[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSAfdWC1pTBFFmU3tUFT1rZtiVfPyrObQip8n2ACve1M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1092,"Kertomuksia kirkkohistorian alalta I","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1092-rosendal-mauno-kertomuksia-kirkkohistorian-alalta-i","1092__Rosendal_Mauno__Kertomuksia_kirkkohistorian_alalta_I","Vanha aika","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1887,null,68726,490614,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kristillisen kirkon varhaisvaiheita ja kehitystä kuvaava teos ulottuu perustamisesta aina vuoteen 600 asti. Kirja käy läpi apostolien ajan, marttyyrien kohtalot, varhaiset oppiriidat sekä merkittävien kirkkoisien elämänvaiheet ja vaikutuksen kristinuskon vakiintumiseen.","Mauno Rosendalin 'Kertomuksia kirkkohistorian alalta I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1092. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA KIRKKKOHISTORIAN ALALTA I\n\nVanha aika\n\n\nKirj.\n\nM. ROSENDAL\n\n\n\nK. F. Kivekäs, Oulu, 1887.\nOulun Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alkulause.\n   I. Johdatus.\n  II. Pakanamaailma.\n III. Israelin kansa.\n  IV. Johannes Kastaja.\n   V. Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.\n\nENSIMMÄINEN OSA. Vanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).\n\nI. Apostolien aikakausi (vuoteen 100).\n\n    I. Kirkon perustaminen ja sen aikaisimmat vaiheet.\n   II. Stefanus.\n  III. Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan.\n       Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.\n   IV. Apostoli Paavali.\n    V. Neron vaino.\n   VI. Jerusalemin hävitys.\n  VII. Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.\n\n II. Marttyyrikirkon aikakausi (100-323).\n\n    I. Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.\n   II. Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.\n  III. Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.\n   IV. Septimius Severus vainoo kristityltä.\n    V. Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.\n   VI. Monarkkilaiset.\n  VII. Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.\n VIII. Aleksandrian katekeetikoulu.\n   IX. Kirkkoisä Origines.\n    X. Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden\n       loppupuolella.\n   XI. Diokletianuksen vaino.\n  XII. Donatuksen lahko.\n XIII. Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa\n       vastaan.\n\nIII. Oppiriitojen aikakausi (323-600).\n\n     I. Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.\n    II. Erakot.\n   III. Nicaean kirkolliskokous (32l).\n    IV. Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle;\n        hänen kuolemansa.\n     V. Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren\n        kuoleman jälkeen.\n    VI. Basilius Suuri.\n   VII. Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous\n        (381); Gregorius Nyssalainen.\n  VIII. Milanon piispa Ambrosius.\n    IX. Kirkon ensimmäinen verituomio.\n     X. Johannes Krysostomus.\n    XI. Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.\n   XII. Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen\n        harhaoppi; Kolmas yleinen kirkolliskokous (431).\n  XIII. Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.\n   XIV. Kirkkoisä Augustinus.\n    XV. Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.\n   XVI. Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous\n        Kalcedonissa (451).\n  XVII. Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.\n XVIII. Länsimaiden munkkilaitoksen alku.\n   XIX. Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).\n    XX. Jumalanpalvelus ja juhlat.\n   XXI. Papisto; Gregorius Suuri.\n  XXII. Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.\n XXIII. Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nJoka vähänkään on tarkastellut meidän aikamme pyrintöjä ja rientoja\nei ole voinut olla huomaamatta, miten uskottomuus kaikkialla\nanastaa yhä suurempaa alaa ja miten se päivä päivältä asettuu\nyhä jyrkempään vastarintaan Jesuksen Kristuksen seurakuntaa ja\nkirkon vanhaa tunnustusta vastaan. Meidänkin syrjäiseen maahamme\non tuo muka \"vapaamielinen\", \"valistunut\" ajanhenki ehtinyt kylvää\nmyrkyllisiä siemeniään, siten houkutellen, kehottaen Suomenkin\nkansaa luopumaan siitä uskosta, joka on ollut meidän esi-isiemme\nainoana horjumattomana turvana vastoinkäymisten ja koetusten,\nsamoinkuin menestyksen ja onnen päivinä. Jota enemmän aika edistyy,\nsitä kiivaammaksi on taistelu maailman ja Jumalan valtakunnan\nvälillä yltyvä, samoinkuin nimikristillisyyden välinpitämättömyys\nja hengellinen velttous päivä päivältä käy yhä mahdottomammaksi.\nKaikki enteet viittaavat siihen, että kovat päivät ennen pitkää\njoutuvat kristilliselle kirkolle, -- päivät, jolloin jokaisen täytyy\nvarmaan päättää tahtooko hän asettua Jumalan sanan vastustajain ja\nkirkon sortajain puolelle tahi uhrata kaikki totuuden ja Herran\nseurakunnan puolustuksessa. Herran sanan ennustukset ovat tässä\nkohden niin selvät, ettei niitä käy epäileminen, ja kaikki ajan\nmerkit todistavat samaa. Sentähden vallitseekin uskonnollisella\nalalla mitä suurin levottomuus, ikäänkuin kiiruhtaisivat ihmiset\nkilvan etsimään taatun aseman, josta he parhaiten voivat ottaa osaa\ntuohon suureen, ratkaisevaan taisteluun. Kammoksuen kirkon monessa\npaikoin miltei kokonaan kuollutta, ulkomuotoihin jähmettynyttä\nhengellisyyttä, on moni Jesuksen tunnustaja eronnut sen yhteydestä,\netsien turvansa lahkolaisuuden ja erikoisseurojen perustamissa\nyhtiöissä, siten unohtaen velvollisuutensa sitä kirkkoa kohtaan,\njonka useampien jäsenten kuollut nimikristillisyys ja maallinen mieli\nnyt, jos milloinkaan, kehottaa kaikkia, jotka sydämmestään rakastavat\nJesuksen evankeliumia ja Hänen tuloansa odottavat, sen yhteydessä\nuskollisesti taistelemaan syntiä ja maailmaa vastaan, jotta sen\npaheet poistuisivat ja tosi kristillisyyden henki yhä enemmän pääsisi\nsen jäseniä elähyttämään.\n\nVanhemmista ajoista asti on löytynyt lahkoja ja erikoisseuroja,\njotka, erottuaan yleisen seurakunnan yhteydestä, pyrkivät edustaa\noikeata kristillisyyttä, ja semminkin syntyi niitä niinä aikoina,\njolloin kirkon hengellinen elämä alkoi kuihtua ja lakastua. Joka\nvähänkään on tutustunut kirkkohistoriaan, hän tietää, ettei meidän\naikamme uskonnolliset lahkot ja yhtiöt edusta uusia mielipiteitä,\nvaan että samoja väitöksiä ja usein ihan samankaltaisia ilmiöitä tuon\ntuostakin ennen on ilmaantunut. Mutta mihin ne kaikki ovat joutuneet?\nLyhyt oli heidän elinaikansa, ne hävisivät ennen pitkää näyttämöltä,\njota vastoin kirkko, jota he soimaten moittivat, kaikkien\nerehdyksiensä uhallakin jäi eloon. Turvaten sen Herran sanaan,\njoka lupasi olla läsnä seurakuntaansa maailman loppuun asti, ovat\nkristikunnan jaloimmat sankarit, taistellen maailmaa, harhaoppisten\nhyökkäyksiä, lahkolaisten väitöksiä ja kirkon paheita vastaan,\npysyneet kirkolle uskollisina, uhraten kaikki voimansa, usein\nhenkensäkin sen palveluksessa. Mutta kuinka vähän muistetaan nyt\nenää näitä sankareita ja heidän opetuksiaan, kuinka vähän tunnetaan\nHerran seurakunnan menneitä vaiheita! Ja kuitenkin on meidän vaikea\noikein käsittää ja arvostella oman aikamme uskonnollisia ilmiöitä,\ntietämättä, miten kristillinen tunnustus ja elämä aikojen kuluessa on\nkehittynyt ja muodostunut siksi, jommoisena se nyt esiintyy.\n\nEi löydy mitään laveampaa kansantajuisesti kirjoitettua\nsuomenkielistä kirkkohistoriaa, jotta suuren yleisön on ollut\nmahdoton hankkia itselleen tietoja Jesuksen seurakunnan menneistä\nvaiheista. Vaikka hyvin tiedän kuinka vaikeaa on kansantajuisesti\nesitellä kirkkohistorian vaihtelevia tapahtumia, olen kuitenkin\nuskaltanut ryhtyä tämmöiseen työhön, jotta tämä kirjallisuutemme\npuute edes jossakin määrin tulisi poistetuksi. Rukoillen Herraa, joka\nheikoimmille ja puuttuvaisimmillekin sanoille voi siunauksensa antaa,\nettä nämäkin kertomukset kirkkohistorian alalta kehottaisivat ainakin\nmuutamia tarkastelemaan kristillisen kirkon vaiheita ja niistäkin\noppimaan etsimään sitä Herraa, joka kaikkien inhimillisten paheiden\nuhallakin suojelee, auttaa seurakuntaansa, rohkenen nyt julkaista\nensimmäisen osan eli Vanhan ajan. Jos Jumala suopi minun jatkaa\ntätä työtä, aion yleisen kirkkohistorian rinnalla koettaa esittää\nSuomenkin kirkon ja hengellisten liikkeiden tärkeimmät vaiheet ja\npääpiirteet.\n\nMuukalaisia sanoja ja vieraita nimiä olen kirjoittanut niiden kielten\nkirjoitustavan mukaan, joista ne ovat lainatut. Kuitenkin olen\nmiten mahdollista karttanut niiden kirjainten käyttämistä, joita\nei löydy Suomen kielessä. Semmoisten muista kielistä lainattujen\nnimien ja sanojen suhteen, jotka tavallisuutensa vuoksi ovat\nikäänkuin kodistuneet meidän kielessämme, olen käyttänyt tämän kielen\nkirjoitustapaa. Raamatunlauseita käyttäessäni olen noudattanut\nkäytännössä olevan kirkkoraamattumme kirjoitustapaa.\n\nYhtä yleinen, kuin pettävä ja vaarallinen on se uskonnollinen\nkäsitystapa, joka, suosien tämän maailman pyrintöjä, sen nautintoja\nja huveja, pyrkii sovittaa kristinuskoa maailmaan, jonka vuoksi olen\nkaikkialla koettanut saada rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman\nvälillä miten mahdollisesti tarkasti terotetuksi. Jesuksen Kristuksen\nvaltakunta \"ei ole tästä maailmasta\". Mihin määrään tässä samoinkuin\nmuissa suhteissa olen kyennyt oikein arvostella kristikunnan\nmenneitä vaiheita sen erehtymättömän sanan mukaan, joka on pysyvä\nvielä silloinkin, kun taivas ja maa hukkuvat, siitä ei tule minun\nlausuntoa antaa. Sen vain tiedän, että paljo puuttuu. Suokoon armon\nHerra kuitenkin siunauksensa tällekin vähäpätöiselle työlle, jonka\nsilmämääränä on ollut Hänen nimensä kunnia!\n\nOulussa, Lokakuussa 1887.\n\n_M. Rosendal._\n\n\n\n\nI.\n\nJohdatus.\n\n\n    Herra meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on sinun nimes kaikessa\n    maassa! Ps. 8: 10.\n\nEi mikään käänne ihmiskunnan kehittymisessä tapahdu yhtäkkiä;\nsitä edeltämässä on aina valmistusaika, lyhempi tahi pitempi aina\nsen mukaan, miten suuret ja perinpohjaiset sen seuraukset tulevat\nolemaan. Ennenkuin historian ylevin ja tärkein tapahtuma, se, joka\nsuuremmassa määrässä kuin mikään muu on muuttanut maailman oloja,\ntapahtui, valmisti Herra kautta vuosisatojen ihmiskuntaa tätä\ntapahtumaa vastaanottamaan. Pitkä ja vaivaloinen on kansojen retki\nsynnin ja erehdyksien pimeillä ja eksyttävillä teillä; vuosituhannet\nkuluvat umpeen, ennenkuin \"tietäjät idästä\" näkevät tähden, jonka\nvalossa he löytävät Betlehemin seimelle. Yhden ainoan kansan\nkeskuudessa säilyy totuuden tieto, mutta tämäkin kansa, Israelin\nkansa, on tuon tuostakin nääntyä jumalallisen lain ikeen alle,\njota se ei jaksa kantaa, taikkapa kokonaan eksyä pois oikealta,\nJumalan osottamalta tieltä, ennenkuin tuon pitkän odotuksen \"aika on\ntäytetty\". Kun tarkastelemme ihmiskunnan vaiheita ennen Vapahtajan\nsyntymistä, esiintyy eteemme äärettömän laaja ja vaihtelevainen\nnäköala, missä toiset ilmiöt näkyvät ainoastaan himmeästi, toiset\ntaas selvästi, niinkuin tulisoitot yön pimeässä. Toiset kansat\nkukistuvat, sortuvat, toiset vetävät huomiomme puoleensa suurilla\nurotöillänsä ja jaloilla voitoillansa; tuolla kuihtuva elämä ja\nhenkinen kurjuus, tuolla taas edistyminen ja kukoistus, kunnes koko\nmaailma vihdoin joutuu Rooman valtakunnan alaiseksi. Mutta kuinka\nvaihtelevaiset, erilaatuiset ja keskenään ristiriitaiset tämän\nsuuren näytelmän eri kohdat ovatkin, tähtäävät ne kuitenkin samaan\npäämaaliin ja ennustavat kaikki, tavalla tahi toisella, sitä aikaa,\njolloin \"vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään.\" Ken oikein\ntutkii vanhan maailman historiaa oppii siinä kaikkialla käsittämään\nHerran tarkoituksen, sen Herran, joka äärettömässä rakkaudessaan\nei tahtonut hyljätä ihmisiä, vaikka he olivat Hänen hyljänneet,\nja joka kaikkivaltiaalla kädellänsä, kaiken inhimillisen pahuuden\nuhallakin, johdattaa kansat pimeydestä totuuden valoon. -- Kahdella\neri tiellä valmisti Jumala ihmiskuntaa Vapahtajaa vastaanottamaan.\nToisen tapaamme _pakanamaailmassa_, toisesta kertoo _Israelin kansan\nhistoria_. Silmäilkäämme likemmin näitä teitä.\n\n\n\n\nII.\n\nPakanamaailma.\n\n\n    Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi\n    tulleet. Rom. 1: 22.\n\nIhmiskunnan historian ensimmäinen lehti kertoo meille tuosta\nonnellisesta, ihanassa Eedenissä vietetystä ajasta. Varustettuna\nhyvällä luonteella ja turmeltumattomalla voimalla olisi ihminen,\nnoudattaen Luojansa tahtoa, voinut säilyttää onnellisen asemansa\nja yhä suurempaan täydellisyyteen kehittää sitä Jumalan kuvaa,\nmiksi hän oli luotu; mutta ihmiset luopuivat Herran tahdosta, synti\ntuli maailmaan siittäen kuoleman ja levittäen kaikenkaltaisen\nonnettomuuden kauhua ympäri maanpiirin. Aadamin ja Eevan jälkeisistä\nkatosi katoamistaan ainoan Jumalan tunteminen, kunnes he sokeudessaan\nalkoivat jumaloida heidän ympäröivän jättiläisluonnon voimia ja\nilmiöitä. Vaikka vanhurskaan Jumalan tuomio vihdoin vedenpaisumisella\nhävittää ihmiset maan päältä, ei pelastuneen Noakin sukukaan\nherkeä pahuutta harjoittamasta, sillä syvään on synti juurtunut\nihmisten sydämmiin. Saavuttaaksensa suurta nimiä ja pysyäksensä\nkoossa rupeavat ihmiset rakentamaan _Baabelin tornia_, mutta Herra\ntekee tämän yrityksen mitättömäksi, sekoittaa kielet ja hajoittaa\nheidät siten kaikkiin maihin. Näin syntyivät vähitellen eri kansat.\nYhteisestä kodista ovat he alkuansa kaikki lähteneet, säilyttäen\nvielä turmeltuneessakin luonnossaan jonkunmoisen Jumalan kaipuun\nja koettaen, vaikka kohtakin monella eri tavalla ja eri tiellä,\nrauhoittaa tyytymätöntä omaatuntoansa. Jumala jätti pakanat omia\nteitänsä vaeltamaan, mutta vaikka he näillä teillä yhä enemmän\npoistuivat Hänestä, pyrkivät he kuitenkin Hänen yhteyteensä, he kun\ntunsivat sydämmissään, etteivät muulla tavoin voineet tulla toimeen.\nEi ole löytynyt sitä kansaa, jolla ei olisi ollut jonkunmoista\nuskontoa, mutta toiselta puolen todistaa koko pakanamaailman\nhistoria, miten turhat kaikki inhimilliset yritykset ovat päästä\npimeydestä totuuden valoon. Me emme puhukkaan noista raaoista,\nhistorian ulkopuolella olevista kansoista, joiden henkinen kurjuus\ntekee kaiken kehkeymisen mahdottomaksi; niissäkin kansoissa, joiden\nkeskuudessa henkinen elämä vanhan ajan kuluessa vietti suurimmat ja\nloistavimmat voittonsa, täytyi ihmisvoiman ja neron lopullisesti\ntunnustaa, että totuuden ja onnellisuuden tie ei ollut heidän\nlöydettävissään. Erittäin _Kreikkalaisten_ ja _Roomalaisten_ historia\non tässäkin kohden hyvin merkillinen ja opettavainen.\n\nKen ei ole ihaillut muinaisia Kreikkalaisia, ken ei ihmetellen\nmuistele heidän urotöitänsä, heidän taistellessansa sekä isänmaan\nvihollisia vastaan että aatteellisen elämän alalla? Minkä kansan\nisänmaanrakkaus on paremmin jalostuttanut sen poikia vaaran hetkenä\nuhraamaan kaikki isänmaan alttarilla, missä on löytynyt suurempia\ntiedemiehiä, missä ovat runoilijain säveleet kauniimmasti kaikuneet,\nmissä ihannetaide niin kukoistanut kuin _Hellaan_ kuuluisassa\nmaassa? Ja kuitenkin leviää turmeluksen rutto aikojen kuluessa yhä\nlaajemmalle tässäkin kansassa, ja historia, joka vasta kertoi sen\nvoitoista, lausuu sille ennen pitkää kuolemantuomion. Mikä syynä?\nKreikkalaisilta puuttui Jumalan ylönluonnollinen ilmoitus, he\nvaelsivat omia teitänsä, tietämättä että taivaassa asuu pyhä Jumala\nja ymmärtämättä omaa itseänsä. He kyllä pyrkivät totuuden tuntoon ja\npysyväiseen onnellisuuteen, mutta turhaan jännittivät he kaikki jalot\nvoimansa päästäksensä pyrintönsä perille. Tosin oli viisas _Sokrates_\nkehottanut ihmisiä tuntemaan oman itsensä, joka on pelastuksemme\nensimmäinen ehto, mutta hän ei käsittänyt, ettei ihminen omin voimin\nvoi päästä siihenkään tajuntaan, että inhimillinen luonto on perin\npohjin turmeltunut, ja vielä vähemmin voi hän johdattaa ihmisiä\nJumalalta apua etsimään. Sokrateksen suuri oppilas _Platon_ kyllä\nteki jumalalliset asiat mietiskelemisensä esineeksi, mutta hänenkään\nviisautensa ei päässyt pitemmälle kuin hämäriin aavistuksiin kaiken\ntotuuden elävästä lähteestä. Ja jospa kohta muutamat oppineet ja\nviisaat hetkeksi olisivatkin voineet tyytyä Platonin jättiläisneron\nsynnyttämiin ja muodostamiin aatteisin, niin ei hänen oppinsa\nkuitenkaan millään lailla kelvannut johdattamaan pimeyden vallassa\nhuokaavaa kansaa totuuteen, sillä hän tunnustaa itsekkin: \"korkein\nolento on vaikea löytää, ja varsin mahdotonta on tehdä se tutuksi\nsuurelle yleisölle.\" Tässä on nimittäin kysymyksessä koko ihmiskunnan\npelastus synnin orjuudesta, kysymys siitä, mistä koittaa valo koko\nmaailman kansoille. Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi kävi\nkaikille ajatteleville sen kurjuus ja viheliäisyys. Kreikkalaisten\nkauneimmatkin unelmat kadottivat lumousvoimansa, usko pakanallisiin\njumaliin alkoi horjua, kreikkalaisen sivistyksen suurella taidolla ja\nhuolella kasvatettu puu lakastui ja kuivui, ääretön siveettömyys ja\ntapainturmio valtasi kansan, epätoivon ja onnettomuuden synkät pilvet\nnousivat ihanan maan ennen niin kirkkaalle taivaalle, _Epikurolaiset_\nfilosofit levittivät sitä hurjaa oppia, että siveyden ydin on siinä,\nettä käytämme tätä lyhyttä elämänaikaa iloisiin nautintoihin, joita\nei muka mikään huoli eikä murhe saa häiritä. Ne, jotka eivät ottaneet\nnoudattaaksensa tätä neuvoa, kokivat tyydyttää itseänsä _Stoalaisten_\nviisaudella, joka kehotti ihmistä maltillisella ja tyynellä mielellä\nkärsimään tämän maailman kovimmatkin kohtalot ja siten muka sitä\nvallitsemaan siveellisen tahdon voimalla.\n\nKun roomalaiset kotkat valloittivat Kreikanmaan ja koko tunnettu\nmaailma vihdoin joutui Rooman alaiseksi, ei roomalainen\nvaltioviisauskaan voinut rakentaa salpoja tuolle päivä päivältä\nkasvavalle turmeluksen ja onnettomuuden tulvalle, joka uhkasi\nniellä kaikki pyörteeseensä. Kreikkalais-roomalainen sivistys\npaljastaa päinvastoin voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä\nmitä selvimmällä tavalla, kun se lopuksi pukeutuu _skeptiläisen_\nfilosofian muotoon, väittäen viisainta olevan epäillä kaikkea, koskei\nihminen kuitenkaan voi mitään varmuudella tietää. Pilatuksen kysymys\n\"mikä on totuus?\" ilmaisee koko pakanamaailman kurjan tilan, se\non koko hänen aikansa hätähuuto. _Neron_ mainio opettaja _Seneca_\nlausuu aikansa siveellisestä kannasta: \"Kaikki on täynnä rikoksia\nja paheita. Joka päivä kasvaa himo synniksi, päivä päivältä vähenee\nhäpy. Hillitsemätönnä paisuu pahuus, kunnioittamatta enää mitään\nhyvää ja pyhää. Pahe ei enää piilehdi, se on niin julkinen, on niin\nvallannut kaikkein sydämmet, ettei viattomuus enää ole harvinainen\n-- sitä ei ensinkään löydy.\" -- Pakanamaailma \"istui pimeydessä ja\nkuoleman varjossa.\" Se oli joutunut sille kannalle, jolla sen olisi\nollut viheliäisyyteen ja epätoivoon hukkuminen, ellei ylhäältä olisi\napua tullut. Haihtuneet olivat sen nuoruudentoiveet, uupuneet sen\nvoimat, loppuneet sen neuvot; tuosta ennen niin voimakkaasta ja\njalomielisestä nuorukaisesta oli tullut elämään kyllästynyt, haudan\npartaalla horjuva vanhus! Mutta juuri tämä sen oma, jospa kohta\nmyöhään ja monessa kohden aivan vaillinaisesti käsitetty kelvottomuus\ntarjosi alaa jumalallisen rakkauden pelastustyölle.\n\nMutta pakanamaailmalla on ollut toinenkin varsin tärkeä merkitys\nkristinuskon suhteen. Mitä pakanallinen sivistystyö vuosisatojen\nkuluessa oli saanut toimeen, se ei suinkaan ollut vähäarvoista,\nkun se joutui kristinuskon palvelukseen. _Aleksanteri Suuren_\nvalloitusretket olivat levittäneet kreikkalaista sivistystä ja\nkreikkalaista kieltä itämaiden etäisimpiin osiin. Tämä sivistys,\njota itämaiden ikivanha viisaus näin pääsi rikastuttamaan, levisi\nlänsimaihinkin, rikkoen rajamuurit eri kansakuntien välillä ja siten\nvahvistaen sitä aikaa, jolloin kaikki kansat luovuttivat valtansa\nRooman keisarikunnalle, jonka lopullinen ja tärkein tehtävä oli\nlevittää kristinuskoa kaikkiin maihin. Maailman sivistysmuodot\nsulivat yhteen, tarjoen kristinuskolle tarpeellisia, varsin tärkeitä\naineksia. Kreikan kieltä puhuttiin kaikkialla, ja tämä kieli,\njoka kauan oli ollut aatteiden palveluksessa ja jota runoilijat,\ntieteiden harjoittajat, puhujat ja filosofit olivat kehittäneet,\ntaipui paremmin kuin mikään muu jumalallista totuuttakin ilmaisemaan.\nSuuren keisarikunnan eri osia yhdistämässä löytyi hyviä teitä, joita\nroomalainen valtioviisaus ja toimeliaisuus oli rakentanut legionein\nvoittoretkiä varten, mutta suurempaa voittoa tarkoitti Hän, jolle on\nannettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä, saavutettavaksi näillä\nteillä, sanoessaan opetuslapsillensa: \"Menkäät ja opettakaat kaikkea\nkansaa ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja\nopettakaat heitä pitämään kaikki kuin minä olen teille käskenyt.\"\n\nNäin oli siis pakanoillekin pelastuksen hetki saapunut. Vanhat\njumalat ovat kuolleet, elävän Jumalan \"kasvoin valkeudessa pitää\nheidän vaeltaman.\" Raunioina ovat pakanamaailman suuret valtakunnat,\nitse Rooman keisarikunnassakin ilmaantuu kuoleman enteitä; vanhan\nmaailman valtakunnat ovat tehneet tehtävänsä \"taivaan valtakunta on\nlähestynyt.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nIsraelin kansa.\n\n\n    Autuas olet sinä, Israel; kuka on sinun kaltaises? -- 5 Moos.\n    kirj. 33: 29.\n\nPienestä ja maailman silmissä vähäarvoisesta alusta valmistaa\nHerra usein kunniansa \"avarat portit.\" Vähäisestä paimenperheestä\nkasvatti Hän pelastuksensa esikoiset, sen kansan, jonka keskuudessa\nmaailman Vapahtaja syntyi. Israelin kansa on Jumalan oma kansa,\nliiton ja lain, ihmeitten ja lupausten pyhä kansa. Erotettuna muiden\nkansojen epäjumalanpalveluksesta ja saastaisesta elämästä, säilytti\nIsrael ainoan Jumalan tuntemisen ja kehittyi ylönluonnollisen\nilmoituksen valossa täyttämään suurta tarkoitustansa jumalallisen\npelastuksen palveluksessa. Itsensä- ja maailmankieltämiseen, uskoon\nja jumalanpelkoon kasvattaa Herra alusta alkaen tämän \"kalliin\nomaisuutensa kaikista kansoista\". Muut kansat saavat vaeltaa omia\nteitänsä; Israelin tien määrää Herra.\n\nJo _Abrahamille_ ilmoitti Jumala, mitä Hän tällä kansalla tarkoitti,\nantaen hänelle tuon suuren lupauksen: \"sinun siemenessäs pitää\nkaikki kansat siunatuiksi tuleman.\" _Egyptissä_ kasvoi perhe\nkansaksi. Se kesti täällä rasitusta ja sortoa, jota ei mikään muu\nkansa olisi kestänyt, kesti masentumatta 400 vuoden mitä kovimman\norjuuden, sillä sen kanssa oli \"Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin\nJumala.\" Kun tämän kovan koetuksen aika vihdoin oli päättynyt,\npelasti Herra palvelijansa _Mooseksen_ kautta Israelin lapset\norjuuden maasta ja johdatti heidän matkansa _Sinain_ korpeen.\nTäällä erämaan hiljaisuudessa, minne eivät maailman viettelevät\näänet kuulu, ilmoittihe Herra kansallensa. Hän astui alas Sinain\nvuorelle, joka vapisi Hänen kunniastansa, antoi Israelin lapsille\npyhän lakinsa ja vihki heidät pyhäksi kansaksensa. On kyllä totta,\nettä kansa juuri täällä lankesi suureen syntiin, totta sekin,\nettä Israelin lapset korvessa vaeltamisen aikana, vaikka Herra\nsuurilla ihmeillä ja armonosotteilla johdatti heidän matkaansa,\ntuon tuostakin nurkuivat Häntä vastaan, olivat kiittämättömät ja\ntekivät syntiä, mutta kuinka syvään ja usein he lankesivatkin, kuinka\nvähän viehättävä tämä heidän retkensä monessa suhteessa onkin, niin\nvarma on kumminkin ettei mikään kansa koko maan päällä ole niin\nmerkillistä retkeä historiansa lehdille kirjoittanut. Se on, tämä\nretki, suuri ennustus, joka sisältää mitä tärkeimpiä opetuksia\nkaikille ajoille ja kaikille kansoille. Kaikkialla ilmaantuu\nJumalan väkevyys, pyhyys ja armo sekä ihmissydämmen turmelus ja\ninhimillisen voiman mitättömyys. Pääsiäislampaan veri pelastaa\nIsraelin lapset kuolemasta Egyptin maassa, sillä se ennustaa Jesusta\nKristusta, joka on vapauttanut meidät ijankaikkisen kuoleman maasta.\nIsraelin vaellus korvessa _Kaananin_ maata kohden kuvaa kristityn\nvaellusta itsensäkieltämisessä taivasta kohti. Samoinkuin Israelin\nkansa oli velvoitettu noudattamaan Jumalan lakia, samoinkuin sen\nkorvessa tuli oppia yhä paremmin täyttämään tämän lain vaatimuksia,\ntulee lunastetun ihmisen alati pysyä ja edistyä Jumalan liitossa.\nTäällä korvessa antoi Herra Israelin lapsille myös käskyt\njumalanpalveluksesta, jonka menot, niinkuin tiedämme, olivat täynnä\ntulevan pelastuksen ennustuksia. Jota enemmän me pyhän raamatun\nvalossa tarkastelemme Israelin vaellusta korvessa, sitä paremmin\nkäsitämme, kuinka kaikki viittaa siihen hengelliseen valtakuntaan\nja sen salaisuuksiin, jonka Kristus tuli perustamaan maailmaan.\nSuuret ja varsin merkilliset ovat tosiaan ne opetukset, joiden kautta\nJumala jo tämän kansan lapsuudenaikana sen keskuudessa valmistaa\npelastustansa langenneelle ihmissuvulle! Tuota ääretöntä juopaa\npyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä täyttämässä ovat uhrit,\njoista suuren sovintopäivän uhri on painavin, vaikka kohta niiden\nmerkitys täydellisesti ilmaistaan kansalle vasta suuren ylimmäispapin\nuhratessa sen ja koko maailman syntien sovinnoksi Golgatan ristillä.\nVaan toivossa voi Israelin kansa jo muinaisuuden hämärässä omistaa\nuuden testamentin armolahjoja.\n\nKun vanha, Egyptissä kasvanut orjamielinen sukupolvi oli korvessa\nkuollut, johdatti Herra kansan Kaananin maahan, siihen maahan,\njonka Hän jo Abrahamille antanut oli ja joka paremmin kuin mikään\nmuu soveltui Israelin suureen tarkoitukseen. Tähän maahan sai\nkansa nyt asettua, täällä kehittääkseen niitä opetuksia, joita se\nHerralta oli saanut, siunaukseksi tuleville ajoille. Mutta _tuomarein\naika_ osottaa selvästi, kuinka taipuvainen Israelkin oli lisäämään\nihmiskunnan ääretöntä syntivelkaa, eikä _kuninkaiden aikakaan_,\nkuinka ulkonaisesti loistava ja mahtava sekä kuvaavista ennustuksista\ntulevasta taivaallisesta valtakunnasta rikas se alussa olikin,\nvoinut kuin hetkeksi estää turmeluksen pahennusta. Kansa paadutti\nsydämmensä, luopui tuon tuostakin Herrasta ja palveli epäjumalia,\nsaattaen siten vanhurskaan Jumalan vihan päivän yhä lähestymään.\nTurhaan kehottivat Herran vitsaukset ja kuritukset Israelia\nparannusta tekemään, turhaan kaikui Hänen lähettämänsä profeetain\nvaroittava uhkaava ääni pimeyden ruhtinas, joka pauloihinsa oli\nkietonut koko maanpinnan, levittää valtaansa _Jordanin_ rannoillakin.\nPyhä maa joutui toistamiseen pakanain haltuun, lupauksen kansa sortui\ntoistamiseen pakanallisen ikeen alle vieraassa maassa. Mutta tämän\npimeän ajan myrskyissä loistaa kuitenkin, jota suurempi onnettomuus\non, sitä kirkkaammalla valolla, toivon tähti pilvien lomasta. Yhä\nselvemmiksi, yhä tarkemmiksi käyvät profeetain ennustukset luvatusta\n_Messiaksesta_, taivuttaen Israelin lasten sydämmiä odottamaan Häntä\npelastajana synnin vallasta, jonka onnettomuutta he niin katkerasti\nolivat saaneet kokea. 70 vuoden kuluttua päättyi _Baabelin vankeuden\naika_, ja Juutalaiset saivat palata kotimaahansa hävitettyä temppeliä\nrakentamaan. \"Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala\" ei vieläkään\nollut valaansa unhottanut, vaikka kohta Hänen vihansa oli julmistunut\nheidän langenneita lapsiansa kohtaan. Päinvastoin oli Hän juuri tämän\nkovan koetuksen aikana selvemmin kuin milloinkaan ennen julistanut\nheille yhä lähestyvän pelastuksen iloista sanomaa, ja ennenkuin\nvanhan testamentin profeetain ääni vaikenee, ilmoitetaan heille:\n-- \"kohta tulee temppeliinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton\nenkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot.\"\n\nVaan minlainen oli tämän lupauksen kansan tila kun lupaus täytettiin?\n400 vuoden kuluessa sai se vielä hyväksensä käyttää menneiden\naikojen suuria opetuksia, ennenkuin Jumalan tuomio ja kirous kohtasi\nsitä pitemmäksi ajaksi, kuin milloinkaan ennen. Se on totta,\nettä Juutalaisten esi-isien kunnia leimahtaa kirkkaaseen valoon\n_Makkabealaisten_ jalossa taistelussa _Syrialaisten_ pakanallista\njulmuutta ja sortoa vastaan, totta sekin, että he tässä taistelussa\nvapauttivat maansa, mutta tätä kunniaa himmentämässä on vähän\nmyöhemmin tapahtuva Roomalaisten ikeen alainen orjuus. Sitä ja koko\ntämän kansan muinaisuuden kunniaa himmentämässä on lopullisesti\nse seikka, että heidän ajatuksensa, heidän toivonsa olivat niin\nvieraantuneet Jumalan sanan ja lupausten oikealle käsitykselle,\netteivät he tunteneet Herraa, kun Hän tuli kansaansa pelastamaan.\nKirjanoppineiden käsitys Jumalan valtakunnan salaisuuksista oli\naivan pintapuolinen ja väärä, _farisealainen_ omavanhurskaus esti\njumalallisen armon säteitä paistamasta Israelin lasten kylmiin\nsydämmiin, _sadusealaisen_ epäuskon myrkylliset siemenet itivät\npettyneessä kansassa. Inhimilliset lisäykset esi-isien lakiin olivat\nsiittäneet järjenmukaisen, orjamielisen käsityksen sen noudattamisen\nsuhteen, siten estäen kansaa ymmärtämästä sen oikeata ydintä ja\nhengellistä sisällystä. Kadonnut oli profeetain ja jumalallisen\ninnostuksen aika, hengellisen kuoleman kolkot tuulet puhalsivat\nlupauksen maassa. Ajan viheliäisyys sai kyllä \"profeetain ja\nliiton lapsia\" ikävällä odottamaan Messiasta, mutta he odottivat\nHäntä maallisena ruhtinaana, odottivat Häntä ilmestyväksi suurella\nulkonaisella loistolla ja kunnialla sekä pelastajana maallisesta\norjuudesta ja onnettomuudesta. Profeetain ennustukset taivaallisen\nvaltakunnan laveasta ja hengellisestä merkityksestä olivat Jumalan\ntarkoituksille vieraantuneen kansan käsityksessä muodostuneet\nitsepintaisen ja ahtaan kansallistunteen vaatimusten mukaan. Israelin\nkansa tarvitsi tällä aikaa, jos milloin, apua ylhäältä, tarvitsi\npelastajan synnin ja kuoleman vallasta.\n\nTurmeltuneen, kaikenkaltaisen onnettomuuden rasittaman maailman\nkeskuudessa elää ylönkatsottuna ja kurjana Israelin kansa,\nkelvottomana sekin hankkimaan apua nääntyvälle ihmiskunnalle,\nkykenemättömänä virittämään valoa tälle pimeälle ajalle. Ja kuitenkin\novat juuri tämän kansan lapset, joita tähän aikaan tapaamme siellä\ntäällä koko sivistyneessä maailmassa, kaikkialla levittäneet sitä\nluuloa, että _Judeasta_ on pelastaja tuleva, siellä onnellisemman\najan aamurusko koittava. Niin todistaa Israel vielä nytkin, kaiken\noman turmeluksensa uhallakin, olevansa Jumalan valittu kansa. Ja\nHän, joka niin ihmeellisellä tavalla vuosisatojen kuluessa oli\njohdattanut kansansa vaiheet ja varjellut sitä, on sen keskuudessa\nsäilyttänyt itselleen pyhän, jospa kohta pienen alan, missä Hän voi\nilmaantua Israelin ja koko maailman pelastajana. Se on Israelin\nsuuri, Jumalan sille suoma armo ja voitto, että sen keskuudessa on\nlöytynyt se puhdas neitsy, jossa \"Sana on tullut lihaksi,\" sekä että\nse ensimmäisenä kaikista kansoista on saanut kokea Jumalan armoa\nJesuksessa Kristuksessa ja sitten julistaa evankeliumin sanomaa\npelastetulle ihmissuvulle; mutta \"kunnia on Jumalan korkeudessa.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nJohannes Kastaja.\n\n\n    Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni pitää tien\n    valmistaman. Mal. 3: 1.\n\nVanhan liiton aika oli päättynyt, uuden testamentin aamu koitti.\nJudean korvessa kuuluu ääni, joka huutaa: \"tehkäät parannus, sillä\ntaivaan valtakunta on lähestynyt.\" Ääni on _Johannes Kastajan_,\nhänen, joka valmistaa tietä Herralle. Hän kutsuu kansan pois synnin\ntieltä, kehottaa sitä syntiänsä tunnustamaan ja sanoo varoittaen:\n\"älkäät ajatelko itsellenne sanoa: Abraham on meidän isämme\n-- -- -- kirves on pantu puiden juurelle: sentähden jokainen puu,\njoka ei tee hyvää hedelmätä, hakataan pois ja tuleen heitetään.\"\nNiinkuin moni muu Herran valittu ase, on Johanneskin kehittynyt\nkorven yksinäisyydessä, kaukana riehuvan elämän jokapäiväisistä\nja saastaisista toimista. Pyhän Hengen voimalla hän iskee syvään\nkansan sydämmiin, niin että \"hänen tykönsä meni Jerusalem ja koko\nJudea, ja kaikki maakunta Jordanin ympäriltä, ja he kastettiin\nhäneltä ja tunnustivat syntinsä.\" Johannes Kastaja on vanhan\ntestamentin viimmeinen ja suurin profeeta. Hänen edeltäjänsä\novat kyllä Pyhän Hengen valaisemina, sanan voimalla osottaneet\nkansalle elämän tien ja mitä selvimmillä ja ylevimmillä väreillä\nkuvanneet luvattua Vapahtajaa, mutta Johannes on ainoa heistä, jonka\nherätyshuutoa kannattaa tuo elävä totuus, että Messias jo seisoo\nkansan keskuudessa. _Esaias_ oli puhunut \"karitsasta, joka teuraaksi\nviedään,\" innostuksen kirkkaimpina hetkinä olivat hän ja muut\nprofeetat vuosisatojen etäisyydestä nähneet Herran, mutta Johannes\nvoi itse edessänsä nähdä ja sormellansa kansalle osottaa \"Jumalan\nkaritsaa joka pois ottaa maailman synnit\". Jesus itse todistaa\nhänestä: \"Totisesti sanon minä teille: kaikkein niiden seassa, jotka\nvaimoista syntyneet ovat, ei ole yhtäkään suurempata kuin Johannes\nKastaja tullut\". Ja niin korkea on hän kansankin silmissä, niin\nvoimallinen hänen saarnansa, että se luulo syntyy kansassa, että\nhän on Messias. Mutta ylpeys on kaukana hänestä, hän pysyy nöyränä,\nja juuri tämä nöyryys on hänen jaloutensa kauniin ominaisuus.\nSentähden sanoo hän kaikille: \"minä tosin kastan teitä vedellä; vaan\nminua väkevämpi tulee, jonka kengän nauhoja en minä ole kelvollinen\npäästämään: hän kastaa teitä Pyhällä Hengellä ja tulella.\" Kun\nJohanneksen opetuslapset näkivät, että hänen kuuliakuntansa väheni,\nkoska kansa meni Jesuksen tykö, ja huomauttivat häntä tästä, ei\nhänen sydämmessään synny kateuden tunteita, vaan iloa ja riemua. Hän\ntietää asemansa, tietää kenen kunnia on, hän muistaa kenelle \"taivaat\naukenivat.\" \"Yljän\", eikä hänen, \"morsian\" on, hän on vain \"yljän\nystävä,\" jonka \"ilo on täytetty,\" kun hän saa \"kuulla hänen äänensä?\"\nMikä kaunis miehuuden ja nöyryyden, innostuksen ja tyyneyden\nsopusointo tässä merkillisessä miehessä!\n\nMutta ikäänkuin muistuttaaksensa meitä siitä, että Johannes\nKastajakin oli syntinen ja erehtyväinen ihminen, kertoo evankeliumi\nhänen kerran lähettäneen opetuslapsensa Jesukselta kysymään, oliko\nHän se, joka tuleva oli, vai pitikö heidän toista odottaman.\nKolkossa vankilassa, missä profeeta silloin oli, oli jonkunlainen\nepäilys Jesuksen suhteen herännyt hänen sydämmessään. Hän arvosteli\ntaivaan valtakuntaa vielä vanhan testamentin kaunalta eikä voinut\ntäydellisesti tutustua siihen järjestykseen, missä uuden testamentin\nsalaisuudet ilmaantuvat. _Herodeksen_ irstaisesta hovista kuului\ntämän maailman synnillinen ilo Johanneksen vankihuoneesen, pimeys\nympäröi häntä, ja synkät ajatukset syntyivät hänen mielessänsä. Näin\nasiain ollen emme liioin saa oudoksua kiusauksen hetkellistä voittoa\nhänen kirkkaassa Pyhän Hengen valaisemassa sielussansa. Totuutta oli\nhän aina rakastanut, totuutta etsi hän nytkin ja sempätähden kysyi\nhän silloisessakin mielialassaan neuvoa Jesukselta, eikä etsinyt sitä\nmuualta. Ja kun Johanneksen suotiin päättää rikkaan elämänsä Herran\nveri todistajana ja totuuden marttyyrinä, korottaa hänen kuolemansa\nsilmämme lopuksi vankilan tuskista sitä sinertävää majaa kohti missä\nei taistelua eikä kiusausta enää ole.\n\n\n\n\nV.\n\nJesus Kristus, maailman Vapahtaja.\n\n\n    -- niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan\n    Poikansa, että jokainen, kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä\n    hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. Joh. 3: 16.\n\n\"Sana tuli lihaksi, ja asui meidän seassamme, ja me näimme hänen\nkunniansa niinkuin ainoan Pojan kunnian isästä, täynnä armoa ja\ntotuutta.\" Näin todistaa apostoli, ja \"me tiedämme hänen todistuksen\ntodeksi.\" Jumalan ainoa Poika luopui taivaallisesta kunniastansa,\ntuli ihmisenä kirouksen maalle, pelastaaksensa meitä synnin, kuoleman\nja perkeleen vallasta. Hänessä kirkastetaan syntiselle maailmalle\ntaivasten suurin salaisuus, se salaisuus, että \"Jumala on rakkaus\",\nHänestä loistaa muuttumattomalla kirkkaudella ijankaikkisen elämän\nvalo maailman pimeydessä, taaksepäin luomispäivään asti ja eteenpäin\ntuolle puolen ajan rajan. Hän on \"maailman valkeus\", Hän yksin on\n\"tie, totuus ja elämä\".\n\nKoko Jesuksen elämä maan päällä, Betlehemistä Golgatan ristiin\nsaakka, ilmaisee meille jumalallisen rakkauden käsittämätöntä\nsyvyyttä. Kuuliaisena Isänsä tahdolle asettui Hän, jolla \"on\nkaikki voima taivaassa ja maan päällä\", syntisten palvelijaksi,\notti päällensä ihmiselämän kaikki puutteet ja tarpeet, \"nöyryytti\nitsensä, oli kuolemaan saakka kuuliainen, ristin kuolemaan asti\".\n\"Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen\npäällensä\", kantoi orjantappurakruunua pyhän päänsä päällä, että\nme kunnian kruunun saisimme. Mutta niin kirkas on kuitenkin se\nvalo ja sanomaton se suuruus, joka syvimmänkin alentamisen hetkinä\nloistaa Hänen kasvoistansa, niin verraton se pyhyys ja ylevyys,\njoka ilmaantuu kaikissa Hänen sanoissansa ja töissään, ettei\nmikään inhimillinen mitta riitä sitä määräämään. Meidän ihmisten\non tapana ihaella n.s. suuria henkilöitä ja heidän tekojansa,\nmutta jota likemmältä tarkastelemme heidän elämänsä uraa, jota\noikeammin heitä arvostelemme, sitä enemmän huomaamme heissä\nvirheitä ja puuttuvaisuutta. Puhtaimmatkin heistä ovat yhtyneet\napostolin tunnustukseen: \"sitä hyvää, jota minä tahdon, en minä\ntee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä;\" paraimmatkin\nheistä ovat vuodattaneet katumuksen kyyneleitä ja tunteneet\nvoimansa riittämättömyyden. Ainoana koko ihmiskunnassa voi _Jesus\nNatsarealainen_ kaikkina aikoina vihollisiltansakin kysyä: \"kuka\nteistä nuhtelee minua synnistä?\" sillä ei silmänräpäyksen syntinen\najatuskaan ole saastuttanut Hänen sieluansa. Hänen persoonansa\nsäilyttää aina Häntä ympäröivän syntisen elämän kovimpienkin\nvastakohtien hetkinä siveellisen täydellisyytensä. Ei mikään tunne\nvaikka kuinkakin syvä, milloinkaan pääse häiritsemään Hänen sielunsa\nsopusointoa. Jesuksen rinnalla paljastaa paraskin inhimillinen\nviisaus, oppi ja tieto tyhjyytensä, mitättömyytensä. Kuinka\nyksinkertaiseen muotoon Herra ihmisten käsityksen riittämättömyyden\nvuoksi pukeekin puheensa, ilmaantuu niissä aina taivaallisen\nviisauden ihmeellinen rikkaus; kuinka lyhyet Hänen sanansa ja\nvastauksensa usein ovatkin, on niiden totuus aina täydellinen. Mitä\nihmisvoima ja kyky aikojen kuluessa on toimittanut, se on kaikki\nkatoavaista, olkoon sillä mikä nimi ja loisto hyvänsä eikä se\nvoi ketään lopullisesti auttaa. Herran työ, Hänen lunastustyönsä\nmaan päällä, on niin suuri, ettei yksikään kuolevainen voi sen\nsuuruutta täydellisesti arvostella, ei yksikään kieli täällä sitä\noikein kiittää. Sen vaikutukset ulottuvat ijankaikkisuuteen, missä\nlukemattomat lunastetut enkelein kielillä sitä loppumatta ylistävät.\n\nSemmoinen oli pyhän raamatun todistuksen mukaan se Herra, joka\nköyhän ihmisen muodossa kerran vaelsi täällä maan päällä auttaen,\nneuvoen, opettaen ja lohduttaen syntisiä ihmisraukkoja. Maailma\nei tuntenut Häntä, vaan kokosi Häntä vastaan kaiken vihansa ja\ntuomitsi Hänen pahantekijänä kuolemaan ristin puulla. Hirveässä\nsokeudessaan se ei tietänyt, että se tappoi elämän Herran, ei\nsittenkään, kun Hän, voittaen kuolemankin, nousi haudastansa ja\nkirkastettuna astui ylös taivaasen. Vähäinen joukko vain seurasi\nHäntä ja uskoi Häneen, itki Hänen ristinsä juurella ja iloitsi Hänen\ntyhjän hautansa äärellä; vähäinen on vielä tänäkin päivänä Jesuksen\nystäväin luku, vaikka Hänen valtakuntansa leviää kaukaisimpiinkin\nmaihin, ja lähenemistään lähenee se hetki, jona \"Hän on tuleva\nsuurella kunnialla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita\". Mutta jospa\nkohta evankeliumi ristiinnaulitusta Vapahtajasta onkin maailmalle\naina ollut hullutus ja semmoisena sille pysyy, niin on kuitenkin se\nvaltakunta, jonka Jesus Kristus on perustanut, lopullisesti voittava\nja ijankaikkisesti pysyvä, sillä niin on Hän itse luvannut, ja Hänen\n\"sanansa pysyvät\" vielä silloinkin, kun \"taivas ja maa hukkuvat\".\nKristillisen kirkon historia todistaa kaikkina aikoina samaa, sillä\nvaikka sen jäsenet usein ovat kieltäneet Herransa ja kauas eksyneet\nHänestä sekä opissa että elämässä, ei Hän kuitenkaan milloinkaan\nole hyljännyt sitä seurakuntaa, jonka Hän verellänsä osti, vaan on\nollut ja on oleva sitä \"läsnä joka päivä maailman loppuun asti\".\nHänessä on kristikunnan horjuva toivo aina löytänyt turvansa, eksyvä\nelämä ohjeensa, Hänestä on sammuva usko syttynyt uudelleen. Kun\nelämän ja kuoleman tärkeä kysymys heräsi ihmisten sydämmissä ja\nmaalliset tukeet alkoivat horjua, oli Jesuksen evankeliumi ainoa\nturva ja apu, joka ei pettänyt, eikä tämä vuosisatojen kokemus\nmilloinkaan ole muuttuva. Usko on aina tajunnut ja on aina tajuava\npyhän raamatun Kristuksen ei ainoastaan kirkon perustajaksi, vaan\nmyöskin siksi \"eläväksi kulmakiveksi\", jonka perustukselle kirkko\nyhä edelleenkin on itsensä rakentava. Hän on ruumiin \"pää\", Hän on\n\"totinen viinapuu\", josta oksat saavat elonsa, \"hyvä paimen\", joka\nvartioitsee lampaitansa, \"ylkä\", jonka häitä seurakunta morsiamena\nodottaa, \"kuningas\", jonka valtakunnalla ei loppua ole. Ijankaikkisen\nrauhan ja autuuden sanoma on Hänen oppinsa, sillä Hän itse, rauhan\nruhtinas ja elämän Herra, on sen sisällys, ja Hän kutsuu kaikkia\nmurheellisia ja sorretuita luoksensa lohdutusta saamaan. Sanansa\nvoimalla aukasee Hän vielä sokeiden silmät, saa kuurot kuulemaan,\nmykät puhumaan, kuolleet heräämään. Mutta kaikkien aikojen\nkristillinen kokemus todistaa myöskin, että me pääsemme tätä Herraa\ntuntemaan ja Hänen kanssansa voittamaan ainoastaan siinä määrässä,\nkuin me, itseämme kieltäen, otamme ristimme päällemme ja seuraamme\nHäntä. Kirkkohistorian sankareihin ja Herran tunnustajiin soveltuvat\nsentähden kaikkina aikoina Herran sanat: \"maailmassa on teillä\ntuskaa\", mutta he ovat \"hyvässä turvassa\", sillä he tietävät, että\nHän \"voitti maailman\".\n\nKirkon tehtävänä on siis olla perustajansa ja Herransa kuvastimena,\nHänen todistajanansa maan päällä. Miten se eri aikoina on täyttänyt\ntätä korkeata tarkoitustansa, kertoo meille kirkkohistoria. Maan\npäällä on Herran seurakunta vielä taisteleva seurakunta, mutta vaikka\nsen vaiheet aikojen kuluessa paljon vaihtelevat, vaikka sen perikato\nmaailman silmissä monta kertaa on näyttänyt varmalta, ilmaantuu siinä\nkuitenkin, kun sitä Jumalan sanan valossa arvostelemme, pimeimpinäkin\naikoina lopullisen ja täydellisen voiton enteitä.\n\n                  Jesus sanoi:\n          minä olen maailman valkeus:\n    joka minua seuraa ei hän pimeydessä vaella,\n          mutta saa elämän valkeuden.\n\n                  Joh. 8: 12.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\nVanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nApostolien aikakausi (vuoteen 100).\n\n\n\n\nI.\n\nKirkon, perustaminen ja sen aikuisimmat vaiheet.\n\n\n    -- sinä olet Pietari ja tämän kallion päälle tahdon minä rakentaa\n    minun seurakuntani, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman.\n    Math. 16: 18.\n\nIlolla ja riemulla olivat Jesuksen opetuslapset Hänen tyhjän hautansa\näärellä saaneet kokea, että heidän Herransa, jonka kirjanoppineet\nja ylimmäiset papit olivat tappaneet, oli voittanut kuoleman ja\neli. 40 päivän kuluessa saivat he vielä monta kertaa nähdä Hänen ja\nkuulla Hänen puhuvan taivaan valtakunnasta, kunnes Hän vei heidät\n_Öljymäen_ vuorelle, josta Hän kirkastettuna astui ylös taivaasen.\nNoudattaen Hänen käskyänsä, palasivat he Jerusalemiin odottamaan\n\"Isän lupausta\", josta Hän oli heille puhunut. Poissa oli nyt heidän\nrakas Mestarinsa, taivaan korkeuteen oli \"pilvi Hänen vienyt heidän\nsilmänsä edestä.\" Hän oli jättänyt heidät tänne ja uskonut heille\nsuuren tehtävän maan päällä. Niin hämärää, niin kummallista oli\nheistä vielä kaikki, mutta he olivat \"yksimieliset rukouksissa ja\nanomisessa.\"\n\nLäheltä ja kaukaa kokoontui kansaa Jerusalemiin Helluntaijuhlaa\nviettämään, ja juhlapäivän tultua vaelsivat ihmiset temppeliin\nrukoilemaan. Mutta eräällä kadulla seisahtuivat väkijoukot, sillä\nihmeellinen tapaus veti heidän huomionsa puoleensa. \"Humaus tapahtui\näkisti taivaasta,\" täyttäen sen huoneen, missä apostolit olivat.\nIhmiset menivät tiedustelemaan, mitä tässä huoneessa, tapahtui.\nHe näkivät siellä kummia, selittämättömiä. Huoneessa oli muutamia\ngalilealaisia miehiä, jotka puhuivat \"muilla kielillä,\" niin\nettä tänne kaukaisista maisia saapuneet muukalaisetkin omalla\nmurteellansa saivat kuulla \"Jumalan suuria tekoja.\" Turhaan kysyivät\nhämmästyneet ihmiset toisiltansa tämän selitystä. Jumalallinen ihme\noli tapahtunut: Pyhä Henki oli vuodatettu apostolein päälle, ja\nainoastaan Hän voi tämän ihmeen selittää. Silloin korotti _Pietari_\näänensä ja puhui kokoontuneelle kansalle. Se oli sama Pietari, josta\nevankeliumissa niin monta kertaa puhutaan, sama mies, josta Herra oli\nniin suuria ennustanut, mutta jota Hän myös niin monta kertaa oli\nankarasti nuhdellut, -- sama ja kuitenkin toinen. Tullut on \"totuuden\nHenki\" johdattamaan häntä totuudessa, valaisemaan hänen sieluansa\ntaivaallisella kirkkaudella, tukemaan häntä ylönluonnollisella\nvoimalla. Ohitse ovat epäilyksen, epätoivon ja hengellisen pimeyden\nsynkät hetket, jotka niin monesti ennen olivat eksyttäneet häntä,\npoissa pelko, joka kerran vaaran hetkenä oli saanut hänen Jesuksen\nkieltämäänkin. Innostuneena mutta vakaana astuu hän esiin, alttiina\nalottamaan sitä suurta työtä, jonka Herra oli hänelle uskonut.\nHän on \"kastettu Pyhällä Hengellä ja tulella\" \"kallioksi,\" jonka\npäälle Herra rakentaa seurakuntansa. \"Apost. Tekojen\" 2:ssa luvussa\nkerrotaan meille tämä Pietarin uuden testamentin ensimmäisenä\nHelluntaipäivänä pitämä puhe. Se on lyhyt, mutta täynnä Pyhän Hengen\nvoimaa ja ylönluonnollista valoa. Perustuen profeetain ennustuksiin,\nselittää apostoli sanankuulijoilleen sen ihmeen, jonka todistajina he\nitse nyt olivat, todistaen, että Jesus Natsarenus, jonka he \"vääräin\nmiesten kätten kautta olivat ristiinnaulinneet ja surmanneet,\non Kristus ja Herra\". Pietarin sanat \"kävivät läpitse heidän\nsydämmensä\"; he näkivät minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet\nja kysyivät omantunnon tuskassa apostoleilta: \"te miehet, rakkaat\nveljet, mitä meidän pitää tekemän\". Taas korotti Pietari äänensä,\nlausuen sen kalliin nimen, jossa kaikki synnit annetaan anteeksi,\nkehoittaen heitä antaman kastaa itsensä Jesuksen Kristuksen nimeen.\nVielä samana päivänä otettiin kasteen kautta lähes 3,000 henkeä\nkristillisen seurakunnan yhteyteen.\n\nTämä Helluntaipäivä on kristillisen kirkon syntymäpäivä. Pieni ja\nvähäpätöinen oli se joukko, joka silloin vihittiin taistelemaan\ntotuuden ja valon taistelua synnin ja pimeyden valtaa vastaan --\npieni ja vähäpätöinen tosiaan, jos sen voimia arvostellaan tavallisen\nlaskun mukaan! Mutta se ei turvaakaan maallisiin apukeinoihin, vaan\nHerran väkevyyteen ja totuuden omaan vastustamattomaan voimaan, ja\nsentähden on sen voitto varma.\n\nNuori seurakunta herätti pian suurta huomiota Jerusalemissa.\nYlimmäiset papit ja kirjanoppineet, jotka niin suurella huolella\nolivat koettaneet saada huhua Jesuksen ylösnousemisesta vaikenemaan,\nsaivat taasenkin kuulla ihmeellisiä sanomia. Temppelissä olivat\nPietari ja _Johannes_ Kristuksen nimen voimalla parantaneet ramman,\nja kansa oli sykkivin sydämmin kuullut heidän julistavan pelastuksen\nsanomaa tästä \"Jumalan Pojasta\", joka kuolleista herätetty oli.\nLevottomuudella näkivät Jesuksen katkerimmat veriviholliset, että\nkristittyjen luku päivä päivältä kasvoi. Mikä neuvoksi? Pietari ja\nJohannes pantiin kiinni, vietiin vankilaan ja tuotiin ylimmäisten\npappein raadin eteen. Vaan turhaan koettivat Juutalaisten ylimykset\nrakentaa salpoja totuuden mahtavalle virralle, turhaan koettivat he\nuhkauksilla ja väkivallalla saada Jesuksen tunnustajia vaikenemaan.\nPyhää Henkeä ei voi kenkään kahleilla sitoa, Hän murtaa ne! Tässä ei\nriittänyt ihmisneuvo eikä ihmisvoima. Voittosasti levisi Herran sana,\nyhä suuremmalla riemulla kaikui ristiinnaulitun Vapahtajan kiitos\nja kunnia kristittyjen huulilta. Raadissa ruvettiin neuvottelemaan\napostolein surmaamista, mutta farisealainen _Gamaliel_ sai raadin\njäsenet luopumaan tästä yrityksestä kun hän varoittaen lausui:\n\"jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukee;\nvaan jos se on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä.\"\nKuinka voittamattomat ja kurjat olivat tämän omissa silmissään niin\nmahtavan raadin tuumat, kun se vielä kerran uhaten kielsi apostoleita\npuhumasta Jesuksen nimessä ja pieksettyään heitä, laski heidät\nmenemään. Ilolla kärsivät nämä tämänkin, sillä he tiesivät, kenen\ntähden he kärsivät, ja kiittäen ja ylistäen Herraa palasivat he Hänen\nviljavainiollensa elämän sanaa kylvämään.\n\nElleivät apostolit ja Jesuksen ensimmäiset tunnustajat olisi muuta\nmaan päällä toimittaneet, kuin osottaneet, että he, totuutta\npuolustaen, uskalsivat alottaa taistelun koko maailmaa vastaan,\nolisivat he jo tälläkin ansainneet ikuisen kiitoksen. Ja kuitenkin\non heidän kunniansa paljoa suurempi! Niin ihmeellisen kaunis on\nkristillisen kirkon aamukoitto, ettei sen vertaista historian\nlehdiltä löydy. Näiden kristittyjen elämästä säteilee meitä kohtaan\nrakkaus, joka \"ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei\nvihaan syty eikä pahaa ajattele\". Kaikki omaisuus on yhteinen, ei\nmikään eripuraisuus, ei mikään itsekkäisyys vielä pääse häiritsemään\nrauhan ruhtinaan valtakuntaa maan päällä. Kaikki ovat \"yksi sydän\nja yksi sielu\". Ei milloinkaan ole toivon tähti niin kirkkaasti\nvalaissut Herran tunnustajain tietä taivaallista kotia kohti, ei\nmilloinkaan usko niin voimallisesti voittanut maailmaa kuin silloin.\nHerran kunniasta ja Hänen kättensä töistä kerskaa tämä seurakunta,\n\"auringon koitosta hänen laskemiseensa asti\" kiittää se Hänen\nnimeänsä. Ylönluonnollisilla armolahjoilla asuu Herra seurakuntansa\nkeskuudessa, vahvistaen sitä suurilla ihmetöillä, sillä pian on\nveristen vainojen päivä koittava, jolloin sen uskoa kysytään. Vähän\naikaa saa se nauttia rauhaa maailmaltakin, ennenkuin Juutalaisten\nkostonhimo hylkää viisaan Gamalielin neuvon, ja verisen taistelun\nkauhut häiritsevät sen rauhaa Pyhässä Hengessä. Me seisahdumme\nkernaasti ihmettelemään tätä ylönluonnollista rauhaa keskellä\nriehuvan elämän häiriötä, ennenkuin käymme eteenpäin tulevien aikojen\nvaiheita katselemaan, samoinkuin matkamies viipyy ihailemassa\nkirkkaan lähteen pintaa, missä sinertävä taivas kangastaa, ennenkuin\nhän jatkaa matkaansa taistelevan virran rannalla.\n\n\n\n\nII.\n\nStefanus.\n\n\n    -- joka henkensä kadottaa minun tähteni, hän pitää sen tallella.\n    Luuk. 9: 24.\n\nJo varhain saivat Jesuksen tunnustajat kokea että maailma vihasi\nheitä kuolemaan asti, niinkuin se Herraakin oli vihannut.\nVeritodistajan nimi on ensimmäisiä kirkkohistorian lehdillä, ja\nlukemattomat ovat ne, jotka ovat antaneet henkensä Jesuksen nimen\ntähden. Monta kertaa ovat pimeyden voimat kokoontuneet Herran\nseurakuntaa vastaan, koettaen vereen tukehuttaa sen tulevaisuuden,\nmonta kertaa ovat Jesuksen vihollisten riemuhuudot kaikuneet\nsurmattujen kristittyjen haudoilla, mutta totuus on aina lopullisen\nvoiton saanut. Juuri kuolemallaan ovat Herran tunnustajat voittaneet;\nhistoria todistaa, että \"martyyrein veri on ollut kirkon siemen.\"\n\nJokapäiväisen elämän huolista kutsuu maailmakin usein ihmisiä\nihailemaan suuria tekoja ja loistavia töitä, se seppelöitsee\nsankareitaan ja pystyttää muistopatsaita heidän haudoillensa;\nmutta katoavaiset ovat kumminkin lopullisesti sen suurimmatkin\nvoitot, sen seppeleet lakastuvat, sen muistopatsaat murtuvat.\nMutta kirkon historia tietää kertoa voitosta, joka ei milloinkaan\nkatoa,'kunniasta, joka ei vähene. Jumalan valtakunnan vaiheet maan\npäällä viittaavat ijankaikkisuuteen, sen sankarein \"kruunu\" ei\nkoskaan kadota kirkkauttaan. Todistajina ovat etupäässä Jesuksen\nveritodistajat ja ensimmäisenä heistä _Stefanus_.\n\nLyhyt on tämän miehen elämäkerta -- lyhyt, ja kuitenkin sisältää se\nniin paljon. -- Jo varhain -- niin kertoo meille \"Apost. Tekojen\"\nkirjoittaja _Luukas_ -- täytyi apostolein luopua seurakunnan\nvaivaishoidosta, koska kristittyjen päivä päivältä karttuva luku ei\nmyöntänyt heille aikaa tätä tointa jatkamaan. Silloin valittiin\nseitsemän miestä sanottua virkaa hoitamaan. Yksi näitä n.s.\n_diakoneja_ oli Stefanus. \"Täynnä uskoa ja väkevyyttä teki hän\nihmeitä ja tunnustähtiä kansan seassa,\" vaan sai siten paljon\nvihamiehiäkin. Jerusalemissa löytyväin synagogain edustajat rupesivat\nvastustamaan häntä, ja kun hän Pyhän Hengen voimalla kumosi heidän\nväitöksensä ja heidän häveten täytyi myöntää, etteivät voineet\nvetää vertoja sille viisaudelle, joka hänen puheessaan ilmaantui,\nottivat he hänen kiinni ja veivät hänen raadin eteen. Luukas ei\ntäydellisesti kerro, minkä kysymyksen johdosta riita oli syntynyt,\nmutta sen verran käy selville, että keskustelu pääasiallisesti oli\nkoskenut Mooseksen lain käsitystä ja profeetain ennustuksia, sanalla\nsanoen Juutalaisten uskonnon pääkohtia, joita Stefanus oli selittänyt\nuuden testamentin kannalta. Neljä vuotta aikuisemmin oli sama raati\nkokoontunut tutkimaan samankaltaista kysymystä. Silloin seisoi\nsen edessä Jesus Kristus, tällä kertaa se mies, joka ensimmäisenä\nHänen tunnustajistaan oli kuolemallaan todistava uskonsa. Tutkinto\nalkoi. Väärät todistajat astuivat esille väittäen, että Stefanus oli\n\"puhunut pilkkasanoja temppeliä ja lakia vastaan.\" Muistiko tämä\nStefanus jo heti oikeudenkäynnin alussa, miten hänen Herransa vääräin\ntodistajain todistusten nojalla oli kuolemaan tuomittu, poistiko\ntaivaallisen ilon tunne siitä, että hän pian oli seuraava Herraansa\nijankaikkisen autuuden majoihin, kaikki maalliset ajatukset, itse\nkuoleman kauhutkin hänen sielustansa -- sitä ei mainita, mutta kun\n\"Apost. Teoissa\" kerrotaan, että \"kaikki ne, jotka raadissa istuivat,\nkatsoivat hänen päällensä ja näkivät hänen kasvonsa niinkuin enkelin\nkasvot\", säteilee tämän vangin silmistä meitä kohti kirkkaus, joka\nennustaa suurta voittoa. Ja kun hän sitten vastaa ylimmäispapin\nkysymykseen, ovatko syytökset oikeat, ja pitää tuon Luukaksen \"Apost.\nTekojen\" 7:ssä luvussa kertoman puollustuspuheen, tunnemme hänessä\nHerran valitun välikappaleen, uskonsankarin, jota kunnian Jumala\ntukee. -- Stefanuksen tarkoitus oli osottaa tuomareilleen ja muille\nsanankuulijoilleen, kuinka pimitetty Juutalaisten, tämän Jumalan\noman kansan käsitys uskonnollisissa asioissa oli, ja johdattaa heitä\nkäsittämään lain ja liiton hengellistä merkitystä. Ihmeellisellä\ntaidolla kertoi hän Israelin kansan historian pääpiirteet, näyttäen,\nmiten tämä kansa tuon tuostakin oli vastustanut Herraa ja eksynyt\nHänen osottamalta tieltään. Liitonmaja korvessa vaeltamisen aikana\nja Salomonin temppeli ilmaisivat, kun niitä oikein käsitettiin,\nmuun muassa senkin suuren totuuden, että \"taivas on Herran istuin\nja maa hänen jalkainsa astinlauta\", vaan ulkonaisiin menoihin\njähmettynyt juutalaisuus ei uuden testamentin valossakaan päässyt\ntähän käsitykseen, ja sentähden puhui Stefanus turhaan, hän kun tältä\nkannalta asiaa käsittäen puolustihe sitä syytöstä vastaan, että hän\nolisi pilkannut temppeliä, Varmaankin huomasi hän kuulijakuntansa\nkatsannosta, etteivät hänen sanansa olleet vaikuttaneet mitä hän\noli tarkoittanut, varmaankin pakotti läsnäolijain yhä karttuva\nkylmäkiskoisuus ja paatumus hänen lopettamaan, koska hän yhtäkkiä\nkeskeytti puheensa ja hänen ajatusjuoksunsa johtui muualle. Pyhä\nviha valtaa hänen sielunsa ja leimahtaa salamanliekkinä hänen\nsanankuulijoihinsa. \"Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämmestä\nja korvista! te olette aina Pyhää Henkeä vastaan\" huudahtaa hän\nlausuen, että he, esi-isiensä tapaa noudattaen, ovat \"pettäneet\nja murhanneet vanhurskaan,\" jonka profeetalta heidän esi-isänsä\nolivat vainonneet. Vaikutus oli yhtä luonnollinen, kuin kamala.\nJuutalaisten ylpeät ylimykset, vihaan yllytetty kansa, joka\nkerskasi sukulaisuudestansa Abrahamin kanssa, sai kuulla näin\nankaran tuomion suuresta rikoksesta syytetyn vangin huulilta! Tuo\njuhlallisen näkönen oikeudenistunto muuttui silmänräpäyksessä\nkauheasti meluavaksi kokoukseksi, nuo vakaat tuomarit, jotka tähän\nsaakka olivat säilyttäneet jonkunmoisen tasapuolisuuden varjon,\nhuusivat raivossa kostoa. Kun he \"kiristelivät hampaitansa hänen\npäällensä,\" ei kukaan enää ajatellut oikeuden laillista jatkamista,\nja Stefanus näki selvästi, mikä kohtalo häntä odotti. Hän ei aio\nmitään enää puolustukseksensa puhua, sillä hän tietää sen turhaksi,\ntahi oikeammin, hänen ajatuksensa ovat jo muualla. Tyyneenä seisoi\nhän tämän verihimoisen joukon keskellä, ikäänkuin tuo hirveä viha,\njonka esineenä hän oli, ei ensinkään olisi tarkoittanut häntä.\nTaivasta kohti loi hän silmänsä ja siellä näki hän kirkkaudessa sen\nHerran, jota hän rakasti ja jonka kunniaksi hän oli valmis uhraamaan\nkaikki. [Ainoastaan kolmelle ihmiselle on kirkastettu Vapahtaja\ntaivaasen astumisensa jälkeen ilmaantunut. Paitsi Stefanus saivat\nPaavali ja Johannnes nähdä Hänen.] Kuinka hurjasti kostonhuudot\nkaikuvatkin, kuulemme kuitenkin hänen äänensä, kun hän vielä kerran\npuhuu kokoussalissa ja sanomattomalla ilolla lausuu: \"katso minä\nnäen taivaan avoinna, ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikialla\nkädellä.\" Mutta taistelu ei vielä ollut loppuun taisteltu, voitto\nei vielä voitettu! Taivaallinen näky katosi jälleen, kuoleman\nkauhut lähestyivät. Hillitsemättömän vihan vimmassa karkasivat\nkaikki yksimielisesti Stefanuksen päälle ja ajoivat hänen ulos\nkaupungista. Me tiedämme ettei Juutalaisilla ollut oikeutta tuomita\nketään hengiltä, mutta heidän kostonhimonsa oli nyt niin kiihtynyt,\nettei tämäkään seikka voinut sitä hillitä. Hyvin luultava on, että\nStefanuksen viimmeinen matka kulki samaa tietä, jota Jesus oli\nvaeltanut, kun Hän vietiin ristiinnaulittavaksi, vaan jollei niin\nollutkaan laita, voimme erittäin hänen viimeisistä hetkistänsä\npäättää, ketä hän muisti ja ajatteli loppuun asti. Hänen seisoessaan\nraadin edessä oli pyhä viha hetkeksi syttynyt hänen sydämmessään,\nmutta hetkeksi vain. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen, kärsi hän\nsitten valittamatta sen äärettömän vääryyden ja vihan, jonka\nalaiseksi hän joutui. Kun murhaajain kivet alkoivat särkeä hänen\njäseniään, rukoili hän: \"Herra Jesus ota minun henkeni,\" ja\nlaskettuaan polvilleen huusi hän suurella äänellä: \"Herra älä lue\nheille tätä syntiä.\" Vielä hetkisen jatkavat murhaajat veristä\ntyötänsä, kunnes heidän uhrinsa kuolema vihdoin saa heidän vihansa\nasettumaan ja he palajavat kaupunkiin. Ajatteliko kukaan heistä\nsilloin, minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet? Suliko yksikään\nsydän tässä joukossa, nähdessään sitä rakkautta verivihollisiin,\njoka kuoleman katkerimpana hetkenä ei ajatellut muuta kostoa heille,\nkuin että Jumala antaisi heidän syntinsä anteeksi? Aavistiko kukaan,\nminkä suuren voiton Stefanus kuolemallaan oli voittanut Jumalan\nvaltakunnalle, minkä kunnian hän itse oli saavuttanut? Luukas ei\nmainitse mitään tästä; hän päättää Stefanuksen elämäkerran vain\nnäillä sanoilla: \"hän nukkui,\" siten ikäänkuin kehottaen meitä kirkon\nensimmäisen marttyyrin kuolemaa muistaessamme ajattelemaan sitä\nrauhaa, joka on tallella kaikille niille, jotka loppuun asti pysyvät\nuskollisina.\n\nVanhoista ajoista asti on kirkossa säilynyt se luulo, että Stefanus\noli nuori ja ulkomuodoltaan kaunis, mutta jos niin olikin, ilmaantuu\nhänen elämässään taivaallinen kauneus, joka ei tarvitse edellistä\navuksensa, asettaaksensa silmiemme eteen henkilön, jonka ylevyyttä\nja jaloutta eivät vuosituhannet voi himmentää. Hänen nimensä on\nkirkkohistorian kalliimpia, ja senpätähden viettää kristillinen\nkirkko vielä tänä päivänä erityistä juhlapäivää tämän suuren\nuskonsankarin muistoksi, siten kunnioittaen sitä Herraa, joka\nheikoissa ihmisissä voi väkevä olla.\n\n\n\n\nIII.\n\nKristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan. Jaakop vanhempi\nkärsii marttyyrikuoleman.\n\n\n    -- teidän pitää minun todistajani oleman, sekä Jerusalemissa,\n    että koko Judeassa, ja Samariassa, ja sitte maailman ääreen.\n    Apost. Teot 1: 8.\n\nStefanuksen rohkea tunnustus ja sankarikuolema kiihotti hänen\nvihollisiaan mitä katkerimmasti vihaamaan kristityitä. Mutta kun\nruvettiin vainoomaan kristillistä seurakuntaa ja siten koetettiin\nkokonaan se masentaa, lisäsi tämä vaino päinvastoin Jesuksen\ntunnustajain lukua. Kristityt pakenivat nimittäin Jerusalemista,\nlevittäen evankeliumin sanomaa Palestinassa, vieläpä sen rajojen\nulkopuolellekin. Näin pakottaa kaikkivaltias Jumala pimeyden\nvaltaakin tarkoituksiansa palvelemaan ja perille saattamaan.\nDiakoni _Filippus_ saarnasi kristinuskoa _Samariassa_. Myöskin\nPietari ja Johannes, jotka muiden apostolein kanssa olivat, vainoa\npelkäämättä, jääneet Jerusalemiin, saapuivat tänne, saatuaan kuulla\nHerran sanan tässäkin maakunnassa päässeen vaikuttamaan ihmisten\nsydämmissä. Pyhän Hengen saivat Samarialaisetkin, ja Jumalan sana\nlevisi heidän ennen niin pimitetyssä maakunnassaan. Pietari ja\nJohannes palasivat Jerusalemiin, Filippus vaelsi _Gatsaan_ päin\nja tapasi matkallansa Etiopian kuningattaren kamaripalvelian,\ntämän palatessa Jerusalemista, missä oli käynyt rukoilemassa. Tämä\nmies oli -- me voimme melkein varmuudella sen olettaa -- n.s.\nproselyyti, s.o. juutalaisuuteen otettu ja Mooseksen lakia noudattava\nmuukalainen. Hän istui vaunuissansa ja luki Esaias-profeetaa, kun\nFilippus, tuntien sydämmessään Pyhän Hengen vaatimuksen, meni hänen\nluoksensa. Selitettyään hänelle profeetan sanat \"karitsasta, joka\nei avannut suutansa\" kastoi hän hänen Jesuksen opetuslapseksi. --\nLähestymäisillään on se aika, jolloin kristinusko murtaa rajat\nkansojen väliltä ja kutsuu kaikkia ilman erotuksetta Jumalan armon\nosallisuuteen. Tähän saakka oli kirkon yhteyteen otettu ainoastaan\nJuutalaisia; nyt oli pakanoillekin pelastuksen hetki tullut.\n\nKovaa vainoa kestettyänsä jonkun aikaa, saivat kristityt nauttia\nverrattain pitkää rauhaa. Luukas mainitsee, että \"seurakunnilla oli\nrauha kaikessa Judeassa, ja Galileassa ja Samariassa, ja enenivät\nvaeltain Herran pelvossa ja täytettiin Pyhän Hengen lohdutuksella\".\nSaarnaten evankeliumia ja tehden ihmetöitä vaelsi Pietari seudusta\ntoiseen. Matkoillansa tuli hän kerran Joppeen, missä hän viipyi\nkauan aikaa. Hän asui meren rannalla Siimon nimisen miehen talossa,\njoka ajan rakennustavan mukaan oli varustettu lakealla katolla.\nEräänä päivänä -- niin kerrotaan \"Apost. Teoissa\" meni apostoli\nkatolle rukoilemaan, kunnes ruoka, jota hänelle paraikaa laitettiin,\nvalmistuisi. Kello oli 12 päivällä. Aava meri välkkyi auringon\nloistossa hänen silmiensä edessä, tarjoten mitä kauniinta näköalaa\nja kehottaen häntä kiittämään ja ylistämään koko maailman Herraa.\nIhmeelliset tunteet valtasivat hänen sielunsa, \"hän tuli horroksiin.\"\nSilloin näki hän taivaan aukenevan, huomasi \"astian, niinkuin suuren\nliinaisen, neljältä kulmalta sidotun, joka laskettiin alas taivaasta\nmaan päälle.\" Siinä oli \"kaikenlaisia nelijalkaisia maaneläimiä ja\nmetsillisiä, ja matelevaisia ja taivaan lintuja.\" Mitä tämä merkitsi?\nPietari kuuli kummaksensa äänen, joka kehotti häntä tappamaan\nja syömään. Hän vastasi: \"en suinkaan, Herra; sillä en ole minä\nikänä syönyt mitään yhteistä eli saastaista,\" mutta ääni sanoi:\n\"mitä Jumala on puhdistanut, älä sinä sano sitä yhteiseksi.\" Näky\nkatosi jälleen, kaikki oli entisellään. Ihmetellen katseli apostoli\navaruuteen, epäillen, mitä hänen tulisi tästä ajatella. Kangastusko\noli heijastanut hänen silmissään, untako oli hän nähnyt? Ei, se ei\nollut mikään kangastus, ei mikään turha tavallinen uni! Jumala oli\ntällä näyllä tahtonut ilmaista apostolillensa, että pakanoillekin nyt\nelämän sana oli julistettava, ettei heidän saastaisuutensa estänyt\nheitä kuulemasta evankeliumia Hänestä, joka oli tullut syntisiä\npelastamaan. Samassa ilmoitti Henki Pietarille, että kolme miestä\netsi häntä. Hän astui alas katolta, näki miehet ja kysyi heiltä,\nmitä varten he olivat tulleet häntä tapaamaan. Miehet kertoivat,\nettä roomalainen; sadanpäämies _Cornelius Caesareasta_ oli, \"pyhän\nenkelin\" käskyä noudattaen, lähettänyt heidät häntä luoksensa\npyytämään. He sanoivat tämän Corneliuksen olevan Jumalaa pelkääväisen\nmiehen, joka halusi kuulla \"sanoja\" Pietarilta. Seuraavana päivänä\nlähti apostoli miesten kanssa Caesareaan; heitä seurasi muutamat\n\"veljet\" Jopesta. Vasten Mooseksen lakia oli hän ottanut vastaan\npakanoita, vasten saman lain selvää sääntöä matkusti hän nyt pakanain\nluo! Pyhän Hengen valaisemana, käsittää hän nyt mitä Jumala tuolla\nmerkillisellä näyllä Simonin talossa Jopessa tarkoitti eikä epäile\nenää.\n\nCornelius oli kutsunut luoksensa sukulaisensa ja ystävänsä kuulemaan\ntuota odotettua vierasta miestä. Jo saapui Pietari hänen taloonsa;\nCornelius meni häntä vastaan, lankesi maahan hänen eteensä ja rukoili\nhäntä. Roomalainen sotapäällikkö ylenkatsotun, köyhän juutalaisen\njalkain juuressa, -- Jumalan valitun, muista kansoista erotetun\npyhän kansan jäsen saastaisen pakanan katon alla! Mitä jyrkimmät\nvastakohdat tapaavat tässä toisensa; vaan uusi aika on jo koittanut,\nvastakohdat poistetaan, sydämmet sykkivät rakkautta, saman Isän\nlapset tuntevat vihdoin toinen toisensa ainoan Pojan nimessä!\nSanottuaan Corneliukselle, että hän (Pietari) oli vain ihminen,\njota ei saa Jumalana kunnioittaa, astui Pietari hänen huoneesensa.\nKuultuansa vielä kerran, että Cornelius ylönluonnollisen ilmoituksen\njohdosta oli käskenyt hänen luoksensa, ja kerrottuaan, miten Jumala\nhänellekin oli osottanut tahtonsa olevan, että hän, poiketen\njuutalaisen lain säännöstä, kävisi pakanoitten luona, alkoi apostoli\ntänne kokoontuneille julistaa pelastuksen sanomaa. Hän julisti\nrauhaa Jesuksen Kristuksen kautta, puhuen siitä Herrasta, joka oli\nristiinnaulittu ja kuolleista ylösnoussut, elävitten ja kuolleitten\ntuomarista, jonka nimen kautta kaikki synnit annetaan anteeksi.\nPyhä Henki tuli kaikkein päälle, vastustamattomaksi todistukseksi,\nettä Jumala nyt tahtoi kutsua pakanatkin valtakuntansa alamaisiksi.\nKasteen kautta otettiin tässä tilaisuudessa ensimmäiset pakanat\nkristillisen seurakunnan yhteyteen.\n\nJerusalemissa moittivat kristityt Pietaria siitä, että hän oli käynyt\npakanain luona ja syönyt heidän kanssansa. Vaan kun hän heille kertoi\nkaikki, vieläpä senkin että Pyhä Henki oli tullut pakanainkin päälle,\nvaikenivat he, kunnioittivat Jumalaa ja lausuivat: \"Jumala on antanut\npakanoillekin kääntymyksen elämään.\"\n\nMutta näiden vuosien kirkkohistoria kertoo meille muutakin, ei\nainoastaan kirkon rauhallista edistymistä. Se mainitsee nimen, joka\nherättää meissä kauhua ja inhoa, ja luo veriset näytelmät silmiemme\neteen. Tämä nimi on _Herodes_. Se on Juutalaisten historiasta\njo ennenkin tunnettu. _Herodes_ oli sen kuninkaan nimi, joka,\nkoettaessaan tappaa Jesus-lapsen, tahrasi muistonsa Betlehemin\nlastenmurhalla. Hänen poikansa _Herodes Antipas_ surmasi Johannes\nKastajan. Viimemainitun veljenpoika _Herodes Agrippa_ istui nyt\nvaltaistuimella ja oli tullut Jerusalemiin. Sukunsa verenhimo ja\nhengellinen sokeus ilmaantuu hänessäkin mitä hirmuisimmalla tavalla.\nLuukas mainitsee että \"hän otti muutamia seurakunnasta kiinni,\nvaivataksensa, ja mestasi Jaakopin, Johanneksen veljen, miekalla\".\nTämä Jaakop, tunnettu liikanimellä \"vanhempi,\" oli ensimmäinen Herran\n12 opetuslapsesta, joka kastettiin Mestarin kasteella kuolemaan.\nKirkastuksen vuorella oli hän Pietarin ja veljensä Johanneksen kanssa\nnähnyt Jesuksen taivaallisessa kunniassa, Getsemanessa oli hän näiden\nmolempain opetuslasten kera läheltä katsellut Herran kovaa taistelua\nvähää ennen Hänen kuolemaansa, ja muissakin tilaisuuksissa olivat\nnämä kolme opetuslasta olleet vapahtajan erinomaisen armon ja suosion\nesineinä. Muuten puhutaan Jaakop vanhemmasta uudessa testamentissa\nhyvin vähän eikä hänen kuolemastaankaan muuta mainita, kuin mitä\nvasta kerroimme. Mutta kun hänen päänsä putosi mestauslavalle,\nsilloin sammui Herran uskollisen palvelian elämä, miehen, joka paljon\noli kokenut ja suuria ihmeitä nähnyt. Autuas se, joka, seuraten\nHerraa, uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti! -- Kun Herodes\nhuomasi että Jaakopin kuolema miellytti Juutalaisia, antoi hän\nottaa Pietarinkin kiinni ja sulkea hänen vankihuoneesen. Ahdistettu\nseurakunta rukoili Jumalaa, joka oli sen turva koetuksen ja murheen,\nniinkuin ilon ja riemunkin hetkinä. Eräänä yönä oli paljo kristityltä\nJerusalemissa kokoontunut Marian, Johannes Markuksen äidin,\nhuoneesen. Vaikka päivä oli loppunut, pysyivät he vielä valveilla\nja rukoilivat. Joku kolkutti ovelle. Mentiin katsomaan, kuka siellä\noli. Ken voi kuvata heidän iloansa, kun Pietari astui sisälle?\nHän kertoi heille, että Herran enkeli oli tullut vankihuoneesen,\nkirkkaudellaan valaissut sen, puhutellut häntä sillä seurauksella,\nettä kahleet olivat pudonneet pois hänestä, sekä että enkeli oli\nvienyt hänen ulos, hiljaa vaan voimallisesti poistaen kaikki esteet.\n-- Aamulla lähetti Herodes Pietaria noutamaan vankihuoneesta, mutta\nturhat olivat hänen yrityksensä, sillä tällä kertaa oli Herra\npäättänyt toisin. -- Vähän tämän jälkeen istui Herodes eräänä\npäivänä valtaistuimellaan Caesareassa, esiintyen kansalle mahtavassa\nkuninkaallisessa loistossa. Vietettiin juhlaa Rooman keisarin\nkunniaksi. Kansan huviksi oli toimitettu näytelmiä ja muita huveja,\nja mieltymyksellä katseli kuningas juhlan iloa ja loistoa. Hän\nkorotti äänensä ja puhui muutaman sanan. \"Jumalan ääni eikä ihmisen,\nse on\" huusi ihastunut kansa. Näin kauan, vaan ei kauemmin, sai tämä\njumalaton kuningas nauttia maailman saastaista iloa ja lumoutua sen\nkatoavaisesta loistosta. Paikalla saavutti hänen inhottava tauti,\njoka pian teki lopun hänen elämästänsä ja vaati hänet tilille\nvanhurskaan Jumalan eteen. -- Kuinka surkea, kuinka synkän pimeä\nja toivoton on tämän Herodeksen kuolema, jos sitä vertaamme esim.\nsen Herran palvelian loppuun, jonka hän muutamia päiviä ennen oli\nsurmannut!\n\n\n\n\nIV.\n\nApostoli Paavali.\n\n\n    -- Jumalan armosta minä olen se, kuin minä olen, ja hänen armonsa\n    minua kohtaan ei ole tyhjä ollut, vaan minä olen enemmän työtä\n    tehnyt kuin muut kaikki; mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan\n    armo, joka minussa on. 1 Kor. 15: 10.\n\nKertoessaan Stefanuksen kuolemasta mainitsee Luukas, että \"todistajat\npanivat vaatteensa yhden nuorukaisen jalkain juureen, joka kutsuttiin\nSaulus.\" Suostuen marttyyrin kuolemaan tahtoi tämä mies vartioimalla\nmurhaajain vaatteita, jotka nämä, voidaksensa vapaammin toimittaa\nveristä työtänsä, olivat riisuneet yltänsä, olla avullisena heidän\nkauheassa toimessaan. Kotosin _Tarsus_ nimisestä kaupungista\n_Kilikian_ maakunnasta, oli _Saulus_ jo nuorena tullut Jerusalemiin\nmainion Gamalielin koulussa oppiaksensa juutalaisen uskonnon syviä\nsalaisuuksia käsittämään. Kuuliaasti oli hän antautunut farisealaisen\nopinjärjestelmän mitä ankarimpaan noudattamiseen, nuorukaisen\ninnolla oli hän asettaunut sen palvelukseen. Natsarealaisten,\nylönkatsottu, vaan kasvava joukko herätti hänessä kiihkoa ja katkeraa\nvihaa heitä vastaan. Me näemme hänen Stefanuksen kuoleman jälkeen\n\"raatelevan seurakuntaa\" Jerusalemissa, hänen kerrotaan käyneen\nhuone huoneelta, ottaneen miehet ja vaimot ja panettaneen heidät\nvankeuteen. Ylimmäisten pappein ja kirjanoppineiden luona oli hän\nsaavuttanut suuren maineen ja suosion, niin että hän, vaikka hän\ntähän aikaan luultavasti ei ollut kuin noin 30 vuoden ikäinen,\nylimmäiseltä papilta sai valtakirjan _Damaskuksessakin_ vangita\nja kahleissa Jerusalemiin tuoda kaikki, jotka siellä tunnustivat\nJesuksen nimeä. Muutamine apulaisineen lähti Saulus matkalle,\ntäynnä rohkeutta ja intoa. -- Jo välkkyivät kuuluisan Damaskuksen\nkauniit rakennukset auringon valossa Sauluksen silmien edessä,\nkehottaen häntä toimintaan ja työhön. Muutama hetki vain, ja hän oli\nväsyttävän, ykstoikkoisen matkansa perillä! Mutta Jumala taivaassa\noli toisin päättänyt. _Sauluksen_, fariseuksen, kuolemanhetki oli\ntullut, _Paavalin_, Jesuksen Kristuksen apostolin, elämä oli täällä\nalkava. Äkkiä leimahti häntä vastaan valkeus, kirkkaampi taivaalla\nloistavan auringon valoa, se häikäsi hänen silmiänsä ja löi hänen\npelosta vapisevana maahan. Sanomattoman hämmästyksen valtaamana kuuli\nhän äänen, joka sanoi: \"Saul, Saul miksis minua vainoot?\" Kaikki\ntämä tapahtui silmänräpäyksessä, mutta se oli tarpeeksi vakuuttamaan\nhäntä siitä, että hän täällä oli tavannut jonkun, jota vastaan hän\nei ensinkään mitään voinut. \"Kuka sinä olet, Herra\" kysyi hän, ja\nHerra sanoi: \"minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun\npotkia tutkainta vastaan.\" Saatuansa käskyn mennä kaupunkiin, missä\nhänelle oli sanottava, mitä hänen piti tekemän, nousi Saulus ylös\njatkaaksensa matkaansa. Kuinka kaikki oli muuttunut! Hän, tuo äsken\nvielä niin ylpeä mies, joka aikoi komeasti ratsastaa Damaskukseen\nja siellä Juutalaisten synagogassa esiintyä mahtavana ylimmäisen\npapin lähettiläänä kauhuksi kaikille kristityille, tulee nyt\nkaupunkiin itse pelosta vapisevana. Hänen matkakumppaninsa taluttavat\nhäntä kädestä, sillä hän on sokea, etsii turvaa ja tarvitsee apua\nparemmin kuin kukaan muu. Kolme päivää oli hän tässä tilassa, ei\nsyönyt eikä juonut, Pimeys peitti hänen silmänsä, onnettomuutta\nja tuskaa täynnä oli hänen sydämmensä. Oli siis totta, että Jesus\nNatsarealainen, jota hän oli ylönkatsonut, pilkannut, vihannut,\noli Herra ja asui kunniassa korkeudessa. Yhtenä ainoana kauheana\nrikoksena esiintyi koko hänen mennyt elämänsä hänen muistissansa,\ntäyttäen kuoleman kauhuilla hänen sielunsa. Oliko hänen epätoivoon\nnääntyminen vai voiko vielä lohdutusta ja pelastusta löytyä? Saulus\nrupesi rukoilemaan, vaan kova oli taistelu hänen sydämmessään,\nennenkuin hän oli valmis vastaanottamaan Jumalan armoa Jesuksessa\nKristuksessa. Vihdoin saapui hänen luoksensa eräs kristitty nimeltä\n_Ananias_, \"pani kätensä hänen päällensä ja sanoi: rakas veljeni\nSaul! se Herra lähetti minun, Jesus joka sinulle ilmestyi tiellä,\njotas vaelsit, että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä\ntäytettäisiin.\" Nyt aukenivat hänen silmänsä, hän kastettiin Jesuksen\nopetuslapseksi; ylönluonnollinen rauha ja kirkkaus poisti pimeyden\nvarjot hänen sydämmestään. Herra oli kyllä sanonut Ananiakselle, että\nSaulus vielä oli paljon kärsivä Hänen nimensä tähden ja epäilemättä\nnäki tämä nyt jo aavistuksessa lukemattomia vaaroja ja kovia\nkoetuksia sillä uudella tiellä, jota hänen vastedes tuli vaeltaa,\nmutta hän tiesi myöskin olevansa Herran \"valittu ase, kantamaan Hänen\nnimeänsä pakanain, ja kuningasten, ja Israelin lasten eteen,\" ja tämä\ntieto täytti hänen sielunsa ennen aavistamattomalla ilolla. Kaikki\nrikkaat luonnonlahjansa, syvän järkensä, hehkuvan mielikuvituksensa,\nväsymättömän voimansa, järkähtämättömän tahtonsa -- koko elämänsä\ntahtoo hän tästä aikain uhrata sen Herran palvelukseen, jota hän\ntähän asti niin katkerasti oli vihannut, sillä Pyhä Henki on\nvihkinyt hänen totuuden palvelukseen. Niin valitsee ihmeitten\nJumala välikappaleensa, niin paimentaa \"sielujen piispa\" \"eksyneitä\nlampaita\" maailman korvessa!\n\nDamaskuksen kristityt, jotka hämmästyksellä olivat odottaneet\nSauluksen tuloa sinne, saivat pian kummaksensa ja suureksi iloksensa\nkuulla hänen synagogassa saarnaavan Kristuksesta. Vaan jonkun ajan\nkuluttua, ja saatuansa jo täällä Damaskuksessa kokea uskottomain\nJuutalaisten väijyvää vihaa, lähti hän. Pyhän Hengen johdattamana,\n_Arabiaan_, siellä yksinäisyydessä kehittyäksensä suurta apostolista\ntyötänsä varten. Meillä ei olisi minkäänlaisia tietoja tästä ajasta\n(sitä on arvosteltu noin 2-3 vuodeksi), ellei hän itse _kirjeessään\nGalatilaisille_ sivumennen siitä mainitsisi. Palattuaan Arabiasta,\nkävi hän Jerusalemissa, missä sama _Barnabas_, jonka kanssa hän\nsittemmin monessa paikassa teki työtä Herran viinamäessä, vei hänen\napostolein tykö, kertoen heille että tämä Saulus, jonka paljas nimi\nvielä herätti kauhua Jesuksen tunnustajissa, oli tullut saman Herran\nuskolliseksi palvelijaksi. Pelkäämättä hän nyt Jerusalemissakin\nsaarnasi Jesuksesta, kunnes Juutalaiset rupesivat ajattelemaan hänen\nsurmaamistansa ja hän taas vetäytyi pois näyttämöltä. Hän meni\nsyntymäkaupunkiinsa Tarsukseen, odottaen siellä sitä päivää, joka\noli kutsuva hänen esille julkisuuteen. Vielä kerran, yhden ainoan\nkerran vain, sai hän nauttia lepoa ja rauhaa. Siitä hetkestä aikain,\njolloin Barnabas sitten tuli pyytämään häntä ryhtymään evankeliumin\njulistamisen suureen työhön, oli hänen elämänsä loppuun asti\nalituista työtä ja taistelua.\n\nLähellä _Orontes_-virran suuta oli Syyrian suuri pääkaupunki\n_Antiokia_. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa sekä tärkeänä\nyhdyssiteenä Itämaiden ja Länsimaiden välillä oli tämä kaupunki\nvarsin tärkeä kristinuskolle ja sen levittämiselle. Jo varhain oli\ntäällä syntynyt kristillinen seurakunta, ja Barnabas oli tullut\nsen oloja järjestämään ja kristinuskoa täällä levittämään. Vaan\nnähdessään, kuinka suuri työala Antiokiassa oli, kävi hän Tarsuksessa\nSaulusta avuksensa käskemässä. Vuoden ajan he sitten tekivät työtä\nAntiokiassa, joka tuli kristinuskon toiseksi pääkaupungiksi. --\nTäällä ruvettiin Jesuksen tunnustajia ensiksi _kristityiksi_\nkutsumaan.\n\nMutta jo oli hetki tullut, jolloin Paavalin (tämä on tästälähin\nhänen nimensä) tuli matkustaa kaukaisiin maihin pakanoille\nsaarnaamaan pelastuksen sanomaa. V. 45 lähti hän _Barnabaksen_\nkanssa _ensimäiselle suurelle lähetysmatkallensa_. Käytyään _Kypron_\nsaarella, purjehtivat he _Vähään Aasiaan_, missä he saarnasivat\nevankeliumia _Pisidian Antiokiassa, Ikoniumissa, Lystrassa_ ja\n_Derbessä_. Paljon täytyi heidän tällä matkalla kärsiä sillä\nJuutalaiset, joiden synagogissa he ensin saarnasivat, olivat\nnäilläkin seuduin yhtä kiivaita kuin kotimaassaan vastustamaan\nKristuksen evankeliumia. He yllyttivät pakanoita \"apostoleita\"\nvainoomaan ja saivat Lystran kaupungin pakanalliset asukkaat, jotka\nvähän sitä ennen olivat tahtoneet Paavalia ja Barnabasta jumalina\nkunnioittaa, semmoiseen raivoon että nämä rupesivat Paavalia\nkivittämään. Kun luulivat hänen kuolleeksi, veivät he hänen ulos\nkaupungista. Surren seisoivat kristityt hänen ympärillänsä -- mutta\nhän nousikin ylös! Herran käsi oli varjellut apostolia, joka heti\njälleen oli valmis lähetystointansa jatkamaan. Opettaen, neuvoen ja\nlohduttaen seurakuntia sekä muistuttaen heitä siitä, että \"meidän\npitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman,\" palasi\nPaavali merenrannalle ja purjehti takasin Antiokiaan. Jos kohta hän\nkatkeraksi suruksensa oli tullut yhä enemmän vakuutetuksi siitä,\nettä hänen \"veljensä lihan jälkeen\" ylpeydessä ja sokeudessa eivät\ntahtoneet nöyryyttää sydämmiänsä vastaanottamaan evankeliumia Jumalan\narmosta Jesuksessa Kristuksessa, tiesi hän toiselta puolen että\nJumala oli hänen kauttansa \"pakanoille avannut uskon oven\", tiesi\nHerran kutsuneen juuri hänen kaukaisissa maissa heille levittämään\nevankeliumin sanomaa. Kuuliaisena sen Herran kutsumukselle,\njonka armo hänessä oli niin suuri ollut, tahtoi hän ilolla ja\nluottamuksella antautua tähän toimeen ja pelkäämättä mennä tulevien\npäivien vaaroja ja kärsimisiä vastaan.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli Judeasta muutamia kristityitä\nAntiokiaan väittäen, ettei kukaan voi autuaaksi tulla, ellei hän\nsitoudu Mooseksen lakia noudattamaan. Jo ennenkuin pakanoita\notettiin seurakunnan yhteyteen, huomaamme kristityissä kaksi\ntoisistansa jossain määrin eroavaa katsantotapaa Mooseksen lain\nkäsityksen suhteen. Toiset, niinkuin Stefanus ja Filippus --\nsittemmin Barnabas ja erittäin Paavali, edistivät vapaampaa\nmielipidettä, toiset taas riippuivat vielä orjallisesti kiinni\nvanhan testamentin vaatimuksissa. Kuten muistamme, oli Pietarikin\nainoastaan jumalallisen ihmeen kautta tullut vakuutetuksi siitä,\n\"ettei Jumala katso ihmisen muotoa, vaan että, joka häntä pelkää\nja tekee vanhurskauden, hän on Hänelle otollinen\". Selville\nsaattamaan tätä tärkeätä kysymystä, joka oli kokonaan häiritä\nkirkon rauhan, lähtivät Paavali ja Barnabas Jerusalemiin. Täällä\noli paljo farisealaisuudesta kääntyneitä, jotka ankarasti\npuolustivat pakanakristittyjen ympärileikkaamista ja Mooseksen lain\nnoudattamista, ja kun apostolit ja seurakunnan vanhimmat kokoontuivat\nasiasta keskustelemaan, syntyi pitkä riita. Silloin nousi Pietari\npuhumaan. Hän muistutti kokoukselle, miten Herra hänen kauttansa\noli kääntänyt ensimmäiset pakanat sekä että nämäkin olivat saaneet\nPyhän Hengen lahjan todistukseksi, että Jumala oli \"uskolla heidän\nsydämmensä puhdistanut.\" \"Miksi te nyt kiusaatte Jumalaa\", sanoi\nhän, \"ja tahdotte opetuslasten kaulalle panna sen ikeen, jota ei\nmeidän isämme emmekä me voineet kantaa? Waan me uskomme Herran\nJesuksen Kristuksen armon kautta autuaaksi tulevamme niinkuin hekin.\"\nKaikki vaikenivat. Ja kun Paavali ja Barnabas sitten kertoivat,\nmitä ihmeitä Jumala heidän kauttansa oli pakanoitten luona tehnyt,\nkun Jerusalemin seurakunnan silloinen johtaja _Jaakop nuorempi_,\n\"Herran veli,\" tuo tunnokas lainnoudattaja, perustuen profeetan\nennustuksiin, asettui samalle kannalle, päätettiin yksimielisesti\nkirjoittaa pakanakristityille, että kokous oli tahtonut vapauttaa\nheitä Mooseksen lain noudattamisesta ja ainoastaan velvoittaa\nheitä välttämään epäjumalain saastaisuutta ja salavuoteutta, ja\nläkähtynyttä ja verta. Molempia edellisiä käskyjä teroitettiin\nsiitä syystä, että pakanamaailma oli vaipunut suuriin synteihin\nerittäin l:tä ja 6:ta käskyä vastaan, kahta jälkimmäistä määräystä\ntaas tahdottiin säilyttää, koska melkein kaikissa seurakunnissa\noli paljo juutalaiskristittyjä, ja koska kristillinen rauha sekä\nveljellinen rakkaus vaati, ettei heidän tarvitsisi nähdä pakanuudesta\nkääntyneiden veljiensä syövän ruokaa, jota he lapsuudesta asti\nolivat tottuneet pitämään saastaisena ja inhottavana.\n\nVielä samana vuonna (50) lähti Paavali _toiselle lähetysretkellensä_.\nHäntä seurasivat Luukas ja _Siilas_, eräs kristitty Antiokiasta.\nVahvistettuaan Syyrian ja Kilikian seurakuntia uskossa, saapui hän\nDerbeen ja sieltä Lystraan. Viimmemainitussa kaupungissa tapasi hän\nnuorukaisen _Timoteuksen_, joka tästä aikain tuli hänen uskolliseksi\nseuraajaksensa ja avuksensa evankeliumin levittämisessä. Mitä\nhellimmällä rakkaudella sitoutui apostolin sydän aikojen kuluessa\nyhä lujemmin tähän mieheen. Paavali on kirjoittanut _2 kirjettä\nTimoteukselle_, joissa kaikkialla ilmaantuu se tosi ystävyys, millä\nhän aina muisteli tätä \"rakasta ja vakaata poikaansa uskossa.\" --\nLystrasta matkusti apostoli seuralaisineen _Frygiaan_ ja _Galatiaan_,\nmutta kun \"Henki kielsi heitä puhumasta Jumalan sanaa Aasiassa\" eikä\nsallinut heidän vaeltaa _Bityniaankaan_, saapuivat he _Troaksen_\nkaupunkiin, epätietosina mitä heidän piti tekemän. Vaan yöllä sai\nPaavali näyssä tietää, minne Jumala nyt tahtoi heidät lähettää.\n_Makedonialainen_ mies seisoi hänen edessänsä rukoillen: \"tule\nMakedoniaan ja auta meitä.\" Aasia oli kyllä tyttärellensä Euroopalle\nantanut sivistyksensä aarteet, sille luovuttanut rikkautensa,\nvieläpä nöyrtynyt olemaan sen alamaisenakin, mutta tämä ei ollut\ntarpeeksi sille. Syvä jonkin paremman kaipuu vallitsi täälläkin,\nsillä kaikki nuo suuret maalliset edut olivat jo aikoja takaperin\nkaikkien ajattelevani silmissä paljastaneet mitättömyytensä\ntyydyttämään ihmishengen tarvetta. Nyt tuli Aasiasta pelastuksen\nsanoma; Jesuksen Kristuksen lähettiläät astuivat ensi kerran maalle\nEuroopan rannalle. Heidän matkansa kulki _Filippiin_, Makedonian\nkuuluisaan ja muistorikkaasen pääkaupunkiin. Täällä perusti apostoli\nkristillisen seurakunnan, jonka ensimmäisinä jäseninä mainitaan vaimo\nnimeltä _Lydia_ ja hänen huonekuntansa. Erinomaisella rakkaudella\nnäkyy Paavali sittemmin muistaneen tätä seurakuntaa. _Kirjeessänsä\nFilippiläisille_ kutsuu hän heitä \"iloksensa ja kruunuksensa,\" ja\nheidän seurakuntansa oli ainoa, jolta hän otti vastaan lahjoja. Ja\nkuitenkin oli hän juuri täällä Filipissä saanut kokea mitä raainta\nvääryyttä ja väkivaltaa. Hän oli nimittäin Jesuksen nimen voimalla\najanut ulos pahanhengen eräästä vaimosta, joka noitumisillaan tuotti\npaljon tuloja isännilleen. Pettyneinä kurjan voittonsa suhteen,\nottivat nämä Paavalin ja Siilaksen kiinni, veivät heidät esivallan\neteen, syyttäen heitä siitä, että he muka olivat häirinneet kaupungin\nrauhaa ja opettaneet sen asukkaille uusia tapoja, joita \"Roomalaisten\nei sovi noudattaa.\" Suuressa kaupungissa löytyy aina niitä, jotka\novat halukkaat panemaan toimeen katumeteliä, ja semmoinen syntyi\nnytkin. Kokoontui paljo ihmisiä, he hyökkäsivät Paavalin ja Siilaksen\npäälle, repivät heidän vaatteensa ja pieksivät heitä kovasti. Ja\ntämä tapahtui oikeuden valvojain silmien edessä, vieläpä heidän\nkäskystänsäkin. Ilman mitään tutkintoa ja vasten kaikkea lakia\nheitettiin Paavali ja Siilas vankihuoneesen. Näin huonolla kannalla\nolivat asiat suuressa kaupungissa sivistyneen maailman keskuudessa!\nRooman keisarikunnan kurja tila ilmaantuu tässäkin mitä selvimmällä\ntavalla, selittäen meille tuon äsken mainitun makedonialaisen\nmiehen rukousta Troaksessa. Niin, kristinusko oli ainoa, joka\ntässä voi auttaa, vaan paljo vaadittiin tosiaan sen saarnaajilta,\ntämmöisen turmeluksen ympäröiminä kun olivat. Mutta Herra oli heissä\nväkevä, ja maailman täytyi tunnustaa, ettei se milloinkaan ollut\nheidän vertaisiansa nähnyt. -- Filipin kolkosta vankilasta kuului\noutoja ääniä. Nuo vieraat juutalaiset miehet eivät valittaneet ja\nvaikeroinneet eivätkä muutenkaan käyttäneet itseänsä, kuin muut\nvangit; iloisina he kiittävät ja ylistävät Jumalaansa, vaikka veri\njuoksee heidän haavoistansa ja epätietosta on, minkä kohtalon\nalaisiksi he lopullisesti joutuvat. Vangin vartia ihmetteli, mutta\nvielä kummempia oli hän pian näkevä. Yön pimeydessä kuuli hän\nmaanjäristyksen, vankilan seinät tärisivät, ovet aukenivat, ja kun\nhän, peläten, että vangit olivat karanneet, aikoi tappaa itsensä,\nkuuli hän Paavalin huutavan: \"älä sinulles mitään pahaa tee, sillä\nme olemme kaikki täällä.\" Ennenkuin aamu koitti, olivat hän ja koko\nhänen perheensä kasteen kautta tulleet Jesuksen opetuslapsiksi.\n-- Saatuansa tietää, että Paavali oli roomalainen kansalainen,\nhämmästyi kaupungin esivalta, sillä Rooman lait suosivat erittäin\njokaista semmoista. Peläten seurauksia, rukoilivat ylimykset näitä\nmerkillisiä vankeja menemään ulos vankihuoneesta sekä matkustamaan\npois koko kaupungista, jotta asia niin pian kuin mahdollista joutuisi\nunohduksiin. Paavali vaelsi nyt eteläänpäin ja tuli _Tessalonikaan_.\nTäälläkin perustettiin kristillinen seurakunta, josta apostolin _2\nkirjettä Tessalonikalaisille_ vielä tänäkin päivänä muistuttavat,\n-- Siilas ja Timoteus jäivät tänne Tessalonikaan, mutta Paavali\nmeni _Ateenaan_. Tuntematonna, yksin ja ilman yhtäkään ystävää,\njolle hän olisi voinut tunteitansa ja ajatuksiansa ilmaista, käveli\napostoli tämän maailman mainion kaupungin kaduilla. Hän katseli\nnoita ihania rakennuksia, muistopatsaita, veistokuvia ja temppeliä,\njotka vielä nytkin, vaikka kuuluisan kaupungin mahtavuuden aika\njo aikoja sitten oli mennyt, puhuivat kaunista kieltä korkeasta\nsivistyksestä, ihmisvoimasta ja nerosta. Mutta tämä ei miellyttänyt\nhäntä, sillä kaikkialla näki hän todistuksia siitä, kuinka syvään\nKreikkalaisetkin olivat vaipuneet pakanuuden erehdyksiin. Hän näki\nalttarin päällekirjoituksella: \"tuntemattomalle jumalalle,\" hän\nkuuli Stoalaisten ja Epikurolaisten selittävän huonoa viisauttansa,\nja hän halusi puhua elävästä Jumalasta, joka \"maailman teki ja\nkaikki mitä siinä on.\" Ateenan kansa \"ei ollut mihinkään muuhun\nsovelias, kuin jotakin uutta kuulemaan\" ja se vaatikin häntä\njulkisesti puhumaan, koska moni, jonka kanssa hän oli keskustellut,\njo oli kertonut hänen kummallisesta opistansa. \"He ottivat hänen\nja veivät oikeuden paikkaan\", tuohon kuuluisaan paikkaan, mistä\npakanamaailman suurimmat puhujat taiteellisesti nerokkailla ja\nkauniilla sanoillansa niin monta kertaa olivat ihastuttaneet\nkansaa. Demostheneksen kansalaisille mieliksi puhuminen ei ollut\nmikään helppo tehtävä, mutta Paavalin sanat ilmaisivat niin ihmeen\nsyvää totuutta, hänen silmänsä säteilivät niin ylönluonnollista\nkirkkautta, hänen pitäessään tuon merkillisen puheensa, jonka Luukas\non meille säilyttänyt \"Apost, Tekojen\" 17 luvussa, että muutamat\nnäistä ylpeistä Ateenalaisistakin nöyrtyivät kuninkaaksensa ja\nvapahtajaksensa tunnustamaan ristiinnaulitun Jesuksen. -- Ateenasta\nmatkusti apostoli _Korintoon_, minne myös Siilas ja Timoteus\nMakedoniasta pian saapuivat. Tässä kaupungissa hän viipyi 1 1/2\nvuotta suureksi siunaukseksi siellä perustamalle seurakunnalleen.\n\nNeljä vuotta oli apostoli ollut tällä lähetysmatkalla, kun hän\njälleen palasi Antiokiaan. Paljon oli hän tämän ajan kuluessa\nvaikuttanut. Evankeliumin valo koitti jo niissäkin maissa, jotka\nmoneksi vuosisadaksi olivat määrätyt kristinuskon emämaiksi.\nTurmeltuneen pakanamaailman keskellä kuului jo monessa paikoin Herran\nylistys ja kiitos niiden huulilta, jotka, taistellen syntiä vastaan,\nvaelsivat elämän kapealla tiellä. Ylpeilikö Paavali työstänsä,\nkerskailiko hän noista niin suurilla kärsimisillä voitetuista\nvoitoistansa? Ei, vaan päinvastoin. Hän oli kutsuttu julistamaan\nJumalan armoa syntisiä kohtaan, heikkoudestansa, eikä mistään muusta\nhän kerskasi, ja jota enemmän hän edistyi Pyhän Hengen koulussa, jota\nrikkaampina hänen suuren työnsä hedelmät esiintyivät, sitä selvempänä\nja varmempana asui hänen sydämmessään se tieto, että kaikki, mitä\nhän oli voinut, sen hän oli voinut saman jumalallisen armon kautta.\nHerran ylitykseksi, eikä omaa kunniaa etsien, oli hän työtä tehnyt,\nja ettei hän pyytänyt kiitosta ihmisiltä eikä pitänyt itseänsä muita\nparempana, sitä todistavat kaikki hänen sanansa ja työnsä -- koko\nhänen elämänsä.\n\nKäytyänsä tervehtimässsä Jerusalemin seurakuntaa, lähti Paavali\nv. 54 Luukaksen, _Tiituksen_ ja Timoteuksen seurassa _kolmannelle\nlähetysmatkallensa_. Lähetystoimen keskuudeksi tuli _Efesuksen_\nkaupunki, missä hän viipyi 2 vuotta. Täkäläinen kristillinen\nseurakunta voitti niin paljon alaa, että pakanuuden valta Vähässä\nAasiassa näytti kokonaan joutuvan perikatoon. Vainon tähden täytyi\napostolin kuitenkin vihdoin täältä paeta. Hän meni nyt Makedoniaan\nja Kreikkaan vielä kerran tervehtimään näissä maissa löytyviä\nseurakuntia. Palatessaan tältä matkalta, tiesi hän jo ettei hän\ntästä lähin enää saisi, niinkuin ennen, vapaasti kulkea paikasta\npaikkaan evankeliumia saarnaamassa, sillä jokaisessa kaupungissa,\nminne hän tuli, \"todisti Pyhä Henki hänelle, että siteet ja\nmurheet olivat hänen edessänsä,\" Ylentävää on seurata suuren\nuskonsankarin ja apostolin viimmeistä matkaa Jerusalemiin. Kun hän\nsaapui _Miletukseen_, kutsui hän sinne Efesuksen seurakunnan papit\nsanoaksensa heille jäähyväisensä ja vielä kerran neuvoaksensa heitä.\nMuistuttaen heille, kuinka hän \"kaikella sydämmen nöyryydellä ja\nmonilla kyyneleillä ja kiusauksilla\" oli palvellut Herraa, ei hän\nepäillyt mennä Jerusalemiin, vaikka arvaamattoman suuret vaarat ja\nkoetukset häntä siellä varmaankin odottivat; hän \"tahtoi ilolla\npäättää juoksunsa ja sen viran, jonka hän Herralta Jesukselta saanut\noli.\" Ennustaen kovia aikoja Efesuksen seurakunnalle, kehottaa hän\nsen opettajia holhoomaan Jumalan kalliisti lunastettua seurakuntaa,\nlohduttaen heitä lupauksella pyhitettyjen perinnöstä, Syvä kaipuu\nja suru sai kyyneleet kaikkien silmiin, mutta apostoli lankesi\npolvillensa ja rukoili heidän kanssansa, siten kehottaen heitä nytkin\nturvaamaan siihen Herraan, joka on murheellisten lohduttaja. Sitten\nnousi hän ylös matkaansa jatkamaan. Hänen ystävänsä saattoivat\nhäntä satamaan saadaksensa vielä hetken olla suuren ja rakastetun\nopettajansa kanssa. Ankkuri nostettiin, laiva lähti liikkeelle,\nja sen purjeet katosivat pian näkymättömiin. -- Caesareassa\nviipyi Paavali muutamia päiviä almujenvartijan Filippuksen luona.\nTäkäläisten kristittyjen ajatukset johtuivat apostolia uhkaaviin\nvaaroihin. Eräs profeeta _Agabus_ tuli Filippuksen taloon, sitoi\njalkansa ja kätensä Paavalin vyöllä ja sanoi: \"niin sanoo Pyhä Henki,\nsen miehen, jonka tämä vyö on, pitää Juutalaiset niin Jerusalemissa\nsitoman ja antaman ylön pakanain käsiin.\" Opetuslapset, niiden\njoukossa Luukaskin, rupesivat rukoilemaan Paavalia luopumaan\naiotusta Jerusalemin-matkasta, mutta hän ei horju, eivät rukoukset\neivätkä kyyneleet voi hänen päätöstänsä muuttaa, sillä hän tietää\nHerran tahdon, ja sentähden vastaa hän tuolla sankarin ylevällä\nluottamuksella, jonka kirkkaana kuvastimena hänen sielunsa on:\n\"mitä te teette, että te itkette ja raskautatte minun sydäntäni?\nSillä minä olen valmis en ainoastaan sidottaa, mutta myös kuolemaan\nJerusalemissa Herran Jesuksen nimen tähden.\" Eteenpäin hän rientää,\nsillä noudattaen Herransa tahtoa ja esimerkkiä tahtoo hänkin \"monen\nvaivan kautta Jumalan valtakuntaan tulla.\"\n\nJo kauan oli Juutalaisten viha Paavalia väijynyt. Kun hän saapui\nJerusalemiin, leimahti se ilmi tuleen. He näkivät apostolin\ntemppelissä, nostivat hirmuisen melun ja huusivat: \"Israelin miehet,\nauttakaat! Tämä on se mies, joka kaikkia kaikissa paikoissa opettaa\nvastoin tätä kansaa ja lakia ja tätä sijaa.\" Paljo väkeä kokoontui,\napostoli otettiin kiinni ja vietiin ulos temppelistä. Jo olivat\nJuutalaiset vihan raivossa hänen tappaa, kun roomalaisen sotajoukon\npäällikkö sotamiehineen saapui paikalle, antoi sitoa Paavalin ja\nvei hänen leiriinsä tutkittavaksi, koska hän ei täällä voinut saada\nselville, mitä pahaa hän oli tehnyt. Saatuansa luvan puhua leirin\nedustalle kokoontuneelle kansalle, korotti apostoli äänensä ja piti\npuheen. Hän puhui omille kansalaisilleen heidän omalla kielellänsä.\nKaikki oli hänelle nuoruuden päivistä asti niin tuttua ja rakasta,\nja kuitenkin aivan outoa, vento vierasta! \"Lain ja liiton lapset\"\neivät usko eivätkä ymmärrä häntä, hänen kertoessaan heille tuosta\nihmeellisestä kääntymisestänsä, he vihaavat häntä kuolemaan asti,\nkun hän sanoo Herran lähettäneen hänen pakanoille elämän tietä\nopettamaan, ja kovasti huutaen vaativat he hänen henkeänsä.\nSeuraavanakin päivänä sai Paavali raadin edessä, minne roomalainen\nsotapäällikkö, saatuansa kuulla hänellä olevan roomalainen\nkansallisoikeus, sotamiesten suojelemana lähetti hänen tutkittavaksi,\nyhä edelleen kokea Juutalaisten sammumatonta vihaa ja kostonhimoa.\nKuinka katkeralla surulla hän elämänsä loppuun asti ajatteli oman\nrakkaan kansansa surkeata paatumisen tilaa, huomaamme monessa kohden\nhänen kirjeissänsäkin. Huomautamme tässä ainoastaan kirjeestä\nRoomalaisille, missä hänen ajatuksensa muun muassa pukeutuvat\nseuraavaan valitukseen: \"Minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en\nvalehtele, että minulla on suuri murhe ja alituinen kipu sydämessäni.\nMinä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeni tähden,\njotka lihan puolesta minun lankoni ovat.\"\n\nPäästäksensä tästä vaikeasta oikeusjutusta, jota hän tietysti ei\nensinkään käsittänyt, lähetti sotapäällikkö Paavalin roomalaisen\nmaaherran _Feliksin_ luo Caesareaan. Tänne saapui muutaman päivän\nperästä ylimmäinen pappi _Ananiaskin_. Tämä mies, joka on tahrannut\nnimensä peräti huonolla käytöksellään, oli suostunut siihenkin\nmuutamain Juutalaisten esitykseen, että Paavali salamurhalla\nJerusalemissa surmattaisiin, mutta kun yritys ei onnistunut, koetti\nhän nyt ystävineen kaikin keinoin saada maaherraa tuomitsemaan\napostolin hengiltä. Mutta vaikka Feliks ei ollut mikään kiitettävä\nmies ja sitäpaitsi koetti pysyä juutalaisten suosiossa, ei hän\nkuitenkaan suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan kohteli Paavalia\nhyvinkin ystävällisesti. -- Kaksi vuotta täytyi apostolin olla\nvankina Caesareassa. Kuinka pitkäksi mahtoi tämä aika käydä\nhänelle, joka oli tottunut väsymättömään työhön ja siinä löytänyt\nvirvoitusta, kun kiusaukset vaivasivat häntä tahi ilo päästä tämän\nelämän tuskista Herran tykö taivaasen kokonaan valtasi hänen\nsydämensä. Paitsi sitä oli Herra hänelle sanonut, että hänen piti\n_Roomassakin_ todistaman Hänestä, ja Paavali halusi ja toivoi niin\npian kuin suinkin päästä tähän maailman pääkaupunkiin evankeliumia\nsaarnaamaan. Kun _Festus_ tuli maaherraksi Feliksin sijaan ja uusia\noikeudenistuntoja taas seurasi, kävi odotuksen aika apostolille liian\npitkäksi, niin että hän, perustuen roomalaiseen kansallisoikeuteensa,\nvetosi keisariin. Rooman lakien mukaan oli tämmöinen vaatimus\nvälttämättömästi noudatettava, ja Festus lähetti siis Paavalin\nsidottuna matkalle. Luukas, joka itse oli muassa, on meille kertonut\ntästä merkillisestä matkasta. Alussa oli ilma suotuisa, mutta muuttui\nsittemmin myrskyisäksi. Tavallista korkeammalle kohosivat Välimeren\naallot, ikäänkuin olisi se seikka, että tämän ajan jaloin ja suurin\nhenkilö kahleissa vietiin julman Neron tuomittavaksi, saanut\nheidät vihasta kuohumaan; mutta taivaan Jumala salli matkan tulla\nniin vaivaloiseksi, salli laivan joutua haaksirikkoonkin, tietäen\nuskonsankarin Paavalin nämäkin koetukset voitollisesti kestävän. Kun\nperikato jo näytti varmalta ja kaikki laivaväki pelosta vapisevana\nantautui epätoivoon, kuului laivan kannelta apostolin ääni kehottavan\nrohkeuteen ja toivoon. Niinkuin Paavali oli vakuuttanut, pelastuivat\nkaikki erään saaren (_Maltan_) rannalle, mistä he sitten talven\ntäällä viivyttyänsä, jatkoivat matkaansa Roomaan (v. 61).\n\nMitä Paavali ajatteli, kun \"ikuisen kaupungin\" komeat rakennukset\nalkoivat näkyä, mitä hän mietti kävellessään sen kuuluisilla\nkaduilla? Muutamat kristityt olivat tulleet häntä vastaanottamaan,\nmutta kuka muuten huoli hänestä, tuosta juutalaisesta vangista, joka,\ntavallisuuden mukaan sidottuna kahleilla roomalaiseen sotamieheen,\nvietiin vankilaan. Luukaksen kertomus on tässä hyvin lyhyt ja hän\npäättääkin sen jo pian, mainiten ainoastaan lopuksi, että \"Paavali\nsaarnasi Jumalan valtakunnasta ja opetti Kristuksesta kaikella\nuskalluksella\". On meistä kuin tahtoisi hänkin luopua koettamastakaan\nlikemmin kuvata tämän merkillisen miehen elämää, joka niin syvään oli\n\"salattu Kristuksen kanssa Jumalassa.\"\n\nPian on kaksi vuosituhatta kulunut umpeen tästä ajasta, vaan vielä\nelää muuttumattoman valtavana ja jalona apostoli Paavalin nimi\nja muisto. Monta johdatti hän elämänsä aikana totuuden tielle,\nmutta verrattoman suurempi on niiden luku, jotka sittemmin hänen\nkirjoituksissaan ovat löytäneet sen aarteen, jonka rinnalla kaikki\nmaailman tavarat ovat viheliäisyyttä ja kurjuutta vain. Paavali on\nkirjoittanut 13 uuden testamentin kirjoista. Paitsi ennen mainittuja\novat seuraavat hänen tekemiänsä: _2 kirjettä Korinttilaisille_, kirje\n_Efesiläisille, Kolossilaisille, Tiitukselle_ ja _Filemonille_.\nJumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ja ihmisen vanhurskauttaminen\nuskon kautta on hänen oppinsa pääkohta. Siihen viittaavat, tavalla\ntahi toisella, kaikki hänen kalliit opetuksensa elämän tiestä. Joka\nsana näissä kirjeissä vakuuttaa meitä siitä, ettei hän vaivaloisella\nja järjenmukaisella työllä, vielä vähemmin toisten ihmisten neuvon ja\nopetuksen kautta ole kantaansa saavuttanut, vaan että hän ammentaa\nvälittömän ilmoituksen kirkkaasta lähteestä. Vaikka hän on niin\nnöyrä, että hän sanoo itseänsä \"suurimmaksi kaikista syntisistä,\"\nilmaisee hän kuitenkin joka kirjeessä sen totuuden, että Jesus\nKristus itse on kutsunut hänen siihen apostoliseen virkaan, jolle\nhän on elämänsä pyhittänyt. Jos kukaan, niin esiintyy hän Jumalan\nvalittuna, Pyhän Hengen valaisemana välikappaleena. Mikä vakuutuksen\nelävä voima, mikä rikkaus ja syvyys kaikissa hänen puheissaan\nja kirjoituksissaan! Jos nuo ijankaikkiset totuudet, joita hän\ntotuuden elävällä voimalla julistaa maailmalle, jo semmoisina\npuhuvat kieltä, jonka ylevyyttä eivät mitkään inhimilliset lauseet\nriitä tarpeeksi ylistämään, yhtyy niihin sitä paitsi hänen oma\nverrattoman rikas elämänkokemuksensa. Rauhattoman ajan jyrkimmät\nvastakohdat taistelivat siinä taistelussa, jota hän oli kutsuttu\njohtamaan, mutta kuinka sanomattoman vaikea hänen asemansa olikin,\nkuinka kova taistelu, eivät hänen voimansa kuitenkaan uupuneet ennen\naikoja, sillä \"Jumalan armo oli hänessä suuri.\" Jos tahdomme tietää,\nkummoinen sen mieliala on, joka elämän kovimmissakin myrskyissä\nsäilyttää _uskonsa_, ei koetuksen synkimpinäkään hetkinä kadota\n_toivoansa_ eikä milloinkaan karkoita sydämmestään _rakkautta_\nvihollisiakaan kohtaan, niin katselkaamme apostoli Paavalin elämää ja\noppikaamme siitä, kummoisen Kristuksen seuraajan tulee olla. Herransa\nvoimalla hän kaikki voittaa, ja kun hänen elämänsä lähestyy loppua\nja marttyyrin kuoleman katkerat hetket odottavat häntä, kirjoittaa\nhän Timoteukselle kolkosta vankilastansa Roomasta: \"minä jo uhrataan\nja minun pääsemiseni aika lähestyy. Minä olen hyvän kilvoituksen\nkilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle\ntallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari,\nsinä päivänä minulle antaa.\" Kuka uskaltaa, tämmöisiä sanoja\nlukiessaan, kieltää, että löytyy usko, joka voittaa maailman, kuinka\nharvat sen sitten omistavatkin!\n\n\n\n\nVII.\n\nNeron vaino.\n\n\n    Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän\n    on taivaan valtakunta. Matt. 5: 10.\n\nRoomalaiset olivat hyvin vapaamieliset voitettujen kansojen\nuskontojen suhteen. Niinpä palveltiin tähän aikaan keisarillisessa\nRoomassa kaikenkaltaisia pakanallisia jumaluuksia, ja vapaasti\nharjoitettiin mitä erinkaltaisimpia pyhiä tapoja ja menoja. Kun\nJuutalaiset joutuivat roomalaisen ikeen alaisiksi, pysyivät heidänkin\nuskonnolliset olonsa entisellään. Alussa pitivät pakanat kristityitä\njuutalaisena lahkona eivätkä huolineet häiriten puuttua heidän\nuskonnollisiin asioihinsa, niinkuin esim. Feliksin ja Festuksen\nkäytös Paavalia kohtaan selvästi osottaa. Mutta jota enemmän\nkristinusko aikojen kuluessa levisi, sitä suuremman epäluulon\nalaisiksi joutuivat sen tunnustajat pakanainkin silmissä. Kristityt\neivät nimittäin, kuten kaikki muut, taipuneet kunnioittamaan ja\npalvelemaan keisaria valtakunnan suojelushenkenä, he eivät suostuneet\nottamaan osaa pakanallisiin juhliin ja toimituksiin, eivät ottaneet\nvastaan valtiovirkoja eivätkä tahtoneet mennä sotapalvelukseen, --\nsanalla sanoen pyrkivät kaikessa kokonaan erilleen muista. Näin\nasiain ollessa muuttui luonnollisesti heidän asemansa piankin.\nPakanain viha puhkesi ensi kerran julkiseen vainoon _Neron_\nhallitessa (v. 64).\n\nTämä keisari, jonka riettaus ja julmuus on tullut sananlaskuksi, oli\nv. 54 astunut valtaistuimelle. Hän on turmeltuneen pakanamaailman\nmiltei julmin ja inhottavin ilmiö; murhatöitä, rajatonta\nepäsiveellisyyttä, kaikenkaltaisia rikoksia ja hulluuksia on koko\nhänen elämänsä täynnä. Kuinka Rooman kristillinen seurakunta, jonka\nvaiheet verellä ovat piirtäneet Neron nimen kirkkohistoriankin\nlehdille, oli syntynyt, sitä emme varmuudella tiedä. Muutamain\nvanhojen tarujen mukaan olisi Paavali perustanut tämän seurakunnan,\nmutta näissä taruissa ei voi olla mitään perää, koska kristityitä\njo silloin löytyi Roomassa, kun apostoli ensikerran tuli sinne.\nHyvin epäluotettava on sekin kertomus, että Pietari ensiksi olisi\njulistanut kristinuskoa täällä, eikä katolisen kirkon väitöstä, jonka\nmukaan tämä apostoli olisi ollut Rooman seurakunnan ensimmäisenä\npiispanakin, millään lailla voida historiallisesti todistaa.\nMaailman pääkaupunkina oli Rooma vilkkaan liikkeen kautta yhteydessä\nvaltakunnan eri osien kanssa, ja luonnollisinta on olettaa, että\nkristinusko tällä lailla tuli tännekin. Kuinka tukala tämän\nseurakunnan asema oli keskellä tuota ääretöntä tapainturmelusta,\njonka pohjatonta lokaa Paavalikin etenki Roomalaiskirjeen 1:ssä\nluvussa niin hirveillä väreillä kuvaa, voimme helposti arvata,\nja nyt joutui se vielä lisäiisi mitä kovimman vainon alaiseksi.\n-- Nero oli huvitettu näytelmistä ja kaikenkaltaisista hurjista\nleikeistä. Voidaksensa palatsistansa ihailla \"Troijan paloa\" sytytti\nhän Rooman kaupungin tuleen. Toiset kertoivat tämän vallattomuuden\nsyyksi, että keisari päätti hävittää Rooman rakentaaksensa sen\nentistä komeammaksi. Oli miten olikin, syntyi hirveä tulipalo, joka\ntuhaksi poltti suurimman osan kaupunkia. Kodittomain onnettomuus\nei koskenut tirannin luonnottomaan sydämeen, mutta kuin kansassa\nalkoi levetä se huhu, että hän itse oli valkean sytyttänyt, tuli hän\nlevottomaksi. Hän oli kyllä maailman itsevaltias, mutta semmoisenakin\ntäytyi hänen pelätä noiden lukemattomain, kaiken omaisuutensa\nmenettäneiden raunioilla vaikeroitsevain ihmisten kostoa. Mutta Neron\nkavaluus keksi pian hyvänkin neuvon. Hän alkoi syyttää kristittyjä\ntulipalon toimeenpanosta ja sai helposti epäluulon kääntymään tuota\n\"taikauskoista ja turmiollista lahkoa\" vastaan. Eikä hänen tarvinnut\nkehottaa kansaa vihaan kristityitä vastaan voidakseen uusilla\nhirmutöillä tyydyttää hurjaa mieltänsä. Keksittiin mitä julmimpia\nkidutuskeinoja heidän surmaksensa. Kansan huviksi heitettiin heitä\npetojen raadeltaviksi noissa suurissa julkisissa näytelmissä,\njoita ajan turmelus tahtoi niin verisiksi kuin suinkin, taikka\nverhottiin heitä villieläinten nahkoilla ja härsytettiin koiria heitä\nkuoliaaksi repimään. Toisia ristiinnaulittiin, toisia kuljetettiin\nkeisarillisiin puistoihin, missä he pihkaisiin vaatteisin puettuina\nsytytettiin valaisemaan keisarin toimittamia kansanhuvitteluja,\njoita hän tapansa mukaan hoviherrojensa ja irstasten naisten\nseurassa tuli katsomaan. Silloin merkitsi nimi \"kristitty\" samaa\nkuin \"kuolemaan-tuomittu\", mutta turvaten Herraan ja halaten päästä\nHänen kunniaansa kestivät Jesuksen tunnustajat urhoollisesti kaikki\ntuskat. Luultavasti ei tämä Neron vaino ulottunut ulkopuolelle\nRoomaa, vaan surmattujen luku oli kaikessa tapauksessa hyvin suuri,\nja kristittyjen kovat ja syyttömät kärsimykset herättivät joskus\nmielipahaa ja sääliväisyyttä pakanoissakin. Niinpä sanoo roomalainen\nhistorioitsija _Tacitus_, kertoessaan tästä kristittyjen vainosta:\n\"heitä ei uhrattu yleisen hyödyn vuoksi, vaan yhden ihmisen julmuuden\ntyydyttämiseksi\".\n\nLuultavaa on, että Paavali ja Pietarikin kärsivät marttyyrikuoleman\nRoomassa saman Neron hallitessa, vaikka myöhemmin, eli noin v. 67.\nTätä näyttävät ainakin muutamat hyvinki vanhat kertomukset näiden\napostolein viimmeisistä vaiheista todistavan. Mutta kun Luukas\npäättää Apost. Teot kertomalla, että Paavali Roomassa kaksi vuotta\nsaarnasi evankeliumia, vaan ei mainitse mitään hänen kuolemastaan,\nniin emme saata olettaa apostolin kärsineen marttyyrikuolemaa\nheti vainon alussa. Muutamat kohdat Paavalin omissa kirjeissä\ntodistavat samaa, josta syystä on tultu siihen päätökseen, että\nhän, päästyään ajaksi vapaaksi, toistamiseen joutui vankeuteen\nRoomaan. Sillä se että hän täällä vihdoin kärsi marttyyrikuoleman\nkäy melkein varmuudella selväksi hänen toisesta lähetyskirjeestänsä\nTimoteukselle. Kertomuksen mukaan hän mestattiin miekalla, ja tämä on\nhyvin luultavaa, koska hän oli Rooman kansalainen.\n\nEvankeliuminsa viimmeisessä luvussa kertoo Johannes Vapahtajan ennen\ntaivaasenastumistansa kerta sanoneen Pietarille: \"koska sinä olit\nnuori, niin sinä vyötit itses ja menit, kuhunkas tahdoit; mutta\nkoskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinun,\nja vie, kuhunka et sinä tahdo\", täten ilmoittaen hänelle, \"millä\nkuolemalla hänen piti kunnioittaman Jumalaa\". Että Pietari elämänsä\nloppuun asti muisti nämä sanat, sen tiedämme, sillä vielä vanhoilla\npäivillään hän kirjoittaa seurakunnille: \"minä tiedän, että minun\npitää pian tämän minun majani paneman pois, niinkuin meidän Herra\nJesus Kristus minulle ilmoitti\". Melkein epäilemätöntä on, että\ntässä on ristin kuolema kysymyksessä, sillä Herran vasta kerrotut\nsanat viittaavat selvästikin siihen, mutta missä ja milloin Pietari\nkärsi tämmöisen marttyyrikuoleman, sitä ei varmuudella tiedetä.\nYleensä puhutaan uudessa testamentissa hyvin vähän tämän merkillisen\napostolin myöhemmästä elämästä. Hän on kyllä itse kirjoittanut _kaksi\nlähetyskirjettä_, mutta niistä emme hänen ulkonaisten vaiheiden\nsuhteen saa muuta tietää kuin että hän mahdollisesti saarnasi\nevankeliumia kaukaisessa _Babylonissakin_. Mutta kuinka hämärät\nhänen elämänsä viimmeiset vuodet tässä kohden meistä ovatkin, sitä\nkirkkaammalla valolla loistaa meille vuosisatojen etäisyydestä tämän\nniin rikkaassa määrässä armoitetun miehen hengellinen tila. Sen\nkuvastimena ovat hänen äsken mainitut kirjeensä, joissa ijankaikkisen\nelämän toivo niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, kehottaen\nmeitä \"ahkeroimaan, että me puhtaiksi ja nuhteettomiksi rauhassa\nlöydettäisiin\" sen Herran edessä, joka \"ei viivytä lupaustansa.\"\n-- Vanhojen kertomusten mukaan ristiinnaulittiin Pietari Roomassa\nsamaan aikaan, kuin Paavali siellä kärsi marttyyrikuoleman. _Clemens\nRoomalainen_, eräs _\"apostolinen isä\"_ (tällä nimellä nimitetään\nniitä, jotka olivat olleet apostolein opetuslapsia) kertoo hänen\nkuolemastaan seuraavaan tapaan: Peläten kuolemaa oli Pietari paennut\nvankilastansa Roomasta, kun Vapahtaja kaupungin ulkopuolella\ntuli häntä vastaan. \"Minne sinä menet, Herra?\" kysyi apostoli,\nja Vapahtaja vastasi: \"Roomaan vieläkin ristiinnaulittavaksi\".\nKatkerasti itkien palasi Pietari kaupunkiin ja lohdutettuaan\nvaimoansa, joka ensiksi surmattiin, kärsi hän nyt marttyyrikuoleman.\nNöyryydestä tahtoi hän tulla ristiinnaulituksi pää alaspäin. --\nValitettavasti ovat kirkon säilyttämät kertomukset apostolein ja\nmuiden merkillisten kristittyjen elämästä jo vanhimmista ajoista asti\nniin taruntapaisia, vieläpä selvästi totuudesta poikkeavia, ettei\nniihin ole paljon luottamista.\n\nV. 68 päättyi Neron kurja elämä. Saatuansa kuulla Gallian ja\nHispanian legionein nostaneen kapinan häntä vastaan ja lähestyvän\nRoomaa, pakeni hän eräälle maatilalle, missä vapautettu orja teki\nlopun hänen elämästään. Neron nimi herätti vielä tämän jälkeen kauhua\nkristityissä, sillä he odottivat häntä \"antikristuksena\" palajavaksi\nennustamaan maailman loppua, jonka he luulivat olevan hyvin lähellä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nJerusalemin hävitys (v. 70).\n\n\n    -- ne päivät pitää tuleman sinun ylitses, että sinun vihollises\n    ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun jolta kulmalta.\n\n    Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses jotka sinussa ovat,\n    ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes sinun etsikkos aikaa\n    tuntenut. Luuk. 19: 43-44.\n\nJo kauan olivat roomalaiset maaherrat saaliinhimollaan ja sorrollaan\nrasittaneet Juutalaisia, jotka sentähden monta kertaa olivat\nryhtyneet aseisin sortajiansa vastaan. Mutta turhat olivat heidän\nkapinansa aina olleet, sillä Rooman sotajoukot pakottivat heidät\njoka kerta jälleen kuuliaisuuteen. Kovin oli sorto Neron asettaman\nmaaherran _Gessius Floruksen_ aikana, ja onneton kansa kokosi vielä\nkerran (v. 66), muinaisuutensa muistojen innostuttamana, kaikki\nvoimansa särkeäksensä Rooman ikeen, joka niin raskaasti painoi\nsen niskoilla. Samaan aikaan olivat he lisänneet syntivelkaansa\nJaakop nuoremman surmalla, siten lähestyttäen vanhurskaan Jumalan\ntuomion päivää. Heidän onnistui kuitenkin ensin pakottaa Roomalaiset\npoistumaan Jerusalemista, mistä myös siellä olevat kristityt,\naavistaen kaupungin kovaa kohtaloa, pakenivat, vetäytyen syrjäiseen\nJordanin toisella puolella olevaan _Pellaan_. Neron käskystä kokosi\nsotapäällikkö _Vespasianus_ 60,000 miestä, marssitti ne Galileaan ja\nvalloitti siellä monta kaupunkia. Uhkaavina lähestyivät roomalaiset\nkotkat vihdoin pyhää kaupunkiakin ja rupesivat sitä piirittämään.\n_Selotein_ hurja ja vimmastunut joukko, joka oli yllyttänyt\nkansan kapinaan ja Jerusalemissa perustanut hirmuvallan, lisäsi\nonnettomuutta, ja kun sitten 20,000 miehen suuruinen _Idumealainen_\nryövärijoukko väkivallalla tunkeusi kaupunkiin, nousi hätä äärettömän\nsuureksi. Vasituinen piiritys alkoi huhtikuussa v. 70. Sitä johdatti\nVespasianuksen poika _Titus_, sillä edellinen oli vähää ennen\njulistettu keisariksi ja palannut Roomaan. Pääsiäisjuhlan vuoksi oli\nkaupunkiin kokoontunut summattoman paljo väkeä ja jo heti piirityksen\nalussa tuli kova ruokatavarain puute. Päivä päivältä hetki hetkeltä\nkasvoi onnettomuus entistä kauheammaksi. Luonnottominkin ruoka oli\nherkkua, ja jos joku yön pimeässä oli uskaltanut hengen vaarassa\nmennä kaupungin ulkopuolelle kokoamaan vähän kasveja ravinnokseen,\ntäytyi hänen, jos hän pelastui roomalaisilta etuvartiajoukoilta,\nensimmäiselle häntä väkevämmälle luovuttaa kaikki. Eräs juutalainen\n_Josefus_, joka omin silmin näki nämä kauhistukset, on sittemmin\njouduttuaan roomalaiseen vankeuteen, kirjoittanut kansansa\nhistorian ja siinä kuvannut myöskin kysymyksessä olevia tapahtumia.\nLainaamme tähän muutamia otteita hänen kertomuksestansa Jerusalemin\nviimmeisistä vaiheista:\n\n\"Varallisuus ei auttanut ketään, sillä nälän suuretessa kiihtyi\nkapinoitsijain ja ryövärein raivo ja vallattomuus. Jotka vielä olivat\nvoimissa saivat kärsiä kovia kidutuksia, sillä heiltä vaadittiin\nväkisellä ruoka-aineita, koska heidän ulkonäkönsä muka ilmaisi, että\nheillä semmoisia oli; nälkään nääntyvät saivat olla rauhassa, heillä\nkun selvästikään ei ollut mitään. Kurjaa oli ruoka, ja kyynelet\nkiertyivät silmiin, kun näki väkevämmän käyttävän voimaansa ja heikon\nvaikeroivan vain. Vaimot veivät ruuan miehiltänsä, pojat isiltänsä,\nja -- mikä oli kaikista surkeinta! -- äiditkin ottivat leipäpalasen\nlastensa suusta eivätkä enää armahtaneet rakkaita, kuihtuvia\npienokaisiansa. Kun he tällä lailla ylläpitivät kurjaa elämäänsä,\ntulivat kapinan alottajat ryöstämään heiltä viimmeisetkin murut.\nKatot olivat täynnä nälkään nääntyviä naisia ja lapsia, kaduilla\nmakasi joukottain kuolleita vanhuksia. Hahmujen näkösinä vaelsivat\npojat ja nuorukaiset kaupungissa, kunnes kuolleina kaatuivat\nmaahan. Nuo kurjat ihmiset eivät jaksaneet kuolleita sukulaisiansa\nhaudata, ja joka vielä olisi kyennyt sitä tekemään, kammoksui\nkuolleitten ääretöntä lukua sekä omaa epätietosta kohtaloansa. Ei\nitkuakaan eikä vaikeroimista enää kuulunut: nälkä tukehutti kaikki\nsydämmenliikutukset. Kuivin silmin katselivat kuolemaan vihityt uhrit\nniitä, jotka ennen heitä olivat päässeet lepoon. Äänetön hiljaisuus\n-- kamalan kuoleman yö -- vallitsi kaupungissa. Mutta kaikista\nhirmuisimmat olivat ryövärit, jotka puutteesta horjuvina juoksivat\ntalosta toiseen, kuten hullut koirat, syöden lopuksi vanhoja heiniä\nja kenkiäkin\". Muiden hirveiden yksityis-seikkojen ohessa kertoo\nJosefus seuraavankin kauhean tapauksen. Eräs korkeasukuinen ja rikas\nvaimo, kotosin _Pereasta_, oli sodan syttyessä paennut Jerusalemiin.\nSotamiehet ryöstivät häneltä vähitellen kaikki, kunnes onnettomalla,\njoka turhaan oli koettanut saada heiltä surmansa, ei ollut muuta\nomaisuutta jälellä, kuin pieni rintalapsi. Puoleksi mieletönnä\nonnettomuudesta ja tuskasta puhui vaimo lapsellensa: \"onneton lapsi,\nmiksi sinun säästäisin sodan, nälän ja kapinan päivinä? Ole minulle\nruuaksi, kapinoitsijoille kostonhaltiaksi, maailmalle saduksi, joka\nainoana vielä puuttui Juutalaisten onnettomuuksissa\". Näin sanoen\ntappoi hän lapsensa ja rupesi sen lihaa ruuaksi keittämään. Nälän\nraivossa tulivat sotilaat jälleen, tunsivat hajun keitoksesta ja\nvaativat sen esille. Kauhuksensa näkivät nyt näyn, joka oli heillekin\nliian hirvittävä, ja kun lisäksi kuulivat kärsimisistä jähmettyneen\näidin kylmästi lausuvan: \"minun on lapsi, minun tekokin. Syökäät,\nälkäätkä olko naista heikommat, äitiä tunnokkaammat\", kiiruhtivat\nhe vapisevina pois, \"vaikkeivät suinkaan\", niin sanoo Josefus,\n\"kernaasti suoneet vaimolle tätäkään ruokaa\". Ken ei tätä lukiessaan\nmuista Vapahtajan sanoja: \"voi raskaita ja imettäväisiä niinä\npäivinä\"!\n\nTämmöisiä näytelmiä, joiden kauhut saavat veren suonissamme\nhyytymään, nähtiin tähän aikaan pyhässä kaupungissa. Sen kostonpäivät\nolivat nyt täytetyt, vanhurskaan Jumalan tuomio tullut. Moni pitänee\nkertomustamme kaikkia inhimillisiä tunteita liiaksi loukkaavana,\nmutta miksi koettaisimme unhottaa synnin seurauksia, miksi salata\nsen kauhuja? Ennustaahan Jumalan sana maailmalle vieläkin kamalampia\ntapahtumia, emmekä tiedä milloin koko tämän maailman syntimitta on\ntäytetty ja sen viimmeinen hetki tullut. Kristityn velvollisuus on\nniin tarkastella menneiden aikojen vaiheita, että ne todella tulevat\nolemaan hänelle opiksi ja varoitukseksi tässä pintapuolisessa ja\nkevytmielisesti iloisessa maailmassa. Ajatellessaan Jerusalemin\nonnettomuutta, muistaa hän lohdutukseksensa myös, etteivät kristityt\nolleet siinä osallisina, ja luoden silmänsä tulevaisuutta kohti,\ntoivoo hän luottamuksella, että kun Jumalan viimmeinen suuri tuomio\nhävittää maailman eikä jätä kiveä kiven päälle, Jesuksen tunnustajat\nsilloinkin pelastuvat hävityksen kauhistuksesta.\n\nSäälien Jerusalemin onnettomia asukkaita, koetti jalomielinen\nTitus monta kertaa saada kaupunkia antautumaan. Mutta kun tämä ei\nonnistunut, vaan Juutalaiset yhä vieläkin puolustivat itseänsä\ntuolla toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, kaivatutti hän\nuudet vallitukset, joiden avulla hänen onnistui valloittaa tärkeä\n_Antonia_ niminen linna. Lopuksi tekivät Roomalaiset suuren rynnäkön,\njonka kautta melkein koko kaupunki joutui heidän haltuunsa.\nAinoastaan _Siionin_ linnassa ja temppelissä puolustivat juutalaiset\nvielä itseänsä. Kun eivät Roomalaisten piirityskoneet pystyneet\nsärkemään temppelin vankkoja muureja, sytytettiin sen etupihat\ntuleen. Juutalaiset sotilaat vetäytyivät sisälle temppeliin, minne\nRoomalaiset heitä miekka kädessä seurasivat. Täällä syntyi kova\ntaistelu. Vihdoin heitti roomalainen sotilas palavan kekäleen\nkaikkein pyhimpään: tuhaksi paloi komea rakennus ja koko kaupunki\ntasoitettiin maahan. \"Minä luulen sanoo Josefus, puhuessaan\nJerusalemin hurjista puolustajista, että, jos Roomalaiset kauemmin\nolisivat viipyneet kostamasta näille vallattomille, kaupunki joko\nolisi vaipunut maan alle, taikka olisi vedenpaisumus tahi Sodoman\nsalamat sen hävittäneet, sillä siinä löytyi paljoa jumalattomampi\nsuku, kuin se jota nämä onnettomuudet kohtasivat\". Eikä hän\nkuitenkaan ajatellutkaan tämän sukupolven verrattomasti suurinta\nrikosta! Hän ei tietänyt, kenen veri näin kovalla kostolla tuli\nheidän päänsä päälle, vaikka sanasta sanaan nyt toteutui mitä Herra\nitse oli Jerusalemista ennustanut.\n\nKuusi kuukautta oli piiritystä kestänyt, Josefus arvaa taistelussa\nkaatuneiden, nälkään ja ruttoon kuolleiden luvun 1/2 miljoonaksi,\nvaan jos tässä onkin liikaa, oli heidän lukunsa kaikessa tapauksessa\ntavattoman suuri. Ne, jotka jäivät eloon, myytiin orjiksi taikka\nvietiin vieraisin maihin. Mitä Jumala jo Mooseksen ajoista asti oli\nennustanut Israelin lapsille, jolleivät kuulisi \"suuren profeetan\"\nääntä, oli nyt tapahtunut, Halveksittuina ja vainottuina, ilman\nkotoa ja isänmaata ovat he tästä ajasta saakka eläneet muukalaisina\nkaikissa maissa. Ei milloinkaan ennen ole Jumalan tuomio niin kauan\nja raskaasti kohdannut tätä kansaa. Waan tätä ajatellessamme on\nmeidän myöskin muistaminen, että Juutalaiset vielä nytkin, vaikka\nhe eivät ole tunnustaneet Jesusta Kristukseksi, vaan jääneet Hänen\nseurakuntansa ulkopuolelle, kuitenkin yhä edelleenkin ovat Jumalan\nkansa. Jo se seikka, että he, vaikka hajoitettuina kaikkiin maihin\nja vuosisatojen kuluessa mitä kovimman sorron alaisina, kuitenkin\novat olemassa kansana, vetää huomiomme puoleensa, sillä toista sen\nvertaista ilmiötä ei tiedä historia kertoa. Kovimpienkin kohtaloiden\nuhalla ovat he säilyttäneet kansallisuutensa, muinaiset muistonsa ja\ntulevaisuuden toivon, vieläpä tuon omituisen ulkonäkönsäkin, joka\nniin helposti erottaa heidät kaikista muista ihmisistä. Etsiessämme\nJumalan sanasta selitystä tähän historialle selittämättömään\narvoitukseen, löydämme monen muun ennustuksen ohessa myös seuraavat\nPaavali apostolin sanat Rooman kristityille: \"en minä tahdo salata\nteiltä, rakkaat veljet, tätä salaisuutta, (ettette itsellenne\nylpeilisi), että paatumus on puolittain Israelille tullut, siihen\nasti kuin pakanain täydellisyys tulis, ja niin pitää kaikki Israel\nautuaaksi tuleman\". Ihmeen selvällä tavalla yhtyvät raamatun muut\nennustukset Juutalaisten tulevaisuudesta näihin merkillisiin\nsanoihin, julistaen tälle kansalle vielä arvaamattoman jalon ja\nsuuren aseman Jumalan valtakunnan lopullisissa vaiheissa maan päällä.\nTässä tulevaisuuden valossa tahtoo kirkkohistoria sentähden heidän\npitkää alentumisen tilaansakin arvostella, kun se, Jerusalemin\nhävityksestä kerrottuaan, on pakotettu pitämään Jumalan omaa kansaa\ntotuuden tieltä kauas eksyneenä muukalaisena, jonka vaiheet ovat\nsille vieraat. Kun kristityt kansat kerran veljenänsä uskossa\nVapahtajaan tervehtivät tätä muukalaista, on kirkkohistoria jälleen\nantava Juutalaisille ensimmäisen sijan lehdollansa, niinkuin ennen\nkirkon varhaisimpina aikoina Abrahamin lapset olivat sen jaloimmat\nsankarit ja ylevimmät edustajat.\n\n\n\n\nIX.\n\nKatsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.\n\n\n    -- tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen\n    Kristuksen nimen päälle uskoisimme, ja rakastaisimme toinen\n    toistamme, niinkuin hän käskyn meille antoi. 1 Joh. 3: 23.\n\nVoittosasti oli Jesuksen evankeliumi levinnyt maailmassa;\npienestä sinapinsiemenestä oli tullut \"suuri puu\", joka levitti\noksiansa kauas sen maan rajojen ulkopuolelle, missä sen juuret\nolivat. Rooman keisarikunnan suurimmissa kaupungeissa, niinkuin\nAntiokiassa, _Aleksandriassa_, Roomassa, Efesuksessa, Korintuksessa\ny.m. löytyi kristityltä seurakuntia, ja uusia syntyi aika\najalta. Lähetyssaarnaajina vaikuttivat etupäässä apostolit itse,\nvaikka varmoja tietoja useammista heistä meiltä puuttuu. Heidän\nmerkillisimmistä apumiehistänsä tässä suuressa työssä olemme jo\nmuutamia maininneet. Muistettavat ovat sitäpaitsi juutalainen\n_Apollos_, kotosin Aleksandriasta, joka saarnasi kristinuskoa\nEfesuksessa, ennenkuin Paavali sinne saapui ja jota arvellaan\n_Heprealaiskirjeen_ tekijäksi, sekä _toisen evankeliumin_ kirjoittaja\n_Johannes Markus_, jonka lähetystoimista, ensiksi Paavalin\nensimmäisellä lähetysmatkalla ja sittemmin Barnabaksen seurassa\nKypron saarella, Apost. Teoissa puhutaan. Pyhän Hengen valaisemina\nsaarnasivat tämän aikakauden lähetyssaarnaajat erinomaisella voimalla\nJumalan sanaa, todistaen sanoilla ja töillä, kenen sanansaattajia he\nolivat. He puhuivat muilla kielillä, tekivät ihmetöitä ja paransivat\nsairaita, eikä mikään inhimillinen viisaus ja tieto riittänyt heitä\nvastustamaan. Ijankaikkisen totuuden välikappaleina, ylönluonnollisen\nvalon lähettiläinä kylvivät he elämän sanaa ihmisten sydämmiin\neksyneessä ja pimeässä maailmassa. Täynnä koetuksia ja kärsimisiä oli\nheidän tiensä, marttyyrin kuolema usein heidän lopullinen palkkansa\ntäällä, mutta voittosa oli heidän matkansa kuitenkin, sillä Herran\nväkevyys oli heissä suuri, eikä totuuden oma sisällinen voima, jonka\nedustajia he olivat, lannistunut, vaikka he heittivät henkensä\ntaistelussa. Vastustamattomasti jatkoi se voittoretkeänsä maasta\nmaahan, kansasta kansaan. Paitsi ylevää muistoansa jätti apostolein\naikakausi ikuiseksi perinnöksi vastasyntyville sukupolville uuden\ntestamentin kirjat muuttumattomaksi ohjeeksi kirkolle kaikiksi\najoiksi. Nämä Pyhän Hengen välittömän valistuksen kautta syntyneet\nkirjat kuvaavat meille täydellisesti tätä merkillistä, kaikkia muita\naikoja verrattomasti henkirikkaampaa ja jalompaa aikaa. Senvertaista\nkirjallisuutta ei kirkko sittemmin ole voinut synnyttää, sillä\nse ei milloinkaan myöhemmin samassa määrin ylönluonnollisella\ntavalla ole saanut kokea Pyhän Hengen välitöntä vaikutusta\nseurakunnassa. Kun muut aikojen kuluessa syntyneet uskonnolliset\nkirjat ja oppijärjestelmät tuon tuostakin ovat pettäneet ja vieneet\nkristikuntaa harhateille, ovat kristityt aina uudessa testamentissa\nlöytäneet sen sanan, joka on \"jalkaimme kynttilä ja valo meidän\ntiellämme\". Itse vanhan testamentin jumalallinen sanakin saa vasta\nnäissä uuden testamentin kirjoissa täydellisen selityksensä ja\nkaikiksi ajoiksi riittävän täytteensä. Joka kerta kun kristillinen\nkirkko rupesi muita ohjeita seuraamaan, poistui se oikealta tieltä\nja joutui vaarallisille, onnettomuutta tuottaville poluille, ja\nainoastaan raamatun sana voi sille jälleen rauhan ja onnellisuuden\ntuottaa. Kuinka sanomattoman rikas se aika, joka tämmöisen sanan\nvoi luoda! -- Vaan toiselta puolen on meidän myös muistaminen,\netteivät kaikki apostolisen aikakauden tuottamat kirjoitukset ole\nyhtä suuriarvoisia. Ainoastaan harvat henkilöt olivat kutsutut Pyhän\nHengen välittömän valistuksen johtamina erehtymättä ilmaisemaan\nhengellisen elämän syvimpiäkin salaisuuksia. Kaikki muut voivat\nerehtyä, kuinka rikkaat heidän lahjansa, kuinka suuri heidän\nkokemuksensa hengellisissä asioissa olikin: heidän sanansa ei ollut\nJumalan ehdotonta sanaa. Todistuksena ovat apostoliset isät, joihin\nluetaan, paitsi jo ennen mainittu Clemens Roomalainen, _Barnabas\nIgnatius, Polycarpus, Hermas_ ja _Papias_. Heidän kirjoituksistansa\non monta säilynyt, vaan kuinka suuri juopa näiden ja uuden\ntestamentin kirjojen välillä on, huomaa heti jokainen, joka vähänkään\nniitä silmäilee.\n\nAlussa johtivat apostolit itse seurakuntia, mutta näiden yhä kasvava\nluku pakotti heitä monessa paikassa jo varhain muille uskomaan tämän\ntehtävän. Näitä heidän sijaisiaan kutsuttiin joko _presbytereiksi_\n(s.o. vanhemmiksi) tahi _piispoiksi_ (s.o. kaitsioiksi). Vaikka\njokainen seurakunnanjäsen, paitsi naiset, oli oikeutettu Jumalan\nsanaa julistamaan, huomaamme jo varhain että apostolit tahtoivat\nuskoa vakituisen saarnaviran muutamille henkilöille, joiden lahjat\nsiihen paraiten soveltuivat. Niinpä sanoo Paavalikin \"Jumalan\nkutsuneen muutamia apostoleiksi, muutamia opettajiksi\" j.n.e. --\nJumalanpalvelus oli yksinkertainen ja järjestetty vanhan testamentin\ntavan mukaan. Kristityt kokoontuivat joka päivä (tavallisesti\njonkun yksityisen huoneesen) hartaudenhetkeä viettämään. Luettiin\nkappale vanhasta testamentista, myöhemmin evankeliumista tahi\napostolein lähetyskirjeistä, jonka jälkeen seurasi lyhyt kehotus- ja\nvaroituspuhe, yhteinen rukous sekä veisuu. Jumalanpalvelus päätettiin\nHerran ehtoollisella. _Sunnuntaita_ vietettiin jo nyt pyhäpäivänä,\nkoska Herra sinä päivänä oli noussut ylös haudasta ja kristillinen\nvapaus oikeutti Hänen tunnustajiansa luopumaan vanhan testamentin\norjallisesta käsityksestä sabatin suhteen. Juutalaiskristityt\ntahtoivat kuitenkin yhä edelleen säilyttää lauvantain sabattipäivänä.\nMuita juhlia ja juhlapäiviä ei apostolisella aikakaudella luultavasti\nvielä vietetty. --\n\n\"Missä paljo valoa on, siellä varjojakin\" -- tämä sananparsi soveltuu\napostoliseen aikakauteenkin. Apostolein kirjeistä tiedämme, kuinka\nvaikea kristittyjen asema keskellä maailman syntistä elämää oli.\nTurmeltuneen pakanamaailman paheet väijyivät seurakuntia kaikkialla,\nvietellen ja houkutellen kristityltä ottamaan osaa kevytmielisen,\nriettaan ja suruttoman elämän iloisiin huvituksiin. Moni vaipui\ntörkeihinkin synteihin, jonka vuoksi kristillistä kuria usein\ntäytyi ankaruudella käyttää. Langenneet suljettiin apostolein\nneuvon mukaan pois seurakunnasta, ja vasta todellista katumusta ja\nparannusta osotettuaan voivat jälleen päästä sen yhteyteen. Tämän\nohessa ilmaantui siellä täällä tuon tuostakin vääriä käsityksiä\nopin suhteen, ja näistä erehdyksistä muodostui pian harhaoppisia\nmielipiteitä. Apostolisissa kirjeissä tapaamme sentähden usein\nvaroituksia ja nuhteita tämän yhä karttuvan vääräoppisuuden johdosta,\nja moni kristitty näki siinä antikristuksen vallan ja viimeisen\ntuomion enteitä. Mutta vaikka meidän täytyykin paljastaa tämmöisiä\nvarjopuolia apostolisen aikakauden kirkossa, voi kirkkohistoria\nkuitenkin todistaa, ett'ei inhimillinen elämä Eedenin onnellisen\najan jälkeen milloinkaan ole ollut niin tarkoituksensa mukainen,\nkuin silloin. Kristinuskon kautta oli uusi valoisa aika koittanut\nihmissuvulle. _Usko, toivo_ ja _rakkaus_ sai sydämmet sykkimään ennen\ntuntemattomasta ilosta, luoden ihmisten silmät tästä katoavaisesta\nmaasta taivaallista isänmaata kohti ja kehottaen heitä rukoilemaan\nsekä taistelemaan kaikkea pahaa vastaan jotta he pysyisivät\nvalveilla, kunnes Herra tulisi suurella kunnialla taivaan pilvessä.\nTämän ajan kristityt palvelivat Herraa \"hengessä ja totuudessa\", ja\nturhaan yhtyivät pimeyden myrskyt sitä kirkasta valoa sammuttamaan,\njoka heissä ilmestyi. Apostolinen aikakausi on kirkon perustamisen\nja alun aikakausi, vaan samalla kertaa myös sen täydellisyyden aika,\n\"Kun vanha maailma kuolee\" lausuu kirkkoisä Augustinus, \"ja kaikki\nlakastuu, asuu Kristus seurakunnassa, todistaen, että ihmiset Hänen\nkauttansa voivat saada uuden elämän\".\n\nKauemmin kuin kukaan muu Herran 12 opetuslapsesta eli Johannes. Hän,\ntuo Jesuksen rakkain opetuslapsi, joka ehtoollisessa makasi Mestarin\nrinnalla ja jonka hoidettavaksi Herra ristissä riippuessaan uskoi\näitinsä, jäi viimmeisenä heistä todistamaan Hänestä. Kun toiset jo\nolivat muuttaneet Herran iloon, täytyi hänen vielä kauvan viipyä\nmailman taisteluissa; vasta noin 100 vuoden vanhana pääsi hän lepoon.\n\nJerusalemista tuli Johannes Efesukseen, mistä hän johti seurakuntia.\nKysyttänee: kuinka sopi juuri helläsydäminen, hiljainen Johannes,\njonka miltei neitsyeellinen luonto näyttää niin vähän soveltuneen\ntoimintaan elämän myrskyisällä merellä, johtamaan kirkkoa yhä\nkarttuvan taistelun ja sisällisen eripuraisuuden päivinä? Miksi\nviipyi niin kauan juuri sen opetuslapsen pelastuksen hetki, \"jota\nHerra rakasti\"? On kyllä totta, että \"Jumalan ajatukset ei ole meidän\najatuksemme\", vaan kuitenkin saatamme tässäkin, jos kohta ainoastaan\n\"puolittain,\" käsittää Hänen tarkoituksensa, Mitä muut apostolit\ninnostuksella ja voimalla olivat rakentaneet se tuli Johanneksen\nrakkaudella järjestää. Häntä kutsutaan \"rakkauden apostoliksi\" ja jos\njoku, niin on tämä nimitys oikeutettu. Pyhän Hengen koulussa ovat\nluonnollisen elämän itsekkäiset ja ahtaat ajatukset päivä päivältä\naina enemmän poistuneet hänen sielustansa ja yhä kirkkaammaksi on\nhänessä kirkastunut se totuus, että \"Jumala on rakkaus\". Tästä\nrakkaudesta kirjoittaa ja puhuu hän elämänsä loppuun asti, kehottaen\nkristityitä \"rakastamaan häntä, joka ensin on meitä rakastanut\", sekä\nteroittaen heihin sitä veljellistä rakkautta, joka on edellisestä\neriämätön. Johannes on kirjoittanut _kolme lähetyskirjettä_, eikä\nmeidän tarvitse lukea monta sanaa niistä, tietääksemme että ne ovat\nsaman miehen kirjoittamia, jonka ihmeen syvää ja omituisen rikasta\nkirjoitustapaa me ihmettelemme _neljännessä evankeliumissa_. --\nVielä elämänsä vanhoina päivinä sai Johannes kokea vainoa. Keisari\n_Domitianuksen_ aikana ajettiin hän nimittäin maanpakolaisuuteen\nja oleskeli jonkun aikaa _Patmoksen_ saarella. Täällä sai hän sen\nilmestyksen, jonka hän Herran käskystä _ilmestyskirjassa_ kertoo.\nTaivaan kirkkaudessa näki hän rakkaan herransa, kuuli ihmeellisiä\nsanoja siitä, mitä maailman viimmeisinä aikoina tapahtuva on, ja sai\nluoda silmäyksen tulevaisen elämän syvimpiin salaisuuksiin. Patmoksen\nsaarelta palasi hän jälleen Efesukseen, ja kristityt saivat vielä\nkuulla tuon tutun kehotuksen, jonka he niin monta kertaa olivat\nkuulleet hänen huuliltaan: \"rakkaat lapsukaiseni, rakastakaat toinen\ntoistanne\".\n\nMonta kaunista kertomusta on tästä apostolista kirkko säilyttänyt,\nvaan valitettavasti on niiden todenperäisyys usein hyvinkin\nepäluotettava. Kerromme kuitenkin yhden semmoisen. -- Matkoillansa\noli Johannes kerran tavannut erään nuorukaisen, jonka jalo ulkonäkö\nveti hänen huomionsa puoleensa. Hän jätti nuorukaisen Smyrnan piispan\nopetettavaksi ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua kävi hän\ntaas Smyrnassa ja kysyi heti piispalta, missä nuorukainen oli.\nSuureksi suruksensa sai hän nyt kuulla tämän ruvenneen lähellä olevan\nryövärijoukon johtajaksi. Heti nousi apostoli ratsun selkään ja lähti\nyksin nuorukaista hakemaan. Tavattuaan muutamia ryöväreitä, pyysi\nhän heti päästä heidän päällikkönsä puheille. Kun tämä sai nähdä\nJohanneksen, lähti hän pakoon, vaan vanhus kiirehti hänen jälkeensä\nhuutaen: \"miksi lapseni pakenet minua, vanhaa isääsi? Armahda minua,\nlapseni, vielä on toivoa sinun pelastuksestasi ja Kristukselle\npitää minun sinusta tili tekemän. Seisahdu ja usko, että Kristus on\nlähettänyt minun tänne\"! Nuorukainen pysähtyi, loi silmänsä maahan ja\nrupesi katkerasti itkemään. Hän seurasi apostolia, joka antoi hänen\ntakasin seurakunnalle.\n\nJohanneksen kuolinvuodeksi arvellaan v. 100, ja luultavinta on, että\nhän päätti päivänsä Efesuksessa, missä hän niin kauan oli vaikuttanut\nsen Herran työssä, jonka iloon hän pitkän ja rikkaan elämänsä\njälkeen nyt hiljaa siirtyi. Hänen kanssansa päättyi apostolinen\naikakausi, jonka vaiheita edellisissä kertomuksissa olemme koettaneet\nkuvata. Käsittäen väärin Herran Pietarille lausumat sanat: \"jos\nminä tahtoisin hänen (Johanneksen) siihen asti olevan kuin minä\ntulen, mitä sinun siihen tulee?\" olivat kristityt tulleet siihen\nluuloon, että Herra oli tuleva Johanneksen vielä eläessä. Mutta kun\napostolin elämä sammuikin ja hän laskettiin hautaan, eikä Herra\nollutkaan tullut, ilmaisi syvä huokaus kristittyjen surua siitä,\nettä Herran tulemisen päivä kentiesi vielä oli hyvinkin kaukana.\nNiin hartaasti toivoivat tämän ajan kristityt taivaan valtakunnan\ntäydellistä lähestymistä! Kuinka kaunis itse tämä erehdyskin! --\nApostolisen aikakauden loppua on verrattu sabatti-illan rauhaan. Se\nkehottaa meitä vielä kerran luomaan silmämme tähän aikaan, jolle\nkirkkohistoria ei mielellään tahdo hyvästiänsä sanoa. Johanneksen\nkuolema on kuin kaunis iltarusko, joka viipyy taivaalla, vaikka\naurinko jo on mennyt majoillensa, Siinä loistaa vielä meitä kohtaan\ntämän aikakauden kirkas valo, ja tämän valon kirkastamana esiintyy\nhetken vielä kristillinen kirkkokin. Kun seuraava päivä koittaa, ei\nkirkko enää ole sama kuin ennen.\n\n_Sentähden ovat he Jumalan istuimen edessä ja palvelevat häntä\npäivällä ja yöllä hänen templissänsä. Ja se joka istuimella istuu\nasuu heidän päällänsä._ Ilm. k. 7: 15,\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nMarttyyrikirkon aikakansi (100-323).\n\n\n\n\nI.\n\nKristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.\n\n\n    Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat tätä ja\n    puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun\n    tähteni. Matt. 5: 11.\n\nV. 98 astui _Trajanus_ Rooman valtaistuimelle. Kuin tunnettu, on\nhänen hallituksensa keisarein aikakauden paraimpia ja jaloimpia\naikoja. Hän on saanut liikanimen \"isänmaan isä\" ja sen hän monesta\nsyystä ansaitseekin. Trajanuksen oli tapa sanoa, että hän tahtoi\nhallita niin, kuin hän itse tahtoi tulla hallituksi, ja valalla\noli hän senaatille vakuuttanut, ettei hän milloinkaan tahtoisi\nvahingoittaa rehellisten ihmisten henkeä tahi kunniaa. Ja kuitenkin\non tämäkin keisari yksi niitä, jotka kovilla vainoilla ovat\nkoettaneet masentaa kristinuskoa ja sen tunnustajia. Tämä on meistä\nensin outoa, kummallista, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, käy\nsyy meille piankin selväksi. Kristinuskon kautta oli kokonaan uusi\naate esiintynyt maailmassa ja tämä aate oli vanhan pakanallisen\nkatsantotavan mitä jyrkin vastakohta. Roomalainen valtioviisaus\ntajusi helposti, kuinka mahdotonta oli sovittaa kristittyjen kaikista\nmuista oloista eroavia tapoja ja mielipiteitä pakanallisten ohjeitten\nmukaan järjestetyn yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän kanssa\nyhteen, ja erittäinkin käsittivät Rooman paraat hallitsijat tämän\nselvästi. Kristinuskon suurta tarkoitusta korottaa koko maailma\nJumalan valtakunnaksi he eivät ymmärtäneet, vaan, arvostellessaan\nasiaa ainoastaan valtiolliselta kaunalta, pitivät he kristityitä\nvaltiolle vaarallisina. Trajanus kammosi sitäpaitsi erittäin\nkaikkia seuroja ja yhdistyksiä, sillä hän arveli niiden jäsenten\npyrkivän erilleen valtiosta, ja kielsi erityisellä lainsäädännöllä\nkaikki yksityiset kokoukset. Asiain näin ollessa oli luonnollista,\nettä kristityitä ruvettiin tarkasti silmällä pitämään ja oikeuden\nedessä syyttämään lakien rikkomisesta. Usein olivat asianomaiset\nkuitenkin epävarmat, mikä menetystapa heidän suhteensa olisi\nkäytännöllisin ja oikein. Ajan luonnetta ja kristittyjen asemaa\nTrajanuksen aikana hyvin kuvaava on eräs meille säilynyt kirje,\njonka Bitynian silloinen maaherra _Plinius nuorempi_ kirjoitti\nkeisarille. Sen sisällys on seuraava: -- \"En ole milloinkaan ollut\nläsnä kristityitä tutkittaissa enkä tiedä, mistä ja mihin määrin\non tapana heitä rangaista. Olen myöskin hyvin epävarma siitä, eikö\nheidän ikänsä olisi lukuun otettava, vai rangaistaanko nuoret\nsamalla lailla, kuin täysi-ikäiset. Yhtä epätietonen olen senkin\nsuhteen, annetaanko heille anteeksi, jos luopuvat uskostansa,\nvai onko itse nimi 'kristitty' rangaistava, jos kohta siihen ei\nliittyisikään mitään rikosta. Niiden suhteen, joita minun edessäni\non kristityiksi syytetty, olen menetellyt seuraavaan tapaan.\nOlen kysynyt, ovatko kristityitä. Jos he sen myönsivät, uudistin\nkysymykseni toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuoleman\nrangaistuksella. Ne, jotka pysyivät tunnustuksessaan, vietiin\nminun käskystäni mestauspaikalle, sillä en epäillyt että heidän\ntaipumaton uppiniskaisuutensa kaikessa tapauksessa oli rangaistava,\nmikä heidän tunnustuksensa sisällys olisiki ollut. Toiset käyttivät\nitsensä kuin mielipuolet; niistä tein luettelon ja lähetin heidät\nRoomaan, koska olivat roomalaisia kansalaisia, -- Pian ilmaantui\nrikos monessa muodossa. Minulle annettiin itsensä ilmoittamattoman\ntekemä kirjoitus, joka sisälsi semmoistenkin nimiä, jotka kielsivät\nkoskaan kristityitä olleensa. Kun he, noudattaen minun esimerkkiäni,\nrukoilivat jumalia sekä viinillä ja suitsutuksella, polvillaan\npalvelivat sinun kuvaasi, jonka minä tätä tarkoitusta varten olin\nasettanut muiden jumalankuvain joukkoon, ja sitäpaitsi kirosivat\nKristusta, johon tosi kristittyjä ei milloinkaan voi pakottaa, pidin\nvelvollisuutenani päästää heidät irti. Toiset, joita kristityiksi\nsyytettiin, tunnustivat olevansa semmoisia, vaan kielsivät sen heti\njälestäpäin. Kaikki palvelivat sinun ja jumalain kuvia ja kirosivat\nKristusta.\" Kerrottuaan, kuinka hän kiduttamalla kahdelta nuorelta\nnaiselta oli koettanut saada selkoa kristittyjen \"rikoksista\",\njatkaa Plinius: \"En ole heissä löytänyt muuta kuin rajatonta\ntaikauskoa. Sentähden jätin tutkinnon toistaseksi ja päätin kysyä\nneuvoa sinulta. Asia näyttää sitä vaativan, koska tähän vaaraan\njoutuneiden luku on niin suuri. Sillä monta kaikista ikäluokista,\nsäädyistä ja kummastakin sukupuolesta on tuotu ja tuodaan yhä\nedelleen tutkittavaksi. Rutto on tarttunut ihmisiin kaupungeissa,\nkylissä ja maaseudulla, vaan näyttääpä kuitenkin siltä, kuin jos\nvoisi sen leviämistä estää. Pitkän ajan perästä alkavat ihmiset\nnimittäin ottaa osaa jumalanpalveluksiin temppeleissä; uhrieläimiä\nruvetaan jälleen ostamaan. Tästä voi päättää että useat vielä\nsaattavat luopua erehdyksestänsä, jos heille suodaan parannusaikaa.\"\n-- Trajanus hyväksyi kaikin puolin maaherran esityksen ja määräsi,\nettei kristittyjä saisi hakemalla hakea; ainoastaan niitä piti\ntuomita, joita oikeuden edessä syytettiin. Mutta heidän asemansa oli\nkuitenkin hyvin tukala, koska tietysti semmoisia aina löytyi, jotka\nolivat varsin halukkaat vetämään heitä oikeuteen, ja valitettavasti\ntäytyy meidän myöntää, että moni kristitty pelosta luopui uskostansa.\nJo ylläkerrottu Pliniuksen kirjekin todistaa, etteivät kaikki Herran\ntunnustajat olleet loppuun asti uskolliset. Veriseen taisteluun\nolivat tämän ajan kristityt vihityt, ja joka tahtoi pitää kristityn\njaloa nimeä, hän ei saanut horjua tässä taistelussa, kuinka suuret\nsen koetukset ja vaarat sitten olivatkin. Nimikristityt eivät\nkelvanneet taistelemaan marttyyrein urhoollisissa riveissä, heidän\ntäytyi luopua uskon sankarein kirkosta; eikä niiden luku, jotka\nolivat valmiit uhraamaan kaikki Herran tähden, sittenkään ollut pieni\n-- se kasvoi päinvastoin päivä päivältä.\n\nToisen vuosisadan veritodistajista vetää Jerusalemin seurakunnan\nvanha paimen _Simeon_ ensimmäisenä erityisen huomiomme puoleensa.\nTämä mies, jota arvellaan Herran sukulaiseksi, oli Jaakop nuoremman\nmarttyyrikuoleman jälkeen saanut hänen virkansa, ja kun osa Pellaan\npaenneita kristittyjä Jerusalemin hävityksen jälkeen palasi\ntähän esi-isien vanhaan, rakkaasen kaupunkiin, oli hän niiden\njoukossa. Ollen yli sadan vuoden vanha, hän ei helposti viihtynyt\nmuualla, vaikka rauniot vain nyt osottivat sitä paikkaa, missä\npyhä kaupunki, tuo hänelle kaikista paikoista maan päällä rakkain,\noli ollut. Trajanuksen vaino levitti kauhujaan Palestiinaankin,\nja kun Juutalaiset, joiden vihaa kristittyjä vastaan ei heidän\noma onnettomuutensakaan ollut lieventänyt, täkäläisen roomalaisen\nmaaherran edessä syyttivät Simeonia valtiolle vaarallisena Davidin\nhuoneen perillisenä, otettiin vanhus kiinni ja ristiinnaulittiin.\nNäin muutti (v. 107) tämä paljon kokenut Herran palvelija 120 vuoden\nvanhana maallisen elämän taisteluista ja tuskista ijankaikkisen ilon\nmajoihin. Kauan oli hän todistanut Herrasta, kovimpienkin kohtaloiden\nuhalla pysyi hän uskollisena loppuun asti, kunnes hän, kaunistaen\nmarttyyrikuolemalla Jesukselle pyhitetyn elämänsä, nyt lähti\npalkkansa perimään pitkästä ja hyvästä työstänsä. Kirkkohistoria ei\nkerro meille muuta tämän miehen elämän vaiheista, vaan eihän meidän\ntarvitsekaan tietää enempää asettaaksemme hänen marttyyrikirkon\njaloimpain uskonsankarein rinnalle.\n\nVeristen vainojen uhkaamana taisteli tämän aikakauden kirkko kovaa,\nvaan voitollista taistelua sortajiansa vastaan, ja lukemattomat\nkristityt uhrasivat siinä henkensä Herran kunniaksi ja siunaukseksi\ntuleville sukupolville. Trajanuksen ajoilta on vielä erittäin yksi\nnäistä sankareista muistettava, nimittäin apostolinen isä _Ignatius_,\njonka nimi jo ennen on mainittu. Hän oli ollut Johanneksen\nopetuslapsi ja johti nyt piispana Antiokian seurakuntaa. Kun keisari\nv. 115 retkellään Parttilaisia vastaan kävi Antiokiassa, tuotiin\nIgnatius kristityksi syytettynä hänen eteensä, \"Sinäkö olet se\nmies\", kysyi Trajanus, \"joka pahana henkenä uskallat vastustaa minun\nkäskyjäni, houkutellen muitakin samaan onnettomuuteen?\" Piispa\nvastasi: \"pahat henget katoavat kauas Jumalan palvelioista. Minua\nvihataan, sillä minä tunnustan Kristuksen kuninkaakseni ja kannan\nhäntä sydämmessäni.\" \"Tarkoitatko häntä, joka ristiinnaulittiin\nPontius Pilatuksen aikana?\" kysyi keisari. \"Niin, juuri häntä, joka\non ristiinnaulinnut synnin ja laskenut kaiken pahuuden vallan niiden\njalkain alle, jotka kantavat häntä sydämmessään\", sanoi Ignatius,\njoka nyt tämän todistuksensa tähden tuomittiin Roomaan lähetettäväksi\nja siellä kansan huviksi petojen eteen heitettäväksi. Ylistäen\nJumalaa, Joka hänelle oli suonut kunnian kantaa kahleita, niinkuin\napostoli Paavali, jätti jalo piispa hyvästi seurakunnallensa,\nsulkien sen rukouksissa Herran armoon, ja antoi vastustuksetta\nsitoa itsensä. Raakojen sotamiesten vartioimana vietiin hän nyt\nSeleusian satamaan, mistä matkaa jatkettiin meritse. Smyrnassa\ntapasi Ignatius lähettiläitä Vähän Asian seurakunnista, jotka olivat\ntulleet häntä tervehtimään, sekä sanotun seurakunnan piispan,\nystävänsä _Polycarpuksen_. Mikä lohdutus hänelle voida näin matkan\nkovat kärsimiset unohtaa, saada puhua Herrasta ja uskonveljeinsä\nkanssa kiittää ja ylistää Hänen nimeänsä! Vaan enemmän kuin ystäväin\nrakkaus ja hellä osanotto tuotti iloa hänen sydämmelleen kuitenkin se\najatus, että hän pian oli uhraava henkensä Herran kunniaksi. Meille\non säilynyt _seitsemän_ Ignatiuksen tällä matkalla kirjoittamaa\n_kirjettä_, jotka muun ohessa kuvaavat, kuinka hartaalla ikävällä\nhän odotti marttyyrikuoleman hetkeä ja lopullista pelastustansa.\nNiinpä kirjoittaa hän Rooman kristityille: \"minä melkein pelkään\nteidän rakkauttanne, koska toivomalla toivon verelläni saavani\ntodistaa uskoani. Tämmöistä tilaisuutta päästä Jumalan tykö ei\nminulle toisti olisi tarjona. Jos olette tyyneinä, saatte ylistää\nHerraa, kun annatte minun tulla Hänen omaisuudeksensa. Rukoilen\nteitä jättämään minut pedoille hyvällä luottamuksella; olen Jumalan\nnisunsiemen, jonka niiden hampaat jauhavat pieneksi. Puhutelkaat\nniitä lempeästi, että he tulevat minun haudakseni, jotta ei minusta\nmitään jäisi kenellekään vaivaksi.\" Pitkän ja vaivaloisen matkan\njälkeen, jota osittain kuljettiin maitse, osittain laivalla ja\njonka kestäessä Ignatius oli tilaisuudessa tervehtiä seurakuntia\nTroaksessa, Filippissä y.m., saapui hän vihdoin rasituksista\nnääntymäisillään Roomaan (116). Tänne olivat muutamat Antiokian\nkristityistä kiirehtineet hänen edellänsä, ja heihin yhtyi muitakin\nJesuksen tunnustajia, jotka halusivat puhutella tuota jaloa opettajaa\nja rukoilla hänen puolestansa. -- Joukottain kiirehtivät Rooman\nasukkaat teaatteriin, mistä nälkäisten petojen ulvonta kuului.\nSinne vaelsi nyt Ignatiuskin. Säälikö kukaan niistä, jotka tässä\nsuuressa väentungoksessa riensivät huvitusta etsimään teaatterin\nverisistä näytelmistä, tuota vanhaa, petojen ruuaksi tuomittua\nmiestä? Tuskinpa! Kristityitä hän ei saanut kauan puhutella; vartijat\nkiiruhtivat hänen kulkuansa, jotta hän aikanaan olisi saapuvilla.\nJo istuvat katsojat odottaen paikoillansa, ja hetkisen kuluttua\ntyönnetään Ignatius näyttämölle. Kun pedot hyökkäävät häntä vastaan\nja verinäytelmiin ihastunut yleisö uteliaasti odottaa ratkaisevaa\nhetkeä, seisoo hän tyynenä paikallansa näkemättä, kuulematta, mitä\ntäällä tapahtuu. Hänen taivasta kohti luodut silmänsä, tuo suloinen\nhymyily hänen huulillansa todistavat, että hänen ajatuksensa ovat\nmuualla. Pian ilmoittavat yleisön hurjat mieltymyksen osoitukset\nhänen saaneen surmansa. Näytelmä loppui, ja toiset samankaltaiset\nsaivat Rooman kansan piankin tämän tapauksen unhottamaan, vaan\nkirkkohistoria ei sitä milloinkaan unhota, sillä se on lehdillensä\nainaiseksi piirtänyt Ignatiuksen sankarikuoleman ja kalliina muistona\nsäilyttänyt kertomuksen tämän jalon miehen elämänvaiheista, etenkin\ntästä hänen viimmeisestä taistelustansa Jumalan kunniaksi.\n\n_Hadrianuksen_ hallitessa (117-138) rupesi kansa vaatimaan\nkristittyin surmaamista pakanallisissa juhlissa. Vähän-Aasian\nmaaherran _Serenius Grannianuksen_ ehdotuksesta kielsi tämäkin\nkeisari kaikki väkivaltaiset yritykset kristityitä vastaan, vaan\nlaillisen vainon tie oli kuitenkin jokaiselle heidän vihollisellensa\nyhä edelleenkin avoinna, niin että Jesuksen tunnustajat nytkin saivat\npaljon kärsiä. Mutta paljoa vaikeammaksi tuli heidän asemansa,\nkun _Markus Aurelius_ v. 161 astui valtaistuimelle. Tämä keisari,\njonka stoalaista ylpeyttä kristittyjen innostus ja nöyryys inhotti,\nei ensinkään koettanut hillitä kansan vihaa heitä vastaan, vaan\nantoi vielä lisäksi käskyn hakea heitä ja kiduttamalla pakottaa\nheitä luopumaan Kristuksesta. Jota enemmän aika edistyi, sitä\nvaarallisemmaksi tuli näiden vaiheiden ohessa suuren keisarikunnan\ntila. Idässä uhkasivat Parttilaiset, pohjoisessa Germanialaiset;\nalituiset sisälliset kapinat, tuon tuostakin sattuneet nälkä- ja\nruttovuodet, maanjäristykset sekä muut onnettomuudet lisäsivät kansan\nlevottomuutta ja pelkoa. Viha kristityitä vastaan tuli entistä\nyleisemmäksi ja raivokkaammaksi. Mitä hirmuisimpia huhuja pantiin\nheistä liikkeelle; niimpä kerrottiin heidän seuroissansa tappavan\npieniä lapsia ja juovan heidän vertansa, harjoittavan tavatonta\nepäsiveellisyyttä y.m. senkaltaista. Taikauskoisessa kansassa varttui\nja vakaantui se luulo, että tuo yleiseksi tullut luopuminen esi-isien\nuskonnosta oli jumalien vihan syynä sekä niiden onnettomuuksien,\njoiden alaisena kansa näinä aikoina huokaili. Ei kristittyjen\nsiveellinen elämä, ei heidän rauhallisuutensa ja ahkeruutensa, ei\nheidän auttavaisuutensa kaikkia kohtaan -- ei mikään voinut suojella\nheitä kansan raivolta. Turhaan koetti _Justinus Marttyyrikin_\nkristinuskoa kirjallisesti puolustaa -- keisari vastasi vainoomalla,\nja v. 166 mestattiin tämä jalo mies Roomassa, missä niin moni muu\nsamaan aikaan, uhraten kaikki kalliin uskonsa tähden, kuoli hyvä\ntunnustus huulillansa.\n\nKovimmin kohtasi vaino Vähän-Aasian kristityitä, joista erittäin\nSmyrnan seurakunnan jäsenet tässä suhteessa vetävät huomiomme\npuoleensa. Jääkööt tässä luettelematta nuo julmat rääkkäykset ja\nhirveät kidutuskoneet, joilla Jesuksen tunnustajia täällä koetettiin\npakottaa uskosta luopumaan; muistelkaamme sen sijaan kristittyjen\nurhoollisuutta tässäkin kovassa koetuksessa. Kirkkohistoria kertoo\nsuuria näiden sankarein haudoilla. Todistakoot vanhan piispan\nPolycarpuksen, tuon ennen mainitun Ignatiuksen ystävän, viimmeiset\nelämänvaiheet, miten täällä taisteltiin. Kun vimmastuneet pakanat\nolivat kyllästyneet tavallisten kristittyjen kuolemantuskia\nkatselemaan, alkoivat he vaatia Polycarpuksen henkeä. Piispa oli\nvetäynyt eräälle maatilalle, mistä vainoojat hänen pian löysivät.\nHän ei pelästynyt, kun he astuivat sisälle, eikä moittinut heitä,\ntarjosi päinvastoin heille ruokaa ja pyysi ainoastaan saada rukoilla\npari tuntia. Polycarpus tuotiin kaupunkiin ja vietiin maaherran\neteen. Tämä lausui: \"ajattele toki korkeata ikääsi; vanno että luovut\nuskostasi ja huuda toisten kanssa: kuolkoot Jumalan kieltäjät.\"\nVanhus loi silmänsä taivasta kohti ja huokasi, vaikka aivan toista\ntarkoittaen: \"niin, kuolkoot jumalankieltäjät,\" ja kun maaherra\nsitten kehotti häntä Kristusta kiroomaan, vastasi hän: \"kuusi ja\nkahdeksankymmentä vuotta olen Häntä palvellut, eikä hän koskaan ole\nminulle mitään pahaa tehnyt; kuinka voisin minä kirota kuningastani\nja Herraani?\" \"Minulla on petoja\" sanoi maaherra. \"Anna niiden tulla\"\nkuului vastaus. \"Tulella voin sinua rangaista\" huusi maaherra, vaan\nPolycarpus vastasi tyynesti: \"sinä uhkaat tulella, joka hetken\nvain palaa ja sitten sammuu, sillä et tiedä mitään tulevan tuomion\nijankaikkisesta tulesta, joka jumalattomille tallella on. Mutta\nmiksis viivyt? Tee, mitä tahdot.\" Tunnin aikaa oli tutkintoa jo\nkestänyt; kansa tuli levottomaksi ja alkoi huutaa: \"heittäkäät hän\npedoille, viekäät roviolle! Hän on Aasian opettaja, kristittyjen isä\nja meidän jumalien hävittäjä.\" Maaherra, jonka sydämmeen piispan\njalo käytös oli syvään iskenyt, tuomitsi hänen kuitenkin vihdoin\npoltettavaksi. Roviolle astuessaan rukoili Polycarpus: \"Herra Jumala,\nJesuksen Kristuksen Isä, minä kiitän sinua, että tällä hetkellä\ntahdot tehdä minunkin osalliseksi Jesuksen Kristuksen kärsimisissä.\nSinulle olkoon kunnia Jesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kanssa\nijankaikkisesti!\" Tuli syttyi hitaasti, ja kun rovio vihdoin rupesi\npalamaan, eivät liekit koskeneetkaan Polycarpukseen, ikäänkuin jos\nolisivat tahtoneet karttaa tätä viatonta, ylevää uhria. Keihäällä\npistettiin hän nyt kuoliaaksi (167). -- Näin taistelee, näin voittaa\nainoastaan se, joka on löytänyt elämän tien Kristuksen seuraamisessa.\n\nKymmenen vuotta myöhemmin (177) syttyi Galliassa uusi vaino\nkristityitä vastaan, jonka kestäessä etenkin _Lyonin_ ja _Viennen_\nseurakuntia kovasti ahdistettiin. Tämän vainon lukemattomista\nuhreista mainittakoot erittäin: eräs nainen _Blandina_, joka,\nvalittamatta kärsien kovimmatkin kidutukset ja todistaen: \"minä olen\nkristitty, eikä meidän keskuudessamme mitään pahaa harjoiteta,\"\nsankarin urhoollisuudella uhrasi henkensä; 15 vuotias nuorukainen\n_Ponticus_ sekä Lyonin vanha piispa _Potinus_.\n\nToisen vuosisadan viimmeiset vuodet eivät kirkolle olleet\nniin myrskyisät kuin edelliset, vaan vaikea oli silloinkin\nkristittyjen asema monessa paikassa. Mutta kaikkien vaiheiden\nuhalla levisi kristinusko voitollisesti keisarikunnan eri osissa.\nVeritodistajain jalo esimerkki puhui voimakasta, jaloa kieltä;\nkaikista kansanluokista sai kirkko joka päivä uusia tunnustajia:\nvanhuksia, naisia, nuorukaisia, lapsia kokoontui joukottain totuuden\nveristä lippua seuraamaan. Mikä kaunis todistus kristinuskon omasta\nsisällisestä voimasta!\n\n\n\n\nII.\n\nHarhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.\n\n\n    -- -- -- teidän sekaanne tulee vääriä opettajia, jotka\n    vahingolliset eriseurat tuovat, ja kieltävät sen Herran, joka\n    heidän ostanut on, saattaen heillensä nopian kadotuksen. 2 Piet.\n    2: 1.\n\nKirkon taistellessa vihollisiansa vastaan, syntyi sen omassa\nkeskuudessa vielä suurempia vaaroja, kuin vainojen tuottamat\nonnettomuudet olivatkaan. Tarkoitamme harhaoppeja, jotka jo varhain\nkylvivät valheen ja eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran\nseurakuntaan. Jo apostolein aikana tapaamme siellä täällä tämän\nharhaoppisuuden enteitä, mutta vasta toisella vuosisadalla alkaa\nse selvästi esiintyä, muodostaen erityisiä, kirkon ja raamatun\nopista enemmän tahi vähemmän poikkeavia lahkoja. Sen ilmiöt\njakaantuvat alussa kahteen pääryhmään: toinen tähtää ykspuolisesti\njuutalaisuuteen, toinen taas perustuu pakanalliseen filosofiaan,\njohon se lainaa aineksia raamatusta, siten koettaen sulattaa\nkristinuskoa pakanallisen tieteen kanssa yhteen. Edellistä edustavat\n_Ebionit_ ja _Natsarealaiset_, jälkimmäistä _Gnostikot_.\n\nKuten ennen on kerrottu, löytyi Jerusalemin seurakunnassa\nvanhimmista ajoista asti niitä, jotka puolustivat Mooseksen lain\norjallista noudattamista juutalaisen tavan mukaan. Jerusalemin\nhävityksen jälkeen heräsi tämä käsitystapa, jonka yksipuolisuuden\nja kiihkon apostolein oppi ja esimerkki oli saanut asettumaan,\nuuteen voimaan. Hadrianus oli nimittäin Jerusalemin raunioille\nrakennuttanut _Aelia Capitolina_ nimisen kaupungin sekä kieltänyt\nJuutalaisia, joiden kapinoitsemisenhalua hänkin oli saanut\nkokea, siihen asettumasta ja erittäin uskonnollisia menoja siinä\nharjoittamasta, siten masentaaksensa heidän kansallistunnettansa.\nTämä herätti juutalaiskristityissä innostusta sorrettua Mooseksen\nlakia puolustamaan ja muodosti _Ebionien_ ja _Natsarealaisten_\nyhdistykset. Edelliset puolustivat ankarasti ympärileikkausta\nja Mooseksen lakia, väittäen sen noudattamista välttämättömäksi\nautuuden ehdoksi kaikille kristityille, eivätkä tunnustaneet Paavalia\napostoliksi, selvästikin siitä syystä, että hän niin jyrkästi\npoikkesi tästä katsantotavasta. Mutta vieläkin arveluttavampi oli\nse heidän väitöksensä, että Kristus oli vain ihminen, joka vasta\nkasteessa varastettiin jumalallisilla voimilla. Heidän käyttämässään\nn.k. Matteuksen evankeliumissa ei ensinkään löytynyt kertomusta\nVapahtajan syntymisestä ja ylönluonnollisesta sikiämisestä, vaan\nse alkoi Johannes Kastajan historialla. Vähemmän ankarat olivat\nNatsarealaiset, jotka vaativat Mooseksen lain noudattamista\nainoastaan juutalaisuudesta kääntyneiltä, puolustivat Paavalin\napostolista arvoa eivätkä kieltäneet Kristuksen jumaluutta, vaan he\ntakertuivat jo varhain Gnostikkojen pauloihin ja joutuivat siten\nvieläkin vaarallisemmille harhateille. Vielä neljännellä vuosisadalla\ntapaamme heitä Palestiinassa, Jordanin itäpuolella; Ebionien jäljet\nkatoavat jo varemmin.\n\nSiihen aikaan, jolloin kristinusko alkoi levitä maailmassa,\nolivat kreikkalais-roomalaisen sivistyksen kukat jo alkaneet\nlakastua. Vanhat uskonnot olivat jo aikoja sitten paljastaneet\nkelvottomuutensa eivätkä filosofein oppijärjestelmätkään enää\nvoineet ihmisiä tyydyttää. Kaikille ajatteleville kävi vanhan\nmaailman kykenemättömyys synnyttää jotain uutta päivä päivältä\nselvemmäksi, mutta ennenkuin pakanallinen tiede ja viisaus\nluopuivat herruudestansa, yhtyivät aikakauden nerokkaimmat ja\nvoimakkaimmat henkilöt suureen työhön, jonka tarkoituksena oli luoda\nelähyttävää henkeä ja uutta voimaa vanhentuneisin oppikaavoihin\nja sivistysmuotoihin. Kooten kaikkialta aineksia tähän suureksi\naiottuun rakennukseen, koettivat he sulattaa yhteen kaikki tunnetut\nsivistysaineet, kuinka erinkaltaiset nämä sitten olivatkin. Näin\nsyntyi _uusplatonilainen filosofia_ ja sille uskottiin pakanamaailman\ntieteellinen taistelu kristillistä tunnustusta ja oppia vastaan.\nAjan hengen tahraamana kietoutui moni kristittykin tämän uuden\nviisaustieteen pauloihin, ja täten syntyi itämaalaisten unelmain,\nkreikkalaisen filosofian ja kristillisten aatteiden sekoituksesta\ntuo eriskummallinen, eri tahoille kauas haaraantuva uskonnollinen\noppijärjestelmä, jonka vaihtelevat ilmiöt tunnetaan _gnostisismin_\nyhteisellä nimellä.\n\nMahdotonta olisi yhdessä jaksossa täydellisesti esitellä Gnostikkojen\noppia. Siitä löytyy nim. niin monta toisistansa eroavaa järjestelmää,\njotka eivät sovi yhteiseen kaavaan, jommoista senvuoksi ei olekaan.\nGnostikot jakaantuvat kahteen pääluokkaan: _aleksandrialaiset_ ja\n_syyrialaiset Gnostikot_. Edellisten mietteiden pääkohdat, mikäli\nniitä voi yhteensovittaa, ovat seuraavat: Jumala on määräämätön,\nkäsittämätön henkisyys; hän on tosin kaiken henkisen elämän\nalkulähde, vaan toiselta puolen persoonaton aate vain, joka\nijankaikkisuudesta lepää tunnottomana, toimetonna. Itsetajuntaan\npääsee tämä Gnostikkojen jumala vasta _aioonein_ kautta, jotka,\nlähtien hänestä ijankaikkisen luonnonlain pakosta, hänen kera\nmuodostavat _valkeuden, puhtaan henkisyyden valtakunnan_. Tämän\njyrkkänä vastakohtana on _aineen_ eli _pimeyden_ niinikään\nijankaikkisuudesta olemassa oleva _valtakunta_. Muutamat aioonit\nvaipuivat heikkoudesta aineesen, ja täten syntyneestä valon ja\npimeyden aineksien sekoituksesta muodosti _demiurgi_, eräs alhainen\naiooni, näkyväisen maailman. Ihmishenki semmoisenaan on puhdas\nja valoisa, sen nykyinen saastaisuus riippuu siitä, että se on\nyhtynyt aineesen, joka on syntinen ja paha. Vapahtaaksensa aiooneja\npimeyden vallasta tuli korkein aiooni, Kristus, maailmaan, opettaen\nesimerkillään ihmisiä ruumiinkidutuksilla voittamaan aineen, jotta\nheidän henkensä, kuoleman kautta vihdoin kokonaan vapautettuna\nruumiin kahleista, pääsisi palajamaan valkeuden valtakuntaan. Vaan\npysyäksensä itse vapaana synnistä, ilmaantui Kristus valeruumiissa,\njonka vuoksi hänen kuolemansakin oli ainoastaan valekuolema.\nSyyrialaiset Gnostikot, jotka perustuivat _Soroasterin oppiin_,\nkäsittivät valkeuden ja aineellisuuden valtakuntain keskinäisen\nsuhteen vieläkin jyrkempänä, ijankaikkisesti sovittamattomana\ntaisteluna, jota paitsi he muissakin kohden poikkesivat\naleksandrialaisten veljiensä katsantotavasta. Jälkimmäisten etevin\nedustaja on _Valentinus_, eräs juutalaiskristitty, joka toisen\nvuosisadan keskipaikoilla vaikutti opettajana Aleksandriassa ja\nRoomassa; edellisistä mainittakoon _Saturninus_, jonka Hadrianuksen\naikana tapaamme Antiokiassa.\n\nEräs kirkkohistorioitsija vertaa Gnostikkojen oppia kiehuvaan\nnoitakattilaan, jonka savuisassa höyryssä esiintyy hurjasti\nmuodostuneita kuvaelmia, ja tämä vertaus onkin hyvin sattuva,\nHeidän rohkeat, hehkuvan ja hillitsemättömän mielikuvituksen\nkannattamat ajatuksensa luovat mitä kummallisimpia näköaloja, joiden\nsynkät, unelmankaltaiset haaveet vaihtelevissa muodoissa kiitävät\nsilmiemme ohitse. P. raamatun ylevä oppi elävästä, persoonallisesta\nJumalasta, joka vapaasta rakkaudesta loi maailman, sen kertomus\nsyntiinlankeemisesta ja ihmiskunnan turmeltuneesta tilasta,\nevankeliumi ihmisten pelastuksesta Jesuksessa Kristuksessa -- kaikki\nmuuttuu Gnostikkojen oppijärjestelmissä totuuden irvikuvaksi, joka\nei voi tyydyttää omaatuntoa eikä järkeä, Ja tätä uutta, ihmishengen\nomatekoista viisautta kokivat muutamat n.s. oppineet nyt levittää\nkristikunnassa, koska heistä oli muka alentavaista uskolla omistaa\nraamatun yksinkertaista oppia. Mutta heidän viisautensa levitti\npimeyttä vain pettyneiden ihmisten sydämmiin, ryöstäen kaikilta,\njotka siihen takertuivat, kristinuskon tarjoomat rikkaat aarteet sekä\nasettaen heidät turvattomina, toivottomina jatkamaan matkaansa elämän\naavalla eksyttävällä merellä. Pian näkyivät seuraukset, Gnostikkojen\nalussa ankara elämä ruumiinkidutuksiesa ja kaikenlaisissa\nitsensäkieltämisissä synnytti vähitellen vastakohtansa, Monissa\npaikoin antautuivat he hurjaan epäsiveellisyyteen, väittäen lihan\nvallan siten helpoimmin masentuvan. Tälle kannalle asettuivat esim.\n_Kainiitat_ ja _Nikolaiitat_, joiden hirvittävä epäsiveellisyys\nherätti inhoa pakanoissakin. Asiain näin ollen täytyi kirkon koota\nkaikki voimansa estääksensä tätä turmeluksen tulvaa hävittämästä\nviheriöitseviä niittyjänsä. Mutta vaikka gnostisismi ei kestänyt\ntaistelua totuuden puolustajia vastaan, vaan vähitellen katosi\nnäyttämöltä, jätti se kuitenkin tuntuvia jälkiä Herran seurakuntaan,\nsillä vielä kauan tämän jälkeen tapaamme kirkossa poikkeuksia\nraamatun osottamalta tieltä, jotka muistuttavat Gnostikoista,\ntodistaen kuinka vaikea kristikunnan oli päästä vapaaksi heidän\nvaarallisista verkoistansa.\n\nMitä likeisimmin sukua Gnostikkojen mietteiden kanssa ovat ne\nhaaveet, joita tapaamme persialaisen _Manin_ eli _Manichaeuksen_\nperustamassa harhaopissa. Matkoillansa oli hän länsimailla\npintapuolisesti tutustunut kristinuskoon ja kotia palattuansa\nkoetti hän esi-isiensä pakanalliseen uskontoon sovitella muutamia\nsen totuuksista. Persialaiset papit surmauttivat hänen inhottavalla\ntavalla (277), mutta hänen perustamaa lahkoansa he eivät saaneet\nmasennetuksi. Manilaisia tapaamme myöhempinä aikoina monissa paikoin\nkristikunnassa.\n\n\n\n\nIII.\n\nKatsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.\n\n\n    -- Olkaat aina valmiit vastaamaan jokaista, kuin teidän toivonne\n    perustusta tutkistelee, joka teissä on, hiljaisuudella ja\n    pelvolla. 1 Piet. 3: 15.\n\nTäynnä vaaroja ja vaikeuksia oli tämä aika. Nuo veriset vainot,\njoista olemme kertoneet, vaativat joka päivä uusia uhreja, ja lisäksi\nrupesi pakanallinen tiedekin nyt kaikin keinoin koettamaan kumota\nkristinuskoa, jota paitsi yhä karttuva harhaoppisuus häiritsi kirkon\nrauhaa, tuottaen eripuraisuutta ja riitaa veljellisen rakkauden\nja sopusoinnun sijaan. Jos milloinkaan niin vaadittiin tämän ajan\nkristityiltä totuuden jaloa, urhoollista tunnustamista sanoilla\nja töillä ja sitä rakkautta, joka \"kaikki kärsii, kaikki uskoo.\"\nVaan kirkko ei kuitenkaan sortunut tässäkään taistelussa, sillä\nHerra taisteli sen puolesta. Marttyyrein jalo joukko ei ole ainoa\ntodistamassa, että Hän nytkin oli läsnä seurakuntaansa: monet muut\nilmiöt osottavat samaa. Niinpä viittaa esim. ajan kristillinen\nkirjallisuus kaikkien erehdyksien uhallakin tähän lohdulliseen\ntotuuteen.\n\nJo ennen on puhuttu n.s. apostolisista isistä, jotka melkein\nkaikki elivät tänä aikakautena. Noudattaen suurten opettajainsa\nesimerkkiä, kirjoittivat he kirjeitä seurakunnille, opettaen ja\nneuvoen kristityitä oikein vaeltamaan elämän kaitasella tiellä sekä\nlohduttaen heitä koetuksen ja vainon hetkinä. On kyllä totta, että\neivät heidän kirjeensä mitenkään voi vetää vertoja uuden testamentin\nkirjoille, totta sekin, että apostoliset isät monesti erehtyvät\nopissansa, mutta emme silti saa halveksia heidän merkitystänsä kirkon\nhistoriassa. Päinvastoin löydämme heidän kirjoituksissaan monesti\nkalliita aarteita, joiden vertaisia ei joka aika synnytä.\n\nKuten jo mainitsimme, ei pakanamaailma enää tyytynyt ainoastaan\nniihin väkivaltaisiin keinoihin, joilla se alussa muihin ryhtymättä\noli koettanut Jesuksen tunnustajia sortaa. Sen pajassa valmistui\nnyt toisiakin aseita, joiden avulla ruvettiin kristinuskoa\nkirjallisuudenkin alalla hätyyttämään. Kaikenkaltaisia valheellisia\njuttuja, joita niin halukkaasti kerrottiin kristityistä ja heidän\nelämästään, koettivat toiset kirjallisesti levittää. Sitäpaitsi\ntekivät filosofit parastansa tieteellisesti todistaaksensa\nkristinuskon muka kelpaamattomuutta ja kykenemättömyyttä tyydyttämään\nihmisjärjen vaatimuksia. Tämän ohessa ilmaantui semmoisiakin\nkirjailijoita, jotka ivaten ja pilkaten kilvan pyrkivät samaa\ntarkoitusta saavuttamaan. Viimemainituista ovat etenkin tunnetut\n_Celsus_ ja _Lucianus_. Edellinen pilkkaa kristittyjen uskoa,\njoka edellyttää Jumalan alentuvan ihmisiä vihaamaan, vieläpä\nrakastamaankin. Jumala -- niin hän arvelee -- ei huoli ihmisistä\nenemmän kuin apinoista ja kärpäsistä. Verraten kristityitä\nmuurahaisiin ja matoihin, puhuu hän halveksimalla etenkin heidän\nuskostansa syntisiä armahtavaan vapahtajaan, väittäen koko tämän\nopin perustuvan valheelliseen satuun. Hänen sanansa ilmaisevat\nkatkeraa vihaa kristityitä vastaan, joiden lukuisuus näyttää häntä\narveluttavan. Lucianuksen iva on toista laatua. Häntä on kutsuttu\ntämän aikakauden Voltaireksi, sillä hän pilkkaa kaikkia uskontoja,\nsäästämättä yhtä vähän vanhoja filosofeja kuin kristityltä.\nViimemainituista kertoessa kirjoittaa hän muun muassa: \"Näiden\nihmisraukkojen päähän on pöllähtänyt se luulo, että heidän\nruumiinsa ja sielunsa ovat katoamattomat ja että he saavat elää\nijankaikkisesti; sentähden ylönkatsovat he kuolemaa, vieläpä sitä\netsivätkin. Heidän ensimmäinen lainsäätäjänsä on luulotellut heille\nettä he kaikki ovat veljiä, kun vain ovat eronneet meistä ja\nkieltäneet kreikkalaiset jumalat, sekä kehottanut heitä palvelemaan\nristiinnaulittua sofistaa ja elämään hänen sääntöjensä mukaan. Jos\njoku kavala viekoittelija tulee heidän luoksensa ja tietää oikeat\nkeinot, niin hän piankin voi rikastua ja sitten nauraa hän tyhmää\nkansaa.\"\n\nMaailman hyökkäyksiä vastustamaan esiintyvät nyt _apologeetat_\n(puolustajat), näyttäen _puolustuskirjoissaan_ toteen, kuinka\nsyyttömät Jesuksen tunnustajat olivat kaikkiin niihin rikoksiin,\njoista heitä soimattiin, sekä todistaen tieteellisesti kristinuskon\nverratonta ylevyyttä kaikkien muiden uskontojen ja oppijärjestelmäin\nrinnalla. Toisen vuosisadan apologeetoista vetävät huomiomme\npuoleensa: _Tatianus, Atenagoras Teofilus Antiokiasta_ sekä\netenkin jo ennen mainittu Justinus Marttyyri, joka on heistä\nkaikista etevin. Tämä Justinus oli syntyperältään kreikkalainen,\nvaikka hän oli elänyt ensimmäiset vuotensa Samariassa, minne hänen\nvanhempansa olivat muuttaneet. Kauan oli hän, niinkuin hän itse\nkertoo, turhaan hakenut totuutta eri filosofein kouluissa, kunnes\nhän vihdoin antautui uusplatonilaisuuteen. Jo luuli hän tässä opissa\nlöytäneensä, mitä etsi, kun hän kerta tapasi erään vanhan miehen,\njoka alkoi hänelle puhua kristinuskon syvistä totuuksista. Vanhuksen\nsanat iskivät syvään hänen sydämmeensä ja herättivät hänessä\nvastustamatonta halua tutkimaan raamattua, Tästä kirjasta Justinus\nlöysi, mitä hän niin kauan turhaan oli hakenut, ja tästä lähtien\nuhrasi hän koko elämänsä totuuden palvelukseen ja puolustukseen.\nMe tiedämme hänen pysyneen tälle totuudelle uskollisena loppuun\nasti, tiedämme hänen ansainneen Marttyyrin kunnianimen, jolla\nkirkko on tahtonut hänen muistoansa kunnioittaa, -- Ensimmäisen\npuolustuskirjansa kirjoitti Justinus luultavasti jo v. 139 ja jätti\nsen silloiselle keisarille _Antoninus Piukselle_. Vaan turha oli\nhänen yrityksensä johdattaa Rooman hallitusta ja sen pakanallisia\nalamaisia käsittämään kristinuskon jaloutta ja sen tunnustajain\nsiveellistä puhtautta. Vielä toisenkin puolustuskirjan ehti hän\nkirjoittaa ennenkuin hän verellänsä kirkkohistorian lehdille\npiirsi vieläkin paremman todistuksen kristinuskon ylevyydestä.\nLainaamme tähän muutamia otteita Justinuksen puolustuskirjoista.\n\"Me (kristityt) emme uhraa epäjumalan kuville, joita käsin tehdään,\nvaan me palvelemme totista Jumalaa, jonka Kristus on meille\nilmoittanut. Meitä kyllä pidetään mielettöminä, koska omistamme\ntälle Kristukselle, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen\naikana, jumalallisen kunnioituksen, vaan he (vihollisemme) eivät\nvoisi niin soimata jos tietäisivät ristin salaisuuden. Me, jotka\nennen elimme siveettömyydessä, harrastamme nyt puhtautta; me,\njotka muinoin turvasimme noitakeinoihin, olemme nyt pyhittäneet\nelämämme hyvälle, luomattomalle Jumalalle; me, jotka ennen pidimme\ntavaroita ja rikkautta kaikkea muuta kalliimpana, annamme nyt\nvapaaehtoisesti omastamme tarvitseville; me, jotka kävimme sotaa\ntoisiamme vastaan emmekä tahtoneet tietääkään niistä, jotka eivät\nkuuluneet meidän kansaamme, istumme nyt samassa pöydässä heidän\nkanssansa ja rukoilemme vihollistemme puolesta. Mitä, jotka vihan\nvimmassa meitä vainoovat, koetamme hyvyydellä lepyttää, ja me\ntoivomme luottamuksella, että hekin voivat päästä saman onnen\nosallisuuteen, josta me nyt iloitsemme.\" Nämä sanat ovat rauhan\nsanoja keskellä taistelun kiihkoa, kristillisen rakkauden vakaata ja\nylevää kieltä meluavan maailman myrskyissä. Ja jos kohtakin meidän\ntäytyy myöntää että Justinus monesti erehtyy, vieläpä joskus esittää\nväärin kristinuskon päätotuuksiakin, sekä että hän liian rohkeilla\nvertauksillaan ja mielivaltaisilla olettamisillaan useinkin eksyy\npois oikealta tieltä, on kirkkohistoria kuitenkin aina kalliissa\nmuistossa säilyttävä hänen jalon taistelunsa totuuden puolesta\naikana, jolloin Herran tunnustajilta vaadittiin niin paljon.\n\nMistä kirjailijoista, jotka toisella vuosisadalla puolustivat\nkirkon oppia lahkolaisia vastaan, on Polycarpuksen oppilas\n_Irenaeus_ epäilemättä etevin. Jo varhain lähti hän Galliaan\nluultavasti vastustamaan tässäkin maassa löytyviä Gnostikkoja\nja oli presbyterinä täällä, kun Lyonin ja Viennen seurakunnat\njoutuivat tuon kauhean vainon alaisiksi v. 177. Potinuksen jälkeen\ntuli hän Lyonin piispaksi ja kärsi marttyyrikuoleman v. 202. Vielä\nvanhoilla päivillään muistelee Irenaeus hellällä rakkaudella ja\nsuurella kunnioituksella suurta opettajaansa. Niin kirjoittaa hän\neräälle nuoruudenystävälleen, jota hän koettaa saada luopumaan\nGnostikkojen petollisista paaveista: \"Mitä elämämme aikuisimpina\nvuosina olemme kuulleet ja havainneet, se kasvaa yhteen sielumme\nkanssa, niin että vieläkin päivän selvästi muistan paikan, missä\nautuas Polycarpus istui, hänen tapansa ja ulkomuotonsa sekä puheensa,\njotka hän seurakunnalle piti kertoessaan meille kanssakäymisestänsä\nJohanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran; -- muistan\nselvästi kuinka hän kertoi heidän puheistansa, Herran sanoista ja\nihmetöistä. Hänen puheensa olivat aina raamatun mukaisia. Tämmöisiä\nminä kuulin sen armon kautta, jonka Jumala on minulle antanut;\npaperille en niitä kirjoittanut, vaan sydämmeeni, ja siinä minä\nniitä Jumalan avulla aina säilytän.\" Asettuen kokonaan kirkon\nsäilyttämän suullisen kertomuksen ja p. raamatun perustukselle ei\nIrenaeus antau tieteellisiin tutkimuksiin ja väittelyihin uskonnon\nalalla, vaan puhuu uskon ja vakuutuksen yksinkertaista kieltä. Tuon\ntuostakin teroittaen lukijoillensa sitä totuutta, että me pääsemme\noikeaan käsitykseen Jumalasta ainoastaan Häntä rakastamalla sekä\njokapäiväisen pyhityksen kautta, kammoo hän kaikkia filosofillisia\ntutkimuksia, \"sillä\" -- niin hän sanoo Paavalin kanssa -- \"tieto\npaisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.\" Ainoastaan tältä kannalta tahtoo\nhän uskonnon syvimmätkin salaisuudet käsittää, ja sentähden säilyttää\nhän taistelussaan Gnostikkojakin vastaan tuon sydämmen lempeyden,\njoka on kristillisen kirjailijan kauniin ominaisuus Lukiessamme\nhänen kirjaansa \"harhaoppisia vastaan\" tiedämme hänen rukoilleen\nniiden puolesta, joita vastaan hän taisteli. Irenaeuksen lempeä\nja rauhallinen mieliala ilmaantui kauniilla tavalla myöskin itä- ja\nlänsimaiden kristittyjen välillä pääsiäisjuhlan viettämisestä\nsyntyneessä riidassa. Asian laita oli seuraava. Vähän-Aasian\nseurakunnat, joissa löytyi paljo juutalaiskristittyjä, olivat\nsäilyttäneet vanhan testamentin tavan syödä pääsiäislammasta Misan\nkuun 14 p:nä. Seuraavan päivän viettivät he sitten Herran kärsimisen\nmuistoksi sekä 17 päivänä ylösnousemisen juhlaa Länsimaiden kristityt\neivät hyväksyneet tätä tapaa, koska pääsiäisjuhla siten saattoi\nsattua vietettäväksi minä viikonpäivänä hyvänsä Asia tuli puheeksi,\nkun Polycarpus Smyrnasta v. 160 kävi Roomassa Täkäläinen piispa\n_Annicetus_ puolusti länsimaalaista katsantotapaa jota vastaan\nPolycarpus väitti itse viettäneensä pääsiäisjuhlaa Johanneksen kanssa\nvanhan tavan mukaan. He erosivat kuitenkin sovussa toisistansa, ja\nkysymys jäi tällä kerralla sikseen Mutta v 196 syntyi sama riita\njälleen ja tiili silloin hyvinki kiivaaksi Rooman silloinen piispa\n_Viktor_, joka saman kysymyksen johdosta oli riitaantunut Efesoksen\npiispan _Polycarpuksen_ kanssa, kiihtyi kiivaudessaan niin että hän\nrikkoi kaiken yhteyden Vähän-Aasian seurakuntien kanssa. Silloin\nkirjoitti Irenaeus Viktorille kirjeen jossa muun muassa tapaamme\nseuraavat kauniit sanat: \"Apostolit ovat säätäneet, ettei kenenkään\nomatunto saa loukkaantua ruo'asta tahi juomasta eikä määrätyistä\nsabatti- tahi juhlapäivistä Mistä siis kaikki nämä riidat ja\nhäiriöt? Me vietämme juhlia, vaan vihan ja kiukun hapatuksessa,\nkun rikkirevimme Jumalan kirkkoa pitäen silmällä ainoastaan, mitä\nulkonaista on, unhottaen uskon ja rakkauden.\" Riitaa Irenaeus ei\nsaanut asettumaan, sitä kesti aina vuoteen 325, jolloin _Nicaean\nkirkolliskokous_ sen vihdoin ratkaisi, mutta kirkkohistoria on aina\nmuistava hänen ylevämielinen käytöksensä tässäkin tilaisuudessa,\nsamoin kuin se suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella yleensä\nmuistaa hänen hyvää työtänsä kirkon palveluksessa ja siitä syystä\nomistaa hänelle etevän sijan _kirkko-isien_ jalossa joukossa.\n\nJumalan palveluksessa seurattiin vielä apostolisen aikakauden\nyksinkertaista tapaa. Vaikka se mielipide oli yleinen, että kristityn\nsabatti on joka päivä eikä riipu säädetyistä ajoista eikä määrätyistä\npaikoista, tahdottiin kuitenkin erittäin muistaa muutamia päiviä\nviikossa. Min vietettiin _keskiviikkoa_ muistamalla Kristuksen\nkärsimisen alkua, _perjantaita_ Hänen kuolemansa ja _sunnuntaita_\nHänen ylösnousemisensa muistoksi. Molemmat edelliset päivät\nolivat _surupäiviä_, joina paastottiin ja polvistuen rukoiltiin,\nviimemainittu sitä vastoin vietettiin _ilopäivänä_; silloin\ntoimitettiin rukoukset seisaalta eikä paastottu. Kuten ennen on\nmainittu säilyttivät juutalaiskristityt lauantain (sabattipäivänä).\nHe viettivät sitä ilopäivänä, jota vastoin länsimaiden seurakunnat,\nvastustaen tätä katsantotapaa, alkoivat sitä surupäivänä pitämään ja\nsemmoisena viettämään. Muuten määrättiin jumalanpalveluksen menot ja\nkirkon juhlaryhmä tarkemmin vasta myöhempinä aikoina, jonka vuoksi\ntäydellisempi kertomus tähän kuuluvista asioista paraiten sopii\nesiteltäväksi toisessa paikassa.\n\nTähän aikaan, jolloin harhaoppisuuden synnyttämä eripuraisuus\nuhkasi erikoisseuroihin jakaa Herran seurakunnan, esiintyi myös yhä\nselvemmin _yhden katolisen_ (yleisen) _kirkon_ aate vastustamaan\nlahkolaisuuden harjoittavaa vaikutusta. Vaan tällä aatteella oli\nvieläkin tärkeämpi ja syvempi merkitys: se ilmaisi nimittäin samalla\ntuota kristinuskon ylevää tarkoitusta yhdistää koko ihmiskunnan\nyhdeksi ainoaksi lammashuoneeksi, jonka paimen on Kristus. Jo tämän\naikakauden etevimmät henkilöt, niinkuin Polycarpus, Irenaeus y.m.\npuolustavat jäykästi kirkon katolisuutta. Hengen sisällinen yhteys\nvaati kyllä yhteyttä ulkonaisissa oloissakin, mutta ajan pyrinnöt\ntässä suhteessa tulivat toiselta puolen vaarallisiksi kirkolle, kun\nnäet ruvettiin pitämään ei ainoastaan harhaoppeja, epäsiveellisyyttä\nja luopumista seurakunnasta, vaan myös jokaista poikkeusta yleisestä\ntavasta ulkonaisissa muodoissa, hallitustavassa ja jumalanpalveluksen\nmenoissa irroittumisena kirkon ja samalla Kristuksen yhteydestä.\nKirkon yksyyden aate esiintyi elävänä piispan persoonassa, jonka\nvirkaa ruvettiin pitämään entistä suuremmassa kunniassa. Poiketen\napostolisen aikakauden tavasta, antoi tämä aika sanotun nimen\nainoastaan yhdelle joka seurakunnassa ja häntä pidettiin muita\nseurakunnan palvelijoita etevämpänä ja arvokkaampana. Tämä on sen\nkatsantotavan ensimmäisiä enteitä, joka sittemmin saa kristikunnan\nvuosisatojen kuluessa polvistumaan paavin valtaistuimen edessä.\n\n\n\n\nIV.\n\nSeptimius Severus vainoo kristityitä.\n\n\n    Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enämpi kuin minua, ei\n    se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka\n    tytärtänsä enämpi kuin minua ei se ole minulle sovelias. Math.\n    10: 37.\n\nToinen vuosisata oli kulunut umpeen; verisenä nousi kolmannen\nvuosisadan aurinko taivaalle, ennustaen kristityille uusia\ntaisteluja ja kärsimisiä. _Septimius Severus_, joka v. 193 oli\ntullut keisariksi, oli alussa hyvinkin ystävällinen kristityille,\nkunnes hänen mielensä yhtäkkiä muuttui aivan vastaiseksi. Syyksi\nväittävät muutamat seuraavan tapauksen. Eräs afrikalainen legioni\nsaapui kerta keisarin luokse vastaan ottamaan hänen sille lupaaman\npalkinnon. Kaikki sotilaat esiintyivät seppelöittyinä, paitsi yksi,\njoka kantoi seppelettänsä kädessä. Hän oli, näet, kristitty eikä\ntahtonut noudattaa toveriensa pakanallisia tapoja. Miehen käytös\nherätti Septimius Severuksessa epäluuloa kristittyihin ja heti kielsi\ntämä erityisellä lainsäädännöllä jokaista kristinuskoon kääntymästä.\n(202). Olipa syy mikä tahansa, kova vaino syntyi, jonka ääretöntä\njulmuutta Jesuksen tunnustajat etenkin Pohjois-Afrikassa saivat\nkokea. [Ruotsalainen runoilija Stagnelius on murhenäytelmässään\n\"Marttyyrit\", joka löytyy suomeksikin käännettynä, runollisesti\nkuvannut tämän vainon vaiheita.]\n\nLuultavasti jo ennen v. 202 olivat Syyrian seurakunnat taasenkin\njoutuneet pakanain vainoovan vihan alaisiksi. Täältä levisi vaino\nensiksi Aleksandriaan, missä lukematon joukko Jesuksen tunnustajia\nrovioilla, mestauslavalla, ristin päällä sekä muilla kidutuksilla\nsurmattiin. He kärsivät urhoollisesti kaikki tuskat, ja heidän\njaloutensa saavutti monesti pakanainkin kunnioitusta. Tämän vainon\nuhreista on etenkin eräs nuori nainen nimeltä _Potaminaea_ tullut\nkuuluisaksi, ja moni kaunis kertomus hänestä säilyi vielä kauan\ntämän jälkeen kansassa, joka muisti häntä melkein ylönluonnollisena\nolentona. Herättäen huomiota yhtä paljon ihanalla ulkonäöllään kuin\nneitsyeellisellä puhtaudellaan, tuotiin Potaminaea tutkittavaksi\nheti vainon alussa. Raaka tuomari koitti ensiksi uhkauksilla ja\nkovilla kidutuksilla pakottaa häntä uskosta luopumaan, vaan kun\ntämä ei onnistunut, antoi hän käskyn polttaa hänet. Pilkaten\nseurasi Aleksandrian raaka yleisö jalon neitosen viimmeistä matkaa,\nsaadaksensa nähdä hänen kuolemantuskiansa, ja töin tuskin saattoi\nsotamies -- hänen nimensä oli _Basilides_, -- jonka vartioittavaksi\nPotaminaea oli uskottu, suojella häntä kansan raa'alta väkivallalta.\nKiitollisuutta säteilivät kauniin uhrin silmät tälle miehelle,\njoka ainoana kaikista osotti hänelle sääliväisyyttä tämän kovan\nkoetuksen hetkinä, ja Basilides kuuli hänen lausuvan: \"kun minä\npääsen pois, rukoilen Herraa että Hän palkitsee sinua siitä hyvästä,\njota olet minulle osottanut.\" Kun ehdittiin määrätylle paikalle,\nlaskettiin Potaminaea verkalleen jäsen jäseneltä, jotta hänen\ntuskansa kauemmin kestäisivät, kiehuvaan pikeen. Täten loppuivat\nvihdoin hänen kärsimisensä. -- Muutaman päivän päästä mestattiin\nBasilideskin, jonka sydämmessä Potaminaean jalo esimerkki oli\nvirittänyt ijankaikkisen elämän valon. Hänkin kuoli uskonsa tähden\nristiinnaulittuun Vapahtajaan.\n\nLänteenpäin kääntyivät nyt vainon myrskyt levittäen kauhujaan\n_Kartagonkin_ nuoressa seurakunnassa. Tämän kaupungin vankilassa\ntapaamme tähän aikaan muiden muassa kaksi nuorta naista, _Vivia\nPerpetuan_ ja _Felicitaan_, jotka uskoivat Vapahtajaan. Vastikään\nolivat he päättäneet sen opetus- ja koetusajan, jonka kirkko vaati\npakanuudesta kääntyneiltä, ennenkuin nämä kasteen kautta otettiin\nkristillisen seurakunnan jäseniksi. Perpetua oli korkeasukuinen\nainoastaan 21 vuoden ikäinen vaimo, jolle tämä maailma tarjosi\nmitä sillä on viehättävintä ja parasta. Muun muassa kutsui pieni\nrintalapsi, jonka hän sai ottaa mukaansa vankilaan, hänen ajatuksiaan\ntakasin maailmaan, ja kun lisäksi hänen vanha, harmaapäinen isänsä,\njoka oli pakana, surusta masentuneena tuli vankilaan, rukoillen\nhäntä luopumaan Kristuksesta, syntyi nuoren vaimon sydämmessä kova\ntaistelu. Voittaen kiusaukset, vastasi hän kuitenkin vanhuksen\nhelliin rukouksiin: \"en voi sanoa itseäni muuksi, kuin olen ja\nolen oleva: olen kristitty.\" Muutaman päivän perästä siirrettiin\nkristityt vangit siitä verraten hyvästä vankilasta, jossa heitä\ntähän asti oli säilytetty, pimeään luolaan. Täällä oli suuri joukko\nkaikenkaltaisia pahantekijöitä, joiden paatumus ja hurja raakuus\nteki kristittyjen tilan vielä surkeammaksi. Vanginvartijain iva ja\nsäälimättömyys lisäsi heidän kärsimisiänsä. Tämmöisten vaiheiden\nohessa koitti näille Jesuksen tunnustajille se päivä, jona he kasteen\nkautta olivat otettavat seurakunnan yhteyteen -- sen seurakunnan,\njonka paljas nimi silloin herätti ylönkatsetta ja vihaa kaikkialla\neikä tuottanut sen jäsenille muuta kuin tuskaa ja onnettomuutta\nmaailmassa. Ja kuitenkin odottivat he ikävällä tätä hetkeä! Semmoinen\noli marttyyrien usko ja rakkaus Vapahtajaan! Muutamat diakonit,\njotka olivat päässeet sisälle vankilaan, kastoivat nämä kuolemaan\nvihityt uhrit kolmiyhteisen Jumalan nimeen sen taivaallisen\nvaltakunnan alamaisiksi, jonka kirkkautta ja kunniaa kaikki ne saavat\nnähdä, jotka loppuun asti uskollisina pysyvät. Sanottuin diakonein\nonnistui toimittaa vangeille vähän parempi paikka eräässä toisessa\nvankihuoneessa, vaan täällä odotti Perpetuaa vielä tuskallinen\ntaistelu. Sinne saapui nimittäin hänen isänsä, koettaen vielä kerta\nkyyneleillä ja rukouksilla muuttaa tyttärensä päätöstä. \"Lapseni\"\nhuokasi vanhus \"sääli toki isäsi harmaita hiuksia! Sääli isääsi, jos\nvielä ansaitsen kantaa tätä nimeä. Minä olen kasvattanut sinua, sinä\nolet ollut minulle veljiäsi rakkaampi, voi, älä tuota minulle tätä\nhäpeää. Muista äitiäsi, sukulaisiasi, poikaasi, joka ei jää eloon,\njos sinä kuolet. Karkota nuo korkeat ajatukset pois mielestäsi äläkä\nsyökse meitä kaikkia onnettomuuteen.\" Perpetua vastasi: \"kun seison\ntuomioistuimen edessä, on kaikki päättyvä niin, kuin Jumala tahtoo;\ntiedäthän, ettemme ole omassa vallassamme, vaan Jumalan vallassa.\"\nSortunein mielin lähti isä pois. Kun Perpetua sitten tuotiin\ntutkittavaksi, koetti maaherrakin hänen mieltänsä muuttaa, sanoen:\n\"sääli isäsi harmaita hiuksia, sääli lastasi, uhraa keisarille!\"\nMutta vakavasti vastasi jalo vaimo: \"isäni onnettomuutta kyllä suren\nyhtä paljon, kuin jos itse kärsisin hänen tuskansa, mutta omatuntoni\nei salli minun muuta tunnustaa, kuin mitä sydämmeni uskoo.\" Lopuksi\nantoi maaherra vitsoilla piestä Perpetuan isää, jotta tytär\nsääliväisyydestä vihdoinkin taipuisi, mutta vaikka taistelu oli kova,\nei Perpetua nytkään horjunut. Kristityt tuomittiin petojen eteen\nheitettäviksi, ja Perpetua vietiin takasin vankilaan. Vahvistaen\nuskoansa viimmeiseen taisteluun, nautti hän Herran ehtoollisen\nmuiden kuolemaan vihittyjen kanssa. Näiden joukossa oli, kuten yllä\nmainitsimme, Felicitaskin, joka vankilassa oli synnyttänyt lapsen.\nKooten viimmeiset voimansa erosivat nämä molemmat hengiltä tuomitut\näidit pienokaisistansa, jotka he uskoivat ystävilleen hoidettaviksi,\nja seurasivat muita marttyyrejä näytelmäpaikalle. Kansan huviksi\nolivat miehet puettavat Saturnuksen pappien, naiset Ceres jumalatarta\npalvelevain naispappein pukuun, mutta kristityt sanoivat: \"annammehan\nvapaaehtoisesti elämämme, koska emme tahdo uhrata epäjumalille;\nmiksi meitä siis tähän pakotetaan?\" Asianomaiset pitivät anomusta\nkohtuullisena ja Jesuksen tunnustajat saivat esiintyä näyttämöllä\nomissa vaatteissaan. Jo kuului petojen kiljunta, marttyyrit\nsuutelivat toisiansa ja veisaten ylistysvirttä sen Herran kunniaksi,\njolle he olivat elämänsä pyhittäneet, odottivat he levollisina\nkuolemaa. Hetkinen vain -- ja heidän tuskansa olivat loppuneet ja\nkatoomattoman ilon päivä heille koittanut.\n\nSeptimius Severuksen vaino kesti monta vuotta, vaikkei se kuitenkaan\nollut yleinen koko valtakunnassa. Niiden maakuntien joukossa, joissa\nkristityltä vainottiin, mainitaan Galliakin, missä, kuten jo on\nkerrottu, kirkkoisä Irenaeuskin silloin sai surmansa. -- Tällä tavoin\nsurmasi onneton keisarikunta, jonka perikatoa barbarein uhkaavat\njoukot, sisälliset eripuraisuudet ja yhä karttuva tapainturmelus\nvalmistivat, vielä kauan jaloimpia naisiansa ja paraita miehiänsä\nsokeutensa uhriksi, ennenkuin se vihdoin käsitti, että kristinusko\noli ainoa, joka voi sen perikatoa viivyttää.\n\n\n\n\nV.\n\nMontanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.\n\n\n    Sentähden vyöttäkäät teidän mielenne kupeet, olkaat raittiit,\n    pankaat teidän täydellinen toivonne siihen armoon, kuin teille\n    Jesuksen Kristuksen ilmestyksen kautta taritaan. 1 Piet. 1: 13.\n\nJos se kokemus, ettei mitään suurta ilman innostuksetta ole saatu\ntoimeen, jo maallisissakin oloissa toteutuu, niin on tämä totuus\nvieläkin silminnähtävämpi hengellisellä alalla. Uskonnollista\ninnostusta tapaamme aina Herran seurakunnassa kaikkialla, missä\nvain on ryhdytty työhön Jumalan kunniaksi. Kirkkaasti loistaa se\nmeille apostolein elämästä ja heidän kirjoituksistansa, se säteilee\nmeitä vastaan Jesuksen veritodistajain urhoollisesta kilvoituksesta\nja uskonsankarein ylevästä työstä Herran viinamäessä, levittäen\nkaunista valoansa maan synkissä laaksoissa ja jalostuttaen ihmisten\nsydämmiä uhraamaan kaikki taistelussa epäuskoa ja syntiä vastaan.\nMutta kirkkohistoria todistaa myös, että uskonnollisen innostuksen\nvalo ihmisten sydämmissä on arka lahja, jota sen omistajain\nvarovaisuudella tulee hoitaa ja ainoastaan Jumalan muuttumattomasti\npuhtaasen sanaan perustuvan uskon öljyllä ylläpitää, sillä jos sitä\nvirittämään käytetään muita aineksia, menettää se kirkkautensa ja\njohdattaa harhateille. \"Meillä on vahva profeetallinen sana\", sanoo\napostoli, \"ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin\nkynttilästä, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa\nteidän sydämmissänne.\" Joka kerta kuin kristityt unohtaen tämän\nvaroituksen poikkesivat Jumalan sanan opista ja mielikuvituksensa\nohjaamina rupesivat Jumalan lupauksia ja ennustuksia selittämään,\njoutuivat he eksyttäville poluille, kuinka harras heidän\ninnostuksensa edistää taivaan valtakunnan lähestymistä sitten olikin.\nTämä on kokemus, jonka totuutta kirkkohistoria lukemattomilla\ntodistuksilla todistaa. Jo varhaan tapaamme kirkossa tämänkaltaisia\npoikkeuksia Jumalan sanan osottamalta tieltä, vaikka täten syntyneet\nerikoisseurat vasta myöhemmin ilmaantuvat. Ensimmäinen suurempaa\nhuomiota herättävä tämänlaatuinen lahko on se, jonka keskuudessa\n_Montanuksen harhaoppi_ kehittyi.\n\n_Montanus_ oli kotosin Fryygiasta, missä ikivanhoista ajoista\nasti oli harrastettu mielikuvitusta liikuttavia uskonnollisia\nmenoja. Tämä taipumus ilmaantui, vaikka tietysti varsin toisessa,\nijankaikkisen totuuden puhdistamassa muodossa täällä syntyneissä\nkristillisissä seurakunnissakin, jota paitsi se luulo, että Herran\ntuhatvuotinen valtakunta oli hyvin lähellä lisäsi täkäläisten\nkristittyjen uskonnollista intoa, kehottaen heitä vainojen kovina\npäivinä innostuksen hetkinä unohtamaan nykyisyyden tuskat. Toisen\nvuosisadan keskipalkoilla esiintyi heidän keskuudessaan Montanus.\nKerskaten erinomaisista ylönluonnollisista lahjoista, vieläpä\nväittäen olevansa Kristuksen lupaama parakleeta (lohduttaja), ennusti\nhän entisistä vainoista pelästyneille seurakuntalaisilleen uusia\nsemmoisia, viehättäen sanankuulioitansa rohkeista vertauksista\nuhkuvalla saarnallaan. Montanus ennusti vanhurskaan Jumalan tuomion\npian kohtaavan kirkon sortajia, kuvasi hehkuvilla sanoilla pian\nlähestyvän tuhatvuotisen valtakunnan kunniaa ja kirkkautta sekä\nkehotti kristityltä urhoolliseen uskontunnustukseen ja kilvoitukseen.\nMontanuksen kautta -- niin hän opetti -- oli kirkko saavuttava\nsuuremman täydellisyyden kuin milloinkaan ennen, sillä nyt oli se\naika tullut, jolloin Henki Kristuksen lupauksen mukaan oli ilmoittava\nihmisille niitäkin salaisuuksia, joita ei Vapahtaja vielä saattanut\nopetuslapsilleen julistaa. Ollen kovin ankara itseänsä kohtaan,\nvaati Montanus kaikilta kristityiltä puhtautta ja nuhteetonta\nsiveellisyyttä lausuen mitä kovimman tuomion niille, jotka eivät\npaastoomalla, marttyyrikuolemaa etsimällä sekä kaikenkaltaisella\nitsensäkieltämisellä harrastaneet ainoastaan hengellisen valtakunnan\nvoittoa maan päällä. Kaikki maallinen ilo, oli se mitä laatua\ntahansa, oli hänen oppinsa mukaan syntistä; tosikristityn tulee sitä\ntarkasti karttaa samoinkuin kaikkien maallisten pyrintöjen pitää\noleman hänestä kaukana.\n\nTämmöiset mielipiteet, joiden viehättäväisyyden Montanus sitä paitsi\nlumoavalla esitystavallaan sai vielä suuremmaksi, kokosivat hänelle\ntämän myrskyisän, uusia oloja valmistavan ajan vaiheissa paljon\nystäviä, ensiksikin Fryygiassa, etenkin _Pepuzan_ kaupungissa, ja\nsitten kaukana Wähän-Aasian rajojen ulkopuolellakin. Näistä ystävistä\nmainitaan jo alussa kaksi naistakin, _Maximilla_ ja _Priskilla_,\njotka, kerskaten hekin ylönluonnollisista lahjoistaan, ennustivat\nJumalan valtakunnan lopullisista vaiheista maan päällä. Niin väitti\nesim. Priskilla, että Herra oli ilmestynyt hänelle vaimon muodossa\nsekä sanonut, että taivaallinen Jerusalemi oli ilmaantuva Pepuzan\nkaupungissa, joka paikka siis oli pyhänä pidettävä. Montanukselaiset\nhylkäsivät kaiken erityisen pappissäädyn, puolustivat jyrkän\nyksipuolisesti aatetta jokaisen kristityn pappeudesta sekä väittivät\ntosi kirkon löytyvän ainoastaan siinä, missä Hengen ylönluonnolliset\nlahjat, joista etenkin ennustuksen lahja on tärkeä, ilmaantuvat ja\novat vaikuttamassa. Katolisen kirkon oppia, mikäli se tähän aikaan\noli järjestetty ja määrätty, he eivät tahtoneet vastustaa, vaikka\nheidän yksipuolinen katsantotapansa monessa kohden siitä erosi.\nEtenkin tulee meidän muistaa, että he väärin käsittäen Pyhän Hengen\nvirkaa seurakunnassa mielikuvituksensa pettäminä perustivat kaikki\nväitöksensä tuohon välittömään valistukseen, jonka taivaallista\nsyntyperää he eivät milloinkaan epäilleet. Täten himmentyi heidän\nkäsityksensä ja armovälikappalten, erittäin sakramenttein,\nmerkityksestä kalliista arvosta. Mutta jos meidän täytyykin\nmyöntää, että tämmöisiä erehdyksiä ja niistä riippuvia varjopuolia\nlöytyi Montanuksen perustamassa lahkossa, emme suinkaan silti saa\nhalveksia sen suurta merkitystä kirkon historiassa. Montanukselaisten\nuskonnollinen innostus, joka ei epäillyt uhrata kaikkea Herran\ntähden, jalostutti Jesuksen tunnustajani urhoollisuutta, kehottaen\nkristityitä noudattamaan näiden uusien veritodistajain esimerkkiä,\njoiden oli tapana sanoa: \"älä milloinkaan toivo saavasi kuolla\nvuoteellasi, vaan kuole marttyyrinä, sillä siten Hän kirkastetaan,\njoka kuoli meidän tähtemme,\" Kernaasti myönnettäköön että\nMontanukselaisten maltiton pyrkiminen saada verellänsä tunnustaa\nuskonsa ei ole Hänen käskynsä mukainen, joka on elämän ja kuoleman\nHerra ja jonka tahtoon meidän tulee tyytyä silloinkin, kun\ninnokkaimmatkin toiveemme pettyvät; vaan ken ei toiselta puolen ole\naltis antamaan heille tätä erehdystä anteeksi? Ja arvostellessamme\nheidän orjamielisen ankaraa kirkkokuriansa, joka piti vapaaehtoisia\nruumiinkidutuksia kristillisen elämän nimenomaisena tuntomerkkinä\neikä epäillyt ehdottomasti sulkea jokaista törkeään syntiin\nlangennutta ainaiseksi seurakunnan yhteydestä, on meidän tässäkin\nmuistaminen, että he täten pyrkivät säilyttämään kristikuntaa\npuhtaana siitä yleisestä epäsiveellisyydestä, joka kaikkialta uhkasi\nsitä turmella. \"Maailman suolana\" vaikutti Montanuksen lahko kaikkien\nerehdyksiensä uhallakin paljon hyvää kirkossa, ja moni jalo henkilö\nlöysi siinä ijankaikkisen elämän valon. Perpetua ja Felicitas, joiden\nurhoollisesta marttyyrikuolemasta edellisessä luvussa kerroimme,\nolivat montanukselaisia, ja tähän lahkoon kuului myös suuri kirkkoisä\nTertullianus, joka tieteellisesti on esittänyt ja jäljestänyt\nMontanuksen omituiset mielipiteet. -- Tämän miehen merkitystä kirkon\nhistoriassa sopii meidän siis tässä silmäillä.\n\n_Septimius Florens Tertullianus_ syntyi Kartagossa toisen vuosisadan\nkeskipaikoilla. Hänen vanhempansa, jotka olivat pakanoita,\nkasvattivat hänen asianajajaksi ja puhujaksi, jommoisen viran\nTertullianus mieheksi tultuaan saikin. Surutonna eli hän maailman\nsynneissä, kunnes hän keski-ikäisenä kääntyi kristinuskoon. Toiset\narvelevat marttyyrein jalon urhoollisuuden vaikuttaneen tämän\nmuutoksen. Kääntymisensä jälkeen tuli Tertullianus syntymäkaupunkinsa\nseurakunnan presbyteriksi. Siellä hän kuoli v. 220. Hänen\nulkonaisista elämänvaiheistaan on meillä varsin vähän tietoja. Sitä\ntäydellisemmin kuvaavat tämän merkillisen miehen monet kirjoitukset\nhänen luonnettansa ja hänen rikkaan henkensä tilaa. Tertullianus oli\nvoimakas henkilö, joka, ankara kun oli itseänsäkin kohtaan, jäykästi\nvaati siveellistä puhtautta kaikilta kristityiltä urhoollisesti\ntaistellen Herran tunnustajissakin yhä karttuvaa tapainturmelusta\nvastaan. Kaikki voimansa ja rikkaat lahjansa pani hän alttiiksi\nsäilyttääksensä kirkkoa puhtaana tämän epäsiveellisen ajan myrskyissä\nja estääksensä sitä hajoomasta erikoisseuroihin, joiden turmellusta\ntuottavia seurauksia ilmaantui kaikkialla. Montanukselaisten oppi,\nheidän siveellinen puhtautensa, heidän kehoituksensa kristityille\nkaikissa pysymään erillään maailman saastaisista oloista tarjosi\nTertullianuksen ankaralle, synkkämieliselle luonteelle niin paljon\nviehättävää, että hän takertui heidän lahkoonsa. Tätä askelta\narvostellessamme on meidän muistaminen, etteivät Montanukselaiset\nvastustaneet kirkon oppia sekä ettei Tertullianuskaan huomannut että\nheidän väitöksensä ainakin muutamissa kohden paljon poikkesivat\nsiitä. -- Tertullianus vastusti kaikin voimin maailmallista tiedettä,\nväittäen sitä harhaoppien ja kaiken eksytyksen siittäjäksi. Jokaisen\nihmisen hengessä asuu -- niin hän opetti -- Jumalan tunto, vaikka\ntämä tunto tulee täydelliseksi vasta Kristuksen kautta. Ainoastaan\nkirkolla uskovaisten yhteydellä on totuus, eikä yksikään pääse\ntotuuden valoon kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Ilman kirkkoa\nei ole mitään autuutta. Hän on _katolisen kirkon_ rajattoman vallan\njyrkimpiä puolustajia. Tertullianus oli erinomaisen tuottelijas\nkirjailija, on muodostanut latinalaisen kirkkokielen ja on tämänkin\nkautta saavuttanut varsin tärkeän aseman kirkon historiassa.\nHänen kirjoitustapansa on nerokasta ja voimakasta, täynnä syvää\ntunteellisuutta ja aaterikasta. Nuo tuon tuostaki esiintyvät jyrkät\nkäänteet, miehen synkkämielinen luonne, jonka ankaruutta hän ei\nkoeta hillitä, vaikuttavat, että hänen kirjoituksiltaan puuttuu tuo\nkirjoitustavan sulous ja lauseiden sopusointu, jotka viehättävät\nmeitä monen muun tämän aikakauden kirjailijain teoksissa. Puolueton\narvostelija on kuitenkin pitävä näitä varjopuolia syrjäseikkana ja\nTertullianuksen kirjoituksia lukiessaan aina myöntävä hänen olleen\ntiiman ajan aaterikkaimpia ja jaloimpia henkilöitä, jolle ainoastaan\nani harva voi vertoja vetää.\n\nTertullianus oli ikäänkuin luotu apologeetaksi. Omasta kokemuksestaan\nhän tiesi, kuinka kykenemätön pakanallinen viisaus oli antamaan\nsielulle rauhaa. Sitä enemmän oli hän kääntymisensä jälkeen tullut\nvakuutetuksi kristinuskon pyhittämästä voimasta. Senpätähden\npuolustaa hän täydestä sydämmestään tätä uskoa, ylistäen sen\njaloja vaikutuksia ihmiskunnassa. Lainaamme tähän otteen hänen\n\"Apologeticus\" nimisestä pakanoita vastaan kirjoitetusta teoksestaan\nkuvaamaan Tertullianuksen kirjoitustapaa sekä niitä oloja, joissa hän\neli:\n\n\"Nyt tahdon teille kuvata kristittyjen kaunista vaellusta. Me\nkristityt olemme yksi ruumis yhteisen uskonnon, jumalallisen oppimme\nsekä toivomme liiton kautta. Me kokoonnumme yhteisesti ikäänkuin\nsuljetuissa riveissä Jumalaa ylistämään. Tämmöinen väkivalta\non Jumalalle otollinen. Me rukoilemme myös keisarein, heidän\nvirkamiestensä, maailman mahtavain sekä yleisen rauhan puolesta. Me\nkokoonnumme p. raamattua tutkimaan, me ravitsemme uskoamme pyhillä\nveisuilla, me tuemme toivoamme ja noudatamme vainonkin aikoina\njumalallisten ohjeiden kuria. Kokouksissamme annetaan neuvoja, niissä\nvallitsee jumalallinen tarkastus, sillä olemme vakuutetut Jumalan\nläsnäolosta. Meitä johdattavat kokeneimmat vanhat miehet, jotka\novat saaneet tämän kunnian hyvän maineensa vuoksi eikä rahalla;\nsillä rahalla ei osteta mitään jumalallista. On kyllä totta, että\nmeillä on jonkunlainen yhteinen rahasto, mutta me emme kokoa mitään\nrahalle alttiille uskonnolle. Kerta kuukaudessa antaa jokainen\nkohtuullisen rahasumman, jos tahtoo ja voi, sillä ei ketään pakoteta\nsitä tekemään. Näitä varoja ei käytetä huveihin eikä juominkeihin,\nvaan lahjoiksi köyhille sekä avuksi isättömille ja vanhoille. Ja\nsiitä te meitä moititte, että me rakastamme toinen toistamme teidän\nmeitä vihatessanne. Me olemme valmiit uhraamaan henkemme toistemme\npuolesta, kun te sitä vastoin murhaatte toisianne. Te syytätte\nkristityltä kaikista sattuneista onnettomuuksista. Jos Tiber-joen\nvesi nousee liian korkealle, jos Niilivirta ei kostuta peltoja,\njos nälkä taikka rutto sattuu, niin te heti huudatte: kristityt\npetojen eteen! Eiköhän semmoisia onnettomuuksia tapahtunut ennen\nkristittyjen esiintymistä? Warmaankin tapahtuu niitä nyt vähemmässä\nmäärässä kuin ennen, sillä kristittyjen rukousten tähden on Jumala\narmahtavampi. Onnettomuudet tulevat teidän synteinne vuoksi. Mutta --\nniin väittänette -- sehän todistaa meidän Jumalaamme vastaan, että\nmekin, jotka Häntä palvelemme, joudumme niiden alaisiksi. Tietäkäät,\nettä vasta ajan lopussa on palkinto ja rangaistus tuleva. Meille\novat nämä koetukset varoitukseksi, eikä meidän ole niin vaikea kuin\nteidän niitä kärsiä, kun eivät sydämmemme ole kiinnitetyt maallisiin.\nJos luulottelette itseänne, että nämä onnettomuudet tulevat meidän\ntähtemme, miksikä sitten teidän jumalanne eivät varjele teitä niiltä?\nTe syytätte meitä kelvottomiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta mehän\nteemme kauppaa, harjoitamme maanviljelystä ja laivaliikettä sekä\nsuoritamme veromme tunnon mukaan. Hullutuksissa vain emme tahdo\nolla osallisina; ainoastaan ravintolanisännillä, myrkkyjuomain\nvalmistajilla y.m. senkaltaisilla on syytä moittia meitä siitä,\nettemme tuota heille mitään tuloja. Pahantekijöitten joukossa ei\nlöydy kristityitä. Ainoastaan me olemme viattomia, sillä Jumala\nja täydellinen mestari on meille viattomuutta opettanut. Meidän\nsiveysoppimme on puhtaampi ja täydellisempi kuin teidän; meidän\nkeskuudessamme ovat saastaiset ajatuksetkin eivätkä ainoastaan pahat\nteot kielletyt. Jumalan, emmekä maaherran tuomiota me pelkäämme.\nUseat teistä pitävät meitä filosofi-yhdistyksenä. Miksikä ette\nsiis suo meille samaa vapautta, kuin filosofit nauttivat, etenkin\nkoska olemme näitä siveellisemmät? Meitä verrataan filosofeihin\nsiitä syystä, että nämä ovat lainanneet paljon meidän pyhästä\nkirjastamme. Heidän esimerkkiänsä noudattaen ovat muutamat,\nharhaoppiset ja gnostikot, sekoittaneet meidän uutta oppiamme\nfilosofillisiin väitöksiinsä. Tämmöistä oppia emme hyväksy, vaan\nasetamme sitä vastaan uskontunnustuksemme. Mutta te pilkkaatte\nmeitä, kun esittelemme puhdasta oppia, ja kuuntelette sitä vastoin\nmieltymyksellä filosofein väärentämää oppia. Ja vaikka tämä meidän\noppimme olisi vääräkin, niin on se hyödyllinen ja parantaa meitä.\nMitä syytä teillä siis on rangaista meitä siitä? Korkeintain sopisi\nteidän meitä siitä pilkata. Mutta -- niin sanotte -- miksi sitä\nvalitatte, että me teitä vainoomme? Itsehän etsitte kärsimisiä,\nrakastatte kai siis niitä, jotka semmoisia teille tuottavat. Me\nvastaamme: kärsimiset semmoisinaan eivät tuota meille iloa, vaan\nvoitto riemun tuottaa, samoinkuin sota sotamiehelle on vaivaloista,\nmutta voitto riemuisa. Mutta me voitamme, kun me surmataan.\nTeidän on tapana kunnioittaa urhojen niinkuin esim. Reguluksen\nkärsivällisyyttä, vaan meitä pidätte mielipuolina. Tehkäät loppu\nmeistä, hyvät maaherrat; pääsettehän kansan suosioon, jota enemmän\nkristityitä tuomitsette, ristiinnaulitsette, kidutatte! Veremme\non kristinuskon siemen. Me kiitämme teitä, kun meitä tuomitsette,\nsillä olemme vakuutetut, että Jumala silloin julistaa meidät\nrangaistuksesta vapaiksi.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nMonarkkilaiset.\n\n\n    -- Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. 1 Kor. 8: 1.\n\nEnsimmäiset kristityt omistivat itselleen uskon nöyryydellä ja\nkuuliaisuudella kristinopin syvät totuudet. Heidän ei ollut tarve\nruveta näitä totuuksia tieteellisesti tutkimaan ja järjestettyyn\noppikaavaan sovittamaan. Mutta jota enemmän aika edistyi, jota\nselvemmin raamatusta poikkeavia mielipiteitä alkoi ilmaantua Herran\nseurakunnassa, sitä tarpeellisemmaksi tuli myös puhtaan opin\nrajoittaminen kaikista erehdyttävistä mielipiteistä ja väitöksistä.\nErittäin kehotti tuo pitkä taistelu Gnostikoita vastaan kirkon\nopettajia tähän työhön. Täten valmistui vähitellen se aika, jonka\npäätettävänä oli järjestää ja tarkemmin määrätä kirkon oppia. Vaan jo\ntämän tehtävän enteetkin, joista nyt on kysymys, ennustavat selvästi,\nkuinka vaarallinen ja vaikea tämä työ oli oleva. Moni koetti likemmin\nselittää ja kehittää kirkon oppia, vaan takertui itse arveluttaviin\nerehdyksiin. Kuta vaikeampi kysymys, sitä lähempänä tietysti\nerehdyskin, etenkin jos, niinkuin usein tapahtui, p. raamatun syviä\ntotuuksia ruvettiin ihmisjärjen ahtaalla mitalla arvostelemaan.\nNiinpä ilmaantui esim. monta eksyttävää väitöstä Jumalan\nkolminaisuudesta, ja nämä väitökset synnyttivät pian järjestettyjä\nharhaoppeja, joita vastaan puhtaan opin puolustajat kauan saivat\ntaistella, ennenkuin kirkon oppi tämän järjelle käsittämättömän\nkysymyksen suhteen vähitellen vakaantui.\n\nKirkon vanhemmat, opettajat olettivat kyllä, että Logos (Sana)\nijankaikkisuudesta on ollut Isässä, vaan kun he kallistuivat siihen\nväärään katsantotapaan, että tämä Sana vasta luomisessa oli olemassa\nHänestä persoonallisesti eroitettuna olentona, tuli se käsitystapa\nyhä yleisemmäksi, että jumaluuden toinen persoona on Isää alhaisempi.\nTältä kannalta käsitettiin luonnollisesti myös Pyhän Hengen suhde\nIsään. Tämä katsantotapa, jonka mukaan Pojan ja Pyhän Hengen\njumaluus tulee hyvin epäiltäväksi, synnytti pian vastakohtansa.\nSäilyttääksensä jumalallisen olennon yksyyttä, hylkäsivät, näet,\ntoiset persoonallisen eroituksen jumaluuden eri persoonain välillä,\nkun eivät muulla tavoin voineet sanottua totuutta puolustaa. Vaan\nitse teossa joutuivat he täten vieläkin arveluttavamman erehdyksen\npuolustajiksi ja muodostivat harhaoppisia lahkoja, joiden edustajia\nyhteisellä nimellä nimitetään _Monarkkeiksi._\n\nNoin v. 200 ilmaantui Roomassa eräs _Teodotus_, kotosin\n_Bysantiumista_. Hän väitti että ei ole kuin yksi persoona\njumaluudessa, nim. Isä, ja että Poika ja P. Henki, ovat vain\njumalallisia _voimia_. Asettuen Ebionein kannalle piti hän Kristusta\nainoastaan jumalallisilla voimilla varustettuna ihmisenä. Teodotuksen\nperustamaa harhaoppia, jonka puolustajia kutsutaan _Dynamikoiksi_,\nkehitettiin menestyksellä heidän Roomassa perustamassaan koulussa\nsekä muualla, ja moni jalo kristitty pettyi heidän oppinsa kautta.\nNäiden joukossa mainitaan _Natalis_ niminen mies, joka esiintyi sillä\nväitöksellä, ettei kukaan \"ennen näitä aikoja\" ole kutsunut Kristusta\nJumalaksi. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi erehdyksensä ja\nluopui siitä. Enemmän kuin kukaan muu on _Paavali Samosatalainen_,\njoka v. 260 pääsi Antiokian piispaksi, kehittänyt Dynamikkojen\noppia. Miehen röyhkeä käytös, hänen ylpeytensä ja itsekkäisyytensä\nherätti kuitenkin niin paljon mielipahaa häntä vastaan, että hän v.\n272 pantiin pois viralta. Tästä alkaen lannistui vähitellen hänen\nlahkonsakin, mutta sen kylvämät harhaoppisuuden siemenet itivät ja\ntuottivat kirkolle myöhemmin suuria häiriöitä.\n\nToiseen suuntaan erehtyivät n.s. _Patripassianit_, joista _Praxeas_\nja _Noétus_, molemmat kotosin Vähästä-Aasiasta, ovat etevimmät.\nViimemainittu esiintyi Roomassa 3:nen vuosisadan alkupuolella ja\nsai täällä paljon ystäviä; itse Rooman silloinen piispakin asettui\nhänen puolellensa. Patripassianit opettivat, että Isä itse oli tullut\nihmiseksi, kärsinyt ja kuollut maailman syntein sovittamiseksi.\nHeidän päätarkoituksensa, joka kyllä itsellään oli aivan oikeutettu,\noli säilyttää Jumalan ilmestyminen Kristuksessa täydellisenä, mutta\nheidän yksipuoliselta kannaltansa oli varsin mahdotonta puolustaa\npuhdasta oppia. Tertullianus sanoi heistä: \"he ovat ristiinnaulinneet\nIsan ja ulosajaneet Pyhän Hengen.\"\n\nVielä kolmannen Monarkilais-lahkon tuntee kirkkohistoria. Sen etevin\nedustaja on Ptolemaisin presbyteri _Sabellius_, joka eli kolmannen\nvuosisadan keskipaikoilla. Hänen oppinsa mukaan (sitä kutsutaan\n_modalilaisuudeksi_) on Jumala alkuansa persoonaton yksyys, joka\nsittemmin kolmella eri tavalla on ilmestynyt maailmassa. Isä, Poika\nja P. Henki ovat vain jumaluuden toinen toisensa perästä ilmaantuvia\nilmestysmuotoja eivätkä suinkaan persoonallisia olentoja.\n\nAlkamaisillaan oli nyt tuo pitkä riita Jumalan kolminaisuudesta\n-- se riita, jonka vaihtelevat ilmiöt täyttävät niin monta lehteä\nseuraavien vuosisatojen kirkkohistoriassa. Monarkilaiset lahkot\nkyllä voitettiin ja katosivat vähitellen näyttämöltä, kun eivät\nniiden edustajat pystyneet puolustamaan mielipiteitänsä niitä kirkon\nsuuria opettajia vastaan, jotka rupesivat heitä vastustamaan,\nmutta kun nämäkin takertuivat yksipuolisuuksiin ja erehdyksiin,\njäi tämän tärkeän opin määrääminen myöhempien aikojen tehtäväksi.\nValitettavasti teki kirkon opettajain katkeruus ja heidän sydäntensä\nkovuus tämän vaikean kysymyksen kehittämisen jo alussa vielä\nvaikeammaksi. Järjenmukainen arvostelu pääsi vallitsemaan ollen\nmonessa paikoin tukehuttaa elävän uskon Herran seurakunnassa,\neripuraisuus ja viha poisti rakkauden monen kristityn sydämmestä.\nSynkät pilvet nousevat kirkon tulevaisuuden taivaalle, mutta pilvien\ntakana asuu Hän, jonka kaikkivaltias käsi nytkin on korotettu\ntotuuden puolustukseksi.\n\n\n\n\nVII.\n\nUusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.\n\n\n    Älkäät luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan\n    päälle: en ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään.\n    Math. 10: 34.\n\nSeptimius Severuksen kuoltua seurasi rauhallisenpi aika. Muutamat\ntämän aikakauden keisareista koettivat valtakunnan eri uskonnoista\nluoda jonkummoisen yleisuskonnon, joka yhdistäisi kaikki\nuskonnolliset järjestelmät ja tyydyttäisi kaikkia ihmisiä. Kuinka\nturhat ja mahdottomat nämä yritykset itsessään olivatkin, tuottivat\nne kuitenkin kristityille entistä levollisempia päiviä, tarjoten\nheille tilaisuutta järjestämään kirkon sisällisiä oloja sekä\nlevittämään evankeliumin sanomaa maailmassa. Mutta tämä rauha oli\nyhtä vaarallinen kuin lyhyt. Se kokosi nimikristityitä kirkkoon,\nveltostutti kristittyjen kilvoitusta elämän kaitasella tiellä ja\nsai monen suruttomaksi petollisen maailman suhteen. Ja kuitenkin\nväijyi heitä nytkin pakanain viha, odottaen ainoastaan tilaisuutta\nleimahtaaksensa ilmituleen.\n\nV. 249 korottivat legionit _Deciuksen_ valtaistuimelle. Hän oli\njäykkäluontonen, muinaisroomalaisia tapoja harrastava henkilö\nja hänen hartain toivonsa oli uudistaa Rooman entinen loisto ja\nmahtavuus. Pitäen esi-isien uskontoa valtakunnan paraana tukeena,\npäätti hän hävittää kristinuskon ihan juurinensa. Heti keisariksi\npäästyänsä sääti hän, että kaikkien kristittyjen tuli ottaa osaa\nvaltion uskonnollisiin menoihin. Käskyn noudattamista piti ankaran\ntarkasti valvottaman valtakunnan kaikissa osissa. Kristittyjen\nhämmästys ja pelko oli yleinen. Keisarin käskyläiset koettivat\nuhkauksilla ja väkivallalla pakottaa heitä kuuliaisuuteen, ja\nsuruksensa täytyi Jesuksen tunnustajain monesti kokea, miten suuri\nnimikristittyjen luku tähän, aikaan oli. Joukottain kiiruhtivat\ntoiset uskoansa kieltämään jo ennenkuin he olivat vangitutkaan, täten\nsäilyttääksensä niitä maallisia etuja, joihin heidän sydämmensä oli\nkiinnitetty. Toiset hankkivat itselleen virkamiehiltä todistuksen\nettä olivat noudattaneet keisarin käskyä, vaikkeivat olleetkaan\nsitä tehneet, täten koettaen tyydyttää omaatuntoansa hätävalheella\nja petoksella. \"Heissä toteutuivat,\" sanoo kirkkohistorioitsija\nEusebius, \"Vapahtajan sanat: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän\nläpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan.\" Mutta tapaammepa\ntänäkin aikana monta jaloa esimerkkiä Jesuksen tunnustajain\ntaistelusta totuuden puolesta; monessa paikoin säteilee vielä\nnytkin muuttumattoman kirkkaasti meitä kohtaan marttyyriajan kirkas\nvalo. -- Deciuksen vaino ei rajoittunut, kuten edelliset, muutamiin\npaikkakuntiin ja kaupunkeihin -- se raivosi koko valtakunnassa ja\non siis pidettävä ensimmäisenä _yleisenä vainona_. Keisarin kuoltua\n(251) odotti moni rauhallisempia aikoja, vaan turhaan, Deciuksen\nseuraaja valtaistuimella _Gallus_ jatkoi vainoa. _Valerianus_,\njoka v. 253 tuli keisariksi, kohteli alussa kristityltä lempeästi,\nmutta erään hänen suositun neuvonantajansa onnistui pian kokonaan\nmuuttaa keisarin mielen. Jo v. 256 kiellettiin kristityitä ankarasti\nrukouksia pitämästä ja piispoja uhattiin maanpaolla, elleivät\ntaipuisi palvelemaan epäjumalia. Seuraavana vuonna kiihtyi vaino\nkiihtymistään. Julkaistiin näin kuuluva keisarillinen käsky:\n\"Kristittyjen piispat, presbyterit ja diakonit ovat heti miekalla\nsurmattavat, senaatorit ja ritarit menettäkööt arvonimensä ja\nomaisuutensa, ja jos tämänkin jälkeen pysyvät kristittyinä, ovat\nhekin kuolemalla rangaistavat, Säätynaiset ajettakoot maanpakoon;\nkeisarillisen hovin kristityitä kohdeltakoon orjina, he pantakoot\nkiinni ja lähetettäkööt keisarillisille maatiloille työtä tekemään.\"\n-- Tämän vainon uhreista mainitaan muiden muassa Rooman piispa\n_Sixtus II_ ja neljä hänen diakoniansa. He ristiinnaulittiin\nkristittyjen hautausmaalla. Urhoollisesti he tunnustivat uskonsa,\nvoitollisesti he kuolivat.\n\nRauhaton oli aika, täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Pakanamaailma\nvalmistautui viimmeiseen suureen taisteluun kristinuskoa vastaan,\nkooten kaikki voimansa, kaiken vihansa vihdoinkin masentaaksensa\nJesuksen tunnustajat, ja tämän ohessa ilmaantui kirkossa yhä\nsuuremmassa määrässä erimielisyyttä, eripuraisuutta ja riitaa. Jos\nmikään oli tämä aika tuskallinen kirkon opettajille, sillä heitä\nvastaan kokosi riehuvan taistelun myrskyisä meri kovimmat aaltonsa.\nTodistuksena on esim. kirkkoisä Cyprianuksen elämäkerta, jota nyt\nlähdemme silmäilemään.\n\n_Tascius Caecilianus Cyprianus_ syntyi luultavasti Kartagossa\nkolmannen vuosisadan alussa. Ollen arvokasta sukua kasvatettiin\nhän pakanalliseksi viisaaksi ja rupesi asianajajaksi. Opillaan ja\ntaidollaan saavutti hän maailman kunnioitusta runsaassa määrässä\nja hänen rikkaan pöytänsä ympärille kokoontui paljo ystäviä. Mutta\nkaikki tämä kunnia ja loisto ei voinut tyydyttää, häntä eikä tuottaa\nhänen sydämmelleen sitä rauhaa, jota hän kaipasi. Päivä päivältä kävi\nhän yhä synkkämielisemmäksi, turhat, tyhjät olivat hänestä maallisen\nelämän pyrinnöt ja toimet, köyhä maailman kunnia, petolliset sen\nlupaukset, \"Olin nääntyä elämän myrskyisällä, pimeällä merellä,\nminä horjuin sinne tänne enkä tietänyt minne kääntyä, kaukana kun\nharhaelin totuudesta ja valosta,\" kirjoittaa hän itse tätä aikaa\nmuistellessaan. Uskollinen Vapahtaja, hengellisesti köyhäin ja\nmurheellisten auttaja, loi valoa ja rauhaa hänen kolkkoon sydämmeensä\nja kutsui hänet työhön viinimäkeensä. V. 246 otettiin Cyprianus p.\nkasteen kautta kristillisen seurakunnan yhteyteen ja kaksi vuotta\nmyöhemmin valittiin hän Kartagon piispaksi. Pitäen itseään varsin\nkelvottomana näin painavaa virkaa hoitamaan, koetti hän kaikin\nvoimin estää vaalia, mutta kun kansa rukoillen, vaatien pyysi häntä\npiispaksensa, suostui hän vihdoin, vaikka vastahakoisesti, sen\npyyntöön.\n\nCyprianus oli syvänluontonen henkilö, hän vihasi kaikkea\npintapuolisuutta, kaikkea teeskentelemistä. Mitä enemmän hän\nPyhän Hengen kurittamana ja opettamana tutustui kristinuskoon,\nsitä selvemmäksi kävi hänelle se totuus, että Jumala vaati meiltä\nkoko meidän sydämmemme. Seuraten tätä vaatimusta ja noudattaen\nTertullianuksen esimerkkiä, jonka kirjoituksia hän ahkeraan\nluki, alkoi Cyprianus ankarasti vastustaa nimikristillisyyttä ja\nkaikkea sitä epäsiveellisyyttä, johon Kartagon seurakunta tuon\nverrattain pitkän ulkonaisen rauhan aikana oli sortunut. Opillaan\nja esimerkillään herätti hän tosikristillisyyden uuteen eloon\nseurakuntalaistensa sydämmissä, teroittaen heille kristityn kalliita\nvelvollisuuksia sekä vaatien heitä taisteluun syntiä vastaan. Eikä\nCyprianus suotta varoittanut seurakuntalaisiaan, ei hän joutavia\npuhunut muistuttaessaan heille sitä totuutta, että kristityn elämä on\ntaistelua, tie Kristuksen seuraamisessa ristin tie!\n\nArmossaan oli Herra muutaman vuoden kuluessa suonut tunnustajilleen\nulkonaista rauhaa ja lepoa, mutta moni heistä oli, kuten mainitsimme,\nsuruttomuuteen uupuneena alkanut solmia liittoa maailman kanssa,\nsiten unohtaen Hänen, jonka sana varoittaen, uhaten kieltää\nmeitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita, Kaikkina aikoina\non kristittyjen kokemus todistava rauhan ja menestyksen päivien\nolevan taistelun ja koetuksen aikoja vaarallisempia, ja marttyyrien\naikakausikin, jonka veriset näytelmät usein täyttävät mielemme\nkauhistuksella, opettaa meille samaa. Kun Herran vanhurskaat\ntuomiot synnin tähden kohtaavat ihmisiä, kun Hänen valittuinsa\nusein täytyy ulkonaisestikin kärsiä enemmän kuin maailman lasten,\noppikaamme pitämään tätäkin armona, sillä Herra kääntää kurituksensa\nsiunaukseksi kaikille niille jotka Häntä pelkäävät. Tätä totuutta\nsai Kartagon seurakuntakin taas kokea Deciuksen verisen vainon sitä\nkohdatessa. -- Cyprianuksen seurakuntalaisia vietiin joukottain\nvankilaan, toisia kidutettiin, toisia surmattiin missä oli hän itse,\ntuo jalomielinen, rohkea paimen, joka saarnoillaan oli kehottanut\nseurakuntaansa urhoollisesti taistelemaan maailmaa vastaan? Uhkasihan\nDeciuksen vaino juuri piispoja, juuri he olivat ennen muita\nsurmattavat -- eikö historia tiedä kertoa mitään mainion Cyprianuksen\nkäytöksestä näinä aikoina? Me oudoksumme hänen vetäytymistään pois\ntuon verisen taistelun näyttämöltä ja pakenemistaan syrjäiseen\npaikkaan, minne vainon myrskyt eivät ulottuneet, emmekä saa\nkummastella, että häntä tästä kovasti moitittiinkin. Turhaan koetti\npiispa puolustaa itseään, sillä vaikka hän väitti noudattaneensa\nHerran tahtoa ja omantuntonsa ääntä, ei häntä uskottu. Kristityt\nsanoivat häntä pelkuriksi, petturiksi, pakanat pilkkasivat häntä\nylönkatseellisesti. Vielä vaikeammaksi kävi Cyprianuksen asema vainon\npäätyttyä hänen ryhtyessään järjestämään seurakuntansa häirityitä\noloja. Kaikkialla keisarikunnassa oli suuri joukko kristittyjä\nvainon uhatessa heikkoudesta ja pelosta luopunut Kristuksesta ja\nkatuvaisina pyrkivät he nyt kirkon yhteyteen jälleen. Noudattaen\nentistä ankaraa mielipidettänsä vastusti Cyprianus niitä, jotka\nlaiminlyöden kirkkokurin vaatimuksia olivat valmiit heti suostumaan\nluopuneiden ottamiseen seurakuntaan. Oli näet niitä, jotka\nosotettuaan rohkeutta vainon aikana ylpeytensä vietteleminä kokivat\nkartuttaa hyvää mainettansa osottamalla lempeyttä luopuneita kohtaan.\nHäiriötä lisäämään ilmaantui Roomassa presbyteri _Novatianuksen_\nperustama erikoisseurakunta, joka tunnustaen ainoastaan \"puhtaita\"\nseurakunnan jäseniksi ehdottomasti sulki kaikki luopuneet ainaiseksi\nkirkon yhteydestä. _Novatianukselaiset_ sanoivat: eihän kirkko\nvoi säilyä \"puhtaitten yhtiönä,\" jommoisen sen tulee olla, jos\nluopuneitakin suvaitaan sen keskuudessa. Rooman piispa _Cornelius_\noli toista mielipidettä luopuneiden suhteen, samoinkuin Cyprianus,\njonka seurakunnassa Novatianukselaiset saivat monta ystävää. Kuinka\nvaikea oli Cyprianuksen asema, kun hän, noudattaen omantuntonsa ääntä\nja perustuen Jumalan sanaan, vastaanotti luopuneita kirkkoon, ja\nlahkolaiset tuomiten lausuivat: sille miehelle ei kirkon puhtaus ja\npyhyys maksa paljo! Kuinka vaikeat ja katkerat olivat hänen toimensa\nja huolensa kirkkokurin suhteen, vihamiesten soimaten huutaessa:\nkyllä hän nyt on ankara ja vaativa, kun on vaara ohitse!\n\nNäiden vaiheiden ohessa syntyi Kartagossa kova rutto, joka tempasi\npakanoita ja kristittyjä joukottain tuonelaan. Kuolla tautiin\najalla, jolloin marttyyrikuolema oli tarjona milloin hyvänsä, ei\ntuottanut ihmisten kunnioitusta eikä loistavaa nimeä historian\nlehdillä -- tätä vaaraa sopi siis kristityn häpeämättä paeta. Näin\narvelivat useimmat, kiiruhtaen pois kaupungista. Kaduilla oli\njoukottain kuolleita, huoneista kuului kuoleman kanssa taistelevasta\nvaikeroimiset! Kristillisen rakkauden pakottamana jäi Cyprianus\ntaistelutantereelle. Nöyränä, kunniaa etsimättä, hoiti hän\nväsymättömällä alttiiksiantavaisuudella yhtä hellästi vihollisia kuin\nystäviä, yhtä huolellisesti pakanoita kuin kristittyjä. Niidenkin,\njotka olivat väittäneet hänen pelosta paenneen Deciuksen vainoa,\ntäytyi nyt yksimielisesti hänestä todistaa: hän ei pelkää kuolemaa,\nIkäänkuin ihmeen kautta jäi hän eloon.\n\nJoku kysynee: kentiesi oli Cyprianuksen mieli niin masentunut\nnoista alituisista riidoista ja taisteluista, kentiesi tunsi\nhän elämänsä kuorman niin raskaaksi, että hän tahallaan viipyi\nKartagossa siten lyhyen taudin kautta päästäksensä tämän elämän\ntuskista. Vastaamme: Cyprianus oli mies, jota ei sovi arvostella\ntavallisella mitalla, ja jota etemmäs pääsemme hänen elämäkerrassaan,\nsitä paremmin käsitämme hänen oppineen tyytymään Herran tahtoon,\ntuottipa se hänelle sitten maailman kunniaa tahi pilkkaa. Lainaamme\ntähän otteen hänen juuri ruton aikana kirjoittamasta kirjastaan\n\"kuolevaisuudesta\". \"Ainoastaan tuolla ylhäällä on tosi rauha,\npysyväinen lepo, alituinen ijankaikkinen turva. Siellä on asuntomme,\nkotimme: ken ei kernaasti kiiruhtaisi sinne päästäksensä. Siellä\nodottaa meitä suuri joukko rakkaitamme, lukuisa paljous isiä,\nveljiä, lapsia. Siellä ovat apostolit kirkkaudessa, siellä profeetat\nilossa; siellä on marttyyrein lukematon joukko, seppelöittynä voiton\nseppeleillä taistelun ja kärsimisen jälkeen; siellä ovat riemuitsevat\nneitsyet, siellä palkitut armeliaat. Halatkaamme päästä sinne,\ntoivokaamme että pian ehtisimme heidän tykönsä, että saapuisimme\nKristuksen luo. -- Tätä maallista elämää seuraa taivaallinen,\nkurjuutta kunnia, katoavaisuutta ijankaikkisuus.\" -- Näin ei pelkuri\nja velvollisuuksiinsa kyllästynyt ajattele. Sanat ovat Herran\nkilvoittelijan, joka on löytänyt \"ahtaan portin\" ja Kristuksen\nseuraamisessa tahtoo uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti.\n\nNäinä aikoina, jolloin uusia harhaoppisia seurakuntia tuon\ntuostakin ilmaantui, vaati kirkon yksyyden aate vakaita, nerokkaita\npuolustajia. Cyprianus on näistä etevimpiä. Suurimmassa teoksessaan\n\"kirkon yksyydestä\" väittää hän jyrkästi, ettei kirkon ulkopuolella\nlöydy pelastusta eikä autuutta. \"Irroitettuna auringosta sammuu\nsäde, eroitettuna puusta kuivuu oksa\" lausuu hän muun muassa tästä\npuhuessaan. Hän tuomitsee kaikkia lahkolaisia paljon ankarammin kuin\nluopuneita, jotka katuvaisina syntisinä pyrkivät päästä takasin\nkirkon yhteyteen. Kernaasti myönnämme Cyprianuksen usein innostuksen\nkiihkossa liika jyrkästi puolustaneen mielipidettään tässä kohden,\nmutta itse kirkon yksyyden aate, joka ajan eripuraisuuksien\nja ristiriitaisuuksien uhalla kangastaa hänen toivossaan, on\nkorkeammassa merkityksessä oikeutettu, jos kohtakin sen toteuttaminen\nulkonaisten muotojen ja sääntöjen kautta on mahdoton.\n\nCyprianuksen elämänvaiheista mainittakoon vielä hänen riitansa\nRoomaa piispan _Stefanuksen_ kanssa lahkolaisten kasteesta.\nEdellinen ei myöntänyt harhaoppisten lahkossa toimitetulle kasteelle\nminkäänlaista merkitystä, vaati vain lahkolaista, joka pyrki\nkirkon yhteyteen, uudestaan kastettavaksi. Viimmemainittu sitä\nvastoin puolusti harhaoppisen toimittamaa kastetta oikeaksi, kun\nse vain oli toimitettu Herran asetussanojen mukaan. Stefanus oli\nylpeä ja vallanhimoinen mies, joka koki pakottaa kaikkia tahtoansa\nnoudattamaan, ja kun Pohjois-Afrikan piispat, seuraten Cyprianuksen\nesimerkkiä, eivät taipuneet noudattamaan hänen vaatimuksiaan, rikkoi\nhän kaiken yhteyden heidän kanssansa. Uudet vainot keskeyttivät\nriidan, kunnes Nicaean kirkolliskokous (325) lopullisesti ratkasi\nkysymyksen kasteesta Stefanuksen puolustaman mielipiteen mukaan.\n\nCyprianus oli mies sanan syvemmässä merkityksessä. Hänen ei ollut\ntapana vaikeroida, kuinka kipeästi riehuvan taistelun iskut\nkohtasivatkin häntä, eikä hän vaipunut epätoivoon, vaikka hänen\nkauniimmat toiveensa usein pettyivät. Urhoollisesti säilytti hän\nasemansa ja piispallisen arvonsa loppuun asti. Elämän myrskyissä tuki\nhäntä ijankaikkisen ilon toivo, joka ei anna häpeään tulla, ja tällä\ntoivolla, jonka hänen rikas mielikuvituksensa puki mitä kauniimpiin\nsanoihin, lohdutti hän murheellisia ystäviäänkin.\n\nValerianuksen vaino raivosi. Kristityltä vaadittiin luopumaan\njumalanpalvelusta pitämästä, heitä kiellettiin käymästä\nmarttyyrein haudoilla y.m. Cyprianus, joka ei totellut näitä\nkeisarillisia käskyjä, kutsuttiin maaherran tutkittavaksi. Pienestä\nmaaseutukaupungista, minne hän ensin (257) vietiin, kirjoitti hän\nviimmeiset kirjeensä seurakuntalaisilleen. Ne puhuvat urhoollisen\nkristityn, kokeneen paimenen, nöyrän marttyyrin ylevää kieltä.\nSeuraavana vuonna tuotiin Cyprianus Kartagoon. Kiitollisuutta,\nkunnioitusta säteili häntä kohtaan seurakuntalaistensa kasvoista,\nhänen heitä viimme kerran tervehtiessään, ja monen pakanankin\nsilmässä välkkyi kyynel, nämä kun säilyttivät rakkaassa muistissa,\nmiten tuo jalomielinen, nyt kuolemaan vihitty mies oli heitä ruton\naikana samoinkuin monesti sittemmin auttanut. \"Pyhä keisari käskee\nsinun uhraamaan\" lausui maaherra. \"Sitä en tee\" kuului piispan\nvastaus. \"Tyydy siis seurauksiin\" jatkoi edellinen. \"Tee mitä\nlakisi käskee! näin selvässä asiassa ei tarvita selityksiä\" vastasi\nCyprianus, joka kuultuaan tuomionsa: \"miekalla mestattava\" lausui:\n\"Jumala olkoon kiitetty!\" Rukoillen valmistihe hän tuohon viimmeiseen\nkovaan taisteluun, sitoi itse peitteen silmillensä ja laskeutui\npolvilleen. Kun mestaajan miekka välkkyi syysauringon valossa ja\nCyprianuksen pää putosi mestauslavalle, silloin ei enää kukaan\nrohjennut epäillä hänen urhoollisuuttansa, kaikki hänen vihamiehensä\nvaikenivat -- yksimielinen oli kunnioitus. Mutta ihmisten kiitosta\nhän nyt kaipaisi vielä vähemmän kuin milloinkaan ennen -- hän oli\nsaanut paremman palkan!\n\n\n\n\nVIII.\n\nAleksandrian katekeetikoulu.\n\n\n    -- viisaus on parempi kuin päärlyt, ja kaikki mitä ihminen\n    hänellensä toivottaa, ei ole hänen vertaisensa. San. 8: 11.\n\nMuistuttaen muinaisuuden urotöistä ja viitaten tulevaisuutta kohden\nkukoisti Niili-virran suulla Aleksanteri suuren perustama kuuluisa\nAleksandrian kaupunki. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa,\nitä- ja länsi-maiden rajalla, soveltui tämä kaupunki täydellisemmin\nkuin mikään muu edustamaan aikakauden eri pyrintöjä, kuvastamaan\nsen varjopuolia samoinkuin ilmaisemaan sen syvintä, kristinuskon\nherättämää tarvetta. Täällä löytyi juutalaisia rabbineja, itämaiden\nhaaveksiviin unelmiin mieltyneitä viisaita kaukaisilta mailta,\nkreikkalaisia filosofeja, roomalaisia valtioviisaita ja lakimiehiä,\nja jo varhain oli, kuten olemme nähneet, Jesuksen evankeliumi\ntäälläkin virittänyt valoa moneen sydämmeen? Kokien säilyttää\nAleksandrian mainetta piti moni Rooman keisari kunnianansa suosia\nsen tieteellistä harrastusta, jolle ei mikään muu kaupunki\nkoko valtakunnassa näyttänyt voivan vetää vertoja, Näin kaikin\npuolin suosittuina pukivat Aleksandrialaiset ajatuksensa mitä\nvaihtelevaisimpiin, monipuolisimpiin muotoihin, ja useat näistä\ntuottivat kristinuskolle suuria vaaroja. Täkäläiset kristityt\ntutustuivat pian uusplatonilaisten filosofein väitöksiin, ja moni\nheistä takertui gnostisismin petollisiin verkkoihin, kuten ennen\nolemme kertoneet. Tuliko Jesuksen tunnustajain asiain näin ollen\npaeta pois täältä Egyptin maalta jumalanpalvelukselle sopivampaan\npaikkaan, niinkuin Jumalan kansa muinoin murrettuaan orjuutensa\nkahleet vaelsi erämaahan Herralle juhlaa pitämään, vai oliko tämän\nuuden sukupolven velvollisuus toinen? Sen tehtävä oli sama, vaan\nkuitenkin aivan toisen laatuinen. Suuri profeeta, josta Mooses\noli ennustanut Israelin lasten lähestyessä Kananin rajoja, oli\ntullut johdattamaan Jumalan valittuja Egyptin orjuudesta lupauksen\nmaahan, mutta tämä Egypti, synnin orjuuden maa, on kaikkialla\nmaan päällä -- uuden liiton Israel ei saavuta kotimaataan\nvaeltamalla paikasta paikkaan. Sen retki on toisenkaltainen kuin\nvanhan testamentin kansan, sen johtaja Moosesta suurempi. \"Hyvä\npaimen\", joka sanansa valossa paljastaa ihmissydämmelle tämän\nmaailman kurjuuden, tekee suurempia ihmetöitä kuin Mooses, Hän\nluopi omaisillensa korven etäisyyden ja hiljaisuuden meluavan\nEgyptin keskelle, opettaen heitä palvelemaan Jumalaa \"hengessä ja\ntotuudessa\" itse pakanuudenkin keskuudessa. Jalosti taisteli moni\nHerran tunnustaja Aleksandriassa vainojen kovina aikoina totuuden\npuolesta, todistaen rohkealla tunnustuksellaan tahi verisellä\nmarttyyrikuolemallaan Herran voimallista läsnäoloa täälläkin,\nja sitäpaitsi ryhtyivät toiset noudattaen ajan vaatimuksia\ntieteellisesti järjestämään ja esittelemään kristinuskon totuuksia.\nJo toisen vuosisadan keskipalkoilla tapaamme täällä Aleksandriassa\nensimmäisen kristillisen oppilaitoksen, tuon sittemmin kuuluisan\n_\"katekeetikoulun\"_, joka kauan levitti valoaan kaukaisiin\nmaihin. -- Vaikka useimmat kirkon opettajat perustuen sakramentin\njumalalliseen voimaan puolustivat lasten kastetta oikeutetuksi ja\ntarpeelliseksi, vaativat he täysikasvaneilta, jotka halusivat tulla\nJesuksen tunnustajiksi, huolellista valmistusta ja pitemmän ajan\nkuluessa osotettua vakaata tarkoitusta kuolla maailmasta ja elää\nKristukselle, ennenkuin nämä p. kasteen kautta otettiin kirkon\nyhteyteen. Näiden n.s. _katekumenein_ opettaminen ja siveellinen\nkasvattaminen uskottiin seurakunnan kokeneimmille ja luotettavimmille\njäsenille, joiden tuli tarkasti valvoa oppilaittensa siveellistä\nelämää ja heidän kehittymistään kristinuskon oikeassa käsittämisessä.\nJos katekumeni käyttäytyi epäsiveellisesti, oli huolimaton ja\nkevytmielinen, jos hänen mielensä ja halunsa oli maailmaan ja sen\nmenoihin, ei hän saanut koulunkäyntiään jatkaa. Näin huolellisesti ja\nankarasti valvottiin ja tutkittiin marttyyrien aikakaudella kaikkia\nniitä, jotka tahtoivat vannoa uskollisuuden valan kirkon Herralle!\n-- Alussa vaadittiin katekumenein opettajilta ainoastaan tuota\nyksinkertaista kristillistä viisautta, joka ei tarvitse tieteellistä\noppia, inhimillistä viisautta avuksensa voidakseen neuvoa ihmisiä\nelämän tietä vaeltamaan, mutta aikojen kuluessa, kun pakanallisia\nviisaita yhä useimmin nähtiin kirkkoon pyrkivien joukossa, vaadittiin\nopettajilta (näitä sanottiin _katekeetoiksi_) oppia ja tieteellistä\nsivistystä, jotta voisivat kumota oppilaittensa vastaväitöksiä\nsekä, sovittaen opetuksensa heidän kantansa mukaan, johdattaa\nheitä pimeydestä totuuden valoon. Tämän tarpeen synnyttämänä alkoi\nAleksandrian katekeetikoulu kasvattaa katekumenein opettajia ja\non semmoisena vaikuttanut arvaamattoman paljon tämän aikakauden\nkirkon hyväksi. Mutta vielä suuremman maineen on se saavuttanut\nherättämällä tieteellistä harrastusta jumaluustieteen alalla,\nsillä se on siten valmistanut sitä aikaa kirkon historiassa, jonka\npäätehtävänä oli tieteellisesti järjestää sekä tarkasti rajoittaa\nkirkon tunnustusta kaikista noista eksyttävistä harhaopeista, joiden\nrehottava rikkaruoho seuraavina vuosisatoina oli kokonaan tukehuttaa\npuhtaan opin. Vaan älkäämme kuitenkaan silti olettako näiden\naleksandrialaisten oppineiden aina oikein esittäneen kristinuskon\nsalaisuuksia. Päinvastoin tapaamme heidän kirjoituksissaan monasti\nsuuria virheitäkin. Todistuksena on koulun ensimmäinen kuuluisa\nopettaja _Clemens aleksandrialainen_ (k. 217), jonka syvät mietteet\nfilosofian suhteesta kristinuskoon tosin osottavat suurta oppia ja\nnöyrää, kristinuskon valaisemaa mieltä, mutta samalla ilmaisevat\neksyttäviäkin ajatuksia. Pitäen p. raamattuun perustuvaa uskoa\nainoana totuuden tuntoon johdattavana tienä sekä puolustaen\nkristinuskon verratonta ylevyyttä kaikkien inhimillisten ja\nomatekoisten oppijärjestelmäin rinnalla on hän opillaan ja nerollaan\nkuitenkin saavuttanut etevän sijan tämän aikakauden kirkkoisien\njalossa rivissä.\n\n\n\n\nX.\n\nKirkkoisä Origines.\n\n\n    Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin\n    kahdeksankymmentä vuotta, ja kuin se paras on ollut, niin se on\n    tuska ja työ ollut. Ps. 90: 10.\n\nMonella eri tavalla on kirkon suuria henkilöitä ja heidän työtänsä\nJumalan valtakunnan palveluksessa usein arvosteltu, ja jos kukaan\nniin on se mies, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään, antanut\naihetta mitä ristiriitaisimpiin keskusteluihin ja lausuntoihin. Niin\nkatoamattoman selvästi on hän piirtänyt nimensä kirkkohistorian\nlehdille, niin tuntuva, merkillinen on hänen vaikutuksensa ollut,\nettä tulevien vuosisatain monet oppiriidat ja taistelut uskonopin\nalalla suureksi osaksi riippuvat siitä, miten hänen oppiansa\nselitettiin ja arvosteltiin. Tämä mies on _Origines_. Älköön\nkuitenkaan kukaan tästä päättäkö hänen uskonoppinsa olleen kirkon\nedellisten opettajain mielipiteitä selvemmän, oikeamman; päinvastoin\ntapaamme juuri hänen kirjoituksissaan usein raamatusta poikkeavia,\nvarsin eksyttäviä ajatuksia. Origineksen merkitys on hänen\njättiläisneronsa ja tavattoman tietonsa synnyttämä, ja jos häntä\nainoastaan tältä kannalta arvostellaan, ei kukaan kiellä hänen olleen\nmarttyyriaikakauden suurimman kirkkoisän, olkootpa mielipiteet hänen\nkristillisestä kannastaan kuinka erinkaltaiset tahansa.\n\nOrigineksen rikkaat luonnonlahjat kehittyivät ja kypsyivät alituisten\nkoetusten ja vaarojen ohessa. Jo nuorena harjaantui hän käsittämään\nkristittyjen elämää ristin tieksi, jo pienenä poikana tutustui hän\nnoihin hirmuisiin verinäytelmiin, jotka tuon tuostakin kohtasivat\nJesuksen tunnustajia. Hänen isänsä _Leonidas_, joka oli oppinut mies\nja uskollinen kristitty, opetti poikaansa inhimillisen tiedon ja\nviisauden aarteita kokoamaan, vaan hänen hartain toivonsa, hellin\nhuolensa oli kuitenkin saada jumalallisen totuuden siemeniä itämään\nlapsen sydämmessä. Leonidaan työ ei ollut turhaa, hänen toivonsa\nei pettynyt. Verrattoman nopeasti edistyi Origines tieteissä ja\nylönluonnollisen valon valaisemina välkkyivät hänen kirkkaat\nsilmänsä ijankaikkisten totuuksien voittaessa yhä suurempaa alaa\nhänen sielussaan. Hän ei viihtynyt ikäistensä leikkipaikoilla, hän\noleskeli aatteiden yli-ilmoissa, tyydyttäen mielikuvitustansa ja\nharjoittaen voimiaan kaukana tämän maallisen elämän lapsellisista\nja turhista oloista. Usein nuhteli Leonidas poikaansa tämän\nosottaessa mitä vastustamattominta halua päästä syvimpiäkin\nhengellisiä salaisuuksia käsittämään sekä kehotti häntä tyytymään\nraamatun yksinkertaiseen tajuntaan, vaan salaa kiitti hän Jumalaa\nOrigineksensä hämmästyttävästä edistymisestä. Huolellisesti koettaen\npoistaa kaikki ylpeät ajatukset nuorukaisen sydämmestä, salasi hän\nhäneltä ilonsa; -- vasta päivän työn loputtua, kun Origines enkelein\nvartioimana nukkui viattomuuden unta, kuulematta, näkemättä maailman\nviettelyksiä, uskalsi isä suudellen poikansa rintaa, tuota \"P.\nHengen temppeliä\" ilmaista miten suuret hänen toiveensa lemmittynsä\ntulevaisuudesta olivat.\n\nVanhemmaksi tultuaan pääsi Origines kotikaupunkinsa Aleksandrian\nmainioon katekeetikouluun, jonka opettajana kuuluisa Clemens silloin\noli. Täällä hän päivä päivältä saavutti yhä suurempaa mainetta,\nvaikka hän tähän aikaan vielä oli varsin nuori. Mutta rauhaton\noli aika, ja niiden jotka silloin uhrasivat elämänsä kristillisen\ntieteen edistämiselle täytyi usein keskeyttää lukunsa lohduttaaksensa\nvankilaan vietyjä tahi kuolemaan tuomituita sukulaisiaan ja\nystäviään, tietämättä, milloinka heidän oma elämänsä oli vereen\nsammutettava. V. 202 kohtasi Septimius Severuksen vaino, josta\nennen on kerrottu, Aleksandrian kristityltä. Origines oli siihen\naikaan 17 vuoden ikäinen. Saatuansa tietää, että hänen isänsäkin oli\nheitetty vankilaan, tahtoi hän heti rientää hänen luoksensa, vaan kun\nhänen äitinsä piilotti häneltä vaatteet, täytyi Origineksen tyytyä\nkirjoittamaan isällensä. Kehottaen häntä urhoollisuuteen lausui hän\nhartaamman toivonsa olevan saada marttyyrinä uhrata nuoren elämänsä\nKristuksen kunniaksi. Kiittäen Herraa sai Leonidas marttyyrikruunun,\njota hänen mainio poikansa ei milloinkaan voittanut, vaikka hän\ntoivoen, hakien sitä etsi! -- Hellällä rakkaudella piti Origines\nhuolta turvattomasta äidistänsä ja kuudesta orvoksi jääneestä\nsisarestansa hankkien heille elatusta opettamalla nuorukaisia.\nLujalla tahdollaan kesti hän nämäkin vastukset, kunnes hänelle\nkoitti parempi aika aineellisen toimeentulon suhteen. Peläten vainoa\noli näet katekeetikoulun johtaja Clemens paennut kaupungista,\nja Aleksandrian piispa _Demetrius_, joka tajusi Origineksen\nloistavan neron ja suuret tiedot, nimitti hänen tähän virkaan\n(203). Nuorukainen rupesi nyt innokkaasti lukemaan ja opettamaan ja\nhänen maineensa levisi kaukaisiin maihin. Häntä ei suotta sanottu\n\"timanttimieheksi\", sillä ääretön oli hänen työkykynsä eikä mikään\nkysymys, kuinka vaikeata laatua se sitten olikin, voinut lannistuttaa\nhänen voimiansa taikka rakentaa salpoja hänen väsymättömälle\ntietohalullensa. Ainoastaan ruumiillisissa nautinnoissa noudatti\nhän kohtuutta ollen tässä suhteessa kovin ankara itseänsä kohtaan.\nTällä tavoin kului muutamia vuosia, joiden vieriessä Origineksen\nnero kypsyi yhä aaterikkaammaksi ja valtavammaksi. Tuon tuostakin\nsattuneiden vainojen raivotessa hän kyllä etsi marttyyrikuolemaa,\njonka ylevyyttä ei suurinkaan tieteellinen maine ja kunnia voinut\nhäneltä himmentää; -- vaan turhaan hän pelkäämättä kävi kristityitä\nvankiloissa tervehtimässä ja lohduttamassa, turhaan puhui hän\nmestauspaikoilla rohkeita kehotussanoja kuolemaan tuomituille\nuskonveljilleen: ristiinnaulittu kuningas ei asettanut häntä\nveritodistajain valittuun joukkoon!\n\nKeisari _Caracallan_ vainotessa Aleksandrian koulua meni\nOrigines Palestinan Caesareaan, missä hän perusti samankaltaisen\noppilaitoksen, joka veti vertoja itse tuolle mainiolle Niilin\nrannalla olevalle mallikoululle. Paitsi tiedemiehenä ja opettajana\nvaikutti Origines uudessa isänmaassaan paljon saarnaajana: läheltä ja\nkaukaa tulvasi ihmisiä ihailemaan ja ihmettelemään hänen loistavaa\nja syvää esitelmäänsä.\n\nOrigineksen jumaluusoppi on siksi monipuolinen ja eri tahoille\nhaaraantuva, ettei hänen uskonnollista kantaansa käy yhdessä jaksossa\ntäydellisesti esittäminen. Mainitsemme tässä ainoastaan muutamia\nhänen uskonoppinsa pääkohtia:\n\nP. raamatussa, jonka jumalista alkuperää Origines innostuksella\npuolustaa, sanoo hän löytyvän kolmenkaltaisen merkityksen:\nkirjaimellisen merkityksen, jota hän nimittää raamatun ruumiiksi,\nsiveellisen totuuden eli sen sielun sekä raamatun hengen eli sen\nmystilliset, salaiset totuudet. Raamatun selittäjän velvollisuus\non ruumiista tunkeutua sieluun ja siitä pyrkiä itse ytimeen\ns.o. henkeen. Ei kukaan kieltäne tätä ajatusta pääasiallisesti\nyhtä oikeaksi kuin se on syvä ja (ainakin tässä muodossa)\najan kehkeymiskantaa korkeampi, mutta valitettavasti johdatti\nse ajattelijan arveluttaville poluille. Origines vieraantui\nyksinkertaisesta kansasta, arvellen ainoastaan oppineita kykeneviksi\nJumalan sanaa käsittämään, hän unohti että taivaan valtakunta on\nhengellisesti köyhäin ja mieltyi liiallisesti raamatun tieteelliseen\nselittämiseen. On kyllä totta, että hän juuri raamatun tutkimisen\nalalla on suuria toimittanut kokoamalla aineksia tulevien aikojen\ntutkijoille ja rakentamalla heille monessa kohden hyvän perustuksen,\nmutta tästä hänen työstänsä ovat myös hänen monet erehdyksensä juuret\netsittävät. Mielikuvituksensa pettämänä selittää Origines usein\nJumalan sanaa mielivaltaisesti ja aivan väärin ja näihin vääriin\nselityksiin perustuvat hänen jumaluusoppinsa virheet. Mitä vaikeampi\nkysymys, sitä rohkeammin pyrkii hän päästä sen perille, silloinkin\nkun Jumalan sana selvästi vaatii häntä luopumaan yrityksestä.\n\nJumalasta puhuessaan koettaa Origines tarkasti poistaa kaikki, joka\nvoisi alentaa ja supistaa korkeimman olennon äärellisyyden ahtaiden\nnäköpiirien mukaiseksi. \"Yhtä vähän kuin ihmissilmä, joka sietää\nainoastaan lampun himmeätä valoa, saattaa katseellansa käsittää\nauringon kirkkauden, yhtä vähän voi ihmisjärki muodostaa Jumalan\nolentoa ilmaisevan käsitteen\" lausuu Origines, väittäen niitä\nraamatunpaikkoja, jotka puhuvat Jumalasta rajoitetun inhimillisen\nkäsitysky'yn mukaan, vertauksen tapaisiksi lauseparsiksi, joiden\nkirjaimellisesta käsityksestä meidän tulee koettaa mielemme\nvapauttaa. Ajatus on syvä ja itsessään varsin oikea, mutta\nkun Origines ryhtyy Jumalan ilmoituksia p. raamatussa tältä\nkannalta selittämään, viepi hän meidät usein aavalle, sumujen\npeittämälle merelle, missä yksinkertainen lapsellinen usko kadottaa\nankkurinsa. Vaan vieläkin arveluttavampi on se väite, johon hän\njohtuu, koettaessaan selittää kolminaisuuden, tuon ihmisjärjelle\nselittämättömän salaisuuden syvyyttä, kun hän opettaa jumaluuden\ntoisen persoonan, Sanan, olevan Isää alhaisemman. Miten suuri\nhänen ansionsa tämän vaikean kysymyksen suhteen ylimalkaan onkin,\nmissä määrässä hän nerokkailla ajatuksillaan johdattikin myöhempiä\nopettajia tuota kirkon tunnustuksessa välttämättömän tarpeellista\noppikaavaa Jumalan kolminaisuudesta valmistamaan, varmaa on toiselta\npuolen, että juuri hänen eksyttävä käsityksensä Pojan suhteesta Isään\non ihmisten sydämmiin kylvänyt niitä harhaoppisuuden siemeniä, joiden\nmyrkyllisiä vaikutuksia me sittemmin vuosisatojen kuluessa tapaamme\nkristikunnassa.\n\nAjatellessaan Jumalan luomistyötä johtuu Origines käsittämään sitä\nijankaikkisuudesta tapahtuvaksi, sillä \"Jumala ei ole milloinkaan\nsaattanut olla vaikuttamatta\". Perustuen tähän väitökseen\nedellyttää hän jokaisen ihmissielun olleen olemassa yli-ilmoissa\nennenkuin ruumis, jonka vankilaan se langettuaan sortui, luotiin.\n[Origineksen vastakohtana tämän lopullisesti ratkaisemattoman\nkysymyksen suhteen on Tertullianus, jonka opin mukaan ihminen\nsiitessänsä perii vanhemmiltaan sekä ruumiin että sielun.] Ken ei\ntässä huomaa gnostisismin vaikutusta Origineksen ajatusjuoksuun,\njospa kohta hän onkin vapaa sen liiallisuuksista. Kirkon oppia\nruumiin ylösnousemisesta hän ei vastusta, vaikkei hän toiselta\npuolen tämänkään kysymyksen suhteen kiellä aatteellisen kantansa\njohdonmukaisuutta, jyrkästi kun vastustaa toisten kirkonopettajain\nkäsitystä kirkastetun ruumiin sukulaisuudesta aineellisuuden kanssa.\nYhtä vähän kuin Origines pelkää luoda silmänsä ijankaikkisuuden\nsyvyyteen jommoisena se oli ennen kaikkea aikaa, yhtä vähän hänen\nsielunsa kammoksuu lähteä järjen mitalla arvostelemaan niitäkin\nsalaisuuksia, jotka ovat tuolla puolen viimmeisen päivän rajaa.\nVaan kun hänen rohkea mielikuvituksensa häneltä sammuttaa Jumalan\nsanan kynttilän, eksyvät hänen jalkansa outoja teitä vaeltamaan.\nJa kun hän palajaa tältä matkaltansa, luulee hän äärettömästä\netäisyydestä nähneensä, miten Jumalasta luopuneet, ijankaikkiseen\nkadotukseen tuomitut ihmissielut, vieläpä perkelekin ja hänen\nenkelinsä lopullisesti palajavat Jumalan luokse, niin että Hän\nsanan täydellisimmässä merkityksessä on \"kaikki kaikissa.\" Tämä\nOrigineksen opin kohta soveltuu hyvin hänen käsitykseensä synnistä,\njoka käsitys, sanottakoon hänen syvälle pyrkivästä nerostaan mitä\ntahansa, on arveluttavan pintapuolinen. Saatamme sanoa koko tämän\ntärkeän kysymyksen, jonka oikeasta käsityksestä jokaisen ihmisen\nuskonnollinen kanta lopullisesti riippuu, kokonaan jääneen syrjälle\nmainion kirkkoisän oppineesta järjestelmästä.\n\nKyllä niitä aina löytyy, jotka rohkeasti arvostelevat suurempienkin\nhenkilöiden elämän-työtä, ylpeästi tuomiten heitä silläkin tuomiolla,\njota Jumala ei luovuta muille, ja Origineksen suhteen on tämä tuomio\nusein mitä ankarimmassa muodossa lausuttu. Mutta ajatellessamme\nmiten uskollisesti hän kantoi ristiänsä aikana, jolloin Herran\ntunnustamiseen vaadittiin sydämmen koko rakkaus, kääntyvät\najatuksemme toisaalle, kuinka sydäntä masentavaisilta Origineksen\nerehdykset sitten kuuluvatkin. Kirkkohistorian todistaessa hänen\noppinsa olleen himmentämättä hänen kristillisen elämänsä kaunista\ntodistusta, käännymme lohdutettuina silmäilemään hänen vanhuutensa\npäiviä. Ja nämä muistuttavat meitä taas tuosta innostuneesta\naleksandrialaisesta nuorukaisesta, joka Septimius Severuksen vainon\naikana toivoi saavansa kuolla Kristuksen kunniaksi, muistuttavat\nmeitä siitä Origineksesta, jonka hartain halu sittemmin aina oli\nmarttyyrikuoleman kautta päästä Herran iloon. Deciuksen vainon aikana\n-- niin kertoo meille kirkkohistoria -- pantiin Origines muiden\nkristittyjen kera Caesarean vankilaan, niissä häntä kovien kidutusten\nkautta koetettiin saada kristinuskosta luopumaan. Miehuullisesti hän\nkesti kaikki tuskat ja ainoastaan Deciuksen kuolema pelasti hänen\nmarttyyrikuolemasta. Muutamia vuosia myöhemmin (254) kuoli hän 70\nvuoden vanhana Tyroksessa niiden kovien kidutusten seurauksista,\njoita hän vainon aikana oli kärsinyt, -- Origineksen oli tapana\nsanoa: \"kärsiä on rakastaa,\" ja arvostellessamme hänen pitkää\nväsymätöntä työtänsä Jumalan seurakunnan palveluksessa, jätämme\nlopullisen tuomion sille Herralle, joka lausui: \"sentähden että\nhänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti.\"\n\n\n\n\nX.\n\nSilmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden loppupuolella.\n\n\n    -- te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa,\n    omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa joka teitä pimeydestä\n    hänen ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on. 1 Piet. 2; 9.\n\nValerianuksen kuoleman jälkeen saivat kristityt nauttia pitempää\nulkonaista rauhaa kuin milloinkaan marttyyriaikakauden kestäessä.\nHänen poikansa _Gallienus_ myönsi heille _täydellisen uskonvapauden_\nlainsäädännöllä, jonka mukaan valtio otti suojellaksensa\nkristinuskoa (260). Tämän rauhallisen ajan koittaessa sopii meidän\nsilmäillä kristittyjen elämää ja kirkon tilaa marttyyriaikakauden\nloppupuolella, ennenkuin ryhdymme kertomaan pakanuuden viimmeisestä\nponnistuksesta kristinuskoa vastaan, jolloin kaikkia entisiä vainoja\nkovemmat päivät kohtasivat Herran tunnustajia ja mitä kauheimmat\nverinäytelmät kaikkialla kristikunnassa vetävät kaiken huomion\npuoleensa.\n\nJumalallisine totuuksineen ja ylevine aatteineen oli kristinusko\nluonut uuden, pakanallisista mielipiteistä kokonaan poikkeavan\nkatsantotavan maailmaan. Sen ytimenä oli itse tuo jumalallinen\ntotuus, joka ei saata solmia liittoa pimeyden ruhtinaan kanssa, jonka\nikeen alle ihmiskunta syntiinlankeemuksen kautta oli sortunut; --\nsen tehtävä oli päinvastoin herkeämättä taistella maailmaa vastaan\nja Pyhän Hengen voimalla rakentaa sitä hengellistä rakennusta, jonka\nkulmakivenä Jesus Kristus on. Senpätähden muodostui kristittyjen\nelämä pakanallisten olojen mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi.\n\nJos luomme silmämme kristittyjen perhe-elämään, jommoisena\nse ilmaantuu marttyyrikirkon aikakaudella, esiintyy eteemme\naivan toinen näköala kuin pakanoiden kodeissa, Jos mahdollista\ntoimitettiin avioliiton vihkiminen kirkossa, missä aviopari sitä\nennen nautti Herran ehtoollisen. Se solmittiin kuvaamaan tuota\n\"suurta salaisuutta,\" josta apostoli puhuu, sillä marttyyriaikakauden\nkristityt eivät perustaneet maallisen onnensa vaiheita tämän maailman\npettäviin lupauksiin, heitä kun joka päivä muistutti siitä, ettei\nheidän kotinsa ollut täällä. Moni jalo kristitty piti oikeampana\nelää naimatonna kuin mennä avioliittoon siten välttääksensä monta\nkärsimistä, joita alituiset vainot tuottivat perheellisille, ja\nlöytyipä niitäkin, jotka väärin selittäen apostoli Paavalin neuvoja\navioliiton suhteen pitivät sitä syntinäkin, mutta kristillinen\nperhe-elämä jäi kaikkien vastaväitösten uhallakin todistamaan Hänestä,\njoka tahtoo pyhittää mitä Hän on perustanut. Itse Tertullianuskin,\njoka, kuten olemme nähneet, edustaa mitä ankarinta mielipidettä\nkristityn velvollisuudesta itsensäkieltämisessä seurata Kristusta,\npuhkeaa lausumaan: \"onnellinen, kirkon vihkimä, p. ehtoollisen\nvahvistama avioliitto! Enkelit vartioitsevat sinua ja taivaallinen\nIsä tuntee sinun omaksensa!\" -- Kristittyin kodeissa ei näy noita\nkalliissa vaatteissa ja koristuksissa kopeilevia vieraita, joiden\nlukuisat parvet täyttävät rikkaiden pakanoiden huoneet syntisen\nilon kevytmielisellä melulla. Jos talo on varakas, tapaamme siinä\nkyllä vieraita, mutta aivan toisenkaltaisia. Sinne saapuu joka\npäivä suuri joukko orpoja, köyhiä, sairaita, sillä kaikki semmoiset\novat tervetulleet, täällä kuin vallitsee kristillinen \"rakkaus\njoka ei omaansa etsi.\" Päivä aljetaan ja päätetään rukouksella,\nkaikki askareet ja työt toimitetaan Herran nimeen. Äiti puhuu\npienokaisillensa lasten ystävästä Jesuksesta, isä kasvattaa heitä,\n\"kurituksessa ja Herran nuhteessa.\" Veljinä ja sisarina kohdellaan\npalkollisia, ja nämä tekevät tehtävänsä ilolla, eivätkä ostetun\npalvelijan orjamielisellä pelolla, niinkuin pakanain luona laita on.\nKristinusko on rikkonut rajamuurit eri säätyluokkain väliltä: rikkaat\nja köyhät, isäntäväki ja palvelijat, vapaat ja orjat, missä näitä\nvielä löytyy muistona pakanuuden oloista, kaikki tuntevat toisensa\nveljiksi ja sisariksi sen Herran palveluksessa, joka \"ei katso\nihmisen muotoa.\" Hävitetyt ovat nuo siveyttä loukkaavat koristukset\nja epäjumalain kuvat, joita perheen pakanallisten esi-isien aikana\ntavattiin huoneissa; uudet kristinuskon tuomat suojelushenget\nvartioivat nyt taloa: uskon, toivon ja rakkauden näkymättömät\nhaltijattaret. On kyllä totta, että kauheat sanomat kristittyjen\nkärsimisistä vankiloissa ja mestauspaikoilla usein häiritsevät\nperheen rauhaa, totta sekin, että keisarin virkamiehet milloin\ntahansa saattavat astua sisälle tuomaan kenen hyvänsä tutkittavaksi\ntahi surmattavaksi, vaan täällä ei pelätä kuolemaa, tuli se sitten\nhirvittävässäkin muodossa, toinen kehottaa toista urhoollisuuteen,\nisäntä palvelijaansa, poika isäänsä, vanhemmat lapsiansa!\nMarttyyrikruunua pidetään tämän elämän kauniimpana voittona, ja\nhaudan toisella puolella koittaa muuttumattoman ilon kirkas päivä!\nNäin ajattelivat, elivät ja kuolivat marttyyriaikakauden kristityt.\nAlituisten vaarojen ja kärsimisten uhalla \"löydettiin heidän uskonsa\npaljoa kalliimmaksi kuin katoava kulta, joka tulessa koetellaan.\"\n\nHengellisessä säädyssä oli vähitellen suuria muutoksia tapahtunut.\nYhä yleisemmäksi pääsi kirkossa se katsantotapa, jonka mukaan\n_pappissäätyä_ pidettiin _maallikoista_ tarkasti erotettuna\nluokkana, jos kohta se väitös että papiksi-vihkiminen tuottaa\nvihitylle ylönluonnollisia hengellisiä lahjoja vasta seuraavina\nvuosisatoina selvästi esiintyy. Tämän ohessa syntyi papistossakin\neri arvoluokkia ennustamaan tuota surkeata vallanhimoa ja maallista\nmieltä, joka myöhempinä aikoina on pappissäädyn miltei nimenomaisena\ntuntomerkkinä. Ei siinä kylliksi että piispoja ruvettiin pitämään\npresbytereitä ja diakoneja etevämpinä, edellistenkin, suhteessa\ntoisiinsa tapaamme jo marttyyrikirkon aikana samankaltaisen\nkunnianhimon merkkejä. Kaupunkein piispat kohosivat maaseutujen\npiispoja mahtavammiksi, riistäen näiltä pian itse piispan nimenkin,\nja jota kuuluisampi kaupunki oli, sitä suurempaan arvoon pääsivät he\nkansankin silmissä, jos vain muuten jalosti edustivat kirkkoa. Niinpä\nsaavutti pääkaupungin piispa maakunnan muita piispoja suuremman\narvon; hänen tuli vihkiä heidät virkaan ja siten vahvistaa kansan\nvaalin, johon hän muuten vaikutti hyvinkin paljon, sekä kutsua\nkokoon maakunnan kirkolliskokoukset, joiden puheenjohtajana hän\noli. Marttyyriaikakauden loppupuolella omistivat nämä pääkaupunkien\npiispat itselleen erityisen arvonimenkin: heitä kutsuttiin nim.\n_metropoliitoiksi_. -- Tämä on ajan varjopuolia, vihollisen nisuin\nsekaan kylvämiä ohdakkeita, jotka ainoastaan odottavat sopivampaa\naikaa kasvaaksensa vaarallisia hedelmiä Herran seurakunnalle.\nMarttyyrikirkon verisessä vainiossa ne työläästi itivät.\n\nVeritodistajain jalo tunnustus ei saattanut olla pakanoihin\nvaikuttamatta: yhä lukuisammin he pyrkivät sorretun kirkon yhteyteen.\nTiedämme että näitä kääntyneitä huolellisesti valvottiin, ennenkuin\np. kasteen kautta pääsivät täydellisesti nauttimaan kristinuskon\nsiunauksia. Koetusajan loputtua katekumenit julkisesti lupasivat\nluopuvansa perkeleestä ja maailmasta, vahvistaen lupaustaan piispalle\nkättä antamalla. Sitten lausuivat he tunnustuksensa, jonka jälkeen\nhe kasteen peson kautta otettiin seurakunnan yhteyteen. Tavallisesti\ntoimitti piispa kasteen, vaan jollei hän ollut saapuvilla, saattoi\npresbyteri tahi diakonikin sen tehdä. Viimmemainitussa tapauksessa\nei kastetta kuitenkaan pidetty täydellisenä, ennenkuin siihen oli\nliitetty jo tähän aikaan tavallinen piispallinen _vahvistus_, johon\nkuului kätten laskeminen kastetun pään päälle [osottaa P. Hengen\nantamista.] sekä öljyllä voiteleminen [kuvaa kastetun hengellistä\npappeutta.].\n\nMitä jumalanpalveluksen ulkonaisiin menoihin tulee, tyytyi tämä\naikakausi vielä apostolisen ajan yksinkertaisiin tapoihin. Usein\nkokoontuivat kristityt marttyyrein haudoille hartaudenhetkiä\nviettämään, siten ikäänkuin paremmin muistaaksensa taistelevan\nja riemuitsevan seurakunnan yhteyttä. Kuuluisat ovat Rooman\nkatakombit, pitkät holvintapaiset maanalaiset käytävät, joihin\ntäkäläiset kristityt hautasivat kuolleensa ja usein kokoontuivat\njumalanpalvelusta pitämään. Vähitellen ruvettiin kirkkoja\nrakentamaan, vaan nämä olivat vielä kaikkea komeutta ja ulkonaista\nloistoa vailla. -- Jumalanpalveluksen alkaessa nähtiin diakonein\nosottavan kullekin kirkkoon saapuneelle hänen määrätyn paikkansa. Ne\njotka epäsiveellisyytensä tahi vainojen aikana osotetun heikkoutensa\nvuoksi olivat seurakunnasta erotetut ja nyt pyysivät päästä sen\nyhteyteen jälleen, jäivät ovelle seisomaan; puettuina suruvaatteisin\nrukoilivat he seurakunnalta syntinsä anteeksi. Jumalanpalveluksen\nalkaessa täytyi heidän lähteä pois kirkosta. Muista erotettuina\nseisoivat määrätyllä paikallaan tämän ensimmäisen asteen läpikäyneet,\ntoiseen katumusluokkaan kuuluivat langenneet, samoinkuin\nkatekumenitkin. Kuorissa istui piispa korkeammalla paikalla ja\nlähellä häntä presbyterit. -- Jumalanpalvelus alkaa. Keskellä\nkirkkoa lukee \"lectori\", seisoen korotetulla paikalla, kappaleen\nvanhasta testamentista, jonka jälkeen joku diakoni veisuntapaiseen\nnuottiin esittää luvun psalttarista, seurakunnan hiljaa veisatessa\njokaisen värsyn alkua. Toisen diakonin luettua kappaleen Ap.\nTeoista, Paavalin lähetyskirjeistä sekä evankeliumeista, nousee\nkoko seurakunta seisaalta kuulemaan presbyterein varoitus- ja\nkehotuspuheita, joita nämä kukin vuorossaan pitävät luettujen\nraamatunpaikkojen johdosta. Lopuksi puhuu piispa seurakunnalle.\nTämä on jumalanpalveluksen ensimmäinen osa. Sen päätyttyä poistuvat\nkatumuksen alaiset langenneet sekä katekumenit kirkosta. Nyt seuraa\njoku diakonin toimittama rukous, jota seurakunta seisaalta kuuntelee;\nainoastaan viimmeiseen katumusluokkaan kuuluvat langenneet, jotka\nsaavat olla kirkossa kunnes Herran ehtoollista aljetaan jakamaan,\nottavat polvistuen osaa siihen. Pyhä rauha, äänetön hiljaisuus\nvallitsee kaikkialla diakonin rukoillessa kirkon, koko maailman,\npapiston, piispojen ja maallisen esivallan puolesta. Marttyyrit\neivät muistaneet ainoastaan ystäviään rukouksissaan, he ajattelivat\nrakkaudella verivihollisiaankin, noudattaen Hänen esimerkkiänsä,\njoka rukoili: \"Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä\ntekevät.\" Tämän rukouksen päätyttyä jaetaan vihitty leipä ja viini\n(varat koottiin vapaaehtoisilla lahjoilla) seurakunnan jäsenille.\nJoko piispa, presbyteri tahi diakoni antaa leivän ehtoollisvieraan\nkäteen sanoen: \"Kristuksen ruumis,\" diakoni taritsee viinin lausuen:\n\"Kristuksen veri, elämän juoma;\" ehtoollisvieraat vastaavat: \"amen,\"\npolvistuvat ja vastaanottavat piispan siunauksen. Diakonin tervehdys\n\"menkäät rauhaan\" päättää toimituksen, ja seurakunta lähtee hiljaa\npois kirkosta. Jumalanpalveluksen jälkeen vievät diakonit Herran\nehtoollisen sairaille ja vangeille.\n\nMarttyyrein jumalanpalvelus muodostui siis pääpiirteissään meidän\njumalanpalveluksemme kaltaiseksi, etenkin jos otamme huomioon siellä\ntäällä jo esiintyneen muitakin pyhiä tapoja, jotka yhä selvemmin\nviittaavat meidän kirkoissamme käytännössä oleviin juhlamenoihin.\nVaikka meidän täytyykin myöntää heidän aikakautensa opettajain,\nvieläpä etevimpien kirkkoisienkin monesti erehtyneen opin suhteen,\nvaikka esim. käsitys p. ehtoollisesta usein esiintyy hyvinkin\neksyttävässä muodossa, ken ei ole altis olettamaan marttyyrien\njumalanpalveluksen olleen todellisemman ja syvemmän kuin meidän\naikamme nimikristittyjen hartauden harrastukset ovat. Kuinka moni,\njoka meidän aikoinamme silloin tällöin uhraa Herralle joutilaan\nhetken, joskus käy kirkossa ja noudattaen vanhaa tapaa määrätyllä\npäivällä polvistuu alttarin eteen, soisi omalletunnolleen tätäkään\nkurjaa lohdutusta, jos Herran seurakunnalle jälleen koittaisi\nvainojen aika? Varmaankin olisi kristittyjen luku silloin monessa\npaikoin hyvinkin pieni! Marttyyrit kävivät kirkossa kestääksensä\nelämän kovissa taisteluissa, he pyrkivät kuolla synnistä ja elää\nKristukselle, jossa olivat löytäneet kaiken ilonsa. Kidutukset,\nveriset vainot odottivat heitä maailmassa, mutta vakaina,\nylönluonnollisen voiman tukemina astuivat he ulos kirkosta,\nollen valmiina milloin hyvänsä nöyrästi, vieläpä kiitoksellakin\nuhraamaan henkensä Herran kunniaksi. Hyvin tavallista on arvostella\nnäitä kristittyjä meidän aikamme pintapuolisen ja kevytmielisen\nkatsantotavan mukaan. Niinpä on esim. usein arveltu heidän\nkarttaneen ja kammoksuneen näytelmiä, soittajaisia y.m. maallisia\nhuvituksia, joihin moni nykyisin kiiruhtaa melkein suorastaan\nkirkosta, ainoastaan siitä syystä, että tämmöisissä tilaisuuksissa\nsilloin ei ollut tarjona kuin törkeän pakanallisen epäsiveellisyyden\nturmelevia nautintoja. Vaan tämmöinen arvostelu on kristillisyyden\nkannalta yhtä väärä, kuin se osottaa peräti pintapuolista käsitystä\nmarttyyriajan luonteesta. Mielellään myönnämme kristinuskon aikojen\nkuluessa vaikuttaneen paljon Jumalasta irroitetun elämänkin ilmiöihin\npakottamalla näitä pukeutumaan ulkonaisesti siveellisempiin\nmuotoihin, vaan tämä ei suinkaan myönnä kristityille suurempaa\noikeutta ottamaan osaa maailman huveihin. Missä Jesus ei ole,\nsiellä ei saata Hänen tunnustajansakaan viihtyä, ja vasta silloin\nkun asiaa tältä kannalta arvostelemme, tiedämme mistä syystä\nmarttyyriaikakauden kristityt vaativat toinen toistansa kokonaan\nluopumaan maailmasta. Jos he olisivat etsineet noita \"sivistyttäviä\nnautinnoita\", joita meidän aikamme nimikristityt pakanain kera\nihailevat, niin varmaankin turhaan etsisimme noita tuhansia jaloja\nesimerkkiä itsensä kieltämisestä ja urhoollisuudesta Kristuksen\ntunnustamisessa, joita marttyyrit verellänsä ovat piirtäneet\nkirkkohistorian lehdille. Heidän muistonsa on oikeutettu vaatimaan\nettä heitä arvostellaan sen kristillisyyden kannalta, joka ei suostu\npalvelemaan kahta herraa. Nimikristillisyyden tyhjää sääliväisyyttä\nhe tosiaan eivät kaipaa!\n\n\n\n\nXI.\n\nDiokletianuksen vaino.\n\n\n    Minun rakkahani! älkäät oudoksuko sitä hellettä, kuin teille\n    tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa\n    tapahtuisi;\n\n    Vaan iloitkaat että Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin\n    ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja\n    riemuitsisitte. 1 Piet. 4: 12-13.\n\n40 vuotta olivat Jesuksen tunnustajat Valerianuksen kuoltua\nsaaneet nauttia rauhaa. Jo alkoivat kertomukset veritodistajain\nkärsimisistä vähitellen haihtua tämän ulkonaisesti onnellisemman\nsukupolven muistista, pilvetön oli taivas ja vaaroja aavistamatta\nsaapuivat pakanat joukoittain kuolleitten epäjumalainsa rappiotilaan\njoutuneista temppeleistä kristittyjen elävää Jumalaa palvelemaan.\nMutta samoinkuin tyynein kesäpäivä, jolloin auringon helle on\nkuumimmallaan, usein ennustaa kovinta rajuilmaa, niin nytkin. Alkoi\nkuulua outoja, pelottavia huhuja -- ne toteentuivat: julmemmin\nkuin milloinkaan ennen raivosi pakanamaailman viha äkkiarvaamatta\nkristittyjen riveissä.\n\nVoidaksensa paremmin hallita suurta valtakuntaa, jonka perikatoa\nkaikki ilmiöt ennustivat, jakoi _Diokletianus_ keisariksi tultuaan\n(284) hallitsiavaivat kahtia. Itse hän otti itämaat hallitaksensa\nja valitsi apulaiseksensa valtiotoimissa _Galeriuksen_; länsimaat\nuskoi hän _Maximianukselle_, joka avuksensa sai _Constantius\nOloruksen_. Voimakkaasti ryhtyi Diokletianus hallitukseen\npakottaen etevämmällä nerollaan ja miehekkäällä luonteellaan\nhallituskumppaninsa sovinnolliseen yhdysvaikutukseen kuuluisan\nroomalaisvallan suojelukseksi ja sen edistämiseksi loistossa ja\nmahtavuudessa. Dalmatialaisesta orjasta oli hän kelvollaan päässyt\nkorkeimpiin sotavirkoihin, kunnes hän vihdoin oli kohonnut koko\nroomalaismaailman herraksi. Näiden vaiheiden ohessa oli hänen\njäykkä luontonsa kehittynyt tuoksi ylpeän hallitsijan rajattomaksi\nmielivaltaisuudeksi, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta\nkäskyillensä. Hän rakasti loistoa ja komeutta ja koki ylentää\nkeisarillisen arvon Jumalalliseksi majesteetiksi, jota kaikkien tuli\nlähestyä suurimmalla kunnioituksella.\n\nSaattaaksensa paremmin kuin Roomassa, missä senaatin ja väestön\nmuinaisista ajoista peritty mahtavuus häntä loukkasi, järjestää\nhovinsa itämaan mallin mukaan, oli Diokletianus valinnut\n_Nikomedian_ pääkaupungikseen. Täällä löytyi paljo kristittyjä.\nNäitä vallanhimoinen keisari monesta syystä vihasi ja karsain silmin\nkatseli hän heidän täällä rakentamaa uutta komeata kirkkoansa,\njoka vastikään oli saatu valmiiksi. Kernaasti olisi hän jo heti\nkeisariksi tultuansa ryhtynyt hävittämään tuota valtiolle,\nRooman vanhalle uskonnolle ja kaikille sen yhteiskunnallisille\noloille vaarallista lahkoa, joka päivä päivältä saavutti yhä\nsuurempaa alaa keisarikunnassa, voittaen puolellensa lukemattomia\nei ainoastaan alhaisista luokista, vaan kansan ylimmistäkin\nkerroksista, mutta valtiollisista syistä hän ei uskaltanut ruveta\nkristittyjä vainoomaan, Vaikka useat näiden vihollisista häntä\nsiihen kiihottivat. Vasta luotetun neuvonantajansa julman ja raa'an\nGaleriuksen kehotuksesta antautui Diokletianus, valtioviisauden\nvaatimuksista enää huolimatta, vähitellen kokonaan kiivautensa ja\nkatkeran vihansa valtaan. Helmikuun 23 p. 303 ryntäsi sotaväki\nNikomedian kirkkoon, ryöstivät sen ja hävittivät maan tasalle.\nSeuraavana aamuna julkaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan\nvaltakunnan kaikki kirkot olivat hävitettävät sekä p. raamatut\npoltettavat. Nyt seurasi verinäytelmä, jonka julmuudelle ja\nsäälimättömyydelle eivät marttyyriaikakauden entiset vainotkaan voi\nvetää vertoja. Tämä vaino on pakanamaailman viimmeinen ponnistus,\nsen kuolemantaistelu: helpolla se ei aio luovuttaa vanhaa valtaa\nvoittajalle, jota se tähän asti on halveksinut. Vainon kauhuista\nlausuu kristillinen kirjailija _Lactantius_ (k. 380), jota kauniin\nkirjoitustapansa vuoksi nimitetään kristityksi Ciceroksi: \"Jos\nminulla olisi sata kieltä ja sata suuta, jos ääneni olisi luja kuin\nvaski, en sittenkään voisi luetella kaikkia julmuuksia, kaikkia niitä\nkidutuksia ja rääkkäyksiä, joilla koetettiin näitä vanhurskaita ja\nviattomia uhreja kiusata.\"\n\nPitkän rauhan siittämä velttous ja lihallinen suruttomuus oli\nkyllä synnyttänyt epäsiveellisyyttä ja maallista mieltä Jesuksen\ntunnustajissa, mutta sama Herra, joka taas tahtoi heidän uskoansa\nkoetella, oli nytkin läsnä seurakuntaansa, tukien sitä voimallaan\nkuten menneinä aikoina. Kaikki todistaa marttyyriaikakauden ylevän\nhengen vielä tämänkin vainon verisissä vaiheissa jalostuttavan\nkristittyjen taistelua totuuden puolesta. Etenkin valtakunnan\nitäisessä osassa raivosivat keisarin käskyläiset mitä julmimmalla\ntavalla. Yhdessä päivässä surmattiin monessa paikoin sadottain\nkristittyjä. Toisia kidutettiin kauheasti ja kun jo olivat\npuolikuolleina, koetettiin heitä taasen saada virkistymään, jotta\nheidän tuskansa kestäisivät hyvin kauan. Mahdotonta on luetella\nkaikkia niitä kidutuskoneita, joilla pakanallinen julmuus ja hurja\nirstaisuus nyt kilvan toimittivat hirmuista työtään. Lukiessamme\nkristittyjen sanomattomista kärsimisistä tämän vainon aikana valtaa\nkauhistus sydämmemme, ja miltei epäillen Herran armoa on moni\nkysynyt: miksi täytyi näiden kristittyjen kärsiä näin äärettömän\npaljon? Vaan taistelun kauhuista viittaa kirkkohistoria niihin\nsiunauksiin, joita näidenkin veritodistajain urhoollinen tunnustus\non tuottanut kirkolle, ja kysymykseen: minkä vuoksi laupias Jumala\non sallinut näin kovien vainojen kohdata ihmiskunnan jaloimpia\nhenkilöitä, vastaa Hänen sanansa osottamalla kristittyjen yhteyttä\nsen Herran kanssa, jonka elämä maan päällä Betlehemin seimestä\nGolgatan ristiin saakka oli täynnä verrattominta tuskaa ja katkerinta\nkärsimistä. Syynä on maailman ääretön turmelus, missä ei kukaan\npääse voittamaan paitsi saman Herran seuraamisessa, jos kohta tämä\nseuraaminen, kaikkiviisaan Jumalan ohjaamana kuin se on, eri aikoina\nja eri oloissa ulkonaisessa suhteessa esiintyy monella eri lailla\nniidenkin elämänvaiheissa, jotka Herra tuntee omiksensa. Juuri tästä\nristin suuresta salaisuudesta on marttyyrein aikakausi sanoilla ja\ntöillä niin voimakkaasti saarnannut maailmalle, että se vielä tänä\npäivänä kehottaen kysyy jokaiselta kristityltä: tahdotko kärsiä\nHerrasi tähden?\n\nDiokletianuksen vainon uhreista keisarikunnan itäisessä osassa ovat\netenki seuraavat henkilöt tunnetut: Nikomedian piispa _Antimus_ sekä\nKartagon seurakunnasta _Viktoria_ ja _Hilarius_. Viimmemainittu, joka\nvielä oli varsin nuori, vastasi pelkäämättä maaherran uhkauksiin:\n\"tee mitä tahdot, minä olen kristitty\" ja meni iloisena kuolemaan.\nViktorian vanhemmat olivat pakanoita ja kokivat kaikin tavoin saada\ntytärtänsä uskosta luopumaan. Kun tämä ei onnistunut, koetti hänen\nveljensä pelastaa häntä väittämällä hänen olevan mielenviassa,\nvaan Viktoria lausui: \"juuri minulla on oikea mieli enkä aio siitä\nluopua,\" Maaherran kysymykseen; \"tahdotko seurata veljeäsi?\"\nvastasi hän: \"en, sillä minä olen kristitty ja ainoastaan ne jotka\nnoudattavat Jumalan käskyjä ovat minun veljiäni.\" Katkeran mutta\nvoitollisen kuoleman kautta pääsi hänkin tämän elämän tuskista\nkirkastetun Vapahtajansa iloon. -- Roomassa mestattiin muiden kera\n13 vuoden ikäinen tyttö nimeltä _Agnes_, jonka jalosta käytöksestä\nkirkon säilyttämissä tämän aikuisissa kirjoituksissa usein puhutaan.\n[Näistä kertomuksista ovat keskiajan legendat sepittäneet mitä\nkummallisimpia taruja. -- Agneksen kunniaksi rakennettiin Roomassa jo\nneljännellä vuosisadalla kirkko, joka uudestaan rakennettuna v. 626\nP. Agneksen kirkon nimellä on säilynyt meidän aikoihimme saakka.] --\nMuuten ei vaino ollut niin kova valtakunnan läntisessä osassa, sillä\njalomielisen Konstantius Cloruksen onnistui sen vainoa täällä paljon\nhillitä.\n\nNäiden vaiheiden ohessa oli Diokletianus valtiotoimiin ja\nverenvuodatuksiin kyllästyneenä luopunut hallituksesta (305) ja hänen\nesimerkkiänsä seurasi pian Maximianuskin, mutta kristittyjen asema\ntämän kautta ei muuttunut. Päinvastoin yltyi vaino jos mahdollista\nentistä kovemmaksi julman Galeriuksen sitä johtaessa. Näiden vuosien\nkirkkohistoria ei tiedä muuta kertoa kuin uusista kidutuksista ja\nverenvuodatuksista, kunnes mestaajain miekat sanan alkuperäisimmässä\nmerkityksessä lopuksi tylstyvät ja koko pakanamaailma väsyneenä\nikäänkuin huokailee: tämä taistelu on turha! Itse hirmuinen\nGaleriuskin, joka elämänsä loppupuolella sortui inhottavaan tautiin,\nnäkyy jo ajatelleen samaan suuntaan, sillä vähää ennen kuolemaansa\nlakkautti hän vainon (311) lainsäädännöllä, jossa hän muun ohessa\nlausuu: \"Tarkoitukseni on ollut koettaa pakottaa kristittyjä\nesi-isien uskontoon, vaan koska useimmat heistä eivät luovu\nmielipiteistään, oikeutan heitä rukoilemaan valtion puolesta mitenkä\nitse tahtovat.\"\n\nVerisempi, pilkallisempi ja yleisempi kuin milloinkaan ennen oli\nvaino tällä kertaa ollut, mutta sitä lähempänä oli lopullinen\nvoittokin. Muutama vuosi vain, ja koko pakanamaailma luovuttaa\nvaltakunnan ja kunnian sille sankarille, jolle on annettu \"kaikki\nvoima taivaassa ja maan päällä.\"\n\n\n\n\nXII.\n\nDonatuksen lahko.\n\n\n    Katso minä tahdon oikeudelle käydä sinun kanssas, että sinä\n    sanoit: en minä ole syntiä tehnyt. Jer. 5: 33.\n\nVoittosasti olivat kristityt taistelleet; Diokletianuksen vainon\nkauhut olivat asettumaisillaan ja lopullisen rauhan enteet kaikkialla\nhavaittavissa, jos kohta pakanain hurja verenhimo vielä siellä täällä\nraivosi. Vaan harventuneet olivat Jesuksen tunnustajani rivit,\nlukemattomia uhreja oli vaino vaatinut. Ylistäen Jumalaa, joka oli\nheitä koetuksen päivinä tukenut, kertoivat kristityt toisillensa\nveritodistajain urhoollisuudesta, kunnioittaen heidän muistoansa.\nMutta löytyipä niitäkin, jotka haikein sydämmin vetäytyivät syrjälle\nuskaltamatta ottaa osaa tuohon yleiseen kiitos- ja ylistysveisuun,\njonka säveleet nyt kaikuivat kaikkialla kristikunnassa. Omantuntonsa\nsoimaamana huokasi moni Jesuksen tunnustaja, joka vaaran hetkenä\noli luopunut uskostansa, epätoivoon sortuneena: minä olen pettänyt\nveljeni, rikkonut valani, kieltänyt Kristuksen. He kyllä tiesivät\nmarttyyrikirkon, jonka katsantotapaa lukemattomani veritodistajain\nveres muisto jalostutti, nyt vielä vähemmin kuin ennen laskevan\nleikkiä synnin kanssa! Etenkin pidettiin suurena, miltei anteeksi\nantamattomana rikoksena, jos joku oli suostunut jättämään raamatuita\npakanoille poltettaviksi, ja Diokletianuksen vainon lakattua\ntuli ilmi että hyvinkin moni oli langennut juuri tähän syntiin.\nViimmemainittuja luopuneita, joita kutsuttiin _\"traditores\"_, kohteli\nkirkko hyvin ankarasti samoinkuin se yleensä tarkasti valvoi kaikkein\nlangenneiden parannusta ja katumusta, ennenkuin se antoi heidän\nrikoksensa anteeksi ja jälleen laski heidät Herran armovälikappaleita\ntäydellisesti nauttimaan. Sitä ohjasi sen Herran sana, jonka edessä\nei yksikään ihminen ole vanhurskas, miten jalosti tämä sitten\nonkaan taistellut Jumalan valtakunnan puolesta, sen Herran, jonka\narmo ja lohdutus on tarjona kaikille katuvaisille syntisille. Mutta\nkun uskosta luopuneiden luku oli kovin suuri ja monen katumus ja\nparannus näytti hyvinkin epäiltävältä, heräsi uuteen eloon tuo\nNovatianukselaisten ennen muinoin edustama, sittemmin unohduksiin\njäänyt katsantotapa, jonka mukaan luopuneita ei millään ehdolla\nsaisi ottaa seurakunnan yhteyteen. Etenkin Pohjois-Afrikassa, missä\nNovatianukselaisten ja Montanukselaisten ankarat mielipiteet olivat\npaljon vaikuttaneet, ruvettiin kovasti valittamaan kirkkokurin\nlannistumista, ja täällä syntyi erikoislahko, joka pian herätti yhä\nsuurempaa huomiota. Sen jäsenet ovat kirkkohistoriassa tunnetut\n_Donatukselaisten_ nimellä.\n\nV. 311 valittiin eräs _Caecilianus_ Kartagon piispaksi. Häntä\nsyytettiin traditoriksi samoinkuin sitä piispaa, joka oli hänen\nvirkaan vihkinyt. Kansan viha kiihtyi kiihtymistään etenkin\nkoska eräs kristitty rouva, jota uusi piispa oli moittinut hänen\nmarttyyrein vaatteille y.m. senkaltaisille omaisuuksille osottamasta\nliiallisesta kunnioituksesta, veritodistajain jalojen muistojen\ninnostuttamana, alkoi häntä soimata pelkuriksi, joka kyllä rauhan\naikana saattaa esiintyä hyvinkin muka uutterana Herran palvelijana,\nmutta vaaran hetkenä osottaa aivan toista mieltä. Syntyi kiihkosa\nriita. Ankaran kirkkokurin puolustajat alkoivat jyrkästi vaatia\nCaecilianuksen erottamista virasta, vaan kun heidän ei onnistunut\nsaada seurakunnan enemmistöä puolelleen, kokoontuivat kaikki\ntyytymättömät kirkolliskokoukseen, joka sulki piispan kirkon\nyhteydestä ja valitsi _Majorinuksen_ hänen sijaansa. Tämä kuoli\nmuutaman viikon kuluttua, ja nyt ryhtyi _Donatus_, jonka mukaan lahko\non saanut nimensä, sitä johdattamaan.\n\nAsettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset\nehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki\nkuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat\nsen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen\npiispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin\nyksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima\nriippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen,\nsamoinkuin muutkin pyhät toimitukset -- niin he opettivat -- eivät\nvaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu \"pyhäin yhteyteen.\" Tämä\nkatsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka\nsittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa,\nluovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan\nole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että \"ei\nyksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka\non Jesus Kristus,\" eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa\ntoivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen,\nsiten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken\nheidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin\npäivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus\nmitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan\nkaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä\nmaailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin\nvaltion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa\npuhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen\nja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa\nturmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn,\njohon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti\nheidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa,\ntäkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja\nja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten \"Herra seisoo\nylpeitä vastaan\" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka\nheistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse\nmuinoin kirkkoa tuomitsivat.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa vastaan.\n\n\n    Jos he sotisivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä\n    sinua voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra,\n    vapahtamassa sinua. Jer. 1: 19.\n\nGaleriuksen kuoltua pääsi hänen apuhallitsijansa, verihimoinen\n_Maximinus_, joka säälimättä oli ottanut osaa kristittyjen\nvainoomiseen, valtaistuimelle. Kernaasti olisi hän yhä edelleenkin\njatkanut verenvuodatuksia, ellei Galeriuksen kristittyjen\nsuojelukseksi antama lainsäädäntö, jonka länsimaiden silloiset\nkeisaritkin olivat allekirjoittaneet, olisi häntä siitä estänyt. Sen\nsijaan koetti hän salaisilla ja kavalilla keinoilla muulla tavoin\nmasentaa kristinuskoa. Niinpä määräsi hän kouluissa luettavaksi\nerään mitä törkeintä herjausta Kristusta vastaan sisältävän \"acta\nPilati\" nimisen kirjan, jota aivan perättömästä väitettiin Pilatuksen\ntekemäksi. Samassa tarkoituksessa koetti hän minkä voi enentää\npakanallisen jumalanpalveluksen loistoa, auttaen sen jo aikoja sitten\nkadonnutta lumousvoimaa lainaamalla sen avuksi kaikenkaltaisia\nitämaalaisia uskonnollisia menoja. Hulluutensa ja vihansa ohjaamana\nryhtyi hän vähitellen kristityltä julkisestikin hätyyttämään,\nkieltäen heitä käymästä marttyyrien haudoilla sekä vaatien heitä\nuhraamaan epäjumalille. Monen Jesuksen tunnustajan täytyi jälleen\nkärsiä kovia kidutuksia uskonsa tähden; muutamia surmattiinkin.\n\nKauan olivat Aasian asukkaat huokaelleet julmien, tuhlaavaisten\nja vallanhimoisten keisarein ikeen alla. Tuon tuostakin sattuneet\nrutto- ja katovuodet lisäsivät onnettomuutta. Ennen hedelmälliset\nja kukoistavat maakunnat olivat suureksi osaksi autioina, lukuisat\nmierolaisparvet kulkivat paikasta toiseen kerjäten leipää ja\nharjoittaen väkivaltaisuutta. Ainoat, jotka auttoivat onnettomia,\nnoudattivat siveellisyyttä ja tukivat horjuvaa valtakuntaa, olivat\nkristityt -- ja heitä sorrettiin, vainottiin! Näin oli synti\npaaduttanut pakanamaailman, ja kuitenkin tarjottiin sille vielä\nnytkin pelastusta! -- -- Vähän paremmalla kannalla olivat länsimaan\nolot, ja täältä tuli kristityille vihdoin apu noiden alituisten\nvainojen sorrosta. Konstantius Cloruksen kuoltua olivat legionit\nkorottaneet hänen poikansa _Konstantinuksen_ valtaistuimelle.\nHurskaan äitinsä Helenan kasvattamana oli tämä keisari jo lapsena\ntutustunut kristinuskoon, jonka maalliseksi tukeeksi Herra oli hänen\nvalinnut. V. 312 marssitti Konstantinus sotajoukkonsa Italiaan,\nmissä Maximianuksen poika _Maxentius_ oli anastanut hallituksen.\nTämä sotaretki oli oleva ratkaiseva kristinuskon tulevaisuudelle\nRooman keisarikunnassa. Lähestyessään vastustajansa sotajoukkoa näki\nKonstantinus taivaalla ristin välkkyvän, johon kirkkailla kirjaimilla\noli piirretty: \"tässä merkissä olet sinä voittava.\" Monesta syystä\ntäytyy meidän epäillä kertomuksen todenperäisyyttä, jos kohta\nkirkkohistorioitsija Eusebius vakuuttaa keisarin itse vielä vähää\nennen kuolemaansa siitä hänelle puhuneen. Vaan oli miten olikin,\nse ainakin oli Jumalan sallimus, että julma Maxentius voitettiin\ntappelussa ja että Konstantinuksen pääseminen yksinvaltiaaksi nyt\noli miltei taattu. Miten tärkeä tämä voitto oli kristityille tuli jo\nsamana vuonna ilmi. Yhteisesti Illyrian hallitsijan _Liciniuksen_\nkanssa julkasi Konstantinus näet säädännön, jonka mukaan kaikki\nuskonnot olivat suvaittavat Rooman keisarikunnassa. Seuraavana\nvuonna kävivät voittajan aikeet kristinuskon suhteen vieläkin\nselvemmiksi Milanossa annetun uuden suvaitsemispäätöksen kautta, joka\nmyönsi jokaiselle vapauden milloin hyvänsä kääntyä kristinuskoon.\nValtakunnan itäisessä osassa täytyi Jesuksen tunnustajain kuitenkin\nvielä muutamia vuosia kärsiä vainoa. Voitettuansa Maximinuksen oli\nLicinius päässyt Nikomedian herraksi, vaan hänen mielensä alkoi\npian yhä enemmän kääntyä kristittyjä vastaan samoinkuin hänen ja\nKonstantinuksen välinen ystävyys kävi yhä kylmemmäksi, kunnes\nse vihdoin muuttui katkeraksi vihaksi. Turvaten pakanalliseen\npuolueesen rupesi Licinius sortamaan ja vainoomaan kristittyjä, joita\nKonstantinus kaikin tavoin koetti suosia. Sota oli välttämätön.\nViholliset sotajoukot, jotka nyt lähestyvät toinen toistansa valmiina\ntaistelemaan viimmeiseen asti, eivät siis edusta ainoastaan kahta\nvaltiollista puoluetta: taistelu on ratkaiseva paljoa tärkeämmän\nkysymyksen kuin se onko Licinius vai Konstantinus pääsevä valtakunnan\nyksivaltiaaksi, se on määräävä onko pakanuus vai kristinusko\nlopullisesti voittava Rooman keisarikunnassa. Ristinmerkki lipussaan\nmarssi Konstantinus Liciniusta vastaan, joka kysyttyään neuvoja\nennustajilta ja egyptiläisiltä uhripapeilta kehotti sotajoukkoaan\nurhoollisesti taistelemaan \"uutta Jumalaa\" vastaan. Viimmeisen\nkerran kangasti pakanuuden vanha unelma \"voittamattomista jumalista\"\nkristinuskon vihollisten silmissä. Se haihtui vereen _Adrianopolin_\n(Heinäk. 3 p.) ja _Kalcedonin_ (Syysk. 18 p. 323) tappeluissa,\nmissä Liciniuksen sotajoukot kokonaan voitettiin. -- Konstantinus\n\"suuri\" oli yksinvaltias Rooman keisarikunnassa, kristinuskon voitto\nratkaistu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän päättyy marttyyrikirkon aikakausi, jonka jaloudelle me monessa\nsuhteessa turhaan saamme etsiä vastakohtaa tulevien ajanjaksojen\nkirkkohistoriasta. Kaikkien erehdyksien uhallakin, joita siinä\nihmisten synnin vuoksi ilmaantuu, sisältää tämä aika niin paljon\ntodellista ylevää ja suurta, etteivät Jesuksen katkerimmat\nvihollisetkaan pysty sen kunniaa himmentämään. Vastustamattoman\nselvästi todistaa se meille kristinuskon verrattomasta voimasta,\nollen vielä meidän aikoinammekin historian jaloimpia todistuksia p.\nraamatun, jumalallisesta totuudesta. Se kirkko, joka voitollisesti\nkesti taistelussa vanhaa pakanamaailmaa vastaan, on yhä edelleenkin\nvoittava, näyttäkööt uudemman ajan pakanuus ja epäusko miten\nvastustamattomilta tahansa. Marttyyrein aikakausi kehottaa Jesuksen\ntunnustajia urhoollisesti taistelemaan totuuden puolesta, koetuksen\nsynkimpinäkin hetkinä luottamaan Häneen, jonka lupaukset ovat varmat\nja totiset. Tämä opetus on Ignatiuksen, Polycarpuksen, Irenaeuksen,\nCyprianuksen y.m. veritodistajain jälkeisille sukupolville antama\nsuuri perintö, heidän kunniansa kautta vuosisatojen. Vaan älkäämme\nmilloinkaan unohtako, ettei näiden jalojen sankarien kunnia\nole heidän oma kunniansa, vaan sen Herran, jonka palveluksessa\nhe taistelivat ja vuodattivat verensä, sillä ainoastaan näin\najatellessamme voimme oikein kiittää Häntä, joka on heidät ottanut\ntämän elämän taisteluista ja tuskista ikuiseen iloonsa.\n\n    Ole uskollinen kuolemaan asti,\n       niin minä annan sinulle\n          elämän kruunun.\n\n          Ilm. k. 2: 10.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nOppiriitojen aikakausi 323-600.\n\n\n\n\nI.\n\nKristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.\n\n\n    Älkäät maailmaa rakastako eli mitään kuin maailmassa on. Jos joku\n    maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus. 1 Joh. 2: 15.\n\n\"Läntisen valtameren rannoilta niihin välkkyviin vesiin saakka, mistä\naurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden\nvallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät osanneet muuta kuin\nlyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä, Hän\nopetti kansat nöyrtymään yhteistä lakia noudattamaan, muuttumaan\nkaikki Roomalaisiksi -- Reinin ja Tonavan seuduilla, kultaisen\nTajon rannoilla, Pon rikkaissa kaupungeissa ja Niilin höysteisillä\naloilla. Yhteinen laki ja arvo yhdistää heidät kaikkialla: orjain\nkahleet ovat muuttuneet veljeyden siteeksi. Jokaisessa maailman\npaikassa elämme kansalaisten tavalla, niinkuin olisimme samassa\nkyläkunnassa, saman kotipesän ääressä kasvaneet.\" Näin arvostelee\ntämänaikuinen kristitty runoilija _Prudentius_ (k. 405) Rooman\nvaltakunnan merkitystä inhimillisen kehkeytymisen historiassa,\nnähdessään kristinuskon leviämistä ja vakaantumista tuossa suuressa\nkeisarikunnassa, jonka alaisena koko sivistynyt maailma on. Valtio\nja kirkko eivät enää taistele toinen toistansa vastaan, ne ovat\ntehneet liiton yhdessä edistääksensä ihmiskuntaa, ja tämän uuden,\nrauhallisen ajan tultua esiintyy kristinuskon asema maailmassa aivan\ntoisena kuin menneinä päivinä. Kaikki on muuttunut. Väijytyn lahkon\nsorretuista syrjäkaupungeista ja kylistä ovat kristityt astuneet\nvaltaistuimen juurelle yksissä Rooman keisarin kanssa maailmalle\nlakeja laatimaan. Nuo ennen ylönkatsotut ja köyhät Jesuksen\ntunnustajat saavuttavat päivä päivältä yhä suurempia maallisia\netuja; ei vaaraa eikä pelkoa missään, kaikkialla ystävyyttä vain ja\nmenestystä tarjona. Kummastelisimmeko sitä, että kristityt ylistäen\nkiittivät Jumalaa suuresta voitostansa? Oudoksuisimmeko että he\nsuuremmalla luottamuksella kuin ennen loivat silmänsä maallistakin\ntulevaisuuttansa kohtaan? Emme suinkaan. Sotilas, joka voitollisesti\non taistellut isänmaansa puolesta, on oikeutettu iloitsemaan\nsen pelastuksesta, ja hänen velvollisuutensa on luottamuksella\nruveta valmistamaan sen sarkoja rauhan kylvöjä kasvamaan. Jalossa\ntaistelussa olivat Jesuksen tunnustajat puolustaneet kirkkoa Herran\nvihollisia vastaan ja voittaneet sille ulkonaisestikin taatun\naseman maailmassa -- ken kieltää heidän ilonsa olleen oikeutetun?\nVaan toiselta puolen on meidän muistaminen että monet suuret\nvaarat, joita marttyyriaikakauden verinäytelmät olivat omiansa\npoistamaan kirkosta, juuri nyt uhkasivat Herran seurakuntaa.\nEnnen merkitsi nimi \"kristitty\" samaa kuin \"kuolemaan tuomittu\",\neikä maallisia etuja ollut tarjona niille, jotka silloin pyrkivät\nkirkon yhteyteen. Senpätähden oli nimikristittyjen luku marttyyrein\naikakaudella aina pieni ja jos se joskus noina silloin tällöin\nsattuvina rauhallisina väliaikoina oli karttamaisillaan, pakotti uusi\nvaino kaikki teeskenteleväiset piankin vetäytymään pois Jesuksen\ntunnustajani taistelevasta joukosta. Nyt oli aivan toisin. Valtio\nsuosi kristittyjä kaikin tavoin, heillä oli tarjona paljoa suurempia\netuja kuin pakanoilla, joita hallitus kyllä suvaitsi, vaan kaikkialla\nkuitenkin lapsipuolina kohteli. Näin asiain ollen tulvasi kirkkoon\njoukottain pakanoita maallista kunniaa ja onnea saavuttamaan,\nja täten lisääntyi nimikristittyjen luku vuosi vuodelta yhä\narveluttavammassa määrässä. Tämän ohessa tuotti valtion sekaantuminen\nkirkon oloihin suuria haittoja ja häiriöitä kristinuskolle.\nKirkon virkamiehet, joiden valitseminen ja virkaan asettaminen\nsuureksi osaksi riippui keisarista, pitivät usein päätehtävänänsä\nolla hänelle mieliksi, laiminlyöden velvollisuutensa sitä Herraa\nkohtaan, jonka laumaa he olivat asetetut kaitsemaan. Kunnianhimo,\nmaailmanrakkaus, ihmispelko, petollisuus turmeli monesti heidän\nvaikutuksensa seurakunnan palveluksessa, vietellen kristikuntaa\nantautumaan omatekoisille teille, joilla ristin salaisuus unohtui\nja kristillinen elämä oli kokonaan kuihtua, kuinka innokkaasti\nja ahkerasti kirkon oppia koetettiinkin tarkkaan määrätä ja p.\nraamatun mukaan kehittää. Ja juuri tässä viimmemainitussa työssä,\njonka ihmeteltävän suuret ja nerokkaat tulokset muodostavat tämän\naikakauden kauniimman muistopatsaan, ilmaantuvat nuo valtion puolelta\nkirkkoa uhkaavat vaarat mitä selvimmällä tavalla, kun näet keisarit,\njoiden tarkoitusten puhtaus ja kristillinen kanta yleensä usein oli\nhyvin epäiltävä, anastivat itselleen yhä suuremman vallan oppiriitoja\nratkaistaessa.\n\nOppiriitojen aikakausi on taistelun aika sekin, vaikka toisessa\nmerkityksessä kuin edelliset vuosisadat. Taistellen ulkonaista\nväkivaltaa ja sortoa vastaan todisti marttyyrikirkko verellä uskonsa,\nsen sankarit voittivat panemalla henkensä alttiiksi Herran kunniaksi.\nOppiriitojen kirkonhistoria kuvaa meille toisia näytelmiä taisteluja,\njoita ratkaistaan kynällä. Edellinen aikakausi innostuttaa meitä\nverisillä urotöillään, jälkimmäinen vetää huomiomme puoleensa\nnerokkailla väittelyillään ja oppineilla keskusteluillaan. Jos\ntoisiinsa vertaamme näitä molempia ajanjaksoja, kallistuu voitto\nepäilemättä edellisen puolelle, vaan älkäämme silti toistakaan\nhalveksiko, sillä sen merkitys kirkon kehkeytymisen historiassa on\nmääräämättömän tärkeä ja suuri. Kuinka pintapuolinen kristittyjen\nusko silloin usein olikin, miten himmentynyt heidän toivonsa miten\njäätynyt heidän rakkautensa, ilmaantuu siinä kaikkien paheiden\nuhallakin sen Herran kunnia, \"jonka valtakunnalla ei loppua ole.\"\nKirkon tehtävä ei ole sama eri aikoina, vaikka kyllä kaikki\ntosikristillinen työ aina tähtää samaan päämaaliin, ja tämä tulee\nmeidän muistaa, jos mielimme oikein arvostella kirkkohistorian\nvaihtelevia ilmiöitä, Tältä kannalta tahdomme siis tarkastella\noppiriitojen kirkkoakin ja niitä henkilöitä, jotka tämän aikakauden\nkuluessa tekivät työtä Herran viinamäessä. -- Marttyyrejä vainosi\nmaailman viha, näitä todistajia väijyy sen ystävyys. Voitto on nyt\nyhtä vaikea ja yhtä tärkeä kuin ennenkin, vaikka taistelutanner on\nmuuttunut.\n\n\n\n\nII.\n\nErakot.\n\n\n    Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani;\n    sillä sinua minä rukoilen. Ps. 5: 3.\n\nKen on tuo harmaapäinen vanhus, joka kaukana toimivan elämän\nvaiheista yksinänsä oleskelee korvessa, valittaen tuskaansa,\nhuoaten huoliansa erämaan autioille rotkoille? Pahantekijäkö, joka\ntäällä on etsinyt piilopaikan, vai mielipuoliko, joka kammoksuu\nihmisten seuraa? Matkustajat, jotka joskus kulkevat hänen kolkon\nasuinpaikkansa ohitse, kertovat hänestä kummia. Hän on ruokottoman\nnäkönen, eläimen vuota vain peittää hänen kuihtuneet jäsenensä,\neikä hänellä ole muuta omaisuutta kuin pääkallo, jota hän synkästi\nkatselee, ja tiimalasi, jonka juokseva santa kertoo sekin maallisen\nelämän katoavaisuudesta. Kaikki muistuttaa kuolemasta paitsi Jesuksen\nnimi vanhuksen huulilla. Vaan ei mikään rikos eikä tavallinen\nihmiskammo ole johdattanut miehen askeleita erämaan etäisyyteen,\nvapaaehtoisesti on hän tullut tänne välttääksensä maailman\nviettelyksiä sekä uhrataksensa koko elämänsä Jumalalle. Liikkuvan\nelämän kirjavat näytelmät, nuo tuhannet viettelevät äänet maailman\nsuurella torilla eivät suoneet lepoa hänen levottomalle, väsyneelle\nsielulleen, ja sentähden on hän paennut erämaahan, koettaaksensa\nruumiinkidutuksilla ja alituisilla rukouksilla saavuttaa rauhaa\nomalletunnollensa. Hän on yksi noita kummallisia ilmiöitä, joita\nnimitetään _erakoiksi_.\n\nSurulla oli Jesuksen ystäväin jo marttyyriaikakaudella monesti\ntäytynyt kokea, miten siveellinen velttous ja maallinen mieli\nusein oli kokonaan päästä vallalle kirkossa, ja vainojen loputtua\nilmaantui epäsiveellisyys yhä selvemmin Herran seurakunnassa.\nTämän ohessa eli siellä täällä kristikunnassa yhä edelleen tuo\nvanhoista ajoista peritty katsantotapa, jonka mukaan ihmisen ruumis\nsemmoisena on saastainen ja paha. Näin asiain ollen vetäytyi moni\nkristitty erämaahan, saadaksensa täällä palvella Jumalaa hengessä ja\ntotuudessa. Kuuluisin kaikista erakoista on \"pyhä\" _Antonius_. Hän\noli kotosin Egyptistä, missä hän vanhempainsa luona oli viettänyt\nonnellista nuoruudenaikaa, perehtyen jo lapsena kristinuskon\ntotuuksiin. 18 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi ja vähän sen\njälkeen kuoli hänen äitinsäkin. Antonius peri vanhempansa suuren\nomaisuuden, vaan hänen halunsa ei ollut maailman katoaviin aarteisin.\nKirkossa kuuli hän kerta saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta; sanat\niskivät syvään hänen sydämmeensä, hän jakoi kaiken omaisuutensa\nköyhille, erosi maailman iloisista seuroista, jotka eivät milloinkaan\nolleet häntä miellyttäneet, ja lähti puhuttelemaan erämaan erakoita,\njoiden tuttavuuteen hän jo kauvan salaa oli pyrkinyt. Karkottaen\nsielustansa nuoruutensa iloiset muistot sekä riistäen rikki kaikki\nystävyyden ja rakkauden siteet, jotka vielä kiinnittivät hänen\nsydämmensä maailmaan, asettui Antonius asumaan erääsen hänen\nkotikylänsä läheisyydessä olevaan syrjäiseen vanhaan hautakammioon\ntäällä taistellaksensa lihan himoja vastaan. Mutta jota ahkerammin\nhän koetti mielestänsä poistaa kaikki syntiset ajatukset sitä\nvoimattomammaksi tunsi hän itsensä. Alituisista rukouksista,\npaastoomisista ja kidutuksista joutui hän pian kokonaan kiihkosan\nmielikuvituksensa valtaan, niin että hän luuli silmillänsä näkevänsä\nvihollisen milloin missäkin muodossa koettavan saada hänen omaksensa.\nKerta kun ystävänsä tulivat häntä katsomaan oli hän tainnuksissa.\nHe kantoivat hänen kylään, vaan Antonius ei enää viihtynyt ihmisten\nparissa. Kovasti oli hän yksinäisyydessä taistellut, katkerat olivat\nhänen päivänsä erämaassa olleet, mutta sinne hän kuitenkin jälleen\npalasi. 20 vuotta eli hän tämän jälkeen erään vanhan vuorilinnan\nraunioissa, kehittäen kristillistä kokemusta sisällisen taistelun\nkuumassa liekissä. Läheltä ja kaukaa saapui ihmisiä hänen luoksensa\nihmettelemään tuota pyhää miestä sekä kysymään häneltä neuvoja\nhengellisissä asioissa, Diokletianuksen vainon raivotessa nähtiin\ntämä merkillinen mies Aleksandriassa missä hän kehotti marttyyrejä\nurhoollisuuteen, lohdutti murheellisia ja auttoi sairaita.\nPakanatkin pitivät häntä jonkunmoisena ylönluonnollisena olentona,\neikä kukaan uskaltanut häntä vahingoittaa. Palattuaan takasin\nerämaan hiljaisuuteen, kehotti hän kaikkia, jotka tulivat häntä\npuhuttelemaan, uhraamaan \"kaikki Jumalalle, joka ihmisten tähden ei\nole ainoata Poikaansa säästänyt\". Noudattaen Antoniuksen esimerkkiä\nkiiruhtivat lukuisat kristityt erämaahan täten pyhittääksensä\nelämänsä Herralle, vaan ei kukaan heistä saavuttanut hänen\nmainettansa. Ja kuitenkin oli Antonius aivan oppimaton mies, hän ei\nosannut kirjoittaa eikä lukea!\n\nKarttaaksensa ihmisten uteliaisuutta ja kiitoslauseita vetäytyi\nAntonius jonkun ajan kuluttua kauemmas erämaahan, missä harvat\nystävät vain joskus kävivät häntä tervehtimässä. Kauan täytyi\nhänen vielä odottaa, ennenkuin Herra vihdoin vapautti hänen elämän\nharhauksista, taisteluista ja tuskista. Vasta 105 vuoden vanhana\npääsi hän lepoon (356).\n\nMonessa paikoin lähestyivät erakot toisiansa, muodostaen\njonkinmoisia pieniä yhteiskuntia erämaan yksinäisyyteen. Kuuluisin\nnäistä on se yhdistys, jonka _Pakonius_ (k. 348) perusti Tabennae\nnimisellä Niili-virrassa olevalla saarella. Niiden sääntöjen\nkautta, joita hän määräsi seuralaistensa noudatettaviksi, muuttui\nerakkoelämä vähitellen järjestetyksi _munkkilaitokseksi_. Asuen\nyhteisesti _luostarissa_, jonka johtajaa nimitettiin _abbotiksi_,\ntuli täkäläisten _munkkien_ viettää aikaansa rukoilemalla sekä\ntyötä tekemällä (maanviljelystä ja käsitöitä). Tämän luostarin\nläheisyydessä syntyi pian pienempiä, emäluostariin kuuluvia\nmunkki-yhdistyksiä, joiden asujanten luku nousi tavattoman korkeaksi\n(50,000). -- Palestinassa perusti _Hilarion_ (k. 378) Gazan luona\nluostarin. Siihen kuului luostareita Syyriassakin. Äärettömän\nnopeasti levisi munkkilaitos itämaissa, vaan täkäläiset luostarit\neivät likimäärinkään saavuttaneet sitä historiallista merkitystä\nkuin länsimaiden munkkiyhdistykset, sillä epäsiveellisyys turmeli\nniissä ennen pitkää kokonaan kaiken hengellisen harrastuksen. Ollen\ntähän aikaan kirkossa yhä karttuvan ylöllisen ja kevytmielisen\nelämän vastakohtana ehtivät itämaidenkin erakot ja munkit kuitenkin\nvaikuttaa paljon hyvää kristikunnassa, ennenkuin heidän oma,\nkaikkialla havaittava turmeluksensa selvästi osottaa heidän alusta\nalkaen rakentaneen väärälle perustukselle.\n\nMeidän selväjärkisen ja käytännöllisen aikamme ihmisten on vaikea\nkäsittää erakkojen työtöntä, tavallisen laskun mukaan kokonaan\nhyödytöntä elämää kaukana toimivan kristikunnan viljavainiosta, missä\nJesuksen tunnustajat väsymättömällä työllä kokevat edistyttää Jumalan\nvaltakuntaa, noudattaen hänen käskyänsä, joka sanoi: \"eloa on tosin\npaljo, mutta työväkeä on vähä. Rukoilkaat sentähden elon Herraa, että\nhän työväkeä lähettäis hänen eloon\". Kernaasti myönnämme p. raamatun\nselvästi osottavan kristityn velvollisuuden olevan uskollisesti\nvaikuttaa siinä asemassa, johon Jumala on hänen asettanut keskellä\nmaailman turmelusta todistamaan siitä Herrasta, joka ei ole\nkäskenyt ketään pakenemaan pois maailmasta, vaan päinvastoin\ntaistelemaan sitä vastaan, sekä että erakkojen katsantotapa jo\ntästäkin syystä on varsin väärä. Ja vielä arveluttavammaksi käy\nheidän erehdyksensä, kun tiedämme heidän pitäneen vapaaehtoisia\nruumiinkidutuksia, paastoomista y.m. senkaltaisia pyhityksen miltei\nnimenomaisena tuntomerkkinä sekä täten ainakin osaksi eksyneen\nperustamaan autuutensa toivon omiin hyviin töihinsä eikä yksinään\nJumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Mutta esiintykööt nämä ja\nmuut erakkoelämän varjopuolet miten selvästi hyvänsä, ne eivät\nkuitenkaan voi meiltä salata niitä tosikristillisyyden säteitä,\njotka tähän aikaan välkkyvät erämaassa, monen kirkkaan kynttilän\nsammuessa synnin uneen kirkon taistelutantereella tuolla riehuvassa\nmaailmassa. Suurta on _tahtoa_ kokonaan kuolla maailmasta ja elää\nJumalalle, jaloa _voida_ uhrata kaikki, johon sydän on mieltynyt,\nsaavuttaaksensa ijankaikkisen elämän. Erakot ovat osottaneet\ntahtovansa ja voivansa kokonaan luopua maailmasta, emmekä saata\nkuulla heidän valituksiansa, nähdä heidän kovaa taisteluansa syntiä\nvastaan, joka heitä täälläkin väijyy, ajattelematta: täältä erämaan\nhiljaisuudesta on moni huokaus löytänyt tien sen Jumalan taivaasen,\njoka tutkii ja näkee ihmissydämmen aivoitukset ja armahtaa kaikkia,\njotka häntä avuksensa huutavat taistelussa hengellisiä vihollisia\nvastaan. Montako eksynyttä lammasta hyvä paimen on löytänyt erakkojen\nautiosta erämaasta sen tietää yksin Hän, \"jonka tuomioistuimen eteen\nmeidän kaikkien pitää ilmestymän, että jokainen sais sen jälkeen kuin\nhän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä eli paha\".\n\n\n\n\nIII.\n\nNicaean kirkolliskokous (325).\n\n\n    Alussa oli Sana, ja se Sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se\n    Sana. Joh. 1: 1.\n\nTaisteluun on Herran seurakunta maan päällä vihitty; myrskyisällä\nmerellä, jolla alituiset vaarat sitä uhkaavat, on sen kulkeminen\nkotimaatansa kohtaan, kunnes se vihdoin saapuu ijankaikkisen rauhan\nsatamaan tuolla uuden Jerusalemin rannalla. Vasta siellä saa\nlaivaväki virittää lopullisen voiton riemusäveleitä -- matka on pitkä\nja vaarallinen, alati tulee heidän taistella jotta nuo kuohuvat\naallot eivät turmelisi laivaa ja estäisi sen kulkua. Ja kun myrsky\non asettunut, kun merenpinta on tyyni ja laivanväki levollisena\nlevähtää taistelun vaivoista, peittävät sumut usein heiltä näköalan;\nmuutamat kehottavat muuttamaan matkan suuntaa, eripuraisuus, riita\nhäiritsee matkustajain sopua, toiset vaativat sitä, toiset tätä. Jo\non laiva kokonaan eksyä ja joutua haaksirikkoon, mutta näkymätön käsi\ntaittuu peräsimeen, ohjaten eksyneet oikealle tielle. -- Marttyyrein\naikakausi oli myrskysä aika, jonka kestäessä vihan ja vainon aallot\nraivoten uhkasivat kirkkoa; -- kun nämä vaarat olivat ohitse,\nsalaavat oppiriitojen sumut kristikunnalta tuon tuostakin totuuden\ntien, mutta Jumalan Henki liikkuu nytkin vetten päällä poistaen\nsumut, ja Sana luo valoa inhimillisten eksytysten pimeässä.\n\nJo varhain oli, kuten tiedämme, kirkossa ilmaantunut vääriä väitöksiä\nkolminaisuusopin suhteen. Niitä edustivat paitsi Monarkkilaiset\nkirkkoisä Origineskin, joka opetti että Poika on Isää alhaisempi. V.\n318 syntyi Aleksandriassa samaa kysymystä koskeva harhaoppi, joka,\nollen vaarallisempi kuin mikään edellinen, kauan häiritsi kirkon\nrauhaa. Asettuen Origineksen yllämainitun erehdyksen perustukselle\nsekä vastustaen Sabelliuksen oppia, joka taasen ei myöntänyt olevan\nensinkään mitään persoonallista eroitusta Isän ja Pojan välillä,\nesiintyi täkäläinen presbyteri _Arius_ saarnaamaan uutta oppia,\njonka mukaan Sana ei olekaan samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä,\nvaan on Hänen luomansa, samoin kuin kaikki muutkin olennot, vaikka\nkohta näistä ensimmäinen sekä se, jonka kautta Isä on luonut koko\nnäkyväisen maailman, Monesti on ihmisjärki sittemmin samaan tapaan\nkoettanut selittää raamatun oppia Kristuksesta, ja etenkin meidän\naikamme epäusko on juuri tältä kannalta kokenut kumota kirkon\noppia, eksyttäen tuhansia sieluja tyytymään Vapahtajaan, jolta\non riistetty jumaluus. Kernaasti myönnämme Jumalasta langenneen\nihmisen helpommin voivan käsittää Pojan suhdetta Isään tällä tavoin\nkuin nöyrtyä uskomaan tuota raamatun suurta salaisuutta, että\nPoika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä ja kuitenkin eri\npersoona jumaluudessa, vaan tämä ei todista muuta kuin inhimillisen\njärjen kykenemättömyyttä luoda selitystä ijankaikkisuuden syville\nkysymyksille. Kiitettäköön tuota ihmisten keksimää oppia, jonka\nmukaan Kristus ei olekaan Jumalan vertainen, vaan ainoastaan muita\nluotuja täydellisempi olento, miten nerokkaaksi hyvänsä ja yhtykööt\nkaikki tämän maailman viisaat vastustamaan kirkon ikivanhaa uskoa\njumalalliseen Vapahtajaan: kehnoja, kurjia ovat tämmöiset väitteet\nkaikille niille, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään\nkadotetun tilansa ja etsivät pelastusta synnin, perkeleen ja kuoleman\nvallasta. He tietävät syntinsä niin suuriksi, ettei mikään voima\ntaivaassa eikä maan päällä voi heitä niistä puhdistaa paitsi Hän,\njoka, \"vaikka hän oli Jumalan muodossa, ei lukenut saaliiksi Jumalan\nkaltainen olla, vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja\ntuli muiden ihmisten vertaiseksi.\"\n\nTästä tärkeästä kysymyksestä, joka mitä likeisimmästi koskee\nkristinuskon sisimpään ytimeen, syntyi nyt ankara taistelu. Arius\nsai paljon ystäviä, vaikka Aleksandrian piispa _Aleksanteri_ erotti\nhänen virasta ja sulki hänen kirkon yhteydestä (321). Saatuansa\ntietää, minkä suuren häiriön Ariukselaisten päivä päivältä kasvava\nlahko oli tuottanut itämaiden kristityille, sekä turhaan koetettuaan\nkehottaa taistelevia puolueita rauhalliseen sopimukseen, päätti\nKonstantinus Suuri kutsua kokoon yleisen kirkolliskokouksen, missä\nriita oli ratkaistava. Kokouspaikaksi määräsi hän Nicaean kaupungin\nVähässä-Aasiassa. Tänne saapui etenkin valtakunnan itäisestä osasta\nlukusa joukko piispoja, yhteensä noin 300, sekä lukemattomia\npresbyterejä, diakoneja ja kirkonpalvelijoita. Nähtiinpä täällä\nvielä sankareita veritodistajain riveistä, joiden kuihtuneet jäsenet\n\"kantoivat Jesuksen Kristuksen merkkejä\" sekä erakoita erämaan\netäisyydestä. Avauspäivä oli Heinäkuun 6 p. Äänetöinnä odottivat\nkristikunnan edustajat keisarillisessa palatsissa, missä keskustelut\nolivat pidettävät, keisarin tuloa. Ensin saapuivat valtakunnan\nkorkeimmat virkamiehet ja hetkisen kuluttua astui Konstantinus\nSuuri kokoussaliin. Kaikki nousivat sijoiltaan ja Caesarean piispa\nEusebius, sama mies, jonka kirjoittamasta kirkkohistoriasta ennen\nolemme puhuneet, tervehti keisaria ylistyspuheella, jonka liialliset\nkiitoslauseet selvästi ilmaisevat, kuinka suuressa määrässä\nihmispelko ja maallinen mieli jo tähän aikaan olivat tahranneet\nkirkon menneistä päivistä perityt yksinkertaiset, jumalanpelon ja\nsydämmenhartauden synnyttämät tavat. Konstantinus vastasi: \"Toivoni\non täytetty nähdessäni teidät, ystäväni, täällä kokoontuneina;\nsiitä kiitän maailman kuningasta, joka paitsi paljon muuta hyvää\non minulle tämänkin armon suonut. Me olemme täällä yksimielisesti\nkoossa eikä mikään vihollinen ole onneamme häiritsevä. Tyhjäksi\non jumalankieltäjäin väkivalta tehty, eikä perkele ole onnistuva\nmuulla tavoin häväistä Jumalan lakia. Kirkon sisällinen eripuraisuus\non sotaa ja verenvuodatuksia vaarallisempi. Korkeimman avulla\nvoitettuani viholliset, en luullut minulla muuta tehtävää olevan kuin\nkiittää Jumalaa niiden kera, jotka minun kanssani olivat päässeet\nvapaiksi. Mutta kuultuani teidän eripuraisuudestanne, älysin asian\nvarsin tärkeäksi ja sentähden päätin kutsua teidät kokoon, jotta\npahe minun kauttani poistettaisiin. Minä iloitsen nähdessäni teidät\ntäällä, mutta vasta silloin tiedän yritykseni onnistuneen, kun\nolen tullut vakuutetuksi hyvästä sovustanne, jota teidän Jumalan\npyhinä tulee muillekin opettaa. Älkäät siis kauan miettikö, te\nJumalan ystävät ja huonekuntalaiset, te meidän yhteisen Herramme\nja Vapahtajamme hyvät palvelijat; kiiruhtakaat poistamaan tämän\neripuraisuuden syyt ja avaamaan kaikki epäilyksen solmut rauhassa\nsepitetyillä uskonlauseisilla. Siten tekisitte mitä Jumalalle\notollista on ja tuottaisitte minulle, teidän kanssapalvelijallenne,\nmahdottoman suuren ilon.\"\n\nPidettyään tämän puheen sekä määrättyään Corduban piispan _Hosiuksen_\npuheenjohtajaksi, ryhtyi Konstantinus nyt johtamaan tätä _ensimmäistä\nyleistä kirkolliskokousta_, jonka suurta merkitystä kristillisen\nkirkon historiassa hän ei aavistanutkaan. Sievä, majesteetillinen\nkäytöksensä, sointuva äänensä, purppurainen, kalliilla koristeilla\nvarustettu pukunsa, loisto ja komeus, jonka vertaista kristityt eivät\nmilloinkaan ennen olleet nähneet -- kaikki teki suuren vaikutuksen\nläsnäolijoihin. Miten surkeata, vaarallista! Konstantinus suuri oli\ntähän aikaan vielä pakanuuden ylimmäispappina ja hänen käsityksensä\ntäällä ratkaistavista kysymyksistä oli silminnähtävästi arveluttavan\npintapuolinen, ja kuitenkin pidettiin häntä miltei puolijumalana,\njonka neuvoja ja vaatimuksia kaikkien tulisi nöyrästi noudattaa.\n\nKeskustelu alkoi. Ariukselaiset olivat enemmistössä, ja kun\nkeskipuolue, jota Eusebius Caesareasta ja Nikomedian samanniminen\npiispa johtivat, kallistui heidän puolellensa, näytti heidän\nvoittonsa varmalta. Vasta-väitteet olivat laimeita, kehnoja; on\nmeistä kuin olisi totuuden Henki jättänyt harhailevan kristikunnan\noman onnensa nojaan. Ja kuitenkin on Herran asia täällä ajettava,\nkristinopin ydin säilytettävä puhtaana siunaukseksi tuleville\nsukupolville! Niin, asia on Herran, ja sentähden on Hän nytkin\nläsnä seurakuntaansa! Eräs nuori diakoni -- _Atanasius_ on hänen\nnimensä -- pyytää sananvuoroa. Hän on oleskellut Antoniuksen luona\nerämaassa, kuullut erakkojen huokauksia, nähnyt heidän taistelevan\nsyntiä vastaan. Nämä muistot yhtyvät hänen omaan kokemukseensa -- hän\ntietää, ettei Ariuksen Kristus kelpaa tyydyttämään särjettyä sydäntä,\nrauhatonta omaatuntoa, eikä kaikki maailman mahti eikä vastustajainsa\nlukuisuus saa tätä hänen uskoansa horjumaan. Turhaan ponnistivat\nAriukselaiset kaikki voimansa säilyttääksensä äsken vielä taatun\nasemansa: Atanasiuksen jalot puheet, hänen selvät, raamatusta otetut\ntodistuksensa sekä loistava puhelahjansa kumosi heidän väitöksensä.\nKeisarinkin suostuttua Atanasiuksen puolustamaan oppiin, päätti\nkokous lopullisesti että kirkon tunnustukseen oli otettava oppikaava,\njonka mukaan _Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä sekä\nHänestä ijankaikkisesti syntynyt_. Keisarin uhkauksien pakottamina\nallekirjoittivat ariukselaiset piispat muiden kera tunnustuksen\npaitsi kaksi, jotka samoin kuin Ariuskin ajettiin maanpakoon.\n\nKuten ennen on mainittu, ratkaistiin täällä Nicaeassa myöskin riita\npääsiäisjuhlan viettämisestä sekä Stefanuksen ja Cyprianuksen välillä\nsyntynyt, kiistan alaiseksi jäänyt kysymys harhaoppisten kasteesta.\nPappien oikeudesta elää avioliitossa syntyi vilkas ja kiivas\nkeskustelu. Vihdoin onnistui egyptiläisen piispan _Pafnutiuksen_,\njoka vainojen aikana oli kärsinyt kovia kidutuksia ja jota kaikki\nkunnioittivat ankaran kirkkokurin puolustajana, kumota niiden\nvastaväitökset, jotka, väärin käsittäen papin asemaa maallisten\nolojen suhteen, sanoivat, hänen avioliittonsa olevan Jumalan\nsanan vaatimuksia vastaan. Noudattaen vanhaa tapaa sitoutuivat\nkorkea-arvoisemmat papit kuitenkin naimattomuuteen.\n\nMuiden kysymysten ohessa keskusteltiin papiston eri arvoluokistakin.\nRooman, Aleksandrian, Antiokian sekä Jerusalemin piispat ovat --\nniin päätti kokous -- pidettävät muita piispoja arvokkaampina. Heitä\nkutsuttiin _patriarkoiksi_.\n\nKaksi kuukautta kesti tämä merkillinen kokous. Sen keskustelut\nja päätökset paljastivat usein kristikunnan monessa suhteessa\nturmeltuneen tilan sekä tuota maailman kunniaan ja valeloisteesen\nmieltynyttä katsantotapaa, joka tämän aikakauden kuluessa sittemmin\nyhä suuremmassa määrässä ilmaantuu Jesuksen tunnustajissa. \"Saattoi\nuskoa näkevänsä Kristuksen valtakunnan kuvan\" huudahtaa Eusebius\nkertoessaan siitä juhlasta, jonka Konstantinus vietti kokouksen\naikana sattuneen valtaistuimelle-astumisensa päivän johdosta, sekä\nmuistaessaan sitä suosiollista lempeyttä millä papistoa tässä\ntilaisuudessa kohdeltiin. Ihastuksensa saa hänen kysymään: \"onko\ntuhatvuotinen valtakunta nyt tullut?\" ja moni muu Herran seurakunnan\npaimen ajatteli samaan tapaan! Haikeat tunteet valtaavat sydämmemme\nnäitä lukiessamme, ja moni kysynee epäillen: miten kelpaavat\ntämän aikakauden kristityt puolustamaan totuutta ja vastustamaan\nmaailmaa, kun maallinen mieli ja maailmanrakkaus näin on päässyt\nheissä valloille? Vastaus kuuluu: jos mikään, niin todistaa juuri\nNicaean kokous, missä miltei pakanallinen keisari ja kunnianhimoiset\nhovipapit edustivat kirkkoa ja vastustaen Ariusta puolustivat oikeata\noppia, sen Herran voimasta, joka synnin ja kaiken inhimillisen\nheikkouden uhallakin voittosasti johdattaa seurakuntaansa ja on\ntaisteleva sen puolesta päivien loppuun asti.\n\n\n\n\nIV.\n\nKonstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.\n\n\n    Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps.\n    118: 9.\n\nNiistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on\nAtanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat\nelämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen\njonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä\nharjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina\nAleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi\nhän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa,\nHerran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden\npuolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua\nvalittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan\nvastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin\noivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava,\nsekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri\nhäntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa\nentisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä\ntarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa\nyrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut\nkovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä\nvälittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa\nkostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar\n_Konstantia_, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta\nrukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet\nonnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen\nhyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan\npiispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin,\njoka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti\nAriuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan\nkristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani\nankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki \"jumalallisen\nmiehen\" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa\nraukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien\nkaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita\nAleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan\nmuuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti\ntoteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden,\nvaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä\nsurkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen\nkostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden\nvaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa\nmenettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen\nkaupunkiin.\n\nAriukselaiset olivat voittaneet. Heidän vaarallisin vastustajansa\noli poistettu näyttämöltä ja riemastuneina odottivat he Ariuksen\npalajamista maanpaosta. Jerusalemissa kokoontuneet piispat\nvalmistivat hänen ottamistansa kirkon yhteyteen, ja tämä juhlallisuus\noli toimitettava Aleksandriassa. Sikäläisen kansan uhkaava käytös\npakotti kuitenkin Konstantinuksen, joka nyt kokonaan oli takertunut\nAriukselaisten verkkoihin, ensin kutsumaan Ariuksen luoksensa sekä\nvaatimaan häneltä uutta tunnustusta. Tämä sepittikin semmoisen,\nvalalla vakuuttaen sen olevan kirkon opin mukaisen. Asia näyttää\nkuitenkin arveluttaneen keisaria, sillä ennenkuin laski Ariuksen\nmenemään lausui hän: \"jos sinulla on oikea usko, niin olet vannonut\nhyvän valan; mutta jos tunnustuksesi on väärä, niin tuomitkoon Jumala\ntässä asiassa valasi mukaan\". Pakottiko omatunto sillä hetkellä häntä\nvertaamaan Ariuksen ja hänen puolueensa vehkeilevää ja huikentelevaa\nkäytöstä puhdasoppisuuden järkähtämättömän puolustajan menettelöön,\njonka jaloutta hän turhaan oli koettanut mielestänsä karkottaa?\nVaikea on tätä varmaan väittää, vaan siltä ainakin näyttääpi. Peläten\nAleksandrian seurakuntaa, missä Atanasiuksen jalo henki vielä\noli vireillä, ei Konstantinus uskaltanut vahvistaa itamaalaisten\npiispojen päätöstä, jonka mukaan Arius siellä oli otettava kirkon\nyhteyteen, vaan määräsi Konstantinopolin piispan toimittamaan\njuhlallisuuden. Ollen oikeauskoisuuden puolustajia koetti tämä saada\nkeisaria luopumaan vaatimuksesta, mutta turhaan: Konstantinuksen\npäätös oli muuttumaton. Rukoillen Jumalaa estämään harhaoppisen\nvehkeilijän ottamista seurakunnan yhteyteen odotti piispa Ariuksen\ntuloa. Mutta tämä ei saapunutkaan kirkkoon. Äkillinen kuolema oli\ntemmannut hänen pois elävien joukosta (336). Kaikki hämmästyivät.\nOikeauskoiset pitivät kohtausta Jumalan tuomiona; Ariukselaiset\nväittivät että hän oli saanut surmansa noitakeinojen kautta.\n\nSeuraavana vuonna päätti Konstantinus Suurikin päivänsä, jättäen\nvaiherikkaan elämänsä jälkimaailman tuomittavaksi. Monenkaltainen\non tämä tuomio ollut. Yksimielisesti häntä kaikki kyllä kiittävät\nviisaaksi hallitsijaksi, joka, aavistaen aikansa syvimmän tarpeen\nsekä käsittäen kristinuskon suuren uudistuttavan voiman, tiesi sen\nvastustamisen turhaksi ja valtiolle vahingolliseksi, mutta jos hänen\nkäytöstään punnitaan kristinuskon vaa'alla, ei arvostelu suinkaan\nole yhtä selvä. Kirkkohistorijoitsija Eusebius, joka omin silmin\nnäki keisarin hankkeet ja toimet ja siis oli tilaisuudessa läheltä\narvostelemaan hänen uskonnollista kantaansa, ei ensinkään tiedä\nrajoja ylistyssanoillensa ja kiitoslauseillensa, asettaen tämän\nensimmäisen kristityn hallitsijan kirkon suurimpain pyhimysten\nrinnalle. Epäilemättä on Konstantinus monessa tilaisuudessa selvästi\nosottanut, että Kristuksen oppi oli vaikuttanut hänen sydämmeensä;\nsen todistaa paitsi hänen hellä huolenpitonsa kirkosta moni jalo\nlausunto, moni sydämmen tarpeesta lähtenyt hartaudenosotus, jonka\ntodenmukaisuutta emme saa epäillä. Etenkin ovat kertomukset\nKonstantinuksen viimeisistä päivistä sitä laatua, että ainoastaan\njulki väärentäminen uskaltaa väittää hänen kristillisyytensä aina\nolleen ainoastaan valtioviisauden salaamaa teeskentelyä. Mutta\nkaikki tämä ei kuitenkaan riitä puhdistamaan häntä noista monista\noikeutetuista syytöksistä, jotka tahraavat hänen mainettansa\nihmisenä ja kristittynä. Vähemmän arveluttava on se seikka että\nKonstantinus vasta kuolinvuoteellansa antoi kastaa itsensä, sillä\ntämä ei suinkaan ehdottomasti todista hänen tähän asti halveksineen\nkristinuskoa tahi epäilleen sen totuutta, kuten moni on olettanut.\nKirkossa oli se käsitys hyvin yleinen, että kaste pesee ihmisen\npuhtaaksi kaikista synneistä välittämättä kastetun mielentilasta,\nja sentähden päätti moni jättää kasteensa kuolinpäiväänsä asti,\njotta syntiset himot eivät enää ehtisi saastuttaa puhdistettua\nsielua. Mutta ajatellessamme Konstantinuksen julman kavalaa käytöstä\nvihollisiansa kohtaan (hän esim. surmautti Liciniuksen, vaikka oli\nluvannut hänen säästää) sekä hänen osottamaa kovasydämmisyyttä\nmestattaessaan puolisonsa, jalon poikansa y.m. sukulaisiaan, täytyy\nmeidän tunnustaa: näin ei menettele kristitty, jonka sydämmen Herran\nHenki on saanut uudistaa. Ja jos joku väittänee Konstantinuksen\nsiihen aikaan vielä olleen vieraan kristinuskon vaatimuksille,\njääpi kuitenkin moni seikka esim. Atanasiuksen kova kohtalo\ntodistamaan häntä vastaan elämänsä loppuun asti, samoinkuin koko\nhänen käytöksensä ariukselaisen riidan vaiheissa selvästi osottaa\nhänen pintapuolisesti vain omistaneen uskontonsa syvät totuudet.\nKonstantinusta on kiitetty siitä ettei hän ryhtynyt väkivaltaisiin\nkeinoihin pakottaaksensa pakanallisia alamaisiaan kääntymään\nkristinuskoon, vaan suvaitsi heitä kristittyin rinnalla, vaikka hän\nviimmemainituille soi suurempia etuja, ja varmaan on tämä arvostelu\naivan oikea. Mutta toisella alalla olisi hänen pitänyt säälimättä\ntaistella pakanuutta vastaan saavuttaaksensa kristityn keisarin nimen\nsanan syvemmässä merkityksessä, ja tämä ala oli hänen oma sydämmensä.\nVaan eipä näytä siltä kuin olisi hän ollut harjaantunut tässä\ntaistelussa.\n\nEpäilemättä ovat menneiden aikojen Konstantinus suuresta usein\nlausumat liialliset kiitoslauseet olleet omiansa valmistamaan\naseita kirkon vihollisille, sillä nämä ovat väittäneet kristittyjen\ntallalla peittäneen hänen vikojaan voidaksensa sanoa Nicaean\nkokouksen päätöstä Kristuksen jumaluudesta totuutta harrastavan\nmiehen toimeksi. Itsessään väitös kyllä on varsin mitätön, mutta se\nmuistuttaa meille miten epäluotettava kaikki inhimillinen suuruus\nja kunnia on, jos sen avulla ryhdytään jumalallisia totuuksia\npuolustamaan, ja myöntää täytyy monen kristityn kirjailijan ainakin\nsuureksi osaksi erehtyneen juuri Konstantinus suuren suhteen.\nEnsimmäisen kristityn keisarin nimi on monesti saanut kauniimman\nkaiun kuin hän olisi ansainnut. Hänen uskollinen kantansa esiintyypi\npäinvastoin monessa tilaisuudessa hyvinkin epäiltävänä, jos hänen\nelämänsä vaiheet punnitaan kristinuskon vaa'alla. Ja tältä kannalta\ntahdomme mekin häntä arvostella, huomauttamalla ettei Jumalan\nvaltakunnan voitto riipu ihmisistä, vaan siitä Herrasta, jonka\ntarkoituksia tämän maailman mahtavatkin ovat pakotetut palvelemaan,\novatko he sitte suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse omistaneet\njumalallisen totuuden pyhittävän voiman.\n\n\n\n\nV.\n\nKirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren kuoleman\njälkeen.\n\n\n    Valvokaat, pysykäät uskossa, olkaat urhoolliset, olkaat vahvat. 1\n    Kor. 16: 13.\n\nKonstantinus suuren kuoltua jakoivat hänen kolme poikaansa\nKonstantinus, Konstans ja Konstantius valtakunnan keskenänsä\nsiten, että molemmat edelliset saivat länsimaat, viimmemainittu\nitämaat. Eripuraisuus veljien välillä synnytti ennen pitkää verisiä\nnäytelmiä, uudistaen pakana-ajan kauhuja kristityn Rooman vasta\nrauhoitetuissa maissa. Tuntuvia vammoja iski taistelu kirkonkin\noloihin. Vallanhimon ja maailman rakkauden pettämänä sortui moni\nseurakunnan paimen tuohon inhimillisten himojen kuohuvaan pyörteesen,\nmissä usko eksyy, toivo uupuu, rakkaus sammuu. Etenkin olivat itäisen\nkirkon olot huonolla kannalla, siellä kun Ariukselaiset saavuttivat\nyhä suurempaa valtaa, kietoen kaikki pauloihinsa. Konstantius oli\njulma ja kehno hallitsija; kavalat hovipalvelijat olivat hänen\nneuvonantajansa ja heihin liittyi viekas Eusebius Nikomediasta,\njoka vastikään oli päässyt Konstantinopolin piispaksi. Jos tämä\nkaupunki jo Konstantinus suuren täällä hallitessa oli Ariukselaisten\njuonien pesäpaikkana, edustaapi se tähän aikaan vielä surkeammalla\ntavalla harhaoppisuuden siittämiä paheita. Tämmöinen oli itäisen\nvaltakunnan ja sikäläisen kirkon pääkaupunki, tämmöiset niiden\njohtavat henkilöt! Mimmoiset päivät Atanasiukselle näin asiain ollen\nkoittivat, kun hän länsimaiden keisarien suosimana sai luvan palata\nmaanpaosta, on helppo arvata. Riemulla vastaanotti Aleksandrian\nseurakunta rakkaan piispansa, tunnetulla jäntevyydellään ryhtyi\ntämä työhön. Jalojen muistojen kuuluisa kaupunki Niilin rannalla,\ntuo marttyyriaikakauden mainehikas taistelupaikka, kristillisten\noppijärjestelmäin vanha koti vetääpi jälleen huomiomme puoleensa.\nMutta muuttunut on aika: Jesuksen tunnustajat rakastavat maailmaa ja\nkarttavat ristiä; kaikkinaisten opetusten vietteleminä, pettäminä\nhe eivät enää halaja Jumalan sanan terveellistä rieskaa, vaan ovat\neksyneet harhaoppisuuden mutkaisille teille. Onko Atanasiuskaan,\ntuo oikeauskoisuuden tähän asti horjumaton pylväs ja urhoollinen\nmarttyyri, karttava yleisen turmeluksen tarttuvaa ruttoa? Onko hän\nkestävä loppuun asti? Vastauksen antaa miehen elämäkerta, jommoisena\nse Konstantinus suuren kuoleman jälkeen esiintyy kirkkohistorian\nlehdillä. Sen pääpiirteet ovat seuraavat.\n\nV. 341 kokoontuivat ariukselaiset piispat Antiokiaan. Päätarkoitus\noli saada Atanasius pois viralta. Sepitettiin neljä eri\ntunnustuskaavaa ilmaisemaan kokouksen muka suurta harrastusta\nselvittää kirkon oppia, mutta miltä kannalta täällä arvosteltiin\nasioita käypi selväksi jo siitäkin kokouksen lausunnosta, että muka\nolisi alentavaista noudattaa Ariuksen mielipiteitä, hän kun oli\nvain halpa presbyteri. Mikä tärkeä syy valmistaa uusi oppikaava!\nTarkoitus saavutettiin: Atanasius erotettiin virasta ja eräs\nGregorius valittiin hänen sijaansa. Aleksandrian seurakunta teki\nvastarintaa, sotaväen suojelemana vihittiin uusi piispa virkaansa.\nVäkivallan pakottamana oleskeli Atanasius jonkun aikaa Aleksandrian\nlähitienoilla kirjoittaen piilopaikastaan kiertokirjeen piispoille,\njossa hän valittaen puhuu vihamiestensä vääryyksistä. Sitten matkusti\nhän Roomaan, jonka piispa otti puolustaaksensa häntä. Sitä paitsi\npuolusti läntisen valtakunnan hallitsija Konstans (Konstantinus oli\njo ennen kuollut) oikeauskoisuutta, Mutta näiden vaiheiden ohessa\nAtanasius ei turvannut ihmisiin, vaan Jumalaan ja omantuntonsa\nhyvään todistukseen. Ja sentähden tähtäsivät vihollisten kovimmat\niskut juuri häneen, kaikki kun näkivät ettei ihmisten suosio eikä\nheidän vihansa saaneet tämän uskonsankarin mielipiteitä horjumaan.\nTuommoiseksi muodostuu usein suurten henkilöiden kohtalo. \"Jota\nylevämpi elämä sitä suurempi tuskakin\" lausuu eräs runoilija, ja\nnämä sanat soveltuvat tähänkin. Kummastelisimmeko ajatellessamme\nAtanasiuksen kärsimisiä näinä halpamielisinä aikoina, jolloin kavalat\njuonet ja raaka väkivalta kilvan hijoivat aseitaan saadaksensa hänen\nvaikenemaan, hänen joskus kiihtyneen lausumaan katkeria sanoja noista\nkirkon kelvottomista ylimyksistä ja tekopyhistä, joiden kehnot\nhankkeet päivä päivältä kävivät yhä selvemmiksi? Tämmöisiä lauseita\ntapaamme esim. tuossa hänen yllämainitussa kiertokirjeessään; ken ei\nole altis antamaan hänelle niitä anteeksi?\n\nÄkkiarvaamatta muuttuivat olot. Veljensä uhkaamana kääntyi\nKonstantius oikeauskoisuuden puolelle, antaen paenneille piispoille\nluvan palata kotia. Atanasius ei ensinkään uskaltanut luottaa tähän\nlupaukseen, ennenkuin Konstantius eri kirjeellä käski hänet tulemaan.\nPakolainen lähti matkalle ja saapui Konstantinopoliin (348), missä\nkeisari ystävällisesti otti hänen vastaan. Riita näytti vihdoinkin\npäättyneen, ja sanomattomalla ilolla tervehtivät Aleksandrialaiset\njälleen jaloa paimentansa. Mutta petollinen oli rauha, ilo lyhyt.\nKonstans murhattiin ja Konstantius pääsi koko Roomalaismaailman\nherraksi. Heti alkoivat Ariukselaiset hieromaan uutta liittoa hänen\nkanssansa, eikä aikaakaan, niin olivat he kokonaan voittaneet hänen\npuolellensa. Kaikki Nicaean tunnustuksen puolustajat ajettiin\nmaanpakoon. Ariukselaiset koettivat vihdoinkin kokonaan masentaa\nkaiken vastarinnan, ja sentähden vainosi heidän vihansa entistä\nkiivaampana sanotun tunnustuksen pääpylvästä, Atanasiusta. Mutta\nhän ei horjunut, järkähtämättömänä puolusti hän totuutta vielä\nnytkin, tekemättä vähintäkään myönnytystä harhaoppisuuden eduksi.\n\"Älkäämme palvelko aikaa, vaan Herraa\" kirjoitti hän tähän aikaan\neräälle ystävälleen, joka, kammoksuen taistelun vaaroja, kieltäytyi\nvastaanottamasta hänelle tarjottua piispanvirkaa.\n\nTämmöinen mies oli ennen muita kukistettava, sorrettava! V. 355\nsaapui kaksi keisarillista virkamiestä Aleksandriaan. Heidän\ntarkoituksensa oli viekkaudella houkutella Atanasiusta pois\nkaupungista, saadaksensa hänen surmatuksi seurakunnan tietämättä. Kun\npetos ei onnistunut, ryhdyttiin väkivaltaisiin keinoihin. Helmikuun\n9 p. 356 ryntäsi 5000 miehen suuruinen sotajoukko Aleksandrian\nkirkkoon, missä Atanasius paraikaa toimitti jumalanpalvelusta.\nTyyneenä viipyi piispa paikallansa, kunnes seurakunta oli pelastunut.\nItse pääsi hän ikäänkuin ihmeen kautta pakoon.\n\nAtanasius aikoi ensin lähteä keisarin puheille, mutta huomattuaan\nettä hänen henkeänsä väijyttiin, etsi hän turvapaikan erämaan\nerakkojen luona. Konstantius raivosi: elävänä tahi kuolleena oli tuo\nuppiniskainen, taipumaton piispa tuotava hänen luoksensa! Riemuten\nhuusivat pakanat: \"eläköön keisari ja Ariukselaiset; me olemme heidän\npuolellansa\". Erämaahan marssi sotajoukko Atanasiusta etsimään. Se\nsaapui Tabennaen luostariin, missä vainottu piispa oli. Mutta turhaan\nkoetti päällikkö pakottaa munkkeja ilmaisemaan hänen piilopaikkansa\n-- kernaammin olisivat he antaneet hakata itsensä kappaleiksi\nkuin pettäneet jalon miehen. Horjumatta puolusti Atanasiuksen\nseurakuntakin uskoansa. Useoita rääkättiin, toisia vietiin nääntymään\nerämaahan, vaan urhoollisesti kestivät nämä tunnustajat kaikki\ntuskat, kiittäen ja ylistäen Herraa, jonka totuuden puolesta he\ntaistelivat. On meistä kuin näkisimme iltaruskon taivaan ranteella;\nse virtaapi marttyyriaikakauden laskeneesta auringosta. Ei ollut\nAtanasius turhaan tehnyt työtä Aleksandrian seurakunnassa!\n\nJonkun ajan kuluttua siirtyi uskonsankari kauemmas erämaahan.\nOleskellen Egyptin äärimmäisillä rajoilla sepitti hän useoita\nkirjoituksia Ariukselaisia vastaan, selittäen, kehittäen kirkon\nsorrettua tunnustusta. Ulkona maailmassa kerskasivat viholliset\nvoitostansa, maalliset edut houkuttelivat monen Nicaean tunnustuksen\nystävänkin luopumaan oikeasta uskosta; harhaoppisuus on vallalla\nHerran seurakunnassa. Mutta tuon tuostakin saapuu neuvoja, kehotuksia\noikeauskoisuuden sorretuille puolustajille. Lähetyskirjeitä tuodaan\nerämaasta; niiden alla on Atanasiuksen nimi. Nuoruutensa muistojen\ninnostuttamana on hän niitä kirjoitellut; luja usko, horjumaton\ntoivo, palava rakkaus antavat sanoille ihmeellisen voiman. --\nAtanasiuksen seurassa oli muutamia uskollisia ystäviä, ja erakkojen\njalo esimerkki kehotti heitä kilvoittelemaan hyvää kilvoitusta.\nTänne eivät kuuluneet meluavan maailman kevytmieliset äänet, täällä\npalveltiin Herraa hengessä ja totuudessa. Vihollisparvet eivät\nlöytäneet tietä tänne; hiljaa lähestyi vain historian haltijatar --\nkuunteli ja piirsi aikakirjoihinsa kauniin kertomuksen siitä, miten\ntäällä kirkon sydän silloin sykki.\n\nKuusi vuotta oleskeli Atanasius erämaassa. Niiden vieriessä olivat\nAriukselaiset riitaantuneet keskenänsä ja keisari horjui eri\npuolueiden välillä, tietämättä mihin liittyä. Toiset opettivat\nettei Poika ole Isän kaltainenkaan, toiset taasen kokivat pelastaa\nedes oikeauskoisuuden varjon vastustamalla tätä ariukselaisuuden\njohdonmukaista johtopäätöstä, vaikka he kyllä eivät myöntäneet Pojan\nolevan Isän vertaisen. Edellisiä kutsuttiin _Anomoealaisiksi_,\nviimmemainituita _Semiariukselaisiksi_. Myötäänsä pidettiin\nkeskusteluita ja kokouksia, mutta häiriö kävi päivä päivältä yhä\narveluttavammaksi. Sillä kannalla olivat asiat Konstantiuksen\nkuollessa (361). Sattuva on erään pakanallisen historijoitsijan,\n_Ammianus Marcellinuksen_ arvostelu tästä keisarista. Hän sanoo hänen\nsekoittaneen taikauskoa tuohon \"yksinkertaiseen Kristus-uskontoon\",\nvirittäneen lukemattomia turmiollisia riitoja sekä häirinneen\nvaltakunnan kyytijärjestystä lähettämällä piispoja kokouksesta\ntoiseen.\n\nOlemme nähneet, miten kristityt noiden alituisten riitojensa kautta,\nolivat ikäänkuin kiihottamalla kiihottaneet vanhaa pakanuutta\nvirkistymään uuteen eloon. Se oli kyllä kuolemaan tuomittu eivätkä\nmitkään kohtaukset enää saattaneet valmistaa sille pysyväistä kotia\nRooman keisarikunnassa, mutta vielä sitä kuitenkin oli olemassa eikä\nse tarvinnut kuin sopivaa hetkeä tarttuaksensa ruostuneisin aseisinsa\nvielä kerta hätyyttääksensä Jesuksen tunnustajia. Ja tämmöinen\nhetki joutuikin pian, valtaistuimelle kun nousi _Julianus_. Tätä\nonnetonta hallitsijaa, jolle on annettu liikanimi _Apostota_ (uskosta\nluopunut), oli kyllä lapsuudesta saakka kasvatettu kristinuskoon,\nmutta mitä surkeimmassa muodossa oli sitä häneen tyrkytetty, ja\njuonia, kavaluutta, väkivaltaisuutta vain oli hän tavannut sen\ntunnustajissa. Nuo myrkylliset siemenet itivät nuorukaisen luonnosta\njalossa sydämmessä: hän alkoi halveksia, ylönkatsoa, vihata noita\nkurjia imartelijoita, vaikka hän vielä oli vaiti, huolellisesti\nsalaten kaikilta ajatuksensa. Mutta muistiinsa hän kätki kristittyin\nkaikki synnit, vartoen hetkeänsä. Etsien ravintoa tyhjälle, isoovalle\nsielulleen, luki hän ahkeraan vanhojen pakanallisten kirjailijain\nteoksia, ihastuen niihin ihastumistaan. Rooman muinaisuus, nuo\npakana-ajan toimittamat suuret urotyöt, esi-isien urhoollisuus ja\nyksinkertaiset tavat lumosi hänen sydämmensä ja sai sen sykkimään.\nKeisariksi päästyänsä päätti Julianus kuolleista herättää Rooman\nmuinaisuuden sekä kukistaa kristinuskon, joka siltä oli valtikan\nriistänyt. Miten turhaa, mahdotonta!\n\nVäkivaltaisesti Julianus kuitenkaan ei tahtonut menetellä, hän\nvalitsi toisia välikappaleita päästäksensä tarkoitustensa perille.\nSäilyneet pakanalliset temppelit avattiin jälleen, ränstyneitä\nkorjattiin, uusia rakennettiin, ja väsymättömällä innolla\nryhtyi keisari itse pakanuuden ylimmäisenä pappina uhraamaan ja\njumalanpalvelusta johtamaan, Sairas- ja köyhäinhuoneita valmistettiin;\n\"kirotut Galilealaiset [Tällä haukuntanimellä tarkoitti Julianus\nkristityitä.] älkööt olko ainoat köyhiä auttamassa\" oli keisarin\ntapana sanoa. Kouluja perustettiin, filosofeja ja puhujoita,\njoista viimmemainituista etenkin _Libanius_ pääsi Julianuksen\nsuosioon, kutsuttiin Konstantinopoliin edistämään hänen yritystään,\n\"uudistamaan Rooman vanhaa kunniaa ja saamaan sen asukkaita luopumaan\nkapinasta kuolemattomia jumalia vastaan\". Ivalla ja ylönkatseella\nkoki hän tämän ohessa masentaa kristinuskon tunnustajia, levittämällä\nheistä jos minkäkaltaisia juttuja, pilkaten heitä kielellä ja\nkynällä. Uskonnollisten puolueiden kiistoja hän ei suinkaan koettanut\nestää; näyttääpä päinvastoin siltä kuin olisi hän kehottanut\nkristityltä niitä jatkamaan, vaikka kyllä toiset arvelevat tätä\nväitöstä perättömäksi. Oli miten olikin: kaikki maanpakoon ajetut\npiispat kutsuttiin takasin, ja täten pääsi Atanasiuskin jälleen\nvirkaansa.\n\nKuusi vuotta oli hän ollut poissa. Erämaan hiljaisuudessa on hänen\nmielensä tyyntynyt, hän on lempeämpi, hellempi kuin ennen. Mutta\nyhtä horjumaton kuin menneinä päivinä on hänen uskonsa, yhtä vakaat\nmielipiteensä. Ei korkea ikänsä eivätkä vaarat ja kärsimiset ole\nlannistaneet hänen voimiansa: työhön hän jälleen ryhtyy. Mutta hänen\nensimmäisenä toimenansa on nyt julistaa rauhan sanomaa kaikille\nkristityille: hän kutsuu harhaoppisia palajamaan kirkon yhteyteen,\nluvaten vastaanottaa heidät, kun vain katuvat erehdyksensä,\nrikoksensa ja yhtyvät hänen kanssansa noudattamaan Nicaean\ntunnustusta. Kehotus on saman Atanasiuksen, joka ennen nuoruuden\ntulisella innolla taisteli Ariukselaisia vastaan ja sittemmin uhrasi\nmiehuutensa paraat voimat samalle taistelulle! Esiintyikö hän\nsuurempana Nicaean kokouksessa, missä uskonsa kesti tuon vaikean\nkoetuksen oppineiden vastustajain koettaissa häntä eksyttää, kuin\nnyt vanhuutensa päivinä? Oliko hänen käytöksensä Konstantiuksen\nhallitessa, jolloin toivonsa ei sammunut, vaikka oikeauskoisuuden\ntulevaisuus näytti niin synkän toivottomalta -- oliko taistelunsa\nsilloin ylevämpää laatua kuin näinä aikoina, jolloin hän kehotti\nAriukselaisia parannukseen ja sovintoon? Atanasiuksen ystävät\nolisivat vastanneet näihin kysymyksiin soimaamalla häntä heikoksi, ja\ntiedämme monen heistä rikkoneen kaiken yhteyden hänen kanssansa --\nmutta kirkkohistoria tuomitsee toisin. Se todistaa hänen nyt vielä\njalommin kuin milloinkaan ennen puolustaneen Nicaean tunnustusta,\nkehottaen meitä muistamaan apostolin sanoja: \"usko, toivo ja rakkaus\npysyvät; vaan suurin niistä on rakkaus\".\n\nPian huomasi Julianus tämmöisen miehen olevan hyvinkin haitallisen.\nPoiketen käytöksestään kristityitä kohtaan käski hän Atanasiuksen\nheti lähteä takasin maanpakoon, uhaten rangaista Egyptin maaherraa,\njollei \"tuo Rooman jumalain vihamies\" pikimmiten olisi poissa. Taas\ntäytyi Atanasiuksen erota seurakunnastaan. Tyyneenä, nöyränä lähti\nhän yliseen Egyptiin (362), lausuen murheellisille ystävilleen:\n\"olkaat huoletta, tämä ei ole kuin pilvi, joka pian menee ohitse\".\n\nJulianus ei ollut suotta kiihottanut pakanoita vihaamaan Jesuksen\ntunnustajia, eikä aikaakaan, niin hän ei enää voinut heidän raivoansa\nhillitä. Monessa paikoin kidutettiin ja surmattiin kristittyjä\nsäälimättä. Mutta hänen pyrintönsä herättää Rooman muinaisuus uuteen\neloon ei ollut kuin pettävä kangastus, eksyttävä unelma, jonka\ntoteuttaminen oli mahdottomia mahdottomampi. V. 363 kaatui Julianus\ntaistelussa eräällä sotaretkellä Uus'-Persian valtakuntaa vastaan.\nKuollessaan sanotaan hänen lausuneen: \"sinä voitit Galilealainen!\"\nHedelmättömäksi jäi hänen elämänsä, \"oudoksi kummitukseksi\nihmiskunnan historiassa\". Mitä ankarimmalla tuomiolla ovat kristityt\nmonesti tuominneet tätä onnetonta hallitsijaa, lukuunottamatta\nmitä kirkko oli rikkonut häntä vastaan, ennenkuin hän rupesi sitä\nsortamaan, ajattelematta että hän monine jaloine omaisuuksineen on\noikeutettu vaatimaan meiltä sääliväisyyttä, jos kohta ei muutakaan!\n\nKeisari _Jovianus_ kutsui Atanasiuksen takasin, ja näyttipä nyt\nsiltä kuin koittaisivat tälle kärsimisiin harjaantuneelle miehelle\nvihdoinkin rauhalliset päivät, sillä vaikka seuraava keisari _Valens_\noli mieltynyt ariukselaisuuteen, ei hän kuitenkaan vainonnut\nNicaean tunnustuksen puolustajia. Mutta vielä kerta täytyi hänen\nkuitenkin paeta vainoa, ennenkuin hänen kärsimistensä mitta oli\ntäytetty. V. 367 saivat näet Ariukselaiset Valensin pakottamaan\nkaikkia Konstantinus suuren virasta erottamia piispoja lähtemään\nmaanpakoon. Turhaan rukoili Aleksandrian seurakunta armoa vanhalle\npaimenelleen: hänen täytyi lähteä! Neljä kuukautta piileili Atanasius\nisänsä hautakammiossa, kunnes Valens peruutti tuomionsa. Hän kuoli\nAleksandriassa v. 373. 46 vuotta oli hän ollut piispana, vaan tämän\najan kuluessa oli hän ollut 20 vuotta maanpakolaisena.\n\nTämmöinen on Atanasiuksen elämäkerta. Se ei tarvitse puolustusta\nesiintyäksensä uskonsankarin elämäkertana, miten vaillinaisesti\nsen olemmekin kertoneet. Atanasius oli Jumalan valittu välikappale\ntaistelussa totuuden ja puhtaan opin puolesta ja semmoisena on\nhän luettava tämän aikakauden suurimpain kirkkoisien joukkoon.\nUskollisesti, urhoollisesti hän kesti kovimmatkin koetukset elämänsä\nloppuun asti, ja muuttumattoman jalona on hänen nimensä aina säilyvä\nkirkkohistorian lehdillä. Erehtyväinen ihminen hänkin oli, mutta\nyksi niitä, joiden kautta kaikkivaltias Jumala toimittaa suuria\nseurakuntansa voitoksi taistelussa sen vihollisia vastaan. --\nAtanasius on saanut kunnianimen \"puhdasoppisuuden isä\".\n\n\n\n\nVI.\n\nBasilius Suuri.\n\n\n    -- -- pukekaat teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja\n    rakkaat, sydämmellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä,\n    hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä. Kol. 3: 13.\n\nSynnin tahraamana esiintyy kirkko ariukselaisen riidan aikana.\nKauas eksyivät Jesuksen tunnustajat silloin monesti totuuden\ntieltä, sekottaen ihmisten keksimää oppia menneiden aikojen hyvään\ntunnustukseen. Velvollisuuksiinsa kyllästyneinä nukkuivat Siionin\nvartijat joukottain muureilla, toiset solmivat liittoa vihollisen\nkanssa, tehden hänelle yhä suurempia myönnytyksiä. Siellä täällä vain\nvälkkyy uskon miekka jonkun sankarin kädessä. Hän ei aio peräytyä,\nmiten kova taistelu onkin, ja jos alakuloisuus joskus valtaapi hänen\nsydämmensä, ei hän kuitenkaan herkeä totuutta puolustamasta -- eikä\naikaakaan niin on hän jälleen voittanut hetkisen heikkoutensa:\nvakaa luottamus säteilee hänen silmistänsä, todistaen sen Herran\nvoimasta, jonka palveluksessa hän on. Atanasius ei ole totuuden\nainoa puolustaja ariukselaisen riidan vaiheissa: muitakin jaloja\nuskonsankareita tapaamme silloisessa kirkossa, jos kohta heidän\nlukunsa verrattuna vastustajain lukusaan joukkoon onkin pieni.\nTodistuksena on muiden kera kirkkoisä _Basilius suuri_.\n\nHän syntyi Caesareassa v. 330. Hurskailta vanhemmiltaan oppi hän\njo varhain rakastamaan totuutta ja karttamaan syntiä ja etenkin\nisän-äitinsä _Makrina_, joka oli kokenut Diokletianuksen vainon\nkauhuja sekä pakolaisena monta vuotta oleskellut erämaassa, kylvi\nmonta hyvää siementä nuorukaisen sydämmeen. Ensimmäisen opetuksensa\nsai Basilius Caesarean koulussa ja jatkoi sitten jonkun aikaa\nlukuansa Konstantinopolissa. Tietohalunsa johdatti vihdoin hänen\naskeleensa Atenaan, tuohon sivistyksen ikivanhaan pääkaupunkiin,\nmissä tieteet vielä nytkin kukoistivat. Täällä liittyi hänen\nsydämmensä lujilla siteillä _Gregorius Nazianzilaiseen_, jonka kanssa\nhän jo Caesareassa oli tutustunut. Eikä tämä ystävyys milloinkaan\nmuuttunut, se kesti kautta elämän kunnes kuolema heidät erotti. Näinä\neripuraisuuden aikoina, jolloin kristityt soimasivat, pettivät,\nvainosivat toinen toistansa, oppivat nämä nuorukaiset kunnioittamaan,\npuolustamaan ja rakastamaan toisiansa; heidän liittonsa oli solmittu\nHerrassa, jonka totuudelle he olivat päättäneet elämänsä uhrata.\nKarttaen kaikkia kevytmielisiä seuroja ja huvituksia tutkivat he\nahkeraan klassillisen muinaisuuden jaloja tuotteita, vaan tämän\nohessa joivat he viisautta p. raamatun elävästä lähteestä. Basilius\nvertaa pakanallista sivistystä puun lehtiin, kristinuskoa sen\nhedelmiin. Näitä hedelmiä poimiessa ja säilyttäessä viljeli hän\ntiedettä vain välikappaleena, neuvoen muitakin asettamaan kaiken\ntietonsa ja taitonsa tuon korkeimman totuuden palvelukseen. Näin\nkului muutamia vuosia. Niiden vieriessä liittyivät ystäväin sydämmet\nyhä kiinteämmin toisiinsa, käsi kädessä he kehittyivät, kypsyivät\ntoimittamaan suurta työtänsä Herran viinamäessä. \"Emme tunteneet\nkuin kaksi tietä: toinen johdatti kouluun, toinen kirkkoon.\nTeateriin ja muihin julkisiin huvituspaikkoihin annoimme muiden\nvaeltaa\" kirjoittaa Gregorius muistellessaan näitä onnellisia\naikoja ja ylistyspuheessaan Basiliuksen muistoksi lausuu hän muun\nohessa: \"En voi kyyneleitä vuodattamatta ajatella ystävyyttämme.\nSama toivo hehkui meissä, samaan maaliin pyrimme, nimittäin oppia\nsaavuttamaan. Kateuteen emme milloinkaan sortuneet: kilpailumme oli\njalo kilvoitus. Ystävinä me taistelimme, emme siitä, ken oli voittava\nparaimman palkinnon, vaan kumpi meistä saisi sen toiselle omistaa,\nsillä kumpikin piti ystävänsä onnen omana onnenansa. Me olimme yksi\nsielu kahdessa ruumiissa. -- Maallinen, katoavaisia halajava rakkaus\nei itsekään saata olla kuin katoavainen, kuten kevään kukat. Tuli\npalaa niin kauan kuin viritysaineita riittää; niiden loputtua se\nsammuu. Yhtä vähän saattaa maallisiin perustuva rakkaus kestää, sen\nelinehdot kun ovat katoavaista laatua. Mutta puhdas, jumalallinen\nrakkaus, joka tähtää katoamattomiin, on juuri sentähden ikuinen, ja\nmitä palavammin se pyrkii tosi autuuteen, sitä voimakkaammin vetää\nse ijankaikkisuuden ystävät puoleensa, yhdistäen heidät toisiinsa\".\nKuullessamme tämmöisiä sanoja riehuvan taistelun myrskyissä,\non meistä kuin olisimme kuohuvalta mereltä saapuneet tyyneesen\nlahdelmaan, jonka vieno kalvo säteilee auringon valossa.\n\nPäätettyään koulukäyntinsä palasi Basilius kotikaupunkiinsa. Hänelle\ntarjottiin edullinen opettajapaikka eräässä koulussa, vaan hän ei\nantaunut tälle uralle. Ei maailma häntä huvittanut, tiedemiehen\nkunniaa hän ei pyytänyt eikä hän sitävarten ollut Atenan koulua\nkulkenut. Kristinuskon valaisemana oli hän tutkinut pakanuuden\nkirjallisuutta ja hyväksensä käyttänyt muinaisuuden syvimmät\nmietteet, sen ylevimmät aavistukset, mehiläisen lailla kukkasista\nimenyt hunajaa hyljäten myrkkyä, ja kieltäen itsensä oli hän jo\naikoja sitten päättänyt uhrata koko elämänsä Herralle. Sentähden\nhän ei viihtynyt Caesarean maallisen mielen tahraamissa oloissa,\nvaan lähti matkalle Syyriaan, Palestinaan, Egyptiin, perehtyäkseen\nmunkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään. Mitä olivat Konstantinopolin\nuljaat rakennukset, mitä Atenan tieteet ja taiteet erakkojen tyyneen,\nhiljaisen, vaan uutteran, hartaan taivasta kohti vaeltamisen\nrinnalla! Turhuutta vain ja kurjuutta!\n\nTällä matkalla irtautui Basiliuksen sydän irtautumistaan maailmasta.\nKotia palattuaan lahjoitti hän kaiken omaisuutensa (vanhempainsa\nkuoltua oli hän saanut suuren perinnön) köyhille ja muutti asumaan\nVähä-Aasian Pontus nimiseen syrjäiseen, vaan kauniisen maakuntaan,\nsaadaksensa siellä maailman häntä häiritsemättä tutkia ijankaikkisen\nelämän suurta kysymystä. Meidän maallisia etuja etsivä aikamme\npitäisi tämmöisiä uhrauksia aivan liiallisina, miltei hullutuksena,\nmutta Basiliuksen esimerkki jääpi ihmisten vastaväitösten\nuhallakin kauniiksi kehotukseksi kaikille kristityille, kieltäen\nheitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita. Meidän on näet\nmuistaminen ettei hän, kuten moni hänen aikakautensa kristitty,\nminkään itsetekoisen lain orjana luopunut omaisuudestaan, vaan\nsydämmensä vapaasta halusta, sillä maalliset rikkaudet olivat\nhänestä arvottomat, eikä niistä luopuminen tuottanut hänelle\nhetkistä kaipaustakaan. Noudattaen erakkojen katsantotapaa viihtyi\nhän paremmin yksinäisyydessä muutamain ystäväin seurassa kuin\nkirkon suuressa taistelussa ulkona maailmassa, vaan silti hän ei\nsuinkaan kieltäynyt ottamasta siihen osaa, Herran sitä vaatiessa.\nTäten kehittyi hän tuoksi \"suureksi\" Basiliukseksi, jonka nimi on\nkirkkohistorian jaloimpia.\n\nAriukselainen riita häiritsi kirkon rauhaa, eksyttäen lukemattomia\nkristittyjä uskomaan ihmisten neuvoja ja kylväen eripuraisuuden\nsiemeniä Herran seurakuntaan. Haikeilla tunteilla oli Basiliuksen\njo kauan täytynyt nähdä näiden paheiden saavuttavan yhä suurempaa\nvaltaa kristikunnassa ja tämä kokemus koski kipeästi hänen lempeään\nsydämmeensä. Kernaasti olisi hän ainaiseksi jäänyt asumaan ihanaan\nvuoristoonsa, mutta Herra oli päättänyt johdattaa palvelijansa\naskeleet kirkon suurelle taistelutantereelle käyttääksensä häntä\nsorretun totuuden puolustajana. Kärsimisten ja koetusten kovassa\nkoulussa oli Basilius täydentävä kasvatuksensa!\n\nCaesarean piispa kutsui Basiliuksen luoksensa ja vihki hänet\npresbyteriksi. Urhoollisesti ryhtyi tämä puolustamaan Nicaean\ntunnustusta Ariukselaisia vastaan, voimiansa säästämättä paimensi\nhän seurakuntaansa. Tämän ohessa koki hän minkä voi lempeydellä\nja rakkaudella kirkosta poistaa tuota onnetonta eripuraisuutta,\njonka turmiolliset vaikutukset olivat nähtävinä kaikkialla. Mutta\nmiten hartaasti hän toivoikin rauhallisten päivien koittavan\nHerran seurakunnalle: myönnytyksillä harhaoppisuuden eduksi hän ei\nmilloinkaan koettanut sovintoa ostaa. Totuus oli hänelle kaikkea\nmuuta rakkaampi.\n\nV. 370 kuoli Caesarean piispa ja Basilius valittiin hänen sijaansa.\nAsemansa kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Moni oikeauskoinen,\njonka sydämmessä pitkällinen riita oli siittänyt kiihkoa ja\nkatkeruutta, moitti hänen taisteluaan Ariukselaisia vastaan\nlaimeaksi, ja nämä puolestaan vihasivat häntä leppymättömästi, hyvin\nkäsittäen, miten vaarallinen hän suurine tietoineen ja ylevine\nmielipiteineen oli heidän tarkoituksilleen. Mutta Basilius ei\nuupunut, vaikka rauhattoman ajan myrskyt kaikkialta uhkasivat häntä,\nUrhoollisesti puolusti hän asemaansa, uskollisesti hän Jumalan sanan\nvoimalla vartioitsi Siionin muureja. Valens kävi levottomaksi, ja\nv. 372 saapui Caesarean keisarillinen prefekti _Modestus_ piispaa\nvaroittamaan. \"Sopiiko sinulla olla parempi usko kuin keisarilla?\"\nkysyi virkamies ylenkatseellisesti, uhaten Basiliusta omaisuuden\nmenettämisellä, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla, ellei tämä\nlakkaisi Ariukselaisia vastustamasta. Vakaana vastasi piispa: \"miten\nvoitaisiin minun omaisuuttani ottaa, minulla kun ei semmoista ole?\nMaanpakoa en pelkää, sillä enhän ole sidottuna mihinkään paikkaan:\nmaa on Herran ja minä olen vain matkamies. Kidutuksille olen\ntunnoton, sillä olen irroittanut itseni ruumiista. Ja kuolema?\nSehän veisi minun luokse Jumalan, jolle elän ja jonka totuudessa\nvaellan. Minä olen suurimmaksi osaksi jo kuollut: pitkään aikaan\nen ole muuta tehnyt kuin kiiruhtanut hautaa kohti\". Kummastellen\nlausui Modestus: \"niin ei ole kukaan vielä minulle puhunut\", vaan\nBasilius lisäten vastasi: \"sitten et milloinkaan ole piispaa\npuhutellut\". Valensiinkin, joka vähän tämän jälkeen kävi Caesareassa\ntaivuttaaksensa piispaa kuuliaisuuteen, teki miehen jalo käytös\nniin syvän vaikutuksen, että rangaistukset jäivät sikseen. Basilius\njäi hiippakuntaansa, vaikka keisari tuomitsi hänen maanpakoon! Eikä\nyksikään uskaltanut häneen koskea. Häntä ympäröivät näkymättömät\nsuojelijat, joita vastaan ihmiset eivät voi mitään!\n\nOppiriitojen näin häiritessä Rooman keisarikuntaa uhkasivat barbarein\nhurjat joukot sen rajoja. Alkamaisillaan on _kansainvaellus_, tuo\nsuuri, perinpohjaisia muutoksia valmistava kohtaus ihmiskunnan\nhistoriasta, joka oli riistävä valtikan tähän asti voittamattoman\nRooman kädestä, juurtajaksain hävittävä koko roomalaismaailman sekä\nperustava uusia valtakuntia sen raunioille. Ensimmäisenä niistä\nvieraista kansoista, jotka nyt astuvat historian näyttämölle,\nvetävät Länsigotilaiset huomiomme puoleensa. Jo varhain olivat nämä\nkristittyjen vankien kautta tutustuneet kristinuskoon, ja v. 348\nvihittiin _Ulfilas_ heidän piispaksensa. Hän vaikutti kauan tämän\nmaan kansan keskuudessa, toimittaen sille raamatunkäännöksenkin.\n-- _Hunnilaisten_ ahdistamina lähestyivät Länsigotilaiset Tonavan\nrantaa, pyytäen Itä-Rooman keisarilta turvapaikkaa virran\neteläpuolella. Valens luovutti heille Moesian maakunnan, vaatien\nheitä vain tunnustaumaan ariukselaisuuteen. Mutta päästyänsä kerta\nRooman alueelle eivät barbarit tyytyneet vähään. Ryöstäen, polttaen\nvaelsivat he paikasta toiseen uhaten pian itse Konstantinopolia.\nValens lähti heitä vastaan, mutta hänen sotajoukkonsa antautui\nepätoivoon: \"Jumalan Poika on meitä vastaan, miten me saatamme\nvoittaa\" kuului sotilasten riveistä. Jouduttuaan tappiolle\n_Adrianopolin_ verisessä tappelussa (378) pakeni Valens erääsen\nmajaan. Sen sytyttivät voittajat tuleen ja onneton keisari sai\nsurmansa liekeissä.\n\nVaiensin kuolema oli kova isku ariukselaisuudelle: seuraava keisari\n_Teodosius Suuri_ hävitti sen ainaiseksi Rooman valtakunnasta.\nNicaean tunnustuksen lopullista voittoa Basilius ei kuitenkaan\nsaanut nähdä. Uudenvuoden-päivänä 379 kutsui Herra tämän uskollisen\npalvelijan luoksensa. -- Piispana ollessaan oli hän käyttänyt suuret\ntulonsa sen mainion armeliaisuuslaitoksen ylläpitämiseen, jonka\nhän Caesareassa oli perustanut köyhien ja sairasten kodiksi. Se\nsäilyi vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, ja lukemattomat täällä\nturvapaikan löytäneet onnettomat siunasivat hänen muistoansa. Mutta\npysyväisemmän muistopatsaan on hänelle kirkkohistoria pystyttänyt,\ntodistaen hänen olleen tämän aikakauden jaloimpia kirkkoisiä.\nBasilius oli oikeauskoinen sanan syvemmässä merkityksessä. Hän oli\nvaatimaton, nöyrä, helläsydämminen kuin ani harvat, ja kuitenkin\nurhoollinen sankari, horjumaton totuuden puolustaja. Ihmeen\nkauniisti kuvaa hänen elämänsä kristityn vaellusta taivasta kohti.\n-- Basiliuksen kirjoituksista ovat etenkin hänen kirjeensä tunnetut.\nNiitä on säilynyt 428.\n\n\n\n\nVII.\n\nGregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous (381);\nGregorius Nyssalainen.\n\n\n    Autuaat ovat ne ihmiset, jotka sinun pitävät väkenänsä ja\n    sydämestä vaeltavat sinun jälkees.\n\n    Jotka käyvät itkun laakson läpitse ja tekevät siellä kaivoja: ja\n    opettajat monella siunauksella kaunistetaan.\n\n    He saavat yhden voiton toisen jälkeen, että tunnettaisiin oikea\n    Jumala Sionissa. Ps. 84: 6-8.\n\nSamoinkuin Basilius kehittyi _Gregorius Nazianzilainenkin_\nkoetusten kuumassa pätsissä. -- Onnellisesti kuluivat hänen\nelämänsä aikuisimmat vuodet Nazianzissa, missä isänsä oli piispana.\nEtenkin juurtuivat hänen hurskaan äitinsä _Nonnan_ neuvot ja\nopetukset, joita tämän kristillinen elämä ja ylevä esimerkki\nelähyttäen jalostuttivat syvään lapsen sydämmeen, ollen hänelle\nhyvänä tukeena nuoruudenajan viettelyksissä tuon kevytmielisen\nturmeltuneen Atenan vaarallisissa oloissa, niissä hän, kuten\nennen on kerrottu, ystävänsä Basiliuksen kera tutki kreikkalaista\ntiedettä. Hellän luonteensa palavalla rakkaudella muisteli Gregorius\nsiellä armasta kotiansa ja koulunkäyntinsä päätyttyä viihtyi hän\nparaiten vanhempainsa ja sisarustensa keskuudessa, vaikka hän kyllä\nusein vetäysi yksinäisyyteen tutkiaksensa Jumalan sanaa. V. 361\nvihittiin hän papiksi ja saarnasi ensi kerran seuraavana vuonna.\nJonkun ajan kuluttua kuoli hänen rakkain veljensä _Caesarius_\nsekä sisarensa _Gorgonia_. Molemmat olivat antaneet sydämmensä\nHerralle ja usein oli Gregorius heidän kanssansa keskustellut\nijankaikkisen elämän salaisuuksista, yhdessä olivat he monesti\nkokeneet sitä iloa ja rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Katkera\noli hänen surunsa ja sitä lisäämään sattui samaan aikaan yleisiä\nonnettomuuksia, niinkuin ruttotauteja, maanjäristyksiä, raesateita\ny.m.s. sekä häiriöitä kirkon ja valtiollisen elämän alalla. Nöyränä\nalistui Gregorius Kaikkivaltiaan tahdon alle, lausuen: \"ei yksikään\njoka ei anna itseään varoittaa ja kurittaa tule terveeksi. Olla\nkurituksen alaisena ei siis olekaan onnettomuuden tuntomerkki,\nmutta onnettomista onnettomin on se, joka ei ota viisastuakseen\nrangaistuksesta\".\n\nJonkun vuoden kuluttua kuoli Gregoriuksen isä, eikä aikaakaan\nniin siirtyi Nonnakin parempaan elämään. Kolkolta, toivottomalta\nnäytti yksinjääneelle, ikävään ja kaipuun sortuneelle kaikki:\nhänen voimansa uupuivat ja hän vetäytyi yksinäisyyteen Seleuciaan.\nUlkona maailmassa vallitsi epäusko ja synti, puhdasoppisuuden\npuolustajat vähenivät vähenemistään, poissa oli Atanasius, poissa jo\nBasiliuskin, tuo ystävistänsä paras, luotettavin! Gregorius ei enää\nviihtynyt yksinäisyydessäkään, hän oli kokonaan sortua epätoivoon.\nMillainen hänen mielialansa tähän aikaan oli, kuvaavat seuraavat\neräässä hänen Seleuciasta kirjoittamassa kirjeessään löytyvät\nsanat: \"Ei ole minulla enää Basiliusta eikä Caesariusta; poissa\novat nämä minun samalla kertaa hengelliset ja maalliset veljeni.\n'Isäni ja äitini ovat minun hyljänneet' niin saatan Davidin kanssa\nvalittaa. Ruumiini on heikontunut, vanhuus saapuu pääni päälle.\nHuolet käyvät yhä raskaammiksi, yhä monipuolisemmiksi ja minulle\nkarttuupi työtä liiaksi. Ystäväni pettävät minun. Kirkolta puuttuu\nkelvollisia paimenia; siveellisyys häviää, häpeämättä astuvat paheet\njulkisuuteen. Pimeäksi käypi tie, en löydä mitään tulisoittoa matkaa\nvalaisemaan. Kristus nukkuu. Mitä tehdä? Oi, löytyypi vain _yksi_\npelastus näistä onnettomuuksista -- kuolema! Ijankaikkisuuttakin\nkammoksuisin, jos johtopäätökseni perustuisivat nykyisiin oloihin\".\n\nKristitynkin elämässä on kolkkoja hetkiä, jolloin Herra ikäänkuin\nkokonaan salaa häneltä armonsa, surun ja murheen mustat pilvet\npeittävät tulevaisuuden taivaan ja toivottomuuden synkkä yö valtaa\nsydämmen. Tämmöisiä hetkiä vietti Gregorius Seleuciassa, mutta\nJumala oli häntä läsnä, sillä Hän rakastaa kaikkia, joiden uskoa Hän\nkoettelee. Pian oli tämä Herran miltei masentunut palvelija astuva\njulkisuuteen sekä ryhtyvä urhoolliseen taisteluun totuuden puolesta.\nKummastelisimmeko tuommoista äkkiarvaamatta tapahtuvaa muutosta\nmiehen koko katsantotavassa? Emme suinkaan. Se ei ole hänen ansionsa,\nvaan sen Herran, joka on murheellisten virvoittaja, heikkojen\nväkevyys.\n\nTeodosius Suuren keisariksi päästyä virkosi oikeauskoisten toivo\nuudelleen. Konstantinopolissakin, missä Ariukselaiset olivat\nanastaneet kaiken vallan, ruvettiin kokoamaan Nicaean tunnustuksen\npuolustajani harvalukuisia, hajoitettuja rivejä. Mutta johtaja\npuuttui. Mistä sankari, joka uskaltaisi asettua johtamaan kauan\nsorrettujen taistelua, kusta mies, joka Jumalan Hengen voimalla loisi\nelonvoimaa puhdasoppisuuden kuolleeseen ruumiisen? Yksimielisesti\npäätti oikeauskoinen seurakunta kutsua Gregoriuksen paimenekseen.\nYksinäisyydestään muutti tämä nyt suuren pääkaupungin rauhattomiin\noloihin julistamaan Jumalan pyhää sanaa turmeltuneen, paatuneen\nmaailman keskuudessa. Oikeauskoisilla ei ollut kuin yksi pieni\nkirkko [Sitä nimitettiin tästä alkaen \"ylösnousemisen kirkoksi\",\nluultavasti siitä syystä, että oikeauskoisuus siinä ikäänkuin heräsi\nkuolleista.] ja siinä rupesi Gregorius saarnaamaan. Hän kehotti\nsanankuulijoitaan luomaan silmänsä omiin sydämmiinsä, jotta näkisivät\nmiten vihollinen oli heidät pettänyt. Synnintunnosta, katumuksesta\nhän puhui, neuvoen heitä nöyryyteen, joka on kristillisen elämän\nensimmäinen tuntomerkki. Uhaten soimasivat häntä hänen vastustajansa,\nmutta Gregorius vastasi kehottamalla seurakuntaansa anteeksiantamaan\nkaikille vihollisille sekä koettamaan rakkaudella ohjata eksyneitä\noikealle tielle. Hänen sanansa olivat kokeneen paimenen, Jumalan\nHengen valaiseman kristityn sanoja, mutta kevytmielisen kaupungin\nasukkaita ne eivät miellyttäneet. Gregorius oli vartaloltaan pieni,\nhänen laihat kasvonsa, joihin kovat koetukset olivat painaneet\njälkensä, herättivät pilkkaa ja ivaa. Sitä paitsi oli hänen äänensä\nkarkea, sointumaton, eikä hän milloinkaan yrittänytkään tyydyttää\nkuulijainsa maallista mieltä noilla hienoilla vertauksilla ja\nsukkelilla lauselmilla, joilla tämän ajan saarnaajat monesti\nhöystivät seurakunnille tarjoamaansa kehnoa ruokaa. Kovia sanoja\nsai Gregorius Nicaean tunnustuksen puolustajiltakin usein kuulla,\nsillä oikeauskoisuus oli monenkin sydämmessä jähmettynyt kuolleeksi\nuskonnoksi: heitä loukkasi hänen elävä, omaantuntoon tähtäävä\nsaarnansa; ja kiihtymistään kiihtyi Ariukselaisten viha, he kun aivan\nodottamatta olivat saaneet näin etevän vastustajan. Mutta jalosti\nkesti tämä kaikki vastukset, kunnes Konstantinopolin uskonnolliset\nolot ennen pitkää kokonaan muuttuivat.\n\nJouluaattona v. 380 saapui Teodosius kaupunkiin. Kaikesta\nhuomattiin tämän keisarin aikovan kerrassaan tehdä loppu noista\nkirkon alituisista rettelöistä, sen vuosikymmeniä kestäneistä\nuskonnollisista kiistoista, ja miehen koko käytös osotti hänen\nvoivan saattaa tarkoituksensa perille. Säikähtyneinä hajosivat\nAriukselaisten papit sinne tänne, ei yksikään heistä rohjennut\nesiintyä uskonsa puolustajana, mutta yksinkertainen kansa, joka oli\nluottanut heidän sanoihinsa, yritti vastarintaa, Teodosius kutsutti\nGregoriuksen luoksensa ja sotajoukon suojelemina kulkivat he sitten\nyhdessä Konstantinopolin pääkirkkoa kohti. Keisari oli uljaan\nnäköinen, luottamusta, iloa säteilivät hänen vilkkaat silmänsä, mutta\nväsyneeltä, murheelliselta näytti tuo vanha kokenut paimen hänen\nrinnallansa. Gregorius oli sairas: siitäkö hänen alakuloisuutensa?\nVai epäilikö hän Teodosiuksen tarkoituksia? Eiväthän ruumiilliset\ntuskat ennenkään olleet estäneet häntä iloitsemasta totuuden\nvoitosta eivätkä keisarin aikeet millään tavoin olleet omiansa\nherättämään epäilystä, levottomuutta! Ei Gregorius näitä saattanut\najatella -- mitä hän siis huolehtien mietti? Hän tiesi voiton\nolevan vain ulkonaista laatua, tiesi ettei se voinut tuottaa\ntälle kääntymättömälle seurakunnalle sitä Henkeä, joka on elävän\nkristillisyyden voima ja ydin. -- Kun saavuttiin kirkkoon, lausui\nkeisari Gregoriukselle: \"ota tämä kirkko pyrintösi palkinnoksi, ei\nminun, vaan Jumalan kädestä.\" Vanhus kyllä suostui ruveta saarnaamaan\ntässä kirkossa, vaan haikein sydämmin ryhtyi hän työhön. Hän ei ollut\nmaallisia etuja pyytänyt eikä hän enää toivonut iloa maan päällä:\nkoko hänen käytöksensä osottaa hänen ikävällä ikävöinneen vain sitä\nrauhaa, jota ei mikään synti enää häiritse. Ijankaikkisuuden toivo,\njolla Herra tämän elämän kärsimisissä oli häntä lohduttanut, ei ollut\naltis suomaan muille tunteille alaa hänen sydämmessään. Taivaallisen\nisänmaan kaipuu teki Gregoriuksen työhön kykenemättömäksi, vaikka hän\näsken vielä niin suurella uutteruudella oli hoitanut paimenvirkaansa.\nKen mielii häntä siitä tuomiten moittia?\n\nRatkaisemaan kirkon oppiriitoja kutsui Teodosius kristikunnan\n_toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin\n_Konstantinopolissa_ v. 381. Hyläten sekä Semiariukselaisten että\nAnomoelaisten harhaopit vahvisti kokous Nicaeassa tehdyn oppikaavan\nKristuksen jumaluudesta, -- Näiden kokousten päätökset ovat n.s.\n_Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen_ sisällyksenä.\n\nYhteydessä tämän kysymyksen kanssa otettiin puheeksi myös oppi\nPyhästä Hengestä. Miten epävarmat mielipiteet tässä kohden vielä\nolivat, todistavat esim. seuraavat Gregorius Nazianzilaisen\nedellisenä vuonna lausumat sanat: \"muutamat pitävät P. Henkeä vain\njumalallisena voimana, muutamat luotuna olentona; toiset väittävät\nHänen olevan itse Jumalan; useat epäilevät kokonaan mitä mielipidettä\nheidän tulisi kannattaa, kuten sanovat kunnioituksesta p. raamattua\nkohtaan, joka ei anna täydellistä vastausta tähän kysymykseen\".\nTuomiten harhaoppiseksi erään afrikalaisen piispan _Macedoniuksen_,\njoka opetti P. Hengen muka ei olevan kuin luodun olennon, laati\nkokous sen päätöksen, että _\"Pyhä Henki käypi ulos Isästä ja on\npalveltava samalla kunnioituksella, kuin Isä ja Poika\"_. Tähän tapaan\noli jo Atanasius opettanut ja samaa mielipidettä kannattivat Basilius\nsuuri ja Gregorius Nazianzilainen.\n\nPaljon olivat siis Nicaean ja Konstantinopolin kokoukset vaikuttaneet\nkolminaisuusopin kehittämisen suhteen, vaan paljo vielä puuttui,\nennenkuin kirkon tunnustus tässä kohden oli lopullisesti määrätty, ja\nsen ymmärsivät kaikki ajattelevaiset jo tähän aikaan. Toisen yleisen\nkirkolliskokouksen ratkaistavana oli näet muiden kysymysten ohessa\nLaodicean piispan _Apollinariksen_ (k. 390) Kristuksen persoonaa\nkoskeva harhaoppi, joka jos mikään oli omiansa huomauttamaan kirkon\noppineita siitä, että vasta oli päästy puolitielle. Ollen Nicaean\ntunnustuksen mitä innokkaimpia puolustajia luuli Apollinaris opin\nKristuksen jumaluudesta häviävän, jos Vapahtajan inhimillisen luonnon\nesittelyä ei jollain tavoin koetettaisi kirkon tunnustuksessa\nsupistaa. Hän opetti: Jesuksella ei ole kuin muilla ihmisillä\ninhimillistä henkeä, vaan ainoastaan ruumis ja sielu. Joka ei myönnä\njumalallisen luonnon (sanan) Hänessä saavuttaneen inhimillisen\nhengen aseman, hän onpi -- niin väitti Apollinaris -- pakotettu\nolettamaan Vapahtajan olevan kaksi-persoonallisen olennon, jonka eri\nosia (inhimillinen luonto ja jumalallinen) ei mitenkään voi sovittaa\nyhteen.\n\nTämän harhaopin, joka vasten raamatun selvää todistusta kieltää\nKristuksen inhimillisen luonnon täydellisyyden, hylkäsi kokous; vaan\nmitenkä Vapahtajan persoona eli Hänen luontojensa suhde toisiinsa oli\nkäsitettävä, sitä se ei yrittänytkään lausua. Se ei pystynyt sitä\ntekemään -- siihen tarvittiin syvempää valistusta. Tämän kysymyksen\nselvittäminen jäi myöhempien aikojen tehtäväksi.\n\nKunnioittaen Gregoriuksen jaloa työtä Herran seurakunnan\npalveluksessa, etenkin hänen suurta ansiotaan puhdasoppisuuden\nkehkeymisessä, vaati kansa, pyysi keisari hänen vastaanottamaan\nKonstantinopolin piispanviran. Hyvin vastahakoisesti hän siihen\nsuostui, ja uudet rettelöt, uudet riidat saivat hänen mielensä yhä\nsynkemmäksi. Vihamiehensä väittivät hänen vasten kirkkolakia päässeen\npiispaksi, maailma pilkkasi häntä, ystävät hylkäsivät, eripuraisuus\nja riita häiritsivät seurakuntaa vielä suuremmassa määrässä kuin\nennen. Tätä kaikkea vanhus ei jaksanut kestää. \"Vaikka olen syytön\nteidän eripuraisuuteenne\" lausui hän kaupungin asukkaille \"tahdon\nuhrata itseni niinkuin Jona, jotta laiva pelastuisi\". Jättäen hyvästi\nseurakunnalleen matkusti Gregorius Nazianziin. Lähellä tätä kaupunkia\noli paikka, missä hän lapsena monta kertaa oli iloisena leikkinyt,\nnuorukaisena sykkivin sydämmin usein toivonut voivansa vaikuttaa\nsuuria kirkon hyväksi ja Herran kunniaksi, sekä miehenä miettinyt\nnoita syviä ajatuksia, joilla hän kirjallisesti ja suullisesti niin\nmonesti oli esiintynyt puhdasoppisuuden puolustajana. Tämän paikan\nvalitsi Gregorius vanhojen päiviensä kodiksi. Kuinka oli kaikki\nmuuttunut! Vielä visersivät linnut lehdikossa, vielä lirisi puronen,\ntuo lapsuutensa rakas tuttava, mutta itse hän oli aivan toinen kuin\nennen. Vaan hän ei valittanut. Taivasta kohti loi hän silmänsä,\nsiellähän, isänmaansa olikin. Hiljaa joutui aika, vuodet vierivät\nhitaasti, mutta yhä lähemmäksi tuli Gregoriuksen pelastuksen aika. Se\nsaapui v. 390.\n\nNeljä vuotta myöhemmin (394) kuoli Basilius suuren veli _Gregorius\nNyssalainen_, joka, ollen oikeauskoisuuden etevimpiä puolustajia\nhänkin, tehokkaasti otti osaa aikakauden uskonnollisiin taisteluihin.\nVuodesta 372 oli hän ollut piispana pienessä Nyssan kaupungissa.\nKonstantinopolin kirkolliskokous, joka tavalla ja toisella osotti\nhänelle suurta kunnioitusta, uskoi hänelle Arabian ja Palestinan\nseurakuntien tarkastuksen. Tällä matkalla teki hän minkä voi\nauttaaksensa sikäläistä kristikuntaa siitä rappiotilasta, johon\nse pitkällisten oppiriitojen kestäessä oli sortunut. Gregorius\nNyssalainen oli Origineksen opin puolustajia ja eksyi monen\nkysymyksen suhteen noudattamaan opettajansa uskonopillisia virheitä.\nSuuren maineen on hän puhujana saavuttanut, vaikka hänen puheitaan\nusein pilaa liikanainen koristeleminen ja sanojen paljous. Hän on\ntässä kohden aikansa lapsi.\n\nBasilius Suuri ja molemmat Gregoriukset olivat kaikki syntyperältään\nKappadocialaisia. He ovat tunnetut yhteisellä nimellä \"suuret\nkappadocialaiset kirkkoisät\", ja tämän nimen he hyvin ansaitsevat.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMilanon piispa Ambrosius.\n\n\n    -- seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden\n    rintaraudalla puetut,\n\n    Ja jalat valmiiksi kengitetyt saarnaamaan rauhan evankeljumia.\n    Ef. 6: 14-15.\n\nItämaissa oli ariukselainen oppiriita alkunsa saanut. Siellä sen\npäätaistelut taisteltiin ja siellä kirkko lopullisesti kukisti\ntuon vaarallisen harhaopin, joka lähes kaksi vuosisataa uhkasi\nkristillistä tunnustusta perikadolla, Mutta ulottuivatpa sen\nvaikutukset länsimaihinkin, saivatpa Ariukselaiset sikäläisen\nkirkonkin monessa paikoin horjumaan, ennenkuin puhdasoppisuuden\nvoitto oli ratkaistu. Useimmat sankarit totuuden puolustukseksi tämän\nriidan vaiheissa varusti itäinen kirkko, mutta tapaammepa niitä\nlänsimaissakin. Samaan aikaan kuin nuo \"suuret kappadocialaiset\nisät\" ariukselaisuuden kotimaissa hengen aseilla vastustivat\ntätä harhaoppia, vetää etenkin yksi länsimaiden kirkkoisistä\npuhdasoppisuuden puolustajana huomiomme puoleensa. Tämä mies on\n_Milanon_ piispa _Ambrosius_.\n\nSurkuteltavan huono oli Italian tila tähän aikaan. Esi-isien\nisänmaanrakkaus ei enää jalostuta tämän veltostuneen, turmeltuneen\nsukupolven ihmisiä; sisälliset kapinat, uskonnollinen eripuraisuus\nlannistavat tuon muinoin kuuluisan maan asukkaiden voimat, ja\nbarbarit uhkaavat sen aluetta. Jos milloin, niin oli nyt mies\nsemmoinen kuin Ambrosius täällä tarpeen. Ollen syntyperältään\ngallialainen, oli hän noin v. 350 isänsä kuoltua muuttanut Roomaan\näitinsä kanssa. Saatuansa täällä tieteellisen kasvatuksen, antautui\nhän asianajajan uralle. Hänen loistava puhelahjansa, miehekäs\nluonteensa ja etevä kykynsä herättivät pian huomiota ja ennen\npitkää uskottiin _Ligurian_ ja _Aemilian_ maaherrakunnat hänen\nhoidettavilleen. Tätä vaikeata virkaa toimitti hän maltilla,\nvakavuudella ja taidolla, kunnes hän sai vielä painavamman toimen.\nV. 374 joutui näet Milanon piispanistuin avonaiseksi. Ariukselaiset,\njotka täällä olivat hyvin lukuisat, pyrkivät kaikin voimin saada\npuolueensa miestä piispaksi. Vaali oli toimitettava kirkossa;\nkilvan sinne nyt kiiruhtivat oikeauskoiset ja ariukselaiset\näänivaltaansa käyttämään. Mielet olivat kiihtyneet ja ankara\nmeteli syntyi. Ambrosius saapui kirkkoon maaherrana kiistaa\nasettamaan ja järjestystä valvomaan. Silloin kuultiin lapsen äänen\nhuutavan: \"Ambrosius piispa\". Tätä pidettiin Jumalan viittauksena\nja koko seurakunta yhtyi siihen. Ambrosius säikähti. Hänkö,\nsyntinen, saastainen ihminen, joka vasta oli vain katekumeni eikä\nsiis vielä kastettukaan, kelpaisi Herran seurakuntaa piispana\npaimentamaan? Mahdotonta! Kaikin voimin koetti hän päästä tätä\ntavatonta luottamusta vastaanottamasta, mutta kun kansa ei luopunut\nvaatimuksestaan, jota sitä paitsi hallituskin kannatti, täytyi hänen\nvihdoin siihen suostua. Ambrosius kastettiin ja vihittiin 8 päivää\nmyöhemmin Milanon piispaksi. Hän oli siihen aikaan ainoastaan 34\nvuoden ikäinen.\n\nVähän tämän jälkeen pääsivät Valentinianus I:sen pojat _Gratianus_ ja\n_Valentinianus II_ länsimaiden keisareiksi. Viimmemainittu, joka asui\nMilanossa, oli vielä alaikäinen ja hänen äitinsä _Justina_ ohjasi\nhallitusta. Tämä oli ariukselainen ja ryhtyi kiivaudella puolustamaan\nuskonheimolaisiaan. Ambrosius sai käskyn luovuttaa kaupungin\nläheisyydessä olevan Portiana nimisen kirkon Ariukselaisille. Hamasta\nlapsuudestansa oli hän hartaudella omistanut Nicaean tunnustuksen\nsyvät totuudet, hänen sukunsa kun oli vanhaa marttyyrisukua, jonka\ntapana ei ollut tyytyä pintapuolisiin tunnustuksiin, ja sittemmin oli\nhän, etenkin piispaksi päästyänsä, tosikristityn tavalla vannonut\nhorjumattoman uskollisuusvalan totuudelle ja sen puolustukselle.\nJyrkästi kieltäysi hän tottelemasta keisarinnan käskyä, lausuen:\n\"mikä Jumalan on, siihen ei uletu keisarin valta, Palatsit ovat\nkeisarin, mutta kirkot Jumalan huoneita, ja näiden suojeleminen\non pappien pyhä velvollisuus\". Justinan täytyi peräytyä, mutta\nv. 386 uudisti hän vaatimuksensa. Oli pääsiäisaika. Ambrosius\ntoimitti jumalanpalvelusta Milanon pääkirkossa, minne paljo kansa\noli kokoontunut kuuntelemaan jalon paimenen saarnaa. Keisarinna\nlähetti sotamiehiä kirkon ovia vartioitsemaan. Pariin vuorokauteen\nei ketään laskettu ulos kirkosta. Marttyyriaikakauden koetukset\nolivat jälleen uudistua, mutta tämän ajan kristityt pelkäsivät,\nvapisivat. Kun Ambrosius ei enää kehotussanoillaan voinut vaikuttaa\nhämmästyneesen kansaan, korotti hän mahtavan äänensä ja alkoi veisata\nkolmiyhteisen Jumalan kunniaksi. Hän oli tunnettu virrensepittäjä\nja latinalainen kirkkoveisuu oli hänen kauttansa kohonnut entistä\nverrattoman korkeammalle kannalle. Vaikutus oli suuri. Seurakunta\nyhtyi piispansa ylistykseen ja vainottujen veisuun raikkaat säveleet\nkaikuivat pian kauas kirkon ulkopuolelle. Eikä aikaakaan, niin\nne saivat vartioitsevain sotamiesten sydämmetkin sykkimään; ovet\navattiin, vapaa oli Ambrosius ja hänen sanankuulijansa, ja voimaton\noli keisarinnan viha rakentamaan salpoja Milanon oikeauskoisten\nvoittosalle riemulle.\n\nMuutaman vuoden kuluttua (392) murhattiin nuori Valentinianus\nII (Gratianus sekä hänen seuraajansa valtaistuimelle _Maximus_\nolivat jo ennen menettäneet valtansa ja henkensä) päällikkönsä\n_Arbogastin_ toimesta. Tämä asetti länsimaiden keisariksi erään\n_Eugeniuksen_, mutta molemmat saivat surmansa v. 394, kun Teodosius,\njoka jo vuodesta 388 on pidettävä koko valtakunnan herrana, voitti\nedellisen sotajoukot _Aqvilejan_ tappelussa. Täten joutui koko\nRooman keisarikunnan hallitus vielä kerran yhden hallitsijan käsiin.\nJo ennen on kerrottu, miten jäntevästi tämä keisari, Teodosius\nSuuri, ryhtyi juurtajaksain hävittämään ariukselaisuutta itäisestä\nkirkosta. Hän oli ensimmäinen keisari, joka sielunsa koko innolla\noli antautunut kristinuskoon. Tähän saakka sallitut pakanalliset\nuskonmenot supisti hän yhä ahtaammalle, kunnes hän lainsäädännöllä\nkielsi kaikki uhrit. Monessa paikoin hävitettiin temppelitkin.\nNäin katosivat ainaiseksi ajaksi kreikkalais-roomalais-maailman\njumalat, ja itse Victorian (voitonjumalattaren) alttari otettiin\npois senaatista todistukseksi että keisarikunta nyt turvasi elävään\nJumalaan. Kun Rooman praefekti _Symmachus_ valittaen rukoili\nhallitusta säilyttämään niitä jumalia, jotka muka olivat karkottaneet\nHannibalin Italiasta ja Gallialaiset Kapitoliumilta sekä korottaneet\nvaltakunnan kunnian korkeimmalle kukkulalle, sekaantui Ambrosiuskin\nkysymykseen ja kirjoitti kristittyjen puolesta: \"Rooman suuruus on\nmeillekin ihastuksena -- mutta tämä suuruus on ainoastaan Jumalalta\".\n\nMoni on väittänyt Teodosiuksen liiallisella säälimättömyydellä\nhävittäneen pakanuuden jäännökset valtakunnasta sekä arvellut hänen\nuskonnollisen innostuksensa yleensä monessa tilaisuudessa esiintyneen\nhyvinkin epäiltävänä, jos sitä kristinuskon mitalla arvostellaan.\nKernaasti myönnämme sen kiivauden, millä hän ryhtyi työksi\nuskonnollisella alallakin, usein vivahtaneen itsevaltiaan ylpeään\nkunnianhimoon, mutta että Kristuksen oppi syvään oli juurtunut hänen\nsydämmeensä sekä häneen luonut uuden ihmisen, sen todistaa hänen\nystävyytensä Ambrosiusta kohtaan sekä etenkin eräs kohtaus, jonka\nseuraavassa kerromme, koska se samalla mitä kauniimmalla tavalla\nkuvaa meille tuon jalon piispan kristillistä urhoollisuutta.\n\n_Tessalonikan_ asukkaat olivat nostaneet kapinan keisaria vastaan\n(390). Tämä julmistui ja päätti, Ambrosiuksen varoituksista\nhuolimatta, säälimättä kostaa rikoksellisille. Hän toimitti suuret\nnäyttäjäiset Tessalonikassa, ja kun kansa oli saapunut paikalle,\nkarkasivat keisarilliset sotamiehet paljastetuilla miekoilla yleisön\npäälle. Nyt alkoi hirveä verenvuodatus: 7000 henkeä joutui keisarin\nkoston uhriksi. Saatuansa tietää tästä julman kavalasta murhasta,\nkirjoitti Ambrosius keisarille kirjeen. Se oli täynnä rakkautta,\nmutta samalla ankaran vakava. Hän kehotti Teodosiusta nöyrtymään\nkaikkien herrojen eteen, niinkuin David teki, kun hän oli syntiä\ntehnyt, sekä uhkasi olla jakamatta Herran p. ehtoollista, kun\nkeisari saapuisi kirkkoon, ellei tämä sitä ennen olisi osottanut\ntodellista parannusta. Kirjeestä huolimatta meni Teodosius muutaman\npäivän perästä kirkkoon, aikoen käydä pyhällä ehtoollisella, mutta\nurhoollisesti astui Ambrosius häntä vastaan, lausuen: \"keisarillinen\nvaltasi, Augustus, estää sinua syntiäsi tuntemasta! Tahdotko\nhurmeisilla käsillä vastaanottaa Herran pyhää ruumista? Pois, äläkä\nkokoa rikosta rikoksen päälle!\" Sortunein sydämmin poistui Teodosius.\nKahdeksaan kuukauteen häntä ei nähty Herran huoneeesa, sillä\nhorjumattoman jäykästi vaati Ambrosius häntä julkisesti tunnustamaan\nsyntinsä, jotta kaikki näkisivät, että keisarin katumus oli\ntodellinen. Nöyränä, masentuneena saapui Teodosius vihdoin kirkkoon,\nheittäysi polvillensa ja huokasi: \"minun sieluni makaa tomussa,\narmahda minua, Herra, sanasi jälkeen!\"\n\nTätä merkillistä tilaisuutta muistaessamme, on meidän vaikea\najatella; sitä tapahtuneeksi aikana, jolloin kristittyjen elämä\nalituisten oppiriitojen, maailman ystävyyden ja yhä karttuvan\nturmeluksen kautta useimmissa oli jähmettynyt ulkonaisen tavan\nkylmän kuoren alle. Jos kaikki piispat tällä tavoin olisivat\nkäyttäneet velvollisuutensa tämän maailman mahtavia kohtaan,\nniin olisivat katumuksen terveelliset kyyneleet, joita syntisten\nVapahtaja etsii ihmisissä voidaksensa heitä auttaa, vuotaneet monen\nruhtinaan silmistä, joka surutonna vaelsi ijankaikkisuutta kohtaan.\nKonstantinus Suuren ajoista asti on valtiokirkko koettanut säilyttää\ntämän maailman mahtavain ystävyyttä silloinkin, kun Jumalan sana\nselvästi on vaatinut sen paimenia ankarasti nuhtelemaan veripunaisia\nsyntiä. Lukemattomat kuninkaat ja keisarit ovat muuttaneet\nijankaikkisuuteen saamatta kertaakaan kuulla siitä parannuksesta,\njoka Jumalalle kelpaa. Heitä on tavallisesti vain ylistetty,\nlohdutettu, nukutettu, kunnes kuolema on temmannut heidät tämän\nelämän petollisista meluista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen!\nKuinka jalona esiintyy Ambrosius, jos häntä vertaamme noihin\nmuinais- ja nykyajan orjamielisiin hovisaarnaajiin, joiden omantunnon\näänen ihmispelko ja kunnianhimo ovat pakottaneet vaikenemaan.\n\nV. 395 kuoli Teodosius Suuri jalon ystävänsä Ambrosiuksen syliin,\nja kaksi vuotta myöhemmin pääsi tämäkin lepoon. Tuskin on jalompi\nruhtinas milloinkaan ystävyyden siteillä ollut kiinnitettynä\njalompaan piispaan.\n\nEi kukaan ole hoitanut piispanvirkaansa ahkerammin,\ntunnokkaammin kuin Ambrosius. Kaiken joutilaan aikansa käytti hän\nhartaudenharjoituksiin ja lukemiseen, ahkeroiden perin pohjin\nperehtyä uskonnon tieteelliseenkin käsitykseen. Etenkin tutki hän\nClemens aleksandrialaisen, Origineksen sekä Basilius Suuren teoksia.\nPiispaksi päästyänsä lahjoitti hän kaiken omaisuutensa kirkolle;\nsuuret tulonsa käytti hän köyhien avuksi. Ambrosiuksen luonteessa\nesiintyvät mitä kauniimmassa, kristinuskon pyhittämässä muodossa,\nmuinais-roomalaiset hyveet: isänmaan-rakkaus, urhoollisuus ja syvä\noikeudentunto. Kun hän ajatteli valtakunnan rappiotilaa, valtasivat\nhaikeat tunteet hänen sydämmensä ja hartaasti huokasi hän Jumalan\npuoleen, rukoillen Häneltä apua onnettomalle isänmaallensa. \"Huono\nse poika, joka vaaran hetkenä heittää isänmaansa oman onnensa\nnojaan\" oli hänen tapansa sanoa. Mutta Siionin vartijana muisti\nhän rakkaudella barharejakin, pyrkien levittää evankeliumin valoa\ngermanialaisiin kansanheimoihin.\n\nVaikka Ambrosiuksen kanta uskonnollisten riitakysymysten suhteen oli\nhorjumattoman vakaa, vaikka hän jäykästi, taitavasti puolusti kirkon\noppia, etenkin Ariukselaisia vastaan, riippuu hänen suuruutensa\nepäilemättä enemmän hänen pyhitetyn luonteensa jaloudesta,\nkuin mistään muusta. Hänen merkitykseensä virrensepittäjänä ja\nroomalaisen kirkollisveisuun perustajana olemme jo ennen viitanneet,\nAmbrosiuksen kirjoituksista on hänen kirjansa \"Velvollisuuksista\",\njonka esitystavan hän on lainannut Ciceron samannimisestä teoksesta,\netevin. -- Kuolinvuoteellansa lausui Ambrosius muiden ohessa nämäkin\nlohdulliset sanat: \"en pelkää kuolla, sillä minulla on armollinen\nJumala\".\n\n\n\n\nIX.\n\nKirkon ensimmäinen verituomio.\n\n\n    Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus\n    olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.\n\nKauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten\netujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille\nristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen\ntunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta.\nTurvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt,\njoista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun\nsyntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta,\nvaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he\ntiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta\nheidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni\nkristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen\nHerran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen\njäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä\ntunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen.\n-- Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen _Audius_\ntämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä\nelämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin,\nmiten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa\napostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista\nköyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja\nmaailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti\nvainottuina pakenivat _Audiukselaiset_ erämaihin ja synkkiin metsiin,\nmissä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti\narmenialainen piispa _Eustathius_. Hänkin perusti erikoisseuran,\njonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin;\navioliittoakin pitivät he syntinä.\n\nÄlkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret\nheidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat\nsyntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti\nmoittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa\nja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken\nvastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta,\nvaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin\nvaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa\nHeiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä\nilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle\nkuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on\nmuuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa,\nettä kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet\noikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin\nkokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä\nseurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä\npaimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien\nulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät\nkaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa\nkieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti\nsilloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?\n\nVanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli\nmonta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan\nlänsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa,\nmistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin\nmaihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi,\nmutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu\nkukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua\nasianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi\ntämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen _Priskillus_\nneljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa\nja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely\nPriskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa\npääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista\nharhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.\n\nHyvän alkuolennon rinnalla -- niin hän opetti -- on\nijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta.\nJumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt\nlukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen\nJumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja\nhänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa\novat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen\nkautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen\nihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen\nhenkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui\nKristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten\nhe ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden\nja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta.\n-- Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä\nlihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei\nnimenomaisena tunnusmerkkinä.\n\nTämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan\npakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä\ntuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut\nsen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran\nolisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka\nkauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan\nlahkolaisten suhteen.\n\nV. 380 kokoontuivat Espanjan papit _Saragossan_ kirkolliskokoukseen,\nmissä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi.\nPiispat _Itacius_ ja _Idacius_ vaativat hallitusta avuksensa näitä\nlahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön,\njonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta,\nvieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen\nmaaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen\nperäytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa\nvaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. _Bordeauxissa_ pidetty kokous\ntuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin,\njoka silloin oleskeli _Trierissä_. Tänne saapuivat nyt lahkon\njohtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat\nMaximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa\n_Martinus_ (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin\nvoimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä\nei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä\npiispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla\n(385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta --\nvaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita\nverisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja\nlukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia\nvastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa\nuskonvapautta maailmassa! -- Älköön kukaan kuitenkaan väärin\nkäsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo\npuolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä\nJumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta\nvapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä\nlaatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina\nankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä,\np. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei\nsaa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen\nvainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa\nkirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin\nse voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se\nkysymys vastausta.\n\nAjan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät\nkaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan.\nAmbrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta\nsekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat\nsitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus\nToursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan\nkäskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat.\nVielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa\nverta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa.\nMyöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!\n\n\n\n\nX.\n\nJohannes Krysostomus.\n\n\n    Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Ps. 23: 1.\n\nMainion tiedemiehen ja puhujan _Libaniuksen_ kerrotaan\nkuolinvuoteellaan vastanneen ystävilleen, kun nämä kysyivät, kenen\nhän soisi jälkeläiseksensä: \"Johanneksen, elleivät kristityt\njo ole saaneet häntä puolellensa\". Tällä nimellä tarkoitti hän\nerästä antiokialaista nuorukaista, joka muutaman vuoden kuluessa\nlukemattomain muiden kera hänen mainiossa koulussaan oli viisautta\nammentanut ja ahkeruudellaan, erinomaisella älyllään sekä loistavalla\npuhelahjallaan himmentänyt kaikkien muiden maineen. Libanius oli\npakana eikä käsittänyt kristinuskon vaikutusta siinä ihmissydämmessä,\njota sen säteet pääsevät valaisemaan, mutta hän oli nähnyt tämän\nuskon vastustamattoman voittoretken maailmassa sekä aavistanut sen\nvaikuttaneen Johannekseenkin. Johdattaessaan oppilaitaan pakanallisen\ntieteen ja taiteen aarteita omistamaan ja ihailemaan, oli hän\nkyllä nähnyt, että tuon aaterikkaan nuorukaisenkin silmät ilosta\nvälkkyivät, mutta opettajan kokenut aisti tarkkasi niiden säteilevän\ntoisestakin valosta, jota hänen oppinsa ei ollut niissä virittänyt,\nja sentähden hän epäili, oliko Johannes milloinkaan antautuva vanhan\nhelleeniläisen viisauden tulkiksi. Eikä Libaniuksen aavistus ollut\nperätön: Jesus Kristus oli voittanut nuorukaisen sydämmen ja uskonut\nhänelle suuren tehtävän valtakuntansa edistämisessä maan päällä.\nHänestä oli tuleva valittu Herran välikappale, jonka saarnan kautta\nKaikkivaltiaan voima oli herättävä tuhansia synnin unesta elävää\nJumalaa palvelemaan.\n\n_Johannes Krysostomus_ syntyi Antiokiassa v. 347. Hänen isänsä,\njoka oli korkea virkamies, kuoli varhain, ja pojan kasvatus jäi\nnyt kokonaan äidin huoleksi. Mutta vaikka tämä hänen nimensä oli\n_Antusa_ -- oli varsin nuori (hän jäi leskeksi 20 vuoden vanhana),\nymmärsi hän kasvattaa lastansa \"kurissa ja Herran pelvossa\", ollen\nyksi noita Jumalan ulkonaisesti vähäpätöisiä, kaukana julkisen elämän\nnäyttämöltä hiljaisuudessa toimivia välikappaleita, joiden kautta\nHerra monesti on johdattanut valtakuntansa jaloimmat sankarit ristin\nsalaisuutta käsittämään. Epäilyksettä salli Antusa poikansa käydä\nkoulua Libaniuksen luona, sillä hän luotti vakaasti siihen, että se\nHerra, joka nuorukaisessa hyvän työn oli alkanut, myös varjelisi\nhäntä eksymästä oikealta tieltä. Eikä hänen toivonsa pettynyt.\nKrysostomus palasi koulusta runsas tietovarasto mukanansa, mutta\ntämä ei painanut hänen ajatuksiansa maahan, se vain kehotti häntä\nylentämään sydämensä Jumalan puoleen, joka on kaiken tosiviisauden\nalku ja loppu. Loistavan tulevaisuuden maailmassa tarjosi nerokkaalle\nnuorukaiselle etenkin asianajajan, tähän aikaan suuressa kunniassa\npidetty ammatti, mutta nuo viekkaat kujeet ja sukkelat mutkat, joita\ntällä uralla runsaasti käytettiin, ilettivät häntä eikä hän saattanut\nsiihen antautua. Hän alkoi nyt ahkeraan tutkia raamattua, sen\ntotuudet tunkeutuivat syvään hänen sydämmeensä, ja, päättäen uhrata\nkoko elämänsä Herralle, antoi hän kastaa itsensä. Hän oli silloin 18\nvuoden ikäinen.\n\nSydämmensä hartaimman halun ja monen tämän aikakauden hurskaan\nnuorukaisen esimerkin kehottamana aikoi Krysostomus ruveta munkiksi,\nsaadaksensa eksyttävän maailman häntä häiritsemättä yksinäisyydessä\npalvella Herraa. Mutta ikäänkuin jumalallisen ilmoituksen ohjaamana\nvastusti Antusa, tuo kaikkiin poikansa toiveisin mieltyväinen,\nalttiiksiantavainen äiti, järkähtämättä tätä päätöstä. Hän vei\nKrysostomuksen siihen huoneesen, missä hän oli hänen synnyttänyt,\nja kertoi täällä äidin rakkauden vastustamattomalla kielellä, mitä\nhän oli kärsinyt hänen edestänsä, miten rukouksensa, toivonsa,\nmurheensa, ilonsa ajan vaihdellessa aina yhtä uskollisesti oli\ntarkoittanut ainoastaan hänen ainoata poikaansa, \"Ja nyt sinä minun\nheittäisit toisen kerran leskeksi\" lausui hän kyynelet silmissä,\n\"älä vihoita Jumalaa saattamalla äitisi murheelliseksi\". Tämmöisen\näidin rukouksilta ei voinut Krysostomus sulkea sydäntänsä; hän jäi\nAntiokiaan ja ryhtyi jumaluusoppia tutkimaan. Suureksi avuksi tässä\ntyössä oli hänelle kaupungin vanha, arvokas piispa _Meletius_,\njoka sydämmen ystävyydellä otti häntä neuvoaksensa. Tämä aika oli\nKrysostomuksen kehitykselle varsin tärkeä.\n\nMuutamien vuosien kuluttua kuoli Antusa, ja nyt vetäysi Krysostomus\nlähellä olevaan vuoriseutuun, missä hän kuusi vuotta oleskeli\nmunkkina, viettäen aikaansa miettimisellä, lukemisella ja\nrukouksella. Masentunein ruumiinvoimin, mutta palavin sydämmin ja\nkokeneen kristityn vakavalla mielellä palasi hän tämän ajan kuluttua\nAntiokiaan. V. 381 vihittiin Krysostomus täkäläisen seurakunnan\ndiakoniksi ja viisi vuotta myöhemmin presbyteriksi.\n\nJos kukaan, sopi Krysostomus suuren kaupungin papiksi. Hienosti\nsivistyneenä ja oppineena tajusi hän oikein arvostella kaikkia\nnoita vaihtelevia, monivärisiä ilmiöitä, joihin ihmiselämä\ntämmöisissä paikoissa pukeutuu, sekä oikein sovittaa sanansa eri\nolojen mukaan. Mutta hän ei ollut noita omaa kunniaansa etsiviä\nsaarnaajia, jotka säilyttääkseen maailman ystävyyttä, huutavat:\n\"rauha, rauha\", vaikkei rauhaa olekaan; säälimättä paljasti hän\nAntiokian seurakunnan turmeluksen, säästäen yhtä vähän rikkaiden\nja ylhäisten, kuin köyhäin ja alhaisten syntejä. Krysostomus oli\noikeauskoinen, hän vihasi harhaoppisuutta sekä vastusti ankarasti\nkaikkea raamatun mielivaltaista selittämistä, joka tapa tähän aikaan\noli käynyt hyvinkin yleiseksi, mutta tämä ei suinkaan ollut hänen\nainoa ansionsa. Oppiriitojen aikakaudella, jonka kuluessa n.s.\npuhdasoppisuuden kuollut poostavi sai yhä suuremman merkityksen ja\nkristillisen elämän ehdot ja tunnusmerkit jäivät syrjäseikoiksi,\ntähtäsi Krysostomuksen saarna aina sanankuulijoitten sydämmiin,\njoita hän pyrki herättää elävään synnintuntoon, katumukseen, uskoon,\ntoivoon, rakkauteen. Hänen saarnansa ytimenä oli tuo jumalallinen\ntotuus \"Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa\", ja\ntätä totuutta tahtoi hän sovitetuksi kaikkiin elämän oloihin. Eikä\ntarvinnut hänen sanoja hakea, ne oli hänellä aina valmiina, sujuen\nihmeen helposti pukemaan hänen ajatuksensa mitä kauniimpaan muotoon.\nKrysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja; salaman kirkkaudella\nvalasi hänen saarnansa synnin pohjattomat syvyydet, mahtavan\nkevättulvan voimalla särki se pirstaleiksi nimikristillisyyden\nrakentamat heikot tukeet, joilla tämä koetti suojella noita muka\nviattomia huvejansa maailman iloisilla rannoilla. Mutta hän ei\nsaarnannut ainoastaan lakia, hän oli päinvastoin evankeelinen paimen,\nvaikka hän ei julistanut syntien anteeksiantamisen autuaallista\nsanomaa muille kuin katuvaisille syntisille, jotka isoivat ja\njanoivat vanhurskautta. Voimakkaasti hänen puheessaan kaikui Siinain\npitkäisten jylinä, sanomattoman suloisesti kuului siinä evankeliumin\ntodistus syntisten pelastuksesta Karitsan veressä. 12 vuotta vaikutti\nKrysostomus pappina Antiokiassa arvaamattomaksi siunaukseksi\nsikäläiselle lukuisalle seurakunnalle, kunnes hän sai toisen, vielä\nlaajemman vaikutusalan.\n\nTeodosius Suuren kuoltua olivat hänen poikansa _Honorius_ ja\n_Arkadius_ jakaneet valtakunnan keskenänsä; edellinen otti länsimaat,\njälkimmäinen itämaat hallitaksensa. Suuren keisarikunnan mahtavuuden\npäivät olivat menneet; kaikkialla ilmaantui sen perikadon enteitä.\nEtenkin oli turmeluksen rutto nähtävänä suurissa kaupungeissa.\nItäisen valtakunnan pääkaupunkina oli Konstantinopoli. Ulkonaisen\nmahtavuuden ja prameuden loistavan peitteen alla vietti pimeyden\nruhtinas suuria voittoja, uhaten kokonaan tukehuttaa kaiken\nkristillisen elämän tässä kuuluisassa kaupungissa. Turhaan oli\nKonstantinopolin kokous (381), josta ennen on kerrottu, täkäläiselle\npiispalle omistanut patriarkan arvon: ulkonaista, maailman silmiin\npistävää loistoa oli ennestään yltäkyllin, eikä Jumalan valtakuntaa\nmilloinkaan ole edistetty arvonimillä, ihmiskunnian ja maallisen\nvoiton etsimisellä. Muualta oli apu tuleva, ja se tulikin.\nPelastuksen Jumala tahtoi vielä kerta herättää Konstantinopolin\nseurakuntaa synnin unesta. Välikappaleena käytti Hän Krysostomuksen.\n\nEräs Arkadiuksen hovin mahtava virkamies nimeltä _Eutropius_\noli kuullut Krysostomuksen saarnaavan Antiokiassa, ja hänen\nvaikutuksestaan kutsuttiin tämä pääkaupungin piispaksi (397).\nHyvin tietäen, miten vaikea tämä virka oli, ei Krysostomus millään\nehdolla tahtonut sitä vastaanottaa, mutta turhat olivat kaikki hänen\nyrityksensä saada hovin päätöstä muutetuksi ja seuraavana vuonna hän\nvihittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Raskaat olivat tästä alkaen\nhänen päivänsä, kovaa taistelua loppuun asti hänen elämänsä, mutta\nhän ei vaikeroinnut, masentunut, sillä hän tiesi Kristuksen seuraajan\ntien olevan ristin tien eikä odottanut lepoa ja rauhaa täällä\nviheliäisyyden ja synnin laaksossa.\n\nMoni jalo opettaja oli ennenkin saarnannut Konstantinopolin\nseurakunnalle, mutta ei ollut kukaan niin voimakkaasti todistanut\nristiinnaulitusta Vapahtajasta, kuin Krysostomus. Kun hän nousi\nsaarnatuolille, ei silloin nukuttu kirkossa, miten lukuisa ja\nsekalainen kuulijakunta sitten olikin. Jumalan sanan terävällä\nmiekalla iski hän sanankuulijoittensa sydämmiin, repien palasiksi\nkaikki nuo itsevanhurskauden kurjat verhot, joilla kääntymätön\nihminen huolellisesti koettaa muilta ja itseltänsä salata\nkadotetun tilansa. Eikä Krysostomus nuhdellut ainoastaan noita\ntörkeitä, kaikkea siveellisyyttä loukkaavia syntejä; rohkealla\nkädellä riisti hän maailman kevytmielisiltä huveilta ja turhilta\nmenoilta sen vaipan, jonka alla tämän maailman jumala sivistyksen,\nihannetaiteen y.m. varjonimellä levitti valtakuntaansa Kristuksen\nseurakunnassa, sekä todisti Jumalan sanalla, miten mahdoton on\nkahden herran palveleminen. Yhteiskunnan kaikkiin oloihin loi hän\ntarkan silmänsä, kaikkea pystyi hän arvostelemaan, kaikkeen uskalsi\nhän koskea. Keisarillisen palatsin komeat muurit, sen kullasta ja\nkalliista kivistä hohtavat huoneet eivät häikässeet häntä; teaterit,\nkilpa-ajonäytelmät, tämän maailman mahtavain loistavat seurat ja\nylölliset pidot eivät voineet häntä pettää, sillä hän punnitsi nämä\nkaikki kristinuskon vaa'alla, jolla niiden arvo supistui höyhenen\npainoksi. Synti vain painoi äärettömästi -- sen pohjaton turmelus oli\nhavaittavana kaikkialla. Sitä vastustamaan, sitä vastaan taistelemaan\noli Krysostomus tullut pääkaupunkiin -- vaan eikö taistelu ole turha,\neikö hän siinä ole horjuva, sortuva, lukemattomat ja mahtavat kun\novat hänen vastustajansa? Ei, hän ei pelkää, kuinka voimaton ja\nheikko hän itsessään onkin, sillä hän taistelee totuuden puolesta,\nJumala on hänen kanssansa ja näkymättömät, taivaalliset sotajoukot\nvartioitsevat häntä.\n\nSaiko Krysostomus esteettömästä, kenenkään häntä häiritsemättä\nsaarnata parannusta valtakunnan suuressa pääkaupungissa, jonka\npimeyden ruhtinas oli valloittanut? Jos niin olisi ollut, epäilisimme\ntäydellä syyllä, ansaitsiko hän todella sen nimen [Nimi Krysostomus\nmerkisee kultasuu.], jonka jo hänen oman aikansa kristityt hänelle\nomistivat. Ei ole vielä kukaan oikein, s.o. Jumalan sanan vaatimuksen\nmukaan, koskenut ihmissydämmen turmelukseen, hankkimatta itselleen\nvihamiehiä, eikä ollut Krysostomus monta kertaa saarnannut\nKonstantinopolissa ennenkuin kaupunki oli täynnä hänen vihamiehiänsä.\n\nHeti alussa riitaantui hän yllämainitun Eutropiuksen kanssa. Tämä\noli koettanut riistää kirkolta n.s. asyyli-oikeuden, jonka mukaan\njokainen vainottu, paettuaan kirkon alttarin juurelle, oli turvassa,\nja Krysostomus puolusti jäykästi tätä, samoinkuin muita kirkon\noikeuksia, maallisen vallan sortoa vastaan. Sitä paitsi oli piispa\nmonesti julkisestikin moittinut tuon mahtavan miehen hurjaa ja\njumalatonta elämää. Eutropius koetti kostaa saattamalla piispan\nepäluulon alaiseksi hovin silmissä, toivoen tällä tavoin saavansa\nhänen poistetuksi kaupungista. Yrityksestä ei tällä kertaa kuitenkaan\nmitään tullut, Eutropius kun itse takertui toisten turmioksi kutomiin\nverkkoihinsa. Petoksillaan ja röyhkeän ylpeällä käytöksellään oli\nnäet hänkin saavuttanut monta vihamiestä. Hovinkin luottamuksen oli\nhän ennen pitkää kadottanut eikä hänellä lopuksi ollut muuta neuvoa\nkuin, turvaten kirkon asyyli-oikeuteen, jota hän itse oli sortanut,\npaeta Herran huoneesen. Täällä tapasi hänen Krysostomus eräänä\npäivänä pelosta vapisevana alttarin juurella. Käyttäen tilaisuutta\nkuvasi hän tämän kohtauksen johdosta seurakunnalle maallisten\nolojen vaihtelevaisuutta, turhuutta, muistuttaen onnetonta, miten\nhän hyvillä ja ankarilla sanoilla oli häntä neuvonut, varoittanut,\nnuhdellut, vaan aina turhaan. Saarna, jonka hän silloin piti, on\nmeille säilynyt; se sisältää syviä totuuksia, joita Krysostomus\ntapansa mukaan on pukenut verrattoman kauniisin sanoihin ja\nvertauksiin. Jalolla saarnallaan sai piispa onnettoman hengen tällä\nkerralla pelastetuksi vimmastuneen kansan ja sotamiesten vihalta,\nmutta kun Eutropius myöhemmin pakeni kirkosta ja matkusti Kyproon,\nvangittiin hän siellä ja mestattiin.\n\nMutta Krysostomuksella oli muitakin mahtavia vihollisia, niiden\njoukossa keisarinna _Eudoxiakin_, jonka jumalattomuutta hän monesti\noli nuhdellut. Hyvin hän tiesi, miten vaarallinen hänen asemansa oli,\nvaan eivät varoitukset eivätkä uhkaukset saaneet häntä muuttamaan\nsaarnatapaansa. Yhdeltä ainoalta kerjäsi hän armoa, ja Hänelle tahtoi\nhän pysyä uskollisena elämänsä loppuun asti, huolimatta ihmisten\nystävyydestä, pelkäämättä heidän vihaansa. Näin asiain ollen leimahti\nmaailman viha häntä kohtaan piankin ilmituleen.\n\nLänsimaissa oli Origineksen teoksia jo kauan luettu epäluulolla.\nItämaissa sitä vastoin arvosteltiin häntä toisin, ja puhdasoppisuuden\ntäkäläiset etevimmät edustajatkin, niinkuin Atanasius, Basilius\ny.m., jotka suureksi osaksi olivat koonneet jumaluusopillisen\nsivistyksensä juuri tuon mainion kirkkoisän uskonopista, pitivät\nhäntä suuressa arvossa. Kuitenkin oli täälläkin vastapuolue\nsyntynyt, joka väitti ariukselaisen harhaopin saaneen alkunsa\nOrigineksen vääristä väitelmistä ja senvuoksi kovasti vastustivat\nhänen kirjoituksiaan. Alussa taistelivat egyptiläiset munkit\nkeskenänsä tämän riitakysymyksen johdosta, mutta sittemmin levisi\nkiista muuallekin. Etenkin Palestinassa kävi se hyvin kiihkosaksi.\nV. 394 tuli _Salaminin_ piispa _Epifanius_ (k. 403) Jerusalemiin,\nHän saarnasi Originesta vastaan, jota taas täkäläinen piispa\nJohannes innokkaasti puolusti. Yhä kiivaammaksi yltyi riita, kunnes\nAleksandrian piispa _Teofilus_, joka oli mieltynyt Originekseen,\nsai sen täällä asettumaan. Tämä kunnianhimoinen, tämän maailman\ntavaroihin rakastunut mies oli kuitenkin syynä siihen, että sama\nkiista ennen pitkää syntyi uudelleen. Taistelu siirtyi tällä kertaa\nKonstantinopoliin, tarjoen Krysostomuksen lukuisille vihamiehille\nkauan odotetun tilaisuuden hyökätä häntä vastaan.\n\nAsian laita oli seuraava. Teofilus oli suuttunut entisille\nystävilleen, muuttanut mielipiteensä, niinkuin senkaltaiset\nmiehet helposti tekevät, sekä ajanut maanpakoon suuren joukon\negyptiläisiä munkkeja. Vainotut pakenivat Konstantinopoliin ja\nKrysostomus otti suojellaksensa heitä. Hän kyllä selvästi näki\nnäiden munkkien joutuneen harhateille opin suhteen eikä suinkaan\npuolustanut niitä Origineksen mielipiteitä, jotka olivat antaneet\naihetta heidän eksytyksiinsä, mutta hän ei saattanut hyväksyä\nTeofiluksen menetystapaa heitä kohtaan sekä oli liiaksi valistunut\nkannattaaksensa niiden käsitystä, jotka muutamien erehdyksien vuoksi\nvaativat kirkkoa kiroomaan miestä, semmoista kuin Origines. Saatuansa\nkuulla, että Krysostomus ystävällisesti oli munkit vastaanottanut,\nlähti Teofilus Konstantinopoliin. Hän tiesi, miten voimakkaasti\nKrysostomus oli vastustanut syntiä ja todistanut Herrasta tässä\nkaupungissa, mutta tämä seikka ei arveluttanut häntä, päinvastoin oli\nse hänelle kehotukseksi ryhtymään taisteluun tuota kuuluisaa miestä\nvastaan, jolla juuri täällä oli monta vihamiestä. Ystävällisesti\npyysi Krysostomus Teofilusta luonansa asumaan, mutta tämä kieltäysi\nja sai nyt asunnokseen erään keisarillisen huvilan kaupungin\nulkopuolella. Täällä hän ahkeraan kutoi verkkojaan, sepitteli\njuoniaan, ja kaikkialta tulvasi hänen luoksensa samanmielisiä\nhengellisiä. Kun nämä, peläten kansaa, eivät uskaltaneet esiintyä\nKonstantinopolissa, kokoontuivat he kirkolliskokoukseen Kalcedoniin,\nmissä Krysostomuksen kanta päivän kysymyksen suhteen muka oli\ntutkittava. Mitä törkeimmällä tavalla tuli kokouksen oikea tarkoitus\nheti ilmi. Krysostomusta vastaan tehtiin jos minkälaisia syytöksiä:\nhän oli muka tuhlannut kirkon omaisuutta, laiminlyönyt kristillisen\nvieraanvaraisuuden vaatimuksia, nukuttanut seurakuntaa myötäänsä\nkehottamalla sitä parannusta tekemään sekä yllyttänyt kansaa\nkapinaan. Yksimielisesti päätettiin, että Krysostomus oli erotettava\nvirastansa. Päätös lähetettiin keisarin vahvistettavaksi; sitä\nseurasi näin kuuluva kirjoitus: \"Hurskas keisari valvokoon tuomitun\npoistamista kirkosta sekä että hän saa erityisen rangaistuksen\nmajesteetirikoksestaan, sillä ei sovi meidän, piispojen, sitä tutkia\".\n\nNäitä vehkeitä toimitettaessa, oli Krysostomus tyyni, horjumaton,\nniinkuin kallio myrskyn lähestyessä. Noin neljäkymmentä uskollista\npaimenta oli kokoontunut hänen luoksensa. Heille hän puhui\nlohdullisia, vakavia sanoja, jommoisia ainoastaan se puhuu, joka\nKristuksen seuraamisessa on oppinut voittamaan maailman. Saatuansa\ntiedon Kalcedonissa tehdystä päätöksestä, kiiruhti kansa joukottain\nrakkaan piispansa luoksi, puolustaaksensa häntä väkivaltaa vastaan.\nKrysostomus esiintyi asumuksensa edustalla. \"Aallot kuohuvat\" lausui\nhän \"mutta me emme pelkää hukkua, sillä me seisomme kalliolla. Meri\npauhaa, mutta Jesuksen laiva ei milloinkaan joudu haaksirikkoon.\nSanokaat, mitä me pelkäisimme? Kuolemaako? Kristus on minun elämäni\nja kuolema on minun voittoni. Maanpakoako? Maa on Herran ja\nkaikki mitä sen päällä on. Tahi pelkäisimmekö kadottaa maallisen\nomaisuutemme? Emme ole mitään maailmaan tuoneet emmekä saata mitään\ntäältä viedä muassamme. Minä ylönkatson mitä tämä maailma kutsuu\npelättäväksi, sen loistoa minä pilkkaan. Köyhyyttä en pelkää enkä\nhalaja rikkautta. En kammoksu kuolemaa enkä toivo saavani elää, ellei\nse ole teille hyödyksi. Sentähden kehotan teitä levollisuuteen.\nEi kenkään ole minua teistä erottava, sillä Jumala on meidät\nyhdistänyt... En minä omiin voimiini luota: minulla on Herran lupaus,\njoka kuuluupi näin: minä olen läsnä teitä joka päivä maailman loppuun\nasti. Kristus on minua läsnä, ketä minä pelkäisin! Kohotkoot meren\naallot vaikka kuinka korkeiksi, raivotkoon tämän maailman ruhtinas\nminua vastaan -- kaikkea tätä pidän hämmähäkin verkkoa heikompana.\nAlituisesti minä huokaelen: tapahtukoon Herra sinun tahtosi, ei\nniin eikä näin, vaan niinkuin Sinä tahdot. Hänen sanansa on minun\nlinnani, minun kallioni, se sauva, johon luottamuksella saatan\nturvautua. Jos meidän paikan suhteen täytyisiki toisistamme erota,\nolemme kuitenkin rakkaudessa yhdistetyt. Ei kuolemakaan voi meitä\ntoisistamme erottaa; jos ruumiini kuolee, on minun sieluni elävä ja\nmuistava seurakuntaa. Olen valmis tuhannen kertaa uhraamaan henkeni\nteidän edestänne; älkäät minua siitä kiittäkö -- minä teen vain\nvelvollisuuteni, sillä jokainen hyvä paimen antaa henkensä lampaitten\nedestä. Kuolema vie minun kuolemattomuuteen, vainot tuottavat minulle\noikean turvan. Ei minua vainota synnin tähden, rakkauteni tähden\nteitä kohtaan minua maailma vihaa, koska olen taistellut poistaakseni\npahaa seurakunnastani, jotta ei viekas vihollinen pääsisi raatelemaan\nlampaita\".\n\nVasta jos häntä väkivallalla pakotettaisiin, oli Krysostomus\npäättänyt peräytyä. Keisarinnan viha kiehui ja hän sai puolisonsa\nlähettämään sotamiehiä piispaa kiinniottamaan. Levollisena seurasi\ntämä vartijoitaan, jotka veivät hänen laivaan. Mutta tuskin oli tämä\npurjehtinut satamasta, ennenkuin kansa niin jäykästi alkoi vaatia\nKrysostomusta takasin tuotavaksi, että hallituksen täytyi peruuttaa\ntuomio. Kun rakastettu paimen jälleen saapui pääkaupunkiin, otti\nkansa hänen vastaan äärettömällä riemulla. Kiittäen Jumalaa kaikesta\nmikä oli tapahtunut, ryhtyi Krysostomus jälleen virkatoimiinsa. Mutta\nlyhyt oli hänen ystäväinsä ilo.\n\nJonkun ajan kuluttua pystytettiin aivan lähelle kirkkoa hopeasta\ntehty kuvapatsas keisarinnan kunniaksi. Sen vihkiminen tapahtui\nmelskaavilla huveilla, näytelmillä ja tansseilla. Krysostomus,\njoka aina oli vihannut tämänkaltaisia turhuuksia, moitti juhlaa\neräässä saarnassa. Keisarinnan viha kiihtyi entistä julmemmaksi.\nPiispaa vastaan nostettiin uusia kanteita, eikä aikaakaan, niin\npurjehti hän taas sotamiesten vartioimana maanpakoon (404). Pitkään\naikaan Krysostomuksen ystävät eivät tienneet mitään jalon paimenen\nkohtalosta. Vihdoin tuli tieto että hän oleskeli kaukaisessa\n_Kaukasus_ nimisessä kaupungissa sekä että hänen terveytensä pitkän\nja kovan matkan, alituisten murhayritysten ja sanomattomain muiden\ntuskain ja kiusausten kautta oli käynyt hyvin huonoksi. Myöhemmin\nsaapui häneltä kirjeitä, joista kaikki huomasivat hänen mielialansa\nolevan saman kuin ennen, sillä kirjeet olivat täynnä Herran\nkiitosta ja sitä iloa, jota uskollinen Kristuksen palvelija tuntee,\nlähestyessään ijankaikkisen rauhan majoja.\n\nV. 405 kutsui vanhurskas Jumala hekumallisen ja julman Eudoxian\ntuomionsa eteen. Krysostomuksen ystävät koettivat nyt saada kauan\nkaivatun paimenensa takasin pääkaupunkiin, mutta tämä yritys tuotti\nhänelle ainoastaan uusia kärsimisiä. Kerrassaan katkaistaksensa\nkaiken yhteyden hänen ja hänen seurakuntalaistensa välillä,\nvaativat vastustajat keisaria karkottamaan vanhan, elämän vaivoista\nnääntyvän paimenen vielä kaukaisempaan maahan. Kurja ruhtinas\nsuostui vaatimukseen, ja Krysostomus tuomittiin vietäväksi Mustan\nmeren itäpuolella olevaan _Pituys_ nimiseen kaupunkiin. Mutta hän ei\nkestänyt matkan vaivoja, taikka oikeammin: armon Jumala, jota hän\nkaikissa vaiheissa uskollisesti oli palvellut, oli päättänyt kutsua\nhänen kotiin. Saavuttuaan _Komanan_ kaupunkiin, sai Krysostomus vähän\nlevähtää sikäläisessä kirkossa. Turhaan rukoiltuaan vartijoitaan\nsuomaan hänelle hiukan pitempää lepoa, täytyi hänen jo seuraavana\npäivänä jatkaa matkaa, vaan ei ehditty pitkälle, ennenkuin piispan\nuupuvat voimat pakottivat hänen seuraajansa palajamaan mainittuun\nkirkkoon takasin. Siellä puki Krysostomus valkeat vaatteet päällensä,\nnautti Herran ehtoollisen ja rukoili hetken hiljaa. Kun hän tunsi\npelastuksensa lähestyvän, korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui\ntunnetut lempisanansa: \"Herra olkoon kiitetty kaikesta, amen!\"\nKirkkoon oli saapunut paljo väkeä todistamaan tuon kuuluisan piispan\npoislähtöä, jonka maine oli levinnyt kristikunnan kaukaisiimpiinkin\nmaihin. Krysostomuksen kauniit silmät loistivat kirkkaammin kuin\nmilloinkaan ennen, niissä välkkyi ylönluonnollisessa valossa hänen\nkirkastettu henkensä, joka nyt muutti ikuiseen kunniaan. -- Tämä\ntapahtui syyskuun 14 p. 407.\n\nNäin elää, tällä tavoin kuolee ainoastaan se, jolle Jumalan\nvaltakunnan voitto ja Herran kunnia on kaikkea muuta kalliimpi.\nRistiinnaulitun kuninkaan lähettiläiden vaellus maan päällä on _aina_\nristin tie, jos he pysyvät Herralle uskollisina eivätkä suostu\nsolmimaan liittoa maailman kanssa, siten hankkiaksensa itselleen\nrauhallisia päiviä tässä elämässä. Vasta kuoleman kautta pääsevät\nhe lepoon, mutta silloin onkin heidän ilonsa ikuinen Karitsan\nistuimen edessä taivaassa. Kuinka ihmeen kauniisti säteilee tämä\ntotuus meitä kohtaan Krysostomuksen taistelusta totuuden puolesta\nja hänen voittosasta kuolemastansa! Mikä kehotus myöhempien aikojen\nkristityille pelkäämättä uhraamaan kaikki, kaikki Herran kunniaksi!\nMyötä- ja vastoinkäymisessä, ilon niinkuin murheen päivinä _aina_\nkiittäen tyytyä Herran ihmeelliseen kuljetukseen -- tuossa lihalle\nja verelle vaikeassa oman itsensä kieltämisessä kristityn elämä\nharjaantuu, kasvaa, kirkastuu! Krysostomus oli vanhan kirkon suurin\npuhuja, mutta vielä voimakkaammin, kuin jaloilla sanoillaan, saarnasi\nhän uskollisella vaelluksellaan Jesuksen seuraamisessa siitä uskosta,\njoka voittaa maailman, ja siitä Herrasta, joka heikoissa ihmisissäkin\nvoi Kristuksen kunnian kirkastaa.\n\nKrysostomuksen puheet ovat seuraavat: 1) hänen raamatunselityksensä,\njotka käsittävät monta vanhan testamentin kirjaa sekä koko uuden\ntestamentin; 2) puheita pyhän historian eri aloilta; 3) puheita\nkristillisestä elämästä; 4) juhlasaarnoja; 5) saarnoja satunnaisten\ntilaisuuksien johdosta. Sitä paitsi on hän kirjoittanut \"pappeudesta\"\nnimisen kirjan.\n\n\n\n\nXI.\n\nKirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.\n\n\n    Sinun sanas on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni.\n    Ps. 119: 105.\n\nVanhimmista ajoista saakka oli raamatun puhtaan, Pyhän Hengen\nvälittömän valistuksen kautta syntyneen sanan rinnalla kirkossa\nolemassa suuri joukko muita kirjoituksia, joita pidettiin suuressa\narvossa ja ahkeraa luettiin. Moni jalo Herran veritodistaja oli\nmyöhempien aikojen kristityille jättänyt kirjallisen todistuksen\nuskostansa, kehottaen heitä urhoollisesti vaeltamaan tuota veristä\ntietä, jolla hän oli kunnian kruunun saavuttava. Kalliina aarteena\nsäilytti kirkko Polycarpuksen kehotuksia, Ignatiuksen kirjeitä,\nIrenaeuksen varoituksia, emmekä saa kummastella, että tämmöiset\nkirjoitukset myöhempinä aikoina saavuttivat yhä suuremman maineen.\nVasta taistelun päätyttyä luetaan kuolleet taistelutantereella, vasta\nrauhan tultua ehditään sankarien urotöitä täydellisesti arvostella.\nMarttyyrien aikakausi tiesi kyllä kunnioittaa niitä Jesuksen\ntunnustajia, jotka olivat uhranneet henkensä totuuden puolustuksessa,\nmutta Herran kunniaa tämä kunnioitus ei vielä ainakaan mainittavassa\nmäärässä päässyt himmentämään, sillä silloiset kristityt olivat\nkoetusten, vaarojen ja vainojen kuumassa pätsissä tottuneet\nluottamaan ainoastaan ristiinnaulittuun kuninkaasensa sekä Häntä\nainoata palvelemaan. Kun kristityt myöhempien aikojen etäisyydestä\nkatselivat tuota verratonta taistelutannerta, missä marttyyrien\nverestä vihdoin kohosi rauhan aurinko kirkon tulevaisuuden taivaalle,\nolivat heidän silmänsä jo himmentyneet eivätkä he enää selvästi\nnähneet, ettei veritodistajain kunnia ollutkaan näiden oma kunnia,\nvaan Herran. Ja samoinkuin marttyyrejä ruvettiin liiallisesti\nkunnioittamaan, omistettiin heidän kirjoituksilleenkin miltei\njumalallinen arvo, niin ettei enää aina tarkkaan erotettu näitä\nkirjoituksia eikä muuta kirkon omistamaa hengellistä kirjallisuutta\nraamatun sanasta. Tämmöinen erehdys on kaikkina aikoina ollut\narvaamattomaksi vahingoksi Kristuksen seurakunnalle. Yksi ainoa\nsana on oleva \"jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme\" ja tämä\nsana on Jumalan, s.o. p. raamatun sana. Se ei eksytä eikä petä\nketään, joka lapsen nöyrällä mielellä antautuu sen johdatettavaksi,\nsillä siinä puhuu, vaikka ihmisten kautta, Pyhä Henki itse, ja Hän\non totuuden Henki. Miten syvämietteiset, totuutta harrastavat ja\nvalistuneet muut hengellisen alan kirjailijat monesti olivatkin, ei\nsaa kenkään heihin ehdottomasti luottaa, sillä he saattavat erehtyä,\nja ovatkin usein erehtyneet tahi ainakin antaneet aihetta eksyttäviin\nmielipiteisin, heidän sanansa kun eivät sisällä jumalallisen\nilmoituksen täydellistä totuutta. P. raamattu vain on se elävä lähde,\njossa elämän vesi sekoittumattoman puhtaana löytyy; siitä juoksevaan\nvirtaan on moni puronen ja joki tämän maailman saastaisilta mailta\ntuonut mutaa ja lokaa, eikä kangastu taivas tässä vedessä niin\nkirkkaasti, kuin lähteessä. Tämmöinen virta on kirkon kirjallisuus;\nraamatusta se johtuu, mutta siinä löytyy lukemattoman paljo vieraita\naineksia, jotka eivät ole jumalallisen totuuden mukaisia. Näin asiain\nollen, oli varsin tärkeätä, että raamatun kirjat jo varhain koottiin\nja tarkasti erotettiin kaikista muista.\n\nMitä vanhan testamentin kirjoihin tulee, vakaantui itäisessä kirkossa\nse mielipide, jota etenkin Origines oli puolustanut, että ainoastaan\nn.s. _kanoniset_ kirjat ovat pidettävät ehdottomasti totena Jumalan\nsanana. Länsimaiden kirkko sitä vastoin eksyi omistamaan saman arvon\n_apokryfillisillekin_ kirjoille, vaikka nämä silminnähtävästi eivät\nvoi vetää vertoja edellisille. Uuden testamentin kirjojen suhteen\njohtuivat molemmat kirkot lopullisesti samaan loppupäätökseen, vaikka\nmonta toisistansa eroavaa mielipidettä tässä kohden ilmaantui.\nMuutamia näistä kirjoista, niinkuin Johanneksen toista ja kolmatta,\nJaakopin, Judaan, Pietarin toista epistolaa sekä Johanneksen\nilmestyskirjaa, luettiin monessa paikoin suurella epäilyksellä\neikä tahdottu niille myöntää kanonista arvoa, mutta jota tarkemmin\nniitä tutkittiin, sitä selvemmäksi kävi niiden jumalallinen\nsyntyperä. Itäisessä kirkossa vallitsi kuitenkin Ilmestyskirjan\nsuhteen jonkunmoinen epävarmuus kuudenteen vuosisataan asti. Eikä\nsortunut kirkko uuden testamentin kirjakokoelmaan ottamaan muita\nkirjoja kuin niitä, jotka olivat syntyneet Pyhän Hengen välittömästä\nvalistuksesta, vaikka harhaoppisuuden ja tuhansien erehdyksien\nrikkaruoho rehottaen kasvoi Herran viljavainiolla. Kauas oli\nkristikunta aikojen kuluessa eksyvä oikealta tieltä; ihmisneuvoja\noli se monesti noudattava, ihmisten sanaa oli se pitävä Jumalan\nsanana, mutta kaiken tämän uhallakin säilyi kirkossa muuttumattoman\npuhtaana kallis aarre, jonka vertaista ei löydy toista: Jumalan\np. raamatussa ilmoitettu sana. _Hippon_ (393) ja _Kartagon_ (397)\nkirkolliskokoukset määräsivät kanonisiksi ainoastaan ne kirjat, jotka\nlöytyvät meidän raamatussamme, sillä erotuksella kuitenkin, että tämä\narvo omistettiin vanhan testamentin apokryfisillekin kirjoille, joita\nme emme pidä P. Hengen välittömän valistuksen synnyttäminä.\n\nKristinuskon levittyä Länsi-Rooman keisarikunnan maihin, kävi\nraamatun kääntäminen latinan kielelle vuosi vuodelta yhä\ntarpeellisemmaksi. Neljännellä vuosisadalla ryhtyi tähän vaikeaan\ntyöhön eräs tämän aikakauden merkillisimpiä henkilöitä, kirkkoisä\n_Hieronymus_, jonka elämäkertaa meidän senvuoksi tässä sopii lyhyesti\nsilmäillä.\n\nHieronymus syntyi noin v. 340 Dalmatiassa. Hänen isänsä, joka\noli varakas, lähetti hänen nuorena Roomaan. Täällä tutustui\nja mieltyi nuorukainen klassilliseen kirjallisuuteen; Cicero,\nPlato y.m. pakanuuden jalot kirjailijat valloittivat aluksi koko\nhänen sydämmensä, saattamatta kuitenkaan kokonaan tukehuttaa\ntuota ijankaikkisen elämän kaipua, joka siinä lapsuudesta asti\noli kytenyt. Sisällisen äänen kutsumana kävi Hieronymus usein\nkatakombeissa. Kuinka erinkaltaista oli kaikki täällä, verrattuna\nsiihen vilkkaasen elämään, joka leikiten liikkui näiden maanalaisten,\nsynkästi äänettömäin kammioiden yläpuolella! Hänestä oli kuin\ntahtoisivat näkymättömät henget kutsua hänen pois tämän maailman\nturhista menoista sekä kehottaa häntä työhön Jumalan valtakunnan\nedistämiseksi. Hieronomys antoi kastaa itsensä, mutta hän jäi\nvielä pitkäksi ajaksi maailman orjaksi, jatkaen tutkimuksiaan\nklassillisen kirjallisuuden alalla. Mutta tämä työ ei tyydyttänyt\nhäntä; levoton oli hänen mielensä, rauhaton hänen omatuntonsa.\nMatkustettuaan Galliaan sekä käytyään useissa Rein-virran varrella\nolevissa kaupungeissa, saapui Hieronomys v. 372 koillis-Italian\nkukoistavaan _Aqvileja_ nimiseen pääkaupunkiin, missä hän oleskeli\nnoin vuoden ajan, seurustellen arvokkaan piispan _Valerianuksen_\nsekä muutamain nuorten hengellisten miesten kanssa, joista _Rufinus_\noli kuuluisin. Nämä viettivät hiljaista, maailman tavoista kokonaan\neriävää munkin tapaista elämää, uhraten aikansa hartausharjoituksiin\nja tieteellisiin tutkimuksiin uskonnon alalla. Heidän esimerkkinsä\nvaikutti paljon Hieronymukseen, herätti eloon hänen luonteensa\ntaipumuksen elää erillään hyörinän yhteiselämän vaihtelevista oloista\nja johdatti hänen askeleensa erämaan hiljaisuuteen. Itsessään tämä\nseikka ei kyllä ole omiansa herättämään mitään suurempaa huomiota,\netenkin koska ajan henki sai tuhansia ihmisiä ainakin ulkonaisesti\njättämään hyvästi meluavalle maailmalle sekä vetäytymään erämaihin\nja luostareihin, mutta Hieronymuksen poistuminen julkisen elämän\nnäyttämöltä tuotti kirkolle arvaamattoman suuren hyödyn ja on siitä\nsyystä varsin tärkeä. Lähtekäämme siis erämaahan häntä hakemaan. Me\nlöydämme hänen Syyrian korvessa. Hän huokaelee ja vaikeroitsee. Me\nkysymme häneltä syytä tähän hänen sortuneesen mielialaansa. \"Rooman\npuistot, nuo kevytmieliset, irstaiset seurat, joihin nuorena otin\nosaa\" vastaa hän \"ympäröivät minua täälläkin kaikkialla, houkutellen,\nvietellen minua palajamaan maailmaan takasin\". Yhä kovemmaksi käy\nhänen tuskansa, taistelunsa yhä ankarammaksi, kunnes hän masentuneena\nhuutaa: \"minä heittäyn Kristuksen ristin juureen, kastelen Häntä\nkyyneleilläni, pyhin Häntä hiuksillani ja kukistan kapinallisen\nlihani alituisella paastoomisella\". Hetkeksi asettuu myrsky hänen\nsydämmessään, hän siirtyy etäämmäksi erämaahan ja voittosasti\nkuulemme hänen täällä riemuitsevan: \"täällä ei ole kuin enkeleitä\".\n\nJo tähän aikaan alkoi Hieronymus tutkia heprean kieltä. Mutta tämä\nei ensinkään miellyttänyt häntä, se oli päinvastoin hänestä rumaa,\nraakaa, ja vastustamattomalla lumousvoimalla saivat klassilliset\nkirjailijat, joiden teoksia hänellä oli mukana, hänen luopumaan\nraamatun lukemisesta. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys\nvaltasi hänen sielunsa, kunnes hän sairastui kovaan tautiin. Unessa\nluuli hän seisovansa tuomarinsa edessä. \"Ken olet\" kysyi tämä;\n\"kristitty\" oli hän vastaavinaan. \"Sinä valehtelet\" lausui Herra\n\"cicerolainenhan sinä olet, sillä missä tavarasi on, siellä on\nsydämmesikin\". Parattuaan taudistansa, luopui Hieronymus Cicerosta ja\nmuista pakanallisista kirjailijoista, käyttäen tästä alkaen aikaansa\npääasiallisesti raamatun tutkimiseen.\n\nV. 379 tuli Hieronymus Antiokiaan, missä hän vihittiin papiksi,\nvaikkei hän milloinkaan antautunut pappisvirkaan. Matkustaessaan\npaikasta toiseen, saapui hän Konstantinopoliin samaan aikaan, kuin\ntoinen yleinen kirkolliskokous siellä oli suorittamassa vaikeata\ntehtäväänsä. Vaikka Hieronymus oli oppinein ainakin kaikista läntisen\nkirkon kirkkoisistä, ei hän ottanut osaa keskusteluihin, sillä\nhänen uskonoppinsa oli hyvin pintapuolinen eikä hän milloinkaan\nperehtynyt kirkon oppia kehittämään. Sitä vastoin käänsi hän ahkeraan\nkreikkalaisten kirkkoisien teoksia latinaksi sekä toimitti niille\narvokkaita selityksiä. Kun hän v. 382 saapui Roomaan, oli hänen\nnimensä jo tunnettu koko kristikunnassa, ja hänen tavaton oppinsa\nteki hänen päivä päivältä yhä kuuluisammaksi. Mutta karsain silmin\nhäntä monikin katseli, kun hän nyt ryhtyi tuohon mainioon työhön,\njoka on pystyttänyt hänelle murtumattoman muistopatsaan kirkon\nhistoriassa.\n\nOli olemassa vanha latinalainen _Itala_ niminen raamatunkäännös.\nSe oli hyvin vaillinainen ja virheellinen. Hieronymus, joka oli\nlukenut vanhaa testamenttia alkukielellä sekä hyvin perehtynyt tähän\nsamoinkuin kreikan kieleen, rupesi mainittua raamatunkäännöstä\nkorjaamaan. Tämä herätti huomiota kaikkialla. Vanha testamentti oli\nhyvin vähän tunnettu länsimaissa, missä heprean kieltä tietysti\nosattiin vielä vähemmin, kuin itämaissa. Täkäläiset oppineet\npystyivät korkeintaan vertaamaan latinalaista käännöstä septuaginta\nnimiseen kreikkalaiseen vanhan testamentin kirjain käännökseen, joka\nmonessa suhteessa kaipasi parannuksia. Hieronymus, joka korjasi\nalkukielen mukaan, joutui epäluulon alaiseksi etenkin kääntäessään\nvanhan testamentin kirjoja, eikä tahdottu hyväksyä hänen uuden\ntestamentinkaan latinalaisessa käännöksessä toimittamia korjauksiaan,\norjamielisesti kun riiputtiin kiinni tuossa vanhassa, virheellisessä\nlatinalaisessa raamatussa. Tästä huolimatta työskenteli Hieronymus\nvuosien vieriessä ahkeraan ja v. 392 rupesi hän toimittamaan aivan\nuutta latinalaista raamatunkäännöstä. Se valmistui v. 404 ja on\ntunnettu nimellä _Versio vulgata_.\n\nJo monta vuotta aikuisemmin oli Hieronymus taas siirtynyt itämaihin,\nmieltyen yhä enemmän munkkielämän yksinäisyyteen. Täällä hän\njatkoi tutkimuksiaan heprean kielessä sekä valmisti tuon suuren\nelämäntyönsä, jonka vasta mainitsimme. Tuon tuostakin puuttui hän\nkirkon oppiriitoihin, vaan niihin hän, kuten jo mainitsimme, ei\npaljoa vaikuttanut. Uskonopillisissa kiistoissa oli hän äreä, kiivas,\nsuvaitsematon ja pintapuolinen. Kun häntä vertaamme Krysostomukseen,\nAmbrosiukseen, Augustinukseen, vieläpä muihinkin hänen aikansa\netevimpiin henkilöihin, supistuu hänen arvonsa mitättömän pieneksi,\njos tarkoitetaan luonteen jaloutta, ajatusten syvyyttä, miehuutta\nja tosi-kristillistä mieltä, ja epäilemättä on hänen käsityksensä\nkristinuskon päätotuuksista hyvinkin epäselvä. Paljon viehättävää\ntarjoo meille hänen elämänsä, etenkin loppupuolella, kun hän,\ninnostuneena pyhän historian muistoista, eleli aikansa niissä\npaikoin, missä Jumalan suurimmat ilmoitukset olivat tapahtuneet.\nSeuraten Hieronymuksen esimerkkiä, saapui näille seuduille paljo\nihmisiä länsimaistakin, niiden joukossa muutamia korkeasukuisia\nnaisia, joiden kanssa hän Roomassa ollessaan oli tutustunut. Pieniä\nmunkki- ja nunnayhdistyksiä syntyi siellä täällä pyhässä maassa.\nPuhuessaan ystävilleen Mamren tammistossa, Betlehemin seuduilla tahi\nmuilla merkillisillä paikoilla, oli Hieronymuksen tapana lausua:\n\"täällä vasta pyhän historian oikein voipi käsittää\". Monesta\nsyystä viihdymme kernaasti näiden erakkojen luona täällä pyhien\nmuistojen ihmeellisessä maassa, ja epäilemättä ansaitsee tuo vanha,\nharmaapäinen, oppinut munkki, joka, voimiaan säästämättä, kääntää\nkirjojen kirjaa kansansa kielelle, suurta huomiota, mutta toinen\nkysymys on, oliko Hieronymus käsittänyt kristinuskon ytimen ja\nelikö hän itse sitä elämää, jolle Kristus päivä päivältä käy yhä\nkalliimmaksi. Näyttääpä siltä kuin olisi hän mieltynyt omaan itseensä\nja ulkonaisesti ankaraan elämäänsä sekä käynyt vieraaksi sille\nkerjäläisasemalle, joka ei tyydy muuhun lohdutukseen, kuin siihen\narmoon, mikä syntisille Jesuksen ristin juurella tarjona on. Hyvin\nsattuva on oppi-isämme Lutheruksen arvostelu Hieronymuksesta: \"en\ntiedä ketään opettajaa, joka olisi niin moitittava, kuin Hieronymus;\nhän kirjoittaa vain paastoomisesta, ruuasta, naimattomasta säädystä\ny.m.s. Jos hän puhuisi uskon töistä, niin olisi toista; mutta hän\nei opeta mitään uskosta, eikä toivosta, rakkaudesta eikä uskon\nhedelmistä\". -- Hieronymus kuoli munkkina Betlehemissä v. 420.\n\nMutta arvosteltakoon tätä kirkkoisää miten ankarasti tahansa,\narvaamattoman suuresta merkityksestä oli hän kirkolle. Nyt löytyi\nraamattu latinan kielellä, nyt voitiin länsimaissakin tutustua\ntuohon kirjojen kirjaan, jonka vertaista ei löydy toista. Vaan\nalistettiinko kaikki riitakysymykset opin suhteen yksin raamatun\nsanan alle ja mukaantuivatko kirkon johtavat henkilöt tämän sanan\nvaatimusten mukaan, noudattamatta muita neuvoja, huolimatta ihmisten\nsäännöistä ja päätelmistä? Pidettiinkö tätä kirjaa muita kalliimpana,\nluettiinko sitä ahkerammin, hartaammin kuin muita? Ajan jaloimmat\nhenkilöt tiesivät kyllä mikä kirja raamattu on. Niinpä lausuu esim.\nKrysostomus: \"lukea p. raamattua on seurustella Jumalan kanssa;\narmosta valitsi Jumala kalastajia ja muita oppimattomia miehiä sitä\nkirjoittamaan, jotta jokainen saattaisi sitä lukea ja käsittää;\"\nvastustaen niitä, jotka sanoivat harhaoppisuuden syntyvän siitä, että\noppimattomatkin tutkivat raamattua, väittää hän kaikkien erehdyksien\nsaaneen alkunsa sekä kehittyneen juuri siitä syystä, ettei raamattua\ntarpeeksi oltu viljelty. Tähän suuntaan ajattelivat kristikunnan\netevimmät edustajat vielä oppiriitojen aikakaudella. He pitivät p.\nraamattua Jumalan sanana eivätkä omistaneet millekään muulle sanalle\ntätä arvoa. Mutta tätä käsitystä vastustamaan oli syntymäisillään\ntoinenkin mielipide, joka, perustuen siihen erehdykseen, että\nmuka Pyhä Henki yhä edelleenkin on vaikuttamassa kirkossa samalla\ntavoin kuin Apostolein aikana, tahtoi pitää kirkolliskokousten\npäätöksiä, kirkon sääntöjä, kirkkoisien ja muiden etevien opettajain\nkirjoituksia, vieläpä kirkossa suullisesti säilyneitä tarinoitakin\nraamatun vertaisina. Mitä surkeimmalla tavalla paljastaa keskiajan\nkirkkohistoria tämän erehdyksen seuraukset, mutta tapaammepa niitä\njo aikuisemminkin. Ne vakuuttavat meitä siitä, ettei Herra suostu\njakamaan kunniaansa muiden kanssa, vaan jättää ihmiset eksytysten ja\nvalheiden valtaan, kun he eivät taivu tottelemaan Hänen muuttumatonta\nja pyhää sanaansa.\n\n\n\n\nXII.\n\nAntiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen\nharhaoppi; kolmas yleinen kirkolliskokous Efesuksessa (431).\n\n\n    Älkäät antako teitänne vietellä moninaisilla ja muukalaisilla\n    opetuksilla; sillä se on hyvä että sydän vahvistuu armolla, ja ei\n    ruualla, joista ei ne mitään hyötyneet, jotka niissä vaelsivat.\n    Hepr. 13: 9.\n\nYksimielisesti oli kristikunta toisessa yleisessä\nkirkolliskokouksessa hylännyt Apollinariksen opin. Kirkon etevimmät\nedustajat, niinkuin Atanasius, Gregorius Nyssalainen, Gregorius\nNazianzilainen y.m. olivat kirjoittaneet häntä vastaan, viitanneet\nhänen oppinsa puutteisin sekä osottaneet, miten vaarallisiin\njohtopäätöksiin jouduttaisiin, jos uskonnollista tunnustusta\nkehitettäisiin semmoisen perustuksen nojalla; mutta käsitys\nKristuksen persoonasta ei silti suinkaan ollut selvä, päinvastoin\nkaipasi kirkollinen tunnustus juuri tässä kohden tarkempia\nselvityksiä, ja näiden määrääminen vaati mitä suurinta malttia,\ntarkkuutta ja taitoa. Ei niin, kuin saattaisi kirkko milloinkaan\ntunnustuksen muodossa täydellisesti lausua Kristuksen persoonan\nsalaisuuden, sillä tämä salaisuus on kätkettynä suurimpaan ihmeesen,\njoka koskaan on maailmassa tapahtunut, mutta välttämätöntä oli, että\noppi Kristuksen persoonasta siinä määrin kehitettiin, että kaikki\nharhaoppiset, s.o. raamatun todistuksesta poikkeavat, väärille\nteille johtavat väitteet poistettiin kirkosta. Mutta vaikea oli\ntämä tehtävä, ja vasta pitkien taistelujen kautta saatiin kysymys\nratkaistuksi. Ilmaantui monta eri mielipidettä, toinen suistui tälle,\ntoinen tuolle väärälle uralle, jota paitsi tämä pitkällinen taistelu\ntuon tuostakin mitä surkeimmalla tavalla paljastaa silloisen kirkon\nturmeluksen. Nuo monet ristiriitaiset väitökset jakaantuvat kahteen\npääryhmään, joita _antiokialainen_ ja _aleksandrialainen oppikunta_\nedustavat.\n\nAntiokialaiset puolustivat niin yksipuolisesti Kristuksen\ninhimillisen ja jumalallisen luonnon eroitusta toisistansa,\nettä Hänen persoonansa jakamaton yksyys hävisi heidän\noppijärjestelmästään, jota paitsi jumalallinen luonto ei siinä\npäässyt täysiin oikeuksiinsa. Koettaessaan selittää tätä vaikeata\nkysymystä, sortuivat Aleksandrialaiset ihan vastakkaiseen\nerehdykseen. He näet liittivät Vapahtajan molemmat luonnot niin\nlikeisesti toisiinsa, ettei jäänyt minkäänlaista eroitusta niiden\nvälille. Kammoksuen ariukselaisuuden vaarallista erehdystä, he eivät\nmyöntäneet Kristuksen inhimillisen luonnon täydellistä merkitystä,\nvaan selittivät sen ikäänkuin kadonneeksi Hänen jumalalliseen\nluontoonsa. -- Vähitellen oli tämä erimielisyys muodostunut, hitaasti\neripuraisuuden tuli kytenyt, kunnes se viidennellä vuosisadalla\nleimahti ilmituleen, synnyttäen kaksi vaarallista harhaoppia, joiden\nvastustaminen on kirkon vaikeimpia tehtäviä oppiriitojen aikakaudella.\n\nV. 428 korotettiin eräs antiokialainen presbyteri nimeltä _Nestorius_\nKonstantinopolin patriarkaksi. Krysostomuksen ajoista asti oli\nAntiokian seurakunta suuressa maineessa, ja kenties siitä syystä\nvalittiin nytkin sikäläinen pappi itäisen kirkon arvokkainta\nvirkaa hoitamaan. Mutta ei ollut Nestorius mikään Krysostomus\n-- eroitus oli suuri. Vaarallinen oli aika, harhaoppisuutta,\nkiistaa, riitaa kaikkialla, vaan vähän vakaata puhdasoppisuutta,\nrakkautta ja kristillistä mieltä. Epäillen tervehti pääkaupungin\nkansa uutta patriarkkaa, se muisteli vielä Krysostomuksen päiviä.\nNestorius oli kyllä hurskas ja rehellinen, mutta samalla tuima ja\nmalttamaton; hänen käytöksensä ilmaisi jo heti alussa ahdasmielisen\nmunkin ja suvaitsemattoman kirkkoruhtinaan mieltä. Rukoillen\nvalistusta Herralta oli Krysostomus astunut Konstantinopolin\npatriarkanistuimelle, eikä hän milloinkaan ryhtynyt väkivaltaisiin,\nepäkristillisiin keinoihin eri-uskolaisia eikä muita vastustajiansa\nvastaan, kuinka miehuullisesti hän sitten puolustikin puhdasta oppia\nja koetti poistaa paheita seurakunnasta. Tultuansa Konstantinopoliin\nkirjoitti Nestorius silloiselle keisarille _Teodosius II_: \"anna\nminulle harhaoppisuudesta puhdistettu maa, minä sen sijaan annan\nsinulle taivaan. Auta minua lahkolaisia kukistamaan, niin minä\nautan sinua Persialaisia voittamaan\". Kuinka suuri oli juopa näiden\nmolempain patriarkkain välillä, vaikka Nestorius verrattuna niihin\nhenkilöihin, joita vastaan hän taisteli, esiintyypi jokseenkin\npuhtaana.\n\nJo varhain huomaamme kirkossa taipumusta omistamaan pyhille\nhenkilöille jumalallista kunnioitusta. Etenkin oli neitsy Mariaa\nmonessa paikoin ruvettu miltei jumaloimaan. Aleksandrialaisen\nkoulun edustajat eivät löytäneet sanoja, joilla voisivat tarpeeksi\nylistää tuota ihmeellisesti siunattua ja armoitettua vaimoa, vaikka\nraamattu ei missään paikassa anna syytä tämänkaltaisiin lauselmiin.\nEräässä saarnassa lausui muuan tämän väärän käsitystavan edustajista\nmuun ohessa seuraavatkin sanat: \"meri ja maa kunnioittavat Jumalan\näitiä; hän on neitsyyden saastuttamaton aarreaitta, toisen Aadamin\nhengellinen paratiisi, se morsiuskammio, missä sana tuli lihan\nyljäksi, vieno pilvi, joka kantaa hänen, jonka valtaistuinta kerubit\nympäröivät; hän on neitsy, vaan samalla kertaa taivaskin.\" Nestorius\noli oikeassa, vastustaessaan tämänkaltaisia lausetapoja, sillä niiden\ntakana piileili kokonaan väärä käsitys Vapahtajamme inhimillisen\nluonnon suhteen, jota paitsi ne voimakkaasti edistyttävät sitä\nepäjumalanpalvelusta, jonka neitsy Marian kunnioittaminen oli\nsynnyttänyt. Kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, täytyy meidän\nhylätä itse tuo aleksandrialaisten yleisesti käyttämä nimityskin\n\"Jumalan äiti\", joka oli nestoriukselaisen riidan lähinnä syynä.\n\nPresbyteri _Anastasius_, jonka Nestorius oli tuonut mukanansa\nAntiokiasta ja jota hän hyvin suosi, lausui julkisesti: \"älköön\nkukaan nimittäkö neitsy Mariaa Jumalan äidiksi, sillä hän oli\nihminen, eikä ihminen saata Jumalaa synnyttää\". Vielä suuremman\nhuomion herätti erään toisen antiokialaisen oppikunnan edustajan\nKonstantinopolissa pitämä saarna, jossa muiden ohessa kuultiin\nnämäkin sanat: \"kirottu olkoon jokainen, joka nimittää Mariaa\nJumalan äidiksi\". Selvästi huomattiin, että patriarkka kannatti\nsamaa mielipidettä, vaikka hän ei heti ottanut kysymystä julkisesti\npuheeksi. Näyttää siltä, kuin olisi Nestorius ainakin alussa\nkoettanut karttaa tätä riidanalaista seikkaa. Vasta kun häiriö kävi\nniin suureksi, että seurakunta keskeytti niiden pappien saarnoja,\njotka vastustivat nimitystä \"Jumalan äiti\", täytyi hänen esiintyä\njulkisesti. Koettaen selvittää, kuinka harhaoppisiin väitöksiin\ntuonkaltaiset lausetavat väkisinkin johdattavat, moitti hän niitä\nsaarnoissaan. Hänen kerta puhuessaan tähän suuntaan, huudahti\neräs maallikko: \"ijankaikkinen Sana itse on antanut toisen kerran\nsynnyttää itsensä\". Kirkossa syntyi meluava melske, toiset puoltivat\nmainittua maallikkoa, toiset Nestoriusta, joka kiivastuneena soimasi\nvastustajiaan. Tämänkaltaisia häiritseviä kohtauksia sattui tuon\ntuostakin; turhat olivat Nestoriuksen yritykset saada kiistaa\nasettumaan, turhaan koetti hän selvittää oppiansa. Häntä syytettiin\nsiitä, että hän saarnoissaan oli kieltänyt Jesuksen jumaluuden\nsekä täten herättänyt ariukselaisuuden uuteen eloon. Eikä käy\nkieltäminen, että Nestoriuksen oppi johdonmukaisesti tähtää samaan\nsuuntaan, vaikka hän itse ei suinkaan sitä tarkoittanut. Kokien\nvastustaa neitsy Marian yhä tavallisemmaksi käynyttä jumaloimista\nsekä aleksandrialaisten tähän erehdykseen liittyvää väärää käsitystä\nVapahtajan persoonasta, jonka mukaan se totuus, että Jumalan\nainoa Poika lunastaaksensa syntiin langennutta ihmiskuntaa \"otti\norjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi\",\nsupistui aivan vähäpätöiseksi, miltei kokonaan kiellettiin, eksyi\nNestorius vastakkaiselle harhatielle. Hän näet opetti seuraavaan\ntapaan: \"Jumalalla ei ole äitiä, neitsy Maria on synnyttänyt vain\nihmisen jumaluuden välikappaleeksi ja tässä ihmisessä on Jumalan\nPoika ottanut asuaksensa\". Liiaksi terottaen Vapahtajan molempain\nluontojen eroitusta toisistansa, sortui Nestorius itse teossa\nväittämään Kristuksen yhdessä, jakamattomassa persoonassa olevan\nkaksi persoonaa: Marian poika ja Jumalan Poika, jotka olivat\nasettuneet jonkunlaiseen suhteesen toisiinsa. -- Nestoriuksen pahin\nvastustaja oli aleksandrialainen patriarkka _Cyrillus_ (k. 444), yhtä\nmaineenhimoinen kuin oppinut mies. Puolustaen nimitystä \"Jumalan\näiti\" sekä yleensä aleksandrialaisen oppikunnan muka puhdasoppista\nkantaa, kirjoitti hän Nestoriusta vastaan ankaria kirjoituksia.\nTämä vastasi yhtä kiivaasti, ja kiista yltyi yhä kiihkoisemmaksi.\nNestoriuksen puolustajista oli kirkkoisä _Teodoretus_ (k. 457)\netevin. Koettaen korjata antiokialaisen uskonopin erehdyttäviä\nkohtia, paljasti tämä oppinut ja syvämietteinen mies arvokkaissa\nteoksissa aleksandrialaisen oppikunnan raamatusta poikkeavan\nkannan, Cyrilluksen sitä vastoin onnistui saada puolellensa\nmuiden muassa Rooman piispa _Coelestiuskin_. Kumpikin puolue\nsyytti toistansa harhaoppiseksi ja riita, johon tavallisuuden\nmukaan hovikin sekaantui, kasvoi yhä arveluttavammaksi, kunnes\nkeisari Nestoriuksen pyynnöstä kutsui kokoon _kolmannen yleisen\nkirkolliskokouksen_, joka pidettiin _Efesuksessa_ (431). Cyrillus\npuolueineen saapui aikuisemmin kaupunkiin kuin Nestoriuksen ystävät,\njoiden matka sattuneiden esteiden kautta tuli viivytetyksi.\nOdottamatta näiden tuloa, vaikka he eivät olleet kuin muutaman\npäivän matkan päässä kaupungista, avasi Cyrillus kesäkuun 22 p.\nkokouksen. Mielivaltaisesti kohteli hän heti alussa Testoriusta\nkanteen-alaisena, ja kun tämä näillä ehdoin kieltäysi saapumasta\nkokoukseen, julistettiin hän harhaoppiseksi sekä virkansa\nmenettäneeksi. Kun antiokialaisen oppikunnan edustajat pari päivää\nmyöhemmin saapuivat kaupunkiin, saivat he kummaksensa kuulla, että\nasia jo oli ratkaistu. He kokoontuivat nyt vastakokoukseen, Antiokian\npiispa _Johannes_ puheenjohtajana. Cyrillus sekä hänen uutterin\napumiehensä näissä vehkeissä, Efesuksen piispa _Memnon_ suljettiin\nkirkon yhteydestä. Teodosius, jonka Nestoriuksen vihamiehet olivat\nvoittaneet puolellensa, vaan joka oli suuttunut Cyrillukselle tämän\nmielivaltaisen käytöksen vuoksi Efesuksen kokouksessa, vahvisti\nkummankin puolueen päätöksen, vaan Cyrilluksen onnistui vanhojen\nystäviensä avulla sekä ostamalla itselleen uusia puolustajia\njälleen päästä hovin suosioon, niin että Memnon ja hän saivat pitää\nvirkaansa. Näiden rettelöiden ohessa kielsi keisari Efesukseen\nkokoontuneita piispoja eriämästä, ennenkuin riitakysymys tarkan\ntunnustuksen kautta oli saatu selville. Jonkunlainen semmoinen\nsaatiinkin toimeen, toiset väittävät sen Teodoretuksen, toiset vasta\nmainitun Johannes piispan tekemäksi. Tämän tunnustuksen mukaan\nmyönsi kokous neitsy Marian olevan Jumalan Pojan äidin, mutta\ntärkeänä voittona täällä kokoontuneiden hengellisten monessa kohden\nmoitittavista toimista on se määräys pidettävä, että Vapahtajan\nmolemmat luonnot ovat tarkasti toisistansa eroitettavat, jotta niitä\nei sekoitettaisi yhteen. Tämä muistutus osotti näet kirkolle sitä\nsuuntaa, johon kristillinen uskontunnustus, kehittyäkseen tarkemmaksi\nja täydellisemmäksi tämän vaikean kysymyksen suhteen, oli kääntyvä.\n\nVäärin arvosteltuna, lukemattomain vihamiesten vainoomana ja\ntaisteluun väsyneenä luopui Nestorius vapaaehtoisesti virastansa. Hän\nvetäysi Antiokian läheisyydessä olevaan luostariin, missä hän nuorena\noli oleskellut. Täällä vietti hän kolme verraten rauhallista vuotta,\njoiden kuluttua hän karkoitettiin maanpakoon Egyptiin. Monta kovaa\nkohtaloa tuotti hänelle tämänkin jälkeen hänen vihamiestensä katkera\nviha, kunnes hän vihdoin kärsimisistä kuoli (440). Häneltä puuttui\nmonta niistä ominaisuuksista, joita tapaamme noissa kirkkohistorian\nsuurissa henkilöissä, mutta silti emme saa häntä halveksien\ntuomita. Epäilemättä on hän vaikuttanut paljon sen riitakysymyksen\nselvittämiseksi, joka hänen aikanansa häiritsi kirkkoa, eikä kukaan\nvoi kieltää että hän pysyi vakuutuksellensa uskollisena loppuun asti.\n\"Jesus Kristus on tuominnut Nestoriuksen tämän kokouksen kautta\"\nnäillä sanoilla julisti Efesuksen kokous päätöksensä Nestoriuksen\nharhaopin suhteen. Mikä röyhkeä itseensä-tyytyminen, mikä hirveä\nerehdys. Ja kuitenkin on Herra nytkin läsnä seurakuntaansa,\njohdattaen sitä eksytysten pimeässä totuuden löytämään, \"sillä hänen\nneuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa\".\n\n\n\n\nXIII.\n\nAurelius Augustinuksen nuoruudenaika.\n\n\n    -- -- niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei minulle\n    kelpaa jumalattoman kuolema, mutta että jumalatoin kääntyis\n    tiestänsä ja eläis. Hes. 33: 11.\n\nTäynnä erehdyksiä, turmelusta ja mitä törkeimpiä syntejä on sen\nmiehen nuoruudenaika, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään.\nSäälimättä hellän äitinsä kyyneleitä, huolimatta hurskasten ihmisten\nvaroituksista, kulki hän kauas sillä tiellä, jonka loppu on kadotus\nja jolla lukemattomat nuorukaiset ovat menettäneet ajallisen ja\nijankaikkisen onnensa. Ei ole tämä vaellus omiansa herättämään\nmeissä ilon ja toivon tunteita, me kun siinä näemme vain miten\nsielunvihollinen voittaa puolellensa lahjakkaimmat, nerokkaammatkin\nihmisten lapsista, saaden heitä uhraamaan nuo Jumalan heille\nantamat rikkaat lahjat pimeyden valtakunnan palveluksessa. Miksi\nsiis seuraamme tämän nuorukaisen onnettomia askeleita kadotuksen\ntiellä? Sentähdenkö vain on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt\nkertomuksen _Aurelius Augustinuksen_ nuoruudenajasta että se on\ntahtonut jälkimaailmalle säilyttää tuon hurskaan _Monican_ muistin,\nmistä kristillisen äidin ja nöyrän Jumalan lapsen sisällinen elämä\nniin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, ettemme usein tapaa\nsen vertaista ihmiselämän turhissa oloissa? Kallis on tämä muisti\njokaiselle, joka täällä kyyneleitten laaksossa rukoilee apua,\nodottaa lohdutusta ainoastaan pelastuksen Herralta, ja yksin tämä\nseikka oikeuttaisi meitä kertomaan tuosta turmeltuneesta, vieraasen\nmaahan, kauas eksyneestä tuhlaajapojasta, joka on Monican huolten\nja huokausten syypäänä; mutta kehottaapa meitä siihen toinen, vielä\ntärkeämpikin seikka Tuosta Monican \"kyynelten pojasta\" kasvattaa\nihmeiden Jumala itselleen valitun välikappaleen valtakuntansa\nedistämiseksi maan päällä.\n\n_Aurelius Augustinus_ syntyi _Tagesten_ kaupungissa Numidiassa v.\n343. Isältänsä _Patriciukselta_, joka vasta elämänsä viimmeisinä\naikoina kääntyi kristinuskoon, oli hän perinyt kiivaan, hehkuvan\nluonteen, vaan hänen hurskas äitinsä Monica kylvi lapsen sydämmeen\nelämän sanan siemenen. Se iti tämä siemen, Augustinus oppi tuntemaan\nJesuksen ja lähestymään Häntä rukouksissaan, mutta usein ilmaantui\nhänessä jo varhain synnin turmelus mitä arveluttavimmassa muodossa.\nSilloin tulivat kyyneleet Monican silmiin ja haikeat aavistukset\nvaltasivat hänen sydämmensä. Patricius ei käsittänyt vaimonsa\nhuolehtivaa murhetta, hän iloitsi pojan vilkkaasta luonnosta ja\nhyvästä älystä sekä toivoi hänelle loistavaa tulevaisuutta. Moni\nhelläsydämminen äiti on ollut samassa asemassa, mutta harva on niin\nhartaasti rukoillut apua Herralta, kuin Monica! Augustinus sai käydä\nkoulua ensin kotikaupungissaan, sitten lähellä olevassa _Mandurassa_.\nHän ei ollut tavallinen oppilas: toisia aineita hän luki halusta\nja tavattomalla menestyksellä, toisista, niinkuin suuruustieteestä\nja kreikan kielestä, hän ei ensinkään huolinut, herättäen huomiota\nyhtä paljo erinomaisilla lahjoillaan, kuin huolimattomuudellaan ja\nhuonolla käytöksellään. Usein rangaistiin hän tottelemattomuudesta,\nuppiniskaisuudesta, valehtelemisesta, vieläpä varkaudestakin, mutta\ntämän ohessa ilmaantui hänessä jaloutta, helläsydämmisyyttä, ylevää\nmieltä. Kaksi luontoa taistelee herruudesta hänen sydämmessään; kumpi\non voittava? Monican sydän on särkyä surusta, kun hänen pojastansa\nalkaa kuulua yhä huolettavimpia huhuja, mutta vielä hän ilolla\nodottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen oli sulkeva Augustinuksensa\nsyliinsä. Jonkun ajan kuluttua (se oli pitkä Monicalle!) joutui tämä\nhetki. Augustinus palasi kotia Manduran koulusta. Hän oli silloin\n16 vuoden vanha. Kadonnut oli tuo lapsellinen mieli, joka ennen\noli heltynyt itkemään vanhempien nuhteista, poissa kaikki kainous\nja avosydämmisyys, unohtunut Jesus Kristus! Mitä Monica tunsi\nsydämmessään, kun hänen poikansa tylysti, äreästi, ylönkatseellisesti\nkohteli häntä ja äitiänsä säälimättä eli mitä hurjimmalla tavalla\nhänen silmiensä edessä, sen tiesi yksin Hän, joka ei jätä omaisiansa\nepätoivon valtaan, vaikka hän käsittämättömässä viisaudessaan usein\npitkäksi-ajaksi kätkee kasvonsa heiltä.\n\nIsänsä tahdosta lähti Augustinus vähän tämän jälkeen Kartagoon\nlukujansa jatkamaan. Sama kaupunki, jossa Tertullianus voittosasti\noli taistellut syntiä vastaan ja Cyprianus uhrannut henkensä Jesuksen\nkunniaksi, oli nyt todistava Augustinuksen yhä syvempää paatumista.\nKiiruhtaen huvista toiseen, ikäänkuin olisi hän pelännyt kuulevansa\nomantuntonsa heikkoa ääntä, jos hän hetkeksikin seisahtuisi\nmiettimään tulevaisuuttansa, tuli hän pian täälläkin kuuluisaksi\ntuhlaavaisuudestaan ja epäsiveellisestä elämästään. Antaen viimmeiset\nroponsa (Patricius oli jo kuollut), koetti Monica ylläpitää poikaansa\nKartagossa, sillä vielä hän odotti apua Jumalalta, toivoen näkevänsä\nsen päivän, jolloin Augustinus, herättyään synnin unesta, oli\npalajava Herran tykö sekä rupeava kirkon palvelukseen. Ja näyttipäkin\njoskus siltä kuin olisi Augustinus kyllästynyt teatereihin, pitoihin\nja noihin iloisiin seuroihin y.m. huveihin, joissa maailman lapset\nkuluttavat joutilaan aikansa, eivätkä pakanallisten kirjailijain\nteoksetkaan aina häntä tyydyttäneet. Oliko taivaallinen Isä kuuleva\nMonican rukoukset, oliko Augustinus vielä löytävä lapsuutensa\nJumalan? Uskollinen on Herra, laupias ja armollinen kaikille, jotka\nhäneen turvaavat!\n\nTähän aikaan oli Manilaisten harhaoppi hyvin levinnyt\nPohjois-Afrikassa, ja etenkin Kartagossa oli tällä lahkolla monta\ntunnustajaa. Omituista on nähdä miten ihmiset, hylättyään elävän\nJumalan sanan, kaikkina aikoina ovat olleet valmiit uskomaan jos\nminkälaisia hullutuksia ja niistä etsimään ravintoa sieluillensa.\nSyynä on se etteivät he tahdo kuulla Pyhän Hengen nuhteita, sillä\nnämä iskevät kipeästi luonnollisen ihmisen sydämmeen eivätkä taivu\nsiihen jättämään mitään hyvää, ei rahtuakaan, johon hän saattaisi\nmieltyen tyytyä. Ylpeys on ihmisen perussynti, senpätähden hän\nvastustaa sitä Henkeä, joka nuhtelee synnistä, koettaen salata\nonnetonta tilaansa jos minkäkaltaisilla verhoilla ja peitteillä,\njotta ei Jumalan sanan säde pääsisi tuhaksi polttamaan tuota vanhan\nihmisen syntimajaa sydämmessä. Lapsuutensa muistojen ja armaan\näitinsä rukousten kehottamana, joita hän ei milloinkaan saattanut\nkokonaan unohtaa, luki Augustinus silloin tällöin raamattuakin, mutta\nperkeleen, maailman ja oman lihansa pettämänä, laski hän jälleen\npyhän kirjan pois luotaan, siten sammuttaen itseltänsä ainoan valon,\njoka olisi voinut johdattaa hänen askeleensa totuuden ja rauhan\ntielle. Ja totuutta hän etsi, rauhaa hän kaipasi, sillä ajan pitkään\nhän ei saattanut tyytyä kevytmielisten, pintapuolisten ystäväinsä\nkurjaan, jokaisen tuulen ajelehtamaan elämään. Tähän aikaan tutustui\nhän Manilaisten kanssa. Heidän ihmeelliset, hehkuvista vertauksista\nuhkuvat puheensa, nuo salaiset, kummallisia aavistuksia herättävät\nkokoukset, joihin ainoastaan lahkon vanhimmat ja viisaimmat jäsenet\nsaivat ottaa osaa, lumosivat Augustinuksen mielikuvitusta, eikä\naikaakaan, niin hän jo istui manilaisten oppilaiden penkillä. Hän oli\nsilloin 19 vuoden ikäinen.\n\nHaikea oli Monican suru, mutta pilvien lomasta pilkotti vielä toivon\ntähti. Hän ei ollut noita suuresta uskostansa kerskaavia, aina\niloisia kristityitä, jotka eivät vielä milloinkaan ole päässeet\nristin salaisuutta oikein käsittämään; hän oli nöyrä, syntejänsä\nsureva Jesuksen palvelija, joka, turvaten ijankaikkiseen Armahtajaan\nsekä sydämmessään huoaten \"Herra minä uskon, auta minun epäuskoni\",\ntyytyi odottamaan, toivomaan, ja semmoisten rukoukset kuulee Jumala.\nSuureksi lohdutukseksi oli hänelle näiden kovien kärsimisten aikana\nerään vanhan piispan sanat: \"ole vain hiljaa; niin totta kuin sinä\nelät, on mahdotonta, että niin monien kyynelten poika saattaa joutua\nhukkaan\".\n\n10 vuotta kuunteli Augustinus Manilaisten opetuksia, levottomasti\nodottaen sitä päivää, jolloin hän, oppiaikansa päätettyä, pääsisi\nlahkon kokeneiden, valittujen viisasten joukkoon, joille kaikki\nsalaisuudet muka esiintyivät tosiviisauden kirkkaassa valossa.\nVähitellen alkoi hän kuitenkin epäillä tämän opin pätevyyttä,\netenkin kun hän tuon tuostakin sai kuulla Manilaisten harjoittamista\nilkitöistä. Toiveittensa pettämänä päätti hän vihdoin luopua koko\nlahkosta sekä matkustaa Roomaan, saadaksensa täällä rauhassa jatkaa\nlukujansa, Monica pyysi rukoillen häntä jäämään tahi ainakin ottamaan\nhänet mukaansa, mutta Augustinus, jolle seurusteleminen tuon hellän\näidin kanssa vuosi vuodelta oli käynyt yhä vastahakoisemmaksi,\nlähti salaa satamassa olevaan laivaan eräänä yönä, jolloin hänen\näitinsä läheisessä kappelissa rukoili hänen sielunsa edestä. Kun\nMonica aamulla meni rannalle, oli laiva poissa, poissa hänen\npoikansa, eivätkä Välimeren huokailevat aallot kertoneet mitään hänen\nmatkastansa!\n\nAugustinus saapui Roomaan. Sikäläisetkin Manilaiset koettivat saada\nhäntä pysymään lahkossa, mutta hän ei enää luottanut heihin, vaan\nrupesi nyt tutkimaan uusplatonilaista filosofiaa. Kuten haaksirikkoon\njoutunut, aaltoja vastaan taisteleva ihminen korottaa kätensä\ntarttuaksensa heikoimpaankin tukeesen, koetti Augustinus tässä\ntieteessä saavuttaa rauhaa levottomalle sydämmellensä, mutta kaikki\nhänen yrityksensä olivat turhat. Muutaman kuukauden perästä muutti\nhän Milanoon, missä hän sai opettajan viran kaunopuhelijaisuuden\nsilloin suuressa arvossa pidetyssä taiteessa. Me tiedämme kuka\ntähän aikaan oli länsimaiden kuuluisin puhuja, tiedämme että\nAmbrosius silloin saarnasi Milanossa. Tutkiaksensa oliko miehen\nkaunopuhelijaisuus todellakin niin suuri, kuin hänen maineensa, meni\nAugustinus häntä kuulemaan. Hänen sydämmensä alkoi nopeammin sykkiä\neikä hän saattanut salata itseltänsä, että Ambrosiuksen sanat tekivät\nhäneen syvän vaikutuksen. Tuon tuostakin nähtiin hän kirkossa, joka\nkerta yhä suuremmalla hartaudella kuunnellen jalon piispan saarnaa,\nmutta kova oli hänen taistelunsa, ennenkuin hän vihdoin päätti ruveta\nkatekumeniksi. Samaan aikaan saapui Monica Milanoon. Pelkäämättä\npitkän matkan vaivoja, muistamatta kivuloisuuttansa ja korkeata\nikäänsä, oli hän tullut hakemaan \"kyyneltensä poikaa\". Hän kyllä\niloitsi Augustinuksen muutoksesta, mutta hän epäili tuota hänen\nselvästikin vain puolinaista kääntymistänsä, sillä hän oli kokenut\nkristitty ja tiesi, että Jumala voi pelastaa ainoastaan sen, joka\non altis antamaan koko sydämmensä Hänelle. Ahkeraan luki Augustinus\nraamattua; mutta hänen sydämmensä oli vielä maailmassa ei tahtonut\nse nöyrtyä Jumalan sanan nuhteista eikä heltyä hyvän paimenen\näärettömästä pitkämielisyydestä ja rakkaudesta. Oi miten ääretön\non synnin valta ihmissydämmessä, kuinka vaarallista on vuosikausia\nkulkea sillä tiellä, millä jokainen askel viepi vaeltajan kauas pois\nHerrasta!\n\nÖin, päivin rukoili Monica ylhäältä valoa poikansa pimitetylle\nsielulle. Verrattomassa teoksessaan _\"Confessiones\"_ (tunnustukset),\nmissä Augustinus sittemmin kertoo entisen kadotetun tilansa, lausuu\nhän äidistänsä muiden ohessa nämäkin kauniit sanat: \"rukouksissaan\nkantoi hän minun ulos ajatustensa paarilla, jotta Sinä, oi Jumala,\nrupeisit paariin ja sanoisit lesken pojalle: nuorukainen, minä sanon\nsinulle: nouse ylös, ja jotta kuollut nousisi istumaan, rupeisi\npuhumaan ja Sinä antaisit hänen hänen äidillensä\". Vastustamattomalla\nvoimalla heräsivät Augustinuksen muistissa entiset ajat perkeleen\npalveluksessa, ja hän lankesi vielä nytkin törkeisin synteihin,\netenkin rikkoi hän kuudetta käskyä vastaan. Silloin sattui Syyskuussa\nv. 386 eräs kohtaus, joka Monican sanomattomaksi iloksi kehotti häntä\nluottamaan siihen, että \"Väkevämpi\" oli voittanut hänen poikansa\nsydämmen. Eräs keisarillisen hovin korkeimmista virkamiehistä --\nhänen nimensä oli _Pontitianus_ -- tuli tervehtimään Augustiuusta ja\ntämän ystävää _Alypiusta_, Hän kertoi näille nuorukaisille, jotka\nvielä ontuivat maailman ja Jumalan valtakunnan välillä, miten muuan\nhänen ystävistään oli tullut käännetyksi lukemalla kertomuksen\nAntoniuksen elämäkerrasta. Minkä vaikutuksen nämä Pontitianuksen\nsanat tekivät Augustinukseen, näemme hänen omasta kertomuksestaan,\njonka löydämme hänen \"tunnustuksissaan\". \"Kun olin mennyt sisälle\nhuoneeseni ja omaan sydämmeeni\", kirjoittaa hän, \"käännyin äkkiä\nAlypiusta kohtaan, huudahtaen, myrsky sielussani ja otsallani:\nmitä tämä tietää? Mikä meille on tapahtunut? Oppimattomat nousevat\nja vetävät luoksensa taivaan valtakunnan, ja me, mitä me kaikkine\ntietoinemme, taitoinemme olemme, ryvetessämme lihan töissä? --\nSydämmeni myrsky vei minun nyt pois ystäväni luota, joka äänetönnä,\nhämmästyneenä katseli minua. -- Asumuksemme läheisyydessä oli pieni\npuutarha, sinne olin kiiruhtanut, paetessani sitä myrskyä, joka\nraivosi sydämmessäni, jotta ei kukaan häiritsisi kovaa taisteluani,\nennenkuin se oli loppuun taisteltu. Mutta miten se oli päättyvä, sen\ntiesit Sinä, Jumala, vaan en minä! Minä vetäysin kauemmas puutarhaan,\nja Alypius seurasi minua. Me valitsimme paikan, joka oli niin\nkaukana, kuin mahdollista asumuksestamme. Myrskyn kiivaudella valitin\nkatkeraa suruani siitä, etten alistunut Sinun tahtosi alle, etten\nsuostunut Sinun liittoosi, oi Sinä, minun Jumalani, vaikka kaikki\nminun luuni huusivat, että minun pitäisi se tehdä. Enhän tarvitsisi\nlaivoja enkä ratsuja ei minulta vaadittu niin pitkää jalkamatkaakaan,\nkuin olin kulkenut asumuksestani siihen paikkaan, missä nyt\nistuimme, päästäkseni Sinun liittoosi. Saadakseni vapaasti tuskaani\nvalittaa, nousin minä ylös ja erosin Alypiuksesta. Tietämättä mitä\ntein, heittäysin maahan fiikunapuun juurelle; virtana juoksivat\nkyyneleeni; se uhri kelpasi Sinulle. Paljon minä silloin puhuin\ntähän tapaan, jos kohta en juuri näillä sanoilla: Herra, kuinka\nkauan tahdot Sinä julmistua? Älä ajattele minun entisiä rikoksiani.\n-- Valittaen minä tuskissani huusin: kuinka kauan? kuinka kauan?\nHuomenna, -- ja taas huomenna! Mikset heti tee häpeästäni loppua?\nNäin minä puhuin, vuodattaen katkeria kyyneleitä sydämmestäni,\njoka nyt oli kerrassaan sortunut. Äkkiarvaamatta kuulin lasten\nmuutamasta läheisestä asumuksesta laulaen kertovan nämä sanat: lue,\nlue! Minä nousin seisomaan, pitäen tätä jumalallisena ilmoituksena\nsekä käskynä avaamaan raamatun ja lukemaan sen luvun, joka ensiksi\nsattuisi tulemaan esille. Minä menin siihen paikkaan takasin, missä\nAlypius yhä vielä istui, sillä sinne olin erotessani hänestä jättänyt\nPaavalin epistolat. Heti otin kirjan käteeni, aukasin sen ja luin\nhiljaa itsekseni siitä luvusta, johon ensin loin silmäni, nämä\napostolin sanat: _Vaeltakaamme soveliaasti niinkuin päivällä, ei\nylönsyömisessä, eikä juopumisessa, eikä kammioissa, eikä haureudessa,\nei riidassa ja kateudessa; vaan pukekaat päällenne Herra Jesus\nKristus, ja älkäät holhoko ruumistanne haureuteen_. Minä en tahtonut,\neikä minun nyt tarvinnutkaan enempää lukea. Pantuani merkin kirjaan,\nsuljin sen sekä ilmoitin Alypiukselle kaikki mitä oli tapahtunut.\nHän pyysi nähdä mitä olin lukenut. Kun hänelle osotin vasta mainitut\nsanat, näytti hän minulle niitä seuraavat, joita en ollut lukenut.\nNe kuuluvat näet: heikkouskoista korjatkaat. Sovittaen nämä sanat\nitseensä, osotti hän ne minulle. -- Nyt menimme äitini luo ja\npuhuimme hänelle, millainen meidän tilamme oli. Kun kerroimme, miten\nkaikki oli tapahtunut, ilmaisi hän sanoilla ja koko käytöksellään\nsanomattoman suuren ilonsa. Riemuten hän kiitti Sinua, joka kaikki\nylönpalttisesti voit tehdä kaiken senkin ylitse mitä rukoilemme\ntaikka ymmärrämme\".\n\nPääsiäisjuhlan aikana seuraavana vuonna otettiin Augustinus kasteen\nkautta katolisen kirkon yhteyteen. Hartailla rukouksilla oli hän\nvalmistaunut tähän autuaalliseen hetkeen ja hiljaa ylistäen ihmeiden\nHerraa kuunteli Milanon seurakunta tuon ennen suruttoman pakanan ja\nylpeän tiedemiehen nöyrästi lausuvan kristillisen uskontunnustuksen.\nLähellä häntä polvistui vanha Monica. Ken kuvaa hänen tunteitansa!\n\nOi, jos kaikki äidit kasvattaisivat lapsiansa, niinkuin Monica, jos\nhe niinkuin hän rukoilisivat eksyneiden, kadotuksen tiellä vaeltavien\nomaistensa puolesta! Jumala on armollinen eikä anna semmoisten\nrukoilijain häpeään joutua. -- Kun Monica muutaman viikon perästä\nkiittäen, ylistäen muutti tästä kyynelten laaksosta taivaan iloon,\njätti hän sille kirkolle, jonka yhteydessä hän oli oppinut Herraa\ntuntemaan ja palvelemaan, jalon poikansa, tuon länsimaiden suurimman\nkirkkoisän, jonka siunauksista rikasta vaikutusta Kristuksen\nseurakunnassa ei kenkään pysty täydellisesti arvostelemaan.\nNäin oli hänen Jumalan ihmeellisellä avulla onnistunut kasvattaa\npoikansa, sillä hän rukoili hartaasti, rukoili lakkaamatta! Mikä\nkaunis, kehottava esimerkki, mikä kallis, himmentymätön muisti\nkirkkohistorian lehdillä!\n\n\n\n\nXIV.\n\nKirkkoisä Augustinus.\n\n\n    -- -- niinkuin yhden ihmisen kuulemattomuuden tähden monta ovat\n    syntiseksi tulleet, niin myös monta tulevat yhden kuuliaisuuden\n    tähden vanhurskaaksi. Rom. 5: 19.\n\nAugustinus oli matkalla Afrikaan, kuu hänen äitinsä kuoli. Sama maa,\nmissä hän oli viettänyt lapsuutensa päivät ja missä hän sitten oli\ntuhlannut nuoruutensa ajan maailman ja synnin palveluksessa, oli myös\ntodistava hänen jaloa, arvaamattoman tärkeätä työtänsä kristillisen\nkirkon hyväksi. Kiittäen, ylistäen Herraa, kätki hän rakkaan äitinsä\nkuolleen ruumiin Italian maan poveen; hän ei saattanut itkeä tämän\nhaudan partaalla, sillä Monican kaunis, voittosa kuolema kehotti\nhäntä katsomaan taivasta kohti, missä kaikki ne ovat ikuisessa\nilossa, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, eikä hän itse muuta\ntoivonut, kuin pian päästä luokse Herran, joka hänenkin oli \"kutsunut\npimeydestä ihmeelliseen valoonsa\". Mutta monta pitkää vuotta täytyi\nhänen vielä taistella maan päällä, monet vaivat, kärsimiset, tuskat\nkestää, ennenkuin hänelle lopullisen voiton suuri päivä koitti.\nMitä Augustinus ajatteli purjehtiessaan samalla merellä, millä hän\npari vuotta ennen, paeten äitiänsä, omaatuntoansa, Jumalaa oli\nkiiruhtanut Italiaan hankkiakseen itselleen suurta tulevaisuutta\nmaailmassa? Millaisilla tunteilla astui hän jälleen maalle sille\nrannalle, jolla hän ennen, pilkaten Herran pitkämielisyyttä, oli\npaaduttanut sydäntänsä Hänen armollensa? Eivät olleet nämä ajatukset\nja tunteet omiansa herättämään iloa hänen sydämmessään, mutta omasta\nkokemuksesta tiesi hän nyt, millainen ihminen ja kuinka ääretön\nJumalan armo on. Elämän kovassa taistelussa oli hän kehittynyt ja\nyhä edelleenkin kehittyvä maailmalle julistamaan tuota kristinuskon\nperustotuutta, raamatun oppia _synnistä_ ja _armosta_.\n\nTultuaan Afrikaan (388), eli Augustinus vuoden ajan\nluostarintapaisessa yksinäisyydessä muutamain ystäväin kanssa,\nviettäen aikaansa hartaudenharjoituksilla, rukouksilla, lukemisella\nja kirjoittamisella. Pian saavutti hän suuren maineen ja v. 389\nkutsuttiin hän presbyteriksi _Hippoon_. Rukoillen apua Herralta\nvastaanotti hän tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin (395)\nvalittiin hän saman seurakunnan piispaksi. Keskeymätöntä taistelua\noli näistä ajoista alkaen Augustinuksen elämä loppuun asti.\nJalosti suoritti hän suuren tehtävänsä, puolustaen miehuullisesti\nkirkkoa lahkolaisten hyökkäyksiä vastaan, ja turhaan ponnistivat\nharhaoppiset voimaansa vastustaaksensa hänen mahtavaa neroansa.\nJos kohta ei käykään kieltäminen, että Augustinus taistelun\nhelteessä joskus erehtyi opin suhteen tahi yltyi kiivaaksi,\nvieläpä suvaitsemattomaksikin, on meidän häntä arvostellessa\nmuistaminen, miten äärettömän vaikea hänen asemansa oli aikana,\njolloin uskonnolliset, samoinkuin valtiolliset olot valmistuivat\npukeutumaan kokonaan uuteen muotoon. Kun meri on tyyneenä, näkyvät\nkarit ja kalliot vedenpinnalle ja niitä on silloin verraten helppo\nkarttaa; myrskyn raivotessa estävät kuohuvat aallot laivaväkeä niitä\nnäkemästä, ja kulku on silloin vaikeampi. Augustinuksen elämäntyö oli\nsuoritettava tämmöisenä myrskyisänä aikana. Silloista kirkkoa saattaa\nverrata kuohuvalla merellä purjehtivaan laivaan, joka, vihollisten\nja alituisten vaarojen uhkaamana, taistelee aaltoja vastaan ja jonka\njohtavat henkilöt jännittävät kaikki voimansa, pysyttääksensä sitä\noikealla uralla. Etevin näistä henkilöistä oli Augustinus, häneltä\nkysyivät kaikkia neuvoa ja opetusta; ken oudoksuisi, kummastelisi\nsitä, että hän joskus erehtyi?\n\nEnsin ryhtyi Augustinus taisteluun Manilaisia vastaan. Hän kirjoitti\nuseoita kirjoituksia, joissa hän nerokkaasti paljasti heidän oppinsa\nmitättömyyden. Omasta kokemuksesta tiesi hän aivan hyvin, kuinka\nkykenemätön se oli tyydyttämään ihmishengen ijankaikkisuuden janoa,\nsekä tunsi kaikki tämän lahkon edustajain sukkelat mutkat ja lumoavat\nlupaukset, joilla he viekkaasti houkuttelivat ihmisiä pauloihinsa.\nParempaa puolustajaa tätä petollista harhaoppia vastaan ei ole\nkirkolla milloinkaan ollut.\n\nKovana vitsauksena semminkin afrikalaiselle kirkolle oli jo lähes\nsata vuotta Donatukselaisten lahko ollut. Keisari Julianuksen\nhallitessa, joka, kuten ennen on mainittu, sortaaksensa kristinuskoa\nsuosi lahkoja ja erikoisseuroja, saivat he jälleen haltuunsa kaikki\nheiltä ennen poisotetut kirkot. Pitäen näitä saastutettuina,\nsärkivät he kirkkoastiat, maalasivat seinät uudestaan, pesivät\nalttarit sekä soimasivat kaikkia, jotka eivät kannattaneet heidän\nmielipiteitään. Turhaan heitä nyt väkivallalla koetettiin pakottaa\nkuuliaisuuteen; tehden jäykkää vastarintaa samosivat he ryöstäen,\npolttaen paikasta toiseen, hävittäen minne vain saapuivat kaiken\nlaillisen järjestyksen. Selvästi tajusi semmoinen mies, kuin\nAugustinus oli, että Rooman sotajoukot olivat liika heikot saamaan\nhäiriötä asettumaan, jonka vuoksi hän kehotti toisiin keinoihin.\nLahkon etevimpäin ja sävyisimpäin edustajain kanssa piti hän usein\nkeskusteluja, koettaen sanan voimalla saada heitä palajamaan kirkon\nyhteyteen jälleen. Kun Donatukselaiset yhä edelleen ykspuolisesti\nriippuivat kiinni mielipiteissään, saatiin Augustinuksen\nvaikutuksesta toimeen kirkolliskokous Kartagossa (411), missä\nheidän oppinsa julkisen keskustelun kautta oli tarkastettava. Tässä\ntilaisuudessa oli saapuvilla 286 katolista ja 279 donatukselaista\npiispaa. Viimmemainitut puolustivat jyrkästi tuota lahkon vanhaa\nväitöstä, että kirkko on puhtaitten yhtiö eikä siis saa keskuudessaan\nsuvaita eikä yhteyteensä milloinkaan ottaa ketään, joka tavalla tai\ntoisella on eksynyt pois oikealta tieltä. Noudattaen Augustinuksen\nmielipidettä, selvittivät katoliset piispat kirkon yksyyden aatetta,\nhuomauttaen Herran vertauksesta nisusta ja ohdakkeista sekä\nmuistuttaen siitä, että kirkko Herran perustamana jo itsestään on\npyhä eikä suinkaan siihen kuuluvien ihmisten kautta. -- Kokous ei\nsaavuttanut tarkoitustansa, päinvastoin vakuuttivat Donatukselaiset\njyrkästi pysyvänsä entisissä mielipiteissään. Tämä antoi aihetta\nuusiin vainoihin, joita valitettavasti kyllä Augustinuskin, aikansa\nyleisen käsityksen pettämänä, eksyi puolustamaan.\n\nSamaan aikaan kuin Nestoriukselaisen riidan vaiheet alkoivat häiritä\nitäistä kirkkoa, ilmaantui länsimaissa toinen vielä vaarallisempi\nharhaoppi, joka on ollut kristikunnalle suuremmaksi vahingoksi kuin\nmikään muu. Me tarkoitamme _Pelagiuksen harhaoppia_ sekä siitä\njohtuvaa _Semipelagiukselaisuutta_.\n\nJota kauemmas kristityt eksyivät tuolta kapealta tieltä Jesuksen\nseuraamisessa sekä, hengellisten vihollistemme voittamina, alkoivat\ntyytyä nimikristillisyyden varjoon, kävivät he vieraiksi sille\ntotuudelle, että ihminen on perinpohjin turmeltunut sekä itsestään\nkerrassaan kykenemätön kaikkeen hyvään. Muista kristinuskon\ntotuuksista kyllä keskusteltiin, taisteltiin, mutta kysymys\nsynnistä jäi yhä enemmän syrjälle. Semminkin itäisen kirkon\nvaiheet osottavat selvästi, miten tämä uskonoppimme tärkeä kohta,\njonka oikeasta käsityksestä kaikki kristillinen oppi ja elämä\nlopullisesti riippuu, aikojen kuluessa yhä enemmän himmentyi ja\nunohtui. Suurimmatkin opettajat, niinkuin Origines, käsittelivät sitä\naivan pintapuolisesti. Sen kehittäminen oli uskottu latinalaiselle\nkirkolle, ja välikappaleenansa tässä työssä käytti Herra sitä miestä,\njoka omasta kokemuksestaan jos kukaan tiesi, miten ääretön synnin\nvoima ihmisessä on. Jumalan armon kautta herättyään synnin unesta,\nnäki Augustinus Pyhän Hengen virittämässä valossa turmeltuneen,\nkadotetun tilansa ja masentuneena lankesi hän sen Vapahtajan jalkain\njuureen, joka tuli maailmaan syntisiä pelastamaan. Tästä alkaen on\nJesus Kristus hänelle kaikki, hän itse tuo köyhä, kurja syntinen,\njoka Herran armotta on toivottomuuden ja ijankaikkisen kuoleman\noma. Jokapäiväisen parannuksen ja uudistamisen kautta yhä enemmän\nperehtyen raamattuun, semminkin apostoli Paavalin kirjeisin, kehittyi\nhän kristikunnalle julistamaan noita muuttumattomia, unohduksiin\njoutuneita totuuksia Jumalan armon pohjattomasta rikkaudesta ja\ninhimillisen luonnon äärettömästä turmeluksesta. Eikä aikaakaan,\nniin ilmaantui päivän selvästi, miten välttämätön näiden totuuksien\nselvittäminen juuri nyt oli.\n\nV. 409 oleskeli eräs britannialainen munkki, nimeltä _Pelagius_\nRoomassa. Hän oli oppinut, ulkonaisessa elämässään hyvin nuhteeton\nmies sekä nautti suurta kunnioitusta kaikilta, jotka hänen tunsivat.\nPelagius oli elänyt kaiken aikansa luostarissa ja koko hänen\nkristillinen katsantotapansa oli jähmettynyt munkkilaissiveyden\nahtaan kuoren alla. Ei mikään törkeä, julkinen synti kalvanut hänen\nomaatuntoansa, ja Jumalalle oli hän muka koko elämänsä pyhittänyt.\nVuosien vieriessä oli hän yhä enemmän alkanut tyytyä omaan itseensä\nsekä eksynyt luottamaan omaan siveelliseen voimaansa. Roomaan\ntultuansa, tutustui hän tuon etenkin Augustinuksen kannattaman, aivan\nvastakkaisen opin kanssa, jonka mukaan ihminen omasta voimastaan\non kelvoton kaikkeen hyvään. Pelagiukselta puuttui kristillistä\nelämänkokemusta, hän ei päässyt käsittämään kristinuskon ydintä,\nsillä \"Jumala seisoo ylpeitä vastaan\". Pitäen Augustinuksen oppia\nmuka vääränä ja vaarallisena jo siitäkin syystä, että useat ihmiset\nväärinkäyttivät sitä lihallisten himojensa ja siveellisen hitautensa\npeitteeksi, rupesi Pelagius saarnaamaan ankaraa siveysoppia,\nkehottaen ihmisiä pyrkimään autuuteen siveellisen tahdon voimalla.\n-- Pelagiuksen harha-opin pääpiirteet ovat seuraavat: Ensimmäisten\nihmisten syntiinlankeemus on vahingoittanut ainoastaan heitä,\nvaan ei heidän jälkeisiään; ihminen syntyy vielä nytkin maailmaan\nturmeltumattomana, s.o. heikontumattomalla voimalla valitsemaan\nhyvää taikka pahaa; epäilemättä on synti yleinen ihmiskunnassa,\nmutta tämä tulee huonoista tavoista ja pahasta esimerkistä, eikä\nsuinkaan siitä, että ihminen muka itse olisi turmeltunut ja hyvään\nkykenemätön; päinvastoin voi jokainen omasta voimastaan voittaa\nsynnin, kehittyä siveelliseen täydellisyyteen sekä saavuttaa\nijankaikkisen elämän; on löytynyt ja voipi vastakin löytyä\nsynnittömiä ihmisiä; Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ei siis ole\nehdottomasti välttämätön kenellekään, se on vain hyödyllinen, tarjoen\nmeille täydellisen siveellisen esikuvan, joka kehottaa meitä syntiä\nkarttamaan ja siveyttä noudattamaan, jotta me ansaitsisimme syntien\nanteeksiantamisen ja ijankaikkisen elämän. -- Pelagiuksen oppi\njulistettiin harhaopiksi Efesuksen kirkolliskokouksessa (431).\n\nPerustuen raamatun horjumattomaan sanaan, jonka hänen omatuntonsa ja\nkoko hänen elämän kokemuksensa todisti oikeaksi, alkoi Augustinus\nvastustaa tätä vaarallista harhaoppia. Hän opetti seuraavaan tapaan:\nIhminen luotiin mahdolliseksi kaikkeen hyvään, mutta hän saattoi\nmyös väärinkäyttää tuota vapaata tahtoa, jolla Jumala oli hänen\nvarustanut. Jos hän olisi valinnut hyvän ja hylännyt pahan, niin\nolisi hän kehittynyt täydelliseen vapauteen: hänen tahtonsa olisi\nsiihen määrin harjaantunut hyvää noudattamaan, ettei hän enää olisi\nsaattanutkaan syntiä tehdä. Mutta Aadam lankesi syntiin, tuottaen\ntäten itsellensä kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen, josta hän\nei omin voimin mitenkään voinut itseänsä pelastaa. Aadamissa ovat\nkaikki ihmiset syntiä tehneet; hänen turmeluksensa ja kadotetun\ntilansa ovat kaikki hänen jälkeisensä häneltä perineet. Syntyessään\nmaailmaan on ihminen perinpohjin turmeltunut, ainoastaan pahaa,\nvaan ei mitään hyvää, voi hän omasta voimastansa tuntea, ajatella,\ntahtoa, tehdä, ollen tässä tilassa kuoleman ja ijankaikkisen\nkadotuksen oma. Tästä pohjattomasta onnettomuudesta voi _ainoastaan_\nJumalan armo ihmisen pelastaa: Jesus Kristus on tullut maailmaan\nsyntisiä pelastamaan, itse he eivät voi pelastukseensa ensinkään\nmitään. -- Näin pitkälle on Augustinus oikeassa, emmekä saata muuta\nkuin ihmetellä sitä hengellistä valistusta ja syvää tarkkuutta,\njolla hän kehittää näitä kristinuskon perustotuuksia, joille hänen\naikuisensa kirkonoppi jo oli käynyt miltei kokonaan vieraaksi,\nmutta valitettavasti on hän uskonnollisen järjestelmänsä lopussa\neksynyt pois oikealta uralta. Koska siis -- niin hän näet kysyy --\nJumalan armo vaikuttaa kaikki, eikä ihminen itse voi pelastustansa\ntahtoakaan, vielä vähemmin mitään sen saavuttamiseen vaikuttaa,\nmikä on syynä siihen, että toiset ihmiset tulevat autuaiksi, toiset\njoutuvat kadotukseen? Himmentymättömän elävästi muistaa hän, miten\nhän vuosi vuodelta pakeni, vastusteli, kammoksui Jumalan armoa,\nkunnes se \"vastustamattomalla voimalla\" hänen voitti, käänsi ja\notti holhottavaksensa. Tästä hän ei pääse mihinkään; -- hän tutkii,\nmiettii, ajattelee, kunnes hän, ykspuolisesti käsittäen muutamia\nraamatunkohtia, järkensä avulla johtuu seuraavaan päätelmään: Jumala\non ijankaikkisessa neuvossaan päättänyt pelastaa toiset ihmiset,\nkadottaa toiset. -- Edellisiin vaikuttaa Hänen armonsa ja rakkautensa\nvastustamattomalla tavalla, jälkimmäisiä kohtaan ilmaisee Hän pyhän\nvanhurskautensa. -- Lohduton, toivoton on tämä oppi. Jesuksen\nKristuksen Isän, \"joka tahtoo kaikkia ihmisiä autuaaksi ja että\nhe totuuden tuntoon tulisivat\", Hänen, joka ei säästänyt ainoata\nPoikaansa, voidaksensa pelastaa ihmiset synnistä, kuolemasta ja\nperkeleen vallasta, väittää hän siis olevan armahtamattoman Jumalan,\njoka mielivaltaisesti, vaan ei rakkautensa määräämänä, tuomitsee\nja säästää, hukuttaa ja pelastaa. Itse kammoksui Augustinus tätä\nuskonoppinsa toivottoman kolkkoa ja kovaa johtopäätöstä eikä\nhän hirvennyt sitä likemmin selittää eikä pitemmälle kehittää.\nAinoastaan sen lisäyksen hän siihen teki, että Jumala vasta\nsyntiinlankeemuksen jälkeen on valinnut toiset ihmiset armonsa,\ntoiset vanhurskautensa esineeksi. Kuinka turmeltunut ja kaikkeen\nhyvään mahdoton inhimillinen luonto onkin, täytyy meidän kuitenkin\nraamatun todistuksen mukaan olettaa, ihmisen pelastuksen siinä määrin\nriippuvan hänen tahdostaan, että hän, Jumalan armahtavan kutsumuksen\netsintänä, saattaa joko korottaa kättänsä hänelle valmistettua ja\ntarjottua pelastusta vastaanottamaan taikka, omaan itseensä tyytyen,\nyhä edelleen poistua Herrasta. Tätä Augustinus ei myönnä, pitäen\nväitöstä turmeltuneen ihmisluonnon puolustamisena ja jumalallisen\narmon halveksimisena, vaikkei sille ihmiselle, joka omistaa tämän\nJumalan hänelle tarjooman avun, jää enempää ansiota, kuin kuolemaan\ntuomitulle, joka suostuu hyväksensä käyttämään esivallan hänelle\njulistaman armoitussanoman. Lausuihan Vapahtaja itse: \"Jerusalem,\nJerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivillä surmaat ne, jotka\nsinun tykös lähetetyt ovat! kuinka usein minä tahdoin koota sinun\nlapses, niinkuin kana kokoo poikansa siipeinsä alle? ja te ette\n_tahtoneet_\", siten todistaen, että Jumalan kaikille ihmisille\nvalmistava pelastus voi olla siunaukseksi ainoastaan niille jotka sen\n_tahtovat_ ottaa vastaan.\n\nLuonnollista oli, että Augustinuksen oppi Jumalan\nedeltäkäsin-määräämisestä herätti suurta huomiota ja sekasortoa.\nToiset joutuivat kokonaan epätoivon valtaan, toiset käyttivät\nsitä suruttoman elämänsä puolustuksena, arvellen tarpeettomaksi,\nturhaksi ajatella ja rukoilla sielunsa pelastusta, koska ihmisen\ntulevaisuus ja lopullinen kohtalo kuitenkin on edeltäkäsin määrätty.\nVaikea, mahdoton oli Augustinuksen tyydyttää kaikkia niitä, jotka\ntämmöisten väitösten johdosta vaativat häneltä tarkempaa selitystä.\nHän kyllä koetti vastata, lausuen muun ohessa: \"ei kenkään voi\ntietää, autuuteenko vai kadotukseenko Jumala on hänen määrännyt;\nsentähden älköön kukaan antautuko epätoivoon taikka lihalliseen\nsuruttomuuteen, vaan eläköön jokainen uskossa;\" mutta ei ole hänen\npuolustuksensa tyydyttävä. Päinvastoin täytyy meidän myöntää, että\nAugustinus tätä kysymystä koskevissa väittelyissä huonosti kannatti\najattelijamainettansa. Mutta tämä on hänen sydämmensä syy, joka\n-- me uskallamme sen väittää -- ei milloinkaan hyväksynyt eikä\nomistanut tuota hänen järjestelmänsä lohduttoman kovaa oppia Jumalan\nedeltäkäsin-määräämisestä, jonka hänen järkensä johdonmukaisesti\neksyi oikeaksi olettamaan.\n\nSelvittämällä oppia perisynnistä, ihmisluonnon kerrassaan\nturmeltuneesta tilasta sekä Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa\non Augustinus tuntuvammin kuin mikään muu kirkkoisä vaikuttanut\nkristillisen tunnustuksen kehittämiseen raamatun mukaan, jos kohta\nhänen oma aikakautensa jo oli poistunut niin kauas oikealta tieltä,\nettä se nimeksi vain saattoi omistaa hänen syvän oppinsa. Augustinus\noli kristitty sanan syvemmässä merkityksessä, hän ei suostunut\ntekemään myönnytyksiä niiden eduksi, jotka kammoksuen karttavat tosi\nkristillisyyden peruuttamattomia totuuksia ja sovittamalla koettavat\nsaada niitä jossakin määrin mukaantumaan ylpeän ihmissydämmen\npintapuolisten vaatimusten mukaan, eikä hän epäillyt kokonaan\npaljastaa sen turmeltunutta tilaa, kuinka kovilta hänen sanansa\nsitten kuuluivatkin kaikkien niiden korvissa, jotka, säälien omaa\nitseänsä, ainoastaan puolittain tahtoivat alistua Jumalan sanan\ntuomion alle. Sentähden ilmaantui Augustinuksen tunnustuksen rinnalla\neräs välittävä oppi, joka koki lieventää suuren kirkkoisän muka liika\njyrkkää väitöstä ihmisen turmeltuneesta tilasta, siten väittäen\nPelagiuksen oppia ainakin osaksi oikeaksi. Tämä uusi harhaoppi on\ntunnettu _Semipelagiukselaisuuden_ nimellä. Sen etevin edustaja oli\n_Massilian_ luostarin abboti _Johannes Cassianus_ (k. 432). Hän\nopetti seuraavaan tapaan: Syntiinlankeemuksen jälkeen on ihmisluonto\nkyllä turmeltunut, vaan ei kuitenkaan kokonaan syntiin kuollut. Se\non vain heikontunut ja sairas, taipuvainen hyvää tahtomaan, vaikka\nkykenemätön sitä omin voimin harjoittamaan. Jos ihminen oikein\nkäyttää vapaata tahtoansa, saapi hän palkinnokseen Jumalan armon\navun, joka auttaa hänen omaa hyvää pyrkimistänsä, niin että hän\nvoipi kääntyä synnin palveluksesta elämän tietä vaeltamaan. -- Jo\nAugustinus itse taisteli semipelagiukselaisuutta vastaan, osottaen\nselvästi, ettei tämä ollut kuin pelagiukselaisuutta, vaikka hiukan\nsalatussa muodossa, ja hänen kuolemansa jälkeen jatkoivat hänen\nystävänsä taistelua. Vastustajat toivat esille kaikenlaisia syytöksiä\nsuuren kirkkoisän oppia vastaan, muun ohessa väittäen Augustinuksen\nmuka lausuneen, että Jumala on edeltäkäsin määrännyt toisia ihmisiä\nsyntiä tekemään. Monesti oli voitto kallistua semipelagiukselaisten\npuolelle, kunnes _Arausion kirkolliskokous_ julisti heidät\nharhaoppisiksi (529). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin myös\nAugustinuksen opista Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, vaan tämän\nkysymyksen suhteen ei muuta päätöstä tehty kuin se, ettei Jumala ole\nmäärännyt ketään syntiä tekemään.\n\nNäin hyväksyi siis sekä itäinen että läntinen kirkko Augustinuksen\nsyvän, raamatun selvän todistuksen mukaan kehittämän opin synnistä\nja armosta, hyläten nuo vaaralliset harhaopit, jotka koettivat\nsuistaa kristillistä tunnustusta ihmisen oman vanhurskauden\nosottamalle petolliselle tielle. Omituista on nähdä, miten\nkristikunta kaikkina aikoina on ollut taipuvainen eksymään juuri\ntämän tärkeän kysymyksen suhteen. Nuo lukemattomat lahkot ja\nerikoisseurat, joista kirkkohistoria tietää kertoa, ovat suurimmaksi\nosaksi vain pintapuolisesti omistaneet sen totuuden, että ihminen\non köyhä syntinen sekä ettei hän milloinkaan saa unohtaa tätä,\njos hän toivoo pelastusta siltä Vapahtajalta, joka todistaa:\n\"autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen; autuaat\novat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta\".\nMutta tälle tunnustukselle ei ole ylpeä ihmissydän halukas pysymään\nuskollisena, sillä siihen perehtyminen opissa ja elämässä tuottaa\njoka päivä kuoleman vanhalle ihmiselle, eikä tämä ole altis luopumaan\nvallastansa. Unohtaen Jesuksen sanat \"se portti on ahdas, ja se\ntie on kaita, joka vie elämähän\", eksyi kirkollinen tunnustuskin\nolettaman kristityn vaellusta maan päällä vanhalle ihmiselle\nmieluisammaksi, kuin se Herramme muuttumattoman opetuksen mukaan\non. Niin -- vaikeaa on luopua omasta itsestänsä, kuolla synnille\nja elää Jumalalle! Lihalle ja verelle on tämä mahdotonta, Herra\nJesus yksin saattaa meille voiton antaa ja meidät perille viedä,\njos me, kokonaan epäillen omaa voimaamme, antaumme Hänen armonsa\nhoidettaviksi. Tätä totuutta oppi Augustinus Pyhän Hengen koulussa\nopissa ja elämässä maailmalle saarnaamaan. \"Nöyryys\" niin oli hänen\ntapansa sanoa \"on Jumalan valtakunnan ensimmäinen, nöyryys sen toinen\nja viimmeinen sääntö\", ja tämä tunnustus, jonka todenperäisyyttä koko\nhänen elämänsä hänen kääntymisestään asti todistaa, on hänen jalon\nmaineensa kauniin muisti. Se osottaa meille samalla, miksi hän oli\nyksi noita \"harvoja\", jotka löytävät tuon ahtaan portin ja kaitaisen\ntien, sillä nöyrille antaa Jumala armon. Totta on että kristikunta\nvähitellen poistui Augustinuksen tunnustuksesta ja yhä enemmän\nkallistui semipelagiukselaisuuteen, totta että koko keskiajan kirkko\nkäsitti opin synnistä ja armosta kokonaan tämän harhaopin kannalta,\nmutta tämä seikka ei suinkaan vähennä tuon suuren kirkkoisän ansiota\nkristillisen tunnustuksen kehittämisen suhteen. Kun uskonpuhdistuksen\nvalosa päivä vihdoin koitti keskiajan pimeästä, heräsi hänen oppinsa\nuuteen eloon, sillä totuus ei voi milloinkaan kuolla, kuinka pitkäksi\najaksi se sitten onkin unohtunut.\n\nPaitsi ennen mainitut \"tunnustukset\" on Augustinus kirjoittanut\nmonta muuta arvokasta teosta, joista _\"Jumalan valtakunnasta\"_ ja\n_\"Kolminaisuudesta\"_ nimiset kirjansa ovat etevimmät. Kaikissa\npuhuu meille sama valtava, syvä henki; Jumalan sanan ohjaamana,\nkehittyy Augustinus kirkkaudesta toiseen. Jos kysytään kielen\nkauneutta, lauserakennuksen suloutta, vertausten rikkautta y.m.s.,\non Augustinuksella monta vertaista, eikä hän puhujana voi kilpailla\nAmbrosiuksen ja Krysostomuksen kanssa, mutta jos ajatusten syvyyttä\nlähdetään mittaamaan, ei kukaan vanhan kirkon suurista henkilöistä\napostolisen aikakauden loputtua voi vetää hänelle vertoja. Hänen\nluonteensa muistuttaa paljo Paavalista, ja epäilemättä on tämä\napostoli enemmän kuin kukaan muu raamatun kirjailijoista vaikuttanut\nhäneen, vaikka Augustinus, totuutta kuin hän rakasti, sydämmessään\noli vakuutettu siitä, että kaikki raamatun kirjat ovat syntyneet\nPyhän Hengen välittömän ilmoituksen kautta, ja yhtä ehdottomalla\nluottamuksella etsi viisautta niistä kaikista. Juuri kuuliaisuutensa\ntähden _koko_ Jumalan sanalle kehittyi hän tuoksi suureksi\nkirkkoisäksi ja jaloksi kristityksi, jonka vertaista ei joka aika\nsynnytä.\n\n\n\n\nXV.\n\nBonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.\n\n\n    Kallista korvas minun puoleeni, auta minua äkisti: ole minulle\n    vahva kallio ja linna minua auttamaan.\n\n    Sillä sinä olet minun kallioni ja minun linnani, ettäs siis sinun\n    nimes tähden minua taluttaisit ja veisit;\n\n    Ettäs minun kirvottaisit verkosta, jonka he minun eteeni\n    virittivät, sillä sinä olet minun väkevyyteni. Ps. 31: 3-5.\n\nNiiden vaiheiden ohessa, joista vasta olemme kertoneet, joutui\nRooman keisarikunnan perikato suurin askelin yhä lähemmäksi.\nKansainvaelluksen kuohuvat aallot levittivät kauhujaan paikasta\ntoiseen, eivätkä veltostuneen, turmeltuneen valtakunnan sotajoukot\njaksaneet rakentaa salpoja tuolle hävityksen hurjalle tulvalle, joka\noli määrätty toimittamaan vanhurskaan Jumalan tuomion vanhan maailman\nmädänneissä oloissa. Ryöstäen, polttaen, tappaen kulkivat barbarit\nmaakunnasta toiseen, hävittäen ennen viljavat maat ja kukoistavan\nsivistyksen kotiseudut autioiksi erämaiksi. Harvat paikkakunnat\nolivat vielä säilyneet heidän ryöstöltänsä, vaan niihinkin ennätti\nturmeluksen virta ennen pitkää. Yksi näitä maita oli Pohjois-Afrikan\nmaaherrakunta; sitä hallitsi tähän aikaan maaherrana mainio\n_Bonifacius_.\n\nTultuaan synnintuntoon, oli tämä mies vaimonsa kuoltua aikonut\nkokonaan luopua kaikista maallisista toimista sekä ruveta munkiksi,\nmutta Augustinus oli hänelle selvittänyt, kuinka paljon enemmän hän\nsaattaisi hyödyttää Jumalan valtakuntaakin, jos hän pysyisi virassaan\nja näinä sekasorron aikoina vastakin kokisi puolustaa oikeutta, ja,\nnoudattaen jalon ystävänsä neuvoa, oli Bonifacius väsymättömästi\nkoettanut hoitaa virkaansa, kunnes ajan kehnous vaikutti häneenkin,\nsiten tuottaen hänelle itselle sekä sille maakunnalle, jonka\nhallinto oli hänelle uskottu, mitä surkeimpia onnettomuuksia.\nKehnon Honoriuksen kuoltua (423) oli näet eräs _Johannes_ anastanut\nvaltaistuimen. Tämän puolustajana oli tuo kuuluisa roomalainen\nsotapäällikkö _Aetius_, joka vanhastaan kadehti ja vihasi\nBonifaciusta. Johannes kuoli jo v. 425 ja nyt onnistui Honoriuksen\nsisaren _Galla Placidian_ saada alaikäinen poikansa _Valentinianus\nIII_ Länsi-Rooman keisariksi. Luottamuksella tervehti Bonifacius\ntätä hallitsijan-muutosta; hän oli vastustanut Johannesta ja\npuolustanut nuoren Valentinianuksen oikeutta valtaistuimeen, eikä\nhän saattanut pelätä mitään pahaa Placidialta, joka poikansa\nalaikäisyyden aikana ohjasi hallitusta, kuinka epäluotettavat kaikki\nvaltiolliset olot tähän aikaan yleensä olivatkin. Mutta Aetius oli\njuonikas, kavala mies eikä luopunut yrityksistään hankkiakseen\nBonifaciukselle perikadon. Viekkaasti sepittäen vehkeitään, onnistui\nhänen ennen pitkää saattaa Bonifacius epäluulon alaiseksi hovin\nsilmissä. Noudattaen luultun ystävänsä neuvoa, kutsutti äkkinäinen,\nmalttamaton Placidia Afrikan maaherran Ravennaan, missä valtakunnan\nhallitus tähän aikaan oli, tutkiaksensa oliko niissä huhuissa perää,\njotka kertoivat Bonifaciuksen valmistauvan kapinaan hallitusta\nvastaan. Jos tämä noudattaisi kutsumusta -- muka selvitti Aetius\n-- olisi huhu selvästi perätön; muussa tapauksessa olisi hallitus\nhyvissä ajoin varonut suurta vaaraa. Vähän ennenkuin Bonifacius\nsai Placidian käskyn kiirehtiä Italiaan, saapui hänelle kirje\nAetiukselta, joka muutamia vuosia oli teeskennellyt mitä uskollisinta\nystävyyttä häntä kohtaan; se kuului näin: \"Sinulle on surma\nvalmistettu; Placidia on muuttanut mielensä. Sinua aiotaan houkutella\nItaliaan, mutta jos Afrikasta lähdet olet kuoleman oma.\" Hetkeäkään\nepäilemättä Aetiuksen ystävyyttä ja rehellisyyttä, kiivastui\nBonifacius hovin kiittämättömyydestä ja kurjan kehnosta käytöksestä,\nantoi kopean vastauksen Placidian lähettiläille ja valmistautui\nvastarintaan. Näin sortui onnettoman valtakunnan jaloin palvelija,\najan turmeltuneen hengen ja noiden alituisten rettelöiden, juonien ja\nilkitöiden pettämänä kapinoitsijan kehnoa ammattia toimittamaan! Kun\nBonifacius ei tullut Italiaan, julisti hallitus hänelle sodan (427).\nKoko maakunta varustautui puolustamaan jaloa maaherraansa, joka\nalussa voitollisesti taisteli Rooman tänne lähettämiä sotajoukkoja\nvastaan. Mutta käyttäen tilaisuutta alkoivat lähiseutujen raa'at\nkansat hyökätä maakunnan viljaviin maihin, Rooman hallitus lähetti\nuusia sotajoukkoja, ja Bonifacius älysi selvästi, ettei hän ajan\npitkään voinut kestää taistelussa. Synkäksi kävi hänen mielensä.\nTuo hänen ennen kukoistava maakuntansa, jonka viljavuus oli sille\nhankkinut nimen \"Rooman vilja-aitta\", oli monessa paikoin autiona,\nsen asukkaat nääntymäisillään sodan, ruton ja puutteen rasituksista.\nAjatellessaan rehellisiä ponnistuksiaan hänelle uskotun maakunnan\nhyväksi, jota nyt perikato uhkasi, muistellessaan miten Rooman\nhallitus oli palkinnut hänen uskollisuutensa ja hänen uutteran työnsä\nisänmaan palveluksessa, julmistui Bonifacius silmittömästi, eikä\nhän enää saattanut mieltänsä ensinkään malttaa. Kostoa vaati hänen\nsydämmensä, säälimätöntä kostoa tuolle kurjalle hallitukselle, joka\nyksin oli syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen.\n\nHaikealla surulla oli vanha Augustinus nähnyt ystävänsä Bonifaciuksen\nlankeemuksen ja peläten vielä surkeampia seurauksia siitä,\nkirjoitti hän hänelle kirjeen. Sitä lukiessamme, on meistä kuin\nmyrskyn raivotessa kuulisimme pyhän rauhan kuiskauksen siitä\nmaasta, jonka rannalla tämän elämän kuohuvat aallot laskeutuvat\nlepoon. Lainaamme siitä muutamat sanat: \"Poikani, oi rakas poikani\"\nkirjoitti Augustinus \"muistele entistä elämääsi. Muista ken olet\nollut; muista miten sinä ensimmäisen vaimosi kuoltua lupasit pysyä\nmaailmassa ainoastaan sillä ehdolla, ettet maailmalta mitään\npyytäisi\". Lempeästi, vaan vakavasti nuhdeltuaan Bonifaciusta niistä\nonnettomista yrityksistä, joihin tämä oli ryhtynyt, jatkaa Augustinus\nkirjeensä seuraavilla sanoilla: \"Sinä kentiesi vastannet: minä olen\noikeassa; syy on niiden, jotka ovat minulle väärin tehneet. Sitä en\ntiedä enkä voi sitä tutkia. Mutta muistapa ettei sinun tule ajatella\nainoastaan ihmisiä; sinä olet kristitty ja sinun on pelkääminen\nvihoittaa Jumalaa. Luo silmäsi Kristukseen, joka on niin paljon\nhyvää tehnyt ja niin paljon pahaa kärsinyt. Jos Rooman valtakunta on\nsinulle tehnyt hyvää -- maallista ja katoavaista hyvää, jommoinen\nse itsekin on -- niin älä kosta sille hyvää pahalla; jos se sinulle\npahaa on tehnyt, niin älä pahaa pahalla kosta. Mitä tehnetkin, pysy\nJumalalle uskollisena. Jos sinun vielä täytyy sotaa jatkaa, niin tee\nse ainoastaan rauhaa tarkoittaen. Oi armahin poikani! kristillinen\nrakkaus on minua vaatinut tätä sinulle kirjoittamaan. Pyhä raamattu\nsanoo jossain paikassa: nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa;\nnuhtele hullua, ja hän vihaa sinua. Viisaallehan minä olen tahtonut\nkirjoittaa\"'.\n\nSopisi odottaa tämmöisten sanojen tehneen syvän vaikutuksen\njalomieliseen, kristinuskon vaatimuksiin perehtyneesen\nBonifaciukseen, mutta niin ei ollut. Hän oli jo niin kokonaan\nantautunut viljan ja kostonhimon valtaan, ettei enää tiennyt\nmitä teki. Gibraltarin salmen pohjoisella puolella oleskelivat\n_Vandalilaisten_ hurjat joukot. Hävittäen, ryöstäen olivat\nhe kulkeneet paikasta toiseen, odottaen sopivaa tilaisuutta\npäästäksensä yli salmen Afrikan rikkaita maita katsomaan. Kuten\nmoni muu kansainvaellusten kansoista, olivat Vandalilaisetkin\nruvenneet kristinuskoon, mutta että he ainoastaan nimeksi olivat\nomistaneet evankeliumin sanan, sen todistaa heidän raakuutensa\nja julmuutensa, joka on tullut sananparreksi. Sitä paitsi olivat\nhe ariukselaisia ja vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten\npakanain mitä hurjimmalla vihalla. Tämmöinen oli se apu, johon\nonneton Bonifacius, huolimatta omantuntonsa, järkensä ja jalon\nystävänsä Augustinuksen varoituksista, sortui turvaamaan. Kernaasti\ntarjoutuivat Vandalilaiset häntä muka auttamaan hänen vihollisiansa\nvastaan; Bonifacius toimitti heille laivaston ja Toukokuussa v.\n429 astui Vandalilaisten kansa maalle Afrikan rannalle. Heidän\nkuninkaansa _Genserik_ oli yhtä taitava virittämään eripuraisuutta\nvihollisten kesken, kuin hän oli julma ja saaliinhimoinen. Pian sai\npettynyt maaherra katua varotonta, onnetonta yritystänsä, kun nuo\nkutsutut vieraat, joihin maan syntyperäiset asukkaat sekä vainotut\nDonatukselaiset joukottain liittyivät, rupesivat valloittamaan\nroomalaista Afrikaa omaksensa. Ravennan hallituskin huomasi nyt,\nvaikka myöhään, mille onnettomalle kannalle tuon ennen kukoistavan\nmaakunnan olot olivat joutuneet. Se toimitti lähettiläitä Afrikaan\ntekemään sovintoa Bonifaciuksen kanssa, jonka kummallista käytöstä\noli ruvettu huomaamaan jonkun salaisen syyn vaikuttamaksi. Tämä\nnäytti lähettiläille Aetiuksen kirjeen. Kaikki kävi selväksi,\nBonifacius oli heti valmis sopimaan hallituksen kanssa, mutta\nmaakuntansa perikatoa hän ei sillä enää voinut estää, Voi, jos hän\nolisi noudattanut Augustinuksen neuvoa -- nyt oli kaikki myöhäistä!\nSortunein sydämmin marssitti hän Rooman sotajoukot noita hurjia\nrosvojoukkoja vastaan, vaan sotaonni oli hänen hyljännyt, barbarit\nvoittivat tappelussa, ja Bonifaciuksen täytyi vetäytyä Hippoon, jota\nVandalilaiset nyt rupesivat piirittämään.\n\nSynkkiä pilviä oli kokoontunut taivaalle, mitä haikeinta huolta\ntäynnä olivat Augustinuksen viimmeiset päivät täällä synnin ja\nkaikenkaltaisten onnettomuuksien laaksossa. Tuon tuostakin luopui\npiispoja, Donatukselaisten ja Vandalilaisten pakottamina, vainotun,\nsorretun kirkon yhteydestä, Augustinuksen varoituksia ei enää kuultu,\nkaikki näytti ennustavan perikatoa koko hänen elämänsä työlle, ja\nkauhistuksella kuuli hän piirittävien barbarilais-joukkojen hurjat\nhuudot kaupungin edustalta. Hän oli jo lähes 80 vuoden vanha,\nlepoa ja rauhaa olisi hän tarvinnut, mutta sitä ei hänelle suotu;\nja pian oli hän kenties näkevä oman kaupunkinsakin perikadon,\nmissä neljäkymmentä vuotta oli työskennellyt Herran seurakunnan\npalveluksessa. Mutta älkäämme kysykö miksi Herra ei säästänyt tätä\nuskollista palvelijaansa näkemästä näitä kovan koetuksen synkkiä\npäiviä, sillä väärin me siten kunnioittaisimme Augustinuksen muistoa.\nHän oli tottunut luottamaan pelastuksensa Jumalaan ja nöyränä\ntyytymään sen Herran ihmeelliseen kuljetukseen, joka ei hylkää\nniitä joiden uskoa Hän kärsimisten kuumassa pätsissä koettelee.\nUsein kyllä, semminkin näinä hänen elämänsä viimmeisinä päivinä,\nheräsi hänen nuoruutensa syntien kauhea muisti uudelleen, himmentäen\njoskus häneltä ijankaikkisen elämän toivon, jonka kirkkaus niin\nmonesti oli täyttänyt hänen sydämmensä sanomattomalla ilolla, mutta\ntämmöisinä hetkinä lausui hän turvallisesti: \"Jumala on suurempi kuin\nminun sydämmeni\", tarttui yhä kovemmin kiinni kerjäläissauvaansa,\nrukoili yhä hartaammin. Lukien Daavidin katumussalmeja, toivoi hän\napua, odotti pelastusta ainoastaan armon Jumalalta. Jota likemmäksi\nihminen lähestyy Herraa, sitä saastaisempi, syntisempi on hän omissa\nsilmissään; hänelle käy samoin kuin morsiamelle, joka Korkeassa\nveisussa valittaa: \"minä olen musta; päivä on minun polttanut\".\nMutta tämä tunnustus on armoitetun sydämmen tunnustus, joka Jesuksen\nKristuksen tähden luottamuksella myöskin voipi sanoa \"minä olen\nsangen otollinen\". Tämmöinen oli Augustinuksen usko ollut hänen\nkääntymisestänsä asti, vaan ei esiinny se milloinkaan niin syvänä ja\nkirkkaana, kuin hänen kuolinvuoteellaan. -- Augustinus oli rukoillut\nHerraa säästämään häntä näkemästä Hippon perikatoa. Herra kuuli tämän\nrukouksen; elokuussa v. 430 pääsi hän lepoon.\n\nPari vuotta myöhemmin perustivat Vandalilaiset valtakunnan\nPohjois-Afrikassa. Ei milloinkaan enää tointunut tämä jalojen\nmuistojen maa niistä onnettomuuksista, jonka alaiseksi se oli\njoutunut. Sen monista mainehikkaista pojista oli Augustinus\nepäilemättä suurin.\n\n\n\n\nXVI.\n\nMonofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous\nKalcedonissa (451.)\n\n\n    Olkaat keskenänne yksimieliset. Älkäät itsestänne paljon pitäkö,\n    vaan pitäkäät teitänne nöyräin kaltaisena. Älkäät itseänne ylön\n    viisaana pitäkö. Room. 12: 16.\n\nNestoriuksen jälkeen oli eräs Cyrilluksen ystävä ja aleksandrialaisen\noppikunnan edustaja nimeltä _Proclus_ päässyt Konstantinopolin\npiispaksi. Nestoriuksen puolustajat joko pakotettiin väkivaltaisesti\nmyöntämään kirkon menettelyä häntä kohtaan oikeaksi taikka erotettiin\nvirastansa. Ei ainoastaan Konstantinopolissa, vaan kaikkialla missä\nvain Nestoriukselaisia löytyi vainottiin heitä kovasti. Etenkin\nsai _Edessan_ koulu Mesopotamiassa, joka kannatti antiokialaisen\noppikunnan mielipiteitä, paljon kärsiä voitolle päässeen\nvastapuolueen ahdasmielisen suvaitsemattomuuden tähden. Eräs sen\nopettajista nimeltä _Barsumas_ pakeni Persiaan. Täkäläiset kristityt\nottivat hänen ystävällisesti vastaan ja asettivat hänen _Nisibiksen_\npiispaksi. Täällä syntyi pian kukoistava koulu, joka vaikutti paljon\npersialaisen kirkon hyväksi. Joukottain pakenivat Nestoriukselaiset\ntähän syrjäiseen maahan, missä he voittivat yhä suurempaa alaa,\nkunnes koko persialainen kirkko _Seleuciassa_ (499) pidetyn kokouksen\npäätöksen mukaan julkisesti tunnustihe nestoriukselaisuuteen. Uusi\nkirkko, jonka jäsenet ottivat nimekseen _Kaldealaiset kristityt_,\nlevitti kristinuskoa aina _Itä-Indiaan_, ollen täten, vaikka\nhalveksittuna ja ylönkatsottuna, jumalallisen armon välikappaleena\nevankeliumin julistamisessa kaukaisissa pakanamaissa. Vielä meidän\naikoinamme löytyy nestoriukselaisia erikoisseurakuntia Itä-Indiassa,\nMesopotamiassa ja Persiassa.\n\nVoitolle päässyt aleksandrialainen puolue eksyi suvaitsemattomuutensa\nja hengellisen ylpeytensä pettämänä yhä kauemmas, paljastaen\npian oppinsa ykspuolisuuden mitä arveluttavimmalla tavalla. Mitä\nantiokialaisten tunnustuksessa oli oikeata ja raamatun mukaista\nse unohtui taistelun helteessä yhä enemmän, ja ylpeyteen yltynyt\nvoiton riemu tahtoi sen kokonaan sortaa. Eräs vanha arkimandrita\n(luostarin johtaja) Konstantinopolissa nimeltä _Eutyches_ esiintyi\nsillä opilla, ettei Kristuksella, Hänen ihmiseksi tultuaan,\nolekaan kuin yksi luonto, sillä Hänen inhimillinen luontonsa on\nsulannut yhteen jumalallisen luonnon kanssa ja siihen kokonaan\nkadonnut. Tämä vaarallinen harhaoppi, joka kirkkohistoriassa on\ntunnettu _monofysiläisyyden_ nimellä, kieltää siis Vapahtajamme\ntosi ihmisyyden, täten kumoten raamatun selvän todistuksen, että\nKristus kaikissa oli meidän kaltaisemme paitsi siinä, ettei Hänellä\nollut syntiä. Herramme koko pelastustyö, Hänen alentumisensa,\nkärsimisensä ja kuolemansa muuttuu, jos sitä arvostellaan tämän\nharhaopin kannalta, tyhjäksi varjoksi, eikä saata se tuottaa rauhaa\nkenellekään, joka, peläten Jumalan vanhurskautta, etsii apua\nsärjetylle sydämmelleen. Kuten odottaa sopii, herätti Eutycheksen\noppi suurta huomiota, ja moni etevä mies, muiden ohessa kirkkoisä\nTeodoretuskin, rupesi sitä vastustamaan. Konstantinopolin patriarkka\n_Plavianus_ kutsui kokoon kirkolliskokouksen Konstantinopoliin, missä\nmonofysiläisyys julistettiin harhaopiksi ja Eutyches erotettiin\nkirkon yhteydestä (448). Mutta tämän puolustajana esiintynyt\nCyrilluksen jälkeläinen Aleksandrian patriarkkaistuimella,\nvallanhimoinen, väkivaltainen ja kiivas _Dioskorus_, eikä aikaakaan,\nniin tämä sai asiat kokonaan toisaalle kääntymään. Teodosius II:sen\nkäskystä kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Efesukseen, mutta jo\nkutsumiskirjeestäkin saattoi ennakolta päättää, millä tavoin riitaa\naiottiin ratkaista. Siinä olivat, näet, muiden ohessa nämäkin\nsanat luettavina: \"Efesukseen kokoontuvan kokouksen tehtävänä on\nkerrassaan hävittää Nestoriuksen harhaopin pirullinen juuri\". Ei\nkukaan saanut ottaa osaa keskusteluihin, jota ei varmaan tiedetty\nEutycheksen ystäväksi, ja puheenjohtajaksi määrättiin Dioskorus.\nHuonot enteet kaikelle maltilliselle, puolueettomalle keskustelulle!\nV. 449 nähtiin Efesuksessa outo näkö, joka ei ole omiansa herättämään\nmeissä korkeita ajatuksia tämän aikakauden pappien siveellisyydestä\nja kristillisestä mielestä. Kaupunkiin kokoontuneiden röyhkeän ylpeä\nkäytös pistää heti silmiimme ja heidän imarteleva luottamuksensa\nkeisarin armolliseen apuun herättää meissä inhoa. Miekka kädessä\nvartioitsivat sotamiehet sitä kirkkoa, jossa kokous pidettiin, jotta\nei kenkään epäluulonalainen pääsisi sisään; raa'at merimiehet,\nkiihkosat munkit olivat osallisina tässä surkeassa vartija-toimessa.\nMe kysymme hämmästyneinä: tällä tavoinko aiotaan edistää totuuden ja\npuhdasoppisuuden voittoa, tätenkö noudatetaan rauhanruhtinaan käskyä\n-- Hänen opetustansa, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta? Mutta\nkuinka toivottomalta kaikki näyttääkin, miten surkeasti Efesuksen\nkokous suorittikin tehtävänsä, ei anna kirkon uskollinen Herra\ntotuuden lopullisesti sortua, vaikka Hän hetkeksi näyttää luovuttavan\nvaltikkansa valheen ja vääryyden ruhtinaalle.\n\nDioskorus avasi kokouksen vahvistamalla ensimmäisen ja kolmannen\nyleisen kirkolliskokouksen päätöksen, saavuttaen täten alusta alkaen\nläsnäolevissa suuren maineen puhdasoppisuuden edustajana. Häntä\nkohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella: \"eläköön Dioskorus,\nuskon jalo vartioitsija\" kuului tänne kokoontuneen papiston huulilta.\nMahdotonta oli saada puhua sanaakaan nestoriukselaisen opin ja\nFlavianuksen puolustukseksi. Kun _Dorylaieumin_ piispa _Eusebius_,\njoka Flavianuksen kera kanteenalaisena oli kokouksessa saapuvilla,\nyritti puhumaan Vapahtajan kahdesta luonnosta, kaikui häntä vastaan\nhuuto: \"Eusebius hakattakoon kahtia, samoinkuin hän on jakanut\nHerran kahteen osaan\". Turhaan koettivat Rooman piispan _Leo Suuren_\ntänne toimittamat lähettiläät kokouksen mietittäväksi esittää erään\nmainitun piispan Flavianukselle kirjoittaman kirjeen, missä oppi\nKristuksen molemmasta luonnosta yhdessä persoonassa oli erinomaisen\ntaitavasti ja nerokkaasti esiteltynä: Dioskorus lykkäsi sen lukemisen\npäivästä toiseen, silminnähtävästi siinä tarkoituksessa, ettei\nkukaan pääsisi häiritsemään hänen mielivaltaisia tarkoituksiaan.\nKokouksen kantaa ja tuota puhdasoppisuuden muka suurta harrastusta\nhyvin kuvaava on muun ohessa sekin seikka, että, kun erästä pappia\njulkisesti syytettiin epäsiveellisestä elämästä, tätä pidettiin\nniin vähäpätöisenä asiana, ettei sitä ryhdytty tutkimaankaan.\nKaikki tyytyivät Dioskoruksen selitykseen: \"täällä ei ole kysymys\nmistään muusta kuin puhtaan _opin_ voitosta\". Syytöksenalainen\npappi sai pysyä virassaan, häntä ei kukaan tuominnut, mutta\nFlavianus ja Eusebius suljettiin kirkon yhteydestä ja Teodoretus\najettiin maanpakoon. Läsnäolijat pakotettiin nimensä kirjoittamalla\nvakuuttamaan, että olivat hyväksyneet kokouksen päätöksen. Tarkasti\nvalvottiin, ettei kukaan saisi kirjoittaa yhtäkään poikkeavaa sanaa;\ntoisille annettiin allekirjoitettaviksi puhtaat paperit, jotka sitten\ntäytettiin, allekirjoittajain tietämättä, mitä niihin kyhäiltiin.\nEikä tässä kylliksi: Dioskorus kävi käsiksi Flavianukseen ja rääkkäsi\nhäntä niin pahasti, että vanhus muutaman päivän perästä heitti\nhenkensä. -- Parempaa nimeä tämä kokous ei ansaitse, kuin se, jonka\nkirkkohistoria on sille antanut: _Efesuksen rosvokokous_.\n\nMutta ei saattanut kirkko jättää asiaa tälle kannalle. Rooman\npiispanistuimella oli mies, joka, ollen totuutta rakastava, nerokas\nja oppinut, sitä paitsi kaikin voimin koetti kartuttaa piispallista\narvoansa. Tarkoitamme äskenmainittua Leo Suurta. Mielipahalla\nja inholla oli tämä seurannut Efesuksen kokouksen moitittavaa\nja häpeällistä menetystapaa, ja heti sen päätyttyä kääntyi hän\nTeodosiuksen puoleen, rukoilemalla pyytäen häntä valvomaan sitä,\nettei Kristuksen evankeliumi raakojen väkivaltaisuuksien kautta\njoutuisi sorron ja häväistyksen alaiseksi. Mutta keisari oli\nhyväksynyt rosvokokouksen päätöksen eikä ollut kuulevinaankaan jalon\npiispan pyyntöä. Kaikeksi onneksi kuoli hän jo seuraavana vuonna\n(450), jättäen valtaistuimensa sisarellensa _Pulcherialle_, joka oli\nnaituna sotapäällikölle _Marcianukselle_. Nämä lupasivat Leolle, että\nriitakysymys oli uudelleen tutkittava julkisessa kokouksessa. Leo\nolisi suonut kokouksen pidettäväksi Italiassa, mutta Marcianus arveli\nKonstantinopolin seutuja sopivammiksi ja määräsi kokouspaikaksi\nKalcedonin kaupungin. Tänne kokoontui v. 451 kristikunta _neljänteen\nyleiseen kirkolliskokoukseen_. Osanotto siihen oli suurempi, kuin\nmihinkään edelliseen kokoukseen; tänne saapui näet 630 piispaa --\nkaikki itäisen kirkon edustajia, paitsi kaksi afrikalaista piispaa\nja Leo Suuren kolme lähettilästä. Täällä saattoi jokainen vapaasti\nlausua ajatuksensa, ja heti kävi selväksi, ettei yleinen mielipide\nsuinkaan ollut Dioskoruksen eduksi, vaan että tämä väkivaltaisesti\noli laatinut Efesuksen kokouksen surkean päätöksen. Hän erotettiin,\nnäet, virastansa ja julistettiin kirkon pannaan, kenenkään lausumatta\nsanaakaan hänen puolustukseksensa. Ne jotka olivat allekirjoittaneet\nEfesuksen kokouksen päätöksen, vaan, katuen kurjaa heikkouttansa, nyt\ntunnustivat rikoksensa, saivat sen anteeksi ja virkansa pitää.\n\nMitä itse pääkysymykseen s.o. tuohon pitkään riitaan Kristuksen\npersoonasta tulee, niin laskettiin Leon yllämainittu kirje\nkeskustelun perustukseksi ja kysymys ratkaistiin siinä löytyvien\nohjeiden, riitakysymystä hyvin valaisevien viittausten mukaan.\nMainitsemme tässä kirjeen pääkohdat, huomauttamalla että Leo on\nlainannut ajatuksen, osaksi sanatkin, Augustinukselta, jonka valtava\nnero ja syvät mietteet siis tätäkin kysymystä ratkaistaessa oli\nkirkolle suureksi avuksi: \"Tosi ihmisen täydellisessä luonnossa\non Jumala syntynyt, täydellisenä oman luontonsa, täydellisenä\nmeidän luontomme puolesta. Hän pukeutui orjan muotoon, synnin häntä\nsaastuttamatta, ylensi ihmisyyden jumaluutta solvaisematta. Sillä\nhänen itsensä paljastamisensa, jonka kautta näkymätön esiintyi\nnäkyväisenä, kaikkien Luoja ja Herra rupesi kuolevaisten kaltaiseksi,\noli armollista armahtavaisuutta eikä voiman puutetta. Kumpikin\nluonto säilyttää täydellisen omituisuutensa. Samoinkuin ei Jumalan\nmuoto tee orjan muotoa mahdottomaksi, ei orjan muotokaan halvenna\nJumalan muotoa. Hän, joka on tosi Jumala, on tosi ihminenkin, sillä\ninhimillinen alhaisuus ja jumalallinen korkeus ovat Hänessä toisiinsa\nyhtyneet, Kumpikin luonto toimittaa yhteydessä toisen kanssa mitä\nkummallekin on omituista. Toinen ilmaantuu kirkkaudessa ihmetöissä,\ntoinen häväistyksen alaisena. Hän, joka ihmisenä on perkeleen\nkiusauksen esineenä, vastaanottaa Jumalana enkelein palveluksen.\nIsota, janota, väsyä, nukkua, se on selvästikin inhimillistä. Mutta\nravita viisituhatta ihmistä viidellä leivällä, vakavin askelin\nkulkea meren aalloilla, asettaa myrskyt -- se on jumalallista.\nNiinkuin ei sama luonto saata itkien kaivata kuollutta ystävää ja\njälleen herättää häntä, hänen oltua kolme päivää haudassa, niin\nei myöskään sama luonto saata todistaa: 'Minä ja Isä olemme yksi'\nja 'Isä on minua suurempi'. Persoonan eksyyden vuoksi, joka on\nolemassa kahdessa luonnossa, sanotaan ihmisen pojan astuneen alas\ntaivaasta ja Jumalan pojan tulleen lihaksi neitsyn kautta\". -- Kauan\nkeskusteltuaan tästä vaikeasta kysymyksestä, päätti kokous, hyläten\nsekä nestoriukselaisuuden että monofysiläisyyden ykspuolisuudet, että\n_Kristuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa sekaantumatta ja\nmuuttumatta, mutta liestymättä ja eriämättä toisiinsa yhtyneinä._\n\nTaas oli siis totuus voittanut. Oppi Kristuksen persoonasta oli\ntarkan tunnustuskaavan kautta määrätty pitkäksi ajaksi; vasta\nuskonpuhdistuksen aikana ruvettiin sitä uudelleen tutkimaan ja\nkehittämään Kalcedonissa tehdyn tunnustuksen hyvällä perustuksella.\nMeidän täytyy ihmetellä sitä tarkkuutta, suurta oppia ja neroa, jolla\nsilloisen kirkon edustajat selvittivät tuota uskonoppimme miltei\nvaikeinta kohtaa, ja kuka kristitty ei ole altis ylistäen kiittämään\nkirkon uskollista Herraa, joka kaiken inhimillisen heikkouden ja\nsynnin uhallakin niin voitollisesti taisteli totuuden puolesta, Jos\nmilloinkaan, niin on meidän tässä myöntäminen, että kunnia on Herran\neikä ihmisten, sillä mitä surkeimmalla tavalla paljastaa kristikunta\njuuri näiden vaiheiden ohessa turmeltuneen tilansa. Missä ovat tuon\nkehutun puhdasoppisuuden hedelmät, joita paitsi se ei ole kuin paljas\nkuori vain? Maailman rakkaus, ylpeys, tora, riita, kateus, ihmispelko\nja ylöllinen elämä tahraa, turmelee kaiken hengellisen elämän: usko\nsammuu, toivo eksyy, rakkaus jähmettyy. Kun keisari saapui kokouksen\npäätöstä vahvistamaan, tervehdittiin häntä näillä sanoilla: \"eläköön\njumalallinen keisari, uusi Konstantinius\" Maalliseen ruhtinaasen oli\nkirkko turvaunut kokousta alotettaessa, samaa ruhtinasta se kiitti\ntotuuden voitosta! Ja miten tarkkaan oppi Kristuksen persoonasta\nmäärättiinkin, sai neitsy Marian jumaloiminen juuri tässä kokouksessa\njulkisen vahvistuksensa, täällä kun hyväksyttiin nimitys \"Jumalan\näiti\". Tästä ajasta alkaen omistettiin Vapahtajamme äidille yhä\nsuurempi kunnioitus, ja häntä ruvettiin pitämään välittäjänä Jumalan\nja ihmisten välillä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nLeo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.\n\n\n    Katso Herran, Herran silmät näkevät syntisen valtakunnan, niin\n    että minä sen juuri maan päältä peräti kadotan, vaikka en minä\n    kuitenkaan Jaakopin huonetta ratki kadota; sanoo Herra. Am. 9: 8.\n\nNäiden vaiheiden ohessa esiintyvät Länsi-Rooman keisarikunnan\nkuolemanenteet vuosi vuodelta yhä selvemmin. Sen maakunnissa,\nGalliassa, Britanniassa, Hispaniassa ja Afrikassa asui germanilaisia\nkansoja, \"liittolaisina\" taikka julki-vihollisina määräten kaikki\nolot mielensä mukaan, ja mahdoton on kuvailla sitä hajanaisuutta,\nsitä henkistä ja aineellista kurjuutta, joka on havaittavana\nkaikkialla tuossa ennen mahtavassa valtakunnassa. Itse Italiaankin\ntunkeutuivat barbarit tuon tuostakin, siten selvästi osottaen, ettei\nRooman suuruus enää ollut kuin tyhjä nimi, jota ei kukaan pelännyt.\nV. 410 marssitti _Länsi-gotilaisten_ kuningas _Alarik_ sotajoukkonsa\n\"ikuisen\" kaupungin edustalle, valloitti yöllisellä rynnäköllä\ntuon \"voittamattoman\" Rooman, joka ei kahdeksaan vuosisataan ollut\nnähnyt vihollisia muuriensa sisäpuolella. Kolme päivää kaupunkia\nryöstettiin, ainoastaan kristittyjen kirkkojen kalliit koristukset\nja kultaiset astiat säästettiin. Viidennen vuosisadan keskipalkoilla\nlähti _Hunnilaisten_ kuningas _Attila_, tuo \"Jumalan vitsa\", jonka\npaljas nimi oli kansainvaellusten hirveisiin verenvuodatuksiin\ntottuneen aikakauden kamalin kauhu, kauan oltuaan Itä-Rooman\nvitsauksena, läntistä keisarikuntaa miekan terällä valloittamaan.\nRyöstäen, polttaen, hävittäen kulki hän aina Loire-joelle asti,\nkunnes Aetiuksen kuuluisa voitto _Katalaunian tasangolla_ (451)\nkeskeytti hänen voittoretkensä. Paluumatkalla poikkesi Attila,\njoka ei suinkaan pitänyt itseään voitettuna, Italiaan, marssittaen\nsotajoukkonsa Roomaan asti. Mitä kurjimmalla tavalla paljastaa\nkeisarikunta kykenemättömyytensä tätä, samoinkuin lukuisia muita\nvihollisiansa vastustamaan, se on kuin kuoleman kanssa taisteleva\nvanhus, joka ei enää jaksa kättänsäkään nostaa. Ruostunut, murtunut\non Rooman ennen voittosa miekka; veltostunut, voimaton sen kansa.\nMutta Attilan uhatessa tuota \"ikuista kaupunkia\", astuu sen\nmuurien takaa häntä vastaan aseeton mies, jota barbari ei kykene\nvastustamaan, siten antaen meidän aavistaa, että Rooman mahtavuuden\naika ei vielä ole mennyt, vaikka se vastedes esiintyy aivan toisella\ntavalla kuin ennen. Tämä mies on Rooman piispa _Leo Suuri_. Hänen\narvokas käytöksensä ja vakava puheensa teki niin syvän vaikutuksen\nAttilaan, että tämä ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana suostui\nrauhaan sekä poistumaan Italiasta.\n\nV. 440 oli tämä Leo päässyt Rooman piispaksi. Hän on sama mies,\njoka niin tuntuvasti otti osaa Kalcedonin kirkolliskokoukseen, ja\nkoko hänen käytöksensä osottaa selvästi, että hän piti itseään\netevämpänä kirkon kaikkia muita palvelijoita sekä vaati itselleen\nvastaavaa kunnioitusta. Samaan suuntaan olivat muutkin Rooman\npiispat jo ennen Leon aikoja työskennelleet, vaikka tämä heidän\ntarkoituksensa ei vielä niin selvästi esiintynyt. Tällainen vaatimus,\njolle \"ikuisen kaupungin\" vanha maine lisäsi voimaa, perustui siihen\nväärään käsitykseen, että muka Vapahtaja, lausuessaan Pietarille\n\"tälle kalliolle tahdon minä seurakuntani rakentaa\" oli hänelle\nuskonut koko kirkon hallituksen ja ikäänkuin määrännyt hänen muiden\napostolein ruhtinaaksi. Tähän liittyi se taru, että mainittu\napostoli oli ollut Rooman seurakunnan ensimmäinen piispa. Hänen muka\njälkeläisinä tahtoivat Rooman piispat itselleen omistaa kirkollisen\nylimysvallan. Myöntää täytyy sitä paitsi, että sikäläiset piispat\nusein olivat eteviä miehiä, jotka uskonnollisissa riitakysymyksissä\ntavallisesti kannattivat oikeata mielipidettä, ja tämä seikka\nlainasi heidän vallanhimoisille vaatimuksilleen oikeuden varjon\nainakin taikauskoisen kansan silmissä. Millä tavoin papistokin jo\ntähän aikaan käsitti Rooman piispan aseman kristikunnassa todistaa\nmuun muassa seuraava seikka. Kun Leon kirje luettiin Kalcedonin\nkokouksessa, huusivat kokouksen jäsenet riemastuneina: \"tuo on isien\nusko, apostolein usko. Kirottu olkoon jokainen, joka ei myönnä\noikeaksi mitä pyhä Pietari on puhunut Leon suun kautta\". -- Leo oli\noppinut, vakaa, taipumaton ja nerokas mies; suuremmalla menestyksellä\nkuin kukaan ennen hänen aikojaan hän kaikin voimin kartuttaa Rooman\npiispanistuimen mainetta. Syntymäisillään on _paavikunta_, sen enteet\novat jo näkyvissä, vaikka sen mahtavuuden-aika vielä piileilee\ntulevaisuuden hämärässä. -- Leo suuri kuoli v. 461.\n\n\"Minne Attilan hevosen jalka koski, siinä ei enää ruohoa kasvanut\"\nsanoo vanha sananlasku. Voimakaskin valtakunta olisi työläästi\ntointunut tämmöisistä vammoista, ja sitä paitsi uhkasivat onnetonta\nkeisarikuntaa lukemattomat muut viholliset. Vandalilaisetkin tulivat\nAfrikasta, jonka maakunnan he, kuten tiedämme, olivat valloittaneet,\nhyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät kaupunkia neljätoista päivää (455).\nKeisarikunta ei enää yrittänytkään pitää itsestänsä huolta; muutamia\nvuosia vain kestää vielä sen pitkää kuolemankamppausta, kunnes\nrugilainen _Odoaker_ tekee siitä lopun (476).\n\nToisten kansain verellä ja kyyneleillä oli Rooman keisarikunta\nmahtavuutensa perustanut, suuruutensa saavuttanut; mutta kalliina\nperintönä jäi roomalais-kristillinen sivistys vastaisten sukupolvien\nnautittavaksi, ja aikojen kuluessa oli Tiberin kaupunki vielä\ntoistamiseen, mutta tällä kertaa hengellisillä aseilla maailman\nvalloittava. Sentähden lausui jo Leo Suuri eräässä saarnassa:\n\"pakanallinen Rooma voitti maan, valloitti meren; Pietarin istuimen\nkautta pääsi se kristityn maailman ruhtinattareksi, ja vallitsee\nnyt jumalallisen uskonsa kautta laajemmalta, kuin ennen maallisella\nvallallaan\". -- Herra pelasti \"Jaakopin huoneen\" joutumasta\ntuohon yleiseen perikatoon, johon koko sivistynyt maailma hukkui,\narmollisesti suojellen kirkkoansa, vaikka se ylpeytensä ja maallisen\nmielen pettämänä oli eksyvä kauas, kauas oikealta tieltä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nLänsimaiden munkkilaitoksen alku.\n\n\n    -- pysykäät siinä vapaudessa, jolla Kristus meitä vapahtanut on,\n    ja älkäät -- teitänne sekoittako orjuuden ikeesen. Gal. 5: 1.\n\nKuten tiedämme oli munkkilaitos, tuo merkillinen, vuosisatojen\nkuluessa varsin tärkeä ilmiö kristikunnan historiassa, syntynyt\nitämaissa. Erakkoelämästä sai se alkunsa ja kehittyi vähitellen\njärjestetyiksi yhtiöiksi, kehottaen lukemattomia ihmisiä luopumaan\nmaailmasta ja antautumaan hiljaiseen, miettivään, hartaudelle ja\nrukoukselle pyhitettyyn elämään, kaukana julkisuuden meluavista\noloista. Työläästi saavutti se kannatusta länsimaiden kansoilta, nämä\nkun luonteeltaan olivat taipuvaiset toimintaan ja käytännöllisyyteen.\nAjanvaiheet vaikuttivat kuitenkin, että sitä täälläkin vähitellen\nruvettiin suosimaan. Me tiedämme minkä vaikutuksen kertomus\n\"pyhästä\" Antoniuksesta teki Augustinukseen, eikä hän ollut ainoa,\njonka sydämmessä erakkojen esimerkki herätti yksinäisyyden ikävää.\nPäinvastoin kävi mieltymys munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään\nvuosien vieriessä yhä yleisemmäksi länsimaissakin. Tuo ääretön\ntapainturmelus, kristittyjen siveellinen velttous, barbarein\nalituiset hyökkäykset Rooman alueelle, joiden hävityksille ja\nryöstöille kaikki seudut olivat alttiit -- kaikki saarnasi\nvoimakkaasti maallisen elämän viheliäisyydestä, kehottaen ihmisiä\nvetäytymään yksinäisyyteen, siten kokonaan irtautuaksensa tämän\nmaailman katoavaisista tavaroista, sen pettävistä unelmista ja\ntoiveista. Etevimmät henkilöt, kuten Augustinus, Ambrosius y.m.\npuolustivat munkkilaisuutta ja asettivat yksityisen elämänsä sen\nvaatimusten mukaan. Semminkin Hieronymuksen esimerkki houkutteli\nmonen, yhteiskunnan monivärisiin, häiritseviin oloihin kyllästyneen\nmiehen ja naisen jättämään hyvästi kotiseudulle ja etsimään\nrauhallisemman asunnon kaukaisissa itämaissa, missä yksinäisyys,\npyhien muistien vartioimana, muka voimakkaammin korotti heidän\najatuksensa taivasta kohti.\n\nAjan henki synnytti vähitellen luostareita länsimaissakin. Niitä\nperustettiin lukuisasti Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Galliassa\nsaavutti etenkin tuo ennen mainittu Toursin piispa Martinus suuren\nmaineen luostarein perustajana ja niiden innokkaana suosijana. Kun\nhän kuoli, saattoi 2000 munkkia hänen ruumiinsa hautaan. Mutta\nlänsimaiden munkkielämän järjestäjä ja varsinainen perustaja oli\n_Benediktus Nursialainen_. Roomassa oleskellessaan, kävi hän\nmurheelliseksi sielunsa tilasta ja päätti paeta yksinäisyyteen,\nvaikka hän tähän aikaan vielä oli hyvin nuori. Matkallansa saapui hän\nNeapelin läheisyydessä olevaan jylhään erämaahan: se miellytti häntä\nja hän päätti elää täällä erakkona. Asunnokseen valitsi hän erään\nkolkon vuorirotkon, minne läheisyydessä asuvat munkit toimittivat\nhänelle ruokaa; vaatteena oli hänellä vain lammasnahka. Tuosta\nyksinäisestä miehestä alkoi pian kuulua kummallisia kertomuksia.\nMunkit olivat kuulleet hänen huokailevan ja vaikeroivan sekä nähneet,\nmiten hän tuon tuostakin alastonna heittäysi orjantappurapensaisiin.\nMuiden ihmisten ei ollut onnistunut saada häntä nähdä, paitsi\nmuutamien paimenten, jotka säikähtyneinä kummallisen ilmiön kamalasta\nulkonäöstä luulivat hänen eläimeksi. Tällä tavoin saavutti hän\npäivä päivältä yhä suuremman maineen: hänen pyhyytensä oli kuulusa\nkoko seudussa. Kun erään lähellä olevan luostarin johtaja sattui\nkuolemaan, pyysivät sikäläiset munkit Benediktusta abbotiksensa. Tämä\nalussa kieltäysi vastaanottamasta virkaa, arvellen munkkien piankin\nkatuvan vaalia, mutta kun nämä eivät luopuneet pyynnöstänsä, suostui\nhän vihdoin vaikka epäillen muuttamaan heidän luostariinsa. Pian sai\nBenediktus katkerasti katua, että hän oli jättänyt piilopaikkansa\nvuoren rotkossa. Munkit, näet, eivät tyytyneet uuteen abbotinsa\nylen ankaraan komentoon, hänen vaatimuksensa kävivät heille päivä\npäivältä yhä tukalammiksi ja he alkoivat miettiä, mitenkä he\npääsisivät hänestä. Kun ei muista neuvoista näkynyt apua olevan,\npäättivät he myrkyttää hänen. Benediktus huomasi hankkeen, jätti\nhaikein sydämmin hyvästi munkeille ja palasi takasin luolaansa.\nKuulusan miehen yhä kasvavan maineen kehottamina, saapui samaan\nseutuun paljo erakoita, eikä aikaakaan, niin syntyi täällä luostari\ntoisensa perästä. Mutta Benediktus ei enää viihtynyt näillä paikoin;\nhän päätti lähteä muualle. _Monte-Kassinon_ vuorella näki hän vanhan\nlinnan rauniot, seutu oli mitä kauniimpia, lähellä sivistynyttä\nmaailmaa, ja kuitenkin siitä eroitettuna, jylhien vuorien, rämeiden\nja syvien laaksojen ympäröimänä kun se oli. Tänne hän päätti perustaa\nluostarin, aavistamatta kuitenkin, minkä suuren maineen se piankin\noli saavuttava, Monte-Kassinon luostari kohosi, näet, ennen pitkää\nlänsimaiden luostarein malliksi, eikä mikään luostari ole tullut\nniin kuulusaksi, kuin se. Tietysti ei paikka tätä vaikuttanut, ei\nBenediktuksen mainekaan, vaan pääasiallisesti ne säännöt, joilla\nhän järjesti ja ohjasi sikäläisten munkkien elämän. Nämä säännöt\nvalmistuivat v. 529. Koska länsimaiden munkkilaitos suurimmaksi\nosaksi mukaantui näiden ohjeiden mukaan, mainittakoot tässä muutamat\nniiden pääkohdista:\n\nJokaiselle, joka ilmoitti itsensä luostariin otettavaksi, tehtiin\nsisäänpääsö niin vaikeaksi kuin mahdollista. Monta päivää\nnöyryytettiin munkiksi pyrkijää kaikin tavoin; sitten hän vierasten\nhuoneesta käskettiin nuorten munkkien huoneesen, missä joku vanha\nmunkki kertoi hänelle, miten vaikea se tie on, joka viepi Jumalan\nluokse. Jos hän pysyi päätöksessään, sai hän jäädä luostariin.\nHänelle luettiin munkki-säännöt, jotka kerrottiin kuuden ja sitten\nneljän kuukauden perästä. Jos tyydyttiin hänen käytökseensä,\npidettiin häntä soveliaana pääsemään munkiksi. Omaisuutensa antoi\nhän luostarille tahi köyhille. Sitten kirjoitti tahi kirjoitutti hän\nanomuskirjansa, jossa hän sitoutui pitämään munkkilupaukset. Nämä\nkerrottuansa luostarin rukoushuoneesen kokoontuneen veljeskunnan\nkuullen, laski hän anomuskirjansa alttarille, jonka alla pyhien\njäännökset olivat, jotta nämäkin olisivat hänen lupauksensa\ntodistajina. Tästä hetkestä oli hän munkkina luostariin sidottuna.\n\nSeitsemän kertaa vuorokaudessa pidettiin jumalanpalvelus.\nVälitunneilla toimittivat munkit käsitöitä taikka viljelivät\nluostarin maata; abboti valvoi tarkasti heidän työtänsä; laiskuutta\npidettiin kaiken paheen siittäjänä. Ainoastaan sairaat saivat syödä\nlihaa; toiset nauttivat ravinnokseen kasveja, munaa ja kalaa. Aterian\naikana, jonka kestäessä mitä suurin hiljaisuus vallitsi, luki\nyksi veljistä ääneen raamatusta tahi jonkun katolisen kirjailijan\nkirjoittamasta kirjasta. Pieninkin poikkeus munkki-säännöistä\nrangaistiin ankarasti. Syyllinen sai yksityisen tahi julkisen\nnuhteen; jos hänen rikoksensa oli törkeä, täytyi hänen kärsiä nälkää,\ntaikka suljettiin hän veljeskunnan yhteydestä, taikka rangaistiin\nruumiinkurituksella, rikoksen laadun mukaan. Se, joka oli erotettu\nveljeskunnasta, ei saanut pitää kanssakäymistä kenenkään kanssa; kun\ntoiset olivat rukoushuoneessa, täytyi hänen olla polvillaan oven\ntakana sekä polvistuen lähestyä jokaista, joka tuli ulos huoneesta.\nKovin rangaistus oli luostarista erottaminen.\n\nErityistä huomiota ansaitsevat ne säännöt, jotka koskevat abbotia.\nHän on Kristuksen sijainen; häntä tarkoittivat Herran sanat:\njoka teitä kuulee, hän kuulee minua. Sen tähden on kuuliaisuus\nabbotia kohtaan munkin ensimmäinen velvollisuus: ei kukaan saa\nhäntä vastustaa, ei hänen läsnäollessaan istuakaan erityisettä\nkehotuksetta. Abboti ei saa opettaa mitään, joka on Kristuksen\nkäskyjä vastaan. Hän muistakoon, että hänen Herran tuomionistuimen\nedessä on tekeminen tili virastansa ja opistansa. Hänen tulee opettaa\nmunkkeja enemmän elämällään kuin sanoilla, ja hän varokoon ettei\nhän, toisia neuvoessa, itse ole syyllinen. Hän ei tehkö erotusta\nniiden munkkien välillä, jotka luostariin tullessa olivat vapaita, ja\nniiden, jotka orjina munkeiksi olivat ruvenneet. Sillä Kristuksessa\nme kaikki olemme yksi, eikä Jumala katso ihmisen muotoa. Abbotin\nvelvollisuus on rangaista pahe heti alussa, muistaen Eliaa ja hänen\npoikiansa.\n\nVarsinaiset munkkilupaukset olivat kolme: puhtaus s.o. naimattomuus,\nköyhyys ja kuuliaisuus. Paljon puhutaan Benediktuksen säännöissä\nnöyryydestä, josta hyveestä mainitaan 12 eri astetta. -- Ei käy\nkieltäminen, että hänen määräyksensä tähtäävät tuohon evankeliseen\nvapauteen, joka lapsen mielellä antautuu taivaallisen Isän\nvaatimuksia noudattamaan, mutta itse munkkilaitos ei ollut omiansa\nvapauttamaan ihmisiä lain orjuudesta, se päinvastoin laski heidän\nniskoillensa ikeen, jota he eivät voineet kantaa. Arvaamattoman\nsuuri on luostarein vaikutus länsimaiden historiassa ollut. Kun\nkansainvaelluksen kuohuvat aallot toimittivat hävitystyötänsä\nkaikissa maissa, kun vanhan maailman oppilaitokset olivat raunioina,\nyleinen sekasorto ja turvattomuus vallitsi, eikä muuta oikeutta\nollut olemassa, kuin väkevämmän miekan terään perustuva voima,\nolivat luostarit henkisten rientojen ja kaiken aatteellisen\nelämän ainoat turvapaikat. Benediktuksen säännöt kehottivat,\nnäet, munkkeja nuorisolle opettamaan sivistyksen alkeita, ja\nkun oppinut _Kassiodorus_ v. 438, liittyen Benediktukselaisten\nmunkkiyhdistykseen, perusti _Vivariumin_ luostarin Kalabriassa,\nalkoivat munkit, hänen esimerkkiänsä noudattaen, tieteitäkin\nharrastamaan. Samoin kuin he ahkeralla työllään saivat luostarein\nautioiden erämaiden ympäröimät alueet kukoistamaan ja viljelyksen\nhedelmiä kasvamaan, samoin virittivät he sivistyksen valoa\nrauhoitetuista, hiljaisista asunnoistaan henkisen elämän\nviljavainiolle. Kaukaiseen pakanamaailmaankin ulottui luostarein\nvaikutus, sillä niissä kasvatettiin lähetyssaarnaajia, jotka\nlevittivät Kristuksen evankeliumia keskiajan kansoissa. Mutta kuinka\nsuuri luostarein merkitys, miten viehättävä munkkien hiljainen,\nhartaalle miettimiselle vihitty elämä monessa suhteessa onkin,\nvarma on toiselta puolen, että munkkilaitos jo varhain paljastaa\narveluttavia paheita, siten osottaen alusta alkaen rakentaneensa\nväärälle perustukselle. Luostarein muurien sisällä on moni nääntynyt\nepätoivoon lain ikeen alla, löytämättä Häntä, joka yksin voi syntistä\nauttaa, vapahtaa, pelastaa; lukemattomat sydämmet ovat näissä elävien\nhaudoissa ikävästä särkyneet; arvaamattoman monet ihmiset, joiden\nvapaan, urhoollisen toiminnan kautta julkisen elämän alalla Jumalan\nvaltakunta olisi voittanut suuria voittoja maailmassa, ovat näissä\nihmissääntöjen vartioimissa kammioissa menettäneet vapautensa,\ntylstyneet toimettomuudesta, kuihtuneet ja kuolleet, käyttämättä\nniitä lahjoja, joilla Herra oli heidät varustanut taisteluun tämän\nmaailman jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan.\n\nLuostarit olivat sen piispan tarkastuksen alaisina, jonka\nhiippakunnassa ne olivat. Mutta kun piispat usein väärinkäyttivät\noikeuksiansa, mielivaltaisesti kohtelivat abboteja, vieläpä koettivat\nitselleen anastaa heidän talonsakin, osti moni luostari heiltä n.s.\n_vapaakirjeen_, joka maallisen oikeuden vahvistamana suojeli munkkeja\npapiston mielivallalta. Alussa olivat munkit maallikkoja, mutta\nvähitellen ruvettiin heitä papeiksi vihkimään. Muuten saavuttivat\nluostarit tuon suuren historiallisen merkityksensä, johon olemme\nviitanneet, vasta myöhempinä aikoina, niin että täydellisempi\nkertomus munkkilaitosta koskevista seikoista kuuluu keskiajan\nhistoriaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\nViides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).\n\n\n    Niin ajattele siis, kuinka sinä saanut ja kuullut olet, ja pidä\n    se ja tee parannus. Ellet sinä siis valvo, niin minä tulen sinun\n    päälles niinkuin varas, ja et sinä tiedä, millä hetkellä minä\n    sinun päälles tulen. Ilm. k. 3: 3.\n\nMielipahalla ja katkerin sydämmin jätti moni keskustelujen päätyttyä\nKalcedonin kokouksen. Toiset olivat tyytymättömät siitä, että olivat\nsuostuneet allekirjoittamaan sitä päätöstä, jonka mukaan Nestorius\njulistettiin harhaoppiseksi; suuri osa kokouksen jäsenistä taas oli\nmieltynyt monofysitismiin eikä hyväksynyt uutta tunnustuskaavaa, se\nkun oli poistanut kirkon opista sanotun harhaopin ykspuolisuudet.\nUusia rettelöitä syntyi tuon tuostakin, ja levottomuus kävi päivä\npäivältä yhä suuremmaksi. Surkea näköala esiintyypi silmäimme eteen.\nKaikkialla erimielisyyttä, kiistaa, riitaa -- ei enää itse opista,\nsillä sitä ei pystytä arvostelemaan, vaan sanoista ja lauseparsista.\nTotuuden pyhä Henki on poistunut taistelutantereelta, kiivas\npuoluekiihko määrää riidan vaiheet. Semminkin tuottivat Monofysiitat\nsanomatonta häiriötä kirkolle. He pyysivät suojelusta hallitukselta\nja saivat aikaan, että uskonnolliset riidat muuttuivat valtiollisten\npuolueiden aseiksi; pian vaikuttivat kirkolliset puolueet hovissa\nja pääkaupungissa tapahtuviin vallankumouksiinkin. Kaupungeissa ja\nmaalla oli ääretön joukko joutilaita pappeja ja munkkeja, jotka\nolivat valmiit asettumaan kiihkosten kansanlaumain johtajiksi ja\nusein tapahtui verisiä kahakoita, etenkin Konstantinopolissa,\nmissä uskonnolliset kiistat takertuivat kannattamaan valtiollisten\npuolueiden, _sinisten_ ja _vehreäin_, [Näitä puolueita, joiden\nverisistä kahakoista Itä-Rooman keisarikunnan historia tietää\npaljon kertoa, saivat nimensä pukunsa värin johdosta.] hurjaa\ntaistelua kaduilla ja kilpa-ajopaikalla. Ei Herran kunnia eikä Hänen\nvaltakuntansa voitto enää ole kristittyjen silmämääränä eikä Häneltä\napua rukoilla, vaikka koko itäisen kirkon tulevaisuus näyttää niin\nkolkon toivottomalta. Oma etu, maallinen arvo ja kunnia ohjasi\nheitä ja keisariin he turvasivat saavuttaaksensa tarkoituksensa.\nVoi miten surkeata, kun ihmiset, paaduttaen sydämmensä Pyhän Hengen\nvaroituksilta ja nuhteilta, käyvät suruttomiksi sielunsa tilasta ja\netsivät tämän maailman katoovaisia aarteita, sen mahtavain apua ja\nsuosiota! Silloin poistuu Herran Henki seurakunnasta ja Hänen vihansa\ntuomio lähestyy.\n\nPoistaaksensa eripuraisuutta kirkosta, toimitti keisari _Zeno_\nv. 482 sovituskaavan, jolla hän toivoi saavansa kirkolliset\nriidat asettumaan. Se oli pintapuolinen ja epäselvä, hyväksyi\nnicaealais-konstantinopolilaisen tunnustuksen, mutta hylkäsi\nmyöhempien kokousten tekemät päätökset sekä kielsi kaikki\nuskonnolliset riidat. Kummankin puolueen, semminkin ankarain\nmonofysiittain halveksivana lisäsi se vain kiistaa ja puolueiden\nlukua. Etenkin munkit, jotka itsensäkieltämisessä muka olivat\nkokonaan hyljänneet maailman ja kuitenkin vallanhimosta pyysivät\nsitä vallita, ottivat kiihkolla osaa taisteluun. Konstantinopolissa\nsyntyi kapina; vimmastunut kansa kantoi seipään päässä ihmisen päätä\nkadulta toiselle, huutaen raivoissaan: \"katsokaat kolminaisuuden\nvihollista.\" Meteli kyllä asettui, kun keisari esiintyi\nkapinoitsevain keskuudessa, riisti kruunun päästänsä ja uhkasi\nluopua hallituksesta, ellei kansa taipuisi sovintoon ja rauhaan;\nmutta uusia samankaltaisia häiriöitä sattui tuon tuostakin, eikä\nparemmista ajoista enää näkynyt olevan toivoakaan. Mennyt on itäisen\nkirkon tosi kristillisyyden synnyttämäni hyveiden ja hengellisen\nvalistuksen jalo aika, jonka ylevät muistot ovat kirkkohistorian\nkalliimpia. Samoinkuin tautivuoteella sairastava houraillen uneksii\nsiitä, mitä hän ennen terveenä on ajatellut ja toimittanut, samoin\nmatkii kreikkalainen kirkko nyt tyhjillä sanoilla muinoin toimittamia\nurotöitään, käsittämättä niiden merkitystä, kykenemättä kartuttaa\nmenneiden aikojen sille jättämää suurta perintöä. Se ei enää ajattele\nmitä se on \"saanut ja kuullut;\" ja sentähden on Herran Henki siitä\nluopunut.\n\nTällä kannalla olivat itäisen kirkon olot, kun _Justinianus\nI_ astui Konstantinopolin keisarien valtaistuimelle (527).\nHänen hallituksensa, jota kesti aina vuoteen 565, oli verraten\nrauhallinen ja loistava, vaikkei hän itse ensinkään ollut mikään\netevä henkilö. Justinianuksen suuret sotapäälliköt vapauttivat\nAfrikan Vandalilaisten ja Pohjois-Italian Itä-gotien rasittavasta\nikeestä, mainiot tiedemiehet ja oppineet työskentelivät henkisellä\nviljavainiolla; -- näyttääpä hetkeksi siltä, kuin heräisi\nkreikkalais-roomalais maailman vanha maine jälleen uuteen eloon.\nMutta siltä näyttääpi vain, sen aika on loppunut, sen elinvoima\nainaiseksi kuihtunut, kukistunut; iltarusko tuo on, eikä aamukoitto,\njoka vielä hohtaa taivaan reunalla, ennenkuin itäisenkin\nkeisarikunnan kuolinhetki on tullut. Turhaan ryhtyi Justinianus\nrakentamaan tuota maailman mainiota Konstantinopolin kirkkoa, jonka\nkomeudelle ei yksikään vanhan ajan kirkoista voinut vetää vertoja.\nSille kyllä annettiin nimeksi: \"Sofian (viisauden) kirkko\" ja sitä\nkatsellessa kerrotaan keisarin ihastuneena huudahtaneen: \"minä\nolen sinun voittanut, Salomo;\" mutta \"Jumala on henki ja totiset\nrukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa!\" Mistä arvosta\noli tuo kaunis nimi, mistä merkityksestä kaikki ulkonainen loisto ja\nsuuruus, kun ei etsitty viisautta ylhäältä eikä Jumalalta rukoiltu\nsitä Henkeä, joka totuudessa johdattaa? Tyhjä kuori, lumoava varjo\nvain!\n\nJustinianus harrasti puhdasta oppia ja koetti kaikin voimin säilyttää\nKalcedonin kokouksen päätöstä kirkon tunnustuksessa. Mutta hovin\njumaluusppineet sekä keisarinna _Teodora_, joka oli mieltynyt\nmonofysitismiin, kokivat kilvan eksyttää hänen hyvää tahtoansa, eikä\ntämä suinkaan ollut vaikeata, Justinianukselta kun kokonaan puuttui\nvalistusta ja käsitystä uskonnollisella alalla. Ensin saivat he\nhänen hyväksymään tuon Monofysiittain käyttämän lauseen \"Jumala on\nristiinnaulittu\" (533). Vastapuolueen kyllä onnistui saada Origines\ntoisen kerran kirotuksi, mutta Teodora kosti sille, viekkaudellaan\npakottamalla keisaria harhaoppiseksi julistamaan kolmen etevän\nantiokialaisen opettajan teokset (544). Kun useat hengelliset\nkieltäysivät allekirjoittamasta tätä päätöstä, kutsui Justinianus\nkokoon _viidennen yleisen kirkolliskokouksen_. Se pidettiin\n_Konstantinopolissa_ v. 553. Kuinka kurjan mitätön on tämä kokous,\nverrattuna niihin kuuluisiin kokouksiin, joissa itäinen kirkko ennen\noli kehittänyt kristillistä tunnustusta siunaukseksi ja ohjeeksi\ntuleville sukupolville! Tyydyttääksensä Monofysiittain vaatimuksia\nja sovittaaksensa heidät kirkon kanssa, nosti Justinianus uudestaan\nkysymyksen noiden kolmen antiokialaisen opettajan harhaoppisuudesta.\nTämän ajan kristityt olivat tottuneet enemmän kiroomaan, kuin\nsiunaamaan, ja pitkittä keskusteluitta hyväksyi kokous keisarin\nehdotuksen, jonka mukaan nuo kolme opettajaa julistettiin\nharhaoppisiksi. Ei muusta ollut kysymystäkään -- siinä kaikki. Ja\ntämä on Atanasiuksen, Basiliuksen, Krysostomuksen kuulusa kirkko!\nMiten surkea on nyt sen tila! Justinianus pettyi suuresti toiveissaan\nsaada Monofysiitat yhtymään kirkkoon. Päinvastoin kasvoi heidän\ntyytymättömyytensä päivä päivältä, eikä aikaakaan, niin rikkoivat\nhe kaiken yhteyden katolisen kristikunnan kanssa ja muodostivat\noman kirkkokuntansa, johon kuuluivat: 1) _koptilaisten_ kristittyin\nkansalliskirkko Egyptissä ja Abessiniassa; 2) _armenialaiset_\nkristityt, joita vielä nykyäänkin on paljo Armeniassa, Persiassa,\nTurkinmaassa ja Venäjällä; 3) _jaakopilaiset_ Syyriassa ja\nMesopotamiassa (nimensä saaneet päämiehestään _Jaakop Baradaista_).\n\nSamoinkuin itäinen kirkko, hajosi itäinen valtakuntakin hajoomistaan.\nSe kyllä oli nimeksi vielä olemassa lähes tuhannen vuotta, mutta\nei ole sen historia tästälähin muuta kuin kertomus pitkästä\nkuolemankamppauksesta. Katsellessamme itäisen keisarikunnan yhä\nsurkeampaa tilaa, emme saata olla muistamatta, miten etenkin tämä\nvaltakunta marttyyriaikakauden verisinä päivinä oli raivonnut\nkristikuntaa vastaan; ja kun näemme tämän aikakauden, maailmaan\nmieltyneiden kristittyjen valtion lempilapsina yhä lukusammin\njoutuvan tuon yleisen turmeluksen pyörteesen, eivätkä eksyneet\nihmiset enää kuningasten kuninkaalta rukoile apua onnettomalle\nisänmaallensa, on meistä kuin sen sijaan kuulisimme veritodistajain\ntuolla ylhäällä taivaissa rukoillen huutavan: \"sinä pyhä ja totinen\nHerra! kuinka kauan et sinä tuomitse ja meidän vertamme kosta\nniille, jotka maan päällä asuvat?\" Ken ei Itä-Rooman keisarikunnan\nvaiheistakin jo tähän aikaan huomaa, miten vanhurskaan Jumalan tuomio\nlähestyy tämän maailman valtakuntia ja niiden katoavaa kunniaa, jos\nkohta se viipyykin, sillä \"yksi päivä on Herran edessä niinkuin\ntuhannen ajastaikaa\".\n\n\n\n\nXX.\n\nJumalanpalvelus ja juhlat.\n\n\n    Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä\n    ja totuudessa häntä rukoileman. Joh. 4: 24.\n\nKun kristikunta vainotusta asemastaan pääsi valtion lempilapseksi,\nei tarvinnut sen enää, kuten marttyyriaikakauden vaarallisina\naikoina, piilopaikoissa eikä halvissa rakennuksissa toimittaa\njumalanpalvelustansa. Tämän maailman mahtavat tarjoutuivat kilvan\nsitä suosimaan, laskien tavaransa ja rikkautensa kristittyjen jalkain\njuureen. Kaupungeissa ja maaseuduilla ruvettiin rakentamaan kauniita\nkirkkoja, ja pian saattoi niiden yhä karttuvasta luvusta nähdä,\nettä pakanuuden valta oli sortunut ja kristinusko päässyt voitolle\nmaailmassa. Semminkin olivat suurten kaupunkien jalot kirkot omiansa\nherättämään ihmettelyn huomiota kaikissa ja ylentämään ihmisten\nsydämmiä sen Herran puoleen, jonka kunniaksi ne olivat rakennetut.\n\nLänsimaiden kirkot rakennettiin vanhojen _basilikain_ [Näitä\nrakennuksia tapaamme pakanuuden aikakaudella paljon Rooman\nkeisarikunnan maissa. Niitä käytettiin palatseina taikka julkisen\noikeuskäynnin huoneina. Kristinuskon päästyä keisarikunnan\nvaltionuskonnoksi, muodostettiin basilikoista monessa paikoin\nkirkkoja.] mallin mukaan ja saivat senvuoksi saman nimenkin.\nNe muodostivat säännöllisen suorakaiteen, ja niiden suunta oli\ntavallisesti idästä länteen. Itäisessä päässä, joka oli kaaren\nmuotonen, oli lattia korkeammalla kuin kirkon muissa osissa. Pitkin\ntuota kaarevaa seinää istuivat presbyterit, keskellä oli piispan\nmuita korkeampi istuin. Viimmemainitun paikan ja varsinaisen kirkon\nvälissä oli ehtoollispöytä eli alttari, joka siis oli erikseen\nseinästä eikä, niinkuin meidän kirkoissamme, siinä kiinni. Alttarin\noikealla puolella olevalle pöydälle pantiin seurakunnan vapaaehtoiset\nlahjat, kunnes ne ehtoollis-leiväksi ja viiniksi siunattiin;\nvasemmalla puolella oli säiliö, jossa kirkon astiat puhdistettiin,\nennenkuin ne, jumalanpalveluksen päätyttyä, vietiin sakaristoon.\nAlttarin edustalta laajeni kirkko kummallekin puolelle. Tämä osa\noli laiva, miksi sitä sekä sen muodon että sanan kuvannollisen\nmerkityksen vuoksi sanottiin, muodosti varsinaisen, idästä länteen\noikoavan rakennuksen kanssa ristin. Eivät aavistaneet pakanat, kun he\ntähän muotoon basilikansa rakensivat, että näiden mykät seinätkin,\nkristityiksi kirkoiksi muodostettuina, kerta olivat todistavat\nHänestä, joka Golgatan ristillä sovitti maailman Jumalan kanssa.\n\nPoikkiristi ja tuo siihen yhtyvä kaareva äärimmäinen pää olivat\nverhotetulla aidalla erotettuina kirkon päälaivasta, jonka kaksi\npilaririviä jakoi kolmeen osaan. Lähinnä aitaa istuivat seurakunnan\nvarsinaiset jäsenet, heidän takanansa katekumenit; etäämmällä\nne, jotka olivat suljetut seurakunnan yhteydestä ja katuvaisina\npyrkivät päästä kirkon armovälikappalten täyteen osallisuuteen\njälleen. Konstantinus Suuren ajoista asti oli keisarein tuoli\nkirkon pyhimmässä s.o. väliaidan sisäpuolella, kunnes Ambrosius,\nTeodosius Suuren suostumuksella siirsi sen päälaivaan. Miehet ja\nnaiset istuivat erikseen; itämaiden kirkoissa oli viimmemainittujen\npaikka lehtereillä. Viimmemainitut kirkot erosivat rakennustavan\nsuhteen latinalaisista. Niiden ristilaiva jakoi näet päälaivan\nkahteen yhtä suureen osaan, jota vastoin se länsimaiden kirkoissa\nkohtasi päälaivan enemmän itäisellä puolella, niin että se osa,\nmissä seurakunta istui, oli suurin. Länsimaissa käytettiin lakeita,\nitämaissa kaarevia kattoja, jotka sitä paitsi ristin kohdalla olivat\nvarustettuina korkealla kupolilla. -- Itämaiden kirkoista oli Sofian\nkirkko Konstantinopolissa, josta ennen on mainittu, komein.\n\nNeljännellä vuosisadalla aljettiin kaunistaa kirkkoja taideteoksilla,\njoita kristityt tähän saakka olivat käyttäneet ainoastaan\nkodeissansa, katakombeissa ja kirkkomailla. Gregorius Nyssalainen\nkertoo eräässä kirkossa nähneensä Iisakin uhrausta kuvaavan\nmaalauksen, jota hän sanoo monesti kyynelsilmin katselleensa. Hän\noli hyvin mieltynyt tämänkaltaisiin koristuksiin, lausuen muun\nohessa \"mykkä maalaus kirkon seinällä puhuu ja vahvistaa\", ja\nsamaan tapaan ajatteli ja puhui moni muukin silloisen kirkon etevä\nopettaja. Toiset vastustivat jyrkästi tätä katsantotapaa, pitäen\nsitä rikoksena sen Jumalan käskyä vastaan, joka laissansa lausuu\n\"ei sinun pidä tekemän itselles kuvaa eli jonkun muotoa\". Mutta\nkaiken vastustuksen uhallakin ruvettiin yhä yleisemmin kaunistamaan\nkirkkoja veistokuvilla, maalauksilla sekä muilla koristuksilla.\nVapahtajaa kuvattiin tavallisesti karitsan muotoseksi. Miten\nviatonta tämä itsessään olikin, piileili siinä paljo taikauskoa\nja epäkristillistä mieltä, joka aikojen kuluessa esiintyi yhä\ntörkeämmässä muodossa, jota enemmän Henki poistui seurakunnasta\nja jumalanpalvelus hengellisen hartauden salaisuudesta muuttui\nulkonaiseksi tavaksi ja sielullisten tunteiden ja nautintojen\nvälikappaleeksi. Tähän aikaan ruvettiin myös yhä huolellisemmin\nkokoamaan sekä kunnioittamaan pyhimysten muistoja, heidän omistamia\nvaatteitansa ja muuta tavaraa. Jos kirkko (tämä tapahtui hyvin usein)\nrakennettiin jonkun pyhimyksen muistoksi, koottiin hänen jäännöksensä\nja asetettiin alttarin alle. Pian ei tietänyt kristikunta mitään\nrajaa tällaisten kuolleiden esineiden epäjumaloimiselle, ja paljo\npetostakin harjoitettiin niillä. Niinpä säilytettiin ja kaupiteltiin\npuun kappaleita, joita väitettiin Kristuksen ristin [Tämän oli tarun\nmukaan Konstantinus Suuren hurskas äiti Helena, käydessään pyhässä\nmaassa, muka löytänyt, vaikkei Eusebiuskaan, joka ei suinkaan ole\nliika arka historiallisen totuuden suhteen, kun keisarillisen perheen\nmaine on kysymyksessä, siitä sanaakaan mainitse.] osiksi ja niitä\nsanottiin ihmeitä tekeviksi. Marttyyrein ja pyhimysten oleellisista\nja tarunmukaisista jäännöksistä sepitettiin mitä kummallisimpia\nkertomuksia ja niiden kunnioittaminen kävi yhä yleisemmäksi. Useat\nkirkkoisät, niinkuin esim. Augustinus, puhuivat vakavia sanoja\nkarttuvaa taikauskoa ja siihen perustuvaa epäjumalanpalvelusta\nvastaan, ja Teodosius Suuri kielsi erityisellä lainsäädännöllä kaikki\ntämän-kaltaiset pakanalliset tavat, mutta yleinen mielipide kannatti\nniitä, niin että niiden poistaminen kristikunnasta oli mahdoton. Ja\ntämä aikakausi on puhdasoppisuuden suurten voittojen aika! Ei riitä\nsuullinen tunnustus eivätkä tarkimmatkaan uskonnolliset oppikaavat\nsuojelemaan kristittyjä joutumasta pimeyden ruhtinaan verkkoihin.\nTotuudessa johdattaa voipi yksin Jumalan Pyhä Henki, mutta hänen\nneuvonsa, varoituksensa ja opetuksensa ovat siunaukseksi ainoastaan\nniille, jotka, tunnustaen oman sokeutensa ja kykenemättömyytensä,\netsivät valoa Häneltä. Tämän aikakauden kristityt alkoivat tyytyä\nomaan itseensä sekä kirkon jalojen voittojen kautta saavutettuun\ntunnustukseen, he pitivät itsensä viisaina, rikkaina ja -- eksyivät,\npettyivät!\n\nEnnenkuin jumalanpalvelus alkoi, kokoontuivat kristityt kirkon\nedustalla olevalle, kivimuurin ympäröimälle esikartanolle, missä he\nvanhan tavan mukaan pesivät kätensä täällä löytyvässä vesisäiliössä.\nSitten teki jokainen ristin merkin otsallensa ja astui sisälle\nkirkkoon. Jumalanpalvelus alkoi veisuulla, johon koko seurakunta otti\nosaa, vaikka erityinen laulukunta oli asetettu säveleitä ohjaamaan.\nVirren päätyttyä lausui yksi diakoneista korkealla äänellä: \"olkaamme\nhartaat\", jonka jälkeen lectori kirkon päälaivassa olevalta\nkorotetulta istuimelta, jota sanottiin _amboniksi_ [Varsinaisia\nsaarnatuoleja ruvettiin käyttämään vasta keski-aikana.], tervehti\nläsnäolijoita näillä sanoilla: \"rauha olkoon teille\". Seurakunta\nvastasi \"niin sinunkin henkesi kanssa\", ja lectori alkoi lukea\nmäärätyltä paikkoja vanhasta ja uudesta testamentista; lukujen\nvälissä veisasi seurakunta. Nyt alkoi saarna. Diakonit saarnasivat\nambonilta, presbyterit alttarilta, piispat tavallisesti omalta\npaikaltansa, joskus, niinkuin esim. Krysostomus, ambonilta. Saarnan\npäätyttyä pidettiin lyhyt rukous, jonka jälkeen katekumenit ja\nseurakunnan rangaistuksen alaiset, katuvaiset poistuivat kirkosta.\nTähän päättyi jumalanpalveluksen edellinen osa. Nyt kuuluivat jälleen\ndiakonin kehotussanat: \"olkaamme hartaat\", piispa lausui: \"Jumalan\nrauha olkoon teidän kaikkien kanssa\", ja seurakunta vastasi: \"niin\nsinunkin henkesi kanssa\". Taas korottaapi diakoni äänensä, lausuen:\n\"suudelkaat toinen toistanne pyhällä suudelmalla\", jonka jälkeen\npapit antavat suuta piispalle ja seurakunnan jäsenistä miehet\nmiehille ja naiset naisille. Vakaalla äänellä huutaa diakoni: \"älköön\ntäällä olko kukaan katekumeni, uskoton tahi harhaoppinen. Älköön\nkenelläkään olko mitään toistansa vastaan, älköön tulko kukaan tänne\nteeskennellen\". Lausuttuaan muitakin kehotus- ja varoitussanoja,\nviepi hän sitten uskovaisten lahjat alttarille, missä piispa,\njuhlapukuun puettuna, ottaa ne vastaan ja tekee niiden päälle\nristin merkin. Sitten lausuu piispa: \"olkoon teidän sydämmenne ja\najatuksenne tuolla ylhäällä\", johon seurakunta vastaa: \"me ylennämme\nsydämmemme Herran puoleen\". Taas kuuluu piispan ääni: \"kiittäkäämme\nHerraa\"; kaikki vastaavat: \"se on soveliasta ja oikein\". Alottaen\nsanoilla: \"totisesti on soveliasta ja oikein\" rukoilee piispa,\nylistäen koko maailman luojaa ja ylläpitäjää ja kiittäen Jumalaa,\njoka on lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan ihmisiä pelastamaan,\nsekä kertoo muutamia kohtia Jesuksen kärsimisen historiasta,\njonka jälkeen hän ryhtyy vihkimään ehtoollisaineet. Tämä tapahtui\nseuraavilla sanoilla: \"Sinulle, oi kuningas ja Jumala, tuomme\nKristuksen käskystä tämän leivän ja viinin, kiittäen Sinua Hänen\nkauttansa siitä, ettäs olet pitänyt meitä mahdollisina astumaan\nSinun eteesi tätä pyhää palvelusta toimittamaan, ja rukoilemme\nSinua armollisesti katsomaan näitä lahjoja ja niihin mielistymään\nvoideltusi kunniaksi. Lähetä Pyhä Henkesi, Jesuksen Kristuksen\nkärsimisen todistaja, tätä uhria siunaamaan, ja valkeuteen tuomaan\ntämän leivän ja viinin voideltusi ruumiina ja verenä, jotta ne,\njotka siitä osallisiksi pääsevät, saisivat syntinsä anteeksi,\nvapahdettaisiin perkeleen petoksista, täytettäisiin Pyhällä Hengellä,\nolisivat otolliset Sinun voideltullesi ja saisivat ijankaikkisen\nelämän\". Sitten rukoiltiin kirkon, sen palvelijain, keisarin,\nsotajoukon, pyhimysten, kansan, vielä niidenkin edestä, jotka\nvainosivat Herran seurakuntaa sekä \"Isä meidän\". Kehotettuaan\nläsnäolijoita hartauteen, lausui piispa: \"mikä pyhä on se pyhille\nannetaan\", johon seurakunta vastasi: \"yksi on pyhä, yksi on Herra,\nyksi Kristus, ylistetty ijankaikkisesti, amen\". Lopuksi lausui\npiispa seuraavat ylistyssanat: \"kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,\nmaan päällä rauha ja ihmisille hyvä tahto. Hosianna Davidin poika,\njoka tulee Herran nimessä, ja Hän on meille ilmoitettu. Hosianna\nkorkeudessa\"! Ensin nautti piispa, hänen jälkeensä läsnäolevat papit\nHerran ehtoollisen, joka sitten jaettiin seurakunnalle. Jokainen\nvastaanotti käsin leivän, jota antaessa piispa lausui \"Kristuksen\nruumis;\" diakoni taritsi viinin, sanoen: \"Kristuksen veri, elämän\njuoma\". Kun tämä pyhä toimitus oli loppunut, vastaanotti seurakunta\npolvistuen piispan siunauksen ja poistui kirkosta.\n\nTämmöiseksi muodostui jumalanpalvelus oppiriitojen aikakaudella.\nSen pääpiirteet ovat samat kuin marttyyrein aikana, ja kuitenkin\non erotus suuri, jos asiaa likemmin tarkastelemme. Pieni oli se\nseurakunta, joka vainojen kovina päivinä siellä täällä oli koolla\nrukoilemassa ja ylistämässä ristiinnaulittua kuningasta, verrattuna\nnoihin lukusiin kuulijakuntiin, jotka keisarein komeissa kirkoissa\ntuhansien kynttiläin kirkkaassa valossa uteliaina katselivat kaikkea\ntuota suurta ulkonaista loistoa ja, uskonnollisiin riitakysymyksiin\nperehtyneinä, tarkkaan kuuntelivat, oliko pappi puhdasoppinen. Nuo\npakanain väijymät Jesuksen tunnustajat tyytyivät yksinkertaisiin\nsaarnoihin, heidän virsien säveleet eivät taiteellisessa suhteessa\nolleet suuresta arvosta, samoinkuin koko heidän jumalanpalveluksensa\nmaailman arvostelun mukaan tarjosi hyvin vähän viehättävää; mutta\nheidän katsannostaan loisti ylönluonnollinen kirkkaus, vaikka surun\nkyyneleet sen usein, hyvin usein salasivat, ja heidän tunnustuksensa,\nheidän uskonoppinsa oli syvä ja rikas, vaikkei se ollut harjaantunut\npukeutumaan tieteellisesti tarkkoihin ja oppineisin sanoihin. Tämän\naikakauden kristityt vaativat täydellisiä, oppineita ja kauniista\nvertauksista uhkuvia saarnoja, he sepittivät ihanasti sointuvia\nvirsiä, valmistivat yhä täydellisempiä kaavoja jumalanpalvelukselle,\nmutta hartaus ei ole sama kuin ennen, eikä syki kirkon sydän enää\ntuosta Pyhän Hengen siihen vuodattamasta rakkaudesta ja kotikaipuusta\nniin puhtaita tykityksiä, kuin vainojen verisinä päivinä. Ja kuinka\ntarkka, monipuolinen ja syvämietteisiä määräyksiä täynnä kirkon\ntunnustus ja oppi onkin, eksyy se monessa kohden arveluttavalla\ntavalla, synnyttäen raamatusta poikkeavia uskonnollisia tapoja ja\nneuvoja, joiden turmiolliset siemenet sitten rehottaen kasvavat\nkeski-ajan kirkon vainiolla. Me olemme nähneet, miten Kalcedonin\nkokouksen hyväksymä tunnustus \"Jumalan äiti\" sai neitsy Marian\njumaloimisen vakaantumaan kristikunnan jo ennen tähän suuntaan\nkallistuvassa käsitystavassa, ja että tämä erehdys pian synnytti\nuusia samankaltaisia, sen tiedämme myös. -- Jota enemmän pyhimyksille\naljettiin omistaa jumalallista kunnioitusta ja heidän esirukouksiinsa\nja ihmeitä tekevään voimaan ruvettiin luottamaan, sitä enemmän\nhimmentyi kristikunnassa tuo muuttumaton totuus, että Jumala on yksi\nja yksi välittäjäkin Hänen ja ihmisten välillä. Herran ehtoollisenkin\nsuhteen, joka, jos mikään, tarkoittaa, säilyttää ja vahvistaa\nyksinkertaista, lapsellista uskoa ja veljellistä rakkautta Jesuksen\ntunnustajissa, ilmaantui jo tähän aikaan erimielisiä, tieteellisiin\ntutkimuksiin perustuvia, mutta samassa eksyttäviä mielipiteitä.\nToiset tahtoivat pitää tätä sakramenttia vain Kristuksen ruumiin ja\nveren kuvana eli merkkinä, toiset taas valmistivat erehdyttävillä\nmielipiteillään tuota keskiajan väärää oppia, jonka mukaan leipä\nja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta\nmuuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Me emme puhukaan noiden\nlukemattomain nimikristittyjen suruttomasta, epäsiveellisestä\nelämästä tuolla ulkona maailmassa; ajan paheet ovat nähtävinä kirkon\njaloimmissakin edustajissa. Vihollinen on saavuttanut suuren vallan\nkristikunnassa: hän on vaikuttamassa sen kaikkein pyhimmässä: kirkon\ntunnustuksessa ja jumalanpalveluksessa Herran huoneessa.\n\nNiin, synkät varjot himmentävät kirkkohistorian lehtiä oppiriitojen\naikakaudella, mutta onpa niissä valoakin ja kirkkautta. Mitä erittäin\njumalanpalvelukseen tulee, muistamme noita jaloja henkilöitä, jotka,\nJumalan Hengen valaisemina, opillaan ja saarnoillaan urhoollisesti\ntodistivat Herrasta ja pelkäämättä maailman vihaa julistivat Hänen\ntotuuttansa seurakunnille. Läntisen kirkon saarnaajista olivat\nAmbrosius, Augustinus ja Leo Suuri etevimmät; itäisessä kirkossa\nsaavuttivat suuren maineen etenkin Gregorius Nyssalainen, Basilius\nSuuri ja Gregorius Natzianzilainen sekä Krysostomus, tuo vanhan\nkirkon jaloista saarnaajista suurin. Samoin synnytti tämä aika\nmonta etevää virrensepittäjää, joiden kauniita, hengellisiä lauluja\nvähitellen ruvettiin käyttämään julkisessa jumalanpalveluksessa,\njossa ennen ei suvaittu veisattaviksi kuin raamatusta otettuja\nvirsiä. Itäisen kirkon virrensepittäjistä on _Edessan_ piispa\n_Efraim_ (k. 378) etevin, vaan ei voi hän ensinkään vetää vertoja\nlänsimaiden hengellisille runoilijoille, joista mainittakoot\n_Poitiersin_ piispa _Hilarius_ (k. 368), _Prudentius_ (k. 405) sekä\nAmbrosius, jonka maine tässä suhteessa himmentää kaikkien muiden.\n\nJo v. 321 määräsi Konstantinus Suuri että _sunnuntai_ oli pidettävä\npyhänä. Eivät mitkään virkakunnat sinä päivänä saaneet työskennellä,\nja kaikki työ, jota vain saattoi jättää vastaiseksi, oli kielletty.\nSitä paitsi vietettiin _keskiviikkoa_ ja _perjantaita_ pyhäpäivinä,\njolloin paastottiin, nämä päivät kun olivat pyhitetyt Kristuksen\nkärsimisen muistolle. Suurin juhla oli _Pääsiäinen_, jota, kuten\nennen on kerrottu, Nicaean kokouksen päätöksen johdosta vietettiin\nlänsimaisen tavan mukaan. Sen edellä oli 40 päivän pitkä paastonaika,\njonka viimmeistä viikkoa sanottiin piinanviikoksi eli pitkäksi\nviikoksi, siihen kun kuuluivat Herran kärsimisen katkerimmat päivät.\nMerkillisin näistä oli _pitkäperjantai_. Sitä vietettiin hiljaisilla,\nsurua ja sortunutta mieltä kuvaavilla juhlamenoilla; edellisenä\niltana oli juhlallinen Herran ehtoollisen vietto. Pääsiäisjuhla kesti\n8 päivää. Valitettavasti elettiin silloin monessa paikoin hyvin\nylöllisesti. Juhlallinen oli kyllä jumalanpalvelus ja etenkin yöllä\nvasten pääsiäispäivää pukeutui se mitä kauniimpaan ulkomuotoon, mutta\ntämä ei estänyt kristityltä ottamasta osaa kaikenlaisiin turhamaisiin\nmenoihin ja harjoittamasta mitä törkeintä epäsiveellisyyttäkin juuri\njuhlan aikana. Jumalanpalvelus kehotti kristikuntaa iloitsemaan\nylipaimenen suuresta voitosta, jonka muistoksi juhlaa vietettiin,\nmutta se kehotti sitä iloitsemaan Herrassa -- ja kristityt iloitsivat\nmaailmassa. Ken ei jo tässä huomaa meidän onnettoman aikamme paheiden\nenteitä, nyt kun ihmiset kilvan rientävät teatereihin, soitannoihin,\nkansanhuveihin y.m. maallisiin ja syntisiin huvituksiin juuri kirkon\nsuurimpina juhlapäivinä? Erotus on vain se, että meidän aikamme\nnimikristillisyys paljoa törkeämmällä tavalla paljastaa maallisen,\nJumalasta poistuneen mielensä.\n\n50 päivää säilytti jumalanpalvelus tämän juhlallisen ja iloisen\nmuodon. Koko aikana ei paastottu eikä polvistuen rukoiltu. Suurimmat\njuhlapäivät olivat 40:s eli _Kristuksen taivaasen-astumisen päivä_\nja _Helluntai_, jota vietettiin 10 päivää myöhemmin. Kirkon muista\njuhlista on semminkin _Joulu_ huomattava. Sitä vietettiin Kristuksen\nsyntymisen muistoksi joulukuun 25 p. [Vanhan kertomuksen mukaan olisi\nKristus, näet, sinä päivänä syntynyt.], sen mukaan kuin tiedetään\nensikerran v. 360. Itäisessä kirkossa pyhitettiin _Epifanian juhla_\njo vainojen aikana tämän suuren tapahtuman muistoksi, mutta kun\nJoulun viettäminen täälläkin neljännellä vuosisadalla tuli yleiseksi\ntavaksi, sai ensinmainittu juhla toisen merkityksen. Sitä, näet,\nruvettiin itämaissa viettämään Kristuksen kastamisen muistoksi,\nlänsimaissa viisaiden miesten käynnin muistoksi Vapahtajan luona,\njoka tässä tilaisuudessa ilmoittaikse pakanainkin pelastajana. Aika\nmäärättiin tammikuun 6 päiväksi. Joulun 2:nen päivä vietettiin\nStefanuksen, kesäkuun 24 p. Johannes Kastajan, saman kuun 29 p.\nPietarin ja Paavalin muistoksi, jota paitsi muidenkin pyhimysten\nmuistopäivät saivat sijansa kirkon juhlaryhmässä. Neitsy Marialle\npyhitettiin kolme eri juhlaa.\n\nEi siis ollut puutetta juhlapäivistä eikä loistavista juhlamenoista\noppiriitojen aikakaudella. Mutta kuinka paljo maailman rakkautta,\nriitaa, toraa, eksytystä ja kaikkea muuta pahaa piileili tämän\nkauniin vaipan alla!\n\n\n\n\nXXI.\n\nPapisto; Gregorius Suuri.\n\n\n    Niin pitää myös seurakunnan palvelijat toimelliset oleman, ei\n    kaksikieliset, ei juomarit, ei häpiällisen voiton pyytäjät;\n\n    Jotka uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa pitävät; 1 Tim.\n    3: 8-9.\n\n\"Jos keisarit ovat ruvenneet kristityiksi, onko sen takia perkelekin\nkristityksi muuttunut?\" kysyy Augustinus katkeralla ivalla,\nkatsellessaan aikansa siveettömyyttä ja kirkon karttuvaa turmelusta.\nRakas oli hänelle tämä kirkko jaloine muotoineen ja kalliine\naarteineen. Sen yhteydessä oli hän oppinut tuntemaan sen Herran,\njoka verellänsä on meidät Jumalalle ostanut, jotta me, vapautettuina\nsynnin orjuudesta, vaeltaisimme vakaita askeleita rauhan tiellä,\nja usein oli hän ystäväinsä seurassa tuntenut sydämmensä sykkivän\nsanomattomasta ilosta, ajatellessaan ijankaikkisen autuuden majoja\ntuolla ylhäällä, missä Herran palvelijat, uskossa taisteltuaan tämän\nelämän taistelut, enkelein kielillä saavat virittää ylistysvirttä\nKaritsan. Mutta kuinka vähän vastasivat hänen aikuisen kirkon olot\ntuota korkeata tarkoitusta olla valmistuksena sille voittosalle\nseurakunnalle, joka, täydellisesti vanhurskaana, sanomattomassa\nilossa ja kirkkaudessa ikuisesti kiittää Jumalaa! Miten himmeä oli\nnyt käsitys riemuitsevan ja taistelevan seurakunnan yhteydestä, miten\nmieltyneet maailmaan olivat kristittyjen sydämmet, kuinka turmeltunut\nkirkko! Tuo ulkonainen loisto ja tämän maailman mahtavain suosio\nhäikäsi Jesuksen tunnustajain silmät, kiinnittäen heidän ajatuksensa\nja mielensä katoavaisiin; he kävivät veltoiksi, suruttomiksi,\nja yhä lukusammat heistä nukkuivat synnin uneen. Augustinus oli\ntottunut seurustelemaan Herran kanssa, hän oli perehtynyt Jumalan\nvaltakunnan salaisuuksiin, niissä oli hän oppinut etsimään turvaa\ntämän elämän vaaroissa, lohdutusta sen tuskissa, mutta kuinka oli\ntämä valtakunta kokonaan poistua hänen aikuisesta kirkosta, kuinka\nkuolleeksi oli miltei kaikki hengellinen elämä jähmettynyt keisarein\nmaallisen mahtavuuden suojelemissa, pettämissä seurakunnissa!\nHaikein sydämmin katselivat ajan jalot henkilöt, miten valtion\nkirkko kävi yhä vieraammaksi tosikristillisyyden vaatimuksille; ei\nollut Augustinus ainoa, joka Herran sanan voimalla koetti herättää\nihmisiä synnin unesta, mutta useimmat vartijat nukkuivat Siionin\nmuureilla taikka pakenivat, peläten maailman vihaa, ja jättivät\nlampaat sutten raadeltaviksi. Ajan yleinen turmelus ja hengellinen\nvelttous oli iskenyt syviä vammoja etenkin pappeihin, houkuttelemalla\nheitä pyrkimään maalliseen mahtavuuteen ja etsimään niitä tavaroita,\njoita \"koi ja ruoste raiskaavat\". Silmäilkäämme tässä papiston tilaa\noppiriitojen aikakaudella.\n\nEnnen on kerrottu, miten metropoliitat vähitellen saavuttivat\nkorkeamman arvon ja mahtavuuden kuin muut piispat. Vielä suuremman\nmerkityksen saivat arkkipiispat, ja heitäkin mahtavammiksi kohosivat\npatriarkat. Viimmemainitun arvonimen saivat, kuten tiedämme, Nicaean\nkokouksessa (325) Rooman, Aleksandrian ja Antiokian piispat,\nKonstantinopolin kokouksen (381) päätöksen mukaan siellä asuva\npiispa, ja Kalcedonin kokous (451) korotti Jerusalemin piispan samaan\narvoon. Ei ollut tämä papiston jakaminen eri luokkiin, joista toinen\nkorkeamman asemansa vuoksi oli toista mahtavampi ja kristittyjen\nsilmissä arvokkaampi, omiansa seurakunnan palvelijoissa säilyttämään\ntuota nöyrää, alttiiksiantavaista mieltä, joka ei omaansa etsi,\nvaan Kristuksen rakkauden pakottamana on valmis uhraamaan kaikki\nJumalan valtakunnan hyväksi. Päinvastoin kehotti se heitä ylpeyteen,\nvietteli heitä maailman kunniaa etsimään, samalla kuin veljellisen\nrakkauden side Kristuksen evankeliumin julistajain välillä kävi yhä\nheikommaksi. Kilvan he pyrkivät päästä yhä korkeampiin virkoihin,\nkadehtien, väijyen toinen toistansa. Piispat koettivat saada\npuolellensa alhaisemman papiston, käyttäen usein väkivaltaisia ja\nepärehellisiä keinoja saavuttaaksensa siltä kannatusta itsekkäille\nhankkeillensa. Moni pappi sortui myymään vakuutuksensa pakosta tahi\noman voiton pyynnöstä ja etenkin oli hovin suosio sekä ylhäisille\nettä alhaisille seurakunnan palvelijoille tärkeä, sillä siitä riippui\nusein heidän asemansa ja maallinen onnensa. Gregorius Nazianzilainen\nmoittii ankarasti pappien orjamaista, imartelevaa nöyryyttä tämän\nmaailman mahtavain suhteen, joiden suosiollista kannatusta he\nkerjäten pyysivät, sekä kaikkia noita ylönkatsottavia välikappaleita,\njoita ensinmainitut käyttivät päästäksensä yhä suurempaan\nmahtavuuteen. Hän lausuu muun ohessa: \"kristikunnan jaloin ammatti\non kerrassaan joutua pilkan alaiseksi\". Basilius Suuri vastusti\nvakavasti piispanvirkojen myymistä, ja Kalcedonin kokous määräsi,\nettä piispa, joka tällä tavoin on päässyt virkaansa, on heti siitä\nerotettava. Oppiriitojen aikakaudella syntyneissä n.s. _apostolisissa\nmääräyksissä_ säädettiin niinikään, että piispa tahi presbyteri, joka\nrahalla oli virkansa ostanut, oli siitä erotettava sekä suljettava\nkirkon yhteydestä, ja sama rangaistus kohtasi sitäkin, joka tämmöisen\npapin oli virkaan asettanut.\n\nTämmöiset muistutukset ja säädännöt ilmaisevat oppiriitojen\naikakauden papiston turmeluksen, huomauttaen meille miten\nvaarallinen maailman ystävyys on. Mutta löytyipä semmoisiakin Herran\nseurakunnan palvelijoita, jotka, muistaen Jesuksen sanat: \"ei ole\npalvelija suurempi Herraansa eikä sanansaattaja suurempi kuin se,\njoka hänen lähetti\", pysyivät nöyrinä, vaatimattomina, eivätkä\nsortuneet epäjumalia palvelemaan, kuinka monilla kiusauksilla kavala\nsielunvihollinen ja petollinen maailma koettivatkin saada heitä\nverkkoihinsa. Todistuksena ovat semminkin nuo suuret opettajat,\njoiden jalosta taistelusta totuuden puolesta ennen olemme kertoneet.\nMutta sentähden saivatkin he paljon kärsiä sekä suruttomilta\nvirkaveljiltään että maailmalta; he vaelsivat Herran seuraamisessa\nja sentähden muodostui heidän tiensä ristin tieksi. Ja olipa\nHerralla rehellisiä palvelioita niidenkin pappien joukossa, jotka\neivät ole saavuttaneet suurta nimeä kirkkohistorian lehdillä, he\nkun työskentelivät syrjäisissä seurakunnissa tahi eivät julkisesti\nottaneet osaa noihin suuriin riitakysymyksiin, joiden selvittäminen\non tuottanut kirkkoisille ja muille kirkon johtaville henkilöille\nkuulusan nimen. Niinpä lausui esim. Augustinus: \"tunnen monta\nrehellistä piispaa, presbyteriä ja diakonia, joiden siveys on sitä\nkiitettävämpi, jota vaikeampi sen säilyttäminen on tämän myrskyisän\nelämän vaaroissa\". Semmoisen miehen sanat y.m. samankaltaisten\njalojen totuuden puolustajain todistukset vakuuttavat meitä\nsiitä, että oppiriitojen kirkollakin oli paljon tosikristillisiä\npalvelijoita, kuinka yleinen papiston turmelus silloin olikin,\nsillä ei antanut Augustinus enemmän kuin muutkaan silloisen\nkirkon suurista henkilöistä tämmöistä todistusta kenelle hyvänsä.\nPäinvastoin vaativat he paljon juuri papeilta. \"Ei siinä ole\nkylliksi\" lausuu esim. Gregorius Nazianzilainen \"että pappi karttaa\npaheita; hänen tulee esiintyä hyveiden harjoittajana, olla esikuvana\nseurakunnallensa sekä kristillisen elämän tehokkaana edustajana.\nHäneltä ei saa vaatia jumaluuden salaisuuksien täydellistä käsitystä,\nsillä tämä on mahdotonta puuttuvaiselle ihmishengelle, mutta hänen\ntulee suuremmassa määrässä kuin muiden sydämmessään omistaa totuuden\nkuva, jotta hän, ollen Jumalan, Sanan ja Pyhän Hengen välikappaleena,\nvoisi siitä muille todistaa\".\n\nVaikea oli kirkon asema oppiriitojen vaarallisissa vaiheissa, vaikea\nsen opettajain taistelun helteissä säilyttää sitä veljellistä\nrakkautta, jonka Herra todistaa opetuslastensa nimenomaiseksi\ntunnusmerkiksi. Kuinka monta surkeata esimerkkiä pappien kiistoista\nja kostonhimoisista riidoista kertoo meille näiden vuosisatojen\nkirkkohistoria! Toraa, uhkauksia kuuluu kirkolliskokouksissa,\nkirouksia, säälimätöntä tuomitsemista täynnä ovat niiden pöytäkirjat.\nLukemattomiin puolueisin hajonneina, vihasta vimmastuneina\ntaistelevat rauhan evankeliumin julistajat toinen toistansa vastaan\nusein enemmän oman voittonsa ja kunniansa vuoksi, kuin puhtaan opin\nedistymisen tähden, siten tuottaen arvaamattoman paljon onnettomuutta\nHerran seurakunnalle. Sentähden lausui Krysostomus eräässä saarnassa:\n\"ei mikään ole pakanoille niin suureksi pahennukseksi, kuin se, ettei\nmeidän välillämme ole rakkautta ensinkään. Me, juuri me olemme syynä\nsiihen, että he vielä ovat pimeydessä. Sillä uskontonsa mitättömyyden\novat he jo aikoja sitten tajunneet, ja meidän uskontoamme kiittävät\nhekin; mutta meidän _elämämme_ on heille esteenä, Viisastella\nsanoilla on heistä helppoa, siihen on, moni heistäkin ollut hyvin\nperehtynyt. He etsivät todistuksia töistämme; mutta kun he näkevät\nmeidän petojen tavalla raatelevan toinen toistamme, nimittävät he\nmeitä maailman turmelukseksi. Missä rakkaus vallitsee, siinä tuntevat\nuskottomatkin Kristuksen opetuslapset. Tämä tunnusmerkki on kaikkia\nmuita merkkejä ja ihmeitä suurempi\". Mikä kaunis tosikristillisyyden\nvalo säteilee meitä kohtaan näistä sanoista! Mutta ne ovatkin\nKrysostomuksen sanoja! Eivät puhuneet, kaikki saarnaajat tähän tapaan!\n\nEipä kummallista, että munkkilaitos saavutti niin suurta\nkannatusta aikana, jolloin kirkon maailmaan takertuneet olot ja\npappien vallanhimo ja kunnianpyyntö herätti mielipahaa ja surua\nkaikissa tosikristityissä. Munkit eivät riidelleet arvonimistä ja\nkunniapaikoista, he tahtoivat elää veljellisessä rakkaudessa eivätkä\npyytäneet tämän maailman katoavaisia tavaroita. Siitä syystä olivat\nhe monen silmissä muita pyhemmät, kunnes ajan paheet alkoivat\nilmaantua heissäkin, kuinka erikseen maailmasta he sitten kokivatkin\nelää.\n\nAjan turmelus on nähtävänä semminkin itäisen kirkon oloissa.\nUseat sikäläisistä piispoista elivät äärettömän ylöllisesti;\nheidän komeille pidoillensa eivät hovinkaan juhlat aina voineet\nvetää vertoja. Kun piispaa puhuteltiin, nimitettiin häntä \"sinun\npyhyytesi\", ja keisarinkin pöydän ääressä tarjottiin hänelle\nensimmäinen malja. Kuinka olivat olot muuttuneet, miten turmeltunut\non oppiriitojen aikakauden papisto, verrattuna noihin menneiden\nvuosisatojen jaloihin evankeliumin julistajiin, jotka, maailman\nvihaamina, väijyminä, saarnallaan ja esimerkillään taistelivat\nsyntiä vastaan! Krysostomuksen jälkeen ei synnytä itäinen kirkko\nenää ketään edustajaa, joka voisi vetää vertoja menneiden aikojen\nsuurille henkilöille. Sitä vastoin esiintyy läntisen kirkon papisto\nparemmassa valossa. Sikäläiset metropoliitat eivät saavuttaneet\nläheskään sitä merkitystä kuin itämaissa, ja vielä vähemmin pääsi\npatriarkka-järjestys täällä juurtumaan. Tämä seikka oli monessa\nsuhteessa suureksi eduksi täkäläiselle papistolle, joka, näet,\nsen kautta ainakin suureksi osaksi estettiin takertumasta noihin\nalituisiin, ikäviin riitoihin korkeista arvonimistä ja suurta\nmahtavuutta tuottavista ylimys-viroista. Mutta sen sijaan pyrkivät\nkaikki läntisen kirkon olot kannattamaan aatetta kirkon yksyydestä,\nluovuttaen _yhdelle_ ainoalle henkilölle kirkon hallituksen ja\nasettaen hänen edustamaan Kristuksen kuninkaallista valtaa maan\npäällä. Tämä henkilö oli Rooman piispa eli _paavi_ [Edellisinä\nvuosisatoina kutsuttiin kaikkia piispoja nimellä \"papa\" (isä); nyt\nomistettiin tämä nimi ainoastaan Rooman piispalle.], jolla nimellä\nhäntä tästä alkaen ruvetaan nimittämään. Ennen on kerrottu miten\npaavin valta vähitellen syntyi ja saavutti kannatusta länsimaiden\nkirkossa, tässä vain huomautettakoon siitä, että kansainvaelluksen\ntuottamat suuret muutokset vaikuttivat paljon sen kartuttamiseen.\nKun barbarit hyökkäsivät Länsi-Rooman keisarikunnan alueelle ja\nlohkasivat siitä maakunnan toisensa perästä, joutuivat valloitettujen\nmaiden kirkot monessa paikoin hyvinkin turvattomiksi. Sillä vaikka\nuseat valloittajat olivatkin nimeksi kristityitä, uhkasivat he\nkirkkoa monessa paikoin perikadolla, he kun itse teossa olivat\nraakoja pakanoita. Vandalilaisten hävitykset Pohjois-Afrikassa ovat\ntarpeeksi osottamaan, millainen kansainvaelluksen kansojen sivistys\nja kristinusko oli. Länsimainen kirkko oli hajota ja miltei kokonaan\nmasentua noiden suurten mullistusten aikana, jolloin läntinen\nkeisarikunta, turhaan ponnistaen viimmeiset voimansa, kukistui ja\nlakkasi olemasta, mutta ei aikaakaan niin nousi se virkein voimin\nvallitsemaan pakanamaailmaa ja niitä uusia valtakuntia, joita\nbarbarit olivat perustaneet keisarikunnan raunioille. Nuo hajaalla\nolevat kristilliset seurakunnat, joiden keskinäinen yhdysside jo\nnäytti ainaiseksi katkenneen, löysivät piankin keskuuden ja maallisen\nturvan, liittyen siihen lujemmilla siteillä, kuin milloinkaan Rooman\nkeisarikunnan hallitukseen. Tämä keskus, turva oli _paavi_ ja\n_paavikunta_.\n\nKaikkia edellisiä paaveja mainehikkaampi on _Gregorius I Suuri_\n(590-604). Hän syntyi Roomassa noin v. 540. Hänen isänsä, joka oli\nylhäistä sukua, antoi hänelle hyvän kasvatuksen, aikoen kehittää\nhäntä eteväksi valtion virkamieheksi, mutta Gregoriuksen vakaa\nluonne kieltäysi antaumasta tälle uralle. Hän kyllä ahkeraan\nluki klassillista kirjallisuutta, mutta hän ei milloinkaan\nsiihen oikein mieltynyt. Isänsä kuoltua perusti hän suurella\nperityllä omaisuudellaan kuusi luostaria, valiten aluksi yhden\nnäistä kodikseen. Tähän aikaan vallitsi Itä-Rooman keisarikunta\nItaliassakin, ja paavi, joka turvautui sen valtaan, valvoi\nvaltuutetun lähettilään kautta oikeuksiaan Konstantinopolin hovissa.\nPäästyänsä ensin paavi _Pelagius II:sen_ diakoniksi, herätti\nGregorius sittemmin hänen lähettiläänänsä Konstantinopolin hovissa\nnerollaan ja etevillä omaisuuksillaan suurta huomiota, niin että hän,\nPelagiuksen kuoltua v. 590, määrättiin hänen jälkeiseksensä.\n\nGregorius alotti vaikutustaan paavina kehottamalla kansaa katumaan\nsyntejänsä ja tekemään parannusta. Vakavalta kuului hänen saarnansa,\nmutta hän saarnasi enemmän lain ulkonaisista töistä, kuin sydämmen\nsisällisestä muutoksesta, sillä hän ei käsittänyt kristinuskon ydintä\neikä sitä persoonallista suhdetta, jossa uskovainen on Kristukseen.\nPaljon hän puhui kristityn Jumalalle pyhitetystä elämästä,\nteroittaen sanankuulijoittensa muistiin, miten kristinusko vaatii\nmeitä luopumaan synnistä ja harjoittamaan hyvää, mutta ei ollut hän\ntarpeeksi valistunut Jumalan valtakunnan salaisuuksia arvostelemaan,\nniin että olisi tietänyt neuvoa ihmisiä ainoastaan Kristukselta\netsimään voimaa pyrkimään eteenpäin kapealla tiellä. Kiitettävällä\ninnolla ja voimalla paransi hän kirkkokuria, joka monessa paikoin\noli joutunut kokonaan rappiotilaan, ollen tässä kohden, samoinkuin\nmonessa muussakin suhteessa, jalona esimerkkinä myöhempien aikojen\nsielunpaimenille, mutta hän tähtäsi pääasiallisesti vain kristittyjen\nelämän ulkonaisiin oloihin, tietämättä että näiden parantuminen\nriippuu siitä, miten jokainen sydämmessään omistaa Kristuksen ja\nsisällisen ihmisen puolesta vahvistuu Hänen yhteydessään. Suurimmalta\nkirkkoisältään Augustinukselta oli läntinen kirkko kyllä perinyt\npuhtaan, raamatunmukaisen opin synnistä ja armosta, mutta se alkoi\njo eksyä siitä pois ja joutua semipelagianismin harhateille.\nSyntymäisillään on keski-ajan kirkko omatekoisine pyhimyksilleen ja\nkuolleine hyvine töineen. Kaikkien jalojen omaisuuksiensa ja hyvien\ntointensa uhallakin on Gregorius tehokkaasti vaikuttanut moneen\nkeski-aikana ilmaantuneesen kirkon erehdykseen.\n\nKeisaria kohtaan noudatti Gregorius mitä nöyrintä kuuliaisuutta.\nKerran piti hän velvollisuutenaan vastustaa erästä _Mauritius_\nkeisarin julkaisemaa lainsäädäntöä, mutta silloinkin puhutteli hän\nmaallisen vallan edustajaa miltei inhottavalla kunnioituksella,\nlausuen muun ohessa: \"ken minä olen, tomu ja mato, että\nuskaltaisin herraani puhutella?\" Eikä siinä kylliksi: hän peruutti\nmuistutuksensa, ja tuo keisarillinen sääntö astui voimaan.\nKun Mauritius jonkun ajan perästä murhattiin, ja murhaaja\nastui Konstantinopolin valtaistuimelle, kunnioitti Gregorius\nviimmemainittua keisarina! Valtiolliset syyt kehottivat häntä\ntällä tavoin menettelemään, ja hän noudatti niitä enemmän kuin\nmuita. Maalliseen valtaan ja mahtavuuteen pyrkii kirkko kaikin\nvoimin, ja kun kristikunta kerran alkaa unhottaa Herran sanat;\n\"minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta\", sortuu se käyttämään\nvaltioviisauden mutkiakin päästäksensä tarkoitustensa perille.\nHuomattava on kuitenkin että Gregorius keisarinkin suhteen säilytti\njonkunmoisen itsenäisen kannan; hän oli näet länsimaiden ainoa\npatriarkka ja Italian rikkain maanomistaja, jota paitsi hän\npaljon vaikutti tämän maan olojen hallitsemiseen. Huomattava on\nmyöskin, että miehen arvokas käytös ja jalomielisyys ei voinut olla\ntuottamatta hänelle kunnioitusta tämän maailman mahtaviltakin.\n\nJumalanpalveluksesta koetti Gregorius pitää huolta sekä saarnoillaan\nettä uusien juhlallisten menojen määräämisellä. Hänen messukaavansa\n[Missa eli messu, joksi se Suomen kielessä on muodostunut,\nmerkitsee alkuansa niiden poislaskemista kirkosta, jotka eivät\nsaaneet olla läsnä jumalanpalveluksen jälkimmäistä ja pyhimpää\nosaa toimitettaessa. Sittemmin käytettiin sitä merkitsemään niitä\nrukouksia, joita pappi ehtoollistoimituksessa piti alttarilla.] eli\nehtoollisjärjestyksensä pääsi vähitellen voimaan läntisessä kirkossa.\nMutta kuinka kauniita kohtia me tässä tuon tuostakin tapaammekin,\nesiintyypi siinä arveluttavia erehdyksiäkin, joiden vaaralliset\nseuraukset sitten ilmaantuvat keski-ajan kirkon opissa. Niin esim.\nedustaa Gregorius paljoa selvemmin, kuin mikään edellinen opettaja,\nsitä käsitystä, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa\npapillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja\nvereksi. Niinikään syntyi hänen aikanansa myöhemmän katolisen\nkirkon väärä oppi _kiirastulesta_, jossa kuolleet kärsivät tuskia\nja rangaistusta niistä synneistä, joita he eläessään maan päällä\neivät ole saaneet anteeksi. Puolustaaksensa tätä oppia, viittaa\nGregorius muutamiin raamatunlauseisiin, jotka eivät ole missään\nyhteydessä koko kysymyksen kanssa. Muistuttaen Herran sanoista\nMath. ev. 12: 31-32, joiden mukaan toiset synnit annetaan anteeksi\ntässä, toiset muka vasta tulevassa elämässä, olettaa Gregorius, että\ntäytyy löytyä kiirastuli, jossa ihmiset puhdistetaan muutamista\n\"pienistä\" synneistä, ennenkuin viimmeisen tuomion päivä saapuu. Mikä\npintapuolinen, vaarallinen oppi!\n\nGregorius Suuri muodosti roomalaisen kirkkoveisuun, muuttaen\nAmbrosiuksen luomat raikkaat säveleet, juhlalliseen, vaan\nykstoikkoiseen ja kankeaan nuottiin. Jumalanpalveluksessa rakasti hän\nsuurta komeutta ja loistoa, Niinpä puolusti hän innokkaasti kuvien\nkäyttämistä kirkkojen koristuksina, vieläpä kehotti kansaa niitä\nkumartaen kunnioittamaankin. Itsekin nähtiin hän polvistuvan kuvien\nedessä. Kun toiset vastustivat tätä tapaa, väittäen sitä epäjumalain\npalvelukseksi, lausui Gregorius: \"me emme palvele kuvaa, vaan sitä,\njota se kehottaa meitä muistamaan\". -- Miten paljon hyvää Gregorius\nonkin vaikuttanut barbarien uhkaaman kirkon ulkonaisen suojelemisen\nja järjestämisen suhteen hengellisen elämän salaisuuksien\nkäsityksessä ei hän suinkaan ollut \"suuri\".\n\nGregorius kävi kaikkialla käsiksi asioihin, niihin vain hänen\nvaikutuksensa ulottui. Kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä,\ntoimitti hän evankeliumin sanoman kaukaiseen Britanniaankin,\nteroittaen täälläkin sitä oppia, että paavi muka on Kristuksen\nasettama kirkon pää sekä Hänen sijaisensa maan päällä. Hän auttoi\nköyhiä, puolusti vainotuita, holhoi sorretuita sekä kutsui itsensä\n\"Jumalan palvelijain palvelijaksi\", mutta miten soveltui kaikki tämä\nalttiiksiantavainen rakkaus ja tuo muka vaatimaton nöyryys noihin\nvallanhimoisiin hankkeisin, joilla hän laskee paavikunnan ylpeän\nkomean rakennuksen perustuksen. Totta on, että jokainen henkilö on\narvosteltava oman aikansa katsantokannan mukaan, ja Gregoriuksenkin\npyrintöjä kannattavat hänen aikansa kristityt, mutta Herran sanan\nkannalta, joka kaikkina aikoina tahtoo olla \"meidän jalkamme kynttilä\nja valo meidän tiellämme\", on arvostelu toinen. Se sana ei eksytä\nketään, joka siitä etsii neuvoa, vaan johdattaa kirkkaudesta toiseen.\nGregorius kysyi neuvoa maailman hengeltä, mutta ei ole tämä henki\nKristuksen Henki. Sentähden hän eksyi, samoinkuin kristikuntakin,\nrakentaen hänen laskemalle perustukselle, sortui vieraalle tielle,\njolla se sitten monta vuosisataa haparoitsee yön pimeässä, turhaan\netsien valoa, lohdutusta ja rauhaa.\n\n\n\n\nXXII.\n\nKristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.\n\n\n    -- -- hamasta auringon koitosta niin sen laskemiseen asti pitää\n    minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa ja joka paikassa\n    pitää minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruokauhri\n    uhrattaman; sillä minun nimeni pitää suureksi tuleman pakanain\n    seassa, sanoo Herra Zebaoth. Mal. 1: 11.\n\nEnsimmäisinä kansainvaellusten kansoista tutustuivat\n_Länsi-gotilaiset_ kristinuskon kanssa. Kuten jo ennen on mainittu,\nvihittiin Ulfilas v. 348 heidän piispaksensa. Hän toimitti\nraamatunkäännöksen heidän omalle kielellensä ja vaikutti heidän\nluonansa evankeliumin saarnaajana kuolemaansa asti (388). Keisari\nValens antoi Länsi-gotilaisille oikeuden muuttaa Moesiaan sillä\nehdolla, että he tunnustausivat ariukselaisuuteen. Kansan raakuus\nja hurja voiton- ja saaliinhimo eivät kuitenkaan kauan tyytyneet\nItä-Rooman maihin. Länsi-gotilaiset vaelsivat länteenpäin, ryöstäen,\nhävittäen, mihin vain saapuivat, kunnes he vihdoin, kyllästyneinä\ntuohon alituiseen siirtolaiselämäänsä, perustivat valtakunnan\nEspanjassa (475), _Toledo_ pääkaupunkina. Ollen yhä edelleen\nariukselaisia, vainosivat he kovasti maan katolilaisia asukkaita.\nVasta v. 589 suostui heidän kuninkaansa _Reccared_ valtiollisten\nsyiden ja, kuten kerrotaan, omantuntonsakin kehottamana _Toledossa_\npidetyssä kokouksessa luopumaan ariukselaisuudesta ja kansansa kera\nyhtymään katolisen kirkon yhteyteen.\n\nAriukselaisia olivat niinikään _Sveviläiset_ ja _Manilaiset_\nsekä, kuten tiedämme, _Vandalilaisetkin_, jotka kaikki olivat\nperustaneet valtakuntia Espaniassa. Tämä onneton maa, jonka kauheasta\nhävityksestä, barbarien siihen muutettua, löytyy mitä hirvittävimpiä\nkertomuksia, pääsi kuitenkin, vaikka hitaasti, tointumaan\nvammoistansa, kun Vandalilaiset Alanilaisten kera siirtyivät\nAfrikaan ja Sveviläiset, samoinkuin sittemmin Länsi-gotilaiset,\n6:nen vuosisadan keskipalkoilla kääntyivät katolilaisuuteen. Ennen\non kerrottu Vandalilaisten hurjista töistä Afrikassa. Juurtajaksain\nhävitettiin tämä kukoistava maakunta, ja täkäläinen kirkko joutui\nmiltei kokonaan perikadon omaksi. V. 434 tekivät Itä-Rooman\nsotajoukot Vandalilaisten valtakunnasta lopun ja tuo ennen niin\nkuulusa afrikalainen kirkko virkistyi hetkeksi uuteen eloon, kunnes\nArabialaisten hävitysretket keskiajan alussa jälleen sammuttivat\nkaiken sen valon.\n\nHeti Attilan kuoleman jälkeen vaikutti italialainen _Severinus\nNorikumissa_ suurella menestyksellä evankeliumin saarnaajana näiden\nseutujen asukasten keskuudessa. Hän on saanut nimen Norikumin\napostoli. Severinus ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka näillä\npaikoin julisti ijankaikkisen elämän sanaa; jo aikoja sitten oli\nkristinusko täällä saavuttanut monta tunnustajaa. Nämä kuuluivat\ntietysti kaikki katoliseen kirkkoon, kunnes kansainvaellusten aikana\ntänne muuttaneet germanilaiset rupesivat täälläkin levittämään\nariukselaisen harhaopin myrkyllisiä siemeniä. Kooten ympärillensä\nmonta ystävää, joiden yhteydessä hän eli luostarinkaltaista elämää,\nherätti Severinus heti alussa suurta huomiota, saavuttaen ankaralla\nja hurskaalla elämällään päivä päivältä yhä suurempaa kunnioitusta.\nHänen maineensa levisi pian kauas; likeltä ja kaukaa tulvasi hänen\nluoksensa ihmisiä pyytämään neuvoa ja etsimään apua koetusten ja\nonnettomuuksien heitä kohtaessa. Niin suuri oli hänen maineensa,\nettä häntä yleisesti pidettiin ihmeiden tekijänä, joka sanallansa\nvoipi parantaa kovimmatkin taudit. Itse Severinus ei millään tavoin\ntahtonut ylläpitää tämmöistä luuloa kansassa; hän päinvastoin\nvakaasti kielsi ihmeitä milloinkaan tehneensä. Severinuksen toimesta\nsyntyi Norikumissa monta luostaria, ja hänen väsymätön intonsa ja\nuskollisuutensa Herran palveluksessa vaikutti sanomattoman paljon\nhyvää koko maakunnassa. Ei voinut ariukselaisuus näillä seuduin kauan\nkestää taistelussa kirkkoa vastaan, jolla oli näin hurskas edustaja;\nse menetti pian kaiken arvonsa kansan silmissä ja hävisi ennen pitkää\nkoko maakunnasta. -- Severinus kuoli v. 482.\n\nKun _Itä-gotilaiset_, Attilan kuoltua (453), pääsivät vapaiksi\nHunnilaisten raskaasta ikeestä, asettautuivat he ensin asumaan\n_Pannoniaan_. Urhoollisen kuninkaansa _Teodorik Suuren_ johtamina\nvaelsivat he sitten v. 488 Italiaan, missä he perustivat\nmahtavan valtakunnan, jonka pääkaupunkina ensin oli _Ravenna_,\nsittemmin _Verona_. Hekin olivat ariukselaisia, mutta soivat maan\nalkuperäisille asukkaille täyden oikeuden uskonnollisissa asioissa.\nTämä oli valistuneen ja vapaamielisen Teodorik Suuren ansio. Hän\nnäet kannatti sitä mielipidettä, ettei kukaan saa mahtisanoilla\nmäärätä toisen uskontoa, koska ei ketään saata pakottaa uskoon,\nhänen sitä tahtomatta. Justinianus I:lle kirjoitutti hän (hän ei\nosannut itse kirjoittaa) seuraavat merkilliset sanat: \"kun Jumala\nsallii monta uskontoa, emme uskalla vaatia alamaisiamme yhtä ainoata\nhyväksymään. Sillä me muistamme joskus lukeneemme, että ihmisen\ntulee uhrata Herralle vapaaehtoisesti, eikä pakosta. Jokainen, joka\nmuulla tavoin koettaa menetellä, rikkoo selvästikin taivaallisia\nkäskyjä vastaan\". Teodorik oli monta vuotta panttivankina oleskellut\nKonstantinopolin hovissa ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan\nsivistystä ja järjestettyjä valtio-oloja. Sentähden nautti muiden\nkera tuo oppinut Kassiodoruskin, joka, kuten ennen on kerrottu,\nsittemmin vaikutti niin paljon hyvää Benediktuksen perustamassa\nmunkkiyhdistyksessä, häneltä suurta suosiota, toimittaen jonkun\naikaa korkeata valtiovirkaakin hänen valtakunnassaan. Kun Teodorik\nv. 526 kuoli, alkoi hänen valtakuntansa pian heikontua, ja v. 553\nteki Justinianus I:sen sotajoukot siitä lopun. Mutta kauan ei saanut\nItalia olla Itä-Rooman keisarikunnan ja katolisen kirkon suojeluksen\nalla. _Longobardilaiset_, jotka olivat asuneet _Elben_ varrella,\nhyökkäsivät kuninkaansa _Alboinin_ johtamina v. 568 pohjois-Italiaan,\nmissä he perustivat oman valtakunnan; etelä-Italia kuitenkin yhä\nedelleenkin jäi Itä-Rooman vallan alle. Longobardilaisetkin olivat\nariukselaisia, mutta he käyttivät itsensä aivan toisin katolista\nkirkkoa kohtaan, kuin Itä-gotilaiset. Hävittäen luostareita ja\nkirkkoja, koettivat he kokonaan masentaa kaikki valtakuntansa\nkatoliset asukkaat, kunnes roomalaisten lähetyssaarnaajain vähitellen\nonnistui muuttaa heidän mielensä ja he kuninkaansa _Grimoaldin_ (k.\n671) hallitessa kääntyivät katolisen kirkon oppiin.\n\nArvaamattoman suuresta merkityksestä Jumalan valtakunnan vaiheille\nEuroopassa oli _Frankilaisten_ kääntyminen kristinuskoon. Kuin\ntämä kansa v. 486 valloitti pohjoisen Gallian ja täällä perusti\nvaltakunnan, _Pariisi_ pääkaupunkina, oli sen tulevaisuus vielä\nkätkettynä pakanuuden pimeään yöhön. Frankilaisten silloinen\nkuningas _Klodvig_ ryhtyi pian uusiin valloituksiin, laajentaen\nvaltakuntaansa loistavilla voitoilla. Jo kauan oli hänen kristitty\npuolisonsa, vaikka turhaan, koettanut kääntää hänen sydäntänsä\nkristinuskoon, kunnes sattui tapahtuma, jota kaikkivaltias Jumala\nkäytti ratkaisemaan Klodvigin ja koko hänen kansansa tulevaisuuden.\nPakanalliset, raa'at ja saaliinhimoiset _Allemannilaiset_\nvarustautuivat sotaan Frankilaisia vastaan, uhaten perikadolla\nheidän valtakuntaansa samoinkuin koko Gallian kirkkoa. Klodvig\nmarssitti sotajoukkonsa heitä vastaan, ja _Tolbiakumin_ luona syntyi\nverinen tappelu v. 494. Voitto oli kauan ratkaisematon, mutta\nvihdoin alkoi se kallistua Allemannilaisten puolelle. Hädässään\nhuusi Klodvig: \"minä näen, ettei minun jumalillani ole voimaa, koska\nhe eivät auta niitä, jotka heihin turvaavat. Nyt minä rukoilen\nsinua Jesus ja lupaan uskoa sinuun ainoastaan sen tähden, että\nauttaisit minua vihollisteni käsistä\". Se oli sokean pakanan köyhä,\npimeässä haparoitseva rukous, mutta Herra kuuli sen kuitenkin.\nAllemannilaiset lyötiin tappelussa, heidän kuninkaansa kaatui ja\nheidän valtakuntansa yhdistettiin Frankilaisten valtaan. Kotia\ntultuansa, ilmoitti Klodvig puolisolleen, miten hän oli voittanut\ntappelun avuksihuutamalla kristittyjen jumalaa. Tämä kutsui heti\nluoksensa _Rheimsin_ arkkipiispan _Remigiuksen_, joka rupesi\nkehottamaan kuningasta luopumaan niistä kuolleista epäjumalista,\njoita hän sokeudessaan ennen oli palvellut. \"Kernaasti minä sinua\nkuuntelen\" vastasi Klodvig; \"vaan ei tahdo minun kansani jumalistansa\nluopua; mutta minä tahdon puhua sille sinun sanasi mukaan\". Sitä\nhänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Frankilaiset vakuuttivat\ntahtovansa luopua jumalistansa ja palvella sitä kuolematonta jumalaa,\njosta Remigius oli puhunut. Heti ruvettiin valmistamaan suurta\njuhlaa. Se oli kansallisjuhla sanan kauniimmassa merkityksessä.\nKlodvig ja 3000 hänen kansansa ylimyksistä nähtiin juhlasaatossa\nvaeltavan -- ei taistelutantereelle miekka kädessä saavuttaaksensa\nuutta sotamainetta verisessä tappelussa, vaan Herran huoneesen\nsaadaksensa siellä polvistua kaikkien kuningasten kuninkaan eteen.\nOudot, ennen tuntemattomat aavistukset valtaavat heidän sydämmensä,\nheidän lähestyessään Rheimsin kirkkoa, mistä lukemattomani kynttiläin\nvalo säteilee heitä kohtaan, kehottaen heitä tulemaan Hänen\nluoksensa, jonka Jumala \"valmisti kaikkien kansain valkeudeksi\".\nJuhlan vuoksi oli kirkko kauniisti koristettu ja alttarilta, missä\noli suuri vesisäiliö kastetoimitusta varten, levittivät hyvänhajuiset\nsuitsutukset tuoksunsa kaikkialle. Kastaessaan kuninkaan, lausui\nRemigius seuraavat sanat: \"taivuta pääsi, sigambrilainen, palvele\nmitä ennen olet polttanut, polta mitä ennen olet palvellut\".\n\nNäin olivat siis Frankilaisten kuningas ja heidän ylimyksensä pyhän\nkasteen kautta yhdistetyt katoliseen kirkkoon, ja muut seurasivat\npian heidän esimerkkiänsä. Jos missään, niin huomaamme tässä Jumalan\nkaikkivaltiaan käden, joka ohjaa kansojen vaiheet ja suojelee, lisää\nseurakuntaansa maan päällä. Jos Allemannilaiset olisivat voittaneet\nTolbiakumin tappelussa, olisi katolisen kirkon tulevaisuus koko\nläntisessä Europassa ollut kätkettynä toivottomuuden synkkään\npimeään; sillä tämä raaka ja voimakas kansa palveli vielä kuolleita\nepäjumalia ja muut näihin seutuihin asettuneet kansanheimot olivat,\nkuten tiedämme, ariukselaisia sekä vainosivat katolista kirkkoa\ntaikauskoisten pakanain hurjalla innolla. Viisaassa neuvossaan\nvalitsi kaikkivaltias Jumala Frankilaiset, joiden valtakunta\nuusien voittojen kautta pian kohosi muita mahtavammaksi, kirkkonsa\nmaalliseksi tukeeksi aikana, jolloin hajonneet yhteiskunnalliset\nolot, yleinen raakuus, alituiset taistelut ja hävitysretket\nuhkasivat perikadolla kaikkea rauhallista työtä sivistyksen ja\nhengellisen elämän viljavainiolla. Tästä emme kuitenkaan saa päättää,\nettä Frankilaiset syvemmässä merkityksessä olisivat omistaneet\nkristinuskon. Päinvastoin olivat he sydämmissään kokonaan pakanoita\nja koko heidän historiansa on vielä kauan tämän jälkeen täynnä\nkertomuksia mitä julmimmista ilkitöistä ja verenvuodatuksista. Mutta\nvaikka esim. Klodvig kasteensa jälkeen oli yhtä raaka, kavala ja\njulma kuin ennen, vaikka hän kristinuskon varjolla usein salasi\nvalloitushimoansa, emme saa olettaa hänen valtioviisauden pakottamana\nkääntyneen kristinuskoon ja ainoastaan siitä syystä sitä sittemmin\npuolustaneen. Petollista, teeskentelevää sydäntä hän ei tässä kohden\nosota; hän vain paljastaa kristinuskonsa äärettömän alhaisen kannan.\nJa semmoinen kuin hän itse oli, semmoinen oli hänen kansansakin. Ken\nsaattaa muuta odottaakaan raaoilta pakanoilta, joille kaikki henkinen\nviljelys ja sivistys aina tähän asti on ollut ventovieras?\n\n_Saksanmaalla_ oli monista Roomalaisten vanhoista leiripaikoista\nvuosien kuluessa syntynyt kukoistavia kaupunkeja, joista kristinusko\nlevitti valoansa lähiseutujen väestöön. Jo 3:lla ja 4:llä\nvuosisadalla löytyi piispoja _Kölnissä, Trierissä, Wormsissa,\nStrassburgissa, Baselissa_ y.m. kaupungeissa. Saksalaisten\nensimmäinen lähetyssaarnaaja oli irlantilainen _Kolumbanus_, joka\n12 muiden munkkien kera asettui asumaan _Vogesein_ seuduille (590)\nja täällä perusti monta luostaria. Varsinainen lähetystoimi alkoi\nkeski-Europassa, vasta myöhemmin.\n\nViidennen vuosisadan keskipalkoilla lähtivät Rooman sotajoukot\npois _Britanniasta_, jota he eivät enää voineet pitää vallassansa,\nMaan omat asukkaat, jotka eivät jaksaneet vastustaa pakanallisten\n_Piktiläisten_ ja _Skottilaisten_ hurjia hyökkäyksiä, kutsuivat\navuksensa (449) Elben seuduilla asuvat _Anglilaiset_ ja\n_Saksilaiset_, vaan nämä käänsivät ennen pitkää voittosat aseensa\nBritannialaisia vastaan, valloittivat heidän maansa, jota tästä\nalkaen nimitetään _Englandiksi_, ja jakoivat sen seitsemään pieneen\nkuningaskuntaan. Näiden vaiheiden ohessa, joiden verisiä näytelmiä\nkesti toista vuosisataa, oli pakanallinen raakuus ja germanilaiset\nepäjumalain kuvat miltei kokonaan karkoittaneet roomalaisen\nsivistyksen ja kristinuskon koko maasta. Mutta Gregorius Suuri, joka\nsuurella innolla seurasi kristinuskon vaiheita etäisimmissäkin maissa\nja itse nuorena oli aikonut lähteä Britanniaan täällä uudelleen\nvirittämään kristinuskon sammunutta valoa, ryhtyi tehokkaisiin\ntoimiin kukistaaksensa pakanuuden vallan tuon kuulusan saaren\nrannoilta. V. 596 lähetti hän Italiasta sinne monta lähetyssaarnaaja,\njoiden johtajana abboti _Augustinus_ oli. He pääsivät perille\nseuraavana vuonna; _Kentin_ kuningas _Edilbert_ otti heidät\nsuosiollisesti vastaan, ja he saivat vapaasti saarnata evankeliumia\nristiinnaulitusta Vapahtajasta. Kummastellen vaan yhä suuremmalla\nuteliaisuudella kuuntelivat sikäläiset pakanat pelastuksen\nsanomaa, kunnes Jumalan sanan säteet pääsivät luomaan valoa heidän\nsydämmiinsä. V. 598 kastettiin 10,000 anglosaksilaista kristinuskoon,\njohon kuningaskin jonkun ajan perästä tunnustausi. Augustinus\nmäärättiin _Kanterburyn_ arkkipiispaksi. Jumala soi siunauksensa\nGregoriuksen toimelle: Britanniassa syntyi kukoistava kirkko, jonka,\njäsenten syvä hartaus ja uskonnollinen innostus on loistavana valona\nkeskiajan pimeässä.\n\nJo varhain saavutti kristinusko _Irlandissa_ vakavan aseman.\nTäällä perustettiin useita luostareita ja kouluja, jotka kylvivät\nkristillisen sivistyksen siemeniä saaren asukkaisiin sekä kasvattivat\nlähetyssaarnaajia todistamaan Herrasta vieraissakin maissa.\nIrlantilaisen kirkon varhainen kukoistus on etenkin sen ensimmäisen\nlähetyssaarnaajan \"pyhän\" _Patriciuksen_ ansio, joka vaikutti\ntäällä vuodesta 432 kuolemaansa asti (460). Hänen väsymättömästä,\nKristuksen rakkauden pyhittämästä työstään Herran viinamäessä löytyy\nmonta kaunista kertomusta, mutta näiden historiallinen totuus\neksyy silminnähtävästi tuon tuostakin sadun ja mielikuvituksen\nharhateille, niin että niihin ei ole paljo luottamista. -- Irlandista\nlevisi kristinusko _Skottlandiin_, missä irlantilainen abboti\n_Kolumba_ (k. 597) sitä ensiksi saarnasi. Hän perusti (563) pienellä\n_Jona_ nimisellä saarella luostarin, jonka munkit kauan olivat\nsuuressa maineessa sekä tieteellisten harrastuksensa että etenkin\nuskonnollisen innostuksensa vuoksi. Tästä kristinuskon pohjoisimmasta\nkodista lähti moni uskollinen Herran palvelija kaukaisille maille\njulistamaan Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa.\n\nTämän aikakauden länsimaisen lähetystoimen kanssa ei evankeliumin\nsaarnaaminen itämaissa ensinkään kestä vertoja. Ainoa maa\n_Afrikassa_, jossa kristinusko pääsi leviämään, oli _Abyssinia_.\nV. 316 joutui eräs tieteellisillä matkoilla oleva Tyrukselainen\nlaiva haaksirikkoon sanotun maan rannalla. Pelastuneiden joukossa\noli kaksi kristittyä nuorukaista, _Prumentius_ ja _Aedesius_,\njotka, jonkun aikaa oltuaan vankeudessa Abyssinian kuninkaan luona,\nrupesivat saarnaamaan kristinuskoa maan pakanallisille asukkaille\nsillä menestyksellä, että täällä pian syntyi lukusa kristillinen\nseurakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Frumentius vihittiin.\nAriukselaisen riidan vaiheissa riippui Abyssinian kirkko uskollisesti\nkiinni Atanasiuksen opissa. -- Jo marttyyrikirkon aikakaudella\noli kristinuskoa saarnattu _Persiassa_, jonka maan pakanallisissa\nasukkaissa sitä sitten 4:llä vuosisadalla yhä edelleen levitettiin.\nOllen täällä löytyvän vanhan pakanallisen uskonnon kiihkosain pappien\nja valtiollisten rettelöiden vainoomana, alkoi täkäläinen kirkko\nvähitellen kuihtua, kunnes se antausi vainottujen Nestoriukselaisten\njohdatettavaksi, jotka loivat siihen uutta elinvoimaa. Miten\ntehokkaasti Persian kristityt tämän jälkeen ottivat osaa itämaiseen\nlähetystoimeen on ennen mainittu. -- Samaan aikaan kuin Abyssiniassa\nsyntyi _Armeniassakin_ kristillinen seurakunta, joka, kuten tiedämme,\nmyöhemmin sortui monofysitismiin, jonka eksyttävillä poluilla se\nvielä nytkin haparoitsee. Vanhan armenialaisen kirkon etevimmät\nhenkilöt ovat _Gregorius Illuminator_, joka kastoi kuningas\n_Tiridateksen_ ja väsymättömällä innolla koetti levittää Jesuksen\nevankeliumia tässä maassa kuolemaansa asti (340), sekä _Miesrob_,\njoka käänsi raamatun Armenian kielelle. -- _Arabiassa_ ja _Indiassa_\nvaikutti lähetyssaarnaajana _Teofilus Diusta_ 4:nen vuosisadan\nkeskipalkoilla.\n\nVähän on meillä tietoja näiden lähetyssaarnaajain vaikeasta työstä\npakanain kaukaisissa, hengellisen pimeyden varjoomissa maissa.\nKen on lukenut ja jälkimaailmalle kertonut heidän monet raskaat\naskeleensa, heidän vaivansa ja kärsimisensä Herran sanan tähden?\nMutta jos pohjolan lumi tahi etelämaiden kuuma santa ihmisiltä on\nsalannut heidän yksinäisen vaelluksensa askeleet, on yksi heidän\nvaivansa nähnyt, yksi ne muistanut Hän, joka ei pidätä arvopaikkaansa\nniiltä, jotka uhraavat kaikki voimansa Jumalan valtakunnan\nedistyttämiseen maan päällä.\n\nSyrjälle jäävät tästä lähin vähitellen itämaiden kansat; niiden\nhengellinen elämä lakastuu, kuihtuu. Sikäläinen kirkko on väsynyt,\nvanhentunut, kuoleman kylmä hengähdys on kokonaan sammuttaa sen ennen\nniin kirkkaan valon. Sortunut, masentunut on roomalais-maailmakin;\nraunioina sen kuulusa sivistys. Uudet kansat ovat astuneet\nhistorian näyttämölle edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä\nja ihmiskunnan edistymistä sivistyksen tiellä. Vaikka nämä kansat\nomistavat paljon luonnollisia hyveitä, ei ole heidän kantansa omiansa\nmeissä herättämään ilon ja toivon tunteita, sillä he ovat raakoja,\nkaikelle hengelliselle elämälle kokonaan vieraita eivätkä he moneen\nvuosisataan voi omistaa kristinuskoa kuin ainoastaan nimeksi,\nkuinka uskollisesti lähetyssaarnaajat tekevätkin työtä heidän\nkeskuudessaan. Keskiajan yö levittää synkät varjonsa vanhan maailman\nkuulusiin maihin. Kolkko ja pitkä on tämä yö, monta vuosisataa eksyy\nkristikunta eksymistään totuuden tieltä, ja näyttääpä monesti siltä\nkuin olisi Herra ainaiseksi jättänyt ihmiset pimeyden valtaan. Mutta\nniin ei kuitenkaan ole; Herra on uskollinen eikä unohda lupaustansa.\nAamu koittaa, vaikka myöhään, sillä keski-ajankin kirkkoa läsnä on\nHän, joka on \"maailman valkeus\".\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKatsahdus oppiriitojen aikakauteen.\n\n\n    -- -- minä tiedän sinun tekos; sillä sinulla on nimi, ettäs elät,\n    ja olet kuollut.\n\n    Ole valpas ja vahvista niitä muita, jotka kuolemallansa ovat;\n    sillä en minä löytänyt sinun tekojas täydelliseksi Jumalan\n    edessä. Ilm. k. 3: 1-2.\n\nRiemulla kuulivat vainotut kristityt Konstantinus Suuren julistavan\nkristinuskon keisarikunnan valtionuskonnoksi ja ylistäen Herraa\nkatselivat he pakanuuden kukistuvan ja vaipuvan kuolemaan kaikissa\nmaissa. Tuo pitkä, verinen taistelu oli loppuun taisteltu, voitto\nvoitettu ja rauhan toivosa päivä koittanut. Mutta oliko tämä\nuusi, ulkonaisesti niin turvallinen aika ilman vaaroitta Herran\nseurakunnalle? Ei suinkaan! Oppiriitojen aikakauden historia, jonka\nvaiheista edellisessä olemme kertoneet, opettaa meille joka lehdellä,\nettä maailman ystävyys on paljoa vaarallisempi kuin sen viha. Kuinka\ntaipuvainen on ihminen menestyksen päivinä unohtamaan kaikkien\nhyvien lahjojen antajaa, miten altis rakastumaan ja turvaumaan\nmaailmaan, kun sen tavarat hänelle tarjotaan! Tämän elämän vaivoista\nja tuskista loivat marttyyrit silmänsä taivasta kohti, toivoen,\nodottaen sitä hetkeä, jolloin Herra oli ottava heidät luoksensa;\nkeisarein kirkon jäsenet tyytyivät, vieläpä mieltyivätkin maalliseen\nisänmaahansa, jossa heille niin paljo hyvää oli tarjona. Kuinka\nsurkeasti lakastui ja kuihtui vähitellen kristikunnan hengellinen\nelämä! Missä on nyt marttyyrein palava rakkaus, missä heidän harras\ntoivonsa, missä heidän luja uskonsa? Yhä harvemmassa tapaamme\nnäitä tosikristillisyyden hyveitä, maailma on voittanut Jesuksen\ntunnustajain sydämmet ja himmentänyt heidän silmänsä, niin että\nuseammat eivät enää näe, miten vihollinen voittaa alaa seurakunnassa.\nSentähden lausuikin Krysostomus: \"Jos tarkastelemme nykyistä tilaamme,\nniin huomaamme, miten terveelliset vainot ovat. Rauhaa nauttiessamme\nolemme vaipuneet syvään ja täyttäneet kirkon lukemattomilla paheilla.\nKun meitä vainottiin, olimme paljoa viisaammat, hartaammat,\ninnokkaammat. Sillä samoinkuin kulta puhdistuu tulessa, samoin\npuhdistuu sielukin koetusten kuumeessa.\" Mutta tähän suuntaan\npuhuivat harvat; muutamat vain uskalsivat Jumalan sanan terävällä\nmiekalla taistella syntiä ja maailmaa vastaan. Ja mikä oli heidän\npalkkansa täällä? Katkera viha, säälimätön vaino! Ei ollut maailma\nmuuttunut, vaikka sen paheet piileilivät kristinuskon kauniin vaipan\nalla!\n\nMutta kaikkine varjopuolineen on oppiriitojen aikakausi monessa\nkohden jalo ja loistava aika. Tuskin on kirkko milloinkaan\nsynnyttänyt niin monta suurta henkilöä kuin silloin. Mitkä puheet\nvetävät vertoja Krysostomuksen saarnoille, ken on lausunut syvempiä\najatuksia kristinuskon salaisuuksista, kuin Augustinus? Kuka on\nurhoollisemmin taistellut tämän maailman mahtavia vastaan kuin\nAmbrosius, ken kaikkipuolisemmin perehtynyt aikansa jumaluusopin\neri aloihin kuin Hieronymus? Ja mikä aika on kristilliselle\ntunnustukselle luonut tarkempia määräyksiä kuin oppiriitojen\naikakausi? Nicaealais-Konstantinopolilaisen ja 5:llä vuosisadalla\npääasiallisesti Augustinuksen toimesta syntyneen n.s. _Atanasiuksen\ntunnustuksen_ perustukselle on kristikunta sittemmin rakentanut\noppikaavansa, siten kartuttaaksensa sitä suurta perintöä, jonka\noppiriitojen aikakausi pitkillä taisteluillaan ja uutteralla\njättiläistyöllään jälkeisille sukupolville valmisti. Nuo meidän\naikamme kevytmieliset ja muka vapaamieliset kerskaajat, jotka\npyrkivät erikseen kristinuskon vaatimuksista ja kirkon vanhasta,\nhyvästä tunnustuksesta, eivät sokeudessaan aavistakaan, kuinka kallis\ntämä perintö on ja mitä sen kokoaminen on maksanut. Mutta puhukoot\nhe kuinka ylönkatseellisesti hyvänsä oppiriitojen kirkon suuresta\ntyöstä, koettakoot he järjellään luoda jos minkälaisia mietelmiä ja\ntieteellisiä ohjeita ihmishengen vaatimuksia tyydyttämään: turha on\nheidän ponnistuksensa kumota kirkon vanha tunnustus oleva, sillä\ntämä perustuu siihen sanaan, joka ei milloinkaan ole hukkuva. Kautta\nvuosisatojen on se säilyvä todistuksena oppiriitojen aikakauden\nuutterasta työstä puhdasoppisuuden palveluksessa ja ennen kaikkea\nsiitä Herrasta, joka kaikkien inhimillisten eksytysten uhallakin\nsuojelee sanansa totuuden sukukunnasta toiseen.\n\nMutta juuri tämä oppiriitojen aikakauden innokas työ puhtaan opin\nkehkeyttämiseksi tuotti kirkolle toiselta puolen suuria vaarojakin.\nEi siinä kylliksi, että syntisen ihmisluonnon itsekkäisyys noiden\nalituisten taistelujen helteessä, kuten olemme nähneet, usein\nyltyi kiivauteen ja vihaan, kylväen eripuraisuuden myrkyllisiä\nsiemeniä Herran seurakuntaan -- lukemattomat kristityt mieltyivät\nniin kokonaan kirkolliseen tunnustukseen ja puhtaasen oppiin, että\nheidän sydämmensä usko joutui haaksirikkoon. Heidän uskontonsa oli\nkuollut poostavi vain, joka ei voi muuttaa kenenkään mieltä, oli suun\ntunnustus sitten miten puhdas tahansa. Kuvaava on eräs Gregorius\nNyssalaisen arvostelu Konstantinopolin kristityistä. Hän lausuu:\n\"vielä löytyy lukemattomia, jotka muinaisten Ateenalaisten tavoin\neivät halaja muuta kuin saada kuulla jotain uutta. Useat, jotka\neilen tahi toissapäivänä työskentelivät käsityöläisten työhuoneissa,\nesiintyvät nyt yhtäkkiä uskonnon opettajina. Moni, joka vasta oli\norjana ja pakeni palveluksestaan, keskustelee nyt suurin sanoin\nvaikeimmistakin kysymyksistä. Koko kaupunki on täynnä semmoista\nväkeä. Jos sinä kysyt leivän hintaa, niin sinulle vastataan: 'Isä\non Poikaa suurempi'. Jos sinä sanot: 'kylpy on juuri kohtuullisen\nlämmin, niin vastaa palvelija vakuuttavalla äänellä: 'Poika on\nluotu tyhjästä'. Kristityt alkavat kerskaella opistansa, viisastella\nsanoilla -- mutta ylpeys ei johdata totuuteen, se päinvastoin pettää\nja viepi harhateille.\" Oppiriitojen aikakausi eksyy arvostelemaan\nJesuksen opetuslapsia heidän suullisen tunnustuksensa täydellisyyden\nmukaan, unohtaen, ettei tämä riitä sen Jumalan edessä, joka \"tutkii\nsydämmet ja munaskut\". Turhaan saarnasivat nuo jalot opettajat\naikansa paheita vastaan, he kun omasta kokemuksestaan tiesivät \"ettei\nJumalan valtakunta ole sanoissa, vaan voimassa\". Niinpä lausui esim.\nAugustinus seuraavat syvämietteiset sanat: \"Jollei totuutta etsitä\nsydämmen koko hartaudella ei sitä milloinkaan löydetä. Mutta kun\nsitä etsitään oikein, ei saata se olla salattuna niiltä, jotka sitä\nrakastavat. Anokaat, niin te saatte; etsikäät, niin te löydätte;\nkolkuttakaat, niin teille avataan. Ei mikään ole salattuna, joka ei\ntule päivän valoon. _Rakkaus_ se on, joka rukoilee, _rakkaus_, joka\netsii, _rakkaus_, joka kolkuttaa, _rakkaus_, joka avaa, _rakkaus_,\njoka löytää leponsa siinä, joka sille avataan. Ainoastaan totuus\nvoittaa; mutta totuuden voitto on _rakkaus_\". -- Se kirkko, joka ei\nkuuntele eikä kätke tämmöisen opettajan opetuksia, vetää päällensä\nJumalan tuomion. Eikä viipynytkään tämä tuomio, sen olemme nähneet.\nKoko itäinen kristikunta nukkui yhä sitkeämpään suruttomuuden uneen\nja läntinen kirkko oli kukistua sekin kansainvaellusten kovissa\nmyrskyissä!\n\nYlöllisyys kasvoi päivä päivältä, houkutellen kristityltä kokoamaan\nitselleen tämän maailman katoavaisia tavaroita, jotta voisivat ottaa\nosaa sen huveihin ja nautinnoihin. Jesuksen tunnustajat olivat\nkutsutut voittamaan maailman, mutta maailma voitti heidät. He eivät\nenää nähneet rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman välillä; valtio ja\nkirkko ovat yksissä kukistaneet rajamerkit ja muodostavat nyt yhden\nsuuren valtakunnan, jossa kahta herraa palvellaan!\n\nJa kuitenkin viihdymme kernaasti ajatuksissamme oppiriitojen\naikakauden kirkossa, sillä kaikkien erehdyksiensä uhallakin tarjoo\nse paljon jaloa ja suurta, jonka vertaista me sitten seuraavina\nvuosisatoina turhaan etsimme kirkkohistorian lehdiltä. Seisoessamme\nkeskiajan kynnyksellä, luomme kernaasti silmämme taaksepäin, samoin\nkuin matkamies, joka auringon valaisemilta kukkuloilta astuu alas\nsynkkään, pimeyden peittämään laaksoon, jota auringon säteet vain\nsilloin tällöin virkistyttäen valaisevat. Eteemme aukeaa keskiajan\nkolkko viljamaa, jonka tou'ot niin hitaasti kasvavat. Mutta älkäämme\nepäilkö kirkon tulevaisuudesta, kuinka toivottomalta se nyt\nnäyttääkin, sillä Jesuksen Kristuksen valtakunta ei voi milloinkaan\njoutua perikatoon!\n\n           Muista siis kustas lankesit pois, ja\n       tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä töitä;\n    vaan jos ei, niin minä tulen ja syöksen pois sinun\n               kynttiläjalkas sijaltansa,\n                   ettet sinä tee\n                     parannusta.\n\n                   Ilm. k. 2: 6.\n\n\n\n"]