuneet\nrantaan ja wangwanat olivat tunteneet heidät, nostivat nämä\nkorkeaäänisen huudon ja olisivat rääkänneet Shekkaa, jollei Stanley\nolisi kaikin mokomin selittänyt heille, että hänen henkensä ja\npalveluksensa olivat välttämättömiä heille ja että hyvä kohtelu voisi\nvakuuttaa heille hänen ystävyytensä ja rauhan Bumbireen kanssa.\n\nStanley halusi saada Bumbireen kuningasta ja hänen molempia\npäälliköitään valtaansa sen vuoksi että lempeys ja lujuuden puute\nhänen puoleltaan useissa edellisissä tilaisuuksissa oli huomattu\nvaarallisiksi, villit kun käsittivät sen pelon merkiksi.\n\nKun Shekka näki olevansa niiden vallassa, joiden päälle hän\noikullisella julmuudella oli hyökännyt ja jotka hän oli pakottanut\nrupeamaan vaarojen alaisiksi tuolla myrskyisellä järvellä, ilman\nelatusvaroja tai suojaa sadeaikana täällä raivoavia kovia tuulia ja\nmyrskyn puuskia vastaan, tuli hänen käytöksensä yhtä nöyräksi kun se\nennen oli ollut villi. Mutta Stanley sanoi hänelle sävyisällä äänellä\nettei hän tahtonut ottaa häntä hengiltä vaan otattaneensa hänen\nvangiksi sen vuoksi, että hänellä olisi kuninkaan omassa persoonassa\npanttivanki siinä tapauksessa että vallattomuudet uudistuisivat.\n\nTämän vakuutuksen jälkeen tuli Shekka herkkäpuheiseksi ja ilmoitti\nStanleylle että kuningas Antari yötä päivää hommasi kootakseen\nBumbireessä suuren joukon, aikoen karata Stanleyn kimppuun\nMahyiga-saarella. Stanley pyysi silloin Shekkaa lähettämään sanan\nBumbireesen ja kuningas Antarille sillä ilmoituksella että Stanley ei\netsinyt riitaa niiden kanssa, vaan päinvastoin halusi saada toimeen\nrauhallisia liittoja wangwanain ja maan-asukasten kanssa.\n\nKohta iltapuoleen palasi viestin viejä kolmen suuren kanootin kanssa,\njoita johti Antarin etevimmät vanhimmat. Niiden sallittiin astua\nmaalle, vaikka niitä luvultaan oli enämmän kuin varustusväkeä saarella.\nEnnenkuin Stanley antoi suostumuksensa siihen, pyysi hän kuitenkin\nFrankia pitämään 30 miestä aseissa petoksen ja äkkikarkauksen\nestämiseksi.\n\nStanley ja maan-asukkaat tervehtivät toisiaan ystävällisesti, vaikka\nheidän käytöstavassaan oli eräänlainen ylpeä erilläänpysyväisyys.\n\n-- \"Mitä sanoo kuningas Antari?\" kysytti hän tulkilta.\n\n\"Antari kysyy: Minkä vuoksi te olette tulleet hänen vesilleen ja\nleiriintyneet hänen saarelleen?\"\n\n\"Me olemme tulleet tänne sen vuoksi että meidän pitää tätä kautta\nmatkustaa Ugandaan, ja me olemme pysähtyneet Mahyiga-saarelle\nodottamaan väkeämme. Minä toivon että Antari vakuuttaa minulle ei\nhyökkäävänsä meidän päällemme matkallamme Bumbireen ohi eikä\nhätyyttävänsä sitä osaa meistä, jonka täytyy minun poissaollessani\npysähtyä tälle saarelle. Mitä sanotte tästä?\" sanoi Stanley.\n\n\"Antari sanoo että hän on suuri ja mahtava kuningas. Koko mannermaa,\nminkä näet, kuuluu hänelle, samoin kuin kaikki nämä saaret ja vedet.\nHän ei ole koskaan ennen nähnyt vieraiden matkustavan järveä pitkin;\nniillä on ollut tapana aina tulla maatietä. Hän sanoo: Sinun täytyy\nkääntyä takaisin!\"\n\n\"Sanokaa hänelle että me emme voi kääntyä takaisin\", vastasi Stanley.\n\"Tämä vesi kuulun joka muukalaiselle yhtä hyvin kuin tuuli.\nMyönnettäköön että saari on hänen omaisuutensa, mutta ei ketään asu\nMahyigassa ja me emme aijo tehdä mitään pahaa kallioille.\"\n\n\"Antari sanoo että hän tahtoo pitää rauhaa ainoastaan sillä ehdolla\nettä sinä käännyt takaisin. Hän lähettää sinulle nämä kolme\nbanaanikimppua sekä tämän vaimon ja tämän lapsen.\"\n\n\"Me emme pidä orjakauppaa ja kolmesta banaanikimpusta ei meille ole\nmitään hyötyä. Me tarvitsemme ainoastaan lupaa saada kulkea kaikessa\nrauhassa tietämme Ugandaan, ja jos Antari tahtoo lähettää meille\nsuuremman määrän banaania, niin me ostamme ne, sillä meillä on monta\nhenkeä ravittavana.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, sanoo Antari, hän alkaa sodan teitä vastaan ja\ntappaa teidät jokaikisen.\"\n\n\"Ah, onko hän sanonut näin?\"\n\n\"On, Antari on sanonut näin.\"\n\nStanley kuiskasi Frankille hakea Shekka, joka oitis tuotiin esille.\nHänet nähdessään nousivat he kaikki yhdessä pystyyn uhkaavan näköisinä.\nStanley ja hänen miehensä nousivat myöskin ylös ja näyttivät ryhtiä,\njoka osoitti villeille ettei maksanut vaivaa ryhtyä väkivaltaisuuksiin.\n\nStanley sanoi päälliköille:\n\n\"Istukaa alas ja viekää minun sanani Antarille. Avatkaa korvanne ja\ntajutkaa. Antari on Mtesan orja; minä olen Mtesan ystävä. Antarin väki\nryöstää ja koettaa murhata Mtesan ystävää, mutta hän pääsee pois heidän\nkäsistään ja on matkalla takaisin Mtesan luokse. Toiseksi, Antari ja\nhänen väkensä kiiruhtaa suuresti ryhtyäkseen sotaan Mtesan -- Antarin\nherran -- ystävää vastaan. Hän lähettää monta kanoottia ja sadoittain\nmiehiä Bumbireesen. Hän lähettää myöskin kolme kanoottia antaakseen\nminulle tiedon siitä että hän aikoo hyökätä minun päälleni ja ehkä --\nte tiedätte sen parhaite itse -- myöskin pelastaakseen Shekkaa, jota\nminä pidän vallassani oman turvallisuuteni vuoksi. Sano Antarille että\nvalkoinen mies ei ole mikään akka ja että hän ei koskaan tahdo niellä\nvalheellista puhetta. Hän aikoo matkustaa Ugandaan, joko Antari tahtoo\nsitä sallia tai ei. Menkää nyt ja kertokaa joka sana Antarille, ja\nhuomenna päivällisen aikaan täytyy minun saada hänen vastauksensa,\njollei hän tahdo että minä kuletan pois Shekan ja hänen kaksi\npäällikköään ja jätän ne Mtesalle.\"\n\nAntamatta heille aikaa tarkempaan miettimiseen, pakotti Stanleyn\nväki heitä, ei väkivaltaisesti, mutta jyrkästi lähtemään alas\nkanootteihinsa. Kun arvoisin johtajista oli ehtinyt rauhoittua, joka ei\nhänelle onnistunut ennen kuin hän tunsi olevansa turvassa kanootissaan,\nnäytti hän vihdoin huomaavan että Stanley tahallaan oli välttänyt\nkaikkia väkivaltaisuuksia, ja hän sanoi nyt:\n\n\"Valkoinen mies voi olla levollinen. Hänellä on Antarin poika Shekka\nvallassaan. Antari ei ole hyökkäävä hänen päällensä. Minä olen puhuva\nhänen kanssaan totuuden mukaisesti, ja kun aurinko on korkeimmillaan\nhuomenna, tulen minä takaisin tuoden rauhan sanoman.\"\n\n\"Se on hyvä. Sano Antarille, ettei hänen pojalleen tapahdu\nmitään pahaa, vaan että hän päästetään väkensä luo kohta kun me\nvahingoittumatta olemme päässeet Bumbireen ohitse\", vastasi Stanley.\n\nPaljon varovaisuutta tarvittiin näiden päivien keskustelemuksissa,\nsillä yksikin ainoa väärä tai horjuva askel olisi voinut saattaa koko\nmatkueen perikatoon.\n\nIroban kuninkaan kautta sai Stanley kumminkin varman tiedon siitä että\nAntari kokosi suuren luvun kanoottia ja illalla, auringon laskeissa\ntuli yksinäinen kovasti miehitetty kanootti nopeaa soutaen leiripaikkaa\nkohden, siinä nousi seisaalleen eräs mies, käsissä kilpi ja keihäs,\nnäyttäen hyvin uhkaavalta, ja sen jälkeen poistui kanootti yhtä\nnopeasti Bumbireetä kohden.\n\nOli nyt selvää, että lähtö Ugandaan kohtaisi mitä kiivainta\nvastustusta, mutta Stanley ei laisinkaan ollut peloissaan asian\nmenestymisestä. Antarin kanoottia oli arviolta noin sata, ja kun\njokaiseen asetettaisiin 10 miestä, nousisi hänen sotavoimansa 1,000\nmieheen. Otaksuen että 6 joutsimiestä olisi joka kanootissa, tulisi\nniiden luku olemaan 600, ja niitä vastaan voisi Stanley asettaa 70\nkivääreillä varustettua miestä ja noin 350 hyvää keihäänheittäjää.\n\nSe osa matkuetta, joka oli jätetty jälkeen, saapui nyt vihdoinkin, ja\neräänä päivänä auringon laskun aikana kuului tulijain monikertaiset\nilonhuudot onnellisesta perillepääsöstä, ja pian laskivat he rantaan\nsekä tulivat sydämellisesti vastaanotetuiksi.\n\nMatkue oli nyt valmis lähtemään matkalle Ugandaan, mutta ensin täytyi\nkulkutien meritse tulla avatuksi; jokainen kapinaliitto, joka\nmahdollisesti oli tekeillä, oli ilmi saatava ja jokainen petoksenhanke\nrangaistava; rankaisemisen välttäminen voi muuten helposti muuttua\nrohkeudeksi, joka tulisi vaaralliseksi matkueen turvallisuudelle. Oli\nvälttämätöntä hyökätä raakalaisten kimppuun, sitä varten ettei ne\nhyökkäisi matkueen kimppuun. He olivat jo saaneet lisää noin 2,000\nmiestä mannermaalta.\n\nKun Stanley ei voinut keksiä mitään keinoa, miten välttäisi taistelua,\npäätti hän kohdata heitä heidän omalla saarellaan ja yhdellä ainoalla\nratkaisevalla taistelulla murtaa heidän kopean, hurjan rohkeutensa.\n\nSeuraavana aamuna jaettiin kaksikymmentä patruunaa joka miehelle, jolla\noli kivääri tai musketti; 230 keihäänheittäjää ja viisikymmentä\npyssysoturia valittiin hyökkäystä varten ja 18 kanoottia laitettiin\nkuntoon kulettamaan heitä Bumbireesen.\n\nBumbiree ja Mahyiga olivat toisistaan lähemmä puolentoista penikulman\npäässä ja vasta iltapuoleen saapui matkue ensinmainitulle saarelle.\nVillit olivat nähtävästi odottaneet heitä, sillä kukkulat pitkin\nrannikkoa olivat ihan täynnä miehiä ja vartioita näkyi olevan\nasetettuna joka paikassa.\n\nNoin 300 jalan päässä rannasta asettuivat Stanleyn kanootit ankkuriin\nyhdessä linjassa. Stanley kysytti tulkilla Bumbireeläisiltä tahtoivatko\nhe tehdä rauhaa.\n\n\"Nangu, nangu, nangu!\" (ei, ei, ei) vastasivat he kovaäänisesti,\nheiluttaen keihäitään ja kilpiään.\n\n\"Eivätkö he tahdo tehdä mitään pelastaakseen Shekkaa?\"\n\n\"Nangu, nangu! Pidä Shekka; häntä emme me tarvitse. Meillä on toinen\nmkama (kuningas).\"\n\n\"Eivätkö he tahdo tehdä mitään pelastaakseen Antarin poikaa?\"\n\n\"Nangu, nangu. Antarilla on monta poikaa. Me tahdomme ainoastaan\ntapella. Jollette te olisi tulleet tänne, olisimme me tulleet etsimään\nteitä.\"\n\n\"Te tulette kyllä katumaan tätä.\"\n\n\"Huh!\" mutisivat he epäillen. -- \"Tulkaa tänne, me olemme valmiit.\"\n\nEnemmät keskustelemukset olivat aivan turhia; joka mies tähtäsi ja nyt\nkomennettiin laukaisemaan erääsen noin viisikymmentä-henkiseen\njoukkoon. Siitä oli seurauksena useita kuolleita ja haavoitettuja.\n\nKun villit näkivät minkä tuhoavan vaikutuksen laukaukset tekivät koossa\nolevaan parveen, hajosivat he ja syöksivät rantaan, jossa muutamat\nrohkeimmista menivät veteen aina vyötäryksiin saakka; toiset,\nvarovaisemmat, hakivat suojaa kaislistossa, josta he sinkauttelivat\nmatkuetta vastaan joukon nuolia, jotka eivät kuitenkaan kantaneet\nperille saakka.\n\nKun Stanley vihdoin huomasi että heidän rohkeutensa rupesi\nlannistumaan, veti hän yhteen kanootit ja oli rupeavinaan äkkiä\nlaskemaan rantaan, josta nuo antoivat pettää itseänsä sekä syöksivät\nsatamäärin alas rantaan keihäineen. Äkkiä pysäytettiin kanootit ja\nniistä paiskasivat keihäänheittäjät keihäsparven, joka täydellisesti\nmursi heidän rohkeutensa ja pakotti heidät pakenemaan ylös mäkeä kauas\ntaistelupaikalta.\n\nSitten kun Stanley siten oli kyllin kurittanut vihollista, voi hän olla\nvarma siitä että naisten, lasten ja kaluston kuletus salmen läpi taisi\nkäydä laatuun enemmättä vaaratta. Elokuun 5 p. varhain aamulla alkoi\nmatka rumpujen päristessä, ja johtajan, Hamadin torven raikkaiden\nsävelien kaikuessa, kolmellakymmenellä seitsemällä kanootilla ja\nvenheellä, joissa oli 685 henkeä, ohjaten Bumbireetä kohden.\n\nNoin k:lo 9 e.pp. saapui Stanley Bumbireesen ja päästyä lahteen\nhuomattiin sadoittain villejä mäellä; mutta he olivat nyt ihan\nrauhallisia.\n\n\n\n\nTaas Mtesan luona. Mtesan sota. Mustan keisarin kääntyminen\nkristin-uskoon.\n\n\nElokuun 12 p. kulettiin Aleksandra-Niilin suusta ja ohjattiin Dumoa\nkohden Ugandassa, johon matkue tuli illalla, eikä matkalla mitään\nmerkillistä tapahtunut.\n\nDumossa kulki huhu että Mtesalla, Ugandan keisarilla, oli mielessä\nsuuremmoisia sotavarustuksia aijottua retkeä varten viholliskansaa,\nwawumalaisia vastaan.\n\nStanley, joka näki että sota estäisi hänen matkaansa, päätti käydä\nkeisarin puheilla. Mtesa oli saanut kuulla että Stanley oli tulossa, ja\nlähetti monta sanansaattajaa tervetuliaisten kanssa hänen luokseen.\nLopuksi hän lähetti kävelykeppinsä merkiksi että se todellakin oli\nMtesa, joka lähetti uudistettuja tervetuliaisia.\n\nKun Stanley seuraavana päivänä saapui Ripon-putousten luo, tuli\nvieläkin kaksi sanansaattajaa ihan hengästyksissään tuoden\nkeisarillisesta leiristä uudistaen tervetuliaiset ja näyttäen hänelle\nvastapäisellä rannalla Mtesan ja hänen päällikkönsä, jotka olivat\nkauniita katsella valkoisissa puvuissaan ja punaisissa lakeissaan.\nHeitä ympäröi suuri saatto uteliaita, jotka halusivat katsella kuinka\nStanley kulkisi salmen poikki. Viisi suurta kanoottia oli valmiina\nlauttauspaikassa ja kuninkaallisen henkivartiaväen sotamiehet olivat\nkäsketyt saattamaan häntä summattoman kansajoukon läpi toisella\nrannalla.\n\nSeuraavana päivänä k:lo 8 aamulla -- Mtesan tavallisena\nvastaanotto-aikana -- ilmoittivat rummunlyönnit että vastaanotto oli\nalkanut, ja puoli tuntia myöhemmin tulivat hovipojat viemään Stanleytä\nMtesan eteen. Heidän annettua viittaus avasivat vartiat leveän tien\nportille saakka, joka kohta avattiin selkosen selälleen. Sittenkuin he\nolivat käyneet ensimmäisen pihan poikki ja portista sille pihalle,\njossa vastaan-otto tapahtui, esiintyi mitä omituisin näytelmä.\nKeilanmuotoon rakennettu maja seisoi keskipihalla ja leveässä\novenaukossa istui mykkä olento; molemmin puolin seisoivat lipunkantajat\nja perinnöllinen henkivartiosto, sekä vastapäätä sisäänkäytävää\nlaajassa piirissä seisoivat keisarikunnan päälliköt ja ylimykset;\nperällä näkyi Mtesan naishenkivartiosto, pitäen kivääriä olkapäillä,\nkaksinkertaisessa rivissä; sivulla olivat soittajat ja rummunlyöjät ja\nsiellä täällä avonaisessa piirissä yksivaltiaan edessä seisoi joukko\nhovimiehiä.\n\nKun Stanley lähestyi, nousi Mtesa seisaalleen, astui esiin niin kauas\nkuin leopardinnahka ulottui, jolla hänen jalkansa hänen istuessaan\nlepäsivät, ja tervehti häntä sydämellisesti. Mtesa sai nyt tietää, että\nStanley oli tullut saadakseen ne oppaat, mitkä keisari oli hänelle\nluvannut osoittamaan tietä Muta Nzigeen järvelle saakka ja Stanley\npyysi nyt että hän viipymättä hankkisi ne. Kun hän jo oli kadottanut\npaljo aikaa kanoottien puutteessa.\n\nMtesa vastasi olevansa nyt aikeissa alkaa sotaa kapinallisia\nwawumalaisia vastaan, jotka ynseästi kieltäytyivät maksamasta veroa,\nhävittivät hänen rannikoitaan, veivät pois hänen alamaisiaan ja möivät\nniitä sitte muutamasta banaanikimpusta. Hän lisäsi ettei ollut\ntavallista Ugandassa antaa muukalaisten jatkaa matkaansa, kun keisari\noli sodan hommissa, mutta kun sota pian loppuisi, lähettäisi hän, jos\nStanley tahtoi odottaa, päällikön sotajoukon kanssa viemään häntä\nlyhintä tietä järvelle.\n\nKun hän uudestaan vakuutti, että sota ei tulisi kestämään kauan, päätti\nStanley pysähtyä ja käyttää viivytystä maan ja sen kansan tutkimiseen.\n\nElokuun 27 p. lähti Mtesa matkaan ja ohjasi marssinsa Nakarangaan,\nniemelle, jonka wawumalaiset olivat valinneet itselleen linnoitukseksi\nja varastopaikaksi. Hän oli koonnut 150,000 miehen suuruisen armeijan.\nPaitsi tätä melkoista voimaa oli sotajoukossa vielä 50,000 naista ja\nlähes yhtä monta lasta ja orjia kumpaakin sukupuolta, joiden kanssa\nMtesan leiriväki nousi noin 250,000 henkeen.\n\nEnsin tuli 30,000 miehen suuruinen joukko, mauttomimmalla tavalla\nmaalattuna värimullalla ja savella. Sitten tuli toinen osasto liehuvin\nlipuin ja helisevin soitoin ja ruumiit maalattuina mustan, valkoisen ja\nvärimullan näköisiksi. Senjälkeen tuli noin 2,000 miehen suuruinen\njoukko valittuja soturia, varustettuina keihäillä ja kilvillä, kaikki\nnotkeita ja kepeäjalkaisia miehiä, jotka esiinmarssissaan päästivät\nkaikuvia sotahuutoja ja heiluttivat keihäitään. Niiden jälessä seurasi\nnopeassa marssissa musketeilla varustettu keisarin henkivartiosto, noin\nkaksisataa rintamassa ja sata kummallakin puolen tietä. Se ympäröitsi\nsiten Mtesan ja hänen katekironsa, eli ensimmäisen ministerinsä, ja\nkaksisataa miestä muodosti jälkijoukon, joka rummunlyöjineen,\nhuiluniekkoineen ja liehuvine lippuineen muodosti erittäin komean ja\nsotaisen näyn.\n\nMtesa tuli käyden jalkasin, paljain päin, vaatettuna siniraitaisesta\nkankaasta tehtyyn pukuun, vyötärysten ympäri vyö englantilaista tekoa,\nja kasvot punaisiksi maalattuina. Katekiro, joka kulki hänen edellänsä,\nkantoi yllänsä tummanharmaata kaschmir-nuttua, eksyttääkseen\nmahdollisesti väijyksissä pensastossa olevaa salamurhaajaa.\n\nSittenkuin Mtesan henkivartiosto oli kulkenut ohitse, seurasi päällikkö\npäällikön jälkeen, osasto osaston jälkeen.\n\nNoin kaksi tuntia sen jälkeen kuin pääjoukko oli alkanut marssinsa,\ntulivat nuoret prinssit ja Mtesan naiset, niiden edellä tuhannen\nkeihäsmiestä ja perässä yhtä suuri luku. Naisia oli noin 5,000, vaikka\nvaan 500 voi sanoa olevan keisarin vaimoja; muut kuuluivat\npalvelusväkeen.\n\nIllalla oli sotajoukko mukavasti majoitettu noin 30,000 kaarevaan\nmajaan, joiden yli siellä ja täällä kohosi muutamia, jotka koreutensa\nja keilamaisen muotonsa kautta huomattiin päällikköjen satunnaisiksi\nasunnoiksi.\n\nKaikesta tästä kiireestä huolimatta ei kuitenkaan valkoista\nmuukalaista, \"Stamleetä\", unohdettu. Mukavia majoja rakennettiin\nja osoitettiin Mtesan erityisestä käskystä hänelle ja hänen\nvenemiehistölleen lähellä sitä suurta leveätä tietä, jonka katekiro\nperusti ja joka vei keisarillisesta pääkortteerista Nakaranga-niemelle.\n\nSill'aikaa kun molemmat sotajoukot olivat toimettomina vastattain, oli\nMtesalla tilaisuutta nauttia Stanleyltä opetusta eurooppalaisessa\ntiedossa. Stanley selitti hänelle luonnon salaisuuksia ja Luojan\nihmeellisiä töitä, taivaan, ilman ja maan ihmeitä. He keskustelivat\nkivennäisistä ja metalleista, niiden monipuolisesta käyttämisestä,\njonka eurooppalainen keksintökyky on mahdolliseksi tehnyt ja siitä\nlukemattomasta esineiden paljoudesta, joiksi niitä valmistetaan ja\njoiden vuoksi eurooppalaiset ovat niin mainioita. Peljätty yksivaltias\nistui avoimin silmin ja raukeamattomaila tarkkaavaisuudella; hänen\npäällikkönsä, kunnioittaen hänen osoittamaansa huomiota, olivat\nosoittavinaan yhtä suurta huomiota kuin hän itse, vaikka muutamat\nvanhimmista aivan varmaan pitivät kaikkea tuota hyvin ikävänä. Sitten\nsiirtyi Stanley uskontoon, ja kun hän tuli maininneeksi enkeleistä,\ntahtoi Mtesa kuulla enämmän niistä. Stanley otti silloin raamattunsa ja\nkäänsi hänelle mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Musta\nkeisari loi halukkaita, uteliaita silmäyksiä raamattuun ja kun Stanley\nhuomasi tämän, vei hän hänen luokseen nuorukaisen Dallingtonin, joka,\nkuten ennen on mainittu, oli oppilas yliopisto-lähetyksessä\nSansibarissa, ja joka taisi kääntää raamatun hänelle hänen omalla\nkielellään.\n\nNiinä joutohetkinä, joita sotatapaukset soivat, voi nähdä keisarin,\nhovin, Dallingtonin ja Stanleyn kääntämässä kappaleita pyhästä\nraamatusta. Monet lukivat tätä käännöstä, mutta Mtesa itse oli uutterin\nja väsymättömin heistä kaikista.\n\nKun Stanleyllä oli yllinkyllin kirjoituspaperia mukanaan, teki hän\nMtesalle suuren kirjan, johon käännöksen komeasti kopioitsi eräs\nkirjuri. Kun se oli valmis, oli Mtesalla lyhennys protestanttisesta\nraamatusta kielellään, käsittävä kaikki merkillisemmät tapaukset\nmaailman luomisesta Kristuksen ristiinnaulitsemiseen asti. Luukkaan\nevankeliumi käännettiin kokonaan, koska se sisältää täydellisimmän\nkertomuksen Vapahtajan elämästä.\n\nKun tämä raamatun lyhennys oli valmiiksi kirjoitettu, kutsui Mtesa\nkokoon kaikki päällikkönsä ja henkivartiostonsa johtajat, ja kun kaikki\nolivat kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun\nnousi isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa\nhuviksensa verta, kun hän ei ymmärtänyt paremmin ja ainoastaan seurasi\nisänsä esimerkkiä; mutta kun eräs arapilainen kauppamies, joka samalla\noli pappi, opetti hänelle Islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä\nesimerkkiä, jonka vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä\nkukaan siitä päivästä alkain voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa.\nMutta paljo oli, jota hän ei ymmärtänyt. Hän ei tainnut käsittää paljoa\nIslamin opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa\nlöytynyt ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän\nsydämensä pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän että Jumala ei\nottaisi huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle\nanteeksi sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tiesivät mikä oikein\noli. \"Nyt on\", sanoi hän, \"Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies,\nStamlee, tullut Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on\nvanhempi kuin Muhametin koraani, ja Stamlee sanoo, että Muhametti oli\nvalehtelija ja että paljo hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä\nnuorukainen on lukenut minulle kaikki mitä Stamlee on hänelle lukenut\nkirjastaan, ja minä huomaan että se on paljo parempi kuin Muhametin\nkirja. Sitä paitsi se on ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta\nMooses kirjoitti osan siitä hyvin kauan sitte, paljo ennen kuin kukaan\noli kuullut puhuttavan Muhametistä, ja kirja oli jo päätetty aikoja\nennen kuin Muhametti syntyi. Nyt kehotan minä teitä, päällikköni ja\nsotilaani, sanomaan minulle mitä minä teen. Uskonko minä Isaan\n(Jesukseen) ja Musaan (Moosekseen) vai Muhamettiin?\"\n\nEräs heistä vastasi:\n\n\"Valitkaamme se, mikä paras on.\"\n\nKatekiro vastasi:\n\n\"Me emme tiedä, mikä on paras. Arapialaiset sanovat että heidän\nkirjansa on paras -- kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu\ntotta?\"\n\nKeisarillinen hovimarsalkka sanoi:\n\n\"Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä rupesin\nMuhametin uskoon myöskin; jos minun herrani sanoo että hän, saatuansa\nenemmän tietoja, on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa minulle\nsitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen sanansa.\"\n\nMtesa nauroi ja sanoi:\n\n\"Sinä puhut hyvin. Kun minä kehotin sinua rupeamaan Muhametin uskoon,\nminä tein sitä sen vuoksi että luulin sen olevan oikean. Sanotaan:\nvalitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä paras\non ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy: kuinka\nme sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata hänelle.\nKuulkaa mitä minä sanon: Arapialaiset ja valkoiset miehet käyttäytyvät\naivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, vai eikö niin?\nArapialaiset tulevat tänne noutamaan norsunlunta ja orjia, ja me olemme\nnähneet ett'eivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat saman\nvärisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin, sitovat\nne kahleisin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille tarjotaan\norjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat: Tekisimmekö\nme metsiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia. Minä en ole\nvielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan. Speke tuli meidän\nluoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin kotimaahansa\nveljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan orjia, ja sen\najan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin hyviä. Stamlee tuli\ntänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista. Mikä arapialainen olisi,\nkuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt ottamasta vastaan orjia?\nVaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään syytä, jonka vuoksi se ei\nvoisi olla väärin, ja kun minä ajattelen kuinka arapialaiset ja nämä\nvalkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat oppineita, sanon minä, että\nvalkoiset miehet ovat arapialaisia paljoa etevämmät, ja sen vuoksi\nluulen minä myös, että heidän kirjansa on parempi kuin Muhametin, ja\nkaikesta, mitä Stamlee on lukenut minulle siitä kirjasta, en minä\nhuomaa mitään, mihin minä en voisi uskoa. Kirja alkaa maailman\nluomisesta, sanoo meille miten ja kuinka monena päivänä tämä luotiin;\nsiinä on luettavana mitä Jumala itse, Mooses, profeetta Salomo ja\nJesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä olen mieltymyksellä kuunnellut\nsitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko me tämän kirjan vai koraanin\njohdoksemme?\"\n\nTähän kysymykseen vastasivat kaikki, epäilemättä vaikutettuina Mtesan\njulkisesti esiintyneestä kristillisyyden harrastuksesta: \"Me tahdomme\nottaa valkoisen miehen kirjan\", ja kun keisari kuuli heidän\nvastauksensa, loisti hänen kasvonsa mielihyvästä ja ilosta.\n\nSiten luopui Mtesa Islamin opista ja kääntyi kristin-uskoon. Hän\nilmoitti aikomuksenaan olla koskaan poikkeamatta uudesta uskonnostaan,\nrakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen vallassaan oli,\nedistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä kansaan, jonka ohessa\nhän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä pyhiä määräyksiä, mitä\nraamattu sisälsi.\n\n\"Stamlee\", sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen\njälkeen erosivat, \"sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte\nheille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä\ntai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään\nenemmän, kuin että saisin opetusta miten minun on katsottava, ja että\nminä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni.\"\n\n\n\n\nSodan loppu. Leiri palaa.\n\n\nSyyskuun 14 p. päätti Ugandan keisari hyökätä wawumalaisten päälle,\njotka joka päivä tulivat yhä rohkeammiksi ja monilukuisemmiksi. Aamulla\nlähti neljäkymmentä kanoottia rannasta ja ohjasivat ne kulkunsa\nNakaranga-nientä kohden, jossa ne muodostavat tappelulinjan.\n\nMtesaa seurasi noin kolme neljännestä hänen sotajoukostaan, kun hän\nmeni alas niemelle katselemaan taistelua. Paitsi suuria sotarumpuja,\njoiden luku nousi viiteenkymmeneen tai sen paikoille, sekä sataa\nhuiluniekkaa ja suurta joukkoa miehiä, jotka tärisyttivät piikivillä\ntäytettyjä kurpitsia, oli hänellä mukana keisarilliset airuet ja\nnoidat, jotka pitivät pahaa meteliä ja pauhinaa, juhlistaakseen tulevaa\nvoittoa.\n\nSuuri maja oli rakennettu vuoren-rinteelle, josta oli vapaa näköala\nkoko salmelle. Kun keisari rupesi istumaan, tuli mies- ja naispappia,\nluvultaan toista sataa, esittääkseen Mtesalle kunnioitustaan toinen\ntoisensa perästä juhlallisella tavalla, ja jokaiselle suvaitsi Mtesa\nnostaa keisarillista etusormeaan.\n\nYlimmäinen pappi oli hyvin haaveellisesti puettu. On tapana ennen\ntappelun alkua hallitsijan eteen tuoda kaikki Ugandan voimalliset\nlääke- tai noitumisaineet (pahojen henkien lepyttämiseksi sillä\ntavalla), niin että hän saa koskettaa tai sormellaan viitata niihin.\nNäinä lääkeaineina on kuolleita sisiliskoja, puunpalasia, kuolleiden\nihmisten nahkaa ja kynsiä, eläinten kynsiä tai käpäliä ja linnunnokkia,\nsekä ruoho- ja lehtikimppuja, jotka ovat huolellisesti käärityt\nmuodoltaan omituisiin, monivärisillä helmillä koristettuihin astioihin.\n\nTappelun aikana laulavat nämä mies- ja naispuoliset velhot\nloihtulaulujaan ja pitävät ylhäällä loihtimis-aineitaan vihollisten\nedessä, sill'aikaa kun ne, jotka kantavat piikivillä täytettyjä\nkurpitsia, nostavat hirvittävän kiljunnan. Mtesa ja hänen sotajoukkonsa\nastuivat esiin täydessä sotavarustuksessa, ja etevimmillä hänen\nmiehistään oli viittoina komeita leopardinnahkoja. Muutamat päälliköt\nolivat erittäin komeasti puetut. Lumivalkoiset kamelikurjensulat\nkoristivat heidän päitään ja jalopeuran- ja leopardinnahat riippuivat\nheidän olkapäiltään, vyötäisillä oli heillä lumivalkoisia,\npitkäkarvaisia apinan- ja vuohennahkoja; heidän keihäänsäkin olivat\nkoristetut höyhenillä ja valkoisilla apinannahoilla.\n\nViisi päivää kesti tappelu, eikä mitään ratkaisua tullut, vaikka\nMtesalla oli muutamia pieniä kanuunia, jotka matkaansaattoivat hirveätä\nhävitystä vihollisen kanooteille.\n\nMtesa oli vakoojiensa kautta sattunut saamaan vangiksi erään vihollisen\netevimmistä päälliköistä, ja hänen ylhäisimmät vieraansa oli kutsuttu\nkatsomaan, kuinka hän kostaisi tuolle päällikölle.\n\nKun Stanley saapui paikalle, oli jo suuri joukko risukimppuja kasattu\nrovioksi. Tällä kostamistavalla luuli Mtesa voivansa vaikuttaa\nasianmukaista kauhistusta wawumalaisissa.\n\nMtesa oli iloisimmalla tuulella; hänelle oli mahdotonta salata sitä\nvahingon-iloa, mitä hän tunsi ajatellessaan sitä kauheata kostoa, jonka\nhän toimittaisi siitä, kun vihollinen oli vähää ennen murhannut erään\nhänen rauhan-sanansaattajistaan.\n\n\"Nyt, Stamlee, saat sinä\", sanoi hän, \"kun päällikkö riippuu roviolla\"\n-- tämä päällikkö oli noin kuudenkymmenen ikäinen mies -- \"nähdä kuinka\nUwuma-päällikkö kuolee. Hän poltetaan kuoliaaksi. Ja hänen miehensä\ntulevat vapisemaan, kun he saavat kuulla, miten hän on kuollut!\"\n\n\"Voi, Mtesa\", vastasi Stanley, \"oletko sinä unohtanut sanat siinä\nhyvässä kirjassa, josta minä olen lukenut niin usein sinulle? Jos sinun\nveljesi tekee sinulle vahinkoa, on sinun annettava hänelle anteeksi.\nRakastakaa vihollisianne! Tehkäät hyvää niille, jotka teitä vihaavat.\"\n\n\"Mutta minä olen tekevä sen, Stamlee. Minä tahdon polttaa hänen\ntuhaksi. Minä tahdon polttaa joka ainoan sielun, joka tulee minun\nvaltaani. Minä tahdon nähdä verta -- verta -- kaikkien niiden verta,\njotka asuvat Uwumassa!\"\n\n\"Ei, Mtesa! Ei enää verta. On jo aika sodan päättyä.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Mtesa, tullen raivoon. \"Minä olen hävittävä joka\nainoan hengen Uwumassa, kaatava joka ainoan puun ja polttava joka\nmiehen, joka naisen ja joka lapsen koko saarella. Isäni haudan nimessä,\nminä teen sen!\"\n\n\"Ei, Mtesa, sinun on poistettava nämä pakanalliset\najatukset. Ainoastaan pakana voi toivoa näkevänsä verta ja puhua\nverenvuodatuksesta, niinkuin sinä teet. Se on pakananuorukainen Mtesa,\njoka nyt puhuu. Se ei ole mies Mtesa, jonka minä opin tuntemaan ja\njonka minä tein ystäväkseni. Se ei ole 'Mtesa hyvä', jota sanoit\nkansasikin rakastavan. Se ei ole Mtesa kristitty, se on villi. Minä\nolen kyllästynyt sinuun, minä tunnen sinun nyt\", sanoi Stanley.\n\n\"Stamlee, Stamlee! Odota vähäsen ja sinä saat nähdä. Mitä te\nvitkastelette?\" sanoi hän pikaisesti, kääntyen pyöveleihin, jotka\nvartosivat hänen käskyään.\n\nSilmänräpäyksessä sidottiin vanha miesparka; mutta Stanley nousi ylös\ntulisena ja sanoi Mtesalle, että hänen esi-isiensä henget katsoivat\nalas häneen ja häpesivät hänen ruokotonta julmuuttansa.\n\nMtesan kasvoissa voitiin äsken lukea eläimellisen himon raivo ja\nverenjanoinen murhanhimo; mutta kun hän kuuli sanottavan että hänen\nesi-isänsä katsoivat alas häneen henkien valtakunnasta, rupesi kyyneliä\nherumaan hänen silmistänsä, ja kun vihdoin suuria pisaroita juoksi alas\nhänen poskiaan myöten, nyyhkytti hän aivan kuin lapsi, sill'aikaa kun\npäälliköt ja pyövelit, jotka olivat ihan hiljaa, näyttivät hyvin\nhämilleen joutuneilta. Kaksi päälliköistä juoksi nyt esiin, ja sitten\nkun he olivat purkaneet päähineensä kääröstä, kuivasivat he niillä\nMtesan kasvot, jolloin yksipäisyys väistyi ja hän mutisi:\n\n\"Eikö Stamlee puhunut henkien maailmasta, ja eikö hän sanonut, että\nminun isäni oli vihoissaan minulle? Oi, hän puhui vaan liiaksi totta!\nOi, isä, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!\" Sen jälkeen jätti hän\nneuvoskunnan.\n\nTuntia myöhemmin kävi eräs hovipoika kutsumassa Stanleytä Mtesan\nluokse, joka nyt sanoi:\n\n\"Stamleen ei pidä sanoa että Mtesa on paha enää sillä hän on antanut\nanteeksi Uwuma-päällikölle, eikä tee hänelle mitään pahaa. Tahtooko\nStamlee nyt sanoa, että Mtesa on hyvä? Ja eikö hän luule että Mtesan\nisä on iloinen nyt!\"\n\n\"Mtesa on varsin hyvä\", sanoi Stanley ja puristi lämpimästi hänen\nkättänsä. \"Ole maltillinen ja kaikki on onnistuva hyvästi. Minä haluan\nlopettaa tämän sodan ilman pitempiä vaivaloisuuksia sinun puolestasi.\nMinä tahdon laittaa rakennuksen, joka on pelottava sinun vihollisiasi\nja saattava heidät haluamaan rauhaa, mutta sinun täytyy antaa minulle\nkoko joukon väkeä avuksi, ja kolmen päivän sisällä on kaikki oleva\nvalmiina. Silläaikaa pitää sinun tiedoksi julistaa itselläsi olevan\njotakin niin kauhistuttavaa hankkeissa, että se kerrassaan saattaa\nsodan päättymään.\"\n\nStanley valitsi kolme vahvatekoisinta kanoottia ja asetutti ne rannalle\nvierettäin neljän jalan päähän toisistaan. Nämä kolme kanoottia muutti\nhän lautaksi, panemalla pitkiä nuoria poikittain ja sitomalla ne\nlujasti kiinni tuhtoihin. Sitten kiinnitettiin seipäitä pystysuoraan\nasemaan ulkopuolisten kanoottien tuhtoihin ja tuuman vahvuisia keppiä\npalmikoitiin niihin, niin että tuo laitos kokonaisuudessaan, kun se oli\nvalmis, näytti 70 jalan pituiselta ja 27 jalan levyiseltä\nnelikulmaiselta aitaukselta, jonka läpi vihollisen keihäät eivät\nvoineet tunkeutua.\n\nSeuraavana päivänä iltapuoleen oli veden päällä liikkuva linna valmis.\nYli 1,000 miestä oli auttamassa sen vesille-lykkäämisessä ja pian\nnähtiinkin se kelluvan veden pinnalla. Kun miehistö ja laivaväki, 214\nmiestä, olivat siellä, oli kaikille selvä, että se kynti aaltoja\nkeveästi ja varmasti, ja kaikuvat suostumushuudot sotajoukosta\npalkitsivat keksijää.\n\nUseampia sinisiä, valkoisia ja punaisia kankaankappaleita asetettiin\nliehumaan tässä merkillisessä aluksessa, joka, sulettuna joka puolelta,\nkun sitä soudettiin eteenpäin, näytti liikkuvan itsestään\nsalaperäisellä tavalla ja hiljaisten, läpituntemattomien muuriensa\nsisällä salaavan jotakin kauheata, saattaakseen tietämättömät villit\npelkäämään ja hirmustumaan.\n\nKello kahdeksan aamulla Lokakuun 13 p. kokoontui sotajoukko ja salmen\nyli huudettiin nyt vihollisille että kauhea esine lähestyi, joka\nsaattaisi heidät kaikki perikatoon, joll'eivät he kohta tekisi rauhaa\nja tunnustaisi Mtesan ylivaltaa. Vanha Uwuma-päällikkö, joka asetettiin\nniin että hänen kaikki voivat nähdä, käskettiin kehottamaan vihollisia\nsuostumaan niihin ehtoihin, mitä Mtesa tarjosi, nimittäin anteeksianto\nkaikille, jos he alistuivat.\n\nTämän ilmoituksen jälkeen, joka tehtiin asianmukaisella vakavuudella ja\nsuurella juhlallisuudella, näyttäytyi salaperäinen alus, sill'aikaa kun\nrummuista kuului jyrisevä lyönti ja koko joukko antoi torvilla kuulua\nkorvia huumaavan merkkisoiton.\n\nAivan täydessä kunnossa vastustamaan keihäsmiesten hurjempiakin\nhyökkäyksiä, luisti varustus nyt tasaisesti eteenpäin ja lähestyi\nnientä, ohjaten kulkunsa suoraan vihollisia kohdin, siksi kun se oli\ntullut 150 jalan päähän.\n\n\"Puhukaa\", kuului nyt kova ääni keskellä hiljaisuutta varustuksen\nsisästä. \"Mitä te tahdotte tehdä? Tahdotteko te tehdä rauhaa ja alistua\nMtesan alle, vai sytytämmekö me saaren palamaan? Kiiruhtakaa\nvastaustanne.\"\n\nKauhistuneet wawumalaiset pitivät lyhyen neuvottelun. Varustus oli\nääretön laajuudeltaan ja aivan erilainen kuin mitä he olivat ennen\nnähneet liikkuvan heidän kulkuvesillään. Ei yhtään ihmistä näkynyt,\nmutta kumminkin kuului ääni aivan selkeästi. Tuon sisällä täytyi olla\njonkun pirullisen vehkeen, jotakin samallaista kuin ne pahat henget,\njoita heidän mielikuvituksensa alakuloisuuden ja mielipahan aikana\navukseen huusi. Tuo liikkui sellaisella varmuudella ja rohkeudella,\nettä se oli varsin kauhistava.\n\nSe etäisyys, joka oli jätetty noiden kolmen kanootin välille, joista\nuiva linnoitus oli kokoonpantu, oli nimittäin kylliksi suuri että sen\nkaikkien nähtävistä kätketty miehistö voi liikuttaa airojaan aivan\nvapaasti, eikä myöskään airoja voitu nähdä ulkoapäin.\n\n\"Puhu\". toisti mahtava ääni; \"me emme voi odottaa kauempaa\".\n\nSilloin vastasi kohta eräs mies, nähtävästi päällikkö:\n\n\"Olkoon niin, saakoon Mtesa tahtonsa täytetyksi. Me kokoamme veron\ntänään ja tuomme Mtesan luo. Palaja, oi henki, sota on päättynyt!\"\n\nNäiden sanojen lausuttua alkoi salaperäinen alus kääntyä takaisin\nlahteen, jossa se oli kokoonpantu, ja ne neljännesmiljoonaa villiä,\njotka olivat katselleet tätä harvinaista näytäntöä, nostivat huudon,\njoka kaikui voimakkaasti ilmojen kautta.\n\nKolme tuntia sittemmin tuli vihollisen puolelta kanootti, kulettaen\nviittäkymmentä miestä, joista muutamat olivat päällikköjä. He toivat\nmukanaan useampia norsunhampaita ja kaksi nuorta tyttöä, kahden\netevimmän Uwumapäällikön tyttäret. Nämä olivat verona. Norsunluu\njätettiin ylihovimestarin valtaan ja nuoret tytöt vietiin Mtesan\nhaaremiin, jonka sisälle ei yksikään mies uskalla astua. Vanha\nUwuma-päällikkö laskettiin palaamaan heimonsa luo, ja siten päättyi\ntämä pitkällinen sota. Ilohuudot molemmilta puolilta ilmoittivat\nkaikkien tyytyväisyyden.\n\nOli aikomus lähteä paluumatkalle kahden päivän päästä kello kolme\naamulla. Mutta Stanley oli tuskin ehtinyt pukeutua, kun hänen\nväkensä syöksi sisään ja huusi, että suuri leiri paloi sadassa eri\npaikassa. Hän hyökkäsi ulos majastaan ja hämmästyi, nähdessään että\nliekit levisivät turvemajoissa niin nopeasti, että jos eivät he\nsilmänräpäyksestä lähtisi pois, palasivat he poroksi niiden kanssa. Hän\ntarttui kiireessään pistooleihinsa ja käski wangwanain heittää tavarat\nolalleen ja seurata häntä, jos henkeänsä halusivat varjella.\n\nVaikka suuri tie Mtesan leiristä Nakaranga niemelle oli sadan jalan\nlevyistä, oli kuitenkin mahdotonta nyt päästä esiin riehuvien liekkien\nläpi. Ainoastaan yksi tie oli valitettavana, ja se kulki ylös\nNakaranga-vuoren rinnettä. Noin 60,000 henkeä oli ottanut turvansa\nsinne ja olivat pakkaantuneet tiheäksi ryhmäksi; niin suuri oli vaara\nja vaikeus päästä pakoon tuosta kauheasta tulimerestä siellä alhaalla.\n\nTämä oli suuremmoinen, mutta kauhistava näytelmä. Kuinka suuri joukko\nsairaita, jotka olivat kykenemättömät liikkumaan, kuinka paljo\nsäikähtyneitä naisia ja pieniä lapsia lieneekään palanut ja kuinka moni\npakenijain jalkoihin sortunut! Joka haaralle levenevät liekit, jotka\nhalukkaasti tarttuivat kuiviin, taulantapaisiin majoihin ja joita sitä\npaitsi kiihotti vilkas tuuli järveltä päin, estivät melkein\nhengityksen, ja useampia kertoja tunsi Stanley olevansa\ntukehtumaisillaan.\n\n\n\n\nUgandan maa ja kansa.\n\n\nJos tahtoo nähdä afrikalaisen miehuuden ja kauneuden täysimmässä\nkehityksessään, on käytävä päiväntasaajan seuduilla, niillä seuduilla,\njoissa Stanley nyt oleskeli, joiden asukkaat elävät pisangipuun\nviileässä varjossa ja sen tuotteliaan luonnon helmassa, joka on näiden\nmaanpaikkojen tunnusmerkkinä. Eurooppalainen matkustaja katselee\nihmetyksellä banaaninlehtien tavatonta pituutta, niiden ihmeellistä\nvihannuutta ja loistoa, mahdottoman suuria runkoja, suuria ja lukuisia\nhedelmiä, lihavaa maan-alaa ja sen tyhjentymätöntä hedelmällisyyttä,\nalinomaa kevääntapaista vehreyttä ja huikaisevaa auringonpaistetta;\nmutta hän huomaa samalla että ihmiset hyvin sopivat yhteen tämän\nluonnon kanssa ja että he lajissaan ovat yhtä täydellisiä kuin kypsät\nbanaanit, jotka riippuvat heidän päidensä päällä.\n\nJo näiden ihmisten kasvojenpiirteetkin näyttävät sanovan: \"me elämme\nmaassa, jossa on runsaasti viiniä, maitoa, voita ja hunajaa,\nhedelmällisiä niittyjä ja laaksoja\". Maan-alan voima, joka ei\ntunne ollenkaan lepoa, näyttää valuneen heidänkin suoniinsa.\nRauhattomat, vilkkaat ja kiiltävät silmät näyttävät saaneen itseensä\nauringonsäteitä. Pronssinväriset, sametinhienoiset, rasvalla voidellut\nvartalo, kohoavat suonet, selvästi huomattavat jäntereet kyljissä ja\nkäsivarsissa, kaikki ilmoittaa sitä kiivasta ja tulista luontoa, joka\nheillä on.\n\nUgandan talonpoika on iholtaan tumman ruskea, puhdas, siisti ja\nvaatimaton. Hänen yllään on aina tuhanvärinen kuorikutomuksista tehty\npuku, joka sidotaan olkapään yli ja joka ulottuu aina jalkoihin saakka.\nHänen asuntoaan ympäröi puutarha, jaettu useampiin palstoihin, joiden\nvälillä pienet polut luikertelevat. Täällä kasvaa rehottaa suuria\nbataattia, jamsia, viheriäisiä herneitä ja suuria papuja. Muutamat\nkasvit ryömivät pitkin maata, toiset taas känkeilevät ylös tukia\nmyöten, niinkuin peltoa pavut, virna ja tomaatit. Puutarhan\nulkoreunoilla näkee kuuman ilman-alan kasvia, kahvipensaita ja\ntupakantaimia. Molemmin puolin on pieniä maanpalstoja, joissa kasvaa\nhirssiä, seesamia ja sokuriruokoa. Asuinhuoneuksen ja pihan\ntakapuolella on laajoja aloja istutettuja banaani- ja pisangipuita sekä\nviljakenttiä, joista omistaja pääasiallisesti elää. Hän valmistaa oman\nmaansa tuotteista sekä viininsä että väkevän oluensa. Siellä täällä\nnäkee banaanirunkojen välillä varjokkaita viikunapuita, joiden kuoresta\nhän tekee vaatteensa. Istutusmaiden taakse on jätetty jotensakin iso\nala, joka on laitumena sekä hänen että naapurien vuohille ja\nnautaeläimille.\n\nTaloa ympäröi korkea, vahva ruoko-aitaus. Pihalla tavataan ensin pieni\nnelikulmainen maja, pyhitetty perheen suojelushengelle. Tälle tuodaan\nuhreina etanankuoria, pieniä savipalloja ja katajan palasia.\n\nSivukäytävän kautta tullaan sitten sisäpihalle. Mikä täällä ensin\npistää silmiin on suuri, keilanmuotoinen, kauniisti rakennettu kota.\nKatto, joka on jotenkin suuri, pistäytyy esiin ruokoliisteineen\nkummallakin puolen.\n\nKota on hyvin suuri ja kodikas. Kohta sisään-astuessa tuntuu se vähäsen\npimeältä, mutta silmä tottuu pian hämärään. Kaikkien ensiksi herättää\nhuomion se seivästen paljous, jolla kodan sisusta on täytetty katon\nkannattamista varten. Kaikki tämä vaikuttaa sen että luulee olevansa\npimeässä loukossa tiheän metsän keskellä. Seipäiden tarkoituksena on\nmyöskin johdattaa omistajaa ruokahuoneesen, mutta yöllinen murtovaras\ntai sisälle-astuva muukalainen eksyisi varmaan niiden paljouden vuoksi.\nSeiväsrivit muodostavat nimittäin erityisiä käytäviä, joita myöten\nkodan asukkaat voivat löytää tiensä mihin paikkaan tai minkä esineen\nluo haluavat.\n\nKota on jaettu kahteen osastoon, etumaiseen ja taemmaiseen. Väliseinänä\non pystyssä olevia ruokoja, vähäsen raollaan keskipalkalla, niin että\nisäntä, tulematta itse nähdyksi, voi nähdä kaikki sisääntulijat.\n\nTaemmaisessa huoneessa on seiniä pitkin asetettuna joukko sänkyjä\nisännän ja hänen perheensä tarpeeksi. Oven päällä kodan sisäpuolella\nnäkee erityisiä taikakapineita, joille isäntä uskoo talon ja omaisuuden\nvarjelemisen.\n\nMuutamia huone- ja talouskaluja on, mutta ne ovat harvat luvultaan ja\nhuonoa laatua. Edellisiin luettakoon kaksi kirveellä-veistettyä tuolia\nja eräänlainen pöytä maanasukkaiden lautapeliä varten; jälkimäisiin\nnoin puoli tusinaa saviruukkua ja muutamia pajunoksista ja ruohoista\ntehtyä kopsaa. Vähäsen niinikangasta, pari keihästä, kilpi, tynnyri,\nyksi tai kaksi sirppiä, pari puutarha-kuokkaa, muutamia pahkurasaumoja\nja piipunvarsia sekä kaukalo banaaniviinin valmistamista varten, siinä\non muu osa talon irtaimistosta.\n\nIsännän oman kodan takana on kaksi pienempää yksinkertaisemman näköistä\nkotaa ja niitä ympäröi myöskin pihat. Nämä ovat perheen naispuolisia\njäseniä varten. Jos menee sisälle näihin, näkee toisia sotkemassa\nbanaania mehun pusertamista varten, joka mehu käyneenä on hyvin\nsuloisen makuista; toiset erottelevat ruohokasvia, joita käytetään\nlihakeittoihin, lääkkeiksi tai taikomisiin, toiset taas asettavat\ntupakanlehtiä kuivamaan, sill'aikaa kun vanhat imevät pitkiä piippuja\nja muille kertovat tapauksia elämästään.\n\nSuurin osa kansasta nauttii runsasta, hyvää ja vaihtelevaista ravintoa\nja asuu niin mukavasti kuin heidän tarpeensa vaativat; he ovat melkein\nkaikki naimisissa ja turvattuina vihollista vastaan, niin suuresti kuin\nvoi olla mahtavan hallitsijan alamaisena, kun hallitsijalla on\nkäytettävinään lukemattomia mahdottoman suuria joukkoja asekuntoisia ja\nsotaisia miehiä. Kuitenkin on yksi seikka, joka puuttuu talonpojan\nonnesta -- hänellä ei ole mitään turvaa hallitsijaansa vastaan.\n\nLuokaamme nyt silmäys Ugandan keisarin asuntoon.\n\nNäkee kukkulan suurine keilanmuotoisine kotineen, joiden katot\npilkottavat korkean ruokoaidan yli pisanki- ja banaani-puiden runsaiden\nlehdistöjen välistä. Kukkulan rinteillä näkyy tasaisia, leveitä\npensailla-aidattuja teitä, joita ruokoaidat rajoittavat; näiden takana\nnäkee joukon harmaita kotia, joita polttava aurinko valaisee ja\nvarjoisat lehdot ympäröivät. Tiet ovat täynnä kirjavapukuisia\nmaan-asukkaita. Valkeat vaatteet loistavat siellä ja täällä auringon\npaisteessa ja eroavat jyrkästi punaisista ja ruskeista. Kansaa menee\nylös keisarilliseen palatsiin kukkulan huipulla, mutta kun ei kukaan\nvielä pääse sisään, kokoontuvat he ympäri portteja, tekevät toisilleen\n\"hyvän-päivän\" ja lörpöttelevät keskenään.\n\nÄkkiä lakkaa hälinä ja kuuluu vaskirummun pitkäveteinen, kumiseva ääni,\njoka on sen merkki että keisari nyt istun valta-istuimellaan. Portit\navataan ja joukko sotapäälliköitä, sotamiehiä, talonpoikia ja\nmuukalaisia syöksee yhdessä mylläkässä kahdeksan tai kymmenen pihan yli\nvastaanotto-saliin.\n\nPerällä tässä huoneessa, johon tulee valo leveästä ovesta, näkyy mies,\npuettuna valkoiseen pukuun ja korko-ompeluilla kaunistettuun,\ntulipunaiseen nuttuun. Hän istuu valta-istuimella ja häntä vartioi\nmolemmin puolin kaksi keihäillä varustettua sotamiestä ja kaksi\npyssysoturia. Päälliköt ja korkea-arvoiset henkilöt, jotka äskettäin\nriensivät sisään porteista, kumartavat syvään hänen edessään, muutamat\nsuutelevat, muhamettilaisten tavan mukaan, hänen oikean kätensä\nkämmentä ja rystyitä, toiset seuraavat maan alkuperäistä tapaa ja\nheittäytyvät alas tomuun; he ojentavat kätensä keisaria kohden,\nnotkistaessaan polvensa ja huutaessaan tervehdyksen, jonka jälkeen\nkaikki, arvonsa mukaan, menevät paikoilleen. Kaksi pitkää riviä istuvia\nmiehiä muodostuu siten pitkin ruokopeittoisia seiniä salissa. Kaikki\nkääntävät kasvonsa huoneen keskiosaan päin, joka on jätetty tyhjäksi\nmuukalaisia, rukoilijoita ja semmoisia henkilöitä varten, jotka tulevat\nsaapuville asioimis- tai oikeudenkäynti-hommissa.\n\nKeisari näyttää nuorelta mieheltä, viidenkolmatta ja viidenneljättä\nvuoden vaiheilla olevalta. Hänen kasvonsa ovat hienot, lempeät ja aivan\nrypyttömät; parta on ajettu ja päätä peittää fez, punainen turkkilainen\nlakki. Paljaat jalat lepäävät leopardinnahalla, jonka toisessa päässä\nnäkee kiillotetun, valkoisen norsunhampaan ja likellä sitä yhdet\nkarmosiinipunaiset turkkilaiset tohvelit. Oikean käden pitkät sormet\npitävät arabialaista käyrää sapelia kultakahvasta; vasen lepää\nojennettuna polvella.\n\nMelkein kaikki korkeimmat palvelushenkilöt hovissa osaavat kirjoittaa\narapialaista kirjoitusta. Keisari ja useat päälliköistä osaavat sekä\nlukea että kirjoittaa arapian kieltä erittäin helposti ja he käyttävät\nusein tätä taitoansa, kun he lähettävät sanoja toisilleen tai\nvieraille, jotka asuvat kaukana. Paperin sijasta käyttävät he hyvin\nhienoja, ohuita pumpulipuun lastuja. Mtesalla on kymmenittäin\nsellaisia, joihin hän on kirjoittanut \"viisaudenkirjansa\", kuten hän\nkutsuu muistoja keskusteluistaan eurooppalaisten matkustajain kanssa.\nJonakin päivänä arvelee ehkä joku utelijas matkustaja maksavan vaivan\ntoimittaa käännös näistä keisarin muistiinpanoista.\n\nMaan-asukkaitten näkö on erinomaisesti tarkka. Usein näkevät he\npaljaalla silmällä paremminkin kuin sotakiikarilla. Niiden kuulo on\nmyöskin erittäin herkkä.\n\nOn todella ihmeellistä kuinka monella hyödyllisellä tavalla kekseliäs\nvilli näissä seuduin osaa käyttää yhtä ainoata kasvia. Otamme esim.\nbanaanipuun. Ensi katsannossa ja oppimattoman eurooppalaisen silmissä\nei se näytä kelpaavan muuhun kuin kantamaan hedelmää, sillä runkoa ei\nvoi käyttää polttopuuksi ja lehdet kuihtuvat pian eikä niissä ole\nmitään voimaa. Hedelmä, raakana tai kypsänä, on kansan etevin ruoka.\nEdellisessä tapauksessa kuorivat he ensin banaaninsa. Käärivät ne\nhuolellisesti muutamiin banaanilehtiin, niin että kääre saa paketin\nmuodon, kaatavat vähäsen vettä pataan ja keittävät kaikki höyryksi.\nTämä tapa keittää kypsymättömiä banaania tekee ne jauhoisiksi\nulkomuodoltaan ja antaa niille erittäin hyvän ja suloisen maun.\n\nBanaanista saavat maan-asukkaat perin makeata viiniä, joka,\nsekoitettuna vähällä määrällä hirssiä, myös muodostaa jonkunlajista\nolutta. Banaaninlehtiä käytetään huoneiden kattamiseen, aitauksiin ja\nsänkyvaatteiksi. Niitä käytetään myös suojelemaan maitoa, vettä ja\nmaitoastioita tomusta ja liasta, liinoina pöydillä, joille pannaan\nruokaa, kääreenä ruokatavarain, niinkuin kypsien banaanien, voin,\nlihan, munain ja kalojen y.m. ympärillä, jota paitsi niitä joka päivä\nkäytetään pusseiksi, kun keitetään puuroa.\n\nSe viileä, täydellinen varjo, minkä banaanipuu antaa, on hyvin\ntunnettu. Runkoja käytetään välistä aidoiksi, niistä laitetaan usein\nmyös teloja, kun siirretään raskaita möhkäleitä, tai kun maisin\nkuletetaan veneitä paikasta toiseen sotaliikkeiden niin vaatiessa.\nSydämestä tehdään pesusieniä. Usein hieroo laiskuri mieluummin puun\nsydämestä itselleen tuoreen pesusienen puhdistamistaan varten, kuin\nmenee pesemään itseään joessa, järvessä, lammessa tai lähteessä, tai\nviitsii nähdä sitä vaivaa että tuo astialla vettä saapuville.\n\nRungon syitä käytetään köysiksi ja ovat ne sopivia melkein kaikkiin\ntarkoituksiin, mihin niitä tarvitaan. Köyhimmät talonpojat tekevät\nmyöskin rungosta jykeitä, mutta tarkoituksenmukaisia kiipiä, ja\nkalastajat laittavat siitä järvellä oloaan varten suuria\naurinkohattuja. Monia muita sen käyttämisiä voisi luetella, mutta\nylläoleva riittää näyttämään, että banaanipuun, sen oivallista varjoa\nlukuunottamatta, myöskin varustaa talonpojan: leivällä, perunoilla,\nviinillä, oluella, lääkkeellä, huoneella ja aidalla, sänkyvaatteilla,\nkankailla, paidoilla, pöytäliinoilla, käärepaperilla, rihmalla,\nnuoralla, köydellä, sienillä, kylvyllä, kilvillä, aurinkohatuilla, ja\nvieläpä veneilläkin. Yhdellä banaanipuulla on talonpoika onnellinen,\nlihava ja hyvinvoipa; ilman sitä on hän nälkäinen, tyytymätön ja kurja\nraukka, joka joka hetki odottaa itselleen kuolemaa.\n\n\n\n\nVastoinkäyminen.\n\n\nKun Stanley muistutti keisaria hänen lupauksestaan antaa hänelle\noppaita ja seuralaisia Muta Nzigee eli Albert Nyanza-järvelle asti,\nantoi Mtesa hänen itse valita joitakuita päälliköistä ja sanoa sen\nmiesluvun, jonka piti olla matkueelle avullisena Muta Nzigeen ja\nViktoria-järven välillä olevan maan tutkimisessa. Hän valitsi Sambuzin,\nnuoren noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen miehen, joka sodassa\nwawumalaisia vastaan monta kertaa oli näyttänyt uljauttaan ja\npersoonallista rohkeuttaan.\n\nLähdön edellinen ilta vietettiin keskustelussa keisarin kanssa, joka\nnäytti olevan hyvin pahoillaan siitä että se hetki oli tullut,\njolloinka heidän välttämättömästi täytyi sanoa toisilleen hyvästi.\nPuhelun pääaineena oli se kristillinen kirkko, jota hiljan oli alettu\nrakentaa ja jossa jumalanpalvelusta tuli pitämään Dallington, niinkuin\nhän oli saanut oppia yliopistolähetyksessä Sansibarissa.\n\nOnnellisena siitä että kaikki oli käynyt hyvin, vaikka olikin pitänyt\nniiden harmillisten, välttämättömien syiden tähden viipyä, lähti\nStanley matkaan 40 suurella veneellä ja samana päivänä lähti Sambuzi\nmaata myöten viemään tuhatta miestä yhtymispaikalle Katongavirran\nrannalla.\n\nNeljä päivää matkustettuaan pitkin rannikkoa saapui Stanley Dumoon,\njonne hän oli jättänyt matkueen oltuaan poissa kolme kuukautta ja viisi\npäivää. Kaikki oli täällä hyvässä kunnossa.\n\nSeitsemäntenä päivänä sinne palaamisen jälkeen alettiin marssia\nyhtymispaikkaan Katonga-joen rannalla, jossa matkue tapasi kenraali\nSambuzin ja hänen tuhat miestänsä. Stanley laittoi leirinsä noin puolen\npenikulman päähän kenraalista ja otti haltuunsa kokonaisen kylän, jossa\noli runsaasti ruokavaroja.\n\nTäältä tehtiin matkaa eteenpäin, ensin kauniiden, hymyilevien seutujen\nläpi, sitten autioimman maiseman, joka aina mitä lännemmäksi tultiin,\nsai sitä vuorisemman luonteen. Maisema muuttui vähitellen korkeaksi\nvuorimaisemaksi -- paljaita ja monihuippuisia vuorenharjuja näkyi, sekä\nyksinäisiä, kallioisia mäkiä, joita erotti aallonmuotoiset maantienoot.\nJoka päivä nähtiin kaksi tai kolme tavattoman korkeata vuorta, joiden\nrinnalla kaikki muut vajosivat ihan mitättömiksi; ne olivat suureksi\nhyödyksi, kun Stanley niiden johdolla helpommin voi määrätä marssin\neikä niin helposti erehtynyt tiestä.\n\nTammikuun 2 p. kulki matkue erään joen poikki ja tuli viholliseen\nmaahan Unyoro, ja leiriintyi muutamiin kyliin.\n\nViisipäiväisen marssin kuluessa vihollisessa maassa ei yhtään\nmaan-asukasta ollut vielä näkynyt, jonka vuoksi Stanley pelkäsi\nsalahyökkäystä. Lopuksi huomattiin muutamia miehiä, jotka selittivät,\nettä matkue pelkäämättä voi kulkea eteenpäin, vaikka sanoivat\nepäilevänsä, pääsisikö se enää takaisin, joll'ei se hankkisi siipiä ja\nlentäisi lintuparvena. Stanley äkkäsi myöskin sattumalta muutamia\nmaan-asukasten piilopaikkoja korkeassa ruohossa ketojen takana. Jonkun\nmatkan päässä kylästä nähtiin joukko syviä kuoppia, joihin oli pienet,\nympyriäiset sisäänkäytävät. Lähemmin tutkittaessa huomattiin, että nämä\nerityisten käytävien kanssa olivat isompien luolien yhteydessä, jotka\nmuodostavat yhtä monta huoneusta. Näitä maanalaisia asumuksia löytyy\nhyvin lukuisasti eteläisessä Unyorossa.\n\nVielä muutaman päivän marssittuaan tuli matkue omituisen villiin ja\nkauniisen maahan, Afrikan Sveitsiin.\n\nVuorenhuippuja, kallion-ulkonemia, keilanmuotoisia ja holvimaisia mäkiä\nkohosi joka suunnalla, ja jääkylmät virrat luikertelivat esiin\nhalenneiden ja alasvierreiden kallioiden välissä tai kovasti kohisten\nlaskivat eteenpäin luonnon tekemien kivisiltain alitse.\n\nKohta päivällisen jälkeen saapui pääjoukko erään vuoriharjun huipulle,\njoka oli 5,600 jalkaa korkealla merenpinnasta, ja josta kaukaa alhaalta\nnäki ketoja, puutarhoja ja kyliä kuningas Ruigin väkirikkaasta maasta.\nEtujoukon äkkinäinen esiintyminen säikähtyneiden maan-asukasten luo,\nsen liehuva lippu ja kova rummunpärinä olivat silmänräpäyksessä\nsaattaneet kauniin, hymyilevän maiseman kansattomaksi ja jättäneet\nvapaan avoimen tien päävoimalle.\n\nAlaslaskeutuminen tapahtui niin odottamattomasti, että asukkaat olivat\naivan tietämättömiä siitä, ketä matkuelaiset olivat ja mistä maasta ne\ntulivat. Noin kymmenen henkilöä otettiin kiinni ja päästettiin irti,\nsittenkuin he olivat saaneet lahjaksi kankaita ja helmiä; heidän piti\nsitten päälliköilleen kertoa, että Sambuzi oli tuonut mukanaan\nvalkoisen miehen, joka halusi nähdä järveä ja pyysi lupaa saada\noleskella muutaman päivän maassa tulematta häirityksi; että valkoisella\nmiehellä oli aikomuksena maksaa kaikki, mitä muukalaiset nauttivat;\nett'ei hän tahtonut valloittaa yhtään kylää eikä vahingoittaa kenenkään\nomaisuutta, vaan tehdä leirinsä matkojen päähän kylistä; hän pyysi\nniitä maan-asukkaita, joilla oli jotain ruokatavaroita myytävänä,\ntulemaan sinne; he saisivat maksun kankaissa, helmissä, kuparissa tai\nmessingissä. Hän pyysi heitä olemaan vakuutettuja siitä, että niin\nkauvan kun he itse eivät antaisi mitään aihetta taisteluun, rauha\npidettäisiin eikä ketään hätyytettäisi.\n\nSeuraavana päivänä saatiin vastaukseksi, että maan-asukkaat eivät\nolleet tottuneet muukalaisiin, eivät pitäneet siitä että niitä tuli\nmaahan, että Stanleyn sanat kyllä olivat hyviä, mutta että he kuitenkin\nolivat vakuutettuja siitä, että hänen aikeensa olivat pahoja; hänen\ntäytyi sen vuoksi olla valmiina heidän kanssansa taistelemaan\nseuraavana päivänä.\n\nTämän vastauksen toi noin 300 maan-asukasta, ja sittenkun he olivat\ntoimittaneet asiansa, vetääntyivät he takaisin.\n\nTämä sodanjulistus peljästytti Ugandalais-päälliköitä; alemmat\npäälliköt ja Mtesan henkivartiat tulivat varsinkin rauhattomiksi,\nja myrskyinen kokous pidettiin, jossa he käyttivät kaiken\nkaunopuhelijaisuutensa saadakseen Stanleyn kääntymään takaisin, johon\nmielipiteesen myöskin Sambuzi yhtyi.\n\nStanley koetti kaikkia keinoja saadaksensa heitä pysähtymään, mutta kun\ntämä näytti mahdottomalta, päätti hän mukaantua pakkoon ja kääntyä\ntakaisin, sillä Sambuzi oli taipumaton.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, kun matkue levähti, lähetti Stanley kirjeen\nMtesalle, jossa hän ilmoitti hänelle Sambuzin ei laisinkaan tehneen\nsitä, mitä hän oli luvannut ja että hän sitä paitsi oli varastanut\nkolme säkkiä helmiä.\n\nKun Mtesa sai kirjeen, hämmästyi hän, tuli häpeään ja raivoon.\nKirjeentuojan täytyi kovalla äänellä kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut\nSambuzin ja Stanleyn välillä. Mtesa ja hänen päällikkönsä kuuntelivat\ntarkkaavaisesti ja kertomusta keskeytti keisari usein kiivailla\nhuudahduksilla ja uhkaavilla sanoilla.\n\nSen jälkeen lausui Mtesa:\n\n\"Te näette nyt, kuinka minun kansani saattaa minut häpeään. Tämä on\nkolmas kerta kun he ovat saaneet minun rikkomaan lupaukseni valkoisille\nmiehille. Mutta Sunaan, minun isäni haudan nimessä (voimakas vala\nUgandassa) minä olen opettava Sambuzille ja teille kaikille, ett'ette\nte saa rankaisematta pitää pilkkananne kabakia! Stamlee tuli tälle\njärvelle yhtä paljo minun etuni vuoksi kuin omansakin, mutta te näette\nnyt, kuinka minun aikomukseni saattaa mitättömiksi tuommoinen alhainen\norja kuin Sambuzi, joka uskaltaa esiintyä mahtavampana kuin minä itse\nvieraani edessä. Koska minä tohdin olla niin epäkohtelias vieraalleni,\nkuin tämä mies on ollut Stamleelle? Sinä\", sanoi hän kiukkuisena\nhenkivartiostonsa päällikölle, \"ota mukaasi sotaväkeä, valloita\nSambuzin maa ja tuo hänet vangittuna minun luokseni. Sinä, Dallington\",\nsanoi hän sitten lähetysoppilaalle, joka oli jätetty hänen hoiviinsa,\n\"rupea kirjoittamaan kirjettä Stamleelle. Pyydä häntä tulemaan\nKatongaan vielä kerran, jolloin me 60,000:lla, ei, 100,000:lla miehellä\nviemme hänet Muta Nzigeesen ja viivymme siellä siksi, kunnes hän on\nsaanut työnsä päättymään. Sano hänelle, että jos nämäkin väistyvät, saa\nhän itse, millä tavalla tahtoo, rangaista jokaista päällikköä, joka\nkääntyy takaisin Ugandaan.\"\n\nKauan ja tyynesti mietittyään katsoi Stanley kumminkin, ettei ollut\nviisasta tuhlata aikaa tällä tavalla; sitä paitsi olisi niin\njärjestämätön joukko vaikea pitää kurissa ja tuottaisi epäilemättä\nonnettomuutta matkueelle, joka nyt myöskin oli liian kaukana Muta\nNzigeestä. Hän kirjoitti tästä päätöksestään Mtesalle ja lopetti\nkirjeen monilla kiitoksilla hänen ystävällisyydestään ja sydämellisillä\njäähyväisillä.\n\nVastaisen varaksi päätti Stanley, näiden vastoinkäymisten varoittamana,\nolla enää riippumatta jonkun muun miehen juonista, voimasta tai\nsuosiosta.\n\nHelmikuun 25 p. saapui matkue arapialaiseen kylään Kasurroon\nKaragweessä.\n\n\n\n\nKuningas Rumanika. Neekerien kylpypaikka.\n\n\nKasurron on tehnyt tärkeäksi kaksi tai kolme täällä asuvaa rikasta\narapialaista kauppamiestä. Kylä on syvennyksessä eli laaksossa, joka on\nrunsaasti 1,200 jalkaa alempana kuin ympärillä olevien vuorien huiput,\nja erään joen lähteillä, joka juoksee itään ja sittemmin pohjoiseen\nAleksandra-Niiliin. Stanley päätti käydä kylän kuninkaan, vanhan\nRumanikan puheilla.\n\nKuningas oli jo saanut tiedon aijotusta luonakäynnistä, ja kolmantena\npäivänä siitä kun oli sinne saapunut, meni Stanley arapialaisten Hamed\nIbrahimin ja Sayid hen Saysin kanssa Rumanikan, Karagween kuninkaan ja\nMtesan alikuninkaan luoksi.\n\nViheriällä rinteellä oli Rumanikan kylä, vahvan, pyöreän aitauksen\nympäröimänä.\n\nEi viipynyt kauan ennenkuin Stanley näki olevansa satojen ihmisten\npiirittämänä, useimmat nuorukaisia ja kaikki, jotka eivät vielä olleet\ntäysikasvuisia, ihan alastomina.\n\n\"Ketä on nämä?\" kysyi hän Hamedilta.\n\n\"Muutamat nuorimmista ovat Rumanikan poikia\", vastasi hän.\n\nRumanikan pojilla, joita oli elätetty maidolla, näytti olevan\nmerkillisen hyvä terveys. Heidän öljymäinen, musta ihonsa kiilsi,\nniinkuin jos rasvasolusto sen alla olisi sulamaisillaan kuumuudessa, ja\nheidän pyöreät ruumiinsa olivat kankeat kuin rumpunahka. Heillä oli\nsuuret, kirkkaat silmät, jotka sädehtivät elämänilosta.\n\nPian vietiin Stanley siihen majaan, jossa Rumanika odotti, ja hän otti\nvieraansa vastaan sangen hyväntahtoisella ja isällisellä hymyllä.\n\nEi ollut ihmeellistä että käskeväinen, vallanhimoinen ja\nvilkasluontoinen Mtesa kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä\npakanaa. He eivät tosin olleet koskaan nähneet toisiaan, mutta Mtesan\npalvelijat olivat kuvailleet häntä, ja kun he olivat koko mestaria\nmatkimisessa, oli Rumanikan lempeä, sointuisa ääni tullut hänen\nkorviinsa yhtä uskollisesti, kuin ne ystävälliset tervehdykset, joita\nhe olivat tuoneet häneltä.\n\nKuningas, joka istui puettuna punaiseen viittaan, näytti tavallisen\nkokoiselta mieheltä, mutta kun hän nousi ylös, huomasi Stanley hänellä\nolevan 6 jalkaa 6 tuumaa pitkän jättiläisruumiin, ja kun he kulkivat\nvieretysten, ei Stanley ulottunut korkeammalle kuin hänen olkapäihinsä\nsaakka.\n\nHän kuunteli vilkkaalla tarkkaavaisuudella joka kysymystä, mitä Stanley\nteki hänelle. Kun Stanley puhui, käski kuningas ystäviänsä olemaan\nvaiti ja nojautui eteenpäin jännittäen huomiotansa. Jos kysymyksenä oli\nsaada tietää jotakin paikkakunnan maantieteestä, hän lähetti kohta\nnoutamaan jonkun, joka erittäin tunsi kysymyksessä olevan seudun ja\npani hänen tekemään tarkan selon siitä.\n\nHän selitti olevansa erittäin mielistynyt siihen, että Stanley aikoi\nmatkustaa hänen maansa läpi. Se oli hänen mielestään maa, jota\nvalkoisten miesten pitäisi tuntea. Siinä oli joukko järviä ja jokia ja\nvuoria ja lämpimiä lähteitä ja paljo muuta hyvää, josta ei mikään muu\nmaa voinut kerskailla. Hän lopetti kehottamalla Stanleytä kuletuttamaan\nveneen erääsen järvistä ja purjehtimaan sen ympäri.\n\nMaaliskuun 6 p. oli Frank vedättänyt veneen maallenousupaikasta\nKazingan luona Windemere-järvelle, ja seuraavana päivänä saattoi\nRumanika Stanleytä juhlallisesti järven rantaan. Puoli tusinaa\nkiilloitetusta vaskesta tehtyjä raskaita renkaita koristi hänen\nsääriään, ranteilla oli hänellä samasta metallista tehdyt renkaat\nja olkapäiden yli riippui tulipunainen villaviitta. Hän kulki\npitkillä askeleilla, nojaten seitsemän jalan pituiseen sauvaansa.\nRummunpäristäjät ja huilunpuhaltajat pitivät villiä soitantoa ja\nkirjavassa parvessa seurasi paitsi hänen poikiaan ja sukulaisiaan\nviisikymmentä keihäänkantajaa ja lukuisa joukko muuta kansaa.\n\nNeljä miehitettyä kanoottia oli valmiina siellä kilpaa soutamaan veneen\nkanssa. Stanley ja kuningas asettuivat kilpasoutua katsomaan Kazingan\nrantatöyräälle.\n\nKilpasoutu veneen ja kanoottien kesken Windemere-järvellä Karagweessa\n1,200 rauhallista mustaa maan-asukasta katsojina! Se oli aivan uusi\ntaulu. Rumanika sädehti riemusta katsellessaan odotettua huvia. Hänen\npoikansa, jotka istuivat hänen ympärillään katseet kiinnitettyinä isän\nkasvoihin, näyttivät yhtä ihastuneilta. Utelijaat maan-asukkaat\nilmoittivat myöskin mielihyvänsä.\n\nKilpasoutu päättyi pian. Erotus ei näkynyt olevan suuri, mutta kilpailu\nherätti sanomatonta huvia. Seisoen pitkine airoineen ja maanmiestensä\nhuutojen kiihottamina koettivat kanootinsoutajat kaikin voimin päästä\nensiksi perille, kun wangwanat puolestaan rannalta yllyttivät veneen\nmiehistöä kovimpiin ponnistuksiin.\n\nSeuraavana päivänä aloitettiin Windemeren ympäripurjehtiminen. Järven\nsuurin pituus on sateisella vuodenajalla noin yksi ja yksi kolmasosa\npenikulmaa ja sen suurin leveys kolme virstaa. Se on pisin etelään ja\npohjoiseen, ruohoisten, 1,200 à 1,500 jalan korkuisten vuorten\nympäröimänä.\n\nPäätettyään ympäripurjehtimisen meni Stanley jalkasin muutamien\noppaiden kanssa katsomaan lämpimiä lähteitä, joita oli läheistössä. Tie\nkulki pohjoiseen päin pitkin erästä korkeata vuorenharjua, ja sen\njälkeen pitkin kiertelevää viheriäistä laaksoa. Täällä nähtiin\nseitsemän sarvikuonoa, joista kolme oli valkoista ja toiset neljä\ntumman ruskeata.\n\nErään joen rannalla nähtiin tumman ruskea, kaksisarvinen virtahepo.\nStanley hiipi jättiläisen luo tulematta huomatuksi ja lähetti hänelle\nluodin juuri korvan taakse, niin että eläin pyllähti kuolleena maahan.\n\nElukasta saatu liha oli tervetullutta ruoaksi. Stanley leiriytyi\ntäällä, huolimatta niistä viileistä vuorituulista, jotka jo illan\nsuussa tulivat hyvin tuimiksi. Maan-asukkaat kokosivat kumminkin\npolttopuuta yltäkyllin ja, huomatessaan tuota huvittavaa ja tärkeätä\ntointa, lihan paistamista, roihuvien liekkien ääressä, eivät he\nnäyttäneet tuulesta paljo välittävän. Paikka oli hyvin tiheäpuinen ja\njylhä.\n\nSuuria babiaania ja pitkähäntäisiä apinoita kirkui ja rääkätti puissa,\njoiden oksat ratisivat ja heiluivat, kun nämä eläimet ajoivat toisiaan\ntakaa puusta toiseen.\n\nKun Stanley muutamia päiviä marssittuaan tuli lähteille, oli näiden\nluona joukko sairaita eri paikkakunnista, sillä, kuten oli luultavaa,\nne ovat joka paikassa Karagweessa ja ympärillä olevilla seuduilla\nsuuressa maineessa terveellisyydestään.\n\nMaan-asukkaat kehuivat näiden lähteiden vettä suuresti. Ihotautia\nvastaan se -- tai ehkä pikemmin tarkempi puhtaanapito -- on näyttänyt\nhyvin tehokkaalta. Oli erittäin omituinen näköala, kun katseli tätä\nkylpypaikkaa keski-Afrikassa kylpyvieraineen, joita ei mikään\nylellisyys vaatetuksessa vaivannut. Niinä harvoina päivinä, jotka\nStanley viipyi täällä, tuli ja meni maan-asukkaita suurissa laumoissa\nja pieni laakso tarjosi vilkkaan taulun pulikoitsevine, meluavine ja\nlaulavine kylpyvieraineen.\n\nPalattuaan Rumanikan luokse koetti Stanley hankkia itselleen enemmän\ntietoja seudusta, jossa hankkimisessa kuningas oli hyvin avulias. Hyvä\nsuhde heidän välillään tuli yhä ystävällisemmäksi, ja vihdoin Rumanika\nnäytti Stanleylle aartehistonsa.\n\nTämä oli ympyriäinen maja, ulkomuodoltaan näyttävä holvatulta tornilta,\nja oljilla peitetty. Se oli noin 30 jalkaa läpimitaten.\n\nAseita ja muita kaluja messingistä, vaskesta ja raudasta oli täällä,\nkaikki hyvässä järjestyksessä, ja näkyi selvään ettei Rumanika pidellyt\nhuolimattomasti aarteitaan.\n\nSiellä oli kuusitoista köntikästä messinkistä ankankuvaa, varustettuja\nvaskirenkailla, kymmenen huonosti tehtyä messinkihirveä, kymmenen\nvaskista päätöntä lehmää. Sitä paitsi mainion hyvästi tehtyjä rautaisia\nsotakirveitä, kaksiteräisiä heittokeihäitä, useita erittäin teräviä\nsäiliä, 8 tuumaa leveitä ja 18 tuumaa pitkiä, sekä mainion hyviä\nkeihäitä. Siellä löytyi myöskin aimo veitsiä, oikein piilujen näköisiä,\nterät kiilloitettuina. Muutamia vaatekappaleita, mustia ja punaisia,\nraitaisia ja muun näköisiä, valmistettuja ruohosta, oli myöskin täällä.\nNe olivat merkillisiä hienoudestaan, ja niitä voi todella verrata\npumpulikankaisiin. Kuninkaallinen istuin oli mestarikappale maan\nsorvaustaiteesta: se oli nimittäin koverrettu yhdestä ainoasta\npumpulipuun palasta. Paitsi näitä näytteitä maan taiteesta, oli siellä\npuisia juoma-astioita, pikaria, talrikkia ja maitovatia, kaikki siistiä\nja kauniita. Tulisijana oli aivan pyöreä, hyvin aistikkaasti rakennettu\nliesi rakennuksen keskellä. Lattialla seinien vieressä oli kasattuna\narapialaisilta ystäviltä saatuja lahjoja, niinkuin esim. raskaita\nvaskitarjottimia ja muutamia tinaisia kansia. Erään eurooppalaisen\nlahjoittamaa rihlapyssyä ei saa unohtaa, sillä se oli kunniasijalla ja\nRumanukalla oli usein tapana katsella sitä erityiseksi huvikseen, koska\nse muistutti häntä hänen valkoisista ystävistään.\n\nSuuret rummut, joita, luvultaan 52 kappaletta, oli asetettuna\nrakennuksen ulkopuolelle, panivat jo ulkonäöllään aavistamaan sitä\nkauheata ääntä, millä uutta kuuta tervehditään tai sodanmerkkiä\nlyödään.\n\nViivyttyään yhden kuukauden Kasurrossa, jonka ajan Stanley yksinomaan\noli käyttänyt tutkimusmatkoihin läntisessä Karagweessa, jatkoi\nretkikunta Maaliskuun 26 p. matkaansa, mutta tuli Huhtikuun 7 p.\nmaan-asukasten vihollisuuden vuoksi estetyksi tunkeutumasta edemmäksi\nsiihen suuntaan, johon hän ensin oli aikonut.\n\nTammikuun 17 p:stä 1875 Huhtikuun 7 p:ään 1876 oli Stanley ollut\ntoimessa etsiä Niilin eteläisimpiä lähdehaaroja, aina niistä soisista\ntasangoista ja viljellyistä seuduista alkaen, joista ne alkavat, siihen\nsuureen järveen saakka, jonka nimi on Viktoria-järvi. Hän oli kulkenut\npitkin koko tätä laajaa järveä, tunkeutunut joka lahteen, joka\npoukamaan, joka soppeen, tehnyt tuttavuutta melkein joka villin\nihmisluonnon lajin kanssa -- lempeän ja rauhallisen, julman ja\nluokseen laskemattoman, vierasvaraisen ja tylyn, jalon sekä\nkonnamaisen; hän oli nähnyt villien sodankäyntiä ja katsonut, kuinka he\nolivat pesseet käsiään toistensa veressä hirmuisella voitonriemulla ja\nhillitsemättömällä iloisuudella; viisi kertaa oli heidän sodan ja\nmurhan halunsa saattanut hänelle kärsimyksiä, ja hän oli kadottanut\nmonta miestä heidän pahuutensa ja villiytensä vuoksi; hän oli\nmatkustanut satoja penikulmia edestakaisin pitkin Viktoria-järven\npohjaista rannikkoa, ja lopuksi hän oli lukuisan joukon kanssa\ntunkeutunut niiden suurten maiden läpi, jotka ovat Muta Nzigeen\nja Viktoria-järven välillä sekä myös saanut tilaisuuden nähdä\nyhden lahden tuosta ensinmainitusta järvestä. Voimatta löytää\nturvallisia leiripaikkoja järvenrannoilla, hän oli lakannut\npitemmistä tutkimuksista tälle suunnalle ja vetäytynyt etelään\nAleksandra-Niilin varrelle. Tämä on suurin niistä jo'ista, jotka\njuoksevat Viktoria-järveen ja johon juoksee kaikki pienemmät purot\nlännestä ja lounaasta. Suurella kärsivällisyydellä hän oli tutkinut\npuolen sen juoksusta, siksi kun hän voimatta varojen puutteesta\ntyydyttää Aleksandra-Nyanzan seuduilla asuvien roistomaisten heimojen\nsaaliinhimoisuutta ja tahtomatta vasten maan-asukkaiden tahtoa\ntunkeutua eteenpäin, hänen oli täytynyt Huhtikuun 7 p. jättää ne\nseudut, joissa Niilin lähteet ovat, ja kääntää katseensa Tanganikaa\nkohden.\n\nOnko Viktoria-Nyanza yksi järvi vai kuuluuko siihen viisi järveä, kuten\nLivingstone ja muut olivat ilmoittaneet? Tämä kysymys oli nyt\nluotettavasti ratkaistu ja suurin sisäjärvi Afrikan mannermaalla oli\nnyt koko äärettömässä laajuudessaan voitettu tieteelle ja vastaisen\nsivistyksen mahdollisuudelle.\n\n\n\n\nRetkeä jatketaan. Stanley rupeaa veriveljeyteen. Ruma kansa.\n\n\nNyt jatkettiin sitten matkaa Tanganika-järveä kohden. Silloin tapahtui\nettä vanha \"Bull\", viimeinen niistä koirista, joita Stanley oli\ntuonut Englannista, vaipui vanhuuden rasituksesta ja retkikunnan\nkulkemasta 250 penikulman matkasta. Dogg-koiran itsepäisyydellä ja\nkestäväisyydellä seurasi se edelleenkin pyssyinkantajain joukkoa, jonka\nperässä se ahtaalla tiellä oli tottunut käymään. Vaikka se tavasta\nkompastui ja päästi vinkuvia ääniä, koetti se kaikin voimin pysyä\nmukana, mutta vihdoin heittäytyi se tielle ja näytti valittavan sen\nruumiin heikkoutta, joka oli voittanut siltä tahdon, jonka jälkeen se\nhetken päästä heitti henkensä -- katse viimeiseen saakka ojennettuna\nsiihen suuntaan, jonne se niin innokkaasti oli retkikunnan kanssa\nkoettanut matkaa jatkaa.\n\nKoira parka! Kuinka monta palvelusta se oli tehnyt Stanleylle! Kuka\niloitsi enemmän kuin se kuullessaan laukauksien pamahtelevan synkän\nmetsän läpi! Kuka riemuitsi enemmän kuin se edistyksistä, ilmoittaen\niloansa kaikuvalla haukunnalla! Kuinka monta metsätaivalta,\nvuorenkukkulaa ja keltaisenruskeaa tasankoa se oli kulkenut! Millä\ninnolla se tunkeutui pensastoihin ja rämeikköihin, suohon ja virtaan!\nYön pimeydessä karkoitti sen kovaääninen haukunta monta vaanivaa\nroistoa ja hiipivää petoa nukkuvasta leiristä. Sen viisas katsanto ja\nrohkea ryhti pani villit ihmettelemään, kun se rohkeudellaan sai heidät\npakenemaan ja todellisella urhoollisuudella oli se apuna taisteluissa.\n\nEräänä päivänä kun Stanley saapui muutamaan kylään, tuli äkkiä\nsanansaattaja ilmoittamaan että pelätty sodankävijä Mirambo oli tulossa\nja hänen mukanaan summaton joukko rosvoja.\n\nVoi kuvitella mieleensä sitä hämmästystä, levottomuutta ja kauhistusta,\nminkä tämä tieto herätti kylän väestössä ja niitä monia neuvotteluja ja\nkeskusteluja, mitä nyt tapahtui. Vallia luotiin ja ampumatöyräitä\npaalustoineen jykevistä hirsistä laitettiin kuntoon ampujia varten.\nNaiset kiiruhtivat etsimään taikakalujaan, miehet kysyivät neuvoa\nsuojeluspyhiltään, jokainen soturi tutki ja latasi pyssyjään\nsill'aikaa, kun kylän kuningas riensi edestakaisin vaatteet liehuen\nympärillään.\n\nKuningas sanoi Stanleylle:\n\n\"Sinähän pysähdyt taistelemaan Miramboa vastaan, etkös teekin niin?\"\n\n\"Ei, sitä en tee, ystäväiseni; minä en ole riidassa Mirambon kanssa ja\nme emme voi auttaa jok'ainoata heimoa sotimaan naapureinsa kanssa. Jos\nMirambo hyökkää kylän päälle silloin, kun minä olen täällä, eikä tahdo\nlähteä täältä pois, kun minä hänen käsken niin tekemään, niin me\ntaistelemme, mutta me emme voi tänne jäädä häntä odottamaan\", vastasi\nStanley.\n\nKuningas parka oli hyvin alakuloinen, kun Stanley jätti hänet\nseuraavana aamuna.\n\n11 p saapui retkikuuta erääsen Unyamwezin suurimmista kylistä tai\nkaupungeista; sen nimi oli Seromba. Se oli lähemmä puoli penikulmaa\nympärimitaten ja siinä näytti olevan toista tuhatta suurta ja pientä\nmajaa sekä asukkaita noin 5,000.\n\nSeromban kuningas, jonka nimi oli Nilaga, oli naimisliiton kautta sukua\nMirambon kanssa, ja pian rauhoitti hän kaikki levottomat mielet sillä\nilmoituksella että se kuuluisa mies, joka nyt lähestyi Serombaa, ihan\näskettäin oli tehnyt rauhan arapialaisten kanssa ja ettei tarvittu\npelätä mitään vaaraa hänen käynnistään, koska tarkoituksena oli hänellä\nvaan käydä ystävällisesti tervehtimässä nuorta sukulaistaan.\n\nSamana iltana kuului pyssynlaukauksia, jotka ilmoittivat, että tuo\npeljätty mies ei enää ollut kaukana.\n\nHämärässä antoivat rummut merkin vaikenemiseen, kohta sen jälkeen\nkuului kellojen soitto ja viimein huutajien äänet.\n\n\"Kuulkaa, te Seromban miehet. Mirambo, Nilagan veli tulee tänä aamuna.\nOlkaa sen vuoksi valmiit, sillä hänen nuoret miehensä ovat nälkäisiä.\nLähettäkää kaivamaan bataattia huomenna. Mirambo tulee! Kaivakaa\nbataattia, bataattia, bataattia!\"\n\nAamulla k:lo 10 aikaan ilmoitti sadottain kovia pyssynlaukauksia\nMirambon tulon, ja nyt seurasivat kaikki Stanleyn miehet Seromban\nasujamia kylän ulkopuolelle katselemaan kuuluisaa päällikköä.\nHetken perästä ilmoittivat sotarummut ja tuhansien ihmetteleväin\nmaan-asukasten huudot että hän oli tullut kylään.\n\nPian palasi eräs Stanleyn miehistä ja sanoi:\n\n\"Me olemme nähneet Mirambon. Hän on saapunut. Me olemme katselleet\nhänen miehiään, niitä on paljo ja kaikki ovat varustetut pyssyillä.\nNoin sadalla heistä on turkinpunaiset vaatteet ja valkoiset paidat\nniinkuin meidän wangwanoillamme. Mirambo ei ole ollenkaan vanha mies.\"\n\nToinen sanantuoja puhui:\n\n\"Mirambo on komea mies, hyvin vaatetettu, ihan arapialaisen\nnäköinen. Hänellä on turbaani eli punainen lakki ja arapialaisen\nverkatakki; hänellä on myöskin sapeli. Hän käyttää tohvelia ja hänen\nliinavaatteensa ovat hyvin valkoiset. Minä luulen hänellä olevan tuhat\nviisisataa miestä mukanaan ja he ovat kaikki varustettuja musketeilla\nja kaksipiippuisilla pyssyillä. Mirambo on todellakin suuri mies!\"\n\nNyt tuli Manwa Sera Stanleyn majaan, mukana nuoria miehiä, puettuina\nerittäin kauniisin punaisesta ja sinisestä kankaasta tehtyihin\nvaatteisin, lumivalkoisiin paitoihin ja suuret turbaanit käärittyinä\npään ympäri. He olivat korkea-arvoisia kapteenia Mirambon\nhenkivartioväessä.\n\n\"Mirambo lähettää salaam'ia (terveisiä) valkoisille miehille\", sanoi\nylhäisin heistä. \"Hän toivoo että valkoinen mies on ystävällinen\nhäntä kohtaan; ja että hän ei ole samoissa ennakkoluuloissa kuin\narapialaiset, sillä nämä luulevat että Mirambo on paha mies. Jos on\nvalkoiselle miehelle mieluista, haluaa Mirambo että valkoinen mies\nlähettäisi rauhan sanoman hänelle.\"\n\n\"Sano Mirambolle\", Stanley vastasi, \"että minä ikävöin saadakseni nähdä\nhäntä ja olen tuleva iloiseksi kun saan tarjota kättä niin suurelle\nmiehelle ja koska minä olen tehnyt ystävyysliiton Mtesan, Rumanikan ja\nkaikkein kuningasten kanssa pitkin tietä Ugogosta Unyamweziin, olisi\nminulla iloista tehdä liitto myöskin Mirambon kanssa. Sanokaa hänelle\nettä minä toivon hänen tulevan minun luokseni niin pian kuin\nmahdollista.\"\n\nSittenkun Mirambo seuraavana päivänä oli lähettänyt sanansaattajan\nilmoittamaan hänen tuloaan, sai Stanley nähdä hänen tulevan\nkahdenkymmenen ylhäisimmän miehensä seurassa.\n\nStanley pudisti lämpimästi hänen kättänsä, jolloin Mirambo hymyili ja\nsanoi:\n\n\"Valkoinen mies pudistaa kättä niinkuin todellinen ystävä.\"\n\nHänen olentonsa miellytti Stanleytä täydellisesti, sillä hän oli\nulkonäöltään siisti mies eikä ollenkaan vastannut sitä käsitystä, minkä\nStanley oli saanut huhun mukaan tuosta kauheasta rosvosta, joka jakeli\nkuolettavia iskujaan maan-asukkaille, päälliköille ja arapialaisille.\n\nMirambo jätti Stanleyn hyvän aikaa puheltuaan, ja illalla kävi Stanley,\nkymmenen etevimmän wangwanan kanssa, vastavierailulla. Hän tapasi\nMirambon kellonmuotoisessa teltissä, joka oli kaksikymmentä jalkaa\nkorkea ja kaksikymmentä viisi jalkaa läpimitaten. Kaikki hänen\npäällikkönsä ympäröivät häntä.\n\nManwa Seraa kehotettiin vahvistamaan ystävyyttä toimittamalla\nveljeytys-juhlamenot Mirambon ja Stanleyn välillä. Sittenkun he olivat\nlaskeutuneet olkimatolle vastatuksin, leikkasi hän molempien oikeaan\nsääreen haavan, muutti verta toisesta toiseen, sill'aikaa lausuen:\n\n\"Jos jompikumpi teistä rikkoo sen veljeysliiton, jonka te nyt olette\nkeskenänne solminneet, saa jalopeura niellä hänen, käärme ruiskuttaa\nmyrkkyään hänen päällensä, hänen ystävänsä jättäkööt hänen, hänen\npyssynsä räjähtäköön rikki hänen kädessään ja haavoittakoon häntä ja\nkaikkea pahaa tapahtukoon hänelle kuolemaan saakka.\"\n\nStanleyn uusi veli antoi hänelle viisitoista kangasmyttyä jaettavaksi\nhänen päällikköjensä kesken, mutta tahtoi itse ainoastaan ottaa\nvastaan kolme. Koska Stanley ei tahtonut olla Miramboa huonompi\nanteliaisuudessa lahjoitti hän hänelle revolverin ja 200 patronaa ynnä\nmuutamia Englannista tuotuja pikkukaluja. Haluten olla vieläkin\nanteliaampi käski Mirambo viisi nuorta miestä menemään edeltä päin ja\nvalitsemaan kolme lypsylehmää vasikoineen ja kolme nuorta sonnia, jotka\nolivat ajettavat erääsen kylään odottamaan siellä Stanleytä. Hän antoi\nStanleylle myöskin kolme opasta viemään häntä ryöstöhimoisten watutain\nmaan rajaa pitkin.\n\nAamulla 23 p. seurasi hän Stanleytä kappaleen matkaa ulkopuolelle\nSeramboa, jossa he erosivat ystävällisimmin tuntein toisistaan.\n\nKauniin ratsastusaasin, jonka Stanley osti, kutsui hän Miramboksi,\nkoska wangwanat, jotka myöskin olivat ihastuneet Mirambon\nmiellyttävästä käytöksestä, tahtoivat niin.\n\nVielä ei ole mikään matkailija tehnyt tuttavuutta villimmän kansaheimon\nkanssa keski-Afrikassa kuin watutain.\n\nTappaa yhden heistä missä hyvänsä tapaa, pitää arapialainen\nansiollisena tekona, paljo välttämättömämpänä kuin kyykäärmeen\ntappamisen. Näitä mustia rosvoja vastaan tarvitsee se matkustaja, joka\nkulkee heidän tyyssijainsa sivuitse, kaiken taitavuutensa,\nkylmäverisyytensä ja viisautensa. Uudistalollisen heidän\nläheisyydessään täytyy talonsa ympäröidä läpipääsemättömillä\naitauksilla ja pitää vahtia yötä päivää; hänen lapsillaan ja naisilla\ntäytyy olla suojelusvahti, polttopuuta on miesväestön hankittava\nsuuremmissa määrin kerrallaan ja maata voi viljellä ainoastaan keihäs\nkädessä, niin alituisen pelon on tämä villi ja hurja rosvoheimo voinut\nvaikuttaa.\n\nSittenkuin Stanley uudelta veljeltään Mirambolta oli saanut\nlypsylehmät, vasikat ja sonnimullikat, lähti retkikunta Toukokuun 4 p.\nmatkalle etelälounaiseen suuntaan ihan watutain maan rajaa pitkin.\n\nLiikuttavia muistomerkkiä watutain julmuudesta ja hävittävistä\nhyökkäyksistä näkyi siellä täällä ja muinoin väkirikas maa näytti\nolevan tulemaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, tyhjäksi erämaaksi.\n\nPäivällisaikaan Toukokuun 27 p. näkyi Tanganikan kirkkaat laineet ja\niltapuoleen saapui matkue Ujijin kylään.\n\nSe uljas, Englannissa rakennettu vene, joka oli tehnyt tuttavuutta\nkaikkien poukamain ja lahtien kanssa Viktoria-järvellä, jonka voimakkaat\nmiehet olivat kantaneet tasankojen ja Unyoron rotkoteiden kautta, jonka\netukeula oli tunkeutunut Aleksandra-Niilin papyrus-kaislistoon, joka\niloisesti oli keinunut Karagween tummilla järvillä, joka oli kulkenut\npitkin tulvillaan olevia tasankoja ja krokotiileistä viliseviä virtoja,\nui nyt vihdoin Tanganikan tummansinisessä vedessä.\n\nSen oli nyt seurattava niitä vuoriryhmiä, jotka sulkevat järven,\nkeksiäkseen sitä aukkoa, joka laskee tai jonka luullaan laskevan ulos\nsitä ylenmääräistä jokivettä, joka jo hämäristä, ammoisista ajoista\nsaakka kaikilta puolin on laskenut Tanganikaan.\n\nSillä oli myöskin seuralainen, jykeä, hidas mutta luotettava toveri,\nkanootti, koverrettu mahdottoman suuresta puusta.\n\nPurjeet levitettiin veneessä ja kanootissa ja keula käännettiin pitkin\nrantaa eteläänpäin.\n\n20 p. näkivät he hyvin suuren kylän. Kun he täysin purjein lähestyivät\nsen rantoja, kummastelivat he suuresti sitä hiljaisuutta, joka vallitsi\nkaikkialla.\n\nOppaat sanoivat ainoastaan viisi viikkoa sitten olleensa täällä ja\ntehneensä kauppaa päällikön kanssa, eikä voivansa ymmärtää että,\nvaikka kaksi venettä täysin purjein ehdottomasti täytyi herättää\nmaan-asukasten huomiota, väkeä ei näyttäytynyt rannalla.\n\nStanley päätti uskaltaa astua maalle, keksiäkseen syytä tähän. Kuoleman\nhiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pitkin rantaa ja kaislistoa, joka\nreunusti kylään vievää polkua, oli paitsi pallia, keppiä, vastoja,\nkalebassia j.m.s., sinne tänne viskeltyjä kokonaisia ja, kuten selvästi\nnäkyi, ainoastaan vähä käytettyjä saviastioita.\n\nKun he olivat ehtineet sen mäen päälle, jolla kylä oli, kohtasi heitä\nnäky, joka melkein pani veren jähmettymään heidän suonissaan, --\nvanhan miehen ruumis syvä keihäänhaava selässä ja lähellä kuivanut\nverilätäkkö. Hän oli luultavasti ollut kuolleena viisi tai kuusi päivää\nja oli jo mätänemisen tilassa.\n\nMuutamia askeleita edempänä nähtiin vielä miehen ruumis, jonka pää oli\nkatkaistu, ja 10 jalkaa siitä neljä ruumista, yksi nainen ja kolme\nmiestä, yksi niistä silvottu.\n\nAitaukset kylän ympäri olivat alas murretut tai poltetut. Noin\nviisikymmentä majaa oli vielä polttamatonta, mutta kaikki muut olivat\nporona. Muutamia harvoja kärventyneitä pisankirunkoja oli jälellä\ntodistuksena palon raivokkaisuudesta. Mutta huolimatta mustuneista\nraunioista ja poltetuista hiilistä, joita oli hajallaan kaikkialla\nmaassa, voi selvästi nähdä että pako oli ollut äkkinäinen ja\npakollinen. Muutamista hirsistä nousi vielä savua, poltetut\nkyökinliedet olivat vielä lämpöisiä, kuolleet vielä mätänemättömiä.\nSysimusta kissa syöksähti ulos eräästä jälellä olevasta huoneesta ja\ntämä odottamaton elämän ilmaus keskellä tätä koston ja kuoleman paikkaa\nmelkein pelotti.\n\nVihollishyökkäyksen siten hävittämä kylä oli ollut linnoitettu. Leveä\nhauta -- toisin paikoin 10 jalan syvyinen -- ja vahva paalusto\nmultavallien kanssa ympäröitsi kylää. Aivan lähellä oleva järvi varusti\nheitä vedellä, seutu yltympäri oli avonainen ja ampujain linnunpesän\nnäköinen torni valliisi laajaa alaa. Sen mukaan mitä voi päättää yli\nkolmestakymmenestä vaalenneesta, päällikön oman talon eteen asetetusta\nkuolleen pääkallosta, ei hän liioin näyttänyt tottuneen vihollisiaan\nvastaan käyttämään mitään armeliaisuutta. Se on tuo vanha tavallinen\nhistoria Afrikassa.\n\n31 p. saapui Stanley taas Ujijin kylään, oltuaan pois viisikymmentä\nyksi päivää, jona aikana hän, kohtaamatta mitään onnettomuutta tai\ntautia, oli purjehtinut 122 penikulmaa. Koko Tanganika-järven ranta\nnousee noin 140 penikulmaan, ja Stanley tutki ja kartoitti tuon rannan\nsekä huomasi että järvellä vastoin luuloa ei ole mitään uloslaskua.\n\nTaivas oli pilvetön ja sininen ja uinaileva järvi heijasti takaisin sen\nhienon värin, sillä ei henkäystäkään kuulunut liikuttamaan tyyntä\nvedenkalvoa. Kun he tulivat Ujiji-lahteen, oli heillä molemmin puolin\npalmuista alituisesti viheriä viikunalehto ja edessä juova korkeata\nkaislistoa pitkin mehuisessa vihannassa uljailevia rantoja, joilla\nbanaanien ja pisankien väliin sijoitetut, keilanmuotoiset majat\nseisoivat liki toisiaan.\n\nVilkastuttava näköala satamassa antoi eloa kaikille käsivarsille.\nHilpeää merimieslaulua alettiin laulamaan ja sen ääni, joka kuului aina\nrannalle saakka, ilmoitti että ylpeä ja iloinen venemäki lähestyi\nkotia.\n\nPitkäsarvista karjaa ajettiin veteen juomaan; rajusti kirkuvia aaseja\nhyppeli siellä täällä; vuohia, lampaita ja koiria vilisi kaikkialla\nkylän torilla, ja rantaa lähestyessä huomattiin tuttuja kasvoja.\n\nViidentenäkolmatta päivänä jatkoi retkikunta matkaansa; sen miehistö\noli kuitenkin melkoisesti vähentynyt, sillä muutamia oli kuollut\nrotkoon, toisia karannut.\n\nTie vei erään seudun kautta, joka oli verrattoman ihana. Väestö oli\nhyvänsuopaa ja retkikunnalla oli pian yltäkyllin palmuvoita\nruoanvalmistusta varten, sokeriruokoja, kauniita vuohia, ruokittuja\nkananpoikia, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokijuuria,\nhirssiä ja muuta viljaa jauhoiksi, kypsiä banaaneja jälkiruoaksi,\npisankia ja palmuviiniä virkistäväksi juomaksi ja runsaasti kylmää,\nkirkasta lähdevettä janonsa sammuttamiseksi.\n\nTäällä olevat kylät ovat muodostuneet monista mataloista,\nhuippupäisistä heinämajoista, jotka ovat rakennetut riveihin erään\nympyriäisen paikan ympärille. Tämän keskeen jätetään kolme tahi neljä\nviikunapuuta kasvamaan siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että ne\nhyödyttäisivät kansaa varjollansa ja päällikköä kankaalla, jota niiden\nkuorista valmistetaan. Majojen ovet ovat hyvin matalat. Tällä\nruohomökkien ympäröimällä paikalla näkyy selvästi maan keltainen väri\nja tämä piha on niin kovin kovaksi tallattu, etteivät minkäänlaiset\nkasvit voi siinä menestyä.\n\nKun Stanley näyttäytyi tällä yhteisellä kävelypaikalla, houkutteli\nhänen läsnäolonsa jokaisen asujamen ruohomajastaan, ja lopuksi seisoi\nhän siinä suuren väkijoukon keskellä, jonka kylän alastomat miehet ja\nnaiset, pienet ja suuret lapset olivat muodostaneet hänen ympärilleen.\nSiinä oli yli sata inhimillistä olentoa, jotka kaikki olivat mitä\nkovaonnisinta ja tomppelimaisinta laatua.\n\nStanley kääntyi erään vanhan miehen puoleen ja sanoi, maan tavan mukaan\ntervehdittyään:\n\n\"Veljeni, istahda viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävällisiä ja\ntoverillisia\"; ja hän pisti hänen käteensä kaksikymmentä pientä\nraakkua, jotka ovat maan käypänä rahana. Olisipa sarvikuonon nahasta\nvoinut paljoa somemman käden tehdä kuin mitä tällä ukolla oli. Hänen\nmuotonsa oli ruman, joitakin eriskummallisesta, mustanruskeasta\nkankaasta kömpelömäisesti ja huonosti tehdyn naamion näköinen. Huulista\nvoi selvään nähdä, kuinka paksulla nahalla luonto hänet oli varustanut,\nja sen uppiniskaisuuden tähden, jolla huulet kieltäytyivät tapaamasta\ntoisiansa, jäi suun muoto jotenkin epävarmaksi, vaikka se tosin oli\nmahdottoman suuri, ja täysilukuisilla, hyvässä kunnossa olevilla\nhampailla varustettu. Nenä oli aivan litteä. Iholle silatun värimullan\nalta näkyi kummallisia pistelmiä, ympyröitä, neliöitä ja ristiä.\n\nMaan-asukkaat kantoivat vyöllään joukon kummallisia kapineita,\napinannahkaisia tupsuja, gorillan luiden palaisia, pukinsarvia,\nsimpukoita, ja kaulassaan -- hiiren pääkalloja ja kyykäärmeen nahkaa.\n\nHe kiistelivät vilkkaasti valkoisen miehen muodosta, ihmettelivät mistä\nStanley tuli, minne hän aikoi mennä ja mitä hänellä täällä oli\ntekemistä. Ja tuskin oli joku kysynyt, kun jo toinen vastasi, joka\nluuli asian tuntevansa. Vastauksien perästä huudettiin pitkään\n\"Waa-aa-aa-aantuu!\" (Ihmisiä!)\n\n\"Ehaa-aa, ja nämä ovat ihmisiä!\"\n\nKuolonhiljaisuus valliisi jonkun aikaa, jolloin kaikkien naisten\nalaleuka vaipui alaspäin, sitte he taasen huusivat: \"Waa-aa-aa-aantuu!\"\nja miettivät sitä kummallista asianhaaraa, että tässä ihmeellisessä\nmaailmassa oli ihmisiä, joiden \"koko ruumis oli valkoinen\".\n\nHeidän ammottavat suunsa saattoivat Stanleyn tilaisuuteen näkemään,\nkuinka terveet ja heleänpunaiset heidän kielensä, kitalakensa ja\nikenensä olivat ja, etenkin, kuinka ihmeellisen tasaisia ja kiiltävän\nvalkoisia kaikki hampaat olivat.\n\nHeti kun on Tanganikan ympärillä olevien kukkuloiden yli kulkenut,\nhuomaa maiseman tulevan yhä komeammaksi ja suurenmoisemmaksi.\nVähitellen levittää luonto matkalla länteenpäin silmäimme eteen\nharvinaisen ihanuutensa, rikkautensa ja kaiken kasvullisuutensa\nmuhkeuden, sirottelee anteliaalla kädellä mainioita hedelmiä runsaissa\nryhmissä, ja pitkin virtojen rantoja näyttelee hän villisti, vaan\ntuhlaavan runsaasti aarteitansa. Mitä komein kasvullisuus verhoaa\njokaista kalliota, ja puiden latvoista riippuu kukkivien köynnöskasvien\nmuodostamat tiheät verkot.\n\nVihdoin näkyi erään matalan vuorenselän harjulta Luama-nimisen\nlisävirran lasku majesteetilliseen Lualaba- eli Livingstone-virtaan.\nEdellinen näytti suustaan 1,200 jalan levyiseltä; jälkimäinen oli noin\n4,200 jalkaa leveä. Komea harmahtava virta, joka hitaasti luikerteli\netelästä itäänpäin.\n\nKaikki tervehtivät sitä ilohuudolla ja Stanley käski siinä pysähtymään,\nnäkyalaa ihaillakseen. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä, kun\nhän katseli tätä ylevää virtaa. Tuntui ikäänkuin se salaisuus, jonka\nluonto kaikkien edellisten vuosisatojen kuluessa oli pitänyt ihmisiltä\nsalassa, olisi nyt odottanut ilmaisemistaan. Kuusineljättä peninkulmaa\noli Stanley seurannut erästä Livingstone-virran lähdejokea, sen laskuun\nsaakka tähän virtaan, ja nyt oli se komea virta itse hänen edessään.\nHän piti velvollisuutenaan seurata sitä mereen saakka.\n\n\n\n\nEteenpäin merta kohti.\n\n\nMikä on se virta, jota seudun asukkaat sanovat Laulaboksi ja maantiede\nsen löytäjän mukaan Livingstone-virraksi? Onko se Niili, tahi Niger\ntahi Kongo?\n\nStanleyllä oli tämä arvoitus ratkaistavana; siitä riippui mustan\nmaan-osan maantieteen tunteminen; sen ratkaisemisen vallassa oli näiden\nmaiden ja näiden villien kansanheimojen tulevaisuus. Jos tämä virta\nlaski mereen ja joko koko tahi suurimmalla osalla juoksustaan oli\nhaaksikululle sopiva, niin olisi sen kautta leveä tie kaupalle ja\nsivistykselle raivattu Afrikan sydämeen. Mutta oli mahdollista että\nvirta oli koskia ja putouksia täynnä, ehkä se juoksi suurten onkaloiden\nkautta aivan luoksepääsemättömissä seuduissa? Siinä tapauksessa oli\nStanley turhaan tehnyt matkansa, ja kaikki vaivat, kaikki vaarat ja\naltistumiset olisivat olleet melkein turhat.\n\nSiitä kohdasta, millä Stanley nyt oli, oli Livingstonen ja myöhemmin\nparin muun kuuluisan tutkijan täytynyt kääntyä takaisin. Maan-asukkaat\ntiesivät näet kertoa, että se tuntematon maa, jonka läpi virta juoksi,\noli täynnä julmia, ihmissyöpiä kansanheimoja, joiden maan kautta oli\nmahdoton kulkea, ja etenkin oli eräs raivoluonteinen kääpiökansa heidän\nsuurimman pelkonsa esineenä. Oli sentähden näille tutkijoille ollut\nmahdotonta saada matkakumppaneita ja heidän täytyi sentähden kääntyä\ntakaisin.\n\nTäällä virran rannalla asui Nyangween kylässä arapialainen siirtokunta,\njoka teki kauppaa maan-asukkaiden kanssa. He tulivat Stanleytä vastaan,\nja heidän joukossaan oli myöskin eräs rikas arapialainen, Tippu-Tib\nnimeltä, joka oli palvellut oppaana eräällä löytöretkeilijällä, joka\nmuutamia vuosia ennen Stanleytä oli käynyt näillä seuduilla. Hän oli\npitkäkasvuinen, mustapartainen, iholtaan neekerin-karvainen mies,\nikänsä kukoistuksessa, komea ryhdiltään ja vilkas liikkeissään, oikein\nvoiman ja pontevuuden esikuva, muodoltaan, josta suun valkoiset hampaat\nloistivat, oli hän kaunis ja viisaan näköinen. Hänellä oli mukanaan\nkokonainen palveluskunta nuoria arapialaisia, jotka pitivät häntä\npäällikkönään, sekä parikymmentä wangwanaa, jotka olivat seuranneet\nhäntä tuhansia peninkulmia läpi Afrikan.\n\nSivistyneen arapialaisen ryhdillä ja melkein hovimiehen tavoin tervehti\nTippu-Tib Stanleytä, ja hänen orjiensa kannettua esiin mattoja ja\npatjoja, rupesi hän istumaan Stanleytä vastapäätä, ihastushuminan\nkohistessa katsojien kesken hänen käytöksestään. Hänen ulkomuotonsa oli\nkomea ja hänen vaatteensa lumivalkoiset, hänen punainen lakkinsa aivan\nuusi; kallisarvoinen vyö ympäröi hänen vyötäisiään.\n\nMyöskin Stanleylle kerrottiin kaikki kauhistavat kertomukset näistä\nihmissyöjistä. Vaan hän ei peljästynyt; koetti vaan saada Tippu-Tibiä\nseuraamaan itseään ja retkikuntaansa.\n\nTippu-Tib neuvotteli ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja sanoi sitte,\netteivät he tahtoneet antaa hänen panna elämäänsä vaaraan niin\nturmiollisella matkalla. Vaan koska hän ei tahtonut että Stanley tulisi\nestetyksi jatkamasta matkaansa, oli hän päättänyt seurata häntä\nkuudenkymmenen leirinmatkan päähän, neljän tunnin marsseissa kunkin\nleirin välillä.\n\nKuitenkaan ei Stanley vielä ollut puhunut miestensä kanssa koko\nmatkasta. Ensiksi tuli kysyä Frankin mielipidettä.\n\nKello 6 iltapuolella kannettiin Stanleyn majaan kaksi maljaa, täynnä\npalmuöljyä ja varustetut pumpulisydämillä, jotka sytytettiin. Nyt oli\nhänen iltapäivän-levähdyksensä aika, piippujen ja kahvin aika, jota\nFrank aina kutsuttiin viettämään Stanleyn kanssa.\n\nKun hän tuli sisään, kiehui kahvipannu ja pieni Mabruki seisoi valmiina\ntarjoamaan tätä lemuavaa juomaa. Tupakkakukkaro, joka oli Afrikan\nparasta tupakkaa täynnä, oli esillä. Mabruki kaasi kahvia kuppeihin ja\nmeni sen tehtyään tiehensä.\n\n\"Frank, poikani\", sanoi Stanley, \"istu tuolille. Minulla tulee olemaan\npitkä ja vakainen keskustelu kanssasi. Elämä ja kuolema -- sekä sinun\nja minun että kaikkien retkikunnan jäsenten elämä -- riippuvat siitä\npäätöksestä, minkä tänä iltana teen.\"\n\nSitten muistutti Stanley häntä hänen kotona-olevista ystävistään, sekä\nmyöskin niistä vaaroista, jotka häntä uhkasivat; siitä surusta, minkä\nhänen kuolemansa tuottaisi ja siitä kunniasta, joka palkitsisi hänen\nmenestystään tulevissa yrityksissä; helppoudesta palata Sansibariin ja\nniistä vaarallisista vastuksista, jotka heitä matkalla kohtasivat, jos\nläksisivät eteenpäin.\n\nOli mahdottoman vaikeaa saada kuljetusneuvoja. Ei voitu hankkia\nkanootteja Nyangweessä. \"Vaan voisimmehan\", sanoi Stanley, \"ostaa\nkaikki ne kirveet, jotka näemme matkallamme tästä Nyangweehen, ja jos\nkuljemme maata myöten Lualaban tämänpuolisella rannalla, voisimme\nehtiä, ennenkuin Tippu-Tibin kauppakirja menettää arvonsa, jonkun\nheimokunnan luo, joka suostuisi myömään kanoottinsa. Meillä on\nvaroja pitkäksi aikaa, ja aion ostaa vielä enemmän Nyangweestä. Jos\nmaan-asukkaat eivät tahdo myydä kanoottejansa, niin voimme itse tehdä\nkanootteja, kuuhan vaan on kirveitä tarpeeksi, että kaikki voivat\nryhtyä työhön. Ja nyt, Frank, tahdon tietää mielipiteesi siitä, mitä\nolisi tehtävä.\"\n\nFrankin vastaus ei kauvan viipynyt.\n\n\"Minä sanon: lähtekäämme eteenpäin.\"\n\n\"Ajattele tarkoin asiaa, rakas ystäväni; älä hätäile. Elämä ja kuolema\nriippuu päätöksestämme.\"\n\n\"Kulkekaamme virran juoksua myöten, sir!\"\n\n\"Niin, jos oikein asiaa ajattelemme, Frank, on tämä suuri virta\nkuitenkin se, jonka Livingstone ensiksi näki ja jonka äyräiltä hänen\nmurtunein sydämin täytyi palata takaisin ja jättää se salaperäisyytensä\npeittoon, jalo päämaali. Ajatteleppa, kuinka me, ostettuamme\nkanootteja, päivä päivältä purjehdimme pitkin virtaa, joko Niiliin tahi\njohonkin suureen kaukana pohjoisessa olevaan järveen, tahi Kongoon ja\nAtlantin mereen! Ajatteleppa kuinka suuren hyväntyön teemme Afrikalle\ntämän matkamme kautta! Höyryaluksia Kongon suusta Bemba-järveen saakka\nja kaikille niille suurille virroille, jotka siihen laskevat!\"\n\n\"Kuulkaa, sir, antakaa onnen ratkaista tämä asia; kaksi onnistunutta\nkertaa kolmesta ratkaisee koko jutun.\"\n\n\"Olkoon menneeksi; tässä on rahaa.\"\n\n\"Myntti Lualaballe; kotka paluumatkalle.\"\n\nFrank nousi seisomaan loistavin silmin. Hän heitti rahan korkealle\nilmaan. Se putosi.\n\n\"Kumpiko oli?\" kysyi Stanley.\n\n\"Kotka!\" vastasi Frank tyytymättömän näköisenä.\n\n\"Heitä uudestaan!\"\n\nHän heitti uudestaan ja kotka tuli -- kuusi kertaa peräkkäin tuli\nkotka.\n\nSitte rupesivat he \"kortta vetämään\" -- lyhyt korsi etelälle, pitkä\nkorsi Lualaba-virralle -- ja taaskin veti Frank aina lyhyemmän korren\nja jätti pitemmän Stanleyn käteen.\n\n\"Ei siitä ole mihinkään, Frank. Tulemme koettamaan kohtaloamme\nhuolimatta rahasta ja oljenkorsista. Sinun avullasi, rakas poikani,\ntulen seuraamaan joen juoksua\", sanoi Stanley silloin.\n\n\"Luottakaa minuun, herra Stanley. Tulen olemaan tukenanne. Rakkaan,\nvanhan isäni viimeiset sanat olivat: 'Pysy herrasi mukana'. Ja tuossa\non käteni, sir; ette tule koskaan saamaan tilaisuutta epäillä\nrehellisyyttäni.\"\n\n\"No hyvä -- aion siis jatkaa, kuten olen alkanutkin. Tulen tekemään\nsopimuskirjan Tippu-Tibin kanssa, sillä kun wangwanat näkevät, että hän\nseuraa meitä, niin hekin ehkä suostuvat tulemaan mukaan. Meidän tulee\nmyöskin Nyangweessä hankkia enemmän väkeä. Ja sitä parempi, jos\nmaan-asukkaat antavat meidän rauhallisesti kulkea heidän maansa läpi.\nJos taas ei -- sanoo velvollisuutemme meille: 'eteenpäin'\".\n\nSeuraavana iltana kutsuttiin wangwanoiden päälliköt kokoon ja\nilmoitettiin, että Tippu-Tib aikoi 140 kiväärin ja seitsemänkymmenen\nkeihäsmiehen kanssa seurata retkikuntaa ja jos ei muita kauppiaita\ntavattaisi ja maan asukkaat rupeaisivat vihollisiksi, niin retkikunta\npalajaisi sijoitettuaan kuusikymmentä leiriä hänen kanssaan takaisin\nNyangweehen.\n\nSitte luettiin määrätty luku raakkuja ja helmiä, jotka jätettiin samana\niltana Tippu-Tibille elatusvarojen hinnaksi kymmenestä päivästä.\n\nSeuraavana aamuna, Lokakuun 24 päivänä, jätti retkikunta\nleiripaikkansa, täynnä toivoa ja luottamusta.\n\nKauniin ja aaltomaisen, vaan autioksi jääneen maiseman kautta, jossa\naina peninkulman päässä näkyi hävitettyjä kyliä, kuljettiin nyt\nluoteiseen suuntaan.\n\nTäällä oleva nurmikko on, kuten kaikki muukin kasvullisuus näin\nhedelmällisessä maassa, mahdotonta ja tiheämpää kuin parhaalla\nvainiolla. Ruohon varret ovat ympärykseltään tuuman vahvuiset ja noin\nkahdeksan jalan korkuiset.\n\nMarraskuun 6 päivänä tuli retkikunta erääsen pimeään ja synkkään\nmetsään. Puiden tuuheat ja tiheät oksat poistivat melkein kaiken\npäivänvalon. Ei voitu tietää oliko kaunis vai ruma, sumuinen ja pimeä\nilma, sillä kuljettiin alituisesti himmeässä, juhlallisessa hämärässä.\nTie muuttui vähitellen hyvin savensekaiseksi maaksi, ja joka askeleelta\nräiskähti vettä ilmaan. Kuumasta maasta näkyi höyryjä kohoavan ilmaan,\nja kokoontuivat siellä harmaaksi pilveksi matkustavaisten päiden\nyläpuolelle. Varhain aamulla olivat nämä sumupilvet olleet niin\ntiheitä, että tuskin voitiin tuntea puut niiden lehdistä päättäen.\n\nSeuraavien päivien vaivoista oli Stanley kirjoittanut muistikirjaansa\nseuraavat muistiinpanot:\n\n\"Olemme kärsineet hirmuisesti tänään näissä metsissä. Ryömien,\nkömpien ja kontaten olemme tunkeneet märkien pensaikkojen läpi.\nVälistä oli niin pimeä metsässä, etten nähnyt lukea, mitä kirjaani\nolin kirjoittanut. Kello 3.30 i.p. saavuimme erääsen leiripaikkaan,\naivan uupuneina siitä työstä, joka meillä oli ollut kulkiessamme\nyhteenkasvaneiden pensaiden läpi ja raskaan ilman melkein\ntukehduttamina. Oi, jos saisi hengittää puuskauksenkaan vuori-ilmaa!\n-- --\"\n\n\"Vieläkin päivän vaivat metsässä ja pensaikoissa. Retkikuntamme ei ole\nenää sama taaja ja luja joukko, josta ennen niin ylpeilin. Kukin kulkee\nmetsissä eteenpäin parhaan kykynsä mukaan; polku, joka vie savimaan\nyli, on niin liukas, että meidän täytyy jännittää viimeiset voimamme,\npäästäksemme eteenpäin. Jalkojen täytyy oikein lujasti polkea, päiden\nkuljettaa kuormat; käsi kääntää syrjään tiellä olevat pensaat ja\nkyynärpää pienemmät puut. Monet suuremmista puista olivat maahan\nsortuneet juuri niillä kohdin, joilla kuljimme. Ne muodostivat vuoria\nhaaroista ja oksista, niin että meidän täytyi tunkeutua eteenpäin\nsivulla olevien pensaiden läpi ja siten usein tehdä suuria mutkia.\"\n\nMetsä vilisi eläimistä. Milloin nähtiin kymmenen jalan pituinen käärme,\nmilloin taas myrkyllisiä viheriäisiä kyykäärmeitä, tusinoittain kiikkui\npuissa valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi puiden\nvälissä, ja ihmisennäköinen simpansi oli rakentanut pesänsä korkealle\npuiden oksien väliin.\n\nPolkua myöten mateli noin kuuden tuuman pituisia mustia ja ruskeita\ntuhatjalkaisia; kuoriaisia oli lukemattoman paljon ja armeijoittain\nkulki maassa mustanruskeita muurahaisia.\n\nKasvikunnan todellisia ihmeitä olivat ne hirmuiset pensaikot, jotka\nnäillä tienoin täyttivät kaikki paikat ja rehottivat pylväsmäisten\npuiden varjossa. Siinä oli sanajalkoja, keihäsruohoa, kaislikkoa\nja kämmenkasveja sekaisin villien viinirypäleiden, paksujen\nköynnöskasvien, erilajisten palmujen, viljelemättömien taatelipalmujen,\nöljypalmujen, rottingin ja satojen muiden kasvien kanssa, jotka kaikki\nriitelivät kustakin tuumanlevyisestä maanpalasta ja pyrkivät kasvamaan\nniin komeina ja tiheinä, että sellaista ainoastaan tällainen\nhyötöhuoneen ilman-ala on kykenevä synnyttämään. Limainen kosteus,\nepäterveellinen, höyrynsekainen ilma ja ikuisesti yhteenkiertyneet\noksat, korkeat, ylöspäin pyrkivät rungot, jotka kasvoivat esiin\nviidakoista ja rämeistä, joiden läpi täytyi raivata tie itselleen ja\nvälistä villien eläinten tavoin kontata käsin jaloin, kaikki tämä teki\nkulun miltei tuskalliseksi.\n\nSeuraavassa levähdyspaikassa tuli Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn\nmajaan. Pitkän esipuheen pidettyään, jossa Tippu-Tib kertoi matkan\nvaivoista ja vastuksista, lopetti hän puheensa sanomalla, että hän oli\ntullut pyytämään suostumuskirjeen purkamista. Hän sanoi:\n\n\"En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä, eikä minulla ollut\nvähintäkään aavistusta siitä, että tällainen metsä olisi maailmassa\nolemassa; ilma tukehduttaa väkeni, se on kärsimätön. Te tulette\nsyypääksi oman kansanne kuolemaan, jos lähdette eteenpäin. He nurisevat\npäivä päivältä yhä enemmän. Ei tässä maassa voi matkustaa; ainoastaan\nkurjat pakanat, apinat ja villipedot sen tehkööt. Minä en voi lähteä\nedemmäksi.\"\n\nPitkän houkuttelemisen jälkeen myöntyi hän vihdoin kuitenkin seuraamaan\nparikymmentä marssia eteenpäin.\n\nSeitsemäntenätoista päivänä saapui retkikunta taasen virran luo, ja\nkoska ei ketään ihmistä asunut lähempänä kuin kahden virstan päässä\ntoisesta rannasta, niin sijoitutti Stanley leirinsä tähän paikkaan.\n\nYlevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaba-Livingstonen ruskea vesi\nkatsojan ohi. Toisella rannalla levisi toinen synkkä metsä, aivan sen\nnäköinen, jossa he äskettäin olivat kärsineet niin paljon vastuksia.\n\nAlaspäin juoksi se tietämättömiin -- nokimustaan salaperäisyyteen;\npeninkulma peninkulmalta virtaa se tuntemattomien maaseutujen kautta,\njoissa asuu tusinoittain eri kansaheimoja. Näistä on tuskin kukaan\nmuiden maanosien asukas voinut mitään aavistaakaan.\n\nHaen tietä merelle, sanoi Stanley itsekseen, kun hän ajatuksiin\nvaipuneena seisoi ja katseli virtaa. Olemme tunkeneet hirmuisen\nmetsän läpi ja miehuullisesti työskennelleet hämärässä. Väkeni on\nnulomielinen. Haen tietä. Ah -- tuossahan on leveä vesi-ura, joka\nvalonsäteen tavoin tunkee tuntemattomuuden läpi ja luultavasti vie\njollekin järvelle! Täällä on kaikkialla metsiä, jotka kyllä riittävät\nkanoottilaivaston rakentamiseen. Miksi sitte emme rakenna sellaisia?\n\nSitte käski hän rummunlyöjän kutsumaan väen katselmukseen. Se totteli,\nvaan hitaasti se tuli. Frank ja päälliköt saapuivat ensiksi.\nArapialaiset ja heidän miehensä tulivat myöskin, joten Stanleyn\nympärillä pian oli tiheä joukko uteliaita muotoja. Hän kääntyi heidän\npuoleensa ja sanoi:\n\n\"Ystävät, kuulkaa sanojani! Etsimme tietä. Etsimme keinoa voidaksemme\npäästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen\nlöytänyt sen.\"\n\n\"Ah! ah!\" huudahtivat kaikki mutisten ja heittivät kysyviä silmäyksiä\ntoisiinsa.\n\n\"Niin! Olen löytänyt sen. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta on se\njuossut aivan niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut\nhiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat\njuoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat\nedestakaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?\"\n\nHuudettiin \"Niin! niin!\"\n\n\"Kuitenkaan, mieheni -- vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja\nsyvä, ei ole kukaan ihminen vielä purjehtinut sitä matkaa, joka vie\ntästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat.\nMinkätähden? Sentähden että sallima oli antanut sen meidän\ntehtäväksemme.\"\n\n\"Ah, ei! ei, ei!\" huusi kansa pudistaen päätänsä.\n\n\"Niin\", jatkoi Stanley korottaen äänensä, \"minä sanon teille, ystäväni,\nettä aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen\ntekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on salliman\nääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko\npituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä,\nei peljätä kauheassa pimeässä; me purjehdimme virtaa myöten, emmekä\npoikkea siitä muille teille. Tänään työnnän venheeni virran vesille\nenkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon.\"\n\n\"Ja kuulkaa nyt, te wangwanat. Te, jotka olette seuranneet minua\nmatkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien\nympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet\nisäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka -- tahdotteko todella\njättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinämme\nlähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille\nystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja\nheititte minut tänne kuoleman omaksi? Taikka tahdotteko Te, joita\nkohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin\nomia lapsiani, tahdotteko Te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla\ntakaisin? Puhukaa, arapialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset\nmieheni? Puhukaa wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat\nseurata minua?\"\n\nUledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan\nhänen eteensä ja sanoi syleillen hänen polviansa:\n\n\"Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata teitä\nkuolemaan saakka!\"\n\n\"Ja minä\", huusi Kasheeshe.\n\n\"Ja minä\", sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.\n\n\"Ja minä, ja minä, ja minä!\" huusi laivanmiehistö.\n\n\"Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa\ntuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin\nlaskea lukunne.\"\n\nHeitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentä viisi seisoi\npaikoillaan virkkamatta sanaakaan.\n\n\"Minulla on kyllin monta miestä. Niin, ainoastaan teidän kanssanne,\nystäväni, pääsen merelle. Vaan meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole\nrakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arapialaisista.\nTulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu-Tibin kanssa. Ehkäpä vielä\ntapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen\nvarma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät\njatkaa matkaa kanssamme, eivät eron hetkellä jätä veljiänsä, herraansa\nja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas.\nKuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne.\"\n\nVäkijoukko hälveni, ja kukin meni askareihinsa.\n\n\n\n\nVirtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä.\n\n\nVähän ajan kuluttua näkyi pieni kanootti, jossa istui kaksi miestä,\nlähestyvän vastaiselta rannalta. Stanley käski yhden tulkeista\npyytämään heiltä kanootteja, että päästäisiin toiselle rannalle.\n\n\"Ndugu, oo, ndugu\" (\"veli, oi, veli\"), tervehti tulkki heitä, \"me\nolemme ystäviä, jotka tahdomme purjehtia virran yli. Tuokaa tänne\nkanoottinne ja viekää meidät toiselle rannalle, niin saatte paljo\nhelmiä ja raakkuja.\"\n\n\"Ei kymmenestä tuhannestakaan, veli. Me emme ensinkään tahdo teitä\ntälle puolelle. Virta on syvä, palatkaa takaisin, te olette huonoja,\nhuonoja, huonoja! Virta on syvä ja siipiä teillä ei ole. Palatkaa\ntakaisin.\"\n\nTämän sanottuaan alkoivat he laulaa mitä hurjinta ja salaperäisintä\nlaulua. Virran yli kajahteli \"Ooh-hu, ooh-hu-hu-hu!\" Vastaukseksi\nkuuluivat sadat äänet laulavan samanlaista laulua, joka myöskin loppui\nsanoilla \"Ooh-hu-hu-hu!\" Se oli villien sotahuuto.\n\nKuitenkin sai Stanley heidät ystävikseen ja luvan tulla virran yli. Yön\nalkaessa istui retkikunnan miehistö tyytyväisenä villien kylissä\niloisesti loimuavien nuotioiden ääressä.\n\nSeuraavana päivänä ei näkynyt yhtään villiä. Kylät olivat autioina.\nStanley käski lähtemään liikkeelle.\n\nVirtaa alas kulki venhe, jossa istui kolmeneljättä henkeä. Frankin,\nTippu-Tibin ja maaosaston piti kulkea pitkin virran rantaa, kunnes\nsaapuivat johonkin kylään, mistä retkikunta saisi ostaa ruokavaroja.\nMatkalla virtaa myöten kuljettiinkin monen kylän ohi, vaan kun Stanley\nkoetti keskustella asukasten kanssa, vastasivat he ainoastaan\npistämällä päitänsä esiin pensaista ja huutaen: \"Ooh-hu-hu!\nOoh-hu-hu-hu! Ooh-hu-hu!\"\n\nKylissä näkyi paljo pääkalloja, jotka olivat järjestetyt\nkummituksentapaisiin riveihin pitkin katuja -- monen juhla-aterian\njäännöksiä.\n\nMetsien ja pensaikkojen läpi marssimisen, vähän ruokamäärän,\nväsymyksen ja alituisten kärsimisten täytyi vihdoin synnyttää tauteja.\nMaaosastossa rupesi rokko ja punatauti raivoamaan. Monen miehen jalat\nhaavoittuivat orjantappuroista, kunnes kauheita mätähaavoja syntyi,\njoka teki heille mahdottomaksi jalkaisin jatkaa matkaansa. Kahden\npäivän matkan jälkeen löydettiin kuusi autiota kanoottia, jotka, vaikka\nolivatkin huonoja, pantiin kuntoon ja korjattiin, niin että ne\nyhteensidottuina muodostivat vesillä kulkevan sairashuoneen.\n\nKun retkikunta muutamia päiviä myöhemmin oli jälleen liittynyt yhteen,\nja taistellut ankaran taistelun villien kanssa eräässä paikassa, missä\nvirta muodosti koskia, tulivat Tippu-Tib ja arapialaiset Stanleyn luo\nkeskustelemaan. He tahtoivat tietää, eikö hän nyt tahtoisi hyljätä\ntuumaansa jatkaa matkaa virtaa myöten -- koska kaikki näytti niin\nsynkältä, koska heidän oli taisteleminen koskien, ihmisiä syövien\nmaan-asukasten ja raivoavan rokon kanssa ja miehistökin oli niin\nalakuloinen.\n\n\"Mitä muita toiveita\", kysyivät he, \"on meillä edessämme, kuin pelko ja\nkauhistus, välttämätön onnettomuus ja perikato? Parempi olisi ajoissa\nkääntyä takaisin.\"\n\nStanley käski heitä rauhoittumaan huomiseksi. He palailivat leiriinsä,\njoka oli noin virstan päässä koskista.\n\nWangwanat tarkastettiin sittemmin. He nostivat venheen vedestä\nhartioilleen ja kantoivat sitä varovaisesti noin tunnin matkan koskien\nalapuolelle, jossa he laskivat sen taasen lahden tyynille vesille.\nSanansaattaja lähetettiin sitten käskemään Safenia laskemaan neljä\nkanoottiansa koskesta. Tunnin kuluttua olivat nämä onnellisesti\nsaapuneet.\n\nSitte läksi retkikunta taas liikkeelle ja tuli seuraavana päivänä\nerääsen markkinapaikkaan.\n\nNämä Livingstone-virran rannoilla olevat markkinapaikat, jotka ovat\nnoin puolen tahi koko peninkulman päässä toisistansa, ovat virran\nkummallakin rannalla asuvien maan-asukasten kokouspaikkoja ja pidetään\nyhteisenä maana, jota ei kukaan päällikkö voi anastaa eikä kukaan\nyksityinen vaatia itselleen. Monet näistä ovat suuria, ruohottuneita,\nkorkeiden ja tuuheiden puiden varjoamia tasankoja. Niiden reunalla on\nsynkkä, tumma, silminnähtävästi niin tiheä metsä, että sen läpi on\nmahdoton tunkea; siellä täällä näkyy jättiläispuu, joka on eronnut\nystävällisestä liitostaan toisten kumppaniensa kanssa ja nyt\nkohottaa huippunsa naapurejansa korkeammalle. Sen oksia rakastelee\nvalkokaulainen kotka ja kirkuva iibis. Siellä täällä näkyy viuhkapalmun\nhöyhenmäiset ja hienot lehdet. Edustalla juoksee leveä, musta virta.\n\nMarkkinapäivinä ovat nämä ruohon peittämät paikat aamuin tungokseen\nasti täynnä kansaa. Synkistä metsistä, etäisistä siirtopaikoista ja\nyksinäisiltä saarilta tulivat maan-asukkaat kokoon kantaen vasuissaan\nmaniokkia, tuoden palmun rihmoista ja kaisloista tehtyjä mattoja,\npalmuviinillä täytettyjä astioita, papuja ja maissia, hirssiä ja\nsokeriruokoja, savenvalajan tavaroita, kuparista, raudasta ja puusta\ntehtyjä taideteoksia, punaista kampesch-puuta, kaaliksia, banaaneja ja\npisangeja, tupakkaa, piippuja ja rannerenkaita, kalanverkkoja, vasuja,\nkaloja ja paljo muita tavaroita, joita tarve ja kaunoaisti oli\nopettanut heitä valmistamaan. Kaikkialla näkyy liikettä ja vilkasta\nkauppaa aina myöhään iltaan saakka, jolloin paikka taasen tulee\ntyhjäksi ja autioksi, pimeyden ja varjon kodoksi, missä haukka ja\nkotka, iibis, harmaa papukaija ja apina rauhassa voivat lentää, kirkua\nja ulvoa.\n\nJoulukuun 4 päivänä pysähdyttiin, koska ankara sademyrsky nousi\nriehumaan ja sitä paitsi tarvittiin hankkia ruokavaroja; tämä kuitenkin\nonnistui ainoastaan osaksi.\n\nSeuraavana päivänä tultiin erääsen erinomaisen pitkään kylään, tahi\npikemmin pitkään jonoon kyliä, jotka olivat 150 ja 300 jalan päässä\ntoisistaan. Siellä oli leveä, yksitoikkoinen katu, joka oli\nkolmenkymmenen jalan levyinen ja kolmen virstan pituinen. Kylän takana\noli banaani- ja palmu-lehtoja, joista asukkaat saivat hedelmiä, viiniä\nja öljyä.\n\nTämän omituisen kaupungin nimi oli Ikondu. Majat olivat erittäin\nsomista kaisloista rakennetut ja kaksinkertaisten häkkien näköiset. Ne\nolivat 7 jalan pituisia, 5 jalan levyisiä ja 6 jalan korkuisia,\npäärakennukset aivan erillään, vaan katon kautta yhdessä, niin\nettä kumpaisenkin häkin keskimäiset huoneet olivat yhteydessä\ntoistensa kanssa; nämä olivat perheen kokoushuoneita, missä ystäviä\nvastaanotettiin ja heidän kanssaan keskusteltiin ja missä perheellisiä\ntoimia hoidettiin.\n\nNämä kaislahäkit ovat yhtä mukavat ja kuivat kuin laivankajutat; sen\ntuli Stanley huomaamaan niiden sateenpuuskien aikana, jotka vähä väliin\nsyöksivät alas.\n\nAina kahden naapurikylän välissä olivat kuolleiden kuningasten\nhautauspaikat eli hautaholvit, joita peitti lehtikatto.\n\nIkondun kaupunki oli aivan autio, vaan ruokavaroja oli yltäkyllin;\nviiniruukut olivat palmuihin kiinni sidotut, banaaneja riippui\ntertuissa ja puutarhoissa kasvoi suuria, kauniita melooneja, reheviä\nmaniok-istutuksia; siellä näkyi myös leveitä maapähkinä-viljelyksiä, ja\nsuuria aloja, joilla tuuli sokeriruohoja heilutteli.\n\nRetkikunta oli kuitenkin hyvin alakuloinen. Minne oli niin suuri\nasukasmäärä karannut? Sillä varmaan oli heitä ollut yli pari tuhatta.\n\nHeitä teki alakuloiseksi myöskin muut syyt. Rokko raivosi, moni joutui\npunataudin uhriksi, yli viidenkymmenen iho oli rohtumissa, noin\nparillakymmenellä oli mätähaavoja, ja monet valittivat rintaansa; yksi\ntahi kaksi lavantaudin kohtausta oli myöskin. Lyhyesti sanoen oli tässä\nonnettomassa retkikunnassa työtä tusinalle lääkärejä. Joka päivä\nheitettiin kaksi tahi kolme ruumista Livingstone-joen syvyyteen. Frank\nja Stanley tekivät, minkä suinkin voivat, kurjuutta lieventääkseen,\nvaan kun tämä pitkä karavaani astui leiriin, täytyi Stanleyn usein\nkääntää kasvonsa toisaannepäin, etteivät kyynelet tirahtelisi hänen\nkatsellessaan näitä kurjia taudin-uhreja, jotka hoipertelivat ja\nkompuroivat kaduilla.\n\nIkondussa oli vanha käytäntöön kykenemätön kanootti, jonka vuosia\ntakaperin jonkun suuren tulvan aikana virta oli maalle viskannut. Sillä\noli mahdottomia reikiä pohjassa ja oli sekä keulasta että perästä\nrappiolla; kuitenkin oli se kyllin suuri kantamaan kuusikymmentä\nsairasta. Jos se sidottaisiin nuoralla venheesen, niin voisi sen\nhelposti ottaa peräänsä. Stanley kutsutti sentähden kirvesmiehensä\nkirveineen ja piiluinen; he veistelivät yötä päivää hirsistä ohuita\nlautoja, rakennusmiehet liittivät laudat paikoilleen ja naulasivat ne\nkiinni puusuutteilla, sekä tilkitsivät ja tukkivat kanootin banaanipuun\nrouhitulla ytimellä ja puiden kuorista tehdyllä kankaalla. Sitte\nkutsuttiin wangwanat kokoon työntämään sitä kummitusta virtaan. Se\nvuoti tosin melkoisesti, vaan muutamat sairaista jaksoivat toki sen\nverran ammentaa vettä pois, että venhe pysyi veden päällä.\n\nIltahämärässä seuraavana päivänä löydettiin muuan päällikkö pensaikosta\nlähellä kylää. Hänellä oli kädessä pieni jousi ja pienenpuoleinen\nviini, ja koska nämä näyttivät epäluulonalaisilta, otettiin hän kiinni\nja vietiin Stanleyn luo. Hän oli mitä omituisin sotilas, ainoastaan 4\njalkaa ja 6 1/2 tuumaa pitkä. Päänsä oli iso, muotonsa varustettu hyvin\nharvalla poskiparralla ja ihonsa vaalean ruskeahko. Hän oli hyvin\nheikko ja vääräsäärinen. Stanleyn opas selitti, että hän kuului\njohonkin niistä kääpiöheimoista, jotka asuivat näillä seuduilla ja\njoista muutamat sukukunnat olivat vielä päätä lyhyemmät ja pitkä-,\ntuuheapartaiset. Hänen pienet ruokonuolensa olivat voidellut jollakin\nmustalla aineella, joka haisi espanjankärpäselle. Kaikki näkyivät\ntarkkaan karttavan, nuolia tutkiessaan, koskettaa niiden kärkiä, sillä\nne olivat myrkytetyt.\n\nJoulukuun 8 päivänä jatkettiin matkaa virtaa myöten Unya-Nsingeesen,\nerääsen suurempaan kahden virstan pituiseen kaupunkiin.\n\nKauan ei siellä ehditty olla, kuin sotatorvet kuuluivat kajahtelevan\nvastaiselta rannalta, ja noin kello 4 tienoilla nähtiin kahdeksan\nsuurta kanoottia, jotka pysyttelivät saarissa keskellä virtaa; kuusi\nmuuta venhettä kulki länsirantaa myöten virtaa ylös. Lähestyessään\nleiriä järjestyivät ne taisteluriviin lähellä erästä pientä\nheinittynyttä saarta, noin kaksitoista sataa jalkaa maalta, ja huusivat\nettä muukalaiset tulisivat tapaamaan heitä keskellä virtaa. Stanley\nkäski tulkkien sanomaan heille, että hänellä oli ainoastaan yksi venhe\nja viisi kanoottia, jotka olivat täynnä sairaita, ja koska hän ei ollut\ntänne tullut taistelemaan, niin hän ei myöskään rupeaisi hieromaan\nriitaa heidän kanssaan.\n\nPilkkanaurulla vastasivat villit tähän ilmoitukseen, ja hetken kuluttua\nkiitivät nuo neljätoista kanoottia maata kohden, venheiden miehistön\nrajusti kiljuessa. Stanley asetti väkensä pitkin rantaa ja odotti.\nKun villit olivat tulleet 90 jalan päähän rannasta, alkoi toinen\npuoli heistä ampua myrkyllisiä nuoliaan, toinen puoli taasen\nyhä souti rantaan päin. Juuri kuin maan-asukkaat olivat maalle\nnousemassa, annettiin käsky noin kolmellekymmenelle ampujalle\nlaukaisemaan pyssynsä. Villit vetäytyivät takaisin. Kun Stanley oli\nkäskenyt rannalle asetetun väkensä yhä ampumaan, valitsi hän osan\nvenhemiehistöstään, ja läksi keskelle virtaa. Villit näkyivät ihastuvan\ntästä, sillä he tulivat Stanleytä vastaan hurjasti huutaen; tämä kesti\nkuitenkin ainoastaan vähän aikaa, sillä nyt oltiin ainoastaan noin 150\njalan päässä villeistä, ja pyssyt tekivät tuhoja. Minuutin kuluttua oli\ntaistelu loppunut, ja villit viholliset soutivat virtaa alas. Stanley\ntaasen palasi leiriinsä, iloisena siitä että koko juttu oli niin pian\npäättynyt. Kolme hänen miehistään oli haavoittunut nuolista, vaan\najoissa haavalle pantu syövytysaine ehkäisi myrkyn vaikutukset, ettei\nmitään muuta niistä seurannut, kuin kipeät ajettumat.\n\n9 ja 10 päivinä pysähdyttiin odottamaan Frankin johdolla tulevaa\nmaa-osastoa.\n\nHän oli eksynyt ja vasten tahtoaan täytynyt taistella. Neljä hänen\nmiehistään oli pahasti haavoittunut ja yksi kaatunut. Kolme oli\nsitäpaitsi kuollut rokkoon matkalla Ikondusta. Stanley lähetti sitte\nkääpiön kotiinsa, ja antoi hänelle kourallisen raakkuja ja neljä\nhelmi-kaularihmaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi he eivät häntä\nsyöneet, ja vaikka hänen kättänsä pudistettiin, vaikka hänelle\nhymyiltiin ja hänen olkapäätänsä taputettiin, niin ei hän kuitenkaan\ntuntenut itseään aivan varmaksi, ennenkuin oli näkyvistä kadonnut ja\nvielä kerran päässyt kotimetsiinsä. Tippu-Tib päätti jatkaa matkaa\nmaitse. Taaskin sairastui neljä henkilöä rokkoon, ja ennenkuin\nlähdettiin Unya Nsingeestä, heitettiin kahdeksan ruumista\nLivingstone-virtaan.\n\nEräänä päivänä, kun soudettiin pitkin rantaa, kirkasi muuan\nsairashuone-kanoottien vahdeista. Kun Stanley kääntyi häneen päin,\nhuomasi hän nuolen miehen rinnassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nnäkyi joukko maan-asukkaita viidakossa, ja nuoli toisensa perästä lensi\naivan läheltä Stanleyn päätä. Äärimmäisellä voimain ponnistuksella\nnoustiin pian maalle lähellä erästä autiota markkinapaikkaa. Stanley\nlähetti kymmenen vakoojaa, joiden tuli väijyä viidakossa, ja tarkasti\nkaikki terveet, joita oli luvultaan noin kolmekymmentä. Sitte käski hän\nrisuista ja oksista tekemään aitauksen, ja kiirehti työtä minkä voi.\n\nYhtäkkiä kajahti viidakosta Stanleyn erään toisen miehen tuskan\nparkuminen, jota heti seurasi kovat paukaukset väijyjien kivääreistä.\nOitis tämän jälkeen kuului pirullinen toitotus sotatorvista ja villiä\nkiljumisia; nuolet lensivät ristiin rastiin ilmassa. Kaksikymmentä\nmiestä lähetettiin silmänräpäyksessä metsään auttamaan vakoojia; toiset\nkaikin voimin kokivat suojella leiriä mainitulla risuaitauksella, johon\noli tehty suojassa olevia ampuma-aukkoja pyssymiehiä varten.\n\nTunnin työn jälkeen pidettiin leiri kyllin vahvana, ja merkillä\nkäskettiin joukkoa palaamaan. Vakoojat tulivat sitte juosten ja\nhuusivat matkalla:\n\n\"Olkaa valmiit, olkaa valmiit! He tulevat!\"\n\nNoin 15 jalan leveydeltä oli leirin ympärillä oleva maa raivattu. Kun\nvakoojat, jotka olivat pitäneet vihollisia etäämmällä, olivat\ntaantuneet, oli tämä paikka pian täynnä satoja villejä, jotka tunkivat\nkaikilta paitsi virran puolelta, varmasti vakuutettuina siitä, että\nStanleyn miehet olivat pelosta paenneet.\n\nNäin lyhyen matkan päästä, kuin tässä, tuli taistelu kauheaksi. Aina\nvähän ajan päästä syöksivät villit varustuksille, voimakkaasti heittäen\nnuolen toisensa jälkeen leiriin, vaan joka kerta karkoitettiin he\ntakaisin. Joskus olivat kiväärien suut melkein heidän rinnassaan\nkiinni. Kiljumiset, huudot, rämähtävät pyssynlaukaukset, rähisevät\nsotatorvet, taistelevien parkunat ja uhkaukset, sairaiden vaimojen ja\nlasten valitukset ja voivottamiset, kaikki tämä kuului korvissa kuin\nkamala soitto.\n\nKaksi tuntia kesti tämä ankara taistelu. Usein olivat wangwanat\nkarkaamaisillaan ja kiiruhtivat kanooteillensa, vaan majoitusmestari\nUledi ja Frank ajoivat heidät pyssynperillä ja piipuilla takaisin.\nHämärässä poistui vihollinen aukealta paikalta, vaan yhä kesti vielä\nheidän norsunluisista torvistaan lähtevä kauhea toitotus, johon synkän\nmetsän kaiku vastaeli; silloin tällöin tuli humisten joku myrkyllinen\nnuoli, joka onnettomuutta ennustavalla huminalla vapisten iski maahan,\ntahi putosi virtaan vahingoittamatta ketäkään.\n\nUnesta ei puhettakaan asiain näin ollessa; ja kuitenkin oli Stanleyn\nleirissä monta heikkoa, epätoivoista sielua, joita ei edes sen pelko,\nettä heidät syötäisiin, jos villit voittaisivat, voinut saattaa\nkäsittämään puolustusta tarpeelliseksi. Kun Stanley huomasi tämän,\nkäski hän heittämään kattiloittain kylmää vettä heidän päälleen,\nniinpian kun he vähääkään näyttivät olevan nukkumiseen taipuvaisia.\n\nNoin kello 11 illalla näkyi muuan musta olento nelinkontin ryömivän\nviidakosta ja lähestyvän leiriä. Stanley hiipi hiljaa siihen paikkaan,\nmissä tarkka Uledi oli vahdissa, ja kuiskasi hänelle, että hän ottaisi\npari miestä mukaansa ja kokisi vangita tuon mustan olennon. Uledi\nsuostui kernaasti ja ryömi ulos erään pienen aitauksessa olevan läven\nkautta.\n\nPian näkyi Uledi heittäytyvän maassa ryömivän villin päälle ja\nvangitsevan hänen. Tuhoa tuottava ratina heidän takanaan olevissa\npensaissa osoitti kuitenkin, että viekkaat viholliset olivat\nvaruillaan. Villit syöksivät esiin pelastaakseen toveriaan. Uledi\ntempasi keihään vankinsa kädestä ja vetäytyi ystävineen ja vankineen\ntakaisin leiriin; sillä välin kajahteli pyssynlaukausten kaiku metsissä\nja herätti leirissä olevat uniset miehet keskiyön taisteluun, joka oli\nyhtä ankara kuin lyhyt.\n\n\"Pfiit, pfiit\" kuului vielä kerran satamalla sinkoilevista nuolista,\njotka tunkivat aitauksen läpi, tekivät tien itselleen lehdikön kautta\ntahi viistivät puunrunkoja ja oksia, johon leirissä olevat, ryömien\nmaassa paaluston syvän varjon suojassa, vastasivat haulilla ja\nluodeilla, jotka hyppelivät sinne tänne viidakossa.\n\nAamu valkeni ja valaisi tämän omituisen näyttämön. Kokit rupesivat\nrannalla olevien korkeiden kallioiden juurelle tekemään nuotiota\nkeittääkseen jotakin ruuaksi.\n\nSittenkun Stanley mitä ankarimmin oli käskenyt Frankia olemaan\nvaruillaan hänen poissaollessaan, varustettiin venhe, jossa hän\nsoudatti itseään oikeanpuolista rantaa kohti. Hän oli hyvin ihmeissään\nnähdessään ainoastaan puolen virstan päässä leiristä suuren kaupungin,\njoka kuten yläpuolella olevatkin, oli muodostunut säännölliseen jonoon\npitkin korkeahkoa rantaa rakennetuissa kylissä; banaani- ja palmupuiden\nsuuri luku osoitti runsasväkisen alueen rikkautta.\n\nOli tarpeellista valloittaa kauimpana etelässä oleva kylä. Stanleyn\npalattua leiriin, komennettiin heti kaikki miehet paikoilleen; sitte\nkuljettiin sukkelaan se puolen virstan matka, joka erotti heitä\nensimmäisen kylän maallenousemispaikasta.\n\nMatkalla vilisi vihollisten nuolia heidän päittensä ympärillä, vaan he\neivät joutaneet pysähtymään eikä vastaamaan.\n\nKylä oli autio, ja kaatamalla muutamia puita, joilla tie suljettiin\nmolemmista päistä, tuli kylä pian puolustuskelpoiseksi.\n\nVillit olivat kuitenkin taas rohkaisseet mielensä ja ponnistivat\nviimeiset voimansa karkoittaakseen viholliset, vaan kylän\nkumpaisessakin päässä ampuivat pyssymiehet lakkaamatta. Stanley käski\nmyöskin kolmen tarkkampujan kapuamaan rannalla oleviin korkeisin\npuihin, ja sieltä salaa tarkastamaan suuria, heinittyneitä tasankoja ja\nkylän toisia puolla, etteivät viholliset vaan sytyttäisi sitä tuleen.\n\nTaistelu kesti päivällisiin asti, jolloin Stanley viidenkolmatta miehen\nkanssa teki hyökkäyksen ja siksi päivää karkoitti viholliset kaupungin\nläheistöstä. Uledi sai erään päällikön vangituksi tarttumalla hänen\njalkaansa ja vei hänet kylään, jossa hän vangittiin, erittäin\ntervetulleena saaliina. Hänen kauttaan näet mahdollisesti voisi saada\nnäitä uppiniskaisia ihmisiä kuritetuiksi.\n\nIltapuolella näkyi suuri kanoottilaivasto kulkevan rantaa pitkin virtaa\nylös; siinä oli niin paljo villejä, että heidän lukunsa nousi noin\nviiteen tahi kahdeksaan sataan henkeen. Kun he olivat tulleet virstan\nmatkan päähän kylän yläpuolelle, ohjasivat he kulkunsa virtaa myöten\nkylään päin puhaltaen torviinsa ja hirveästi rummuttaen. Samassa\nsilmänräpäyksessä vastasivat -- ikäänkuin jos tämä olisi ollut merkki\nmaalla oleville -- sotatorvet metsästä, ja nuolisade lensi metsästä.\n\nTässä silmänräpäyksessä tiesi joka mies, että hänen joko täytyi\ntaistella elämänsä edestä tahi antautua sen kohtalon alaiseksi, joka\nhänellä vastaisessa tapauksessa oli odottamassa -- tulla päätönnä\nvirtaan viskatuksi.\n\nOli puolen tunnin kuluessa taisteltu epätoivon voimilla. Epävarmaa\non kuitenkin, miten lopulta olisi käynyt, jollei Tippu-Tibin\njohtama etujoukko ja maaosasto olisi tullut juuri ratkaisevassa\nsilmänräpäyksessä ja peljästyttänyt metsän villejä, jotka puhaltaen\ntorviinsa ilmoittivat kanooteissa oleville tovereilleen tämän apujoukon\ntulon; monet näistä kanooteista olivat juuri silloin maalle\nnousemaisillaan. Kun joessa olevat maan-asukkaat kuulivat nämä merkit,\nvetäytyivät he takaisin, mutta soutaessaan pois ilmoittivat he\naikomuksensa olevan estää kaikkea pakoa sekä ylös että alas jokea, ja\nnäyttivät ääretöntä ylenkatsettaan heittämällä ylös vettä airoilla.\n\nKun kaikki olivat saapuneet, kutsui Stanley yhteen neljäkymmentä\nleirinpuolustajaa ja sanoi heille, että jos vihollinen oli vienyt\nkanoottinsa vastapäätä sijaitsevan saaren taakse, oli luultavaa että\nvillit alkaisivat uudestansa taistelun, että sen vuoksi oli\nvälttämätöntä koettaa estää tätä, mikäli mahdollista oli, tekemällä\nyöllisen retken ja huomaamatta katkaisemalla touvit vihollisen\nkanooteista, niin että nämä joutuisivat vesiajolle, jolloin villit\nnäkisivät olevansa pakotettuja jättämään hyökkäyshommat.\n\nFrank Pocock sai käskyn valita miehistöstä itselleen apulaiset ja\nmiehittää ne neljä pientä kanoottia, jotka voivat kantaa noin\nkaksikymmentä miestä. Hänen piti sitten mennä pikku saaren\neteläpuolelle ja panna kanoottinsa riviin poikki kanavan suun, saaren\nja oikeanpuolisen rannan välillä, sill'aikaa kun Stanley veneellä\nmenisi saaren pohjaispuolelle ja, seuraten kanavaa alaspäin, etsisi\nvihollisen kanoottia, katkaisisi köydet ja panisi ne vesiajolle, jonka\njälkeen Frank, niiden liikkuessa alaspäin, koettaisi ottaa niitä\nkiinni.\n\nOli sateinen, pimeä ja myrskyinen yö, mutta kello 10 illalla, syvimmän\nunen aikana, lähtivät he matkaan käärityin airoin, Frank hänelle\nmäärättyyn paikkaan ja Stanley ylös virtaa, pitkin vasempaa rantaa,\nkunnes he, ehdittyään melkein saaren pohjoispään kohdalle, nopeasti\nsuuntasivat joen yli oikeanpuoliselle rannalle. Lakaten soutamasta, he\ntutkivat tarkkaan rantaa ja huomasivat pian tulen. He soutivat hiljaa\nsinnepäin ja keksivät kahdeksan suurta kanoottia, jotka rottingista\ntehdyllä lyhyellä köydellä olivat sidotut syvälle saveen hakattuun\npaaluun. Uledi, Hamadi ja Stanley olivat pian katkaisseet köyden, jonka\njälkeen he antoivat joka venheelle survauksen, niin että ne toisensa\nperästä kulkivat kauas virtaan. He odottivat hetkisen ja seurasivat\nsitten niitä veneellä. Neljä muuta kanoottia irroitettiin myöskin\nvesiajolle kappaleen matkaa alempana. Kun he tulivat sisälle pienen\nsaaren ja rannan välillä olevaan kanavaan, näkivät he lukuisista\ntulista, että suurin osa vihollisia oli majoittunut siellä ja että\nheidän kanoottinsa mahtoivat olla kiinnitettyinä eri leirien\nalapuolelle. He kuulivat selvään äänien sohinaa. He liukuivat kumminkin\neteenpäin korkeain rantain varjossa ja puiden juhlallisen pimeyden\npeitossa kenenkään näkemättä heitä. Kanootti kanootin perästä, kullakin\nairot ja äyskärit sisässä, survaistiin kovaan virtaan, joka vei ne alas\njokea, missä he tiesivät Frankin olevan valmiina virkkuine ja\ntarkkanäköisine seuralaisineen. Tällä tavalla pantiin vesiajolle\nkuusineljättä kanoottia, joista muutamat olivat hyvin suuria, ja koska\nhe eivät voineet keksiä useampia, seurasivat he myös hiljaa alas virtaa\nkunnes tulivat Frankin kanoottien luokse.\n\nKaikki kanootit otettiin kiinni ja vietiin leiriin.\n\nSeuraavana päivänä tehtiin sitten rauha ja veljeys villien kanssa,\njotka huomasivat että valkoinen mies oli heitä etevämpi\nsotimistaidossa.\n\nIltapuoleen ilmoitti Tippu-Tib aikomuksensa olevan palata väkensä\nkanssa Nyangweesen toista tietä kuin he olivat tulleet, ja niin\nvarmalla äänellä että Stanley ei yrittänytkään kehottaa häntä\nmuuttamaan päätöstään. Sairaiden kurja tila, korkea jokapäiväinen\nkuolemantapausten luku, alinomaiset hyökkäykset ja viimeinen kauhea\ntaistelu olivat niin suuresti masentaneet Tippu-Tibin väkeä, ettei sitä\nmillään rahamäärällä olisi voitu saada edes silmänräpäystäkään\najattelemaan matkan jatkamista.\n\nIlmoitettiin sittemmin, että koska Stanleyn velvollisuus pakotti häntä\npanemaan kaikkensa päästäksensä suurta virtaa alaspäin ja koska\npäälliköt ja etevimmät miehet retkikunnassa olivat päättäneet seurata\nmukana, mihin vaan hän veisi heitä, lähtisi hän viidentenä päivänä\nmatkalle ja muodostaisi uuden, erityisen leirin, jonka jälkeen he\nkuudentena päivänä astuisivat veneisin ja alkaisivat matkan jokea alas\npäästäksensä valtamereen tai kuollakseen.\n\nManwa Sera lausui muutamilla sydämellisillä sanoilla arapialaisille,\nettä mustat miehet tekisivät mitä arapialaiset eivät uskaltaneet.\nUledi, majoitusmestari, sanoi Stanleylle venepoikain puolesta, että he\npitivät häntä isänään ja että vaikka kaikki muut kieltäytyisivät\ntulemasta mukaan, Frank ja Stanley voisivat astua veneesen, jonka\njälkeen hän ja hänen ystävänsä uskaltaisivat lähteä tuolle pitkälle\nmatkalle, vieläpä jo sinä päivänä!\n\nJoulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla\ntarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.\n\nKilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne\nmiehistöt, jotka olivat kunnostaneet itsensä, saivat kankaita\npalkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon vuoksi\nmyöskin arapialaiset osaaottivat, suureksi huviksi kansalle.\nLoistokohta oli kilpailu mainion Tippu-Tibin ja Francis Pocockin\nvälillä. Arapialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä\nkilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen\nhopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, teki jäntevän\narapialaisen jäntäreet kamminkin sen, että hän jäi jälkeen. Sen jälkeen\nkilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu-Tibin väen pikku poikain\nkanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan\npalkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa\niloa satojen katselijain joukossa, joita oli kokoontunut saapuville\ntähän tavattomaan tilaisuuteen. Muutamat olivat erittäin kankeita\nliikunnoissaan, toiset sitävastoin olivat hyvin miellyttäviä ja\nnotkeita ja juoksivat suurella nopeudella.\n\nNämä harvinaiset juhlallisuudet päätettiin tanssilla, jota toimitti\nsata villiä, kantaen kaikkia niitä höyhenkoristuksia, jotka osoittavat\nsodan kunniaa ja vaaraa. Sitä säestettiin rumpujen soitolla ja\nsoinnukkailla puhalluksilla norsunluu-torvesta.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen meni Stanleyn väki, miehet, naiset ja\nlapset veneisin; heitä oli kaikkiaan 149 henkeä. Ratsastusaasit vietiin\nmyöskin veneisin, jonka jälkeen retkikunta matkusti eräälle saarelle\nlähellä oikeanpuolista rantaa kappaleen matkaa ylöspäin virtaa.\n\nIllalla kun kaikki, paitsi virkut vartijat, joiden huolena oli vene ja\nkanootit, nukkuivat, oli Frankilla ja Stanleyllä vakava keskuslelu.\n\nFrankilla oli sisimmässä sielussaan yhtä rohkeat toiveet kuin\nStanleyllä lopullisesta onnistumisesta, mutta sen vuoksi että tuo suuri\njoki alinomaa juoksi pohjoiseen ja siis eteni merestä, näyttäytyi\njonkun tapainen levottomuus hänen muistutuksissaan.\n\n\"Ennenkuin me lopullisesti lähdemme matkaan, herra\", sanoi hän, \"tahdon\nminä kysyä teiltä luuletteko te oikein todella, että me onnistumme.\nMinä kysyn näin sen vuoksi, kun huomaan että meillä on paljon\nvastahakoisuuksia.\"\n\n\"Luulenko? luulen, minä luulen että me kaikki kerran pääsemme ihmisten\nilmoille. Tosi kyllä on että meidän toiveemme ovat niin synkkiä kuin\ntämä yö. Me olemme täällä 1,650 jalan korkeudella merenpinnasta. Mitä\njohtopäätöksiä me tästä voimme tehdä? Joko niin että tämä joki juoksee\npitkän matkan pohjoispuolella päiväntasaajaa, tekee suuren mutkan ja\nlaskee Kongoon -- siinä tapauksessa ei ole luultavaa että joessa on\npaljo koskia, -- tai myös niin, että me ennen pitkää huomaamme joen\npäiväntasaajan likellä kääntyvän Kongoa kohden ja sen jälkeen syöksyvän\njotakin syvää rotko-uraa myöten tahi suurina koskina; tai myöskin on se\njoko Niger tai Niili. Minä luulen kuitenkin että tämä on Kongo, ja jos\nniin on, on tiellämme arvattavasti paljo koskia. Toivokaamme kuitenkin\nettä ne ovat kaikki yhdessä jaksossa, aivan lähellä toisiaan. Missä\ntapauksessa hyvänsä. olkoon tämä Kongo, Niger tai Niili, olen minä\nvalmis, muuten ei minulla olisi sellaista lohdutusta. Vaikka minä\nrakastan elämää yhtä suuresti kuin te tai mikä muu ihminen hyvänsä,\nolen minä kuitenkin paneva tämän yrityksen menestykselle elämäni,\nkaikkeni alttiiksi. Uhratakseni sitä ainoastaan hätätilassa, olen minä\nmiettinyt joukon keinoja, miten taistella villiä ihmisiä, villiä\nluontoa ja tuntemattomia vaaroja vastaan. Me kyllä antaudumme kauheaan\nvaaraan, mutta te tunnette sananlaskun: joka ei mitään uskalla ei\nmitään voitakaan.\"\n\n\n\n\nEteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.\n\n\nJoulukuun 29 p. koitti. Harmaa sumu oli laskeutunut niin tiheäksi\nvirran yli, ettei edes voitu nähdä palmupuita kasvavia rannikoita.\nVäestö oli yhtä synkeän näköistä kuin ilma. Aamutuuli karkoitti\nvähitellen tuon raskaan, ikävän sumun, aurinko pääsi taas näkyviin ja\nkappale kappaleelta esiintyivät kauniit, metsäiset rannat vitkaan ja\njuhlallisesti. Viimein vihdoin näkyi harmaa joki ja kello 9 aamupuoleen\nloisti sen pinta kirkkaana kuin peili.\n\n\"Veneisin, ystäväiseni! Lähtekäämme kohta matkaan! Ja tulkoon matkamme\nonnelliseksi\", komensi Stanley.\n\nRumpu ja vaskitorvi ilmoittivat kuuntelevalle Tippu-Tibille että\nretkikunta lähti liikkeelle.\n\nVäkevä, tumma virta vei heitä alaspäin ja pian saivat he kuulla\nkaikuvan jäähyväislaulun sointuvat säveleet. Kuinka se soi kauniilta,\nkun he tulivat lähemmäksi! Säveleet näyttivät tunkeutuvan tiheäin\npensastojen ja synkän metsän läpitse, ja joki näytti lempeästi vievän\nsäveleet poismenijäin luokse. Yhä korkeammiksi tulivat säveleet, täynnä\nvalittavaa nuottia. Pidättäen hengitystään kuuntelivat kaikki ihanaa\nlaulua, joka hellästi puhui erosta, irronneista ystävyydensiteistä,\npitkistä, ehkä ikuisista jäähyväisistä. Se oli Tippu-Tibin väki, joka\nseisoen pitkin rantaa kirjavissa puvuissaan lauloi poismeneville\nviimeistä lauluaan; he tulivat niin likelle että voi nähdä heidät, ja\nliehuttivat niille käsillään. Tumma joki vei retkikuntaa yhä tasaisesti\neteenpäin, heikommiksi ja heikommiksi tulivat äänet ja viimein\nhiljenivät kokonaan.\n\nMutta kun Stanley nosti silmänsä, näki hän tuntemattoman tien\nkimaltavan portin avoimena ja virran ulottuvan sen kautta, peninkulman\ntoisensa jälkeen, koko salaperäisessä viehätyksessään. Hän nousi ylös\nja katseli väkeä. Kuinka vähä oli heitä tunkemaan näiden pimeän ja\nsadun seutujen läpi! Melkein kaikki nyyhkyttivät. He istuivat alla\npäin, kumarassa, niinkuin näytti, surusta ja pahoilla mielin.\n\n\"Sansibarin pojat!\" huusi hän. \"Nostakaa päänne pystöön ja näyttäkää\nolevanne tyynimielisiä. Mitäpä meillä olisi peljättävää? Koko maailma\nhymyilee meille. Me olemme täällä kuten yhden perheen jäseniä,\nyhdistettyinä sydämen kaikilla siteillä ja kaikki siinä mielessä että\npalata kotiimme. Katsokaa tätä virtaa; se on tie Sansibariin. Oletteko\nkoskaan nähneet niin leveätä tietä? Oletteko koskaan kulkeneet\nsellaista väylää? Tarttukaa väkevästi airoihin, ja kiiruhtakaamme\neteenpäin.\"\n\nStanley kiiruhti nyt soutamista. Uledi, majoitusmestari, teki\njoitakuita ripeitä koetuksia laulaaksensa erästä laulua ja saadaksensa\nmuita yhtymään iloiseen kööriin, mutta hänen äänensä painui pian niin\nsurkean käheäksi, että hänen hullunkuriset äänensä saivat hänen nuoret\nystävänsä nauramaan keskellä alakuloisuuttaan.\n\nEstääksensä niin paljon kuin mahdollista taistelua maan-asukkaiden\nkanssa suuntasi Stanley veneistönsä pitkin keskivirtaa. Mutta\nmaan-asukkaat näyttivät monissa paikoin väkirikkailla rannoilla\nvihamielisiltä. Heillä oli päät koristettuina heiluvilla sulkasilla ja\nhe olivat kaikki varustettuja leveillä mustilla puukilvillä ja pitkillä\nkeihäillä.\n\nTulkit saivat käskyn huutaa sanaa \"Sennenneh\" (rauha!) ja sanoa oltavan\nystäviä.\n\nMutta villit eivät tahtoneet vastata tervehdykseen, vaan käskivät heitä\nrohkealla, äreällä äänellä palaamaan takaisin.\n\n\"Mutta emmehän me tee kellenkään pahaa ystävät. Se on virta, joka vie\nmeitä eteenpäin, ja eihän virta voi pysähtyä eikä kääntyä takaisin.\"\n\n\"Se on meidän virtamme.\"\n\n\"Noh, hyvä. Sanokaa sitten virrallenne että se vie meidät takaisin,\nniin me menemme.\"\n\n\"Jollette palaa takaisin, niin täytyy teidän tapella meidän kanssamme.\"\n\n\"Ei, älkää ajatelko sitä; mehän olemme ystäviänne.\"\n\n\"Me emme tahdo teitä ystäviksemme; me syömme teidät suuhumme!\"\n\nKylissä kuului kauheaa rummunlyöntiä ja sotatorven puhallusta, ja\neräästä kylästä souti taas parvi maan-asukkaita heitä vastaan hurjasti\nuhkaillen, ja teräväkeulaisia kanoottia soudettiin eteenpäin niin\nnopeasti, että ne näyttivät hyppäävän veden yli niinkuin lentokalat.\nVillit eivät odottaneet puhuttelemista, vaan heittivät keihäänsä niin\npian kun olivat tulleet lähelle, huutaen: \"Lihaa! lihaa! Ah! Ah! Nyt me\nsaamme kylläksemme lihaa! Bo-bo-bo-bo, Bo-bo-bo-bo bo-o-o!\"\n\nPieni lihava lurjus eräässä veneessä lähestyi keihäänkantaman päähän\nStanleystä; hän heilutti keihästään pontevasti ja irvisteli tarkoin\nopitulla iljettäväisyydellä kasvonpiirteissään. Viimein vihdoin veti\nhän kätensä takaisin, nojasi taaksepäin aina yhä samalla irvistyksellä\nkasvoissaan ja hui! Keihäs lensi Stanleyn selän yli ja putosi vinkuen\nveden pintaan veneen takana. Stanley nosti pyssynsä ja se villi ei\nirvistellyt koskaan enää.\n\nJoen puhdistaminen villeistä oli vaan viiden minuutin työ. Poimittiin\ntalteen useampia kilpiä, ja Stanley antoi käskyn että tästälähin ne\nkaikki olivat huolellisesti talletettavat, sillä niistä voi olla\noivallinen turva kanoottia vastaan.\n\nSiten kävi matka eteenpäin alituisten vaarain kautta.\n\nUusi vuosi, 1877, alkoi suloisella matkalla kolmena ensimmäisenä\ntuntina auringon nousun jälkeen asumattoman seudun ohitse; Stanleyn\njokapäiväisten surujen vaivaama sielu sai sillä aikaa lepoa ihmetellen\nkatselemalla luonnon syvää unta. Metsä hengitti joka paikassa kauneutta\nja juhlallista rauhaa, suloista, uneksivaa lepoa, joka synnytti\ntunteikkaan, vienosti alakuloisen mielialan. Oli turhaa koettaakaan\nsilmäellä paksun metsäseinän läpitse, joka seisoi mustana ja estäen\nläpitunkemasta itse auringonvaloakin, joka näytti melkein polttavan\nitse joen -- mutta mikäpäs voi estää mielikuvitusta? Hän iloitsi näistä\nrauhallisista hetkistä, jolloin hän unohtaen pimeät ja pahat päivät,\nmitä he olivat saaneet kokea, taasen sai täysin nauttia villin erämaan\njuhlallista hiljaisuutta.\n\nMutta kohta kello yhdeksän jälkeen huomattiin että retkikunta lähestyi\nuudistaloja, joita oli sekä saarella että rannoilla, ja taas herättivät\njymeät sotarummut metsän kaiun, joka kuului pitkin virtaa.\n\nPalmupeitteisten rantojen varjosta pistäytyi äkkiä esiin suuria\nkanoottia, villit venemiehistöt alkoivat laulaa sotalaulujaan ja\nsilloin tällöin nostivat he uhkailevain näköisinä keihäänsä ja kilpensä\nkorkealle ja laskivat ne taas jymisevillä iskuilla. Lyhyt taistelu, ja\nmatkaa jatkettiin sitten edelleen.\n\nVälistä vastasivat kuitenkin villit ystävällistä Sennenneh sanaa, jota\ntulkit huusivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien\niloksi kerrottiin myöskin sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta.\n\"Sennenneh! Sennenneh! Sennenneh!\" kaikui silloin huomattavassa\nkilpailussa, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.\n\nPuolituntia kulkivat he kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat\nvillein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä\nsilmäyksiä ja tunteellisia sennenneh-huutoja. He huomasivatkin että oli\njonkunlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä\nlausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat\nnäitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, opettivat heidät\nkäytöksellään huomaamaan, että oli todellinen taikatemppu rauhan\nsaamiseksi pidentää joka sana äänellä, joka vapisi alakuloisesta\nvalituksesta.\n\nHe tulivat vihdoin erääseen runsaasti ja ihanasti viheriöitsevään\nbanaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti\nvielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla\nrannassa nähtiin sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa,\nuteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.\n\nEräs veneensoutajista huusi \"Sennenneh\" onnellisella vaikutuksella.\nTuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkun \"Sennenneh\"\nkuului joka suusta rannalla olijain joukossa, pitkäveteisenä,\nkaikuvana, siksi kun molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutonsa\nynnä sen kertomattoman ja hauskan nuotin.\n\nÄäni oli maan-asukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo\nosoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea\nankkuriin.\n\nHe viittasivat eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi,\nmutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään eivätkä tahtoneet\nottaa päällensä edesvastausta seurustelun alkamisesta muukalaisten\nkanssa. Stanley kääntyi sitten heidän toveriensa puoleen rannalla,\nsillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. He rupesivat kovaäänisesti\nnauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen\nmiehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan kämmenet käännettyinä\nylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä\nystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet\nharhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla\nvirran mukana.\n\nVaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden\nhaaveisin. He tuhlailivat osanoton-näytöksiään ja äkkipikaa syntyi\nystävällisten ilmoitusten vaihto.\n\nStanley piti ylhäällä erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille\nsinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.\n\n\"Oi, voi!\" huokaili moni heistä ihaillen ja päitä kallistettiin päitä\nvastaan ihastellen ja ylistellen.\n\n\"Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä\nainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi\nmeitä\", sanoi tulkki.\n\nHe näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat mutta palasivat\npian taas tuoden meluunia, kananpoikia, banaania ja kasvaksia y.m.,\njotka kaikki vietiin alas erääsen pieneen kanoottiin. Kaksi naista\nastui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla\nolevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.\n\n\"Poika\", sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, \"kun kanootti\nasettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni äläkä päästä\nsitä eroamaan\". Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa tuli yhä\nlähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä ojenti\nhän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.\n\nVihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen.\nMabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan tuumaamatta. Stanley jakoi\nheille helmi-nauhat. \"Kas tuossa! tuossa on sinulle -- ja tässä\nsinulle\", sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen\ntoverinsa välillä.\n\nHe taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille,\njotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset sieltä olivat\ntodistuksena myöskin heidän kiitollisuudestaan.\n\nNaiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaania ja\nmaniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja joita veneiden väestö\notti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat\nmaan-asukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin\npäästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa kyllä\nlähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit\nlähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin\nilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.\n\n\"Sanokaa meille, ystävät\", uteli Stanley, \"mistä se tulee että te\nolette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat\nniin pahoja.\"\n\nEräs päällikkö vastasi:\n\n\"Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä,\nmutta sitä emme tee me. He alkavat usein sodan meidän kanssamme, ja jos\njoku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät\nteidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat\nmeidän kalastajamme kotiin ja kertoivat että te tulitte, mutta he\nsanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan että te tulitte ystävinä\nsekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään\nnaisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte\nolleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme\npensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte\n'sennenneh' heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä\nolevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän\nrumpumme hälyyttäneet sotaan, ja te olisitte tulleet pakotetuiksi\ntaistelemaan meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle\ntuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään.\"\n\nSe olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli\nnähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti\nsuuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta\npauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin,\nlakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että\nveneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljo\nparempi, arvelivat he, kääntyä takaisin. Sittenkun Stanley oli saanut\nnämä tiedot ystävällisiltä villeiltä, nostettiin kiviankkurit ja matkaa\njatkettiin verkalleen virtaa alas. Joka kylän edessä, jonka sivutse\nkuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia istuvan rannoilla ja\nvilkkaasti vastaavan heidän rauhalliseen tervehdykseensä.\n\nMutta tätä ei kestänyt kauvan. Pian tultiin taas verenhimoisten\nheimojen alueille. Villiä, laitettuina täyteen sotamaalaukseen, toinen\npuoli ruumista värjättynä valkoiseksi, toinen puoli punaiseksi leveillä\nmustilla juovilla, syöksyi esiin pensastoista heittäen keihäitään\nvenettä ja kanootteja vastaan, ja monta kertaa oltiin pakotettuina\ntaistelemaan tulisia taisteluita kanooteissaan takaa-ajavia villejä\nvastaan.\n\nÄkkiä, kun retkikunta kulki muutamien valtavien kallioiden ohitse\neräässä virran polvessa, kuului kaukaa ukkosentapainen jyminä. Se oli\njymeä pauhu eräästä koskesta, jonka joki täällä muodostaa.\n\nMutta kovempana kuin kosken pauhina kuului villien meteli molemmin\npuolin jokea. Stanley oli nyt lähestymässä välttämätöntä pakkoa panna\nse päätös toimeen, jonka hän oli tehnyt ennenkuin oli lähtenyt\nvaaralliselle retkelleen, nimittäin: voittaa tai kuolla. Mitä oli\ntehtävänä? Olisiko heidän käännyttävä rantaan ja kohdattava noita\nraivoisia ihmisiä, joiden kauhea ulvonta esti kosken juhlallista\njyminää kuulemasta, vai olisiko heidän uskallettava alas koskea\nhuolimatta sen vaaroista!\n\nKuitenkin oli jokin päätös tehtävä. Stanley antoi ohjata oikeanpuolista\nrantaa kohden, jossa villejä vilisi metsissä ja joessa. Laskettiin\nankkuri ja alettiin taistelu, mutta 15 minuutin kuluttua huomasivat he,\netteivät he voineet saada ajetuksi villejä pois. Taas nostettiin\nankkuri ja Stanley antoi ohjata takaisin ylös virtaa ja sitten virran\npoikki. Manwa Sera lähetettiin nyt neljän kanootin kanssa vähä\nedemmäksi ylös virtaa, tuodakseen miehensä metsien läpi ja\nhyökätäkseen villien päälle takaapäin. Kun Stanley hetken päästä kuuli\npyssynlaukauksen metsässä, astui hän kohta maalle, keihäs- ja\nnuolisateessa. Taistelua jatkettiin sitten puulta puulle aina\nauringonlaskuun saakka, jolloin vihollinen vihdoinkin saatiin ajetuksi\npakoon.\n\n\n\n\nStanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita.\n\n\nSittenkun seuraavanakin päivänä oli taisteltu ja villit karkoitettu,\nlähetti Stanley Frankin 50-miehisen osaston kanssa kirveillä hakkaamaan\npolkua selväksi, sekä 15-miehisen musketeilla varustetun vartiajoukon\nasetettavaksi metsiin pitkin aijottua tietä, ja sittenkun kaikki oli\nvalmiina, vedettiin vene ja kanootit maata pitkin ruoko-, palmu-,\nviiniköynnös- ja loiskasvu-pensastojen läpitse, ja kaksipäiväisen\nuutteran työn jälkeen purjehtivat he taas rauhallisilla vesillä.\n\nSeuraavassa koskessa oli kova onnettomuus tapahtumaisillaan, kun eräs\nkanootti meni kumoon juuri eräässä paikassa, jossa virta oli erittäin\nkova. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa,\npelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla\nkanootillaan riensivät apuun oman henkensä uhalla, mutta kolmas,\nZaidi parka, piti itseään kiinni kanootissa, joka kuitenkin pian\nrupesi kulkemaan putousta kohdin, ja hänen kuolemansa näytti jo\nvälttämättömältä. Suuressa koskessa kohoaa yksinäinen, terävä kallio;\ntätä vastaan kulkeentui kanootti, hajosi aaltojen painosta kahdeksi\nkappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi\nvedenpinnan yli. Tähän päähän kiipesi puoleksi hukkunut mies ja ryömi\nsiitä ylös kallion harjalle, joka ei ollut sen korkeammalla kuin että\nvesi ulottui hänen jalkoihinsa saakka. Kun hän katsoi koskea ylöspäin,\nerotti häntä maasta vasemmalla 150 jalan levyinen ala väkevää virtaa;\noikealla lähes 150 jalkaa kuohuvia ruskeita aaltoja, ja kohta hänen\ntakanaan syöksyi vesi suoraan alas kuusi kai kahdeksan jalkaa 30 jalan\nlevyisestä aukosta sen kallionnypyn, jolla hän istui, ja erään 80 jalan\npituisen kalliosaaren välillä.\n\nTuskin juuri voi kuvitella mieleensä vaarallisempaa asemaa kuin se,\nmissä tämä miesparka oli.\n\nSittenkun ensimmäinen hämmästys oli ohitse, alettiin ryhtyä\ntoimenpiteisin hänen pelastamisekseen. Muutamia miehiä lähetettiin\nkokoamaan rottinkia, josta punottiin köysi, millä koetettiin päästää\npieni kanootti hänen luokseen, mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän\nnäytti tarttuvan siihen kiinni, tempasi sen pois koskea kohdin virtaava\nvesi, joka oli niin väkevää, että köysi katkesi kuin purjelangan pää,\nja kanootti kulki nuolena hänen ohitseen, ohjaantui pyörteesen, sattui\njotain kiveä vastaan, halkesi ja meni viimein pieniksi palasiksi. Sen\njälkeen koetettiin heittää hänelle lujiin köynnöskasveihin sidottuja\nseipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei tämä\nonnistunut; hän ei itse uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan istui\nhiljaa ja katsoi turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.\n\nVihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan\nkolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit\nolivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttinuorilla. Samanlainen köysi\nkiinnitettiin laitaan ja kolmas perään, kukin köysistä 180 jalan\npituinen. Lyhyempi 90 jalan pituinen kiinnitettiin kanootin perään, ja\noli sillä tarkoituksena että se, joka menisi mukaan, heittäisi sen\nZaidille.\n\nKahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley\nlupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun\nStanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä miltä heistä tuntuisi\nolla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan\nheidän pelastamisekseen astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi:\n\"Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu -- minun kohtaloni on\nJumalan käsissä.\" Eräs venepojista lausui nyt: \"Kun Uledi menee, niin\nmenen minäkin\".\n\nNuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin\nettä perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.\n\nKeula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä siksi kunnes kanootti oli\ntullut 60 jalan päähän ryöppyisästä koskesta. Uledi koetti nyt heittää\nperäköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kanootin\nkohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran\nruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi sen\naina vetää takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; mutta\nvihdoin kuudennella kerralla laskivat he, kehotettuina köysien\nkestäväisyydestä, kanootin alemma, niin että se oli vaan 30 jalan\npäässä Zaidista, ja Uledi nosti nyt peräköyden ja heitti sen hänelle,\nniin että se koski hänen käsivarteensa. Hän oli tuskin ehtinyt tarttua\nsiihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen. Kolmeenkymmeneen\nsekuntiin ei häntä näkynyt, ja luultiin häntä jo menneeksi, kun hänen\npäänsä äkkiä sukelsi ylös pauhaavista aalloista. Silmänräpäyksessä\nannettiin käsky: \"vetäkää rantaan\", mutta ensi nytkäyksessä katkesivat\nkeula- ja laitaköydet, ja kanootti alkoi liukua vasemmanpuolista\nvirranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi tämän jälkeen, ja kauhistuen\nasian päättymisestä, seisoivat kaikki ja katsoivat kuinka tuo\nirtanainen kanootti meni varmaa perikatoansa kohden. Mutta äkkiä\npysähtyi se. Zaidi piti mainingissa kiinni köydestään ja teki saman\npalveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui kalliosaarta vastaan.\nUledi ja hänen toverinsa juoksivat nyt kanootista ylös saarelle,\nkumartuivat eteenpäin ja auttivat Zaidin ylös koskesta, jonka jälkeen\nheidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää kanootti ylös saarelle.\n\nMutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä onnistuneesta\nkoetuksesta, oli tämä muutos heidän tilassaan aivan kuin lykkäys\nkuolemantuomiossa. Heidän ja mannermaan välillä oli 150 jalkaa hurjia\nlaineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealle heistä oli 900\njalkaa leveä koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka pienempiä\nvedenputoksia, raivoisia koskia ja suuria pyörteitä, huoneen korkuisia\naaltoja kauhean joen keskikohdalla ja tuolla alapuolella julmat\nihmissyöjät.\n\nKahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistui kuitenkin heittää\nsaarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen päähän\nkiinnitettiin sitten telttiköysi, joka oli hätääntyneiden hallussa.\nTämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun rottinkiköyteen,\njonka he vetivät luokseen ja kiinnittivät erääsen kallioon, niin että\nviimeinkin, niinkuin näytti, saatiin siltaside virran yli. Mutta koska\njo alkoi hämärtää, täytyi lykätä pelastushommat huomispäivään.\n\nSeuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli, sekä\nsitäpaitsi hoikkia köysiä kiinnitettäväksi vyötärysten ympäri\njokaiselle. Nyt huusi Stanley heille ja kehotti Uledia ensimmäisenä\nlähtemään matkaan, sillaikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni siihen\nköyteen, jonka toinen pää oli kiinnitetty hänen vyötäryksiensä ympäri.\nUledi nosti kätensä taivasta kohden, ja syöksihe raivoisaan virtaan,\ntarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi\nhän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa\nkun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi\nkokonaan ja viimeiseltä näytti kuin jos hän tuskin voisi hengittää;\nmutta äärettömällä ponnistuksella heitti hän ruumiinsa tempomalla\nlaineiden päälle ja laittoi siten itsensä aaltojen läpi kunnes hän tuli\nniin lähelle rantaa että tusina odottavia käsiä ojennettuina pelasti\npuoleksi läkähtyneen miehen. Zaidi seurasi kohta perästä, ja tuli\nmyöskin onnellisesti maalle, jossa häntä sydämellisesti tervehdittiin\nkaksinkertaisesti pelastuttuaan hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi,\nja pidättäen hengitystään katselivat kaikki ripeän pojan taistelua\ntässä kuoleman hurjassa syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen,\nkun aaltojen paino tuli niin väkeväksi että hän menetti kädestään\ntoisen köyden, jolloin rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistushuuto,\npeläten että hän kokonaan heittäytyisi irti epätoivossaan. Stanley\nhuusi nyt hänelle tuimalla äänellä: \"Pidä kiinni, hupsu, ja näytä\nolevasi mies!\" ja kolmella oiva tempauksella tuli hän niin lähelle että\npelastajat voivat tarttua häneen kiinni. Kaikki halailivat ja ylistivät\nhäntä.\n\nYöksi 19 p. vastaan ruvettiin uusien vaivojen ja taisteluiden jälkeen\nyökortteeriin oikealla rannalla, eräällä markkinapaikalla. Seutu oli\nviehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio ja toivottiin\noltavan jo poissa ennenkun aurinko seuraavana aamuna nousisi niin\nkorkealle, että villit ehtivät kokoontua markkinapaikalle.\n\nMutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä\nja kertoi että he olivat vangitut verkkoon.\n\n\"Verkkoon!\" huudahti Stanley. \"Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin\nympäri, lujista köysistä tehdyn verkon\".\n\nStanley kutsui luokseen Manwa Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa ylös\njokea puolen peninkulman verran ja, tunkeuduttuaan leirin takana\nolevaan metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle\nvievistä poluista. Tunnin odotettua, sitä varten että lähetetyillä\nolisi tarpeeksi aikaa ehtiä paikoilleen, annettiin merkki raikuvalla\ntorventoitotuksella ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin\nleikkaamaan irti verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä ja\nkolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina ryhtymään tarpeen vaatiessa\ntappeluun. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä\nvinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät\nesiin ja näkivät useita haamuja pikaisesti pakenevan leirin läheltä.\nPian kuultiin muutamain Stanleyn miesten päästävän kovia huutoja ja\nnähtiin hyppäävän eteenpäin veren virratessa heidän jaloistaan,\nsill'aikaa kun he huusivat:\n\n\"Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!\"\n\nKun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin että maan-asukkaat olivat\nleikanneet ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet\nolivat niistä saaneet jalkoihinsa aina luihin saakka meneviä haavoja.\n\nSittenkun viholliset olivat karkoitetut, saapui matkue viimein monien\ntaistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen ja viimeisen kosken luo\ntässä jaksossa.\n\nHuomattiin pian että seutu tämän kosken ympärillä oli yhtä väkirikas\nkuin mikään muukaan paikka täällä koskien varrella. Suurien\nsotarumpujen hälinä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän\nkalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun.\nStanley asetutti leirin tiheään metsään. Ampujia asetettiin\npuoliympyrään esipuolen eteen, sill'aikaa kun kaikki muut tarttuivat\nkirveesen ja rakensivat korkean ja tiheän muurin havuista ja pajuista.\nTuskin oli tämä tehty, ennenkun villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja\nrohkeudella, joka olisi tuottanut tuhoa, jos se olisi ollut arvaamaton.\nHe koettivat yhä uudestaan tunkea piiloutuneiden pyssymiesten linjan\nläpi, mutta heidän ei onnistunut edes tulla leirin näkyviinkään. Heidän\nsotatorvensa, ja heillä näytti olevan tavattoman suuri luku niitä,\nkaikui metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut niissä lukuisissa\nkylissä, joiden läpi virta juoksi, vastasivat niille lähetettyihin\nmerkkeihin.\n\nKun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen\nkimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin\nsuurimmassa kiireessä tehdyn huononpäiväisen leirin suojelemiseksi,\nsillaikaa kun ne, jotka eivät taisteluun ottaneet osaa, olivat suojassa\nkorkean maakasan ja kanoottien takana. Illan tultua vetäytyivät villit\ntakaisin.\n\nAamulla Tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön suuremmalla innolla ja\nkello 10 aamupuoleen oli retkikunta päässyt viimeisen Stanleyn-kosken\nsivuitse ja ehtinyt kovien ponnistusten päähän, joita oli kestänyt\nkaksikolmatta päivää, ja sinä aikana oli sen kimppuun päivillä ja öillä\nhyökänneet rajut ihmissyöjät ja hurjat villit, jotka olivat valinneet\nkoskissa olevat saaret asuinpaikoikseen.\n\n\n\n\nUusia taisteluja.\n\n\nRetkikunta laski taas alaspäin komeata virtaa, jonka leveät,\nharmaanruskeat laineet ihastuttivat kaikkia. Nuo kauheat tapaukset,\njoita he olivat kokeneet, eivät olleet tehneet heitä laisinkaan\nalakuloisiksi. Venepojat ilahuttivat itseään laulamalla vilkkaimpia\nlaulujaan, ja jokainen retkikunnan jäsen yhtyi innostuksella niihin.\nMiehet, naiset ja lapset tunsivat kaksinkertaista voimaa pitää tätä\nraikasta, rohkeaa mieltä, joka auttoi heitä tunkeumaan ihmissyöjäin\nasuman maan läpi Stanleyn-koskien rannoilla.\n\nJoki alkoi vähitellen levetä; 900 jalan levyisestä leveni se 1,200\njalkaan. Saaria näkyi aina enemmän, ja ne loistivat tuuheista, korkeain\nrunkojen kannattamista latvoista.\n\nMutta suurin vaara seurasi kuitenkin yhä heidän kintereillään: villien\nraivoisa vihollisuus. Useampina päivinä tapahtuneiden lakkaamattomien\ntaistelujen jälkeen tehtiin retkikuntaa vastaan eräänä päivänä\nhyökkäys, joka oli aivan saattamisillaan sen perikatoon.\n\nKauhean suuria kanoottia käsittävä veneistö ohjasi alas heitä kohdin,\nsuuruudessa ja luvussa monikertainen kaikesta mitä he siihen saakka\nolivat nähneet! Ja edessäpäin muutamain saarien vieressä näkyi myöskin\npaljo kanoottia täynnä villejä. Stanley lasketti veneistönsä ankkuriin\nja valmistautui puolustukseen. Miehet, naiset ja lapset, jotka eivät\nvoineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja\nja keuloja, ja näiden takana pidettiin kiväärit ja musketit\nojennettuina.\n\nVihollisen sotavoima tuli ohjaten. Etunenässä nähtiin\njättiläiskanootti, jossa oli kaksi riviä seisovia soutajia,\nneljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät\ntahdissa, tempoessaan kovaäänisesti, hurjasti laulaen alustaan esiin.\nKeulassa näkyi kymmenen komeata, nuorta sotilasta punaisia ja harmaita\npapukaijan sulkia päässä, perässä seisoi kahdeksan miestä, jotka\nohjasivat mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat\nkoristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan\npäällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin\nkeulalaidassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja.\nRumpujen kauhea hälinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja\nkirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta ei ollenkaan vaikuttanut\nrauhoittavasti Stanleyn miehiin.\n\nKysymyksessä oli seisoa tai kaatua.\n\nKun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen\nmolemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain\nkastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä\nsilmäyksen väkensä yli.\n\n\"Pojat, olkaa nyt lujia\", sanoi hän rohkaisten, \"odottakaa siksi kun te\nnäette ensimmäisen keihään ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko\nkaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi kunnes olette varmoja\nmiehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä ainoastaan teidän\nkiväärinne voivat pelastaa teidät.\"\n\nFrank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa, mustien\npuukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera oikealla siivellä ja hänen\nkanoottinsa laidoista säkenöitsivät kiväärit jotenkin koeteltujen\nmiesten käsissä.\n\nJättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin\nsillä olisi aikomuksena ollut soutaa tämä upoksiin; mutta 150 jalan\npäässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein vastapäätä,\npanivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä vinkumaan ilman kautta, ja\nsiihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kiväärintulella. Viisi\nminuuttia jatkettiin ampumista, tämän ajan kuluttua vetäytyi vihollinen\nvähäsen takaisin.\n\nStanley nostatti ankkurin ja rupesi heitä takaa-ajamaan ylös virtaa\noikeaa rantaa pitkin, siksi kun keksittiin heidän kylänsä erään niemen\ntakana. Silloin ohjasi hän suoraan rantaan, ja jatkoi kaduilla\ntaistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes he\nkarkoitettiin ylös metsiin.\n\nEtevimmässä kylässä oli eräänlainen norsunluusta tehty temppeli, jolla\noli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan\nkannattamana; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen kampesh-puun\nmehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät,\nparta ja hiukset. Kuvio oli jotenkin köntikäs, mutta sen varmaan voi\narvata miehen kuvaksi. Wangwanat tahtoivat saada omikseen nämä\nnorsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa kanootteihin.\nSitäpaitsi koottiin sata muuta norsunluu-kappaletta joita oli kiilain,\npitkien sotatorvien ja jyvien jauhamista varten tehtyjen survimien\nmuodossa, norsunluisia rannerenkaita ja kuulia, sekä samoin\nnorsunluisia vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.\n\nTämä viimeinen niistä kahdeksastakolmatta vimmatusta taistelusta, joita\nStanleyllä ja hänen väellänsä oli kestettävänä näissä aarniometsissä,\nsai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkia, mitkä ihmisiltä näyttivät,\nja herätti heissä tunteen, jota voi verrata siihen, mitä innokkaasti\najettu hirvi tuntee kun se, monta kertaa väsytettyänsä koirat ja\nkäytettyään pikku koukkujaan niiden välttämiseksi, läähöttäen ja\nväsyneenä kuulee vainoojainsa kauhean, pöyristyttävän vinkunan takanaan\nja vapisee pelosta. Niin olivat myös hekin urhoollisesti taistelleet\nvilliä laumoja vastaan, murtautuneet monien kymmenien heidän\nlaivastojensa läpi, yötä päivää kestäneet heidän yhä uudistuneita\nhyökkäyksiään ja käyttäneet kaikki keinot itsensä puolustamiseksi,\nmutta vielä kaikui heidän korvissaan nämä villit ulvonnat tämän kauhean\njoen joka polvessa, vielä kiiruhtivat käärmeentapaiset kanootit\nlakkaamatta esiin hyökkäystä varten ja aina yhä kuului rumpujen,\ntorvien ja sotahuutojen huumentava hälinä. Ja vielä olivat he\nainoastaan mannermaan keskimmäisessä osassa. Kuolema oli myöskin\nvalinnut joukosta yhden ja toisen. Koko retkikunnassa ei ollut\nkolmeakymmentä, jotka eivät olisi olleet enemmän tai vähemmän\nhaavoitettuja. Näytti mahdottomalta jatkaa tätä kauheata elämää.\nJonakin päivänä täytyisi heidän laskeutua alas niinkuin karitsain ja\nojentaa esiin kaulansa ihmisteurastajille.\n\nMutta heidän matkallaan oli myöskin valoisat ja suloiset hetkensä,\nsilloin nimittäin kun he liukuivat eteenpäin ahtaista virroista,\nviehättäväin saarten välitse, joita palmut ja ryytipensaat peittivät;\nniiden tuoksut ja kevätmäiset värit saivat heidät unohtamaan ne vaarat,\njoissa he olivat. Heidän edessään polveili toisten saarien rannat,\njoilla samoin ikuinen kevät ja viheriäisyys vallitsi. Siellä tapasi\npumpulipuita, palmuja, villiä taatelipuita, korkeita, käärmeentapaisia\nrottinkipuita kauniine, riippuvine höyhenen-tapaisine lehtineen,\nkorkearunkoisia gummipuita ja voipuita. Pitkin rantoja, varsinkin\npienissä, rauhallisissa lahdissa, rehoittaa runsaasti eräs ruohonlaji,\njonka pitkät, vaaleanviheriät lehdet kahisevat kun tuulenhenkäys\npuhaltaa ylös virtaa. Niiden pienten salmien rauhallisessa, haaleassa\nvedessä, jotka oikullisesti polveilevat matalampien saarien välillä,\nrehoittaa ihmeellinen paljous vesikasvia, joissa on valkoiset tai\nlavendelinväriset kukat. Molemmin puolin näitä pikku salmia kasvoi,\ntiheässä kuin aitaus, aina viheriöiviä sanajalkoja aavistamattomassa\nkehityksessä.\n\nJos tarkasti päivänpaisteista rantaa, niin voi olla varma siitä että\nkrokodiili lojui ja makasi siellä syöksähtääkseen sitten jokeen kovalla\nmolskahduksella; tai myöskin sai nähdä jonkun epäluuloisen ja vaanivan\nvirtahevon kujeita ja kuulla sen karjumista, jonka voimaa kaksinkerroin\nlisäsi kaiku, joka vieri rannalta toiselle näissä autioissa seuduissa.\n\nRannoilla vilisi marabu-haikaroita, balearin-kurkia, punaisia\nflamingoita, hanhia, parvittain villiä ankkoja, kakkuria, jäävarpusia,\nhopeahaikaroita, mustia ja valkoisia ibislintuja ja rantasipiä.\n\nEräällä saarella nähtiin norsu, jolla oli komeat torahampaat, eräällä\ntoisella melkoisesti pitkällä saarella nähtiin koko lauma punaisia\npuhvelia, jotka ovat pienempiä ja yleensä aivan erilaisia kuin ne\nmustat puhvelit, joita on maanosan itätienoilla.\n\nKorkeammat ja metsäisemmät saaret olivat täynnä apinoita. Kun kahisi\npensaissa, näki usein jonkunlaisen suuren, partaisen apinan, joka\nseisoi pystyssä.\n\nMutta tätä luonnon moninaisuuden ja rikkauden nauttimista häiritsivät\nalinomaiset vaarat ja verenhimoisten villien hyökkäykset. Ihminen oli\nainoa kauhea ja inhottava olento tässä lämpöisen ilman-alan\nparatiisillisessa loistossa ja komeudessa, ja alinomainen pelko ja\nkuolemanvaara teki mahdottomaksi täydellisesti voida iloita luonnon\nkauneudesta.\n\nKun tultiin lähemmä joen suuta alkoivat villit näyttää ampuma-aseita ja\nnyt tuli vaara monta kertaa suuremmaksi. Niinpä oli Stanleyllä kerran\neräässä villien hyökkäyksessä äkkiä kolme kanoottia ihan edessään ja\nhän näki yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuina itseään\nkohden. Kun hänellä oli paikkansa veneen etukeulassa voidakseen johtaa\nretkikunnan matkaa alas virtaa, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä\nuseammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä\nlähestyivät. Mutta kuten useammissa muissakin tilaisuuksissa pelastui\nhän nyt siten että itse hänen näkönsä herätti vihollisissa kummastusta.\nJos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten ollut tapettu, mutta\nnyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja\nverenhimo, niin että keskellä taistelua raukesi käsi jousta\nvirittämästä tai keihästä heittämästä. Myös nytkin kun villien\npyssynhanat olivat vedetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa\ntuottavaan liipaisimeen, vajosi vihollinen katselemaan tuota hiljaista\nja liikkumatonta haamua, joka lienee tuntunut heille yhtä kummalliselta\nkuin joku niistä kuvitelluista olennoista, joita esi-isiltä perityt\nsadut olivat heille kuvailleet -- \"valkoista!\"\n\nPieninkin liikahdus olisi luonnollisesti saattanut hänelle\nsilmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut lainkaan hauskaa istua ja tuntea\nolevansa tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärinluodille, mutta se oli\nviisainta mitä voi tehdä. Kun hän siten oli ison maanasukas-joukon\nuteliaisuuden esineenä, oli Frank herättänyt samallaista kummastusta\nvillijoukossa, joka väijyi heitä toiselta sivulta ja retkikunnan aasit\nsaivat myös kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu\nraivoamaan, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit tulivat\nvoitetuiksi ja ajettiin pakoon.\n\nPahinta oli että asiain niin ollen oli mahdotonta ostaa mitään\nruokavaroja. Kuinka niitä voi saada kun heidän ääneensä kohta\nvastattiin kuolettavilla luodeilla. Usein katsoivat he senvuoksi\nnälkäkuolemaa silmiin.\n\n\n\n\nKova onnettomuus. Uledin rikoksellisuus.\n\n\nMutta mitä edemmäs he pääsivät keski-Afrikan aarniometsistä ja\nlähestyivät rannikkoa, sitä vähemmiksi tulivat vihollisuudet ja\nlakkasivat viimein kokonaan, niin etteivät maan-asukkaat enää estäneet\nheidän matkaansa. Vaihtokauppa oli laimentanut näiden kansojen\nluonnollista julmuutta, niin etteivät he enää kohdelleet muukalaisia\nvillipetojen raivolla. Sen sijaan tulivat vaarat joella suuremmiksi.\n\nEi ollut enää heillä kuljettavana tuo komea, salaperäisen kaunis joki,\njonka rauhallista, tasaista pintaa he olivat kulkeneet lähemmä\nsataviisikymmentä penikulmaa. Sen sijaan oli heillä nyt kauhea virta.\njoka syöksi pitkin jyrkkää uraa ja jota patosivat laavasärkät,\nesiinpistävät kallioharjut ja rivittäin kauhean suuret paadet, niin\nettä virta sai kierrellä ja polveilla syvien onkaloiden kautta,\nlaskeakseen sitten alhaisempia maita pitkin pitkässä koskijaksossa.\n\nJoskus täytyi heidän kuljettaa venheensä rantaa myöten, kun koski\noli kovin ankara. Vaan putouksien yläpuolella kuljettava matka tuli\nusein sangen vaaralliseksi, sillä venheet laskettiin niin lähelle\nputousta kuin mahdollista, sillä oli pakko tehdä sangen rasittava\nmaalla-kuljetus mitä lyhyimmäksi.\n\nEräänä päivänä sijoituttiin leiriin tällaisen putouksen yläpuolelle,\nerääsen lahdelmaan, joka oli kauas virtaan pistävän kallioniemekkeen\ntakana. Stanley, jonka venhe kulki etupäässä, sekä kolme kanoottia\nolivat jo saapuneet lahdelman rantaan, kun nähtiin kanootti erään\nniemen alapuolella nuolen nopeudella kiitävän putousta kohti pitkin\nnäennäisesti tyynen veden pintaa. Inhimillinen voima ei tässä kohden\nauttanut mitään. Kanootti saapui pian lähelle saarta, joka erotti\nputoukset toisistaan ja hävisi vasemmanpuoliseen koskeen. Ensiksi se\nnäkyi pyörähtelevän kolmesti, neljästi ympäri ja sitte kahdeksan miehen\nmiehistöineen katoavan syvyyteen, josta se pian taasen nousi, perä\naivan pystysuoraan koholla.\n\nKohta tämän kauhean tapaturman jälkeen kiiti toinen kanootti, jossa oli\nkaksi miestä, niemen ohi, tyynen, vaan nopeakulkuisen virran väkisin\nviemänä näennäiseen, niin, melkeinpä varmaan perikatoon. Perämiehen\nonnistui kuitenkin omituisen sattuman kautta johtaa kanootti putouksia\nalas, sitte ohjasi hän sen taitavasti vasenta rantaa kohti virstan\nalemmaksi, missä hän ja hänen kumppaninsa koettivat hypätä maalle ja\npelastuivat.\n\nEi ehditty varoittaa jäljestäpäin tulevia, ennenkun kolmas\nkanootti näkyi. Se oli pieni ja kevyt ja ainoastaan yksi mies istui\nsiinä. Kanootti kulki nopeasti ohi, ja mies huusi, huomatessaan\nauttamattomasti joutuvansa putouksiin: \"La il Allah, il Allah!\" -- \"On\nainoastaan yksi Jumala. -- Olen hukassa! Herra!\" Hän näkyi sitte jonkun\nsilmänräpäyksen ja katosi. Kohta sen jälkeen näkyi hän taaskin\nkanootissaan nousevan pimeän putouksen pinnalle, syöksevän kosken\npengerrykseltä pengerrykselle, painuvan alas, pyörivän ympäri, joutuvan\nsuurten, korkeiden aaltojen valtaan, jotka viskelivät kanoottia\noikealle ja vasemmalle. Kaikesta tästä huolimatta ei kanootti vajonnut,\nvaan aallot huuhtoivat sen vihdoin saaren matalimman puolen taakse;\nsitte pimeni tämä kauhea päivä. Yhdeksän miestä hukkui tänä ainoana\niltapuolena!\n\nSittenkun retkikunta oli kulkenut ohi koskien, palasi äkkiarvaamatta\nhukkuneeksi luultu mies. Hänen oli täytynyt olla sangen kummallisissa\nseikkailuissa. Hänen oli vesi syössyt putouksesta ja lähimmistä\nkoskista alas sekä pyöritellyt niin usein ympäri, että hänen päänsä\nvihdoin oli tullut sekavaksi. \"Pidin kuitenkin lujasti kiinni\nkanootistani\", kertoi hän, \"ja raivosa virta vei minua alas, alas ja\nalituisesti alas, paikasta paikkaan. Välistä olin aivan lähellä jotakin\nkiveä ja välistä melkein keskellä virtaa, kunnes noin tuntia ennen\npimeän tuloa näin olevani lähellä erästä kalliota; hyppäsin sille,\ntartuin kanoottiini ja vedin sen rantaan. Silloin tarttui joku\nkäsivarsiini ja kaksi miestä sitoivat ne yhteen sekä veivät minut\nvuoren huipulle ja sitte noin tunnin matkan ylänkömaata myöten, kunnes\nsaavuimme erääsen kylään. Aamulla kerrottiin koko kylässä, että oli\nvangittu eräs johonkin vieraasen heimoon kuuluva kaunis orja, ja paljo\nihmisiä tuli minua katselemaan, niiden joukossa eräs, joka oli nähnyt\nretkikuntamme ja heti tunsi minut. Tämä mies soimasi heti niitä kahta\nmiestä siitä, että he olivat varastaneet valkoisen miehen väkeä, ja hän\nkertoi teidät niin elävästi, herra, ja sanoi teillä olevan suuret\ntulisilmät, pitkän tukan ja pyssyn, joka laukesi kaiken päivää, että\nkansa säikähti ja käski niiden kahden miehen viemään minut takaisin\nsiihen paikkaan, josta minun olivat löytäneet.\"\n\nEräänä päivänä tultiin leveälle putoukselle, pitkän koskijonon\nyläpuolelle. Kapea, vuorinen pieni saari suurine kallioineen saattoi\nhiljennetyn virran sinkoamaan vetensä aalloissa sivulta keskikohtaa\nkohden, jossa oikeanpuoliselta rannalta lähteneet aallot tulivat\nvastaan; nämä yhteen törmäävät laineet muodostivat kuohuvesistään\npitkän haudan.\n\nVahvat ruokoköydet sidottiin venheen keulaan ja perään, ja kolme miestä\nkomennettiin kutakin niitä varten; viisi miestä auttoi Stanleytä\nvenheessä. Kuukauden kokemus tällaisessa työssä oli tehnyt heidät\ntaitaviksi ja rohkeiksi. Mutta kosket olivat kovemmat, virta\nmelkoisesti supistunut ja esteet tavallista suuremmat.\n\nStanley oli juuri rohjennut venheessään lähestyä ylinnä olevaa koskea,\nkun perässä olevaa varppiköyttä huolimattomasti hellittämällä virran\npyörre tempasi venheen muutamien miesten käsistä. Heidän\nvelvollisuutenaan oli huolellisesti ja varovaisesti viedä venhe\nputouksesta alas sille kapealle kaistaleelle, missä oli laskuvettä\nkallioniemekkeen alapuolella. Kauas kohisevan, kuohuvan ja aaltoilevan\nvirran keskikohtaan päin syöksi venhe, vetäen mukanaan raivoavaan\nvirtaan erään miehen, jonka Stanleyn kuitenkin onnistui vetää\nvenheesen.\n\n\"Airoille, pojat! Rohkeutta! Uledi, perää pitämään!\" -- siinä kaikki\nkäskyt, mitkä Stanley ehti sanoa; sitte jakeli hän, seisoen venheen\nkokassa, kädenviittauksilla käskyjä Uledille. Heidän näin kulkiessaan\nkauhealla vauhdilla pitkin aaltojen harjoja oli ihmisääni näet liian\nheikko vimmastuneen virran kovempaa kohinaa voittamaan. Airoja voi\nkäyttää ainoastaan perämelan apuna, sillä venhe lensi pelottavalla\nnopeudella rivissä olevien paasien ohi, jotka supistivat raivosan\nvirran juovaa. Kanootti oli ikäänkuin mustanruskeiden aaltojen\nleikkikaluna, se pyöri ympäri kuin hyrrä ja lensi sivulle, se syöksi\nalas nopeisin pyörteisin ja taasen hyppäsi kuohuaville aaltojen\nharjoille!\n\nKahden peninkulman matkan jälkeen saavuttiin sen lahdelman\nulkopuolelle, jonne oltiin toivottu tehdä pysäyspaikka, vaan valtava\nvirta vastusti heidän yrityksiään tunkea sen pohjaan. Äkkinäinen\nmaanalaisen järistyksen tapainen kumiseva ääni saattoi heidän\nheittämään silmäyksensä alapuolella olevaan virtaan. He näkivät veden\nsiellä kohoavan ilmaan, niinkuin jos tulivuori olisi puhkeamaisillaan.\nTämän vesivuoren huipulle ajoi virta heidät, ja kun Stanley silloin\narvasi, mitä olisi tapahtuva, huusi hän: \"Soutakaa, pojat, elämänne on\nkysymyksessä!\" Muutamat epätoivoiset airojen liikkeet veivät heidät\nvesivuoren matalammalle puolelle, ja ennenkuin vesi oli laskeutunut ja\nehtinyt alkaa tavallisen tuhoatuottavan pyörimisensä, syöksivät he\nerään pienemmän putouksen yli ja lensivät alas lahdelmaan, johon putous\nsyöksi alimpana olevien kuohujen alapuolella.\n\nYhden tahi pari kertaa lensi venhe sivulle ja pyöri ympäri. Kun\nsittemmin saatiin silmänräpäykseksi rauhaa, tartuttiin uudestaan\nairoihin ja tultiin pian laskuvesille, soudettiin virtaa ylös ja\nsaavutettiin hietaiselle rannalle. Sittenkun oltiin noustu maalle,\nlähetti Stanley Uledin kosken yläpuolella olevaa epätoivoista väkeä\nvastaan. Sitä olivat näet, säikähdyttäneet venemiehet, joiden\nhuolimattomuus oli ollut syynä tähän uhkasattumaan, ja maan-asukkaat,\njotka kertoivat nähneensä venheen uppoavan virranpyörteisin. Noin\ntunnin kuluttua näkyi harhaileva joukko alakuloisia ihmisiä lähestyvän,\nja rakkaus elämään ja inhimillisiin olentoihin heräsi uudestaan täyteen\nvoimaansa Stanleyn sydämessä, kun hänen uskolliset seuralaisensa yksi\ntoisensa jälkeen juoksivat esiin ja tunteittensa vallassa, joka näkyi\nheidän liikkeistään, kasvoistaan ja äänestään, toivottivat häntä\ntervetulleeksi taasen elämään.\n\nEräänä iltapäivänä kerrottiin Stanleylle, että eräs lasihelmillä\ntäytetty säkki oli purettu kuljettaissa tavaroita viime leiristä ja\nsuuri joukko helmiä varastettu.\n\nHelmivarkaus ajalla, jolloin kukin helmi oli kalliimpi kuin jos se\nolisi ollut kullasta tahi timantista tehty, jolloin niin monen ihmisen\nelämä riippui suurimmasta säästäväisyydestä, jolloin Stanley oli\npäättänyt olla nauttimatta yksin liharuokaakin, siten väkeänsä\nhyödyttääkseen.\n\n\"Kuka on varas\", kysyi Stanley. \"Sanokaa minulle hänen nimensä, että\nsaan hänet rangaistuksen alaiseksi.\"\n\nVarmaan ei voitu sanoa varkaan nimeä, vaan luultiin Uledia syylliseksi.\n\nUledi kutsuttiin tutkittavaksi. Kysyttiin, oliko hänellä lasihelmiä,\njotka eivät olleet hänen omiansa. Hän vastasi: \"ei\". Stanley käski\nsilloin aukaisemaan hänen säkkinsä, ja siitä löydettiin yli viisi\nnaulaa kauniita helmiä, jotka olisivat riittäneet maksuksi noin kahden\npäivän ravinnosta koko retkikunnalle!\n\nAuringon laskun aikaan kutsuttiin väki kokoon. Stanley selitti\nvakavasti heille, kuinka joku aika takaperin varmaan oltiin huomattu\nvarojen äkkiä vähentyvän, niitä leiripaikasta toiseen, kallioiden yli\nja korpien läpi kuljetettaissa, ja kuinka retkikuntaa voisi uhata\nnälänhätäkin, ennen kuin merenrannalle saavuttaisiin. Sellaista\nonnettomuutta estääkseen, joka olisi täydellisen köyhyyden varmana\nseurauksena, oli heidän velvollisuutensa pitää huolta niiden\nrankaisemisesta, jotka koettaisivat tuottaa retkikunnalle niin kauheita\nkärsimisiä. Nyt oli huomattu erään miehen huostassa olevan suuri joukko\nlasihelmiä, jotka hän oli varastanut yleisestä varastosta -- tämä mies\noli Uledi. Kuinka oli hän rangaistava?\n\nKauan mietittyään lausui Manwa Sera, että asia oli sangen herkkää\nlaatua, koska Uledi oli syyllinen. Jos rikoksellinen olisi ollut joku\nsellainen, joka ei koskaan vielä olisi kunnostanut itseään urhoollisena\nmiehenä, vaan aina osoittanut olevansa pelkuri ja raukka, silloin olisi\nhän äänestänyt, että rikoksellinen hukutettaisiin, sitomalla suuri kivi\nhänen kaulaansa ja heittämällä hänet virtaan, vaan koska Uledi oli\nsyypää, esitteli Manwa Sera, että Uledi rangaistaisiin aika\nselkäsaunalla muille varoitukseksi. Muut johtajat olivat Manwa Seran\nmielipidettä, ja kolme neljännestä kansasta huusi: \"selkäsaunaa\".\nStanley kääntyi sitte venhemiehistön puoleen ja sanoi:\n\n\"No, pojat, te jotka tunnette Uledin niin hyvin ja olette seuranneet\nhäntä lasten tavoin sadoissa seikkailuissa, mitä teidän mielestänne\nhänelle on tehtävä?\"\n\nMuuan varmimmista ja luotettavimmista miehistä vastasi:\n\n\"Todella, herra, tämä on tukala kysymys. Uledi on kuin vanhin veljemme,\nja äänestää hänen rangaistustaan olisi sama kuin pyytää teitä\nrankaisemaan meitä itseämme. Vaan kansan vanhimmat ovat vaatineet häntä\nruoskittavaksi, ja heihin verraten olen minä liian vähäpätöinen. Vaan,\nherra, älä häntä kovasti rankaise, meidän tähtemme.\"\n\n\"Ja sinä, Shumari, joka olet Uledin veli, miten tulee minun rangaista\ntätä rosvoa, joka tahtoo tehdä meidät kaikki, sinut ja minut köyhiksi?\"\n\n\"Ah, rakas herra, teidän sananne ovat raskaat kuin lyijy. Armahtakaa\nhäntä! Tosi on, että Uledi on varastanut, ja siinä on hän tehnyt hyvin\nväärin. Hän varastaa usein, ja minä olen monesti häntä siitä torunut,\nsillä minä en ole koskaan varastanut. Ei kukaan ihminen voi syyttää\nminua siitä, että olisin ottanut jotakin, joka ei minulle kuulu, ja\nminä olen ainoastaan poika ja Uledi on minun vanhempi veljeni. Vaan\nkoska päälliköt vaativat häntä ruoskittavaksi, niin ole armollinen,\nherra, ja anna minun osalleni puolet rangaistuksesta, sillä kun tiedän\nsen tapahtuvan Uledin tähden, niin en tunne kipuakaan\".\n\nSilloin astui pieni Mabruki esiin ja sanoi:\n\n\"Herra, annatteko orjallenne vapauden puhua?\"\n\n\"Kyllä, sano vaan Mabruki, mitä sinulla on sanottavaa\".\n\nNuori Mabruki astui lähemmäksi, lankesi polvilleen, syleili Stanleyn\njalkoja ja sanoi:\n\n\"Valkoinen päällikkömme on viisas. Kaikki mitä tapahtuu, kirjoittaa hän\nkirjaan. Kultakin päivältä on hänellä aina jotakin kirjoittamista. Me\nmustat miehet, me emme tiedä mitään, muista mitään. Minkä eilen näimme,\nunhotamme tänään. Vaan valkoinen päällikkömme ei unhota mitään.\n\n\"Jos hän tarkastaa kirjojansa, niin hän ehkä löytää siellä jotakin\nUledista -- miten Uledi käyttäytyi Tanganika-järvellä; kuinka hän\npelasti Zaidin koskesta; kuinka hän virrasta on pelastanut monta\nmiestä, kuinka hän kanootteja rakennettaissa teki työtä kuin kolme\nmiestä; kuinka hän aina on ollut ensimmäinen käskyjäsi tottelemaan;\nkuinka hän on ollut ikäänkuin venhepoikien isänä ja paljo muuta. Uledin\nkatsannon alla, herra, ovat pojat rivakkaita ja nöyriä; ilman häntä he\neivät kelpaa mihinkään. Uledi on Shumarin veli. Vaikka Uledi on huono,\non Shumari kuitenkin hyvä. Shumari sanoo että jos Uledi päällikköjen\ntahdon mukaan tulee rangaistavaksi, niin hän tahtoo puolen rangaistusta\nosalleen; anna silloin toinen puoli pienelle Mabrukille ja päästä Uledi\nvapaaksi. Mabruki on puhunut.\"\n\n\"Se on hyvä\", sanoi Stanley. \"Uledi on tuomittu kansan päätöksen\nmukaan, vaan koska Shumari ja Mabruki ovat luvanneet antautua\nrangaistuksen alaiseksi, niin päästetään Uledi vapaaksi -- Shumarille\nja Mabrukille annetaan anteeksi.\"\n\nKun Uledi oli päässyt vapaaksi, astui hän esiin ja sanoi:\n\n\"Herra, ei Uledi varastanut. Perkele tunkeutui hänen sydämeensä.\nUledista tulee hyvä mies tästälähin, ja jos hänen herransa tähän asti\non ollut häneen tyytyväinen, niin tulee hän vastaisuudessa olemaan\nvielä tyytyväisempi.\"\n\nVaikka ne villit heimot, joiden kanssa retkikunnalla vielä oli\ntekemistä, olivat rauhaisat mielialaltaan, niin ne kuitenkin aivan\nvähästä voivat suuttua ja vihoissaan laukaista kovasti ladatut\nkiväärinsä joko muukalaisia tahi toisiaan vastaan. He olisivat heti\nkostaneet, jos pieninkin kapine olisi tullut heiltä varastetuksi, tahi\njos joku olisi riitaantunut vähänkin jonkun heidän heimolaisensa\nkanssa. Heitä vihollisuuksiin ärsyttämään ei tarvittu muuta kuin että\nhe näkivät jonkun kirjoittavan paperille, kuvaavan jotakin maisemaa,\ntekevän muistiinpanoja tahi yleisesti toimivan jotakin uutta ja outoa.\n\nStanley istui eräänä päivänä leirissään, jonka hän oli sijoittanut\nerääsen ystävälliseen, Mowa-nimiseen kylään, ja kirjoitti\nmuistikirjaansa muutamain esineitten nimiä, siten laventaakseen jo\nennestään laajaa villien kielen sanakirjaansa. Vaan hän oli ehtinyt\ntyöskennellä ainoastaan muutamia minuutteja, kun huomasi omituisen\nliikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja\npian juoksivat kaikki tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot\nseudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut,\nnäkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän\nleiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli\nkuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa\npoistaa julkiset vihollisuudet.\n\nSittekun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän\nleirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puolen matkaa\nja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.\n\n\"Mikä hätänä, ystäväni?\" kysyi Stanley. \"Miksi tulette sellaisissa\njoukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sotaa?\nSotaa? Sotaa ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti\nerehtyneet.\"\n\n\"Herra\", vastasi muuan heistä, \"kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän\nmerkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin.\nMaamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät.\nMitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme\nmyyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne.\nVäkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme\nkokoontuneet taisteluun teitä vastaan, jollette suostu polttamaan\ntara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme\ntiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.\"\n\nStanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä\npaluunsa pantiksi. Muistokirjassa oli paljo arvokkaita muistiinpanoja:\nvesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen\nkuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden\nkirjan lehdet kaikki yleisölle arvollisia asioita. Hän ei voinut uhrata\nsitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan\nkirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän erään käytetyn ja\nkuluneen Shakespearen tekemän kirjan, joka oli päiväkirjan kokoinen;\nkannet olivat myöskin samallaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan\nmuistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty\nkirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti\nsen villeille.\n\n\"Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?\"\n\n\"Niin, niin, se se on.\"\n\n\"No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.\"\n\n\"Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskettaa sitä. Se on noiduttu. Teidän\ntulee itse polttaa se.\"\n\n\"Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa\nasuvia hyviä ystäviäni.\"\n\nMentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen\nliekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.\n\n\"Ah-h-h!\" -- huokailivat pettyneet villit, ikäänkuin heidän rintansa\nolisi keventynyt. \"Muukalainen on hyvä -- sangen hyvä. Hän rakastaa\nMowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa\nei ole huonoa.\"\n\nSitte huusivat he jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.\n\nMatkustavainen on näillä seuduin, missä kansa on niin äärettömän\ntaikauskoista, aina vaarassa joutua heidän raivonsa esineeksi. Jos joku\npäällikkö kaatuisi maahan hermohalvauksesta, leirissä ollessaan, tahi\njos hän on asettunut huolimattomaan asentoon jollakin kalliolla ja\nputoaa maahan kuoliaana, jos joku tauti, niinkuin kolera tahi\nlavantauti, rupeaa raivoamaan jossakin kylässä, tahi jos pyssyn\nvaromattomasta käyttämisestä joku onnettomuus on syynä jonkin\nkuolemaan, tahi jos joku hekumallinen päällikkö kuolee halvaukseen,\nniin voi varmaan tietää, että onnettomuuden syynä pidetään jotakin\nilkeää vaikutusta matkustajan puolelta.\n\n\n\n\nFrank hukkuu.\n\n\nFrank oli matkan loppupuolella ollut sairas paiseista, jotka yhä\nenemmän laajenivat ja tuottivat hänelle suurta kipua. Hän hoiti niitä\ntosin huolellisesti, vaan oli kykenemätön käymään ja pitämään väkeä\nsilmillä; harvoin hän kuitenkaan oli toimetonna. Oli helmipussia\ntehtävä, telttoja paikattava ja repeytyneitä vaatteita paikattava;\ntyöskennellessään hän usein lauloi jotakuta laulua tahi virttä.\nLuonteeltaan oli hän iloinen ja raikas kuin peippo ja piti paljon\nlaulusta. Hänen suloinen äänensä synnytti säveliä, jotka ilahduttivat\nStanleyn sydäntä ja hetkeksi haihduttivat hänen huolensa. Frankin\nkasvot ilahduttivat häntä, kun hän oli alakuloinen, ja Stanley kuunteli\nmielellään niitä lohdutuksen sanoja, joita hän heidän omalla kielellään\nlausui rehellisen ja lämpimän sydämensä pohjasta. Neljäneljättä\nkuukautta -- niinkauan oli matka jo kestänyt -- olivat he eläneet\nyhdessä, ja aina oli hän ollut Stanleyn voimallisena tukena ja\npalvellut häntä uskollisesti. He rakentelivat monta tuulentupaa yhdessä\nja kuvailivat toivossaan monta loistavaa tulevaisuuden aatetta.\n\nFrank ei kuitenkaan koskaan nähnyt näiden toteutuvan.\n\nKesäkuun 3 päivänä jätti Stanley seitsemän päivän pysähdyksen jälkeen\nMowan matkustaakseen Zinga-nimiseen kylään, jonne hän aikoi sijoittaa\nuuden leiripaikan kylän suuren vesiputouksen yläpuolelle. Muun\nretkikunnan piti kulkea maitse; kanootteja aiottiin johtaa virtaa alas\nniin varovaisesti, kuin asianhaarat vaativat.\n\nKun Stanley venheineen jätti Mowa-lahden, ryömi Frank, joka oli kipeänä\najoksista jaloissa, käsissä ja polvissa, eräälle kalliolle, sieltä\nkatsellakseen kanoottien lähtöä ja sama tunne saattoi Manwa Seran ja\nmaan-asukkaatkin tulemaan sinne. Seuraten kallioista rantaa souti\nStanley lahdesta ulos. Hänen edessään oli virta kaikkine kauhuineen.\nKolme neljännes-peninkulmaa alempana vasemmalla puolella syöksi virta\nalaspäin, muodostaen ruskeista aalloista pitkiä jonoja. Kapeimmalla\nkohdalla laski se päävetensä alaspäin, vaan heitti ainakin kuudennen\nosan siitä oikealle. Tämä oikeanpuolinen vesijoukko virtaili\nMowa-kallioiden teräviä paasia ja kärkiä vastaan; sitte heittäytyi se\nvenhettä kohden. Täytyi nousta kallioille ja tarttua varppeihin. Vaan\nkallioilla ei monessakaan paikassa voinut seisoa, ja pitkien ja\nuutteroiden ponnistusten jälkeen päästä näiden terävien soppien ohi,\ntäytyi vihdoin lakata yrittämästä toteuttaa tätä tuumaa ja koettaa\nairojen avulla kulkea virrassa eteenpäin. Vaikka kova virta syöksi\nMowa-kallioita vastaan ja huuhteli niitä, niin joki kuitenkin luisui\nmahdottomien aaltojen läheisyyteen, jotka tulivat putouksesta, ja\nvaikka soutajat ponnistivat kaikki voimansa, pitääkseen venhettä\nkallioiden ja virran vasemmalle ryöppyävän juoksun välillä, niin\nhuomattiin pian selvään, että se nähtävästi läheni jälkimäistä. Raju\najatus lensi Stanleyn aivoihin, että nimittäin olisi parempi seurata\nvirtaa alaspäin, kuin raskaalla ja vuotavalla venheellä pyrkiä\nvastavirtaan. Tätä tarkoitusta varten käski hän soutamaan venhettä\nlähemmäksi syöksyvää päävirtaa, vaan huomasi ajoissa sen hulluudeksi,\nsillä jono pyörteitä liikkui alituisesti sillä juovalla, missä molemmat\nvirrat vastaiseen suuntaan kulkivat toistensa ohitse. Alaspäin kulkeva\nvirta kohosi harjun tavoin; sen keskellä pyöri taajaan laineita, jotka\nheittivät suuren vesijoukon sivuille. Tämä tapasi toisen samallaisen,\njonka vastavirta heitti, ja kova taistelu syntyi. Kuohulaineet\nmuodostivat ammottavia pyörteitä, joissa vesi kierteli suurella\nvoimalla, kunnes syvyydet olivat täynnä, jolloin vesi kohosi korkeiden\nkukkuloiden tavoin. Tällainen näytelmä alkoi Stanleyn silmäin edessä.\nEräs pyörre oli muutamaksi silmänräpäykseksi lakannut liikkumasta, ja\nsen sijaan kohosi nyt vuori, jonka mahdoton vesijoukko ja kauhea kohina\nsaattoi jokaisen haluamaan päästä kauaksi tästä paikasta. Kun Stanley\npelkäsi ettei voitaisi päästä pakoon, heitti hän saappaat, nutun ja\nvyön päältään ja viittaamalla käskettyään Uledia laskemaan tuulen\npuoleen, huusi hän venheen miehistölle, että se ponnistaisi viimeiset\nvoimansa tahi valmistuisi kuolemaan.\n\nVenhe kulki kuitenkin kohoilevan ja roiskivan veden mukana ja tuli\nsiten vesivuoren alapuolelle, jonka äkillisessä laskeutumisessa suurin\nvaara oli tarjolla; se seisahtui kuitenkin ja pysähtyi tuhoatuottavan\nkuilun luo, joka oli syntynyt vuoren sijaan ja kauheasti ammotti\nvenheen peräpuolella. Soudettiin epätoivon voimilla ja soutajat pitivät\nonnellisesti venheen kohdallaan, kunnes uusi mullistus syntyi, jonka\nloputtua se vihdoin pelastui.\n\nJuuri kun Uledi yhdeksän miehen kanssa oli lähtemäisillään Mowasta\nuudella ja vankalla kanootilla tutkiakseen virtaa, ryömi Frank erääsen\npaikkaan lähellä jokea ja pyysi heitä pysähtymään ja ottamaan hänet\nmukaansa. Manwa Sera, joka johti kanootteja, nousi seisoalleen ja\nkoetti saada häntä jäämään sinne, sillä virta oli vaarallinen; hän\nhuusi heitä kuitenkin palaamaan, kärsimättömänä niinkuin sairas ainakin\nja pakotti miehistön nostamaan hänet kanoottiin. Tämä, joka oli kevyt\nja hyvin miehitetty, kulki helposti vastavirran läpi ja kiiti puolen\ntunnin kuluttua yli pienten koskien virtaa alas. Kun putousten kumina\nalkoi kuulua, tuli Uledi varovaiseksi, eikä tahtonut lähestyä, ennen\nkuin oli nähnyt ne; sitävarten kulki hän Frankin luvalla keskellä\nvirtaa olevaa kalliojonoa pitkin, kunnes tultiin erääsen pieneen aivan\nputouksen yläpuolella olevaan lahdelmaan, jossa kanootti laskettiin\nrantaan. Uledi kapusi pian ylös ja jatkoi matkaansa kallioille saakka,\njotka pistivät esiin putouksesta. Tässä voi hän yhdellä silmäyksellä\nnähdä vaaran kaikessa laajuudessaan. Muutaman minuutin kuluttua palasi\nhän Frankin luo, joka vielä istui kanootin pohjalla, kääntyi hänen\npuoleensa ja sanoi:\n\n\"Isäntä hyvä, on mahdotonta kulkea putousten yli; ei mikään kanootti\ntahi venhe voi tehdä sitä, hukkaan joutumatta\".\n\n\"Mitä vielä\", sanoi Frank ylenkatseellisesti, \"näinhän minä, kun\nkuljimme alaspäin, jonon tyyntä vettä vasemmalla puolella; sinne\npääsisimme helposti kulkemalla virran poikki\".\n\n\"Mutta, herra, tämä putous ei ole suoraan virrassa, vaan vinossa;\nmatalampi vasemmanpuolinen osa on paljo kauempana kuin oikeanpuolinen,\njonka raivoaminen alkaa tässä aivan lähellä. Puhun teille totta\",\njatkoi Uledi, kun Frank epäillen pudisteli päätänsä, \"isäntä hyvä, olen\ntarkkaan katsellut putousta kokonaisuudessaan, enkä näe mitään\nmahdollisuutta, kuinka täältä voimme päästä siitä alas; varman kuoleman\nsaisimme jos koettaisimme.\"\n\n\"No mitä sitten teemme?\" sanoi Frank.\n\n\"Meidän tulee ilmoittaa isännälle\", vastasi Uledi. \"Siksi aikaa voi\nsitoa kanootin tänne, kunnes hän ehtii saapua.\"\n\n\"Ja mitä minusta on tuleva?\" kysyi Frank.\n\n\"Vähän ajan perästä olemme täällä takaisin ja tuomme mukanamme\nriippu-maton, ja te ehditte aivan hyvin leiriin ennen yötä.\"\n\n\"Mitä, kuljettaisitteko minua kuin muuta epattoa\", vastasi hän, \"että\nkaikki maan-asukkaat pääsisivät minua töllistelemään? Ei ensinkään!\nTäytyykö minun kaikessa tapauksessa odottaa täällä koko päivän ilman\nruokaa, vai miten?\"\n\n\"Emme viivy kauan, herra; neljännestunnissa ehdin leiriin, ja puolen\ntunnin kuluttua olen täällä takaisin tuoden mukanani ruokaa ja\nriippu-maton.\"\n\n\"Niin, sepä on kaunista\", sanoi Frank, jonka mieli pahettui siitä että\nhäntä aiottiin kantaa. Hän luuli näet siten joutuvansa kaikkien pilkan\nalaiseksi. \"Minä puolestani en luule tätä putousta niin vaaralliseksi,\nkuin te sanotte. Wangwanat ovat aina pelkureja vesillä; pienin veden\nväre on aina heidän silmissään kasvanut korkean laineen kokoiseksi. Jos\nminulla vaan olisi neljä valkoista miestä mukanani, niin näyttäisin\npian teille, voiko putouksesta kulkea vai eikö.\"\n\n\"Isäntä hyvä\", sanoi majoitusmestari vakavasti, hiukan närkästyneenä\nFrankin sanoista, \"ei valkoiset eikä mustat miehet voi kulkea tätä\nvirtaa alas hukkumatta, ja minun mielestäni ette sano oikein, kun\nmoititte meitä pelkureiksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin luulin\nteidän tuntevan minut paremmin. Katsokaa! Levitän käteni ja kaikki\nsormeni eivät riitä osoittamaan niitten lukua, jotka tällä virralla\nolen pelastanut. Kuinka sitte voitte, isäntäni, sanoa minua\npelkuriksi.\"\n\n\"No, jos sinä et pelkää, niin ainakin muut sen tekevät\", jatkoi Frank.\n\n\"En minä eivätkä he ole arkoja. Me pidämme mahdottomana kulkea\nkanootilla putouksista. Tarvitsen ainoastaan viitata miehilleni, niin\nhe seuraavat minua kuolemaan saakka -- ja kuolema on sama kuin tästä\nputouksesta laskeminen. Olemme valmiit tottelemaan käskyjänne, vaan\nteidän tulee luvata meille, että jos jotakin tapahtuu ja isäntämme\nkysyy meiltä: 'Miksi sen teitte?' te vastaatte kaikesta.\"\n\n\"Ei, minä en tahdo käskeä teitä. En tahdo ensinkään sekaantua koko\njuttuun. Sinä olet tämän kanootin päällikkö. Jos tahdot lähteä -- niin\nlähden ja silloin sanon minä että te olette miehiä, jotka eivät pelkää\nvettä. Jollei, niin jääkää tänne, ja silloin tiedän että olette\npelkureita. Asia näyttää minusta aivan helpolta, sen voin teille\nvakuuttaa. En voi käsittää, mitä siinä tapahtuisi.\"\n\nSiten kiihottaen väkeä näyttämään rohkeuttansa, kiiruhti Frank parka\nuppiniskaisesti kohtaloansa kohden.\n\nUledi kääntyi sitte miehistön puoleen ja sanoi:\n\n\"Pojat, isäntämme sanoo meidän pelkäävän kuolemaa. Tiedän kuoleman\nolevan vesiputouksessa, vaan tulkaa, näyttäkäämme hänelle, että mustat\nmiehet pelkäävät kuolemaa yhtä vähän kuin valkoiset. Mitä sanotte?\"\n\n\"Ihminen voi kuolla ainoastaan yhden kerran.\" -- \"Kuka voi taistella\nkohtaloansa vastaan?\" -- \"Kohtalomme on Jumalan kädessä!\" -- näin\nhänelle eri haaroilta vastattiin.\n\n\"Hyvä! Paikoillenne\", sanoi Uledi.\n\n\"Te olette miehiä!\" huudahti Frank, ihastuneena ajatellessaan kohta\nleiriin pääsevänsä.\n\n\"Bismillah! (Jumalan nimessä), työntäkää venhe kallioista ja soutakaa!\"\nkomensi venheen perämies.\n\n\"Bismillah!\" kertoi miehistö ja souti sitte pois ystävällisestä\nlahdesta.\n\nMuutamien silmänräpäysten kuluttua olivat he ulkona virrassa, ja\nseuraten Frankin neuvoa ohjasi Uledi venheen vasenta rantaa kohti. Vaan\npian selveni kaikille, että sinne oli mahdoton päästä. Vesi tuntui kuin\nrasvaiselta ja liukkaalta. Petollisesti ja väkisin vei se heitä\npitkinpäin putouksia kohti. Kun Uledi huomasi tämän, käänsi hän keulan\nja suuntasi kulun rohkeasti virran keskikohtaan. Kauheiden\nvesijoukkojen jyminä kasvoi kasvamistaan, ja Frank nousi seisoalleen\nvoidakseen nähdä niiden päitten yli, jotka istuivat hänen edessänsä.\nNyt vasta näkyi hän käsittävän heidän tilansa suuren vaaran. Mutta\nliian myöhään! He olivat saapuneet putoukseen ja syöksivät alas\npäistikkaa aaltojen ja kuohun sekaan. Vihaiset vesijoukot kohosivat ja\nryntäsivät heidän venheesensä, pyörittivät sitä kuin hyrrää, ja sitte\nmentiin kuohuvien, tanssivien ja hyppivien aaltojen selillä alapuolella\noleviin ammottaviin virran kuiluihin. Voi! silloin oli tuskan,\nkatumuksen ja kauhistuksen hetki!\n\n\"Pitäkää kanootista kiinni, mieheni, tarttukaa kukin nuoraan\", sanoi\nhän, riisuen päältään villapaitansa. Ennenkuin hän oli ehtinyt tämän\ntehdä, vajosi kanootti syvyyteen, ja pyörteinen, hyppelevä vesi peitti\nkaikki. Kun kuilu oli täysi, kohosi suuri vesijoukko, ja kanootti näkyi\ntaaskin kirkkaassa päiväpaisteessa monine läähättävine miehineen, jotka\npitivät siitä lujasti kiinni. Kun he olivat tulleet kappaleen\neteenpäin, niin että olivat päässet vähän matkan päähän onnettomuuden\npaikasta, ja vähän tointuneet, huomasivat he, että ainoastaan kahdeksan\nheistä oli elossa. Ei yhtäkään valkeaa muotoa ollut heidän joukossaan.\nVaan yhtäkkiä alkoi vesi taasen raivoisasti liikkua -- uusi vesijoukko\nkohosi ja keskellä sitä näkyi \"isännän\" tunnoton ruumis. He kuulivat\nhänen äkkiä päästävän valitushuudon. Uledi, joka unhotti, kuinka hän\näsken oli päässyt pyörteisestä kuilusta, ojensi kätensä ja heittäytyi\npelotonna Frankin jälkeen, vaan uusi pyörre painoi heidän kumpaisenkin,\nja aallot peittivät heidät, ennen kuin Uledi saavutti sen, jota hän\naikoi pelastaa. Toisen kerran sukelsi rohkea majoitusmestari esiin\naalloista, väsyneenä ja uupuneena -- vaan Frank Pocockia ei enää\nnäkynyt.\n\nStanley oli kulkenut kappaleen matkaa pitkin virran rantaa ja\nistautunut eräälle lähellä leiriä olevalle kalliolle odottamaan Uledin\ntuloa. Hän näki pitkän mustan esineen lentävän edestakaisin kosken\npyörteissä. Se oli kumoon kaatunut kanootti, ja hän näki joukon miehiä\npitelevän siitä kiinni. Hän lähetti väkeä rannalle sinnepäin, minne\nkanootti tuli, ja haaksirikkoiset pelastuivat. Uledi ja hänen miehensä\ntoivat surusanoman Frankin kuolemasta.\n\n\"Ah, Uledi, jos vaan olisit pelastanut hänet! Olisin tehnyt sinut\nrikkaaksi mieheksi!\" valitti Stanley suruissaan.\n\nKun Stanley katseli tyhjää telttaa, ja alakuloisia, epätoivoisia\npalvelijoita, valtasi hänet sanomattoman surun tunne, joka melkein oli\nhänet tukehduttamaisillaan. Huolien painama mielensä muisteli ikävällä\nhukkuneen ystävän verrattomia ominaisuuksia, hänen erinomaista\nlempeyttään, hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan, hilpeyttään ja\nhellää ystävyyttään; Stanleyn ajatus viivähti kauan hänen hupaisessa\nseurassaan, hänen kunnollisuutensa, hänen hurskautensa ja hänen\nonnistumisesta varman uskonsa muistossa. Kukin uusi avu, jonka Stanley\nmuisti, enensi vaan surua hänen kadottamisestaan, täytti sydämen\nsäälillä ja surulla siitä että miehen, jolla oli niin monta hyvää\nominaisuutta ja joka niin kauan ja uskollisesti oli palvellut, oli niin\näkkiä täytynyt erota elämästä, saamatta mitään palkkaa.\n\nKuu kohosi taivaalle, ja oli vihdoin korkealla vuorenrotkon eteläisen\nseinän yläpuolella. Sen valkoinen kummitusvalo levisi yli paikan, missä\nkuolo oli Stanleyltä vienyt hänen uskollisen ystävänsä ja toverinsa.\nSuurien putousten yläpuolella istui hän tuntimääriä eräällä suurella\npaadella ja katseli ylöspäin virtaa pitkin, välistä turhaan toivoen,\nettä Frank jonkun sattuman kautta olisi pelastunut kauheasta\nvirranpyörteestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän taasen sen\nhirveän tapauksen, jonka vilkas ja kivuloinen mielikuvituksensa kuvaili\nniin todenmukaisilla väreillä, että hän puoleksi luuli uudestaan\nnäkevänsä sen kauhean näytelmän, vaikka hän tunsikin itsensä\nvoimattomaksi ystäväänsä auttamaan.\n\nKuinka kamalalta kuului jyminä noista monista koskista täällä yön\nhiljaisuudessa ja rauhallisuudessa! Milloin se kuului uhkaavalta,\npelottavalta jyskeeltä, milloin syvältä, surulliselta, äärettömältä\nvalitukselta.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin saapui muuan päällikkö leiriin ja ilmoitti\nettä eräs kalastaja, pyytäessään silliä eräässä lahdelmassa, oli nähnyt\njotakin kiiltävän veden pinnalla, ja kun hän oli kulkenut kanootillaan\nsinnepäin, oli hän kauhistuksekseen huomannut sen olevan valkoisen\nmiehen muodon!\n\nLiikuttavaa oli nähdä kuinka maan-asukkaat ottivat osaa Stanleyn\nsuruun. Ndala, Zingan kuningas, tuli leiriin vaimojensa seurassa. Hän\najoi kaikki muut paitsi korkeimmat päälliköt pois leiristä, etteivät he\nuteliailla puheillaan häiritsisi surua.\n\n\"Sano meille\", sanoi hän sitte Stanleylle, \"minne on valkoinen veljesi\nmennyt?\"\n\n\"Kotiin\", vastasi Stanley.\n\n\"Etkö enää koskaan näe häntä?\"\n\n\"Kyllä toivottavasti.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla ylhäällä, toivon.\"\n\n\"Ah, me olemme kuulleet että valkoiset ihmiset ovat tulleet tuolta\nylhäältä. Jos tapaat hänet taasen, niin sano hänelle, että Ndala on\npahoillaan siitä, että hän otettiin sinulta pois. Olemme kuulleet\nMowasta, että hän oli hyvä, ystävällinen mies, ja koko Zinga on häntä\nsureva. Juo palmuviiniämme, herra, ja unhota tappiosi. Zinga-viini\nlohduttaa sinua, niin ettei suru enää pääse painamaan.\" Kuningas saneli\ntämän liikutuksesta ja surusta vapisevalla äänellä. Leirin ulkopuolella\nolevat suuret joukot puhelivat matalalla äänellä, ja naiset seisoivat\nsormet huulillaan ja katselivat Stanleytä lempein, surullisin silmin.\n\n\n\n\nSalakapina. Pelastus hengenvaarasta.\n\n\nKaikki olivat kauhistuksissaan hirveästä tapaturmasta ja ajattelivat\npelolla virtaa. Osa väestä teki salakapinan ja kieltäytyi tekemästä\ntyötä. He sanoivat ennen antavansa villien hakata heidät kappaleiksi,\nkuin lähtisivät eteenpäin, sillä kuolema kuitenkin lopuksi tulisi.\nMaanasukkaat olivat myöskin tartuttaneet heihin taikauskoansa ja\npelottaneet heitä kertomuksillaan putouksissa olevista hengistä. Jos\nStanley olisi uhrannut kilin kumpaisillekin putouksille, selittivät he,\nniin onnettomuutta ei koskaan olisi tapahtunut.\n\nVähän ajan kuluttua tuli uusi vaikea vastoinkäyminen. Kun kanootteja\nkuljetettiin vuorisen niemen yli erään putouksen kohdalla, katkesi\nköysi eräästä venheestä ja se syöksi kallionseinämää myöten veteen,\nvetäen mukanaan ensimmäisen salvumiehen. Uledi heittäytyi hänen\nperässään virtaan, koska miehet huomauttivat ettei pudonnut tainnut\nuida, ja hän huusi hänelle saavuttuaan kanootin luo, että hän hyppäisi\nvirtaan, niin hän tulisi pelastamaan hänet. \"Voi, veljeni\", vastasi\nonneton mies, \"minä en osaa uida.\" -- \"Hyppää pian alas mies, ennen\nkuin on liian myöhäistä! Lähestyt putousta!\" -- \"Pelkään\". -- \"Hyvästi\nsitte veljeni; sinua ei enää mikään voi pelastaa!\" sanoi Uledi ja ui\nrantaa kohti, jonka hän saavutti ainoastaan 50 jalan päässä\nputouksesta. Silmänräpäyksessä kiiti kanootti, jossa salvumies oli,\nputouksesta alas ja suuret aallot viskelivät sitä sinne tänne, kunnes\nvihdoin eräs pyörre nieli sen. Sitte se taaskin näkyi ja seisoi\npystyssä aaltojen keskellä; mies oli vielä silloin siinä. Taaskin kiiti\nse alaspäin ja pyörähti ympäri, sekä katosi samassa; muutamien\nsilmänräpäysten kuluttua näkyi se taasen, mies samoin. Kolmannen kerran\nsyöksi se syvyyteen, ja kun se sitte taas näkyi, oli salvumies jo\nkadonnut.\n\nWangwanat pitivät tämän tapaturman uutena todistuksena siitä tuomiosta,\njoka retkikunnalle oli langetettu. He luulivat kurjuuden yön jo\nlähestyvän.\n\nVihdoin saatiin sanomattomalla vaivalla venheistö siirretyksi putousten\nalapuolelle. Oli mennyt kolmekymmentä päivää ja neljä ihmishenkeä,\nennenkuin oli päästy puoli peninkulmaa eteenpäin.\n\nLaskeuduttiin venheisiin jyrkkää rantaa myöten rottingista tehtyjen\ntikapuiden avulla. Sitte taas lähdettiin matkalle. Varovaisesti\nkuljettiin eteenpäin -- kymmenen miestä varpeissa venheen sekä kokassa\nettä perässä -- ja askel askeleelta; suurimmalla varovaisuudella\nlähestyttiin uusia putouksia; pieniä vuorisia saaria näkyi vasemmalla;\nkalliot kohosivat mahdottomina; niiden rinteet olivat metsäiset. Virta\nkohisi kovasti, valkoisenruskeat aallot uhkailivat, ja suuret paadet\nriippuivat jyrkkinä niiden yläpuolella. Kun venhe lähestyi erästä\nsuurta kalliota, huomasi Stanley, että vedellä oli ura sen ja rannan\nvälissä. Juuri kun kaikkien silmäykset olivat käännetyt kapean\nvirranuoman puoleen, toivossa että sen avulla voitaisiin voittaa\nkaikki vaikeudet, katkesi perässä oleva varppi, ja melkein samassa\nsilmänräpäyksessä nousi virta rauhattomasti ja katkaisi keulassa olevan\nköyden. Taaskin kiiti venhe keskelle virtaa, raivoisien aaltojen\nharjoille; kalliot, vuoret ja vieremät lensivät ohi sanomattomalla\nnopeudella. Paitsi Stanleytä oli venheessä kuusi miestä, ja Uledi piti\nperää tyynenä, kylmänä ja täynnä luottamusta. Moni kuului kuiskaavan:\n\"Mikä on tapahtuva, se tapahtuu\", -- \"ei voi välttää välttämätöntä\".\nKovaa pelkoa, joka ennen oli heidät vallannut, ei enää ollut. Hermot ja\nsielu olivat huumautuneet niistä onnettomuuksista, joita he olivat\nnähneet. Pyörivä vastavirta heitti venhettä pari kertaa ympäri; sitte\nse syöksyi niinkuin lainehtivaan, kiehuvaan ja kihisevään kattilaan.\nSitte kulki se erään jyrkän, terävän kallion ohitse, joka näytti\nlinnanjäännökseltä, ja lensi virtaa alas jymisevien vesijoukkojen,\nlaineiden vaahdon ja paljaiden harmaiden kallioiden keskessä. Vihdoin\ntultiin tyynemmille vesille. Taaskin pelastetut!\n\nMaalle noustuaan meni Stanley kauhistuneen, rannalle jääneen joukon\nluo, joka tuskin uskoi silmiään, kun näki hänen lähestyvän. Hän oli\nheidän mielestään kuin kuolleista noussut. \"Niin, Jumalan avulla\nsaavumme me merelle\", sanoivat he. \"Nyt näemme Jumalan käden. Vaan\nälkää enää luottako petolliseen virtaan, herra. Me tahdomme sen tehdä.\nPaljoa ennemmin voimme me kuolla, kuin te. Älkää menkö virran vesille,\nennenkuin olemme putousten alapuolella.\"\n\nNeljän päivän kuluttua siitä kuin Stanley töin tuskin oli päässyt\nkuoleman kourista, saatiin kärsivällisyydellä, suurella varovaisuudella\nja vaivaloisella työllä kanootit peljätyn putouksen alapuolelle.\n\n\n\n\nEpätoivo ja hätä.\n\n\nKoska retkikunnan varat olivat melkein lopussa ja villit vaativat\nkorkeita hintoja ruokatavaroistaan, niin voitiin ainoastaan uutteran,\nalituisen ja kiireisen matkan kautta merelle pelastua nälänhädän\nkauhuista.\n\nVihdoin taisi Stanley eräänä päivänä ilmoittaa kansalle sen iloisen\nuutisen, että meri jo oli aivan lähellä. Wangwanat, joiden voimat\nolivat uupuneet oikean ruoan puutteesta, tulivat kovin liikutetuiksi.\nSafeni hurmastui niin ilosta, että hän käyttäytyi oikein rajusti. Hän\njuoksi esiin, syleili Stanleyn jalkoja ja sanoi: \"Oi, herra! Olemme\nsaapuneet merelle! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä ei enää kiusaa\ntyhjä maha eikä inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle\nsanomaan teidän veljillenne, että te tulette!\" Hän otti papukaijansa,\npani sen olkapäällensä ja ryntäsi metsiin. Safeni parka oli tullut\nhulluksi ilosta. Stanley lähetti heti kolme miestä noutamaan häntä\ntakaisin, vaan he palasivat neljä tuntia turhaan haettuaan, ja Safenia,\njoka ennen oli ollut niin viisas, ei sen koommin näkynyt.\n\nVirran juoksua seurattiin kuitenkin yhä eteenkinpäin. Melkein\nmielettöminä nälästä, varastivat Stanleyn miehet ruoka-aineita\nmaan-asukkailta.\n\n\"Miksi sen teitte?\" kysyi Stanley.\n\n\"Se ei ollut meidän autettavissamme\", sanoivat he. \"Herra, me kuolemme\nnälkään\".\n\nMuutamien päivien matkan jälkeen kuului taas koskien kohina.\n\nNe olivat ne kosket, jotka Livingstone-virta muodostaa laskeutuessaan\nKongo-virtaan.\n\nKoska matkan tarkoitus oli saavutettu ja näiden molempien virtojen\nyhteys todistettu, niin ei Stanley katsonut enää tarvitsevansa seurata\nsen kulkua ja matkustaa viimeisten putousten kautta. Hän ilmoitti\nsentähden pelottomalle, vaan uupuneelle väellensä, että virta\njätettäisiin sikseen ja maatietä myöten lähdettäisiin Embommaan, Kongon\nvarrella olevaan eurooppalaiseen siirtopaikkaan. Heidän ihastuksensa\npääsi ilmoihin korkeaäänisten ja sydämellisten kiitoshuutojen kautta\nAllahille! Nelinkertaiset ruokarahat jaettiin myöskin, vaan koska maa\noli niin erinomaisen köyhä ja sen asukkaat hävyttömiä ja ahnaita, niin\nkärsivällisillä ja nälkäisillä wangwana-paroilla oli ainoastaan vähän\nhyötyä Stanleyn anteliaisuudesta.\n\nAuringon laskun aikaan vedettiin \"Lady Alice\" maalle monimutkaisen\nmatkan jälkeen Afrikan läpi ja kuljetettiin korkeimmille putouksen\npohjoispuolella oleville kallionhuipuille, jonne se Kesäkuun 31 päivänä\nvuonna 1877 jäi oman onnensa nojaan, kuljettuaan yli 1,000 Suomen\npeninkulmaa halki Afrikan, lahoamaan tomuksi ja tuhaksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUupunut, heikko, kivuloinen joukko oli retkikunta kulkiessaan luisuvien\nketojen yli ja pyrkiessään ylänkömaata ylöspäin. Lähes neljäkymmentä\nmiestä, jotka olivat punataudissa, mätähaavoissa ja kerpuukissa, oli\nsairaslistalla, ja jälkimäinen tauti sai yhä useampia uhria. Tästä\nhuolimatta vastasi väki rohkeasti ja iloisesti Stanleyn kehottaviin\nhuutoihin. Muutamat eivät kuitenkaan uskoneet, että viiden tahi\nkuuden päivän kuluttua nähtäisiin eurooppalaisia. He halveksivat\nherkkäuskoisten nimeä, vaan myönsivät samalla, että \"isäntä\" teki siinä\naivan oikein, kun hän täten koetti rohkeuttaa väkeänsä lupaamalla\nmatkan pian loppuvan.\n\nRatsuaasi, joka oli ollut mukana kaikissa vastuksissa aina Sansibarista\nsaakka, riensi puolitiehen ylänkömaalla eteenpäin, vaan myöskin oli\nväsynyt siitä kuihtumisesta, minkä laiha ruoho läntisissä seuduissa oli\nvaikuttanut sen ruumissa ja se ei enää jaksanut pitkittää matkaa. He\nvoivat ainoastaan taputtaa sitä kaulalle ja sanoa: \"Hyvästi, vanha\nystävä, hyvästi, vanha sankari! Tämä on paha maailma sinulle ja meille.\nMeidän täytyy erota ijäksi\". Eläinraukka näytti ymmärtämän että\naijottiin jättää se, sillä se huusi heidän jälkeensä -- kivuloista,\nheikkoa huutoa, joka osoitti sen ääretöntä heikkoutta. Kun he viimeisen\nkerran kääntyivät katsomaan sitä, makasi se polulla ja katsoi ylös\nmäkiä hörössä korvin, ikäänkuin ihmetellen miksi se oli yksin jätetty\nja ajattelivatko sen ystävät ja seuralaiset vesi- vai maamatkaa kulkea\neteenpäin.\n\nSittenkun Stanley oli antanut eräälle päällikölle toimeksi syöttää sitä\nmaniokilehdillä ja hyvällä ahoruoholla, lähti hän johtamaan karavaania\nylänkömaan tasankoja pitkin.\n\nYlös- ja alasmäkeä pitkin tätä kolkkoa ja autiota maata laahusteli\nnälkäinen matkue parka. Jaksoittain yli-ikäistä, vaaleaa ruohoa,\nkorkeita harmaita kallioita, jotka siellä täällä kohosivat juhlallisina\nja synkkinä, harva ryhmä puita silloin tällöin kukkuloissa tai\nlaaksopaikoissa -- sellaisia olivat ne näköalat, jotka jokaisella\nkorkealla vuorenharjulla tai kohonevalla kallionhuipulla kohtasivat\nheidän nälkäisiä silmiään.\n\nKun vielä neljä päivänmarssia oli jälellä, lähetti Stanley seuraavan\nkirjeen Embommaan.\n\n\"Kelle hyvänsä, joka puhuu englannin kieltä Embommassa.\n\nParas herra!\n\nMinä olen saapunut tähän paikkaan Sansibarista 115 hengen kanssa.\nMe olemme uhkaavan nälänhädän tilassa. Me emme voi ostaa mitään\nmaan-asukkailta, sillä he nauravat vaan meidän kankaillemme, meidän\nmetallilangallemme ja helmillemme. Ei ole mitään ruokatavaroita maassa\nsaatavana ostaa muulloin kuin markkinapäivinä ja ihmiset, jotka ovat\nnälkään kuolemaisillaan, eivät voi odottaa näitä markkinoita. Minä olen\nsen vuoksi uskaltanut lähettää kolme nuorista miehistäni, Sansibarin\nasukkaita, ynnä erään pojan nimeltä Robert Ferduzi, kuuluva\nenglantilaiseen lähetykseen Sansibarissa, tämän kirjeen kanssa\npyytämään että te auttaisitte meitä. Minä en tunne teitä, mutta olen\nkuullut että Embommassa asuu eräs englantilainen, ja koska te olette\nkristitty ja gentlemani, pyydän minä teitä ottamaan huomioonne\npyyntöämme. Poika Robert taitaa paremmin kuvata teille meidän\nsurkuteltavan tilamme kuin minä voin tässä kirjeessä. Me olemme\nsuurimmassa hädässä, mutta jos teidän apunne tulee aikanaan, voin minä\nsaapua Embommaan neljän päivän sisällä. Minä tarvitsen kolmesataa\nkankaankappaletta, kukin neljän saron pituista, sellaista tavaraa, jota\nte pidätte kaupaksi ja joka on paljo parempaa kuin se mitä meillä on,\nmutta kaikkien parasta olisi saada kymmenen tai viisitoista\nmiehenkantamusta riisiä tai viljaa, jolla kohta voisi täyttää väestön\nkalvavat vatsat, koska kankaillakin ruoan ostaminen veisi aikaa ja\nväki, joka näkee nälkää, ei voi odottaa. Avun täytyy saapua kahden\npäivän sisällä, jos ei, olen minä oleva kuolevien keskellä.\nLuonnollisesti minä vastaan niistä kulungeista, mitä teillä on tämän\nasian vuoksi. Apua tarvitaan vaan oikein pian ja minä pyydän että te\npanette kaikkenne, voidaksenne lähettää sitä kohta. Jos teillä on\nsemmoisia pieniä ylellisyystavaroita kuin teetä, kahvia, sokuria ja\nkorppuja, jota yksi mies helposti voi kaukaa, minä pyydän että te minua\nitseäni varten lähettäisitte vähäsen niitä ja panisitte tämän hyvyyden\nsiihen suuren kiitollisuudenvelkaan, jossa minä tulen olemaan teille,\njos apua minun väestölleni ehtii saapumaan ajoissa. Siksi olen minä\n\n                                       Teidän harras ystävänne\n                                            H. M. Stanley,\n                                   Afrikan tutkimista varten lähetetyn\n                      englantilais-amerikalaisen rekkikunnan päällikkö.\n\nP. S. Te ette ehkä tunne nimeäni; minä lisään sen vuoksi että minä olen\nse henkilö, joka löysin Livingstonen v. 1871. -- H. M. S.\"\n\nStanley kirjoitti myöskin kirjeen ranskaksi ja toisen espanjankielellä,\nkoska hän oli kuullut että Embommassa oli yksi englantilainen, yksi\nranskalainen ja kolme espanjalaista.\n\nUledi, Kasheeshee ja kaksi muuta lähetettiin oppaan seurassa viemään\nkirjeitä perille.\n\nSill'aikaa jaettiin pakka kangasta ja säkki helmiä, ja nuorimmat ja\nväkevimmät miehet lähetettiin kaikille suunnille, hankkimaan\nruokavaroja. Myöhään illalla he palasivat, väsyneinä ja alakuloisina,\nleiriin. Kaikista koetuksistaan huolimatta heille ei ollut onnistunut\nsaada muuta kuin joitakuita tukkuja kurjia maapähkinöitä ja bataattia\n-- ainoastaan niin paljo että niistä tuli kolme pientä kutakin henkeä\nkohti, vaikka he olivat maksaneet kaksikymmenkertaisesti niiden arvon.\nSe vähä, mitä he olivat saaneet, oli kumminkin pelastusta kuolemasta ja\naamulla 5 p. oli väestö taipuvainen laahaamaan väsyneitä jäseniään\nodotettua apua kohden.\n\n\n\n\nPelastus.\n\n\nKun retkikunta, väsymyksen ja nälän ahdistamana, seuraavana päivänä oli\nkoolla leirissä, kuului äkkiä eräs poika kovalla äänellä huutavan:\n\n\"Voi, minä näen Uledin ja Kasheesheen tulevan alas mäkeä ja ihmisjoukon\nheidän mukanaan!\"\n\n\"Mitä! -- Mitä! -- Mitä!\" kuului innokkaasti monesta suusta, ja tummia\nhaamuja näkyi juoksevan ylös vaaleasta ruohostosta ja varjosta, ja\nmonta silmää suunnattiin valkoista mäenrinnettä kohden.\n\n\"Aivan oikein, niin on! Niin on! Niin, me saamme ruokaa! ruokaa! ruokaa\nvihdoinkin! Voi, sitä Uledia! Hän on todella jalopeura. Me olemme\npelastetut, kiitetty olkoon Jumala!\"\n\nEnnenkuin monta minuuttia oli kulunut, näkyivät Uledi ja Kasheeshee\ntunkeutuvan ruohon läpi ja lähestyvän pitkillä askeleilla, pitäen\nkirjettä korkealla ilmassa ilmoittaakseen että olivat onnistuneet. Ja\nnuo ripeät, oivat miehet olivat pian esillä ja jättivät kirjoituksen\nStanleylle, jonka jälkeen hän kaikkien kokoontuneiden läsnä ollessa\nääneensä käänsi seuraavaa:\n\n\"H. M. Stanley.\n\nParas herra!\n\nTeidän tervetullut kirjeenne tuli tänne eilen k:lo 7 j.pp. Niinpian kun\nolimme saaneet tietää sen sisällyksen laitoimme kohta niin että niitä\ntavaroita, joita te olitte pyytäneet, taisimme lähettää teille niin\npaljo kuin meidän varastomme tällä kertaa salli, ynnä samalla vähäsen\nmuita tavaroita, joidenka arvelimme olevan sopivia teidän tilaanne.\nKuten näette, lähetämme teille viisikymmentä kangaskappaletta ja\nmuutamia säkkiä, jotka sisältävät erityisiä tarpeita teitä itseänne\nvarten; muutamia säkkiä riisiä, bataattia, muutamia tukkuja kaloja,\nmytyn tupakkaa ja rommiastian. Kantajat ovat kaikki maksetut, niin\nettei teidän tarvitse vaivata itseänne heidän suhteensa. Tämä on kaikki\nmitä me tarvitsemme antaa teille tiedoksi tässä asiassa.\n\nMe olemme erittäin pahoilla mielin kuullessamme että te olette\nsaapuneet niin valitettavassa tilassa, mutta me lähetämme teille\nhellimmät onnentoivotuksemme ja toivomme että te pian saapuisitte\nBomaan (paikkaa me kutsumme Bomaksi vaikka sen nimenä kartoilla on\nEmbomma). Vielä kerran lausuen toivomuksemme siitä että te pian\nsaapuisitte tänne terveinä, piirrämme nimemme\n\n                                  Teidän vilpittömät ystävänne\n                                        Hatton & Cookson.\n                                A. da Matta Uerga. J. W. Harrison.\"\n\nUledi ja Kasheeshee esittivät sitten kertomuksensa. Oppaat olivat\nseuranneet heitä puolitiehen, kun he pelästyivät muutamain\nmaan-asukasten uhkauksista ja jättivät heidät. Nuo neljä wangwanaa\njatkoi kuitenkin matkaa itsekseen, ja sitten he olivat kulkeneet erästä\ntietä usean tunnin ajan, pimeän tuloon saakka. Seuraavana päivänä,\n5:ntenä, he saivat maan-asukkailta tietää, että Boma oli alempana\nvirran varrella, ja kun nuo pelkäämättömät miehet eivät voineet saada\noppaita, he päättivät seurata Kongoa pitkin sen rantoja. Noin tuntia\njälkeen auringonlaskun he saapuivat Bomaan, kulettuaan väsyttävän\nmatkan useiden mäkien yli. He kysyivät eräiltä maan-asukkailta\n\"ingressen\" (englantilaisen) taloa ja heidät osoitettiin herrojen\nHatton & Cooksonin kauppapaikkaan, jota eräs portugalilainen nimeltä\nA. da Matta Uerga hoiti yhdessä erään Liverpoolista kotoisin olevan hra\nJohn W. Harrisonin kanssa. Eräs pieni silmälasikas valkoinen mies oli\navannut kirjeen.\n\nHrojen Hatton & Cooksonin kauppapaikasta lähetetyt kantajat olivat\nsillaikaa lähentyneet. Useat wangwanoista kiiruhtivat toimekkaasti\nesiin, auttamaan väsyneitä ja hikikarpaloissa olevia miehiä ja\ntempasivat tavattomalla voimalla elatustavarat -- joina oli riisiä,\nkalaa ja tupakkanippu, alas maahan, paitsi rommiastiaa, jota he\nkutsuivat pombeeksi ja pitelivät hyvin varovaisesti. Sill'aikaa kun\nruokakuntain johtajat repivät auki säkit ja jakoivat ruokavarat\nyhtäsuuriin osiin, eräs venepoika rupesi laulamaan riemulaulua, tehden\nsiihen värsyjä, joissa hän ylisti \"toisen meren\" rannalla olevia\nvalkoisia miehiä. Musta runoniekka lauloi paljo suurista koskista,\nihmissyöjistä, pakanoista ja näljännäkemisestä, laajoista erämaista,\nsuurista järvistä ja ahneista villeistä, ja lopetti selittämällä että\nmatka nyt oli päättynyt, että he jo tunsivat tuulahduksiakin läntisestä\nvaltamerestä, ja että hänen herransa veljet olivat pelastaneet heidät\n\"näljän helvetistä\". Joka värsyn lopussa yhtyivät muiden äänet kovasti\nja raikkaasti kööriin:\n\n    \"Laulakaa nyt ystäväiset, päättynyt on matkamme;\n    Laulakaamme, päästyämme suuren meren lähelle\".\n\n\"Kylläksi jo sitä -- tänne nyt!\" huusi Manwa Sera, jonka kuultuaan\nläsnäolijat olivat melkein tukehduttaa hänet, niin he tungeksivat\nlikelle. Jokaiseen esiliinaan, maljaan ja astiaan, mikä ojennettiin\nesiin, johtajat kaatoivat täysin mitoin riisiä ja suuren joukon\nbataattia ja kalaa. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä\nnoutamaan ja toiset hajosivat lähiseuduille kokoamaan polttopuuta, niin\nettä koko leirissä vallitsi paljasta elämää sen tuskallisen epätoivon\nsijasta, joka vielä puoli tuntia sitten siellä oli vallinnut. Useat\neivät voineet odottaa kunnes ruoka olisi keitetty, vaan söivät riisin\nja kalan raakana. Kun kaikki ruokavarat olivat jaetut, pieni tilkka\nrommia kaadettu jokaisen kuppiin sekä koko leiri oli yleisen riemun\nvallassa ja tummat haamut joukoissa vilkkaasti keskustelivat siitä\nkangastavasta ravitsemisesta, jota vieraanvaraiset tulet parhaillaan\nvalmistivat, meni Stanley telttiinsä Uledin, Kasheesheen ja\ntelttipoikien mukana.\n\nLoistavin silmin ojensi Kasheeshee Stanleylle muutamia salaperäisiä\npulloja, sillaikaa väijyvin silmin katsellen hänen kasvoihinsa, kun hän\nkatsoi etikettejä. Viekas veijari huomasi kyllä minkä ilon Stanley sai\nniistä. Pale alea! Sherryä! Portviiniä! Samppanjaa! Nisuleipää koko\nviikon varaksi! Kaksi ruukullista voita! Paketti teetä! Kahvia!\nValkoista kekosokuria! Sardiinejä ja lohta! Rusinaputinkia!\nViinimarja-, kirsimarja- ja vattuhilloa!\n\nSe pitkä sota, jota he olivat käyneet näljänhätää ja kalvavia huolia\nvastaan, oli nyt lopussa ja väellä oli elatusvaroja yltäkyllin! Oli\nainoastaan tunti siitä kun he elivät aamulla syömiensä harvain\nmaanpähkinäin ja viheriäisten banaanien muistosta, mutta nyt he olivat\nyhtäkkiä muutettuina lähelle sivistyneen maailman ylellisyyttä. Ei\nkoskaan ollut nälkäinen Afrika tuntunut Stanleystä niin kurjalta ja\nhalveksuttavalta kuin nyt, jolloin komea Eurooppa astui hänen silmiensä\neteen sekä näytti äärettömiä elämän ja varain aarteitaan.\n\nKun kaikki olivat ravittuina, avattiin kangasmytyt ja pian oli kansa\nvaatettuna valkoiseen ja värilliseen pumpulikankaasen. Köyhyyden\nalastomuus, laihat kylkiluut ja terävinä esiin pistävät luunsolmut\nverhottiin siten, mutta kuukausia oli kuluva ennenkuin sisäänpainuneet,\nontot posket ja kuihtuneet kasvot tulisivat saamaan takaisin sen\npirteän pronssinvärin, josta hyvinvoipa afrikalainen tunnetaan.\n\nStanleyn mielentilan tämän vaiherikkaan päivän iltana voi helposti\nkuvitella mieleensä seuraavasta kirjeestä:\n\n\"Herrat A. da Matta Uerga ja J. W. Harrison, Embommassa Kongo-joen\nvarrella.\n\nHerrani!\n\nMinä olen vastaan-ottanut teidän tervetulleen kirjeenne ja, mikä oli\nkaikkien parasta ja vielä tervetulleempaa, apunne. Minä olen tällä\nkertaa kykenemätön lausumaan kuinka kiitolliseksi minä tunnen itseni.\nMe olemme kaikki ylenmääräisesti iloisia ja liikutuksen vallassa kun\nkatselemme tätä ruokavarastoa, joka hyväilee meidän nälkäisiä\nsilmiämme, nähdessämme riisin, kalan, rommin ja minulle nisuleipää,\nvoita, sardiineja, hilloa, persikoita, viinirypäleitä ja olutta (te\njumalat! ajatelkaa -- kolme pulloa olutta, paitsi teetä ja sokuria) --\nettä emme voi muuta kuin heittäytyä näiden niin pikaisesti saatujen\nvarojen kimppuun ja nauttia niistä -- ja minä pyydän että te\npanette näljän syiksi meidän harvasanaisuutemme ja näennäisen\nkiittämättömyytemme. Jos me emme voikaan kiittää teitä riittävästi\nsanoilla, niin olkaa vakuutettuja siitä että me tunnemme mitä\nkokonaisilla kirjoilla ei voisi kertoa.\n\nLähimpinä neljänäkolmatta tuntina olemme me liika innokkaasti ruoan\nkimpussa, voidaksemme ajatella juuri erittäin paljo muusta, mutta minä\nvoin mainita että kansa, suu täynnä riisiä ja kalaa, iloisena huutaa:\n'Varma on että meidän herramme on löynnyt meren ja veljensä, mutta me\nemme uskoneet häntä, ennenkuin hän näytti meille riisiä ja pombeeta\n(rommia). Me emme uskoneet että tuolla suurella virralla olisi mitään\nloppua, mutta, Jumala olkoon kiitetty ijankaikkisesti, me olemme\nnäkevät valkoisia miehiä huomenna ja meidän taistelumme ja huolemme\novat ohitse'.\n\nHerrani, vaikka me olemme vieraita toisillemme, minä tunnen että meistä\ntulee ikuisia ystäviä ja minun elämäni tehtävänä tulee olemaan aina\nmuistaa kiitollisuudentunteitani, kun minä ensiksi sain näkyviini\nteidän apunne ja minun uskollinen, kestäväinen väkiparkani huudahti:\n'Herra, me olemme pelastetut, ruokaa tulee!' Vanhat ja nuoret nousivat\nylös ja, vaikka väsyneitä ja laihtuneitakin olivat, alkoivat iloisesti\nlaulamaan suuren suolameren (Atlantin valtameren) rannalla olevien\nvalkoisten miesten kunniaksi, jotka olivat kuunnelleet heidän\nrukouksiaan. Minun täytyi rientää telttiini salaamaan niitä kyyneliä,\njotka, huolimatta minun yrityksistäni olla tyynenä, tahtoivat puhjeta\nminun silmistäni.\n\nHerrani, seuratkoon Jumalan siunaus teidän askeleitanne, mihinkä\nhyvänsä menettekin! Tämä on minun sydämellisin rukoukseni.\n\n                                 Teidän vilpitön ystävänne\n                                     Henry M. Stanley.\n                    Englantilais-amerikalaisen retkikunnan päällikkö.\"\n\n\n\n\nMerelle.\n\n\nElokuun 9 p. 1877, 999:ntenä päivänä siitä kun retkikunta oli lähtenyt\nSansibarista, kun he vähitellen olivat astuneet alas pitkin viertäviä\nvuoria, he näkivät säännöttömän jonon riippumattoja lähestyvän ja\nhuikaisevan valkoisia juovia, ikäänkuin hienosta liinavaatteesta.\n\nHämmästyksen sohina kävi koko joukon läpi.\n\nJatkettiin marssia vähä pitemmältä, jonka jälkeen seisahduttiin, ja\nennen pitkää oltiin kasvot kasvoja vastaan neljän valkoisen -- ah,\ntodellakin valkoisen miehen kanssa.\n\nKun Stanley näki heidän kasvonsa, hän punastui huomatessaan\nhämmästyneensä niiden valkoisuudesta. Voi noita pakanallisia\nafrikalaisia ihmissyöviä kansaparkoja Livingstone-joen varrella! Heidän\nhämmästyksensä ja uteliaisuutensa koko salaisuus selveni nyt äkkiä.\nMikä pidätti ihmissyöjäin helisevän joutsen ja myrkytetyn tikarin?\nMikäs mun kuin Stanleyn ja Frankin salaperäinen kalpeus! Samalla\ntavalla vaikutti Stanleyssä Embomman kauppamiesten vaaleiden kasvojen\nnäkö lähes vastentahtoisen pöyristyksen. Vaaleassa ihossa oli,\nsittenkuin hän niin kauan oli katsellut mustia ja tumman pronssivärisiä\nkasvoja, jotakin käsittämättömästi aaveentapaista. Hän ei voinut\nvapautua siitä ajatuksesta että varmaan olivat sairaita; vaikka he\nkuitenkin olivat öljymarjan karvaisia, päivettyneitä, tummia.\n\nHe olivat tuoneet mukanaan riippumaton ja kahdeksan vahvaa, väkevää\nkantajaa. He tahtoivat välttämättömästi nostaa Stanleyn ylös\nriippumattoon. Hän kieltäysi. He sanoivat että niin oli tapana. Hän\nmyöntyi sitten vihdoinkin, vaikka se näytti hänestä hyvin veltolta.\n\nMaa alkoi sitten noin vähitellen viettää alaspäin ja pian kulkivat he\nlaakson läpi, joka ennen pitkää laajeni virtaa vastaan. Oi, tuo\nvihattava, murhaava virta, nyt niin leveä, ylpeä ja majesteetillisesti\ntyyni, juuri kuin se ei olisi äskettäin ryöstänyt Stanleyltä ystävää ja\nniin monta uskollista sielua, juuri kuin he eivät olisi ikään nähneet\nsen rajusti raivoavan ja vaahtoavan. Mutta aivan maalleastumis-paikan\nvieressä oli höyrylaiva. Matkueen väki tungeskeli esiin ihailemaan ja\nsilmät selällään töllistelemään tuota merkillistä \"suurta\nrautakanoottia\", jonka kulkemaan saattoi tuli. He eivät voineet uskoa\nettä voi olla vielä jotakin ihmeellisempää kuin Lady Alice.\n\nSivistyneen maailman lämmin, hehkuva elämä, se vieraanvaraisuus,\nkohteliaisuus ja sydämellisyys, jota Boman kauppiaat osoittivat\nStanleylle ja hänen väelleen, olivat kuin paratiisin kaste, suloista,\nmiellyttävää ja virkistyttävää.\n\n11 p. astui retkikunta päivällisaikana laivaan vietettyään\npienen loppujuhlan, jossa sai kuulla paljo lauluja, sydämellisiä\neläköön-huutoja, jossa esitettiin lukemattomia maljoja ja herttaisia,\nystävällisiä kädenpuristuksia. Tuntia ennen auringonlaskua pysähtyi\n\"suuri rautakanootti\" noin viiden peninkulman matkan jälkeen\noikeanpuolisella rannalla erään toisen Hatton & Cooksonin\nkauppapaikan sillan luona Metsäisellä niemellä. Kaksi tai kolme muuta\nportugalilaista makasiinia on aivan läheistössä ja muodostaa\nmiellyttävän erotuksen synkkää mustaa mangrove-metsäistä perä-alaa\nvastaan.\n\nErittäin suloisen illan vietettyä vieraanvaraisen englantilaisen\nisännän luona lähtivät he höyrylaivassa jatkamaan taas matkaansa.\n\nMahtava virta Boman alapuolella muistutti Stanleylle näköaloista\nIkondun yläpuolella; veden väri, lukuisat saaret ja ääretön leveys\nmuistuttivat hänen mieleensä niitä päiviä, jolloin he olivat etsineet\nLivingstone-joen juoksevaa erämaata, välttääkseen alinomaisia\ntaisteluja ihmispetojen kanssa keskellä sisä-Afrikaa. Jokea\nkatsellessaan hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä siitä ajatuksesta,\nettä hän ei voinut kutsua takaisin kadotettuja ystäviään ja pyytää\nheitä yhtymään siihen hurmaavaan iloon, joka nyt vallitsi kaikkien\nniiden sydämissä, jotka olivat kestäneet kilvoituksen ja olivat vielä\nelossa.\n\nMuutamia tuntia myöhemmin laskivat he leveän sataman kautta\nvaltamereen, sivistyksen siniselle alueelle!\n\nKun Stanley kääntyi takaisin luodakseen viimeisen jäähyväissilmäyksen\nmahtavaan virtaan, jonka ruskeilla vesillä he olivat kokeneet ja\nkärsineet niin paljo, hän näki tämän väristen ja nöyryytettynä\nlähestyvän valtameren rantaa, valtameren, jonka ääretöntä alaa ja\nrajatonta laajuutta vastaan joki, niin kauhealta kuin sen voima ja\npeljättävältä kuin sen raivo oli näyttäytynytkin, kuitenkin oli\nainoastaan vesipisara. Ja hän tunsi sydämensä olevan täynnä riemua, kun\nhän näki ajatuksissaan uuden ajan sivistyksen valon ja aarteiden kanssa\nlähestyvän neekerien maan-osaa, jonka läpi sen mahtavin virta, jota hän\nnyt oli seurannut sen lähteestä mereen saakka, kulki niinkuin leveä\navonainen tie.\n\n\n\n\nTaas Sansibariin.\n\n\nSittenkuin he höyryveneellä muutaman tunnin olivat kulkeneet pohjoiseen\npäin Kongon suusta, he laskivat kauniisen Kabinda-lahteen, jonka\neteläisellä rannalla samanniminen kaupunki Nyoyon maassa sijaitsee.\nRetkikunta otettiin mitä sydämellisimmästi vastaan ja Stanley itse sai\nasua eräässä puutarhain ympäröimässä majassa, josta näki ihanaa merta,\nja väestö majoitettiin suureen majaan vastapäätä, toisella puolen\nlahtea.\n\nKun hän seuraavana aamuna meni tervehtimään väkeänsä, huomasi hän että\neräs wangwanoista oli kuollut auringon nousun aikana ja kun hän tutki\nmuiden sairaiden tilaa, kävi selväksi ettei hän vielä saisi mitään\nlepoa ja että hänen, pelastaakseen heidän henkeään, tulisi olla\nuutteran ja virkun. Väkiraukalla ei ollut enää mitään vaaroja, jotka\nolisivat voineet heitä herättää heidän uneliaasta haluttomuudestaan,\njoka heille oli yhtä tuhoatuottavaa, kuin yöllinen uni sille joka\nmatkustaa lumenpeittämällä erämaalla. Majoitettuina kaikki yhdessä\nhauskaan parakkimaiseen rakennukseen kaikkine mahdollisine\nmukavuuksineen ja varustettuina ruoalla, vaatteilla, polttopuulla ja\nmonilla ylellisyystavaroilla, ei heille jäänyt mitään tehtävää ja\nseuraus tästä oli että pikainen muutos kaikesta työstä ja kaikesta\ntoimeliaisuudesta raukaisi heitä ja saattoi heidät tuikean unen tilaan,\njosta oli vaikea saada heitä hereille.\n\n\"Haluaisitteko päästä takaisin Sansibariin, pojat?\" Stanley kysyi.\n\n\"Voi, se on kaukana. Älä puhu siitä, herra. Me emme koskaan enää näe\nsitä\", he vastasivat.\n\n\"Mutta te kuolette, jos te jatkatte tällä tavoin. Herätkää -- näyttäkää\nolevanne miehiä.\"\n\n\"Voiko ihminen taistella Jumalaa vastaan? Kukapa kuolemaa pelkäisi?\nAnna meidän kuolla rauhassa ja mennä lepoon ijäksi\", he vastasivat.\n\nIhmisparat heittäytyivät toimettomuuden ja täydellisen haluttomuuden\nhuumaavaan vaikutukseen henkensä kaupalla! Neljä heistä kuoli Loandassa\ntähän kummalliseen tautiin, vielä kolme englantilaisella \"Industry\"\nnimisellä sotalaivalla ja eräs naisista veti viimeisen henkäyksensä\nSansibariin tulon jälkeen seuraavana päivänä. Mutta viimeisillä,\nsurullisilla hetkillään heillä oli lohdutus, jonka sisälsivät ne sanat,\njoita he alinomaa hokivat itsekseen:\n\n\"Me olemme vieneet herramme suurelle merelle, ja hän on nähnyt\nvalkoisia veljiään, La il Allah, il Allah! -- Ei ole mitään muuta\njumalaa kuin Jumala!\" he sanoivat -- ja kuolivat.\n\nPäiväkirjaansa kirjoittaa Stanley niistä tunteista, mitä hänellä oli\nnäinä päivinä, seuraavaa:\n\n\"Minä kirjoitan näistä päivistä surun masentamana, tukkeumuksella\nkurkussa ja kyyneleisin silmin, sillä minun mieleeni johtuu aina yhä\nvainajien arvo ja hyveet. Tuhannessa onnettomuudenkohtauksessa,\nseikkailussa ja katkerassa kamppailussa he olivat näyttäneet\nlannistumattoman rohkeutensa ja voimansa; he olivat eläneet ja\nkestäneet koetuksensa sankarien tavalla. Minä muistan sen innostuksen,\njolla he vastasivat minun kehotuksiini; minä muistan heidän rohkean\nkäytöksensä synkimpinä päivinä; minä muistan sen sparttalaisen\npelottomuuden ja lannistumattoman rohkeuden, millä he kestivät\nkärsimyksensä onnettomuuden päivinä. Minä olen kuulevinani vielä heidän\näänensä tottelevaisesti vastaavan minulle ja heidän puhelevan keskenään\nvälttämättömyydestä pysyä 'isännän' sivulla. Heidän venelaulunsa, joka\nsisälsi seuraavan tapaisia värsyjä:\n\n    'Tääll' on valkea muukalainen yksinänsä keskellämme,\n    Vierahassa maassa ollen, häntä kaikki rakastamme,\n    Arapilainen uskollinen häntä aina tottelee,\n    Souda veli, vedä lujaa, että meri lähenee!'\n\nkaikuu huolimatta kaikista niistä äänistä, jotka nyt ympäröivät minua,\naina minun kuuntelevissa korvissani.\"\n\nKahdeksan päivää oleskeltuaan Kabindassa pääsi retkikunta\nportugalilaiseen \"Tamega\" nimiseen kanuunavenheesen, jonka oli määrä\nmennä San Paolo de Loandaan. Portugalilaiset upseerit panivat siellä\ntoimeen loistavan juhlan.\n\nHallituksen sairashuone Loandassa oli avoinna sairaille muukalaisille,\nja tottunut sairaanhoitajatar hankittiin heitä hoitamaan.\n\nVerrattomalla anteliaisuudella jaettiin suuri summa rahaa kansalle,\nniin että se voisi tyydyttää tarpeensa ja ostaa mitä halusi\nmarkkinoilta.\n\nPortugalilainen kenraalikuvernööri tarjoutui kanuuna-venheellä\nkuletuttamaan Stanleyn Lissaboniin, mutta hän katsoi seuralaistensa\ntilan semmoiseksi, ettei hän voinut jättää heitä. Hän päätti sen vuoksi\nseurata heitä Hyväntoivon niemelle Industry-laivalla, jonka sen\npäällikkö jätti hänen käytettäväkseen.\n\nSitä sydämellisyyttä ja kohteliaisuutta, jota osoitettiin Loandassa,\nseurasi yhtä ystävällinen kohtelu Industry-laivalla. Sen upseerit,\nlaivalääkäri ja majoitusmestari auttivat Stanleytä kaikin voimin\nkoettaen huojentaa sairaiden kärsimyksiä ja herättääkseen alakuloisissa\ntoivoa. Hyvin taitava lääkäri huomasi sairaiden tilan olevan erittäin\narveluttavan. Elonkipinä häilyi ja lekutti ja sen puhaltamiseksi\ntäyteen selvyyteen tarvittiin useimmissa tapauksissa enemmän\nkärsivällisyyttä ja huolta, kuin lääkkeitä. Vähitellen huomattiin pieni\nparannus heissä, vaikka heidän silmänsä vielä olivat raskaat.\n\nKap-kaupungissa otettiin heitä hyvin sydämellisesti vastaan ja Industry\nsai määräyksen viedä retkilunta Sansibariin saakka.\n\nKun Stanley eräänä päivänä palasi kaupungista laivalle, näki hän\nväkensä tavallista surullisempana. Hän tiedusteli syytä siihen.\n\n\"Tehän tulette nyt palaamaan Ulyakiin (Eurooppaan).\"\n\n\"Miksi niin arvelette?\"\n\n\"Oi, me huomaamme kyllä että te olette tavanneet ystäviänne, ja me\nolemme kaikkina näinä päivinä tunteneet, että te ennen pitkää tulette\njättämään meidät.\"\n\n\"Kuka teille sen on sanonut?\" Stanley kysyi hymyillen sille\nkatkeruudelle, joka selvään näkyi heidän kasvoissaan.\n\n\"Meidän sydämemme, ja ne ovat hyvin raskaat.\"\n\n\"Ah! Ilahuttaisiko se teitä, jos minä seuraisin mukananne Sansibariin?\"\n\n\"Kuinka te voitte kysyä sitä, herra? Ettekö te ole isämme?\"\n\n\"No niin, vie paljo aikaa opettaa teitä luottamaan isänne lupaukseen.\nMinä olen teille sanonut uudestaan ja yhä uudestaan ettei mikään voi\nsaattaa minua rikkomaan teille tehtyä lupaustani viedä teidät kotiinne.\nTe olette olleet uskollisia minua kohtaan ja minä olen oleva uskollinen\nteitä kohtaan. Jos me emme voi saada laivaa, joka voi viedä meidät\nperille, olen minä kulkeva koko matkan jalkaisin teidän kanssanne,\nsiksi kunnes minä voin näyttää teidät ystävillenne Sansibarissa.\"\n\n\"Nyt me olemme iloisia ja kiitollisia, herra.\"\n\nStanley ei nähnyt yksiäkään surullisia kasvoja tämän päivän jälkeen, ja\nkapteeni ja hänen upseerinsa huomasivat myöskin kuinka kansa kaiken\nulkomuotonsa puolesta parani ja tuli paremmalle mielelle tämän\nsilmänräpäyksen jälkeen.\n\nMarraskuun 6 p. oli Industry varustettuna ja valmiina lähtemään\nSansibariin.\n\nKolmen viikon päästä heillä oli Sansibarin palmuja kasvava saari\nnäkyvissä ja iltapuoleen samana päivänä he laskivat suoraan satamaan.\n\nKun Stanley katseli wangwanoita ja huomasi sen ilon, mikä nyt täytti\nkaikki, hän tunsi olevansa enemmän kuin tyytyväinen siihen että oli\nuhrannut useampia kuukausia saattaakseen heitä kotiin. Sairaat olivat,\npaitsi yhtä, kaikki parantuneet ja näyttivät niin terveiltä ettei\nkukaan, joka ei varmaan tiennyt sitä, olisi voinut uskoa heidän olevan\nsamoja eläviä luurankoja, joita he olivat laahustellessaan ympäri Boman\nkaduilla.\n\nHe näkivät ihastuksella hyvin tutut lahdet ja poukamat, tuoksuvat\nrannat ja punertavat kukkulat. Taas riemastuivat heidän silmänsä\nnähdessään ne paikat, mitä he usein olivat epäilleet koskaan tulevansa\nnäkemään, tuon korkeahkon vuorenharjun, jonka juurella he tiesivät\nkotinsa ja pienen puutarhansa sijaitsevan, nähdessään hyvintunnetut\nkukkulat Shanganin ja Melindin luona, ja sultanin palatsin suuren\nneliskulmaisen ryhmän. Jokainen piirre, jokainen talo aina heidän omaan\nNyambyynsä saakka, jokainen hyvintunnettu jyrkkä mäentöyrä monine\npalmu- ja mangopuineen oli heille rikas entisten aikain muistoista.\n\nKapteeni ei pidättänyt heitä laivassa. Kaikki venheet laskettiin\nyhdellä kertaa alas ja väki tungeskeli innossaan päästä alas niihin.\n\nRannalla olijoilla oli hämmästyttävä näky katsella niin monta\nmiestä valkoisissa paidoissa ja turbaaneissa lähestyvän eräästä\nenglantilaisesta sotalaivasta. Olivatko nuo orjia -- vai mitä? Ei,\norjia he eivät voineet olla, siksi he olivat liika hyvissä vaatteissa.\nMutta mitä he sitten voivat olla?\n\nVeneet saapuivat rantaan ja malttamattomat miehet hyppäsivät maalle ja\ntanssivat riemuiten saaren hietaisella maalla; sen jälkeen he\nnotkistuivat polvineen ja korottivat äänensä, syvästi liikutettuina,\nkiitoslauluihin Allah'lle!\n\nIloinen uutinen levisi pitkin rantaa: \"Se on Stanleyn retkikunta, joka\non palannut.\"\n\nSenjälkeen tulivat heidän ystävänsä, tuttavansa ja maanmiehensä juosten\nheitä vastaan ja tekivät heille lukemattomia kysymyksiä, palaen\nutelijaisuudesta saada tietää kaikki. Missä he olivat olleet? Kuinka he\nolivat sotalaivaan joutuneet? Mitä he olivat nähneet? Kuka oli kuollut?\nMissä se ja se on? Oletteko te kulkeneet Nyangween taitse toiselle\nmerelle? -- Kotiinpalanneet syleilivät maanmiehiään, he hyppäsivät\nsananmukaisesti toistensa kaulaan ja useampi kuin yksi silmä tuli\nkosteaksi kauheista kertomuksista kuolemasta, onnettomuudenkohtauksista\nja kurjuudesta.\n\n\"No, Mabruki, sano minulle, oletko kohdannut äitisi?\" Stanley kysyi\nseuraavana päivänä Mabrukilta, joka tiesi että Stanley oli hyvin\nutelias saamaan tietää kaikki kohtaamisesta, koska hän välistä oli\nollut hyvin taipuvainen epäilemään saisiko enää koskaan nähdäkään\nvanhaa äitiparkaansa. Hän heltyi suuresti äkkiä, ja hänen silmistään\nkuohui viljalta kyyneliä, jotka osoittivat että hän oli ylenmäärin\nonnellinen, ja hän kiiruhti keveästi taivuttaen päätänsä vastaamaan:\n\n\"Olen, herra!\"\n\n\"Onko hän terve? Millaiselta hän näyttää? Mitä hän sanoi, saadessaan\nnähdä sinusta tulleen niin suuren ja vahvan pojan? Kas niin, kerro\nminulle kaikki.\"\n\n\"Minä teen niin -- mutta voi, hän on vanha nyt! Hän ei tuntenut minua\nenää ensiksi, sillä minä syöksähdin oven kautta sisälle meidän\nhuoneesemme, ja minä olin ensimmäisiä, jotka astuivat maalle, ja\njuoksin koko tien veneen luota kotiin. Hän istui ja puheli erään\nystävän kanssa. Kun ovi avattiin, hän huusi: Kuka siellä on?\"\n\n\"Mi-mi (äiti)! Se olen minä, äiti. Se olen minä -- Mabruki, äitiseni!\nSe olen minä, joka olen palannut mannermaalta.\"\n\n\"Mitä! Mabruki, minun poikani!\"\n\n\"Niin, se olen todellakin minä, äiti.\"\n\n\"Hän tuskin taisi uskoa että minä olin palannut, sillä hän ei ollut\nkuullut vähintäkään siitä. Pian kokoontui joukko naapurivaimoja oven\nulkopuolelle, sillä huone oli jo täysi. Kaikki tahtoivat kuulla uutisia\nja kaikki kirkuivat, nauroivat ja jaarittelivat korkealla äänellä, jota\nhe jatkoivat aina myöhään yöhön saakka. Hän on hyvin ylpeä minusta,\nherra. Kun päivällinen juuri oli valmis, istui yli kahdenkymmenen\nnaapuria sitä jakamaan kanssamme. 'Oi', he sanoivat kaikki, 'sinä olet\noikea mies nyt, käytyäsi edempänä kuin kukaan arapialainen koskaan on\nkäynyt.'\"\n\nViidentenä aamuna väestö sai hyvin ansaitun palkkansa.\n\nNaiset, kolmetoista luvultaan, jotka olivat kestäneet pitkän matkan\nvaivat, jotka olivat luoneet synkän leirin erämaiden syvyydessä\njoksikin heidän omalla saarellaan olevan kylän kaltaiseksi, jotka\nolivat kehottaneet miehiään yhä pysymään uskollisina, huolimatta\nmistään vastuksista, tulivat kaikki palkituiksi.\n\nPäällikköjen lapset, jotka olivat seuranneet retkikuntaa Sansibarista\nAtlanninmerelle ja jotka iloisella hälinällään usein olivat saaneet\nStanleyn hetkeksi unohtamaan murheensa, eivät liioin jääneet\nosattomiksi. Ei myöskään pienimmät lapset, jotka olivat syntyneet\nmaailmaan keskellä koskien jylhiä ja kauheita näköaloja ja jotka nyt\nsilmät selällään kummastelemisesta huusivat nähdessään niin paljo\nonnellisia naisia ja miehiä -- ei heitäkään unohdettu tässä\nlopullisessa suorituksessa.\n\nJoulukuun 23 p. oli se höyryvene valmiina, jolla Stanley oli lähtevä\nEurooppaan. Hänen Afrikan läpi matkustaneet seuralaisensa olivat kaikki\nvarhain jättäneet kotinsa ollakseen varmoja siitä että tulisivat\najoissa ja näkisivät lähdön. Siellä olivat he nyt, kaikki puettuina\nmaanmiestensä kauniisen pukuun. Avara, lumivalkoinen vaatteus ja tuuhea\nturbaani antoi eräänlaisen arvollisuuden heidän vartalolleen, ja\njokainen leikitteli keveällä kepillä. Tekemillään kysymyksillä sai\nStanley tietää, että useat jo olivat ostaneet pieniä kauniita tiluksia\n-- kartanoita ja puutarhoja -- palkallaan, joka osoitti että pitkä\nmatka kaikkine vaivoineen ja kovalla kokemuksellaan hyvin melkoisessa\nmäärässä oli synnyttänyt säästäväisyyttä ja huolellisuutta.\n\nKun Stanley oli juuri astumaisillaan veneesen, syöksivät nuo rohkeat,\nuskolliset miehet hänen sivuitsensa ja lykkäsivät sen veteen, jonka\njälkeen he nostivat hänen päidensä päälle ja rantahyrskyjen läpi\nkantoivat hänet alas veneesen.\n\nHe pudistivat kättä ehkä kymmenen kymmentä kertaa vielä, ja niin lähti\nvene viimeinkin laivaa kohden.\n\nStanley näki heidän neuvottelevan ja sitten pikaisesti juoksevan alas\nrantaa suureen lastiproomuun, jonka he pian miehittivät ja jota he\nalkoivat soutaa. He seurasivat häntä siten höyrylaivalle, ja lähetystö\nheiltä tuli laivaan, Uledin, majoitusmestarin, ja Kasheesheen\njohtamana. He tahtoivat sanoa hänelle pitävänsä häntä vielä herranaan\nja ei aikovansa jättää Sansibaria ennenkuin olivat saaneet kirjeen,\njoka antoi heille tiedon siitä että Stanley terveenä oli saapunut omaan\nmaahansa. Sitä paitsi lisäsivät he yksinkertaisesti ja kaunistelematta,\nettä jos Stanley tarvitsi heidän apuaan päästäkseen maahansa, olisivat\nhe auttavat häntä.\n\nNe olivat suloiset ja surulliset, nuo eron hetket. Koko tämä myrskyinen\naika, joka nyt oli lopussa, kulki ohitse Stanleyn mielessä, kaikki ne\nvaarat, joissa nämä rohkeat miehet olivat seuranneet häntä, nämä\nurhoolliset miehet, joista hänen nyt oli erottava. Nopeasti, kuten\nepäselvässä unessa, kulki hänen läpitsensä muisto kaikista niistä\ntaisteluista ihmisiä ja luontoa vastaan, joissa nämä ihmisraukat olivat\ntehneet hänelle seuraa.\n\nMonena vastaisena vuotena on lukuisissa perheissä Sansibarissa tämän\nmatkan suuri kertomus kerrottava ja siinä esiintyvät henkilöt olevat\nsankareina saarelaisten lapsille ja sukukunnalle.\n\n\n\n"]