[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTvbUD09XpmLsmsIWee3eQwAQwEmC6FfEYHdThdgyV1w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1096,"Kertomuksia kirkkohistorian alalta II","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1096-rosendal-mauno-kertomuksia-kirkkohistorian-alalta-ii","1096__Rosendal_Mauno__Kertomuksia_kirkkohistorian_alalta_II","Keski-aika","novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1890,null,97667,695116,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Teos tarkastelee kristillisen kirkon vaiheita keskiajalla vuosina 600–1500. Kertomukset kattavat muun muassa ristiretket, luostarilaitoksen kehityksen sekä Suomen kirkkohistorian varhaisvaiheet ja Turun piispat.","Mauno Rosendalin 'Kertomuksia kirkkohistorian alalta II' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1096. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA KIRKKOHISTORIAN ALALTA II\n\nKeski-aika\n\n\nKirj.\n\nM. ROSENDAL\n\n\n\nK. F. Kivekäs, Oulu, 1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nToinen osa. Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).\n\nI. Ensimmäinen aikakausi (600-1073).\n\n    I. Muhammed Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.\n   II. Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous\n       Konstantinopolissa (680).\n  III. Winfrid eli Bonifacius.\n   IV. Kaarle Suuren aikakausi.\n    V. Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.\n   VI. Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.\n  VII. Paavi Nikolaus I.\n VIII. Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.\n   IX. Kyrillus ja Methodius.\n    X. \"Pimeä\" vuosisata.\n   XI. Hildebrand.\n  XII. Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.\n\nII. Toinen aikakausi (1073-1309).\n\n      1. Paavi Gregorius VII.\n     II. Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.\n    III. Ensimmäinen ristiretki.\n     IV. Kanterburyn piispa Anselmus.\n      V. Abailard ja Heloise.\n     VI. Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.\n    VII. Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.\n   VIII. Paavikunnan valta kasvaa.\n     IX. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.\n      X. Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella.\n     XI. Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.\n    XII. Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.\n   XIII. Paavi Innocentius III.\n    XIV. Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.\n     XV. Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.\n    XVI. Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).\n         Dominikanit.\n   XVII. Thüringin kreivitär Elisabet.\n  XVIII. Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.\n    XIX. Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.\n     XX. Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.\n    XXI. Birger jaarlin ristiretki Suomeen.\n   XXII. Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.\n  XXIII. Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet.\n         Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.\n   XXIV. Rantamäen piispat.\n    XXV. Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.\n   XXVI. Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.\n  XXVII. Turun tuomiokirkko.\n XXVIII. Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.\n\nIII. Kolmas aikakausi (1309-1500).\n\n     I. Avignonin paavikunta.\n    II. Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.\n   III. Juhana Vikleff.\n    IV. Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.\n     V. \"Pyhä\" Birgitta.\n    VI. Pisan kirkolliskokous.\n   VII. Juhana Hus.\n  VIII. Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu.\n        Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.\n    IX. Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.\n     X. Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.\n    XI. Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.\n   XII. Tuomas Kempiläinen.\n  XIII. Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.\n   XIV. Böhmin veljet.\n    XV. Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.\n   XVI. Juhana Wessel.\n  XVII. Girolamo Savonarola.\n XVIII. Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.\n\n\n\n\n\n\nToinen osa.\n\nKeski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nEnsimmäinen aikakausi (600-1073).\n\n\n\n\nI.\n\nMuhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.\n\n\n    Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja\n    sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja\n    sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.\n\nLounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa,\noli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan\nkirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot\novat kiinnitetyt näihin seutuihin -- eipä kummallista, ettei se\nkernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan\nkynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin,\nikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin\nnoina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen\nkristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä\non toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon\nsilmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen\nääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut\nsukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän\nasti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa,\nei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita\nhävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä\nseutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään\nmyrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä\npiirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan\nmuistorikkaissa maissa.\n\nLounaisen eli n.s. _Onnellisen Arabian_ asukkaat harjoittivat jo\nikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat\nolivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin\naavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä\nankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi\ntässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja\ntaistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa\nja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu\njuutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia.\nHeidän merkillisin kansallistemppelinsä oli _Kaaba_ Mekassa, jonka\nrakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli\noli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten\nkansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat,\ntutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten\nvalmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen\nalle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan\nmädänneissä oloissa.\n\nV. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa _Abul Kasem Muhammed_. Hänen\nsukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa\nmuurissa olevaa kuuluisaa _\"mustaa kiveä\"_. Jos jo tämä seikka oli\nomiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen\nluonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa\nennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa.\nKristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon\nhän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa\npakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan\nalhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista,\nalkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi.\nJuutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää\nLohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus\ntuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma\nkaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä\nsanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen _Gabriel_\nenkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.\n\nMuhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa\njälkeen Arabialaisten pyhä, _Koran_ niminen kirja muodostettiin,\novat seuraavat: _Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa_.\nTätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat \"katsella Jumalan\nkasvoja\". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet\ntaistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi\ntäynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on\njumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty.\nSäilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi\nMuhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset\nautuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty,\nvaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt.\n-- Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan\nmielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja,\nkoko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle,\nsen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin\npäässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.\n\nV. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta\nuskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut\nhäntä, ja hänen täytyi paeta _Medinaan Heinäkuun 15 p. 622_. Vaan\ntältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän\narvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan\nyhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen\nsotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin\nantautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin\ntemppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti\nvoittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä\nsai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä,\nylönluonnollisen voiman tukema profeeta. -- Muhammed kuoli V. 632,\njättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa\nperinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä\ntuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.\n\nJo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen\nyllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina,\nmasennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien\nastuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä.\nAsettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan,\npuolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien\nhautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän\nsyntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: \"Jumala on meitä\nvastaan\": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille.\nMuhammedin jälkeiset, joita sanotaan _kaliifeiksi_, valloittivat\nmuutaman vuosikymmenen kuluessa _Syyrian, Palestinan, Egyptin,\nPersian,_ ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko\nPohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan\nikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen\nkirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen,\nsuostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka\nnäissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa\nkieltänsä Hänestä, joka on \"tie, totuus ja elämä\", poistetaan\nkaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse\nJerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.\n\nJo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista,\nkun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän\nelävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan\nennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä\nkynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa\nmaahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä\nkeskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja\nPohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. -- Voi sitä kansaa, joka\nei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten\nesi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran\ntuomiolle; \"katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille.\"\n\n\n\n\nII.\n\nMonoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous\nKonstantinopolissa (680).\n\n\n    Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy\n    turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.\n\nJo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta\nkeisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja\nPersialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys,\nkelvottomat hallitsijat -- kaikki todistaa, että Justinianus I:sen\ntälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu.\nHarvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella,\nja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan\nvoimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä\ntukeita. Yksi näitä oli _Heraklius_. Voitettuaan Persialaiset ja\npakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan,\nkoetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä\nkirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä\nhänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa),\njoita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän\ntutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada\nheitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan\nvaltioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen\nvakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt\ntotuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä\npaitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa\nolivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan\nitse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden\nkirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä\nperitty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko,\naikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla,\nvaltioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä,\nkeisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen\nkirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!\n\nNeuvoteltuaan piispa _Cyruksen_ kanssa, jonka hän korotti\nAleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan\n_Sergiuksen_ kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän\nopinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa,\nvaan ainoastaan _yksi tahto_. Tätä oppia, joka on tunnettu\n_monoteletismin_ nimellä, otti Roomankin piispa _Honorius_\nkannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän\nsyvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut\nkuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista.\nNiin lausui esim. Jerusalemin patriarkka _Sofronius_: \"missä kaksi\nluontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen\nja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain\nharha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto\".\nTuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla\ntavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan\nmenneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa\nhäiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan\n(638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan\nkahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman\njälkeen (641). _Johannes IV_, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt\nRooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin\nhänen jälkeisensä _Teodorus_, joka v. 646 julisti Konstantinopolin\nsilloisen piispan _Paavalin_ pannaan, tämä kun oli puolustanut\nmonoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli\nvielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen _lateraanikokouksen_\n[Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi,\njonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti\nomakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman\npiispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen\nrakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat\nlateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen\nmolempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa,\njumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu\nedellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat\nkirottiin samoinkuin kaksi keisari _Konstans II:sen_ monoteletismin\npuolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta\nastuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa,\nsen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista\nuskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka\njo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille,\ntodistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun\nvaltani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty\nasemaanne puolustamaan!\n\nKonstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna\nMartinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa\npaavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä\nhyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina\nNakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta.\nNöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka\npuolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa\nkeisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että\nhänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten\nmarttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin\nkehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä\ntaistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden\npäivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten\nkovina päivinä -- paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin\neikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima\ntulee ylhäältä -- Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa\nkristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin\nmuutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa\nuhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. -- Vuoden kuluttua\ntuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas,\nsuljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä.\nTutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä\nrikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen\nsijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin\nkahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia\npahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä\nkestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon _Kersoniin_, missä hän\nvihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään\nkuoli Syyskuun 16 p. 655.\n\nYhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti _Maximus_,\njoka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä\nväitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä\nmahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä\nluopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän\noli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen\npelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään\ntotuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin\njonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen\ntutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein\nuskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen\nmestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä.\nSitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei\nkuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan\nsiihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät\nuskollisina loppuun asti.\n\nTällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä\nkauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas\nJumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen\ntoimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?\n\nMartinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään\nKonstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui\npaavi _Adeodotus_ jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä\nrikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari\nKonstantinus _Pogonatuksen_ aikana solmittiin rauha jälleen v.\n680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin\n_kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen_, jonka keskustelut\npäättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin _Agathoksen_\nvaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään,\nlaadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin\nvastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. -- Tällä tavoin\nsaatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä\najaksi säilymään. Ainoastaan _Libanonin_ vuorella tapaamme pienen\nMonoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän\nluostarin ensimmäisenä abbotina oli _Maro_, jonka mukaan näitä\neriuskoisia nimitetään _Marolaisiksi_.\n\nKuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko\nvielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä\nse on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen\nvoimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus,\nei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia\nvuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä\nsurkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman\näänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen\npitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti\nestää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä\npaatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa\neikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä\nvaroittava muistutus kaikille kristityille kansoille! \"Jolle paljo\nannettu on, siltä myös paljo vaaditaan\", todistaa \"Herra, joka ei\nanna itseänsä pilkata.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nWinfrid eli Bonifacius.\n\n\n    Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat\n    hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.\n\nKolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne\nhistoria, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme.\nSumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen\ntoivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa\nvirittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee,\nmiten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen\nkaikkivaltiaan äänensä: \"tulkoon valkeus\". Viitaten tähän pelastuksen\nJumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin,\nkertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta\nvähitellen poistui kristinuskon tieltä.\n\nJo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista\nvoitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa\njatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka\nsiemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa\nnykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen\noppilaansa _Gallus_ (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat\n_Emmeran, Ruprecht_ ja _Korbianus_ julistivat evankeliumia\nBaijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä\nBelgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset _Amandus_ ja\n_Eligius_ sekä anglosaksilainen _Willibrord_. Viimmemainitun määräsi\npaavi v. 696 _Utrechtin_ arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen\nlähetyssaarnaaja oli _Winfrid_ eli _Bonifacius_.\n\nTämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä\nhalu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua,\nvastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat.\nWinfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa,\njossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun\najan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan\nnimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän\najan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia.\nLaaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi\nedistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat\nuudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa\nkokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan\ntarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra,\njolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan\nkeski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten\nkehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin\nhiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille,\njotka vielä \"istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa.\" Me\nkuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia\n_Friesiläisille_. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka\nFrankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle\npakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia\nvaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi\nhän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän\nvarustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta\nFrankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan\nLongobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen\nruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse\nuskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan\nollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan\nmahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat\n\"Pietarin jälkeisen\" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana,\nmutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta.\nOleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen\npaavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti\nBonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä\nnimitetään \"jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi\", Friesiläisten\nmaalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi\nhän _Hessiin_. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta\ntuhatta pakanaa.\n\nLukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen\nkokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti\nhyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään\nlähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista.\nBonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan\ntoimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään\nsikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä\ntarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen\nsaada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen,\njärjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka\nyölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä\nvaltaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi\nrakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset\nainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut\nsuurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä\ntyö, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka\nhänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät.\nEtsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja\npappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen.\nHän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen\nuskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi\nmääräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan,\nantoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin\npuolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan.\nSamankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille\nsekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee\nGregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän\nei ainoastaan _puolla_ Bonifaciusta, hän _käskee, vaatii, uhkaa_.\nVarustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella\nlakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle\nlahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän\nPietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman\npatriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle\nkirkolle uskollisina. Se kuului: \"minä lupaan sinulle, pyhä Pietari,\nensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle\nja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen\nkirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa\nsamaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun\nkirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää,\nsekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien\njärjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään\nyhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka\nmuussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville\".\n\nFrankilaisten silloiselta hallitsijalta _Kaarle Martelilta_, jolle\nhän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen\nlähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei\nhän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään\naikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän\nmaassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota\nsanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien\nvihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea\ntuohon pyhään puuhun. Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon\nhäntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea\npoikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä\nsyvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle\npiispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes\ntammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki\nsaapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä\nkristinuskoon.\n\nTämän jälkeen kääntyi Bonifacius _Thüringiin_, joka maa jo nimeksi\noli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia\nEnglannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen\nmaineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen\nlähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä\n_Tekla_ ja _Walborg_. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat\nluostarit.\n\nSillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa\n_Gregorius III_, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja\nsuurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti\nhänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan\nkristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista\nasuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.]\n(732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko\noli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä\nja yhdyshenkeä. Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen\nja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän\njälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle\npuoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin\nBonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen. Mutta\nkun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet\noman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet\nnoudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin\nherttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa\nvastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa.\nSemmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin\nThüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen,\nalkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien\nperästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan _ensimmäinen\nkirkolliskokous_ koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä.\nSiinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria\nja siveyttä koskevaa päätöstä.\n\nHuomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen\nhistoriassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka\nennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli\n_Fuldan_ luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen\noppilas _Lullus_. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle\nmiettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat\nsikäläiset munkit opintoja harjoittaa.\n\nVäsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina\nalkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän\nvihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi\nviettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin,\nkun Bonifacius v. 745 määrättiin _Mainzin_ piispaksi. Hänen\narkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä\ninnolla ja uutteruudella hoiti. Mutta nuoruuden muistot heräsivät\nvastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä\ntuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin\nmonessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli\nhän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli\nmurtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon\nhänen ikänsä ja asemansa kehottivat. Tuon harmajapäisen vanhuksen\nsilmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana,\nkuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan\nFriesiläisten luo. -- Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli\nja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä\njoukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä.\nPiispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan,\nvaan tyyneenä lausui tämä: \"luopukaat taistelusta, olkaat väkevät\nHerrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin\ntappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä\".\nKuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen\nelämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun\nlähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen\nruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan -- ainoa\nase, jolla hän oli itseään suojellut! -- haudattiin hänen monesti\nennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.\n\nNäin päätti päivänsä saksalaisen lähetystoimen suurin mies,\nitä-euroopalaisen kirkon ensimmäinen varsinainen pylväs. Moni\non häntä moittinut siitä, että hän kiinnitti saksalaisen kirkon\npaavikuntaan, jonka kasvavaa, sittemmin niin rasittavaa valtaa\nhän tällä tavoin suuresti kartutti. Mutta pintapuolinen on tämä\narvostelu. Jo ennenkuin Bonifacius esiintyy näyttämöllä on kirkon\nkehitys suistunut tälle uralle, jota paitse häntä puoltaa semminkin\nse seikka, että paavikunta oli ainoa ulkomuoto, johon keski-ajan\nkirkko voi pukeutua säilyäksensä ajan myrskyissä. Että tämä\npaavikunta ylpeytensä ja maailmallisen mielensä pettämänä aikojen\nkuluessa kävi yhä enemmän vieraaksi Jesuksen Kristuksen Hengelle,\njoka on nöyryyden, itsensä- ja maailmankieltämisen Henki, se ei\nole niiden syy, jotka rakkaudesta Herraan ja Hänen kirkkoonsa\nolivat alttiit uhraamaan kaikki kirkon eduksi. Siinäkin, missä\najanhenki saastuttaa tätä heidän rakkauttaan, tulee meidän heitä\narvostellessa muistaa, että Jumala katsoo sydämmen aivoitukseen ja\ntuomitsee sen mukaan. Keski-ajankin turmeltuneista oloista, sen\nmaailman rasittamasta, usein kokonaan eksyneestä parannustyöstä\nkuuluu kuitenkin huokaus \"lähestyköön sinun valtakuntas\". Se nousee\ntämä huokaus ijankaikkisen armahtajan puoleen kaikkien niiden\nsydämmestä, joiden silmämääränä Hänen kunniansa on. He ovat suola,\njoka estää kirkon mätänemistä, kunnes heidän huokauksensa, joka\nvuosisatojen vieriessä käy yhä enemmän itsetietoiseksi, synnyttää\nuskonpuhdistuksen suuren työn. Siihen se tähtää, sitä se valmistaa.\nJoka muuten luulee esim. Bonifaciuksen ehdottomasti hyväksyneen\npaavikuntaa, jommoisena tämä hänen aikanaan esiintyi, hän suuresti\nerehtyy. Uskonpuhdistusta tarkoitti tavallaan hänkin, vaikkei\ntietysti sanan tavallisimmassa merkityksessä. Niinpä kirjoittaa\nhän eräässä kirjeessä paaville: \"taitamattomat Saksalaiset,\nBaijerilaiset ja Frankilaiset arvelevat, jos he joskus Roomassa\nsattumalta näkevät semmoista pahaa [Tarkoittaa lähinnä sitä\npakanallista ja epäsiveellistä tapaa, jolla erästä juhlaa Roomassa\nvietettiin. Bonifacius nuhtelee paavia, kun ei tämä estänyt näitä\nmoitittavia menoja.], että papit sitä sallivat; he silloin meitä\nmoittivat ja itse pahentuvat, niin että meidän saarnamme ja meidän\nopetuksemme tulee estetyksi\". Toisessa kirjeessä, jossa hän puhuu,\nmiten vastahakoiset neustrialaiset piispat ovat kutsutut Roomasta\nvastaanottamaan palliuminsa, moittii hän peittelemättä paavia hänen\npapeilta kiskomistaan suurista rahasummista. Ei ole paavi hänen\nsilmissään erehtymätön, hän on vain kirkollisen järjestyksen korkein,\nJumalan säätämä valvoja.\n\nUskonpuhdistuksen suurta aatetta valmisti Bonifacius siinäkin, että\nhän, mikäli hänen oli mahdollista, koetti edistää kansan sivistystä.\nJokaiselta papilta vaati hän ainakin niin paljon saksankielen taitoa,\nettä hän tällä kielellä osasi lukea synnintunnustuksen, toimittaa\nkasteen sekä rukoilla \"Isä meidän.\" Itse Bonifacius hyvin osasi\nniiden kansojen kieltä, joiden keskuudessa hän lähetyssaarnaajana\ntyöskenteli.\n\nBonifaciuksen luonnetta ja uskonnollista kantaa kuvaavat paraiten\nhänen kirjeensä ja saarnansa. Rakkauden suuresta käskystä,\nJumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa niissä puhutaan, vaan ei\nmilloinkaan pyhimysten eikä paavin avuksihuutamisesta. Lainaamme\ntähän otteen eräästä hänen saarnastaan. Se on alkuansa kirjoitettu\nsaksaksi, sittemmin käännetty latinaksi. Se pidettiin kääntyneille\nFriesiläisille.\n\n\"Taivaan autuuden on Herra luvannut niille, jotka pitävät Hänen\nkäskynsä; ensin puhuu Hän nöyryydestä: autuaat ovat hengellisesti\nvaivaiset. Älkäämme pitäkö niitä autuaina, jotka pakosta ovat köyhiä,\nvaan ne ovat totisesti autuaat, jotka hengellisesti nöyrtyvät, vaikka\nhe omistavat paljon maallisia tavaroita, eivätkä anna näiden tavarain\nvietellä itseään ylpeyteen, vaan nöyryydessä ylistävät Jumalaa,\nSillä nöyryys on kaiken maallisenkin hyvän perustus. Ylpeytensä ja\ntottelemattomuutensa kautta menetti ihminen taivaan valtakunnan,\nsentähden tulee meidän voittaa se nöyryydellä ja tottelevaisuudella.\nAutuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta -- isokaamme\nniin, ett'emme milloinkaan luulottele itseämme, että olemme\ntäydellisesti vanhurskaat, vaan rukoilkaamme alituisesti Jumalaa\nlisäämään avujamme. Sillä se, joka luulee itsellään olevan kylliksi\nvanhurskautta, hän ei isoo vanhurskautta, vaan kopeilee ylpeästi ja\non väleen lankeava. Mutta nöyrä on kehittyvä hyveestä toiseen\".\n\n\n\n\nIV.\n\nKaarle Suuren aikakausi.\n\n\n    -- Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.\n\nKeski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian\nhuomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku.\nSisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket,\nmitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin\nsemminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien\nhenkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli\nvallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa!\nValtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien\nsuvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin\nkohosivat mahtaviksi n.s. _majores domi_ s.o. kuninkaan hovimestarit,\njoiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu\nKaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin\nsalmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat\nläntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä\nkuuluisassa _Poitiersin_ tappelussa (752) ja pakotti heidät\nperäytymään. Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa\n_Karlman_ ja _Pipin_ hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui\nkuitenkin \"rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä\"\nennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä\noleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa\ntunnettu liikanimellä \"Pieni\", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan\nainoastaan nimeksi, oli _Kilderik III_. Frankilaiset, jotka olivat\nväsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja\nvaltakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin\ntavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi _Sakarias_, jonka\npuoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua\nvallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat\nnimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta\nei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan.\nHänen jälkeisensä _Stefanus II_ lähti Franskanmaalle ja voiteli itse\np. Denysin tuomiokirkossa Pipinin \"kuninkaaksi Jumalan armosta\"\n(754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä\npaaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen\nkuninkaansa _Aistulf_ esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan\nedustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla. Hädässään kirjoitti\nStefanus Pietarin nimessä Pipinille: \"Minä, apostoli Pietari,\nrukoilen Teitä, Pipin, _Kaarle_ ja _Karlman_ [Pipinin pojat.],\nkristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan\nneitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen\nTeitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan\nteille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin\nilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi\nJumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä. Enemmän kuin muita\nkansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat,\nniin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän,\nvoiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona.\" Kun\nei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan.\nSydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla\ntulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui\npaavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa\nJalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan\nesiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana\npäivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen,\nrukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä\nasemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien\nhäntä nousemaan ylös. Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti\nsotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja\npakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista\n(755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin\npaaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi\nkysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman\nvarjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.\n\nHaikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen\nnäistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta,\nsalaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: \"minun\nvaltakuntani ei ole tästä maailmasta.\" Surkea on kuulla, miten\npaavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä\nmaanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia\nunohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä.\nJa kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä\nJesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella\nsitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?\n\nPipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen\npoikansa _Kaarle Suuri_ (k. 814), joka, veljensä _Karlmanin_ eräässä\nsodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi\nkuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen \"Suuri\", jonka\nhistoria on hänelle antanut. Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan\nsilmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan\nsai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin\nasettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen\nyhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa;\ntaitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret\nhenkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle\nviljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä\nsivistyksen siemeniä. Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot\nturhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä,\nsumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen\nvertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi\nolla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta\nelämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen\nkirkkohistoriallisena henkilönä.\n\nFrankilaisten koillisena naapurina oli _Saksilaisten_ jo\nkansainvaelluksen ajoilta kuuluisa _liitto_, johon kuului monta\nWeserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö,\npakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset\ntietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia.\nTurhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa\nkoettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä\nvallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä\nkerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri\nsilmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan,\nvalloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa\n_Erseburgin_ ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten\nlähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän\nmaassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä\non silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava\nuskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim.\nhyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa\nsuunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut,\nsillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama\nja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi\nhänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa\njättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti\naikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt\nkauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen\nhenkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä\nloisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo\nmaailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta\nnäyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille\nkansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät\nvarjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin\nmuureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa\nJumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö,\njärjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot,\npaavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen\nheräjäviin kansoihin -- kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen\nkristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle\nhenkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona,\npimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan,\njonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille\ntotuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala\nvarjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo,\nkun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan\nvähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa\ntuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan\nvalaisemana särkee ne Hengen miekalla.\n\nKaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja\nkäännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa\nkaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas _Desiderius_\nalkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän\nkehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija,\noli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi\nsotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten\npääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski\nvaltikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa,\njossa uudisti liiton paavi _Hadrianus I:sen_ kanssa ja vahvisti\nisänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.\n\nMaallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä\nlikeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka\njuuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus\nPietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat;\nedelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi,\nviimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan\nvoimaa.\n\nHadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin _Leo\nIII_. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja\nomasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta\nvaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia\nylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät\nkirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa\nmerkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka\nnämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera\nnämäkin sanat: \"meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla\nmiekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä\nja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon\nylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan\npuoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt\nkansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina\nkaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi\ntulisi kirkastetuksi koko maailmassa.\" Ihmeellistä kristillistä\naistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta,\nmutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille\nvieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.\n\nEi aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle\nosottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa.\nEräs Hadrianuksen sukulainen _Paskalis_, joka oli nauttinut\ntämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin\nja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut\nsäilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin\np. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti\njuhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät\nhäntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät\nvaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena\nkadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa\nonnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät\npaavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen\nsurmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta.\nHän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä\nsolvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot\njuuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia\nSaksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan.\nLeo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin\nhallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen\nKaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia\nsyytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että\nLeon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän\notettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.\n\nUteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa.\nHän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän\npapiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin\nkirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat.\nPuettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä\npäivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi\ntulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen\npäämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja\npaavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat\nsaapuvilla olevat piispat yksimielisesti: \"emme uskalla olla\nosallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien\nkirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei\nkukaan tuomitse.\" Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa,\nja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan\nviattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle\nvaltiollisista syistä suurta lempeyttä.\n\nJoulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus.\nKun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut\nPietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen\nkruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena\nhuusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: \"Kaarlelle,\nhurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa\nsuojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!\" Nyt voiteli\nLeo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain\nkeisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää\nseremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä\nvain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli\ntuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona,\nja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä\nsilminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti\nkoko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan\nvielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan\nmyöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan\najattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen\nkeisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan\non ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla.\nKansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa\nkristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen\nmaailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa\nkaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen\nKristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa\nHerran tosi valtakunnan, joka \"ei ole tästä maailmasta.\" Mutta\ntotuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen\nvarjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se\nkeski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.\n\nKaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti\nolivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista\nuskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin\ntäytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti\nevankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä\n\"pyhässä sodassa\" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken\ninhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon\nväkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi\nlapsille ja lastenlapsille.\n\nMonessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen\nolemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen\npakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin\nnäiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan\nhenkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen\nsivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on\nsitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen\neikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi\nkirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata\nsitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa\nsekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa.\nParaiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa,\ntuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja\ntietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi\nsiveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän\nitse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä\nhurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten\nystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen\nkaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan\nmerkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa\nkirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren\naikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä\nmuodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.\n\nVaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen\nolemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan\nsaarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten\npimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen\nja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan,\noli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja\nmuut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston\npäätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa\nkaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa.\nSuurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan\nviljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä\ntyöhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat\ntoimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä\nsitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi\novat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat\nkeski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi\nniistä on Metzin piispan _Krodegangin_ (k. 766). Auttaaksensa\npapiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja\nelämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he,\nerotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa\ntieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä\nhartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, \"seitsemästi\npäivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden\",\nmäärättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään\nsitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia\nkutsuttiin \"capitula\" [Krodegangin järjestämistä \"capituloista\"\nsaivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu\ntästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku\nraamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus\nsivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä,\nkoetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän\nlaatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan\n_Ludvig Hurskaan_ aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi\nkaikkialla frankilaisvaltakunnassa _Achenin_ kokouksessa (816). Monen\npapin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän\npainava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko\ntarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin\nennen arvaamattomaan eloon.\n\nJumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri\nvaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren\nkirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet\npääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla.\nAchenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen\nkristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman\nkeisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat\nkiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.\n\nAlppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä\nyksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan\nrakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja\nrakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat\nsen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon\nsynnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien\nkirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa\neksyttävät ihmisiä. Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun\nonnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta\nruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen\nhenkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan,\nniinkuin myöskin kirkonkellojen \"pyhällä öljyllä\" voitelemisen ja\nsiunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon\nvarjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli\nkeksinyt. Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa\nkatsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä\nkirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä\nkirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla\ninnostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat\nettä oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella. Kun tähän\nvielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista\nalkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin\nkirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle\nSuuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan\nkirjoitti hänen oppinut ystävänsä _Alkuin_ (k. 804) kirjan, jossa\nmuun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä\nvoida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua. \"Niillä\nmahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada\nJumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko,\njotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä\nei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme\novat hengellistä laatua,\" kirjoittaa hän. Mutta toiselta puolen\nei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa\nvastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen\npukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi\nkaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen\nkauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin\nsuhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen.\nVaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista\nkirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle\nmielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä\nnoudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous\n_Frankfurt am Mainissa_. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi\nkuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei\npääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja,\nniinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa;\nkun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä\nyleisemmäksi.\n\nOlemme maininneet _Alkuinin_ nimen. Hän syntyi _Yorkin_ kaupungissa\nEuglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa\npiispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään\nmatkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan\nkuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa\ny. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja\nmiehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan. Alkuin\npiti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna\nmuutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen\noli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa\nmuita oppineita, joista etenkin _Paavali Warnefrid_ ja _Pietari\nPisalainen_ ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi\ntuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon\nsäteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo\nviitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan\nuskonnolliseen aistiin. Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin\nhänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti\nhän eräälle englantilaiselle piispalle: \"pyhä raamattu olkoon\nusein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja\nvoisit johdattaa muita laitumelle.\" Muuan toinen hänen Kanterburyn\nseurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: \"Ilman\nraamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa\nsokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan. Hankkikaat itsellenne\nopettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde\nteidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan\nkanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme.\" Oudon\nkirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen\nvuosisadan pimeästä yöstä!\n\nKaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka\nkaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä,\njos niitä nimittäin arvostellaan _hänen_ aikansa kehityskannan mukaan.\n\nIhmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen\nsivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren\nhovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen\nansiokkaan teoksen kera myöskin eräs _postilla_ eli saarnakirja,\njohon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain\nsaarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä.\nKirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja\nepäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi\nkerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen\nsaattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös\nAlkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut\nalttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi,\njotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä\nihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän\nsanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden\nihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin. Kauniisti kirjoittaa\nAlkuin Orleansin piispalle _Teodulfille_, joka vasta oli saanut\npalliuminsa Roomasta: \"niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa\nkuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa.\nMuista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain.\nSentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus\nitse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä\ntyöntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla.\"\n\nYksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä\nharrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan\nvaltakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan,\njoll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari\nsäälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään\nlakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin.\nKirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset\nvuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen\nmyrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen\ntäytyi oppia ainakin \"Isä meidän\" ja apostolinen uskontunnustus\näidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan\npaastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.\n\nTehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli\nniitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä\nkristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei\nenään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki\noli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista\nopinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä\ntäydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen\nkirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen\nAtanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P.\nHenki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä\nsyvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan\nsanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen:\n\"koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden\nHenki, joka _Isästä käy ulos_, se on minusta todistava\", vaan sama\nHerra on myöskin lausunut \"Isä ja minä olemme yksi,\" siten selvään\nviitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa\ntodistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle\nkannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt\nitäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan. Se riippui ykspuolisesti\nKonstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa\nNicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä.\nAsiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa\n(589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden\ntunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi\ntavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja\nkirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen\nkirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin\nkokous hyväksyi lisäyksen \"Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta,\" ja\n_Achenin kokous_ vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen\nkirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa.\nLeo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista\nNicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.\n\nVaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa\nvaltansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja\nkristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin\nKaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan\nluonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa.\nItse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain.\nArabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se\nväitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon,\netteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa,\nkuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen\nteoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan\nerotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden\nlatinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen\nopista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V. 785 esiintyi\nToledon piispa _Elipandus_ oppilaansa _Feliksin_ puolustamana sillä\nväitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa\nmerkityksessä. \"Maria\" -- niin hän opetti -- \"oli vain Jumalan\npalvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan\npalvelijan.\" Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä\naikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli\nkorotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui\nElipandus Nestoriuksen erehetykseen. Tätä uutta harhaoppia, joka\nkirkkohistoriassa on tunnettu _Adoptianismin_ nimellä, vastustivat\nKaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen\nkirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen\nmainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei\nyksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan\nmielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää\nkestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas\nAlkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä. Elipandus sitävastoin\npysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.\n\nVoitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan\nKaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan\nkahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme\nsilmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme\nole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin\nedellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin\ntähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin\nmaihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen\nKristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita\nkalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut,\nuupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan\nmaallisissa. Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että\nyön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan,\nmiten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan.\nMutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala\nnäkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia\nvoimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä,\nviisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. -- \"Hänen neuvonsa on\nihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa.\"\n\n\n\n\nV.\n\nItäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.\n\n\n    Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei\n    niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla\n    ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.\n\n    Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2\n    Moos. 20: 4-5.\n\nVaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain\nääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas\nvalo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen\nKrysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään\nuneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan\nrajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä\npäivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista\nprameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan,\nei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan\nkokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille.\nPimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin.\nPaljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina\nuskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin\nKonstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä\npuuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin\nsilmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu\npääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole\nvaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä.\nSeuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä\nkuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se\nkoettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan\nei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän\nkipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden\nsäestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen,\nvaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa. Kirkko on komeasti\nrakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon\nsilmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät\ntäällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset,\ntoinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä\npitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten\nuskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä\ntiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta\nvarjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon. Nämä kuvat eivät ole\nse \"suuri todistusten joukko\", josta apostoli puhuu, eivät ne saa\nihmisiä \"panemaan pois kuormaa ja syntiä\", ne päinvastoin kahlehtivat\nheidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu\nvanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee _siltä_ apua.\nTuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa,\njotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä.\nToisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa\nsitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi,\ntoisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä,\nhankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on\nKrysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka\nkauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!\n\nMuhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita,\nkummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain\ntaikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat\nheitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen\nsilmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä\ntörkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari _Leo III Isaurialainen_,\njoka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa,\nkuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle\nkestävät salvat. Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen,\nvannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran\nseurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen\nmahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän\nripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin\nkoskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan\nsydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen\nväkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia.\nKaksi puoluetta, _kuvainpalvelijat_ ja _kuvainraastajat_ taistelevat\ntästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen\nhurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja\ntuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa,\nmissä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa\narvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei\ntäällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa,\nseurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät\nenää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan,\nuskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista. Gregorius III\npiti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat\nkirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia.\nHänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side,\njoka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään\nhöltyi. Leon voimakas poika _Konstantinus V Kypronymus_ astui isänsä\njälkiä. Hän piti kirkolliskokouksen _Konstantinopolissa_ (754),\njonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat\nsekä kirkoista että kodeista, \"Kirotut, kirotut olkoot kaikki\nkuvienpalvelijat\" -- niin huudettiin tässä tilaisuudessa --\n\"perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen\ntämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on\nHerran ehtoollinen.\" Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko\nriistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan\nmaisemia, metsästysmatkoja y.m.s. Vastapuolueen kiihko yltyi entistä\nhurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit,\nkäsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi\nKonstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset\nrangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla,\nmutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut,\npaljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä\nniiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa.\nKonstantinuksen poika _Leo IV_ oli kyllä kuvainraastaja vaan kun\ntämän puoliso _Irene_, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua\njoutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto\nkerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi\nnimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella\nheihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen _Nicaeaan_.\nTäällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten\npäätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit\njälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia\nkuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä\njulkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen\nkaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa\nitäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa\ntulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien\npalvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat.\nKeisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä\nkuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien\ntulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan\nkoristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa\nviettääksensä \"puhdasoppisuuden\" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää\nitäinen kirkko n.s. _\"ortodoksian juhlaa\"_ tämän tapahtuman muistoksi.\n\nKatsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin\nalttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden\nvoimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen\neloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka\nsenaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa\nhuomiota, on _Johannes Damascenus_ (k. noin 760), vaan mikään\nuskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut. Hän oli kyllä\nsiihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen,\nvaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa\nsovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka\nvielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta.\nEikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin\nvirsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä\nparaat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän\nviheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä\nsuurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan\nsanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla\ntaistelee niitä vastaan.\n\nEi meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä\nkuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli\nkerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle.\nNiinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat\nsanat: \"Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa\nkuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden\nalla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä\nilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän\nJumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä\nraamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis\nolisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva?\nJos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen\ntavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?\"\nLeo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama\nmies erään köyhän nimessä: \"En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun\nkirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon\nloistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin\nhuomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien\nkruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua\nkilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen\nJumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen. Herra sanoi\nopetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon;\nsamankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan.\" Ei\nkukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä\narvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin\nedustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen\nvaroillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin\nmonessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon\n\"suuri on Efesilaisten Diana\" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen\narvosteluansa.\n\n\n\n\nVI.\n\nAnsgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.\n\n\n    O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla,\n    jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden\n    ilmoittavat. Jes. 53: 7.\n\nJo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat\nviikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän\nnimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä\nryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan\nsaapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa,\ntaivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen\npeittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima,\njoka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua\nja saaliinhimoa. Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä\nskandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari _Ludvig\nHurskaan_ aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa\ntapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä _Harald_. Hän on\npaennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa\nkapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista\nkuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi\nkristinuskon levittämiseen Tanskassa. Harald myöntyi, antoi kastaa\nitsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan\nseuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli _Ansgarius_,\njolle historia on omistanut nimen \"pohjoismaiden apostoli.\"\n\nTämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme\nhyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius\nsai ensimmäiset tietonsa _Korbein_ jo siihen aikaan kuuluisassa\nluostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja\nrukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän\nvaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen\nkruununsa loistoa. \"Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista\non maailman kunnia, kaikki on turhuutta\", ajatteli hän, päättäen\ntästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin\nkehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin\nmunkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa,\nkun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän\noli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja\nseisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä. Nämä veivät hänen sielunsa\nhiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä\nhänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin\npitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran\nvalitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen.\nTäällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin.\nKeskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren\nmuotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui\nheidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön\nkuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua.\nSiihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman\nlohduttavaa. Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana\nkatseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli \"tuolla asuu\nJumala\", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi:\n\"lähde ja palaja sitten minun luokseni.\" Pietari ja Johannes astuivat\njälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. \"Matkalla\" -- niin\nlopettaa Ansgarius kertomuksensa -- \"he eivät lausuneet ainoatakaan\nsanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan\npoikaansa.\" -- Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä\njumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli\nmarttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.\n\nArvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille\nvieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten\nlapselliseksi tahansa -- jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden\ntoivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot\ntämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään --\nne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt\nmielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu\nHerrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja\nkuullen sanomattomia. Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää\nAnsgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä,\njonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä\npoistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen\nlähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt\nlähdemme silmäilemään.\n\nSilminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi\nJuutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa\nvapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia,\njotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten\nkansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa\nTanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen\nlähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on\nvähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut\nlähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne,\nkoska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän\nkuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa.\nEpäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen\nlähetyssaarnaaja nimeltä _Witmar_ sekä muutamia muita apulaisia.\nMatkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen\nkumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat,\njotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle.\nMiltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta\npalajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin\nluottamuksella lausui hän: \"minä annan sieluni ja ruumiini Herran\nkäsiin.\" Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat\nhe nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin\nsynkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja\nveneillä. Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja\nvastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan,\ntekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin\nraskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja\nantoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna\n(829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas _Björn_ ja ruhtinas\n_Hergeir_ ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan\nsenaikuisissa kertomuksissa nimellä _Birka_, luultavasti nykyisen\nSigtunan seutu. Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä,\nja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen\nkirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan\nensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja\nWitmar Franskaan.\n\nJo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista\naikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani\ntämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi _Hamburgin_ hiippakunta,\njonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella\njuhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja\npaavi _Gregorius IV_, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta\nkävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin\nistuimen lähettilääksi pohjoismaissa.\n\nHamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli\nainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta\nja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta.\nAnsgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn\nnöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi\nuupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin\naikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen\nniin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja\nmarttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki\njälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi\n838. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat,\nsurmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat\nkarkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan\nsaapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko\n-- kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta -- hävitettiin ja\nkoko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun\nohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston,\nja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas\nleski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa\nmuutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia\nvuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun\nBremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa\nturvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen\npäätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt\nhiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan\n_Bremeniin_ (849).\n\nHaikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa,\njoka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana\npohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia\npalajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas\nEerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut,\nauttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien\nmiesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen\nseurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton\nvalta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään. Vaan Ansgariuksen\nusko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän\nseuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä:\n\"kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman.\" Kuninkaana siihen aikaan\noli _Olov_ niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius.\nAnnettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan\nkuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan\nkristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän\nkysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä,\nVaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen\nkostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa\nuuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön?\nHurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä\nmiltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle.\nVihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: \"kuulkaat minua,\nkuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies,\nettä hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan\nhädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä\ntahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista.\nOttakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita\njumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun\nomat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi.\" Kilpien kalske seurasi\nnäitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi,\neikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla\nuusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja\nRuotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa\nristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt\n_Eribertin_, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi\nAnsgarius kotiin.\n\nKeski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli,\nhengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti\ntahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata\nainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri\nsalaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja.\nUsein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan\nälkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä\nsure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen\nja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä\njoskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen\nankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti\nheikoksi ja sairaaksi. Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle,\nHänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän\nisoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä\nantaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän\non ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa\nkasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat\nhänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset,\nsillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat.\nHän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto,\njoka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen\npakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin. Aivan\ntoisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät\ntuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen\nseuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, _Rimbertus_, joka\non kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä\nkiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana\ntyöstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon \"surujensa\nkammioon\" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä\nvuodattamaan. Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta,\ntuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi\nkuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta\nei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän\nkäyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut,\nkunnes hän voitti. Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin\nmilloinkaan ennen: \"Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi\non oikea.\" -- Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä\nväsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä\nsuuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle\npyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa.\nSyksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen\nviimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä,\nkatuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa\ntoivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun\n3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin\nhänen huuliltansa nämä sanat: \"Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista\nminua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen!\nSinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä\nuskollinen Jumala!\" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.\n\n\n\n\nVII.\n\nPaavi Nikolaus I.\n\n\n    -- nyt te kerskaatte teidän ylpeydestänne. Kaikki senkaltainen\n    kerskaus on paha. Jaak. 4: 16.\n\nKaarle Suuren luoma frankilainen keisarikunta ei kauan pysynyt\nkoossa. Jo hänen poikansa Ludvig Hurskas (k. 840) jakoi sen\nkolmelle pojallensa, _Lotar I:lle, Kaarle Paljaspäälle_ ja\n_Ludvig Saksalaiselle_ (817). Pahasti kohdeltuaan heikkoa, vaan\nhyväntahtoista isäänsä, jota he monesti sodallakin hätyyttivät, sekä\ntaisteltuaan kauan keskenänsä riidanalaisista alueista, suostuivat\nnämä vihdoin _Verdunin jakoliittoon_ (843). Lotar sai keisarinarvon,\nLotringin ja italialaiset maat, Kaarle Franskan ja Ludvig Saksan.\nKaikki kolme hallitsivat valtakuntiansa aivan itsenäisesti, ja tästä\nalkaen kulkivat germanilaiset ja romaanilaiset kansat kehityksessään\neri teitä. Kirkon edustajat, jotka olivat harjaantuneet turvautumaan\nmaalliseen valtaan, eivät hyväksyneet tätä \"Jumalan valtakunnan\"\nhajoittamista, vaan turhat olivat heidän ponnistuksensa säilyttää\nKaarle Suuren valtakuntaa. Hajonneen maallisen vallan liitosta\nei kirkko kuitenkaan luopunut, se tahtoi yhä edelleen säilyttää\nLänsi-Rooman keisarin kruunua tämän liiton merkiksi. Mutta päivä\npäivältä paljasti kirkollisen ja maallisen vallan ystävyys\nyhä selvemmin heikkouttansa, mahdottomuuttansa, kun nimittäin\nkumpikin itsekkäisyytensä kiihoittamana pyrki kaikki määräämään.\nAlkamaisillaan on tuo pitkä taistelu keisarikunnan ja paavikunnan\nvälillä, jonka vaihtelevat vaiheet täyttävät niin monta lehteä\nkeski-ajan historiassa.\n\nV. 858 astui _Nikolaus I_ Pietarin istuimelle. Hän on ensimmäinen\npaavi, jonka pään päällä kruunu välkkyy, ennustaen suurta maallista\nvaltaa kristikunnan ylimmälle edustajalle, vaan samalla vallanhimon\nja ylpeyden turmiollista pahetta sille valtakunnalle, joka ei ole\ntästä maailmasta ja jonka alamaisten ensimmäinen ja viimmeinen\nominaisuus on nöyryys. Eräs senaikuinen kirjailija lausuu tästä\nmiehestä: \"Gregorius I:sen päivistä asti ei ole Pietarin istuimella\nistunut Nikolauksen vertaista ylimmäispappia; kuninkaita ja tiranneja\non hän kukistanut ja herrana hallinnut; hurskaille papeille osotti\nhän isän sydäntä, tunnottomille oli hän kauhistuksena, niin että\ntodella saattaa sanoa uuden Eliaan esiintyneen hänessä.\" Niihin\nmäärin asti kannatettiin jo siihen aikaan sitä antikristuksen\nhenkeä, joka, ollen liitossa maailman kanssa, luo paavikunnan\nmahtavuuden-ajan ja vuosisatojen kuluessa salaa kristikunnalta ristin\nHerran evankeliumin salaisuuden. Tämän hengen palveluksessa toimi\nNikolauskin, vaikka hänen oikeutta harrastava luonteensa ja monessa\nsuhteessa jalot tuumansa sekä hänen siveellinen elämänsä ovat omiaan\nherättämään meissä kunnioitustakin. Missä määrässä hän itse oli\nsyypää tuohon hengelliseen sokeuteen ja arveluttavaan erehdykseen,\njonka kannattajana hän niin tehokkaasti on ollut osallisena kirkon\nmaallisen vallan korottamisessa, sitä emme uskalla arvostella -- sen\ntietää yksin Hän, joka \"tutkii sydämmet ja munaskuut.\"\n\nLotar I:sen pojan, kuningas Lotar II:sen käytös puolisoansa\n_Teutebergaa_ kohtaan antoi Nikolaus I:lle ensiksi aihetta\nosottamaan paavillista valtaansa. Asian laita oli seuraava. Lotar\noli mieltynyt erääsen naiseen ja voidaksensa naida hänen, syytti hän\npuolisoansa uskottomuudesta. Vaikka Teuteberga ajan taikauskoisen\ntavan vaatimusten mukaan oli alistunut n.s. _\"jumalantuomion\"_\ntutkittavaksi ja todistanut syyttömyytensä, kun kuuma vesi ei häntä\nvahingoittanut, vaati kuitenkin julma Lotar eroa avioliitostaan,\nväittäen hänen jumalantuomiossa petosta harjoittaneen. Kun\nvaltakunnan piispat eivät suostuneet julistamaan kuninkaan\navioliittoa peruutetuksi, antoi tämä vangita kuningattaren, joka\nvihdoin, kauan kärsittyään säälimätöntä kohtelua, kidutusten\npakottamana häätyi tunnustamaan itsensä syylliseksi. Teuteberga\nvedettiin kirkollisen oikeuden eteen, joka pidettiin Achenissa\n(860). Sitä johtamassa olivat, paitse tuo kuninkaan lemmitty,\nkuningattareksi pyrkivä nainen, arkkipiispat Guntar ja Thiedgaud,\njotka kuningas oli rahalla ostanut. Teuteberga julistettiin\nsyylliseksi ja kuningas vapautettiin avioliitostaan. Mutta vaikka\ntoinenkin samassa kaupungissa pidetty kokous vahvisti tämän\npäätöksen, löytyi kuitenkin niitä, jotka kristillisen siveyden\nnimessä ja sääliväisyydestä syytöntä Teutebergaa kohtaan, ankarasti\nvastustivat Lotarin aiottua uutta avioliittoa. Pakottaaksensa\nmoitetta vaikenemaan vetosi tämä paaviin, pyytäen häntä vahvistamaan\nAchenin kokouksen päätöstä. Nikolaus I ei ollut se mies, joka asiaa\ntutkimatta tuomitsi kuninkaallekaan mieliksi. Vaikka nuo Lotarin\nostamat yllämainitut piispat saapuivat Roomaan ja imartelijain\nmitä taitavimmalla viekkaudella koettivat puolustaa ruhtinaansa\nvaatimuksia, ei paavi sittenkään pettynyt. Hän antoi Roomassa\ntutkia asiaa sillä seurauksella, että Lotar sai käskyn uudistaa\nTeutebergan kanssa solmimansa avioliiton. Sitä paitse erotti\nNikolaus Guntarin ja Thiedgaudin heidän viroistansa sekä vaati\nkuninkaan syrjävaimoa Roomaan kirkollisoikeuden rangaistavaksi.\nLotar raivosi, virastaan erotetut arkkipiispat tuumivat kostoa,\nmutta kristikunta loi kunnioittaen silmänsä \"Pietarin jälkeiseen\",\njoka ketään pelkäämättä valvoi totuutta ja oikeutta. Jonkun ajan\nkuluttua nähtiin Lotarin veljen, keisari _Ludvig II:sen_ sotajoukolla\nlähestyvän pyhää kaupunkia, pakottaaksensa Nikolausta peruuttamaan\nmainituita päätöksiä, vaan paavi löysi turvapaikan Pietarinkirkossa,\nminne keisari ei miekka kädessä uskaltanut häntä seurata; eikä\naikaakaan, niin täytyi Lotarin kirkon mahtavalta ruhtinaalta pyytää\nanteeksi tästä veljensä väkivaltaisesta hankkeesta, johon hän oli\nsyypäänä, sekä suostua antamaan kirkon siunauksella uudestaan\nvahvistaa avioliittonsa Teutebergan kanssa. Hän kyllä sittemmin\nkoetti kavaluudella saavuttaa mitä ei väkivalta ollut voinut hänelle\nhankkia, kun hän pakotti Teutebergan itse paavilta pyytämään\navioeroa, mutta Nikolauksen tarkka silmä huomasi heti tämänkin\npetoksen. Hän vastasi kuningattaren kirjeesen kehottamalla häntä\nkunnioittamaan Jumalaa ja totuutta ja pysymään avioliitossaan, miten\nonneton tämä sitten olikaan. Lisäksi toimitti hän Saksan ja Franskan\nhoveihin lähettiläitä, joiden tehtävänä oli ankarasti kieltää\njokaista sekaantumasta Lotarin avioliitto-kysymykseen. Ainoana\ntuomarina -- niin nämä lähettiläät lausuivat -- on tässäkin asiassa\npaavi.\n\nTarkkaan piti Nikolaus I huolta siitä, ettei arkkipiispojen valta\npääsisi kohoamaan liika mahtavaksi. Estellen sitä sortoa ja\nväkivaltaista kohtelua, jota piispojen usein täytyi arkkipiispoiltaan\nkokea, koetti tämä paavi niin likeisesti kuin mahdollista liittää\nensimainituita Roomaan, jotta pyhän kaupungin ja sen hengellisen\njohtajan merkitys kristikunnan keskipisteenä ja päänä yhä selvemmin\nesiintyisi. Niin hän esim. pakotti Reimsin uppiniskaisen piispan\n_Hinkmarin_, joka paaville asiasta mitään ilmoittamatta oli erottanut\nerään piispan hänen virastaan, peruuttamaan tämän tuomion. Hinkmarin\narvo supistui Nikolauksen kunnian rinnalla tämän kautta kaikkien\nsilmissä hyvinkin pieneksi, ja paavin valta, jonka karttuvaa voimaa\nkristikunta jo kauan oli harjaantunut ihmetellen kunnioittamaan,\nsai tämänkin tapauksen kautta uuden tukeen. Juuri se seikka, että\npapisto, sekä kirkon ylhäiset että sen alhaisemmat palvelijat,\nvähitellen taipui kaikissa asioissa ennen kaikkea kysymään neuvoa\nRoomasta, on arvaamattoman suuressa määrässä kartuttanut paavien\nkasvavaa valtaa.\n\n\"Mutta\" -- niin saattoi moni eperöiden kysellä -- \"millä oikeudella\nvaatii Rooman piispa itselleen tuommoista, ennen aavistamatonta\nvaltaa?\" Tähänkin kysymykseen on paavikunta keksinyt vastauksen.\nVaatimuksiaan tukemaan veti Nikolaus I esille erään muka hyvinkin\nvanhan kirkkolakeja sisältävän kirjan. Sitä väitettiin Sevillan\narvokkaan, yleisesti kunnioitetun piispan _Isidoruksen_ (k.\n636) tekemäksi, vaikka se silminnähtävästi oli saanut alkunsa\ntoisten toimesta. Luultavasti syntyivät nämä n.s. _Isidorilaiset\nvale-dekretalit_, joilla paavikunta Nikolaus I:sen ajoilta alkaen\nmonta vuosisataa [Vasta uskonpuhdistuksen aikoina paljasti\ntutkimus tämän petoksen.] petti kristikuntaa, vasta yhdeksännellä\nvuosisadalla frankilaisessa kirkossa. Tätä petosta ei pystynyt\nkeski-aika toteennäyttämään. Silloisen kristikunnan alhainen\nkristillinen ja tieteellinen kanta oli päinvastoin altis uskomaan,\nettä kysymyksessä oleva lakikokoelma oli oikea, vaikka suurin osa\nsiinä löytyviä sääntöjä, joiden rohkeasti väitetään syntyneen\nkirkon vanhimpina aikoina, silminnähtävästi vasta paljon myöhemmin\nkeksittiin. Isidorilaisten vale-dekretalein tarkoitus on koettaa\nnäyttää toteen, että paavi Pietarin seuraajana on kirkon johtaja\nja Kristuksen sijainen maan päällä, ja että kaikkien ehdottomasti\ntulee häntä kunnioittaa ja totella. Näin ovat apostolit itse muka\nsäätäneet, samalla kuin he myönsivät papistolle, \"hengellisille\"\nyleensä, äärettömän paljoa suuremman vallan kuin \"lihallisilla\",\nmaallikoilla voi olla. Jos esim. joku maallikko, vaikka itse keisari,\nasettuu vastarintaan pappia vastaan, tekee hän kuolemansynnin. --\nNäitä ynnä muita samaan suuntaan tähtääviä määräyksiä sisältävät\nvale-dekretalit. Miten kauas on kristikunta eksynyt Jumalan sanan\nkirkkaasta valosta, kun se ei näin julkista petosta huomaa! Jo kauan\non tämän maailman jumala sitä nukutellut suruttomuuden uneen; yhä\nrohkeammin on hän tästälähin esiintyvä. Mikä varottava esimerkki\nmeidänkin aikamme kirkolle! Ei riitä protestanttinen uskontunnustus\nmeitä suojelemaan sielunvihollisen petollisilta vehkeiltä.\nKavalammin kuin milloinkaan koettaa hän saada meitä tyytymään\nnimikristillisyyteen, joka on ystävyydessä maailman kanssa, lainaten\njos minkäkaltaisille ilmiöille kristillisen nimen. Herra yksin voi\nmeitä auttaa, ja Hän auttaa kaikkia niitä, jotka kieltäen itsensä\nsuostuvat seuraamaan ristin Herraa ristin tiellä. Keski-ajan kirkko\npoikkesi tältä tieltä mukavampia polkuja vaeltamaan. Paavikunnan\nlukemattomat erehdykset ilmaisevat meille seuraukset.\n\nItäisenkin kirkon oloihin sekaantui Nikolaus I, vaatien sikäläistäkin\nkristikuntaa tunnustamaan paavikunnan kohoavaa valtaa. Nuoren\nItä-Rooman keisarin _Mikael III:nen_ setä _Bardas_, jonka inhottavan\nepäsiveellinen elämä herätti mielipahaa Konstantinopolissakin, oli\nsaavuttanut suuren vallan hallituksessa. Kaupungin kunnioitettava\npatriarkka _Ignatius_ moitti saarnoissaan hovin jumalattomuutta\nsekä sulki Bardaan oikeudesta käydä Herran ehtoollisella. On\nmeistä kuin kuulisimme kaiun Krysostomuksen jalosta todistuksesta\nHerrasta! -- Mahtava hoviherra mietti kostoa. Hänen toimestaan\nerotettiin Ignatius virastaan (859) ja hänen puolustajansa joutuivat\nkovan sorron ja vainon alaisiksi. Patriarkaksi korotettiin\n_Fotius_, keisarillisen henkivartiaston entinen päällikkö. Tämä\noli kyllä hyvin oppinut mies ja on kirjailijana uskonnollisella\nalalla tiedemiehenä saavuttanut hyvinkin suuren maineen, vaan\nhänen kristillisyytensä oli enemmän kuin epäiltävä. Sitä paitse\noli aivan kirkkolakia vastaan korottaa maallikkoa niin korkeaan\nkirkolliseen virkaan. Fotiuksen patriarkaksi-määräämistä ei nim.\nvoitu puolustaa sillä, että hän sitä ennen yhtäkkiä oli läpikäynyt\npappisviran alimmat asteet. Asettaaksensa Ignatiuksen ystäväin vihaa\npyysi hovi Nikolaus I:tä riitaa ratkaisemaan. Tämä lähetti kaksi\nlähettilästä Konstantinopoliin. Heidän läsnäollessaan tutki täällä\npidetty kirkolliskokous, johon oli saapunut 300 piispaa, asiaa.\nYksimielisesti vahvistettiin Fotiuksen vaali -- keisarin uhkaukset\nja rahat saivat totuuden, itse Nikolaus I:sen lähettiläidenkin\nvastalauseet vaikenemaan. Nyt vetosi Ignatiuskin paaviin, joka antoi\nRoomaan v. 863 kokoontuneen kirkolliskokouksen tutkia Fotiuksen ja\nIgnatiuksen välistä riitaa. Seurauksena oli, että Nikolaus julisti\nviimmemainitun Konstantinopolin ainoaksi lailliseksi patriarkaksi,\njulisti Fotiuksen pannaan, rikkoi kaiken yhteyden hänen puolueensa\nkanssa sekä erotti viroistaan nuo molemmat Konstantinopolissa\nkäyttämänsä lähettiläät. Fotius vastasi vastapannalla, jossa\nhän, huomauttaen läntisen kirkon menetyksestä toisen yleisen\nkirkolliskokouksen päätöksen suhteen, syytti sitä harhaoppisuudesta.\n\nJo kauan oli ylpeyden virittämä ja kaikenkaltaisten paheiden\nkartuttama eripuraisuus vieroittanut läntistä ja itäistä kirkkoa\ntoisistansa. Nikolaus I:sen ja Fotiuksen välinen riita ilmaisee\njo selvään, että tuo heikko niiden välillä vielä nimeksi oleva\nyhdysside ennen pitkää kokonaan katkeaa. Ei ole Nikolauskaan syytön\ntähän eroon, vaikka hän puolustaa oikeaa asiaa vastustaessaan\nFotiuksen itsekkäisiä vaatimuksia. Sanottakoon hänestä mitä tahansa,\nja esiintyköön hän vaikka kuinka jalona oikeuden puolustajana:\nhänen jaloutensa on ylpeän kirkkoruhtinaan jaloutta eikä nöyrän\nHerran palvelijan tosi suuruutta. Näyttäköön paavikunnan nyt alkava\nmahtavuus vaikka kuinka voimalliselta, ja olkoon sen historiallinen\ntehtävä kuinka tärkeä tahansa: heikko se kuitenkin on, kelvoton\ntyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta, Ennenkuin keski-ajan\nvuosisadat kuluvat umpeen, on historian paavikunnasta lausuma tuomio\nvahvistava Herran sanan horjumattoman todistuksen: \"Jumala seisoo\nylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa Hän armon.\" -- Nikolaus I kuoli\nv. 867.\n\n\n\n\nVIII.\n\nOppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.\n\n\n    Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.\n\n    Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on.\n    1 Thess. 5: 19-21.\n\nIhmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden\nsiteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo\nvarhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin\nesim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan\nsuurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat\nperikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista\nsyistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä,\nettä kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi.\nTäten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen\nkristikunta olikin niitä käsittelemään.\n\nEräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa _Gottschalkin_\nFuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen\nalkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan.\nMainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan\nFuldan silloinen abboti, oppinut _Rabanus Maurus_ (k. 856) lausui\nankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin\nlähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen\nteoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan\nvaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin\nveti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin\nennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää\njohtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen. Puolitekoisena oli myöskin\nArausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien\naikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan\nkuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen\ntotuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi\noppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan\nehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse\nteossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää\ntoisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja. Rabanus Maurus, joka sillä\nvälin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja\nkirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa\nitseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat\nkerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus\nMaurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka\noli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta.\nKokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi\nGottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa,\nennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli\nsuvaitsematon ja vallanhimoinen mies, -- häneltä ei Gottschalk\nvoinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. _Chiersyssa_ v. 849\npidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan\npakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi.\nKeski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat\nlausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan\nväkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin\nGottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan\nhäntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain\nuhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään\nkärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän\netsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään? Turhaan vetosi Gottschalk\npaaviin; ei sieltäkään apua tullut. -- Monta vuotta kärsittyään\nmitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin\nlähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran\nehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai\nsen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda,\nei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän\nei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän\nihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.\n\nNiiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin\neksyttäviä mietteitä, oli myöskin _Johannes Skotilainen Erigena_ (k.\n891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren\nmaineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän\nluultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui\njo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle\nhän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen\nmietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan. Johannes Skotilaisesta\ntuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan\nvaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta\njos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy\nmeidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan\nosottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia\naineksia. Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on\nmyöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita\nlahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa\nkalliolle. Turvaten omaan ajatuskykyynsä, \"sammutti hän itseltänsä\nhengen\", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, \"lihassa\nkylvämään.\" Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta,\nkyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä\nviljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten\nalle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän\neksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin. Johannes\nSkotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville,\nselittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä\nmitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä\nmukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin\nsalaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa\nja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on\nHänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista.\nVaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät\npanteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua\nJumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan\ntuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen\nhenkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan\nkanssa. \"Oi Jumala\" huokaelee hän: \"sinä meidän pelastuksemme ja\nsovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä\nvarjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä\nilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna\nmeidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!\" Mutta niin\nkestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei\nhän päässyt orjuudesta vapauteen. Ainoastaan nöyriä, katuvaisia\nsyntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden\nHenki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero\non eksytysten aavalla merellä kehno opas. Kyllä puhuu Johannes\nSkotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa\nsilmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri,\nmutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei\nsemmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa,\nniin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas\noikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä\ntämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt.\nJa miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti\nlausui: \"minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet\nkätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut\npienille.\"\n\nOmituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. \"Raamatun\nrikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet\nse kuvastuu\" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti\nkuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti\nraamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan,\nja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines,\ntälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes\nSkotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella\non hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä.\nPerustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin\nmitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista.\nNiin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen \"ihminen\" eri asteiden\nkuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa\non laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat:\n\"kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän\", merkitsevät: ainoastaan\nmonen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen\npäästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta\nkuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu,\npääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa. Yhtä vähän kuin\nsoittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä,\ntahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon\nlähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.\n\nKuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen\nkirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin\nehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen\nKristuksen viljavainiolla. Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen\njärjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan\narvostelemaan Häntä, \"jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme\",\nja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla\nraamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta\nihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi. Käsitys\nsynnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan\nkolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet\nhaihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä\nkuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta,\nsisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä\nkadottaa kaiken todellisuutensa. Ei voi tämmöinen ajattelija, miten\nihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa\nonkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän\nJumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä\nHerran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia\nvastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa\npintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti\nihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään\njumalallisen sanan oikeata tutkimista. On kyllä totta, ettei Johannes\nSkotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa,\nhän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei\nhäntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen\nuskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä\njälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja\ntaitavasti viitoitettu.\n\nSamaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa\nja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä\nsen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä\nkaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista.\nV. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti _Paschasius\nRadbertus_ (k. 865) \"Herran ruumiista ja verestä\" nimisen kirjan,\njoka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta\nkerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään\nsuurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki _Ratramnus_,\njoka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti\nvastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi\nasiasta vilkas ja kiivas kiista. Tässä tulee meidän huomata,\nettä oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että\nRadbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä\ntapaamme jo kirkkoisien kirjoissa. Nyt syntyvä riita ei siis edusta\nuusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä,\nvaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään\nriitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan\nkäsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. -- Mukaantuen aikansa\naistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus,\nettä Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen\nsiunauksen kautta _muuttuvat_ Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.\nJotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista\nja verta -- niin hän käsitti tämän salaisuuden -- säilyttävät\nehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka\nne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy\ntämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan\nuudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen\nkorkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat\neivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta. Hänen opissaan\nyhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. --\nVastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran\nehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee.\n\"Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan\ntämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen\nuskovaista seurakuntaa,\" kirjotti hän, siten kieltäen Herran\nruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.\n\nVaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes\nSkotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa\nRadbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen\nkuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s.\n_transubstantiationioppi_ (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä,\nennen pitkää määrättiin kirkon opiksi. Turhaan huomautettiin jo tähän\naikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme\nuskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, -- keski-aika\nei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin,\naistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja\ntoimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin.\nKummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?\n\n\n\n\nIX.\n\nKyrillys ja Methodius.\n\n\n    Peljätköön Herraa kaikki maa: häntä peljätköön kaikki maan piirin\n    asuvaiset. Ps. 33: 8.\n\nJo kuudennella ja sittemmin kahdeksannella vuosisadalla oli\n_slavilaisia_ uudisasukkaita Tonavan pohjoispuolelta muuttanut\ntämän virran eteläpuolella oleviin maihin. Kreikkalaisen kirkon\ntoimesta pääsivät nämä vähitellen kristinuskon osallisuuteen, ja\nsama kirkko rupesi tähän aikaan julistamaan pelastuksen sanomaa\nmyöskin Itä-Rooman keisarikunnan rajojen ulkopuolella asuville\nslavilaisille kansoille. Tämänkin lähetystoimen syrjäinen työ on\nsäilyvä kirkkohistorian lehdillä, vaikkei se ole omiansa herättämään\nniiden huomiota, jotka arvostelevat ihmiskunnan menneitä vaiheita\nulkonaisesti loistavain urotöiden pettävän mitan mukaan. Etenkin\nmuistettavat ovat veljekset _Kyrillus_ ja _Methodius_, joille\nhistoria on omistanut nimen \"Slavilaisten apostolit\".\n\nKertomuksen mukaan olivat nämä miehet kotoisin Thessalonikasta. He\nolivat ylhäistä sukua ja hyvin rikkaita. Kyrillus sai kasvatuksensa\nKonstantinopolissa. Tuo mahtava, hovin suosima ja oppinut Fotius oli\nhänen opettajansa, ja loistava tulevaisuus oli hänellä maailmassa\ntarjona, vaan ijankaikkisen elämän valo, joka pääkaupungin silloisen\nturmeluksen uhallakin oli löytänyt tien hänen sydämmeensä,\nvaati häntä myymään kaiken tämän ja pyhittämään elämänsä sille\nHerralle, jonka valtakunnan aarteet eivät ole löydettävissä kuin\nitsensäkieltämisen ja alentumisen lihalle ja verelle vaikealla\ntiellä. Hän antoi vihkiä itsensä papiksi ja oleskeli jonkun ajan\neräässä luostarissa. Myöhemmin tapaamme hänen erakkona vuoriseudussa,\nyksinäisyydessä miettimässä tulevaisuuttansa. Tänne saapui hänen\nveljensä Metodiuskin, joka, kyllästyneenä tämän maailman lumoaviin\nlupauksiin, oli luopunut korkeasta valtionvirastaan, palvellaksensa\nyksin Herraa. Työttömyydessä eivät veljekset kuitenkaan aio\naikaansa viettää, he tahtovat uhrata kaikki voimansa julistaaksensa\npakanoillekin sitä pelastuksen sanomaa, joka niin monesti oli\ntäyttänyt heidän sydämmensä sanomattomalla ilolla. Ensin loivat\nhe silmänsä Mustanmeren pohjoispuolella asuviin _Katsarilaisiin_,\njotka v. 838 olivat solmineet jonkunlaisen liiton Itä-Rooman\nkanssa. Tämän pakanallisen kansan keskuudessa löytyi jo ennestään\nainakin muutamia kristityitä, mutta Jumalan valtakunnan tulevaisuus\nsiellä näytti hyvinkin kolkolta. Paitse pakanuuden vastustusta\ntäytyi nim. sikäläisen kristinuskon kestää myöskin Juutalaisten ja\nMuhammedilaisten yrityksiä levittää uskontoansa näillä seuduin.\nAavistaen vaikean asemansa, lähettivät Katsarilaiset keisari Mikael\nIII:lle näin kuuluvan kirjeen: \"Lähetä meille oppinut mies, joka\nmeitä voi neuvoa katolisessa uskossa, sillä milloin koettavat\nJuutalaiset, milloin Muhammedilaiset meille uskontoansa tyrkyttää,\nvaan emme tiedä, minne kääntyä. Sentähden olemme päättäneet\nkysyä neuvoa korkeimmalta ja katoliselta keisarilta.\" Nyt sai\nKyrillus, jota myöskin kutsutaan nimellä Konstantinus, kehotuksen\nsaarnata evankeliumia Krimin niemimaalla. Hän lähti matkalle, oppi\nKatsarilaisten kieltä ja toimitti jonkun ajan lähetyssaarnaajan\nvaikeata työtä heidän keskuudessaan. Epäilemättä oli tämän\nlähetysmatkan näkyvä tulos, josta muuten emme mitään varmuudella\ntiedä, hyvin vähäpätöinen. Ostettuaan muutamia orjia vapaiksi,\nkasvattaaksensa näitä sikäläisen lähetystoimen jatkajiksi, palasi\nKyrillus kotimaahansa, jättäen Katsarilaisten pakanalliseen maahan\nkylvämänsä ijankaikkisen elämän sanat elon Herran siunattaviksi. --\nSamaan aikaan levisi kristinuskon valo _Bulgariaankin_. Sikäläisen\nruhtinaan _Bogoriksen_ kerrotaan antaneen kastaa itsensä, kun hänelle\nnäytettiin erään munkin _Methodiuksen_ maalaama taulu, joka kuvasi\nijankaikkisen kadotuksen, tuskia. Oliko tämä Methodius Kyrilluksen\nveli, vai toinen mies, sitä ei varmuudella tiedetä. Itse kertomus\nBogoriksen kääntymisestäkin kätkeytyy, niinkuin tämän lähetystoimen\nvaiheet yleensä tarujen hämärään.\n\nLuotettavammat tiedot on meillä Kyrilluksen ja hänen veljensä\nMethodiuksen vaikutuksesta Mährissä. Tämä maa oli Kaarle Suuren\naikana joutunut frankilaisvallan alle, ja sen pieni kristillinen\nseurakunta, jota maan pakanalliset asukkaat uhkasivat perikadolla,\noli uskottu Salzburgin piispan valvottavaksi. Kun mähriläinen\nruhtinas _Radislaw_, joka vihasi Frankilaisia, kääntyi kreikkalaisen\nkirkon puoleen, saadaksensa lähetyssaarnaajia kansaansa opettamaan,\nsaapuivat Kyrillus ja Methodius keisari Mikael III:nen kehotuksesta\nhänen maahansa (862). Heidän vaikutuksensa Mährissä osottaa selvästi,\nminkätähden historia heille on omistanut kunnianimen \"Slavilaisten\napostolit.\" Väsymättömällä ahkeruudella koetti etenkin Kyrillus\noppia Maurilaisten kieltä, voidaksensa menestyksellä toimia\nheidän keskuudessaan. Hän perehtyikin siihen niihin määrin, että\nhän ennen pitkää hankki heille slavilaisen aapiston sekä käänsi\nainakin suurimman osan raamattua ja tärkeimmät jumalanpalveluksessa\ntarvittavat kirjat tälle kielelle. Kyrilluksen nimi on siis\nslavilaisen kirjallisuushistoriankin ensimmäinen nimi. Näiden\nvaiheiden ohessa oli Radislaw muuttuneiden valtiollisten olojen\nvuoksi alkanut lähestyä läntisiä naapurikansoja ja latinalaista\nkirkkoa. Näin asiain ollen päättivät Kyrillus ja Methodius,\njotka ilolla näkivät, miten heidän työnsä Mährissä alkoi kantaa\nhedelmiä, lähteä Roomaan suostuaksensa paavin kanssa lähetystoimensa\njatkamisesta. _Hadrianus II_ ei tahtonut loukata Slavilaisten\nmainehikkaita lähetyssaarnaajia, joiden alttiiksiantavaisesta\nkristillisyydestä ja kyvystä ei saattanut olla kuin yksi mieli,\nvaikka heidän uskonnollinen katsantotapansa muutamissa kohdissa\npoikkesi latinalaisessa kirkossa vallitsevista mielipiteistä, eikä\nmäärännyt heille uusia ohjesääntöjä noudatettaviksi. Methodius\nsai esteettömäsi itse Roomassakin toimittaa messun Slavilaisten\nkielellä. Kyrillus jäi Roomaan, hänen voimansa olivat jo uupuneet.\nHän kuoli samana vuonna (867) eräässä luostarissa. Methodius\nsitä vastoin, jonka paavi v. 868 vihki Mährin arkkipiispaksi,\npalasi jälleen työalallensa. Innostuksella ja voimalla ryhtyi hän\ntyötänsä jatkamaan, julistaen suurella menestyksellä evankeliumin\nsanomaa pakanoille, sekä neuvoen, varottaen, vahvistaen niitä,\njotka jo olivat kastetut kristinuskoon. Arvaamattoman suuressa\nmäärässä edistytti hänen työtänsä se seikka, että hän toimitti\njumalanpalvelusta kansan omalla kielellä. Läntisen kirkon tänne\ntoimittamat lähetyssaarnaajat ja papit sitä vastoin eivät nähneet\nmitään sanottavia hedelmiä työstään, sillä he eivät poikenneet\nkirkkonsa tavasta, vaan säilyttivät itsepäisesti latinaa\nkirkkokielenä. Eikä siinä kylliksi. Ennen pitkää alkoivat he kadehtia\nMethodiuksen voittoja, ja syyttivät häntä Roomassa harhaoppisuudesta,\nkun hän näet ei tunnustanut Pyhän Hengen käyvän ulos myöskin\nPojasta, sekä soimasivat häntä uutistenpuuhaajaksi, joka halveksi\nkirkon kieltä ja loukkasi uskonnon pyhyyttä käyttämällä raakaa\nslavilaista kieltä jumalanpalveluksessa. Paavi _Juhana VIII_ kutsui\nMethodiuksen Roomaan tekemään tiliä toimestaan (879). Aluksi oli\nJuhana hyvinkin altis noudattamaan piispan vihamiesten vaatimuksia,\nja hänen tarkoituksensa oli silminnähtävästi pakottaa Methodiusta\nluopumaan slavilaisen kielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa\nja muissa kirkollisissa toimituksissa, vaan jota kauemmin hän\nmietti asiaa ja keskusteli etevän määriläis-piispan kanssa, sitä\nselvemmin hän huomasi, ettei hän tässä saanut laatia jyrkkää kieltoa.\nVaikkei Methodius taipunut myöntämään latinalaisen kirkon oppia\nPyhästä Hengestä ainakaan täydellisesti oikeaksi, myönsi paavi\nhänelle oikeuden vaatia slavilaista kieltä käytettäväksi Mährin\nkirkoissa. Kuitenkin tuli pappien ensin lukea evankeliumi latinaksi,\njonka jälkeen se oli käännettävä kansan kielelle. Jos ruhtinas\nkernaammin kuunteli latinankielistä kuin slavilaista messua, tuli\npapin toimittaa se latinaksi. Kuinka mieltynyt Juhana muuten oli\nMethodiukseen ja hänen työhönsä, näkyy muun ohessa eräästä hänen\nv. 880 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa muiden kera löytyvät\nnämäkin sanat: \"sitä aapistoa, jonka eräs filosofi Konstantinus\n[Kyrillus] on keksinyt, jotta Jumalan ylistys säällisesti kaikuisi\nsilläkin kielellä, kiitämme täydestä syystä. Sillä p. raamattu\nkehottaa meitä ylistämään Herraa, ei ainoastaan kolmella kielellä\n[Jumalanpalveluksen kieliksi kelpaavina pidettiin ainoastaan\nheprean, kreikan ja latinan kieliä.] vaan kaikilla kielillä ja\nmurteilla. Apostolikin kehottaa meitä rakentamaan seurakuntaa\nkielillä-puhumisella.\"\n\nIlomielin palasi Methodius Mähriin työtänsä jatkamaan, vaan ei\naikaakaan, ennenkuin uusia esteitä ja vaikeuksia ilmaantui. Hän oli\nnim. tuonut muassaan piispa _Vichingin_, toivoen hänestä paljon\nhyvää, mutta nämä toiveet pettyivät piankin. Viching liittyi\nesimiehensä vastustajiin ja hänen onnistui saada Radislawin\njälkeisen, ruhtinas _Swatoplukinkin_ puolellensa, niin että Methodius\nja hänen ystävänsä joutuivat vähemmistöön. Väsymätön arkkipiispa\nei kuitenkaan suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin, vaikka hänen\nasemansa monesti oli hyvinkin vaikea. Methodius erotti Vichingin\nhänen virastaan sekä julisti Swatoplukin pannaan, vaan eivät\nnämäkään keinot auttaneet, kun samaan aikaan muutkin valtiolliset\nsyyt liittyivät estämään hänen työtänsä. Mitä hän näissä vaiheissa\nkärsi, sitä ei ole historia lehdillänsä säilyttänyt. Methodiuksen\nkävi samoin, kuin jalojen henkilöiden usein käy: hänen elämänsä\ntyö kävi yhä raskaammaksi, jota heikoimmiksi hänen voimansa\nriutuivat. Ihmiset eivät mitanneet hänen tuskaansa eivätkä lukeneet\nhänen kyyneleitänsä, yhtä vähän kuin hän itse oli altis suruansa\nheille valittamaan, vaan sitä rakkaammaksi kävi hänelle Herra. Ja\nvaikka Methodiuksen täytyikin nähdä, että hänen jalot toimensa\nsäilyttää kansan kieltä jumalanpalveluksen kielenä olivat tuomitut\nkuolemaan hänen kanssansa, vaikka ei kukaan ole jälkimaailmalle\nkertonut hänen viimmeisistä toivottomista ponnistuksistaan, ja\nvaikka pintapuolisuus, kaivaten historiallisia todistuksia, etenkin\nsemmoisia, jotka olisivat omiansa sen vaatimuksia tyydyttämään, ei\nole altis häntä kunnioittaen muistamaan, pysyy horjumattomana Herran\ntodistus: \"-- koska kaikkinainen rangaistus käsissä on, niin ei se\nkäy meille iloksi, vaan murheeksi; mutta sitte antaa hän rauhallisen\nvanhurskauden hedelmän niille, jotka siinä harjoitetut ovat.\"\nMethodiuksen kuolinvuotena pitävät toiset vuotta 885, toiset 892.\n\nMähriläis-valtakunta hajosi v. 908, jolloin toinen puoli siitä\nyhdistettiin Unkariin, toinen Böhmiin. Mutta äidinkielinen\njumalanpalvelus säilyi monessa paikoin todistukseksi, ettei\nKyrilluksen ja Methodiuksen jalo aate voinut kokonaan joutua\nperikatoon.\n\n\n\n\nX.\n\n\"Pimeä vuosisata.\"\n\n\n    Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin\n    ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä\n    niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes.\n    59:10.\n\nJos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen\naavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan\nhistoria mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan\npakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo\nsilmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin \"pyhän kaupungin\" ja\nkristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan\npimeinä vuosina. Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään\ntämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan,\nmutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä\nsilmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota\nkymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti. Se\non opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia\nja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka\ntämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin\nmilloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia\nnoina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin\ntyhjä varjo vain.\n\nKaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita\nkirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää\ntätä valtaa. Kun _Kaarle Paksu_, joka yhdeksi valtakunnaksi\nyhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin\nhallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli\ntämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v.\n911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla\nmenestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen. Paavikunta, joka\nKarolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista,\njoutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa\ntaistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden\nmielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää\nkunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi _Juhana X_\nFriaulin herttuan _Berengarin_, joka voitettuaan vastustajansa oli\npäässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi. Uutta hallitsijaa\nvastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan\nkreivi _Adalbert_ ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään\nkuuluisa _Teodora_ sekä hänen irstaiset tyttärensä _Teodora_ ja\n_Marozia_. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan\nsilmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan\nkietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä,\njotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat\nihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan. Tämänaikuisten\npaavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus\nettä mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina\non silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut _Johanna_,\nvaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita\nkurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan\nsuojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat \"Pietarin istuimella.\"],\nnäemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian\npojan, Juhana XI. Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean\nsuureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa\n_Juhana XII_, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä\njos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi,\ntyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina\naikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat\nhänestä inholla. Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän\nJumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan\nsilmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää\nkehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on _Juhana\nXII_ (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi,\njoka, astuttuaan \"Pietarin istuimelle\", muutti nimensä, kuten\npaavit sittemmin tekivät. Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata\nkehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa\nepäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän\nsyöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että\nSaksan mainio kuningas _Otto I Suuri_ alensi itsensä polvistumaan\ntämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi\nhänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa. Miten me\nruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat\nhenkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? -- Berengarin\nahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä\napua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa\nja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961\nItaliaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue\nluopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle\nporttinsa. Helmikuussa v. 962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII\nkruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt\npois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin,\nkoettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia\nsotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo\nseuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa.\nHän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen,\njoka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän\npuheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: \"hän\non vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa\"; mutta kun paavi ei\nensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin\ntulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla,\nloppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä\npaitse läsnäolijani huudot: \"hän on kentiesi metsästysretkellä,\"\n\"hän on susi lammasvaatteissa\" y.m.s., sekä nuo kauheat syytökset,\njotka kaikkialta lausuttiin kirkon korkeinta edustajaa vastaan.\nOtto erotti Juhanan hänen virastaan ja määräsi kansan ja papiston\njo ennen valitseman Leo XIII:nen paaviksi. Samassa tilaisuudessa\nvannotti hän Roomalaisia: \"ett'eivät he enää milloinkaan saisi\nvalita eikä vihkiä paavia ilman keisarin nimenomaista suostumusta\nja vahvistusta.\" Roomalaiset kyllä tuon tuostakin koettivat päästä\nvapaiksi tästä keisarin \"suojelusherruudesta,\" mutta Oton miekka ja\nhänen ankarat rangaistuksensa pakottivat heitä joka kerta luopumaan\nnäistä yrityksistä. Noiden rettelöiden vaiheissa onnistui kyllä\nJuhana XII:nen lyhyeksi ajaksi saada virkansa takaisin, mutta\nhänen armonaikansa olikin jo lopussa. V. 964 tempasi vanhurskaan\nJumalan kosto hänen korkeamman oikeuden tuomittavaksi. Äkillinen\nhalvauksenisku teki lopun hänen kurjasta elämästään, hänen paraikaa\ntäyttäessään synteinsä kauheata mittaa.\n\nOtto Suuri kuoli v. 973. Hänen jälkeistensä oli monesti hyvinkin\ntyöläs säilyttää saksalaista valtaa Italiassa, vaan paavikunnan\nyhä jatkuva kurja tila oli kuitenkin omiansa estämään kirkkoa\nryhtymästä mihinkään tehokkaisiin toimiin keisarein uhkaavaa\nvaltaa vastaan. Paavikunnan mainetta halventamaan ja sen oikeuksia\nloukkaamaan esiintyi nyt Franskankin kuningas _Hugo Kapet_. Hän\noli Karolingien suvun sammuttua Franskassa v. 987 päässyt tämän\nvaltakunnan kuninkaaksi, vaan Reimsin piispa _Arnaulf_ oli koettanut\nauttaa erästä Karolingein suvun polvelaista valtaistuimelle. Hugo\nvaati paavi _Juhana XV:tä_ erottamaan kapinallista piispaa hänen\nvirastaan. Kun ei rangaistuksesta mitään kuulunut, päätti kuningas\nitse asettua tuomariksi. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen\nReimsiin v. 991. Huomattavat ovat Sensin piispan tässä tilaisuudessa\nlausumat sanat: \"Ken on paavi komeassa puvussaan ja loistava kruunu\npäänsä päällä? Jos häneltä puuttuu rakkautta ja hän ainoastaan\nkerskaelee opistansa, niin on hän antikristus, joka on ottanut\nasuaksensa Jumalan temppelissä; mutta jos häneltä puuttuu oppiakin,\nniin hän on mykkä epäjumala, kuvapatsas, jolta ei kenenkään tulisi\nneuvoa kysyä.\" Huolimatta paavista erotti kokous Arnaulfin hänen\nvirastaan, jonka sai oppinut _Gerbert_. Tämän kyllä täytyi jonkun\nvuoden kuluttua luopua piispanistuimestaan, kun paavi, jonka käskyä\nhän alussa vastusti, kutsuen häntä \"Rooman syntinen piispa, joka on\npidettävä huppanana ja pakanana\", sai kannatusta taikauskoiselta\nkansalta, mutta tuntuvia iskuja oli paavikunta tässäkin riidassa\nsaanut. Kaikkialta kuulemme moitetta, kuka tahansa uskaltaa\nasettua paavia vastustamaan, tämän maailman mahtavat hallitsevat\nmielensä mukaan paavikuntaa, jonka valtaa sitä paitse turmeluksen\nkauhea rutto lannistuttaa, masentaa! Onko sen mahtavuudenaika jo\nmennyt, kuolemanenteitäkö nämä kaikki ovat? Jos milloinkaan, niin\nolemme kymmenennen vuosisadan surkeita vaiheita silmäillessämme\noikeutetut näin kysymään. Turhaan koettaa _Sylvester II_ (999-1003)\nkorottaa paavikunnan sortuvaa valtaa: hänen kuoltuansa syöksyi se\njälleen turmeluksen syvyyteen, luoden uudestaan silmiemme eteen\ntuota loppumatonta kurjuutta, joka jo toista vuosisataa on ollut\nsen ainoana tuntomerkkinä. Ja ikäänkuin aavistaen äärettömän\nsyntivelkansa huokaelee kristikunta, kun kymmenennen vuosisadan ilta\njoutuu: \"nyt tulee maailman loppu ja viimmeinen tuomio.\" Pellot\nheitettiin kylvämättä, rakennustyöt keskeytyivät, ja muut maalliset\ntoimet jäivät sikseen, sillä yleisesti luultiin, että maailman\nloppu oli käsissä. Tietämättömyys ennusti ja taikausko uskoi vuotta\n1000 aikojen viimmeiseksi vuodeksi. Mikä varoittava muistutus,\nmikä voimallinen herätyssaarna itse tämä erehdyskin! Mutta kun tuo\nkammoksuttu vuosi oli kulunut umpeen, ei kristikunnan katseessa\nnäkynyt katumuksen kyynelten jälkiä, vaan kevytmielisyyden iloa siitä\nettä vaara muka oli ohitse. Luopunut on kirkko morsiuslupauksestaan;\nse ei enää, niinkuin menneinä päivinä, odota ylkänsä tuloa ilosta\nsykkivin sydämmin, se pelkää, kammoksuu sitä nyt!\n\nKymmenettä vuosisataa kutsutaan täydestä syystä \"pimeäksi\nvuosisadaksi.\" Jos jo yksin silloisen paavikunnan surkea tila\noikeuttaisi meitä käyttämään tätä nimitystä, esiintyy se yhä enemmän\noikeutettuna, jos luomme silmämme siihen kristikuntaan, joka \"sokeana\nhaparoitsee\" tuon tahratun \"Pietarin istuimen\" juuressa. Menneiden\naikojen tieteelliset harrastukset ovat miltei kerrassaan lakanneet:\nkymmenes vuosisata ei synnytä, ainoatakaan etevää tiedemiestä,\njoka pystyisi jatkamaan edellisen vuosisadan suurella vaivalla ja\nnerokkailla ponnistuksilla aljettua sivistystyötä. Jo alkoi aamu\nkoittaa, kun yhdeksännen vuosisadan tähdet sammuivat keskiajan\ntaivaalla, vaan yö tulikin, ja vaikka se, oli pitkä, ei syttynyt\nuusia tähtiä virittämään uutta valoa. Turhaan koettaa jumalanpalvelus\npukeutua entistä viehättävämpään ulkomuotoon, pyytäen kauniilla\nmaalauksilla ja sointuvammalla veisulla kehottaa kristikuntaa\nhartauteen, turhaan rakennetaan komeimpia kirkkoja, joihin kootaan\nyhä enemmän pyhäinjäännöksiä muistuttamaan menneiden aikojen jaloista\nHerran tunnustajista: taikausko, hengellinen sokeus ja maallisiin\nkiintynyt mieli sekoittaa myrkkyänsä kaikkiin oloihin, estäen\nniitäkin, jotka halasivat pelastusta ja vapautta, sammuttamasta\nijankaikkisuuden janoansa. Tämän maailman kaavoihin pakotetaan\nkristinuskon ilmiöt toinen toisensa perästä. Ei siinä kylliksi,\nettä paavi yhä suuremmassa määrässä tuli riippuvaksi keisarista;\narkkipiispatkin ja piispat sortuivat läänityslaitoksen orjuuttavaan\npalvelukseen, kun he ruhtinailta vastaanottivat suuria maanalueita,\njoita he kyllä rikkaina kirkonruhtinaina monesti hallitsivat hyvinkin\nvapaasti, vaan jotka myöskin velvottivat heitä maksamaan veroa\nsekä sotapalveluksella ja muilla kuuliaisuudenosotuksilla nöyrästi\npalvelemaan läänitysherrojaan. Sormus ja sauva, jonka he n.s.\n_investiturin_ kautta virkaan astuessaan näiltä saivat, kuvasivat\ntätä pappissäätyä alentavaa orjuutta. Jota suuremmassa määrässä\npapiston maailmallinen mieli houkutteli sitä halajamaan korkeita ja\ntuottavia virkoja, sitä tavallisemmaksi tuli myöskin tuo turmiollinen\n_simonia_ [Nimi johtuu Simonista, joka apostoleilta pyysi rahalla\nostaa voimaa tehdä ihmisiä osallisiksi Pyhän Hengen lahjasta (Apost.\nT. 1. 8).] eli hengellisten virkojen rahasta myyminen. Millaisia\nnuo ostetut arkkipiispat ja piispat olivat, miten he saarnasivat\nparannusta mahtaville suosijoillensa ja lukuisille alamaisillensa,\njoiden uskollisuudesta heidän asemansa monesti kokonaan riippui, on\nhelppo käsittää. Miten surkea papiston tila oli, käy selville esim.\nVeronan piispan _Rateriuksen_ (k. 974) eräästä meille säilyneestä\nkertomuksesta. Hän taisteli kiitettävällä innolla ja voimalla kirkon\nja sen palvelijain karttuvaa turmelusta vastaan, jonka vuoksi hän\nsaikin paljon kärsiä. Lainaamme tähän otteen hänen kertomuksestaan:\n\n\"Mitkä tuskat odottanevatkaan niitä, jotka laiminlyövät heille\nuskotun lauman ruokkimisen eivätkä lakkaa rypömästä paheiden loassa.\nHeidän alituisena toimenansa ovat maailmalliset huvit, metsästykset\nja linnunpyynnit -- he vieraantumistaan vieraantuvat raamatulle.\nHe tietävät paremmin, paljonko pelissä erehtyminen maksaa, kuin\nmitä pelastustotuus vaatii. He pitävät enemmän näyttelijöistä kuin\npapeista, enemmän vekkuleista kuin hengellisistä, enemmän juomareista\nkuin tiedemiehistä, enemmän irstaisista kuin kainoista ihmisistä.\nHe halajavat kreikkalaisia koristuksia, babylonialaista komeutta ja\nulkomaalaista loistoa. Heidän ateriansa ovat monet ja vaihtelevaiset;\njoka niissä rohkein on, hän on etevin, arin herkkusuu paras, suurin\nahmatti kiitettävin. Viinin nauttimisesta pullistunein poskin\nistahtavat he kuorsuvien, kultaisten ohjasten ja hopeaketjujen\nkoristamien oristen selkään, samoten kaikenkaltaisiin humalan\nmääräämiin huveihin. Ei silloin muisteta Häntä, joka istui aasin\nselässä suurena ja taistelussa voimallisena. Maailman kuninkaita\nkoetetaan voittaa loistossa, vaan ei suinkaan pyritä apostolein\nkaltaisiksi köyhyydessä.\"\n\nJos luomme silmämme luostareihin, huomaamme piankin, että ajan\nyleinen turmelus on rohjennut astua näidenkin itsensäkieltämisten\nja rukousten hiljaisten turvapaikkojen kynnysten yli. Abbotina on\nusein joku siveetön maallikko, joka ylöllisellä ja hävyttömällä\nesimerkillään houkuttelee munkit pitkälle turmeluksen tiellä.\nNaisluostareihinkin pääsevät ennenpitkää juurtumaan kaikenkaltaiset\npaheet, joita ei nunnien menneiltä ajoilta peritty pyhyyden maine\nenää riitä salaamaan. Arveluttavan usein on esim. näiden maailmasta\neronneiden naisten pyhiinvaellukset Roomaan sitä laatua, että aivan\ntoinen nimi paljon paremmin soveltuisi heidän matkoilleen. Mutta\ntotuuden Henki, joka pimeimpinäkin aikoina vaikuttaa seurakunnassa,\nei nytkään ole poistunut kirkosta. Jos tarkkaan tutkimme kymmenennen\nvuosisadan vaiheita, huomaamme kaiken tuon äärettömän turmeluksen\nuhallakin paremman ajan enteitä. Juuri luostarein muurien sisässä\nkytee vielä siellä täällä ijankaikkisen elämän liekki, ja kirkon\nsurkeata tilaa katselevat näistä vakaalle miettimiselle pyhitetyistä\nlaitoksista ainakin muutamat hurskaat kyynelsilmin. Eikä ilmaise\ntämä hiljainen suru ainoastaan heikkoutta, voimattomuutta! Näissä\nkyyneleissä kuvastuu ajan omatunto, joka Herran armosta ei ole\npäässyt kokonaan nukkumaan.\n\nKaukaisessa Englannissa, missä kuningas _Alfred Suuri_ (871-890)\njalolla sivistystyöllään oli koettanut auttaa tuota vanhaa\nkristillistä sivistystä, jonka Tanskalaisten ryöstöretket olivat\nmiltei kokonaan hävittäneet, uuteen eloon, näemme kymmenennen\nvuosisadan pimeässä jalon _Dunstanin_ taistelevan raakuutta\nja siveettömyyttä vastaan. Tämä merkillinen mies oli saanut\nkasvatuksensa Glastonburyn luostarissa, missä hän ennen pitkää\nherätti huomiota nerollaan ja hurskaalla elämällään. Kun hänen\nkadehtijansa moittivat häntä siitä, että hän niin ahkeraan kokoeli\nitselleen maallisia tietoja, päätti hän uhrata kaiken aikansa\nraamatun tutkimiseen. Jos hänen maineensa jo tähän aikaan oli\nsuuri, kasvoi se nyt kasvamistaan, kun hän lisäksi sai laajemman\nvaikutusalankin. Oltuaan jonkun aikaa hovin rippi-isänä, määrättiin\nhän nim. jo v. 942 Glastonburyn luostarin abbotiksi. Dunstan oli\nyksi noita harvoja, joita ajan voimallinen virta ei jaksanut\ntemmata muassaan. Jota suurempi turmelus kaikkialla oli, sitä\nmiehuullisemmin hän asettui vastarintaan. Hänen kädessään loisti\nsivistyksen ja kristillisyyden tulisoitto, uhaten polttaa tuhaksi\nnuo nimikristillisyyden ja siveettömyyden kehnot majat, joita tähän\naikaan runsaasti löytyi hänen isänmaassaankin. Kyllä koettivat\nihmiset monesti turmeluksen mereen sammuttaa tätä tulisoittoa, vaan\nyritykset eivät onnistuneet, sillä sitä piteli rautainen käsi,\njosta sitä ei ollut helppo temmata pois. Harvinaisella voimalla ja\nuskonnollisella innostuksella perkkasi Dunstan omansa ja monen muun\nenglantilaisen luostarin, korottaen isänmaansa munkkielämän korkealle\nkannalle. Profeetan pyhällä kiivaudella saarnasi hän elämällään ja\ntyöllään niin jalosti ajan turmelusta vastaan, että kaiku kuului\nkaukaisiinkin maihin. Ja jos hän ei aina säilyttänytkään tuota\nkristillistä malttia ja tosi viisautta, josta Herran valistuneet\nvälikappaleet tunnetaan, niin siunasi armon Jumala kuitenkin\nhänen työtään, kasvattaen hänen kylvöstään rikkaita hedelmiä\nvielä syntymättömien sukupolvien hyväksi. Kuningas _Edwy_, jonka\navioliittoa erään sukulaisen kanssa Dunstan oli ankarasti moittinut\nja laittomaksi julistanut, ajoi hänen maanpakolaisuuteen ja ryhtyi\nsitten hävittämään tuon ankaran uskonpuhdistajan työtä. Mutta\nkansa nosti kapinan kuningasta vastaan, ja tämän täytyi kutsua\nankara munkki kotia. _Barfordissa_ v. 959 pidetty kirkolliskokous\nnimitti Dunstanin suuren hiippakunnan piispaksi ja seuraavana\nvuonna korotettiin hän Kanterburyn arkkipiispaksi. Tässä virassa on\nhän vaikuttanut sanomattoman paljon hyvää siunaukseksi Englannin\nkirkolle. Hän hoiti sitä väsymättömällä voimalla kuolemaansa\nasti v. 988. -- Katsellessamme Dunstanin voitollista taistelua\njumalattomuuden ruttoa vastaan, on meistä kuin kymmenennen vuosisadan\npimeässä kuulisimme suuren Paimenen äänen: \"minä olen teitä läsnä\njoka päivä maailman loppuun asti.\"\n\nVielä suuremman merkityksen kuin Englannissa saavutti munkkilaitos\neräässä toisessa maassa. Tarkoitamme _Burgundia_, missä kreivi\n_Berno_ v. 909 perusti _Klugnyn_ kuuluisan luostarin. Se asetettiin\nvälittömästi paavin suojeluksen alaiseksi, eikä siis riippunut,\nniinkuin tämän ajan luostarit yleensä, kenenkään piispan tahi\nmahtavan ruhtinaan mielivaltaisista määräyksistä. Abboteinsa _Odon_\nja _Odilon_ johtamana kasvoi Klugnyn luostarin maine ennen pitkää\narvaamattoman suureksi Kaikki kiittivät sen viehättävän kaunista\njumalanpalvelusta ja sen munkkien ankaran siveellistä elämää. Jonkun\najan kuluttua liittyi luostari toisensa perästä lähellä Klugnyn\nseutuja ja kaukanakin niistä liittoon tämän luostarin kanssa,\nmuodostaen sääntönsä ja alistaen elämänsä sen määräysten mukaan.\nArvaamattoman suuresta merkityksestä on tämä liitto kristikunnan\nkehitykselle. Sen silmämääränä oli kirkon vapauttaminen tuosta\nkurjasta alentumisentilasta, johon etenkin kymmenennen vuosisadan\nsurkeat olot olivat sen sortaneet. Jo seuraavan vuosisadan vaiheet\ntietävät kertoa suuria tästä yhdistyksestä, johon ennen pitkää\nkuului 2000 luostaria. Tässä huomautamme vain siitä, että Klugnyn\nluostarista astui esille se mies, jonka hallitsemana paavikunta\nkohosi ennen tuntemattomaan mahtavuuteen.\n\nEnnenkuin kymmenennen vuosisadan aurinko menee mailleen, näemme sen\nvalossa, miten kristinuskon siemenet alkavat itää kirkkohistorialle\nvielä aivan vähän tunnetuissa, vieläpä kokonaan vieraissakin maissa.\nSe lupaa, tämä aurinko, laskiessaan enemmän kuin puolipäivän\nsumuisina hetkinä. V. 972 kastettiin Tanskan ensimmäinen kuningas\n_Harald Sinihammas_, ja hänen Englannissa kasvatettu poikansa\n_Knut Suuren_ aikana vakaantui kristinusko Tanskassa. Samaan\naikaan työskentelivät anglosaksilaiset lähetyssaarnaajat Norjassa\nsillä menestyksellä, että valtakunnan kuninkaatkin alkoivat\nmasentaa pakanoitten vastarintaa. _Olov Tryggvason_ (996-1000)\npakotti alamaisensa kristinuskoon valitettavasti monesti\nhyvinkin väkivaltaisilla keinoilla. Kaukaiseen _Islantiin_,\nvieläpä _Grönlantiinkin_ ehti jo tähän aikaan pelastuksen sanoma\ntodistukseksi, ettei pimeinkään aika voi tyhjäksi tehdä Herran sanaa,\njoka todistaa: -- \"kaikki pakanain luodot pitää Häntä kumartaman,\nkukin paikastansa\". -- Ruotsin toinen kuuluisa lähetyssaarnaaja\noli \"pyhä\" _Sigfrid_, joka v. 1007 kastoi _Olov Sylikuninkaan_. --\nV. 973 asetettiin piispanistuin _Pragin_ kaupunkiin Böhmiin, johon\nmaahan kristinusko Mähristä oli levinnyt. Samaan aikaan valaisivat\nevankeliumin ensimmäiset säteet myös _Unkarin_ ja _Puolan_ asukkaita,\n\"taivuttaen heidänkin jalkansa\" pakanuuden pimeiltä poluilta \"rauhan\ntielle.\"\n\nKymmenennen vuosisadan historiaan kuuluu myöskin kertomus sen\nkansan kääntymisestä, joka nykyjään muodostaa maailman suurimman\nvaltakunnan. Vielä kauan sen jälkeen kuin _Rurik_ v. 862 perusti\n_Venäjän_ valtakunnan, kätkeytyi sen asukasten vaiheet pakanuuden\npimeään. Muhammedilaiset uhkasivat uskonnollaan riistää tältä\nkansalta sen tulevaisuuden suuren tehtävän olla kristinuskon\nitäisenä suojelusmuurina pakanamaailmaa vastaan. Mutta kaikkivaltias\nJumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, ei sitä sallinut.\nKristinuskon ensimmäiset vaiheet Venäjällä ovat seuraavat. Ruhtinas\n_Igorin_ leski _Olga_ lähti v. 955 Konstantinopoliin, missä hän\nkastettiin kristinuskoon. Hänen poikansa poika oli _Wladimir_,\ntunnettu liikanimellä \"suuri\", jonka aikana Venäjän kansa kääntyi\nkristinuskoon. Tämän ruhtinaan elämä ei suinkaan ollut omiansa\nennustamaan mitään hyvää kristinuskolle. Wladimir oli julma, hänellä\noli 800 vaimoa ja hän oli hyvin mieltynyt kansansa pakanallisiin\njumaliin. Hänen kääntymisestään kertoo historia seuraavaa. Sekä\nkristityt että juutalaiset ja muhammedilaiset lähetyssaarnaajat\nolivat saapuneet Wladimirin luokse, kaikki kehottaen häntä kääntymään\nuskontoonsa. Muhammedilaisille vastasi ruhtinas: \"me emme saata\nelää viinatta\", ja kun Juutalaiset hänelle kertoivat, miten heidän\nJumalansa viha oli hajoittanut heidät kaikkiin maihin, tiuskasi hän:\n\"te Jumalan hylkäämät uskallatte tulla muita neuvomaan; me emme\ntahdo menettää isänmaatamme\". Läntisen kirkon lähetyssaarnaajille\nlausui Wladimir: \"meidän esi-isämme eivät ole uskoneet paaviin\",\neikä miellyttänyt häntä itäisenkään kirkon tänne lähettämä oppinut,\nvaikka tämä kyllä koetti parastansa tehdä. Kuitenkin päätti Wladimir\nlähettää muutamia luotettavia miehiä omin silmin tutkimaan, mikä\nhänelle tarjotuista uskonnoista olisi paras. Kun nämä palasivat\nmatkaltansa, kertoivat he ihastuksella kreikkalaisen kirkon\nloistavasta jumalanpalveluksesta, jota Sofian kirkossa ihmetellen\nolivat ihailleet, sekä lausuivat: \"jos kreikkalainen laki ei olisi\nkaikkia muita parempi, niin ei suinkaan sinun kantaäitisi Olga, tuo\nihmisistä viisain, olisi päättänyt antautua sen turviin\". Nyt kokosi\nWladimir suuren sotajoukon, marssi Kersoniin, jonka hän valloitti,\nja vaati nyt Konstantinopolin hovilta keisarin sisarta _Annaa_\npuolisokseen. Vaatimukseen suostuttiin, luvattiinpa uhkaavalle\nvieraalle vielä ehdottomasti taivaan valtakunnan autuus, jos Wladimir\nantaisi kastaa itsensä kristinuskoon. Muukalainen ei enää epäillyt,\nvaan antoi itsensä kastaa (988), toi pelosta vapisevan morsiamensa\n_Kieviin_, ajoi pois kaikki vaimonsa ja ryhtyi heti kansansa\nkääntämiseen. Kaikki epäjumalankuvat hävitettiin, mikä milläkin\ntavalla, ja kansa, ylhäiset ja alhaiset, miehet, naiset, lapset\n-- kaikki saivat määrätyllä hetkellä käskyn astua Dnjepervirtaan.\nKreikkalaiset papit, jotka Wladimir oli tuonut muassaan, lukivat\nrukoukset, ja kun kansa tällä tavoin oli kastettu, siunasi Wladimir\n\"uusia lapsiaan\". Tämmöinen on kertomus -- miksi koettaisimme sitä\nkoristella? Ihmeiden Jumala, jonka sallimuksesta tämä tapahtui, voi\nsaada evankeliuminsa valoa säteilemään tuhansiin sydämmiin, jos alku\nnäyttäisikin vaikka kuinka arvottomalta ja kehnolta!\n\nVäsyneenä, nimettömän turmeluksen rasittamana uupui kymmenes\nvuosisata hautaansa. Mutta ei sekään siirtynyt pois, opettamatta\nmeille paljon. Sen vaiheet säilyvät historian lehdillä, kertoen\nkaikille, jotka tahtovat niistä jotain oppia, suuria Jumalan\nvanhurskaudesta ja armosta.\n\n\n\n\nXI.\n\nHildebrand.\n\n\n    Totisesti on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla:\n    totisesti on Israelin autuus ainoassa Herrassa meidän\n    Jumalassamme. Jer. 3: 23.\n\nV. 1033 astui _Benediktus IX_ paavien istuimelle. Hän oli vasta\n12 vuoden ikäinen, mutta harjaantunut jos minkälaisiin synteihin.\nRoomalaisetkin, joiden siveellisyydentunteet kyllä olivat\nveltostuneet kymmenennen vuosisadan turmeltuneissa oloissa,\nkatselivat mielikarvaudella kuuluisan piispanistuimensa rappiotilaa.\nHe karkoittivat Benediktuksen ja valitsivat hänen sijaansa _Sylvester\nIII:nen_ (1044). Mutta jo muutaman viikon kuluttua palasi Benediktus\nRoomaan ja valloitti lateranipalatsin. Kevytmielisen lapsen tavoin\nmöi hän sitten kruununsa _Gregorius VI:lle_, joka suostui tähän\nsimoniakauppaan pelastaaksensa paavikuntaa perikadosta. Eikä siinä\nkylliksi. Jonkun ajan kuluttua alkoi Benediktus katua kauppaa ja\nesiintyä paavina jälleen. Gregorius ei luopunut virastaan, ja kun\nSylvesterkin puolestaan piti itseään ainoana oikeutettuna \"Pietarin\njälkeisenä\", oli siis Roomassa yhtaikaa kolme paavia. Syvään on\npaavikunta vaipunut!\n\nSaksan kuninkaana oli tähän aikaan Henrik III. Hän oli vakava,\nälykäs ja oikeutta harrastava ruhtinas, ja sitä paitse oli hänen\nsydämmensä altis kannattamaan ajan paraita uskonnollisia pyrinnöitä.\nVallanhimonsa ja maallisen mielensä pimittämänä hän ei kyllä näe,\nettä Herra yksin voi auttaa kristikuntaa sen surkeasta tilasta,\nmutta hän koettaa kumminkin rakentaa salpoja tuolle äärettömälle\nsekasorrolle ja siveettömyydelle, joka uhkaa kaikki turmella ja\nansaitsee tästäkin syystä kunnioitusta. Vahvistettuaan valtaansa sekä\nidässä, pohjassa että lännessä, esiintyi Henrik Italiassa v. 1046.\n_Sutrissa_ pidetty kirkolliskokous erotti kaikki kolme simoniaan\nvikapäätä paavia heidän virastaan ja valitsi uuden, joka sitten\nPietarinkirkossa kruunasi Henrikin Rooman keisariksi. Mieltymys\noli niin yleinen, että Roomalaiset, sekä hengellinen sääty että\nmaallikot, vapaaehtoisesti tarjosivat keisarille Pietarin istuimen\nisännyyden. Lisäksi tehtiin se päätös, ettei vastedes ilman keisarin\nsuostumusta paavia valittaisi eikä vihittäisi, Näin oli paavikunta\nsiis kerrassaan joutunut maallisen vallan alamaiseksi; keisari\nyksin asetti seuraavat paavit heidän virkaansa. Kun esimerkiksi v.\n1047 paavinistuin joutui avonaiseksi, kääntyivät Roomalaiset Henrik\nIII:nen puoleen, pyytäen häntä määräämään uuden paavin. Ei ollut\nkeisari hidas noudattamaan tätä pyyntöä, sillä hän pyrki kaikkialla\nvahvistamaan kasvavaa valtaansa. Hän asetti erään sukulaisensa,\nToulin piispan _Brunon_, joka paavina on tunnettu nimellä _Leo\nIX_, kirkon johtajaksi. Vaan jo onkin se aika koittamassa, jolloin\npaavikunta herää pitkästä unestaan ja alkaa taistella vapauttamisensa\npuolesta. Kun Leo IX saapui Roomaan, oli hänen muassaan se mies,\njonka valtaava henki ja rautainen tahto oli johtava kirkon kehityksen\nuudelle uralle. Tämä mies oli munkki _Hildebrand_.\n\nTähän nimeen liittyvät ikäänkuin keskipisteesen senaikuisen\nkristikunnan jaloimmat aatteet, asettaen historian näyttämölle\nmiehen, jonka vertaista ei joka aika synnytä. -- -- Hildebrand syntyi\ntalonpoikaisista vanhemmista pienellä maatilalla Toskanassa lähellä\n_Soanan_ kaupunkia. Ensimmäisen kasvatuksensa sai hän eräässä Rooman\nluostarissa, missä hän alusta alkaen harjaantui ankaruuteen itseänsä\nkohtaan. Täällä hän myöskin tutustui Klugnyn veljeskunnan mietteisin.\nja nuori munkki päätti uhrata kaikki voimansa niiden toteuttamiselle.\nHänen heikko, pienenlainen ruumiinsa ei luvannut paljoa, vaan sitä\nenemmän tuo verraton äly ja miltei masentumaton tahdon lujuus, jotka\njo tähän aikaan hänessä ilmaantuivat. Kun jalomielinen Gregorius\nVI, joka Sutrin kokouksessa nöyrästi tunnusti itsensä kelvottomaksi\nistumaan Pietarin istuimella, hän kun oli simoniaan vikapää, lähti\npois Roomasta, seurasi Hildebrand häntä maanpakolaisuuteen. Hän\nei saattanut ottaa osaa Roomalaisten riemuun, sillä tuo maallisen\nvallan tukema ja hallitsema paavikunta ei hänestä ollut kuin surkeata\nivaa vain. Sydämmestään hän suree kirkon kurjaa tilaa, jos kukaan,\nniin toivoo juuri hän parempaa tulevaisuutta Herran seurakunnalle\nja aikoo panna viimmeiset voimansa alttiiksi tälle suurelle työlle;\nvaan maallisen vallan apuun kirkko ei saa turvata, se on päinvastoin\nvapaana tämänkin orjuutensa alentavista kahleista omin voimin\nkohoava alentumisensa syvyydestä kunniaan ja mahtavuuteen. Tämä\naate saa Hildebrandin sydämmen sykkimään, vaan hän on vaiti vielä.\nSuurten nerojen tavoin vartoo hän maltillisesti aikaansa. Klugnyn\nluostarista, missä hän tähän aikaan oleskeli, loi hän silmänsä\navaraan maailmaan, ja paljon ilmaisi tämä katse! Siinä välkkyi suuri\nlupaus uudelle, vasta heräjävälle aikakaudelle: \"minä olen poistava\nturmeluksen kristikunnasta, särkevä kirkon orjuuden kahleet ja\nkorottava paavikunnan kaikkia valtakuntia, itse keisarikuntaakin\nmahtavamman vallan kunniankukkulalle.\" Ajatus on monessa suhteessa\njalo, sitä ei kukaan pysty kieltämään, vaan onko se kristillinen,\nse on toinen kysymys. Monesti oli Hildebrand tyytymättömänä tuohon\nulkonaiseen itsensäkieltämiseen, jolla keski-ajan ihmiset yhä\nyleisemmin jo tähän aikaan koettivat Jumalalle kelvata, huokaellut\nHerran puoleen: \"armahda Herra minua syntistä?\" vaan tähän\nkerjäläisasemaan hän ei milloinkaan päässyt perin pohjin perehtymään.\nHänen sydämmensä pohjassa on ylpeys murtumatonna, se pimittää hänen\nsilmänsä ja eksyttää hänen askeleensa pois rauhan tieltä. Mahtavaksi\nmaailman silmissä hän kyllä kohoaa, vaan \"suureksi Herran edessä\" hän\nei pääse. Pyrkiessään vapauttaa kirkkoa maallisen vallan orjuudesta,\nlaskee hän kristikunnan sensijaan paavien raskaan ikeen alle. Hyvän\ntarkoituksensa jalostuttamana eksyy hän ylpeytensä ja ajanhengen\npettämänä odottamaan apua paavilta, unohtaen, että Herran valtakunta\non hengellinen valtakunta, jonka turvana ja väkevyytenä Hän yksin\nsaattaa olla. Suuret lahjat oli Jumala tälle miehelle uskonut. Jo\nHildebrandin ensimmäiset askeleet historian näyttämöllä viittaavat\nselvään siihen, että hän ennen pitkää tuntuvasti on koskeva\nkirkon, tuon maailman sumuisella merellä purjehtivan suuren laivan\nperäsimeen, vaan ei ole vaikea heti aavistaa, että hän on ohjaava sen\nkulkua väärälle uralle. Ajan turmelusta vastaan on hän taisteleva,\nvaan pystymättä ihmisten sydämmistä hävittämään tämän turmeluksen\nmyrkyllistä juurta, sillä hän ei ole taisteleva nöyrän kristityn\nhengellisillä aseilla, vaan vallanhimoisen, maailmallisen mielen\neksyttämän hallitsijan tavoin. Marttyyrikunnian kirkkaus ei ole\nvalaiseva hänen elämäntyötänsä, sen koristuksena on oleva paavikunnan\nhimmeä loisto.\n\nMatkallansa Roomaan tutustui Leo IX Hildebrandiin. Miehen vakaa\nkäytös ja hänen etevät lahjansa tekivät kristikunnan uuteen\nylipaimeneen syvän vaikutuksen, ja hän pyysi Hildebrandia\nseuraamaan muassaan Roomaan. Munkki miettien epäili -- se oli koko\nkristikunnalle ratkaiseva hetki! Hildebrand suostui, vaan sillä\nehdolla, että paavi katumuspuvussa saapuisi Roomaan, siten tunnustaen\nväärällä tiellä päässeensä virkaansa, sekä alistuisi kansan\nvalittavaksi kirkossa vallinneen vanhan säännön mukaan. Leo myöntyi\ntähän. Kunnioittaen, ylistäen tervehtivät Roomalaiset (1048) uutta\npaaviansa, joka näin nöyränä, ainoastaan halvan munkin seuraamana,\nastui virkaansa; he eivät nähneet, että tuon näennäisen nöyryyden\nvaipan alla piileili vallanhimoisempia ja ylpeämpiä aatteita, kuin\npaavikunta milloinkaan ennen oli edustanut.\n\nTästä hetkestä alkaen on Hildebrand paavikunnan johtajana, vaikkei\nkukaan hänen valtaansa vielä aavistakaan. Verrattomalla taidolla\nsalaa hän Leolta ja tämän jälkeisiltäkin, miten hän käyttää heitä\ntuumiensa perillesaattamisen välikappaleina, luulotellen heille, että\nhe toimivat aivan itsenäisesti. Jo v. 1049, kun Roomalaiset olivat\nvalinneet Leon paaviksi, alkavat Hildebrandin tuumat vähitellen\nesiintyä. Useat Italian, Franskan ja Saksan piispoista erotettiin\nnim. simonian vuoksi viroistaan. Yleensä noudatettiin suurta malttia\nja varovaisuutta, niin että esim. katuvaiset piispat saivat pienemmän\nrangaistuksen. Kaikkialla saavuttivat nämä uudistamishankkeet\nkansan kannatusta, eikä keisarikaan niitä vastustanut, niin kauan\nkuin hän luuli vallitsevansa paavia. Kymmenen vuotta myöhemmin\nryhtyi Hildebrand vielä tehokkaampiin toimiin korottaaksensa\npaavikunnan kasvavaa valtaa. Paavi _Nikolaus II:sen_ Roomassa v. 1059\npitämässä kokouksessa sai hän näet sen päätöksen laadituksi, että\nn.s. _kardinaalikunta_ vastedes valitsisi paavin. Tähän kuuluivat\nainoastaan _kardinaalit_ s.o. Rooman kaupungin pääkirkkojen papit\nja lähiseudun piispat. Tarkoitus on selvä: Hildebrand tahtoo\ntehdä \"Pietarin jälkeisen\" vaalin riippumattomaksi niin keisarin\nvahvistuksesta kuin roomalaisten ylimyssukujen vaikutuksesta. Tästä\nalkaen rupesivat paavit käyttämään kaksoiskruunua [14:nen vuosisadan\nalulla tuli kolmoiskruunu käytäntöön.] ilmaisemaan sitä aatetta,\nettä \"Jumala ja p. Pietari olivat vallan suorastaan jättäneet Rooman\npiispoille.\" Maalliseen mahtavuuteen ja loistoon pyrkii paavi, vaan\nei sen Herran kaltaiseksi, jonka koristuksena oli orjantappurakruunu!\n\nKun Nikolaus II v. 1061 kuoli, koettivat Hildebrandin vastustajat\nsaada Henrik III:nen leskeä _Agnesta_, joka poikansa _Henrik IV:nen_\nalaikäisyyden aikana hallitsi Saksassa, määräämään uuden paavin.\nPelkäämättä Saksan uppiniskaisen papiston vastarintaa, jota Rooman ja\nLombardian ylimykset voimakkaasti tukivat ja Kölnin mahtava piispa\nHanno johti, sai Hildebrand kuitenkin aikaan, että kardinaalit\nvalitsivat _Aleksanteri II:sen_ paaviksi. Agnes vastusti, Baselissa\npidetty kirkolliskokous valitsi _Honorius II:sen_ vastapaaviksi,\ntämä saapui voittajana Roomaan, vaan tämäkin uhkaava vaara muuttui\nennen pitkää Hildebrandin täydelliseksi voitoksi. Hanno, joka näiden\nvaiheiden ohessa oli päässyt Agneksen sijaan Saksan perintöruhtinaan\nholhojaksi, alkoi nim. käyttää suurta valtaansa sovinnon toimeen\nsaamiseksi, ja _Augsburgissa_ v. 1062 pidetty kirkolliskokous\nhyväksyi Aleksanterin paaviksi valitsemista. Roomassa kasvoi\nHildebrandin maine päivä päivältä, ja että Lombardiankin pappien\nja ylimysten vastustus alkoi masentua, todistaa se seikka, että\njo v. 1064 myöskin _Mantuan_ kirkolliskokous vahvisti Aleksanteri\nII:sen vaalin. Monien vaikeuksien ja taistelujen vaiheissa on\nHildebrandin aate vapauttaa kirkko maallisen vallan herruudesta ja\nkorottaa paavi kaikkien valtakuntien korkeimmaksi hallitsijaksi\nkypsynyt, vakaantunut. Muutamia vuosia vain, ja hän on istuva paavien\nistuimella voimallisempana kuin kukaan ennen häntä. Mennyt on\npaavikunnan niin sanoaksemme alaikäisyyden aika, sen mahtavuuden aika\non jo käsissä, Seisoessamme näiden aikakausien rajalla, sopii meidän\ntarkastaa niitä periaatteita, joiden mukaan paavikuuta aikoo maailmaa\nhallita. Niiden pääpiirteet löydämme Hildebrandin kirjeistä, joista\ntähän lainaamme muutamia otteita:\n\n\"Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni\nvalo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu.\nNiinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit,\nkuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on\nsaanut valtansa Jumalalta. -- Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman\nvaltakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman\nhäntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin\nmaalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat\nJumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon\nalttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä\nkahlehtii. -- Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan;\nkaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen. Hänen\ntulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää.\nKirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa\nvanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin\nasema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle\ntahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä\nvoittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä\nsinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä\nsinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin\npuhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko,\njolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko.\nEmäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia\nniiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja,\npiispoja, abboteja ja muita uskovaisia,\" -- Pian on maailma kokeva,\nmillä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.\n\nHildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon\nolemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka\ntähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon\ntoisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja\nalituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran\nyhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin,\njos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan\nalussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen\nantavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka\neivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä\nheikkoa ystävyyttä. Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin\nkirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä\nJumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada\npaavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa.\nTurha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa\npapistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten\nkanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin\ntavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä\nkerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti\nilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava. Konstantinopolin patriarkka\n_Mikael Cerularus_ oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja\nkirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita\ntässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon\nlähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti\nhän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien\npuhui läntisen kirkon \"harhaoppisuudesta.\" Vielä kiivaampi oli\nbulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje. Se\nvaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman\nleivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista\nharhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista,\njotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma\nkyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä\nkoskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä\nviimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle.\nTämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa\nsiitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa\nseurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten\ntapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset\npuheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin\npuolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita. Keisari kyllä koetti\nhieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät\nlähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen\nkirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan\ntapaan, oli ratkaiseva hetki tullut. Roomalaisen lähetystön johtaja,\nkardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon\nläsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen;\n\"Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine\npuolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin\npuoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen\nenkeliensä kera.\" Kolmesti kerrottu \"amen\" päätti kirjoituksen,\nvakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä\ntapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.\n\nTästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat\ntoisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian\nulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen\nkaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema.\nAivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut,\nmutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja\nsentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri!\nMutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme\nniihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra\nitse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan\njaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua,\nniin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei\nvuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan\nkiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion\nHerralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa\nsille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin\nihmeen kirkkaana.\n\n\n\n\nXII.\n\nKatsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.\n\n\n    Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa\n    pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat\n    syntiä synnin päälle;\n\n    Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,\n    varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä\n    Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.\n\nRaakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun\nvanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille\nkansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan\nkehkeymisessä -- käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla.\nOlemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä\naikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että\nkansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei\nvoittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset\nerehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin\nalusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa\nvalaisemasta ihmisten sydämmiä. Suurimmaksi osaksi oli keskiaika\nperinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta\ntuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen\npakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin,\njota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia,\njotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden\nsuurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta. Sydämmessään kyllä\nkristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat\nluopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia\npalvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien\nnähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä. Tämä\ntapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta\njo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että \"Jumala on henki\nja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa\nhäntä rukoileman.\" Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman\nyli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa\npukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin\nkirjaviin vaatteisin. Eksyessään tälle uralle, vieraantuu\nkristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen\nsalaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen\nnoudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen\nvaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja\nJumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen\nvälittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä,\njoiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä\nkristittyjen parannuksesta vielä puuttuu. Augustinuksen syvä oppi\nsynnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus\njuurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus\ntälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena\non esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan _Elegiuksen_\n(k. 659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: \"Se on siis\nhyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään\nvaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat,\nusein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän\non uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä\nota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja\njumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja\n'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän,\nhän on totisesti hyvä kristitty. Veljeni, te olette kuulleet, kutka\novat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi\nolisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja\ntäyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin\nkauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte\npäästä. Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen\nrauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa,\nälkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat\nkymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille\npaikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja\n'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten\nesirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat\nlähimmäistänne niinkuin itseänne. Jos olette kaiken tämän täyttäneet,\nniin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen\nja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet,\narmahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me\nolemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt. Anna meille nyt mitä\nluvannut olet.\" -- Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata\nsaarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin\nohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta\nhe voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on\nmeidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut\nhenki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta. Alkuinin jalot\nopetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset,\njoiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon\ntodellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan\nihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä,\nolivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen\nnoudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla\nkykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan\nharvassa. Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit\npuhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen\naikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu\nhän muun ohessa \"joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman\nparannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin\ntulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille\nmuuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme\njalkojemme alle. Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne\nalentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa\nsyntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse\nitseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi,\nei konsanaan ole elävä. Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa,\nniin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan\ntuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut\nnuhtelevat meitä niistä.\" Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen\nmieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen\nkeneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.\n\nSe muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä\ntämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei\ntotuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse\nmääräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat\nsäännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset\npolut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se\nkuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta\nJumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa\nja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee\ntaivaan oven ja avaa sen. Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti\non aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista\nturmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä\nvähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan.\nJoukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset\nryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa -- kirkko\nvastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!\n\nSamoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen\nkallista oikeutta \"pitää kanssakäymistään taivaassa\", minne nuo\nsuuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun\nasti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa\ntaikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota\npyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta\nkauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit\nuskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v.\n804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan _Henrik I:sen_ kerrottiin\nv. 935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä\nnaulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan\nsyntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa.\nHurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa,\nvaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein\njoutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä\nomaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä _Romuald_ töin\ntuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen\nkuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata.\nRooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa\nvaltaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja\ntietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa\nsitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan. Hävyttömämmin\nkuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa\npetosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri\ntähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: \"Muinoin sinä Rooma\nhirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän\nluitaan.\" Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä\nja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan,\nansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä\nlöytyy. Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa _Agobardia_,\njoka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä\nkuuluisampi on Turinin piispa _Klaudius_. Perustuen Augustinukseen,\njonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan\nJumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä\nvastaan. Rohkeasti hän lausui paavista: \"minä tunnustan paavin\napostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä\", ja pelkäämättä\nRoomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset,\njotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi.\nMutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen\nluopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin,\nettä Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä\naikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja.\nNiin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää\nseuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla,\nkellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui,\npoimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät\njauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään\nsaastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat\ntarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan\njyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten\ntehtävänsä. Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa\nsekä sitten leivottaessa. -- Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri\nhengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!\n\nYhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen,\nyhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät,\nehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä\nvaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin\nkohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva\nniitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta\nkatsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen\npannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja\nsen sai piispa langettaa. Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta\nja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka\nsulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja\nyhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä\nkirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin\nitselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se,\njoka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä\npakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti,\noli vikapää samaan rangaistukseen. Että tuomio kohtasi kirkon\nparaita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli\nuskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti\naivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko\nmaakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot,\njumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei\nkastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat\nalttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.\n\nMutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen\nevankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit,\nsivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa\nlukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset\nusein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta\nkeski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli\nesim. v. 1041 käytäntöön astunut sääntö _\"Jumalan rauhasta\"_, joka\nmääräsi, että \"keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun\nasti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja\nvierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin\nettä jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki\nnauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta\njumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä.\" Mutta\nvalitettavasti kirkko \"ilman Jumalatta pitää neuvoa,\" laatiessaan\nlakejaan. Se ei etsi \"Hänen henkensä varjelusta\", vaan hakee turvaa\nmuualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin\nkorottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset\nsitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä\nHerran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus\nSuuren ajoista asti on kirkko harjaantunut \"menemään alas Egyptiin\"\netsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä. Keski-aika kulkee\nahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä\nelävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän \"asuu\nkorkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä\nsydän on,\" vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut\nsaarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän\nHengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan\nkristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka\nsiellä asuu. Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta,\njoka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee\nkuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on\nnöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman\nhenki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen,\nhän johdattaa, \"Egyptin varjojen\" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.\n\nMilloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua\nseurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? \"En minä jätä teitä\norvoiksi\" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa,\n\"jonka suussa ei petosta löytty.\"\n\n            Minun kansani on tullut kadonneeksi\n        laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet\n    ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että\n          he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja\n                 ovat unohtaneet majansa.\n\n                       Jer. 50: 6.\n\n\n\n\n\n\nToinen aikakausi (1073-1309).\n\n\n\n\nI.\n\nPaavi Gregorius VII.\n\n\n    Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että\n    sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä\n    tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin\n    sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.\n\nHuhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan\npaavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous\noli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun.\nKun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta\nääni: \"Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen.\"\nHämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi\nestää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali _Hugo_\nkorotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi\nnimellä _Gregorius VII_. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä,\nhuutaen innostuneina: \"me olemme valinneet hänen, tahdotteko\nhäntä?\" \"Tahdomme\" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand\npuettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja\nhän asetettiin paavien istuimelle. Kyyneleet valuvat Hildebrandin\nsilmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako\ntämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin\npäättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka\nkäytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla\nohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata. Noissa\nhänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät\nrukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset\najatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien\nhäntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi.\nJa tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa.\nOnko rakennus seisova?\n\n\"Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset,\nLombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita\npahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta\nmissään muualla kuin Jesuksen armossa.\" Nämä sanat, jotka tapaamme\npaavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei\nkirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen.\nHän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman\nvoimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen\nväärälle uralle.\n\nYhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta\nmielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia\nhenkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi.\nVaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista\nmenoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan\nvieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi,\nettä yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut\nkirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta\nhe esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa\npalvelukseen. Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla\nkannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta\nvasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti\nnoudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän\non antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja\nsäälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui\nGregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin\nkirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta.\nEi siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua\nnaimattomuuteen, -- jokaisen naineen papin täytyi heti luopua\nvaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä\nlaki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se\nmitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli\nvastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa\nhuudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä.\nMutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat\nkapinalliset hankkeet hänen tuumaansa -- hän ei horjunut; turhaan\nvedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen -- hän ei\nluopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin,\nselityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla.\nGregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti\nsai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei\nsaattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä\ntilaisuudessa: \"koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman\nsanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu\non', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin\ntodistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella\npakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin. Lyödessään tuuleen\nluonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki\nseljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän\nkokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan,\nja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika\nsyntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia\njohtamaan.\" -- Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa\nitseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien\nnaimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.\n\nTuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua,\nennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan\ntaisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa\nsimonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään\njokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta\nhengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan\ntutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen\nanastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon\npalvelijoita maallisen vallan vasalleiksi. Gregoriuksen tarkoitus on\nvapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta,\nmutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän,\nmistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se\nperustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo\nsatoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa\nja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen\nvaltaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään. Siten on\npapisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten\nolojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista,\nettä papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki\nmuutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös\ntyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita\nsiihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä\nolisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet\nmaallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta\nvaltion oikeuksia. Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja\nviimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius\npyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada\nkirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä\nluovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan\nhengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän\nkirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä\ntavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän\nkapealta tieltä.\n\nEnnen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt.\nKaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä\nabboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi\nkenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään\nvastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan\nvoimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria\nniinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu\noli alotettava. Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan _Filipin_\nrauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin,\nettä _Wilhelm Walloittaja_ yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin\nsimonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin\ntaivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta _Henrik IV:ttä_,\njoka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat\nkäsiinsä. Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan\noli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen\nalaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen,\nirstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä\nGregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka\nvasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan\ntyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat\nlait jalkojensa alle sekä että hän, liittyen Lombardilaisten\nkapinallisiin hankkeisin Roomaa vastaan, pyrki anastamaan itsellensä\nloistavamman keisarinkruunun kuin kukaan ennen häntä oli kantanut.\nTaistelu oli välttämätön. Lähettilästen kautta uhkasi Gregorius\nsulkea Henrikin kirkon yhteydestä, ellei tämä selvästi näyttäisi\nmuuttaneensa mieltään, sovittaisi niitä rikoksia, joista häntä\nyleisesti syytettiin, sekä karkoittaisi luotaan kirkonkiroukseen\njulistetut piispat ja neuvonantajat. Ja tähän toimeen ryhtyi\nGregorius, _normannilaisherttuan Robert Guiskardin_, jonka hän,\nlevittäessään valtaansa Etelä-Italiassa, oli pannaan julistanut,\nhäntä ahdistaessa -- siihen aikaan, jolloin Henrik oli kunniansa\nkukkuloilla, ja Lombardialaisten kiihko paavin kasvavaa valtaa\nvastaan kiivaimmallaan. Näin huonojen enteiden uhkaamana ei olisi\nmoni rohjennut taisteluun antautua.\n\nHenrik suuttui silmittömästi. Hän kutsui kokouksen Wormsiin. Se\navattiin Tammikuun 24 p. 1076. Kardinaali Hugo -- sama mies, joka\noli julistanut Gregoriuksen paaviksi, vaan sittemmin, kun ei saanut\ntoivottua palkintoa, luopunut hänestä -- ehdotti nyt, että hän oli\nvirastaan erotettava, \"koska hän käytti valtaansa mielivaltaisesti,\nryhtyen yhä vahingollisimpiin uudistustoimiin\". Kaikkien läsnäolevien\npiispojen allekirjoittamana lähetettiin päätös Roomaan. Siihen\nliitti Henrik omakätisen kirjeen, jossa Gregoriuksen \"laiton\npaaviksi-valitseminen\", hänen \"huono elämänsä ja omavaltainen\nhallituksensa\" todistettiin vielä ankarammilla ja valheellisemmilla\nsyytöksillä kuin itse pääkirjoituksessa. Kokouksen lähetystö\nsaapui Roomaan paastonaikana, Gregoriuksen paraikaa johtaessa\nsuurta kokousta lateraani-palatsissa. Tyyneenä kuunteli paavi\nkeisarin kirjettä, joka alkoi tähän tapaan: \"Henrik Jumalan armosta\nHildebrandille, joka ei enää ole paavi, vaan petollinen munkki!\nTämmöisen tervehdyksen olet sinä ansainnut. Sinä olet polkenut\npiispoja ja pappeja jalkasi alla ja siten päässyt rahvaan suosioon.\"\nTöin tuskin sai Gregorius kansan estetyksi surmaamasta keisarillista\nlähettilästä, jonka kädestä hän nyt otti kirjeen lukien sen\nmaltillisesti loppuun. Se päättyi seuraavilla sanoilla: \"Sentähden,\nastu alas istuimeltasi sinä, jonka tämä meidän käskymme ja piispojen\ntuomio on tuominnut, ja luovuta apostolinen istuin toiselle, joka ei\nväkivaltaisilla toimilla solvaa uskonnon pyhyyttä ja joka julistaa\nPietarin puhdasta oppia. Minä, kuningas Henrik Jumalan armosta, ja\nkaikki meidän piispamme vaatien käskemme: astu alas, alas.\" Gregorius\nei säikähtynyt, Hän ryhtyi heti arvaamattoman rohkeisin keinoihin.\nJulistaen kuninkaan sekä ne, jotka tavalla tahi toisella olivat\nottaneet osaa tähän tuumaan, pannaan, vapautti hän lisäksi Henrikin\nalamaiset heidän uskollisuudenvalastaan. Monessa kohden merkillinen\non se Gregoriuksen kirje, joka oli maailmalle ilmaiseva tämän\npäätöksen. Se kuuluu:\n\n\"Autuas Pietari, sinä apostolein ruhtinas, kallista hurskaat\nkorvasi meidän puoleemme ja kuule minua, sinun palvelijaasi,\njota hänen lapsuudestaan tähän päivään asti olet ravinnut sekä\nvapahtanut pahojen vallasta, jotka ovat vihanneet ja vieläkin\nvihaavat minua uskollisuuteni tähden sinua kohtaan. Sinä sekä minun\nhallitsijattareui, Jumalan äiti, sinun veljesi autuas Paavali ja\nkaikki pyhimykset ovat minun todistajinani, että pyhä roomalainen\nkirkkosi vasten tahtoani on kutsunut minun hallitsemaan itseänsä,\nsekä etten ole lukenut saaliiksi astua sinun istuimellesi, että\npäinvastoin kernaammin olen halannut pyhiinvaeltajana päättää\npäiväni kuin maailmallisen kunnianhimon ohjaamana anastaa sinun\npaikkaasi. Minä uskon sentähden, että armosta eikä suinkaan minun\nhyvien tekojeni tähden on sinulle kelvannut ja vielä kelpaa, että\nse kristitty kansa, joka etenkin on minulle uskottu, myöskin\netupäässä on minua totteleva sinun käskyläisenäsi ja että Jumala\nsinun tähtesi on uskonut minulle vallan sitoa ja päästää taivaassa\nja maan päällä. Luottaen tähän ja suojellen kirkon kunniaa ja turvaa\nkiellän minä, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen\nnimessä ja sinun valtasi ja arvosi voimalla, kuningas Henrikin,\nkeisari Henrikin pojan, joka äärettömässä ylpeydessään on nostanut\nkapinan kirkkoa vastaan, hallitsemasta Saksan ja Italian valtakuntia\nja vapautan kaikki kristityt heidän hänelle valalla vakuuttamastaan\nkuuliaisuudesta sekä kiellän heitä häntä koskaan kuninkaana\npalvelemasta, sillä se, joka koettaa alentaa kirkkosi kunniaa, hän\nei ansaitse sitä kunniaa, joka hänellä näennäisesti on. Ja koskei\nhän kristityn tavoin ole tahtonut totella eikä ole palannut Jumalan\ntykö, jonka hän on hyljännyt, vaan päinvastoin seurustelee pannaan\njulistettujen kanssa, on vikapäänä moneen epärehelliseen tekoon,\nsekä ylönkatsoo niitä varoituksia, joita hänen pelastuksekseen ja\nsinun todistajana ollessasi olen hänelle kirjallisesti lähettänyt,\nja on eronnut sinun kirkostasi kylvääksensä siihen eripuraisuutta,\nniin minä sinun sijaisenasi sidon hänen pannan siteillä, ja turvaten\nsinuun sidon hänen niin, että kansat saavat tietää ja kokea, että\nsinä olet Pietari, ja että elävän Jumalan Poika on rakentanut\nkirkkonsa niin, etteivät helvetin portit voi sitä voittaa.\"\n\nNäin rohkeita sanoja ei kukaan paavi vielä ollut uskaltanut lausua.\nGregoriuksen ystävätkin kysyivät eperöiden: \"onko paavi oikeutettu\nvapauttamaan alamaisia heidän uskollisuudenvalastaan, kehottamaan\nkansoja kapinaan laillista esivaltaa vastaan?\" Niinpä esim.\nVerdunin piispa _Teoderik_ eräässä Gregoriukselle kirjoittamassaan\nkirjeessä huomautti Josuasta, joka ei vapauttanut Israelin lapsia\nheidän uskottomille Gibeonilaisille vannomastaan valasta (Jos.\n9). Hildebrandilaisuuden jyrkimmät kannattajat viittasivat paavin\nvaltaan sulkea kirkon yhteydestä jokaisen tottelemattoman, oli tämä\nsitten vaikka kuinka mahtava ruhtinas, sekä muistuttivat siitä,\nettä koska kirkon lait estivät kaikkia seurustelemasta pannaan\ntuomitun kanssa, niin oli semmoista hallitsijaa totteleminen vielä\nankarammin kielletty. Mutta ontuva oli tämä puolustus, eivätkä\nmenneiden aikojen esimerkitkään, joilla sitä koetettiin tukea,\nolleet kylliksi pätevät. Kun esim. viitattiin Sakaria paaviin, joka\nerotti viimmeisen Merovingin hallituksesta, niin unohdettiin, ettei\nhän ollut oikeutettu sitä tekemään; ja kun koetettiin puolustaa\nGregoriuksen tekoa Ambrosiuksen esimerkillä, niin ei otettu huomioon,\nettä tämä mainio piispa kyllä sulki Teodosiuksen kirkon yhteydestä,\nvaan ei suinkaan syössyt häntä valtaistuimelta. Tällaisiin\nristiriitaisuuksiin takertui paavikunta, koettaessaan anastaa\nkirkolle maallista valtaa. Miten onneton on sen maailman kanssa\nsolmima liitto aina ollut!\n\nHenrikistä luopuneet kapinalliset ruhtinaat alkoivat pitää paavia\nparaana liittolaisenaan ja iloitsivat kuninkaansa kohtalosta. Tämän\ntäytyi nöyrtyä, miten ylpeästi hän vastikään olikin esiintynyt.\n_Oppenheimiin_ Lokakuussa v. 1076 kokoontuneille ruhtinaille, jotka\neivät kuitenkaan olleet uskaltaneet ryhtyä uuteen kuninkaanvaaliin,\nkun ei Klugnun luostarikaan tätä heidän tuumaansa kannattanut, täytyi\nhänen myöntää rikkoneensa apostolista istuinta vastaan, luvata\njulkisesti tehdä parannus sekä kaikissa asioissa alistua paavin\nvallan alaiseksi. Muut häntä vastaan tehdyt syytökset vakuutti\nkuningas todistavansa perättömiksi joko todistajain kautta tahi\njumalan-tuomiolla; jos hänen ei onnistuisi tällä tavoin näyttää\ntoteen viattomuuttaan, oli hän altis katumusteoilla korvaamaan\nkaikki. Synninpäästö, jonka ainoastaan paavi voi julistaa, oli\ntapahtuva viimmestään Helmikuun 22 p. v. 1077. Lisäksi päätettiin\nkutsua Gregorius Helmikuun 4 p. Augsburgissa pidettäviin\nherrain-päiviin ratkaisemaan ruhtinasten ja kuninkaan välistä riitaa\nsekä tuomitsemaan viimmemainitun rikosasiassa.\n\nKopeana voitostaan, vaan viisaan valtiomiehen varovaisuuden\nohjaamana, jätti Gregorius Rooman matkustaaksensa Augsburgiin.\nVaan myöskin Henrik oli lähtenyt matkalle. Pannan kirous painoi\nhäntä, eikä hän jaksanut odottaa, kunnes paavi saapuisi Saksaan.\nSydäntalvella oli turvaton ruhtinas puolisonsa ja pienen poikansa\nseurassa monen koetuksen ja vaaran kestettyään päässyt Alppien ylitse\nja oli nyt Italiassa. Paavikunnan vihamiehet Lombardiassa liittyivät\njoukottain Henrikkiin, niin että varovaisuus kehotti Gregoriusta\netsimään turvaa _Kanossan_ vankassa linnassa Modenassa. Sen omisti\nhurskas kreivitär _Mathilda_, joka oli Gregoriuksen innokkaimpia\npuolustajia ja tehokkaasti kannatti hänen periaatteitansa. Turhaan\ntarjosivat Lombardian ylimykset, Henrikille apua: hän ei nyt tahtonut\ntietääkään muusta kuin miten pääsisi paavin armoihin jälleen.\nTammikuun 25 p. 1077 nähtiin Kanossan linnanpihalla outo näky.\nSiellä seisoi katumuspukuun puettuna Saksanmaan vasta niin mahtava\nkuningas avojaloin talven kylmässä, rukoillen pienen seurueensa kera\npäästäksensä paavin puheille. Kolme päivää täytyi hänen odottaa,\nennenkuin Gregorius vihdoin laski hänen luoksensa. Kyyneleet nousivat\ntuon ylpeän paavinkin silmiin, hänen katsellessaan jalkainsa juuressa\npolvistuvaa, armoa kerjäävää kuninkaallista perhettä. Valtasiko\nGregoriuksen loistava voitto, jonka vertaista paavikunta tuskin on\nhistoriansa lehdille piirtänyt, niihin määrin hänen sydämmensä, ettei\nhän saattanut kyyneleitään hillitä, vai säälikö hän noita onnettomia?\nMiten jalomielisiksi moni kentiesi olisi altis olettamaan hänen\ntunteitaan tällä hetkellä: katumuksen kyyneleitä hän ei vuodata,\nsille rakkaudelle, joka ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa\netsi, ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei hän sydäntänsä avaa!\n\nGregorius vei katuvaiset vieraansa kirkkoon, rukoili heidän\npuolestaan, suuteli heitä sekä luki messun. Sitten otti hän\nehtoollisleivän käteensä, mursi sen ja lausui: \"hyvin tiedän,\nettä moni syyttää minua simoniasta, väittäen minun sillä tavoin\npäässeen paaviksi, mutta Jumala on todistajani, että olen syytön.\nTodistukseksi nautin nyt Herran ruumista, jotta kaikkivaltias Jumala\nminun päästäisi, jos syytön olen, taikka äkillisen kuoleman kautta\ntempaisi minun pois, jos olen syyllinen.\" Levollisesti nautittuaan\nsakramentin, kehotti hän Henrikkiä samanlaisen jumalan-tuomion\nkautta todistamaan viattomuuttaan, vaan tämä ei suostunut. Miten\ninhottavan vaikutuksen tekee tämä kertomus, kun muistamme, että\nGregorius varmaan tiesi kuninkaan olleen vikapään moneen rikokseen!\nKristikunnan ylipaimen rohkenee alttarilla siunattu leipä kädessään\nesiintyä valtioviisauden kujeiden mukaan!\n\nEnnen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten\nyllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta\nja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat _Rudolf\nSchwabilaisen_ kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen\nsisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti\nsalasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti.\nValtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes\nsodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin\npiispa _Woltram_, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: \"jos\nruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin\nei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka\non tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan.\"\nJo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin\nuudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa\n_Merseburgin_ tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen\nvastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen\noli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä _Bresciassa_\npidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja\nmäärännyt _Klemens III:nen_ paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton\nvastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi\nsota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes\npyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi\npaeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik\nhänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua,\nvaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo\nhän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon\nkuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät\nkovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä\nmitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon\npyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä\ntoteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän\nnytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle,\nettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee\ntaistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa\npannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa\nEtelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta\nkorvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius\nvallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III \"Pietarin\nistuimella,\" jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun\nja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten\nsotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä\nsotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä.\nMutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä\nkauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen\ntähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat\nryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa\nmenettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän\ntäytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on\nmaailman ystävyys, katoova sen kunnia!\n\nMitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä _Salernon_ kaupungissa?\nHänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä\npäästä \"pyhään kaupunkiin\" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän\nviettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen\nhetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin,\npäästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen\nhetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: \"minä\nolen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen\nmaanpakolaisena.\"\n\n\"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt,\" mutta Jumala\n\"kukisti hänen.\" Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes\nhänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen\nsydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä\nnäkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli\ntulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius\nsiinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka\nsen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista,\nepäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat:\nkeisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen\njuuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin\nmuurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen\nmieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja\nkovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.\n\n\n\n\nII.\n\nRiitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.\n\n\n    Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa\n    itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.\n\nMuistaessamme Herran sanoja: \"ottakaat, syökäät: tämä on minun\nruumiini, -- -- juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen\nuuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi\nantamiseksi,\" ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne\nlausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka\ntaivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat.\nJa kuitenkin -- kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan\nvaltaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa\neksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin\npyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka\nniin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi,\nkuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen\nsalaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle,\nmerkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut\nväärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen\npitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä\nkatsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana\ntuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin\nsuhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden\nesimerkkein ohessa _Berengarius Toursilaisen_ esiintyminen, jota nyt\nlähdemme silmäilemään.\n\nTämä mies syntyi _Toursissa_ yhdennentoista vuosisadan alkupuolella.\nJo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota\npaitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja\nrohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan\nRatramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän\nvastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti\n_Bek_ nimisen luostarin silloiselle abbotille _Langfrankille_, jonka\nkanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä\nsiitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä\nkirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa\npaikoin Berengariuksen \"harhaoppisuudesta.\" Roomassa v. 1050 pidetty\nkirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna\nkokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla\nkummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand\npaavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen,\njonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia.\nKeskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton\narvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin\nonnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat\nniihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa.\nSilminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt\nBerengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen\nmielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille\nlatinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen,\nHieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet\ntuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun\nBerengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon\nHerran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi\ntyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin\nhelpolla olisi päässyt.\n\nJota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen,\nsitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon\noppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen,\nettä leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen\nruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen\noli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen\najanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi\nolettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin\nsiunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän\nsäilyttimiksi; _uskovaiset_ vastaanottavat näiden välikappalten\nkautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen\nnauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme\nhänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden\nyleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja\nmielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen,\njohon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi.\nVaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti\npuolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa\nvastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen\nlukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy\nkiihtymistään -- onko Berengarius kestävä taistelussa?\n\nV. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta\nja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli\nosottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä\ntarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi\nNikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva\nBerengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että\nyleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän\naikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin\nhän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu\nsiitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan\nsanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen\nmitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin:\n\"leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole\nkuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras\nhampaillaan pureskelee ja nielee.\" Berengariusta uhattiin\ntuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja\nvalalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi.\nHän hämmästyi -- paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella\nHerran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella\nmarttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja -- vannoi!\n\nPalattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden\nrasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan\nankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi.\nSitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen\nmitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat\nmielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin\nettä Berengarius töin tuskin pääsi _Poit'ersissä_ v. 1075 pidetyn\nkokouksen käsistä.\n\nNäiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut\npaavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä\ntarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan\nv. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan\npääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin\nkuuluvan kirjeen: \"en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein,\nvaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen\nkehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa\nMarialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä.\"\nHuonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä\nauttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin\nkertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan\nmarttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille?\n-- Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan\nvetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin\nankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla\nvakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi\nkiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin\nväittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen\nuskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.\n\nJa hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa\nja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen\nrauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein\nvuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä\nToursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa,\ntaistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä,\neikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta\nv. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.\n\nBerengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa\nkeski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut\nsen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen\nveritodistajana puolustamaan; -- mutta lopullinen tuomio on sen\nHerran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.\n\n\n\n\nIII.\n\nEnsimmäinen ristiretki.\n\n\n    Jesus sanoi --; -- -- se aika tulee ettette tällä vuorella eikä\n    Jerusalemissa Isää rukoile.\n\n    -- -- -- totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja\n    totuudessa. Joh. 4: 21, 23.\n\nGregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi\nvaltakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean\nedustajansa kera. Hänen seuraajansa _Viktor III:tta_ ahdisti keisarin\nasettama vastapaavi _Klemens III_, ja tämän valta tuntui vielä\nseuraavan paavin _Urbanus II:sen_ (1088-1099) hallituksen alussa\nhyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma,\njoka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta.\nAlkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen,\nkeski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika\nuskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine\nsankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa\nkaikuu huuto: \"Jumala tahtoo.\" Se kokoo lukemattomat joukot ristin\nlippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka\non vapauttettava pakanain vallasta. \"Kristuksen sijainen\" elähyttää\nnäitä \"pyhiä retkiä\" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan\narvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.\n\nNiinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan\nniille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat\nkiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä\nmaa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen\npitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on\njuuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja\neksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä,\nvieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo\nArabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema\nmonesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että\nheidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut\nmajansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin:\nlukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken\nomaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla\ntavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen\ntuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin\nuskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten\njo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian\nomistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon\nemämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat\nlähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei\nyrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka\nsen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään\ntehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa.\nEtenkin kun _seldscukkilais-turkkilaiset_ alkoivat levittää\nvaltaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin\nturvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari _Aleksius\nKomnenus_ länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle\nvaltakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen\nja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin.\nSamaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki _Pietari\nAmiensilainen_, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista\nkaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka\nalaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan\nlänsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan\nniitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa\nmuistojen pyhään maahan.\n\nKun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen\nviehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen\nyön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee,\nluulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana\nlupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat\nvastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin\nseikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia\nvastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja\njo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan\npyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin,\njärjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta\nhartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki\ntuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin,\nkarttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli\nsille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet\nsen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin\nnimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute\nsai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään;\neripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he\nyhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla\nsen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan\nkasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle.\nLuonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden\nkautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa\nja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri\nlaumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin,\nminne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta\nsaapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä.\nKeisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä\nhyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle\npuolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus\nja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita\nkotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän\njo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä\nSeldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti\nPietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan\nsuurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä\ntekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden\nankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna\nvetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää\nkokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.\n\nNäiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten\nuhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet,\nkotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli\nkuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi\njo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan\nPietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli\nhyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka\nkädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle\nkristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän\nommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta\nsäteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia\nPiacenzassa ja Klermontissa v. 1095 -- kirkon korkein johtaja on\nitse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan\nnuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta\ntässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran\nsanoja, \"ottivat ristin päällensä.\" Väärin on väitetty Pietari\nAmiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen\nalle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun\n\"Kristuksen sijainen,\" jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli\nharjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja\nkehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että \"se oli\nJumalan tahto.\" Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui\nhillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita\najan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen\nuskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.\n\nEri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden\njohtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua _Gottfrid\nBouillonilainen_ ja veljensä _Balduin_, Franskan kuninkaan veli\n_Hugo Vermandoista_, Flanderin kreivi _Robert_, Tarentumin ruhtinas\n_Bohemund_, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa _Tankred_ sekä\nToulousen kreivi _Raimund_. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin\n300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat\nottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen\nosanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden\nlopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi\nkeisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä\nkaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin\nviivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja\nvaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid\nBouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta\netujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin.\nMonet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat\nkyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus,\njonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen\nvoimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian\nportit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt\npäässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen\nsuuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä\npiirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani _Kerbog_, johon\nAlepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet.\nKristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt?\nYhtäkkiä kuului huuto: \"pyhä keihäs on löydetty,\" ja katumuksen\nkyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä\nkeihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään\nkylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki\nnauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen\nvaltaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa\n_Ademar_ ja muut papit kulkivat edellä huutaen: \"Jumala tahtoo\nsen,\" ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä\näkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt\nvoittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni\njälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen.\nKerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon\ntämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia\nvastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä\nruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan\nvaltakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun\nkoko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa\nperille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes\nvihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella\nenää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä\npyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen\nJumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja \"Jerusalem,\nJerusalem\" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi\noli sotajoukko supistunut -- se ei lukenut kuin 22,000 miestä --\nja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat\nniiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla\npuhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit\nmuistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla,\nkehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti\nryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina,\nkello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä,\nryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui\nennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000\nmuhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi\ntulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat\nvoittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon,\nmissä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.\n\nJerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin\nToulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua\nkantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun\nseppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid\nBouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen \"pyhän haudan suojelija.\"\nVasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi\nvaltakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.\n\nVapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka\novat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja\npennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan\nmenneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan\npintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden\nsuurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä\ntaistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka\ninnostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut\nsankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä\nvalloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa,\nniin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken\nvaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme,\nmiten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen\nalla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset\ntoiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen\nsitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on\nsitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä\nse kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen\nkyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät\nkelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on \"henki\" ja jota tulee\nlähestyä \"hengessä ja totuudessa.\" Mikä varoittava esimerkki meidän\naikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten\ntunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain\nse, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota\nvastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat\nkaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi\nsen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?\n\n\n\n\nIV.\n\nKanterburyn piispa Anselmus.\n\n\n    Älköön kenkään itseänsä pettäkö: jos joku teistä itsensä luulee\n    viisaaksi tässä maailmassa, se tulkoon tyhmäksi, että hän\n    viisaaksi tulis. 1 Kor. 3: 18.\n\nJota enemmän aika edistyi, sitä suuremmaksi kävi myöskin kristikunnan\ntiedonhalu. Vaan hitaasti kehittyi tiede keski-ajan kolkkoina\nvuosisatoina. Ainoat oppilaitokset olivat pitkään aikaan luostari- ja\nkatedralikoulut, eikä niissä käsitelty kuin tieteiden alkeita.\nEdelliset koulut olivat yhdistetyt luostareihin, viimmemainitut\nsyntyivät ja kehittyivät piispanistuinten turvassa. Mutta miten\nalkuperäiset nämä oppilaitokset olivatkin, kokoontui niihin aikojen\nkuluessa yhä enemmän oppilaita. Etenkin suureksi kasvoi semmoisen\nkoulun oppilasluku, jonka johtava opettaja oli saavuttanut tavallista\nsuuremman maineen. Näissä oppilaitoksissa sai vähitellen alkunsa\nsekin tieteellinen harrastus, joka, tunnettuna _Skolastisuuden_ [Nimi\njohtuu latinalaisesta sanasta schola = koulu.] nimellä, on niin\narvaamattoman suuresta merkityksestä kirkon kehitykselle.\n\nSkolastikot koettivat järjestää ja tieteellisesti käsitellä kirkon\noppia, jommoisena tämä oli olemassa silloisessa uskonnollisessa\nkatsantotavassa. Esityksensä muodon lainasivat he Aristoteleksen\nteoksista. Ei siinä kylliksi, että he ottivat puolustaaksensa kirkon\np. raamatusta saatuja opinmääräyksiä: kaikkia noita lukemattomia\nerehdyksiä, jotka aikojen kuluessa olivat sekaantuneet kristilliseen\ntunnustukseen ja jo kauan olivat eksyttäneet kristikuntaa, pidettiin\nyhtä suuressa arvossa, ja asettuen turmeltuneen ajanhengen\npalvelukseen tarjoutui tiede niitä ehdottomasti oikeiksi todistamaan.\nSkolastikkojen suurena tehtävänä oli luoda keski-ajan uskonnollinen\ntiede, koota sekä kokonaisuudeksi järjestää ijankaikkisen totuuden\nhajalla olevat ainekset, mutta kun he eivät alistaneet kirkon oppia\nraamatun sanan arvosteltavaksi, korjattavaksi ja tuomittavaksi,\nvaan päinvastoin pitivät kirkkoisien teoksia, paavien julistuksia\nja kirkolliskokousten päätöksiä tämän sanan arvoisina, eksyivät\nhe jo alusta alkaen väärälle uralle, kietoutuen aikojen kuluessa\nyhä arveluttavampiin ristiriitaisuuksiin. He kyllä harjaantuivat\nsukkelaan todistamistapaan, joka ihmisiltä kauan salasi, miten\npetollinen ja pintapuolinen heidän viisautensa oli, mutta jota\nrohkeammin he alkoivat käyttää tämänkaltaisia keinoja, sitä\nselvemmin he myöskin paljastivat kykenemättömyytensä tyydyttää\nkristikunnan kipeintä tarvetta. Herättämällä tieteellistä\nharrastusta ja esimerkillään kehottaen ihmisiä miettien tarkastamaan\nkristinuskon syviä totuuksia on skolastisuus valmistanut tietä\nuskonpuhdistukselle, mutta toiselta puolen on sen oma kehnous,\njota ei kaikki sen oppi eivätkä nuo sukkelat tieteelliset kujeet\nriittäneet salaamaan, herättämistään herätellyt kristikuntaa\nluulouskon ja valeviisauden petollisesta unesta ja vaatimalla\nvaatinut sitä Jumalan eksymättömän sanan ohjeiden mukaan etsimään\ntotuuden kallista aarretta, joka vuosisatojen pölyn peittämänä oli\nmiltei tietämättömiin kadonnut. Viimmemainitussakin suhteessa ovat\nskolastikot jouduttaneet uskonpuhdistuksen suurta aikaa.\n\nAivan väärin olisi kuitenkin väittää kaikkien skolastikkojen\nnimenomaan edustaneen niitä erehdyksiä, joihin olemme viitanneet,\npäinvastoin tapaamme heissä monta jaloa henkilöä, joiden elämäntyö\non omiaan herättämään meissä ehdotonta kunnioitusta. Todistuksena on\nesim. Kanterburyn piispa _Anselmus_.\n\nTämä mies oli kotosin Piemontista. Jo nuorena halusi hän ruveta\nmunkiksi, vaan isänsä koetti kaikin tavoin tukehuttaa tätä taipumusta\nja saada poikaansa viihtymään maailman iloisissa oloissa. Kova oli\nAnselmuksen taistelu. Kodin joutavat iltaseurat ja muut synnilliset\nhuvitukset iskivät syviä haavoja hänen heränneesen omaantuntoonsa,\neikä hän voinut kenellekään huoliaan ilmaista, sillä ei kukaan olisi\nhäntä ymmärtänyt. Miten monen lapsen sydämmestä on vanhempain ja\nsukulaisten kevytmielinen seuraelämä säälimättä ryöstänyt kaiken\ntosi-ilon, kuinka monen heikko usko on joutunut haaksirikkoon oman\nkodin kevytmielisyyden muodostamalla karilla! Anselmus oli noita\nharvoja, jotka eivät lapsinakaan saata mieltyä tämän maailman\njoutaviin menoihin, vaan vaistomaisesti niitä kammoksuvat. Päästyään\nsitten käsittämään elämän ja kuoleman suurta kysymystä, halasi\nhän päivä päivältä yhä hartaammin päästä pois, kauvas pois. Kodin\nmyrkyttävää ilmaa hän ei enää saata hengittää, se tuottaa -- sen\nhän tuntee -- hänelle ennen pitkää ijankaikkisen kuoleman, ja nuo\nkiiltävät lattiat polttavat hänen jalkojaan: hänen täytyy lähteä!\nIlman varoja pakeni nuorukainen eräänä yönä isänsä rikkaasta kodista.\nSinne hän jätti suuren perintönsä etsiäksensä toista ja parempaa.\nKolme vuotta oli hän koditonna, kulkien paikasta toiseen. Vihdoin\nsaapui hän matkoillaan Normandieaan. Täällä sai hän kuulla Bekin\nluostarista, jonka johtajana Langfrank siihen aikaan oli. Tähän\npaikkaan mieltyi rauhaa etsivä nuorukainen. Oltuaan jonkun ajan\nluostarin oppilaana, pääsi Anselmus munkiksi v. 1060. \"Täällä on\nminun leposijani oleva\" huudahti hän \"täällä on Jumala yksin oleva\nminun pyrintöni päämääränä, Hänen rakkautensa minun tutkimiseni\nesineenä, Hänen autuaallinen ja elävä muistonsa minun lohdutukseni\nja iloni.\" Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut. Vuodesta 1078\nhoidettuaan Bekin luostarin abbotinvirkaa, kutsuttiin Anselmus v.\n1093 Kanterburyn piispaksi. Hän kyllä koetti saada jäädä rakkaasen\nluostariinsa, etenkin koska hän sitä paitse hyvin tiesi, miten\nvaikea piispanviran hoitaminen investituririidan riehuvissa\nvaiheissa oli, vaan kun kaikki vastaväitökset olivat turhat, täytyi\nhänen jättää hyvästi sille kodille, jossa hän niin kauan kenenkään\nhäntä häiritsemättä oli saanut toimittaa miettimisen hiljaista,\nJumalalle pyhitettyä työtä. Anselmus muutti Kanterburyyn, jenka\nsuuren hiippakunnan piispanvirkaa hän sitten uskollisesti toimitti\nkuolemaansa asti v. 1109.\n\nVaikka Anselmus hyvin taitavasti hoiti hänelle uskotut virat,\nvaikka hän voimiaan säästämättä ja etuaan katsomatta aina oli altis\nuhraamaan kaikki sen Herran kunniaksi, jonka palveluksessa hän oli,\nsekä koko elämässään kuvaa kotia pyrkivän kristityn muukalaisuutta\ntäällä synnin maailmassa, ei tämä kaikki olisi riittänyt valmistamaan\nhänen nimelleen sijaa kirkkohistorian lehdille. Ellei hän olisi\nmuuta toimittanut, niin olisi hänen muistonsa lukemattomien muiden\nsamankaltaisten kera, historian unohtamana, tunnettuna ainoastaan\nHänelle, joka ei pidätä armonsa palkkaa ainoaltakaan viinamäkensä\nuskolliselta työntekijältä, miten vähäpätöinen heidän työnsä sitten\nihmisten silmissä olikin; mutta Anselmuksen elämäntyö on siksi\njulkista laatua, sen vaikutus niin tuntuva kirkon kehityksessä, että\nainoastaan oppimattomuus on oikeutettu pysymään sille vieraana. Hän\noli tiedemies ja ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä,\nja sitä paitse yksi noita harvoja, jotka, itse totuutta etsien, ovat\nasettaneet kaikki voimansa sen palvelukseen. Kuulkaamme muutamia\nhänen mietteitään:\n\n\"En koeta käsittää voidakseni uskoa, vaan minä uskon, jotta voisin\nälytä. Sillä senkin uskon, että uskon kautta voin päästä käsittämään.\nÄlköön kristitty vältellen kiistelkö, ettei niin ole kuin katolinen\nkirkko uskoo ja tunnustaa, vaan epäilyksettä tulee hänen riippua\ntässä uskossa ja elää sen mukaan sekä, mikäli hän voi, nöyrästi\ntutkia, miksi niin on. Jos hän voi käsittää, miksi asian laita on\nsemmoinen, niin hän siitä kiittäköön Jumalaa; jos ei, niin älköön\nhän asettuko vastustamaan, vaan kumartuen hän palvelkoon Jumalaa.\nEnsin tulee meidän uskon kautta puhdistaa sydämmemme, masentaa\nlihallisuutemme, elää Hengen mukaan, ennenkuin antaumme keskusteluun\nuskon syvyyksistä. Joka ei usko, häneltä puuttuu kokemusta, eikä\nhän mitään älyä\". -- Jos kaikki uskonopin kirjailijat, noudattaen\nAnselmuksen neuvoa, olisivat asettaneet ylpeän järkensä nöyrän uskon\npalvelukseen, niin olisi epäilemättä moni syvämietteinen lause, joka\neksytti lukemattomat ihmisviisauden pettävällä valevalolla, saanut\ntoisen sisällyksen ja kelvannut ohjaamaan ihmisten askeleita rauhan\ntielle. Vaan ollen pettyneen aikansa lapsi, ei pääse Anselmuskaan\nvapaaksi silloisen kristikunnan alentavasta orjuudesta, joka vaatii\nhäntä olettamaan kirkon oppia raamatun sanan arvoiseksi. Hän ei jaksa\nmurtaa näitä kahleita, ei uskalla tämmöistä taistelua ajatellakaan,\nvaan kantaa kahleita nöyränä, vieläpä pitää tätä alentavaa orjuutta,\njoka estää häntä edistymästä totuudessa, Jumalan ehdottomana\nvaatimuksena. -- Miten kauhean suuri on valheen hengen valta\nkeski-ajan kristikunnassa, kun jaloimmatkaan henkilöt eivät uskalla\nasettautua taisteluun sitä vastaan!\n\nIhmeteltävän neronsa ohjaamana on Anselmus luonut, n.s. _ontologisen\ntodistuksen_ Jumalan olemisesta. Jo ennenkuin hän rupesi sitä\nmiettimään, oli hän eri teoksessa ehdottomasti korkeimman olennon\nkäsitteestä kehittänyt opin Jumalasta. Vaan oliko tämä käsite\nolemassa ainoastaan hänen käsityksessään ja puuttuiko siltä\ntodellinen oleminen? Syvä oli kysymys, vaan jota vaikeampaa laatua\nse oli, sitä viehättävämmällä voimalla vaati se ajattelijaa panemaan\nkaikki voimansa alttiiksi; jotta hän voisi päästä sen salaisuuksien\nperille. Anselmus mietti lakkaamatta, hän valvoi monet yöt, kunnes\nvihdoin luuli keksineensä vaikean arvoituksensa selityksen. Jos\nkohta tämä selitys onkin ontuva, on se aina puolustava paikkansa\nkirkkohistorian lehdillä, sillä se on tieteen kauniimpia\nmuistopatsaita keski-ajan henkisistä voitoista köyhällä maalla.\nAnselmuksen todistus kuuluu: \"Se, jota suurempaa ei voida ajatella,\nei saata olla olemassa ainoastaan ihmisen mielikuvituksessa. Sillä\nsiinä tapauksessa voi sitäkin käsittää olevaksi, joka on suurempi.\nTämä on niin totta, että vastakohta on mahdoton. Siinä suhteessa on\nviimmeksi ajateltu suurempi kuin se, jota ei saata pitää olevana.\nEnsinmainittu on Jumala, jota ei ajatus voi pitää olemattomana.\"\n\nSiihen aikaan oli tieteellinen kiista yleiskäsitteiden suhteesta\ntodellisuuteen vetänyt yhä enemmän huomiota puoleensa. Toiset\nväittivät, etteivät nämä yleiskäsitteet ole kuin tyhjiä nimiä vain,\ntoiset puolustivat niiden todellisuutta. Edellisen mielipiteen\nkannattajat ovat tunnetut nimellä _nominalistat_, viimmemainitun\nedustajia kutsutaan _realistoiksi_. Ajanhengen pakottamana\nsiirtyi riita ennen pitkää uskonnollisellekin alalle, Nominalista\n_Roscellinus_ alkoi sovitella mielipiteitään Jumalan kolminaisuuteen,\nuhaten suistaa koko tämän opin aivan väärälle uralle. Asettuen\nrealismin kannalle, taisteli Anselmus voitollisesti häntä\nvastaan, lausuen monta syvää ja mietittävää sanaa, samoinkuin hän\nkolminaisuusopin suhteen muissakin tilaisuuksissa jalosti puolusti\nmainettansa ajattelijana, ja kristittynä.\n\nKirjassaan \"Miksi tuli Jumala ihmiseksi?\" koettaa Anselmus\nkehittää pelastuksen suurta kysymystä. Jos kohta ei käy kieltäminen\nhänen tässäkin teoksessaan osottavan suurta syvämietteisyyttä ja\nesiintuovan uusia näkökohtia, on meidän toiselta puolen myöntäminen\nhänen eksyneenkin käsitellessään tätä salaisuuksien salaisuutta.\nVasten aikansa pintapuolisen vanhurskauttamisopin tekopyhyyttä, johon\netenkin munkkilaitos yhä selvemmin sortui, puolustaa hän vakaasti\nsitä peruuttamatonta totuutta, ettei syntien anteeksiantamista\nvoi löytyä ilman Kristuksen täydellistä sovintouhria, jolla Hän\nmaksoi syntivelkamme Jumalalle. Mitä moni vanhan kirkon jaloimmista\nedustajista, niinkuin Atanasius, Krysostomus, Augustinus y.m.,\naavistivat, on Anselmus järjestetyn opin muodossa kehittänyt,\nkäsitellessään kysymystä Herran sovintokuolemasta. Hänen\nesiintymisensä tämän kysymyksen suhteen on semminkin siitä syystä\nhuomattava, että hän vastustaa tuota aikansa väärää käsitystä, jonka\nmukaan Kristuksen kärsiminen on pidettävä perkeleelle maksettuna\nlunnaana. Myöntää kyllä täytyy, että hän yksipuolisesti puhuu Herran\nkuolemasta, jättäen syrjään Hänen elämänsä maan päällä, sekä että\nhän käsittää koko kysymyksen nimenomaan laillisen oikeudenkäynnin\nkannalta, jossa ei ole sijaa Jumalan armahtavalle rakkaudelle, joka\nkuitenkin on pelastustyön vaikutin ja sisin ydin, vaan Anselmuksen\nkirja ansaitsee kuitenkin mitä suurinta huomiota, sillä se sisältää\nmonta ihmeteltävän syvää mietettä ja on epäilemättä monessa suhteessa\nvaikuttanut paljon hyvää, valmistaen tietä uskonpuhdistukselle.\n\nAnselmuksen elämäntyö ei ole omiansa herättämään niiden huomiota,\njotka arvostelevat historian ilmiöitä ulkonaisesti loistavain\nurotöiden mukaan. Hän toimitti hiljaisen miettimisen korutonta\ntyötä, eikä miellytä tämmöinen työ niitä, jotka ovat uupuneet näihin\nnäkyväisiin ja joiden ajatukset aina hiipivät maata myöten. He eivät\nälyä, että nuo suuret aatteet, joiden taistelussa ihmiskunnan vaiheet\nratkaistaan, syntyvät ja kypsyvät ajatuksen hiljaisissa ahjoissa.\nMitä skolastisuuden perustaja Anselmus yksinäisyydessä, kaukana\nriehuvan maailman meluavista oloista, kirjojensa ääressä mietti, se\nantoi sittemmin aihetta moneen suureen ja ratkaisevaan taisteluun.\nSentähden on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Ja\njos hän monessa kohden erehtyikin, on hänen vaatimattomuutensa ja\nnöyryytensä, jotka estivät häntä unohtamasta, että uskon salaisuudet\novat ihmisjärkeä suuremmat, meitä muistuttamassa, kenen palveluksessa\nhän on. \"Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän\narmon\" todistaa Herran sana.\n\n\n\n\nV.\n\nAbailard ja Heloise.\n\n\n    Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä,\n    joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen\n    tuli koettelee.\n\n    Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle\n    rakentanut on, niin hän saa palkan:\n\n    Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee\n    itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.\n\nJota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä,\nsitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään\nvaloa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella\nnäemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan\nopettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan\nja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi\nihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne\njotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan,\nliittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton.\nOlihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin\npapit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia,\nja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli\nkoonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja\nomituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava\non, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan\ntoisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin\noli keskiajan toisella aikakaudella esim. _Salernon_ yliopisto\nlääketieteen kuuluisa koti, _Bolognassa_ harjoitettiin lakitiedettä,\nja _Pariisin_ yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja\nfilosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu\nopinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja\nharvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.\n\nNiistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa\nPariisissa levittivät tieteen valoa, on _Pietari Abailard_ kuuluisin.\nSammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta\nkodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän\nmuun ohessa kuunteli mainion _Wilhelm Champeauxlaisen_ luentoja,\nhimmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei\naikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se\nkasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard\nvoitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille\nkokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän\njo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt,\nsaattoi perustaa oman koulun ensin _Meluniin_, sitten _Corbeiliin_.\nWilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä\npuuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta\ntiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä\njärkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut\nesitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa,\njoka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon -- kaikki\noli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen\nlukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta\nventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan\nsalaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa\nankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät\naatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen\ntotuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.\n\nJonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä\nalkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen\nmaineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen\nkasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia\nnuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta\ntähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä.\nEräs vanha tuomioherra _Fulbert_, jonka talossa hän asui, valitsi\nhänen veljensätyttären _Heloisen_ opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan\nniin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville\nnurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja\nerinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa\nsydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa\nvaltaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle\nkertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat\nosottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen\nkatsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli\ntrubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta\navioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että\nainoastaan se, \"joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa\nuskollinen.\" Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait,\nihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan\njumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset\nteot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän\nväärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko\nmaailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka\nvain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden\nvarsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan\nvaltakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin\najanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus\nHerran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta\ntieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon\norjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen\nrakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus\nainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: \"Jumala tietää,\nettä kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt\nsinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle\nmieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon\npitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus.\" Suojellaksensa armastansa\nFulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan\navioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä\nkokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise\naina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä\nsyystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin\nmainetta tiedemiehenä.\n\nSortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard,\nerottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin\ntunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin\nhurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin\nuskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön,\netsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei\nhän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan\nJesuksessa Kristuksessa. Hän yksin \"on meille Jumalalta tehty\nviisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi.\"\nAbailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan\nkun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä\nohjaamana \"rakensi\" hän tälle perustukselle \"heiniä ja olkia,\" jotka\njo historian tuomio on tuhaksi polttanut.\n\nMoni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan\nskeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen\nuskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen\ntiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on\nsilminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän\nkyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää\nmonesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle\najatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen\nepäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien\nusein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä\ntunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka\nverratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse\nsitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka\ntehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja\ntärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti\nei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan,\njonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän\nväärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim.\nkolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti,\nettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti\novat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin\nansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman\najan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran\nsovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä\ntotuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta\nHäneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa\nJesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima\nriippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä\npelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin\nmuutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan\nparempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.\n\nAbailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen\nkirjoituksistaan mainittakoot \"Roomalaiskirjeen selitys\" sekä\nhänen kirjeensä, joista viimmemainituista \"Kertomus Abailardin\nonnettomuuksista\" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle\nonnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä\nerehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee\njoka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei\nhän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa\nAugustinuksen \"Tunnustuksista.\"\n\nPyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan\nAbailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän\ntäällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa.\nKuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat\nvihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä\nvastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli\nheidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena\nheidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen\nkasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V.\n1121 pidettiin kokous _Soissonsissa_. Sinne kutsuttiin Abailard\nvastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen.\nAbailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet\npelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin\nheti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa\nhän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän\nDenysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä\nvapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen\nennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui\nhän erääsen _Klairvauxen_ seuduilla olevaan viehättävän kauniisen\nlaaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut.\nSeutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne\nrakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen\nmajan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin\nsaivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin\nheitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan\nympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi \"Parakleitos\"\n(Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ\nkotiutunut tähän vasta autioon seutuun.\n\nSiihen aikaan oli Heloise _Argenteulin_ luostarin johtajattarena.\nTurhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet\nnunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen\nrakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy\nmuuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet\nhänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia,\nseuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta\npelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä\npuoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää\nvihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän _Gildaan_ luostarin\nabbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä\ntavoin jäi \"Parakleitos\" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle\nvaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise\nhuolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän\nkonsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä\nAbailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei\ntoivotonna valittavan: \"Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta,\njoka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen\nvain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra,\nhuokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen\nihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista.\" Mutta näistä\ntoivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on\nsytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: \"Särjettyä\nruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei\npidä hänen sammuttaman.\" Abailard vastasi: \"-- -- -- minä olin\nansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten\nkautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen\nYlkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun\nverellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun\nlempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit\nmeidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät\nijankaikkisesti taivaassasi. -- Niin, elä onnellisena Kristuksessa,\nKristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen.\"\n\nNäin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan\nkärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä\nvoimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä\nalkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista\nkorkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan\njumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä\nkirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä\nlukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan\nmiehen ihmeellisen tarkkaa aistia.\n\nMutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle\ntielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi\ntaasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen\nsilmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä\nhehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota\nsuuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät\nhänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata\nharhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin\ntoimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin\nsaataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen.\nSemmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko\npappia _Sensin_ tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus\nlopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman\npaljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa\nsaapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, _Bernhard\nKlairvauxlainen_, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla\nsortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman\ntotuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti\nkokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli\npäättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän\nitse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi\nvahvisti tämän päätöksen.\n\nHaikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin\nlähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo\nvanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi\njäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti _Pietari Kunnianarvoinen_\nrakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä\nmatkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli\njoutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti\nhäntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille\nturvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi\nopettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän\nrukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista\ninnostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt\nsammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa,\nja Hän, joka on \"maailman valkeus\", viritti yksinäisyydessä\ntaistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista\nvaloa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin\nanteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen\nkiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa\nelämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa\ntarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen\nvoimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen _Marselluksen_\nluostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa.\nMutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten\nmies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142\npääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse.\nLepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa\nuskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään\nmeissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka\nhänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan\non eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse\njärkensä pettämänä \"sai vahingon,\" sammui hänen vaihteleva maallinen\nelämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin\npelastaa, jos kohta \"niinkuin tulen kautta.\" Abailardin viimmeinen,\nvähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy\nnäillä sanoilla: \"-- -- Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät\ntempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle.\nHänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se\nminusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi.\"\nPietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen\nrakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen\nainoastaan Kristukseen.\n\nAbailard haudattiin \"Parakleitoon\". Vasta 22 vuotta myöhemmin\nkaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen\nlepokammio.\n\n\n\n\nVI.\n\nPaavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.\n\n\n    -- kaikki kuin maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja\n    elämän koreus, ei se ole Isästä, vaan se on maailmasta.\n\n    Ja maailma katoo ja hänen himonsa; mutta joka tekee Jumalan\n    tahdon, se pysyy ijankaikkisesti. 1 Joh. 2: 16-17.\n\nKeski-ajan toinen aikakausi on paavikunnan mahtavuuden aika, emmekä\nvoi käsittää tämän aikakauden kirkkoa ottamatta huomioon, miten\n\"Pietarin jälkeiset\" vuosi vuodelta anastivat itselleen yhä suurempaa\nvaltaa. Täydellinen kertomus sen pitkän taistelun vaiheista, joka\nkorottaa paavikunnan maallisen kunnian kukkuloille, ei kuitenkaan\nolisi paikoillaan kirkkohistoriassa, koska tämän päätehtävänä on\nkuvata niitä ilmiöitä, joihin Herran tosi seurakunnan tulevaisuus ja\nvoitto liittyy. Miten ulkonaisesti mahtava paavikunta onkin, on se\ntuomittu kuolemaan, sillä \"maailma katoo ja hänen himonsa\". Herran\nsana todistaa, että ainoastaan \"se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy\nijankaikkisesti.\" Tämän sanan valossa kadottaa kaikki maallinen\nloisto lumousvoimansa, ja jos sen ohjaamina tahdomme seurata Jesuksen\nKristuksen valtakunnan vaiheita maan päällä, käypi itse paavikunnan\njättiläistaistelu maallisen vallan edustajia vastaan arvottomaksi\nja me tyydymme kernaasti kertomukseen, joka meille kuvaa ainoastaan\ntämän taistelun pääpiirteet.\n\nNiinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki\narvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen\nkristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja _Paskalis II_\n(1099-1118) riitaantui _Henrik IV:nen_ pojan, Saksan kuninkaan\n_Henrik V:nen_ (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa\nkapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon\ninvestiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110\ntehtiin sopimus _Sutrissa_. Paavi myöntyi siihen, että papiston\ntulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen\nvapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen\nsuostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.\n\n116\n\nGregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee\ntässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten\nonnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan!\nMutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi\naivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta\ntyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen,\nsoimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille\nuusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen\ninvestiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan\nsimonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan\nmahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna\npidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti \"ehtyneensä,\" oli pappien\nviha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille\nantamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat\nkardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan\n1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi\nvuotta myöhemmin.\n\nSeuraava paavi _Gelasius II_ ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän\nhallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin\ntäytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten\nvihaa. Vasta hänen seuraajansa _Kalikstus II_ saavutti niin vakaan\naseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua.\nHylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon\nkirkolliskokouksen _Rheimsiin_ (1119). Se julisti Henrikin pannaan\nja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet\nnoihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin,\nyhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista.\nChartresin piispa _Ivo_, Vendomin luostarin abboti _Gottfrid_\ny.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa\nkäsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: \"antakaat\nkeisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat.\"\nMiten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden\npuolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä\nselvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei\nsuinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta\ntodistusta: \"minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.\" Herran\nseurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta\nse ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit\novat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan \"Jumalaa ja mammonaa\"\ntahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa\n\"lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus\" saa tyydytystä,\nja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen\nja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut.\nKirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän\nmaailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat\nkristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin\nlähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti _Wormsin sovinto_ riidan niin,\n\"että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi\nhänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa\nheille _valtikka; sormuksen_ ja _sauvan_ antamisesta sitävastoin\ntulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä.\"\n\nTäten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari\nja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa\nkeskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut\nvaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien\nnäyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja\nGregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä\nedelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua\nvaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on\npolvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille\nkaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa,\nsitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa\nHäntä, joka lausui: \"mene pois saatana\" ja joka maan päällä\nvaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: \"ketuilla\non luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei\nole, kuhunka hän päänsä kallistaa.\" Kauas on totuuden Henki poistunut\nkristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!\n\n\n\n\nVII.\n\nMunkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.\n\n\n    -- ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja\n    rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.\n\n    Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.\n    Room. 14: 17-18.\n\nJota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi\nlevittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti\nmunkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme\nhalveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka\nluostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää\nelämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman\nvanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta\nsuljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat\nkiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos\nalusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole\nkukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä\nilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin\ntulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana\nlukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta,\nnautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta,\njoka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan\neksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin\nluostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi\nnunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma\nvoi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa\nnähdä. He ovat _tahtoneet_ luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen\nitsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä\nihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria,\nettä juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät,\nvirittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle\nseurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia\nilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.\n\nKlugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli\nottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan\nsiveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi\nBenediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat\nnim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän\nluostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta\nlukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa\nsyntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat,\nantautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää\ntoisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina,\nvaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota\nmaailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin\nsortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen\nruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran\nyksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja\nturmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin\nennen mainittu abboti _Pietari Kunnianarvoinen_ (k. 1156), jonka\nluostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein\nsydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän\nnäennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä\nkarttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja\nvaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten\nsydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin\nvalhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: \"tuo ulkonainen\neroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu\nainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri.\nTämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva\nvihollisia vastaan\". Huomiota ansaitsee myös _Bingenin_ luostarin\nperustajatar ja johtajatar _Hildegard_ (k. 1178), jonka varoittava\nääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta\nvastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa\nruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan\npyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten\nsyntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin\nkuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät\nhäntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard\nKlairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia,\nlausui hänestä: \"tässä hurskaassa neitsyeessä on profeetain henki\njälleen tullut voimalliseksi\".\n\nVanhempien munkkiyhdistysten turmelus, kristikunnan yhä karttuva\nmaailmallinen mieli vaativat ja keski-ajan taipumus miettimiseen\nja haaveksivaan mielikuvitukseen saivat monen hurskaan miehen ja\nnaisen miettimään uusien munkkikuntien perustamista. Jo toisella\naikakaudella syntyi semmoisia, joista muutamat tässä mainittakoot.\n\nV. 1080 vetäytyi Reimsin katedralikoulun rehtori, tuomioherra\n_Bruno_, joka ei jaksanut katsella siveettömän piispansa hurjaa\nelämää, muutamien ystäviensä kera Kartreuseen, [Lat. Cartusia,\njosta sanasta tämän munkkikunnan nimi johtuu.] missä he rakensivat\nitselleen majoja elääksensä täällä kaukana meluavan maailman\nsyntisistä oloista. Heidän ankara, yksinkertainen ja pyhitystä\nharrastava elämänsä, jonka vertaista näihin aikoihin tuskin missään\nnähtiin, teki heidän ennen pitkää hyvinkin kuuluisiksi. Niinpä kutsui\nUrbanus II näiden munkkien johtajan luoksensa, voidaksensa tämän\nankaran munkin avulla ylläpitää kirkonkuria, mutta Bruno ei saattanut\nkauan oleskella paavin ylöllisessä hovissa, vaan lähti Kalabriaan.\nSiellä perusti hän toisen luostarinsa vähää ennen kuolemaansa 1101.\nHänen ruumiinsa vietiin Kartreusen emäluostariin. _Kartusianein_\nmunkkikunta, joka ennen pitkää omisti monta luostaria, on tunnettu\nankarasta kuristaan. Munkit eivät saaneet syödä muuta ruokaa kuin\nleipää ja palkohedelmiä, ja heidän pukunsa oli tehty karvoista.\nJumalanpalvelus oli aivan korutonta: kaikki kalliit astiatkin\nolivat kielletyt. Puhuminen oli miten mahdollista kartettava. Jotta\nkaikki häiritsemättä voisivat pyhittää elämänsä Herralle, ei saanut\nkukaan ääneen rukoillakaan. Mutta työnteko ei ollut kielletty, ja\nKartusianit käyttivätkin kaiken joutilaan aikansa siihen. Paljon\novat he hyödyttäneet ihmiskuntaa muun ohessa kirjojen puhtaaksi\nkirjoittamisella.\n\nKeski-aika on herättänyt eloon apostolisen aikakauden\narmeliaisuus-laitokset. Eräs kova rutto, jota luultiin pahojen\nhenkien vaikuttamaksi, uhkasi uhrikseen vaatia myöskin franskalaisen\nkreivin _Gastonin_ pojan. Hädässään kääntyi isä rukouksissa pyhän\nAntoniuksen puoleen, sillä häntä arveltiin ainoaksi, joka voisi tuota\nkauheata tautia masentaa. Jos poika paranisi, lupasi Gaston rakentaa\nsairaskodin pyhimyksen kunniaksi. Jumala katsoi armossa onnettoman\nisän puoleen, vaikka tämä taikauskonsa pimittämällä ei rukoillutkaan\nainoaa auttajaa avuksensa. Gastonin poika jäi eloon. Heti ryhtyi\nkreivi lupaustaan täyttämään. Hän rakensi sairashuoneen ja sen\nläheisyyteen kirkon. Eikä siinä kylliksi. Isä ja poika pukeutuivat\nmunkinpukuun, päättäen tästälähin uhrata elämänsä sairasten\nhoitamiseen. Päivä päivältä liittyi heihin muita samanmielisiä, niin\nettä he ennen pitkää muodostivat munkkiyhdistyksen. Se on tunnettu\nnimellä _Antonius-veljet_ ja sai paavin vahvistuksen v. 1096.\n\nKuuluisin kaikista tähän aikaan syntyneistä munkkiyhdistyksistä\non _Cistersiensien_ veljeyskunta. Tyytymättömänä _p. Mikaëlin_\nluostarin höllään kuriin, erosi eräs _Robert_ niminen munkki tästä\nluostarista perustaaksensa uuden. Kaksikymmentä samanmielistä veljeä\nseurasi häntä. He asettuivat autioon _Citeaux_ (Cistercium) paikkaan\nDijonissa (1098). Paavi Paskalis II vahvisti heidän sääntönsä, jotka\nolivat niin ankarat, että alussa ainoastaan harvat olivat alttiit\nrupeamaan tämän munkkiyhdistyksen jäseniksi. Nämä säännöt, jotka\nluostarin kolmas abboti _Tapani Harding_ järjesti, säätivät muun\nohessa, ettei Cistersiensein kirkoissa saanut löytyä mitään kalliita\nkoristuksia eikä muita maalauksiakaan kuin Kristuksen kuva. -- Ei\nsiinä kylliksi, etteivät nämä munkit saaneet mitään omistaa: heidän\nluostarinsakin olivat velvoitetut ehdottomaan köyhyyteen.\n\nEräänä päivänä v. 1113 kolkutti muuan kalpea nuorukainen Citeauxen\nportille, pyytäen päästä munkiksi tähän luostariin, jonka sääntöjä\nhän oli kuullut kiitettävän ankarammiksi kuin minkään muun. Ei\nlausunut hän monta sanaa, mutta hänen kauniissa silmissään välkkyi\ninnostuksen pyhä tuli, kirkastaen hänen sydämmensä hartaimman\ntoiveen: kuolla synnille ja elää Jumalalle. Eikä tarvinnut Citeauxen\nankarain munkkien, joille kaikki kevytmielisyys ja pintapuolisuus\noli kauhistus, katua että avasivat luostarinsa oven tälle\nnuorukaiselle. Hän on, tämä nuorukainen, saattava Cistersiensein\nmunkkikunnan arvaamattoman kuuluisaksi, ja hänen maineensa on\nleviävä kaukaisimpiin maihin, kaikkialla herättäen mitä suurinta\nkunnioitusta. Hän on oleva yksi noita harvoja, joiden historia on\nheidän aikakautensa historia. -- Silmäilkäämme tämän merkillisen\nmiehen elämänvaiheita.\n\n_Pyhä Bernhard_ eli _Bernhard Klairvauxlainen_ syntyi Burundissa\nlähellä Dijonia v. 1091. Varhain kuoli hurskas äitinsä, mutta\nne siemenet, joita hän oli lapseensa kylvänyt, itivät vakaan ja\nsyvämietteisen Bernhardin sydämmessä, harjoittaen hänen ajatuksiaan\njo varhain viihtymään henkimaailman yli-ilmassa. Vieraantumistaan\nvieraantui hän maallisen elämän huolille ja toimille, yhä hartaammin\nhän halasi päästä niistä kokonaan vapaaksi. Tämmöiseen sydämmeen ei\nvoinut munkkielämän Jumalalle pyhitetty hiljaisuus ja salaperäinen\nlumousvoima olla vaikuttamatta. Bernhardin päätös oli pian tehty. Se\njohdatti hänen askeleensa Citeauxen luostariin. Muutamien vuosien\nperästä sai nuorukaisen syvä uskonnollinen innostus, jonka valtaavaa\nkehitystä ainoastaan pintapuoliset saattoivat välinpitämättöminä\nseurata, hänen isänsä, veljensä ja sisarensakin jättämään hyvästi\nmaailmalle ja siirtymään luostarein pyhien muurien turviin.\n\nEi ollut Bernhard kauan oleskellut Citeauxen luostarissa, ennenkuin\nsiihen alkoi tulla yhä enemmän munkkeja. Pian kävi tila liika\nahtaaksi, jonka vuoksi Bernhard 12 munkin kera asettui erääsen\nsyrjäiseen Aube-joen laaksoon, missä perusti Klairveauxen luostarin.\nHän valittiin sen ensimmäiseksi abbotiksi, vaikka hän siihen aikaan\nei ollut kuin 24 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin Bernhard kuoli,\nkuului tähän luostariin 700 munkkia. Äänetön hiljaisuus vallitsi\nseudussa kaikkialla. Ainoastaan lintujen viserrys ja silloin tällöin\nmuutamat hiljaiset virrensäveleet liittivät äänensä ahkerain munkkien\ntyönasetten kolinaan. Bernhard johti työtä yhtä huolellisesti\nkuin munkkien hartaudenharjoituksia ja jumalanpalvelusta. Itse\nluostarin taloudestakin, sen tuloista ja menoista, teki hän tarkat\ntilit. Hän piti tätäkin tointa Jumalan hänelle uskomana pyhänä\nvelvollisuutena, jota hänen tuli sitä huolellisemmin toimittaa, jota\nvastahakoisemmalta se hänestä, tuosta rukouksen ja syvän miettimisen\nahkerasta harjoittajasta, monesti tuntui.\n\nJo varhain saavutti Cistersiensien munkkikunta tavattoman\nmaineen ja kukoistuksen, niin että veljeskunta kolmannellatoista\nvuosisadalla omisti luostaria läntisen kristikunnan kaikissa\nmaissa. Niitä löytyi kaikkiaan noin 8000. Kaikki nämä luostarit,\njoista useammat olivat nunnaluostareita, tunnustivat Bernhardin\nvarsinaiseksi perustajakseen, ja varmaan onkin hänen valtaava\nhenkensä, jonka vaikutus on niin silminnähtävä koko aikakauden\nvaiheissa, arvaamattoman suuressa määrässä elähyttänyt Cistersiensein\nmunkkikuntaa, jonka jäseniä jo Bernhardin aikana kutsutuinkin\n_Bernhardineiksi_.\n\nBernhardin nimeen liittyy keski-ajan _Mystisyyden_ varsinainen\nsynty. Tämä merkillinen uskonnollinen katsantotapa, jonka edustajat\novat saavuttaneet niin kuuluisan nimen kirkkohistoriassa, on\nskolastisuuden vastakohta. Se tunnetaan tuosta syvämietteisestä,\nhaaveksivan uneksivasta pyrkimisestään, jonka silmämääränä on päästä\nvälittömään yhteyteen jumaluuden kanssa. Skolastikot perustuivat\njärjen voimaan, ajatustaitoon ja sukkelaan puheviisauteen.\n_Mystikot_ sitä vastoin ihmissydämmen sisälliseen, salaperäiseen\nvaloon, jonka ohjaamina he pyrkivät kohota aistillisuuden synnin\nvarjostamista olosuhteista henkimaailman yli-ilmoihin. Niinkuin\nolemme maininneet, valmistivat edelliset tietä uskonpuhdistukselle\nvirittämällä tieteen valoa sekä paljastamalla dialektisillä\nkujeillaan, miten väärä se puolustus oli, jolla he koettivat\ntoisiinsa sovitella kirkon keskenään riitaisia, pyhästä raamatusta\nyhä kauemmas poikkeavia opinkohtia. Mystikot sitä vastoin kehottivat\nopillaan ja esimerkillään ihmisiä luomaan silmänsä oman sydämmen\nsalaisuuksiin, jotta he tällä tiellä harjaantuisivat kohoamaan\nhenkimaailmaan, jonka keskus on Jumala. Epäilemättä oli tässä\nuskonnollisessa katsantotavassa paljo jaloa ja syvää totuutta, jota\nei skolastilaisuuden pintapuolisuuteen taipuva, hedelmättömiin\nkiistoihin ja väittelyihin tuon tuostakin eksyvä viisaus\naavistanutkaan, ja varmaan on mystisyys pitämällä vireellä sammuvaa\nuskonnollista tunnetta ja sydämmen hartautta ollut skolastisuuden\nedustaman järjen uskonnon terveellisenä vastakohtana, vaan ei\nkelvannut sekään ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle tielle.\nRaamatun pyhä sana, joka on \"meidän jalkaimme kynttilä ja valo\nmeidän tiellämme\", ei näet saanut pitää mystikkojen haaveksivaa\nmielikuvitusta kurissa, ei päässyt yksin virittämään, kasvattamaan ja\npuhdistaen kehittämään heidän uskoansa, vaan tuo oma suureksi luultu\nvalistus, \"sisällinen sana\" eli \"valo,\" jonka ohjattaviksi he tuon\ntuostakin eksyivät, salasi heiltä totuuden oikean tien. Sitä paitse\nperustuivat he 5:llä vuosisadalla syntyneisin _Dionysius Areopagitan_\nkirjoittamiksi väitettyihin teoksiin, joissa itämaalaisten\npanteismi oli jäänyt perinnöksi tuleville sukupolville. Läntinen\nkristikunta tutustui näihin teoksiin Johannes Skotilaisen kautta,\njoka käänsi ne latinaksi. Niiden johtavana aatteena on se väite,\nettä kaikki tosi oleminen on jumaluudessa, niin että kaikki Jumalan\nulkopuolella on vain tyhjää, itsenäistä olemista kaipaavaa varjoa.\nPanteistillis-uusplatonilainen filosofia koettaa näissä teoksissa\npukeutua kristilliseen muotoon, kehottaen kristityitä mietiskelevän\ntutkimisen kautta perehtymään jumaluuden välittömään tuntemiseen.\nTämmöinen kristinusko jääpi kokonaan vieraaksi synnin ja armon\npainavalle kysymykselle, jota paitse se vieraantumistaan vieraantuu\nniille velvollisuuksille, jotka pelastuksen Jumala on määrännyt\nihmisten noudatettaviksi käytännöllisen elämän alalla. Augustinuksen\noppi oli kuitenkin siksi syvään juurtunut läntisen kristikunnan\nkatsantotapaan, ettei tämä saattanut käydä aivan välinpitämättömäksi\nkristinuskon tehtävälle jokapäiväisen elämän suhteen, jonka\nvuoksi länsimaalaiset mystikot välittömän miettimisensä ohessa\nkoettivat virittää käytännöllistäkin kristinuskoa. Ja juuri tämän\nviimmemainitun tarkoituksen palveluksessa ovat heidän syvät\nmietteensä monesti olleet arvaamattoman suureksi siunaukseksi\nkeskiajan pimitetylle, monen tuulen ajelehtamille ihmisille.\nSemminkin on Bernhard Klairvauxlainen tehokkaasti ottanut osaa\naikansa käytännölliseenkin kristinuskoon, vaatien ihmisiä kaikkialla\nluopumaan synnistä ja vaeltamaan valkeudessa Jumalan edessä.\nEnnenkuin lähdemme silmäilemään, miten tarkkaan tämä merkillinen\nmies seurasi aikansa hengellisiä pyrintöjä, niin seuratkaamme\nhäntä yksinäisyyteen tutustuaksemme niihin mietteisin, joihin hän\nmunkkikammionsa hiljaisuudessa uskonnollista innostusta säteilevin\nsilmin antautui.\n\n\"Suurin on se,\" lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana,\n\"joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen,\nmikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä\nkohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta.\"\nTähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin\nnäkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti _miettimistä_ halveksi.\nPäinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen\nkäsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka\nkäytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen\nhyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet\nlöytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on \"spekulativinen\"\nmiettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä\noloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä\nmietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo,\njoka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava _uskosta_ ja\njumalallisten kysymysten _selvästä käsittämisestä_, onkin, eksyy\nhän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka\nhäneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta\npuolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia\nhetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista\nläsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti\nhänellekin ja hän sai kokea, miten \"Sana korkeudesta alentaa itsensä\ninhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus\nkorottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen.\" Todistuksena ovat\nhänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen\nhylkäämään. Hän lausuu: \"usein tuli Herra sisään minun sydämeeni,\nenkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän\ntuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän,\nettä Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän\nliikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän\nilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan\nsydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen\npakenemisesta huomasin hänen voimansa.\"\n\nBernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin\nmyöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan\npitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen\njuuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.\n\nNiinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut\nsuuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin,\nmiten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri\ntähän aikaan _Anekletus II_ ja _Innocentius II_ kahdeksan vuotta\nkeskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä\nRoomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa.\nSemminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli\nvakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen\nsäätämään. \"Miten katkera on elää\" huudahtaa hän \"paljoa vaikeampaa\nkuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko\ntaisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara\nkirkkoa, nyt väijyy se kirkossa.\" Puolustaen Innocentiusta, joka\njonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla\nsaada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs\nmahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan\nviritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa,\nmissä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta\nsädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen:\n\"Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta\ntaistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen\nPoika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä\n(leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet\nhalveksinut Hänen palvelijoitaan?\" Ikäänkuin halvauksen masentamana\nvaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin\nvakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen\nsanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta\netäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä\nhenkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden\nvihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138).\n-- -- Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota\nei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija\npystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo\nBernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä\nkäyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena\non Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun\nei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa,\nniistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin\nsen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi,\nennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa.\nSen johtajana oli _Arnold Brescialainen_. Hän oli ollut Abailardin\noppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen\ninnostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun\nkristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata,\nsillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden\non, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä\nristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen\nkirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja\npapiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran\nvakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi\nhänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen\nhankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien\nvapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä\nsuuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti\nhäntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold\nsai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli\nhänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä\nkapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta,\nsaapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla\npuheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja\naikoja. Vasta paavi _Eugenius III:nen_ (1145-1153) onnistui masentaa\ntämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa\npaikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.\n\nTähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti\nankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi,\nettä paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään\nturvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v.\n1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat\nihmeen valoisat sanat: \"älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin\nvallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi.\nTämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten\nkivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain\nsaattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen.\nTässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen\nesimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana\ntahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun\nluopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä.\" Se kirja,\njossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja\npaavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard,\nmiten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei\nluopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se\njo kauan oli turmellut kristikuntaa.\n\nBernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut\nleimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä\nkieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään\ntämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli.\nTuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole\nselitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut\nmukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo\nkauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei\njaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä\ntukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan\nlihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä\nkaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä\nkristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen\najatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota\nkristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen\noli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen\nPalestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä\nsuurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin\nkohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on\ntehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain\nhyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen\nsuonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa\nmaallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä\nviihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä\nja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat\nkristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman\nilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa.\nTämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen\nkurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard\nkorottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan\ntätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi\nluottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa\ntarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten\nhyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi\n_hengellisten ritarikuntain aate_, ja v. 1119 perusti _Payensin\nHugo \"Temppeliherrain ritarikunnan\"_ pyhiin vaeltajain ja pyhän\nmaan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen\nsuunnitelman. \"Jalo\" huudahtaa hän \"on tuommoinen kaksinkertainen\ntaistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan.\nSiinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon,\nulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan,\nkun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse\ntaistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret\nriemuitsevat.\" -- -- \"Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta,\"\n-- -- \"Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat\" kuuluu\nHerran todistus.\n\nTemppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä\ntaisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä.\nAseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata\nmäärätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella\nristillä. -- Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan,\nkuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen\nviimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät\nTemppeliherrat Franskaan.\n\nSamana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi\ntoinenkin samankaltainen munkkikunta nim. _Johanniitain ritarikunta_.\nSenkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä\naikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena\nkotina.\n\nMutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin\npuolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko\ntämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista\nvuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila\nhyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku\nvähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo\njälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija _Nureddin_\nvalloitti vankan _Edessan_ ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen\nJerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja\nhämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen\ninnostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan\ntoivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä\non se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua,\nennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä\nvihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja\nNureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen\nmiekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin,\nvaltakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja\nvarustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei\nhänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen\nkärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko\nhänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut\ntietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten\nristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan.\nNiitä johdattivat Franskan kuningas _Ludvig VII_ ja Saksan kuningas\n_Konrad III_. Mutta huonosti päättyi tämä _toinen ristiretki_. Suuret\njoukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään\nja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain\norjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa.\nJerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken\nkautta yhä surkeammaksi vain.\n\nEnnen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän\noli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi.\nKristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän\nristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut.\nVoittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa\njoutuneet. \"Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi\"\nhuokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun\npilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama\nkuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä\nkehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen\ntiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa\nkaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.\n\nKun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä,\nsupistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta\nsiitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään\nsäilyttävä. Bernhard on _tahtonut_ uhrata koko sydämmensä sille\nHerralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä\nKristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli\nhänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä\nviittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten\nkeksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. --\nBernhard kuoli v. 1153.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPaavikunnan valta kasvaa.\n\n\n    Parempi on nöyränä olla siveitten kanssa, kuin jakaa suurta\n    saalista ylpeitten kanssa. San. l. 16: 19.\n\nJo Gregorius VII:nen ajoista oli paavikunta valvonut valtaansa\nkristikunnan kaukaisimmissakin maissa lähettämällä kaikkialle\nlähettiläitä eli _legaateja_, jotka, toimien paavin nimessä,\nsäätivät lakeja etäälläkin asuvien kansojen noudatettaviksi. Täten\npakotettiin kirkolliset olot kaikkialla noihin paavin määräämiin\nja hänen valtaansa kartuttaviin kaavoihin, joiden rasittamana\nkeskiajan kirkko vuosisatojen kuluessa turhaan vapautta huokaelee.\nKaukaiseen Skandinaviaankin saapui jo kahdennellatoista vuosisadalla\ntämmöinen legaati järjestämään sikäläisen kirkon oloja. Hänen\nnimensä oli _Nikolaus Breakspear_ eli _Nikolaus Albanensis_, joksi\nhäntä tavallisesti kutsutaan, hän kun tähän aikaan oli _Alban_\nkardinaalipiispana. V. 1152 saapui hän Norjaan. Hän järjesti\ntämän maan kirkollisia oloja, saavuttaen vakaalla ja lempeällä\nkäytöksellään yleistä mieltymystä kansassa. Nikolauksen Norjassa\nkäynnin huomattavin tulos oli se, että tämä maa nyt julistettiin\nriippumattomaksi Bremenin hiippakunnasta, kun näet _Trondhjemin_\npiispa vihittiin Norjan arkkipiispaksi.\n\nYhtä johdonmukaisen valtioviisauden kuin kunnianhimon ohjaamana,\nesti paavikunta mahtavia arkkipiispoja saavuttamasta valtaa, joka\nvoisi olla sen omalle vallalle haitallinen. Mitä erittäin Bremenin\nhiippakuntaan tulee, oli tämä aikojen kuluessa kohonnut hyvinkin\nmahtavaksi. Niinpä oli esim. kuuluisa _Adalbert_, joka Hildebrandin\naikoina edusti tätä hiippakuntaa, työskennellyt korottaaksensa\nsitä itsenäiseksi, Roomasta riippumattomaksi patriarkakunnaksi.\nTämänkaltaiset yritykset, joihin mahtavain ja vallanhimoisten\nhengellisten hankkeet siellä täällä tähtäsivät, kehottivat\npaaveja rajoittamaan ja supistamaan mahtavimpain arkkipiispojen\nvaltaa perustamalla uusia arkkipiispanistuimia. Matkallaan\nPohjois-Euroopassa koetti Nikolaus myöskin Ruotsille toimittaa\noman arkkipiispan. Saavuttuaan viimmemainittuun maahan, piti hän\nkirkolliskokouksen _Linköpingissä_ (1152). Tässä tilaisuudessa\nlaadittiin monta Ruotsin kirkolle varsin tärkeää ja hyödyllistä\npäätöstä, jotka liittivät sen likempään yhteyteen länsimaiden\nmuun kristikunnan kanssa. Muun ohessa määrättiin, että Ruotsin\nkirkon vastedes tuli suorittaa n.s. _Pietarin veroa_ Roomaan, jota\nmaksamaan paavikunnan muutkin maat olivat velvoitetut. Mutta kysymys\narkkipiispan määräämisestä Ruotsille raukesi tällä kertaa tyhjiin.\n_Svealaiset_ ja _Götalaiset_, joiden vanhaa, pakanuuden ajoilta\nperittyä riitaa yhä kesti, eivät sopineet miehestä eivätkä uuden\narkkipiispan asuinpaikasta, ja turhaan koetti Nikolaus kehottaa heitä\nyksimielisyyteen.\n\nKaksi vuotta myöhemmin tapaamme Nikolauksen Roomassa. Siellä\nolivat olot hyvinkin rauhattomat. Tuo ennen mainittu Arnold\nBrescialainen oli palannut takaisin, herättäen innostuneella ja\nrohkealla saarnallaan yhä suurempaa levottomuutta kristikunnan\npääkaupungissa. Eugenius III:nen oli täytynyt kokea, miten oikeassa\njalo ystävänsä Bernhard Klairvauxlainen oli, varoittaessaan häntä\nturvaamasta maalliseen valtaan ja etsimästä maallista rikkautta.\nUhkaavana oli Rooman kapinallinen väestö pakoittanut hänen luopumaan\nvaatimuksistaan ja pakenemaan. Hänen sijaansa valittiin nyt (1154)\nNikolaus Albanensis paaviksi. Semmoisena on hän tunnettu nimellä\n_Hadrianus IV_.\n\nSaksan kuninkaana oli tähän aikaan _Fredrik I Barbarossa_, tuo\njäntevä _Hohenstaufi_, joka oli alottava mainion sukunsa 50 vuotista\njättiläistaistelua paavikuntaa vastaan. Järjestettyään valtakuntansa\noloja ja turvattuaan sen rajoja, saapui Fredrik Pohjois-Italiaan\nvaatimaan sikäläisiä ruhtinaita ja kaupunkeja, jotka kasvavan\nvoimansa kiihottamina jo kauan olivat pyrkineet itsenäisyyteen,\nvannomaan uskollisuudenvalaa. Mutta _Ronkalin kentällä_, minne hän\ntässä tarkoituksessa oli kutsunut Lombardian ylimykset ja missä\nhän tavallisuuden mukaan piti sotaväen-tarkastusta täytyi hänen\nkokea uhkaavaa vastarintaa (1154). Mahtavin ja keisarin vallalle\nvaarallisin Pohjois-Italian kaupungeista oli _Milano_. Ambrosiuksen\nkirkossa olisi Fredrik tahtonut asettaa Lombardian kuningaskruunun\npäähänsä, vaan hän ei uskaltanut lähestyä kaupunkia. Hänen täytyi\ntyytyä siihen, että kruunaus toimitettiin _Paviassa_, joka oli hänen\npuolellaan.\n\nSamaan aikaan taisteli uusi paavi Rooman kapinoitsevaa väestöä ja\nmahtavia ylimyksiä vastaan. Valtansa vahvistaminen hänelläkin oli\nsilmämääränä, kunnian kukkulalle hänkin pyrki. Mutta jo itävät\nkansojen syvissä riveissä uudet aatteet, jotka eivät ole alttiit\nmukautumaan hänen vaatimustensa mukaan. Kaukana on kyllä vielä\nse aika, jolloin nämä aatteet, päästyään selville tarkoitustensa\nsuhteen ja kypsyttyään, riistävät paavikunnan raskaan ikeen\nkansojen niskoilta ja luovat heille valoa pimeässä, mutta näiden\naatteiden enteet ilmenevät jo nyt siksi selvinä, ettei paavin käy\nniiltä silmiään ummistaa. Kaksi mahdollisuutta oli kristikunnan\nhengellisillä johtajilla tarjona. Toinen vaati luopumaan maallisen\nvallan lumoavasta loistosta, luvaten sitä voittoa, joka Herran\npalvelijoille on tarjona itsensäkieltämisen ja ristin tiellä, toinen\nkehotti jatkamaan taistelua, kunnes paavi kristikunnan itsevaltiaana\nkenenkään häntä vastustamatta laatisi lakeja maailmalle. Kummanko\ntien paavikunta valitsee? Jos milloinkaan, niin esiintyy tämä jo\nmonesti ennen uudistunut painava kysymys selvänä Hadrianus IV:nen\naikana. Varoittavana äänenä kaikuu Arnold Brescialaisen innostunut\nsaarna maasta maahan, kaupungista toiseen, eikä saata kukaan kieltää\ntuon ankaran munkin monessa suhteessa olevan oikeassa, ja uhkaavina\nvastustavat kapinalliset Roomalaiset paavia, mutta Hadrianus päättää\nnoudattaa edeltäjäinsä esimerkkiä ja jatkaa taistelua. Hän sulkee\nArnoldin kirkon yhteydestä ja julistaa pyhän kaupungin kiroukseen.\n\nKasvamistaan kasvoi häiriö, kunnes Rooman riitaiset puolueet pyysivät\nkeisaria välittäjäksi. Tämä ratkasi asian paavin eduksi. Ystäväinsä\nhylkäämänä pakeni Arnold kaupungista. Matkalla joutui hän paavin\nlähettämäin vainoojien käsiin, vaan eräs Kampanialainen kreivi, joka\nkunnioitti häntä profeetana, tarjosi hänelle turvapaikan linnassaan.\nTäällä hän ei kuitenkaan saanut kauan olla. Fredrik oli näet\nsaapunut Roomaan ja solmittuaan ystävyydenliiton Hadrianuksen kanssa\nsuostunut noudattamaan tämän pyyntöä, että Arnold oli tuotava Roomaan\nrangaistavaksi. Tuon urhoollisen saarnaajan, jonka silmässä välkkyi\nonnellisemman ja vapaamman ajan toivo, vaikka keski-ajan sumut vielä\nestivät häntä näkemästä sitä tietä, jota hänen olisi tullut vaeltaa,\ntäytyi astua keisarin ja paavin uhkaavan tuomioistuimen eteen. Hän\nhirtettiin Roomassa v. 1155 ja hänen ruumiinsa poltettiin.\n\nEnnen pitkää sai maailma kokea, miten epäluotettava keisarin ja\npaavin solmima liitto itse teossa oli. Tuskin oli näet Fredrik,\nsaatuaan paavilta keisarinkruunun, saapunut kotia, ennenkuin tuo\nvanha eripuraisuus kristikunnan mahtavain yliherrojen välillä\njälleen rikkoi rauhan. Kumpikin alkoi ilmaista tyytymättömyyttänsä\nsyyttämällä vastustajaansa velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja\n_Besansonissa_ v. 1152 pidetyillä _ruhtinastenpäivillä_ leimahti\nriita ilmituleen. Tässä tilaisuudessa, jossa Burgundin ylimykset\nkunnioittaen tunnustivat mahtavan Fredrikin yliherruutta, esiintyi\nmyöskin kardinaali _Roland Bandinelli_, antaen hänelle kirjeen\npaavilta. Siinä syytettiin keisaria kiittämättömyydestä paavia\nkohtaan, joka hänelle oli jakanut niin suuria \"beneficejä.\" [Sana\nmerkitsee sekä \"hyvää työtä\" että \"läänitystä\".] Kirje herätti\ntyytymättömyyttä, koska paavi tällä sanalla silminnähtävästi\ntarkoitti, että keisarikunta oli pidettävä paavin läänityksenä, ja\nkun rohkea kardinaali selitykseksi kummastellen lausui: \"keneltä\nsitten saa keisari kruununsa, ellei paavilta?\" ilmaisivat saapuvilla\nolevat ruhtinaat mielipahansa mitä selvimmällä tavalla. Kiivas _Otto\nWittelsbach_ veti miekkansa surmatakseen Bandinellin, joka töintuskin\nhengissä pääsi pois.\n\nNoudattaen Gregorius VII:nen rohkeata esimerkkiä, koetti Hadrianus\nsaada Saksan ruhtinaita ja papistoa kapinaan Fredrikiä vastaan,\nsiten masentaaksensa mahtavan vastustajansa. Mutta keisarin vakaat\nsanat: \"en ole saanut kruunuani paavilta, vaan Jumalalta,\" tekivät\nvaltaavan vaikutuksen hänen alamaisiinsa. Hadrianuksen rohkea yritys\nraukesi tällä kertaa tyhjiin. Vaan ei luovu paavikunta vieläkään\ntoiveistaan päästä mahtavammaksi tämän maailman valtakunnista.\nValtioviisauden neuvomana hieroi Hadrianus sovintoa Fredrikiltä ja\nsaikin jonkinmoisen rauhan solmituksi. Sen pettäviin lupauksiin\nmieltyneenä, valmistautui hän uusiin taisteluihin tämän maailman\nmahtavain taistelutantereella, kun äkillinen kuolema tempasi hänen\ntuonelaan (1159).\n\nKirkollisen puolueen kardinaalit korottivat yllämainitun Ronald\nBandinellin, joka paavina on tunnettu nimellä _Aleksanteri III_,\nkeisarillismieliset _Viktor IV:nen_ paavinistuimelle. Kun keisarin\n_Paviaan_ v. 1160 kokoonkutsuma kirkolliskokous kannatti Viktoria,\nnäytti Aleksanterin tappio varmalta. Mutta mahtava Hohenstaufi oli\nennen pitkää kokeva, että hänen vastustajansa ei vieläkään aikonut\nluopua Besansonin ruhtinastenpäivillä länsimaataan rohkeista\nmielipiteistä. Aleksanterin kyllä täytyi poistua Roomasta ja ajaksi\nluovuttaa valtansa keisarin asettamille paaveille, vaan tämä\nnäennäinen tappio oli ennen pitkää tuottava hänelle loistavan voiton.\n_Sensin_ kaupungissa Franskassa, missä hän maanpakolaisena oleskeli,\nseurasi karkoitettu paavi tarkasti ajan vaiheita, taitavasti\nvalmistaen tappiota voimalliselle vastustajalleen. \"Jakaaksensa\nsuurta saalista ylpeitten kanssa\" hän taistelee, kunnianhimo ohjaa\nhänen tuumansa, valtioviisaus määrää aseet. Ja kuitenkin luulee hän\nedustavansa Jesuksen Kristuksen valtakuntaa maan päällä ja valvovansa\nsen etuja!\n\nUhkaavana seisoi Fredrik keisari Lombardiassa, pyrkien päästä\nItalian kaikkien tunnustamaksi yliherraksi. Kuuliaisena noudattaa\nViktor IV hänen käskyjään, ja Lombardian mahtavat kaupungitkin\nnöyrtyvät toinen toisensa perästä. Milano yksin tekee vastarintaa,\nvaan jo v. 1162 täytyy senkin avata porttinsa voittajalle. Mutta\nvoitonriemua häiritsee ja uusia taisteluja ennustaa _Aleksanteri\nIII:nen_ Franskasta julistama kirous, joka seuraavana vuonna\nkohtaa keisaria ja hänen asettamaansa paavia. Tuskin oli Fredrik\npalannut Saksaan, ennenkuin hänen jälleen täytyi valmistautua\nretkelle Italiaan. Viktor IV kuoli nim. jo v. 1164, vaan ennenkuin\nkeisarin hänen jälkeisekseen määräämä paavi _Paskalis III_ ehti\nastua virkaansa, saapui Aleksanteri Roomaan, ja senaatti tunnusti\nhänen kirkon päämieheksi. Jo välkkyy jälleen siellä täällä kapinan\nliekki Lombardiassa, vaikka keisarilliset ylivoudit ovat koettaneet\nsitä tukahduttaa, eikä aikaakaan, ennenkuin koko Pobjois-Italia on\nsolminut liiton riistääksensä tuota saksalaisten raskasta ijestä\nniskoiltaan. Taitavasti on Aleksanteri maanpakolaisuudestaan\nviritellyt tätä kapinaa, nyt häntä koko Lombardia kiittäen ylistää,\ntarjoutuen puolustamaan häntä kirkon ja vapauden vihattua sortajaa\nvastaan. Sodan verinen lippu liehuu jälleen Italiassa, kehottaen\nkirkonkin edustajia turvautumaan miekan terään. Johtaen voimallista\nsotajoukkoa lähestyy Fredrik Roomaa. Kaupungin porvarijoukko, joka\nyritti vastarintaa, lyötiin verisessä tappelussa, Aleksanteri pakeni\nNormannilaisten turviin, ja Paskalis toimitti Pietarinkirkossa\nylistysrukouksen Jumalalle, joka oli suonut siunauksensa Fredrikin\naseille. Lannistunut oli kaikki vastarinta, itse Lombardian\nurhoolliset kaupungitkin tottelivat jälleen nöyrinä keisarillisten\nvoutien käskyjä. Mutta äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Tuskin oli\nFredrikin sotajoukko valloittanut Rooman, ennenkuin kauhea rutto\nalkoi raivota sen riveissä. Tätä vihollista vastaan ei auttanut\nsotilasten urhoollisuus, ei sitä miekka karkoitetuksi saanut:\nhävittävä kuumetauti tempasi tuonelaan tuhansia sotilaita, niiden\njoukossa monen uljaan ritarin ja hyvän päällikön. Keisarilla ei\nollut muuta neuvoa kuin vetäytyä pois pelastaaksensa edes osan\ntuosta urhoollisesta sotajoukosta, jonka voitto vasta oli korottanut\nhänen kunnian kukkulalle. \"Sanherib pakenee pyhän kaupungin\nedustalta\" riemuitsivat hänen vastustajansa, ja kun keisari lähestyi\nPohjois-Italiaa, olivat nuo uppiniskaiset kaupungit solmineet\nliiton, vannoen uhrata kaikki vapautensa edestä. Töin tuskin pääsi\nFredrik hengissä Saksaan (1168). Vaan ei luopunut tuo jäntevä\nHohenstaufi vieläkään toivostaan Italian suhteen. Järjestettyään\nSaksan oloja ja vahvistettuaan valtaansa Unkarissa ja Puolassa,\nkokosi hän voimallisen sotajoukon pakoittaaksensa Lombardialaiset\nvihdoinkin tunnustamaan hänen yliherruuttaan. V. 1174 marssi hän\njälleen Alppien yli uudistaaksensa valtakuntansa hävinnyttä valtaa\nPohjois-Italiassa. Mutta eivätpä olleet Lombardian kaupungitkaan\nristissä käsin käyttäneet rauhan aikaa. Ne olivat päinvastoin\nlaajentaneet ja vahvistaneet liittoansa sekä rakentaneet uuden\nlinnan, jolle keisaria vihoittaakseen olivat antaneet nimen\n_Alessandria_. Tätä linnaa kohti suunnitteli Hohenstaufi retkeään.\nNeljä kuukautta sitä turhaan piiritettyään, täytyi hänen alkaa\nrauhaa hieroa, kun näet sotajoukkonsa melkoisesti oli heikontunut\neikä hän saamatta apua Saksasta uskaltanut antautua ratkaisevaan\ntaisteluun. Yhä vaikeammaksi kävi hänen asemansa, kun eräs hänen\nmahtavimmista ruhtinoistaan kieltäytyi lähtemästä Saksasta häntä\nauttamaan, ja saapunut apujoukko tämän kautta supistui odottamattoman\npieneksi. Oliko hänen luopuminen taistelusta, täytyikö hänen\njälleen voitettuna palata kotia? Varovaisuus kehotti häntä siihen\nja keisarin urhoollisimmatkin neuvonantajat vaativat samaa. Mutta\nuljaan Hohenstaufin kunnianhimo ei enää kestänyt näin kovia iskuja,\nkostonhimo valtasi hänen sydämmensä ja hän päätti turvata voittoisan\nmiekkansa onneen. _Legnanon_ luona ryntäsi hän Lombardialaisten\npaljoa voimallisempaa sotajoukkoa vastaan (1176). Urhoollisesti\ntaistelivat Saksalaiset, Fredrik itse nähtiin aina tappelun\ntulisimmissa liekeissä, vaan turhat olivat kaikki ponnistukset.\nLombardialaiset saivat loistavan voiton.\n\nNäiden vaiheiden ohessa oli Aleksanteri III ihmeteltävän taitavasti\nsäilyttänyt asemaansa keisarin asettamia vastapaaveja vastaan,\nodottaen viisaan valtiomiehen tavoin sitä hetkeä, jolloin hän\nsaisi koko maailmalle näyttää, kummanko puolella voitto oli.\nAnagin kaupungista, missä hän tähän aikaan oleskeli, oli hän\ntarkkaan seurannut sodan vaiheita. Nyt saapuivat hänen luokseen\nkeisarin lähettiläät, jotka tunnustivat hänen kirkon lailliseksi\npäämieheksi sekä vakuuttivat Fredrikin luopuvan keisarillisesta\nsuojelusherruudestaan Roomassa. Aleksanteri suostui rauhaan näillä\nehdoilla, tarjoutuen puolestaan rauhan välittäjäksi keisarin\nja Lombardialaisten välillä. Seuraavana vuonna vahvistettiin\n_Venedigissä_ juhlallisesti tämä paavin ja keisarin solmima liitto.\nMarkuksen-kirkon portailla otti Aleksanteri vastaan Fredrikin, joka\nnöyrtyneenä suuteli hänen jalkojaan. Sitte mentiin kirkkoon, missä\ntuon ylpeän Hohenstaufin täytyi kuunnella paavin nuhdesaarnaa. Kun\nJumalan palvelus oli päättynyt, astui Aleksanteri ratsun selkään,\nkeisari käveli vieressä jalastinta pitäen.\n\nTämän maailman valtakuntien olosuhteisin takertuneena ja niiden\nturmelemana pyrkii paavikunta kunnian kukkulalle. Näiden aikojen\nkirkkohistoria on sen vuoksi suureksi osaksi valtiollista historiaa.\nJumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei näe kuin siellä\ntäällä, ja niihinkin paikkoihin, joissa sanan miekka vielä on estänyt\nsitä kasvamasta kokonaan umpeen, luovat kirkon synti ja maailman\nturmelus synkät varjonsa. Mistä koittaa valoa pimeässä? \"Minä olen\nmaailman valkeus,\" todistaa Herra. Auttamatonko on kirkon turmelus?\n\"Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä\" vakuuttaa\nsama Herra. Se totuus juuri, ettei Jumalan valtakunta milloinkaan voi\nsortua, luo kirkkohistorian pimeimmillekin lehdille niin ihmeellisen\nlohdullista valoa.\n\nAleksanteri III:nen aikana saavutti paavikunta toisenkin loistavan\nvoiton taistelussaan valtiota vastaan. Siihen aikaan, jolloin\npaavi maanpakolaisena oli Franskassa, tapaamme hänen luonansa\nEnglannin arkkipiispan _Thomas Becketin_. Hänkin on riitaantunut\nmaallisen vallan kanssa, hänkin tarjoutuu korottamaan paavikuntaa\nmaallista valtaa mahtavammaksi. Becket oli monta vuotta kanslerina\nuskollisesti palvellut Englannin kuningasta Henrik II:ta, ja tämä oli\nkiitollisuudesta määrännyt hänet Kanterburyn arkkipiispaksi (1162).\nTuskin oli Becket päässyt uuteen arvoonsa, ennenkuin hän esiintyi\nkerrassaan toisena kuin ennen. Halveksien kaikkea tuota ulkonaista\nloistoa, jonka koristamana hän valtion palveluksessa oli prameillut,\npukeutui hän munkin halpaan pukuun, osottaen koko käytöksellään\ntästälähin aikovansa asettua mitä jyrkimpään vastarintaan maailman\ntapojen ja valtion suhteen. Kirkon etu ja kunnia oli tästä hetkestä\noleva hänen silmämääränään. Kiivaasti vaati hän kuninkaalta\ntakaisin niitä tiluksia, joita valtio oli riistänyt Kanterburyn\narkkihiippakunnalta. Kuningas, joka nyt selvään näki, miten oli\nerehtynyt toivoessaan saada Becketistä kuuliaista piispaa, kutsui\nvaltakuntansa mahtavat _Klarendoniin_ asiasta tuumimaan (1164).\nTäällä supistettiin pappien oikeudet suuressa määrässä muun ohessa\nsenkin säädännön kautta, joka kielsi heitä kuninkaan tuomiosta\nvetoamasta paaviin. Kaikki piispat kirjoittivat nimensä uuden lain\nalle. Becket, joka kuninkaan ja piispojen pakottamana oli suostunut\ntähän kirkonvaltaa solvaavaan myöntymiseen, katui heti heikkouttansa\nja pakeni Franskaan saadaksensa paavilta synninpäästöä. \"Pietarin\njälkeiseltä\" rukoili hän saavansa mitä ankarimmalla parannuksella\nsovittaa syntinsä, eikä ollut tämä tyhjää puhetta, sillä säälimättä\nhän kidutti ruumistansa kauan aikaa. Vasta kun paavi oli päästänyt\nhänen synnistä, oli hän altis ryhtymään taisteluun kirkon puolesta.\nPeläten että suuttunut Henrik rupeisi liittoon Fredrik Barbarossan\nkanssa, koetti paavi saada Becketiä sopimaan edellisen kanssa.\nFranskan kuninkaan Ludvig VII:nen välityksellä saatiinkin sopimus\naikaan, vaan se oli yhtä epäluotettava kuin lyhyt. Becket palasi\nEnglantiin, kansa otti hänen vastaan suurilla kunnianosotuksilla;\nmutta jos kuningas alussa koettikin salata vihaansa tuota paavikunnan\ntaipumatonta puolustajaa kohtaan, kävi asema yhä vaikeammaksi, kun\nnäet arkkipiispan kannattamat mielipiteet mitä johdonmukaisimmalla\ntavalla pyrkivät saada valtion ja kuninkuuden etuja luovuttamaan alaa\nkirkon kasvavalle vallalle. \"Eikö toki kukaan noista kurjista, jotka\nsyövät minun leipääni, voi vapauttaa minua kapinallisesta papista\"\nhuudahti Henrik kerran, kun hänelle kerrottiin Becketin rohkeista\ntuumista. Muutamat ritarit, jotka kuulivat nämä sanat, riensivät\nnopeasti Kanterburyyn ja surmasivat piispan kirkon alttarilla, hänen\nparaikaa jakaessaan Herran ehtoollista (1170). Aavistaen sanojensa\nonnetonta vaikutusta, oli kuningas heti lähettänyt sanansaattajat\nestämään ritareja verta vuodattamasta, mutta kun sanansaattajat\nheidät saavutti, oli rikos jo tehty. Katkerasti täytyi Henrikin katua\nvaromatonta pikaisuuttaan. Paavi julisti Becketin pyhimykseksi,\nEnglannin kansa kunnioitti häntä veritodistajana, asettuen uhkaavaan\nasemaan hallitusta vastaan, eikä aikaakaan, niin nostivat kuninkaan\npojat kapinan isäänsä vastaan. Ei ollut turvattomalla Henrikillä\nmuuta neuvoa kuin nöyrtyä kerjäämään armoa samalta kirkolta,\njonka kasvavaa valtaa hän vasta oli luullut voivansa masentaa.\nPeruutettuaan Klarendonissa tehdyt päätökset, vaelsi hän avojaloin\nBecketin haudalle, missä paljasti selkänsä munkkien ruoskittavaksi.\nSyvään nöyrtyi siis Englantikin paavikunnan valtaistuimen juuressa.\n\nBecketiä on moni historioitsija arvostellut ylpeäksi ja petolliseksi\nmieheksi, jonka silmämääränä oli oma etu ja välikappaleina monesti\nhyvinkin epärehelliset tuumat. Epäilemättä on tässä arvostelussa\nliikaa moitetta. Päinvastoin hän uskollisesti elämänsä loppuun\ntaisteli keski-ajan kirkon puolesta, sen maallista mahtavuutta hän\ntehokkaasti puolusti. Mutta kristityksi papiksi häntä ei myöskään saa\nsanoa. Becket on tuon eksyneen kristikunnan jäseniä, joka ei käsitä\nKristuksen valtakuntaa hengelliseksi valtakunnaksi, sentähden että\npaavikunnan maallinen mahtavuus häikäisee sen silmiä. Se aate, jonka\ntoteuttamiseksi hän uhrasi elämänsä työn ja jonka marttyyrinä hän\nkuoli, on kyllä maailmallisessa mielessä suuri aate, mutta varkaan\ntavoin on se yön pimeässä tunkeunut Herran seurakuntaan eksyttämään\nsitä väärälle uralle. Ventovieras Jesuksen Kristuksen hengelliselle\nvaltakunnalle on tämä aate, eikä kirkkohistoria milloinkaan aseta\nsen edustajia, miten uskollisesti nämä sitten ovatkaan taistelleet,\nHerran veritodistajain riveihin.\n\nSaman aatteen kannattajana seisoo Aleksanteri III:kin jälkimaailman\ntuomion edessä. Viisaat olivat hänen tuumansa, taitavasti hän valvoi\npaavikunnan etuja sen taistelussa valtiota vastaan, tehokkaasti ja\nvoittoisasti valmistaen sitä aikaa, jolloin Rooma jälleen on maailman\npääkaupunkina ja kaikki ruhtinaat ja kansat nöyrinä tottelevat sen\nkäskyjä, mutta ei tarkoittanut kirkon Herra tämänkaltaista voittoa,\nlausuessaan: \"älä pelkää, piskuinen lauma! sillä teidän isällänne\non hyvä tahto antaa teille valtakunnan.\" Ja niinäkin aikoina, joina\npaavikunta voitollisesti edistyy mahtavuudessa, ilmaantuu sen\nheikkous tuon tuostakin. Kyllä esim. Aleksanteri III:nen valta hänen\nhallituksensa loppupuolella näyttää hyvinkin loistavalta, hänen\nv. 1179 _kolmannessa suuressa lateraanikokouksessa Roomassa_ 300\nhengellisen läsnäollessa laatiessaan lakeja paavikunnan tukeeksi,\nmutta hänen täytyi heti tämän jälkeen taas paeta pyhästä kaupungista,\nja kun hän kaksi vuotta myöhemmin kuoli ja hänen ruumiinsa tuotiin\nRoomaan siunattavaksi maan lepoon, saattoi kansa kirouksilla ja\nkivenheittämisillä häntä hautaan. Jo kiehuu kansan syvissä riveissä\nvihaa paavikuntaa vastaan, vaikka tämä viha, ollen maailmallista\nsekin, taipuu kuuliaisuuteen, kun paavikunnan ulkonainen mahtavuus\nsen jälleen pakoittaa asettumaan. Vaan ei ole vapauteen luotu\nihmishenki aina tyytyvä tähän orjuuteen, se on vihdoin särkevä\nkahleensa ja kostava sortajilleen. Ainoastaan se valta, joka\nperustuu Herran horjumattomaan sanaan, pysyy ijankaikkisesti, sillä\nse on rakennettu kalliolle. Paavikunta rakentaa sannalle: \"sade\non lankeava, virrat tulevat ja tuulet puhaltavat ja sitä huonetta\nsysäävät, ja se on kukistuva ja sen lankeemus on oleva suuri.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nEnsimmäinen ristiretki Suomeen.\n\n\n    Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja\n    tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle,\n    joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen.\n    pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.\n\nMonta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi\nensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty\nEuroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja\nvielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi\nosaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu\nhistorian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti\neksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun.\nMutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja\ntavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa,\njonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen\nisänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he\nkaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen\nsyvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä\ntotuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän\nuskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.\n\nAlkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä\nsemmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat\nhe aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset\nvoimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi\nmitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli\nheidän luulonsa mukaan täynnä _Haltijoita_, joilla eri olopaikkojensa\nja toimiensa mukaan oli eri nimensä: _Ilmatar, Päivätär, Kivutar,\nTerhenetär_ y.m. Veden Jumala oli _Ahti_, metsien hallitsija _Tapio_.\nVoimallisin kaikista oli taivaan, \"yli-ilmojen\" jumala. Häntä\nnimitettiin alkuansa nimellä _Jumala_, vaan kun tätä sanaa myöhemmin\nalettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen\nsijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi _Ukko_. Puhtaampana\nkuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt\nkäsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä\nole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko\nasui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin \"yli-Jumalaksi\" ja hänen\nvaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin\nvapaina, hänestä riippumatta.\n\nKoko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia\nnoina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän\nihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme.\nEikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala\nsisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta,\njoille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää\nvertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys\näidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, _sanan_\nvoimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana\nSuomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon\nkertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa\nristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään,\ntuo \"tietäjä ijänikuinen\" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka\nonnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton\nlöytää kaikkia noita \"syntyjä syviä,\" jotka vaarat estäisivät,\ntuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli _Tuonela_,\nkuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, \"jotka\nkeskenänsä itse päällensä kantavat,\" eivät pääse sopusointuun\nkuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä,\nvaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta,\neikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut\nsanaakaan Hänestä, joka yksin on \"tie, totuus ja elämä\" ja jota\nhe, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat.\nKummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on\nniin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma\nheidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne\nkuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen\nkansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin\nkahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.\n\nVähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on\ntietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme\nhistoriassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että\nkristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella\noli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen\nkäynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko\nsilloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko\nläntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan _Sverker_\n(k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan\nsiitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan\nnimeltä _Eerik_, historiassa tunnettu nimellä _Eerik IX Pyhä_,\njoka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin\nhurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen.\nMiten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset\npohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että\n\"Pyhä Eerik\" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin\nPohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista\nasui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa\ntemppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan\nkirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui,\nja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan.\nUskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla\nUpsalan piispa _Henrik_, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista\nsekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.\n\nOlemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt\nSuomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme\ntulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se\nkertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme \"pimeässä\npohjolassa.\"\n\nSamoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet\nEtelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten\nhävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun\nEerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä\ntaisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen,\noli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka\nSuomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin\nvaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan,\njolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan\nmäärätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään\nvarmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni\nseikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli\n_Aura-joen_ suu eli nykyisen _Turun_ seutu.\n\n    \"Kaks oli pyheä miestä,\n    Kaksi kansan ruhtinasta\n    Ristiveljeä jaloa;\n    Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,\n    Toinen maalla vierahalla.\n    Lapsi maalta vierahalta\n    Se on Hämeen Henterikki,\n    Vaan joka Ruotsissa yleni,\n    Se on Eerikki ritari,\n    Ruotsin kuuluisa kuningas.\"\n\nNäin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka\njälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen\ntunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei\nkuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne\n\n    \"Paikalle papittomalle,\n    Maalle ristimättömälle,\n    Kivikirkot teettämähän\n    Kappelit rakentamahan.\"\n\nEerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he\nsuostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat\nkristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka\ntoisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle\nkansalle aarretta, jonka arvoa se ei osannut aavistaakaan -- vaan\nsamalla vieraan vallan herruutta, jonka ikeen alle sen jäykkä\nniska ei vielä konsanaan ollut nöyrtynyt. Suomalaiset asettuivat\nvastarintaan: verinen tappelu eikä vapaaehtoinen myöntyminen oli\nratkaseva heidän kohtalonsa. Ruotsalaiset saivat loistavan voiton:\ntaistelutantereella makasi joukottain kaatuneita Suomalaisia ja\njälellä olevat pakotettiin taipumaan kristinuskoon. Vanhan tarun\nmukaan kastettiin ensimmäiset Suomalaiset Kupittaan lähteen luona\nlähellä Turkua. Ristijoukko riemuitsi, mutta Eerikin sanotaan\nvuodattaneen kyyneleitä, ajatellessaan miekkansa surmaamia pakanoita,\n\"jotka olisivat saaneet ijankaikkisen elämän, jos olisivat kääntyneet\nkristinuskoon, vaan jotka nyt olivat joutuneet kadotukseen.\" Se oli\nhänen keskin aikainen käsityksensä pelastuksen Jumalan neuvosta,\nmutta miten vajava se olikin, siunaa Suomen kansa sitä hetkeä,\njolloin nämä sanat lausuttiin. Jo kaikui ijankaikkisen elämän sana\nSuomenkin rannalla, kutsuen sen asukkaita pakanuuden pimeydestä\nHerran ihmeelliseen valoon. Uusi aika on koittamassa syrjäiselle\nisänmaallemme, vaikka yön sumut vielä estävät meitä näkemästä, että\ntuo heikko, taivaan reunaalla ruskottava valo todellakin ennustaa\naamua.\n\nVielä samana kesänä purjehti Eerik takaisin Ruotsiin, jättäen\nSuomeen Henrik piispan sekä muita pappeja lähetyssaarnaajain\nvaikeata työtä toimittamaan. Kuinka vähän tiedämmekin tuon kuuluisan\npiispan elämänvaiheista ja hänen toimestaan täällä pakanallisten\nesi-isiemme keskuudessa, on ainakin selvä, että hän oli noita\nkeski-ajan urhoollisia lähetyssaarnaajia, jotka olivat alttiit\nuhraamaan kaikki suuren tehtävänsä edestä. Historia omistaa hänelle\nkunnianimen \"Suomen lähetyssaarnaaja,\" ja siinä on todistusta\nkylliksi, miten vaillinaiset aikakirjojen kertomukset hänestä sitten\novatkin. Semmoista mainetta, semmoista nimeä ei saavuteta kuin\nankaran itsensäkieltämisen vaikealla tiellä. Ei liioittele legenda\n[\"Pyhän Henrikin elämä ja ihmetyöt.\"] lausuessaan Henrikistä:\n\"miten suuri oli usko ja jumalallisen rakkauden liekki hurskaan\npiispan sydämmessä, hänen luopuessaan ylöllisyydestä, ystävistään ja\nloistavasta asemastaan, jota kaikkea hänellä oli tarjona Upsalassa,\nja pelastaaksensa muutamia köyhiä lampaila antautuessa lukemattomiin\nvaaroihin, joissa kuolema häntä uhkasi. Hän noudatti paimenen\nesimerkkiä, joka jätti nuo yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen\netsiäksensä tuota ainoata kadonnutta lammasta ja, löydettyään sen,\nomalla olkapäällään kantoi sen lammashuoneesen\". Joka luotettavien\nhistoriallisten yksityisseikkojen puutteen vuoksi ei ole altis\nmyöntämään tätä arvostelua oikeaksi, hän ei aavistakaan, miten\nvaikea lähetyssaarnaajan koruton työ raakojen pakanoiden keskuudessa\non. Että Henrik todellakin on julistanut evankeliumia Jumalan\nvaltakunnasta pakanallisille Suomalaisille, sen todistaa tuo\ntunnettu \"Piispa Henrikin surma\" niminen runo, josta vasta kerroimme\nmuutamat säveleet. Sen saduntapainen luonne, jossa taikauskoinen\nmielikuvitus todellisuudesta huolimatta vapaana sanelee, ei suinkaan\nole omiansa tarjoomaan luotettavia tietoja Henrikin lähetystoimesta,\nvaan ainakin se käy siitä selväksi, että hän pelkäämättä astui\nSuomen synkkiin saloihin, saarnaten niiden asukkaille pelastuksen\nsanomaa. Mahdotonta olisi olettaa Henrikin niihin määrin saavuttaneen\nSuomalaisten kunnioitusta, että heidän taipumuksensa pukea tunteensa\nja ajatuksensa laulun muotoon hänen vaiheistaan olisi saanut aihetta\nsepittää tuon merkillisen runon, ellei hän todellakin olisi sitä\nansainnut. Älkäämme halveksiko tuota esi-isiemme Suomen ensimmäisestä\nlähetyssaarnaajasta antamaa todistusta, vaan seuratkaamme sen\nrunollista kertomusta Henrik piispan viimmeisistä elämänvaiheista.\nSe on opas, joka ei tahdo meitä pettää, jos kohta se lapsellisessa\nherkkäluulossaan monesti eksyy kauaskin todellisuuden vakavalta\ntieltä. Runo kertoo Henrikin kerran talvella matkoillaan saapuneen\neräälle _Köyliöjärven_ saarelle, missä _Lallin_ talo oli. Emäntä\noli yksin kotona, ja häneltä pyysi piispa ostaa ruokaa. Kun sitä ei\nhänelle annettu, käski hän palvelijansa ottaa, vaan jätti lähtiessään\nmaksun kaikesta. Saavuttuaan kotia ja kuultuaan vieraan talossa\nkäynnistä, lähti Lalli heti piispaa takaa ajamaan. Eräs latinalainen\nlegenda kertoo Lallin verenhimoisen vihan syyksi senkin seikan,\nettä piispa oli tuominnut hänen maksamaan sakkoa miestaposta.\nOli miten olikaan, ainakin se lie varma, että Suomen ensimmäinen\nlähetyssaarnaaja sai surmansa tämän miehen kädestä. Jääkööt tässä\nkertomatta runon tarinat tämän tapauksen yksityisseikoista ja\nLallin kohtalosta, sillä ne astuvat rohkeasti todellisuuden rajojen\nulkopuolelle. Kerrassaan arvottomiksi niitä ei kuitenkaan saata\nväittää, koska ne osottavat minkä rajattoman kunnioituksen Henrik\npiispa vaivaloisilla ja vaarallisilla lähetysmatkoillaan saavutti\nkansassa. Ei hän tätä kunnioitusta kaipaa, se on kyllä totta:\nevankeliumin marttyyrin kunnia on suurempi ja ohjaa ajatuksemme\neksyväin ihmisten todistuksista uskollisen Jumalan todistukseen,\nmutta kiittäen ihmeiden Herraa viittaa Suomen kirkon historia\nkuitenkin näihinkin runon taikauskoisiin liiallisuuksiin, sillä nekin\nennustavat uutta aikaa isänmaallemme ja sen kansalle.\n\nHenrik piispa näkyy työskennelleen koko sillä alalla, joka oli\nVarsinais-Suomalaisten hallussa. Kenties kävi hän Kokemäellä\nsaakka. Niin ainakin tarina kertoo, ja vielä tänä päivänä löytyy\nviimmemainitussa pitäjässä vanha lato, jossa Henrikin sanotaan\nsaarnanneen. Sen suojaksi on kivestä rakennettu pieni kirkon näköinen\nrakennus.\n\n\"Pyhän Henrikin\" muisto saavutti jo varhain suuren maineen, ja\nhäntä alettiin kunnioittaa kristityn Suomen suojelushaltijana.\nTaikauskoinen kansa rukoili häneltä apua tuskissaan, ja legenda\nkertoo monesta hänen tekemästään ihmetyöstä. Mainittakoon tässä pari\nsemmoista, kertomukset kun samalla kuvaavat sen aikuisen kristinuskon\neksynyttä kantaa. Eräs tyttö, Lucia Antintytär Vehmaalta, kuoli.\nVanhemmat surivat katkerasti lastaan, he rukoilivat pyhää Henrikkiä\navukseen, ja hänen ihmevoimansa vaikutuksesta virkosi kuollut\njälleen. Kyröstä kotoisin oleva vaimo, joka jo vuoden ajan oli ollut\nihan sokea, sai näkönsä, kun hän avukseen huusi tuota merkillistä\npyhimystä, joka oli tuonut kristinuskon Suomeen ja kansan varman\nluulon mukaan nyt taivaassa rukoili heidän puolestaan. _Nousiaisten_\nkirkolle, missä piispan ruumista ensin säilytettiin, saapui ihmisiä\nläheltä ja kaukaa voittaaksensa hänen suosiotaan, ja nämä häntä\ntarkoittavat pyhiinvaellukset kävivät yhä yleisemmiksi, kun tuo\nkallis pyhänjäännös v 1300 muutettiin Turkuun. -- Henrikin muistoksi\nvietettiin katoolisella aikakaudella kaksi juhlaa: Tammikuun 19\np., jota sanottiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän kertomuksen\nmukaan sinä päivänä kärsi marttyyrikuoleman ja silloin muutti uuteen\nelämään, ja Kesäkuun 18 p., jona päivänä hänen maalliset jäännöksensä\nmuutettiin Turkuun. Vielä meidän aikoinamme muistuttavat Turun\nmarkkinat, joita pidetään Tammikuun 19 p:nä, Henrik piispasta, jonka\nkunniaksi keskiaikana mainitussa kaupungissa sinä päivänä vietettiin\nloistava juhlallisuus Turun tuomiokirkossa. Silloin kokoontui\nkaupunkiin paljo väkeä ihailemaan jumalanpalveluksen loistoa. Pyhän\nHenrikin muistosta kertoo myöskin Turun tuomiokapitulin sinetti,\njossa on katkaistu peukalo sormuksineen. Legenda tietää, että\nmarttyyrin peukalo, jonka Lallin kirves oli katkaissut, kevään\ntullessa, löydettiin vedellä liikkuvalta jääkappaleelta. Korppi,\njoka sitä noukki, oli näet herättänyt ihmisten huomion ja siten\nilmiantanut kalliin löytynsä.\n\nÄlkäämme tästä kuitenkaan päättäkö, että kristinusko tässä\nkatoolisessakaan muodossa pääsi heti juurtumaan pakanallisten\nesi-isiemme sydämmissä. Päinvastoin. Hitaasti iti Jumalan sanan\nsiemen Suomen kylmässä maassa. Kauan vielä oli isänmaamme\nulkomuodoltaankin miltei kokonaan pakanamaan näköinen. Niinpä ei\nsiinäkään osassa maata, jossa Henrik oli saarnannut, pitkään aikaan\nlöytynyt kuin muutamia pieniä puukirkkoja, jos noita halpoja jumalan\npalvelusta varten hankittuja rakennuksia ensinkään saattaa kirkoiksi\nnimittää. Ensimmäiset rakennettiin luultavasti _Nousiaisiin_ ja\n_Räntämäelle_. Aurajoen suussa kohosi kyllä jo siihen aikaan\nkristittyjen pystyttämä vankempi ja komeampi rakennus, mutta se ei\nollut pyhitetty hartaudelle eikä rauhan evankeliumin saarnalle.\nTarkoitamme _Turun linnaa_, tuota Ruotsin vallan myöhempinä aikoina\nniin kuuluisaa tuotetta Suomessa. Sen voimaan turvautui maamme\npieni seurakunta vielä kauan. Samoinkuin kirkko miekan terällä oli\nvalloittanut itselleen alaa pakanallisten Suomalaisten maassa,\npuolusti se itseään ja laajensi valtaansa kauan samankaltaisilla\naseilla. Älkäämme tätä oudoksuko, älkäämme epäilkö armon ja voiman\nJumalaa, miten ventovierasta tämä onkin pelastuksen sanoman pyhälle\nsaarnalle, joka kovimmassakaan taistelussa ei saa turvautua kuin\ntotuuden omaan sisälliseen voimaan. Ajanhenki oli semmoinen, ja sen\norjaksi oli, kuten tiedämme, katoolinen kirkko sortunut. Jumala on\nihmeiden Jumala ja armon. Hän on kaiken inhimillisen heikkouden ja\nturmeluksen uhallakin siunaava senkin sanansa siemenen, jonka Hän\ntuona historiamme sumuisena ja hyisenä kevät-aamuna kätki isiemme\nmaahan.\n\n\n\n\nX.\n\nTieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella\n\n\n    Kaikki minun puheeni ovat oikeat: ei ole siinä mitään petosta eli\n    vääryyttä;\n\n    Ne kaikki ovat selkeät niille, jotka niitä ymmärtävät, ja oikeat\n    niille, jotka taidon löytävät. San. l. 8: 8-9.\n\nNähtyämme kristinuskon himmeän aamukoiton Suomessa, palajamme jälleen\nsilmäilemään Jumalan valtakunnan vaiheita Euroopan sivistysmaissa.\nMiten erinkaltaista on näköala! Jo aikoja sitten kukistetut ovat\ntäällä pakanuuden muistomerkit kaikkialla: kirkko yksin hallitsee,\nja ihmiset noudattavat nöyrästi sen käskyjä. Vaan turmeltunut\non tämä kirkko, yhä suuremmassa määrässä se eksyy Jumalan sanan\nosottamalta tieltä. Ei siinä kylliksi, että paavin ja muun papiston\nkasvava maallinen valta sekä tuo tämän maailman mukainen kirkollinen\nhallitus painaa vieraan leiman Herran seurakunnan ulkomuotoon: kirkon\noppikin eksyy eksymistään, salaten ihmisiltä pelastuksen tien.\nViimmemainitun paheen syynä on epäilemättä ainakin suuressa määrässä\ntuo keski-ajan oppimattomuus ja alhainen sivistys, joka estää\nihmisiä perusteellisesti tutkimasta ja tehokkaasti vastustamasta\nkirkon traditsioonin erehdyksiä. Nekin harvat henkilöt, jotka tähän\naikaan uskonnollisten kysymysten suhteen pyrkivät päästä totuutta\nkäsittämään ja omistamaan, olivat arveluttavan suuressa määrässä\najanhengen orjia. Ei kiellä kukaan mystikkojen ja skolastikkojen\nsuurta merkitystä kirkon kehkeymisen historiassa, mutta kuinka\npaljon hyvää he ovatkin toimittaneet, on moni arveluttava erehdyskin\njuuri heidän kautta juurtunut kristikunnan katsantotapaan ja kirkon\noppiin. Paitse ennen mainittuja skolastikkoja ja mystikkoja esiintyy\nkahdennellatoista vuosisadalla muitakin heidän hengenheimolaisiaan,\njoista tässä muutamat mainittakoot.\n\nKun Abailardin loistavat luennot alkoivat himmentää tuon ennen\nkuuluisan Vilhelm Champeauxlaisen mainetta, vetäytyi tämä Pariisin\nläheisyydessä olevaan _p. Viktor_ nimiseen kappeliin, missä hän\nperusti koulun. Tämä luostarintapainen opinahjo, joka on tunnettu\nnimellä _p. Viktorin koulu_, saavutti ennen pitkää suuren maineen.\nSinne tulvasi oppilaita läheltä ja kaukaa, ja etenkin Englannissa\npidettiin sitä suuressa arvossa. Sen kuuluisin edustaja oli _Hugo_\n(k. 1144). Hän oli syntyperältään saksilainen ja ryhtyi ensimmäisenä\ngermanilaisesta kansanheimosta keski-ajan tieteelliseen työhön, jota\nsiihen saakka yksinomaan romanilaiset kansat olivat edustaneet.\nPian kohosi hän oppilaan alhaisesta asemasta opettajaksi, vaan\nluostarin johtajaksi ei hän milloinkaan päässyt. P. Viktorin Hugo on\nkeski-ajan kuuluisimpia mystikkoja. Hänelle omistettiin kunnianimi\n\"toinen Augustinus.\" Tämän miehen povessa sykkii harras sydän,\njossa keski-aikainen usko vaikutti suuria. Hänen ovat nuo syvät\nsanat: \"me tunnemme Jumalan samassa määrässä kuin Häntä rakastamme;\njokainen älyää niin paljon totuudesta, kuin hän itse on totuus.\" Hugo\nkoetti yhdistää skolastisuuden oppia ja järjellisyyttä mystisismin\nsyvämietteisyyteen ja sydämmen elävään uskoon Jumalaan. Hänen\nsivistyksensä oli hyvin monipuolinen, vaan se ei eksyttänyt häntä\nuskon salaisesta, järjelle käsittämättömästä yhteydestä Herran\nkanssa. Se vain esti häntä antautumasta tunteitten ja mielikuvituksen\nvaltaan, jonka orjina myöhemmän ajan mystikot niin monesti suistuivat\nkauas tuon raittiin, p. raamatun mukaisen uskon tieltä. \"Jos näet,\nniin se ei ole uskoa,\" oli hänen lempilauseensa. Mystikkojen tapaan\npuhuu Hugokin ihmisten erinkaltaisista kyvyistä, erottaen toisistaan\n\"aistillisen silmän,\" jolla näemme ulkopuolellamme olevat esineet,\n\"järjen silmän,\" joka näkee mitä meissä on, sekä \"miettimisen\nsilmän,\" jolla pääsemme jumalalliset asiat käsittämään; mutta ollen\nAugustinuksen oppilas, ei hän itseltään salaa sitä totuutta, että\nitse tuo \"miettimisenkin silmä\" on synnin himmentämä ja turmelema\neikä siis erehtymätön. Ennenkuin ihminen voi päästä varmaan tietoon\nJumalasta, on hänen _uskossa_ edistyminen. Usko on Hugon käsityksen\nmukaan välittävä aste horjuvan luulon ja varman tiedon välillä. Että\nskolastisuus on vaikuttanut häneen, se ilmaantuu muun ohessa myöskin\nsiinä, että hän on hyvin taipuvainen jaoittelemaan käyttämiään\nkäsitteitä alaluokkiin, joita hän sitten käyttää merkitsemään\nkäsitteiden eri asteita. Siitä riippuu hänen määräämänsä erehdyttävä\nerotus _luulon, uskon_ ja _varman_ vakuutuksen välillä, joka häneltä\nmonesti himmentää tosi uskon oikean luonteen. -- P. Viktorin Hugo\noli aikansa lapsi hänkin, mutta yksi niitä, joissa keski-aika\nvoimallisesti viittaa totuuden kaivattuun valoon. Hänen monista\nteoksistaan mainitsemme tässä ainoastaan tuon hänen nerokkaan ja\nsyvämietteisen kirjansa _\"Sielun pantista.\"_\n\nSamaan suuntaan kuin Hugo työskenteli p, Viktorin toinen kuuluisa\nedustaja _Rikhard_. Hän pääsi v. 1160 luostarinsa johtajaksi ja\nhoiti tätä virkaa kuolemaansa asti v. 1173. Hänenkin ainoa ilonsa\nolivat miettimisen hiljaiset hetket. Ihmisen suurin autuus -- niin\nopetti Rikhard -- on siinä, että hänen henkensä kokonaan sulaa yhteen\nJumalan hengen kanssa, niin että Jumalan rauha käsittää kaiken hänen\nmiettimisensä, tahtomisensa ja pyrkimisensä. Tähän onnelliseen tilaan\npäästäksemme täytyy meidän puhdistaa henkemme peili, jotta Jumalan\nkuva siinä näkyisi. Vaan tämä ei onnistu, ellemme pakene maailman\nsaastaisista ja meluavista oloista, sillä ainoastaan yksinäisyydessä\nvoimme luoda silmämme omaan itseemme ja puhdistua syntisistä himoista.\n\nNäissä mietteissä ilmenee terveellinen totuus, huomattava etenkin\naikana, jolloin ihmiset luulivat saavuttavansa Jumalan suosion\nnoudattamalla ulko-elämää koskevia sääntöjä. Kaiken haaveksimisen\nja erehdyksen uhallakin virittivät mystikot paljon tosivaloa\nhedelmättömiin sääntöihin jähmettyvään kirkkoon, estäen hengellistä\nelämää kokonaan kuolemasta yön pitkinä, kylminä hetkinä. Ellei heitä\nolisi löytynyt, olisi skolastikkojen järjenmukainen uskonto ennen\npitkää tukehuttanut kaiken hengellisen elämän, joka oli kirkon\nuudistumisen tärkein ehto silloin, niinkuin aina muulloinkin.\nIhmeellinen on Herran kuljetus, käsittämättömän viisaat Hänen\nneuvonsa pimeimpinäkin aikoina!\n\nSilmäillessämme kahdennentoista vuosisadan tieteellisiä pyrinnöltä,\nvaatii huomiotamme etenkin Pariisin piispa _Pietari Lombardus_\n(k. 1164). Hän oli köyhän miehen poika Novaran kaupungista ja\nsai kasvatuksensa p. Viktorissa. Lempeällä ja vaatimattomalla\nluonteellaan, ahkeruudellaan ja suurella kyvyllään saavutti hän\njo varhain monta ystävää, ja perehdyttyään opintoihin aikoi hän\ntuolla väsymättömällä innolla ja uutteruudella, jolla keskiajan\ntiedemiehet voittivat niin monet esteet, sepittää mainiota teostaan\n_\"Libri IV sententiarum\"_ (neljä mietelmisen kirjaa), joka on\nkeski-ajan tärkeimpiä kirjallisia tuotteita. Skolastikkojen tapaan\nkoettaa Lombardus yhdistää kirkon ja raamatun oppia. Kirjansa\ntarkoituksen sanoo hän olevan uskon suojelemisen lihallisten ihmisten\nerehdyksiltä. Se saavutti ennen pitkää tavattoman suuren maineen ja\nsitä käytettiin sitten koko keski-aikana oppikirjana uskonnossa.\nLombardus tukee väitteensä raamatun ja kirkon opin todistuksilla,\njotka hänestä ovat yhdenarvoiset. Hän antautui ajanhengen\nuskolliseksi palvelijaksi, puolustaen yhtä hartaasti kaikkia noita\narveluttavia erehdyksiä, joihin silloisen kirkon oppi oli takertunut,\nkuin niitä totuuksia, joita tämä oppi vielä kaiken turmeluksen\nuhallakin sisälsi. Varsinaisen, mystisyydestä eronneen skolastisuuden\nperustajana on hän luonut opinjärjestelmän, jonka pettävälle\nperustukselle hänen jälkeiset hengenheimolaiset sittemmin rakensivat\nnuo ulkonäöltään komeat tieteelliset järjestelmänsä, joiden tukemana\nkirkon horjuva oppi pitkät ajat vallitsi sivistyneidenkin ihmisten\nomattunnot. Missä määrässä Pietari Lombardus on vastauksen alainen\nniistä erehdyksistä, joiden puolustajaksi ja kehittäjäksi hän\nantautui, sen tietää yksin Herra, sydänten tutkija, kaikkitietävä,\nvanhurskas tuomari.\n\nAlussa vastustettiin Lombarduksen mietteitä, vaan jo seuraavan\nvuosisadan alussa pääsivät ne, kuten vasta saamme nähdä, ehdottomasti\nvoitolle. Hänen vastustajistaan mainittakoon p. Viktorin johtaja\n_Valter_ (k. noin 1180), joka Rikhardin kuoltua sai hänen virkansa.\nTulisella innolla kirjoitti hän skolastisuuden erehdyksiä vastaan,\nmoittien yhtä rohkeasti kunnioitettua Lombardusta, kuin harhaoppisena\npidettyä Abailardia.\n\nSamaan aikaan kuin nämä miehet käsittelivät kirkon oppia ja\nuskonnon syviä salaisuuksia, kuului kristikunnassa etenkin yksi\nääni, joka ei suinkaan ole suotta kaikunut, miten vähäpätöisiltä\nsen vaikutukset sitten monen mielestä tuntunevatkin. Se on kyllä\nvaatimattoman naisen ääni, joka ei suinkaan tahdo herättää suurta\nmelua, mutta puhdasta ja ihmeen syvää on sen kaiku. Tarkoitamme\n_Eibingenin_ naisluostarin johtajatarta, \"pyhää\" _Hildegardia_. Jo\nlapsena jätettiin hän tätinsä kasvatettavaksi, joka oli naisluostarin\njohtajattarena. Hildegard mieltyi luostarin hiljaiseen, Jumalalle\npyhitettyyn elämään ja päätti ruveta nunnaksi. Tätinsä kuoltua\nv. 1148 lähti hän yhdentoista benediktiniläis-nunnan seuraamana\nBingeniin, missä hän perusti yllämainitun luostarin, jota hän\nsitten erinomaisella taidolla ja kristillisellä viisaudella johti\nkuolemaansa asti (v. 1179). Hän on kuuluisa etenkin lausumistaan\nennustuksista kirkon tulevaisuudesta. Ihmeen selvästi näkee tämän\njalon naisen kirkas silmä, miten turmeltunut kirkko on, eikä hän\npelkää tätä totuutta julki lausua. Mutta yhtä ihmeteltävä on hänen\nhorjumaton luottamuksensa kirkon tulevaisuuden suhteen, vaikka hän\ntuon tuostakin varoittaen puhuu niistä kovista koetuksista, joiden\nalaiseksi sen täytyy joutua. Näistä koetuksista -- niin hän ennustaa\n-- on Herran seurakunta astuva esille puhtaampana ja jalompana, kun\nuusi, valoisampi aika koittaa. Ja etteivät hänen mietteensä olleet\nvain haaveksivan mielikuvituksen tuloksia, sitä todistavat semminkin\nhänen noille uteliaille ihmisille, jotka häneltä etsivät tyydytystä\ntaikauskolleen, antamansa neuvot. Hildegard kehotti heitä nim.\ntutkimaan p. raamattua, josta kaikki tosi viisaus valuu. Itse oli hän\npaljon lukenut tuota kirjojen kirjaa, sen valossa oli hän löytänyt\n_Kristuksen. Hänen_ luoksensa, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja\nihmisten välillä, kehotti hän ihmisiä rientämään, jotta he saisivat\nsen rauhan, jota ei kukaan muu antaa voi. Vaikka Hildegard tarkkaan\nnoudatti luostarin sääntöjä, ei hän eksynyt tyytymään noihin hyviin\ntöihin, joiden sannalle senaikuiset ihmiset perustivat ijankaikkisen\nelämän toivon. Hänen turvansa oli Jesus Kristus, ja tällä kalliolla\ntahtoi hän _uskossa_ kilvoitella loppuun asti.\n\nHildegard oli kirjevaihdossa etevimpäin tiedemiesten ja ruhtinasten\nkanssa, ja hänen syvät sanansa herättivät huomiota kaikkialla.\nBernhard Klairvauxlainen piti häntä erinomaisessa kunniassa; hänen\nehdotuksestaan julisti paavi Trierin kokouksessa (1147) Hildegardin\nprofetissaksi. Mutta paremman muistopatsaan on kirkkohistoria hänelle\npystyttänyt, kun se todistaa hänen kannattaneen niitä horjumattomia\ntotuuksia, joiden helmasta uskonpuhdistuksen kirkas aurinko nousi.\n\n\n\n\nXI.\n\nHarhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.\n\n\n    Kuulkaa Herran sanaa te, jotka Hänen sanaansa pelkäätte; teidän\n    veljenne, jotka teitä vihasivat, ja erittivät teidän heistänsä\n    minun nimeni tähden, he sanovat: olkoon Herra ylistetty! vaan\n    ilmaantukoon Hän teidän iloonne; mutta heidän pitää häpiään\n    tuleman. Jes. 66: 3.\n\nOlemme nähneet, miten paavien hallitsema kirkko yhä arveluttavammassa\nmäärässä mukaantui ihmisten laatimain sääntöjen mukaan. Hengelliseen\nuneen uupunut kristikunta harjaantui vähitellen tyytymään tuohon\nulkonaiseen pyhyyteen, jonka lohdutuksena oli maallisesti\nmahtavan kirkon suosio. Mutta vaikka kaikki näyttää tyyneeltä,\nvaikka paavikunnan ies painaa ihmisten hartioilla niin raskaana,\nettä vapautuminen tuntuu miltei mahdottomalta, ei vapauteen\nluotu ihmishenki kuitenkaan voi taipua tuohon kirkon vaatimaan\nehdottomaan kuuliaisuuteen, vaan jo varhain huomaamme vapautumisen\npyrinnöltä. Ne ennustavat uutta aikaa kristikunnalle, vaikka niiden\nedustajat monesti eksyvät arveluttaville harhateille. Omantunnon\noikeus on Jumalan määräämä oikeus, eivätkä riitä ihmisvoimat sitä\nmasentamaan. Kaikkina aikoina on tämä totuus nähtävänä, vaikka\nse tietysti erinkaltaisissa olosuhteissa ilmaantuu eri tavoin.\nJo ennen olemme nähneet, miten puhtaamman hengellisen elämän\ntarve sekä tyytymättömyys vallitseviin oloihin siellä täällä\nherätti ihmisiä vastustamaan kirkkoa. Kahdennentoista vuosisadan\nkuluessa ilmaantui tämä vastarinta paitse yksityisten henkilöiden\nesiintymisessä myöskin muutamissa lahkoissa, jotka olivat omiansa\nherättämään suurta huomiota. Älkäämme kuitenkaan olettako näiden\nlahkojen aina edustaneen totuuden jaloa taistelua kirkon väärää\noppia ja sen jäsenten turmelusta vastaan. Päinvastoin sortuivat\nne monesti arveluttaviinkin erehdyksiin ja muodostuivat usein\ntosi kristillisyyden irvikuviksi, kuinka he sitten ylpeytensä\npettäminä kerskasivatkin ylönluonnollisesta valosta ja viisaudesta,\njoka heitä muka elähytti. Mutta semmoisinakin ovat ne suuresta\nmerkityksestä kirkon kehkeymiselle, sillä ne ovat olleet tuomiona\ntuolle elävältä kuolleelle kristikunnalle, pakottaen kaikkia, jotka\neivät vielä kokonaan olleet antauneet unen valtaan, \"ajattelemaan\nmitä heidän rauhaansa sopi.\" Näissäkin eksytyksissä ja häiriöissä\nhuomaamme Jumalan viisaat neuvot, ja jota vaarallisemmille teille\nlihallisen mielen synnyttämät lahkot joutuivat, sitä likempänä oli\ntotuuden Henki silloinkin kaikkia niitä, jotka Hänelle sydämmensä\navasivat. Kuinka usein nähdään kirkkohistoriassa, että Jumalan\nvaltakunnan kunnia loistaa kirkkaana juuri synkimmän pimeyden\nläheisyydessä! Kuolleessa, ulkomuotoihin jähmettyneessä itäisessä\nkirkossakin ilmaantui yhdennentoista vuosisadan loppupuolella eräs\nlahko, jonka edustajat ankarasti moittivat kirkkoa, vaikkeivät\njulkisesti uskaltaneet sitä tehdä. He ovat tunnetut nimellä\n_Bogomilit_. Muistuttaen itäisen kirkon vanhoista harhaopeista,\nniinkuin Gnostisismistä, Montanuslaisuudesta y.m., opettivat\nhe, että _Kristus_, \"Jumalan toinen poika,\" valeruumiissa tuli\nmaailmaan vapahtamaan ihmisiä synnin vallasta, johon nämä Jumalan\nlangenneen pojan _Satanaelin_ vaikutuksesta olivat joutuneet.\nErottuaan valeruumiistaan, astui Kristus taivaasen, josta hän Pyhän\nHengen kautta vaikuttaa maailmassa, kooten itsellensä langenneesta\nihmissuvusta pienen joukon _henki-ihmisiä_, joita hän valmistaa\npääsemään korkeimman Jumalan yhteyteen. Kirkon toimittama kaste oli\nheistä arvoton. He hyväksyivät ainoastaan _n.s. henkikasteen_, jonka\nhe toimittivat laskemalla kätensä kastettavan pään päälle. Inhoen\nkatoolista kirkkoa, hylkäsivät Bogomilit kuvien ja pyhäinjäännösten\npalvelemisen, vastustivat avioliittoa ja vaativat ankaraa lihan\nkidutusta. -- Kauan toimivat Bogomilit hiljaisuudessa, etenkin\nTrakiassa ja Vähässä-Aasiassa kirkon heistä tietämättä, kunnes he\nhuomattiin. Kirkko ryhtyi heti ankariin toimiin masentaaksensa\ntätä lahkoa: heitä suljettiin vankiloihin, karkotettiin maanpakoon\ntahi väijyttiin muulla tavoin, ja heidän johtajansa _Basilius_\nkuoli roviolla Konstantinopolissa v. 1119. Vielä kolmannellatoista\nvuosisadalla löytyi heitä kuitenkin siellä täällä itämaissa.\n\nLikeistä sukua Bogomilein kanssa olivat ne harhaoppiset lahkot,\njotka kahdennellatoista vuosisadalla _Katharein_ [Nimi johtuu\nkreikkalaisesta sanasta, joka merkitsee puhdas.] nimellä esiintyivät\nlänsimaissa. Nämä muodostivat yhdistyksiä Etelä-Franskassa,\nEspanjassa, Italiassa, vieläpä Saksassa ja Englannissakin. Heidän\noppinsa, joka perustui Gnostikkojen katsantotapaan, pukeutui\nmonenkaltaisiin muotoihin, keksien jos kuinka monta totuuden tieltä\nkauvas johtavaa harhapolkua. Hyödytöntä olisi luetella näitä\neksytyksiä, etenkin koska samankaltaisista ennen on kerrottu, jota\npaitse ne eivät suinkaan ole omiaan ylentämään mieltämme, vaan\npäinvastoin. Painavin ja kristikunnan kehitykselle tärkein totuus,\njoka on havaittavana Katharein opissa, on heidän väitteensä,\nettä kirkko on turmeltunut eikä semmoisena voi olla Kristuksen\nseurakunta. Kerskaten puhtaudestaan ja pitäen itseään Herran\nainoana seurakuntana, tahtoivat he uudistaa alkuperäistä, puhdasta\nkristinuskoa, jonka sanoivat kirkon turmelleen. Jaloa on aikana,\njolloin kaikki ehdottomasti tottelivat maallisesti mahtavaa kirkkoa,\nomantunnon vaatimana uskaltaa iskeä sen mätähaavoihin, tahtoa\npanna maallisen onnensa alttiiksi totuuden tähden, mutta Katharit\neivät ammentaneet viisautta Jumalan sanasta, vaan noudattivat\noman lihallisen mielensä ohjeita, ja sentähden he eksyivät mitä\narveluttavimmille teille, joilla heidän hyvät tarkoituksensa eivät\nvoineet tuottaa kuin pahoja hedelmiä. Heidän ankara kirkonkurinsa,\njossa dualistinen periaate kaikkialla ilmenee, ei voinut estää\nheitä eksymästä yhä vaarallisempiin erehdyksiin kristinuskon\npäätotuuksien suhteen, ja hengellinen ylpeys painoi leimansa heidän\nlahkoihinsa todistukseksi, etteivät he suinkaan, kuten luulivat,\nedustaneet Herran tosi seurakuntaa maan päällä. Hekin puhuivat paljon\nhenkikasteesta, vaan kaikki todistaa, etteivät aavistaneetkaan, mikä\ntämä kaste on.\n\nOpettavaa on nähdä, miten kirkon turmelus ja sen puutteet\nkaikkina aikoina jossain määrin ilmaantuvat niissä harhaoppisissa\nlahkoissakin, joissa eksyneet ihmiset koettavat löytää mitä tuo\nkuolematon henki kaipaa. Todisteena on kahdennentoista vuosisadan\nlahkotkin, miten kauas useimmat heistä sitten ovatkin eksyneet\nraamatun raittiin sanan osottamalta tieltä. Apostoli todistaa: \"ei\nkukaan taida kutsua Jesusta Herraksi paitse Pyhän Hengen kautta.\"\nPimeydessä on jokainen, jolla ei ole tätä Henkeä, luulouskon\npettämänä hän haparoitsee sinne tänne, tietämättä mikä on totuus.\nVieraantunut oli kristikunta Jumalan Pyhälle Hengelle, joka sitä\nmenneinä aikoina niin voimallisesti elähytti, että pakanatkin\nihmetellen kunnioittivat Jesuksen tunnustajia. Itse saarnakin oli\nmiltei kokonaan unohtanut Helluntaipäivän ihmeen. Henki oli salattu\nseurakunnalta, Hän ei saanut vaikuttaa, kuin siellä täällä niissä\nharvoissa, jotka, ollen totuudesta, Hänelle sydämmensä avasivat.\nMutta totuuden kaipuu tuntui itse noina öisinä hetkinä unessakin, ja\ntämä kaipuu, joka oli pyhän Hengen työtä sekin, sai sokeatkin ihmiset\nainakin aavistamaan mikä puuttui. Vaan kun ei Henki saa työtänsä\njatkaa, käyttää sielunvihollinen tilaisuutta, luoden valekuvan tuon\nkaivatun totuuden sijaan. Lahkojen historia on tässäkin suhteessa\nvaroittavan opettava. Ei Henkeä kukaan saa perustamalla eriseuroja\nja antaumalla lahkojen valtaan; se vain pääsee tämän Hengen\nosallisuuteen, joka rukoillen Häntä etsii ja kuuliaisena Herran\nkuljetukselle Häntä vartoen halajaa. Herran herättäminä alkoivat\nihmiset kahdennellatoista vuosisadalla ikävöidä Hänen Henkeänsä\nja tästä Hengestä utellen puhua, mutta kun he ryhtyivät lahkoja\nperustamaan, ollaksensa \"henki-ihmisiä,\" poikkesivat he jo oikealta\ntieltä ja kadottivat mitä he etsivät, sillä \"ei Jumalan valtakunta\ntule niin, että se taitaisiin nähdä.\"\n\nKuinka taipuvainen aika muutoin oli käsittelemään oppia Pyhästä\nHengestä, todistaa sekin seikka, että muutamat oppineetkin perustivat\nlahkon, joka kirkkohistoriassa on tunnettu nimellä _Pyhän Hengen\nlahko_ ja jonka opin pääkohtana juuri tämä kysymys oli. Parisin\nyliopiston teologit _Amalarik Benasta_ ja _David Dinantosta_\njulistivat nimittäin sitä panteismiin perustuvaa villioppia, että\nJumala kaikkina aikoina on ilmaantunut ihmisissä. Niin oli Isä\nilmoittanut itsensä Abrahamissa, ja Uuden Testamentin aikana Jumalan\nPoika Kristuksessa. Nyt -- niin he opettivat -- on jumalallisen\nilmestyksen kolmas aikakausi, jolloin Pyhä Henki on tullut lihaksi.\nEnnen oli Jumala ilmaantunut ainoastaan muutamissa harvoissa, nyt on\nsuuri käänne tapahtunut, nyt on Hänen Henkensä kaikissa uskovaisissa.\nPerustuen tähän väitteesen hylkäsi lahko armonvälikappaleet ja kaiken\nulkonaisesti järjestetyn jumalanpalveluksen. Paavia pitivät he\nAntikristuksena, kirkon he kutsuivat Babeliksi. -- Amalarikin täytyi\nvähää ennen kuolemaansa (1204) peruuttaa vaaralliset väitteensä,\nmutta lahkon toinen perustaja yllämainittu David Dinantosta, jatkoi\nhänen tointansa yhä hurjemmalla innolla, kooten ympärilleen melkoisen\njoukon lahkolaisia. V. 1209 tuomitsi Pariisiin kokoontunut synodi\nAmalarikin opin harhaopiksi, ja tämän jälkeen joutui \"Pyhän Hengen\nlahko\" vainon alaiseksi, joka sen ennen pitkää kerrassaan hävitti.\n\nSamaan aikaan, jolloin keski-ajan kirkko alkoi saada\nopinjärjestelmänsä valmiiksi ja harhaoppiset lahkot turhaan\ntaistelivat kristikunnan turmelusta vastaan, astui näyttämölle eräs\nmaallikko, p. raamattu kädessä, elävää uskoa säteilevin silmin,\ntaistellaksensa hänkin Jumalan valtakunnan puolesta, Tämä mies oli\n_Pietari Valdus_. Hän oli menestyksellä harjoittanut kauppiaan\nammattia Lyonin kaupungissa, kunnes hänessä v. 1170 yhtäkkiä heräsi\nelämän ja kuoleman painava kysymys. Syyksi sanovat toiset erään\nhänen ystävänsä äkillisen kuoleman, toiset väittävät hänen heränneen\nsuruttomuudenunesta kuullessaan saarnaa rikkaasta nuorukaisesta.\nOli miten olikaan, Valdus päätti myydä kaiken omaisuutensa,\nlahjottaa rahat köyhille ja uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan\npalvelukseen. Haikein sydämmin näki hän kirkon turmeluksen, papiston\nepäsiveellisyys ja kykenemättömyys koski häneen syvästi, ja hän\nalkoi Lyonissa saarnata evankeliumia. Ei ollut hänen sanansa tuota\npintapuolista, kurjaan tekopyhyyteen kehottavaa ja ihmissääntöihin\nperustuvaa oppia, jota siihen aikaan kirkon saarnatuoleilta\njulistettiin, eikä siinä kuulunut lahkolaisten kiihkoisia,\nharhateille eksyttäviä yllytyksiä: Valdus ammensi p. raamatun\nkirkkaasta lähteestä, hän puhui siitä parannuksesta, joka Jumalalle\nkelpaa, ja uskosta Jesukseen Kristukseen, jonka hän tunsi ainoana\nvälittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Ja voimallinen oli hänen\nsaarnansa vaikutus, se herätti lukemattomia synnin unesta elävää\nJumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. Levottomina katselivat\nnuo suruttomat papit, joiden pettäminä sokeat ihmisraukat siihen asti\nnöyrinä olivat nukkuneet hengellisen välinpitämättömyyden kamalaa\nunta, miten Valduksen kuuliakunta päivä päivältä karttui ja heidän\noma maineensa väheni, vieläpä oli joutua kokonaan häpeään. Valdus\nkehotti sanankuulijoitaan tutkimaan kirjojen kirjaa, eikä aikaakaan,\nniin löytyi heidän keskuudessaan raamatunkäännöksiä kansan omalla\nkielellä, niin että jokainen Herran omasta sanasta itse sai tutkia,\nmillainen hänen uskonsa perustus oli sekä tämän sanan valossa\narvostella kirkon tilaa. Ihmeteltävän nopeasti oppivat Valduslaiset\nlukemaan ja kirjoittamaankin, ja tuon tuostakin toimittivat he\nmuitakin evankelisen hengen elähyttämiä pieniä kirjoja herätykseksi\nja lohdutukseksi niille, jotka Herraa etsivät. Se on kevään\nsalaisuus, että muutamat lämpöiset päivät saavat laaksot kukkimaan\nja nurmet viheriöitsemään. Ne kevätpäivät, joista tässä on kysymys,\nsaivat suuria aikaan, sillä niitä valaisi armonaurinko Jesus Kristus.\n\nAlussa rajoittivat Valduslaiset vaikutuksensa Lyoniin. Kaupungin\narkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, mutta he vastasivat: \"enemmän\ntulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä,\" eivätkä pelänneet uhkauksia. Kun\nhe sitten saman arkkipiispan toimesta karkoitettiin kaupungista,\nsiirtyivät he maaseudulle jatkaen voittoretkeään, joka ennen pitkää\noli hämmästyttävä koko katolista kirkkoa. Kun Aleksanteri III v.\n1179 Roomassa piti kolmannen lateraanikokouksen, josta ennen on\nkerrottu, esitettiin hänelle kaksi kirjaa, jotka ennustivat perikatoa\nkoko keski-ajan paavikunnalle, nim. kaksi Valdulaisten toimittamaa\nfranskalaista raamatunkäännöstä, jolle nämä pyysivät vahvistusta.\nTämäkin seikka todistaa selvään, etteivät nämä evankeliumin\njulistajat tahtoneet erota kirkosta, vaikka tietysti kysymys ei\nvoinut muuten kuin erolla päättyä. Mutta tämä ei ollut Valduslaisten\nsyy, vaan kirkon, joka maailmallisen mielensä ja ylpeytensä pettämänä\npakkokeinoilla luuli voivansa sammuttaa kaiken tosi valon, tukehuttaa\nkaiken hengellisen elämän. Lateraanikokous ei suostunut Valduslaisten\npyyntöön; eräs pappi lausui: \"he esiintyvät nyt nöyrinä, mutta jos\nannamme heidän rauhassa toimia, niin he vielä karkoittavat meidät.\"\nMikä kurjan voimaton arvostelu niistä, jotka eivät pyytäneet kuin\nsaada viljellä Jumalan sanaa ja elää sen mukaan! Turhaan koetti\nkirkko Valduslaisilta sammuttaa Jumalan sanan valon; eivät kiellot,\neivät vaivatkaan voineet tätä aarretta heiltä riistää. Ja turhaan\nkoetettiin heille näyttää toteen, että muka olivat väärässä. He\nolivat löytäneet totuuden sanan ja turvallisesti he siihen ainoaan\nluottivat, todistaen raamatusta: \"se on Jumalan sana, sielun\npelastus, isoovain ravinto, uskollisten opetus, särjettyin lohdutus;\nkun luemme raamattua, niin Jumala meille itse puhuu.\" Mutta jota\nlaajimmissa piireissä Valduslaiset, tottelematta kirkon kieltoa,\nlevittivät evankeliumia kansassa, sitä kiivaammin vastustivat heitä\npapit. Epäilemättä oli tämän vihan pääsyynä se, että Valduslaiset,\nterottaen sanankuulijoihinsa apostolisen aikakauden tapoja, vaativat\nihmisiä luopumaan maailman ylellisyydestä ja turhista menoista,\nkuolemaan synnille ja elämään vanhurskaudelle. Tämmöistä saarnaa ei\nsuruton maailma voi kuulla, eikä ollut kahdennentoista vuosisadan\npapisto, joka ylpeänä kilpaili maailman mahtavain kanssa loistossa\nja prameudessa, altis luopumaan suurista maallisista eduistaan\nelääksensä apostolein tapaan köyhänä ja maailman silmissä halpana.\nTuon tuostakin toimitettiin valituksia Roomaan, kunnes paavi _Lucius\nIII Veronan_ kirkolliskokouksessa julisti Valduslaiset pannaan (1184).\n\nValduslaiset hajosivat nyt Rhein-laaksoon, Italiaan, Espanjaan y.m.\nValduksen sanotaan saapuneen Böhmiin ja siellä kuolleen Herran kiitos\nhuulillaan v. 1179. Minne vain nämä keskiajan ensimmäiset evankeliset\nsaarnaajat saapuivat, siellä syttyi monessa sydämmessä ijankaikkisen\nelämän valo. Siitä ajasta alkaen, jolloin kirkko sulki heidät\nyhteydestään, koettivat he muodostaa pientä itsenäisiä uskonnollisia\nyhdistyksiä, vaikka tämä tietysti niiden vainojen tähden, joiden\nalaisiksi he ennen pitkää joutuivat, oli hyvinkin vaikeata. Nämä\nyhdistykset saavuttivat kaikkialla kunnioitusta; vihollisetkin\nkiittivät monesti Valdulaisten kristillistä perhe-elämää ja\nnuhteetonta vaellusta. \"Ei sitä kaupunkia taideta peittää, joka\nvuorella on.\"\n\nMitään tarkkaan määrättyä opinjärjestelmää eivät Valduslaiset\ntietysti voineet luoda. Kuvataksemme heidän opetustapaansa, kokoamme\ntähän lyhennetyssä muodossa muutamia heidän saarnoissaan käyttämiään\nlempilauseita:\n\n\"Roomalainen kirkko ei ole Kristuksen kirkko, vaan kaikkien\neksytysten äiti; paavi ei ole Kristuksen sijainen. Uskovain\nkastettujen seurakunnalla on korkein valta. Te katolilaiset kiellätte\nhurskaita maallikoita saarnaamasta, vaikka vanhimman kirkon\naikana sekä papit että maallikot opettivat. Teidän pappinne ovat\nfariseusten ja kirjanoppineiden kaltaiset, teidän kirkollismenonne\nvillityksiä täynnä. Pyhiinvaellukset, paastoomiset, messut kuolleiden\npuolesta, pyhimysten palvelemiset eivät tuota autuutta, vaan ne\novat keksityt papiston eduksi. Parannus vain ja tosi usko saattavat\nautuaaksi. Kiirastulta ei löydy, lapsenkaste ei semmoisena auta\nketään, leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi\nHerran ehtoollisessa. Toimittaessanne loistavaa jumalanpalvelusta\nja laatiessanne tarkkoja sääntöjä kristittyjen noudatettaviksi,\njätätte sydämmen pyhityksen sikseen. Yhtä hyvin voi rukoilla\ntaivasalla tahi tallissa kuin kirkossa, sillä tosi kirkko ei ole\nkivestä, vaan se on pyhäin ihmisten yhteys. Kaikki erehdyksenne\nvuotavat siitä, ettette yksinomaan turvaa raamattuun. Ainoastaan mitä\nraamatussa löytyy, se kuuluu uskoon; vaan te vetoatte suullisiin\nkertomuksiin ja kaikellaisiin taruihin. Sentähden me luovumme teistä,\nopettaen että uusisyntyminen tapahtuu ainoastaan uskon kautta ja\nettä synnit uskovaisille annetaan anteeksi Jesuksen Kristuksen\nkautta. Hän on ainoa välittäjä, Häneen ainoaan me turvaamme. Kun\nniin teemme, tulee oikea kuri ja siveellisyys itsestään, rauha\nsäilyy, emme Hänen yhteydessään ollen rakasta maailmaa, laiskuus\npakenee, sydän puhdistuu; Hänen seuraamisessa me ristiinnaulitsemme\nlihamme, kartamme pahoja seuroja ja joutavia, syntisiä huveja,\nopimme armeliaisuutta harjoittamaan, nöyrinä kärsimään ja totuutta\nrakastamaan.\"\n\nTähän tapaan todistivat Valduslaiset ristiinnaulitusta Herrasta,\nkahdennentoista vuosisadan pimeinä hetkinä. Mikä ihmeellinen valo,\nmikä ihmeellinen herätyssaarna! Joko seisomme uskonpuhdistuksen\nkynnyksellä, joko nousee uuden ajan aurinko, poistaen keski-ajan\nsumut? Ei, pitkä on matka vielä ja pimeä tie! Ei ole aika\nvielä kypsynyt. Valo, jonka tässä näemme, ennustaa keski-ajan\nmarttyyriaikaa, ja semmoisina aikoina välkkyy totuus aina kirkkaana.\n\n\n\n\nXII.\n\nKirkon oppi ja jumalanpalvelus.\n\n\n    Minä vihaan ja hyljään teidän juhlapäivänne, en myös tahdo\n    haistaa teidän uhrianne.\n\n    Vie pois minun edestäni sinun virtes jyrinä; sillä en minä voi\n    sinun kanteleittes laulua kuunnella. Am. 5: 21-23.\n\nMonet olivat syyt noihin keski-ajan lukemattomiin erehdyksiin\nja kirkon niistä riippuvaan väärään oppiin, jonka kahlehtimana\nkristikunta valheen ja pimeyden orjana huokaeli. Emme kuitenkaan\nerehtyne, jos sanomme pääsyyn olleen sen seikan, että p. raamattua\nniin vähän tutkittiin ja että muille todistuksille annettiin sama\narvo kuin Jumalan erehtymättömälle sanalle. Missä tätä sanaa\nei viljellä, siinä on inhimillisen synnin tähden aina erehdys\njossain muodossa valmiina. Ylpeä katolinen kirkko, joka rohkeasti\nväitti Pyhän Hengen yhä edelleen johdattavan seurakuntaa samoin,\nkuin apostolisen aikakauden vaiheissa, ei peruuttanut sanaakaan,\nvaan kehitti johdonmukaisesti niitä vääriä periaatteita, jotka\nsen helmassa itivät ja kypsyivät. -- Silmäilkäämme tässä niitä\nerehdyksiä, jotka näihin aikoihin ovat huomattavina katolisen kirkon\nopissa.\n\nSuurimmalta kirkkoisältään, Augustinukselta, oli läntinen kirkko\nperinyt opin synnistä ja armosta, jonka perustukselle, raamatun\nmukaan rakentaen, se olisi voinut kehittyä kirkkaudesta toiseen.\nMutta tuon syvämietteisen, Herran koulussa kasvatetun opettajan\nopinjärjestelmä ei ajanpitkään soveltunut kristikunnan yhä\npintapuolisemmaksi käyneesen katsantotapaan. Kirkko vieraantui\nsille jo varhain, muodostaen käsityksensä synnin ja armon painavan\nkysymyksen suhteen semipelagianismin pettäväin ohjeiden mukaan.\nEi Augustinuksen oppia vääräksi sanottu -- sitenhän kirkko olisi\njoutunut ristiriitaan itsensä kanssa, se kun väitti Pyhän Hengen aina\nlaatineen sen päätökset, siis senkin, joka, hyväksyen Augustinuksen\nopin, oli tuominnut hänen vastustajansa harhaoppisiksi -- mutta\ntotuutta kiertämällä suistivat kirkon johtavat henkilöt, ajanhengen\nkannattamina, vähitellen opin mainittuun suuntaan. Tiedemiehetkin\nharjaantuivat liikkumaan pinnalla ja siten karttamaan itse\nkysymyksen ydintä. Ja kun tuo painava totuus, että syntinen ihminen\nvanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen, ilman\nlain töitä, katosi kristikunnan tajunnasta, niin ryhtyi kirkko\nmääräämään kaikkia noita lukemattomia ansiokkaita töitä, joiden ies\nyhä raskaampana painoi ihmisten hartioilla, estäen heitä lähestymästä\narmonistuinta ja Häntä, joka yksin on \"tie, totuus ja elämä.\"\nOmatunto nuhteli synnistä, mutta sitä esteltiin heräämästä sillä\nvalheellisella lupauksella, että ihminen omin voimin ainakin jossain\nmäärin voi tyydyttää Jumalan vaatimuksia. Kirkko määräsi tehtävät,\npapisto valvoi että ne suoritettiin, ja pettyneet ihmiset tottelivat\nuskoen. Tällä tavoin kehittyi vähitellen keski-ajan oppi katumuksesta\nja parannuksesta, joita alettiin pitää _sakramenttinä_.\n\nVielä yhdennellätoista vuosisadalla oli se käsitys yleinen, että\nJumala yksin antaa synnit anteeksi, mutta jo silloin oli syntien\nanteeksisaaminen _ansaittava_ rukouksella, paastoomisella,\nalmujenantamisella y.m. hyvillä töillä. Kahdestoista vuosisata\nlisäsi tähän käsitykseen sen luulon, että syntien anteeksisaamisen\nperuuttamattomana ehtona myöskin on niiden tunnustaminen papille. Ei\nmikään paremmin soveltunut kunnianhimoisen papiston ohjelmaan kuin\ntämä käsitys. Se oli tietysti omiaan kartuttamaan n.s. hengellisten\njo ennen suurta valtaa. Eikä siinä kylliksi. _Neljäs lateraanikokous\nRoomassa_, joka v, 1215 laati lakeja kristikunnalle, määräsi:\n\"jokaisen täysi-ikäisen uskovaisen tulee vähintäin kerran vuodessa\nsalaa papillensa tunnustaa syntinsä ja voimainsa mukaan koettaa\ntäyttää tämän määräämät rangaistukset; pappi olkoon varovainen\nja harvapuheinen, jotta hän kokeneena lääkärinä voisi vuodattaa\nviiniä ja öljyä haavoihin. Tarkkaan hän tutkikoon kaikki hänelle\ntunnustettuun syntiin kuuluvat yksityisseikatkin, jotta hän tietäisi,\nmitä hänen tulee antaa, mitä armonvälikappaleita käyttää.\" Pappi\non siis välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä, vieläpä sielujen\nlääkärinäkin. Häneen luo pettynyt kristikunta silmänsä; hänen\nsanoihinsa luottaa kevytmielisesti maailman suruton lapsi, joka,\ntotellen kirkon lakia, hänelle tunnustaa jonkun törkeän synnin, hänen\nsuustansa odottaa tuo katuvainen syntinen, joka kyyneleet silmissä\nhänelle huolensa valittaa, lohdutusta särjetylle omalletunnollensa,\nalttiina toimittamaan jos kuinka vaikeita tehtäviä, kun vain saa\nkaikki sovitetuksi ja syntinsä anteeksi.\n\nMutta aavistaen, ettei tämä kaikki, miten tarkkaan kirkon sääntöjä ja\nrippi-isän määräämiä rangaistuksia sitten noudatettiinkin, riittänyt\npuhdistamaan synnistä, turvautui kristikunta noiden lukemattomani\npyhimysten esirukouksiin, joiden voimasta ja toimittamista ihmetöistä\nlöytyi jos minkälaisia kertomuksia, Etenkin pidettiin neitsy Mariaa\njo varhain suuressa kunniassa, ja tämä kunnioitus kasvoi keski-ajan\nkuluessa julkiseksi epäjumalanpalvelukseksi. Niin lausui esim.\nBernhard Klairvauxlainen: \"kentiesi pelkäät Kristuksen jumalallista\nkunniaa, Hän kun ei milloinkaan lakannut olemasta Jumala, vaikka Hän\ntuli ihmiseksi. Halajatko puolustajaa Hänenkin luona? Pakene neitsy\nMarian puoleen; Poika on kuuleva äitinsä esirukouksen, ja Isä on\nantava mitä Poika anoo.\" Ken voi luetella kaikkia villityksiä, joihin\ntämänkaltaiset, kristikunnan katsantotapaan yhä syvempään juurtuvat\nluulot antoivat aihetta? Pyhän neitsyn kunniaksi sepitettiin virsiä,\nhäntä rukoiltiin ja palveltiin jos kuinka loistavilla juhlamenoilla.\nMuiden pyhimysten jo ennen tavattoman suureksi karttunut luku kasvoi\nkasvamistaan, heidän muka toimittamistaan ihmetöistä sepitettiin\nuusia, entisiä rohkeampia taruja, ja näiden tarujen _n.s. legendain_\nopettaminen kansalle oli miltei ainoa uskonnollinen tieto, jota\nkeskiaika ihmisille tarjosi. Näihin eksytyksiin liittyi vielä\npyhäinjäännöstenkin palveleminen. Johdonmukaisesti vaati nimittäin\najan katsantotapa ihmisiä etsimään välittäjiä taivaassa asuvain\npyhimysten ja uskovaisten ihmisten välille, ja tällä tavoin tuli\npyhäinjäännösten kokoaminen, säilyttäminen ja palveleminen yhä\nyleisemmäksi. Ennen pitkää harjoitettiin mitä törkeintä petosta\nkaikenkaltaisilla esineillä, joille tämmöinen uskonnollinen arvo\nkeksittiin. Niin esim. säilytettiin parrankarvaa, jota erään\nhurskaan kreivin sanottiin pitäneen kaulansa ympärillä, se kun muka\noli Jesuksen parrankarvoja, toisessa paikassa kivi, jota perkele,\nkiusatessaan Herraa, kehotti Häntä muuttamaan leiväksi, neitsy\nMarian maitoa, maankappale josta Aadam luotiin, Herran hame, Hänen\nristinsä kappaleita y.m.s., puhumattakaan taikauskon vielä raaemmista\nkeksinnöistä. Sivistyneet ja hurskaat henkilöt kyllä koettivat\nvastustaa näitä hurjia väärinkäytöksiä ja tätä törkeätä petosta,\nvaan ajan luonne oli semmoista, eikä taipunut pahojen henkien\nvaltaan sortunut kristikunta uhraamasta näille taikauskonsa luomille\nkultaisille vasikoille.\n\nKirkon pintapuolisesta parannus- ja katumusopista kehittyi Vähitellen\nmyöskin _anekauppa_. Parannuksen tärkeimpänä kohtana pidettiin alussa\nsydämmen katumusta. Kirkko tahtoi tähän kuuluvilla määräyksillä\nluoda katuvaisen sisällistä tilaa osottavan näkyväisen muodon. Vaan\nkun kaikkea tätä, niinkuin jo mainitsimme, aljettiin pitää Jumalan\nsilmissä ansiokkaana, muuttui katumus ulkonaiseksi tekopyhyydeksi,\njoka salaamistaan salasi ihmisiltä Kristuksen ja riisti uskon\narmonlahjan heidän sydämmistään. Kirkon määräämät rangaistukset,\njoiden kautta kristityt luulivat voivansa sovittaa syntinsä, olivat\nalussa monesti hyvinkin ankarat. Aikojen kuluessa myönsi höltynyt\nkirkonkuri vähitellen yhä suurempaa lievitystä rangaistusten\nsuorittamisessa. Määrättyä rangaistusta saattoi katumuksenalainen\nnäet joko vaihtaa toiseen tahi kokonaan siitä päästä, jos hän\nnimittäin suostui maksamaan määrätyn rahasumman. Tämä turmiollinen\nväärinkäytös, joka kerran oli oleva uskonpuhdistuksen lähinnä syynä,\non kirkkohistoriassa tunnettu nimellä anekauppa. Sitä puolustettiin\nseuraavaan tapaan. Kristus ja pyhimykset ovat tehneet enemmän kuin\nJumala heiltä vaati; samoin myös kaikki, jotka, noudattaen esim.\nmunkkilupauksia, ovat _liikatöitä_ toimittaneet. Näistä hyvistä\ntöistä on kokoontunut loppumaton aarre, jonka omistajana ja hoitajana\nkirkko on. Se saa käyttää tätä aarretta sillä täyttääkseen mitä\nheikkojen ihmisten parannuksesta puuttuu. Näin jyrkässä muodossa ei\nkyllä ainakaan anekaupan ensi aikoina asiaa selitetty, päinvastoin\ntehtiin tarkka erotus kirkon tuomitsemain rangaistusten ja Jumalan\nanteeksiantamisen välillä, jota viimmemainittua ei suinkaan\nsaavutettu toimittamalla muutamia hyviä töitä, vaan yleisestä\nkatsantotavasta katosi ennen pitkää tämä erotus, eikä kirkon tämän\nmaailman mukainen hallitustapa suinkaan vaatinut pappeja sitä\nkansalle terottamaan. Päinvastoin tuli anekauppa juuri tällä tavoin\nkäsitettynä yhä yleisemmäksi, raha riitti sovittamaan veripunaisetkin\nsynnit. -- Suuri on Jumalan kärsivällisyys ja pitkämielisyys!\n\nEnnen on kerrottu, kuinka ehtoollisoppikin vähitellen muuttui\nkeski-ajan maallisen katsantotavan mukaiseksi. Turhaan oli\nBerengarius Toursilainen y.m. valistuneet miehet koettaneet estää\ntämän kalliin opin suistumista sille väärälle uralle, johon ajanhenki\nsitä pakottaen työnsi. Papin siunauksen kautta -- niin opetti kirkko\n-- _muuttuvat_ leipä ja viini Kristuksen ruumiin ja veren aineeksi.\nHerran ehtoollisen ytimenä pidettiin yhä edelleen Kristuksen verisen\nuhrin veretön toistaminen, jonka vaikuttimena oli papillinen siunaus.\nSakramentin nauttimista tärkeämpää oli papin toimitusta tarkkaan\nkatsominen ja messua kuuleminen. Tämä katsantotapa hyväksyttiin\nkirkon opiksi neljännessä lateraanikokouksessa, joka myöskin vahvisti\nmuuttumisopin. Muuten arvosteltiin tätäkin pyhää toimitusta saman\nmaallisen laskutavan mukaan, joka esim. keksi opin liikatöistä.\nLaajuus määrää kaikki, ei laatu. Jotta ei ehtoollista jaettaessa joku\npisara Kristuksen kalliista verestä joutuisi hukkaan, kiellettiin\nmaallikoilta kalkin nauttiminen. Väärinkäytöstä muka puolustettiin\nsillä, että Kristuksen ruumiissa myöskin on hänen vertansa. Tämä\nkäsitystapa pääsi jo varhain vallalle läntisessä kirkossa, vaikka\nvasta Kostnitzin kokous hyväksyi sen (1415). -- Huomattava on, että\nitäinen kirkko, vaikka se kyllä omisti muuttumisopin, jyrkästi\nhylkäsi länsimaisen kristikunnan siitä johtamat johtopäätökset,\njakaen esim. maallikoille Herran ehtoollisessa sekä leipää että\nviiniä.\n\nOlemme maininneet, että katumusta aljettiin pitää sakramenttina.\nEi kaipaa kukaan, joka vähänkin on perehtynyt raamattuun,\ntodistusta siihen, miksi tämä käsitys on väärä, ja yhä selvemmäksi\nkäy hänelle katolisen kirkon erehdys, kun kahdennentoista\nvuosisadan kirkkohistoria hänelle kertoo, miten sakramenttien\nluku kasvoi seitsemäksi. Paitse _kastetta, Herran ehtoollista_ ja\n_katumusta_ omisti yleinen katsantotapa sakramentin arvon ja nimen\nseuraaville kirkollisille toimituksille: _papiksi-vihkimiselle,\nkonfirmatsioonille_ (kasteenliiton vahvistaminen),\n_avioliiton-vihkimiselle_ ja _viimmeiselle voitelemiselle_,\njolla viimmemainitulla toimituksella kirkko otti turvataksensa\nijankaikkisuuteen muuttavan autuaallista kuolemaa. Ensimmäinen,\njoka tieteellisesti esitti tämän sakramenttiopin, oli Pietari\nLombardialainen. Hän kannatti tätä oppia ja ilmaisi siten mitä\nyleinen mielipide jo ennen hänen aikojaan vaistomaisesti oli\nmiettinyt, ja kirkko hyväksyi hänen selityksensä oikeaksi. Ei ollut\nkeski-aika raittiin, raamatun mukaisen kritiikin aika.\n\nLänsimaiden rakennustapa, jonka, merkillisimpänä tuloksena olivat\nkeski-ajan jalot kirkot, oli yhdeksännestä vuosisadasta alkaen\n_romaaninen_. Basilika kyllä pysyi vielä rakennustaiteellisen,\nsuunnitelman perusmuotona, mutta tuon vaakasuoran katon muodostaminen\npuolipyöreäksi ristiholviksi antoi koko rakennukselle uuden\nmuodon. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi tämä rakennustapa\nsijaa _gotilaiselle_ eli _germaanilaiselle n.s. teräväkaariselle\nrakennustavalle_. Hylkäämällä entisen raskasmuotoisen\nkupurakennuksen, joka kokosi kaiken painon ja voiman yhteen paikkaan,\nruvettiin käyttämään keveitä ja solakasti ylös pyrkiviä teräviä\nkaaria, jotka antoivat kirkoille erinomaisen ylevän muodon. Koko\nrakennusta sievisteltiin runsailla vertauksellisilla koristuksilla ja\nniihin liitettiin korkealle ilmaan kohoavat tornit kellotapuleilleen.\nKirkkojen rakentaminen todistaa keski-ajan uskonnollisesta\ninnostuksesta. Se luulo, että Jumala papin sanan kautta oli\naistillisesti läsnä alttarilla, kehotti ihmisiä rakentamaan yhä\nkauniimpia kirkkoja. Ei mitään uhrauksia pidetty liiaksi suurina,\nkun tämmöinen työ oli kysymyksessä. Se sukupolvi, joka oli alottanut\nkirkonrakennuksen, ei monesti toivonutkaan nähdäksensä sitä valmiina,\nvaan luovutti kernaasti tämän ilon lapsille ja lastenlapsille,\njotta siitä tulisi Hänelle otollinen asunto, jonka kunnia täyttää\ntaivaat ja maan ääriin ulottuu. Muuten ei tarvinne huomauttaakaan,\nettä kirkkoja rakentamista pidettiin hyvin ansiokkaana työnä; moni\nruhtinas ja rikas mies luuli sillä sovittavansa suuret synnit. Usein\nmääräsivätkin papit tämän työn sovittavaksi katumus-rangaistukseksi.\nKirkkojen sisustamisessa tehtiin se muutos, että _saarnatuoli_\nasetettiin jonkun sivupilarin ääreen, sekä että yhä useampia\nalttareita hankittiin monien messujen vuoksi, Kuuluisimmat kirkot,\njoiden rakentamiseen keski-aikana ryhdyttiin, ovat Magdeburgin\ntuomiokirkko, p. Elisabetin kirkko Marburgissa, Freiburgin,\nStrassburgin ja Kölnin tuomiokirkot. Viimmemainittua, jota pidetään\nmaailman kentiesi jaloimpana rakennuksena, ruvettiin rakentamaan\nv. 1240. Vasta viimme aikoina on se täydellisesti valmistunut.\nPohjoismaissakin nähtiin jo keski-aikana ainakin muutamia kauniita\nkirkkoja. Kuuluisimmat näistä ovat Trondjemin ja Upsalan tuomiokirkot.\n\nKeski-aikana olivat muutkin taiteet kirkon palveluksessa. Tämä\nkuuluu kyllä kauniilta ja jalolta, mutta jos asiaa likemmin\ntutkimme, ilmaantuu juuri tuossa taiteitten väsymättömässä\nviljelemisessä katolisen kirkon heikkojakin puolia. Kaikki pyrkii\nnim. tekemään uskontoa niin aistillisesti käsitettäväksi kuin\nsuinkin, jumalanpalvelus muuttuu yhä enemmän sielulliseksi,\nse pyytää tunteita liikuttaa, vaan jättää omantunnon rauhassa\nnukkumaan. Yhä edelleen säilytettiin Gregorius Suuren asettamaa\nlaulukuntaa, joka jumalanpalveluksessa yksin veisasi latinalaisia\nvirsiä, Semmoisia sepitettiin paljon keski-aikana; toiset\nniistä, niinkuin esim. Bernhard Klairvauxlaisen kirjoittamat,\novat hyvin kauniita ja sisällyksensäkin puolesta eteviä. Tavaksi\ntuli myöskin ylistää Jumalaa ja pyhimyksiä äidinkielellä, vaan\nyhteisessä jumalanpalveluksessa ei näitä kansan sepittämiä virsiä\nsaatu käyttää, paitse yhtä, tuota tunnettua \"Kyrie Eleison\",\njohon saksalaiset sanat toimitettiin. Hengellisiä äidinkielisiä\nvirsiä veisattiin sitä useammin muissa tilaisuuksissa, niinkuin\npyhiinvaellus-retkillä, hautausmatkoilla y.m. senkaltaisissa\njuhlatiloissa. Kuvanveistotaide ja maalaustaide asettuivat nekin\nnimenomaan uskonnon ja kirkon palvelukseen. Jos jo raamatun\nkertomusten kuvaaminen ja hengellisten salaisuuksien maallisen\nsilmän nähtäviksi asettaminen on arkaluontoista ja ainakin monesti\narveluttavaa semminkin kaikkien niiden mielestä, jotka tahtovat\npalvella Jumalaa \"hengessä ja totuudessa\", niin ilmaisee keski-ajan\nrohkea hengellinen taide usein hyvinkin loukkaavalla tavalla, miten\nvaarallista tämä uskonnolliselta kannalta on. Ja tältä kannalta\nkaiketi on asia arvosteltava, sillä muutoin sortuu uskonto taiteen\nvälikappaleeksi, ja sen tarkoituksena on silloin lihallisten ihmisten\nmiellyttäminen, esteellisen nautinnonhimon tyydyttäminen. Keski-aika\noli tässä kohden yhtä suvaitsevainen, kuin se omantunnon vapauden ja\nsekoittumattoman totuuden suhteen oli suvaitsematon. Mielikuvituksen\nsuomalla rajattomalla rohkeudella koristi silloinen kristikunta\nkomeita kirkkojaan noilla kuuluisilla kuvilla ja maalauksilla, joita\nmaailma vielä tänään ihailee, vaan joita kristikunta vuosisatojen\nkuluessa polvistuen palveli. Mitä törkeintä aistillisuutta ja raainta\ntaikauskoa ilmaisivat nämä taideteokset monesti, kuten olettaa\nsopiikin, kun ajattelemme, kuinka alhaisella kannalla silloisten\nihmisten uskonnollinen tieto oli. Mitä muuten tulee maalaus- ja\nkivenveistotaiteesen, niin on huomattava, että niiden kukoistus\nkuuluu keski-ajan kolmanteen aikakauteen. Olemme kuitenkin tahtoneet\nasiasta jo tässä huomauttaa, koska jo toinen aikakausi selvään\nosottaa, mihin suuntaan ajanhenki alkaa toimia.\n\nJota suuremman vallan ja loistavamman muodon jumalanpalveluksen\nulkomenot saavuttivat, sitä harvinaisemmaksi kävi saarna.\nSilminnähtävästi ryhtyivät papit ainoastaan poikkeustilassa\nselittämään Jumalan sanaa kirkkoon saapuneille ihmisille.\nJumalanpalveluksen tärkein osa oli messu-uhri, joka vihki leivän ja\nviinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Salaperäisen juhlalliselta\nkuuluu papin ääni, kun hän tuolla vieraalla kielellä rukoilee\nkuolleitten edestä ja siunaa leivän ja viinin, laulukunnan hiljaa\nveisatessa. Kun hän on päättänyt tämän toimituksen, ilmoittaa\npieni kello, että ihme, s.o. leivän ja viinin muuttuminen on\ntapahtunut. Peite, joka tähän asti on estänyt kansaa näkemästä,\nmitä alttarilla on, poistetaan nyt, hyvänhajuinen savu levittää\ntuoksuansa kirkon kaukaisimpiin holviin, Herran ruumis ja veri\nviedään juhlasaatossa seurakunnan nähtäväksi ja palveltavaksi. Ja\nihmetellen kansa polvistuu, tunteittensa valtaamana se vapisee,\njättäen mielikuvituksensa selitettäväksi uskonnon suuret salaisuudet,\nToisen alttarin luona kuiskaa joku katuvainen synnintunnustuksensa\nsielunpaimenen korvaan, toisessa paikassa määrää toinen kaikkivaltias\npappi, millä tavoin jonkun muun parannusta tekevän synti on\nsovitettava.\n\nMessut olivat kahta lajia: elävien puolesta ja kuolleitten edestä.\nViimmemainitut saivat alkunsa siitä luulosta, että toiset ihmiset\nkuoltuansa joutuivat _kiirastuleen_. Jolleivät nimittäin eläessään\nolleet tehneet kylliksi parannusta eivätkä sovittaneet syntejään,\ntäytyi heidän kuoleman ja viimmeisen tuomion välillä olevassa\ntuonelassa kärsiä paljon tuskia puhdistuakseen synneistänsä.\nLievittääksensä näitä heidän tuskiansa, toimitti kirkko tuon\ntuostakin messuja heidän puolestaan. Miten turmiollinen tämä\nkäsitys oli, nähdään siitäkin, että aljettiin toimittaa muitakin\n\"hyviä töitä\" kuolleitten hyväksi, ja kun messuista maksettiin,\ntuli se luulo ennen pitkää hyvinkin yleiseksi, että rikkaan ihmisen\nsukulaiset hänen kuoltuansa voivat kirkon välityksellä sovittaa\nkaikki hänen syntinsä ja siten hankkia rauhan hänen kiirastulessa\ntuskittelevalle sielulleen.\n\nKun tähän vielä lisäämme, että jumalanpalveluksen pienimmillekin\nsivuseikoille, papin puvulle, kirkon astioille, oville ja seinille,\nsanalla sanoen kaikelle, jota silmä näki ja korva kuuli tässä\nkirjavassa monenkaltaisuudessa, omistettiin joku muka hengellinen,\nsalaperäisesti syvä merkitys, jota sitten mielikuvitus ja taikausko\nkilvan selittelivät, sekä että joskus kirkoissakin toimitettiin noita\nuskonnollisia näytelmiä, johon keski-aika oli niin taipuvainen,\nolemme viitanneet ainakin uskonnollisen katsantotavan ja\njumalanpalveluksen pääpiirteisin, jommoisina nämä jo kahdennentoista\nvuosisadan kuluessa ilmaantuivat.\n\nHaikein sydämmin muistelemme tässä vanhan kirkon yksinkertaista\njumalanpalvelusta ja sen syvää hengellistä elämää. Kauas on kirkko\neksynyt raamatun osottamalta tieltä, röyhkeästi on turmelus astunut\nkaikkein pyhimpään. Ei riitä tuo ulkonainen loisto, joka silmiämme\nhäikäsee keski-ajan komeissa kirkoissa, salaamaan sitä totuutta, että\nHenki on poistunut seurakunnasta. Mutta syy siihen, ettei vanhurskaan\nJumalan lopullinen tuomio vielä kohtaa kristikuntaa, vaikka Hän vihaa\nsemmoisia epäjumalisia juhlia ja uhria, on se, että tuossa eksyneessä\nlaumassa, jota sudet raatelevat maailman korvessa, löytyy monta,\nmonta, jotka Hän vielä tuntee omiksensa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPaavi Innocentius III.\n\n\n    -- -- -- kansain kuninkaat hallitsevat heitä, ja joilla valta on\n    heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi.\n\n    Mutta ette te niin; vaan joka teistä suurin on, se olkoon\n    niinkuin nuorin, ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se,\n    joka palvelee. Luuk. 22: 25-26.\n\nVoimatta lopullisesti ratkaista tuota jo kauan kestänyttä\njättiläistaistelua paavikunnan ja maallisen vallan välillä, lähestyy\nkahdestoista vuosisata väsyneenä loppuansa. Mutta ennenkuin se lakkaa\nsankaritöillään maailmaa hämmästyttämästä, luo se silmiemme eteen\nvielä etenkin yhden taistelun, joka on omiaan sekin muistuttamaan\nmeitä, miten väärälle uralle kirkon pyrinnöt ovat eksyneet, miten\nmaallinen valta, suuruus ja loisto painaa leimansa kristikunnan\nuskonnolliseen katsantotapaan. Tarkoitamme _kolmatta ristiretkeä_,\njoka jälleen kokosi Euroopan parhaat sotavoimat tuohon turhaan\ntaisteluun pyhän maan omistamisen edestä, joka taistelu niin monesti\nvieroitti kristikuntaa sille totuudelle, ettei Jumalan valtakunta ole\ntästä mailmasta.\n\nNureddinin maaherra _Saladin_ oli v. 1187 valloittanut miltei\nkaikki kristittyjen Palestinassa ja sen läheisyydessä omistamat\nmaat ja kaupungit. Itse Jerusaleminkin oli kolmen viikon kestäneen\npiirityksen jälkeen täytynyt antautua voittajalle. Tämä sanoma\nherätti kaikkialla Euroopassa hämmästystä ja toivottomuutta; paavi\n_Urbanus III:nen_ kerrotaan kuolleen surusta (1187), kun hän sai\nkuulla, että pyhä hautakin jälleen oli uskottomain hallussa. Vaan\nei vallinnut tämä alakuloinen mieliala kauan Euroopan ruhtinaita\nja kansoja, ennenkuin yleinen innostus valloittaa pyhät seudut\nuskottomain käsistä valtasi koko kristikunnan. V. 1189 lähtivät\nFranskan kuningas _Filip II_ ja Englannin kuningas _Rikhard I_\nliikkeelle, marssittaen suuret armeijansa itäänpäin, ja heihin liittyi\ntuo vanha sotasankari Fredrik Barbarossakin, vaikka hän siihen aikaan\njo oli 70 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin nämä varsinaiset sotajoukot\nsaapuivat Aasiaan, oli Euroopasta joukko toisensa perästä joko\nomilla tahi Välimeren rantakaupunkien laivoilla rientänyt itämaille\ntaistelemaan uskottomia vastaan. Muutta kuinka suuri innostus olikin\nja miten vankat ne sotavoimat, jotka se sai liikkeelle: voimaton oli\nkristikunta Saladinin valtioviisautta ja Muhammedilaisten hurjaa\ntaistelunhimoa vastaan. Koko yritys raukesi tyhjään, ruhtinaat\npalasivat, voimatta mitään toimittaa, kotia, Filip v. 1191 ja\nRikhard 1192. Vanha Fredrik oli jo sitä ennen päättänyt vaiherikkaan\nelämänsä. Hän näet hukkui Kalykadnus-jokeen, johon hän, halaten\ntaistelua, maltittomana kannusti ratsuaan (1190). Vuosisatoja\neli Saksan kansassa se tarina, että salainen voima oli temmannut\nhänen pois ihmisten ilmoilta ja että hän kerta vielä oli palajava\nisänmaansa ikionneksi. -- Ristiretken ainoana näkyväisenä tuloksena\noli _Saksan ritarikunnan_ perustaminen v. 1190. Se oli alkuansa\nyhdistys pohjois-saksalaisten ristiretkeläisten sairasten auttamista\nja hoitamista varten.\n\nKerrottuaan kristikunnan turhista ponnistuksista Muhammedilaisia\nvastaan, kääntää kirkkohistoria huomionsa jälleen tuohon paavikunnan\nja maallisen vallan taisteluun maailman herruudesta. Fredrik\nBarbarossa oli kuollut, mutta hänen poikansa _Henrik VI_, joka isän\nvielä eläessä oli valittu hänen seuraajakseen valtaistuimella, uhkasi\npaavikuntaa suuremman vallan voimalla kuin kukaan ennen häntä,\nHän oli nim. naimisissa Neapelin ja Sicilian perintöruhtinattaren\nKonstantian kanssa, aikoen yhdistää nämäkin maat jo ennen mahtavaan\nvaltakuntaansa. Turhaan koetti paavi _Celestius III_ (1191-1198)\nestää häntä ottamasta näitä maita haltuunsa: Henrik valloitti\npuolisonsa perintömaat, siirsi kirkkovallan rajat pyhän kaupungin\nedustalle, vaati ja sai hätääntyneeltä paavilta keisarinkruunun sekä\npakotti Rooman asukkaatkin kuuliaisuuteen. Paavikunnan vallanhimoiset\ntuumat olivat joutua kokonaan tappiolle, kun äkkiarvaamatta\nmerkillinen muutos tapahtui taistelun vaiheissa. V. 1197 kuoli nim.\nHenrik VI, ja seuraavana vuonna sammui vanhan paavinkin elämä.\n\nLevoton oli aika, ikäänkuin olisi se aavistanut, että ratkaisun hetki\noli lähellä. Vuosisatoja oli paavikunta työskennellyt saavuttaaksensa\nvihdoinkin maailman herruutta, kirkon oppi oli muodostunut tämän\naatteen mukaiseksi, papisto, tiede, munkkilaitos y.m. uskonnollisen\nelämän ilmiöt olivat alttiit sitä kannattamaan ja maallisen vallan\npuolelta uhkaava vaarakin oli jälleen poistettu -- vaan oliko\npaavikunta kuitenkaan nytkään pääsevä tarkoituksensa perille? Jo ovat\nkristityt siellä täällä alkaneet vastustaa turmeltunutta kirkkoa --\nvielä on tilaisuutta ainakin ajaksi masentaa tämä vastarinta, mutta\nennen pitkää on se mahdotonta. Ei uhkaa maallinen valtakaan tällä\nhetkellä paavikuntaa -- Hohenstaufien edustaja _Fredrik II_ lepää\nvielä pienenä lapsena kehdossa -- vaan pian on hänkin osottava,\nettä Sakarein verta juoksee hänen suonissaan. Tilaisuus on suotuisa\npaavikunnalle, mutta nyt jos milloinkaan tarvitaan myös mies, joka\npystyy sitä käyttämään.\n\nKun Celestius III oli kuollut, kokoontuivat kardinaalit Tammikuun 8\np. 1198 uutta paavia valitsemaan. Heidän joukossaan oli eräs nuori\nmies nimeltä Lotar, joka nerollaan ja opillaan oli saavuttanut\nvirkaveljiensä yksimielisen kunnioituksen, vaikka hän siihen aikaan\noli vasta 37 vuoden ikäinen. Ollen mahtavaa _Conti_-sukua, oli hän\nollut tilaisuudessa kehittämään suurta kykyään ja esteettömästi\nharjoittamaan opintoja maailman etevimmissä sivistysajoissa.\nRoomassa, Pariisissa ja Bolognassa oli hän tavattomalla menestyksellä\nlukenut jumaluusoppia ja tutkinut kanoonista lakia, kunnes hän\n30 vuoden ikäisenä etevyytensä tähden ja mahdillisen sukunsa\nvaikutuksesta pääsi kardinaaliksi. Tämän miehen valitsivat\nkardinaalit nyt yksimielisesti paaviksi. Lotar hämmästyen epäili,\nsillä jos kukaan, piti hän kirkon korkeinta virkaa arvossa, vaan\nluottaen \"Häneen, joka raadollisille on armollinen\", astui hän\nPietarin istuimelle, ottaen nimekseen _Innocentius III_.\n\nJärjestettyään taloudelliset asiansa ja määrättyään yksityisen\nelämänsä mitä yksinkertaisimpain vaatimusten mukaiseksi, ryhtyi\nInnocentius turvaamaan valtaansa. Hänen täytyi päästä muista\nriippumattomaan asemaan Italiassa, voidakseen saavuttaa sitä\nmaailmanvaltaa, johon hän alusta alkaen pyrki tuolla tavattomalla\nnerolla ja voimalla, jonka vertaista maailma ei milloinkaan\nollut kokenut paavien istuimelta. Jo hallitusaikansa toisena\npäivänä pakotti Innocentius Rooman kaupungin prefektin vannomaan\nuskollisuudenvalan sekä karkoitti Keski-Italiassa hallitsevat\nsaksalaiset herrat, siten osottaen, kuka tästä alkaen oli oleva pyhän\nkaupungin ja sen ympäristön hallitsijana. Kaikkialla vetosi hän\nItalialaisten vapaudentuntoon, sanoen paavin velvollisuudeksi lähinnä\nvalvoa tämän maan etua. Sen jälkeen loi hän silmänsä Ala-Italiaan.\nSiellä olivat olot hänelle hyvin suopeat, ja taitavasti hän niitä\nhyväksensä käytti. Kansa, joka vihasi julmaa Henrik VI:tta vielä\nhänen kuolemansakin jälkeen, uhkasi nim. karkottaa Konstantian\nja hänen lapsensa, _Fredrik II:sen_, maasta, ja säilyttääksensä\nasemaansa pyysi turvaton ruhtinatar paavia vahvistamaan nuoren\nHohenstaufin valtaa Etelä-Italiassa. Innocentius puolestaan pakotti\nKonstantian luovuttamaan kirkolle sicilialaisten ruhtinasten entiset\noikeudet, Eikä siinä kylliksi. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta,\nmenetteli hän, niin taitavasti, että Konstantia jätti lapsensa hänen\nholhottavakseen. Täten joutui koko Etelä-Italia Innocentiuksen käsiin\n(1198).\n\nÄitinsä ja kirkon hoitamana sai Fredrik verraten hyvän kasvatuksen,\nmutta hänen suonissaan juoksi Hohenstaufein verta, ja epäilyksellä\nseurasi hän paavin tuumia. Ja olipa hänellä kyllä syytä\nepäluuloonkin, sillä Innocentius tarkoitti kaikkialla saksalaisen\nvallan supistamista. Monenmutkaiset olivat Saksan sisälliset\nolot, mutta taitavasti valvoi paavi etuaan. Jo v. 1198 valitsivat\nmuutamat saksalaiset ruhtinaat nuoren Fredrikin sedän Schwabin\nherttuan _Filipin_ kuninkaaksi. Welfiläinen puolue taas kannatti\n_Otto IV:ttä_, ja näiden välillä syttyi kymmenen vuotta kestävä\nsisällinen sota, joka arveluttavassa määrässä kysyi Saksan jo ennen\nmasentuneita voimia. Innocentius lähetti erään piispan Saksaan\njulistamaan Oton kuninkaaksi. Hän kyllä myönsi ruhtinaille oikeuden\nvalita kuninkaan, vaan ilmoitti jyrkästi, että vaalin vahvistaminen\nja keisarinkruunun antaminen kokonaan riippui hänestä. \"Vanhan liiton\npapit\", niin kuuluvat hänen sanansa, \"eivät antaneet, vaan ottivat\nkymmenyksiä, he vihkivät ja voitelivat, vaan heitä ei vihitty eikä\nvoideltu; sentähden ovat he korkeammat kuin ne, jotka vihitään ja\nvoidellaan. Kristus on sanonut Pietarille, etteivät helvetin portit\nole kirkkoa voittavat; ruhtinasten valta käsittää ainoastaan tämän\nmaailman, pappien ulottuu taivaasen. Edelliset vallitsevat ruumista,\nviimmemainitut sielua; edellisten vallassa ovat yksityiset maakunnat\nja valtakunnat, Kristuksen sijaisena hallitsee paavi koko maanpiiriä.\nPappeus on Jumalan asettama, maallinen valta perustuu Nimrodin,\ntuon voimallisen metsästäjän, anastukseen. Kuninkuus määrättiin\nJuutalaisille rangaistukseksi heidän Jumalasta luopumisen tähden,\npaavikunta on Jumalan lahja kansojen pelastukseksi. Missä vain\nmaallinen valta on uskaltanut kirkkoa vastustaa, on se sortunut,\nKoranin lahkon yrityksestä hamaan tähän päivään\".\n\nMutta jyrkästi vastusti Filipin puolue paavin sekaantumista maallisen\nvallan asioihin. Se toimitti Innocentiukselle kirjoituksen,\njossa ankarasti moitittiin hänen legaatiensa käytöstä Saksassa.\nPuolue vaati itselleen täydellistä vapautta kuninkaanvaalin\nratkaisemisessa. Tyytymättömyys karttui niihin määriin, että joukko\nSaksan mahtavimmista papeistakin liittyi Filipin puolueesen.\nTaitavan valtiomiehen tavoin alkoi Innocentius nyt solmia sovintoa\nkuninkaanehdokkaiden välillä. Tällä kannalla olivat asiat, kun Filip\nodottamatta poistui näyttämöltä. Hän näet sai surmansa murhaajan\nkädestä (1208). Nyt julisti Innocentius Saksan kansalle, joka ainakin\nhetkeksi oli kyllästynyt noihin alituisiin sisällisiin taisteluihin,\nettä \"Jumalan tuomio oli määrännyt Oton kuninkaaksi\". V. 1209\nvihki hän Roomassa juhlallisesti tämän ruhtinaan keisariksi, ja\nnapisematta suostui siihen Saksan kansa. Vaan ennen pitkää ilmaisi\nwelfiläinen keisari hyvinkin selvästi, ettei hän suinkaan aikonut\nolla niin kuuliaisena paaville, kuin tämä oli olettanut. Huolimatta\nsovinnonehdoista marssi hän sotajoukkoineen Italiaan, laskeakseen\nvaltansa alle kirkkovallan ja paavin muut omistamat maat, jotka oli\nluvannut kirkolle. Lisäksi koetti hän liittää valtakuntaansa Sicilian\nkuningaskunnankin, riistääksensä sen Rooman suojelusherruudesta\nynnä paavin ja Hohenstaufein yhteisestä läänityskuninkuudesta.\nRohkea yritys, jonka Innocentiuksen valtioviisaus ja rautainen\nvoima ennen pitkää oli tekevä tyhjäksi! Nuori Fredrik oli juuri\ntähän aikaan päässyt lailliseen ikään. Innocentius julisti Oton\npannaan ja lähetti holhottinsa Saksaan valvomaan Hohenstaufien\nsorrettuja oikeuksia (1210). Laajentaen kirkkovaltaa ja tukien\nmuutenkin asemaansa Italiassa, odotti Innocentius tyyneenä Oton\nperikatoa. Fredrik otettiin riemulla vastaan; turhaan koetti Otto\nhäntä, tuota mainehikkain esi-isäin toivorikasta, paavin siunaamaa\nja tukemaa nuorukaista vastaan asemaansa säilyttää. Supistumistaan\nsupistui hänen puolueensa, kunnes _Fredrik II Hohenstaufi_ v. 1214\ntunnustettiin yksimielisesti Saksan kuninkaaksi ja kruunattiin\nkeisariksi Achenissa (1215).\n\nInnocentius oli voittanut: paavikunnan yliherruus Saksansa oli\nsyvään juurtunut kansan katsantotapaan. Mutta etäämmälle loi hän\nsilmänsä. Tarkkaan seurasi hän koko kristikunnan vaiheita, sillä\nkaikkia sen maita piti hän suurena valtakuntanaan, niiden ruhtinaita\nja kuninkaita palvelijoinaan, joiden lakina hänen käskynsä oli\noleva. Onneton se, joka uskalsi vastustaa; kaikkein täytyi taipua,\nnöyrtyä. Portugalin ja Arragonian kuninkaat pakotettiin suostumaan\nvuotuisen veron suorittamiseen, Puolan, Unkarin, Böhmin, Serbian\nja Bosnian ruhtinaille laati hän lakeja. Kuninkaiden ja kansain\nhyvät niinkuin pahat ominaisuudet, ystävyydenliitot ja rauhat,\nväkivaltaiset pakkokeinot ja vapaudenyritykset, sanalla sanoen kaikki\nvaltiollisenkin elämän ilmiöt käytti hän Rooman maailmanvallan\nhyväksi.\n\nSemminkin on Innocentiuksen suhde Englantiin omiansa osottamaan,\nettä paavikunta, hänen kirkkoa hallitessa, oli kohonnut kunnian ja\nmahtavuuden kukkulalle, jos nim. sen kunnia ja mahtavuus mitataan\ntämän maailman pettävällä mittanuoralla. Viimmemainitussa maassa\nhallitsi siihen aikana _Juhana maaton_. Kun Kanterburyn arkkipiispa\nv. 1205 kuoli, eivätkä sikäläiset tuomioherrat sopineet hänen\njälkeistään valittaessa, määräsi Innocentius kenestäkään huolimatta\nkardinaali _Tapani Langthonin_ virkaan (1207). Kun kuningas ei\ntahtonut suostua tähän laittomuuteen, kirjoitti Innocentius hänelle\nuhkaavan varoituksen: \"Rakas poikani, älä paaduta itseäsi äläkä\nsyöksy arvaamattomaan onnettomuuteen; sillä vaikka sinua rakastamme\nja vaikka et kernaasti joutuisi kirkon rangaistuksen alaiseksi,\nniin täytyy meidän, ellet kolmen kuukauden sisään ole täyttänyt\ntahtoamme, erottaa sinut uskovaisten yhteydestä. Katso, joutsi on\njännitetty, pakene, pakene sitä nuolta, joka ei lennä taaksepäin,\njotta se ei iskisi sinuun syvää haavaa, jonka arpi ei katoa, vaikka\nhaava paranisikin\". Eikä ollut tämä vain tyhjä uhkaus. Kun ei\nJuhana taipunut näistäkään sanoista, julisti paavi hänen ja koko\nhänen maansa kirkonkiroukseen. Yhä vaan vastusti kuningas. Mutta\nInnocentius, jonka tapana ei ollut luopua vaatimuksistaan, vapautti\nnyt hänen alamaisensa uskollisuudenvalasta sekä kehotti Franskan\nkuningasta Filipiä valloittamaan Englannin. Joka ottaisi osaa\ntähän valloitusretkeen, saisi kaikki syntinsä paavilta anteeksi.\nUhkaava vaara sai kehnon kuninkaan pelosta vapisemaan: hän oli altis\nsuostumaan vaikka kuinka suuriin myönnytyksiin. Hierottuaan sovintoa\npaavin kanssa, vannoi hän tämän legaatille tyytyvänsä kirkon tuomioon\nja antoi hänelle näin kuuluvan kirjoituksen: \"Olen rikkonut kirkkoa\nvastaan; saadakseni Jumalalta armoa, luovutan minä -- en pakosta\nenkä pelosta, vaan Pyhän Hengen vaatimana -- koska ei minulla ole\nparempaa antaa, omien ja sukuni syntien lunnaaksi, Jumalalle ja\nHänen apostoleilleen, Pietarille ja Paavalille, äidilleni, pyhälle\nroomalaiselle kirkolle, herralleni, paavi Innocentiukselle ja hänen\nkatolisille seuraajilleen Englannin kuningaskunnan ynnä Irlannin,\nvasallina vastaanottaakseni nämä maat Jumalalta ja roomalaiselta\nkirkolta\" (1213). Sitte lähti hän kirkkoon, riisui siellä kruunun\nja muut kuninkaallisen vallan merkit päältään sekä vannoi omansa\nja jälkeläistensä puolesta vasallivalan paaville. Ylpeänä tallasi\npaavin legaati Juhanan veronalaisuuden merkiksi hänelle antamat rahat\njalkojensa alle. Vasta kun kuningas oli kutsunut takasin maanpakoon\nkarkoitetun Langthonin, vapauttivat piispat Innocentiuksen käskystä\nEnglannin kirkonkirouksesta. Mutta kohtasipa riemuitseva paavikunta\njuuri tässä maassa, jossa se vietti suurimman voittonsa, vastarinnan,\njota vastaan se aikojen kuluessa oli oleva kerrassaan voimaton.\nTarkoitamme uuden ajan vapaudenhenkeä, joka juuri samaan aikaan ensi\nkerran ilmenee, Ei suostunut Englannin kansa siihen orjanasemaan,\njohon kehno hallitsija oli sen koettanut laskea. Muutamat\nmahtavat paroonit ottivat Lontoon haltuunsa ja pakottivat Juhanan\nkirjoittamaan nimensä tuon kuuluisan _Magna Cartan_ alle, joka on\nEnglannin vapaan hallitusmuodon perustus (1215). Innocentius kirosi\ntapansa mukaan, kielsi Juhanaa pannan uhalla voimassa pitämästä\nMagna Cartan määräämiä kansan oikeuksia, vaati uppiniskaisia\nparooneja kuninkaalta pyytämään rikoksensa anteeksi sekä toimittamaan\nlähettiläitä Koomaan paavin suusta kuulemaan, kummoinen Englannin\nhallitus oli oleva. Samalla verrattomalla johdonmukaisuudella ja\nrautaisella voimalla kuin aina muulloinkin masensi Innocentius\ntämänkin vastarinnan. Masennettuna, maahan tallattuna, täytyi\nEnglannin totella. Mutta jos Innocentius olisi kuullut ja ymmärtänyt\nEnglannin kansan tukehutetun vapauden huokaukset, niin olisi hän\nkauhistuen tietänyt, että ne valmistivat perikatoa sille aatteelle,\njonka toteuttamiselle hän uhrasi neronsa ja voimansa. Mutta ei\nkuullut hänen korvansa näitä huokauksia eikä nähnyt hänen silmänsä\nnoita uuden ajan valon enteitä, joita jo alkaa näkyä keski-ajan\npilviin peittyneen taivaan reunalla.\n\nJo ennenkuin Innocentius ryhtyi yllämainittuun taisteluun\nEnglannin kanssa, oli hän pakottanut Franskan mahtavan kuninkaan\nFilipinkin tunnustamaan, että kirkon valta oli kaikkea maallista\nvaltaa suurempi. Filip oli nim. saanut piispansa julistamaan\nlaittomaksi hänen tanskalaisen prinsessan _Ingeborgin_ kanssa,\njohon hän oli kyllästynyt, solmimansa avioliiton, sekä mennyt\nuusiin naimisiin. Tanskan kuningas _Knut_, joka oli Ingeborgin\nveli, pyysi Innocentiusta puolustamaan syyttömästi hyljätyn\nkuningattaren oikeutta. Heti vaati Innocentius Filipiä luopumaan\nluvattomasta avioliitostaan ja ottamaan Ingeborgin puolisokseen.\nKuningas ei huolinut paavin uhkaavasta vaatimuksesta senkään\nverran, että olisi saapunut _Dijonin_ kirkolliskokoukseen, missä\nasia oli tutkittava. Hänen valtuuttamana esiintyi sen sijaan\nlähetyskunta, jyrkästi vastustaen kirkolliskokouksen oikeutta\nsekaantua koko kysymykseen. Mutta Innocentius oli edeltäpäin antanut\nlegaatilleen käskyn epäröimättä ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin.\nPuoliyön aikana ilmoitti kirkonkellojen kumiseva ääni, että kirkon\ntuomio uhkasi Franskan kansaa. Sitten lähdettiin tulisoittojen\nvalaisemassa juhlasaatossa tuomiokirkkoon, missä legaatti alttarilta\n\"Jesuksen Kristuksen nimessä\" julisti Franskan kuninkaan koko maan\nkirkonkiroukseen. Päätös ilmoitettiin 20 päivän perästä koko maassa.\nKaikki jumalanpalvelus lakkautettiin, ainoastaan välttämättömimmät\nkirkolliset toimitukset toimitettiin ja nekin hiljaisuudessa,\nikäänkuin varkain. Synkkämielinen alakuloisuus valtasi koko kansan,\nuhkaamalla uhaten milloin tahansa purkautua ilmi kapinaan. Mutta\nvielä oli kuningas taipumaton, väijyen leppymättömällä vihalla\nniitä pappeja, jotka, kuuliaisina paaville, tarkkaan noudattivat\nkirkonkirouksen määräyksiä. Vaan ei aikonut Innocentius peräytyä.\nVielä oli hänellä yksi keino käyttämättä, joka oli masentava kopean\nkuninkaan. Filip tiesi sen, hän älysi, että koko kansa nostaisi\nkapinan häntä vastaan, jos paavi julistaisi _hänen_ pannaan.\nPeläten tätä iskua, lähetti hän lähettiläitä Roomaan pyytämään,\nettä riitakysymystä uudestaan tutkittaisiin. Jyrkästi kieltäytyi\nInnocentius, mitään peruuttamatta vaati hän ehdotonta kuuliaisuutta.\nVihasta kuohuen huudahti rohkea kuningas, tuo uljas ristiretkeläinen:\n\"ennen tahdon ruveta uskottomaksi. Kuinka onnellinen on Saladin,\nhänellä ei ole paavia!\" Mutta tämä oli hänen viimmeinen paavia\nvastaan lausumansa uhkaus. Jo v. 1201 sopi Filip julkisesti\nIngeborgin kanssa ja rikkoi julkisesti toisen avioliittonsa.\n\nTällä tavoin hallitsi Innocentius tämän maailman mahtavia, kaikkialla\ntoteuttaen periaatettaan: \"hengellinen valta on aurinko, maallinen\nkuu, joka loistaa vain lainatulla valolla\". Ennenkuin päätämme tämän\nmerkillisen miehen elämäkerran, tulee meidän vielä silmäillä, miten\nhän valvoi kirkon hengellisiä etuja ja kristikunnan sisällistä\nkehkeytymistä. Tälläkin alalla esiintyy hän tuona voimallisena\njohtajana ja itsevaltiaana hallitsijana, joka säätää maailmalle\nlakeja. Vaan näissäkin toimissaan kääntää hän aikansa huomion\nulospäin tuohon ulkonaiseen loistoon ja mahtavuuteen, johon koko\nhänen elämänsä työ tavalla tahi toisella tähtää. Taistelun melske\nestää ihmisiä kuulemasta sydämmen syvimpiä tykityksiä, ulkonainen\nloisto häikäsee heidän silmänsä, jos Jumalan sanan valossa tahtovat\ntutkia mitä tuon kiiltävän kuoren alla on. Tahallansako tahtoi\nInnocentius hallitsemaltaan kristikunnalta, joka polvistui hänen\nvaltaistuimensa juuressa, salata totuuden, jotta pääsisi toteutumaan\nhänen lempiaatteensa: hengellisen vallan korottaminen kunnian ja\nmahtavuuden kukkulalle? Koettakaamme vastata tähän kysymykseen\ntarkemmin silmäilemällä hänen vaikutustaan kristikunnan edustajana ja\nkirkon johtavana henkilönä.\n\nOlemme nähneet, miten kristikunta murtunein voimin palasi kolmannelta\nristiretkeltä. Jo hallituksensa ensimmäisenä vuotena kehotti\nInnocentius länsimaiden mahtavimpia ruhtinaita lähtemään uudelle\nristiretkelle, jotta kristikunta vihdoinkin saisi omikseen nuo pyhien\nmuistojen maat. Viittaamalla Jesuksen sanoihin: \"joka minua tahtoo\nseurata, hän ottakoon ristinsä päällensä\", esitti hän kehotuksensa\nristin Herran ehdottamana vaatimuksena, väittäen noiden sanojen\nnimenomaan tarkoittavan juuri ristiretkiä uskottomia vastaan.\nValtioviisauttako, tahallista Jumalan sanan väärentämistäkö oli\ntämmöinen puhe? Joka niin arvelee, hän ei muista, että Innocentius\noli eksyneen aikansa lapsi, ja että häntä tässä elähyttää ajatus,\njota ei ainoakaan hurskas ihminen siihen aikaan olisi tahtonut\nvastusta. Että tähän sitten epäilemättä liittyi vallanhimoisiakin\ntuumia, se on toinen asia, vaan se ei koske arvostelun ydintä. Ettei\nInnocentiuksen hallitsijasydän jäänyt kylmäksi tuolle keski-ajan\nmonessa suhteessa valtaavan jalolle uskonnolliselle innostukselle,\njoka sai risti-joukot liikkeelle, se ei suinkaan tahrannut\nhänen mainettaan, sillä keski-ajan kristittynä on hän tietysti\narvosteltava. Eikä sekään seikka alenna Innocentiusta jälkimaailman\nsilmissä, ettei tämäkään ristiretki tuottanut mitään pysyväisiä\nhedelmiä, että se oli turhaa ponnistusta, niinkuin edellisetkin\nolivat olleet. Tuohan oli koko aikakauden yhteinen erehdys, josta ei\nhäntä saa syyttää enemmän kuin muita sen ajan johtavia henkilöitä.\nUskonnollinen innostus esti heitä ottamasta lukuun varovaisuuden ja\nmaltillisen valtioviisauden vaatimuksia.\n\nMitä muutoin tämän _neljännen ristiretken_ vaiheisin tulee, ovat\nsen pääpiirteet seuraavat. Ristijoukot kokoontuivat _Venedigin_\nmahtavaan merikaupunkiin, jatkaaksensa sieltä meritse matkaansa\nitämaihin. Autettuaan kaupungin hallitsijaa eräässä sodassa, antoivat\nristiretkeläiset houkutella itsensä asettamaan Konstantinopolin\nkarkoitetun keisarin _Iisak Angeluksen_ hänen valtaistuimelleen.\nMutta kun heille luvattua rahasummaa ei maksettu, valloittivat\nhe Konstantinopolin, joka nyt tuli uuden n.s. _latinalaisen\nkeisarikunnan_ pääkaupungiksi (1204). Liiaksi varhain riemuitsi\nInnocentius tästä näennäisestä voitosta, sillä uusi valtakunta ei\npystynyt mitään toimittamaan Palestinan valloittamiseksi. Vaan\ntästä huolimatta kehotti hän kristikuntaa jatkamaan taistelua\nuskottomia vastaan, luvaten jokaiselle Palestinaan rientävälle\nristiretkeläiselle tahi yritystä muulla tavoin kannattavalle täyden\nsynninpäästön. Mikä eksyttävä, vaarallinen lupaus! Jos Innocentius\narmonkerjäläisenä olisi nöyrtynyt Hänen eteensä, jolla ainoalla on\nvalta antaa synnit anteeksi, niin ei olisi hän tähän tapaan puhunut.\nMutta hän on pyrkinyt ja päässyt hallitsijan asemalle, jolta hän ei\nvoinut käsittää evankeliumin salaisuutta, vaikka Valduslaiset sitä\njuuri siihen aikaan totuuden Hengen kutsumina maailmalle julistivat.\n-- -- Että Innocentius, innostuttaessaan kristikuntaa taisteluun\nuskottomia vastaan, edustaa sen ajanhengen vaatimuksia, joka ei\nvähällä aivo luopua pyhän maan omistamisesta, sen todistaa ennen\nkaikkea n.s. _lasten ristiretki_. Meidän raitisjärkisen aikakauden\nihmisten on vaikea uskoa todeksikaan, että monta kymmentä tuhatta\nalaikäistä jätti hyvästi vanhemmilleen ja kodilleen uhrataksensa\nitsensä tuon saman suuria tavottavan aatteen edestä. Eräs\nfranskalainen paimenpoika hänen nimensä oli _Tapani_ -- kulki v. 1212\nkylästä kylään, kaupungista toiseen, kehottaen poikia ja nuorukaisia\nseuraamaan häntä ristiretkelle Palestinaan. \"Herra Jesus Kristus anna\nmeille pyhä risti\", kaikui hänen hento äänensä, ja ennen pitkää oli\nhänen seuraajiensa luku kasvanut 30 tuhanteen. Kun heiltä kysyttiin,\nminne matkustivat, vastasivat he säteilevin silmin: \"me menemme\nluokse Jumalan ja tahdomme etsiä ristiä tuolla puolen merta\". Mutta\nväleen oli katkera todellisuus poistava nämä kauniit toiveet heidän\nsydämmistään. Saavuttuaan Marseilleen, joutuivat he orjankauppiasten\nkäsiin. Viisi laivaa vei suurimman osan näistä keski-ajan\nmielikuvituksen eksyttämistä uhreista Egyptiin, missä he myytiin\norjiksi, muut kaksi joutuivat haaksirikkoon Sardinian luona. Samaan\naikaan lähti Mainzin seuduilta toinen parvi -- sen lukua arvostellaan\n7,000 -- Genuaan, mistä jumalallisen ihmeen kautta toivoivat\npääsevänsä pyhään maahan. Nämäkin lapset joutuivat matkalla rosvojen\nkäsiin, ei ainoa heistäkään saanut nähdä pyhien toivojensa ihmemaata.\n-- \"Nämä pojat ovat nuhteena meille\" lausui Innocentius III, saatuaan\nkuulla tämän lasten ristiretken ihmeellisistä vaiheista. Älkäämme\nvastustako hänen sanojaan, vaikka ne suureksi osaksi perustuvatkin\nkeski-ajan erehdyksiin, sillä ne sisältävät herättävän totuuden, joka\nmeillekin voi paljon opettaa, jos vain oppia tahdomme.\n\nInnocentius III:nen aika on ristiretkien aikakausi. Paljon verta\nsilloin vuodatettiin \"Jesuksen nimessä\". Paitse noita varsinaisia\nristiretkiä pyhään maahan, kertovat silloiset aikakirjat\nmuistakin verisistä taisteluista pakanoita vastaan. V. 1202 astuu\ntaistelutantereelle silloin perustettu _Kalpaveljesten ritarikunta_,\njoka tulella ja miekalla levitti kristinuskoa _Virossa, Liivin_ ja\n_Kuurinmaalla_. Yhdyttyään Saksalaisten ritarein kanssa (1237),\npakottivat he myöhemmin _Preussinkin_ pakanalliset asukkaat, joiden\nkeskuudessa jo aikuisemmin kristinuskoa oli saarnattu, kovan ja\npitkällisen taistelun jälkeen nöyrtymään kirkon orjuuttavan ikeen\nalle. Sanomme sitä orjuuttavaksi ikeeksi, sillä semmoiselta se näistä\npakosta kääntyneistä ihmisistä kauan tuntui. Vasta heidän lapsensa,\njotka jälleen saivat autioksi hävitetyn maan kasvamaan, oppivat\nvalistuneemman ajan koittaessa vähitellen käsittämään Jesuksen\nsanoja: \"minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä\". --\nInnocentiuksen kunniaksi tulee meidän mainita, että hän, monesti\nankarasti moittien kristittyjen julmuutta, kehotti ristiretkeläisiä\nsääliväisyydellä kohtelemaan pakanoita.\n\nMutta kertoopa kirkkohistoria toisestakin \"ristiretkestä\", jossa\ntuo mainehikas paavi ei suinkaan esiintynyt sääliväisenä ja jonka\nveriset vaiheet tuomiten todistavat häntä vastaan. Olemme kertoneet\nValduslaisista ja heidän keski-ajan yön pimeässä virittämästään\nkirkkaasta valosta. Tätä valoa ei kirkko suvainnut, sillä säälimättä\nse paljasti eksyneen kristikunnan paheet, vetäen niitä Jumalan\nsanan tuomioistuimen eteen. Paavin kiellosta huolimatta jatkoivat\nhe siunauksesta rikasta työtään, kooten evankeliumin saarnalla\nyhä enemmän sieluja Herralle. Etenkin huomattavana oli heidän\nvaikutuksensa Etelä-Franskassa, missä heitä _Albigeois_ nimisen\nmaakunnan mukaan kutsuttiin _Albigenseiksi_. Tuon tuostakin\nvalittivat piispat paaville \"harhaoppisuuden\" leviämistä, eikä ollut\nInnocentius III, jonka tuumiin näiden evankeliumin julistajain toimet\neivät ensinkään soveltuneet, hidas ottamaan valituksia korviinsa.\nRatkaisun hetki tuli, kun eräs hänen Albigensein luo lähettämänsä\nlegaati matkallansa murhattiin. Tietysti syytettiin Albigensejä\nmurhasta, ja Innocentius uskoi syytöksen todeksi, vaikka se oli\naivan perätön. Hän tarttui kynään ja kirjoitti: \"aseisiin kristityt\nsotilaat, ja sinä, kristitty kuningas [Hän tarkoitti Franskan\nkuningasta Filipiä, jota hän ennenkin oli muistuttanut kirkon\nystäväin velvollisuuksista harhaoppisten kukistamiseksi.], kuule,\nmiten veren ääni vaatii kostoa\". Kaikille seikkailijoille antoi hän\nluvan ryöstäen hyökätä Albigensein rikkaisin maihin -- lupasipa\nheille synnit anteeksi, kun vain ottaisivat hävittääkseen nuo kirkon\nkirotut vastustajat. Saaliinhimo ja eksynyt, hurja uskonnollinen into\nkokosi ennen pitkää 100,000 miehen suuruisen ristijoukon, joka julman\n_Simon Montfortilaisen_ johtamana v. 1209 alkoi kauheaa verityötään\nnoiden jalojen totuuden puolustajain riveissä. Albigensit, joiden\npäällikkönä oli _Toulousen_ kreivi _Raimund_, tuon ennenmainitun\nkuuluisan ristiretkeläisen polvelainen, koettivat puolustaa\nitseään, vaan kaatuivat joukottain totuuden marttyyreina. Sen\nvoiton Herra heille soi, ja se on voitoista suurin. Etenkin verinen\noli _Beziersin_ kaupungin valloitus. Kun ristijoukko rynnäköllä\noli saanut kaupungin haltuunsa, alkoi kauhea hävitys; taistelussa\nkaatuneitten, poltettujen tahi muulla tavoin surmattujen luku oli\n20,000. Joskus epäilivät itse nuo raa'at sotamiehetkin jatkaisivatko\nveristä työtään, koska kaupungissa saattoi löytyä oikeauskoisiakin,\nvaan paavin lähettiläs _Arnold_, joka tarkkaan valvoi herransa\njulistaman tuomion toimittamista, kehotti heitä vaatimalla\ntehtäväänsä toimittamaan, lausuen: \"surmatkaat, surmatkaat, kyllä\nHerra löytää ja tuntee omansa\". Tämmöiset kehotukset poistivat\njälleen tuon hetkisen sääliväisyyden heidän sydämmistään. Nehän\nolivat paavin, Kristuksen sijaisen lähettilään sanoja! Julmemmin\nei pakanallinen Rooma muinoin vuodattanut Jesuksen tunnustajain\nverta, kuin kristitty Rooma tässä tilaisuudessa. Veritodistajain\nkirkosta on tullut julma itsevaltias, joka säälimättä tahraa\nkätensä viattomalla verellä. Oi, että se toki jo näkisi, \"mistä\nse on langennut\", tahi ainakin lakkaisi vainoomasta tuota pientä\njoukkoa, joka, kuuliaisena Herran sanalle, virittää evankeliumin\nvaloa yön pimeässä! Vaan se ei näe surkeata tilaansa, sillä se ei\ntahdo sitä nähdä, eikä lakkaa se Albigensejä vainoomasta. Raimund\nkreivi koetti aikaansaada sovintoa, ja itse Innocentiuskin näytti\nolevan siihen taipuvainen, mutta Simon Montfortilainen, joka paavin\nsuostumuksella oli ottanut Albigensien alueen haltuunsa ja salaa\noli liitossa tuon julman Arnoldin kanssa, esitti vastustajalleen\nniin ankarat ehdot, että Albigensit päättivät taistella viimmeiseen\nasti. Yhä hurjemmaksi kävi taistelu; mitä hirvittävimpiä ilkitekoja\ntehtiin molemmin puolin. Ihmisiä poltettiin, hirtettiin ja mestattiin\njoukottain, ei enää säälitty niitäkään, jotka, peläten kuolemaa,\nlupasivat olla kirkolle kuuliaiset. Tuon tuostakin koetettiin saada\naikaan rauhaa, vieraat ruhtinaatkin puuttuivat tässä tarkoituksessa\nasiaan, vaan vallanhimoisen Simon kreivin verenhimo ei tyytynyt,\nennenkuin Albigensit olivat kokonaan masennetut ja heidän maansa\nautiona erämaana. Kaksikymmentä vuotta kesti tätä veristä näytelmää.\nSen loppuvaiheet eivät enää kuulu Innocentiuksen aikakauteen, jonka\nvuoksi niistä paremmin sopii kertoa toisessa paikassa, Kylliksi\nolemmekin silmäilleet tämän taistelun kauhuja, voidaksemme arvostella\nInnocentiuksen kantaa ajan painavimman kysymyksen suhteen. Totuuden\nHenki vaikutti voimallisesti näissä Albigenseissä, mutta -- miksi\nepäilisimme sitä lausua -- Innocentius rakasti enemmän pimeyttä\nkuin valkeutta. Ankaralta kuuluu tämä tuomio, vaan ken voi väittää,\netteivät nämä samat ainakin suuressa määrässä sovellu häneen.\nYlpeästi hän nimitti itseään Pietarin seuraajaksi, vaan miten\nnoudatti hän Herran tälle apostolille lausumaa kehotusta: \"ruoki\nminun karitsojani, kaitse minun lampaitani?\" Parhaan ravinnon hän\nlaumaltaan kielsi, karkottaen sitä miekka kädessä Jumalan sanan\nviheröitsevältä laitumella takaisin erämaahan. Totta on, ettei hän\nitse tätä laidunta tuntenut, mutta siitä emme saa yksin syyttää\nsitä eksynyttä aikaa, jonka lapsi hän oli. Vaan mihin määrin hän on\nsyyllinen, sen tietää yksin sydänten tutkija, kaikkinäkevä Jumala.\nHänen on lopullinen tuomio, eikä ihmisten.\n\nSeitsemäntoista vuotta oli Innocentius johtanut kristikuntaa,\nverrattomalla nerolla ja taidolla oli hän korottanut kirkon\nennen arvaamattomaan mahtavuuteen, vaan toteuttamatta oli vielä\nhänen lempitoivonsa: Herran haudan vapauttaminen uskottomain\nkäsistä. Ei tahtonut hän luopua tuosta toivosta, ja siinä\ntarkoituksessa kutsui hän koko kristikunnan suureen kokoukseen\nRoomaan. Se pidettiin v. 1216 ja on kirkkohistoriassa tunnettu\nnimellä _neljäs lateraanikokous_. Ei milloinkaan ennen ollut\nmaailma niin loistavaa kokousta nähnyt. Itämainen kirkkokin oli\nnoudattanut kutsumusta, vaikka se jo aikoja sitten oli rikkonut\nkaiken yhteyden roomalaisen kirkon kanssa. Tämän vaikutti yhteinen\nvihollinen idässä, latinalaisen keisarikunnan perustaminen, joka\nliitti länsi- ja itämaat entistä likempään yhteyteen toisiinsa,\nvaan epäilemättä suuressa määrässä myöskin Innocentiuksen tavaton\nmaine, joka täytti koko maailman hämmästyksellä ja uteliaisuudella.\nNuo neljä patriarkkaakin olivat joko itse saapuneet Roomaan\ntahi lähettäneet edustajia. Paitse heitä nähtiin kokouksessa 71\narkkipiispaa ja metropoliittaa, 412 piispaa, 900 abottia, miltei\nkaikkein länsimaisen kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä y.m. --\nyhteensä 2,283 henkeä. Innocentius avasi kokouksen juhlallisella\npuheella, jossa hän, viitaten ajan paheisin, etenkin lahkolaisten\nkarttuvaan lukuun, moitti, pappia velvollisuuksien laiminlyömisestä\nja kehotti heitä paremmin kuin ennen valvomaan kirkonkuria sekä\nahkerammin saarnaamaan. Ei häntä pilkattu, hänen näitä lausuessaan,\nsillä hän oli itse etevä saarnaaja ja järjestyksen mies, joka\ninhosi epäsiveyttä ja jumalatonta menoa. Kuten edellisestä luvusta\ntiedämme, vahvisti kokous kirkon silloisen opin ja muun tavaksi\ntulleen järjestyksen. Moni näistä päätöksistä luo synkät varjot\nInnocentiuksen aikakauteen, vaan toiset olivat suureksi siunaukseksi\nkeski-ajan kansoille, jotka vasta olivat oppimassa kristinuskon\nalkeita ja jotka sen mukaan olivat johdatettavat. -- Tuumiessaan\nyleistä ristiretkeä pyhään maahan, jonka ajatuksen innostuttamana\nkristikunta vielä lähes sata vuotta oli taisteleva, erehtyi kokous\nniinikään, vaan tämä erehdys on aivan toista laatua kuin siihen\nliittyvä tuuma, tulella ja miekalla taistella \"harhaoppia vastaan\",\njohon tuumaan kirkon johtajat nyt yksimielisesti sitoutuivat. Nuo\nkristikunnan turhat verenvuodatukset itämaissa eivät syökse kirkkoa\nperikatoon -- ne yritykset raukeavat itsestään, sillä ne perustuvat\nihmisten unelmiin, jotka jo raitis järkikin ennen pitkää älyää\nvääriksi. Mutta totuuden vainoominen on perkeleen työtä, ja se\nseurakunta, joka hänen pettämänä näin julkisesti ottaa toimittaakseen\ntätä työtä, on perikadon partaalla.\n\nInnocentius III on ihmiskunnan merkillisimpiä henkilöitä. Hänen\ntavaton hallitsijakykynsä laski maailman kansat ja ruhtinaat\nhänen valtaistuimensa juureen, nöyryyttäen heitä palvelemaan sitä\naatetta, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi kaikki voimansa. Tämä\naate on paavikunnan korottaminen mahtavuuden ja kunnian kukkulalle.\nArvosteltuna paavikunnan kannalta on Innocentius suuri, verrattoman\nsuuri. Mutta itse aate on väärä, sillä se sotii kristinuskoa vastaan,\nja on siis sortuva, miten jaloilta ja historiallisesti oikeutetuilta\nsen ilmiöt sitten monesti näyttänevätkin. -- Joka kieltäen itsensä\nja maailman seuraa Jesusta, hän ei puhu eikä toimi Innocentiuksen\ntapaan. Pieneksi supistuu kristinuskon kannalta tämän paavikunnan\nmahtavimman edustajan maine.\n\nInnocentius III kuoli Heinäkuun 16 p. V. 1216, 56 vuoden ikäisenä.\nÄkillinen kuumetauti tempasi hänen tämän elämän varjoelosta, missä\nsilmä pettää ja lukemattomat äänet eksyttävät, todellisuuden vakaviin\noloihin, missä erehtymätön _totuus_ yksin on tuomarina.\n\n\n\n\nXIV.\n\nSuomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.\n\n\n    Raadolliset ja köyhät etsivät vettä, ja ei ole; heidän kielensä\n    kuivettuu janosta; mutta minä, Herra, tahdon heitä kuulla, minä\n    Israelin Jumala en tahdo heitä hyljätä. Jes. 41: 17.\n\nKun kirkkohistorian suurelta näyttämöltä Euroopan sivistysmaissa\npalajamme syrjäiseen Suomeen, nähdäksemme mitä hedelmiä Henrik\npiispan täällä kylvämä siemen on kantanut, aukeaa eteemme kolkko\nnäköala. Pakanain ympäröimänä ja monen myrskyn hävittämänä taistelee\ntuo pieni seurakunta kovaa taistelua, jossa sen heikot voimat\nmonesti ovat kokonaan uupua. Historia ei pitkään aikaan kerro paljon\nmitään Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan surman jälkeen,\nikäänkuin epäilisi se lukea omakseen kansan, joka tällä tavoin on\nkohdellut evankeliumin saarnaajaa. Äänetönnä toimittaa pitkä hallayö\ntuhotöitään kirkon pienellä viljavainiolla esi-isiemme maassa.\nToivottomalta näyttää pitkään aikaan kristinuskon tulevaisuus\nSuomessa.\n\nNiistä niukoista tiedoista Suomen seurakunnan vaiheista Henrik\npiispan kuoleman jälkeen, jotka ovat tarjona venäläisissä\naikakirjoissa ja muutamissa paavien kirjeissä, käy selville, että\nalituiset sodat hävittäen estivät kristinuskon juurtumista maassa.\nPakanalliset Hämäläiset ja Karjalaiset, joihin Venäläiset monesti\nliittyivät, tekivät tuon tuostakin hävitysretkiä Lounais-Suomeen,\neivätkä pysyneet Suomalaisetkaan alallaan, vaan hätyyttivät usein\nitäisiä naapureitaan sodalla. Niin tekivät he v. 1164 laivoilla\njonkunlaisen ristiretken noita Ruotsin vallan yhteisiä vihollisia\nvastaan, tunkeutuen Nevajokea myöten aina Laatokan kaupunkiin, missä\nhe kuitenkin lyötiin. Tämä retki on merkillinen siitäkin syystä,\nettä se oli ensimmäinen noista Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista,\njoiden hävitysten alaisena isänmaamme sittemmin niin monesti oli.\nRuotsin hallituksen toimeenpanema retki ei kuitenkaan liene ollut,\nvaan kirkonmiesten ja yksityisten ristiretkeläisten. Tästä emme\nsuinkaan saa päättää kristinuskon vakaantuneen Varsinais-Suomessa.\nKaikki osottaa päinvastoin, että itse kansa hyvinkin vastahakoisesti\ntaipui uuden uskonnon ja vieraan vallan alle.\n\nMiten tarkkaan Rooman paavit seurasivat lähetystointa etäisissäkin\nmaissa, todistaa se seikka, että jo Aleksanteri III eräässä kirjeessä\nvuodelta 1171 tahi 1172 puhuu Suomen nuoresta seurakunnasta.\nValittaen Suomalaisten epäuskollisuutta, kertoo kirje, miten\nhe, vihollisten heitä hätyyttäessä, turvautuivat Ruotsalaisiin,\nvakuuttaen pysyvänsä kristittyinä ja pyytäen saarnaajia, jotka\nheille opettaisivat kristinuskoa, vaan että he, saatuansa rauhan\nvihollisiltaan, heti olivat alttiit luopumaan kirkosta. Aleksanteri\nkehottaa Ruotsalaisia pakottamaan Suomalaisia papeille luovuttamaan\nkaikki varustetut paikkansa, jos heillä semmoisia oli, tahi ainakin\nvaatimaan heiltä semmoista takausta, etteivät enää voisi pettää\nkirkkoa. -- Tämä merkillinen kirje osottaa selvästi, miten vaikea\nSuomen heikon seurakunnan tila oli noiden alituisten sotien hurjassa\nmelskeessä. Jos sen säilyminen olisi riippunut ihmisten takauksista\nja lupauksista, olisi se ollut perikadon oma, vaan sen tulevaisuus\noli Herran hallussa ja sentähden se ei ollutkaan toivoton, vaikka\nkuinka pimeältä näyttikin.\n\nSilminnähtävästi ei Suomi vielä siihen aikaan ollut eri\nhiippakuntana. Se näkyy selvästi yllämainitusta paavin kirjeestä,\njossa puhutaan Ruotsin arkkihiippakunnasta. Sen alle kuuluvina\nsanotaan nim. _Skaran, Linköpingin_ ja _Vesteråsin_ hiippakuntain\nolevan, vaan Suomen piispaa ei mainita. Epäilemättä kuului Suomen\nseurakunta silloin vielä Upsalan hiippakuntaan, jonka piispa\n_Stefanus_ v. 1164, Aleksanteri III:nen ollessa maanpaossa Franskassa\n_Sensin_ kaupungissa, vihittiin Ruotsin arkkipiispaksi, kuitenkin\nsillä ehdolla, että hän ja hänen jälkeisensä yhä edelleen olisivat\nLundin arkkipiispan ylivallan alaisina. Mainitaan kyllä kaksi Ruotsin\nmiestä, _Rudolf_ ja _Folkvinus_, jotka p. Henrikin jälkeen paimenina\nhoitivat Suomen seurakuntaa, mutta vaikka heidän jälkeistään, piispa\n_Tuomasta_, Ruotsin piispankronikassa nimitetään Suomen neljänneksi\npiispaksi, olivat he selvästikin ainoastaan Upsalan piispan tänne\nlähettämiä lähetyssaarnaajia. Semmoisena vaikutti Rudolf Suomessa\nvuosina 1158-1178, vaan mitä hän tällä rauhattomalla ajalla sai\naikaan Suomen sorretun seurakunnan hyväksi, siitä emme mitään tiedä.\nYksi tieto hänestä on kuitenkin säilynyt. Se todistaa, että hän\nuskollisesti hoiti vaikeata paimentointaan loppuun asti, pakenematta\nniitä vaaroja, jotka alituisesti uhkasivat hänen pientä laumaansa. V.\n1178 kävivät Karjalaiset -- niin kertoo kronika Suomen seurakunnassa,\nveivät Rudolfin vankina muassaan ja surmasivat hänen. Moni kuuluisa\nuskonsankari on turhaan toivonut saavansa tämmöistä muistopatsasta\nhaudalleen!\n\nV. 1186 tekivät Novgorodilaiset ryöstöretken Hämäläisten maahan.\nKentiesi tarkoittivat Venäläiset jo tällä sotayrityksellä estää\nRuotsin vallan leviämistä itäänpäin, taikkapa oli se vain noita\ntavallisia eri heimojen ja kansakuntien otteluja, joista keskiajan\nhistoria miltei joka lehdellä kertoo. Edellistä otaksumista\nkannattaa se seikka, että Karjalaiset, epäilemättä Novgorodilaisten\nyllytyksestä, tekivät sotaretken Ruotsiin asti. Eivätkä olleet nämä\nroomalaisen kirkon viholliset pohjassa vähäpätöisiä vihollisia, joita\noli helppo pakottaa peräytymään. Ruotsinkin, joka siihen aikaan\njo saattoi turvautua jonkunmoiseen sivistykseen ja jossain määrin\njärjestettyihin yhteiskunnallisiin oloihin, täytyi monesti pelätä\nheidän hurjaa sotaintoaan. Viimmemainitulla retkellään he esim.\nPolttivat kukoistavan _Sigtunan_ kaupungin ja surmasivat Upsalan\nsilloisen arkkipiispan _Johanneksen_, joka silloin sattui olemaan\nniillä seuduin. Miten vaikea Suomen turvattoman, oman onnensa nojaan\njätetyn seurakunnan asema oli näissä myrskyisissä oloissa, on helppo\narvata. V. 1191 purjehtivat Novgorodilaiset ja Karjalaiset jälleen\nlänteenpäin, ryöstäen ja hävittäen Hämäläisten aluetta, ja muutamia\nvuosia myöhemmin, v. 1198 uhkasivat he Suomen kirkkoa täydellisellä\nperikadolla. Suomalainen piispankronika kertoo nim., että he\nviimmemainittuna vuonna saapuivat _Turkuun_ [Ruotsiksi Abo, Åbo.\nTurkua pidettiin jo tähän aikaan Suomen pääkaupunkina, vaikka nimi\nvasta sanotussa piispankronikan kertomuksessa ensi kerran mainitaan\nhistoriassa.], jolla nimellä tarkoitetaan linnan ympärille vähitellen\nsyntynyttä kaupunkia. Maahan tasotettiin nyt tämä Ruotsin vallan ja\nkristinuskon vankin tue Suomessa. Seurakunnan esimiehenä oli siihen\naikaan Rudolfin jälkeinen Folkvinus. Mahdollisesti sai hän surmansa\ntässä tilaisuudessa, koskei hänen kuolemastaan missään mainita.\n\nTämmöisten koetusten myrskyissä laskettiin Suomen kirkon perustus.\nKolmannentoista vuosisadan koittaessa, näkyi täällä kristinuskosta\ntuskin jälkiäkään enää. Hyödyllistä on meidän, koetuksiin\nharjaantumattomien, jotka nautimme tämänkin kovan taistelun\nhedelmiä, muistaa, miten vaikea kristinuskon istutus isiemme maassa\noli. Totta on, että tämmöiset muistot eivät ole omiaan täyttämään\nsydämmiämme suruttomuuden kevytmielisellä riemulla, vaan nöyrtymisen\ntie onkin ainoa, jolla pääsemme käsittämään ja ylistämään Jumalan\nkäsittämätöntä armoa. -- Opettakoot nämäkin Suomen kirkon kovat\nkoetusvuodet, joiden verisiä vaiheita nyt olemme silmäilleet, meitä\nsalmistan kanssa tunnustamaan: \"ei meille Herra, ei meille, vaan\nsinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden\".\n\nEtteivät vihollisten hävitysretket kuitenkaan saaneet kristinuskon\nvaloa Suomessa kokonaan sammutetuksi, todistaa se seikka, että\nsuomalainenkin mies mainitaan niiden lähetyssaarnaajaa joukossa,\njotka kolmannentoista vuosisadan alussa levittivät kristinuskoa\n_Virossa_. Hänen nimensä oli _Pietari Kaikkivalta_. Mutta tämä onkin\nainoa tähän suuntaan viittaava näiltä ajoilta säilynyt todistus.\nToisenkin kertomuksen ovat aikakirjat säilyttäneet, vaan se on\naivan toista laatua. Tarkoitamme Innocentiuksen kirjettä Lundin\narkkipiispalle vuodelta 1209. Siinä kuvataan Suomen seurakunnan\ntilaa mitä synkimmillä väreillä. Kysymys piispan eli seurakunnan\njohtajan asettamisesta isänmaahamme näkyy olleen paavin tarkoitus.\nMoittien Suomalaisten uppiniskaisuutta ja valittaen maan kovaa\nilmanalaa, puhuu Innocentius sielunpaimenen vaikeasta asemasta\ntuossa pakanallisessa maassa, pitäen kelpo miehen saamista tähän\nvaikeaan virkaan miltei mahdottomana asiana. Vaikeuksien pakosta\nvapauttaa hän erään miehen, joka, vaikka olikin syntynyt laittomasta\navioliitosta eikä kirkon sääntöjen mukaan äpäränä olisi saanut\npapinvirkaa toimittaa, muutamia vuosia oli Suomessa saarnannut\nkristinuskoa ja jota kirjeessä sanotaan hyvinkin kykeneväksi, siitä\nkiellosta, joka esti häntä sielunpaimenen työtä toimittamasta, sekä\nmääräsi hänen Suomen piispaksi Kuka tämä mies oli, sitä ei tiedetä,\nja vielä seitsemän vuotta myöhemmin näyttää Suomen kirkko olleen\njärjestämättä. V. 1216 kirjoittaa nim. Sama paavi Ruotsin silloiselle\nkuninkaalle _Eerik Knuutinpojalle_, antaen hänelle apostolisen\nvahvistuksen sen maan omistamiseen, \"jonka kuninkaan edeltäjät ovat\npakanain vallasta temmanneet\". Sama kirje sisältää senkin määräyksen,\nettä Suomeen oli asetettava yksi tahi kaksi piispaa, joiden lähinnä\ntarkastajana oli oleva Upsalan arkkipiispa.\n\nKauan etsivät nuo harvat Suomen kirkon raunioilla huokaelevat\nkristityt ravintoa sieluilleen, mitään löytämättä. Mutta \"ei tahtonut\nIsraelin Jumala heitä hyljätä\", vaikka Hän heiltä kauan oli kasvonsa\nsalannut. Väleen oli Hän jälleen korottava kätensä Suomen sorretun\nkirkon avuksi.\n\n\n\n\nXV.\n\nFransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.\n\n\n    Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, ja\n    älä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen\n    sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni. Ps. 39: 13.\n\nKeski-aika on vastakohtien aika. Tämä totuus ilmaantuu selvästi\nuskonnollisenkin elämän ilmiöissä. Ulkonaisesti mahtavan kirkon\nhelmassa pukeutuu kristillisyys kernaasti loistavaan muotoon, mutta\najanhenki synnyttää ennen pitkää aivan vastakkaisiakin pyrinnöltä,\nkehottaen ihmisiä etsimään tyydytystä sieluillensa mitä ankarimman\nitsensäkiduttamisen koruttomalla tiellä. Jos kukaan, niin on se\nmies, jonka elämäkertaa tässä aivomme silmäillä, omiaan edustamaan\nviimmemainittua katsantotapaa.\n\n\"Pyhä\" _Fransiskus_ syntyi Assisin kaupungissa v. 1182. Hänen isänsä\noli rikas kauppias. Pojan omituinen, eriskummallisiin taipuva\nluonne ja vilkas äly herättivät jo varhain vanhempain ja perheen\ntuttavain huomion. Jotain hänen hehkuva mielikuvituksensa halasi,\nvaan mitä, sitä ei hän eivätkä muut vielä tietäneet; tulevaisuus\noli sen osottava. Nuorukaisena eli Fransiskus muutamia vuosia\nhyviä tuhlaavaisesti ja hurjasti. Muut moittivat häntä siitä,\narvellen hänen ennen pitkää joutuvan haaksirikkoon, mutta hänen\näitinsä (tarkka on äidin silmä!) Lausui: \"hänestä tulee vielä\nJumalan lapsi\". Yhtäkkiä tapahtui Fransiskuksessa perinpohjainen\nmuutos, vaan vielä toivottomammalta näytti monenkin silmissä nyt\nhänen tulevaisuutensa. Tuo suruton, elämän nautinnoihin mieltynyt\nnuorukainen, alkoi näet käydä arveluttavan miettiväiseksi ja\nalakuloiseksi. Ei häntä enää nähty tämän maailman iloisissa\nhuvituksissa, vaan aivan toisenkaltaisissa toimissa. Kieltäytyen\nelämän välttämättömimmistäkin tarpeista, etsi hän, kerjäläisen pukuun\npuettuna, kurjimpia sairaita, etenkin semmoisia, jotka sairastivat\ninhottavia tauteja. Näitä hän lähestyi ja hoiti mitä hellimmällä\nrakkaudella; ilosta säteili hänen silmänsä, kun hän esim. Suuteli\nspitaalisten haavoja. Turhat olivat kaikki varoitukset ja nuhteet,\neivät saaneet isän ankarat rangaistuksetkaan Fransiskusta luopumaan\ntuosta kummallisesta käytöksestä. Ihmiset pitivät häntä mielipuolena.\nEräänä päivänä saapui hän kotikaupunkinsa _Portiunkula_ nimiseen\nkirkkoon, jonka hän oli lahjaksi saanut ja sittemmin korjannut ja\nkauniiksi koristanut. Siellä kuuli hän saarnan, jonka ohjeena olivat\nJesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: \"Ei teidän pidä varustaman\nitseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskea teidän vyöllenne, eikä.\nEvässäkkiä. Matkalle, eikä kengillä eikä sauvalla\". Innostuksen\ntuli silmissään huudahti Fransiskus: \"juuri tuota minä halajan\",\npäättäen siitä hetkestä, kuuliaisena Herran käskylle ja luottaen\nyksin Hänen apuunsa, saarnata parannusta suruttomuuteen vaipuneelle\nkristikunnalle. Hän ei aivo omistaa _mitään_ maallista omaisuutta,\nsillä semmoiseen itsensäkieltämiseen vaativat Fransiskuksen\nkäsityksen mukaan nuo Herran opetuslapsilleen lausumat sanat, vaan\nkurjimman kerjäläisen muodossa, eläen almuista, kulkea kylästä\nkylään, kaupungista kaupunkiin, herättääksensä ihmisiä synnin unesta.\n\"Köyhyys on Kristuksen morsian, kaikkien hyveiden juuri ja kulmakivi.\nÄlköön kukaan hävetkö kerjätä, sillä kerjäläinen valmistaa antajalle\nautuutta, koska Kristus on sanonut: autuaampi on antaa kuin ottaa\"\n-- niin kuului tuon alttiiksiantavan Herran palvelijan eksynyt\ntodistus. Ei mikään ravinto hänestä ollut niin hyvää kuin kerjätty\nleipä. Täydellä syyllä sanoo eräs kirkkohistorioitsija Fransiskusta\nkerjäläisleivän ahmatiksi. Miten taitavasti kietoo sielunvihollinen\nnöyrimmätkin ylpeyden ansaan!\n\nFransiskuksen esiintyminen, hänen nöyrä, ehdoton\nalttiiksiantavaisuutensa, joka tyytyväisenä kärsi jos minkälaisia\nsolvauksia, hänen vakaat, pilkkaajille ja vihollisille yhtä\nystävällisesti kuin ystäville kaikkialla lausumansa tervehdyssanat:\n\"rauha olkoon teille\" ja ennen kaikkea tuo innostunut, sydämmeen\ntähtäävä parannussaarna teki valtaavan vaikutuksen lukemattomiin.\nMoni heräsi synnin unesta todistukseksi, että tuo omituinen\nparannussaarnaaja kaiken eksytyksen uhallakin oli elon Herran\nviinimäkeensä lähettämä työmies. Jo v. 1210 oli Fransiskus koonnut\nympärilleen 11 oppilasta, joiden joukossa oli yksi pappikin. Hän\nlähetti heidät, Herran esimerkkiä noudattaen, kaksittain maailmaan\njulistamaan ihmisille pelastuksen sanomaa. Heidän ohjesääntönsä oli\nyhtä yksinkertainen kuin se oli tarkkaan noudatettava. Se vaati\n_puhtautta, kuuliaisuutta_ ja _köyhyyttä_. Etenkin terotti Fransiskus\nmunkeillensa viimmemainittua määräystä, pitäen sitä perustamansa\nmunkkikunnan perustuksena ja voimana. \"Palatsista on vaikeampi päästä\ntaivaasen kuin mökistä. _Alastonna_ tulee sinun heittäytyä Vapahtajan\nsyliin\" lausui hän. Eräs toinen hänen todistuksensa kuuluu: \"Jumalan\nPojan kautta, joka meidän tähtemme tuli köyhäksi, on köyhyys tullut\nkuninkaalliseksi avuksi, valittujen leimaksi. Köyhä ihminen on\nKristuksen kuva; joka köyhää soimaa, hän pilkkaa Kristusta. Köyhyys\non munkkiyhdistyksen perustus. Jos munkit luopuvat köyhyyden\nvaatimuksista, kukistuu koko yhdistys\".\n\nFransiskus on virittänyt uuden aatteen munkkilaisuuden historiassa.\nKieltäen maailman, olivat munkit siihen asti eläneet erikseen muista\nihmisistä, hankkien itselleen elatusta viljelemällä luostareinsa\nmaita. \"Ulos maailmaan\" kuului Fransiskuksen kehotus, ja hänen\nmunkkiensa saarna kaikui ennen pitkää kristikunnan kaikissa maissa.\nMutta Fransiskanit eivät saaneet omistaa _mitään_; minkä elatukseen\ntarvitsivat, tuli heidän kerjäämällä hankkia.\n\nY. 1210 saapui Fransiskus pienen seuransa kera Roomaan, saadakseen\npaavin vahvistusta perustamansa munkkiyhdistyksen säännöille.\nInnocentius kohteli häntä ensin hyvin kopeasti, jyrkästi kieltäytyen\nhyväksymästä hänen esitystään. Pelkäsikö tuo mahtava paavi, joka\noli pakottanut koko kristikunnan nöyrään kuuliaisuuteen, noita\nkurjannäköisiä kerjäläisiä, jotka pyysivät saavansa saarnata\nJumalan sanaa ihmisille? Oliko hänen syytä olettaa, että he\nValduslaisten tapaan vastustaisivat kirkkoa ja paavikuntaa?\nFransiskuksen munkkisäännöissä oli määräys, joka riitti kumoamaan\nkaikki senkaltaiset epäilykset. Hän velvoitti nim. Munkkinsa\nuskolliseen kuuliaisuuteen kirkolle sekä sen määräämän opin\nehdottomaan noudantaan. Hän vaati heitä jyrkästi vastustamaan\nkaikkea harhaoppisuutta, sitoen heidät lujilla siteillä katoliseen\nkirkkoon. Kirkkohistoria todistaakin, että harhaoppisuus väheni ja\nkatolilaisuuden aate juurtui syvempään ihmisten sydämmiin kaikkialla,\nmissä nämä munkit vain liikkuivat. Ei Innocentiuskaan heitä pelännyt,\njos kohta se epäluulo, että kirkkoa vastustava henki, jonka vaikutus\njo siihen aikaan siellä täällä ilmaantui, Fransiskaneinkin kautta\npääsisi vaikuttamaan kansan syvissä riveissä, alussa häntä arvelutti.\nSilminnähtävästi ei häntä miellyttänyt Fransiskuksen kurjan halpa\nulkomuoto, ja mitä uuden munkkikunnan sääntöihin tulee, piti hän\nniitä luonnottoman ankarina; niiden noudattaminen oli hänestä\nmahdotonta. Vihdoin hän kuitenkin antoi Fransiskaneille luvan\nsaarnata. Heidän tuli vain joka paikassa, minne saapuivat, papistolta\npyytää lupaa, ennenkuin saisivat esiintyä. Vaikkei Fransiskus vielä\nsaanut vahvistusta säännöilleen, huomasi hän selvästi, että paavin\nmieli oli muuttunut. \"Menkäät\" -- niin lausui Innocentius nim.,\njättäessään hyvästi Fransiskaneille -- \"saarnatkaat parannusta. Jos\nJumalan armo lisää lukuanne, niin ilmoittakaat se meille; siinä\ntapauksessa myönnämme teille enemmän\".\n\nLisääntymistään lisääntyi Fransiskanein luku, ja valtaava oli heidän\nvaikutuksensa katolisen kirkon palveluksessa, Etenkin oli perustajan\nesiintyminen omiaan herättämään ihmisiä välinpitämättömyyden unesta.\nFransiskuksesta löytyy mitä kummallisimpia kertomuksia, joiden\ntodenperäisyyteen emme suinkaan saa ehdottomasti luottaa, koska\nlegendat ovat hänen elämäkertaansa ylinmäärin koristaneet. Vaan\nlöytyypä paljon tosikertomuksiakin, ja nämä osottavat selvään, ettei\nhän suinkaan ollut mikään tavallinen mies, vaan yksi niitä, jotka\ntodellakin ansaitsevat huomiotamme. Fransiskus oli harvinaisen\nrunollinen henkilö. Itse hänen elämäkertansa heikkoihin puoliin,\njotka monesti tekevät hänen esiintymisensä naurettavaksikin, painaa\nviehättävä, sydämmeemme vaikuttava runollisuus sovittavan leimansa,\nohjaten ajatuksemme jokapäiväisen elämän pienistä oloista aatteiden\nyli-ilmoille. Joka näki hänen säteilevät silmänsä ja älysi mikä\nniille tuon omituisen loiston antoi, hän ei inhonnut Fransiskuksen\nruokotonta ulkomuotoa, ei tuota pitkää, takkuista partaa eikä hänen\nkalpeita, kärsimisistä rujostuneita kasvojaan eikä halveksinut hän\nmiehen ryysyistä ja likasta munkkipukua. [Fransiskanit käyttivät\nharmaata pukua, johon oli liitetty niskassa riippuva päähine. Vyön\nverosta käyttivät he köydenpäätä. Jalat olivat paljaat. Mallin sai\nFransiskus Assisin seudun paimenilta, joiden puku oli semmoinen.]\nPäinvastoin oli hän altis kunnioittaen palvelemaan tuota \"pyhää\"\nmiestä, jonka innostuneet sanat polttavan tulen tavoin tunkeutuivat\nsydämmeen, vaatien valtaavalla voimallaan sanankuulijoita kieltämään\nitsensä ja pyhittämään elämänsä Jumalalle. Vielä voimallisemmin\nkuin sanoillaan, jotka hänen kyyneleensä monesti keskeyttivät,\nsaarnasi Fransiskus hurskaalla elämällään surutonta maailmaa vastaan.\nYksinäisyyteen vetäytyi hän kernaasti, vaan ei hän silti yksinänsä\nollut. Semmoisina hetkinä hän puhutteli Jumalaa ja pyhimyksiä, ja\nharrasta oli hänen rukouksensa. Monet yöt hän tällä tavoin vietti,\nantaen hehkuvalle mielikuvitukselleen rajattoman vallan, luoden\nitselleen jos kuinka autuaallisia hetkiä. Tällä tavoin harjaantui hän\nvalittamatta kiduttamaan ruumistansa mitä luonnottomimmalla tavalla,\nvieläpä pitämään kituvan ruumiinsa tuskia nautintonakin. Näin eksyi\nFransiskuksen hehkuva rakkaus, joka ei pitänyt mitään uhria liika\nsuurena, keski-ajan pimeyden pettämänä, arveluttavan väärälle\nuralle. Mutta miten pimeä yö olikaan ja kuinka vaarallinen hänen\nerehdyksensä, ei sammunut tuo hänen palava rakkautensa Jumalaan ja\nlähimmäiseen, joka on lain ydin. Herra itse oli sen sytyttänyt ja Hän\ntahtoi sitä myös varjella haaksirikkoon joutumasta maailman tohinassa\nja eksytysten aavalla merellä.\n\nPerustettuaan useita luostaria Italiassa ja jätettyään munkkikuntansa\njohdannon _Elias_ nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219\nmuutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa\npelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella\n\"uskottomia\" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta\nheihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan\nhänen sanansa: \"en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään\nsinulle ja kansallesi autuuden tietä\" sekä hänen muutenkin jalo\nkäytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai\nvapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä\nyksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria\nsiitä sen enempää kerro.\n\nPalattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden\nmyrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen\noli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää\nmunkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille\nmaallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli _Antonius Paduasta_,\njoka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati\nFransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä\nkoskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti\nEliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan.\nAjan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin\nalalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille\nFransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa\nkatsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka\ntuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat\nhalpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin\nkomeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta\nköyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari -- niin arveltiin -- sai\nolla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.\n\nMonta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta\nsäännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta _Honorius III_\nvahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa\nsanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi\nvastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä\nvelvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta\njo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen\naikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja\nUnkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa\nlähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.\n\nMiten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta,\nnäemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi _nunnayhdistyskin_, joka\noli järjestetty _kerjäläismunkkien_ [Tällä nimellä kutsuttiin niitä\nmunkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme\nnähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.]\nOhjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta -- hänen\nnimensä oli _Klara_ -- joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim.\nJättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä\nelämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran\nesimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen\nluoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen\n_kerjäläis-nunnayhdistyksen_, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He\novat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä _Klaralais-nunnat_. Asettuen\nFransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä\nvahvistuksen säännöilleen (1224).\n\nFransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka\npyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit\nnoudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta\nomaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä\nvain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan\nnoudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi\nhänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä\ntoimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin\nulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä\n_Tertiarein_ yhdistys.\n\nJo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista\nkidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse\nmielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin\nantautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan\nomituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin,\nJumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että\nHerra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen\nkantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti,\nhän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan\nhenkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet,\npuut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän\noli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin\nja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän\nkuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. \"Hän oli muukalainen\nja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä\", joiden\neksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala\nkatsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen.\nJoka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen\nmiehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti\nunohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen\njaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit,\njommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut\ntodistaa \"pyhimysten\" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian\ntodistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka \"kaikki\nuskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt\", ei ole\nmilloinkaan unohtuva.\n\nFransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut\nPortiunkulakirkkoon rukoilemaan, että \"sisarensa\", kuolema, tulisi.\nHänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä\nkuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.\n\nFransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa,\nniinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia\nhenkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman\npaljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan\nkuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista\noli _Bertold Regensburgista_ (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui\nmonesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia\non säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.\n\nMutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman\nnähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet\njo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt \"pyhä\"\nFransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!\n\nPukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä _\"harmajat\nveljet\"_; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään\n_\"pienemmät veljet\"_. Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta,\nJo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000\nluostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.\n\n\n\n\nXVI.\n\nAlbigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).\nDominikanit.\n\n\n    -- teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne\n    vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne\n    latelevat vääryyttä.\n\n    Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee\n    uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia;\n    onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan.\n    Jes. 59: 3-4.\n\nNeljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein\nmaan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä\noli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä\nrauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen\ntulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat\nvirittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti\nyhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen\nalle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit\npuolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta\nja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen\njälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa\nasemaansa säilyttää. Franskan kuningas _Ludvig VIII_, joka halvasta\nvoitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti\n_Avignonin_ (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui\ntoivoton nuori _Raimund_ vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan\nkruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat\ntoiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset\ntaas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten\nopetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja\nkuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa,\nmestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen\nsota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa\nAlbigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta\nnoiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle\nja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa,\nmutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.\n\nJo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat\n_inkvisitsiooni-oikeustot_ ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229\n_Toulousessa_ pidetyssä _kirkolliskokouksessa_ määrättiin asia\ntarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin\ntahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi,\nettä kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin\npoltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta\nkirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn\n_inkvisitsioonilaitoksen_ \"harhaoppisuuden\" hävittämiseksi. Se nim.\nPäätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta,\njonka tehtävänä oli \"harhaoppisten\" etsiminen ja oikeuden eteen\nvetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi\nyksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.\n\nMutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja\nvaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut\npuolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä\nsanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan\nsammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä\nvalduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa,\nkuinka suuri heidän osuutensa on tuossa _vastustamattomassa_\nherätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan\nperustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan\nsana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan\nkoettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.\n\nKun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi\nankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin\nsuhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi _Gregorius IX_ uudet\ninkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin\nnimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla\npakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin\nsyylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion\ntoimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille,\njotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin\nkohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä\nniiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme\nsilmäilleet.\n\nDominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen _Dominikus\nGuzman_. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain \"hengellistä\nsäätyä\" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena\noli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän\narmelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein\nmunkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui _Osman_ piispa\n_Diego_ hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä\nitsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin\ntapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204).\nKatolisen kirkon surkea tila ja \"harhaoppisten\" yhä kasvava luku\nkoski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka\ntällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä\ntuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa\nsen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa\ntapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne\nsaapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi\nryhtyä \"harhaoppisten\" kääntämistä varten. \"Te kuljette\" lausui\nhän \"hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden\nvastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat,\nmiten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti\njalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat\nköyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin\ntäytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin\nkulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin\ntekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte\". Siitä\nhetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta,\nvaliten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen\nihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan\nsaarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua\nmuutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat\nToulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon.\nMutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan\ntuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon\nMontfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää\ninkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi\nheitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on\nastunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!\n\nKuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan\nFransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt\nsuostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei\nAnjoun piispa _Fulko_, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia,\ninnokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen,\nvaan vasta Honorius III antoi _Dominikanein munkkikunnalle_\nvahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys,\npaastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.\n\nJos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat\nkerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon\nvaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä\nsuuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa\nkumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen\nhenkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen,\nmiettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen\nhaaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki.\nJo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen\nja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli\njulma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman\naatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen\nja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä,\nhuomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä\neripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon\npääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa,\nne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä\nselvimmällä tavalla.\n\nSekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina\nja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat\nmaallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä,\nviimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin\naloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna,\nkatumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja\nsisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi\nosaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten\nriveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he\nrakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän\nnimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin\nsynteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.\n\nNäistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa _Augustinuksen_\nmunkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan\nkerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v.\n1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.\n\n\n\n\nXVII.\n\nThüringin kreivitär Elisabet.\n\n\n    Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.\n\nHistoria ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan\nnoita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät\najattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin\nnäennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken\nlevähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko\nnäitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia\nhiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole\narvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon\nhenkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän\nei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras\nrukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän\nvuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden\nhämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä\naikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä\ntämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan\nyksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä\noloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: _Thüringin kreivitär\nElisabet_.\n\nTämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan _Andreas II:sen_\ntytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi\nhänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu\nThüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville _Ludvigille_, ja ajan\ntavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain\ntäytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa\nläksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa\nmäärässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää,\njohon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua.\nHäntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin\näiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset\nkokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden\nviattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin\nHerra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen,\nharjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.\n\nVuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi _Herman I_ kuoli, oli\nhänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä\nmorsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin\niloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi\njulistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui\nhän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa.\nMolemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta\naivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi.\nSe solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden\nikäinen.\n\nOnnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä\nedelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin\nja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa,\nvaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään\nja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen,\njota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää.\nEnnen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui\nkristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan\nasukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille.\nMiehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä\nperusti _Eisenachiin_ fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä\nSaksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin\narmeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen\nsäätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän\ntuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä\nhaavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua\nhänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän\nsitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä,\nse oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi\nmaailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli\nHerraa. -- Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä\nhuveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat\nlukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi,\nmonet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille\nja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se\nestää arvaamattomat onnettomuudet. Ja \"autuaat ovat laupiaat, sillä\nhe saavat laupiuden\".\n\nV. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka\noli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan\nApuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt\ntäyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen\nhäneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä\ntäytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi\nturvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa\n_Ekbert_, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan.\nEkbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen\navioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä,\nennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti\nkesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen\nkuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun\nLudvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin\ntuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet\nturvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin.\nJumala oli hänen sydäntänsä suurempi!\n\nJo v. 1225 oli _Konrad Marburgista_ päässyt Thüringin hovin\nrippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään\ntuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli\netevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön,\nsuvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli\nhän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen\nkatolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan\nsen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen\nihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän\nautuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli\nhänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan\neksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään\nkauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v.\n1233.\n\nTämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad\nvaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti\ntotteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli\ntämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta\nkohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon\njoutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan\nkiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin\nluonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän\nelämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin\nja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo\nhelläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli\nhoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia\nlapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka\nhänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana\nlohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin\noli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä\nvuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet\nsitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden\nparannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin\nkyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.\n\nNuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä\nestämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli\ntämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati\nrippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti\ntuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan\nuskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton\nalttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on\nvalheen valta maan päällä!\n\nPian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän\ntuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten\nkorotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen\nkyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen\npalkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat\nonnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka\noli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet\noli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli\nkehottanut heitä ylistämään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nGregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.\n\n\n    Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten\n    lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.\n\nInnocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja\nhyväntahtoinen _Honorius III_ (1216-1227). Edeltäjältään oli\nhän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken\ntoimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain\nkäsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut\nmaallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin\nomiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia\npyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan\n_Fredrik II Hohenstaufi_. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt\netelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään\nsaksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli\nhän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi\njatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa\nvastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän\ntaisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon\nsuureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan\nturhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin\nvalmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut\ntäyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui\nnyt _Gregorius IX_. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta\nteräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen\ninnostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä\nja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi\npiankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla\ntyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä\ntäyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle\njo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut\nBrundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä\ntoistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin\npannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan,\nväittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija\nyhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin,\njoille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan\nkirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: \"Siten\nRooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen\ntakana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä;\nnimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin.\nKun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari\naseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat,\nmutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen,\nKristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?\"\n\nPaavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle\nv. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain\nkanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan\npappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta\ntoimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli\nkirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä\nlähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin\nyllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain\noli ristiretki hänelle tuottanut. \"Kirottu olkoon rauha Kristuksen\nja Belialin välillä\" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin\nverraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat\nnuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään\nkyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien\nkuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius\njälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen,\nettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista\nvihollisista on sortunut. Ja \"tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat\nitseänsä\" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden\nvaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja\nkunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa \"herrojen Herra,\nja kuningasten kuningas\" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle\nihmissuvulle.\n\nSekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa\nlevittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä\npuolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi,\nväittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki\njumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari\npuolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen\nIlmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat\nhe saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä.\nEtenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen\nkorkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä\njatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa\nkehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan\nuutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat\nvastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin\nvastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa _Eberhard_\nBaierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat:\n\"jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen\npuvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä\nniitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat\nrauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia\nsotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat\nyksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken\nvallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän\nrahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin\nhe pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain\npalvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen\nsuuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa\non kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata\nerehtyä\". -- Miten oli taistelu päättyvä?\n\nEnnen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut\nliika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin\nliittyi Franskan kuningas _Ludvig IX:kin_, ja Fredrikin sotajoukot\npiirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan\nyleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli\ntutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan\njohtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei\njaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. -- Toivottomuuteen päättyi\nvarsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli\nsurusta ja mielipahasta v. 1241.\n\n\n\n\nXIX.\n\nHohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.\n\n\n    Herra, kuin minä ajattelen, kuinka sinä maailman alusta tuominnut\n    olet, niin minä lohdutetaan. Ps. 119: 52.\n\nGregoriuksen jälkeläinen hallitsi ainoastaan 14 päivää, ja hänen\nkuolemansa jälkeen kului kaksi vuotta, ennenkuin kardinaalit saivat\nuuden paavin valituksi. On meistä kuin olisivat he epäilleet,\nkenelle uskaltaisivat uskoa tuon suuren taistelun jatkamisen.\nVihdoin korottivat he paavinistuimelle _Innocentius IV:nen_ (1243).\nJo nimikin, jonka tämä paavikunnan uusi johtaja oli valinnut,\nosotti selvästi minkä hengen lapsi hän oli. Paettuaan rauhattomasta\nRoomasta Lyoniin, kutsui Innocentius kokoon kirkolliskokouksen\nviimmemainittuun kaupunkiin v. 1245, missä paavikunnan Fredrikiä\nvastaan tekemät vanhat syytökset olivat tutkittavat. Fredrik ei\nitse saapunut kokoukseen, mutta hänen edustajansa todisti selvään,\nettä kanteet olivat perättömät. Sopisi olettaa, että Innocentius\nolisi tähän tyytynyt, etenkin kun keisari tarjosi hänelle sovintoa\nedullisilla ehdoilla, ja että rauha ainakin ajaksi tekisi lopun\ntuosta pitkästä taistelusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uusi paavi\noli rohkea, hän aikoi korottaa hengellisen vallan vielä suurempaan\nmahtavuuteen kuin hänen edeltäjänsä Pietarin istuimella. Hän sai\nkokouksen, joka oli loukkaantunut muutamista Fredrikin lähettilään\nkäyttämistä sanoista, puolelleen ja julisti keisarin pannaan.\nToimitus oli hyvin juhlallinen. Siihen otti osaa monta kardinaalia,\njotka, kuvaten paavin tuomion voimaa, sammuttivat tulisoittonsa,\nlausuen: \"niin hänen valtansa sammukoon\". Saatuansa tämän kuulla,\nlausui Fredrik: \"nyt on asemani paljon parempi, nyt ovat kaikki\nkunnioituksen ja ystävyyden siteet katkaistut\", ja laskien kruunun\npäähänsä, huudahti hän, tulista vihaa sädehtivin silmin: \"ken\nuskaltaa minulta tämän kruunun ryöstää?\"\n\nUrhoollisesti puolusti Fredrik sankarisukunsa mainetta. Turhaan\nkoettivat paavin asettamat vastakuninkaat säilyttää asemaansa:\nhe sortuivat taistelussa toinen toisensa perästä. Näin kului\nmuutamia vuosia, ja niiden vieriessä joutui Fredrikin elämän\nilta. Hän kuoli v. 1250. Mitä hänen suhteesen kirkkoon semmoisena\ntulee, täytyy myöntää, ettei hän siitä paljon näy välittäneen.\nHuomattava on kuitenkin eräs hänen Englannin kuninkaalle Henrik\nIII:lle kirjoittamansa kirje, jossa tapaamme nämä sanat: \"aina olen\nkoettanut saada kaikkia pappeja, semminkin mahtavimpia, vaeltamaan\napostolein tavoin ja noudattamaan Herramme esimerkkiä nöyryydessä\nja itsensäkieltämisessä\". Monella tavalla on tämän kuuluisan miehen\nuskonnollista kantaa arvosteltu, etenkin mikäli asia koskee hänen\nelämänsä viimme aikoja, jolloin hän, puettuna cistersiensimunkin\nhalpaan pukuun, katumusta tehden kehotti poikaansa luovuttamaan\nkirkolle kaikki maallisen vallan siltä vääryydellä ryöstämät\noikeudet. Mutta ken ei kernaammin muistele hänen eroaan tämän elämän\nvaihtelevista vaivoista, kuin hänen vastustajansa loppua? Fredrik\nII:sen kuolinvuoteelta kuuluu kumminkin jonkunlainen parannuksen\nhuokaus, Innocentius IV kerskaa loppuun asti mahtavuudestaan,\nsillä hänen todistuksensa kuuluu: \"Kristus perusti papillisen\nkuningaskunnan ja antoi sekä taivaan valtakunnan että maallisen\nvallan avaimet p. Pietarille\".\n\nPannaan julistettuna kuoli Fredrik II:sen poika _Konrad IV_ v.\n1254, ja samana vuonna katkesi Innocentius IV:nenkin elämänlanka.\nPaavikunnan taistelu Hohenstaufeja vastaan likenee loppuansa sekin,\nvaan ennenkuin se päättyy, luo se silmiemme eteen vielä yhden\nsurunäytelmän, jonka tärkeimmät kohdat ovat seuraavat. Konradin pojan\n_Konradinin_ puolesta, joka vielä oli alaikäinen, koetti _Manfred_,\nviimmemainitun velipuoli, saada Sicilian valtakuntaa haltuunsa.\nYritys onnistui: Manfred kruunautti itsensä Sicilian kuninkaaksi\n(1258). Mutta kun hän ei suostunut paavi Aleksanteri IV:nen\n(1254-1261) vaatimuksiin, alkoi tämä kaikin tavoin virittää kapinaa\nhäntä vastaan, tarjoen Sicilian kruunun Franskan kuninkaan Ludvig\nIX:nen veljelle _Kaarle Anjoulaiselle_. Näitä toimia Hohenstaufien\nkukistamiseksi jatkoi vielä leppymättömämmällä vihalla _Urbanus IV_\n(1261-1264). Kaarle Anjoulainen kokosi suuren sotavoiman ja ryntäsi\nManfredia vastaan. Tämä ei voinut kestää taistelussa monta vertaa\nvoimallisempaa vihollista vastaan, vaan puolusti itseään kuitenkin\nsankarin urhoollisuudella, kunnes kaatui _Beneventumin_ tappelussa\n(1266). Paavi _Klemens IV_ (1265-1268) kruunasi Kaarlen Sicilian\nkuninkaaksi. Ei häntä huolettanut Manfredin vaimon ja lasten kovat\nkärsimiset Kaarlen vankiloissa eikä muut julmuudet, joita valloittaja\nharjoitti. \"Kristuksen sijainen\" ajatteli valtaansa eikä onnettomain\nkyyneleitä!\n\nRaskaana painoi voittajan ijes Sicilialaisten niskoilla; moni heistä\nmuisteli kaipuulla Hohenstaufien aikaa. Tuskissaan kääntyivät he\nnuoren Konradinin puoleen, joka ainoana vielä oli jälellä tuosta\nmainiosta suvusta. Saksassa ei ollut hallitsijaa; ruhtinasten\neripuraisuus, jota paavit taitavasti olivat pitäneet vireillä, oli\nkieltänyt häneltä tämän isiensä maan, Lombardilaiset vastustivat\nhäntä myös, he pyrkivät vapaiksi Saksalaisten vallasta: Konradin\npäätti lähteä valloittamaan Hohenstaufien perintöä Ala-Italiassa.\nVoitollisesti marssi hän eteläänpäin, riemulla otettiin hän vastaan\nitse Roomassakin, ja v. 1267 oli hän astunut Neapelin rajan yli.\nMutta hän tunkeutui eteenpäin liika rohkeasti, hänen sotajoukkonsa\nlyötiin, hajoitettiin, ja hänen täytyi etsiä suojaa Asturan\nkaupungissa. Täältä Kaarle Anjoulainen pian sai hänen käsiinsä ja\ntuomitsi hänen mestattavaksi (1268). Tuomio pantiin toimeen Lokakuun\n29 päivänä.\n\nTällä tavoin sammui tuo mainio suku, joka toista vuosisataa\nvoimallisesti oli vastustanut Rooman vallanhimoisia tuumia.\nPaavikunta oli voittanut. Mutta täyttymäisillään oli sen syntimitta,\nja horjuva, heikko sen valta. Pari viikkoa Konradinin surman jälkeen\nkuoli Klemens IV. Se ei ole sattumusta vain, että jalon Konradinin\nverinen haahmo näkyy historian näyttämöllä juuri samaan aikaan,\nvaatien kostoa paavikunnalle. Koko tuota suurta taistelua jonka\nviimmeisiä vaiheita tässä olemme silmäilleet, samoinkuin kaikkia sen\nyksityisseikkoja, ohjasi Hän, \"joka maailman alusta on tuominnut\".\n\n\n\n\nXX.\n\nTuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.\n\n\n    -- ei hän köyhää peräti unohda; ja raadollisten toivo ei huku\n    ijankaikkisesti. Ps. 9: 19.\n\nJota toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä likempänä on Herra\nniitä, jotka Häntä odottavat. Tämä totuus on selvillä kirjaimilla\nkirjoitettu Suomenkin historian lehdille. Ei Jumala tätä köyhää\nkansaa milloinkaan ole unohtanut, vaikka Hän on sitä kasvattanut\nkärsimisten koulussa, jotta se nöyrtyneenä Hänelle ainoalle kunnian\nantaisi. Hänen voimansa tuki sitä koetusten pimeimpinäkin hetkinä,\nkunnes päivä jälleen valkeni. Totta on, että yö monesti oli pitkä,\nvaan sitä seurasi kuitenkin aina aamu.\n\nOlemme nähneet, miten surkea Suomen seurakunnan tila oli\nkolmannentoista vuosisadan alkaessa. Vaan \"ei hukkunut raadollisten\ntoivo\" silloinkaan. Noin v. 1220 sai Suomen sorrettu kirkko paimenen,\njoka ihmeteltävällä jäntevyydellä ryhtyi parantamaan sen tilaa. Tämä\nmies oli ensimmäinen varsinainen piispamme _Tuomas_. Hän oli kotosin\nEnglannista ja kuului Dominikanein munkkikuntaan. Ennenkuin Suomen\nseurakunnan hoito hänelle uskottiin, oli hän kaniikina palvellut\nUpsalan tuomiokirkossa.\n\nLöytyy useita paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Suomen seurakunnan\ntilaan Tuomaan aikoina. Jo se seikka, että sen ajan paavit, joiden\nhuomio, kuten tiedämme, oli kiinnitetty tuohon suureen taisteluun\nmaailman mahtavimpia ruhtinaita vastaan, tuon tuostakin muistivat\ntätä syrjäistä maata, osottaa selvästi, miten tehokkaasti uusi piispa\nhoiti virkaansa. Saadaksensa apua kristikunnan pääkaupungista,\npiti hän nim. Huolta siitä, että Suomen seurakunnan ahdinko tuli\nRooman tiedoksi. Ja myöntää täytyy, etteivät paavit olleet kuuroja\ntäällä pohjan perillä asuvien kristittyjen valituksille, vaan\nettä he koettivat pitää silmällä Suomenkin kirkkoa sekä tehdä\nminkä voivat sen tilan parantamiseksi. Niinpä ilmaisee esim.\nHonorius III Tuomaalle v. 1221 kirjoittamassaan kirjeessä ilonsa\nsiitä, että Suomen seurakunta uudestaan oli päässyt totuuden\ntuntoon, huomauttaen samalla siitä ahdingosta: jonka alaisena\ntämä seurakunta oli, sitä kun barbarikansat yhä edelleen kovasti\nahdistivat. Jotta pakanain väkivalta edes jossain määrin asettuisi,\nkieltää kirje kirkonrangaistuksen uhalla kristityltä pitämästä\nmitään kaupankäyntiä heidän kanssaan. Vaan ettei Suomen pieni\nseurakunta tämmöisten kieltojen turvaamana, jos niitä olisikin\nvoitu noudattaa, ajan pitkään olisi saattanut viihtyen vaurastua,\non selvä. Tehokkaampiin toimiin oli ryhtyminen, jotta se pääsisi\nkohoamaan siitä uupumistilasta, johon se pakanain hätyyttämänä oli\nsortunut, Tuomas älysi sen ja hän tiesi myöskin, että kristinuskon\nlevittäminen Suomessa oli ainoa keino, joka voisi luoda pysyväistä\ntulevaisuutta Henrik piispan alottamalle työlle. Hän toimitti\nlähetyssaarnaajia Hämäläisten maahan, ja heidän työnsä näkyy\naluksi menestyneen hyvinkin hyvästi. Vaan uusi vaara idästä uhkasi\nkuitenkin ennen pitkää jälleen Suomen seurakuntaa. Levottomina olivat\nNovgorodilaiset seuranneet roomalaisen kirkon leviämistä Suomen\nlahden pohjoispuolella, etenkin kun tämä kirkko samaan aikaan levitti\nvaltaansa Itämerenmaakunnissa, uhaten siis Venäjän valtakuntaa\nja uskontoa kahdelta taholta. Tämän uhkaavan vaaran estämiseksi\nlähettivät he pappeja kastamaan Karjalaisia kreikkalaisen kirkon\nuskoon, ja samaan aikaan toimitettiin meritse sotaretki Hämäläisten\nkukistamiseksi. Nämä yritykset olivat suureksi haitaksi Tuomas\npiispan aikeille. Kreikkalaiset lähetyssaarnaajat kastoivat paljon\nKarjalaisia, \"miltei koko kansan\", käyttääksemme venäläisen kronikan\nsanoja, ja Hämäläisiä vietiin joukottain pois vankeina. Suomesta\ntehtiin kyllä jo seuraavana vuonna kostoretki itäänpäin. Vaan se\npäättyi onnettomasti: Suomalaiset voitettiin verisessä taistelussa,\njossa he menettivät paljon väkeä, ja heidän täytyi tyhjin toimin\npalata kotia. Melkein varmaan saatamme olettaa, että Tuomas piispa\noli tämän retken alkuunpanija, vaikkei sitä missään nimenomaan\nmainita.\n\nMasentumatta kuitenkaan näistäkään vastuksista jatkoi Tuomas\nvaivaloista työtään. Hänen sydämmensä kristillisyydestä emme\nvarmuudella tiedä mitään, sillä aikakirjat eivät siitä kerro,\nvaan että hän oli erinomaisen jäntevä mies, joka väsymättömällä\nuutteruudella suoritti tehtävänsä, siitä ei voi olla kuin yksi\nmielipide. Suomen hajonneesta seurakunnasta koetti hän rakentaa\npysyväisen kokonaisuuden, ja ihmeellisesti nämä pyrinnöt\nonnistuivatkin, vaikka esteet olivat monet ja suuret. Että\nkristinusko Varsinais-Suomessa Tuomaan aikana ja hänen toimestaan\npääsi vakaantumaan kansassa, todistaa muun ohessa Gregorius IX:nen\nkirje Tammikuun 31 p:ltä 1229, Tämä kirje vahvistaa nim. Suomen\nkirkon omistamisoikeuden niihin lehtoihin ja pyhiin paikkoihin,\njoissa pakanat ennen olivat toimittaneet jumalanpalvelustaan,\nvaan jotka muutamat Tuomaan kääntämät kristityt olivat kirkolle\nlahjoittaneet. Uuttera piispa oli ilmoittanut asiasta paaville, joka\nei ollut hidas vahvistamaan hänen esitystään, etenkin koska tämä\nesitys hyvästi soveltui ajan katsantotapaan. Köyhässä Suomessa, missä\nkirkon aineellinen toimeentulo tietysti monesti oli hyvinkin vaikea,\noli tämä Tuomaan toimi epäilemättä suureksi hyödyksi kristinuskon\nedistymiselle täällä pohjan perillä.\n\nToiset arvelevat, että Tuomas näillä ja muilla toimillaan koki\nsaada Suomesta vapaan, Ruotsista riippumattoman hengellisen\nruhtinaskunnan, joka paavin välittömän suojeluksen turvaamana\nsaavuttaisi suurta mahtavuutta, vaan tämä otaksuminen tuntuu meistä\noudolta. On kyllä totta, ettei hän Ruotsista pyytänyt apua Suomen\nseurakunnalle, vaikka itäiset naapurit kovasti sitä ahdistivat,\ntotta sekin, että piispa _Albrecht_ vähää ennen Kalpaveljesten\navulla oli perustanut tuommoisen hengellisen ruhtinaskunnan, _Riika_\nkeskustana, ja että tämä esimerkki tavallaan oli omiaan kehottamaan\nSuomen jäntevää piispaakin samoja tuumimaan, vaan nämä seikat eivät\nriitä kysymyksessä olevaa olettamista puolustamaan. Kun Ruotsin\npuolelta pitkään aikaan tuskin mitään oli tehty Suomen seurakunnan\nsuojelukseksi, ei ole kummallista, ettei Tuomas sieltä apua toivonut,\nja mitä Albrechtin yritykseen tulee, oli se siksi vähän tunnettu ja\nlaadultaan miltei ainoa, ettei se voinut muuttaa Ruotsista tulleen\nkeski-ajan miehen katsantotapaa näin tärkeässä asiassa. Että Tuomas\npiti Suomea eri hiippakuntana, kutsuen itseään \"Suomen ja Turun\npiispaksi\", on aivan toinen asia, joka ei millään tavoin todista\nhänen pyrkineen erikseen Upsalan arkkipiispan esivallasta. Olihan\nRuotsissakin eri hiippakuntia -- niiden luku oli siihen aikaan 5 --\nvaan ne olivat kaikki Upsalan arkkipiispan johdannon alaisina, ja\nviimmemainittu itse riippui Lundin arkkipiispasta eli _primaksesta_,\njoksi häntä nimitettiin. Miltei mahdotonta on olettaa, että Tuomas,\npäästyään Suomen seurakunnan johtajaksi, niihin määrin olisi\nvieraantunut tuolle katsantotavalle Pohjoismaiden piispojen suhteesta\ntoisiinsa, johon hän Ruotsissa ollessaan oli harjaantunut, että\nolisi koettanut katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänen Ruotsin\nkirkkoon. Eivätkä paavit, joiden erinomaisessa suosiossa Suomen uusi\npiispa silminnähtävästi oli, millään tavoin kirjeissään ilmaise,\nettä semmoinen tuuma olisi ollut tekeillä. Gregorius IX sanoo\nkyllä eräässä kirjeessä vuodelta 1229, että hän oli ottanut Suomen\npiispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen suojaan, uhaten\nkirkon kirouksella jokaista, joka millään tavoin uskaltaisi häiritä\nheitä, vaan tämä ei mitenkään osota hänen tahtoneen välittömästi\nhoitaa tätä hiippakuntaa. Huomattava on nim., että lännestäkin,\netenkin Gottlannista, vielä tuon tuostakin oli tehty ryöstöretkiä\nkristittyjen Suomalaisten alueelle. Näitä Ruotsin kristityltä\nhäpäseviä retkiä, eikä mitään muuta, tarkoittavat selvästi paavin\nvasta mainitut sanat, niinkuin muutkin näiltä ajoilta säilyneet\npaavinkirjeet huomauttavat samasta ikävästä epäkohdasta.\n\nTodistukseksi siihen, ettei ainakaan Gregorius IX tahtonut erottaa\nSuomen seurakuntaa Ruotsin kirkosta, on eräs hänen kirjeensä\nTammikuun 23 p:ltä, v. 1229. Siinä kehotetaan Linköpingin piispaa ja\nkahta muuta Ruotsin kirkon pappia tiedustelemaan, missä löytyisi hyvä\npaikka Suomen tuomiokirkolle, sekä toimittamaan, että, tämä rakennus\nsaisi mukavamman aseman, koska \"Suomen piispa oli ilmoittanut, että\ntuomiokirkko silloin kuin kristinusko ensin istutettiin maahan,\noli rakennettu varsin huonolle paikalle, ja siitä syystä pyytänyt\npiispanistuimen muuttamista, koska katolinen usko Jumalan armosta\nniillä seuduin oli yhä levinnyt ja varttunut ja monta tuomiokirkolle\nsopivaa paikkaa löydetty\". Useat todistukset viittaavat siihen,\nettä Suomen piispanistuin, joka sitä ennen luultavasti oli ollut\nNousiaisissa, Tuomas piispan toimesta ja mainitun paavinkirjeen\njohdosta, nyi muutettiin Räntämäelle. Mahdollisesti ruvettiin jo\nsiihen aikaan rakentamaan Turun tuomiokirkkoa.\n\nVaikka Tuomas väsymättömällä innolla ja jäntevyydellä valvoi Suomen\nseurakunnan parasta, näytti katolisen kirkon tulevaisuus maassamme\nmonesti hyvinkin epätietoiselta. Itäisten naapurein hyökkäykset\nuudistuivat näet uudistumistaan, estäen kristinuskon leviämistä\netenkin Hämeessä. Eräs paavinkirje vuodelta 1230 valittaa pakanain\nkristittyjä vastaan tekemäin ryöstöretkien niihin, määrin uhkaavan\nSuomen kirkkoa, että oli pelkääminen kristinuskon häviämistä koko\nmaasta, elleivät katolisen uskon puolustajat miehissä tarttuisi\nmiekkaan ja vastustaaksensa näitä hurjia vihollisia. Paavi kehottaa\nmainitussa kirjeessä Upsalan arkkipiispaa ja kaikkia, hänen\nalapiispojaan vaatimaan Ruotsin asukkaita taisteluun pakanoita\nvastaan. Huomattava on, että kirje, joka luettelee moniaita Suomen\nkirkkoa väijyviä pakanakansoja, ei näiden joukossa mainitse\nHämäläisiä eikä Satakuntalaisia. Tämä seikka todistaa, että\nkristinusko Tuomas piispan väsymättömien toimien kautta niihin\nmäärin oli päässyt varttumaan Hämeessä ja Satakunnassa, että näiden\nmaakuntien asukkaat eivät tähän aikaan ottaneet osaa itäisten\nnaapuriensa ryöstöretkiin kristittyyn Suomeen, vaan päinvastoin itse\nolivat näiden retkien esineenä. Muistakin viimmemainitun kirjeen\nsanoista näkyy selvästi, että Suomen seurakunnan johtaja miehen\ntavoin oli vaikeaa paimentointaan hoitanut.\n\nKun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten\nvastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten\npuoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa\nmiekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän\npyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti\nvoitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille\ntäydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle.\nNämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat\ntähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta\nraakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius\nkertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen\nyllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan\nkristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen,\najaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä,\npuhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet\ntoisia oljilla peitettyinä tulessa. \"Herran käsi\" huudahtaa vanha\npaavi \"on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on\nkostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron\nhedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi\npuutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä\nviinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä.\nSillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla\njoku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä\nasuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä\nuskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla\njuurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä\".\nGregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan\nmannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja\nja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle\nsynninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että\nv. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen\npaitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja\nHämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa\nvoitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon.\nJättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia\nkohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä\njuuri samaan aikaan uhkasivat _Mongolilaisetki_, jotka vastikään\nolivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle,\nNovgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. _Aleksanteri Newski_\nkokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti\nristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen\nja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein\nvoimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi\nsaksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia\nvastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen\nkristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko\nlevitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme\npeittyi jälleen epätoivon pimeään.\n\nNäiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan\nelämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti\nolisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana,\nvaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut\nkaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä\nvaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka\nsurkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma\nlikeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen\ntyötään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään!\nNeuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni\nhäälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin\nliittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista\nsynneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja\njossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa\nharjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että\nonneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville\nsyntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245\nluopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.\n\nSuuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen\ntekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne,\njos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli\ntehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista\nlaatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan,\nvaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma\nteko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan\nmukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies\nhän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan\npiispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut,\noli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta\nnäyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden\nsuhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta.\nKolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä\nseisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään\npelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita,\nsilloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme\narvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme\nhäntä _Visbyn_ luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina\ntaisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina\nHerra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.\n\n\n\n\nXXI.\n\nBirger jaarlin ristireti Suomeen.\n\n\n    Herra tekee pakanain neuvot tyhjäksi: Hän saattaa kansain\n    ajatukset turhaksi. Ps. 33: 10.\n\nJos milloinkaan, tarjosi aika Tuomas piispan virastaan luopumisen\njälkeen tilaisuutta Suomen pakanallisille asukkaille ja heidän\nitäisille liittolaisilleen tarttumaan aseisin maan lounaisessa osassa\nasuvia kristityltä vastaan. Ristijoukon suuri tappio Nevajoen luona\nteki katolisen kirkon ystävät toivottomiksi, lisäten samassa määrässä\nheidän vihollistensa urhoollisuutta, eikä kuulunut enää Turun\npiispanistuimelta Tuomaan urhoollisuuteen kehottava ääni. Poistunut\non näyttämöltä tuo jäntevä paimen, joka Aurajoen rannalta puhui\nvakavia sanoja taisteluun vihitylle laumalleen, ja masentuneet ovat\nhänen seurakuntansakin voimat. Mutta miten uhkaava vaara olikin, ei\nsortunut Suomen seurakunta nytkään. Herra riensi sen avuksi, \"tehden\npakanain neuvot tyhjiksi\".\n\nV. 1248 kävi paavin legaatti, Sabinan kardinaali-piispa _Vilhelm_\nRuotsissa, tarkastamassa maan kirkollisia asioita. Pitkälliset\nsisälliset metelit olivat nim. Suuressa määrässä häirinneet\nkristinuskoa läntisessä naapurimaassamme sekä estäneet sikäläisen\nkirkon järjestämistä kristikunnan erämaissa käytännössä olevien\nohjesääntöjen mukaan. Vilhelm piti kirkolliskokouksen _Skenningen_\nkaupungissa (1248), missä maan kirkolliset olot tarkemmin määrättiin.\nMuun ohessa säädettiin tässä tilaisuudessa pappien naimattomuus\nRuotsissakin noudatettavaksi laiksi. Kun kokous oli päättänyt työnsä,\nkävi kardinaali erittäin kuninkaan puheilla, ja luultava on, että\nhän kehotti häntä ristiretkeen Hämäläisiä vastaan, sillä näiden\nluopuminen kristinuskosta ja Suomen kirkon tukala asema oli, kuten\ntiedämme, Roomassa hyvin tunnettu.\n\nRuotsin mahtavin mies oli siihen aikaan Bjälbon jaarli _Birger\nMaununpoika_. Hän oli nainut kuninkaan sisaren, ja maan hallitus oli\nkokonaan hänen käsissään. Vilhelm Sabinalainenkin mainitsee eräässä\nSkenningen kokouksen jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä, että Birger\nmelkein yksin hallitsi Ruotsia. Järjestettyään valtakunnan sisällisiä\noloja, päätti tämä mahtava ja jäntevä mies lähteä ristiretkelle\nSuomeen. Siihen vaativat häntä tehokkaasti Ruotsin valtiollinen etu\nja uskonnollisiin urotöihin taipuva ajanhenki, jonka lapsi hän oli.\n\nRuotsalainen kronika pukee kertomuksen tästä ristiretkestä, joka\ntehtiin v. 1249, runon viehättävään muotoon. Se kertoo, miten\nsankarit, suuren tehtävänsä innostuttamina, ottivat isien ruostuneet\nmiekat seinästä taistellaksensa Jumalan kunniaksi, jättäen vaimonsa\nja morsiamensa rannalle itkemään ja purjehtien iloisina vieraille\nmaille. Onnellisesti saapui Birgerin laivasto matkansa perille.\nPaikasta, jossa maalle astuttiin, ei kronika anna mitään tietoja.\nEräs myöhempi kirjailija sanoo Birgerin saapuneen \"Hämäläisten\nsatamaan\", vaan missä tämä oli, sitä ei ole voitu varmuudella\npäättää. Luultavinta on kuitenkin, että tuolla nimellä tarkoitetaan\njotakin paikkaa Suomenlahden rannalla Hankoniemen itäpuolella.\nHämäläiset asettautuivat vastarintaan, mutta joutuivat taistelussa\ntappiolle. Voitollisesti tunkeutui ristijoukko heidän sydänmaihinsa.\nJoka suostui antamaan kastaa itsensä, sai pitää henkensä ja\ntavaransa, joka yritti vastarintaa, sai surmansa ristiretkeläisten\nmiekasta. Väkivalta tuki saarnaa, ja vastahakoisesti taipuivat\nHämeen vapaat asukkaat vieraan vallan ja tuntemattoman uskonnon\nkuuliaisuuteen. Kolkko ja sumuinen on kristinuskon aamu Suomen\nsynkissä saloissa, mutta päivä, jonka koittoa se ennustaa, on\npoistava sumut, sillä se on Herran armonpäivä.\n\nSaavuttuaan Vanajanreitin varrelle, alkoi Birger rakennuttaa linnaa\nkristinuskon ja Ruotsin vallan tukeeksi Hämeessä. Vielä tänä päivänä\nkertovat tämän linnan, _Kruununlinnan_ eli _Hämeenlinnan_ vankat\nmuurit kristityn Suomen asukkaille, miten sitkeä pakanuuden valta\nisiemme maassa muinoin oli.\n\nTästä ajasta alkaen taipuivat Hämäläiset vähitellen kristinuskoon.\nAinakaan eivät aikakirjat enää kerro heidän yrittäneenkään mitään\nyleisempää kapinaa Ruotsin valtaa vastaan. Jätettyään \"kristittyjä\nmiehiä maahan\", purjehti Birger jaarli seuraavana vuonna takaisin\nRuotsiin, jonka valtiolliset olot vaativat hänen läsnäoloaan.\nKirkollisessa suhteessa liitettiin Hämäläisten maa Suomen\nhiippakuntaan, joka samassa tuli likeisempään yhteyteen Ruotsin\nvaltakuntaan. Birger omisti nim. Ruotsin kruunulle sen veron, jonka\nSuomalaiset siihen asti olivat maksaneet piispallensa. Muuten on\ntunnettu, että tämä merkillinen mies, jonka nimi on etevimpiä\nRuotsin historiassa keski-aikana, laati valtakunnalle monta aivan\ntärkeää lakia, joiden suojassa kristinuskolle koitti turvallisempi\ntulevaisuus. Hän näet sääti, että sisaren (naisilla ei sitä ennen\nollut mitään perimisoikeutta) piti periä puolet veljen osasta, sekä\nvahvisti \"koti-, kirkko- ja nais-rauhan\". Nämä lait, joita vähitellen\naljettiin noudattaa Suomessakin, tarjosivat kirkollemme vielä\nvankemman tukeen, kuin Kruununlinnan kivimuurit, valmistaen samalla\nkansan sydämmissä jaarlille muiston, joka on valloittajan mainetta\nsuurempi.\n\n\n\n\nXXII.\n\nKristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.\n\n\n    -- -- -- miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?\n\n    Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.\n\nMaallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut.\nMiltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen.\nKukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön\nsisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti\noli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa,\npuhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki\npaavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta,\nnim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää\nsaava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet.\nEnnenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä\nnäennäinen rauha, jonka kestäessä \"Pietarin jälkeiset\" laativat\nlakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on\ntapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi\nvuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa\netsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot\nsärkevät ne vihdoinkin.\n\nKolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa _Ludvig\nIV_, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä _\"Pyhä\"_. Arvosteltuna\nkeski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän\nnimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan\nsyntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa\nkansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä\nja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan\nkuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan\nja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran\narmonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja\nnöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen\nantajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa\nrippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä\nhänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan\nkristityn ruhtinaan kaunis esikuva.\n\nTämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä\nratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse\noli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa\ntautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että _Kovaresmialaiset_,\neräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut\npalvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen\nasukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain\nluut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti,\nettä hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun\nuskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin.\nMutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa\nmahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä\nnoihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo\nrajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret\nristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät\nkuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai\nkuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle\nv. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen\nkäsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja\nhän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten,\nsuuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa\nPalestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen\nvallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi\nsupistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat\nhänen palajamaan kotia (1254).\n\nMitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi\nmukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei\nkuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä\nveronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen\njumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan\nalamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan\nenteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta.\nVastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on\nehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas,\nvaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas\nLudvigkin asettuu tälle kannalle.\n\nMutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan\ntuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää\nmaata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka\nhänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei\nenää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä\nristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan\nkansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista,\nRistijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät,\nkun huomasivat, että kuningas pyrkikin _Tunesiaan_, ja ennustivat\nonnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen\nmatkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut\nveljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen\noli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta,\nkuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle,\nvaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä\npäivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus\nsynnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui\nkuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan\nhänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle.\nLuoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet\nristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p.\n1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: \"Herra, minä lähden sinun\nhuoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja\nylistää sinun nimeäsi\".\n\nPaavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut\navoinna, korotettiin v. 1271 _Gregorius X_. Hän koetti tukea\npaavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja\nsääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes\nsaataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se\npäätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä\nedellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa\nankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä\npaavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan\nvalvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee\npaavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin\nmielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim.\nKysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli\npiankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä.\nKaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat,\nettä innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut,\nvieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä,\nväittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku\npaavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi\nniiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.\n\nTämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään\npuolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa\nitämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes\nainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa _Ptolemais_, enää\noli jälellä. V. 1291 ryntäsivät _Sarasenilaiset_ viimmemainittua\nkaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla\nurhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä\n1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän\nasti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa,\nvoittajalle.\n\nTällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa,\njonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt\n200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut.\nJa turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina\njäi pakanain käsiin. Niin -- turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos\nsitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme\nristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri.\nYleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat\ntärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten\nkatsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta\nkoskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi\nristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena,\njonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se\neksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa\nulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa\nja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa\nitse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana,\nettä Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä\non tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva\n\"yksi lammashuone\". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus,\njoka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut\nkristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen\nheitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka\nolivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä\nniiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän\nsen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta,\nja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan\n\"Pietarin jälkeisen\" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket\nsaarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin\ntoivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut\ntuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.\n\nKauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja\nmaallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin\nvanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui\npääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä\nkäsittämään tuota suurta sanomaa \"ei hän ole täällä, mutta nousi\nylös\". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan\nneuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se\nrukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja\nSkotuslaiset.\n\n\n    -- mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.\n\nSkolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen\nolemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen\nteokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu,\nlainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan\nsynnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin\nkääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta\nelinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa\nelämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan,\njoka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys\ninhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin\nkaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika\nkipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan\nkipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että\nskolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne\nkun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle\neksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin\njo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien\nihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale\njärjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin\nsyystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten\nsuoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät.\n-- Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä\ntiedemiehistä.\n\nEnsimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen\nfilosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli\n_Aleksanteri Halesista_ (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan\nPietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa\ntämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle\nmuidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä\nLombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin\noppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen\nja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan\nheikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin\nkuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan,\nhänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa\nsaa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän\ntiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen\nkirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa\nlausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla\nAadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö\ny.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä,\njoista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.\n\nKolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja.\nAleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan,\nja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä\noppineita. Emsimmäinen näistä oli _Albertus_, joka suuren oppinsa ja\nterävän järkensä tähden sai liikanimen \"Suuri\". Suurimman maineensa\nsaavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan\ntapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti\nlapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.\n\nDominikanein etevin teologi oli _Tuomas Aqvinolainen_. Hän vaikutti\nopettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa\ny.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka\nhän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin\norjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä\noppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin\nmielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle\nvainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun\nhänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske\nsyrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen.\nHän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle\nkatsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli\nvieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin\nsiihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja\nmuilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan\nedessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä\ntämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden\nkoskevan opin puolustukseksi.\n\nTuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin\nsiveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän\ntiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä\nuskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut\nkristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede,\nvaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se\nnimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä\nraamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset\nihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän\nHengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille\nihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen\ntietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo\nsynkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä\nevankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä\noppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli\nv. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.\n\nSamana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä\ntiedemies, fransiskanimunkki _Bonaventura_. Häntäkin kiitetään\nerinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä\n\"Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt\". Tuo on keskiajan\npintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta,\njoka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja\nhänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle,\njälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras\nkristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin\nperehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan\nrakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja\npuhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen\ntieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta\nilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä\nenemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen\nopin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä\nmielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin _Johannes Duns\nSkotuksen_ (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus\nkahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, _Tuomaslaiset_\nja _Skotuslaiset_. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen\nkatsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa\nmuodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen\narmon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen\nJohannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan.\nToinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee\nkäsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli,\nkuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo\nBernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen\nkuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella\ntavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki\nepäilykset, lausuivat he rohkeasti, että \"pyhä äiti\" sikisi ja syntyi\nperisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.\n\nOmituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon\nkirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden\nvälinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen\noman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin\ntutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen\nulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön\nsana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten\nsumuisessa ilmassa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nRäntämäen piispat.\n\n\n    Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on,\n    niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen\n    kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka\n    ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.\n\nSortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta\npaimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia\nvastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia\nTuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä\nkäytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana\nja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin\nTurkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin\nhallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä\noli _Bero_. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia\nvuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että\nhän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten\npiispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme\nmuuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet,\nkoetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on\nkyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei\nsuinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon\netuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä\nSuomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi\nRuotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan\ntoista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja\nsanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko\nkeskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras;\nmiksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme?\nArvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka\nkuuluu: \"antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat\". -- Bero kuoli\nluultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.\n\nHyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot\nSuomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten\nvähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa\nkristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme\nniitä siis.\n\nBeron jälkeinen Turun piispanistuimella oli _Ragvald I_ (1258-1266).\nHänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina.\nRagvald pani alkuun n.s. \"ruokalisän\" eli vapaaehtoiset lahjat\nkirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei\npiispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana.\nEpäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin\nvaltiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin\nRäntämäen kirkossa.\n\nMiten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen\nkirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri\njälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi\noli _Katillus_. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan\nomavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi\nInnocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki\npiispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen\nasetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä\ntalonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan\nettä _tuomiokapituleilla_ yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi\nmyöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin,\njoissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta,\njonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen\nanastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin\npiti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa.\nNäitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan\nkäytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului\nviisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen\ntehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa\nsekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu\npiispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli\nviimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää\nlisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] --\nPiispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen\nedeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.\n\nSuomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa\noli _Johannes I_ (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan\ndominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun\nhiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain\ntiedämme, että paavi _Nikolaus IV_ v. 1290 päästi hänen \"siitä\nsiteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu\", Johannes kun\nnäet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan\nhän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.\n\nRäntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa,\nluostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua,\njolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista\non, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli\ntietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se\nsijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli\npäässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin\nTurun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia\nvuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan,\nlähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.\n\n\n\n\nXXV.\n\nTorkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.\n\n\n    Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille\n    luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.\n\n    Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet\n    istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä\n    sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.\n\nKatolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi\nvielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko,\njoka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi\nKarjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta\nSuomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut\nRuotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien\nhyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että\nVenäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata\nvaltakuntansa itäistä rajaa. Karsain silmin he katselivat Ruotsin\nkasvavaa valtaa, joka likenemistään likeni heitä. Noiden kahden\nPohjois-Europan herruuteen pyrkivän valtakunnan huomio, johon liittyi\nkahden toisilleen vieraantuneen ja riitaisen kirkon lähetystoimi,\nkääntyi yhä suuremmassa määrässä Itä-Suomeen. Karjalaisten kohtalo\noli nyt ratkaistava.\n\nKuollessaan oli Ruotsin mainio kuningas _Maunu Latolukko_ alaikästen\nlastensa hoitajaksi määrännyt _Torkel Knuutinpojan_ (1290). Parempiin\nkäsiin eivät valtionohjat olisi voineet joutua. Torkel oli voimakas\nja älykäs mies, joka uhrasi kaikki voimansa valtakunnan eduksi. Hän\npäätti heti ryhtyä toimiin rakentaakseen salpoja Novgorodilaisten\nalituisille ryöstöretkille. Luultavasti oli Ruotsissa jo edellisinä\nvuosina tuumittu ristiretkeä Karjalaan, vaan tuumasta ei ollut\nvalmista tullut, vaikka Suomen itäiset naapurit tuon tuostakin\nolivat sen tarpeellisuudesta uhaten muistuttaneet. Kuinka julmasti\nNovgorodilaiset jälleen olivat kohdelleet kristittyjä Suomalaisia,\nkäy selville eräästä paavi _Gregorius X:nen_ kirjeestä noin vuodelta\n1270. Siinä kerrotaan, miten Karjalaiset olivat polttaen ja\nhävittäen hyökänneet Ruotsalaisten alueelle, kauheasti surmanneet\nkristityitä, solvanneet heidän jumalanpalvelustaan ja pyhiä\npaikkojaan sekä vieneet muassaan kastetuita lapsia, kasvattaaksensa\nheitä \"jumalattomassa opissaan\". Kirje kehottaa Ruotsalaisia\nristiretkeen näitä kirkon julmia vihollisia vastaan. Kun jäntevä\nTorkel Knuutinpoika pääsi hallitukseen, ei hän viivytellyt hanketta.\nSiihen häntä kehotti sekin seikka, että Karjalaiset juuri siihen\naikaan osottivat taipumusta luopumaan liitostaan Novgorodilaisten\nkanssa ja liittymään Ruotsalaisiin. Koottuaan melkoisen sotajoukon,\npurjehti hän v. 1293 itäänpäin. Viipurin lahden rannalla astuivat\nristiretkeläiset maalle. Karjalan avara maa oli nyt valloitettava\nRuotsin kruunulle, sen pakanallisen kansan sydämmet voitettavat\nkatoliselle kirkolle. Kertomus tästä vaikeasta tehtävästä kuuluu\nmiltei kokonaan yleiseen historiaan. Se käsittää monta verellä\nkirjoitettua lehteä, joihin rauhan evankeliumi ei säteitään luo kuin\nvilahdukselta vain.\n\nRuotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti\nTorkel Knutinpoika _Viipurin linnan_. Vielä samana kesänä palasi\nhän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan\nseurannut Vesteråsin piispa _Pietari_, vaan eivät kerro aikakirjat\nmitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa,\non helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä.\nAlituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä\nja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen\nmonesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui\nkristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen\nJumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden\nvallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme --\nsen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön\nkannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta\nja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset\nunelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan\nylistys.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPaavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.\n\n\n    Sinun sydämmes ylpeys on sinun vietellyt, ettäs vuorten rotkoissa\n    asut, sinun korkeissa linnoissas, ja sanot sydämmessäs: kuka\n    taitaa minun syöstä maahan?\n\n    Vaikka ylös korkialle menisit niinkuin kotka, ja tekisit pesäs\n    tähtein keskelle; niin minä kuitenkin syöksen sinun alas sieltä,\n    sanoo Herra. Obad. 3-4 v.\n\nMonesti oli maalliseen mahtavuuteen pyrkivä paavikunta, niinkuin\ntiedämme, joutunut Italian herruudesta taistelevain ruhtinasten\nja valtiollisten puolueiden orjaksi. Kaiken tuon suuren valtansa\nuhallakin täytyi sen turvautua ystäviin, jotka ennen pitkää\nesiintyivät sen ilmi vihollisina. Itse mahtavuutensa aikanakin sortui\npaavikunta usein maallisen vallan voimattomaksi leikkikaluksi.\nKolmannenkintoista vuosisadan vaiheet ilmaisevat selvään, miten\nmutkainen ja epäluotettava se tie oli, jolla \"Pietarin jälkeiset\",\nedeltäjäinsä tuumaa noudattaen, koettivat valtaansa säilyttää ja\nkartuttaa. Tappion enteitä ilmaantuu tuon tuostakin, vaan paavikunta\nnoudattaa samaa ohjelmaa yhä edelleen, kunnes Herra sen syöksee\nmaahan.\n\nKun _Nikolaus IV_ v. 1292 kuoli, kului kaksi vuotta, ennenkuin uusi\npaavi valittiin hänen sijaansa. Lyonin kirkolliskokouksen määräystä,\njonka mukaan vaali heti olisi ollut toimitettava, ei voitu noudattaa\nmuutamain Rooman ylimyssukujen eripuraisuuden tähden. Vihdoin sopivat\nkeskenään eripuraiset puolueet valitsemaan _Coelestinus V:nen_, tämä\nkun oli alakuloinen, erakkoelämään taipuvainen vanhus, jolta ei ollut\nmitään pelättävää. Mutta samaan aikaan esiintyy näyttämöllä mies,\njoka koettaa korottaa paavikuntaa sille mahtavuuden kukkulalle,\njolta se viimme aikoina oli alkanut painua alaspäin. Tämä mies\noli kardinaali _Gaetani_. Äärettömän kunnianhimonsa kiihottamana\nja kavaluutensa neuvomana, sai hän Coelestinuksen pois viralta ja\nastui nyt itse nimellä _Bonifacius VIII_ paavinistuimelle v. 1294.\nNeapelista, missä edellinen paavi oli asunut, saapui vallananastaja\ntavattoman komeassa juhlasaatossa Roomaan. Neapelin ja Unkarin\nkuninkaat taluttivat hänen kullalla ja hopealla koristettua ratsuaan,\nlukematon väkijoukko seurasi tulisoitot kädessä. Kevytmieliset\nRoomalaiset riemuitsivat, ja vallanhimoinen Bonifacius unohti, että\n\"Jumala seisoo ylpeitä vastaan\".\n\nUuden paavin ensimmäinen toimi todistaa selvästi, minkä hengen\nlapsi hän oli. Saatuaan vihiä siitä, että eräs häntä vastustava\npuolue aikoi korottaa Coelestinuksen valtaistuimelle, antoi hän\nsulkea vanhuksen, jonka käytös ei millään tavoin antanut aihetta\nepäluuloihin, kehnoon vankilaan, missä onneton kärsimisistä\nmasentuneena pian heitti henkensä. Muillakin väkivaltaisilla toimilla\nkoetti hän alusta alkaen tukea valtaansa, käyden yhä rohkeammaksi,\njota paremmin hänen vallanhimoiset juonensa onnistuivat. Kuollessaan\nsanotaan Coelestinuksen hänestä lausuneen: \"Bonifacius anasti\nvaltansa ketun kavaluudella, hän hallitsee jalopeuran tavoin ja on\nkuoleva kuin koira\". Jos kertomus onkin myöhemmin keksitty, niinkuin\ntoiset väittävät, ansaitsevat nämä sanat huomioa, sillä ne kuvaavat\nsattuvasti Bonifaciuksen elämänvaiheita.\n\nNoudattaen Gregorius VII:nen ja Innocentius III:nen periaatteita,\naikoi Bonifacius \"asua korkeassa linnassa\". Häntä ei enää jalostuta\nedes paavikunnan suuruus semmoisena: oma kunnia ja korkeus on hänen\nsilmämääränään. Ja muuttunut on aikakin. Tuo kuolemaan tuomittu\nmaallinen Kristus-valtakunta, jonka loiston häikäseminä länsimaiden\nkansat siihen asti olivat kannattaneet paavien vaatimuksia, ei enää\ninnostuta unen vallasta heräjävää kristikuntaa, ja aikansa lapsena\nvieraantuu paavikin itse aatteelle semmoisena, Mutta ei hän silti\nvaatimuksistaan luovu. Asettuen mitä alastomimman kunnianhimon\nkannalle, kysyy hän ylpeämmin kuin kukaan ennen häntä: \"kuka taitaa\nminun syöstä maahan?\"\n\nBonifaciuksen vaarallisin vastustaja oli Franska, Tämän maan\nhallitsijana oli siihen aikaan _Filip IV Kaunis_. Hän oli\nvallanhimoinen ja juonikas, niinkuin paavikin. Kumpikin pyrki\nmahtavuuteen. Tuo pitkä, kautta vuosisatojen kestänyt taistelu\npaavikunnan ja maallisen vallan välillä, on vihdoinkin joutunut niin\npitkälle, että ratkaisun hetki on käsissä.\n\nFilip kävi sotaa Englantia vastaan. Saadaksensa rahoja sen\njatkamiseen, oli hän kiskonut Franskan kirkolta suuria veroja. Tämä\nseikka tarjosi Bonifaciuksen vallanhimolle tilaisuutta koettamaan\nrajoittaa kuninkaan kasvavaa valtaa. Hän kielsi jyrkästi Filipiä\nvaatimasta kirkolta veroa ja Franskan papistoa noudattamasta\nkuninkaan käskyä (1296). Jokaista uppiniskaista uhkasi hän\npannalla. Filip vastasi: \"kirkkoon kuuluu sekä hengellisiä että\nmaallikkoja; kirkon vapaus on jaettuna kummankin säädyn välillä\".\nHuomattuaan, ettei Franskan papistokaan ollut altis kannattamaan\nhänen tuumaansa, peräytti Bonifacius vaatimuksensa. Taitavasti\nsalasi hän tappionsa, koettaen ystävyyden-osotteilla kietoa\nkuningasta verkkoon. Hän pääsikin niin pitkälle, että Filip suostui\nlykkäämään sotansa Englannin kuninkaan kanssa paavin ratkaistavaksi.\nMutta kun Bonifacius ei ollut taipuvainen valvomaan Franskan etua\nkuninkaan vallanhimoisten tuumien mukaan, lykkäsi tämä lopullisen\nrauhanteon Englannin kanssa kuukaudesta toiseen, osottaen sen ohessa\nystävyyttä Bonifaciuksen vihollisille sekä solmien liiton _Albrekt\nItävaltalaisen_ kanssa, jonka valitsemista Saksan kuninkaaksi paavi\njyrkästi vastusti. Yhä vaikeammaksi kävi asema, kiihtymistään\nkiihtyi riita. Kumpi on sortuva taistelussa, Filip vai Bonifaciusko,\nkuninkuus vai paavikuntako? Kolmatta mahdollisuutta ei aika enää ota\nkannattaakseen.\n\nYlpeänä, maailmallisen kunniansa loistavaan pukuun puettuna,\nvalmistautui paavikunta ratkaisevaan taisteluun. Tammikuussa v.\n1300 liikkuivat lukemattomat väkijoukot pyhän kaupungin kaduilla.\nSemmoista oli kyllä ennenkin uuden vuosisadan alkaessa nähty\nRoomassa, vaan ei milloinkaan ennen ollut pyhiinvaeltajain luku\nollut niin suuri. Kristikunnan etäisimmistäkin maista saapui ihmisiä\nRoomaan: lapsia ja täysi-ikäisiä, miehiä ja naisia, ylhäisiä ja\nalhaisia. Eräs historioitsija, joka oli juhlassa saapuvilla,\narvelee kaupungissa joka päivä olleen 200,000 vierasta. Bonifacius\nVIII oli nim. kirkollisesti vahvistanut tämän kristikunnan vanhan\ntavan, luvaten jokaiselle, joka nyt, vuosisatain vaihtuessa,\nkävisi jossain määrätyssä Rooman kirkossa, synnit anteeksi. Tälle\njuhlalle antoi hän historiallisen nimen \"riemuvuosi\", verraten sitä\nvanhan testamentin riemuvuoteen, jolloin kaikki velat annettiin\nanteeksi. Maailman ruhtinaana esiintyi paavi kansan ihailtavaksi,\nrukoiltavaksi. Hänen edellänsä kannettiin miekkaa, valtakunnan omenaa\nja valtikkaa, ja kuuluttaja huusi: \"kas, tässä on kaksi miekkaa!\nTässä Pietarin seuraaja! Tässä Kristuksen sijainen!\" Riemastuneet\npyhiinvaeltajat lahjoittivat tavattomat rahasummat paavin rahastoon,\nmieltymys oli yleinen, ja entistä rohkeampana loi Bonifacius silmänsä\ntulevaisuuteen. Pettävä toivo, sannalle rakennettu valta!\n\nNäiden vaiheiden ohessa oli Filip Kaunis asettautunut yhä jyrkempään\nvastarintaan. Bonifacius, joka tarkkaan seurasi hänen hankkeitaan,\npäätti Innocentiuksen tavoin kerrassaan masentaa uppiniskaisen\nvastustajansa. Uhaten kielsi hän Franskan pappeja kuninkaalle\nveroa maksamasta, ja kun tämä kielto ei auttanut, vaati hän heitä\nkirkolliskokoukseen Roomaan, missä asia oli lopullisesti tutkittava,\njulistaen jokaisen, joka ei noudattaisi viimmemainittua käskyä,\nkerettiläiseksi (1302). Filip julmistui. \"Joka ei älyä, että kuningas\nmaallisissa asioissa on kaikista ihmisistä, siis paavistakin,\nriippumaton, hän on hassu\" lausui hän paavin vaatimusten johdosta.\nSitten kutsui hän säädyt (aateliston, papiston ja porvarit) Pariisiin\n(1302). Kokouksessa oli yleinen mielipide ehdottomasti kuninkaan\npuolella. Mutta vaikka Bonifacius tiesi sen, laati hän samaan\naikaan, tuon röyhkeän \"Unam sanctam\" [paavien bullien -- käytetään\nniitä sanoja, joilla ne alkavat.] nimisen bullan, jonka vertaista\npaavikunta ei ennen ollut julistanut. Sen pääkohdat ovat seuraavat:\n\n\"Löytyy pyhä, apostolinen ja katolinen kirkko, jolla ei ole kahta\npäätä, vaan yksi, nim. Kristus ja Kristuksen sijainen, Pietari ja\nhänen jälkeisensä. Evankeliumeista tiedämme, että kirkolla on kaksi\nmiekkaa, toinen hengellinen, toinen maallinen. Sillä kun apostolit\nlausuivat Herralle: katso, tässä on kaksi miekkaa, niin ei Hän\nvastannut: se on liiaksi, vaan: se on kylliksi. Kumpikin miekka on\nkirkon palveluksessa, hengellistä käyttää kirkko itse, maallinen on\nkäytettävä kirkon puolesta, edellistä hoitaa pappi, viimmemainittua\nkuninkaan käsi sodassa, vaikka kuitenkin ainoastaan papin viittauksen\nmukaan. Mutta toisen miekan täytyy olla alistetun toisen alle,\nmaallinen valta on hengellistä valtaa alhaisempi. Järjestys häviäisi,\nellei toinen olisi toista korkeampi. Jos maallinen valta eksyy\noikealta tieltä, on hengellinen valta sen tuomarina. Mutta jos\nkorkein hengellinen valta erehtyy, niin tuomitsee sitä Jumala yksin,\nniinkuin apostoli todistaa: 'hengellinen tuomitsee tosin kaikkia,\nvaan ei kukaan häntä tuomitse' (1 Kor. 2: 15). Joka vastustaa Jumalan\nasettamaa valtaa, hän vastustaa Jumalan määräämää järjestystä,\nManilaisten tavoin olettaen löytyvän kaksi perusvoimaa. Sentähden\nsäädämme, lausumme, julistamme ja määräämme, että ehdoton kuuliaisuus\non jokaisen ihmisen pelastumisen välttämätön ehto\".\n\nVielä hillitsi Franskan kuningas vihaansa, mutta kun Bonifacius\nuhkasi häntä kirkon kirouksella, ellei hän nöyrtyisi, ei Filip enää\naikomustaan salannut. Syyttäen vastustajaansa jos minkälaisista\nrikoksista, vaati hän häntä yleiseen kirkolliskokoukseen puhdistamaan\nitseään koko kristikunnan nähden ja kuullen. Nämä syytökset olivat\nkyllä yhtä perättömät kuin vallanhimoisen kuninkaan aivottu päätös\noli mielivaltainen, vaan ei ollut Bonifacius syytön siihen Jumalan\ntuomioon, joka näissä vaiheissa hävittävänä rajuilmana uhkasi häntä\nja koko paavikuntaa. Hän päätti kuitenkin taistella viimmeiseen asti.\nHän päätti julistaa Filipin pannaan. Juhlallisuus oli toimitettava\nSyyskuun 8 p. 1303. Mutta edellisenä, päivänä hyökkäsi kuninkaan\nlähetystö, johon oli liittynyt Bonifaciuksen vihollisia Italiasta\nsekä paljo rahalla ostetuita ihmisiä, paavin asuntoon. Ulkonäöltään\narvokkaana odotti vanhus, paavilliseen viittaansa puettuna, kuolemaa\ntuon jumalattoman joukon kädestä. \"Minä olen petetty, niinkuin\nKristuskin petettiin, ja altis: kuolemaan, niinkuin Hän\", lausui hän\nkyynelet silmissä, vaan tyyneenä, vakavana. Mutta Herra ei suonut\nhänelle tätä näennäistäkään voittoa. Filipin lähetystö sulki hänen\nvankilaan. Sieltä hän kyllä pääsi pakenemaan, vaan jo oli hänen\naikansa loppunut masennettuna, \"maahan syöstynä\" päätti Bonifacius\nVIII, joka, röyhkeästi oli sanonut itseään \"elävien ja kuolleitten\ntuomariksi\", päivänsä jo Lokakuussa v. 1303.\n\nLoppuansa likeni paavikunnan mahtavuuden-aikakin. Raskaana painoi\nsitä vanhurskaan Jumalan rankaiseva käsi. Bonifaciuksen jälkeinen,\n_Benediktus XI_, kyllä koetti korvata edeltäjänsä toimia tekemällä\nmyönnytyksiä Franskalle, siten turvataksensa paavikunnan horjuvaa\nvoimaa, mutta äkillinen kuolema tempasi hänen pois, ennenkuin hän oli\nehtinyt saada mitään aikaan. Vallanhimoinen Filip käytti tilaisuutta\nkerrassaan masentaaksensa paavikuntaa. Hän kutsui luoksensa\nBordeauxin piispan _Bertrandin_, jonka valitsemista paaviksi hän\noli valmistanut, kiihotti hänen kunnianhimoaan vakuuttamalla, että\nhänellä, kuninkaalla, oli valta korottaa hänen paavinistuimelle.\nTätä valtaansa lupasi hän käyttää, jos vain Bertrand, paaviksi\npäästyään, sitoutuisi noudattamaan kuninkaan käskyä. Kurja piispa\nsuostui ja valittiin Lyonissa paaviksi nimellä _Klemens V_. Viekas\nkuningas oli voittanut. Se oli vanhurskaan tuomarin sallimus. Klemens\nV jäi Franskaan ja v. 1309 määräsi hän julkisesti _Avignonin_\npaavinistuimen kodiksi. Suuri käänne on tapahtunut: Gregorius\nVII:nen, Aleksanteri III:nen, Innocentius III:nen, Bonifacius\nVIII:nen y.m. Noiden mahtavaan paavien aika on loppunut. Herra syöksi\npaavikunnan mahtavuuden korkealta kukkulalta alas maahan.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nTurun tuomiokirkko.\n\n\n    Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te\n    sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.\n\nTerveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien\nkovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se\nhillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä\nmiettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän\nmeille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen.\nIsänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme\naina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,\nmiten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan\nmaahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen\npystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää\nkieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä\nmuistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.\n\nEnsi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä\npaavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö\njokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Markuksen\nkunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa,\nettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin\ntiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen\najan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket\nniin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,\nja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä\nköyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen\nrakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat\nvalmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista\nalttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten\nvaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä\nhuolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen\ninnostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan\njaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,\nvaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.\nJo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat\nerään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko\nsiihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa\nmuistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua\nhistoriallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.\n\nKun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan\noli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä\ntoimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen\naikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,\nlöytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat\nneljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291\nkokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin\nvirsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.\nKun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,\nJotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät\nhe yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja\nyksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa\nnoudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius\nkaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan\nmuutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin\npuheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen\npiispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies\noli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme\nhoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka\npainavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin\nRuskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen\nsuomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on\nkysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät\nmuukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa\nmaassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse\nkansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa\nHerran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.\n\nMaunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saaduksensa Turun tuomiokirkkoa\nvalmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille\n\"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille\", jotka suurina juhlina\npalvelivat Jumalaa tuossa uudessa, \"neitsy Marian ja p. Henrikin\nkunniaksi\" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta\n1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin\nRoomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri lyö\nedistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,\njolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan\nTurkuun.\n\nNäiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine\ntaisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan\nvuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin\nkunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan\nvuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin\nenää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset\nkilvan Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa.\nYleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen\nkellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat\npyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin,\nmissä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo.\nIsänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme\naina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan,\nmiten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan\nmaahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen\npystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää\nkieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä\nmuistomerkeistä on _Turun tuomiokirkko_ kuuluisin.\n\nEnsi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä\npaavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö\njokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Marian kunniaksi\nvietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei\nkirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme,\noli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan\nmyrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin\nmonesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi,\nja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä\nköyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen\nrakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat\nvalmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista\nalttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten\nvaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä\nhuolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen\ninnostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan\njaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin,\nvaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi.\nJo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat\nerään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko\nsiihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa\nmuistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua\nhistoriallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.\n\nKun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan\noli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä\ntoimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen\naikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät,\nlöytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat\nneljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291\nkokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin\nvirsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta.\nKun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta,\njotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät\nhe yksimielisesti _Laurentius_ nimistä kaniikia ehdottamaan ja\nyksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa\nnoudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius\nkaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan\nmuutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin\npuheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen\npiispaksi _Maunu I:stä_, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies\noli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme\nhoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka\npainavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin\nRuskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen\nsuomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on\nkysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät\nmuukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa\nmaassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse\nkansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa\nHerran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.\n\nMaunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saadaksensa Turun tuomiokirkkoa\nvalmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille\n\"katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille\", jotka suurina juhlina\npalvelivat Jumalaa tuossa uudessa, \"neitsy Marian ja p. Henrikin\nkunniaksi\" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta\n1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin\nRoomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri työ\nedistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä,\njolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan\nTurkuun.\n\nNäiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine\ntaisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan\nvuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin\nkunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan\nvuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää\nmuistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan.\nRoomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen\ninnostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat,\nsodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain\nhuulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä\nodottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Mutta\naikakirjat kertovat, että lukemattomat ihmiset sieltä palasivat\nturmeltuneina, siellä kun juotiin syntiä niinkuin vettä. Se juhla ei\nollutkaan kristillinen juhla, vaikka ihmiset niin olivat luulleet,\nei elähyttänyt se, se vain nukutti, paadutti. Jos sen toimeenpanija,\nBonifacius VIII, olisi ymmärtänyt sitä oikein arvostella, niin olisi\nhän lausunut noille lukemattomille juhlavierailleen: viettäkäämme\npaavikunnan mahtavuuden hautajaispitoja, sillä sen kunnia on\nkuolemaan tuomittu. -- Vuonna 1300 vietettiin juhlaa köyhässä\nSuomessakin, ei läheskään niin loistavaa, se on totta, mutta paljon\nparempaa ja onnellisempaa, ei kevytmielisiä peijaiskemuja, vaan\ntoivorikkaan tulevaisuuden riemujuhlaa. Paljo kansaa on kokoontunut\nTurun tuomiokirkkoon, joka nyt on vihittävä Herran huoneeksi. Jalon\ntemppelin vankat muurit, sen juhlallisesti kaartuvat holvit, joita\nsekä gotilainen, että romaaninen rakennustapa olivat valmistaneet,\nsen kalliit alttariastiat, nuo lukemattomat kynttilät, pyhä savu,\njota papit suitsuttivat kaikkialle -- kaikki teki valtaavan\nvaikutuksen erämaiden vähävaraisten mökkien asukkaisin. Ihmetellen\nhe katselivat kristinuskon ja viljelyksen voittoa Suomessa.\nEi yksikään heistä enää tahdo puolustaa Lallin veristä työtä,\nvaan siunaten ajattelevat he pakanallisten isiensä ensimmäistä\nopettajaa, p. Henrikkiä, jonka maalliset jäännökset, kätkettyinä\nhopea-arkkuseen, ovat muutetut uuteen kirkkoon. Uusi päivä on\nkoittanut Auran rannalla, kallisten toivojen pyhä päivä. On kyllä\ntotta, että katolisen kirkon erehtynyt oppi, pyhimysten palveleminen,\nsynninaneet, latinalaiset messut ja rukoukset y.m. Vielä kauan\nsalaavat Suomen kansalta kristinuskon oikean valon, mutta juuri\nTurun tuomiokirkossa on kahden vuosisadan kuluttua vielä kaikuva\nuskonpuhdistuksen ensimmäinen suomenkielinen saarna siunaukseksi\nnouseville sukupolville. Ensin on Suomen kansa katolisen kirkon\nkasvatuslapsena neuvottava ja opetettava, ennenkuin Herran viisas\nkuljetus suo sille paremman kasvattajan. Älkäämme halveksien tuomitko\ntätä kansamme kasvatusäitiä, vaikka hän monesti erehtyikin, sillä\npaljo hän isillemme opetti.\n\nTurun tuomiokirkon aikuisimpiin vaiheisin liittyy likeisesti\nMaunu piispan muisto. Vähän hänestä tiedämme, mutta todistaapa jo\ntuomiokirkon valmistuminen ja sen vihkiminen sekä tuomiokapitulin\nmuuttaminen Turkuun, ettei hän ollut mikään toimeton mies. Kaikki\nvoimansa uhrasi hän lavean hiippakuntansa hyväksi, joka näkyy\nsiitäkin, ettei hän ensinkään sekaantunut Ruotsin valtiollisiin\nrettelöihin. Karjalaisen lähetystoimenkin kunnian luovutti hän,\nkuten edellisestä tiedämme, Vesteråsin piispalle, voidaksensa\nTurussa jotakin pysyväistä saada aikaan. Maunu piispa näkyy olleen\nlempeäluonteinen mies, jonka silmämääränä ei ollut oma etu. Kun esim.\nVenäläiset hänen aikanansa olivat kovasti hävittäneet Hämäläisten\nmaata, niin hän viimmemainituille soi sen lievityksen, että niistä\nneljästä oravannahasta, jotka jokainen täysikasvanut mies vuosittain\nmaksoi piispalle, neljännen nahan maksaminen toistaiseksi annettiin\nanteeksi. -- Maunu I kuoli v. 1308 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nKatsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.\n\n\n    Katso, minä tulen tykös, sinä vahingollinen vuori, joka koko\n    maailman turmelet, sanoo Herra, ja ojennan minun käteni sinun\n    ylitses, ja vieritän sinun alas vuorelta, ja teen poltetun vuoren\n    sinusta. Jer. 51: 25.\n\nKen ei ole altis ihmetellen muistamaan kirkon vaiheita keskiajan\ntoisen suuren aikakauden merkillisinä vuosina, mutta ken ei samalla\nmyöskin kauhistuen ajattele kaikkia noita veripunaisia syntejä,\njoilla turmeltunut kristikunta saman aikakauden kuluessa lisäsi\nsyntimittaansa? Levoton oli tämä aika, jättiläisvoimia pani se\nliikkeelle päästäksensä aavistamiensa tarkoitusten perille -- ja\nkuitenkin täytyi sen väsyneenä luopua monesta yrityksestä, johon se\ninnostuneena oli yhtynyt. Voimallisena seisoo aikakauden kynnyksellä\nGregorius VII, vaatien mahtavimpia ruhtinaitakin nöyrinä tunnustamaan\nRooman yliherruutta. Hän sortuu taistelussa, mutta aate jää eloon,\nsaavuttaen yhä innokkaampia edustajia. Askel askeleelta kohoaa\npaavikunta mahtavuuteen, väsymättä pyrkii se eteenpäin, hämmästyttäen\nkristikuntaa voitoillaan. Kuinka monta suurta valtiomiestä, miten\nmonta valtaavan voimallista hallitsijakykyä esiintyy tänä paavikunnan\nmahtavuuden-aikana \"Pietarin istuimella!\" Kuka hallitsija on\ntaitavammin valvonut valtakuntansa etuja kuin Aleksanteri III, ken\nvoimallisemmin pakottanut mahtavat ruhtinaat kuuliaisuuteen kuin\nInnocentius III, ken on rohkeammin kuin Bonifacius VIII jatkanut\nvoitollisten edeltäjäin työtä? Niin -- hämmästyttävän suuri\noli näiden miesten nero, valtaava heidän voimansa. Mahtavimmat\nruhtinaat kukistuivat taistelussa heitä vastaan, voimallisimmat\nvaltakunnat taipuivat, nöyrtyivät. Masentuneena sortui Hohenstaufien\nsankarisuku, armoa kerjäsi voitettu Englanti, voimatonna\nhuokaeli Saksa sisällisten, paavien virittämien eripuraisuuksien\nraatelemana, veroa maksoivat Unkarit, Portugaalit, Siciliat. Mitä\nhillitsemättömimpiin taisteluihin harjaantunut keski-aika, jota\neivät urhoollisimmat ruhtinaat voineet taivuttaa kuuliaisuuteen,\ntyyntyy, rauhoittuu -- sen riehuvat aallot asettuvat \"Pietarin\njälkeisen\" käskystä ja laskeuvat lepoon paavien valtaistuimen\njuureen. Ristiretkeläisten miekat linjoittavat vastustajain, noiden\npannaan julistettujen \"kerettiläisten\" rivit, inkvisitsioonin roviot\npakottavat \"harhaoppiset\" saarnaajat vaikenemaan. Kenen on tämä\nvastustamaton valtakunta, mikä masentumaton voima Rooman herruutta\ntukee ja kannattaa? Kummastelisimmeko, että paavikunnan loiston\nhäikäisemä kristikunta, jota keski-ajan pimeä yö pitkät vuosisadat\non nukuttanut, uskoen tunnusti: se on Kristuksen valtakunta, Jumalan\nvoima?\n\n\"Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta\" kuuluu Herran\ntodistus. Jesus Kristus, joka on \"sama eilen ja tänäpänä ja niin\nijankaikkisesti\", ei tunnustanut omakseen tuota maailmallista\nKristus-valtakuntaa, jolle paavikunta varkaan tavoin oli anastanut\n\"kunnian ja voiman\". Likenemistään likenee sen tuomio, ja tuomarina\non Hän, \"jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä\".\nHän \"vierittää alas vuorelta\" paavikunnan ja paljastaa sen häpeän.\nNeljännentoista vuosisadan alkaessa loppuu Rooman mahtavuuden-aika.\n\nMissä raamatun sana on tuntematon, siinä usko eksyy. Koettaessaan\nhyvillä töillään päästä Jumalan suosioon, antautui hartaus joko\nluulojen valtaan, kuvaten tuon kirkolle kuuliaisen tilan jos kuinka\nautuaaksi, tahi sortui se toivotonna valittamaan vain, kun lain\nijes yhä raskaampana painoi maahan, suomatta lepoa ja virvoitusta\nkoskaan. Sumuinen oli mystikon luultu taivas maan päällä, rauhaton\nmunkin kolkko kammio. Eikä voi kirkon loistava jumalanpalveluskaan,\nmiten viehättävään muotoon se sitten pukeutuukin, antaa, mitä\nkuolematon ihmishenki aavistaen kaipaa. Turhaan lisätään juhlapäivien\nlukua, turhaan keksitään uusia, entisiä rohkeampia kertomuksia\npyhimysten ihmetöistä, pappien vallasta, \"Kristuksen sijaisen\"\nerehtymättömyydestä: syvä huokaus, monesti toivoton valitus, jolle\nei kirkko neuvoa tiedä, kuuluu kaikkien tosi kristittyjen huulilta.\nMutta juuri tämä huokaus, jolle mahtavuuteen kohonnut kirkko käy yhä\nkuurommaksi. Juuri tuo vankien valitus on paavikunnan tuomio. Kirkko\non maallisesti rikastunut, tavattomat rahasummat kiskoo se vuosittain\nruhtinailta ja kansoilta, mutta hengelliset aarteensa on se tuhlannut\ntahi kaivanut maahan. Sentähden vastasi Tuomas Aqvinolainen eräälle\nylimykselle, joka, osottaen kullalla täytettyä vihkivesiastiaa,\nhänelle lausui: \"katsokaa, arvoisa isä, nyt ei saata p. Pietari enää\nsanoa: hopeaa ja kultaa ei minulla ole\": \"vaan ei hän myöskään voi\nsanoa: nouse ja käy\".\n\nMutta vaikka kirkko onkin turmeltunut, vaikuttaa ihmeiden Jumala\nkuitenkin suuria sen kautta. Paavikunnan mahtavuudenaikana, jolloin\nkristikunta oli nääntyä lain raskaan ikeen alle, viritti lähetystökin\nkristinuskon valoa kaukaisissa, ennen tuskin nimeksikään tunnetuissa\npakanamaissa, uusia yliopistoja syntyi, tieteet ja taiteet\nvirkistyivät uuteen eloon, armeliaisuuslaitoksia perustettiin,\ntavat kävivät hienommiksi, sivistys tuli yleisemmäksi, samalla kuin\naavistus uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta vähitellen alkoi varttua\nitsetietoiseksi vaatimukseksi. Mitä erittäin meihin Suomalaisiin\ntulee, on historiamme ensimmäisille lehdille kirjoitettuna se\ntotuus, että elämän sana juuri tuona paavikunnan mahtavuudenaikana,\njoka tuon tuostakin eksyi mitä vaarallisimmille harhateille, ensi\nkerran tarjottiin Suomen kansalle ja pääsi juurtumaankin esi-isiemme\nsydämmiin.\n\nTurhat olisivat ihmisten ponnistukset olleet, yön ja valheen\nvaltaan olisi kirkko jäänyt, ellei Herra, joka ei lupaustaan\nmilloinkaan unohda, olisi ollut sitä läsnä. Hän kutsui eksynyttä\nkristikuntaa pois Jerusalemin raunioilta, Rooman meluavilta kaduilta,\nskolastikkojen eksyttäviltä poluilta ja mystikkojen luulojen\nvarjostuttamilta teiltä oman erehtymättömän sanansa ääreen. Hän on\nkuullut kaikkien niiden rukoukset, jotka keski-ajan öisinä hetkinä\nsydämmestään ovat huoanneet: \"lähestyköön Sinun valtakuntas\". Se\nlähestyy tämä valtakunta, vaikkei se tule niin, että sen nähdä? Voi,\neikä sillä tavoin, kuin lyhytjärkiset ihmiset odottavat. Se lähestyy\nhiljaa ja ulkonaisetta loistotta, mutta vastustamattomalla voimalla\nja katoomattomalla kunnialla. Sokeaksi käynyt kristikunta ei pitkään\naikaan Herran tuloa huomaa, se luo vielä kauan silmänsä maahan\nkukistettuun paavikuntaan, odottaen siltä, apua, vaikka Herra on\nriistänyt koristukset \"Pietarin istuimesta\" ja paljastanut sen häpeän\nkaikkien nähtäväksi.\n\nMutta Jumala on uskollinen, kärsivällinen ja sangen hyvä, Hän\ntoimittaa työtänsä monessa särjetyssä sydämmessä, valmistaen\nvanhurskaudessa ja armossa uutta, valoisampaa aikaa kirkollensa.\n\n    Minä neuvon sinua minultani ostamaan kultaa tulella\n       Selitettyä ettäs rikastuisit, ja valkiat vaatteet\n        Joillas sinus pukisit, ettei sinun alastomuutes\n              Häpy näkyisi; ja voitele silmäs\n                  Voiteella ettäs näkisit.\n\n                      Ilm. k. 3: 18.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nKolmas aikakausi (1309-1500).\n\n\n\n\nI.\n\nAvignonin paavikunta.\n\n\n    Näin sanoo Herra, Herra: voi niitä hulluja profeetoja, jotka\n    heidän omaa henkeänsä seuraavat, ja ei ole mitään nähneet!\n\n    Israel, sinun profeetat ovat niinkuin ketut korvessa.\n    Hes. 13: 3-4.\n\nSamana vuonna, jolloin ihmiset kokoontuivat Roomaan viettämään\nBonifacius VIII:nen julistamaa suurta riemuvuotta, alkoi mainio\nitalialainen runoilija _Dante_ (k. 1321) sepittää kuuluisaa\n_\"Jumalallista komediaansa\"_. Merkillinen sattumus tuo! Verrattomalla\nnerollaan kuvaa Dante runossaan aikakauden ristiriitaiset ilmiöt,\nluoden rohkean mielikuvituksensa, jota kyllä katolisen kirkon\noppi eksyttäen kiihottaa, vaan sen ohessa myöskin koittava\nsivistys ja puhtaamman uskonnon aavistus virkistyttäen elähyttää,\nijankaikkisuuteen, missä ihmisten rikokset rangaistaan, hyveet\npalkitaan ja synnit tuomitaan. Monesti iskee hän kovastikin\npaavikuntaan, ennustaen muun ohessa, että Rooman kirkko, joka\ntoisiinsa sekoittaa kahdenkaltaisen vallan, hengellisen ja\nmaailmallisen, velkoineen, kuormineen on lokaan uupuva. Jo alkaa\nkristikunta aavistaa, miten onneton kirkon tila on. Vapauteen pyrkii\naika, mutta millä tiellä se on saavutettava, sitä ei vielä tiedetä.\nEi kelpaa Dantenkaan valtaava nero oppaaksi, ei runous, eivät tieteet\neivätkä taiteet. Mutta niidenkin kautta valmistaa Herra uutta,\nonnellisempaa aikaa kristikunnalle, joka jo alkaa herätä pitkästä\nunestaan.\n\n\"Pietarin jälkeinen\" oli Avignonissa Franskan kuninkaan vankina.\nKauan on maallisen vallan täytynyt kantaa paavikunnan rasittavaa\nijestä; nyt se kostaa ja kostaa kovasti. 70 vuotta kestää tätä\npaavien orjuudenaikaa. Se on historiassa tunnettu nimellä,\n_paavikunnan 70 vuotinen Baabelin vankeus_.\n\nJohdonmukaisesti jatkoi vallanhimoinen Filip Kaunis taistelua\nsortaaksensa kirkkoa ja turvataksensa omaa valtaansa. Eikä\nepäillyttänyt häntä välikappaleet, kun vain saavutti tarkoituksensa.\nSen näemme esim. Hänen käytöksestään Temppeliherrain ritarikuntaa\nkohtaan. Nämä olivat kyllä irstaan elämänsä ja muun siveettömyytensä\ntähden joutuneet pahaan maineesen ja siihen katsoen kypsyneet\nJumalan tuomiolle, vaan tämä seikka ei suinkaan ollut sen vainon\nsyynä, jonka alaisiksi he Filipin toimesta joutuivat. He omistivat\npaljon rikkauksia, ja niitä kuningas tahtoi. Sitä paitse muodosti\nritarikunta, joka pyhän maan menettämisen jälkeen suurimmaksi osaksi\noli asettunut Franskaan, oman pienen valtakunnan, jonka itsevaltiaana\nruhtinaana heidän suurmestarinsa oli. Filip, jonka silmämääränä\noli kuninkuuden korottaminen ja rikastuttaminen, päätti anastaa\nTemppeliherrain tavarat ja tehdä lopun heidän yhdistyksestään. Äkisti\nvangitutti hän ritarikunnan suurmestarin _Jaakop Molayn_ ynnä kaikki\nFranskassa silloin oleskelevat ritarit (1307). Englanninkin kuninkaan\nsai hän taivutetuksi samoin kohtelemaan hänen maassaan asuvia\nTemppeliherroja. Syyttäen vainotuita jos minkälaisista rikoksista,\njoita hän kuninkaallisten julistusten ja kerjäläismunkkien saarnojen\nkautta kaikkialla koetti saada tunnetuiksi, valmisti hän veristä\nloppua ritarikunnalle. Inkvisitsioonin kidutuskoneet pantiin\nkäytäntöön, jotta onnettomilta saataisiin ongituksi niitä tietoja,\njoita heidän kuolemaan tuomitsemista varten tarvittiin. Klemens\npaavi koetti estää vainoa, vaan mitä hän voi vaikuttaa? Voimaton\noli paavikunta, kykenemätön sorrettu kirkko rakentamaan salpoja\nkuninkuuden kasvavalle vallalle. Samaan aikaan otti Filip puheeksi\nBonifacius VIII:tta vastaan tehdyt syytökset, joita ei vielä oltu\ntutkittu. Klemens älysi tuskallisen asemansa. Bonifacius vainajan\ntuomitseminen olisi ollut koko paavikunnan mitättömäksi julistamista.\nYritys jäi kuitenkin sikseen, kun Temppeliherrain säälittävä kohtalo\nalkoi herättää yhä yleisempää mielipahaa koko kristikunnassa, ja\nvaltioviisaus kehotti Filipiä vähän varovammin kohtelemaan paavia.\nKiitollinen Klemens suostui sen sijaan puolustamaan Temppeliherrain\nsortamista. Kun useat näistä, kärsittyään mitä kauheinta kidutusta,\nolivat saaneet surmansa, otti Pariisin kirkolliskokous tutkiaksensa\nnääntyvää ritarikuntaa vastaan nostettuja kanteita. Edellisiä\nkauheammat kidutukset ja uudet roviot julistivat onnettomille\nkokouksen tarkoituksen ja päätöksen. Eikä siinä kylliksi. _Viennen_\nkirkolliskokouksessa lakkautti Klemens kokonaan Temppeliherrain\nritarikunnan (1312). Toisia ritareja otti hän itse tuomitakseen,\nmuut jätettiin maallisen oikeuden käsiin. Edellisten joukossa oli\nJaakop Molay. Hänen sekä muutaman muun ylhäisen ritarin tuomitsi\nKlemens elinkautiseen vankeuteen. Mutta kun onneton vakuutti\nritarikunnan olevan syyttömän sitä vastaan tehtyihin syytöksiin,\nratkasi Filip äkkiä hänen kohtalonsa. Kaksi rovioa valmistettiin;\ntoiselle täytyi Molayn astua, toiselle eräs ritari, joka oli puhunut\nsamaan tapaan (1314). Kuollessaan ennusti Molay Jumalan kostoa\njulmalle Filipille ja tuolle kurjalle paaville, joka kokonaan riippui\nkuninkaan mielivallasta. Hän ei erehtynyt. Ennenkuin vuosi ehti kulua\numpeen, oli vanhurskas Jumala kutsunut sekä Filipin että Klemensin\ntuomioistuimensa eteen.\n\nKaksi vuotta oli Avignonin häväisty paavinistuin ollut edustajatta,\nkun paaviksi valittiin _Juhana XXII_. Miten voimattomilta kuuluvat\ntämän vaatimukset, kun hän, rohkeasti sekaantuen Euroopan\nvaltiollisiin oloihin, alkaa uudistaa Innocentius III:nen ja\nBonifacius VIII:nen vaatimuksia! Franskan hallitukselle eihän mitään\nvoi, sen suhteen täytyy hänen nöyränä vaieta, mutta sitä ylpeämmin\nkoettaa hän muissa maissa korottaa paavikunnan masentunutta valtaa.\n_Ludvig Baijerilainen_ ja _Fredrik Itävaltalainen_ taistelivat Saksan\nkruunusta. Viimmemainittu joutui tappiolle, mutta Juhana julisti\nvoittajan ja hänen alamaisensa kirkonkiroukseen (1324). Ludvig vetosi\nyleiseen kirkolliskokoukseen, sanoen paavia kerettiläiseksi. Siellä\ntäällä alkoi kuulua yhä jyrkempiä väitteitä paavikuntaa vastaan,\nvaan Juhana ei tahtonut mielettömistä vaatimuksistaan luopua. Miten\nmuuttunut ajanhenki oli, todistaa paraiten erään Ludvigin ystävän\n_Marsilius Padualaisen_ juuri siihen aikaan kirjoittama kirja nimeltä\n_\"Rauhan Puolustaja\"_. Tekijä lausuu suoraan sen ajatuksen, että\npelastuksen saavuttamiseen ei ole välttämätöntä totella paavia.\nErehtymättömän totuuden omistaa hän ainoastaan raamatulle ja\nensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokousten päätöksille. Toinen\npiispa ei ole toista piispaa korkeampi, piispa ei ole presbyteriä\narvokkaampi niin jatkaa kirja, kysyen: miksi olisi Rooma Antiokiaa\nja Jerusalemia etevämpi, kun Pietari on molemmissa viimmemainituissa\nkaupungeissa piispana vaikuttanut? Lisäksi lausuu Marsilius\nmyöskin tuon painavan sanan, jonka herätyshuuto myöhemmin sai koko\nkristikunnan liikkeelle: riitaiset kysymykset ovat ratkaistavat\nyleisessä kirkolliskokouksessa, jonka keisarin tulee kutsua kokoon.\nHuonoja enteitä paavikunnan tulevaisuudelle! Vielä kyllä veisattiin\ntuota vanhaakin virttä paavien muka rajattomasta vallasta, mutta\nse pukeutui yhä röyhkeämpään muotoon, siten yhä selvemmin vain\npaljastaen mitättömyyttään. Niinpä kirjoitti esim. Kerjäläismunkki\n_Augustinus_ \"Rauhan Puolustajaa\" vastaan kirjasen, joka kannattaa\nsitä mielipidettä, että paavi on oikeutettu pitämään huolta kaikista\nkuningaskunnista, koska Jumala on niiden perustaja ja hallitsija.\nTämän aatteen innostuttamana omistaa hän paaville nimityksen: \"Herra,\nmeidän Jumalamme maan päällä\". Pitkälle on ehditty!\n\nYleisen mielipiteen kannattamana marssi Ludvig Baijerilainen,\nsovittuaan Fredrikin kanssa, Roomaan, missä hän antoi kruunata\nitsensä keisariksi. Kaksi piispaa toimitti kruunauksen. Avignonin\nvanki ei voinut sitä estää.\n\nJuhana XXII kuoli v. 1334. Hän jätti jälkeensä voimattomien\nylistysten pilkkaaman, vallanhimoisen muiston ja -- runsaan,\nmiljooniin nousetan rahaston. Paavikunnan vallanhimolle tarjosi tästä\nalkaen kättä ääretön, mitä halveksittavimpaan muotoon pukeutuva\nahneus, joka kiskomistaan kiskoi uusia veroja kristikunnalta. Rikkaus\nsynnytti ylöllisyyttä, ylöllisyys juoppoutta ja muuta törkeää\nepäsiveyttä. Jatkaessaan kertomustaan Avignonin paavikunnasta,\npaljastaa kirkkohistoria lukijalle vuosi vuodelta yhä selvemmin\ninhimillisen turmeluksen pohjatonta kuilua.\n\nNäiden vaiheiden ohessa pyrki maallinen valta yhä voitollisemmin\nvapaaksi paavikunnan yliherruudesta. Niin esim. Päättivät Saksan\nkuuriruhtinaat _Rensenin_ kokouksessa (1338), että keisarin\nvalitseminen riippui heistä eikä ensinkään kaivannut paavin\nvahvistusta. Paavina oli siihen aikaan _Benediktus XII_. Hän kyllä\nkoetti puolustaa asemaansa Saksassa, vaan ei hänen äänensä kauas\nkuulunut.\n\nV. 1342 astui _Klemens VI_ paavinistuimelle. Se uupui hänen\nhallituksensa aikana, jota kesti 10 vuotta, yhä syvempään.\nKun paavikunnan tulot Italiasta vähenemistään vähenivät,\nkirkkovaltakin kun oli jaettuna pieniin, miltei aivan itsenäisten\nruhtinasten hallitsemiin alueisin, täytyi yhä ylöllisempään\nelämään harjaantuneitten paavien koettaa hankkia itselleen varoja\nmuualta. Klemens VI oli tässä suhteessa hyvin toimelias. Ei häntä\nhuolestuttanut paavikunnan sorrettu asema, ei sen maanpakolaisuus\neivätkä muut uhkaavat ajanenteet. Noudattaen edeltäjäinsä\nkatsantotapaa, päätti hän rikastua ja Franskan kuninkaan turvissa\nelää iloisia päiviä Avignonissa.\n\nMenneiden päivien muistojen ja tulevaisuuden toiveiden välillä horjuu\nkristikunta sinne tänne, tietämättä mihin toimiin on ryhtyminen.\nKaikkialla taistelua vain, tyytymättömyyttä vallitseviin oloihin ja\nlevottomuutta tulevaisuuden suhteen. Klemens ei ajatellut ajan suuria\nkysymyksiä, hän vain mietti, miten voisi tulojaan, kartuttaa. V. 1348\nosti hän Neapelin ja Unkarin kuningattarelta, jota epäiltiin miehensä\nmurhaajaksi, vaan jonka hän oli vapauttanut omantunnon nuhteista ja\nkirkon rangaistuksesta, Avignonin kaupungin ynnä siihen kuuluvan\nalueen. Kaksi vuotta myöhemmin (1350) julisti hän riemuvuoden\nvietettäväksi koko kristikunnassa. Bonifacius VIII, joka oli\npannut nämä paavikunnan rahankiskomiselle edulliset juhlat alkuun,\noli kyllä määrännyt, että ne olivat vietettävät joka vuosisadan\nalkaessa, vaan Klemens tarvitsi rahoja ja lyhensi sentähden aikaa\n50 vuodella. Kevytmielinen aika hyväksyi hänen keksimänsä kehnot\nselitykset. Ja kuitenkin painoi vanhurskaan Jumalan rangaistus juuri\nsiihen aikaan kristikuntaa, tarkoittaen sen herättämistä synnin\nunesta. _\"Hirmukuolema\"_ levitti kauhujaan Euroopan maissa, temmaten\ntuonelaan monessa paikassa puolen osan ihmisiä, toisissa paikoissa\nvielä enemmän. Milloin on onneton kristikunta vihdoinkin huomaava,\n\"mitä sen rauhaan sopii?\"\n\nVähän paremman maineen saavutti _Innocentius VI_ (1352-1362).\nHän eli säästäväisesti ja koetti ylläpitää kirkonkuria, vaan\nkristikunnan kurjaa tilaa ei hän voinut auttaa. Vielä vähemmin\npystyi hän hankkimaan Avignonin häväistylle paavinistuimelle arvoa\nkristikunnan silmissä. Sen maine oli siksi tahrattu, ja tuo alentava\nvankeus Franskan kuninkaan maassa siksi julkinen, ettei sillä voinut\ntulevaisuutta olla. Kun sentähden kuuluisa runoilija _Petrarka_ (k.\n1374), joka monta kertaa oli kehottanut paaveja palajamaan \"väärän\nlemmikin luota (Avignonista) laillisen, vaan hyljätyn puolison,\nRooman, syliin\", v. 1366 kirjoitti _Urbanus V:lle_ (1362-1370):\n\"paavi olet sinä kaikkialla, mutta Roomassa olet vain piispa; näytä\nettä olet hyvä paimen etkä mikään palkkalainen\" -- ja kun lisäksi\nRoomalaisten tyytymättömyys alkoi käydä yhä huolettavammaksi, päätti\nUrbanus lähteä pyhään kaupunkiin. V. 1367 toimitti hän messun\nPietarinkirkossa. Bonifacius VIII:nen ajoista asti eivät Roomalaiset\nolleet paavia kaupungissaan nähneet. Riemu oli rajaton. Miten vähään\nhe tyytyivät!\n\nUrbanus palasi kuitenkin takaisin Avignoniin, missä hän kuoli (1370).\nHänen jälkeisensä _Gregorius XI_, joka oli hyväntahtoinen mies,\nei saattanut olla kuurona niille alituisille kehotuksille, jotka\nrukoilemalla ja vaatimalla pyysivät häntä muuttamaan paavinistuinta\nRoomaan. Hän lähti sinne v. 1377. Kuollessaan (1378) sanotaan\nhänen katuneen, että oli noudattanut ihmisten neuvoja ja muuttanut\npaavinistuimen Roomaan, sekä ennustaneen siitä syntyvän arvaamattomia\nhaittoja ja vaaroja kirkolle.\n\nHäväistynä, äärettömän syntivelan rasittamana säilyy Avignonin\npaavikunnan muisto historian lehdillä. Täydellisempi kertomus siitä\nolisi vain inhimillisten himojen keksimien paheiden kuvaamista.\n\n\n\n\nII.\n\nNeljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.\n\n\n    -- halajatkaat sitä terveellistä sanan rieskaa, niinkuin\n    äskensyntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte.\n    1 Piet. 2: 2.\n\nTurhaan olivat skolastikot koettaneet virittää eloa elävältä\nkuolleesen kristikuntaan. Jo neljännellätoista vuosisadalla alkoi\nkoko se tieteellinen menetystapa, jota he noudattivat, vähitellen\njoutua huonoon maineesen, kun skolastisuuden heikot puolet vuosi\nvuodelta yhä selvemmin ilmaantuivat. Sitä suurempaa huomioa herättää\nsitä vastoin mystisyys. Kirkon kurja tila, sen veltostunut kuri, tuo\nyhä pintapuolisemmaksi käynyt oppi hyvistä töistä, tyhjiä loruja\nsisältävät saarnat, pappien karttuva turmelus ja seurakuntien kasvava\nsiveettömyys -- kaikki kehottikin jokaista ajattelevaa ihmistä\nrukouksen ja hurskaan miettimisen hiljaisina hetkinä etsimään sitä\nsydämmen pyhyyttä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä, ja sitä\nrauhaa, jota Hän yksin voi antaa. Eipä kummallista, että mystisyyden\nvarsinainen kukoistus juuri tähän aikaan alkaa. Saksalaisten taipumus\nsyvään miettimiseen, vaan ennen kaikkea ajanhengen vaatimus loi\nneljännellätoista vuosisadalla monta jaloa mystikkoa, joiden syvät,\nJumalaan pyrkivät mietteet kaikkien erehdyksiensä uhallakin ovat ajan\nturmeluksen ja kevytmielisyyden virkistyttävänä vastakohtana.\n\nEnsimmäisenä saksalaisista mystikoista vetää _Eckart_ huomiomme\npuoleensa. Hän syntyi luultavasti Thüringissä noin v. 1260.\nSaksalaiset Dominikanit, jotka eivät yleensä, niinkuin heidän\nromaanisissa maissa asuvat veljensä, antauneet kirkon opin jyrkiksi\npuolustajiksi ja inkvisitsioonin välikappaleiksi, vaan olivat\ntaipuvaiset mystilliseen elämään, miellyttivät Eckartia, ja hän\npäätti ruveta heidän munkkikuntansa jäseneksi. Hän oleskeli sittemmin\nmonessa paikassa, milloin toimittaen jonkun luostarin priiorin\nvirkaa, milloin vaikuttaen opettajana Pariisissa, Strassburgissa,\nKölnissä y.m., saavuttaen kaikkialla rakkautta ja kunnioitusta. Ja\nepäilemättä hän monesta syystä tämän ansaitsikin. Hän oli erinomaisen\nsyvämietteinen mies; aatteiden yli-ilmoissa liikkui hänen totuutta\netsivä henkensä, ja sinne tahtoi hän muitakin maan tomusta nostaa.\n\nEckartin uskonopillista kantaa, jota semminkin hänen saarnansa\nkuvaavat, on arvosteltu eri tavalla. Toiset ovat väittäneet\nhänen edustaneen mitä jyrkintä panteismia, toiset sitävastoin\narvostelleet häntä kirkon opille uskollisena mystikkona, jonka\nainoana silmämääränä on itse päästä ja johdattaa muita tosi kristityn\nelävään yhteyteen Jumalan kanssa. Jos olisimmekin alttiit asettumaan\nviimmemainittujen kannalle, ei meidän kuitenkaan sovi heidän kanssaan\nsanoa Eckartin panteismin esiintyvän vain muutamissa liiallisissa\nsanoissa, joita hän ei tarkoin punninnut, sillä epäilemättä oli\njuuri siihen suuntaan tähtäävä erehdys hyvin syvään juurtunut koko\nhänen katsantotapaansa. Mutta kaikessa tapauksessa tapaamme hänen\nteoksissaan, joita vasta viimme aikoina on koottu ja tarkemmin\ntutkittu, paljon hyvääkin. Niin lausuu hän esim. Rakkaudesta: \"ei\nmillään koeta Jumala meitä niin puoleensa vetää, kuin rakkaudellaan.\nRakkaus on kuin kalastajan onki. Ei saa kalastaja kalaa, ennenkuin\nse on tarttunut onkeen. Mutta kun se on kiinni koukussa, niin tietää\nkalastaja sen omistavansa, miten se sitten ponnistaakin vastaan.\nSemmoinen on rakkauskin. Jonka se on vanginnut, hän kantaa kestävää,\nvaan samalla suloista ijestä. Ei mikään niin tee sinua Jumalan omaksi\neikä Jumalaa sinun omaksesi, kuin tämä suloinen kahle. Joka on tämän\ntien löytänyt, hän ei toista etsi; joka on kiinni siinä koukussa,\nhänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämmensä, sanalla sanoen koko\nhänen olemuksensa on Jumalan oma. Tässä rakkaudessa lepääminen\ntuottaa enemmän autuutta ja on Jumalalle otollisempaa, kuin kaikki\nhyvät työt ja kaikki hurskaat toimitukset, jotka eivät valu rakkauden\nelävästä lähteestä\".\n\nJos näistä ja muista Eckartin saarnoissa tuon tuostakin esiintyvistä\nsamankaltaisista sanoista päättäisimme hänen olleen kokonaan\nvälinpitämättömän kristinuskon käytännöllisille kysymyksille, niin\nsuuresti erehtyisimme. Hän päinvastoin teroitti niitäkin, etenkin\narmeliaisuutta köyhiä kohtaan sanankuulijoilleen. Niinpä lausuu hän\nesim.: \"jos joku saisi kokea pyhää innostusta, vaikka semmoista,\njonka valtaamana Paavali oli, kun hän temmattiin kolmanteen\ntaivaasen, ja hän tietäisi jonkun köyhän tarvitsevan ruokaa,\nniin palvelisi hän Jumalaa paremmin luopumalla innostuksestaan\nja auttamalla tuota köyhää, kuin viihtymällä autuaallisissa\nnäyissä\". Ei -- Eckart tahtoi noudattaa kristinuskon vaatimuksia\njokapäiväisissäkin oloissa ja toimissa. Mutta niin usein kuin Herra\nsen hänelle soi etsi hän yksinäisyyttä, miettiäksensä hengellisen\nelämän salaisuuksia ja nähdäksensä noita autuaallisia unia, joita\nhänen tavattoman rikas mielikuvituksensa, milloinkaan väsymättä, aina\noli altis luomaan.\n\nOlemme viitanneet Eckartin uskonnollisen katsantotavan varjopuoliin.\nTunteittensa viehättämänä eksyi hän monesti luulojen sumuiseen\nilmaan, missä hän ei enää nähnyt tuota ääretöntä pyhän Jumalan ja\nsyntisen ihmisen välistä erotusta. Siinä suhteessa edustaa hän\nmystisyyden arveluttavinta erehdystä. Ja juuri tämä seikka esti häntä\nnäkemästä ajan kipeintä tarvetta ja häntä itseä halajamasta ennen\nkaikkea Jumalan \"sanan terveellistä rieskaa\".\n\nEckartin mielipiteet herättivät monessa paikassa epäluuloakin, jos\nkohta hänen ihailijaansa luku olikin suuri. Juhana XXII tuomitsi 17\nhänen mietteistään harhaoppisiksi. Ennenkuin tämä paavin päätös tuli\nhänen tiedokseen, kuoli Eckart v. 1327.\n\nEnnen pitkää syntyi uskonnollisia yhdistyksiäkin, jotka niinikään\npyrkivät tuohon salattuun, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa,\njonka etsiminen on mystisyyden varsinainen tuntomerkki Kuuluisin\nnäistä yhdistyksistä on neljännellätoista vuosisadalla ilmaantuva\n_\"Jumalan ystäväin\"_ liitto. Ankaran itsensäkieltämisen tiellä\npyrkivät he maistamaan, kuinka suloinen Herra on. Turvaten Pyhän\nHengen valistukseen ja Herran välittömiin ilmoituksiin enemmän kuin\nJumalan sanaan, eksyivät he monesti haaveilun sumuisille teille,\nmutta ijankaikkisuus oli silmämääränä, ja \"Jumalan rakkaus, joka\nkaiken ymmärryksen ylitse käy\", elähytti heitä. \"Luovu kaikesta\nomastasi ja vaivu Jumalan pohjattomaan armahtavaisuuteen, niin\nolet löytävä mitä etsit\" oli heidän tapansa sanoa Itä-Franskassa,\nPohjois-Italiassa, Schweitzissä y.m. Löytyi heitä paljo. Yleensä\npitivät he liittoaan salassa, mutta heidän vaikutuksensa ulottui\nkuitenkin kauas yhdistyksen rajojen ulkopuolellekin, \"Jumalan\nystävät\" saarnasivat nim. Kansalle, ollen monelle rasitetulle ja\ntotuutta etsivälle sielulle jumalallisen armon välikappaleina!\nSitä paitse vaikuttivat he paljon hyvää levittämällä hengellisiä\nkirjoja kuolleitten paimenten unohtamissa seurakunnissa. Yhdistyksen\njohtajana oli tuo kuuluisa mystikko _Nikolaus Baselista_. Paljon\nolisi hänestä kertomista, jos historia olisi lehdillänsä säilyttänyt\nmitä hän pitkillä matkoillansa Saksassa, Italiassa, Franskassa,\nUnkarissa y.m. Vaikutti Jumalan valtakunnan palveluksessa, mutta\nhänen työnsä oli ainakin suureksi osaksi tuota maailmalta salattua\ntyötä, jonka suurimmat voitot ovat historialle tuntemattomat.\nNikolaus kyllä monesti puhui herätyksen sanoja suurille\nihmisjoukoille, vaan enimmiten työskenteli hän kaukana julkisuudesta,\npuhuen elämän sanaa sairasten kuolinvuoteen ääressä, luostarein\nhiljaisissa kammioissa ja yksityisten kodeissa.\n\nNikolaus ei ollut noita pintapuolisia, omaa kunniaansa etsiviä\nsaarnaajia, jotka heti tahtovat nähdä työnsä hedelmän. Hän tyytyi\nodottamaan, uskoi, vaikkei hän suuria nähdä saanut, rukoili ja teki\ntyötä, jättäen myötä- ja vastoinkäymiset, tappiot ja voitot sen\nHerran haltuun, jonka palveluksessa hän oli.\n\nSemmoinen mies, kuin \"Jumalan ystävä\" Nikolaus oli, ei saattanut olla\nnäkemättä kirkon turmelusta. Haikein sydämmin huomasi hän, miten\npaavikunta vuosi vuodelta yhä syvempään uupui lokaan, ja kristikunnan\nsurkea tila koski kipeästi hänen hellään, Pyhän Hengen koulussa\nvalistuneesen sydämmeensä. Vaan ei hän silti epätoivoon sortunut.\nHänen tarkka silmänsä näki ijankaikkisen elämän valon säteilevän\nmonesta silmästä, ja se todisti, ettei pelastuksen Jumala vieläkään\nollut seurakuntaansa hyljännyt. Nikolaus jatkoi työtään. Yhä\nvaltaavammaksi kävi hauen saarnansa, yhä voimallisempana kaikui hänen\nherätyshuutonsa. Köyhäin mökeissä kuului hänen äänensä, kehottaen\nihmisiä Kristuksen seuraamiseen, ruhtinasten loistavissa saleissa\npuhui hän vakavia sanoja tämän elämän turhuudesta ja ijankaikkisuuden\npainavasta todellisuudesta. Ihmissydämmen salaisimpiinkin koteroihin\nloi hän tarkan, ylönluonnollisen valon valaiseman silmänsä, ja\nihmeellisesti olivat henget hänelle alamaiset. Viisaan sielunpaimenen\ntavoin älysi hän mitä kukin paraiten tarvitsi, sovittaen taitavasti\nsanansa ihmisten erinkaltaisen tilan mukaan.\n\nKauan tarvitsi Herra Nikolausta viinimäkensä työssä, mutta jota\nvanhemmaksi tämä uskollinen palvelija tuli, sitä innokkaammin\nhän vain jatkoi työtään. Mystisyyden haaveksivat mietteet, jotka\nneuvoivat häntä uskomaan noita mielikuvituksensa kauniita unelmia\nJumalan hänelle suomiksi välittömiksi ilmoituksiksi, eksyttivät hänen\nepäilemättä monesti harhateille, mutta että Herran armo tuki hänen\ntyötään, sen todistavat monessa paikassa tapahtuneet herätykset,\njoiden siunauksesta rikasta vaikutusta tulevien aikojen suureen\ntehtävään ei kukaan arvaa. Paras todistus on kuitenkin Nikolauksen\nkuolema. Vähän siitä, etteivät aikakirjat varmuudella tiedä mainita\nhänen kuolinvuottaan. Pääasia on, että hän totuuden tunnustuksen\ntähden, jota eivät kirkon suruttomat johtajat ajanpitkään kestäneet\nkuulla, inkvisitsioonin tuomitsemana poltettiin. Nikolaus on siis\nluettava niiden joukkoon, joiden marttyyrikuoleman kautta Herra\nvalmisti uskonpuhdistuksen suurta aikaa.\n\nSaksalaisen mystisyyden etevin edustaja oli _Tauler_ (k. 1361).\nSamoinkuin Eckart, kuului hänkin Dominikanein munkkikuntaan. Jo monta\nvuotta oli hän hämmästyttänyt maailmaa voimallisella saarnallaan, kun\nhän v. 1346 tutustui Nikolaus Baselilaisen kanssa. Tauler oli siihen\naikaan 50 vuoden ikäinen. Tuo kuuluisa \"Jumalan ystävä\" oli kuullut\npaljon puhuttavan hänestä ja saapui hänen luoksensa Strassburgiin,\nkuullaksensa \"mainion mestarin\" saarnaa. Tauler saarnasi, vaan\nNikolaus, joka ei tyytynyt tavallisten ihmisten vaatimuksiin, lausui\nsuoraan, ettei saarna miellyttänyt häntä. Ei häntä viehättänyt tuon\nylistetyn puhujan loistava esitystapa eikä hänen verraton taitonsa\nsaksankielen käyttämisessä saarnasta puuttui hänestä henkeä, jota\npaitse kauniimmatkin sanat ovat tyhjää ihmispuhetta vain. Tauler\npyysi vierastansa viipymään luonansa, lausuen sen toivon, että hän\npitemmän ajan kuluessa saisi kuulla ainakin jonkun saarnan, johon\nhän mieltyisi. Nikolaus vastasi: \"te olette kyllä kunnon pappi ja\noppinut mies, vaan te ette elä, niinkuin saarnaatte. Ette ole vielä\nmaistaneet Pyhän Hengen suloisuutta, te riiputte lain puustavista\nja olette farisealainen\". Nämä sanat, joiden painavaa, sydämmen\nsisimpään tähtäävää totuutta puhujan ankaran vakaa käytös tuki.\nTekivät syvän vaikutuksen Tauleriin. Suuri muutos tapahtui hänessä:\nhän nöyrtyi totuuden tuomittavaksi. Hengellinen köyhyys, se köyhyys,\njoka on Herran mielen mukaan, oli tämän nöyrtymisen seuraus, uusi\nelämä Jesuksessa Kristuksessa sen hedelmä. Kahteen vuoteen ei Tauler\nuskaltanut saarnata, ja kun hän vihdoin sanankuulijoittensa suureksi\niloksi astui saarnatuoliin, niin ei hän saanut mitään sanotuksi:\nkyynelet tukehuttivat hänen äänensä.\n\nDominikanit suuttuivat kovasti, kun heidän etevin puhujansa\nkykenemättömyys yhtäkkiä tuli yleiseksi puheenaineeksi koko\nkaupungissa, ja pilkkaavia huhuja levitettiin Taulerista kaikkialle.\nMutta tämä ei masentanut häntä, eikä hän ehtinyt kuunnella maailman\nivaa, sillä hän oli alituisesti sen Herran seurassa, joka hänen oli\nkutsunut \"pimeydestä ihmeelliseen valoonsa\". Ja jos vanhat ystävät\nhänen ylenkatseellisesti hylkäsivätkin, niin olipa sama Herra pitänyt\nhuolta siitäkin, että hänellä nyt oli ystävä, joka paremmin kuin muut\nihmiset ymmärsi hänen surunsa ja hänen ilonsa: tuo jalo totuuden\npuolustaja Nikolaus Baselista. Hänelle uskoi Tauler luottamuksella\nkaikki huolensa, hänen kauttansa sai hän monen taistelun helteessä\nkokea Herran armoa syntisiä kohtaan.\n\nJota todellisempaa Taulerin kääntyminen oli, sitä parempia hedelmiä\noli se ennen pitkää vaikuttava muissakin, sillä sen ytimenä oli\nHerran voima. Tauler astui jälleen saarnatuoliin, ja nyt täytyi\nsuruttomimpainkin ihmisten myöntää, ettei hän milloinkaan ennen ollut\nniin valtaavan voimallisesti saarnannut. Tekstinä oli Math. 25:nen\nluvun 6 värssy: \"katso ylkä tulee, menkäät ulos häntä vastaan\".\nTauler puhui uskovaisen likeisestä yhteydestä Herran kanssa ja\nsiitä vuotavasta riemusta, joka saa ihmisen kaikki unohtamaan.\n\"Se on totta\" kuului liikutuksesta vapisevan äänen todistus, ja\nlausuja, eräs mies, kaatui tainnoksissa lattialle. Tauler vain\njatkoi saarnaansa. \"Lakkaa, lakkaa\" huudettiin väkijoukosta, \"sillä\nhän kuolee käsiimme\". Mutta saarnaaja vastasi: \"jos ylkä tahtoo\nviedä morsiamensa kotia, niin tahdomme kernaasti siihen suostua\".\n-- Voimallinen oli tämä saarna, ja yhtä valtaavasti saarnasi Tauler\nmonesti sittemminkin, herättäen lukemattomia synnin, unesta ja\nvuodattaen lohdutuksen öljyä moneen särjettyyn sydämmeen.\n\nTauler oli syvämielinen mies sanan oikeassa merkityksessä. Hänessä\npääsi evankeliumin valo, joka keski-ajan pimeinä vuosina oli\nuseimmilta hurskailtakin ihmisiltä miltei kokonaan salattu, suuria,\nvaikuttamaan. Sillä jos meidän täytyykin myöntää, että tuo painava\ntotuus \"Kristus meidän edestämme\" ei pääse täyteen oikeuteensa\nhänen uskonnollisessa katsantotavassaan, on tämä katsantotapa,\nepäilemättä monessa suhteessa raamatun mukainen ja ihmeteltävän\nsyvä. Etenkin, tutki Tauler Herran kärsimisen historiaa. Se oli\nhänen \"yliopistonsa\", jonka rinnalla kaikki muut opinahjot olivat\nverrattoman köyhät. \"Synti ja sen viettelykset katoavat Herramme\nhaavoissa. -- Niinkuin lumi sulaa tulen ääressä, niin sulaa syntikin\nJesuksen rakkautta hehkuvissa haavoissa. Rakkaus nielee ne kaikki\"\nniin kuuluu hänen todistuksensa, ja se on saavutettu kokemuksen\nkautta, rukouksissa ja kilvoittelevan uskon kapealla tiellä.\nKirkon määräämiä n.s. hyviä töitä ei hän saarnoissaan teroittanut\nihmisiin; päinvastoin puhui hän vakavia, uskonpuhdistuksen aamukoiton\nvalaisemia sanoja tekopyhyyttä ja itsevanhurskautta vastaan. Eipä\nkummallista, että myöhempien aikojen jaloimmat henkilöt, niinkuin\nArndt, Spener, Luther y.m. ovat pitäneet tätä keski-ajan mystikkoa\nmitä suurimmassa arvossa, monesti kertoen hänen syviä, sisälliseen\nuskonelämään perehtyneitä mietteitään. Taulerin kuuluisimmat\nteokset ovat hänen saksankielellä pitämänsä saarnat sekä _\"Jesuksen\nköyhän elämän seuraamisesta\"_ niminen kirja. Lainaamme tähän otteen\nviimmemainitusta kirjasta:\n\n\"Suurten kiusausten hetkinä ottaa Jumala ihmiseltä kaikki mitä\nHän ennen hänelle on antanut. Hän vaatii silloin ihmistä syvään\nmiettimään, millainen hänen tilansa on, jotta ihminen itse näkisi\nja tunnustaisi, mitä hänellä itsellä on ja mitä hän oman voimansa\nturviin jätettynä voipi. Silloin jää ihminen aivan yksinään, niin\nettei hän Jumalasta mitään tiedä, ei tunne armoa ensinkään, ei\nlohdutusta eikä mitään, jota hänellä ennen on ollut. Sillä kaiken\ntämän salaa Jumala meiltä, niin ettemme tiedä, minne kääntyä.\nSemmoisina hetkinä on tärkeätä, että ihminen käyttäytyy Jumalan\ntarkoituksen mukaan, kuuliaisena antautuen Hänen vapaalle tahdolleen\nja tuomiolleen. Suuri oli pyhien veritodistajain uhri, kun antoivat\nhenkensä totuuden puolesta, vaan heillä oli kuitenkin Jumalan\nsisällinen lohdutus, niin että tuskia pilkaten iloisina kärsivät\nkuoleman, mutta ei mikään kärsiminen ole verrattava sen ihmisen\ntuskaan, jonka koetusten hetkinä täytyy kaivata Jumalan lohdutusta.\nSe tuska on kaikista tuskista suurin. Sillä silloin heräävät\nsydämmessä kaikenkaltaiset onnettomat ajatukset, kaikki synnit ja\nkiusaukset, jotka ihminen jo ennen on voittanut; ne ahdistavat häntä\nuudelleen paljoa kovemmin kuin konsanaan ennen, paljoa kiivaammin\nkuin siihen aikaan, jolloin hän vielä synneissään makasi. Tämmöisinä\nhetkinä tulee ihmisen kärsivällisesti odottaen antautua Jumalan\ntahdolle niin kauan kuin Hän tahtoo\".\n\nSamaan suuntaan kuin Tauler puhui ja kirjoitti _Henrik Suso_. Mutta\nhän ei ollut läheskään niin syvä ja lahjakas eikä hän ole luonut\npaljo itsenäistä. Jo lapsena rupesi hän Dominikanein munkkikunnan\njäseneksi, tutkien innostuksella etenkin Salomonin kirjoja. Suso\nvaikutti pääasiallisesti naisiin, jotka rakastivat hänen lempeää,\nsydämmen hellimpiin tunteisin tähtäävää, vertauksista rikasta\nsaarnaansa. Mutta ei häntä silti lihan evankeliumin pintapuoliseksi\njulistajaksi saa sanoa. Päinvastoin. Ristin tien osottajana hänkin\nesiintyi, parannuksesta ja elävästä uskosta hänkin puhui. Suso kuoli\nv. 1365. -- Suson elämäkerran kirjoitti hänen ystävänsä _Elisabet\nStagel_, joka oli nunnana Toessin luostarissa. Monta kaunista\nkertomusta sisältää hänen kirjansa. Tekijä kertoo muun ohessa, että\nSuso kielsi nunnia antaumasta tuon rajattoman itsensäkidutuksen\nuhriksi, joka siihen aikaan etenkin naisluostareissa oli hyvin\nyleistä. \"Rakas Vapahtaja\" niin oli Suso lausunut \"ei sanonut:\nottakaat minun ristini päällenne, vaan Hän sanoi: jokainen ottakoon\nristinsä päällensä\".\n\nSaksalaisista mystikoista puhuessamme, emme saa unohtaa erästä\nkirjaa, joka on tunnettu nimellä _\"Saksalainen Teologia\"_. Se\nsisältää paljon hyvää ja on vaikuttanut suuria Jumalan valtakunnan\npalveluksessa. Luther piti sitä erinomaisen suuressa arvossa ja luki\nsitä ahkeraan. -- Kirjan tekijä on tuntematon.\n\nLikeisesti sukua näiden saksalaisten mystikkojen kanssa oli\n_alamaalainen Juhana Ruysbrock_ (k. 1381). Yksinäisyydessä vietti\ntämä haaveksivaan uskonnolliseen elämään mieltynyt, luultujen\nylönluonnollisten ilmoitusten viehättämä mystikko onnellisimmat\nhetkensä. Käytännölliselle kristinuskolle hän vieraantumistaan\nvieraantui. Messuakin toimittaessaan saattoi hän niihin määrin joutua\ntunteittensa valtaan, että hän tainnoksissa kannettiin pois kirkosta.\n-- Ruysbrockin paras kirja on _\"Hengellisten häitten kunnia\"_.\n\nPaljon olisi sanomista näistä keski-ajan syvän miettimisen\nmerkillisistä edustajista. Se siemen, jonka he kylvivät ihmisten\nsydämmiin, iti ja kantoi rikkaita hedelmiä kristikunnassa. Mutta\nvalitettavasti he eivät päässeet käsittämään p. Raamatun ääretöntä\narvoa, sillä he eivät ymmärtäneet, että totuus löytyy ehdottomasti\npuhtaana ainoastaan tässä elävässä lähteessä, \"isällinen sana\" eli\n\"valo\", johon he luottivat, johdatti heitä sitä vastoin monesti\nväärälle tielle. Mutta älkäämme unohtako, minkä ajan lapsia he\nolivat, jotta emme eksyisi heihin sovittamaan meidän aikamme\nkatsantotapaa, jota he rukouksissa taistellen ja uskossa kilvoitellen\novat valmistaneet.\n\n\n\n\nIII.\n\nJuhana Vikleff.\n\n\n    -- älkäät antako missään peljättää teitänne vastaanseisojilta.\n    Joka tosin heille kadotuksen merkki on, mutta teille autuudeksi\n    ja se on Jumalalta.\n\n    Sillä teille, on lahjaksi annettu Kristuksen puolesta, ei\n    ainoasti että te hänen päällensä uskotte, mutta myös kärsitte\n    hänen tähtensä. Filipp. 1: 28-29.\n\nYlpeästi oli Innocentius III laskenut Englannin paavikunnan\nvaltaistuimen juureen, vastaanottaen sen kuninkaalta vasallivalan.\nMutta jo siihen aikaan ilmaantui, kuten ennen on mainittu, tuon\nsyvään nöyryytetyn kansan riveissä heräjävän vapauden vastarintaa,\njoka aikojen kuluessa oli kasvava vastustamattomaksi voimaksi.\nKovan sorron alaisena oli Englanti kuitenkin vielä kauan. Paavit\nkiskoivat suuria veroja, kerjäläismunkkien vaatimukset kasvoivat\nkasvamistaan, ja taitavasti sammuttelivat papit siellä täällä\nsyttyvää valoa, masentaen vastarintaa. Yhä edelleen koettivat he\nnukuttaa kansaa kuolleella, raamatusta poikkeavalla saarnallaan,\nyhä rohkeammin turmelivat he sanankuulijoitaan ylöllisellä ja\nepäsiveellisellä elämällään. Niin -- keski-ajan yön pimeässä nukkuu\nvielä Britanniankin kansa, mutta joka tarkkaan katselee sen maita,\nhän huomaa, että Pyhän Hengen tuulahdus alkaa poistaa sumut tuon\nkuuluisan saariston rannoilta, ja näkee, miten taivaan reunalla\npäivä jo vähän ruskottaa. Siellä täällä heräävät ihmiset, ja väleen\nkuuluu sorretun Siionin muureilta vartijan ääni, jonka vertaista\nei keskiaika konsanaan ennen ole kuullut. Raamattu kädessään astuu\nHerran voiman tukemana taistelutantereelle alkavan uskonpuhdistuksen\nensimmäinen varsinainen edustaja _Juhana Vikleff_.\n\nVähän tiedämme tämän merkillisen miehen aikuisemmista\nelämänvaiheista. Kun hän noin v. 1360 alkoi julkisesti esiintyä,\noli hän jo 36 vuoden ikäinen. Hirmukuolema oli syvämieliseen\nnuorukaiseen tehnyt valtaavan vaikutuksen. Nöyrtyen pyhän Jumalan\nedessä, rukoili hän hartaasti viisautta ja valoa ylhäältä, jotta hän\nlöytäisi elämän tien. Sen rukouksen kuuli Herra. Raamatusta, jota\nVikleff siitä alkaen ahkeraan luki, löysi hän mitä hänen totuutta\netsivä henkensä kaipasi. Jota enemmän hän viljeli tätä kirjojen\nkirjaa, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka kauas katolinen kirkko\noli poikennut totuuden tieltä. Yhä paremmin älysi hän jokaisen\nkristityn vastuunalaisuuden Jumalan edessä ja yhä selvemmin kuuli hän\nHengen kehottavan vaatimuksen: ryhdy taisteluun valheen ja pimeyden\nvaltoja vastaan. Vaan Vikleff ei ollut noita pintapuolisia, omaan\nvoimaansa luottavia profeetoja, jotka heti luulevat kaikki tietävänsä\nja kaikkeen pystyvänsä. Hän kävi Pyhän Hengen koulua, jossa ei\nsilmänräpäyksessä valmistuta. Hän kasvoi viisaudessa ja varttui\nhengessä totuuden suurta taistelua taistelemaan.\n\nHarjoitettuaan opintoja Oxfordissa, pääsi Vikleff Baliolin kollegion\nesimieheksi v. 1361. Kaksi vuotta myöhemmin sai hän teologian\ntohtorin arvon, joka oikeutti häntä pitämään luentoja uskonopissa.\nPäästyään Kanterburyn kollegion esimieheksi (1365), alkoi Vikleff\nyhä rohkeammin Jumalan sanan valossa kateederista julistaa uskonnon\ntotuuksia, jonka ohessa hän monesti saarnatuolistakin kylvi totuuden\nsiemeniä kansalaistensa sydämmiin. Hänen esityksensä oli valtaavan\nvoimallista, opettavaa ja syvää, ja kauas kuului hänen sanojensa\nkaiku, sillä niitä kannatti totuuden oma sisällinen voima.\n\nVikleffin julistamat mielipiteet paavikunnan mielivaltaisista,\nvaatimuksista, joita jo ennen hänen aikojaan Englannissa oli\nvastustettu, juurtuivat juurtumistaan tuohon itsetietoisuuteen\nheräjävään kansaan. Valtion johtavat henkilöt asettuivat hänen\npuolelleen, valmistautuen vastarintaan. Kun Urbanus V v. 1365\nyhä jyrkemmin alkoi vaatia tuon ennen suostutun veron maksamista\npaavikunnalle, kieltäytyi kuningas _Edvard III_ parlamenttinsa\ntukemana yhtä jyrkästi sitä maksamasta. Vikleff puolusti kateederista\nparlamentin päätöstä. Turhaan raivosivat Rooman ystävät, turhaan\nkoettivat he näyttää toteen, että paavi, joka muka oli Englannin\nläänitysherra, kanoonisen lain mukaan olisi oikeutettu vaatimaan jos\nmitä. Heitä ei enää uskottu, sillä uusi aika oli jo koittanut, ja\nkoko paavikunnan perikatoa ennustivat Vikleffin sanat: \"kanooninen\nlaki ei merkitse mitään, jos se Jumalan sanaa vastustaa\". Urbanuksen\ntäytyi luopua läänitysveroa Englannilta vaatimasta, eikä koko\nkysymystä sittemmin kukaan hänen jälkeisistäänkään ainakaan\njulkisesti ottanut puheeksi.\n\nVikleffin herätyshuutojen innostuttamana alkoi Englannin hallitus\nja kansa yhä jyrkemmin vastustaa katolista kirkkoa. V. 1375\nlausuttiin alahuoneessa: \"Rooman lähettämät hengelliset miehet ovat\nkuningaskunnalle vaarallisemmat kuin Juutalaiset ja Sarasenit.\nJokainen paavin lähettiläs, joka Englannissa oleskelee, ja jokainen\nEnglantilainen, joka Rooman hovissa oleskelee, on kuolemalla\nrangaistava\". Samaan aikaan saarnasi Vikleff: \"evankeliumi on\nuskonnon ainoa lähde. Rooman paavi on varas, eikä hänellä suinkaan\nole oikeutta koko maailmaa rangaista, vaan päinvastoin saavat\nalhaisemmat papit, jopa maallikotkin, häntä nuhdella\". Huonoja\nenteitä katolisen kirkon tulevaisuudelle Englannissa!\n\nV. 1375 sai Vikleff _Lutterworthin_ kirkkoherrakunnan. Siellä\nasui hän siitä alkaen enimmiten, ahkeraan saarnaten ja muutenkin\nuskollisesti hoitaen paimenvirkaansa, pitäen sen ohessa yhä edelleen\nluentoja Oxfordissa, missä hän ajottain oleskeli. Herättääksensä\ntietämättömyyteen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen uupunutta\nkansaa, päätti Vikleff lähettää saarnaajia maan kaikkiin osiin\njulistamaan evankeliumia ihmisille. \"Jos munkit\" sanoi hän \"kulkevat\npitkin maata, kaikkialla saarnaten pyhimysten taruja ja Trojan sodan\nseikkailuja, niin tulee meidän Jumalan kunniaksi tehdä mitä he\nsäkkiensä täyttämiseksi tekevät. Meidän tulee panna toimeen laaja ja\nmatkustava evankeliumin saarnaaminen sielujen kääntämiseksi Jesuksen\nKristuksen tykö\". \"Köyhät papit\", joiksi Vikleffin lähettämiä\nsaarnaajia nimitettiin, vaikuttivat monissa paikoin suuria Englannin\nkansassa. Heillä olikin tämä opettajansa terottama jalo käsky:\n\"lähtekäät saarnaamaan! Tämä on kaikkein korkein työ; mutta älkäät\ntehkö niinkuin papit, jotka saarnattuansa istuvat ravintoloihin ja\npelipöydän ympärille tahi kuluttavat aikansa metsästykseen. Kun\nolette saarnanne päättäneet, niin käykäät sairasten, vanhusten,\nköyhien, sokeiden ja ontuvien luona ja auttakaat heitä kykynne\nmukaan\". -- Mutta ennen kaikkea tahtoi Vikleff kaikkien luettavaksi\navata kirjojen kirjan, jotta jokainen itse saisi tutkia, mikä Jumalan\nhyvä ja täydellinen tahto on. Hän ei osannut raamatun alkukieliä,\nmutta hän hankki itselleen versio vulgatan (katso I osa) paraat\nkäsikirjoitukset, joita hän alkoi kääntää kansansa kielelle.\n\nEi saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä\nuskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit\nolivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava\nvaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa -- Herra oli päättänyt\ntoisin.\n\nToukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja\nmunkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista\nja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään,\nettä Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava.\nVäkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet\nryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa.\nUskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui\nLontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja\nkeskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen\nsynnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä,\nmutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään\naikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki\nhankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului\nkatolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut:\nVikleff poistui kokouksesta voittajana.\n\nYhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun\nerehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä\nvakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli\nhänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus\nmonesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti\nsairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti\noli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin\nijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas\nylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: \"minä en kuole, vaan\nelän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova\". Niin kävikin.\nVikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä\nvoimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka,\nvihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana\nvälkkyi uskonpuhdistajan kädessä.\n\nVuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin\nkansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös.\nMunkit valittivat: \"evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja\nsiat tallaavat sitä\", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti\nraamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa\ntuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä\nkiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. \"Tahdotteko\nkerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille\nevankeliumin kaikilla kielillä?\" kysyi hän totuuden valistuneen\npuolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se\nhorjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön\nohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu,\naikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan\nvalossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko\nkäsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen\nsydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin\nsuuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan\nedessä _uskon_, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille\nkalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi\nhäntä temmata alas.\n\nPintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä\nkummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi.\nKeski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen,\nhimmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän\ntyöskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin\nsyvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen\nkatsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta\nVapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan\n_kuvaavat_ Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten\nmielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen\nasetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo\nBerengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon\nsortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän\nAugustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan\nvalittujen yhdistyksenä. \"Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä,\njoka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä,\njoka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?\" kysyi\nVikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen\nkirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä,\njoskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta\nopinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?\n\nVikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä\nuhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla,\nettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan\nmainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset\nmiehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä\nkovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata\nkieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta\ntodistuksesta.\n\nKiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa\n_Villiam Kourtenay_. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja\nuskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot\nuhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p.\n1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt\nLontooseen tutkimaan Vikleffin \"harhaoppisia\" kirjoja ja tuomitsemaan\nniiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen\nehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi.\n\"Jos tämä kerettiläinen\" lausui arkkipiispa, \"alati saa vedota\nkansan intohimoihin, niin on perikatomme varma\", vaatien hallitusta\nryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi\nvastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka\nuskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.\n\nIhmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa.\nEtenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden\nsuurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden\npuolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen\nelämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo\nLontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä\nluopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan\nolisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja\nväsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana\nkuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat,\nseisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana\nkorottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: \"evankeliumin oppi\nei ole koskaan hukkuva\".\n\nVaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin\nsortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin\nalahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei\nkuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa\nyliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea,\nettä sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden\najan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä\nurhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen\nruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn\nMarraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen.\nSiellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se\npäättyi näillä sanoilla: \"totuus on voittava\". Ikäänkuin aavistaen,\nettä lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei\nkukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään\npuheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. -- Hän palasi Lutterworthiin\njatkamaan keskeytettyä työtään.\n\nEnnen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin\nRoomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko\nhäntä estänyt lähtemästä -- Vikleff ei pelännyt ihmisiä! -- vaan\nhänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi.\nMutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen.\nLutterworthista kirjoitti uskonsankari: \"Minä uskon, että Rooman\npaavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen\nevankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä\nkokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin\nHerraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei\npaavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen\nesimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja\nvoimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni\nmukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman\npaavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet\nja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä\".\n\nJos kenenkään elämänvaiheissa, niin toteutuvat Vikleffin taistelussa\ntotuuden puolesta Herran sanat: \"Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon\nmyydä? ja yksi heistä ei putoa maan päälle ilman teidän Isättänne.\n-- -- -- Älkäät siis peljätkö: te olette paremmat kuin monta\nvarpuista\". Ken on voimallisemmin iskenyt paavikunnan paheisin,\nken säälimättömimmin paljastanut katolisen kirkon turmeluksen, sen\npapiston synnit, jumalanpalveluksen maailmalliset, ihmissääntöihin\nperustuvat turhamieliset menot ja opin suuret erehdykset, kuin hän --\nja kuitenkin: ei yksikään koskenut häneen! On kyllä totta, että hänen\ntäytyi paljon kärsiä, että marttyyrikuoleman kauhut tuon tuostakin,\netenkin hänen elämänsä viimme vuosina uhaten likenivät Lutterworthin\npappilaa, missä uskonpuhdistaja kirjoituspöytänsä ääressä viritti\nevankeliumin valoa kristikunnalle, mutta Herra poisti kaikki\nvaarat. Pimeyden vallat eivät voineet estää Vikleffiä valmistamasta\ntuota jaloa teosta, johon hän elämänsä illalla oli ryhtynyt ja\njonka kautta hän vielä kauan kuolemansa jälkeen oli saarnaava\nuskonpuhdistuksen suurta aatetta maailmalle. Sen nimi on _Trialogus_.\nKäyttäen puheenvaihdon kuvaavaa muotoa, asettaa Vikleff _\"totuuden\"_\nkysymyksiä esittämään, _\"valheen\"_ vastaväitteitä tekemään sekä\n_\"ymmärryksen\"_ edustamaan puhdasta oppia. Valtaava nero, tosi\nkristityn valistus ja totuuden puolustajan urhoollisuus tukee tämän\nmainion, Herran armon turvissa syntyneen kirjan sanoja.\n\nMutta jo lähestyi se hetki, jona Herra oli kutsuva tuon uskollisen\npalvelijansa lepoon. Oli Joulukuun 29 päivä 1384. Vikleff oli\nkirkossa, missä vietettiin \"viattomain lasten juhlaa\". Hän oli\njuuri nauttinut Herran pyhää ehtoollista, kun hän halvattuna vaipui\nalttarin kivipermannolle. Haikein sydämmin kantoivat muutamat\nseurakuntalaiset tuon kunnioitetun, hellästi rakastetun paimenen\nkotia. Vielä pari päivää viipyi väsynyt matkamies ystäväinsä\nluona, odottaen lopullisen pelastuksensa autuaallista päivää.\nUudenvuoden-aattona muutti hän sen Herran luokse, josta hän\npyhitetyllä elämällään ja voimallisilla sanoillaan loppuun asti\nuskollisesti oli todistanut.\n\n\n\n\nIV.\n\nSuomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.\n\n\n    Minä annoin heidän vetää ihmisen ijestä, ja käydä rakkauden\n    ohjissa, ja minä autin heitä, otin ikeen heidän kaulastansa ja\n    annoin heille elatuksen. Hos. 11: 4.\n\nMyöhään oli Suomen kansa päässyt kristinuskon osallisuuteen, ja\nmyöhemmin kuin muissa katoliseen kirkkoon kuuluvissa maissa juurtui\nkeski-ajan uskonnollinen katsantotapa esi-isiemme sydämmiin.\nKun uskonpuhdistuksen edelläkävijät jo hämmästyttivät Euroopan\nemämaita herätyssaarnallaan, varttui ja edistyi katolisuus vielä\nsyrjäisessä Suomessa. Tämä tulee meidän muistaa, kun noiden suurten\nsivistysmaiden oloista käännymme silmäilemään Suomen kirkon\nsamanaikuisia vaiheita.\n\nMaunu I:sen kuoltua kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet\npiispanvaalia toimittamaan. Piispaksi valittiin Ragvald II\n(1309-1321), joka oli kotosin Ahvenanmaalta ja siihen aikaan oli\nTurun tuomiokirkon kaniikina. Eräs kirje mainitsee, että kaniiki\n_Laurentius_, mahdollisesti sama mies, jonka ehdotuksesta Maunu I\nmäärättiin Suomen piispaksi, heti ilmoitti vaalin päätöksen Ruotsin\narkkipiispalle. Sama kirje kertoo myöskin, että Upsalasta saapuneen\nkäskyn johdosta Ragvaldin valitseminen julkisesti ilmoitettiin\nTurussa, sekä tuomiokirkossa että Dominikanein luostarikirkossa,\njotta jokainen, jolla oli muistuttamista sitä vastaan, voisi valittaa\narkkipiispalle, ennenkuin tämä oli vahvistanut vaalin. Nähtävästi\nmuistutuksia ei tehty, sillä Ragvald astui virkaansa heti tämän\njälkeen.\n\nVähän tiedämme Ragvald II:sen vaikutuksesta Suomen kirkon johtajana.\nSen vain huomaamme, että hän koetti Turunkin piispanistuimelle\nhankkia niitä maallisia tukeita, joiden turvissa keski-ajan piispat\nmiltei kaikkialla pääsivät mahtaviksi herroiksi. Hän näet ryhtyi\nrakentamaan _Kuusiston linnaa_ (1317) samannimisen kartanon maalla,\njoka jo ennen oli Turun hiippakunnan oma. Hän aikoi sitä Turun\npiispojen rauhalliseksi asunnoksi, johon he, milloin vain tahtoivat,\nsaattaisivat vetäytyä julkisuuden rasittavista oloista virvoitusta\netsimään, sekä turvaksi sodan aikoina. Mutta linna oli puusta eikä\nsemmoisena voinut ainakaan viimmemainittua tarkoitusta vastata. Se\nnähtiin jo seuraavana vuonna, jolloin Venäläiset sen polttivat.\nTuomiokirkkokin joutui silloin vihollisten raa'an ryöstön alaiseksi.\nRagvaldin paimenvirka ei siis ollut koetuksia vailla, miten vähän me\nsitten hänestä tiedämmekin.\n\nKuinka suureen mahtavuuteen katolinen kirkko jo siihen aikaan oli\nSuomessa kohonnut, todistaa sekin seikka, että maamme valtiolliset\nrajat ulottuivat juuri niin pitkälle, kuin Turun hiippakunta. Missä\nvain Suomen piispan käskyjä noudatettiin, nimitettiin asujamia\n\"Itämaalaisiksi\". Tältä ajalta alkaa Suomen kansan historia; sitä\nennen ei voi puhua kuin eri suomalaisista heimokunnista. Turun\nhiippakuntaan kuuluivat silloin Varsinais-Suomi, Satakunta, Uusmaa,\nHäme, läntinen Karjala ja läntinen Savo. Milloinka Ahvenanmaata, joka\nalkuansa oli yhdistettynä Upsalan hiippakuntaan, ruvettiin pitämään\nSuomen kirkon alueena, ei voi tarkemmin määrätä. Muutos lienee\ntapahtunut neljännentoista vuosisadan alussa. Mahdollisesti sai jo\nRagvald II, joka oli kotosin Ahvenanmaalta, sen aikaan. Pohjaan päin\nlevisi Turun hiippakunta Pohjanmaalla.\n\nVaikka siis Turun piispan ala oli hyvin laaja, ei hän varallisuuden\nsuhteen millään tavoin voinut vetää vertoja muiden maiden piispoille.\nKirkon ja papiston tuloja koetettiin vähitellen tarkemmin määrätä,\nja siitäkin syystä jaettiin maa pitäjiin, jotka olivat velvolliset\npapeillensa suorittamaan kymmenykset ja \"ruokalisät\", kukin seutu\npääelinkeinonsa tuotteista. Monesti syntyi rettelöitä ja riitoja\npapiston ja kirkon saatavien johdosta. Niinpä mainitsevat aikakirjat\nesim. Ragvald II:sen työskennelleen saadaksensa Uusmaalaisia\ntaipumaan papistolle maksamaan määrättyä \"ruokalisää\", josta\nkauan oli kiistelty. Hän sai tämän riidan asetetuksi. Kymmenysten\nsuorittaminen järjestettiin kuitenkin vakavalle kannalle vasta\nseuraavan piispan, _Benediktuksen_, aikana.\n\nTämä mies, joka oli Ruotsista kotosin ja ennen oli ollut kaniikina\nUpsalassa, näkyy omistaneen tiluksia Suomessa ja siitä syystä\ntulleen Turun tuomiokapitulin jäsenten tuttavuuteen. Päästyään\nTurun piispaksi, ryhtyi Benediktus lujittamaan katolisuuden valtaa\nmaassamme. Hän oli tarkka järjestyksen mies ja hänen silmämääränään\noli Suomen kirkon korottaminen etenkin aineellisen toimeentulon\npuolesta. Kymmenysmaksujen suhteen tehtiin eri maakuntain kanssa\neri sopimukset. V. 1329 vahvisti hallitus Karjalaisten, Savolaisten\nsekä Kemin ja Salon kirkollismaksujen perustukset, v. 1331\nUusmaalaisten ja v. 1334 Hämäläisten. Ei sovi kummastella että näiden\nmääräysten toimeenpaneminen ainakin alussa herätti tyytymättömyyttä\nja vastarintaa kansassa. Niinpä tiedetään, että Hauhon pitäjän\nasukkaat jonkun aikaa olivat kirkon pannan alaisina, he kun eivät\nolleet taipuneet kirkollisverokaan suorittamaan. Jäntevästi valvoi\nBenediktus kirkon maallisia etuja. Kun esim. Hämäläiset vastustivat\ntuon \"neljännen oravannahan\" maksamista, josta, kuten ennen on\nkerrottu, Maunu piispa köyhän ajan vuoksi oli heidät vapauttanut,\npakotti hän hallituksen avulla uppiniskaiset taipumaan. Vuosi\nvuodelta yhä kuuluvammin saarnattiin Suomessakin sitä oppia, että\nhengellinen valta on maallista valtaa korkeampi, että maallikkojen\nehdottomasti täytyisi totella \"hengellisten\", etenkin piispan\nkäskyjä. Niinpä kirjoitti jo Benediktus esim. Ahvenanmaan asukkaille:\n\"vaikka maallikot olkoot jos kuinka hurskaita, eivät he saa mitään\nmäärätä kirkollisissa asioissa, sillä heidän tulee totella eikä ole\nheillä valtaa käskeä, niin tahdomme kuitenkin kernaammin lempeydellä\nkuin ankaruudella kehottaa _alamaisiamme_ noudattamaan oikeutta\".\n\"Ihmisten ijes\" on laskettu Suomalaisten niskoille, vaan se on\nJumalalta, jonka \"rakkauden ohjissa he käyvät\". Kun Hänen viisaat\naikomuksensa täytetään, ottaa hän ikeen pois.\n\nKaikin tavoin koetti Benediktus järjestäen vahvistaa kirkon asemaa.\nHän perusti kaksi uutta kaniikivirkaa niiden neljän lisäksi, jotka\nKatillus oli asettanut, sekä piti vuosittain pappeinkokouksia\nTurussa. Ryöstetyn tuomiokirkon kuntoonsaamista varten teki hän\nahkeraan työtä, kehottaen hiippakunnan asukkaita, varojen keräyksillä\nyritystä auttamaan. Tämän piispan toimista katoolisen kirkon hyväksi\nansaitsee huomioa sekin, että Turun luostariin hänen aikanaan\nasetettiin johtajan- eli priiorinvirka. Benediktus kuoli v. 1338.\n\nSuomen kirkon etevin piispa neljännellätoista vuosisadalla oli\nepäilemättä _Hemming_ (1338-1366). Hänkin oli kotosin Ruotsista.\nTurun tuomiokapitulin jäsenenä oli hän ainakin jossain määrin ehtinyt\nperehtyä maamme oloihin, kun hän Benediktuksen kuoltua yksimielisesti\nvalittiin Turun piispaksi. Siitä hetkestä alkaen uhrasi hän kaikki\nvoimansa katolisen kirkon edistämiseksi Suomessa.\n\nHeti piispaksi päästyään alkoi Hemming tuumia tuomiorovastin viran\nasettamista Turkuun. Jo v. 1340 oli hän ehtinyt niin pitkälle, että\nuuteen virkaan asetettiin kaniiki _Elavus_. Tuomiorovastin palkaksi\nmäärättiin muutamain läheisyydessä olevain pitäjäin kirkollisverot.\nAsetuskirje kuvaa, miten arka Hemming oli piispallisen arvonsa\nsuhteen. Se säätää nim. muun ohessa, että \"tuomiorovastin tulee olla\npiispan korvana ja piispan ratkaistaviksi lykätä kaikki asiat sekä\nettei hän saa ryhtyä mihinkään piispaa vastustavaan toimeen, vaan\nhänen tulee totella kaikkia hänen käskyjään\". Samaan tapaan puhuu\nHemming niissä _kirkollissäännöissäkin_, jotka hänen toimestaan\nsaatiin aikaan v. 1352. Ne ovat Suomessa ensimmäiset laatuaan ja\nsiitäkin syystä tärkeät.\n\nPääkohdat ovat seuraavat:\n\nPyhäpäivinä tulee jokaisen papin, pyhään pukuun puettuna, siunata\npyhä suola ja vesi [Tätä vihittyä suolaa annettiin kastetta\ntoimitettaessa lapsille suuhun, jota paitse sitä tarjottiin niille,\njoita valmistettiin Herran ehtoollista ensi kerran nauttimaan.\nKummassakin tapauksessa käytettiin sitä korvauksena niille, jotka\neivät saaneet nauttia siunattua leipää ja viiniä. Siunattua vettä\ntaasen tarvittiin kasteesen, priiskotuksiin jumalanpalveluksen\naikoina y.m. kirkollisiin toimituksiin.] Kirkon sakramentit ovat\ntoimitettavat suurimmalla tarkkuudella; siunattua leipää ei saa\nsäilyttää kuin korkeintaan 15 päivää sitä varten tehdyssä rasiassa,\nvaan tämän määräajan kuluttua ovat jäännökset hävitettävät ja\nniiden sijaan toiset ehtoollisleivät hankittavat ja siunattavat.\nEhtoollisaineita ja alttarinvaatteita pidettäköön puhtaina ja\nkiiltävinä. Eri rippi-isää älköön kukaan piispan luvatta käyttäkö,\nja älköön yksikään pappi ripittäkö toisen seurakuntaan kuuluvaa\nhenkilöä, jollei tämän oma pastori siihen suostumustaan anna.\nÄlköön kukaan piispan luvatta kerätkö almuja seurakunnissa.\nJokaisen kirkkoherran tulee piispalle toimittaa luettelo kirkkonsa\nomistamista maista, kirjoista, vaatteista ja koristuksista. Ei\nkukaan piispan suostumuksetta saa vaihtaa kirkon maita, taloja ja\nrakennuksia muihin. Ainoastaan 23 vuoden ikäiset ovat velvolliset\nöisinä paastonaikoina olla nauttimatta muuta kuin leipää ja vettä.\nPienempinä juhlapäivinä olkoon kylväminen ja leikkuu luvallista, vaan\nei milloinkaan pyhä- eikä suurempina juhlapäivinä. Vihkimättömille\nalttareille asetettakoon piispan siunaama kivi, joka on oleva niin\nsuuri, että nekin ehtoollisleivät, jotka Pääsiäisenä siunataan,\nsen päälle mahtuvat. -- Piispan käskyttä älköön ketään suljettako\nseurakunnan yhteydestä eikä Herran ehtoollisen nauttimisesta.\nJokainen pappi, joka laiminlyö kirkon omistamain maiden hoidon, on\nerotettava virastaan, kunnes hän on vahingon korvannut. Piispan\nkirjeet ovat pian toimitettavat seurakunnasta toiseen. Jokaisen\npapin tulee vuosittain pidettäviin kirkolliskokouksiin tuoda\nkirkkonsa piispalle suoritettava maksu. Pappi on velvollinen omalla\nkustannuksella käymään köyhäin sairasten luona; älköön hän myöskään\nköyhien hautaamisesta maksua vaatiko. Jokaisen papin tulee niin\nvarhain saapua kirkolliskokoukseen, että hän voi olla saapuvilla\nkokouksen alussa pidettävässä messussa.\n\nPintapuolisilta kuuluvat meistä nämä Hemmingin toimittamat säännöt.\nMutta muistakaamme, että ne laadittiin aikana, jolloin kirkkomme\nulkonainen järjestyskin vielä oli aivan epävakaisella kannalla.\nPakanuudesta myöhään käännetyn kansamme sivistyttämiseksi ja\nkasvattamiseksi olivat ne epäilemättä suuresta arvosta, jos kohta\nmoni määräys olikin omiansa ohjaamaan esi-isiemme uskonnollista\nkäsitystä väärälle uralle. Mutta erehdykset ovat noita samoja\naikakauden varjopuolia, joiden pimittämällä koko kristikunta\nhuokaelee. Arvostellessamme esim. Hemmingin vallanhimoista ylpeyttä,\ntulee meidän muistaa, minkä ajan lapsi hän oli.\n\nSenaikuisen Suomen papiston siveellisyys ei näy olleen juuri\nkiitettävällä kannalla. Etenkin oli sen käsitys kuudennen käskyn\npyhyydestä hyvinkin löyhä. Skenningen kokouksen ajoilta oli\nSuomessakin koetettu noudattaa sitä lakia, joka kielsi pappeja\nmenemästä avioliittoon. Sen sijaan tulivat luvattomat yhteydet\nhyvinkin yleisiksi. Eräässä kirjeessä vuodelta 1350 kieltää Hemming\npannankirouksen uhalla pappeja pitämästä lapsiaan kotona. Hän ei\ntarkoittanutkaan asian siveellistä puolta, sillä siihen kirje tuskin\nsanallakaan viittaa, vaan sitä aineellista tappioa, jota kirkko\ntulisi kärsimään, jos sen tuloja käytettäisiin suurten perheiden\nylläpitämiseen. Kirkkoruhtinaan vallanhimo pimittää hänen silmänsä.\n\nTurun tuomiokirkkoa koetti Hemming koristaa kaikin tavoin, ja\njumalanpalveluksen menot tulivat entistä loistavammiksi. Hän kyllä\nv. 1353 valittaa paaville, että hänen tuomiokirkossaan vielä näkyi\n1318 vuoden hävityksen jälkiä, mutta varmaan tiedetään kirkossa jo\nsiihen aikaan löytyneen monta alttaria ja kuoria, jotka todistavat,\nettä jumalanpalvelus oli järjestetty kristikunnan suurten kirkkojen\nloistavan tavan mukaan. Hemming lahjoitti Turun piispanistuimelle\nhiipan ja piispansauvan sekä kirkolle kirjaston, jossa oli 40 eri\nteosta, niiden joukossa raamattu, virsikirja, Vanhan ja Uuden\nTestamentin tekstiä käsitteleviä postilloja y.m. Sitä paitse toimitti\nuuttera piispa paavilta synninaneita niille, jotka olivat alttiit\nkoristamaan Turun tuomiokirkkoa. Kaksi Avignonissa kirjoitettua\nbullaa, toinen vuodelta 1342, toinen annettu yhdeksän vuotta\nmyöhemmin, sisältävät semmoisia määräyksiä. Hemmingin aikana ja hänen\npiispanistuimensa turvissa syntyi myöskin Suomen ensimmäinen koulu.\nNämäkin toimet todistavat, miten väsymättömästi hän työskenteli\nkatolisuuden palveluksessa.\n\nHemmingin valta Suomessa oli tavattoman suuri. Onneton se, joka\nei totellut hänen käskyjään. Ruotsin kuninkaankin täytyi vaieten\nkokea, miten Turun mahtava piispa kumosi hänen määräyksiään,\nesim. kun oli kysymys kirkon saatavista. Ainoastaan kymmeneen\npitäjään sai kuningas määrätä papin; muiden seurakuntien opettajat\nasetti piispa heidän virkoihinsa. Tämä sopimus tehtiin vuonna\n1352. Ainoastaan yhdessä kirkkonsa etua koskevassa kysymyksessä\nosotti Hemming liiaksikin suurta myöntyväisyyttä. Hän suostui nim.\nsiihen kuningas _Maunu Eerikinpojan_ määräykseen, että Räävelin\nhiippakunnan _Paadisten_ Cistersiensiluostarille luovutettiin koko\nPorvoon pitäjä ja sen kappelit. Täten irroitettiin melkoinen osa\nmaatamme Turun hiippakunnasta vieraan maan luostaria rikastuttamaan.\nKorvaukseksi perusti mainittu kuningas kaksi uutta kaniikivirkaa\nTurun tuomiokirkkoon, määräten niiden omistajille muutamia kruunun\ntiluksia. Vaan jos Hemming olisi käsittänyt, miten riittämätön tuo\nkorvaus rahallisessakin suhteessa oli, niin ei olisi hän varmaankaan\nkoko asiaan suostunut.\n\nKaikkialla koko maassa koetti Hemming pitää silmällä seurakuntien\ntilaa. Tuon tuostakin kävi hän tarkastusmatkoilla, saapuen kerran\nTornioon asti, missä hän erään vanhan kertomuksen mukaan muun\nohessa vihki hautausmaankin. Samalla matkalla kerrotaan hänen\nRuotsin puolisella rannalla kohdanneen Upsalan arkkipiispan, jonka\nnimi myöskin oli Hemming, sekä sopineen hänen kanssaan heidän\nhiippakuntien välisistä rajoista. -- Hemmingin väsymättömän työn\nhedelmiä olivat myöskin nuo monet uudet kirkot, jotka hänen aikanaan\nrakennettiin maan eri osissa.\n\nKeski-ajan vaatimusten mukaan oli Hemming hurskas mies. Jo hänen\noma aikansa piti häntä erinomaisessa arvossa. Niinpä oli hän esim.\nlikeisessä ystävyydessä Ruotsin kuuluisan pyhimyksen Birgittan\nkanssa. Muun ohessa löytyy Birgittan n.s. \"Ilmestyksissä\" seuraava\nkertomus [Biografinen Nimikirja siv. 287.]: \"Kerran Kristuksen\nmorsian (Birgitta) istui pidoissa Turun piispan Hemmingin kanssa\nja söi Jumalan kunniaksi esiintuotuja herkkuja, jolloin piispa\najatteli sydämmessään: miksi tämä rouva, jolla on Pyhän Hengen\nlahja, ei pidätä itseään herkullisia ruokia syömästä. Birgitta ei\nsilloin mitään tiennyt hänen ajatuksistaan; vaan illalla rukouksissa\nollessa hän kuuli hengessä äänen, joka hänelle ne ilmoitti, ja nyt\nhän heti piispalle kertoi tämän ilmestyksen. Mutta kun piispa tämän\nkuuli, tunnusti hän niin pöydässä ajatelleensa, jonka tähden hän\nnöyrtyneenä ja anteeksi anoen pyysi Birgittaa rukoilemaan edestänsä.\nKolmantena päivänä, kun sama Birgitta rouva rukoili, ilmestyi pyhä\nneitsy Maria hänelle, lausuen: sano piispalle, koska hänen on tapana\nalottaa kaikki saarnansa minua ylistämällä, ja koska se tuomio,\njonka hän sinusta pöydän ääressä lausui, ei lähtenyt kateudesta,\nvaan rakkaudesta, ja rakkaus ansaitsee lohdutusta -- sano hänelle\nsiis, että minä tahdon olla hänelle äitinä ja esittää hänen sielunsa\nJumalalle ja olen hänelle selvittävä, että hän itse on seitsemäs\neläin niistä eläimistä, jotka ennen olen sinulle osottanut, ja että\nhänen pitää tuoman Jumalan sanoja kuningasten ja paavien eteen\".\nSemmoista oli ajan uskonnollinen katsantotapa. Mielikuvituksen\nkiihottamana liikkui se rohkeasti luulojen maailmassa, ymmärtämättä\nsitä sanaa, joka on \"meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellä\".\n\nKaikki voimansa uhrasi Hemming piispa saadaksensa legendain uskontoa\njuurtumaan Suomalaisten sydämmiin, koettaen sen ohessa, kuten olemme\nnähneet, kaikin tavoin mahtavuuteen korottaa sitä kirkkoa, jonka\naistillisen, loistavaan ulkomuotoon pukeutuneen jumalanpalveluksen\nturvissa ihmiset olivat alttiit jos mitä uskomaan. Kuoltuaan\nsaavutti Hemming, kuten vasta saamme nähdä, vielä suuremmassa\nmäärässä kuin eläessään, eksyneen keski-ajan kunnioituksen. Historia\non vähentänyt tätä liiallista kunnioitusta, mutta se todistaa\nkuitenkin, että Hemming eksyneen katsantotapansa uhallakin on\nvaikuttanut paljon hyvääkin Suomen kirkollisten asiain järjestäjänä,\naikana, jolloin kansamme ulkonaisten sääntöjen kautta oli\nkasvatettava tulevaisuudessa käsittämään kristinuskon hengellistä,\nuudestasynnyttävää voimaa.\n\nHemmingin jälkeinen piispa oli _Henrik Hartmanninpoika_. Epäilemättä\non tämä mies sama Henrik Hartmanninpoika, joka v. 1340 valittaa\npaaville, että Turun dominikanimunkit kulkivat pitäjästä toiseen,\npitäen jumalanpalvelusta ja messuja kannettavien alttarien ääressä ja\nkiskoen kansalta rahaa, siten ryöstäen itselleen papeille maksettavat\npalkat. Hän oli siihen aikaan kirkkoherrana Sääksmäellä. Viisi vuotta\nmyöhemmin tavataan hän tuomiorovastina Turussa. Piispaksi päästyään\nmatkusti Henrik Avignoniin. Matkan tarkoituksena oli silminnähtävästi\nrahalla saada paavia suostumaan Turun tuomiokapitulin vaaliin.\nUrbanus V oli nim. jo ennen Hemmingin kuolemaa pidättänyt itselleen\noikeuden yksin määrätä hänen jälkeisensä. Paavikunta tarvitsi rahoja,\nja köyhä Suomikin oli kartuttava sen äärettömiä tuloja! Henrik kuoli\nkotimatkalla Avignonista (1368), ostettuaan piispanvirkansa paavilta.\nMuuta hänestä ei tiedetä.\n\nSaatuansa tiedon Henrik Hartmanninpojan kuolemasta, kokoontuivat\nTurun tuomiokapitulin jäsenet uutta piispaa valitsemaan. Useimmat\näänet sai _Johannes II Pietarinpoika_. Hän oli kotosin Ruotsista ja\noleskeli siihen aikaan Franskassa, harjoittaen opintoja Pariisin\nyliopistossa, jonka rehtoriksikin hän samaan aikaan kolmeksi\nkuukaudeksi oli valittu. Paavi julisti nytkin Turun tuomiokapitulin\nvaalin mitättömäksi, vaan Johannes kiiruhti Roomaan, missä paavi\nsilloin oleskeli, ja sai häneltä Turun piispanviran.\n\nJohannes Pietarinpoika oli jäntevä mies, joka vielä jyrkemmin\nkuin Hemming puolusti kirkon oikeuksia maallista valtaa vastaan.\nPaavikunnan silloinen kurjuus ei näkynyt kaukaiseen Suomeen,\neivätkä tänne kuuluneet Vikleffin y.m. herätyshuudot: \"Pietarin\nistuimen\" vanhojen muistojen turvissa hallitsivat Turun piispat\nvastustusta tuskin kokemattakaan katolisen kirkon vallanhimoisen\npapiston ohjeiden mukaan. Kun esim. Viipurin linnan päällikkö _Sune\nHakoninpoika_ ei taipunut kirkolle luovuttamaan muutamia tiluksia,\njulisti piispa hänen kirkonkiroukseen. Muillakin keinoilla kartutti\nJohannes Pietarinpoika kirkon tuloja ja papiston etuja, lisäten\njumalanpalveluksen loistoa perustamalla muun ohessa kaksi uutta\nalttaria tuomiokirkkoon. Nousiaistenkin kirkkoa koristeli hän,\netenkin sitä paikkaa, jossa \"pyhän\" Henrikin maallisia jäännöksiä\noli säilytetty, ennenkuin ne muutettiin Turkuun. -- Johannes\nPietarinpoika kuoli v. 1370.\n\nIhmeteltävällä sitkeydellä koetti kurja paavikunta yhä edelleen\nvain valvoa etujaan Suomessakin. Kun Turun tuomiokapituli v. 1370\nvalitsi uuden piispan, julisti paavi vaalin mitättömäksi. Luultavasti\nkäytettiin jälleen rahoja, koska valittu, _Johannes III Westfal_\n(1370-1384), kuitenkin jäi virkaansa. -- Uusi piispa, joka oli\nsuomalainen syntyperältään ja sitä ennen oli ollut kaniikina,\nmyöhemmin tuomiorovastina Turussa, astui edeltäjäinsä jälkiä.\nKirkon ulkonainen mahtavuus ja papiston maalliset edut ovat hänen\nsilmämääränään. Tuomiokirkon kuoreja ja tiluksia lisätään, papiston\nsaatavat turvataan, piispanistuimen loisto karttuu, vaan Jumalan\nsana on kansalle yhtä tuntematon kuin ennen, Suomen kansa vain\nharjaantumistaan harjaantuu katolisen kirkon ijestä kantamaan.\nMilloin on aamu vihdoinkin koittava, koska Suomessakin herätyshuuto\nkaikuva? \"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän\ntienne ei ole minun tieni, sanoo Herra\".\n\nPiispa Johannes Westfalin ajoilta on kuitenkin säilynyt yksi\nkertomus, joka ansaitsee suurempaa huomioa. Olemme maininneet\nmiten Hemming sopi Ruotsin silloisen arkkipiispan kanssa Turun ja\nUpsalan hiippakuntien välisistä rajoista. Johannes Westfalin aikana\nsyntyi riita saman kysymyksen johdosta. Arkkipiispa hänen nimensä\noli _Birger_ -- väitti Upsalan hiippakunnan ulottuvan Oulujokeen\nja samannimiseen järveen asti, vaan, perustuen vanhojen ihmisten\ntodistukseen ja omaan varmaan tietoonsa, näytti Johannes Westfal\ntoteen, että Kemin, Iin, Oulujoen y.m. niillä seuduin löytyvät\nseurakunnat aina olivat kuuluneet hänen hiippakuntaansa. Mahtavan\n_Bo Joninpojan Gripin_ avulla sai hän asian niin ajetuksi, että\nKaakamajoki määrättiin rajaksi. -- -- Jo oli siis ristinmerkki\npystytetty Suomen pohjoisimmissakin osissa! Hän, jonka armosta se\ntänne tuotiin, oli myös opettava pohjolan asukkaita sen merkitystä\nuskossa käsittämään.\n\n\n\n\nV.\n\n\"Pyhä\" Birgitta.\n\n\n    Rukoillessani kuule minua, minun vanhurskauteni Jumala, joka\n    minun lohdutat ahdistuksessani: ole minulle armollinen ja kuule\n    minun rukoukseni. Ps. 4: 2.\n\nJota suuremmassa määrässä kristikunnan turmelus karttui, sitä\nhartaammin etsivät kaikki hurskaat ihmiset sitä pyhitystä, jota\npaitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä. Niidenkin joukossa, jotka eivät\nasettuneet taisteluun kirkon erehdyksiä vastaan, vaan kuuliaisina\nmukaantuivat sen ohjeiden ja määräysten mukaan, syttyi keskiajan\nloppupuolella siellä täällä uskon sammuva lamppu uudelleen\ntodistukseksi, ettei Herran Henki vieläkään ollut kokonaan poistunut\nseurakunnasta. Neljännentoista vuosisadan hurskaista ihmisistä\nvetää muiden kera huomiomme puoleensa \"pyhä\" _Birgitta_ [Tämä oli\nhänen alkuperäinen nimensä, vaikka sen verosta hyvin usein tavataan\ntoinenkin muoto nim. _Brigitta_.].\n\nHarvat naiset ovat saavuttaneet niin suuren maineen, kuin tämä\nRuotsin kuuluisa pyhimys. Kaikkialla oli hänen nimensä tunnettu\nja kunnioitettu. Birgitta oli ylhäistä sukua, vaan tämän maailman\nkunnia ei milloinkaan viehättänyt häntä. Jo lapsena loi hän silmänsä\ntaivasta kohti, etsien Jumalan valtakuntaa ja sen katoomattomia\ntavaroita. Nuorena meni Birgitta naimisiin _Ulf_ nimisen\nkorkeasukuisen laamannin kanssa. Heidän avioliittonsa oli onnellinen,\nsillä Ulfkin oli noita keski-ajan hurskaita, jotka tahtoivat antaa\nparaan rakkautensa Herralle. Heillä oli monta lasta, joita he\nkasvattivat \"kurituksessa ja Herran pelvossa\". Birgitta oli 40 vuoden\nikäinen, kun hän v. 1344 miehensä ja muutamien lastensa seurassa\nteki pyhiinvaellusretken Espaniassa löytyvään _Kompostellaan_, missä\nvanhan tarun mukaan apostoli Jaakopin hauta oli. Ulf palasi Ruotsiin\nja rupesi munkiksi Alvastran luostarissa, missä hän lyhyen ajan\nkuluttua kuoli, vaan Birgitta lähti Roomaan. Siellä saavutti \"pyhä\nrouva\" vuosi vuodelta yhä suuremman maineen. Roomalaiset ihmettelivät\nkaukaisen vieraansa hurskasta, itsensäkieltämisen koulussa kehittyvää\nelämää ja tuota salaperäistä, kristillistä valistusta, joka\nilmaantui hänen sanoissaan. Itse väitti Birgitta saavansa välittömiä\nilmoituksia Jesukselta, jolle hän oli sydämmensä pyhittänyt. Monta\nvuotta oleskeli hän pyhässä kaupungissa, puhuen usein rohkeita\nsanoja paavikunnan turmeluksesta ja ennustaen ihmisille vanhurskaan\nJumalan uhkaavia tuomioita. \"Koko maailma on kypsynyt perikatoon\nsyöstäväksi\", huudahtaa hän \"mutta tuomio on Jumalan huoneesta\nalkava\".\n\nJo kauan oli Birgitta miettinyt uuden nunnayhdistyksen perustamista,\njonka turvissa hurskaat naiset kaukana maailman turmeluksesta\nsaattaisivat Herraa palvella. V. 1370 vahvisti Urbanus V tämän\nyhdistyksen säännöt. Jokaisessa _Birgittiniläisluostarissa_ oli\nasuva 60 nunnaa, joiden johtajana oli _abedissa_, ja sitä paitse\neri rakennuksessa 17 papiksi vihittyä, priiorin johtamaa munkkia,\nsekä 8 maallikkomunkkia. Emäluostariksi määrättiin kuningas _Maunu\nEerikinpojan_ v. 1346 perustama _Vadstenan_ luostari. Sen ensimmäinen\nabedissa oli Birgittan tytär _Katarina_, joka jo vuodesta 1357\nmuutamien sinne asettuneiden nunnien kera oli siellä oleskellut.\n\nV. 1370 teki Birgitta pyhiinvaelluksen Jerusalemiin. Siellä vietti\nhän sanomattoman onnellisia päiviä. Pyhät muistot täyttivät hänen\nsielunsa ja mielikuvituksessaan näki hän siellä \"kauniimman\nihmisten lapsista\". Ijankaikkisen autuuden esimaku sydämmessään\npalasi Birgitta halpaan huoneesensa Roomaan, missä hän, hartaasti\nrukoiltuaan ja kilvoiteltuaan uskossa Herraan, v. 1373 kuoli. Jonkun\najan kuluttua muutettiin hänen luunsa Vadstenaan.\n\nVaikka tämä merkillinen nainen suuressa määrässä olikin antautunut\nkeski-ajan mystisyyden haaveksivain unelmain valtaan, edustaa hän\nmonessa suhteessa aikakautensa paraimpia ajatuksia. Hänen silmissään\nsäteili monesti uskonpuhdistuksen koittava valo, eikä pelännyt hän\njulkisesti lausua mitä hänen sydämmessään liikkui. Anekaupasta\nlausui hän: \"tuolla taas Juudas myy Kristuksen; kaikki lain käskyt\nuupuvat tuohon yhteen: maksakaat rahoja\". Kristuksen nimessä puhuu\nhän Gregorius XI:lle: \"miksi minua vihaat ja ryöstät laumani? Melkein\nkaikki johdatat sinä helvetin tuleen\". Birgittan luonteessa oli\njotain profeetallista; ihmeteltävän tarkat olivat monesti hänen\naavistuksensa tulevien aikojen vaiheista. Monesta historiallisesta\ntapahtumasta, niinkuin esim. Konstantinopolin valloituksesta,\nennusti hän selvillä sanoilla. Mutta etenkin koskivat hänen uhkaavat\nennustuksensa turmeltuneen, lokaan uupuneen paavikunnan kukistumista.\n\nBirgittan ajatukset ovat meille säilyneet hänen \"Ilmestyksissään\",\njotka hän itse ainakin suureksi osaksi kirjoitti ruotsiksi. Ne\nkäännettiin sittemmin latinaksi. Sydämmestään luottaen kirkkoon,\nei hän sen opin puutteita nähnyt, ollen tässä suhteessa kokonaan\neksyneen aikansa kannalla. Tuohon pintapuoliseen käsitykseen, että\nihminen hyvillä töillään ansaitsisi Jumalan armon ja ijankaikkisen\nautuuden, ei hän kuitenkaan sortunut. Hänen parannuksensa kyllä\nulkonaisesti pukeutui ruumiin kidutuksiin y.m. senaikuisiin\nhartausmenoihin, mutta se oli _sydämmen_ parannusta myöskin, sitä\nparannusta, jonka kyyneleet Jesus Kristus yksin kelpaa pyhkimään\npois. Huomaamatta kuinka paljon hän erosi kirkon silloisesta opista,\nperusti Birgitta autuutensa toivon Jumalan armoon Jesuksessa\nKristuksessa. Sentähden lausui hän myöskin: \"jos ihminen tuhat kertaa\nantaisi surmata itsensä Jumalan tähden, niin hän ei kuitenkaan voisi\nainoatakaan syntiä sovittaa. Kaikki on armoa vain. Itsestäni en voi\nmuuta kuin syntiä tehdä\".\n\nEi kukaan väijynyt Birgittaa; vapaasti sai hän ajatuksensa ilmaista,\nvaikka ne monesti säälimättä paljastivat kristikunnan, semminkin\npaavikunnan paheita. Tuo ihmeteltävä pyhimys kaukaisilta mailta, joka\nkristikunnan pääkaupungissa pyhitetyllä elämällään ja salaperäisen\nviisailla sanoillaan niin voimallisesti saarnasi Kristuksesta, voitti\nRoomalaisten ja koko kristikunnan yksimielisen kunnioituksen. V. 1391\nkorotettiin Birgitta pyhimysten joukkoon.\n\n\n\n\nVI.\n\nPisan kirkolliskokous (1409).\n\n\n    -- Herra pysyy ijankaikkisesti, hän on valmistanut istuimensa\n    tuomioon.\n\n    Ja hän tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa, ja hallitsee kansat\n    oikein. Ps. 9: 8-9.\n\nNimettömän tuskan valtaamana etsi neljännentoista vuosisadan\nkristikunta valoa pimeässä. Mystikkojen syvät huokaukset, \"Jumalan\nystäväin\" herättävät saarnat, Vikleffin jalo taistelu totuuden\npuolesta -- nämä, samoinkuin lukemattomat muut samaan suuntaan\ntähtäävät ilmiöt, ennustavat suurta muutosta kirkon vaiheissa.\nMutta ennenkuin tämä muutos tapahtuu, paljastaa katolinen\nkirkko yhä selvemmin kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan\nheräävän omantunnon vaatimuksia. Levoton on aika, täynnä\ntuskaa ja kaikenkaltaista onnettomuutta. Hirmukuoleman kauhut\nsaarnaavat voimallisesti tämän elämän katoavaisuudesta ja Jumalan\nvanhurskaudesta, pakottaen lukemattomien sydämmestä tuon tuskallisen\nkysymyksen: mitä minun pitää tekemän, että ijankaikkisen elämän\nsaisin? Paaviin, \"Pietarin jälkeiseen\", \"Kristuksen sijaiseen\",\nluo pimeydessä haparoiva kristikunta silmänsä, pyytäen neuvoa,\nhuutaen apua; vaan siksi surkea on paavikunnan alentuminen, siksi\njulkinen paavien vankeus Avignonissa, että oppimattomatkin alkavat\nepäillä. Ja kun ei apua missään näy, kun turmeltunut kirkko ei voi\njohdattaa korvessa vaeltavaa kansaa, silloin syntyy jälleen uusia\nlahkoja, toinen toistaan kamalampi, tuomioksi elävältä kuolleelle\nkristikunnalle. Neljännentoista vuosisadan vaiheissa hämmästyttävät\n_Flagellantit_ (ruoskijat) maailmaa hurjalla herätyshuudollaan,\nja samaan aikaan ilmaisee _Tanssijain_ lahko mitä surkeimmalla\ntavalla, kuinka kauas kristikunta on eksynyt raittiin ja raamatun\nmukaisen kristinuskon suoralta tieltä. Tuntematta \"Jumalan karitsaa,\njoka poisottaa maailman synnin\", koettivat edelliset tyydyttää\nomaatuntoansa ruumiinkidutuksilla. Suurissa joukoissa kulkivat he\nseudusta toiseen, ruoskien verisiä selkiään ja veisaten jyrkyttäviä\nkatumusvirsiään. Paavi Klemens VI kielsi v. 1350. Flagellanttein\nretket, vaan tämä ei auttanut. Kuni lumivyöry kasvoi heidän\njoukkonsa, yhä hurjimmiksi kiihtyivät heidän meluavat huutonsa. Ennen\npitkää kuului heidän huuliltaan mitä ankarinta moitetta kirkkoa ja\nsen turmeltuneita, nautintoon ja hekumaan uupuneita paimenia vastaan.\nAinoastaan säälimättömät ruumiinkidutukset -- niin he saarnasivat\n-- kelpaavat synnit sovittamaan. Vaikka inkvisitsioonin verikoirat\nahkeraan koettivat heitä pakottaa vaikenemaan, ei liikettä saatu\nkokonaan masennetuksi: Flagellanttein kamalat huudot kuuluivat siellä\ntäällä uskonpuhdistuksen aikoihin asti.\n\nYhtä raivoisa kuin Flagellanttein liitto oli Tanssijain lahko,\nvaikka sen erehdykset pukeutuivat toiseen muotoon. Hurjasti huutaen\ntunkeutuivat he kirkkoihin ja muihin julkisiin paikkoihin, kuohuttaen\nmieltään ja väsyttäen ruumistaan huimaavalla tanssilla, kunnes\nmonesti pyörtyneinä kaatuivat maahan. Vielä viidennellätoista\nvuosisadalla tavataan heitä paljo.\n\nHerra se on, joka näin \"tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa\".\nEikö paavikunta, joka yhä edelleen säätää turmiollisia lakejaan\nkristikunnan noudatettaviksi, vihdoinkaan ole ajatteleva mitä sen\nrauhaan sopii? Kirkkohistoria vastaa tähän kysymykseen kertomalla\npaavien istuimen vaipumisesta vielä surkeampaan alentumisillaan.\n\nAinoastaan kuolema oli estänyt Gregorius XI:ttä muuttamasta takaisin\nAvignoniin, sillä tukalalta tuntui hänestä Roomassa olo. V. 1378\nkokoontuivat kardinaalit uutta paavia valitsemaan. \"Me tahdomme\nroomalaista paavia, surmatkaat nuo franskalaiset koirat!\" huudettiin\nkaduilla. Useimmat äänet sai neapelilainen _Urbanus VI_. Hän oli\nankara itseänsä kohtaan, oppinut ja tavallansa kykenevä mies, mutta\nsamalla raaka ja maltiton. Koettaen parannella kirkon hallitusta,\nkartutti hän vain onnettomuutta, hankkien itselleen katkeria\nvihamiehiä etenkin franskalaisissa kardinaaleissa. Nämä pakenivat\nRoomasta, julistivat Urbanuksen vaalin mitättömäksi ja valitsivat\n_Klemens VII:nen_ paaviksi (1378). Urbanusta kannattivat Saksa,\nEnglanti, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Puola, Preussi ja Italia:\njota vastoin Länsimaiden muu kristikunta oli Klemensin puolella, joka\notti asuakseen Franskassa. Ääretön sekasorto oli tämän paavikunnan\nkahtia hajoomisen seurauksena. Toinen paavi kirosi toisen, julistaen\nvastustajansa puolustajat pannaan. Onnettomat ihmiset eivät tienneet,\nkenen puoleen kääntyä, keneen turvata; ei löytynyt sitä ihmistä,\njoka ei olisi ollut kirkonkirouksen alaisena. Moni hurskas mies ja\nnainen kuoli epätoivoon, toiset ostivat synninaneet milloin miltäkin\npaavilta, kirkon jo ennen kehno kuri lannistui lannistumistaan,\nkerjäläismunkkien paheet kävivät julkisemmiksi, lahkolaisten huudot\nyhä hurjemmiksi. Ikäänkuin kuolemaan vihittynä huokaelee kristikunta\nsyntivelkansa tuomitsemana. Koko ilma on myrkytetty.\n\nTarpeetonta on mainita kaikkien niiden kurjien paavien nimet, jotka\ntänä onnettomana aikana, toisiaan kiroten, julistaen kansoja pannaan\nja kiskoen rahaa kristikunnalta, edustavat paavikunnan surkeutta.\nTodistukseksi miten alastomana turmelus esiintyi, mainittakoon vain,\nettei kenenkään enää tarvinnut itse lähteä paavin luokse häneltä\nsaadakseen synninaneet; ken ainoastaan \"Pietarin jälkeiselle\" lähetti\nsen summan, joka olisi kulunut matkaan, hän oli kaiken vanhurskauden\ntäyttänyt. Jotta enemmän rahoja karttuisi, lyhennettiin riemuvuosien\nvälinen aika 83 vuodeksi, \"koska Jesus oli vaeltanut maan päällä 33\nvuotta\".\n\nMutta jo alkavat ihmiset kyllästyä tuohon paavien kurjaan riitaan,\njota paitse koko kristikunnan karttuva turmelus vaati kaikkia\najattelevia ihmisiä taisteluun häväistyn kirkon pelastamiseksi.\nSemminkin Pariisin yliopistosta kuuluu yhä voimallisempia\nherätyshuutoja, ja niiden kaiku herättää ennen pitkää koko\nkristikunnan unesta. Jo v. 1381 oli _Henrik Langensteinistä_, joka\noli teologian professorina mainitussa yliopistossa, sydämmeen\nkoskevin sanoin puhunut paavikunnan turmeluksesta ja kirkon\nonnettomasta tilasta, vakaasti vaatien ruhtinaita ja papistoa,\nylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä tekemään parannusta,\nkoska kaikkien yhteinen synti oli onnettomuuden syynä. Eikä\nsiinä kylliksi. Yliopiston mainio kansleri _Juhana Charlier_,\ntavallisesti tunnettu nimellä _Gerson_, otti johtaaksensa taistelua\npaavikuntaa vastaan, todistaen puheilla ja kirjoituksilla, että\nyleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi ja siis oikeutettu\nottamaan kirkon häiriön tutkittavakseen. Häntä kannatti tehokkaasti\n_Nikolaus Clémangesta_, jota pidettiin Pariisin etevimpänä\nopettajana. Avignonin paavi _Benediktus VIII_ kohteli yliopiston\nvaatimuksia mitä ylönkatseellisimmalla tavalla, pyytäen muun\nohessa pilkallisesti Pariisin teologeja rukoilemaan paavin\npuolesta, koska heillä muka oli kirkon korkein valta ja voima. Yhä\nrohkeammaksi tuli yliopiston vastarinta. V. 1395 se julkisesti\nkieltäysi paavia tottelemasta. Pitkien rettelöiden jälkeen, joiden\nkestäessä paavikunnan kurjuus tuli yhä julkisemmaksi, vastustus\nyhä vakaammaksi, lupasi yliopisto v. 1403 totella Benediktusta,\nkuitenkin sillä ehdolla, että hän viimmeistään vuoden perästä\nkutsuisi kokoon yleisen kirkolliskokouksen sekä panisi sen päätökset\ntoimeen. Saman lupauksen antoi, kardinaaleinsa pakottamana, myöskin\nRooman paavi. Paavinistuimen hätyytetyt edustajat alkoivat nyt\ntuumia, mihin toimiin olisi ryhtyminen. Kumpi oli kutsuva vaaditun\nkirkolliskokouksen kokoon? missä oli se pidettävä? mikä valta sillä\noli oleva? -- nämä y.m. arveluttavat seikat, joista tehokkain\ntietysti oli paavien keskinäinen viha, viivyttelivät asian ratkaisua\nvuosi vuodelta. Sitä jyrkemmin vain vaati etenkin Pariisin yliopisto\ntuon kauan kaivatun yleisen kokouksen kokoonkutsumista, jotta tuo\nilettävä kakspaavisuus vihdoinkin saataisiin lakkautetuksi ja muut\npaheet poistetuiksi Herran seurakunnasta. Vihdoin saatiin asia\najetuksi niin pitkälle, että kardinaalit kutsuivat kristikunnan\nyleiseen _kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin _Pisassa_ v. 1409.\n\nKuten jo mainitsimme, oli Gerson, joka kokouksen kokoontuessa\noli kardinaalina, ollut näiden tuumien varsinaisena johtajana.\nMerkillisin muista saapuvilla olevista oli Pariisin yliopiston\nsilloinen kansleri _Pietari d'Ailly_. Kokous, joka alkoi Maaliskuun\n25 p:nä, oli hyvin loistava ja sitä kesti Elokuuhun asti. Paitse\n22 kardinaalia, 16 arkkipiispaa, 80 piispaa ja 300 poissa olevien\npiispojen ja luostarinjohtajain valtuuttamaa edustajaa oli kokoukseen\nsaapunut 300 jumaluusopin tohtoria, lähetyskuntia monesta hovista\nja yliopistosta y.m. Ensin haastettiin molemmat paavit kokoukseen\nvastaamaan siitä sekasorrosta, jonka alaisena kirkko, kahden paavin\njohtamana kuin se oli, niin kauan oli kärsinyt. Gerson oli jo ennen\nilmaissut muutamissa kirjoissa mitään peittelemättä koko kristikunnan\nmielipahan, lausuen muun ohessa sen ajatuksen, että Kristus itse\nyksin on kirkon pää sekä että yleinen kirkolliskokous on oikeutettu\nerottamaan paavin hänen virastaan, koska sen valta on paavin valtaa\nkorkeampi. Vaikkei hän itse sitä mielipidettä kannattanut, oli\nhän kirjoissaan myöskin antanut sijaa niidenkin väitteille, jotka\narvelivat, että koko paavikunta oli lakkautettava. Uuden ajan henki\nalkaa jo liikkua kristikunnassa, vaatien sitä vihdoinkin särkemään\nkahleensa. Ja tätä henkeä uskaltavat nuo molemmat kurjat paavit\nniihin määrin vastustaa, etteivät edes kokoukseen saavu! Lyhyt oli\nheitä koskeva keskustelu. Kokous päätti yksimielisesti, että molemmat\npaavit olivat virastaan erotettavat ja jokainen pannan uhalla\nkiellettävä heitä tottelemasta. \"Nyt on Lusifer syösty alas\" huudahti\nGerson. Mutta varhaista oli hänen riemunsa.\n\nKokous määräsi _Aleksanteri V:nen_ kristikunnan paaviksi. Hän oli\njo 70 vuoden ikäinen eikä mitenkään pystynyt asemaansa puolustamaan.\nEikä ollut Pisan kokouksestakaan apua, miten paljon siitä oli\ntoivottukin. Aleksanteri julisti sen päätetyksi, ennenkuin mitään\nparannusta oli saatu aikaan, luvaten kolmen vuoden kuluttua jälleen\nkutsua kristikunnan kokoon. Virastaan erotetut paavit eivät\nluopuneet, niin että kahden paavin sijaan oli saatu kolme. Sekasorto\ntuli vain yhä arveluttavammaksi.\n\nPisan kokous oli ensimmäinen noista kolmesta suuresta yleisestä\nkirkolliskokouksesta, jotka ottivat uudistaaksensa rappiotilaan\njoutunutta kirkkoa. Ne ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä\n_\"reformeeraavat_ (parantavat) _kokoukset\"_. Jossain määrin\nansaitsevat ne tämän nimen, sillä epäilemättä ovat nekin valmistaneet\ntietä uskonpuhdistuksen suurelle työlle, mutta keski-ajan kuolemaan\ntuomittu katsantotapa painoi niihinkin leimansa, sen eksynyt henki\njohdatti monet päätökset aivan väärään suuntaan. Reformeeraavat\nkokoukset ottivat turvataksensa vain kirkon häiriöön joutunutta\nulkonaista järjestystä, mutta mikä todellisuudessa oli kirkon\nrappiotilan syynä, sitä ne eivät älynneet, siinä suhteessa olivat\nniiden edustajat arveluttavan sokeat. Tärkeä oli tuo painava\nsana: \"yleinen kokous on paavia korkeampi\", sillä se lausuu\nkeski-ajan paavikunnan kuolemantuomion, tärkeä myöskin yritys tehdä\nloppu tuosta onnettomasta kakspaavisuudesta, jonka turmelemana\nkristikunta vuosikymmeniä oli ollut, jota paitse emme suinkaan saa\nhalveksia kokouksen tarkoitusta puhdistaa kirkkoa \"pään (paavin) ja\njäsenten suhteen\", mutta sannalle olivat kuitenkin kaikki nämäkin\ntuumat rakennetut. Syvempään oli synti juurtunut, tehokkaampaa\nuskonpuhdistusta kirkko kaipasi. Jos milloinkaan soveltuivat\nkristikuntaan viidennellätoista Vuosisadalla profeetan tuomitsevat\nsanat: \"mitä varten teitä enemmän lyödään, koska te aina harhaelette?\nKoko pää on sairas, ja koko sydän on väsynyt\".\n\n\n\n\nVII.\n\nJuhana Hus.\n\n\n    -- valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he\n    näkisivät teidän hyvät työnne, ja kunnioittaisivat teidän\n    Isäänne, joka on taivaissa. Math. 5: 16.\n\nVaiennut oli Vikleffin ääni, mutta toinen uskonsankari oli astuva\nhänen sijalleen taistellaksensa vielä valtaavammin kuin hän sorretun\ntotuuden puolesta. Ei Herralta konsanaan välikappaleita puutu; kun\nHänen hetkensä on tullut, löytää Hän ne aina. Älkäämme myöskään\nkummastellen sitä oudoksuko, että keski-ajan suurin uskonsankari\nastuu esille syrjäisestä Böhmistä. \"Tuuli\", Pyhän Hengen tuuli,\n\"puhaltaa kussa hän tahtoo\".\n\nToiset ovat arvelleet, että osa vainotuita Valduslaisia pakeni\nBöhmiin, virittäen siellä aikojen kuluessa uskon sammuvaa lamppua,\nkunnes sen valo keski-ajan loppupuolella kirkkaana loisti koko\nkristikunnan nähtävänä. Oli miten olikaan: jo neljännentoista\nvuosisadan keskipaikoilla kaikui sieltä voimallisia, suuria\nennustavia herätyshuutoja, vaikkei niiden merkitystä vielä siihen\naikaan Euroopassa ymmärretty. Keisari _Kaarle IV:nen_ v. 1348\nperustamassa _Pragin_ yliopistossa virkistyivät tieteelliset\nharrastukset ennen pitkää arvaamattomaan eloon, innokkaasti\nkannattaen tuota heräävää uskonnollista elämää, jonka jaloksi\nedustajaksi Herra oli valinnut _Tsjekien_ pienen kansan.\n_Konrad Waldhausenista_ (k. 1369) saarnasi kerjäläismunkkien\njumalattomuudesta kuni Elias Baalin profeetoja vastaan, ja _Miliks\nKramsierista_ (k. 1374) ennusti voimallisesti, että Herra väleen\noli rakentava Siionin hävitetyt muurit. Etenkin Pragin ylioppilaat\nkuuntelivat innostuneina näitä uuden ajan vartijaääniä, ja niiden\nkaiku sai itse kansankin monessa paikoin ihmetellen kyselemään:\n\"vartija mitä yö kuluu?\" Vielä rohkeammin kuin nämä uskonsankarit\npuhui _Mattias Janov_, jonka tapana oli sanoa: \"toiset kantakoot\nrinnallaan pyhäinjäännöksiä; minä kannan kädessäni raamattua,\ntuota pyhiinvaellukseni uskollista ystävää\". Taistellessaan kirkon\nturmelusta vastaan, jonka hän Jumalan sanan valossa näki ihmeen\nselvästi, loi hän uskonsa kirkkaan silmän tulevaisuuteen, odottaen\nturvallisesti apua Herralta. \"Nostakaat päänne ylös, sillä teidän\nlunastuksenne lähestyy\" todisti hänen profeetallinen äänensä. Janov\nkuoli v. 1394.\n\nNäiden herätyshuutojen kaikuessa, syntyi v. 1369 _Husineksin_ kylässä\ntalonpoikaisista vanhemmista, jotka eivät ole nimeksikään tunnetut,\nuskonsankari _Juhana Hus_. \"Jotka alimmaisesta suvusta ovat ja\nylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut, ja ne, kuin ei mitään\nole, että hän ne, jotka jotakin ovat, turhaksi tekisi\".\n\nHusin nuoruudenajasta emme mitään tiedä, kunnes hän, harjoittaessaan\nopintoja Pragin yliopistossa, alkaa vetää ihmisten huomion puoleensa.\nTutkittuaan etenkin jumaluusoppia, sai hän maisterinarvon v.\n1396. Hän oli siihen aikaan vielä harras katolilainen, koettaen\ntyydyttää omaatuntoansa tarkkaan noudattamalla kirkon vaatimuksia.\nKun riemuvuotta vietettiin v. 1393, uhrasi hän viimmeiset roponsa\nostaaksensa synninpäästön. \"Oi, miten pettyvät kaikki\" kirjoittaa hän\nsittemmin, sokeuttaan ajatellessaan, \"jotka polvistuvat paavin eteen,\npitäen oikeana kaikki mitä hän säätää! Niin minäkin tein, ennenkuin\ntunsin pyhän raamatun ja kalliin Vapahtajani\". Muistellessaan entistä\nelämätään, valittaa hän sitäkin, että kernaasti käytti kauniita\nvaatteita sekä monesti tuhlasi aikaansa turhamieliseen pakinaan,\npeleihin ja muihin syntisiin toimiin. Tuo on heränneen, Pyhän Hengen\nkoulussa araksi käyneen omantunnon valitus, sen tunnustusta, joka\ntietää, että \"kaikki, kuin ei uskosta ole, se on synti\". Maailman\nvaatimusten mukaan eli Hus nuorena nuhteettomasti.\n\nVikleffin mielipiteet olivat jo siihen aikaan hyvin tunnetut\nPragissa, ja hänen kirjojaan luettiin ahkeraan yliopistossa.\nEpäilemättä oli syynä siihen muun ohessa sekin seikka, että\nlikeinen liitto vasta oli solmittu Böhmin ja Englannin hovien\nvälillä. Viimmemainitun valtakunnan kuningas _Rikhard II_ oli nim.\nnainut keisari Kaarle IV:nen tyttären _Annan_, joka oli Böhmin\nprinsessa. Sitä paitse oli hyvin tavallista, että Pragin ylioppilaat\nharjoittivat opintoja Oxfordissakin, missä etenkin jumaluusopin\ntutkiminen ripeästi oli edistynyt. -- Vuodesta 1398 alkoi Hus pitää\nluentoja Pragissa. Ei ollut vaikea huomata, että hän oli hyvin\nmieltynyt; tuohon Englannin kuuluisaan uskonpuhdistajaan, vaikkei hän\nsuinkaan ottanut kannattaakseen kaikkia tämän mielipiteitä. Vikleffin\nsuuri elämäntyö teki Husiin syvän vaikutuksen, ja jota paremmin hän\nsiihen tutustui, sitä innokkaammin antautui hänkin totuuden suureen\ntaisteluun. V. 1401 sai Hus _Betlehemin-kappelin_ [Monessa paikassa\noli kristikunnassa yksityisten toimesta perustetta laitoksia,\njoissa Jumalan sanaa saarnattiin kansan kielellä. Semmoinen oli\nBetlehemin-kappeli Pragissa.] saarnaajaviran ja vihittiin samana\nvuonna papiksi. Sen ohessa piti hän luentoja yliopistossa, ollen\nsiihen aikaan myöskin filosofisen tiedekunnan dekaanuksena.\nAugustinuksen ja Vikleffin kirjoituksia tutki hän ahkeraan, mutta\netenkin luki hän raamattua, rukoillen valoa Herralta ja kehittyen\nkirkkaudesta toiseen. Innokkaasti kannatti häntä tuo sittemmin\nkuuluisa _Hieronymus_, joka vasta oli palannut Pragiin, harjoitettuaan\nopintoja Oxfordin yliopistossa. Yhä syvempään juurtuivat Vikleffin\njalot aatteet Böhmiläisiin, niin että yliopiston jäsenet jyrkästi\nkiellettiin julkisesti tahi salaa lukemasta 45 harhaoppisiksi\ntuomittua englantilaisen uskonpuhdistajan väitettä (1408). Husin\nvälityksestä muutettiin tämä päätös kuitenkin niihin määrin, ettei\nkukaan harhaoppisessa tahi muuten loukkaavassa tarkoituksessa\nsaisi noita kielletyltä lauseita levitellä.\n\nRohkealla saarnallaan oli Hus hankkinut itselleen monta vihamiestä.\nPragin piispakin _Sbynko_, joka alussa kannatti häntä, alkoi\nvähitellen kuunnella vastustajain yhä karttuvaa moitetta. Ketään\nsäälimättä ja ihmisten mieltä kysymättä iski Hus nim. hengen miekalla\najan paheisin, vetäen munkkien ja papiston synnit, kansan surkean\ntilan ja kirkon turmeluksen Jumalan muuttumattoman sanan tuomion\neteen. Kauas kuului hänen valtaavan saarnansa kaiku, herättäen\nhämmästystä uskonpuhdistuksen ystävissäkin, leppymätöntä vihaa\ntotuuden vastustajissa.\n\nPragin yliopistoon kuului paitse Böhmiläisiä myöskin paljo\nSaksalaisia. Ajan ristiriitaiset olot synnyttivät ennen pitkää\neripuraisuutta näiden kansanheimojen välillä. Hus rakasti\nisänmaatansa jalon sydämmen palavalla rakkaudella. Kaikki voimansa\noli hän altis uhraamaan korottaaksensa kansansa siveellistä tilaa.\nHän tahtoi sitä vapauttaa taikauskon ja tietämättömyyden orjuudesta\nvirittämällä sille Jumalan sanan valoa, joka yksin pimeyden varjot\npoistaa. Suuret ja monet olivat esteet, mutta ikäänkuin iloiten vain\nsiitä, että niin paljon oli tehtävänä, ryhtyi hän innosta sykkivin\nsydämmin vaikeaan työhönsä. Samoinkuin Vikleff, asettui hän kansan\noikeuksien puolustajana taisteluun noita mahtavia sortajia vastaan.\nJos mikään, niin oli uskonpuhdistuksen työ kansallinen työ, jos\nketkään, olivat uskonpuhdistajat kansallismielisiä miehiä. Jo kauan\nolivat yliopiston saksalaiset jäsenet karsain silmin seuranneet\nBöhmiläisten heräävää kansallistunnetta ja Husin yhä kasvavaa\nmainetta. Häiriöä kartuttamassa oli kakspaavisuus, jonka tuottamat\nhaitat, niinkuin tiedämme, siihen aikaan olivat nähtävinä miltei\nkaikkialla. Sbynko ja suurin osa Böhmin papistoa kannatti Rooman\npaavia. Heihin liittyi Pragin yliopiston saksalainen puolue, jota\nvastoin Husin johtamat Tsjekiläiset vaativat yliopistoa asettumaan\npuolueettomalle kannalle koko kysymyksen suhteen. Yliopiston päätös\noli ratkaistava äänestyksen kautta, vaan saksalaisella osastolla,\njohon kuuluivat Puolalaiset, Baijerilaiset ja Saksilaiset, oli\nkolme ääntä, Tsjekiläisillä ainoastaan yksi. Hus huomasi, että\nSaksalaiset, joita arkkipiispa ja papisto kannattivat, yhä\ntehokkaammin vastustelivat uskonpuhdistuksen alkavaa työtä Böhmissä.\nVasta oli Sbynko heidän kehottamana julkisten, Pragin kirkkojen\noville naulattujen julistusten kautta häväisten tuominnut hänen\nkerettiläiseksi, ja nyt hän koetti sortaa Böhmiläisten oikeuksia\nheidän omassa yliopistossaan, vaatimalla heitä kokonaan mukaantumaan\nSaksalaisten mielipiteiden mukaan. Ja nämä mielipiteet kannattivat\nsitä paitse tuota vanhaa, mädännyttä katolisuutta, jonka raskaan\nikeen alaisena Böhmin heräävä kansa huokaeli ja jolle hän Jumalan\nsanan valaisemana ja omantuntonsa vaatimana oli julistanut\nsotaa. Siihen asti oli Hus toivonut saavansa aikaan jonkunlaisen\nuskonpuhdistuksen parantelemalla vallitsevaa järjestystä ja sen\navulla; nyt alkoi hän yhä selvemmin nähdä, että tuo oli mahdotonta.\nSankarin urhoollisuudella kääntää hän aseensa itse tuota kirkon\nlahonnutta hallitusmuotoa vastaan, jonka turvissa valhe niin\nkauan oli kristikuntaa turmellut, ja kaikkia niitä vastaan, jotka\nsen puolustamina harjoittivat pimeyden töitä. Böhmin kansa oli\nvapautettava paavikunnan turmiollisesta vallasta, maalliseen\nmahtavuuteen turvautuvan ahneen papiston sorrosta, ja tulevaisuus\nperustettava raamatun erehtymättömän sanan kalliolle. Eikä oman\nkansan onni yksinään ollut hänen silmämääränään: koko kristikunnan\njohdattamista orjuudesta vapauteen, pimeydestä Herran ihmeelliseen\nvaloon hän tarkoittaa tuo urhoollinen uskonsankari, jonka ääni\nviidennentoista vuosisadan koittaessa kaikuu Böhmin vuoristossa.\nTurhaan koetti Sbynko virittää juoniaan, turhaan oli hän kieltänyt\nHusia saarnaamasta. Uskonpuhdistaja ei totellut, ja hänen ystäväinsä\nluku kasvoi päivä päivältä. Ja kun Pragin yliopiston paavikuntaa\nkoskeva päätös oli tehtävä, ratkasi kuningas _Wenseslav_, joka,\nsamoinkuin Hus ja hänen ystävänsä, tahtoi pysyä puolueettomana,\nSaksalaisten ja Böhmiläisten välisen riidan siten, että edellisillä\noli oleva ainoastaan yksi ääni, viimmemainituilla sitävastoin\nkolme. Suuri muutos tapahtui nyt yliopiston oloissa. Noin 2000\nsaksalaista ylioppilasta lähti pois Pragista, jatkaaksensa opintojaan\nmuualla (1409). Muukalaisuus Böhmissä sai tuntuvan iskun ja heräävä\nkansallisuus virkosi uuteen eloon. \"Jumala olkoon kiitetty, nyt\nolemme sulkeneet Saksalaiset pois\" lausui Hus, ennustaen suurta\ntulevaisuutta Pragin yliopistolle ja Böhmin kansalle. Eikä hän\npettynyt, sillä suuri oli todellakin tuon pienen kansan tehtävä\nuskonpuhdistuksen jalossa työssä oleva. Mutta taisteluilla ja kovilla\nkärsimisillä oli tämä maine ostettava!\n\nVielä samana vuonna määrättiin Hus Pragin yliopiston rehtoriksi.\nHäneen loivat kaikki silmänsä, hän oli, niinkuin eräs senaikuinen\nkirjailija sattuvasti lausuu, \"Israelin sotajoukon johtaja\".\nMuukalaisuuden rakentama salpa, joka oli estellyt Pragin yliopiston\ntaistelua totuuden puolesta, oli särjetty, ja Hus saattoi nyt\nvapaasti jatkaa työtään. Mutta poismuuttaneet Saksalaiset kiihottivat\nmyöskin kaikkialla uskonpuhdistajaa vastaan karttuvaa vihaa,\nherättäen katolisuuden vallanhimoisia puolustajia vihdoinkin\nnäkemään, mitä tuolla syrjäisessä Böhmissä oli tekeillä. Hus älysi jo\nsiihen aikaan selvästi, että taistelu oli kiihtyvä yhä kiivaammaksi,\nmonesti aavistaen, että marttyyrikruunu oli oleva hänen palkkansa.\n\nHeti kun Aleksanteri V oli valittu paaviksi, toimitti Pragin\ntoimelias arkkipiispa lähetystön Roomaan. Se valitti \"Pietarin\njälkeiselle\", että Vikleffin harhaoppi levisi Böhmissä ja Mährissä.\nPaavi kiitti Sbynkoa hänen tehokkaista toimistaan harhaoppisuuden\nestämiseksi, käskien häntä sen ohessa vaatimaan asianomaisilta\nVikleffin kirjoituksia. Niinikään kiellettiin kaikkia Jumalan\nsanaa julistamasta muissa kirkoissa kuin niissä, joissa vanhoista\najoista oli saarnattu. Hus antoi itse arkkipiispalle noin 200\nnidosta Vikleffin kirjoituksia, vakuuttaen, että hän julkisesti\noli tunnustava vääräksi kaikki niissä tavattavat harhaoppiset\nväitteet, jos niin semmoisia löytyisi. Ei tarvinnut Sbynkon ja hänen\nhengenheimolaistensa kauan etsiä huomataksensa harhaoppisuutta\nVikleffin teoksissa. Kesäkuun 10 p:nä 1410 tuomitsi Pragissa pidetty\nkirkolliskokous kirjat poltettaviksi, jota paitse kappeleissa\nsaarnaaminen ankarasti kiellettiin. Päätöksestä huolimatta julisti\nHus Betlehemin-kappelissa autuuden sanomaa kansalle, iskien vielä\nrohkeammin kuin ennen katolisen kirkon turmelukseen. Niin hän\nesim. eräässä saarnassa suoraan lausui että paavin bulla, johon\nperustuen arkkipiispa ja Pragin kirkolliskokous oli ryhtynyt\nnoihin väkivaltaisiin toimiin, oli rahalla ostettu. Kun Sbynko\narkkipiispallisen talonsa kartanolla juhlallisesti poltti nuo\nharhaoppisiksi tuomitut kirjat, ei enää voitu hillitä kansan vihaa.\nJulkisesti laulettiin Pragin kaduilla pilkkalauluja arkkipiispasta,\nja kun tämä Heinäkuun 22 p:nä toimitti messua, hyökkäsi raivoisa\nihmisjoukko kirkkoon, josta Sbynko töin tuskin pääsi pakenemaan.\nSamaan aikaan oli eräs toinen pappi saada surmansa kiihkoisan kansan\nkädestä. Ihmeteltävällä maltilla esiintyi Hus näissä melskeissä.\nHän kyllä. joskus kiivastui saarnatessaan, lausuen esim. kerran:\n\"välttämätöntä on totisesti, että vyötämme kupeemme, niinkuin Mooses\nvanhanliiton aikana käski, ja tartumme miekkaan puolustaaksemme\nJumalan lakia\", vaan tuo oli lihallisen mielen hetkistä voittoa vain,\njota kannattamasta hän kaikkia vakaasti varoitti. Hengen miekkaan hän\nturvautui ja totuuden omaan isälliseen voimaan. Jo sekin seikka,\nettä hovi puolusti Husia, todistaa selvästi, ettei hän väkivaltaista\nuskonpuhdistusta tarkoittanut.\n\nVaikka sekä hovi että Pragin kaupungin maistraatti koetti puolustaa\nHusia Roomassa, tuomitsi paavi hänen kirkon kiroukseen. Päätös\njulaistiin Pragin kirkoissa Maaliskuun 15 p:nä 1411. Kun ei sekään\nauttanut, vaan Hus yhä edelleen raamattu kädessä taisteli vainotun\ntotuuden puolesta, julisti Sbynko koko kaupungin pannaan. Kaikki oli\nturhaa: voimallisemmin vain kaikui uskonpuhdistajan ääni, ja sykkivin\nsydämmin kuuntelivat sitä yhä suuremmat väkijoukot. Tällä kannalla\nolivat asiat, kun Sbynko kuoli (1411).\n\nAleksanteri V:nen jälkeinen _Juhana XXIII_ tarvitsi rahoja\npuolustaakseen asemaansa Pisan kokouksen erottamaa Rooman paavia\nvastaan, joka ei vieläkään ollut vallastaan luopunut. Hän toimitti\nsuuret anekaupat, ja kauppiaat saapuivat ennen pitkää. Böhmiinkin.\nVoimallisesti taisteli Hus saarnatuolista ja kateederista tuota\ntörkeää väärinkäytöstä vastaan. \"Paavin aneet\" -- niin hän todisti\n-- \"eivät ihmisiä hyödytä, elleivät sitä ennen ole kääntyneet\nJumalan puoleen. Kristuksen viisaat papit eivät ehdottomasti sano\nkatuvaiselle: sinä olet syntivelastasi vapaa, vaan he lisäävät\ntämän ehdon: jos kadut syntisi etkä enää tahdo syntiä, tehdä ja\nturvaat Jumalan armoon. Ei Rooman paavi eikä kukaan muu pappi ole\noikeutettu pyrkimään maalliseen valtaan ja rikkauteen, sillä Kristus\nsanoo: 'kansain kuninkaat vallitsevat heitä, ja joilla valta on\nheidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta te\nette niin'. Miksikä ei Rooman paavi pelkää aneristin pystyttämällä\nsuostua lukemattomien ihmisten kuolemaan, hän kun on tilaisuudessa\nlupaamaan sitä suurempaa synninpäästöä, jota useammat ihmiset hän\nsurmauttaa? Hän ei ole noudattanut Jesuksen esimerkkiä, joka, kun\nviholliset hätyyttivät Häntä ja Hänen vapisevaa joukkoansa, lausui:\n'jos minua etsitte, niin antakaat näiden mennä', vaikka Hänellä oli\nvalta ainoalla sanalla lyödä kaikki maahan. Moni oppimaton maallikko\nluulee tietämättömyydessään, ettei kukaan saa paavia vastustaa.\nMutta se väite, ettei paavi saata erehtyä, on väärä ja Jumalaa\npilkkaava väite, sillä muutoin olisi hän synnitön, niinkuin Kristus;\njoka viisas on, hän kysyy ensin mitä raamattu todistaa ja luottaa\nsiihen. Kristuksen opetuslapsen tulee hengessä valvoen tutkia paavin\nbullia. Jos hän niissä huomaa semmoista, joka sotii Kristuksen\nlakia vastaan, niin tulee hänen urhoollisesti seisoen Kristuksen\npuolella, bullia vastustaa\". Samaan tapaan puhui Hieronymus ja\nböhmiläisen herätyksen muut johtavat henkilöt. Kuin mahtava\nkevättulva kasvoi uskonpuhdistuksen ystäväin innostunut joukko.\nPaavin bulla poltettiin, ja kolmessa kirkossa keskeyttivät huudot:\n\"sinä valehtelet; semmoista ei ole Hus meille opettanut\" anekauppiain\nsaarnat. Kirkon mahtavat hallitsijat turvautuivat väkivaltaan,\npakottaaksensa kansaa kuuliaisuuteen: kolme nuorta miestä, jotka\nolivat vastustusta johtaneet, tuomittiin kuolemaan. 200 ylioppilaan\nkera saapui Hus raadin eteen, rukoillen armoa tuomituille. Se oli\nturhaa: nuorukaiset mestattiin. Haikein sydämmin saattoi kansa nuo\nveriset uhrit Betlehemin-kappeliin, missä ruumiit siunattiin haudan\nlepoon.\n\nTaistelun helteessä vahvistui Hus suurta työtänsä jatkamaan. Herra\npuhdistamistaan puhdisti hänen uskoansa lihallisen innostuksen\nkiivaudesta, johon hän alussa joskus eksyi, jotta hänen silmästään\nsäteilisi ainoastaan uskonpuhdistajan kirkas, Pyhän Hengen virittämä\nvalo. Se näkyi, tämä valo, kauas, eivätkä sietäneet totuuden\nvastustajat sitä katsella. Roomasta saapui v. 1412 uusi bulla. Se\ntuomitsi Husin valtionkiroukseen, säätäen, että tuomio oli juhla- ja\npyhäpäivinä julistettava kaikissa kirkoissa, sekä uhaten pannalla\njokaista maata, kaupunkia, kylää, joka ottaisi kirotun vastaan.\nBöhmin kansa uhkasi nostaa kapinan. Sitä estääksensä poistui Hus\nkuninkaan pyynnöstä Pragista, kunnes myrsky vähän asettuisi. Mutta\nei hän silti vaiennut. Monesti kaikui hänen valtaava äänensä\nmaaseudulla, missä hän taivasalla saarnasi Kristusta lukemattomille\nväkijoukoille. Pragiin saapui tuon tuostakin uskonpuhdistajan\nystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne puhuivat valistuneen kristityn,\nurhoollisen uskonsankarin jaloa kieltä. Odottaessaan likenevää\nmyrskyä, lausui hän muun ohessa: \"tietäkäät, etten ole pakeneva,\njos kohta minun täytyisikin antaa tämä kurja ruumiini kuolemaan,\nsillä minä tiedän, että evankeliumin totuus päivä päivältä yhä\nleviää\". Samaan aikaan kirjoitti Hus myöskin merkillisimmän kirjansa:\n_\"Kirkosta\"_. Perustuen Vikleffin oppiin, puolustaa hän sitä\nkäsitystä, että tosi kirkko, johon näkyväinen ja turmeltunut täällä\najassa on yhdistetty, on Kristuksen ruumis ja valittujen yhdistys.\nJos hän kehittäessään tätä katsantotapaa joskus eksyikin halveksimaan\nnäkyväistä kirkkoa, sai hän kuitenkin lausutuiksi uskonpuhdistuksen\nopin pääpiirteet. Tiedemiehenä hän ei ole saavuttanut Vikleffin\nmainetta, mutta saarnaajana on hän vaikuttanut sitä enemmän.\n\nNäiden vaiheiden ohessa alkoi kristikunnassa jälleen\nkuulua kehotuksia kirkon edustajille kokoontumaan yleiseen\nkirkolliskokoukseen. Se kehotus koski Husiakin, kutsuen häntä koko\nkristikunnan, kuullen puolustamaan sitä oppia, jota hän syrjäisessä\nBöhmissä oli saarnannut. Rukoillen ja ammentaen viisautta ja voimaa\nJumalan sanan elävästä lähteestä, valmistautui uskonpuhdistaja tuohon\nviimmeiseen suureen taisteluun. \"Meidän kanssamme\" kirjoitti hän\nystävilleen \"on totinen Jumala, kaikkivaltias ja vanhurskas auttaja,\njoka on vakuuttanut: katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä\nmaailman loppuun asti\".\n\n\n\n\nVIII.\n\nKostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu. Hieronymus\nPragilaisen marttyyrikuolema.\n\n\n    Joka voittaa, hänen minä teen patsaaksi minun Jumalani\n    temppelissä, ja ei hänen pidä silleen sieltä lähtemän ulos ja\n    tahdon kirjoittaa hänen päällensä minun Jumalani nimen ja minun\n    kaupunkini, sen uuden Jerusalemin nimen, joka taivaasta, minun\n    Jumalaltani tuli alas, ja minun uuden nimeni. Ilm. k. 3: 12.\n\nMitään aikaansaamatta kirkon tilan parantamiseksi kuoli paavi\nAleksanteri V v. 1410. Hänen jälkeisekseen valittiin raaka, oppimaton\nja siveetön Juhana XXIII. Yhä edelleen koettivat Pisan kokouksen\nerottamat paavit säilyttää asemaansa, ja toinen heistä, Gregorius\nXII, sai Neapelin kuninkaan avulla Juhanan karkoitetuksi Roomasta.\nKarttumistaan vain karttui kirkon häiriö, ja yhä kuuluvammin\nvaadittiin uuden, yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista, jotta\nvihdoinkin tuo onneton monipaavisuus saataisiin poistetuksi. Turhaan\nkoetti kurja Juhana lyödä tuuleen näitä vaatimuksia. Hän pelkäsi\ntilintekoa ja noita paavikuntaa uhkaavia uuden ajan ääniä, mutta\nvaltaansa ei hän tahtonut menettää ja, suostuen keisari _Sigismundin_\nvaatimukseen, kutsui hän kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen.\nTukalalta hänestä kyllä tuntui etenkin se käsky, että kokous oli\npidettävä Saksanmaalla eikä, niinkuin hän oli toivonut, Italiassa,\nmissä hänellä oli enemmän kannatusta, vaan siihenkin täytyi hänen\ntaipua. Joulukuussa v. 1413 kutsui hän kristikunnan edustajat\n_Kostnitzissa_ pidettävään kirkolliskokoukseen. Avauspäiväksi määräsi\nhän Marraskuun 1 p. 1,414.\n\nUteliaina loivat ihmiset silmänsä tuohon Bodenjärven kuuluisaan\nkaupunkiin. Kaikki ajattelevat älysivät kokouksen tehtävän\ntärkeäksi, painavaksi. Läheltä ja kaukaa lähtivät kristikunnan\njohtavat henkilöt matkalle korjataksensa Siionin hajonneita muureja.\nLoistavan saattojoukon seuraamana -- siinä kerrotaan olleen 1600\nhevosta -- saapui Juhana XXIII Kostnitziin. \"Tuohan on kuin kuoppa,\njossa kettuja pyydetään\" sanotaan hänen huudahtaneen, katsellessaan\nRhein-virran laaksoa, missä kaupunki sijaitsee.\n\nValmistuksiin kului muutamia päiviä. Vasta Marraskuun 5 p:nä avasi\npaavi kokouksen. Harvoin, jos milloinkaan ennen, oli kirkko lumonnut\nmaailmaa suuremmalla ulkonaisella loistolla kuin tässä tilaisuudessa.\nKokoukseen oli saapunut 33 kardinaalia, 346 arkkipiispaa ja\npiispaa, kuuluisimpain yliopistojen edustajia, lukuisa joukko,\nabbotteja, tohtoreita ja munkkeja sekä lähes 2000 ruhtinasta,\nkreiviä, ritaria y.m. korkea-arvoisia herroja. Alussa keskusteltiin\nkeskustelujärjestyksestä, äänestystavasta ja muista valmistavista\nkysymyksistä. Paavin valtaa koetettiin kaikin tavoin rajoittaa.\nJo neljännessä istunnossa julistettiin kristikunnan päätöksenä se\nväite, että kokous oli _yleinen kirkolliskokous_, koska sen jäsenet\nolivat kokoontuneet Pyhän Hengen nimessä, Siihen tapaan oli kyllä\njo ennenkin kirjoitettu ja puhuttu, vaan kristikunnan päätöksenä ei\ntätä väitettä milloinkaan vielä paavikirkon aikana oltu lausuttu.\nTärkeä oli tämä päätös, sillä se vaati jokaista, itse paaviakin,\nehdottomasti tottelemaan kokouksen päätöstä. \"Jumalalta\" -- niin\nlausuttiin -- \"on Kostnitziin kokoontunut kristikunta saanut vallan\ntutkia kirkon tilaa ja ratkaista kaikki uskontoa koskevat kysymykset;\njokaisen täytyy noudattaa sen erehtymättömiä päätöksiä\". Ei aivo\nkristikunta enää kantaa paavikunnan raskasta ijestä; vapaamman ajan\nhenki on jo vaikuttamassa maailmassa, vaatien ihmisiä vihdoinkin\nsärkemään nuo orjuuden alentavat kahleet, joiden pakottamina he\nkautta vuosisatojen ovat polvistuneet paavin valtaistuimen juuressa.\nTuo oli ehdottomasti oikeutettua, jaloa, jos asiaa maailman mielen\nmukaan arvostelemme, vaan jos yritystä Jumalan sanan valossa\ntutkimme, täytyy meidän suuressa määrässä rajoittaa tämä kiitoslause.\nPaavikunnan syntimitta on kyllä täysi, sen tuomitsemisen hetki on\njoutunut, vaan tuomarina on ihmisviisaus, eikä Jumalan erehtymätön\nsana. Luulouskon ohjaamana ja ihmishengen neuvomana aikoo kristikunta\nryhtyä korjaelemaan Siionin muureja; parannusta tekemättä toivoo\nse paranevansa, totuuden sanaa tottelematta luulee se voivansa\nerehtymätöntä totuutta maailmalle julistaa. Se kyllä näkee kirkon\nsilmiinpistävimmät paheet ja on ne tuomitseva, mutta sen tuomion\nalaiseksi on myöskin puhdas p. raamattuun perustuva totuus sortuva.\nKostnitzin kokous on kyllä tavallaan oleva uskonpuhdistava kokous,\nvaan keski-ajan valetotuuden pettämänä on se toimittava monta\npimeyden tekoa.\n\nEnsimmäiseksi tehtäväkseen oli kokous määrännyt monipaavisuuden\npoistamisen. Se mielipide lausuttiin, että noiden kolmen paavin\ntulisi viipymättä luopua virastaan. Mutta liittyen Pisan kokouksen\npäätökseen, jonka mukaan Juhana XXIII oli pidettävä ainoana\nlaillisena paavina, kääntyi kokouksen huomio nimenomaan häneen.\nLyöden tuuleen ajan painavat kysymykset, oli Juhana siveettömällä\nelämällään röyhkeästi pilkannut levottoman, paavikunnan paheisin\nkyllästyneen kristikunnan luottamusta, ja turhat olivat hänen\nyrityksensä koettaa säilyttää asemaansa. Eivät auttaneet uhkaukset:\nuuden ajan henki pakotti ne vaikenemaan; eikä ollut hänellä apua\ntuosta viekkaasta tekopyhyydestä, jonka kirjavaan vaippaan paavit\nniin monesti olivat pukeutuneet ja jolla hänkin vielä keski-ajan\npaavikunnan haudan partaalla koetti verhota itseään. Kostnitzin\nkirkolliskokous riisti sen hänen hartioiltaan ja asetti hänen\nalastomana kristikunnan tuomioistuimen eteen. Vakavia, uhkaavia\nsanoja lausuttiin hänestä jo ensimmäisissä istunnoissa. Kokouksen\njohtavat henkilöt, d'Ailly, Gerson y.m. vaativat jyrkästi hänen\nerottamistansa. Ei ollut Juhanalla ennen pitkää muuta neuvoa kuin\nluvata luopua virastaan. Vaan ei hän silti aikonut lupaustaan\ntäyttää. Eräänä iltana, kun kokouksen jäsenet olivat katselemassa\nkaupungin läheisyydessä toimeenpantuja turnaajapeliä, pakeni hän\nsalaa Itävallan herttuan luo, joka oli luvannut suojella häntä.\nKokous ei kuitenkaan tästä hämmästynyt; se jatkoi työtään, väittäen\nvoivansa suorittaa tehtävänsä ilman paavittakin. Toukokuun 29 p:nä\n1415 julisti se Juhanan virkansa menettäneeksi. Näin uhkaavaan\nvastarintaan paavikuntaa vastaan ei ollut keski-ajan kristikunta\nvielä asettunut. Eipä kummallista, että myöskin Gregorius XII ja\nBenediktus XIII, jotka, huolimatta Pisan kokouksen päätöksestä,\nsiihen asti olivat koettaneet varjo-valtaansa puolustaa,\nalkoivat taipua. Edellinen luopui vapaaehtoisesti Heinäkuun 4\np:nä, jälkimmäinen pyysi kokoukselta valtakirjaa, ja kun ei\nsiihen suostuttu, täytyi hänenkin tyytyä erottamistuomioon, joka\njulistettiin pari viikkoa myöhemmin.\n\nNäin suoriutui kokous ensimmäisestä tehtävästään. Monipaavisuus\noli poistettu kirkosta. Mutta pieni oli tämä voitto eikä suinkaan\nomiaan antamaan keski-ajan sairaalle, kuumeenkaltaisesta unestaan\nheräjävälle kristikunnalle sitä rauhaa, jota se kaipasi.\nArveluttavampaa laatua oli kirkon turmelus -- ei ollut se\nautettavissa kuin perinpohjaisen parannuksen nöyryttävällä tiellä.\nOnko Kostnitzin kokous, kuuliaisena yksin Herran kutsuvalle äänelle,\naltis särkemään synnin kahleet, onko keski-ajan erehdyksiin\nperehtynyt kristikunta nyt vihdoinkin \"ymmärtävä totuuden\" ja siten\nvapautuva valheen orjuudesta? Kostnitzin kaduilla liikkuu iloisia\nihmisiä, satoja porttoja on saapunut kaupunkiin, ravintolat ovat\ntäynnä meluavia ihmisiä, ruoka- ja juomatavaroitten menekki kauhean\nsuuri. Kaikki todistaa, etteivät nuo arvokkaat isät, jotka ovat\nottaneet parantaakseen kirkon vammoja, aivo tehtäväänsä toimittaa\nitsensäkieltämisen tukalalla tiellä. Mutta kaiken tämän mieltä\nmasentavan turmeluksen uhallakin näemme kuitenkin siihen aikaan\nKostnitzissa koittavan aamunkin enteitä. Kolkossa vankilassa\nhuokaelee kahleissa mies, joka on syvään perehtynyt parannuksen tien\nsalaisuuksiin. Kristikunnan surkea tila on kipeämmin koskenut häneen\nkuin keneenkään sen ajan ihmisistä, ja hänkin on ryhtynyt taisteluun\nsorretun totuuden puolesta. Mutta hän taistelee toisilla aseilla\nja paremmalla menestyksellä kuin kokous. Häntä vastaan on suruton\nmaailma, paavikunta, kirkko -- vieläpä Kostnitzin kokouskin, mutta\nhänen kanssaan on se Herra, joka on heikoissa voimallinen. Mies on\nJuhana Hus.\n\nMitä suurinta huomioa oli tuo valtaava böhmiläinen herännäisyys,\njonka pääpiirteistä edellisessä luvussa kerroimme, herättänyt\nmiltei kaikkialla kristikunnassa. Sen vaiheita oli keisari\nSigismundkin levottomuudella seurannut, sen johtajia kun syytettiin\njos minkälaisesta kerettiläisyydestä. Saatuaan aikaan Kostnitzin\nkokouksen, antoi hän tämän tehtäväksi muun ohessa tutkia myöskin\nHusia ja hänen puoluelaisiaan vastaan tehtyjä syytöksiä. Noudattaen\nSigismundin kutsumusta, lähti Hus viipymättä matkalle. Uskonsankarin\nluottamuksella loi hän vakaan katseensa Kostnitzia kohti, missä\nlukemattomat viholliset häntä odottivat. Keisari oli luvannut hänelle\nsuojeluskirjan, jonka turvaamana hänen muka ei tarvitsisi mitään\npelätä, vaan ei hänen urhoollisuutensa siitä riippunut eikä muista\nmaallisista tukeista: häntä tuki elävä usko Jesukseen Kristukseen,\njonka sorrettua totuutta hän syrjäisestä isänmaastaan nyt lähti tämän\nmaailman mahtaville tunnustamaan. Hus oli vakuutettu siitä, että\ntämä matka oli hänen viimmeinen matkansa, vaan eivät masentaneet\nkuolemanaavistukset hänen mieltään -- ne päinvastoin puhdistivat\nhänen uskoaan ja valmistivat häntä siihen suureen taisteluun, johon\nHerran armo oli hänen valinnut. Ristiinnaulitun kuninkaan sankarit\novat kehittyneet kirkkaudesta toiseen juuri kuolema silmiensä edessä,\nja yksi niitä oli Hus. \"Lähden nyt monta ja mahtavaa vihollista\nvastaan\", kirjoitti hän. ystävilleen Pragiin \"mutta minä turvaan\npelastukseni Jumalaan. Rukoilkaat, rakkahani, väsymättä minun\nedestäni, että lujana pysyisin Hänen totuudessaan. Jos kuolemani on\nHänelle kunniaksi, niin hän sitä jouduttakoon. Vaan jos palajaminen\nteidän luoksenne on pelastukselleni hyödyllistä, niin rukoilkaamme,\nettä palajan kokouksesta synnittä s.o. niin, ettei evankeliumin\narvo minun kauttani ole tullut häväistyksi\". Joka näin puhuu, hän\non oppinut rukoilemaan: \"tapahtukoon Sinun tahtosi\", ja joka niin\nrukoilee, hän ei voi häpeään joutua.\n\nKeisarin käskystä seurasi Husia matkalla böhmiläinen suojelusjoukko,\njota paitse muutamia hänen ystäviään, niiden joukossa jalomielinen\nritari _Juhana von Chlum_, oli liittynyt seuraan. Uteliaina\ntunkeutuivat ihmisjoukot kaikkialla katselemaan tuota kuuluisaa\nmiestä, joka ketään pelkäämättä lähti taistelemaan totuuden suurta\ntaistelua. Jo Marraskuun 3 p:nä saapui Hus Kostnitziin. Kaksi päivää\nmyöhemmin annettiin hänelle Sigismundin suojeluskirja. Minkä arvoinen\nse oli, sai hän piankin kokea.\n\nNiinkuin tiedämme, oli Hus puolustamalla oman kansansa oikeuksia\nPragin yliopistossa kipeästi loukannut Saksalaisten ylpeyttä. He\nvihasivat häntä siitäkin syystä katkerasti. Miettien kostoa, olivat\nsitä paitse muutamat hänen omista kansalaisistaan, jotka totuuden\ntähden vihasivat häntä, kiiruhtaneet Kostnitziin tehdäksensä\nuskonpuhdistajan aseman niin vaikeaksi kuin mahdollista. Heidän\ntoimestaan naulattiin kokouksen ensi päivinä kaikkien kirkkojen\noville ilmoituksia Husin kerettiläisyydestä, jotta yleinen mielipide\nheti alussa olisi häntä vastaan. -- \"Autuaat olette te, koska he\npilkkaavat ja vainoovat teitä, ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä\nvastaan, valhetellen minun tähteni\".\n\nHusin vihamiesten toimesta levisi kaupungissa jo kokouksen alussa\nse huhu, että hän aikoi paeta Kostnitzista. Huhu oli kerrassaan\nperätön, mutta vihamiehet älysivät käyttää sitä hyväksensä.\nMarraskuun 28 p:nä kutsuttiin uskonpuhdistaja piispan asuntoon,\nmissä Juhana XXIII:kin siihen aikaan asui. Chlum kielsi Husia\nlähtemästä, vaan tämä noudatti käskyä. Kardinaalit olivat koossa,\nja uskonpuhdistajalle ilmoitettiin, että häntä oli syytetty\nkerettiläisyydestä. Lyhyt oli tutkinto. Chlum, joka vetosi keisarin\nsuojeluskirjaan, sai käskyn poistua, ja sotilasten vartioimana\nvietiin Hus ensin erään Kostnitzin tuomioherran asuntoon ja sieltä\nkaupungissa olevan Dominikani-luostarin vankilaan, joka oli mitä\nkolkoimpia ja inhottavimpia. \"Nyt olet meidän vallassamme\" sanottiin\nhänelle \"etkä pääse pois, ennenkuin olet maksanut viimmeisen rovon\".\n-- \"Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa, mutta Herra hänen niistä\nkaikista päästää\".\n\nJo matkalla Kostnitziin sai Sigismund kuulla, miten Husia oli\nkohdeltu. Hän toimitti heti käskyn kaupunkiin, että uskonpuhdistaja\nlaskettaisiin vapauteen, uhaten väkisin avata vankilan, ellei\nhänen tahtoansa noudatettaisi. Samaan aikaan naulasi Chlum\ntuomiokirkon ovelle vastalauseen valtakunnan lakien solvausta\nvastaan. Ei mikään auttanut. Turhaan koetti Sigismund, saavuttuaan\nkaupunkiin, vaatimustaan uudistaa. Hänelle selitettiin, että\nkirkon oikeus kerettiläisen suhteen oli ruhtinaan sanaa korkeampi\nsekä että uskonheittiölle antaman lupauksen pitäminen ei suinkaan\nollut velvollisuutta, vaan päinvastoin syntiä. Kun Sigismundia\nvielä uhattiin silläkin, että kokous, jolta hän toivoi suuria,\nolisi hajoava, jos hän häiriten estäisi sen toimia, luopui\nhänkin uskonpuhdistajan oikeutta valvomasta. -- \"Ota vaari minun\nrukouksistani, sillä minua vaivataan sangen: pelasta minua\nvainollisistani, sillä he ovat minua väkevämmät\".\n\nKirkas on marttyyrein kruunu taivaan hääsalissa: ei saavuteta\nsitä kuin syvimmän itsensäkieltämisen tiellä. Mitä Hus kurjassa\nvankilassaan kärsi, sen tietää yksin Herra. Historia todistaa\nainoastaan, että uskonpuhdistajan terveys tuossa kauheassa luolassa\nennen pitkää kävi niin huonoksi, että varovaisuus vaati asianomaisia\nsiirtämään häntä parempaan vankilaan. Jo ennenkuin keisari oli\nmyöntänyt Husin asian tutkimista, pidettiin hänen kanssaan yksityinen\ntutkinto Joulukuun 1 p:nä. Hän pyysi saada käyttää asianajajaa\navukseen, vaan kun siihen ei suostuttu, lausui hän turvallisesti:\n\"olkoon sitten Jesus Kristus, jonka tuomioistuimen eteen teidän kerta\ntäytyy esiintyä, minun asianajajani. Hänelle olen asiani uskonut,\nniinkuin Hän uskoi asiansa Isällensä\". Keskustelu oli yhtä lyhyt kuin\nhyödytön, niinkuin muutkin hänen kanssaan pidetyt samankaltaiset.\nNiiden päätarkoitus olikin vain tuskauttaa tuon vihatun miehen\ntaistelua vankilan yksinäisyydessä. -- \"Älkää oudoksuko sitä hellettä\nkuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin\noutoa tapahtuisi; vaan iloitkaat, että te Kristuksen kanssa kärsitte,\nettä tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja\nriemuitsisitte\".\n\nTuskin oli Hus ehtinyt koota vähän voimia sairautensa jälkeen,\nennenkuin hänen vastattavikseen lähetettiin 42 kirjallisesti tehtyä\nsyytöstä, jotka perustuivat osittain vihamiesten kertomuksiin,\nosittain hänen lausumiinsa väitteisin. Hänelle ilmoitettiin myös,\nettä kokous oli tuominnut Vikleffin kerettiläisistä pahimmaksi,\njotta Hus älyäisi, että hänen asiansa oli käsiteltävä yhteydessä\ntuon vihatun englantilaisen uskonpuhdistajan kirottujen väitteiden\nkanssa. Kesäkuun 5 p:nä esiintyi Hus ensi kerran kokouksen\nedessä. Kalpeat olivat hänen kasvonsa, vaan ylönluonnollista\nurhoollisuutta ja horjumatonta vakavuutta säteili hänen katseensa.\nKokouksessa huudettiin ja meluttiin niihin määrin, ettei Hus saanut\nsananvuoroakaan. Hän lausui kummastuksensa siitä, ettei voitu\nylläpitää parempaa järjestystä. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin\nHus toistamiseen kokouksen tutkittavaksi. Muun ohessa syytettiin\nhäntä siitäkin, että hän, perustuen Vikleffin oppiin, hylkäsi\nmuuttumisopin. Hus vakuutti tämän syytöksen olevan perättömän,\nsanoi päinvastoin aina hyväksyneensä kirkon ehtoollisopin, sillä\npoikkeuksella kuitenkin, että hän kannatti Böhmiläisten tapaa jakaa\nkalkkia maallikoillekin. [Tämän johdosta otti kokous kysymyksen\nkeskusteltavakseen, tullen siihen päätökseen, josta ennen (katso II\nosa) on mainittu.] Vaan ei hän silti suurta edeltäjäänsä kieltänyt.\nPäinvastoin tunnusti hän rohkeasti, että hän monessa suhteessa oli\naivan samaa mieltä kuin englantilainen uskonpuhdistaja. Kun häneltä\nkysyttiin, oliko hän lausunut tahtovansa olla siellä, missä, Vikleff\noli, ja hän siihen myöntämällä vastasi, kaikui kokoussali ivallisen\nilon purkauksista. Asiallista väittelyä ei ensinkään tarkoitettu,\nHusia vaadittiin vain luopumaan \"harhaoppisista väitteistään\".\nTurhaan vakuutti uskonpuhdistaja, ettei hän suinkaan ollut saapunut\nKostnitziin itsepäisesti puolustaaksensa mielipiteitään, vaan että\nhän oli altis kuulemaan, missä hän mahdollisesti oli erehtynyt sekä\nluopumaan kaikesta, joka ei ollut p. raamatun mukaista. Tuolla\nylönkatseellisella ylpeydellä, jolla totuuden vastustajat kaikkina\naikoina ovat lyöneet tuuleen kohtuullisimmatkin vaatimukset, jotta\nheidän luultu rauhansa ei joutuisi kerrassaan häpeään, kohdeltiin\nHusiakin tässä tilaisuudessa. Sigismundkin uhkasi peruuttaa\nsuojeluskirjansa, ellei hän taipuisi. Vaan ei horjunut uskonsankarin\nusko. Sanaakaan peruuttamatta poistui hän kokoussalista. \"Rohkeutta,\nmestari Hus\" lausui hänelle ovella jalo ystävänsä Chlum \"luopukaa\nkernaammin hengestänne kuin totuudesta\". \"Autuas on se mies, joka\nkiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää\nelämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä\nrakastavat\".\n\nSeuraavana päivänä tuotiin Hus jälleen kokouksen eteen. Tällä\nkertaa koskivat syytökset pääasiallisesti hänen kirkosta lausumiaan\nmielipiteitä. Vetäen puolustuksekseen muun ohessa Augustinuksen ja\nBernhard Klairvauxlaisen käsityksen, tunnusti hän suoraan, ettei\nkukaan ole tosi kristitty sillä perusteella vain, että hän kuuluu\nkirkkoon, vaan ainoastaan se, joka seuraa kristuksen askeleita.\nKuinka vähän Hus pelkäsi tämän maailman mahtavia, todistaa sekin\nseikka, että hän, viitaten Herran Saulille lausumiin sanoihin: \"että\nsinä olet minun sanani hyljännyt, niin minäkin olen sinun hylkäävä\",\nyllämainittuun rohkeaan väitteesensä lisäsi tämänkin: \"ei ole\nkukaan kuningas Herralle otollinen, joka elää synnissä\". Sigismund\nsäikähtyi, vaan d'Ailly lausui: \"ei siinä kylliksi, että olet\nkirkkoa solvannut, sinä asetut vielä kuninkuuttakin vastustamaan\".\nSuurta vihaa herätti uskonpuhdistaja silläkin väitteellään, että\npaavikuntaa ei ensinkään tarvittaisi, \"koska lukemattomat hurskaat\npaimenet menneinä aikoina ovat voineet hoitaa Herran seurakuntaa\npaavin välityksettä\". Husille ilmoitettiin, että 60 oppinutta\ntohtoria, joille kokous oli uskonut hänen oppinsa tutkimisen,\nolivat päättäneet, että hänen tulisi tunnustaa erehtyneensä,\nvalalla vakuuttaa ainaiseksi luopuvansa harhaopistaan, julkisesti\nperuuttaa se sekä tulevaisuudessa puolustaa kirkon oppia; ellei hän\nsiihen suostuisi, odottaisi häntä suuri vaara. Turhaan rukoili Hus,\nettei häntä pakotettaisi valehtelemaan, vaan turhaan koetettiin\nmyöskin saada hänen vakuutustaan horjumaan. Hän ei taipunut\nkokouksen päätökseen, vaan vastusti sitä, vakuuttaen alistuvansa\nainoastaan raamatun sanan alle. Tällä jalolla tunnustuksellaan\nviittaa hän uskonpuhdistuksen aamukoittoon, jonka julistajana hän,\nkeski-ajan pimeää pelkäämättä, kirkon ja maailman pilkkaamana ja\nnäennäisesti Herrankin hylkäämänä, voimallisena uskossa Jesukseen\nseisoo Kostnitzin kokouksen edessä. Poistuessaan kokoussalista,\nlausui hän tyyneesti: \"olen vedonnut Kristukseen. Hänen tuomioonsa\nminä tyydyn, sillä Hän ei perusta sitä vääriin todistuksiin eikä\ntuomitse kirkkoisienkään väitteiden mukaan, sillä hekin ovat joskus\nerehtyneet, vaan Hän tuomitsee totuudessa\". -- \"Jos te maailmasta\nolisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta ette ole maailmasta,\nvaan minä valitsin teidän maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä\".\n\nSeuratkaamme uskonsankaria hänen vankilaansa. Ei se lihaa ja verta\nmiellytä, mutta uskon silmä tajuaa sen rauhan satamaksi, monen\npalavan rukouksen todistuksenmajaksi. Kaikki kertoo kärsimisistä ja\ntaisteluista, vaan samalla autuudesta ja voitosta. Usein on tässä\nkolkossa vankilassa kuulunut kilvoittelevan uskon huokauksia, mutta\nmonesti myöskin ristin Herran ylistystä. Ihmeellisesti asettui täällä\nHusin ennen joskus liiaksi kiivas luonto, nöyrtyi ja tyyntyi Pyhän\nHengen koulussa. Sen huomaamme semminkin niistä kirjeistä, joita\nhän \"kahleissa ja odottaen kuolemaa\" täältä kirjoitti ystävilleen\nBöhmiin. Ne sisältävät horjumattoman uskon kiitosta sille Herralle,\njoka koetuksen pätsissä valmistaa syntisiä ihmisraukkoja perimään\ntaivaan ikuista iloa. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vihollisista,\nei kostonhimoa eikä tyytymättömyyttä: esirukousta, rakkautta vain\nja kärsivällisyyden toivorikasta kieltä! Se on Herran voitto, jota\nheikot ihmissanat älkööt yrittäkö kuvata! -- Turvallisesti odotti\nHus uskossa Jesukseen marttyyrikuoleman kauhuja. Eikä epäillyt\nhän totuuden voittoa, vaikkei hän saisi uskonpuhdistuksen aamua\nnähdä. Niinpä kirjoittaa hän vankilastaan: \"hanhi [Tällainen sana\nhus merkitsee hanhi.] on hiljainen eläin, joka ei pääse korkealle\nlentämään; sentähden se ei voi siteitään rikki repiä. Mutta tulee\ntoisia lintuja, jotka Jumalan sanan voimalla kohoavat korkeammalle,\nja ne tekevät lopun vihollisten hyökkäyksistä\". Eräässä toisessa\nkirjeessä lausuu hän saman turvallisen toivon näillä sanoilla:\n\"toivon Jumalaan, että Hän minun jälkeeni on lähettävä urhoollisempia\nsankaria kuin nyt löytyy, jotka paremmin pystyvät ihmisille\ntodistamaan antikristusta vastaan\". -- \"Ja minä näin toisen enkelin\nlentävän taivaan keskitse, jolla ijankaikkinen evankeliumi oli, jota\nhänen pitää niille ilmoittaman, kuin maan päällä asuvat, ja kaikille\npakanoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille\".\n\nOli Heinäkuun 6 p. 1415. Kristikunnan edustajat olivat kokoontuneet\nKostnitzin tuomiokirkkoon langettamaan Husin tuomioa. He istuivat\nkorkeilla tuoleilla ja vielä korkeammalla keisari Sigismund,\nPidettiin messua. Marttyyri odotti kirkon esihuoneessa:\nkerettiläisenä hän ei saanut olla saapuvilla niin pyhässä\ntoimituksessa. Vasta sen päätyttyä tuotiin hän sisälle. Keskellä\nkirkkoa oli pöytä, jolle oli asetettu pappispuku. Hus asettui sen\nääreen. Eräs piispa astui saarnatuolille. Saarnatekstinä oli Room.\n6: 6 \"me tiedämme, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu\nKristuksen kanssa, että synnin ruumis pitää turmeltuman\". Näitä\npyhiä sanoja sovitteli saarnaaja Husiin, jota hän sormellaankin\nosotti, kehottaen keisaria hävittämään kerettiläisyyttä ja luvaten\nhänelle suurta nimeä aikakirjoissa, jos hän surmauttaisi tuon\nturmioa tuottavan miehen. Turhaan koetti marttyyri puolustaa\nitseään. Kun ei häntä kuultu, lankesi hän polvilleen ja rukoili\nhetken hiljaa. Kun häntä syytettiin siitäkin, että hän oli kokouksen\npäätöksestä vedonnut Kristukseen, lausui hän tyyneesti: \"katso,\nHerra Jesus Kristus, miten tämä kirkolliskokous ylönkatsoo sinun\nlakiasi\". Nyt astui paavin tuomari esille, ilmoittaen että Hus oli\ntuomittu virkansa menettäneeksi ja maallisen oikeuden huostaan\nannettavaksi. Saatuansa tietää että kirjansakin olivat tuomitut\npoltettaviksi, kysyi marttyyri: \"mitenkä saatatte kirjojani kirota?\nMinä vain soisin, että niitä korjattaisiin p. raamatun mukaan.\nEttehän niitä tunne, moni niistä on kirjoitettu Böhmin kielellä,\njota ette ymmärräkään\". Kaikki turhaa. Marttyyri polvistui jälleen,\nrukoillen niiden puolesta, jotka hänen näin julki vääräin todistusten\nperusteella tuomitsivat. Kirkon holvit kaikuivat paatuneitten\nnaurusta! Tämän jälkeen puettiin Hus pöydällä olevaan pukuun ja\nhänelle annettiin kalkki käteen sillä kehotuksella, että hän\nvihdoinkin peruuttaisi harhaoppinsa. Kun hän yhä vain pysyi lujana\nuskossa, riistettiin häneltä pappispuku sekä kalkki näillä sanoilla:\n\"kirottu Judas, me otamme sinulta tämän kalkin, jossa on Kristuksen\nveri maailman lunastukseksi\". Marttyyri vastasi: \"ja minä turvaan\nJumalaani ja Vapahtajaani ja olen varma, ettei hän milloinkaan ole\nminulta ottava pois pelastuksensa kalkkia. Varmaan uskon, että\nvielä tänä päivänä saan siitä juoda Hänen valtakunnassaan\". Husin\npäähän pantiin perkeleitten kuvilla maalattu paperilakki, johon\noli kirjoitettu: \"pääkerettiläinen\", ja hänelle lausuttiin: \"me\nannamme sielusi perkeleelle\". Hän vastasi: \"minä uskon sen hyvän\nVapahtajamme Jesuksen Kristuksen käsiin. Minun kurjan syntisen tähden\non Hän kantanut orjantappurakruunua. Sentähden kannan minä Hänen\nnimensä kunniaksi ja Hänen totuutensa tähden kernaasti tätä kruunua\n-- se on paljon keveämpi!\" -- \"Tästedes on minulle tallelle pantu\nvanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä\nminulle antaa, mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka\nhänen ilmestystänsä rakastavat\".\n\nMaallisen oikeuden rangaistavana vietiin Hus kaupungin ulkopuolelle,\nmissä rovio oli pystytetty. Jätettyään hyvästi vankilan vartijoille,\njoita, hän hellästi kiitti hyvästä kohtelusta, astui marttyyri,\nsuuren aseellisen vartijaston ja lukemattoman kansanjoukon\nsaattamana, vakavin askelin kohti kuolemaa. Saavuttuaan paikalle,\nrukoili hän polvistuen. Pyöveli vaati häntä nousemaan ylös ja sitoi\nhänen rautaisilla ketjuilla paaluun. Kauas kuuluivat marttyyrin\nsanat, kun hän korkealla äänellä lausui: \"Herra Jesus Kristus,\nkernaasti ja nöyrästi tahdon kärsiä tämän kauhean kuoleman Sinun\npyhän evankeliumin ja totuuden julistamisen tähden\". Rovio\nsytytettiin. Liekeistä kuului marttyyrin veisuu: \"Jesus, elävän\nJumalan Poika, armahda minua\". Hetken kuluttua se vaikeni. Kun rovio\noli palanut maahan, viskattiin tuhka Rheinvirtaan. -- \"Ja he huusivat\nsuurella äänellä sanoen: autuus olkoon meidän Jumalallemme, joka\nistuimella istuu, ja Karitsalle!\"\n\nJuhana Husin nimi on kirkkohistorian jaloimpia. Urhoollisesti\nhän taisteli keski-ajan koko katsantotapaa vastaan, kehottaen\nkristikuntaa särkemään niitä raskaita kahleita, joilla paavikunta\nja kirkon hengellinen ylimyskunta oli sen vanginnut. Syrjäisessä\nisänmaassaan puolusti hän rohkeasti kansan oikeutta päästä pimeydestä\nitsetietoisuuteen ja valoon, saarnaten ja kirjoittaen sen omalla\nkielellä, jota hänen ihmeellisesti valistunut mielensä koetti\nkorottaa kirjakieleksi, niinkuin se hänen kauttansa tavallaan\nsemmoiseksi kohosikin, mikäli siihen aikaan vielä mahdollista oli.\nTässäkin suhteessa on hän raivannut tietä uskonpuhdistukselle. Vaan\npaljon enemmän on hän toimittanut. Hänen kauttansa on evankeliumin\nvalo ihmeen kirkkaana loistanut maailmalle, ennustaen turmeltuneelle\nkirkolle paavikunnan perikatoa, unestaan heräjävälle kristikunnalle\nonnellisempaa aikaa. Semminkin kehottaa hänen viimmeinen taistelunsa\nmeitä kiittämään ja ylistämään kirkon uskollista Herraa, jonka\nlähettiläs hän oli.\n\nEi tyytynyt Kostnitzin kokous Husin marttyyrikuolemaan, sen sokeus\nja Kristus-viha vaati toisenkin uhrin. Olemme ennen puhuneet\nHieronymus Pragilaisen jalosta taistelusta totuuden puolesta. Hän\noli seurannut Husia Kostnitziin, vaan kun näki, ettei voinut auttaa\njaloa ystäväänsä, poistui hän salaa kaupungista. Pian saavuttivat\nkuitenkin lähetetyt vainoojat hänen, ja hän tuotiin vankina takaisin.\nYöt päivät kiusattiin häntä vankilassa, kunnes hän häätyi kieltämään\nuskonsa. Vapauteen häntä ei kuitenkaan laskettu, sillä arvokkaat isät\nhuomasivat, että miehen sydämmessä liikkui toisia ajatuksia kuin hän\npakosta oli lausunut. Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli kutsuttu\nkokouksen tutkittavaksi esittämään epäiltyä uskoansa, poisti Herran\npelko ihmispelon hänen sydämmestään. Valtaavan kaunopuheliaasti\ntunnusti Hieronymus kyynelsilmin heikkoudesta ja kuolemanpelosta\nkieltäneensä totuuden ja luopuneensa jalosta ystävästään, joka\nurhoollisesti oli kestänyt marttyyrikuoleman kauhut. Rukouksissa oli\nhän vankilassa taistellut Herran kanssa ja saanut Häneltä syntinsä\nanteeksi: nyt hän ei enää pelännyt, nyt oli hän altis kuolemallaan\nvahvistamaan sitä uskoa, jota hän oli saarnannut Böhmissä.\nKoettamattakaan vihaansa hillitä, tuomitsi kokous Hieronymuksen\nheti poltettavaksi. Sääliväisyydestä tahtoi pyöveli sytyttää rovion\ntakapuolelta, vaan Hieronymus esti häntä sitä tekemästä, lausuen: \"ei\nniin, jos olisin kuolemaa peljännyt, en olisi tänne tullut\". Tämä\ntapahtui Toukokuun 30 p:nä 1416.\n\nSokeuden pimittämänä kokosi Kostnitzin kokous syntiä synnille. Sitä\nkesti vielä kaksi vuotta: vasta Toukokuun 16 p:nä 1418 julisti\npaavi _Martinus V_, joka monien rettelöiden jälkeen oli valittu\nJuhana XXIII:nen jälkeiseksi, sen päättyneeksi. Turhaan koetettiin\npäättäjäisjuhlallisuuksia tehdä mitä loistavimmiksi: haikein sydämmin\nvalittivat kaikki ajattelevat ihmiset, ettei kristikunta Kostnitzissa\nmitään pysyväistä hyvää ollut saanut aikaan. Vaan ei kuulu vieläkään\nsynnintunnustus kristikunnan huulilta, vaikka marttyyrien veri huutaa\nkostoa Jumalalle. Kuinka pimeä on vielä keski-ajan yö, miten kovat\nihmisten sydämmet! Ylpeänä ratsasti uusi paavi kaupungista loistavan\nsaattojoukon seuraamana. Sigismund talutti hänen hevostaan, kaksi\nmuuta ruhtinasta kannattivat jalustimia -- mutta Husin isänmaassa\nnousi kansa kostamaan marttyyrein kuolemaa, ja vanhurskaan Jumalan\ntuomio likeni likenemistään keski-ajan turmeltunutta kirkkoa.\n\n\n\n\nIX.\n\nHusilaiset. Baselin kirkolliskokous.\n\n\n    -- Herran ja Gideonin miekka. Tuom. k. 7: 20.\n\nMonesti oli Böhmin herännyt kansa koettanut suojella suurta\nuskonpuhdistajaansa Kostnitzin kokouksen väkivallalta. Vastaukseksi\nlähetti sille kokous kertomuksen Husin tuomiosta sekä ankaran\nuhkauksen kaikille, jotka eivät heti luopuisi hänen kirotusta\nopistaan. Semminkin vaadittiin Böhmin husilaismielisiä pappeja\njakamaan Herran ehtoollista kirkon säätämän tavan mukaan, jonka\nKostnitzin kokous oli vahvistanut. Toiset heistä olivat nim. p.\nehtoollisessa jakaneet viiniä maallikoillekin. Mahtisanallaan\nluulivat nuo arvoisat isät voivansa masentaa vapauteen pyrkivän\nkansan pyhimpiä oikeuksia ja tukehuttaa sen evankeliumin valosta\nsyttynyttä uskonnollista innostusta! Lyhytjärkinen tuuma! Böhmiläiset\nasettuivat vastarintaan kostaaksensa rakastetun Husin kuolemaa ja\npuolustaaksensa vapauttaan. Katolismielisiä munkkeja, piispoja\nja pappeja karkotettiin, heidän asuntojaan hävitettiin, ja moni\nheistä pelasti tuskin henkensä. Kuningas _Wenzeslaw_, Sigismundin\nveli, ei tehnyt mitään estääksensä näitä väkivaltaisuuksia.\nPäinvastoin syytti hän keisaria lupauksenrikosta, kartuttaen tällä\nsytykkeellä kapinan tulta yhä enemmän. Hänen suostumuksellaan\nkokoontui böhmiläinen ja mähriläinen aatelisto Syyskuun 2 p:nä 1415\nPragiin laatimaan vastausta Kostnitzin kokouksen kirjoitukseen.\nKokouspaikaksi määrättiin Betlehemin-kappeli. Husin kallis muisto,\njosta kaikki täällä kertoi, jalostutti hänen tänne saapuneita surevia\nkansalaisiaan, kehottaen heitä urhoolliseen taisteluun sorretun\ntotuuden puolesta. Vaatien Kostnitzin kokoukselta tiliä Husin\ntuomiosta, vakuutti tänne kokoontunut aatelisto hänen saarnanneen\nja kirjoittaneen p. raamatun mukaan. Niinikään lausui se vakaan,\nuhkaavan vastalauseen sitä kohtelua vastaan, jonka alaisena\nHieronymus juuri siihen aikaan huokaeli, valittaen pelkäävänsä\npahinta hänenkin suhteen. Kirje päättyy sillä ilmoituksella,\nettä Böhmin ja Mährin kansa oli altis mitään vaaraa pelkäämättä\nviimmeiseen verenpisaraan puolustamaan kaikkia hurskaita evankeliumin\njulistajia. Hieronymuksen kuolema todistaa, etteivät kirkon mahtavat\nylimykset ensinkään ottaneet kuullaksensa niitä totuuden varottavia\nääniä, joiden kaiku Böhmin vuoristosta jo kuului koko Euroopassa.\nEi ollut vaikea aavistaa, mitä tämmöinen menettely oli vaikuttava\nuskonnollisen ja kansallisen herännäisyyden jalostuttamaan, vaan\nvielä tunteittensa vallassa olevaan kansaan -- mutta Kostnitzin\nkokous ei aavistanut mitään! Se oli paatunut Husin rovion ääressä.\n\nV. 1419 kuoli kuningas Wenzeslaw. Vihattu keisari Sigismund, joka\noli veljensä valtikan perillinen, tahtoi nyt omistaa Böhmin kruunun.\nSitä solvausta eivät enää kestäneet Husin kansalaiset. He tarttuivat\naseisin vapauden ja totuuden mahtavia sortajia vastaan. Böhmiläisten\nvastarinta ryhmittyi kahden puolueen taisteluksi. Toisen muodosti\naatelisto, toisen kansa. Edellisen pääpaikkana oli Pragin kaupunki\nympäristöineen, jälkimmäinen kokoontui _Taborin_ vuorelle, jolle se\nrakensi samannimisen kaupungin. Sotajoukon johtajaksi rupesi _Juhana\nZiska_. Hän oli siihen aikaan jo 60 vuoden ikäinen, vaan nuoruuden\ninnostuksesta tykki sydämmensä. Hämmästynyt paavi antoi saarnata\nristiretken noita uppiniskaisia vastaan, jotka, huolimatta yleisen\nkirkolliskokouksen päätöksestä, uskalsivat puolustaa kuolemaan\ntuomittua kerettiläistä ja kannattaa hänen harhaoppiaan. Saksalaiset\nolivat hyvinkin alttiit noudattamaan tätä kehotusta, semminkin\nSigismund, joka ei tahtonut menettää Böhmin kuningaskruunua ja sitä\npaitse oli ruvennut \"harhaoppisuuden\" kiivaaksi vastustajaksi.\nBöhmiläisiä vastaan lähetettiin sotajoukko toisen perästä, vaan\nmahdoton oli niiden rakentaa salpoja tuon pienen kansan yhä vain\nhurjistuvalle voittoretkelle. Keisarin veltostunut ritaristo ja\nkurittomat palkkajoukot eivät voineet vastustaa taitavan Ziskan\nurhoollisia sotilaita, jotka taistelivat jalojen aatteiden\ninnostuttamina, _Deutschbrodin_ verisessä tappelussa (1422) lyötiin\nvaltakunnan yhtyneet sotajoukot, ja Böhmiläiset alkoivat tunkeutua\nrajamaihinkin. Lukien ahkeraan Vanhan Testamentin sotahistoriaa,\npitivät Husilaiset itseään Jumalan kansana, joka oli kutsuttu\nkostamaan Filistealaisille, Moabilaisille, Midianilaisille y.m.,\nkuten he vihollisiaan nimittivät. Ei lannistunut heidän uskonnollinen\ninnostuksensa, sillä se oli alkunsa, saanut totuuden elävästä\nlähteestä ja imi siitä vieläkin nestettä, vaikka se valitettavasti\nvuosien kuluessa eksymistään eksyi ammentamaan voimia muualtakin.\nMissä Böhmiläisten liput, jotka olivat merkityt kalkin kuvalla,\nliehuivat, siellä vapisivat kaupungit ja kylät, sillä niiden perikato\noli varma.\n\nVähitellen tapahtui kuitenkin käänne sodan vaiheissa. Löytyi\nHusilaisia, jotka eivät hyväksyneet sitä jyrkkää kantaa, jolle\nkansallispuolue oli asettunut. Semminkin Ziskan kuoleman jälkeen\n(1424) vieraantuivat molemmat husilais-puolueet toisillensa.\nSävyisämpi, joka on tunnettu nimellä _Kalikstinit_, [Nimi johtuu\nlatinalaisesta sanasta calix, joka merkitsee kalkki.] oli taipuvainen\nsolmimaan rauhaa kirkon kanssa, jos sille myönnettäisiin muutamia\ntärkeitä oikeuksia; toinen puolue, _Taborilaiset_, sitä vastoin\nasettui yhä jyrkemmin raamatun puustavin kannalle, hyljäten\nehdottomasti kaikki, jota ei raamattu suoraan käske. Sodan\nmelskeissä hurjistuneena ja voitoistaan yltyneenä, ei tahtonut se\nrauhasta ensinkään tietääkään, ennenkuin vapaasti saisi järjestää\njumalanpalveluksensa oman katsantotapansa mukaan. Sota jatkui ja\nkävi vuosi vuodelta yhä verisemmäksi. Arveluttava oli paavin asema.\nEi hän kernaasti olisi tahtonut kutsua levotonta kristikuntaa\nuuteen kirkolliskokoukseen, vaikka Kostnitzin kokouksessa tehty\npäätös velvoitti häntä sitä tekemään, vaan Husilaisten voittoretket\nkävivät siksi uhkaaviksi ja kirkollismielisten vaatimukset\njyrkiksi, ettei hänellä ajanpitkään muuta neuvoa ollut. Martinus\nV kutsui kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli\npidettävä _Baselissa_ ja alkava v. 1431. Kuolema vapautti hänen\nkuitenkin tuolle vastahakoiselle matkalle lähtemästä. Kokouksen\ntoimeenpaneminen jäi Martinuksen jälkeisen, paavi _Eugen IV:nen_\ntoimeksi.\n\nBaselin kirkolliskokous ei alkanut läheskään niin loistavasti kuin\nedellinen. Ikäänkuin aavistaen koko tuuman mitättömyyttä, eivät\nsaapuneet kirkon edustajat kokoukseen kuin hyvin harvalukuisasti.\nMutta etenkin oli paavilla ja hänen kannattajillaan syytä\ntyytymättömyyteen. Kokous näet ryhtyi heti hieromaan rauhaa noiden\nkirottujen Husilaisten kanssa. Saatuansa tämän tietää, lähetti\nEugen bullan kokoukseen, vaatien sen lakkauttamista. Syyksi sanoi\nhän Baselin husilaissodan vuoksi vaarallisen aseman. Vaan paavin\nkiellosta ei huolittu. Kokous jatkoi tointaan, ja v. 1433 saapui\nBaseliin 300 Husilaisten edustajaa ilmoittamaan, millä ehdoilla\nBöhmiläiset suostuisivat rauhaan. Uteliaisuudella ja levottomuudella\nolivat kirkon edustajat odottaneet noita urhoollisia sankareita,\njoiden nimi siihen aikaan täytti koko Euroopan pelvolla. Lähetystöä\nkohdeltiin kuten voittajaa ainakin. Salataksensa omaa kurjuuttaan,\nolivat kirkon edustajat määränneet, että kaikki huvitukset, joita\ntämänkin kokouksen aikana arvokasten isien viihtymisen vuoksi tuon\ntuostakin pantiin toimeen, lakkautettaisiin, kunnes Böhmiläiset\nolivat poistuneet kaupungista. \"Eivät jumalattomat kestä tuomiota,\neivätkä syntiset vanhurskasten seuraa\". Lähetystöä, jonka johtajana\noli tuo pelätty sotapäällikkö _Prokopius_, kohdeltiin suurella\nkunnioituksella. Husilaisten käsitys uskonnollisissa asioissa erosi\nkuitenkin siksi paljon kirkon edustajain kuolleista kaavoihin\nja muotoihin jähmettyneestä, kauas totuuden sanasta eksyneestä\nkatsantotavasta, ettei vielä saatu sopimusta aikaan, vaikka\nkeskusteluja kesti 50 päivää. Kyllästyneinä lähtivät Böhmiläiset\npois Baselista, suostuen kuitenkin siihen ehdotukseen, että kokous\nsaisi lähettää lähetystön Pragiin asiasta likemmin keskustelemaan.\nMiten muuttuneet olivat olot Kostnitzin kokouksen ajoilta! --\nHartaasti toivoen tuota uhkaavaa husilaissotaa loppuvaksi, käytti\nBaselin kokous hyväkseen Böhmiläisten lupaa, jonka mukaan Husilaisten\nvaatimuksista vielä keskusteltiin Pragissa. Vaan ei sielläkään\nollut helppo saada rauhaa aikaan. Kaikin tavoin koettivat kuitenkin\nkatolisuuden ystävät tarkoitustaan saavuttaa. Kun eivät muut keinot\nauttaneet, alkoivat he yllyttää Kalikstinein ja Taborilaisten välillä\nvallitsevaa erimielisyyttä, kunnes se kiihtyi eripuraisuudeksi\nja katkeraksi vihaksi. Tähän ansaan kietoutuneina, suostuivat\nKalikstinit (1433) solmimaan rauhaa kirkon kanssa seuraavilla\nehdoilla: 1:ksi: Jokainen Böhmiläinen on oikeutettu p. ehtoollisessa\nnauttimaan viiniäkin; kuitenkin tulee papiston opettaa kansalle, että\nkirkon tapa jakaa alttarin sakramenttia on yhtä oikea ja tuottaa yhtä\nsuurta siunausta. 2:ksi: Esimiestensä asettamat papit julistakoot\nvapaasti ja uskollisesti Jumalan sanaa. 3:ksi: Papiston paheet ovat\nrangaistavat jumalallisen lain ja kirkkoisien määräysten mukaan.\n4:ksi: Papit ovat oikeutetut hoitamaan kirkon tiluksia, vaan heiltä\nvaadittakoon siinäkin toimessa uskollisuutta.\n\nPaljon jyrkemmät olivat Husilaisten vaatimukset v. 1421, jolloin\nhe, kokoontuneena Pragiin, keskustelivat ja päättivät, millä\nehdoilla he suostuisivat sopimaan kirkon kanssa. Vaan ei ilmaisekaan\nsopimus tuo kuin Kalikstinein laimeaksi käynyttä vastarintaa. Että\nTaborilaisten katsantotapa oli sama kuin ennenkin, se tuli piankin\nilmi. Pragissa v. 1434 pidetyillä valtiopäivillä lausuivat he mitä\njyrkimmän vastalauseen kirkon kanssa solmittua liittoa, vastaan,\nkielsivät kerrassaan paavin oikeuden määrätä mitään hengellisissä\nasioissa, vaatien näiden alistamista ainoastaan raamatun sanan alle.\nVihan vimmassa poistuivat he valtiopäiviltä, uhaten epäluotettavia\nkansalaisiaan verisellä kostolla. Kalikstineillä ei ollut muuta\nneuvoa kuin joko luopua päätöksestään tahi ryhtyä taisteluun\nTaborilaisia vastaan. He vetosivat miekkaan, eikä aikaakaan,\nennenkuin Husin urhoolliset kansalaiset, joita tämän maailman\nmahtavat siihen asti turhaan olivat koettaneet masentaa, seisoivat\naseissa toisiaan vastaan. Sigismundin sodan alussa lausuma ennustus:\n\"Böhmiläisiä eivät voi kukistaa muut sotajoukot kuin heidän omansa\"\ntoteutui _Böhmischbrodin_ verisessä tappelussa (1434). Kalikstinit\nvoittivat, Prokopius ja hänen veljensä, jotka johtivat Taborilaisten\nsotajoukkoa, kaatuivat ja heidän kera suuria osa noita urhoollisia\nsankareita, jotka olivat vannoneet viimeiseen verenpisaraan puolustaa\nBöhmin uskonnollista vapautta kirkon ylimyksiä ja tämän maailman\nmahtavia vastaan. Erämaana oli Husin isänmaa, raunioina sen kaupungit\nja kylät, hävitetyt sen pellot, hautausmaina sen nurmet ja laaksot.\nKenen oli syy? Keski-ajan turmeltunut kirkko, joka ei aavistanutkaan\nomaa syntivelkaansa, todisti: \"Jumala on tuominnut kerettiläiset\",\nvaan Herran todistus kuuluu: \"joka paljon on rakastanut, hänelle\nmonta syntiä annetaan anteeksi\".\n\nNäiden vaiheiden ohessa oli Baselin kokous jatkanut pintapuolista\ntyötään. Eugen IV, joka, kuten mainitsimme, jo alussa julisti sen\nlakkautetuksi, koetti vastakokouksilla tehdä Baselissa laaditut\npäätökset mitättömiksi. Ensin kutsui hän kannattajansa _Ferraraan_\n(1438), josta kaupungista kuitenkin rutto heidät ennen pitkää\nkarkotti. Seuraavana vuonna kokoontuivat he _Florensiin_ jatkamaan\ntyötään. Eugen julisti Baselin kokouksen pannaan. Tämä vastasi\nvalitsemalla uuden paavin, herättäen siten hetkeksi uuteen eloon\nmonipaavisuuden onnettomuutta, jonka poistamista varten kristikunta\nniin kanan oli taistellut. Surkea on todellakin kirkon tila! Eikä\nsitä paranna tuo paavin miltei naurettava yritys koettaa tukea\nvaltaansa solmimalla liittoa itäisen kirkon kanssa. Turkkien\nahdistamana oli näet Itä-Rooman keisari _Juhana VII Paleologus_\netsinyt turvaa länsimaan kristikunnalta. Kauan epäiltyään, kummanko\npuoleen hän kääntyisi, Baselin kokouksen vai paavinko, solmi hän\nvihdoin liiton viimmemainitun kanssa (1439). Vaan ei ystävyyttä\nkauan kestänyt, eikä siitä muuta apua ollut kuin muutamia turhia\njuhlamenoja, joilla keski-ajan turmeltunut kirkko vielä koetti\nmaailmaa lumota. Tuo kirkkojen entinen yksimielisyys ei ollut\nsaavutettavissa muutamilla myönnytyksillä ja sopimuksilla --\nsen aikaansaaminen edellytti silloin, niinkuin aina, ehdotonta\nkuuliaisuutta yksin totuuden erehtymättömälle sanalle!\n\nTurhaan ponnisti Baselin kokous viimmeiset voimansa näyttääksensä\nkristikunnalle, että \"yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi\".\nKun sen jäsenet vihdoin (1443) hajosivat, oli Eugen IV yhä edelletä\npaavina. Näyttää siis kuin olisi paavikunta voittajana suoriutunut\nnoista yleisistä kirkolliskokouksista, joista olemme kertoneet.\nHämmästyttävällä röyhkeydellä olivat paavit tämän taistelun vaiheissa\njulistaneet muuttumattomia vaatimuksiaan kristikunnalle, ja näyttipä\nhetkeksi kuin olisi Herran seurakunta yhä edelleenkin tuomittu näihin\nvaatimuksiin suostumaan. Niin ajattelivat ainakin paavit itse, sillä\nhe eivät huomanneet, että \"yö kului\". Mutta historia todistaa, että\nihmiskunnan kehitys alkaa kulkea uutta uraa, jolla se on valmistava\nperikatoa keski-ajan paavikunnalle. Aamuruskon koittaessa näkyy\nkaikkivaltiaan Jumalan käsi. Se tarttuu kirkon eksyneen laivan\nperäsimeen ohjatuksensa sen kulkua kohti rauhan satamaa.\n\n\n\n\nX.\n\nTurun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.\n\n\n    -- Jokainen luulee tiensä oikeaksi, vaan Herra koettelee\n    sydämmet. San. l. 21: 2.\n\nOlemme viitanneet paavien väsymättömiin pyrintöihin säilyttää\nhallitsija-asemaansa kristikunnassa. Siitä he eivät vielä siihen\naikaankaan luopua tahtoneet, kuin jo kaikki enteet ennustivat\nperikatoa tälle yritykselle. Ei niin kaukaista maata Euroopassa,\netteivät \"Pietarin jälkeiset\" koettaneet sen oloja halliten johtaa.\nNiinpä tiedämme esim. että he, halveksien Turun tuomiokapitulia,\nkoettivat anastaa itselleen oikeuden yksin asettaa virkaansa Suomen\npiispan. Vaan taitavasti valvoi kapitulikin puolestaan etujaan,\njos kohta se ajanhengen tahraamana ei suinkaan ollut arka keinojen\nsuhteen. Tämän näemme selvästi Juhana Westfalin kuoleman jälkeen.\nHänen jälkeisekseen valitsivat Turun kaniikit _Bero Balkin_, joka\nheti vaalin jälkeen riensi Avignoniin saadaksensa paavin vahvistusta.\nEi hän sinne tyhjänä lähtenyt -- se olisi tosiaan ollut hukkamatka!\n-- vaan varustettuna hyvällä kukkarolla. Hankkiaksensa valitsemalleen\npiispalle riittäviä lunnaita, oli kapitulin kiireessä täytynyt myydä\ntuomiokirkon tiluksiakin. Paavi tyytyi rahasummaan: Turun piispaksi\npääsi _Bero II Balk_ v. 1385.\n\nTämä mies oli syntynyt Vehmaan pitäjän Palkisten talossa.\nViimmemainittu nimi muistuttaa tuosta vanhasta aatelissuvusta,\njohon hän kuului. Nuorena oli hän harjoittanut opintoja ulkomaan\nyliopistoissa ja saanut maisterin arvon, mutta noita jaloja\nherätyshuutoja, joita siellä siihen aikaan jo kaikui, \"ei hän\nkuulevin korvin kuullut\". Hänen toimensa piispana osottavat\nselvään, että hän oli vento vieras kirkon jo alkaneelle suurelle\nuudistamistyölle. Bero oli noita keski-ajan sokeita paimenia, joiden\nsilmämääränä oli loistava jumalanpalvelus ja kirkon maallinen valta.\nSemmoisena oli hän kyllä uuttera, vaan ei ole todistus tämä omiaan\nennustamaan valoisampaa tulevaisuutta syrjäisen Suomen Siionille.\nKerrassaan arvottomiksi emme kuitenkaan saa Bero piispan toimia\ntuomita. Niidenkin kautta valmisti kaikkivaltias Jumala isänmaatamme\nuskonpuhdistuksen aikaa vastaanottamaan, vaikka ne aivan toista\ntarkoittivat.\n\nJotta Turun tuomiokapituli paremmin voisi tehtäviään toimittaa,\nperusti Bero siihen arkkidiakoninviran (1389), toimittaen sen\nomistajalle useita lahjamaita. Tuomiokirkon rikastuttaminen ja\nsiellä pidettävän jumalanpalveluksen korottaminen mitä suurimpaan\nloistoon näkyy olleen hänen hartain huolensa, ja paljon hän siinä\nsuhteessa vaikuttikin. Ollen hyvässä sovussa kuningas _Eerikin_ ja\n_Margareeta_ kuningattaren kanssa, sai hän heiltä suurta rahallista\napua pyrinnöilleen. V. 1403 lahjoittivat nämä ruhtinaat Turun\ntuomiokirkolle 300 naulaa hopeaa (noin 14,000 nyk. Smk.) sillä\nehdolla, että \"tuomiopäivään asti\" kerta päivässä _missa aurorae_\n[Latinalainen sana _aurora_ merkitsee aamunkoitto. Kysymyksessä\noleva messu sai tämän nimen, koska se määrättiin toimitettavaksi\nvarhain aamulla.] niminen messu kirkossa luettaisiin heidän,\nheidän vanhempainsa ja ystäväinsä sielujen edestä. Tuomiokirkkoa\nkoristettiin ja laajennettiin. Niinpä rakennettiin siihen vanhojen\nlisäksi uusia, komeita kuoreja ja niihin hankittiin alttareita\nmessujen toimittamista varten. Tällä tavoin karttui myöskin\ntuomiokirkossa palvelevien pappien luku. Heidän palkkaamisekseen\nlahjoittivat hurskaat ihmiset, yhä uusia elatus- ja palkkatiloja.\n\nMuistellessamme Turun silloisen tuomiokirkon sen ajan oloihin katsoen\nmelkoisen suureksi kasvanutta omaisuutta, emme suinkaan saa unohtaa\nniitä pyhäinjäännöksiä, joita siinä säilytettiin. Meidän käsityksemme\nmukaan ei niiden arvo ollut suuri, vaan keski-aika piti niitä\ntavaroista kalliimpina. Todistuksena on sekin seikka että niiden\nkunnioittamista varten Beron aikana määrättiin eri juhlapäivä (1396).\nJotka saapuivat tähän juhlaan ja oikeassa mielessä sitä viettivät --\nniin sanottiin -- he pääsivät pyhimysten ansion ja siitä vuotavan\nilon osallisuuteen. Miten lukemattomia eksytyksiä on katolinen kirkko\ntotuuden nimessä kylvänyt meidänkin esi-isiemme sydämmiin!\n\nBero piispa ei pitänyt huolta ainoastaan Turun tuomiokirkosta: hän\nvalvoi myöskin laajan hiippakuntansa parasta, koettaen kaikkialla\nsaada katolisuuden valtaa maassa turvatuksi, taatuksi. Suomen\nsydänmaissa ja sen pohjoisimmissakin osissa syrjääntyi hänen aikanaan\npakanuus kristinuskon tieltä. Hänen ajoiltaan mainitaan monta uutta\nkirkkoa (Ruskossa, Säkylässä, Köyliössä, Laitilassa, Pälkäneellä\ny.m.), joista useat epäilemättä syntyivät uutteran piispan toimesta.\n\nValtiollisellakin alalla esiintyi Bero. Hän matkusti muutamia\nkertoja Ruotsiin, missä otti osaa verraten tärkeitäkin kysymyksiä\nratkaistaessa. Suurempaa etevyyttä hän ei kuitenkaan näissä toimissa\nnäy osottaneen, vaan hallituksen suosiossa hän elämänsä loppuun\nasti pysyi. Sen huomaamme siitäkin, että hän v. 1409 sai Maskun ja\nPiikkiön pitäjät lahjaksi.\n\nBero Balk kuoli Kesäkuun 29 p:nä 1412.\n\n\n\n\nXI.\n\nPiispa Maunu II Olavinpoika Tavast.\n\n\n    -- vartija, mitä yö kuluu? Jes. 21: 11.\n\nTämä mainio mies syntyi Mynämäen pitäjän Alasjoen talossa Lokakuun\n14 p:nä 1357. _Tavastien_ suku oli jo siihen aikaan mahtava. Maunun\nisä, _Olavi Tavast_, joka oli rikas rälssimies, oli hänen syntyessään\nHemming piispan voutina Kuusiston linnassa. Tämä seikka määräsi\nepäilemättä suureksi osaksi pojan tulevaisuuden. Varmaan huomasi tuo\nkirkon etuja tarkkaan valvova piispa nuorukaisen suuret lahjat, eikä\nsuinkaan tunnu oudolta erään historioitsijan oletus, että Maunu hänen\nkehotuksestaan päätti ruveta papiksi. Vaan oli miten olikaan: ei\nerehtynyt Kuusiston linnanvoudin poika valitessaan tämän elämänuran,\nsillä hänestä tuli Suomen kirkon mainehikkain katolinen piispa.\n\nMaunun nuoruudenaika on kokonaan tuntematon. Sitä tärkeämpi on\nensimmäinen hänen miehuudenajaltaan säilynyt tieto, semminkin kun\nse on omiaan muistuttamaan meitä siitä armosta, joko \"koittona\nylhäältä etsi\" 14:nen ja 15:nen vuosisadan kristikuntaa. Kirkkomme\naikakirjoihin on merkitty, että Maunu Tavast sai maisterin arvon\nPragin yliopistolta v. 1398. Mahdoton on olettaa, ettei tuo\ntavattoman lahjakas mies, jonka tietohalu oli ohjannut hänen\naskeleensa syrjäisestä Suomesta Böhmin kuuluisaan opinahjoon,\ntutustunut Husiin ja kuunnellut hänenkin luentojaan. On kyllä totta,\nettä nämä luennot alkoivat vasta viimmemainittuna vuonna, totta\nmyöskin, etteivät tuon suuren uskonpuhdistajan mielipiteet siihen\naikaan vielä olleet vakaantuneet vaan olipa Pragin yliopistossa\njo ennen hänen esiintymistäänkin uuden ajan hengen tuulahdus\nvaikuttanut etenkin nuorisoon, vaatien sitä taisteluun pimeyden ja\nvalheen varjovaltoja vastaan: ken pystyy väittämään, ettei Herra\nnäissä vaiheissa etsinyt sitäkin miestä, jonka elämäkertaa tässä\nsilmäilemme? Minkä vastauksen oli Maunu Tavast, palattuaan takaisin\nSuomeen, antava pimeässä haparoivan kansansa utelevaan kysymykseen:\n\"vartija, mitä yö kuluu?\"\n\nLuultavasti oli Maunu Tavast, lähtiessään Pragiin opintojaan\njatkamaan, kaniikina Turussa. Sittemmin oli hän jonkun aikaa kuningas\n_Eerik Pommerilaisen_ kanslerina, vaikka tämä eräässä kirjeessä\nvuodelta 1406 nimittää häntä ainoastaan \"rakkaaksi papiksensa\". V.\n1410 pääsi Maunu Turun tuomiokirkon arkkidiakoniksi ja kaksi vuotta\nmyöhemmin, kun Suomen piispanistuin Beron kuoleman kautta tuli\njoutilaaksi, Turun piispaksi. Noudattaen edeltäjäinsä esimerkkiä,\nmatkusti hän Roomaan, missä hän paavi Juhana XXIII:nen käskystä\nvihittiin virkaansa p. Katarinan kirkossa (1412).\n\n_Maunu II Olavinpoika Tavast_ oli jo 55 vuoden ikäinen, kun hän\nryhtyi johtamaan Suomen kirkkoa. Mutta eivät ilmaise hänen toimensa\nikäkulun väsymystä, vaan päinvastoin innostuneen miehen murtumatonta\nvoimaa. Käydessään ulkomailla oli hän nähnyt, kuullut ja oppinut\npaljon eikä aikonut hän olla sitä käyttämättä Suomen kirkon hyväksi.\nVaan ristiriitaisia olivat äänet, joita hän kristikunnan emämaissa\nkuuli, monenkaltaiset ne opetukset, joita häntä oli kehotettu\nnoudattamaan. Etenkin Roomassa käydessään oli hän kokenut, miten\nlevoton aika oli. Husin herätyshuutojen kaiku kuului kaikkialle,\nherättäen innostusta, hämmästystä ja vihaa; Pisan kokous oli puhunut\nrohkeita, ennen kuulumattomia sanoja turmeltunutta paavikuntaa\nvastaan, ja Pariisissa, johon kaupunkiin Maunu paluumatkalla\npoikkesi, puhuttiin uudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, joka oli\nryhtyvä yhä tehokkaampiin toimiin puhdistaaksensa kirkkoa \"pään ja\njäsenten suhteen\". Suomessa ei näistä painavista kysymyksistä paljo\ntiedetty, täällä oltiin entisillään tahi oikeammin: katolisen kirkon\nerehdykset juurtuivat juurtumistaan kansaan. Oliko Suomen uusi piispa\nhoitava kirkkonsa peräsintä niin, että tuo uuden ajan tuulahduskin,\njonka virkistyttävää ilmaa hänkin oli vähän hengittänyt, pääsisi\nvaikuttamaan laivan purjeisin, vai oliko hän ohjaava sen kulkua\nsamaa sumuista tietä, jota se niihin asti oli kulkenut? Vastauksena\novat miehen vaikutus ja toimet Turun piispana, joita tässä lyhyesti\ntahdomme tarkastaa.\n\nPalattuaan kotia Roomasta, ryhtyi Maunu Tavast heti jatkamaan\nedeltäjäinsä toimia. Niiden silmämääränä oli, kuten tiedämme,\nhankkia Suomen kirkolle maallista rikkautta, loistoa sen\njumalanpalvelukselle, arvoa ja valtaa sen papistolle.\nJohdonmukaisemmin ja tuntuvammin kuin kukaan ennen häntä työskenteli\nMaunu Tavast tuohon suuntaan, eikä ole kukaan kirkkomme paimenista\nsittemminkään niin tehokkaasti toiminut katolisuuden palveluksessa.\n\nJo edellisten piispojen aikana olivat ihmiset harjaantuneet\npitämään kirkolle annettuja lahjoja erinomaisen ansiokkaina ja\nJumalalle otollisina. Maunu Tavast ei suinkaan tätä eksynyttä\najanhenkeä vastustanut. Päinvastoin koetti hän sekä kehotuksilla\nettä omalla esimerkillään saada sitä juurtumaan yhä syvempään\nSuomalaisten sydämmiin. Eikä hän turhaan työtä tehnyt, jos asiaa\nkatolisen kirkon kannalta arvostelemme. Miltei kaikki Suomen Siionia\nkoskevat, niiltä ajoilta säilyneet kirjeet, ovat lahjakirjoja\nkirkon hyväksi. Ne kartuttivat ennen arvaamattomassa määrässä sen\nomaisuutta, antaen sille siten tarpeellista alueellista apua,\nvaan eksyttivät samalla esi-isiämme yhä pitemmälle keski-ajan\nvaarallisimman erehdyksen mutkaisella polulla. Piispa itse kulki\noppaana edellä. V. 1421 rakennutti hän tuomiokirkkoon \"omansa ja\nvanhempainsa sielujen pelastukseksi, kaikkien pyhien enkelien ja\npyhän Birgittan kunniaksi\" _pyhän ruumiin kuorin_. Siinä palvelevan\npapin tehtävänä oli usein lukea messuja kuorissa. Perustuskirja\nsäätää, että pyhän ruumiin kuorin pappisvirka etupäässä oli uskottava\nTavastein suvun jäsenelle. Piispa oli yksissä tuomiokapitulin\nkanssa hänen valitseva. Varojaan säästämättä lahjoitti Maunu, joka\nerinomaisella lemmellä näkyy suosineen etenkin tätä perustamaansa\nlaitosta, sen alttarille monesti suuria lahjoituksia. -- Monta muuta\nuutta alttaria syntyi Suomen emäkirkossa Maunu Tavastin aikana.\nNiistä mainittakoot Johanneksen, p. Annan, p. Andreaan, Pietarin,\nPaavalin ja p. Kolminaisuuden alttarit. Tietysti oli Maunun mahdoton\nitse kustantaa kaikkia näitä laitoksia, sillä niihin yhdistetyt\npappisvirat kysyivät päivä päivältä yhä suurempia varoja, vaan\nhänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret,\nvaltakunnan mahtavat ylimykset, virkamiehet, porvarit, talonpojat\nkaikki kiiruhtivat kilvan rikastuttamaan kirkkoa, siten päästäksensä\nTurun mahtavan piispan suosioon ja hankkiaksensa sieluillensa rauhaa\nelämässä ja kuolemassa. Täten kohosi semminkin tuomiokirkon komeus\nennen aavistamattomassa määrässä. Kaniikein luku karttui kuudesta\nkymmeneen, ja heitä auttamaan liittyi kuoripappien yhä lukuisammaksi\nkasvava joukko, joka ihanalla veisullaan sai jumalanpalveluksen\nviehättävän kauniiksi. Messuja pidettiin joka päivä aamusta iltaan,\nja joka tuomiokirkossa tahi muualla tuon kuuluisan piispan näki,\nhuomasi miehen koko käytöksestä ja erittäin siitä hartaudesta, jota\nhän jumalanpalvelusta toimittaessaan aina osotti, ettei hän tavan\nja maallisen etunsa vuoksi vain paimenvirkaansa noin hartaasti\ntoimittanut. Ankarasti hän valvoi kirkon kuria, vaatien etenkin\nitseltänsä tarkkaan sitä pyhyyttä, jolla keski-ajan hurskaat pyrkivät\nJumalan ja pyhimysten suosioon. Piispanistuimensa ja isältään\nperimänsä talojen tulot käytti hän paitse kirkon rikastuttamiseksi\nsuureksi osaksi myöskin köyhien hyväksi, rakensi sairashuoneita,\npuolusti sorretuita, tuki orpoja ja vaivaisia, holhoi ja, kieltäen\nitseään, autti. Aikakirjoihimme on myöskin merkitty, että raskasten\nverojen ijes Maunu Tavastin toimesta nostettiin monen köyhän seudun\nasukasten niskoilta, hallitus kun miltei aina oli altis noudattamaan\nTurun jalon piispan esityksiä. Etenkin jos otamme huomioon, miten\nirstaisuus, voitonpyyntö ja muut silmiinpistävät paheet olivat\nyleiset sen ajan papistossa (Maunu Tavastin oma arkkipiispa,\nUpsalan piispa _Johannes Jerechini_ esim. erotettiin virastaan\nsiveettömän elämänsä tähden), ei ole kumma, että hän vuosi vuodelta\ntuli yhä kuuluisammaksi. Piispankronika kertoo hänen istuneen \"kuin\ntoinen Joosef ylimysten ja valtaneuvosten kesken\" sekä ihmisten\n\"palvelleen häntä kuin kuninkaallista majesteettia\". Hän oli -- niin\ntodistaa sama kronika -- \"suuri toimissaan, niinkuin nimeltäänkin\"\n[Latinalainen sana _magnus_ (Maunu) merkitsee suuri.].\n\nMaunu Tavastin mainetta kartutti arvaamattoman suuressa määrässä\nhänen pyhiinvaellusretkensä Palestinaan, jolle matkalle hän piispana\nollessaan lähti. Vaikka vuosiluku on tuntematon, on kertomus täysin\nluotettava. Sekin todistaa Maunu piispan olleen noita keskiajan\nhurskaita, jotka, kuuliaisina katolisen kirkon erehtyneelle\nuskolle, olivat alttiit sitä sydämmestään kannattamaan ja sille\nuutta elinvoimaa hankkimaan vielä silloinkin, kun totuuden Henki\nyhä kuuluvammin vaati kristikuntaa astumaan pimeydestä Herran\nihmeelliseen valoon. -- Matkalla kävi Maunu myöskin Venedigin\nrikkaassa kaupungissa. Siellä hän osteli kaikenkaltaisia koristuksia\nja kalleuksia tuomiokirkkonsa tarpeeksi. Niistä ansaitsevat etenkin\nmuistamista: iso hopearisti, moniaat puhtaasta kullasta tehdyt\nastiat p. ehtoollista varten, hopea-kotelot, joihin p. Henrikin\nluut kätkettiin, kalliit kirkonvaatteukset, hopealla koristetut\nevankeliumi- ja epistolakirjat sekä arvokas kirjakokoelma, sisältävä\njumaluustiedettä ja kirkkolakia käsitteleviä kirjoja.\n\nLuonnollista on, että Turun tuomiokirkon komeus ja sen\njumalanpalveluksen loisto kehottivat esi-isiämme koettamaan saada\nköyhän Suomen muitakin Jumalalle pyhitettyjä rakennuksia edes\njossain määrin tuon kuuluisan emäkirkon kaltaisiksi. Uusia kirkkoja\nrakennettiin monessa paikoin, vanhoja laajennettiin ja koristettiin.\nNiin esim. perusti kuningas _Kaarle Knuutinpoika_ Viipurin kirkkoon\nkolme alttaria. Ne pyhitettiin Johannekselle, p. Katariinalle ja p.\nAnnalle. Kaikkialla oli Maunu piispan uskonnollinen innostus, hänen\nesimerkkinsä ja valtaava henkensä kehottamassa, johtamassa. Jota\nvanhemmaksi hän tuli, sitä innokkaammin vain hän valvoi katolisuuden\netuja laajassa hiippakunnassaan. Todistuksena on muiden uutterain\ntointen kera seuraavakin. Ennen on kerrottu, miten koko Porvoon\npitäjä Hemmingin aikoina joutui Paadisten luostarin haltuun. Kun\nkuningas Maunu Eerikinpoika, joka, kuten tiedämme, sai mainitun\npiispan tähän lahjoitukseen suostumaan, syöstiin valtaistuimelta,\nkorjasivat Viipurin linnan haltijat kysymyksessä olevan alueen\nkruunulle. Paadisten luostari ei tietysti ollut siihen tyytyväinen,\nvaan uudisti tuon tuostakin vaatimuksiaan, tottunut kuin se oli\nhyväksensä käyttämään tuon verraten varakkaan alueen veroja.\nEpäilemättä olisi tämän johdosta syntynyt pitkiäkin rettelöitä, ellei\nMaunu Tavast olisi ryhtynyt tehokkaisin toimiin niiden estämiseksi.\nHän käytti nim. tuosta kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren\nlahjoituksesta melkoisen summan (noin 2000 nyk. S. markkaa), ostaen\nsillä Porvoon pitäjän ainaiseksi vapaaksi Paadisten luostarin\nvaatimuksista. Tuossa ruhtinaallisessa lahjoituksessa siten syntynyt\nvailinki korvattiin hiippakunnalle takaisin saadun alueen maksamilla\nveroilla.\n\nV. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät\nsäästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen\nleiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan\nintoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä\nkomeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen\nkutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan\nSuomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä.\nMahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan\njuuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä\nlohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen\nhävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten\ntahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen\ntoimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja\nkauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu\nTavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä\njuhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin\nkirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi\noli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen\nSuomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka\noli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi.\nMuitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä\nMaunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta\nTurkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko\nrikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä\nsiihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen\netupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme\nsielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla\nmyöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: \"Jumala on henki\nja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa\".\n\nOlemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden\nvoitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut\ntätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä\ntässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan\nkovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan\neteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin\nmäärin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka\noli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman\nmaineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki,\njoka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta\narmeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi\njumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä,\nvaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden\nvalevaloa?\n\nMainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun\nhiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa\nunohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan\ntarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme\npäättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille\n18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan\nerotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa\nliikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä,\nvarottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa\nhän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa,\nsiihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit\ntoimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti.\nIhmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon\nhurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia\nirtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän\noli -- niin arveltiin -- likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista\nhän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut\nSuomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä,\njotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita\nvastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera\npyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta\nsiitäkin oli, sillä \"laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja\naivan hyvä\".\n\nVähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten\nopettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin\nvähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin.\nMaunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa\npaavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla\nauttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen\nalkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen\ntäältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan\njatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka\nsillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.\n\nMyöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät\nkatolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta,\nkuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin\naikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet\nTurun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi\nluostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein\nohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään\nmuut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet,\nedustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista\nkatsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka\nuuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee\nluostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät\npaheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo\nkauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua\nBirgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen\nkuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen\nonnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle\najetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen\nvaltiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille.\nMuutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk.\n_Naantalin_ alueelle, _Vallis gratiae_ [Vallis gratiae merkitsee\narmon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen\n_Brigittiläis-luostari_. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen\nkustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo,\njota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle\nmaita ja muita lahjoituksia.\n\nMaunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu\nkirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti\nvaltionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta\nkuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla\nkuningas _Kaarle Knuutinpojan_ kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti\nhän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä\nraskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui\npiispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta\nsiirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen\nasunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän\nhaudattiin pyhän ruumiin kuoriin.\n\nOlemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden\naikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle\nkirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu\ntodistaa: \"joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen\". Mihin\nmäärin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää\nHerra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta,\narvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen\nmonessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos\nsen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran\nkunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella\nteki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata\nesi-isiemme huokaukseen: \"mitä yö kuluu?\" mutta horjumaton oli Herran\nlupaus \"nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran\nkunnia koittaa sinun ylitses\".\n\n\n\n\nXII.\n\nTuomas Kempiläinen.\n\n\n    -- me otamme siitä vaarin, ja sitä pyytelemme, että me Herran\n    tuntisimme, sillä hän koittaa niinkuin kaunis aamurusko, ja hän\n    tulee meille niinkuin sade, niinkuin ehtoosade aikanansa maan\n    päälle. Hos. 6: 3.\n\nMonenkaltaisia aseita käytti Herra keski-ajan loppupuolella\nherättääksensä nukkuvaa kristikuntaa synnin unesta. Eivät ansaitse\nhuomiota ainoastaan nuo suuret uskonsankarit, jotka julkisesti\nuskalsivat vastustaa kirkon turmelusta: moni muu totuutta etsivä\nhenkilö, jonka maine ei ole niin kuuluisa, on heidän kera valmistanut\nuskonpuhdistuksen suurta aikaa. Kernaasti myönnettäköön, etteivät,\nnämä Siionin muurien vartijat niin selvään kuin nuo taistelun suuret\njohtajat käsittäneet aikansa kipeintä tarvetta eivätkä niin rohkeasti\nastuneet sorrettua totuutta puolustamaan, vaan ei heidän työnsä silti\nhedelmätön ollut. Tarkoitamme semminkin yhä edelleen kukoistavan\nmystisyyden edustajia ja heidän syvää, hartaiden rukousten pyhittämää\nmiettimistään Jumalan sanan ääressä. Heidän hiljaisista kammioistaan\non moni valonsäde lähtenyt ulos meluavaan maailmaan herättämään ja\nvirkistyttämään pimeässä haparoivaa kristikuntaa ja johdattamaan\nihmisten askeleita rauhan tielle. Yksi näitä miehiä oli _Tuomas\nKempiläinen_.\n\nSemminkin Alamaissa virkistyi mystisyys keskiajan loppupuolella\nuuteen eloon. Hurskaat, syvämietteiset henkilöt liittyivät siellä\nmonessa paikoin yhdistyksiinkin, edistääksensä sitä jumaluusoppia,\njonka pääasiana on sydämmen hartaus ja elämän yhteys Jumalan kanssa.\nKuuluisin näistä yhdistyksistä oli _Deventerin_ koulu, jonka perusti\nennen mainitun Ruysbrockin hengenheimolainen _Gerhard Groot_ (k.\n1384). Laitos, jonka jäsenet ovat tunnetut nimellä \"yhteisen\nelämän veljekset\", saavutti ennen pitkää suuren maineen. Grootin\nkuoltua rupesi yhdistyksen johtajaksi _Florentinus Radewyns_.\nEtenkin hänen aikanaan vaikutti se suuria. Monessa paikoin liittyi\nnäet hurskaita, taivaan valtakunnan aarteita etsiviä nuorukaisia\ntoisiinsa, muodostaen Deventerin koulun mallin mukaan pieniä,\nyhteistä hartautta ja uskonnollista miettimistä varten perustettuja\nyhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli säilyttää ja kirkkaammaksi\nkehittää ajan uupuvaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Arvaamattoman\nsuuri oli näiden yhdistysten työn siunaus. Keskiajan laskeva\naurinko loi siihen kaunista valoa. Hiljaa työskentelivät noiden\nvaatimattomien yhdistysten jäsenet, vaan paljon he saivat aikaan.\nHe lukivat ahkeraan, miettivät, saarnasivat, perustivat kouluja\nja levittivät pieniä hartauskirjoja siunaukseksi ja kehotukseksi\naikakauden levottomille, kirkon turmelukseen ja alituisiin riitoihin\nkyllästyneille ihmisille.\n\nEräänä päivänä v. 1393 saapui \"yhteisen elämän veljesten\" luo eräs\n13 vuoden ikäinen poika, etsien rauhaa tykkivälle sydämmelleen,\nravintoa isoovalle sielulleen. Hän oli kotosin lähellä Kölniä\nolevasta pienestä Kempenin kaupungista. _Tuomaan_ -- se oli pojan\nnimi -- vanhemmat olivat hurskaita eivätkä tahtoneet estää, poikaansa\nlähtemästä hakemaan viisauden helmiä, vaikka he olivat varattomia\neivätkä voineet hänen koulunkäyntiään kustantaa. Kentiesi aavistivat\nhe, että Herra oli ottanut pitääkseen huolta lapsen kasvatuksesta,\ntoimittaaksensa hänen kauttansa suuria valtakuntansa palveluksessa.\nTarkka on hurskaan äidin silmä, eikä rakenna Jumalaa pelkäävän isän\ntoivo sannalle.\n\nFlorentinus otti Tuomas Kempiläisen Deventerin kouluun, antoi hänelle\nkirjoja sekä hankki hänelle ylläpidon erään hurskaan rouvan kodissa.\nNuorukainen edistyi tavattoman nopeasti, saavuttaen nöyrällä ja\nhurskaalla käytöksellään ennen pitkää \"veljesten\" ystävyyden ja\nrakkauden. Seitsemän vuotta harjoitettuaan opintoja Deventerissä,\nrupesi Tuomas Florentinuksen kehotuksesta _Zwollen_ lähellä olevan\np. Agneksen luostarin munkiksi. Siellä hän siitä alkaen oleskeli\nelämänsä loppuun asti. Hän kuoli v. 1471.\n\nNäin lyhyt on tämän miehen elämäkerta, ja kuitenkin on hänen\nnimensä tunnettu, hänen maineensa suuri koko kristikunnassa. Hän\non nim. kirjoittanut erään kirjasen _\"Kristuksen seuraamisesta\"_,\njonka vertaisia ei löydy monta. Siitä on ilmaantunut tuhansia eri\npainoksia, jotka, käännettyinä kaikille euroopalaisille kielille,\novat kertoneet maailmalle mitä tuo ihmeellisen syvämietteinen,\nristin tien salaisuuteen perehtynyt hurskas munkki mietti pienessä\nkammiossaan Zwollen luostarissa. Väittäkööt meidän aikamme\npintapuoliset kristityt, joiden nautinnonhimoinen uskonto pyrkii\nyhä enemmän vapautumaan Herran todistuksesta: \"joka tahtoo minun\nopetuslapseni olla, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä\njoka päivä päällensä ja seuratkoon minua\", Tuomas Kempiläisen\nkirjan kaipaavan \"Jumalan lasten uskon rohkeutta\" ja evankeliumin\nlohdutusta: jotka niin puhuvat, he eivät tiedä mitä sanelevat. On\nkyllä totta, ettei Tuomas, keski-ajan sumujen ympäröimänä kuin oli,\npystynyt täydellisesti kehittämään esim. vanhurskauttamisoppia,\nmutta kaikkialla hän kuitenkin sen ytimeen tähtää eikä hän ketään\nharhateille johdata silloinkaan, kun hän selvään ilmaisee, minkä\najan lapsi hän on. Elämän tien pääpiirteet kirkastuivat hänelle\nrukouksissa Herran puoleen monesti ihmeen kirkkaiksi, ja hänen\najatuksensa ja sanansa saivat Pyhän Hengen koulussa, jota hän\nuskollisesti kävi, tuon pyhän leiman, jossa Herran työ tunnetaan.\nMiten ihmeellisesti Herra ohjasi häntä, hänen kirjoittaessaan tätä,\ntuhansien luettavaksi määrättyä kirjaa, näkyy siitäkin, ettei siinä\nainoassakaan paikassa puhuta Marian avuksihuutamisesta, vaikka Tuomas\nKempiläinen oli tämän pyhimyksen mitä hartaimpia ihailijoita. Tuomas\nKempiläinen on itse kokenut mitä hän on kirjoittanut. Siitä hänen\nkirjansa herättävä voima ja vakuuttava uskottavaisuus. Lukemattomat\nsuruttomat on se herättänyt synnin unesta, lohduttanut murheellisia,\ntukenut horjuvia, rauhoittanut rauhattomia, luonut totuuden valoa\nristin tiellä vaeltavien askeleita valaisemaan. Ja sama voima\non sillä vielä tänä päivänä, sillä tämä voima on Herran salatun\nviisauden voima. Ei istunut sen tekijä turhaan kirjoituspöytänsä\nääressä!\n\nPaitse yllämainittua kirjaa löytyy muitakin Tuomas Kempiläisen\nkirjoittamia teoksia, sillä ei hän muuta tehnyt pitkän elämänsä\naikana kuin luki, rukoili, mietti ja kirjoitti. Sentähden sanotaan\nhänen myöskin erään kuvansa alle, jonka muuan munkki löysi,\nkirjoittaneen nämä sanat: \"olen etsinyt rauhaa, vaan en löytänyt sitä\nkuin yksinäisyydessä ja kirjojeni ääressä\". -- Lainaamme tähän lyhyen\notteen Tuomas Kempiläisen etevimmästä teoksesta, yllämainitusta\n\"Kristuksen seuraamisesta\" nimisestä kirjasesta:\n\n\"Sieluni, jos omistaisit kaikki maalliset tavarat, niin et\nkuitenkaan saattaisi olla onnellinen ja autuas, sillä kaikki onnesi\nja autuutesi on Jumalassa, joka on kaikki luonut. Tätä autuutta\neivät tämän maailman hullut kiitä, vaan Kristuksen uskolliset\nodottavat sitä, ja ne, jotka ovat puhtaat sydämmestä ja pitävät\nkanssakäymistä taivaissa, nauttivatkin joskus sen esimakua. Turha\non kaikki inhimillinen lohdutus eikä sitä kauan kestä; autuaaksi\ntekevä ja totinen se lohdutus, jonka totuudesta sisällisesti saamme.\nHurskaalla on aina lohduttajansa Jesus, jolle hän sanoo: ole, Herra\nJesus, aina ja joka paikassa minua läsnä. Ja jos lohdutuksesi\nminulta puuttuisikin, niin olkoon tahtosi ja sallimasi koetus paras\nlohdutukseni. Sillä et Sinä aina riitele etkä vihastu ijankaikkisesti.\"\n(Ps. 103: 9).\n\n\n\n\nXIII.\n\nPaavikunta keski-ajan iltahämärässä.\n\n\n    Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!\n\n    Ei hän tahdo kuulla, eikä antaa, itseään kurittaa; ei hän tahdo\n    uskaltaa Herran päälle, eikä pidä itseään Jumalan tykö.\n\n    Hänen päämiehensä ovat hänessä niinkuin kiljuvat jalopeurat, ja\n    hänen tuomarinsa niinkuin sudet ehtoolla, jotka ei mitään jätä\n    huomeneksi. Sef. 1: 1-3.\n\nKovia iskuja oli paavikunta saanut noilta yleisiltä\nkirkolliskokouksilta, jotka viidennentoista vuosisadan alkupuolella\nkokoontuivat puhdistamaan turmeltunutta kirkkoa \"pään ja jäsenten\npuolesta\". Sopisi odottaa, että \"Pietarin jälkeiset\" vihdoinkin\nalkaisivat huomata, \"mitä heidän rauhaansa sopi\", etenkin kun samaan\naikaan Vikleff, Hus y.m. Herran valitut lähettiläät yhä kuuluvammin\nvaativat ajan ilmiöitä Jumalan erehtymättömän sanan tuomioistuimen\neteen, mutta entistä hurjemmin vain kulki paavikunta eteenpäin\nonnettomalla tiellään. Synnin viinistä juopuneina kuin ovat, eivät\npaavit huomaa, miten heidän valtaistuimensa perustukset horjuvat.\n\"Jumala itse on lähettänyt heille väkevän eksytyksen\", etteivät he\nenää mitään pelkää. Yhä edelleen luulee Rooma voivansa maailmaa\nhallita, vaikka Herran tuomio likenemistään likenee sen veripunaisten\nsyntien tahraamaa piispanistuinta. \"Voi kauheata, rietasta ja\nväkivaltaista kaupunkia!\"\n\nTaitamattomasti menetteli Baselin kokous taistelussa Eugen IV:ttä\nvastaan. Tiedustelematta Euroopan kansojen mielipidettä, asiasta,\nerotti se hänen virasta (1439), luullen mahtisanallaan voivansa\npakottaa kristikuntaa kuuliaisuuteen. Työläästi se muutamia vuosia\npysyi koossa, kunnes sen jäsenet hajosivat, turhaan ponnistettuaan\nheikkoja voimiaan valitsemansa paavin suojelukseksi. Ei siinä\nkylliksi, että Eugenin onnistui pysyä paavina: paavikunnan mahtavuus\nsai uuden tukeen tästäkin voitosta, vaikka voitto kyllä itse\nteossa oli enemmän kuin epäiltävä. Eräs sen ajan kuuluisimpia\nhenkilöitä _Eneas Sylvius_, joka Baselissa oli esiintynyt Eugenin\nkiivaana vastustajana, meni ensin keisarin palvelukseen, vaan\nlähti myöhemmin Roomaan, polvistui paavin eteen ja sai häneltä\npiispanhiipan palkinnoksi. Samaan tapaan menetteli moni muukin\nEugen IV:nen vastustajista. Turvallisempi oli ajan turmeltuneista\nlapsista paeta paavikunnan kehnoon satamaan kuin lähteä taistelemaan\nristiriitaisten aatteiden kuohuvalle merelle! Näin asiain ollen\nonnistui paavikunnankin vielä muutamia vuosia säilyttää näennäistä\nvaltaansa. Eugenin jälkeisen _Nikolaus V:nen_ (1447-1455), jonka\nsiveellisyys on ajan turmeluksen, semminkin paavien siveettömän\nelämän ilahuttavana vastakohtana, ei enää tarvinnut kokea mitään\nvastarintaa: yksimielisesti tunnusti kristikunta hänen johtajakseen.\nKyllä koettivat muutamat ruhtinaat saada paavikuntaa kirkon lakina\ntunnustamaan, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi,\nmutta jo Nikolaus V:nen jälkeinen _Kalikstus III_ todisti\npelkäämättä keisari _Fredrik III:lle_, ettei hän aikonut noudattaa\nKostnitzin ja Baselin kokousten päätöksiä. Vielä rohkeammin edusti\nyllämainittu Eneas Sylvius, päästyään paaviksi v. 1458, samaa\nturmiollista valtiotaitoa. Hän on paavina tunnettu nimellä _Pius\nII_. Nuoruudessaan oli hän elänyt hyvin siveettömästi, eikä suinkaan\nhänen elämänsä sittemminkään ollut nuhteetonta; päinvastoin edustaa\nhän vielä paavinakin aikansa kevytmielistä, mädännyttä katsantotapaa.\nSitä paitse oli hän myöskin luopumalla Baselin kokouksessa\nlausumistaan mielipiteistä pilannut maineensa, vaan eivät riittäneet\nnämäkään seikat miehen rohkeutta masentamaan. Uutterasti hän\ntyöskenteli heikontaaksensa yleisten kirkolliskokousten vaikutusta ja\nsaadaksensa maailmaa jälleen taipumaan Rooman yliherruutta nöyrästi\ntunnustamaan, kuten muinoin noina paavikunnan mahtavuuden aikoina.\n\nNäiden vaiheiden ohessa oli uhkaava pilvi idästä noussut\nturmeltunutta kristikuntaa varoittamaan. Turkkilaisten kasvava valta\nlikeni likenemistään Itä-Rooman vanhaa pääkaupunkia valloittaaksensa\nsenkin Muhamedin uskonnon kodiksi. Kautta vuosisatojen oli\nKonstantinuksen mainehikas kaupunki voitollisesti luotaan torjunut\nvihollisjoukkojen rynnäköt, vaan jo oli sen perikadon hetki joutunut.\nVoidaksensa rakentaa salpoja Islamin tunnustajain voittoretkelle, oli\nkreikkalainen kirkko, kuten tiedämme, siihen aikaan osottanut suurta\nmyöntyväisyyttä liittymään roomalaiseen, joka koetti sitä ystäväkseen\nsaada, vaan juopa oli aikojen kuluessa käynyt niin suureksi, ettei\npysyväistä liittoa saatu aikaan. Kuitenkin olivat paavit yhä edelleen\nhyvinkin alttiit kehottamaan läntisen kristikunnan kansoja auttamaan\nKonstantinopolin keisaria hänen taistelussaan uskottomia vastaan.\nSiihen heitä kehotti Turkkilaisten kasvava valta, joka uhkasi\nRoomankin kirkkoa perikadolla. He kehottivat kristikuntaa tarttumaan\naseisin, jotta yhteinen vihollinen saataisiin karkoitetuksi, siten\nkoettaen eloon virittää tuota ristiretkien aikakauden innostusta,\njonka turvissa paavikunnan maine muinoin oli niin suureksi\nkasvanut. Mutta valjenneet olivat nuo kristikunnan nuoruudentoiveet\nvuosisatojen rasittavissa vaivoissa, laskemassa keski-ajan aurinko.\nEivät saavuttaneet paavien kehotukset mitään yleisempää kannatusta.\nSiellä täällä vain ryhdyttiin toimiin, vaan vaikuttimena oli\nvoitonhimo tahi joku muu itsekkäinen etu. Niin esim. varustivat\nVenedigin ja Genuan kaupungit melkoisen laivaston puolustaaksensa\nItä-Rooman keisarikuntaa, sillä Turkkilaisten rynnäköt tuottivat\ntappioa heidän kukoistavalle kaupalleen. Ainoastaan Unkarilaisissa\nhuomaamme uskonnollistakin innostusta, heidän seuratessaan\nurhoollisen _Juhana Hunyadin_ lippuja, jotka väleen voitollisina\nliehuivat taistelussa Islamin hurjia tunnustajia vastaan. Vaan\nItä-Rooman perikatoa eivät hekään voineet estää. Huhtikuussa v.\n1453 saapui 250,000 miehen suuruinen turkkilainen sotajoukko\nKonstantinopolin edustalle, ryhtyen kaupunkia piirittämään.\nUrhoollisesti taisteli kuuluisan valtakunnan viimmeinen keisari\n_Konstantinus XI_ pienen sotajoukkonsa kera voimallista vihollistaan\nvastaan, vaan turhaa oli tämä taistelu. Toukokuun 29 p:nä tekivät\nTurkkilaiset suuren rynnäkön, joka heille kaksi tuntia kestävän kovan\ntaistelun jälkeen avasi kaupungin portit. Urhoollisesti oli keisari\ntaistellut, virittäen loistoa ikivanhan valtakunnan viimmeisille\npäiville. Hän otettiin vangiksi ja mestattiin. Hänen kera sai\nsurmansa 2,000 kristittyä. Kaupungin kaikista kirkoista paitse\nyhdestä, joka ikäänkuin pilkaksi jätettiin Jesuksen tunnustajille,\nriistettiin ristin merkki ja niistä tehtiin muhammedilaiset moskeat.\n-- Vanhurskaudessa kosti Herra, jonka pitkämielisyyden turvissa\nItä-Rooman keisarikunta niin kauan oli säilynyt, vihdoin tämän\nturmeltuneen valtakunnan suuret synnit. Ei saanut Sofiankirkko enää\nnimeksikään olla Hänen kunniansa todistuksenmajana!\n\nKonstantinopolin valloitus vaikutti huomattavan käänteen länsimaiden\noloissa. Turkkilaisten ikeen alla eivät kristityt helposti\nviihtyneet, vaikkei heitä väkivallalla pakotettu uskonnostaan\nluopumaan. Etenkin oppineet ja sivistyneet kammoksuivat noita\nraakoja pakanoita, jotka säälimättä tallasivat heidän kalliimmat\nmuistonsa jalkojensa alle. Sentähden he joukottain siirtyivät\nkristittyihin maihin, vieden muassaan sivistyksensä aarteet.\nSiten koteutui kreikkalakien sivistys semminkin Italiaan, missä\njo ennestään vanhan klassillisen kirjallisuuden tutkiminen oli\nvireillä. Kotimaastaan paenneet Kreikkalaiset kartuttivat tätä\nihmiskunnan kehitykselle niin tärkeää innostusta, virittäen tieteen\nvaloa oppimattomuuden pimeästä pyrkivän ihmiskunnan tielle. Siten\nsyntyi humanismi, tuo sivistyshistorian huomattava ilmiö, joka\nkoetti saada yleisinhimillistä sivistystä elpymään muinaisen\nkreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden kasvavasta juuresta.\nYleensä humanismin edustajat kyllä vieraantumistaan vieraantuivat\nkirkolle, luoden monesti kristinuskolle hyvinkin vaarallisia. Jumalan\nsanaa vastustavia tuotteita, vaan heidän kauttansa levisi myöskin\nvanhojen kielten taito, jota paitse uskonpuhdistuksen suuri työ olisi\nollut mahdoton. Huomattava on myöskin, että karttuva sivistys jo\nsemmoisenaankin oli omiaan poistamaan lukemattomia ennakkoluuloja,\njoiden sumuisessa ilmassa keski-ajan uskonnolliset erehdykset olivat\nsyntyneet ja karttuneet, \"Herra on valmistanut istuimensa taivaassa,\nja hänen valtakuntansa hallitsee kaikkia\".\n\nVaikka Konstantinopolikin oli Turkkilaisten hallussa, niin eivät\npaavit luopuneet toiveistaan saada tätä kristikunnan uhkaavaa\nvihollista Euroopasta karkoitetuksi. Pius II meni innostuksessaan\nniin pitkälle, että itse lupasi ruveta ristijoukon johtajaksi, vaan\nei auttanut sekään. Eikä olisi hänen persoonansa tosiaankaan ollut\nomiaan innostuttamaan sotilaita. Kun yleisestä ristiretkestä ei\nmitään tullut, pyysi hän ainakin saada seurata erästä venetialaista\nlaivastoa, joka lähti Turkkilaisia hätyyttämään, vaan kuoli (1464),\nennenkuin ehti satamaan, missä laivasto oli. Häntä seurasi paavina\nensin _Paavali II_ ja tämän jälkeen _Siktus IV_. Molemmat elivät\nhyvin siveettömästi, ikäänkuin uhalla kartuttaen paavikunnan jo ennen\nkauhean suurta syntivelkaa. Viimmemainittu esim. rohkeni kartuttaa\npaavinistuimen tuloja verottamalla Rooman porttoloita, ja ikäänkuin\npilkataksensa vanhurskaan Jumalan lähenevää tuomioa, ryhtyi hän\nkomeilla palatseilla koristamaan turmeltunutta pääkaupunkiaan. Yhä\nsyvempään vain uupui paavinistuin irstaisuuden ja muiden syntien\nlokaan hänen jälkeisensä _Innocentius VIII:nen_ aikana. Julkisesti\nharjoitti hän mitä ilkeintä siveettömyyttä, toimittaen monille\nlapsilleen hyvää toimeentuloa vatikaanin runsaista varoista. Vaan\nei hän silti luopunut edeltäjäinsä unelmista saada kristikuntaa\nlähtemään ristiretkelle Turkkilaisia vastaan. Kunnioitusta hänkin\nvaati paavin arvolle, kuuliaisuutta käskyilleen! Innocentius VIII on\nkuuluisa siitäkin, että nuo hirveät noitatuomiot hänen käskystään\ntulivat yleisiksi. Katolinen kirkko ei näet ollut voinut poistaa\nnoitumisen pakanuuden ajoilta perittyä taikauskoa, kristikunnasta,\nvaan sitä harjoitettiin paljon vielä viidennellätoista vuosisadalla.\nEtenkin olivat naiset alttiit luottamaan loihtimisen tenhovoimaan,\nherättäen salaperäisillä noitatempuillaan monessa, paikassa\nhämmästystä, levottomuutta. Moni etevä mies oli koettanut saada\nnäitä kirkkoa ja kristinuskoa solvaavia tapoja hävitetyiksi\nkristikunnasta, vaan turhaan. Eikä tuo kummaa ollutkaan. Kun\ntotuuden tunnustajat poltettiin roviolla, kirkon oppi erehtymistään\nerehtyi ja paavinistuin uupui yhä inhottavampaan lokaan, kun\nluostarit turmeltuivat, papit tahrasivat maineensa synnin poluilla\nja inkvisitsioonin kidutuskoneet vain vaativat ihmisiä uskomaan --\nsilloin säilyi, vieläpä yltyikin ajan levottomissa aalloissa tuon\nyleisen tyytymättömyyden rinnalla taikauskokin. Luonnollista on,\nettä Innocentius VIII:nen sen kukistamiseksi määräämät pakkokeinot\nainoastaan lisäsivät onnettomuutta. Lukemattomia noitia kidutettiin,\npoltettiin tahi surmattiin muulla tavoin paavin käskystä. Eivät\nolleet vatikaanin salit, eivät Rooman porttolat omiaan häntä\nmuistuttamaan, miten kauhean suuri semminkin hänen syynsä taikauskon\nyhä karttuvaan valtaan oli. Eivätkä tuohon suuntaan myöskään\najatelleet inkvisitsioonin verikoirat, he vain kylmäkiskoisesti\ntekivät tehtävänsä autuaaksitekevän kirkon, nimessä. Mutta ei\nnukkunut Hän, \"joka maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee\".\n\nJo joutui keski-ajan ilta, vaan tilintekoa pelkäämättä harjoitti\nRooman paavi veripunaisempia syntejä kuin konsanaan ennen. \"Pietarin\nistuimella\" istui siihen aikaan _Aleksanteri VI_ (1492-1503).\nTässä hirviössä olivat kaikki paheet ikäänkuin solmineet liiton.\nEi ainoatakaan valonkohtaa hänen hallituksessaan: kaikki on\npimeää, kuni synnin yö. Turhaan koettaisimme kuvata paavinistuimen\nkurjaa tilaa tämän viidennentoista vuosisadan viimmeisen paavin\naikana. Tuo olisi vain mitä inhottavimpien syntien ja rikosten\nluettelemista. Kauhistuksella kuuli maailma kertomuksen paavin\nja hänen lastensa, _Lucretia Borgian_, _Caesar Borgian_ y.m.,\nhurjasta elämästä kristikunnan pääkaupungissa. Turhatko olivat siis\nponnistukset olleet, kun sielunvihollinen saavutti yhä suurempaa\nvaltaa? Toivottomuuteenko oli kristikunta tuomittu nääntymään,\nsynnin lokaanko oli kirkko ainaiseksi vajoova? Tuohon suuntaan eksyi\najatuksissaan moni hurskas ihminen, nähdessään keski-ajan kauniiden\nunelmain ja toiveiden haihtuvan ja tähtien sammuvan sen taivaalla.\nMutta horjumattomana pysyi silloinkin raamatun todistus: \"Jumalan\nmerkit ovat suuret ja hänen ihmeensä voimalliset; hänen valtakuntansa\non ijankaikkinen valtakunta, ja hänen valtansa pysyy suvusta sukuun\".\n\n\n\n\nXIV.\n\nBöhmin veljet.\n\n\n    Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän, eikä turmeluksessa\n    synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän\n    jälkeentulevaisensa heidän kanssansa. Jes. 65: 23.\n\nTyöläs oli Böhmin tointua husilaissodan iskemistä vammoista, ja vielä\nkolkommalta näytti sen tulevaisuus hengellisessä suhteessa.\n\nTaborilaisten nimi katosi ennen pitkää historiasta, eivätkä\nvoineet Kalikstinitkaan säilyttää saavuttamaansa itsenäisyyttä:\nhe uupuivat väleen väsyneinä katolisen kirkon helmaan. Vaan jos\ntarkemmin silmällemme Husin isänmaan oloja Böhmischbrodin tappelun\njälkeen, huomaamme kuitenkin tuossa monen kovan onnen kestäneessä\nkansassa pienen jäännöksen, joka yhä edelleenkin \"säilyttää Herran\nkärsivällisyyden sanan\".\n\nV. 1436 pääsi vihattu Sigismund Böhmin kuninkaaksi. Hän kyllä\nhallitsijavalallaan vakuutti noudattavansa Baselin kokouksen\nHusilaisille lupaamia rauhanehtoja, vaan ei estänyt valakaan häntä\ntoimimasta katolisen kirkon ohjeiden mukaan. Seurauksena oli uusia\nlevottomuuksia. Sigismundin seuraavana vuonna sattunut kuolema lisäsi\nvain häiriöä: onnetonta maata hävittivät jälleen kansallissodat,\nkun näet ei sovittu uuden kuninkaan vaalissa. Siihen aikaan oli\npiispana Pragissa kalikstini _Juhana Rokynczana_. Hän saarnasi\nrohkeasti katolisen kirkon turmeluksesta, moittien semminkin papiston\nmaailmallista mieltä, ylöllisyyttä ja muita syntejä. Nämä saarnat\nsekä ennen kaikkea menneiden aikojen jalot muistot synnyttivät\nkalikstineissa puolueen, joka ei ollut altis suostumaan tuohon kirkon\nkanssa solmittuun rauhaan, vaan vaati Herran turmeltuneen seurakunnan\nperinpohjaista puhdistamista. Rokynczanan ystäväin luku karttui päivä\npäivältä. Kuuluisin heistä on _Pietari Keltschitzista_. Tämä mies,\njoka jonkun aikaa, oli harjoittanut opintoja Pragin yliopistossa,\nkylvi lukuisilla kirjoittamillaan kirjoilla, josta semminkin \"Uskon\nverkko\" niminen oli omiaan herättämään suurta huomioa, herätyksen\nja virkistyksen siemeniä Husin uupuneisin kansalaisiin. Asettuen\npaljoa jyrkemmälle kannalle kuin Kalikstinit, ei hän toiselta puolen\nhyväksynyt Toborilaistenkaan katsantotapaa, vaan koetti saada\nvielä hereellä olevia kansalaisiaan luopumaan viimmemainittujen\nliiallisuuksista. Semminkin vastusti hän kaikkia lihallisia keinoja\nevankeliumin sanaa puolustettaessa. Luoden Jumalan sanan ääressä\nvalistuneen katseensa kristikunnan menneisin vaiheisin, väitti\nPietari Keltschitzilainen kirkon turmeluksen alkaneen Konstantiuus\nSuuren ajoista. \"Silloin\" -- niin kuuluvat hänen sanansa -- \"teki\npaavi keisarin, joka pakanana ja uskoansa muuttamatta otettiin kirkon\nyhteyteen, osalliseksi Kristuksesta, ja Konstantinus puolestaan teki\npaavin maailmasta osalliseksi. Siitä ajasta alkaen ovat paavikunta\nja keisarikunta toisiaan tukeneet\". Herran painava sana \"minun\nvaltakuntani ei ole tästä maailmasta\" kirkastui ihmeen selvästi\ntälle miehelle, ja hän herätti monta sen totuutta miettimään. Ei\nsaattanut Rokynczanakaan, joka itse kiivaasti taisteli kirkon\nturmelusta vastaan, nimittäen muun ohessa paavia antikristukseksi,\nolla mieltymättä Pietari Keltschitzilaisen jyrkkään katsantotapaan,\nvaan ei uskaltanut hän silti liittyä siihen pieneen joukkoon, joka\notti sitä elämässään noudattaakseen. Ja kuitenkin todisti hän itsekin\nsamaan aikaan: \"me kalikstinit emme suinkaan vielä ole saavuttaneet\noikeaa oppia. Me kiinnitämme huomiomme ulkonaisiin seikkoihin,\nmoitimme noita huonoja hedelmiä, vaan emme uskalla itse juureen\nkoskea. Mutta meistä on lähtevä kansa, joka tähtää syvempään. Se\nkansa on toimittava Jumalalle otollisen ja ihmisille siunausta\ntuottavan teon\". Miten vaikea on totuuden ystäväinkin Herran tähden\n\"myydä kaikki!\"\n\nV. 1457 erosivat Pietari Keltschitzilaisen mielipiteen tunnustajat\nkirkosta. He ovat tunnetut nimellä _Böhmin veljet_. Rukoilemalla\nolivat he pyytäneet yleisesti kunnioitettua Rokynczanaa rupeamaan\njohtajakseen, muistuttaen häntä kristityn pyhästä velvollisuudesta,\njoka vaati häntä kärsimään pilkkaa ja vainoa Herran ylönkatsotun ja\nköyhän kansan kera. Piispa ei tahtonut virastaan luopua ja koetti\nkaikin tavoin vakuuttaa noita jyrkän totuuden edustajia siitä, että\nhänen luopumisensa kirkosta vain tuottaisi hänelle, niinkuin heille\nitsellekin, uusia vaikeuksia. Heidän ystävänään lupasi hän kuitenkin\naina pysyä. Veljeskunnan johtajiksi rupesivat sittemmin Rokynczanan\nsisarenpoika _Gregorius_ sekä _Mikael Bradacz_.\n\nTuosta vähäpätöisestä juuresta elpyi ennen pitkää tuuhea puu.\n\"Veljiin\" liittyi Valduslaisia ja Taborilaisia. Viimmemainittujen\nkuvaus ja lihallinen mieli oli palanut koetusten pätsissä, ja\nveljeskunnan tosi kristillinen elämä, johon ristin Herran nöyryys ja\nrakkaus painoi leimansa, pyhitti heitä yhä edelleen. Miten kaukaa\ntämä Böhmin veljien liittoon yhtynyt Taborilaisten pieni jäännös oli\nsukua noille hurjille sotilaille, jotka husilaissodan aikana saivat\nniin monet kristityt seudut pelosta vapisemaan, todistaa etenkin se\nseikka, että nimeä \"Taborilainen\" veljeskunnan jäsenistä oli mitä\npahimpia haukuntanimiä. -- Tämän ohessa todistaa kirkkohistoria\nBöhmin veljien ahkeraan ammentaneen viisautta Jumalan elävästä\nsanasta, jonka neuvoja ja vaatimuksia he tarkkaan sovittivat kaikkiin\noloihin. Veljeskunnan seurakuntien kuri oli vakaa vieläpä ankarakin.\nSiinäkin suhteessa koettivat he noudattaa apostolisen aikakauden\nesimerkkiä.\n\nV. 1461 tapahtui \"Böhmin veljien\" vaiheissa tärkeä käänne. Kun\nheidän lukunsa päivä päivältä karttui, luovutti nim. kuningas\n_Yrjö Podiebrad_, joka neljä vuotta sitä ennen oli päässyt\nBöhmin kuninkaaksi, Rokynczanan ehdotuksesta heille syrjäisen\nseudun Glatz nimisessä kreivikunnassa, siten estääksensä heitä\nmuualla oppiansa levittämästä. Vaan ei auttanut tämä keino häntä\npitkälle. Tuskin olivat näet \"veljet\" ehtineet vähän kotiutua\nuusiin asumapaikkoihinsa, ennenkuin heidän luoksensa joukottain\nriensi totuutta etsiviä ihmisiä, pappeja, porvareita, talonpoikia,\nkaikkialta. Kuningas säikähtyi. Miten suureksi oli tuo maan uskontoon\ntyytymätön joukko lopulta kasvava ja mitä valtiollisia häiriöitä\noli se vielä vaikuttava? Löytyi yksi keino, monesti koetettu ja\ntaattu tuon \"liiallisen uskonnollisuuden\" masentamiseksi: väkivalta.\nPodiebrad vetosi siihen. Vaan eivät turvanneet nämä Husilaiset enää\nmiekan terään, niinkuin heidän veljensä muinoin. Hengen miekka oli\nheidän aseensa, usko heidän kilpensä, rukous ja Herran ylistys\nheidän linnansa. Moni \"veli\" heitti henkensä rovion tulessa, toisia\nmestattiin tahi surmattiin muulla tavoin. Urhoollisesti kestivät\nveljet vainon kauhut, saarnaten marttyyrikuolemallaan maailmalle,\nettei Husin henki vieläkään ollut Böhmissä kuollut. Vuorirotkoissa ja\nmuissa piilopaikoissa rukoilivat eloon jääneet \"veljet\" apua siltä\nHerralta, joka on luvannut auttaa kaikkia vainottuja ja sorrettuja.\nMiten virkistivät rukoukset, kuinka voimallinen oli Herra heidän\nheikkoudessaan! Vainojen riehuessa valitsivat \"veljet\" ensimmäiset\n\"vanhimpansa\", jotka eräs valduslainen piispa vihki virkaan.\n\nVähitellen koitti Böhmin veljille rauhallisempi aika, jonka\nkestäessä he yhä lisääntyivät ja kehittivät seurakuntaelämäänsä.\nViidennentoista vuosisadan lopussa oli heillä Böhmissä ja Mährissä\nyhteensä lähes 400 seurakuntaa. Yksityisseikoissa heidän oppinsa\nkyllä monesti eksyy harhateille, vaan pääsuunta on oikea. Älkäämme\nsitä oudoksuko, että uskonpuhdistuksen kirkkokin monesti on tuominnut\nBöhmin veljiä hyvinkin ankarasti, sillä niin jyrkkään itsensä- ja\nmaailmankieltämiseen kuin he, ei se milloinkaan kokonaisuudessaan\nole ollut altis suostumaan. Joka Jumalan sanan valossa tutkii tämän\nhistorian suurelta näyttämöltä siimekseen pakotetun veljeskunnan\nvaiheita, hänen täytyy myöntää sen vaikuttaneen suuria totuuden\ntaistelussa maan päällä. Semminkin huomaamme viidennentoista\nvuosisadan lopussa, jolloin _Lukas Pragilainen_ ryhtyi puhdistamaan\nBöhmin veljien tunnustusta ja uudestaan järjestämään heidän\nseurakuntaelämäänsä, heissä paljon tosikristillisyyden hedelmiä,\njoita silloisessa kristikunnassa turhaan muualta etsimme. Vielä\nuusimman ajan historia kertoo Böhmin veljistä todistukseksi, että se\nseurakunta, joka rakentaa Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle, ei\nole kuolemaan tuomittu, miten pimeyden varjovallat koettavatkaan sitä\nsortaa. Böhmin veljiin soveltuvat profeetan sanat: \"ei heidän pidä\nhukkaan joutuman eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran\nsiunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa\".\n\n\n\n\nXV.\n\nSuomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.\n\n\n    Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra\n    meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.\n\nOlemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen.\nMonen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma,\njota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin,\nvaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan\nlähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät\nkansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen\nvaloon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää\nheidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen\npitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen\nkirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin\nkeski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa\nkaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita.\nSuomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla\nmelkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat\nensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin\nosissa.\n\nSuuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata.\nEtenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista\nensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka\nvuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien\nperustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen\nseurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne\nkokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon\npiispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri\nseurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se\naltis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.\n\nKun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun\ntuomiokapituli hänen jälkeisekseen _Olavi Maununpojan_, joka\nniinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen\ntuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa.\nTämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen\nsemminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä\nharjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v.\n1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon\nkuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä\n1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434\nvuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan\nSuomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä\nhänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä.\nAinakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä\nv. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään\n\"Kirkkonummen kirkkopapiksi\", josta, näkyy että hänelle opintojen\nharjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa.\nJotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen\nulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli\nnäet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla\ntämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli\nnämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v.\n1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450\nvalittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad\nBitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren\nedeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun\npiispanistuimelle valittiin _Konrad Bitz_ (1460-1489), joka vihittiin\nvirkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.\n\nYhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat\nuniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin\nottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja\nmullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut\nvaltiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin\nja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa\ntuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa\npidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan\nkapinallisiin hankkeisin, suostuivat _Kaarle Knuutinpojan_\nerottamiseen Ruotsin hallituksesta ja _Kristian I:sen_\nunionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti\nvielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen\nitsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen\ntoimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla\nsotavarustuksilla.\n\nEmme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen\nkirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan\nkirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko,\nettä maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä\nkävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?\n\nKonrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun\npiispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja\nulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon\nnoin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme\nmitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa\npiispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella\nalalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita,\njoiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston\nkorottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta\nkuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti\nhän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen\nsijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan\nperehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta\nvarten toimitettu kirjakin \"Missalae ecclesiae Aboensis\" (Turun\nkirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä\nv. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia;\nviimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella\npolvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin\ntahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin\nkaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi.\nJoka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan\nlupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.\n\nTuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä\nparemman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat\nsiihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim.\naina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa,\nhankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan\ntuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta\noli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan\neikä hallituksenkaan suostumusta. -- Tuomiokapitulin varsinaiseksi\ntyöpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein\njäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.\n\nKristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee\nmainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v.\n1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen\njohdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa\ntutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien\nohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen,\nsaavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä\ntässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa\noli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan\nluostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon\nehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki,\njoka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista\nvirkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito\noli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää\nkirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain\noli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin\ntäytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien,\ntarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman\ntapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla\noltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa\nsekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi.\nKun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat\nkaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen.\nLuostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan\nmukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla.\nHe olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden\nsilmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen.\nMiten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan\nsynnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin\nsaapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja\nsinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan\njos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma\nvoi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen\nhuomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä\ntuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus\nlahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi\nmoni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat\nrukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa\nluostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa\nsitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.\n\nSuomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu.\nSiinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu\nparemmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta\nsekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku\ntuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja,\ntietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten\nolemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat\nperäti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja\nkoulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin\nmäärätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi\nmonesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston\nettä kansan puolelta. Teinit -- niin nimitettiin koululaisia\nsiihen aikaan -- sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat\ntoimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä\nharjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että\nrehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä\nvääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka\nolivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia\ntietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä,\nsamoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia\npaheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme\nKonrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä\nvuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka\nyllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten\nheitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan\nmuistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi\nvihittäviksi ehdottaa \"oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja\nturmeltuneita koululaisia\". \"Epäilemättä\" -- niin lausuu hän muun\nohessa -- \"tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia\nhyviä pappeja, kuin monta kelvotonta\". Vaan miten ankarat nämä y.m.\npiispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta\noli vielä sitkeämpää.\n\nKonrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen\nkirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: \"koska\nuseat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin\narveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on\nsolvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt\nantaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut,\njotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja\netevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin\nmyöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän\nedeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen\nkansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden\nlapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko,\nnäki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka\nhermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä,\nvihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen\nvastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet\nkolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset\nmerkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki\nkirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut\". Ja\nmitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat\nsäännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten,\nkirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja\noikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä,\njoista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon\nmaallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston\narvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan,\njoka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja\nkuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!\n\nVastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa,\nvalalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla.\nTätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme\nsyrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin\ntuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka\nhänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi\ntuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin\ntunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella\nnäkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin\nhän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli\nverensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja\nkuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen\ntuomiorovasti, _Maunu Stiernkors_, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa\noli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön\ntavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi\nvuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. -- Konrad Bitz kuoli\nKuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.\n\nSuomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet,\nsuurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun\nmuistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita\nhallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot\nkehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa\nilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän\nsilmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla,\ntulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista\njohtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu\nStiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:\n\n_Maunu III Stiernkors _(1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun,\nsillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen\nhuomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan,\neikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa\nsuosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun\nohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli\nhän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän\ntämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja\njärkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi\nollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi\nhän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi\nhyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän,\nmitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti\nkansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä\nhän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun\nnim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään\nliittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat\nisänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on\nmiltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia,\njoita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan\nvartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä\nkummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.\n\nOltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad\nBitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi,\nvaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet\nvirkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän\nmaailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi,\njoka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan\nasettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti\ntämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle\nanastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies,\njota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors\nvastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla\nuskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain\nmääräyksestä oli näet \"Pietarin jälkeinen\" kysymättä Turun piispan ja\ntuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia\nSuomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa,\nvaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan\norjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei\nmuukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa\nvastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan\nmuut piispat siihen tyytyisivät km. \"Omaisuuteni ja henkeni\" -- niin\nkuuluivat hänen sanansa -- \"olen valmis uhraamaan kirkon vapauden\nedestä\".\n\nStiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka,\njuhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla\nkuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä,\nkristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi\ntietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta\nnosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa.\nPaljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana\nvuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta\njumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan\n\"Isä meidän\" ja \"Ave Maria\" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen\nsekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään\nkristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä\nsääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat\nne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta\nlähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, \"koska ei\nmikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja\nkalliimpaa\". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään\nse määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan\nseurakuntalaisiaan \"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen\" kastamaan\nlapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos\nkykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy\nmeidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään\nkunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen\nkirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon\neksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että\nkansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan -- hän\ntähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä\npuuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin\nhänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes\nmuista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo\noli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta\nvain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti\npiispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat\nkeräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja \"siivojen miesten\nkautta\" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut\nvarat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.\n\nMaunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina\nkovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren\nosan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan\nunohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan\nosottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa\nkarastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse\nmihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen\ntulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan.\nStiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.\n\nVielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä\nkatolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei\nenää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme\nuuden ajan johdatukseen. -- Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme\nvaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet,\nnäkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä,\nesi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme.\nJa jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat\napostolein sanat \"muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette\nvalkeus Herrassa\", niin rukoilkaamme Häneltä armoa \"vaeltamaan\nniinkuin valkeuden lapset\".\n\n\n\n\nXVI.\n\nJuhana Wessel.\n\n\n    Joka totuuden puhuu, se vanhurskauden ilmoittaa. San. l. 12: 17.\n\n\"Me uskomme evankeliumiin Jumalan tähden, kirkkoon ja paaviin\nevankeliumin tähden, emmekä päinvastoin\". Nämä sanat olivat\nensi kerran luettavina eräässä noissa keski-ajan iltahämärässä\nilmaantuneissa monissa kirjoissa, joiden tehtävänä oli ennustaa\nkristikunnalle valoisamman ajan koittoa, Kirjan tekijä -- hänen\nnimensä oli _Juhana Wessel_ -- ei ollut noita julkisuuden\ntaisteluissa kuuluisiksi tulleita sankareita, joiden ääni ukonjyrinän\ntavoin keski-ajan loppupuolella tuon tuostakin kuului nukkuvan\nkristikunnan maissa: hän työskenteli kirjojensa ääressä, ja kun\nhän saarnasi, kehotti hän rakkauteen ja rauhaan. Vaan paavikunnan\nperikatoa ennusti hänenkin hiljainen äänensä, ja suuria hän\nsyrjäisessä asemassaan toimitti. Tehokkaasti otti hän osaa tuohon\nsuureen tehtävään, jonka tarkoitus oli herättää kristikuntaa\nkeski-ajan sitkeästä unesta. Silmäilkäämme sentähden miehen\nelämäntyötä.\n\nWessel oli alamaalainen ja yksi Tuomas Kempiläisen oppilaita. Jo tämä\nseikka oli omiaan kääntämään hänen huomionsa ijankaikkisen elämän\nsalaisuuksiin. \"Yhteisen elämän veljet\" olivat, kuten tiedämme,\nkyntäneet syviä vakoja hänen isiensä maahan, ja semminkin kehotti\nhäntä tuo hänen syvämietteinen opettajansa jatkamaan tätä suurta\ntyötä, etenkin koska inkvisitsioonin pakkokeinot olivat saaneet\nmonen sikäläisenkin saarnaajan vaikenemaan. Wesselin luonnonlahjat\nolivatkin siihen erinomaisen sopivat. Hän oli lahjakas, hurskas ja\nopintoihin hyvin mieltynyt. Tutkittuaan skolastikkojen ja mystikkojen\nteoksia, saavutti hän ennen pitkää tavattoman maineen, ja hänen\nympärilleen kokoontui läheltä ja kaukaa tiedonhalukkaita nuorukaisia.\nMutta ei suuri oppinsa vain hänelle tätä mainetta hankkinut: se\nriippui ennen kaikkea hänen tosi kristillisestä valistuksestaan,\nja sen hän oli saavuttanut rukouksissa kirjojen kirjan ääressä.\nSentähden oli myöskin nöyryys hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan.\n\"Joka raamattua lukiessaan\" -- niin lausuu hän -- \"ei pidä itseään\nyhä vähäpätöisempänä eikä, tyytymättömänä itseensä, nöyrtymistään\nnöyrry, hänelle on noiden pyhien kirjojen lukeminen turhaa, vieläpä\nvahingoksikin\".\n\nOllen Herran Hengelle kuuliainen, oli Wessel tullut siihen\nvakuutukseen, että ainoastaan Jumalan sana on ehdottomasti\nerehtymätön. Paavikin oli hänestä erehtyvä ihminen. Kaikki hänen\ntoimensa, samoinkuin kirkkoisien väitteet ja kirkolliskokousten\npäätökset, arvosteltakoot p. raamatun sanan mukaan. \"Kirkko ei\nkyllä saata erehtyä\" lausuu hän, \"vaan mikä on kirkko? Se on pyhäin\nihmisten yhteys, johon kuuluvat kaikki tosi uskovaiset -- ne, joilla\non _yksi_ usko, _yksi_ toivo ja _yksi_ rakkaus Kristuksessa\".\nRohkeita sanoja keski-aikana! Ne herättivätkin hämmästystä ja\nvihaa monessa paikoin, vaan ikäänkuin näkymättömän vartijajoukon\nsuojelemana sai niiden lausuja rauhassa jatkaa paavikunnalle ja\nsilloiselle uskonnolliselle katsantotavalle vaarallista työtään.\nHerra ei vaatinut häntä marttyyrikuoleman tuskia kärsimään. Kentiesi\nhän ei olisi niitä kestänyt!\n\nWessel edustaa myöskin uskonpuhdistuksen toista suurta perusaatetta:\nsitä totuutta, että ihminen ei pääse vanhurskaaksi Jumalan edessä\nlain töiden, vaan yksin uskon kautta. Mutta hän puhuu siitä hyvin\nvarovasti, ikäänkuin kuiskaten. Sen totuuden julistaminen oli\nuskottu toiselle ja rohkeammalle miehelle. Sen sijaan on hän\nmoittien kosketellut katolisen kirkon sakramenttioppia. Hyläten\nesim. muuttumisopin, kallistui hän Zwinglin sittemmin lausumaan\nkäsitykseen, jonka mukaan leipä ja viini ainoastaan kuvaavat Herran\nruumista ja verta.\n\nWessel kuoli Gröningenissä v. 1489. Ettei häntä syyttä ole luettu\nuskonpuhdistuksen edelläkävijäin joukkoon, sen todistavat muun\nohessa seuraavat Lutherin hänestä lausumat sanat: \"jos olisin\nlukenut hänen kirjojaan, ennenkuin ryhdyin työhöni, näyttäisi kuin\nolisin ammentanut kaikki hänen teoksistaan, sillä niin likeisesti\novat henkemme sukua\". -- Eivät puhdista ilmaa ainoastaan myrskyt\nja rajuilmat: hiljaa humiseva tuulonenkin karkottaa monet sumut ja\nvahingolliset huurut. Semmoisen hiljaisen tuulosen tehtävää toimitti\nviidennentoista vuosisadan iltana Juhana Wessel tosi hyödyksi monelle\noman aikansa lapselle, siunaukseksi syntymättömille sukupolville.\n\n\n\n\nXVII.\n\nGirolamo Savonarola.\n\n\n    -- -- -- rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva\n    niinkuin helvetti: hänen hiilensä hehkuvat ja ovat Herran tuli.\n    Kork. v. 8: 6.\n\nKirkon turmelus ja kristikunnan onneton tila oli nähtävänä semminkin\nItaliassa. Turhaan olivat nuo keski-ajan suurimmat runoilijat\n_Dante_ (k. 1321), _Petrarka_ (k. 1374) ja _Boccaccio_ (k. 1375),\njotka juuri tässä maassa virittivät säveleitään, koettaneet\ntyydyttää ajan tarpeita, johdattamalla ihmisiä mielikuvituksen\nkukkanurmille, turhaan yritti tuo suureksi osaksi heidän kauttansa\nherännyt sivistystyö, jota humanistat sittemmin jatkoivat, luoda\nonnellisempaa tulevaisuutta levottomalle kristikunnalle: toivotonna\nhuokaeli ihmishenki, koditonna haparoi usko, eksyen monesti etsimään,\nleposijaa jumalankieltämisen autioilla kankaillakin. Todellisuuden\ntuuli oli poistanut unelmain näyt, osottaen kaikille ajatteleville,\nmiten köyhä, onneton kristikunta oli. Mutta vielä silloinkin vaati\nkirkko ehdotonta kuuliaisuutta käskyilleen; Kristuksen nimessä sanoi\nlokaan uupunut paavikunta laativansa lakeja maailmalle. Onneton se,\njoka ei vastustamatta totellut, epäilyksettä uskonut!\n\nMutta mahdoton oli totuutta ainaiseksi kahlehtia. Jota surkeammaksi\nkirkon ja paavikunnan tila kävi, sitä kuuluvammin kaikui myöskin,\nkuten tiedämme, herätyssaarnaajain ääni, ja ennenkuin viidestoista\nvuosisata vieri pois, täytyi \"Pietarin jälkeisen\" kokea, että tämä\nääni uskalsi julistaa noita uhkaavia tuomionsanojaan aivan hänen\nläheisyydessäänkö. Aleksanteri VI:nen tahrattua hallitsijaistuinta\nlähestyy tuon lukemattoman, kuuliaisuuteen yhä alttiin joukon kera\neräs kalpea munkki. Vaan hän ei polvistu, kuten muut tekevät -- hän\nkorottaa uhkaavana kalean kätensä paavia kohti, ja kiivautta salamoi\nhehkuva katseensa. Italiakin on kutsuttu asettamaan herätyssaarnaajan\nuskonpuhdistuksen edelläkävijäin riviin, ja ylistäen Herraa piirtää\nkirkkohistoria lehdilleen _Girolamo Savonarolan_ nimen.\n\nTämä merkillinen mies syntyi Ferrarassa v. 1452. Isänsä, joka oli\nrikas aatelismies, aikoi kasvattaa häntä maailmaa palvelemaan, vaan\njo varhain osotti poika pyrkivänsä aivan vastakkaiseen suuntaan. Hän\npuhui vähän, oli synkkämielinen ja etsi tuon tuostakin yksinäisyyttä.\nSisarustensa leikkiessä, istui hän kirjojensa ääressä tahi nähtiin\nhänet kyyneleet silmissä rukouksissa polvistuvan Herran edessä. Tuon\nsuruttoman kodin ilma tuntui hänestä yhä tukalammalta, kunnes hän\nsalaa lähti erääsen Bolognassa olevaan Dominikani-luostariin, siellä\nviettääksensä Herralle pyhitettyä elämää. Savonarola oli siihen\naikaan 23 vuoden ikäinen. Hänen jo ennestään riutunut terveytensä\nheikontui heikontumistaan luostarielämän kärsimisistä, joiden\nalaiseksi hän säästämättä itseään säälimättä antautui, mutta sielunsa\nsäikeet jännittyivät ja yhä rohkeampana kohosi henkensä henkimaailman\nyli-ilmoille. Nuori munkki luki ahkeraan Tuomas Aqvinolaisen.\nAugustinuksen y.m. kirkon etevimpäin kirjailijain teoksia, mutta\nrakkain kaikista kirjoista oli hänelle raamattu, jonka hän muutaman\nvuoden kuluttua osasi miltei ulkoa. Semminkin mieltyi hän profeetain\nennustuksiin ja Ilmestyskirjan näkyihin, sovittaen niitä yhä\nrohkeammin omaan aikaansa ja pyrkien noiden Jumalan valaisemain\nlähettiläin tavoin julistamaan turmeltuneelle kristikunnalle totuuden\nsäälimätöntä saarnaa. Savonarola oli vakuutettu siitä, että Herra\nitse oli hänen kutsunut toimittamaan profeetan suurta tehtävää\nkristikunnassa, jotta ihmiset vihdoinkin alkaisivat ajatella, mitä\nheidän rauhaansa sopi.\n\nAluksi eivät Savonarolan saarnat miellyttäneet Italialaisia. Heidän\nkorvansa olivat harjaantuneet runoilijain hienoihin, kauniisti\nsointuviin sanoihin: tuon ankaran parannussaarnaajan ääni oli\nkarkea, loukkaavat hänen vertauksensa, korutonta kielensä. Harvat\nolivat alttiit sitä kuulemaan ja vielä harvemmat suostuivat hänen\nkehotuksiinsa luopumaan maailmasta ja ryhtymään taisteluun sorretun\ntotuuden puolesta. Vasta v. 1484, jolloin Savonarola esiintyi\nsaarnaajana Bresciassa, alkoi hän herättää huomioa. Jo siihen aikaan\nkokoontui tuhansia ihmisiä hänen saarnojaan kuulemaan.\n\nV. 1489 kutsuttiin Savonarola Florensissa olevaan\nDominikani-luostariin, jossa hänelle uskottiin nuorten munkkien\nopetus. Sitä paitse oli hän esiintyvä saarnaajana. Florens oli siihen\naikaan suuressa maineessa. Siellä olivat näet kaupungin valtiollisen\nmahtavuuden kera tieteet ja taiteet päässeet verrattomaan\nkukoistukseen ja sen asukkaita kiitettiin mitä onnellisimmiksi\nihmisiksi. Vaan tuon loistavan vaipan alla turmeli synnin rutto\nkansaa, neuvoen sitä yhä rohkeammin tukehuttamaan omantunnon ääntä\nja leikkinä pitämään Jumalan pyhät vaatimukset. Savonarola älysi\nkansansa surkean tilan. Eikä siinä kylliksi: hänen Jumalan sanan\nääressä kirkastunut silmänsä näki, miten turmeltunut, mädännyt koko\nkristikunta oli, älysi että kirkko, jota hän sydämmestään rakasti,\nkaipasi perinpohjaista puhdistusta ja uudistusta. Hän ryhtyi\ntaisteluun. Ennen pitkää kävi luostarikirkko liika ahtaaksi hänen\nyhä lisääntyvälle kuulijakunnalleen, eikä aikaakaan, niin tämä ei\nenää saanut sijaa kaupungin suuressa tuomiokirkossakaan. \"Kirkko on\nuudistettava;\" huusi hän pyhää kiivautta säteilevin silmin \"väleen\nkohtaavat Jumalan rangaistukset koko Itaaliaa, Herran miekka on\nkorotettu koko maanpiirin yli\". Ei hän säästänyt ketään, sillä ei\nhän ketään ihmistä pelännyt. Semminkin iski hän kovasti pappien\nja munkkien tekopyhyyden turvissa kopeileviin riveihin, ennustaen\nperikatoa paavikunnalle ja sen kurjalle palkkaväelle.\n\nOudolta kuuluivat tuon iloisen kansan korvissa, joka sukupolvesta\ntoiseen oli harjaantunut tyhjentämään tämän maailman ilomaljoja ja\nhäiriytymättä nukkumaan synnin unta, Savonarolan ankarat tuomiot.\nMoni mahtava herra suuttui ja mietti kostoa, kansan huulilta kuului\nmonesti uhkauksia, papisto oli raivossa ja vatikaanissa valmistettiin\nkirkonkirouksen bullaa, mutta yhä kirkkaampana välkkyi sanan miekka\ntuon rohkean munkin kädessä. \"Teidän syntinne\" huusi hän Florensin\nasukkaille -- ja rusentavan ukkosen tavoin tärisytti hänen sanansa\nkaiku koko Italiaa \"teidän syntinne tekevät minusta profeetan. Tähän\nasti olen, toimittaen Joona profeetan virkaa, varoittanut Niniveä.\nVaan minä sanon teille: jos ette tahdo minua kuulla, niin on minusta\ntuleva Jeremias profeeta, joka ennustaa Jerusalemin perikatoa ja\nsitten itkee hävitetyn kaupungin raunioilla. Sillä Jumala tahtoo\nkirkkonsa uudistaa, eikä ole tuo vielä konsanaan verenvuodatuksetta\ntapahtunut\".\n\nFlorensin hallitsijana oli siihen aikaan kuuluisa _Lorenzo Medici_.\nKansalaisensa kiittivät hänen viisasta hallitustaan, kaukaisiin\nmaihin levisi hänen nimensä kunnia ja valtakuntansa maine. Savonarola\nei ottanut osaa tuohon yleiseen ylistykseen, vaan moitti yhtä\nankarasti kiitetyn ruhtinaan kuin muiden kansalaisten maailmallista\nmieltä ja kevytmielistä elämää, sillä ei riittänyt tieteiden ja\ntaiteiden verho, ei maailman kunnia eikä mainehikkaan hallituksen\nloisto häneltä salaamaan syntiä, ja sitä vastaan hän taisteli, missä\nikänä se majaili. Ei suostunut hän noudattamaan maailman lasten\nkohteliaisuutta, ei liehakoiden heitä palvelemaan. Kun Savonarola\nesim. valittiin luostarinsa priioriksi, ei hän taipunut käymään\nkunniaterveisillä Lorenzon luona, vaikka edeltäjänsä aina olivat\ntuota tapaa noudattaneet. Hän oli altis kunnioittaen palvelemaan\nainoastaan niitä ihmisiä, jotka tahtoivat vaeltaa elämän kapealla\ntiellä. Turhaan koetti Lorenzo voittaa tuota ankaraa munkkia\npuolelleen: Savonarola kieltäytyi jyrkästi millään ehdolla solmimasta\nliittoa maailman kanssa. Ja turhaan koetti kurja Aleksanteri VI:kin,\njoka yhä levottomampana seurasi taistelun vaiheita, saada tuon\nvaarallisen rauhanhäiritsijän intoa asettumaan. Kun hän muun ohessa\ntarjosi Savonarolalle kardinaalinviran, sai hän vastaukseksi: \"en\npyydä muuta punaista hiippaa kuin marttyyrin\".\n\nMutta miten todellista Savonarolan jumalanpelko oli ja miten altis\nhän olikin uhraamaan kaikki Herran tähden, ilmaantui vuosi vuodelta\nyhä selvemmin, että hän ainakin yhdessä suhteessa arveluttavasi\nerehtyikin. Nuo vaikeat olosuhteet, joissa hän eli, kiivas luontonsa\nja hillitsemätön mielikuvituksensa estivät häntä maltillisesti\nmuistamasta, \"ettei Jumalan valtakunta tule niin, että sitä nähdä\nvoidaan\". Uskonnollisen innostuksensa valtaamana, ei hän. tyytynyt\nuskossa odottamaan, niinkuin \"Herran kärsivällisyyden sana\" vaatii,\nsekä eksyi tarkoituksensa saavuttamiseksi käyttämään semmoisiakin\napukeinoja, joita sama sana kieltää Herran lähettilästä käyttämästä.\nJos kukaan, tahtoi Savonarola tarkkaan erottaa, Jumalan valtakuntaa\nja maailmaa toisistansa, mutta kun hän ryhtyi; taisteluun ajan\nturmelusta vastaan, sortui hän turvaamaan maallisenkin vallan\nmiekkaan. Lujasti toivoi hän, että totuuden voitto ennen pitkää\noli maahan kukistava kaikki pimeyden voimat, jos; kohta hänen\ntäytyisikin taistelussa kaatua. Siten takertui, kuten väleen saamme\nkokea, hänen jalo työnsä valtiollisten tuumien verkkoon eikä päässyt\nkristikunnalle tuottamaan uskonpuhdistuksen hedelmiä.\n\nLorenzo Medicin kuoltua (1492) syntyi Florensissa arveluttavia\nvaltiollisia rettelöltä. Epäluotettava kansa sanoi Medicein\nsuvun kukistaneen valtion vapauden ja syöksi Lorenzon pojan\nvaltaistuimelta. Savonarola oli ennustanut tätä, samoinkuin\nmuitakin siihen aikaan sattuvia tapahtumia, ja innostunut kansa,\njoka kunnioitti häntä Jumalan lähettämänä profeetana, uskoi\nhänelle kaupungin hallituksen. Toivoen Herran väellä voivansa\npyhittää Florensia Jumalan valtakunnan kodiksi, ryhtyi Savonarola\nriemusta tykkivin sydämmin työhön. Eivätkä hänen toiveensa siihen\nrajoittuneet: koko kirkon uudistus oli hänen elämänsä päämääränä. Hän\noli vakuutettu siitä, että Jumalan hetki oli tullut, ja profeetan\nhorjumattomalla luottamuksella ennusti hän perikatoa paavikunnalle ja\nkoko keski-ajan turmeltuneelle katsantotavalle. Vaan hän unohti, että\nHerran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka edustajat eivät\nsaa turvautua maailmallisiin apukeinoihin. Niinpä hän esim. tervehti\nFranskan kuningasta _Kaarle VIII:tta_, joka sotajoukollaan siihen\naikaan esiintyi Italiassa, näillä sanoilla: \"Jumala tahtoo kirkkonsa\nuudistaa suurten onnettomuuksien kautta. Sinä olet se Jumalan\nrangaistuksen ase, josta ennustaen olen puhunut. Tulosi on täyttänyt\nkaikkien Kristuksen ystäväin sydämmet ilolla. Me toivomme, että Herra\nsinun käsivartesi kautta on kukistava ylpeät ja korottava nöyrät\".\n\nAluksi onnistuivat Savonarolan toimet. Florensin asukkaat näyttivät\nolevan alttiit ehdottomasti noudattamaan jalon johtajansa opetusta:\npelikortit, kevytmieliset kirjat, vieläpä runoilijain teoksetkin\nhävitettiin, teaatterit suljettiin, kaikki julkiset huvit\nlakkautettiin, ylellisyys kiellettiin jyrkästi y.m. Veriviholliset\nsyleilivät toisiaan, rikokselliset ilmoittivat rikoksensa, ollen\nalttiina jos kuinka luutuvilla uhrauksilla lähimmäisilleen\ntuottamiaan tappioita korvaamaan, tuon vasta niin kevytmielisen\nFlorensin kadut kaikuivat ristin Herran ylistystä tahi kuului niillä\nsärjettyjen sydänten rukousta: parannusta teki koko kaupunki. Itse\ntuon ankaran parannussaarnaajan, synkkämielisen Savonarolan silmä\nsäteili iloa hänen nähdessään, miten kotikaupunkinsa oli muuttunut.\nMutta ei hän siitä itseään kiittänyt, eikä tahtonut hän valtakunnan\nhallitsijana olla. Herralle ainoalle omisti hän kaiken kunnian, ja\ntuomiokirkon saarnatuolille kirjoitettiin hänen esityksestään: \"Jesus\nKristus on Florensin kuningas\".\n\nSuuren maineen ja vallan oli Savonarola saavuttanut, mutta suuret\nolivat myöskin ne vaarat, jotka häntä väijyivät. Solmimalla\nliiton Kaarle VIII:nen kanssa, oli Florens saanut koko Italian\nvihollisekseen, ja kun mainittu kuningas, jolta Savonarola oli\nniin suuria toivonut, palasi kotia osottamatta minkäänlaista\ntaipumusta kirkon uudistamiseen, kävi tuon rohkean miehen asema\nyhä arveluttavammaksi. Paavikin liittyi nyt julkisesti hänen\nvastustajiinsa, kieltäen häntä pannan uhalla enää saarnaamasta\n(1496). Savonarola ei säikähtynyt. \"Minun täytyy saarnata\" todisti\nhän, \"sillä Jumala vaatii minua; jos kohta minun täytyisi taistella\nkoko maailmaa vastaan, olen kuitenkin lopullisesti voittava\". Ei\naikaakaan, ennenkuin koko maailma todellakin asettui häntä vastaan.\nKansan suosio alkoi horjua, ja taitavasti käytti Aleksanteri VI\nhyväksensä sen yhä muuttuvaa mielipidettä. Hän uhkasi Florensia\nkirkon rangaistuksella, ellei tuo häiritsevä melske lakkaisi. Samaan\naikaan hän kuitenkin kiihotti Florensilaisten syvään juurtunutta,\nhetkeksi vain asettunutta vallan- ja saaliinhimoa lupaamalla heille\nrahaa, jotta saisivat Pisan kaupungin haltuunsa. Savonarola ei\nperäytynyt, vaikka hän selvään näki, miten hänen ystäväinsä luku\npäivä päivältä väheni. \"Usko\" niin lausui hän eräässä saarnassaan\n\"voi kaikki, se voittaa kaikki vastustukset ja ylönkatsoo maallista\nelämää, sillä se halajaa taivaallista. Se aika joutuu, josta olen\nteille sanonut: vaaran hetki on käsissä -- se hetki, joka on\nilmaiseva, ken todellakin on Herran puolesta. Ei yksikään ihminen\nkoko maailmassa, eivät ylhäiset eivätkä alhaiset saata kerskata\nsiitä, että olisivat voineet minua estää tehtävääni toimittamasta.\nOlen valmis antamaan henkeni sen totuuden edestä, jota olen kutsuttu\njulistamaan. Vasta sitten olen vaikeneva, kun näen saarnani tuottavan\nvahinkoa\". Mutta tuskin oli hän saanut nämä sanat lausutuiksi,\nennenkuin kirkossa syntyi kauhea meteli. Kuului miekkojen kalsketta,\nrummut ja torvet soivat, ovet särjettiin, kuulijat karkotettiin\npaikoiltaan. Töintuskin pääsi Savonarola pakenemaan luostariinsa. Sen\npuutarhassa jatkoi hän keskeytettyä saarnaansa, lausuen muun ohessa\nsinne kokoontuneille munkeille: \"jota kauemmin Herran päivä viipyy,\nsitä ankarammin on se ansion mukaan kostava jokaiselle. Jumalattomat\neivät tahdo uskoa, eivät kuulla, mutta he kaatuvat siihen kuoppaan,\njonka itse ovat kaivaneet, he uurtavat muurin alustaa, ja muuri on\nkaatuva heidän päällensä, ja silloin minä, ylistäen Herraa, ilolla\nmuutan pois tästä elämästä\".\n\nVäsymättä levittivät Savonarolan vihamiehet hänestä mitä\nvalheellisimpia ja ilkeimpiä huhuja, toimittaen kostonhimoiselle\npaaville uusia syytöksiä, jotta tuo vihattu rauhanhäiritsijä\nvihdoinkin saataisiin poistetuksi. Vaikutus oli väleen nähtävissä:\nAleksanteri VI julisti Savonarolan pannaan. Vaan ei vaiennut\nparannussaarnaaja vieläkään. Yhtä voimallisena kuin ennen puhui hän\nkirkon turmeluksesta, yhtä horjumaton oli hänen uskonsa totuuden\nvoittoon. Kun hän maaliskuun loppupuolella v. 1498 viimmeisen kerran\nseisoi saarnatuolilla, lausui hän: Jos minulta kysytte, miten tämä\ntaistelu on päättyvä, niin vastaan: voitolla; vaan jos kysytte, mikä\nmeitä lähinnä odottaa, vastaan: kuolema, sillä mestari heittää pois\nvasaran, kun Hän sitä on käyttänyt. -- Rooma ei ole sammuttava tätä\ntulta, ja jos se sammuu, on Jumala sytyttävä toisen; -- niin, toinen\ntuli on jo kaikkialla sytytetty, vaikkeivät sitä tiedä.\n\nEpäluotettava on ihmisten suosio, pettävä heidän ystävyytensä. Sama\nkansa, joka vasta oli ylistänyt Savonarolaa pilviin asti, pitäen\nhäntä Jumalan lähettämänä profeetana, koetti nyt kilvan keksiä\nhänelle jos minkälaisia herjausnimiä. Eräänä yönä ryntäsi aseellinen\njoukko Savonarolan luostariin ja otti hänen vangiksi. \"Hänen täytyy\nkuolla\" oli Aleksanteri VI lausunut \"oli hän sitten vaikka Johannes\nKastaja\". \"Olen valmis, kun Herrani kutsuu\" kuului marttyyrin vastaus.\n\nVankilassa valmistautui Savonarola rukouksissa tuohon viimmeiseen\nsuureen taisteluun. Jesukseen Kristukseen, jota hän vuosi vuodelta\nyhä selvemmin oli oppinut tunnustamaan langenneen ihmisen ainoaksi\nauttajaksi, turvasi hänen kilvoitteleva uskonsa. Turhaan koettivat\nvihamiehensä mitä julmimmilla kidutuksilla saada häntä peruuttamaan\nkirkosta lausumiaan sanoja. Uskonsankarin urhoollisuudella kesti\nhän kaikki tuskat. Kun hän sitten Toukokuun 23 p:nä vietiin\nsurmattavaksi, todisti koko hänen käytöksensä, että Herra oli\nhänen \"kruunaava armolla ja laupeudella\". Florensin torille oli\npystytetty hirttopuu, jonka juuressa oli rovio. Saapuvilla oleva\npiispa lausui Savonarolalle: \"täten erotamme sinun taistelevasta\nseurakunnasta\", vaan tyyneesti vastasi marttyyri: \"niin, vaan ette\nkunnian seurakunnasta\". Korottaen kätensä siunaukseksi, jätti\nSavonarola hirttopuusta hyvästi tuolle jumalattomalle joukolle, siten\njulistaen vielä kuolemassaankin, että hänen myrskyisän elämänsä työ\nalusta loppuun asti oli tarkoittanut lähimmäistensä pelastusta. Kun\nrovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Arno-virtaan, jotta ei\nmikään enää muistuttaisi tuosta kirotusta kerettiläisestä, joka oli\nuskaltanut soimata tuota \"ainoata, autuaaksi tekevää kirkkoa\".\n\nSavonarolan teoksista on \"Ristin voittoriemu\" kuuluisin. Se\nsisältää jaloja todistuksia kristinuskon puolustukseksi epäuskon\nhyökkäyksiä vastaan. Vankilassa ollessaan kirjoitti hän 51:sen salmin\nselityksen. Semminkin se todistaa, että hän katuvaisena syntisenä\netsi ja löysi armoa sen Herran luona, joka todistaa: \"maailmassa\non teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa, sillä minä voitin\nmaailman\". -- Kernaasti myönnämme, ettei Savonarolan taistelu ollut\nomiaan uudistamaan kirkkoa, mutta jos kohta hän ei kelvannutkaan\nuskonpuhdistajan suurta työtä toimittamaan, niin on hänen\nherätyshuutonsa voimallisesti raivannut tietä uskonpuhdistukselle,\nja siinä on mainetta kylliksi vaatimaan hänen nimelleen huomattavaa\nsijaa kirkkohistoriassa. Hän kuoli totuuden veritodistajana, ja se\nkunnia on vielä suurempi, mutta sitä \"ei ole silmä nähnyt eikä korva\nkuullut\".\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKatsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.\n\n\n    -- -- kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan\n    sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois:\n    lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.\n\n    Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue\n    tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.\n    Jes. 29: 11-12.\n\nOlemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden\njälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen\nja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton\ntuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita,\nkysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran\nkunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan\nkynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta\nkristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana\nhuokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä\nkahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä\nmurtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja\nruostuneet heidän verestään. \"Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?\"\n\nKuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan\npimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä\nJumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa\nkaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin,\nturnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten\njumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien\nlemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot,\nammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen\nKristus-valtakuntaan, jonka johtajana \"Pietarin jälkeinen\" oli.\nMonessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada\nkoko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se\ntuomittu, sillä Herra todistaa: \"ei minun valtakuntani ole tästä\nmaailmasta\". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta\nluopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta,\nkunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna\ntäytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa\nmaailman, vaan maailma olikin sen voittanut.\n\nNiin -- toivottomalta näyttää kirkon tila, jos katselemme ainoastaan\ntuon pitkän taistelun kaikille näkyvää tulosta, mikäli tämä tulos\nkeski-ajan lopussa ilmenee, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme,\nemme saata olla huomaamatta, että Kaikkivaltiaan viisas neuvo kaiken\ntuon nimettömän onnettomuuden uhallakin on pelastava Hänen kirkkonsa\nperikadosta ja luova kristikunnalle uuden, valoisamman tulevaisuuden.\nVikleff on tuomittu kerettiläiseksi, Husin äänen ovat liekit\ntukehuttaneet ja tuo pieni joukko, joka hänen isänmaassaan jatkoi\ntotuuden taistelua, on pakotettu peräytymään taistelutantereelta,\nmystikkojen leirissä sammuvat kynttilät, pimeyden ruhtinas riemuitsee\nSavonarolan rovion ääressä -- mutta ajan suunta on kokonaan\nmuuttunut, ja taivaan reuna ruskottaa. Varttunut sivistystyö uurtaa\npaavikunnan perustuksia, _Kolumbuksen_ laivat laskeuvat ankkuriin\nAmerikan rannalla ja _Guttenbergin_ suuri keksintö levittää tiedon\naarteita kaikkialle, vaatien jokaista omatakeiseen miettimiseen,\nitsetajuntaan, vapauteen. Ja vaikka suurin osa ihmisiä ei vielä\nensinkään osaa lukea, vaikka kirjojen kirja on \"suljettu\" niiltäkin,\njotka ovat kutsutut muita neuvomaan, niin ovat kuitenkin ne ehdot\njo olemassa, jotka kristikunta tarvitsee, voidaksensa ryhtyä\nuskonpuhdistuksen suureen työhön. Eikä ole Herran seurakunta niin\nturmeltunut, ettei se enää tahtoisi jatkaa totuuden suurta taistelua,\neikä kirkko niin syvään lokaan uupunut, että tuo kauan aiottu\nuudistustyö, johon niin monesti turhaan oli ryhdytty, siitä syystä\nolisi mahdotonta. Herran armosta on säilynyt pieni joukko, jonka\nHän vielä tuntee omaksensa. Jesuksen Kristuksen valtakunta ei ole\nkukistunut tuossa kovassa taistelussa, jonka alaisena se keski-ajan\npitkien vuosisatojen vaiheissa on ollut. Sen voitto on ennen pitkää\nmaailmaa hämmästyttävä, kun Herran hetki on tullut.\n\nVaikka kaikki ponnistukset kirkon uudistamiseksi näihin asti\nolivatkin olleet turhat, ei onnellisemman ajan toivo kuitenkaan\nvielä viidennentoista vuosisadan lopussakaan ollut kokonaan\nmasentunut. Siellä täällä kuuluu ennustavia ääniä, jotka todistavat\npian tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta. Hus, Savonarola y.m. suuret\nuskonsankarit, joista ennen olemme kertoneet, eivät suinkaan olleet\ntuon keski-ajan onnellisimman toivon ainoat edustajat: lukemattomat\nmuutkin ajattelivat samaan tapaan, ennustaen parempaa aikaa Herran\ntaistelevalle seurakunnalle. Niinpä lausui esim. viidennentoista\nvuosisadan lopulla Fransiskani-munkki _Juhana Hilten_, joka moittien\noli puhunut luostarinsa turmeluksesta ja siitä syystä suljettiin\nvankilaan: \"kernaasti kärsin kaikki Kristuksen tähden, koska en ole\nvastustanut itse munkkilaitosta, vaan ainoastaan siinä ilmaantuneita\npaheita. Mutta v. 1516 on toinen tuleva; häntä ette voi masentaa,\nvaan hän on kukistava teidät\". Eräs toinen munkki, _Andreas Proles_\n(k. 1503), joka oli _Himmelpforte_ nimisen luostarin priiori,\npuhui niinikään monta huomattavaa sanaa ennen pitkää tapahtuvasta\nuskonpuhdistuksesta, todistaen, että \"paavin valta on sortuva,\nsillä se on kohonnut liika korkeaksi\". Usein sanoi hän munkeilleen:\n\"olette kuulleet raamatun todistuksen, että Jumalan armo olkoon ainoa\nkerskauksemme. Veljet, kristinusko kaipaa perinpohjaista uudistusta\".\nKun häneltä kysyttiin, miksi ei hän ryhtynyt kirkkoa uudistamaan,\nvastasi hän: \"olen jo vanha ja sitä paitse semmoiseen työhön aivan\nkykenemätön. Mutta Jumala on herättävä nuoruuden voimalla ja hengellä\nvarustetun sankarin, joka on alottava uskonpuhdistuksen ja vastustava\nerehdyksiä; te opitte käsittämään hänen siunausta tuottavaa\nvirkaansa\". -- Tuommoiset ajatukset ovat koittavan aamun enteitä,\nmiten pimeä vielä onkin. Hän, joka on \"maailman valkeus\", on nytkin\nvirittämässä toivon valoa kristikunnassa, jotta Hänen omansa eivät\nuupuisi epätoivoon, kun keski-ajan kolkko ilta joutuu. Jesus Kristus\nei ole kirkkoansa vieläkään hyljännyt, vaikka sen syntivelka onkin\nkauhean suuri. Hän on väleen kirkastava itsensä opetuslapsilleen ja\nopettava heitä käsittämään, miten uskollisesti Hän paavikirkonkin\naikana, kaiken inhimillisen heikkouden, valheen ja turmeluksen\nuhallakin, valvoi valtakuntansa parasta vanhurskaudessa, totuudessa\nja armossa.\n\n    Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän\n      armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän\n         unohtaisi, niin en minä kuitenkaan\n          sinua unohda. Katso käsiini olen\n           minä sinun kirjoittanut, sinun\n            muuris ovat alati minun\n               silmäini edessä.\n\n               Jes. 49: 15-16.\n\n\n\n"]