[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fssExIhWE5kgEvVKAMo4UXQvOxGOmSSDhWQEezZsYAh8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1098,"Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan?","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1098-rosendal-mauno-sureeko-suomi-jumalan-mielen-mukaan","1098__Rosendal_Mauno__Sureeko_Suomi_Jumalan_mielen_mukaan","Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin","tietokirja",[],[],"fi",1891,null,13444,88181,false,50116,[23],"Finland -- Church history",[25,26],"History - Other","Religion/Spirituality","\"Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan?\" by Mauno Rosendal is a religious treatise written in the late 19th century. The work delves into the spiritual and moral questions of the Finnish people, examining their historical struggles through a biblical lens and seeking to understand their place within God's plan. Centered around the metaphor of the \"watchman,\" the text interrogates national identity and divine purpose, challenging readers to reflect on their faith and the direction of their nation.  At the start of the text, Rosendal sets a somber and reflective tone, invoking the imagery of winter in Finland as a metaphor for spiritual darkness and hardship. He poses the rhetorical question, \"Watchman, what of the night?\" as a call for introspection regarding the nation's spiritual state. The narrative discusses the historical suffering and challenges faced by the Finnish people, ranging from foreign powers to internal strife, and connects these struggles to a divine educational purpose. Through references to biblical scripture and Finnish historical context, the opening portion emphasizes the hope for a forthcoming spiritual awakening and the necessity for the nation to align itself with God’s will against the backdrop of its many trials. (This is an automatically generated summary.)",[],131,"Rosendalin teos tarkastelee Suomen kansan hengellistä tilaa ja historiaa raamatullisesta näkökulmasta 1800-luvun lopulla. Se pohtii kansan uskonnollista tehtävää ja moraalisia haasteita, käsitellen siirtymää muinaisuskosta kristinuskoon sekä kristillisen elämäntavan toteutumista arjessa.","Mauno Rosendalin 'Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan?' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1098. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN MUKAAN?\n\nMuutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin\n\n\nSovittanut\n\nM. ROSENDAL.\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1891.\n\n\n\n\n\n\n\"Vartija, mitä yö kuluu?\"\n\nJes. 21: 11.\n\n\nOn sydäntalvi isiemme maassa. Jäät salpaavat rannikkomme, kylmän\nkahleissa ovat järvemme ja jokemme; lumihanget tukkivat tiet\nerämaiden metsiin. Nyt on pohjolan pitkä, kuukausia kestävä yö.\nTuo ei ole outoa Suomen asukkaille. Herra, joka ohjaa kansojen\nvaiheet, antoi meille tämän talvisen maan, täällä opettaaksensa\nmeitä ajattelemaan \"mitä meidän rauhaamme sopii.\" Ei antanut Hän\nmeille aineellista rikkautta eikä kutsunut meitä maailman silmissä\nloistaviin urotöihin: puutteen ja kärsimisten koulussa on hän Suomen\nkansaa kasvattanut sitä tehtävää käsittämään ja toimittamaan, jonka\nHän, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, sille uskoi. Olemmeko\nolleet viisaita, olemmeko Herran tahdon mukaan työtä tehneet? -- -- --\n\nKun kristinuskon valo syttyi pakanamaailmassa, kaikui Herran\nsanansaattajan suusta muiden, kansojen korkeaan päätehtävään\nviittaavien todistusten kera tämäkin sana: \"Jumala on eksytyksen\najat sallinut, ja ilmoittaa kaikille ihmisille joka paikassa, että\nhe parannuksen tekisivät. Sillä hän on sen päivän säätänyt, jona hän\non maan piirin tuomitseva vanhurskaudessa, sen miehen kautta, jonka\nhän on säätänyt, ja jokaiselle ilmoittaa uskon, siinä että hän hänen\nkuolleista herätti.\" Pitkä oli Suomen kansan \"eksytyksen aika\" --\nmyöhään sai se tietää, että silläkin oli vanhurskas ja armollinen\nJumala. Muinaistutkija, joka sadun kuutamossa liikkuu pakanallisten\nesi-isiemme haudoilla, kysyy tuolta \"tietäjältä ijänikuiselta\"\nturhaan: \"vartija, mitä yö kuluu.\" Ainoa vastaus, jonka hän saa, on\nrunon etäinen, eksyttävä kaiku. -- -- --\n\nKatso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin\npystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa:\n\"vartija, mitä yö kuluu?\" Sille vastataan: Jesus Kristus on \"maailman\nvalkeus\". Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen\ntotuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se\nhaparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat\numpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen.\n\"Vartija, mitä yö kuluu?\" kysyy huoaten kristitty Suomi, kun\nmurtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat\nuhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon.\nEpätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen\nSiionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat\npaimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen\npohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu\nkoittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää\nvalevaloa siihen liittyy! -- Legendat valehtelivat, luulousko eksyi\neksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat\n\"rauha, rauha\", vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava\nvalonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä\ntäällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: \"vartija, mitä\nyö kuluu?\"; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin\nlöytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille\ntotuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran\npuoleen, joka todistaa: \"avukses huuda minua hädässäsi, niin minä\ntahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.\"\n\nHerran käden kurittamana ja Hänen valmistavan armonsa opettamana\nastui Suomen kansa vihdoin uuden ajan kynnykselle. Lutherin valtaava\nherätyssaarna kaikui Euroopassa, vaatien kristikuntaa parannukseen ja\nuskoon. Pieni, koetuksen koulussa kasvatettu Suomen kansa oli yksi\nniitä, joille tämä saarna ei turhaan kaikunut. Uskonpuhdistuksen\nuudistava voima pääsi vaikuttamaan Suomalaisten sydämmissä.\nLukemattomat eksytykset poistuivat esi-isiemme katsantotavasta,\nmonet ennakkoluulot haihtuivat, ja suuremmalla luottamuksella kuin\nkonsanaan ennen kysyi Suomi: \"vartija, mitä yö kuluu?\" Se sai\nluotettavampia vastauksia kuin milloinkaan ennen, ja suuri oli sen\nilo, kun tuo jalo vartija, jonka nimi on lähtemättömästi piirretty\naikakirjoihimme, antoi sille Jumalan erehtymättömän sanan kansan\nomalla kielellä, kehottaen sitä itse, erehtyvien ihmisten sanoihin\nehdottomasti luottamatta, etsimään vastausta tuohon painavaan,\nmonesti turhaan kertomaansa kysymykseen. Ja vastaus kuului: \"meillä\non vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin\notatte niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, kunnes päivä\nvalkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne.\" Ja tämän sanan\nvalossa kirkastui jokaiselle ajattelevalle, Jumalan valtakuntaa\netsivälle isänmaanystävälle Suomen kansan päätehtävä. Se oli kutsuttu\nottamaan osaa totuuden suureen taisteluun pimeyden varjovaltoja\nvastaan. Senkin heikot voimat olivat käytettävät Jumalan valtakunnan\nkunniaksi, senkin halveksittu kieli oli \"julistava Jumalan\nihmeellisiä tekoja.\" Oliko se kestävä taistelussa, oliko se oppiva\npalvelemaan Herraa, kiittämään ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä?\n\nPimeä oli vielä Suomessa, ja oudolta, sanomattoman vaikealta tuntui\nmonesti Herran kuljetus. Siellä täällä säteili valoa, mutta väleen\nse sammui jälleen. \"Vartija mitä kuluu yö?\" Vartija sanoi: \"kun aamu\ntulee, niin vielä yö on; jos te vielä kysytte, niin teidän pitää\nvielä sitten palajaman ja taas kysymän\". Kuni pieni alus riehuvissa\naalloissa taistelee Suomen kansan usko Jumalaan ajan myrskyisällä\nmerellä. Kustaa Vaasan perilliset kamppailevat keskenään kruunusta,\nja Suomi on monesti tämän ankaran taistelun näyttämönä. Jesuiittain\nsalavehkeet, mahtavien ja vallanhimoisten herrojen sorto, alituiset\nsodat Venäjää vastaan, nälkävuodet ja muut onnettomuudet -- ken ne\nkaikki luettelee! -- ovat syöstä epätoivoon rohkeimmankin toiveet\nSuomen tulevaisuudesta.\n\nKeski-ajan pimeinä vuosisatoina, joina väki valta sääti lakeja\nkansoille, oli Suomessa päässyt voitolle se kirkko, jonka\nhelmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Kun sitten vihdoin uusi\naika koitti, sai kansamme aarteista kalliimman: Jumalan sanan\nomalla kielellään, vaan toivottoman pimeältä näytti jälleen\ntulevaisuus, kun Juhana kuninkaan hankkeet saada suomalaisia\nuudestaan taipumaan katolilaisuuteen näyttivät menestyvän. Oliko\nSuomi menettänyt oikeutensa tehdä työtä Herran viljavainiolla,\neikö päässytkään Jumalan valtakunta, joka on \"vanhurskaus, ilo ja\nrauha Pyhässä Hengessä\" lähestymään sen hurmeisia rantoja? Oliko\nSuomalaisten kiitossävel puuttuva protestantisen kristikunnan yhä\ntäysi-äänisemmäksi kasvavasta Jumalan ylistyksestä? \"Vartija, mitä\nyö kuluu?\" Nuijasodan verisestä melskeestä ei kuulu vastausta\ntuohon painavaan kysymykseen -- ei tiedä yksikään valtiomies sanoa,\nonko Suomi kestävä niitä kovia iskuja, joita se yhä vaikeimmiksi\nkäyneissä valtiollisissa olosuhteissaan kaikkialta saa. Mutta yön\npimeässä kaikuu kuitenkin, jos kohta hyvin heikkona, Suomen kansan\nylistyssävel sen omalla kielellä. Ensimmäinen suomalainen virsikirja\nvalmistui juuri näinä koetuksen vuosina todistukseksi, ettei Herra\nvieläkään ollut hyljännyt pientä laumaansa täällä pohjan perillä. Hän\nesti Suomen perikadon, kukisti valheen juonet ja löi sortajat maahan.\nLutherilainen uskonto pääsi voitolle, ja kärsimisten puhdistamana\nastui Suomi 17 vuosisadan vaiherikasta aikaa kokemaan.\n\nOmantunnon-vapauden painava kysymys on ratkaistava kristikunnassa.\nEuroopan sydänmaissa riehuu taistelu, vaan sinne on saapunut\nsotajoukkoja etäisestä pohjolastakin. Ruotsin suurin kuningas,\nKustaa II Adolf, johtaa protestantein yhteisiä sotavoimia. Hänen\nsotajoukkonsa eturivissä vuodattavat Suomalaiset verensä taistelussa\npimeyden varjovaltaa vastaan. Lähtemättömästi on kertomus tästä\nesi-isiemme jalosta taistelusta piirretty historian lehdille: vielä\ntänä päivänä muistetaan sitä kunnioituksella koko protestantisessa\nmaailmassa. Mutta köyhää on maailman kunnioitus, itsekkäistä sen\nkiitos, petollista sen turva! Jos isänmaamme tulevaisuus olisi\ntuommoisista tukeista riippunut, olisi sen perikato ollut varma.\nSuuret kansat jakoivat voiton saaliin. Suomi jäi yhtä köyhäksi\nkuin ennenkin. -- -- Kun Bernhard Weimarista Lützenin tantereella\nvaati kaatuneen sankarikuninkaan sotajoukkoa kostamaan hänen\nkuolemaansa, piti hän puheen, mainiten nimeltä ne kansat, joiden\nedustajia sotajoukon riveissä löytyi, eikä unohtanut hän silloin,\nratkaisevan vaaran hetkenä, Suomen kansan nimeä. \"Ruotsalaiset,\nSuomalaiset ja Saksalaiset! Teidän, meidän ja totuuden puolustaja\non kaatunut\" - niin alotti hän puheensa. Muissakin tilaisuuksissa\nkuului jo 30-vuotisen sodan aikana Suomalaisten nimi, käytettynä\neri kansan nimenä. Tuo lupasi Suomelle kansallista tulevaisuutta ja\nhistoriallista mainetta. Joko koittaa päivä tälle köyhälle maalle,\njoka kautta vuosisatojen on taistellut perikadon partailla, huokaeli\nSuomi. Mutta lupaus oli ihmisten lupausta, ja maine tuo, josta\nisänmaamme, vuodattaen verta lukemattomista haavoista, hetken unta\nnäki, oli tämän maailman pettävää kunniaa. Herra oli Suomen kansan\nomakseen valinnut, ja Hänen todistuksensa kuului: \"minun ajatukseni\nei ole teidän ajatuksenne, ja minun tieni ei ole teidän tienne.\"\nYhä selvemmin alkaa Suomen historiassa näkyä Jumalan käsialaa\nvaroitukseksi, nuhteeksi, tuomioksi, lohdutukseksi ja horjumattomaksi\ntoivoksi koetuksen koulussa kasvatettujen esi-isien lapsille.\nKansamme tulevaisuus oli varma, sen kansallisuus ja omatakeinen\nkristillinen sivistys oli hyvässä turvassa, sillä Herra oli sen linna\n-- mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona, oli, että\nSuomi, tyytyen Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, yhä\nparemmin oppisi käsittämään ja noudattamaan Hänen tahtoansa. Samassa\nmäärässä kuin se olisi altis siihen, kelpaisi se edustamaan Hänen\nvaltakuntaansa maan päällä. Joka nöyrtyy Herran väkevän käden alle,\nsen Hän korottaa -- ylpeä joutuu häpeään. Suomalaiset olivat Saksassa\nnähneet protestantisuuden jaloimman sankarin polvilla rukoilevan apua\nsotajoukkojen Jumalalta -- ja voittavan; he olivat kuulleet mahtavain\nkatolisten hurjat kerskaukset ja nähneet heidän sortuvan taistelussa.\nOliko kokemus tuo säilyvä kansamme muistossa?\n\nVielä riehui Saksassa 30:nen vuotinen sota, kun Suomalaisille\nvihdoin tarjottiin tilaisuutta harjoittaa tieteellisiä opintoja\nheidän omassa maassa. Turun yliopisto perustettiin. Se lupasi\nkansallemme virittää valoa pimeässä. \"Vartija, mitä yö kuluu?\" Eikö\ntuo ole koittavan aamun enteitä? Eikö se turvaa Suomen kansallista\ntulevaisuutta, vai onko tämäkin lupaus pettävää kangastusta vain?\nLuulojenko vallassa on Suomen kansa, riemutessaan yliopistonsa\nvihkiäisissä? Ei. Jumalan käsi tarjoo sille tuon kalliin lahjan,\nHänen kaikkiviisas neuvonsa kutsuu Suomen asukkaita sivistyneen\nkansan oikeuksia nauttimaan. Mutta ei Hän näitä oikeuksia tarjoo\nviljeltäviksi ihmisten lihallisen, synnin turmeleman mielen mukaan.\nHän itse tahtoo määrätä Suomen sivistyksen suunnan ja laadun. Miten\nhämärä on \"Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan\" etsivien\noppineiden käsitys sivistyksen suhteesta Herran sanaan, kuinka\npintapuolisesti, käsittävät hurskaatkin vielä Jesuksen painavat\nsanat: \"minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta!\" Ajan rientävät\nhetket, tämän maailman vaihtelevat ilmiöt, ihmiselämän pyrinnöt ja\nriennot -- kaikki on arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Vaan tämä\nsana viittaa kaikkialla näkyväisistä näkymättömiin, katoavaisista\nkatoamattomiin, maallisista taivaallisiin. Kaikki tiede, kaikki\nsivistys on oikeutettua ainoastaan niihin määrin, kuin se kehittyy\ntällä pyhän raamatun sanan viitottamalla tiellä. Jos se ei pyrikään\nylöspäin, vaan ihmisneron pettämänä hylkää sen käden, joka tarjoutuu\nsitä kohti täydellisyyttä ohjaamaan, niin se eksymistään eksyy,\nkunnes kypsyy vanhurskaan Jumalan tuomiolle. Jumalan pelko on kaiken\ntosi sivistyksen juuri ja latva. Se kansa, joka tämän totuuden\nkäsittää ja sen mukaan kehittyy, on kutsuttu toimittamaan suuria\nHänen valtakuntansa palveluksessa maan päällä. Joka sen unohtaa,\non tuomittu perikatoon, miten mainehikkaalta ja sivistyneeltä se\nsitten maailman silmissä näyttäneekään. Samoin kuin yksilöä, vaatii\nJumala jokaista kansaakin, jonka Hän kutsuu pimeydestä ihmeelliseen\nvaloonsa, toimimaan ijankaikkisuus silmämääränä. Löytyy ainoastaan\nyksi katoamaton valtakunta: Jesuksen Kristuksen valtakunta. Se\nkansa, joka, pyrkien mielivaltansa määräämään itsenäisyyteen ja\nsynnin vapauteen, sen turvista luopuu, se häviää, kukistuu ennen\npitkää. Sen tulevaisuutta ei turvaa aineellinen rikkaus, ei suuri\nvalta, ei kansallinen itsetietoisuus, ei kehittynyt sivistys -- ei\nmikään voima: se on kuoleman oma. Historia on täynnä tätä totuutta\ntodistavia Jumalan tuomioita. Monesti viipyivät ne kauan, moni\nHerrasta luopunut kansa kerskasi vuosisatoja voitoistaan, voimastaan,\nmutta sen perikato joutui joutumistaan, kunnes aikakirjat eivät\nsiitä enää mitään kertoneet. Valevalon häikäsemänä, ei se pelännyt\npimeyttä, ei enää kysynytkään: \"Vartija, mitä yö kuluu?\" Sen\njumalattomuus kaivoi sille haudan todistukseksi, \"ettei Jumala anna\nitseään pilkata\".\n\nOlemme viitanneet Turun yliopistoon ja siihen käänteesen, jonka sen\nperustaminen sai aikaan kansamme kehkeytymisessä. Maamme aineellinen\nköyhyys, sen syrjäinen, kahden mahtavan valtakunnan välinen asema,\nsen kansan omituinen, vakaa ja suruvoittoinen luonne, joka jo\nmuinaisuuden pimeässä neuvoi sitä kunnioittamaan viisautta aarteista\nkalliimpana -- kaikki kehotti sitä etsimään niitä \"tavaroita, joita\nei koi raiskaa eikä varkaat varasta.\" Se oli kutsuttu edistämään\nJumalan valtakuntaa, taistelemaan totuuden puolesta niillä voimilla,\njotka se Herralta oli saanut, sen armon turvissa, jonka Hän nöyrille\nantaa. Voidaksensa täyttää tätä korkeaa tehtävää, tuli sen oppia yhä\ntarkemmin erottamaan Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa,\nkuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Eikä saavuteta tätä taitoa\nkuin itsensäkieltämisen ja Herran pelvon tiellä. Oliko Suomen kansa\nlöytävä elämän tien ja oppiva sitä vaeltamaan? \"Se tie on kaita ja\nportti ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.\"\nEksytyksen sumut ja synnin varjot salaavat siltä vielä tämän maailman\nlukemattomat vaarat; yön kuutamossa näyttävät monet ilmiöt, joita\nei kukaan päivän kirkkaassa valossa enää ihaile, niin omituisen\nviehättäviltä. \"Vartija, mitä yö kuluu?\"\n\nLutherilaisen kirkon turvissa alkoi Suomi työskennellä henkisen\nelämän laajalla viljavainiolla. Työ oli vaikeaa ja hitaasti se\nedistyi. Esi-isiemme raaka, sodan veriseen leikkiin harjaantunut\nvoima ei helposti taivu kristillisen sivistyksen kuuliaisuuteen.\nMutta viljelyksen voitot alkavat kuitenkin näkyä kaikilla\naloilla. Kouluja perustetaan, lukutaito pääsee yleisemmäksi,\nkaupunkeja syntyy, kauppa ja teollisuus virkistyvät, raa'at tavat\nmuuttuvat ainakin jossain määrin hienommiksi. Ken ei ole altis\niloitsemaan, nähdessään sivistyksen heikon taimen juurtuvan kylmässä\nisänmaassamme? Ja kuitenkin -- onpa tässä surunkin aihetta! Tuo\npainava kysymys: onko Suomen kansasta tuleva kristitty kansa sanan\noikeassa merkityksessä, onko se kehittyvä yhä kelvollisemmaksi\ntyöntekijäksi Herran viinimäessä, esiintyy esiintymistään\naikakirjojemme lehdillä jokaisen ajattelevan, Jumalan valtakuntaa ja\nHänen vanhurskauttaan etsivän isänmaanystävän luettavana. Varoittavan\npainava kysymys tuo! Ei siinä kylliksi, että lutherilainen uskonto\nulkonaisesti on turvattu, että puhdasta, p. raamatun mukaista oppia\nsaarnataan kansalle. Tuo on vain Jumalan valtakunnan lähestymisen\nensimmäinen ehto, vaan tämän valtakunnan todellinen tuleminen\nedellyttää paljo enemmän. Kristinusko on ennen kaikkea _uusi elämä_.\nOnko _elämä_ koittava Suomen kansalle? Joka pelkkään tietoon turvaa,\nhaparoitsee vielä pimeässä. Se usko, jonka kulmakivenä on kuollut\npuhdasoppisuus, rakentaa sannalle. -- -- Herran Hengen valaisemana\nja Hänen voimansa tukemana oli Luther toimittanut uskonpuhdistuksen\nsuuren työn. Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle oli tuo jalo\nhuone rakennettu virittämään valoa kansoille. Kirkkaina loistivat\nsiellä \"kynttilät,\" nuo Herran antamat, totuuden taistelussa\nkasvatetut opettajat, ja lukemattomat eksyneet löysivät siellä\nelämän tien. Jota kovempi ahdinko oli, sitä hartaammin siellä\nrukoiltiin, jota nähtävämpi vaara, sitä likempänä Herra. Ei ollut\naika nukkua, voimallisten vihollisten uhatessa: rukouksissa\nvalvottiin, yhtynein voimin -- ne saatiin Herralta -- pidettiin\nhuolta siitä, ettei valo temppelissä päässyt sammumaan. Mutta kun\ntuo suuri voitto oli voitettu, ja ulkonainen rauha saavutettu, alkoi\nsotajoukko antautua kerskaavan suruttomuuden valtaan. Rukouksissa\ntaisteleva tosi usko kävi yhä harvinaisemmaksi, tiedostaan ja\npuhdasoppisuudestaan kopeileva luulousko yhä yleisemmäksi. Menneiden\naikojen taisteluista puhuttiin paljo, esi-isien voitoista saneltiin,\nkun ei enää jatkettu totuuden taistelua eikä uusia voittoja voitettu.\nTurvattuna, mahtavana seisoi uskonpuhdistuksen rakentama \"Jumalan\nmaja ihmisten keskellä;\" sielunvihollinen ei enää yrittänytkään\nväkivaltaisella rynnäköllä sitä valloittaa, mutta hän tuli salaa\nyöllä sen kynttiläjalkoja siirtämään pois. Ja taitavasti, niinkuin\naina, hän menetteli. Jotta ihmiset eivät huomaisi hänen tekojaan\neivätkä alkaisi valittaa: \"pimeys on meidän saavuttanut,\" sytytti\nhän valevaloa kynttiläjalkojen autioiksi jääneille sijoille, kehui\nsuruttomien uskoa, -- lohdutti, nukutti!\n\nMuistuttaen ortodoksismin varjopuolista, emme suinkaan saa sen\nhyviä hedelmiä halveksien tuomita. Silloin vakaantui lutherilainen\ntunnustus, tiede oppi kunnioittamaan kirkkoa äitinään, perhe,\nyhteiskunta, valtio nöyrtyivät noudattamaan uskonnon vaatimuksia,\ntunnustuskirjat rakensivat salpoja lahkolaisuuden mielivallalle,\nvaatien raittiutta, järjestystä, vakavuutta. Etenkin häirityn,\nalituisten sotien hävittämän Suomen sivistystyölle oli tämä\narvaamattoman suuresta merkityksestä. Kaiken inhimillisen turmeluksen\nuhallakin näemme näissäkin vaiheissa armon Jumalan käden. Mutta\nelämän Henki poistui poistumistaan kristikunnasta, kuoleman yö\nloi varjonsa kaikkialle. Jos joku siellä täällä vielä epäillen\nkyseli: \"vartija, mitä yö kuluu?\" ja jos muutamat valveilla\nolevat vartijat saarnasivatkin parannusta ja puhuivat varottavia\nsanoja \"puhdasoppisuuden aikakauden\" suruttomalle kansalle, niin\noli tuo muka \"lain orjuutta\", \"kerettiläisyyttä\", jota jokaisen\n\"oikeauskoisen\" mitä huolellisimmin tulisi karttaa. Että \"taivaan\nvaltakunta kärsi väkivaltaa\" uskonpuhdistuksen emämaissakin, todistaa\nmuiden kera Juhana Arndtin elämäkerta. Hänen täytyi paljon kärsiä\ntotuuden puolesta: uskonpuhdistuksen kirkko oli yksissä valtion ja\nsivistyneitten kanssa solminut liiton tuommoista, kristikunnan unta\nhäiritsevää saarnaa vastaan!\n\nSamankaltaisiksi kuin muualla muuttuivat ortodoksismin aikakaudella\nSuomenkin kirkon olot. Ja kirkon tilasta riippui kansamme\ntulevaisuus. \"Vartija, mitä yö kuluu?\" kysyttiin täälläkin vielä,\nvaan useimmat vartijat vastasivat: \"rauha, rauha\", ja ne, jotka\npuhuivat muuta, joutuivat epäluulon ja sorron alaisiksi. Suomi\nkehittyy, monet epäkohdat poistetaan sen yhteiskunnallisista\noloista, varallisuus karttuu, sivistys edistyy -- mutta pimeämpi\nkuin konsanaan ennen on tulevaisuuden taivas. Ja ennenkuin 17\nvuosisata kuluu umpeen, näkyy yön pimeässä Jumalan kostava käsi. Hän\nlyö vanhurskaudessa, ja lyö kovasti. Nälkävuodet, jonka vertaisia\nleivän puutteesen harjaantunut kansamme ei milloinkaan ole kokenut,\nkysyvät sen voimia toivottomuuteen asti -- ja kuoleman enkeli iskee\nHerran käskystä armottoman kovaan sen harvalukuisiin riveihin. Tuskin\nalkaa Suomi vähän tointua näistä kärsimisistä, ennenkuin \"ison\nvihan\" kauhut kätkee sen tulevaisuuden vielä synkemmän epätoivon\npimeään. Joka ei usko Jumalaan, hän ei voi selittää, kuinka kansamme\nkukistumatta kesti nuo äärettömät koetukset, joiden alaisena se 18\nvuosisadan alussa oli. Se on historiallinen arvoitus, johon tämän\nmaailman viisaat, eivät keksi selitystä.\n\nOi, että oppisimme Jumalan sanan valossa lukemaan Suomen kansan\nmerkillistä historiaa! Kirkastumistaan silloin meille kirkastuisivat\nHerran viisaat neuvot armaan isänmaamme tulevaisuudesta. Me oppisimme\nepäilemään itseämme ja luottamaan Häneen, joka vanhurskaudessa\nmonesti löi, vaan ei milloinkaan hyljännyt tätä köyhää kansaa, jonka\nhuulilta vielä näiden viimmeisten aikojen syysmyrskyissä Herran\nkunnian kiitos ja ylistys on kaikuva puhtaampana ja todellisempana\nkuin ennen, jos vain nöyrrymme Hänen edessänsä, teemme parannusta\nja annamme sijaa Hänen käsittämättömälle armolleen. Suuri tehtävä\ntuo! Oudoksuisimmeko että Hän meitä siihen valmistaa koetusten ja\nkärsimisten koulussa? Joka epäilee, hän tutkikoon Jumalan sanan\nvalossa kansamme vaiheita menneinä aikoina. Niistä tässä vielä\nsananen.\n\nTyöläästi tointui Suomen kansa \"ison vihan\" iskemistä vammoista,\nmutta se tointui kuitenkin. Kuoleman esikartanoista palautti\nHerra sen elävien joukkoon ihmeitä tekevän armonsa kiitokseksi ja\nylistykseksi. Hän vuodatti lohdutuksen öljyä sen syviin haavoihin,\nloi siihen uutta elinvoimaa, kehottaen sitä uuteen työhön ja uuteen\ntaisteluun totuuden puolesta. Jo pilkotti jälleen toivon tähti\npilvien lomasta Suomen tulevaisuuden taivaalla. Se ei valehdellut:\ntotuuden Jumala itse oli sen sytyttänyt poistamaan epätoivon\npimeän esi-isiemme sydämmistä. Oliko Suomi nyt muistava, että\nJumala on pyhä, vanhurskas, oliko se paremmin kuin ennen kiittävä\nHänen käsittämätöntä armoaan? \"Vartija, mitä yö kuluu?\" --\"Yö on\nmennyt, nyt on kirkas päivä\" huutaa kerskaten \"valistusaikakauden\"\nkevytmielinen sukukunta, ja tuon jumalattoman huudon kaiku kuuluu\nsiellä täällä Suomessakin, ennustaen uusia vanhurskaan Jumalan\nsallimia kärsimisiä isänmaallemme ja sen kansalle. Jälleen\nhävittävät sodat toukojamme ja vasta elpynyttä sivistystämme, kun\nviholliset hyökkäävät maahan, ja hallitus häälyy sinne tänne omaa\netuansa valvovien puolueitten orjana. Levoton on aika, ihmiset\nalkavat aavistaa, että ratkaiseva hetki on tulossa. Ja se joutuu\ntämä hetki vanhurskaan Jumalan hetkenä: etäältä kuuluu jo Ranskan\nvallankumouksen ja Napoleonin sotien myrsky! Mutta ennenkuin\nisku kohtaa Suomea, valmistaa Hän, joka ohjaa kansojen vaiheet,\nesi-isiämme sitä vastaanottamaan. Ihmeellisesti edistyi isänmaamme\n18 vuosisadan vaiheissa, vaikka ne monesti tuntuivat sille hyvin\nvaikeilta. Se ei ole sattumusta vain, kuten maailma väittää, että\nPorthan juuri siihen aikaan esiintyy herättämään Suomalaisten\nkansallisuudentunnetta ja että isänmaallinen sivistystyö silloin\nalkaa kyntää vakojaan henkisen elämämme viljavainioon. Sitä auraa\nei ennen oltu käytetty, ja sentähden oli maa niin viljelemätöntä.\nHerra, joka oli kutsunut Suomen kansan valtakuntansa palvelukseen,\nantoi sen löytää tämän aseen, jotta se sitä käyttäisi Hänen\nkunniakseen. -- -- Ja ennen kaikkea ei se ole \"sattumusta\" vain,\nettä juuri näihin aikoihin Jumalan valtakunta lähestyy isänmaatamme\nvoimallisemmin kuin milloinkaan ennen. Suomen suuri herännäisyyden\naika on tulossa: sen enteet ovat nähtävinä jo 18 vuosisadan\nvaiheissa. Tämän pohjoisen Siionin särjetyiltä muureilta alkaa kuulua\nheränneitten paimenten, totuuden Hengen tukema parannussaarna,\nja Helluntaipäivän ihmeestä puhutaan Savon erämaissa. _Herra_\nhallitsee, Hän armahtaa, auttaa! -- -- Isku kohtaa Suomea. Se\nkatkasee tuon 700 vuotta kestäneen Suomen ja Ruotsin välisen liiton.\nLukemattomat sydämmet särkyvät, kun epätoivoon synkkään peittyy\nisänmaan tulevaisuus. \"Vartija, mitä yö kuluu?\"--Vaienneet ovat\nvartijain äänet, kaatuneet sankarit! Rohkeimmankin toivo raukeaa.\nMutta armon Jumala varjelee tuota orvoksi jäänyttä, vieraan herran\npalvelukseen joutunutta köyhää Suomen kansaa. Se ei sorrukaan orjan\nasemaan: jalo ruhtinas lupaa sille tulevaisuuden, ja kuningasten\nkuningas siunaa tämän lupauksen. Vaan kolkon oudolta näyttää vielä\nkauan. Epäillen, peläten astuu Suomi tulevaisuutta kohti. -- Jalot\nisänmaanystävät puhuvat kehottavia sanoja, Kalevalan runot kootaan,\nRunebergin kannel soi, Suomen kansallisuudentunne herää uuteen eloon\nja taivas kirkastuu vähitellen. Kuluu muutamia vuosia, ja isänmaamme\ntulevaisuus näyttää paljoa onnellisemmalta kuin milloinkaan ennen.\nNuo jalot kansalaisetko, jotka tuona tärkeänä käänteen aikana\nuhrasivat voimansa isänmaan palveluksessa, Suomen kansan oma\nmurtumaton voimako -- nekö pelastivat Suomen perikadosta? Siihen\ntapaan puhuu monesti nykyinen, Jumalasta luopunut sukupolvi, vaan\ntämä puhe on pettävää ja vaarallista: se kokoo yhä synkempiä pilviä\nisänmaamme taivaalle. Jos Jumalan sanan valossa tutkimme kansamme\nvaiheita, saamme toisen vastauksen tähän painavaan kysymykseen. Ja\ntämä vastaus kuuluu: esi-isiemme suuri, uskollinen Jumala armahti\ntätä kansaa, sillä se heräsi synnin unesta ja sen huulilta alkoi\nkuulua särjettyjen sydänten kiitos ja ylistys. Kertomus Suomen\nherännäisyydestä on kauniin lehti kansamme historiassa. Se luo\nihmeellistä valoa menneiden aikojen vaiheisin, ylönluonnollisen\ntoivon säteitä isänmaamme tulevaisuuteen silloinkin, kun tämä\ntulevaisuus kätkeytyy epätoivon pimeään. Kysymys on vain siinä,\nkäsitämmekö, tahi oikeammin, tahdommeko käsittää tämän merkillisen\nlehden pyhiä totuuksia. Harvan, tuskin minkään kansan kirkkohistoria\ntietää uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen kertoa niin valtaavan\nsuuresta uskonnollisesta liikkeestä, kuin Suomen herännäisyys oli.\nPyhän Hengen tuuli liikutti silloin miltei jokaista taloa ja mökkiä\nkoko maassa, tuo voimallinen herätyshuuto: \"tehkäät parannus, sillä\ntaivaan valtakunta on lähestynyt\" kaikui pohjasta etelään, idästä\nlänteen, vaatien Suomen kansaa päättämään, tahtoiko se ehdottomasti\nantautua sen Herran omaksi, joka sen vaiheita kautta vuosisatojen\noli vanhurskaudessa ja armossa ohjannut, vai toista herraa\npalvella. Harvat olivat ne, joihin tämä herätyshuuto ei jollain\ntavoin koskenut. -- -- Ei ole totuuden vakaa saarna, joka ketään\nsäälimättä paljastaa maailman turhuuden ja synnin, vielä milloinkaan\niskenyt ihmisten sydämmiin, herättämättä vastustusta, vihaa, ja\ntämän kohtalon alaiseksi joutui se kyllä Suomessakin. Mutta kaiken\ninhimillisen turmeluksen uhallakin heräsivät silloin lukemattomat\nsynnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. He\nantautuivat taisteluun sen valtakunnan puolesta, jonka perustukset\neivät konsanaan horju. Sen edistäminen ja levittäminen Suomessa\noli heidän isänmaanrakkautensa ydin ja voima. Ja tämä voima oli\nkukistamaton, sillä se oli totuuden, oli Herran voima. Tyytyen\nJesuksen todistukseen \"maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat\nhyvässä turvassa minä voitin maailman\" loi Suomen herännyt kansa\nvakaan katseen tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se omia voimiaan\nepäili, ei ollut sillä syytä epäillä Herraa. \"Kun se oli heikko, niin\noli se väkevä.\"\n\n\"Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin\nkaikki nämä teille annetaan.\" Näin kuuluu Herran lupaus. Se lupaus\npysyy. Kuningasten Kuningas ei ole milloinkaan hallitsijavalaansa\nrikkonut. Tämän horjumattoman totuuden sai Suomikin kokea.\nTodistuksena on isänmaamme ennen aavistamaton edistys viimmekuluneina\nvuosikymmeninä. Tästä tietää jokainen sivistynyt Suomen mies ja\nnainen paljon kertoa, vaan onko jokainen heistä myöskin altis\nraamatun hengessä tunnustamaan: \"Herralta on tämä tullut ja on\nihmeellistä meidän silmiemme edessä?\" Myöntävä vastaus olisi totuuden\nja Jumalan pilkkaa. Yhä harvemmalta Herra enää kunnian sai onnen ja\nmyötäkäymisen päivinä. Tuo vakaa parannussaarna alkoi vähitellen\nlannistua, kun nuo suuret johtajat olivat muuttaneet \"Herran lepoon\"\neivätkä lapset enää vaeltaneet \"isien säädyissä.\" Unelmain valtaan\nantautui Suomi, laskien voittojaan tämän maailman pettävän laskutavan\nmukaan ja kuvaten tulevaisuuttansa jos kuinka toivorikkaaksi. Ei\nJumalan valtakunnan tuleminen enää ollut sen pääpyrintönä, ei enää\nkysytty: \"Vartija, mitä yö kuluu?\" Kevytmielisen lapsen tavoin\nunohti nuori Suomi isien vakaat varoitukset ja tuhlasi maailman\npalveluksessa heiltä saadun kalliin perinnön. Mieltyen itseensä ja\nomasta voimastaan kerskaten, unohti se tuon peruuttamattoman ehdon,\njosta neljännen käskyn siunaus riippuu. Vanhurskaan Jumalan sallimat\nkatovuodet hillitsivät kyllä hetkeksi sen syntistä riemua, mutta kun\nkoetuksen aika oli ohitse, antautui se törkeämpään jumalanpilkkaan\nkuin konsanaan ennen. Lyöden tuuleen ne varoittavat äänet, jotka,\nkuuliaisina totuuden Hengelle, vielä siellä täällä todistivat\n\"synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta,\" ei se enää pelännyt Jumalan\nvihaa, vaan kokosi syntiä synnille. Onko esi-isien armollinen\nJumala jättävä luopuneet lapset eksytyksen pimeään? Onko Hän ottava\nvaltakuntansa meiltä pois ja antava sen muille, joilta Hän saa\nparemman hedelmän? \"Vartija, mitä kuluu yö\" kuu kevytmielisimmänkin\ntäytyy myöntää, että synkät pilvet jälleen peittävät tulevaisuutemme\ntaivaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nRukoillen apua Herralta, olen tämän talvisen yön pimeässä siitä\nsanasta, joka on \"meidän jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän\ntiellämme,\" etsinyt vastausta tuohon painavaan kysymykseen: \"vartija,\nmitä yö kuluu?\" Paljon tätä nykyä Suomen oloista sanellaan ja\nkirjoitetaan, ja hyvin tiedän, etteivät minun heikot sanani ansaitse\npäästä kauas kuulumaan. Rohkenen kuitenkin ne julkaista, koska niillä\nen muuta tarkoita, kuin kehottaa jokaista isänmaanystävää, joka\nnäinä koetuksien aikoina on altis turvaamaan esi-isien uskolliseen\nJumalaan, Häneltä ainoalta etsimään apua armaalle isänmaallemme.\nEi Hän meitä vielä ole hyljännyt, vaikka Hän meiltä armonsa\nvanhurskaudessa salaa. Todistuksia ei puutu, vaikka pimeä on synnin\nyö. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tämmöisen todistuksen, joka\nteki syvän vaikutuksen etenkin meihin Pohjois-Suomen asukkaisin,\nvaatien meitä kiittämään ja ylistämään Herraa. Joka oli tilaisuudessa\nomin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan Kuopion hiippakunnan\npapiston esiintymistä sen kokouksessa Oulussa viimme Syyskuussa,\nhänen täytyi ajatella: Jumala on meille vielä armollinen! En\nmainitse nimiä, sillä en tarkoita ihmisten kunniaa, vaan Herran.\nAjatellessamme esi-isien taistelua totuuden puolesta, ja etenkin\nmuistellessamme tuota suurta herännäisyyden aikaa, on meillä kyllä\nsyytä valittaa: \"auta Herra, sillä pyhät ovat vähentyneet ja\nuskolliset ovat harvat ihmisten lasten seassa,\" mutta Herra ei ole\nvähentynyt, \"Hänen armonsa on joka aamu uusi.\" Tämän kirjoittaja\nei omasta kokemuksesta tiedä todistaa, millainen tuo Herran armon\nihmeellinen aika, jota hän tarkoittaa, oli; hän on vain täällä\npohjan perillä katsellut noita sen isänmaan peltoon kyntämiä syviä\nvakoja. Niiden ääressä -- ne eivät ole vielä kasvaneet aivan umpeen!\n-- ja lähellä noiden jalojen, Pyhän Hengen valaisemien opettajien\nhautoja, syttyy sammuvakin toivo uudelleen! Viitaten Herran armoon\nisänmaatamme kohtaan menneinä aikoina ja Hänen horjumattomiin\nlupauksiinsa, uskallan julkaista nämä rivit. Armon Jumala suokoon\nniille siunauksensa!\n\n\n\n\n\"Luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä\noikeudelle kanssas?\"\n\nJob. k. 22: 4.\n\n\nYlpeys on turmeltuneen ihmisen perussynti. Sentähden ei kukaan\nluonnostaan ole altis kuulemaan semmoista puhetta, joka paljastaa\nhänen rikoksensa ja nuhtelee häntä synnistä. Jollei Jumalan Henki saa\nhäntä nöyryyttää, niin karttaa, vihaa hän jokaista, joka uskaltaa\nhänelle tuohon tapaan puhua. Hän kuuntelee kernaammin imartelijan\nhalpaa kiitosta, vaikka hän ylenkatsoo häntä ja tietää hänen\nvalehtelevan, kuin totuuden vakaita sanoja, jos nämä vain jollain\ntavoin loukkaavat hänen itserakkauttaan. Miten käsittämätön on synnin\nsyvyys! Ja semmoiset kuin yksityiset, ovat kansatkin. Kuinka monesti\non meidänkin isänmaan alttarilla suitsutettu ylpeyden epäjumalalle!\n-- Miten oudolta kuuluisi esim. noissa riemastuneissa laulu- ja\nsoittojuhlissa, joita Suomessa viimme aikoina on niin paljon\nvietetty, puhe tämmöinen: ei ole aika riemuten laulella, kun olemme\nsyntiä tehneet Herran edessä, tunnustakaamme itsemme syyllisiksi\nja vuodattakaamme katumuksen kyyneleitä? Miltei mielipuolena\npidettäisiin semmoista puhujaa, eikä hän saisi monta sanaa sanotuksi,\nennenkuin \"juhlavieraat\" kilvan hänen keskeyttäisivät. Miksi?\nSentähdenkö, että hän puhuisi perättömiä, viskaisi valheellisia\nsyytöksiä kuulijakuntansa silmiin? Ei, vaan sentähden, että hän\nlausuisi masentavan totuuden, jota ei ylpeys siedä kuulla. -- --\nKirkossa sopii vanhan tavan vuoksi joskus julki jumalattomankin\nhuulin tunnustaa: \"me olemme syntiä tehneet isäimme kanssa,\" vaan\nniin ajattelee suruton maailma -- ei semmoinen mieli saa häiritä\niloamme, kun isänmaan rakkaus saa sydämmemme sykkimään ja kanteleemme\nsoimaan. Ja mitä pahaa on Suomen kansa tehnyt, mitä syytä katumukseen\nsillä on? Katukoon se, joka on rikkonut. Suomi ei ole rikkonut!\n\nTähän tapaan ajattelevat tämän maailman suruttomat lapset. He ovat\nunohtaneet, että kansankin tila, sen pyrinnöt ja riennot ovat\narvosteltavat Jumalan, eikä ihmisten mielen mukaan. --\n\n\"-- Te tulette vihattavaksi kaikilta minun nimeni tähden\" ennusti\nristin Herra opetuslapsilleen. Kaikkina aikoina ovat nämä sanat\ntoteutuneet. Sentähden onkin tuo suolainen totuus outo vieras maan\npäällä. Koettaen puolustaa itseään jos millaisilla tekosyillä,\npukeutui kristittyjen saarna tuon tuostakin maailmaa miellyttävään\npukuun, jotta se ei herättäisi vihaa. Jos se riisui yltään tuon\nkirjavan puvun, joutui se aina sorron ja vainon alaiseksi. Mutta\nihmispelko poistaa jumalanpelon, ja se kansa, joka ei pelkää\nJumalaa, on suuressa vaarassa. Ken uskaltaa esiintyä todistamaan:\nSuomen kansaan tuo viittaus ei sovellu? Eikö meidän päinvastoin\ntäydy myöntää, että parannussaarna monessa paikoin on miltei\nkokonaan vaiennut, että maailman ystävyys ja ihmispelko on poistanut\njumalanpelon? Eikä koske tämä surkea totuus ainoastaan paimenviran\nedustajia: se soveltuu valitettavasti arveluttavan yleisesti\nsanankuulijoihinkin -- niihinkin, joille Jesus on rakas ja jotka\ntahtovat olla Hänen tosi opetuslapsiaan. Herramme vakuuttaa: \"joka\nminun tunnustaa ihmisten edessä, sen tunnustan myös minä minun Isäni\nedessä, joka on taivaissa, mutta joka minun kieltää ihmisten edessä,\nhänen minä myös kiellän Isäni edessä.\" Ken meistä rohkenee väittää\nnoudattaneensa tämän painavan kehotuksen? Ja kuitenkin siitä riippuu\nniin äärettömän paljo! Mutta kun \"suola näin on menettänyt makunsa,\"\nniin on meitä uhkaamassa Jumalan sanan ennustus. Se kuuluu: \"aika\non että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin\nmeistä alkaa, minkä lopun ne saavat, jotka eivät Jumalan evankeliumia\nusko?\" Niin -- millainen on loppu oleva? Totisesti: meillä on syytä\nvihdoinkin tehdä parannus, perinpohjainen parannus! -- -- --\n\n\"Kuka on Herra, jonka ääntä meidän kuulla tulee\", huutaa Faraon\ntapaan moni meidän aikanamme jo täällä Suomessakin, semminkin jos\nparannuksesta puhutaan. Nuo \"vapaat aatteet\", joiden turmiollinen\nvaikutus on nähtävänä kaikkialla kristikunnassa, ovat saaneet\nkannattajia täälläkin. Miltei yhtä turhaa on nimikristittyjen\nlukemattomalle joukolle puhua parannuksesta. He ovat \"autuaita\nJumalan lapsia,\" ei heille muka lakia saa saarnata. Täytyykö, asiain\nnäin ollen, raamatun vaatimuksen, että \"Kristuksen nimeen pitää\nsaarnattaman parannusta ja syntein anteeksi antamusta kaikissa\nkansoissa,\" mukaantua enemmistön katsantotavan mukaan? Onko ajanhenki\npakottava parannussaarnaajat vaikenemaan? Pieni on enää niiden luku,\njotka ihmisiä pelkäämättä uskaltavat saarnata parannusta niin, kuin\nHerran sana ja esimerkki sitä saarnaamaan vaativat. Ovatko nuo harvat\nkestävät taistelussaan ajanhenkeä vastaan vai onko heidänkin ääni\nvaikeneva? Jos niin kävisi, jos kaikki suola menettäisi makunsa,\nniin yhteiskunta mätänisi. Silloin toteuisi meille tuomioksi tämäkin\nHerran ennustus: \"missä raato on, siihen kotkat kokoontuvat.\" --\n\"Herra armahda meitä, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet!\"\n\nMutta jos ihmiset pelkäävätkin paljastaa maailman syntejä, niin\nlöytyy yksi, joka ei pelkää: Hän, josta kirjoitettu on: \"luuletkos\nettä Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle sinun\nkanssas?\" Ei Hän kysy, milloinka meillä on sovelias aika tulla Hänen\noikeutensa eteen, milloinka paraiten kestämme rangaistusta. Hän\nmäärää hetken, kysymättä neuvoa keneltäkään, säätää rangaistuksen,\nketään pelkäämättä. Ja mitä syytä meillä Suomalaisilla on olettaa,\nettä Hän tekisi poikkeuksen meidän suhteen? Eikö tuommoinen ajatus\npäinvastoin ole mieletön, kun kertomus Herran vanhurskaista\ntuomioista niin lähtemättömästi on piirretty historiamme lehdille?\nJos myötäkäymisen hetkinä olemme eksyneet tuohon tapaan ajattelemaan\nraskaana painaa tämä synti vanhurskaan Jumalan vaa'alla! -- niin\nälkäämme toki niihin määrin kevytmielisiä olko, että lyömme Hänen\nvaroituksensa tuuleen silloinkin, kun Hänen sallimuksestaan\ntulevaisuuden taivas on pilviin peittynyt eikä yksikään meistä tiedä,\nmilloinka se jälleen valkenee! Nöyrtykäämme Herran eteen! Sitä Hän\nmeiltä odottaa, sillä Hän on pyhä, vanhurskas. Jumalan tuomiot ovat\nluettavina koko ihmiskunnan historiassa. Ei yksikään kansa voinut\nniitä karttaa, ja ne, jotka eivät niistä taipuneet, joutuivat\nperikatoon. Ei Israelkaan, tuo Herran valittu kansa, saanut ylpeillen\nkerskata, ja kun eivät Kaikkivaltiaan rangaistukset saaneet sitä\nparannukseen nöyryttää, niin turmeluksen tulva hävitti lupauksen maan\nja viskasi sen paatuneet lapset vaahtona pakanamaailmaan. Auttakoon\nHerra Suomen kansaa parannusta tekemään, ennenkuin katumuksemme on\nmyöhäistä!\n\n            \"... jokainen suu\n      pitää tukittaman, ja kaiken\n    maailman pitää Jumalan edessä\n            vikapään oleman.\"\n\n              Room. 3: 19.\n\n\n\n\n\"Miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja\nahdistuksemme?\"\n\nPs. 44: 25.\n\n\nEi viihdy ilo nykyään Suomessa: alakuloisuus vallitsee kaikkialla.\nNykyinen ahdinko painaa leimansa iloisimmankin katseesen, vaatien\nkevytmielisintäkin hetken miettimään armaan isänmaan kohtaloa.\nKohoavatko ihmisten ajatukset vihdoinkin sen Herran puoleen, joka\nhallitsee kansojen, niinkuin jokaisen yksityisenkin vaiheet? Harvat\novat myötäkäymisen päivinä alttiit muistamaan kaikkien hyvien\nlahjojen antajaa, ja mitä etenkin niihin etuihin tulee, joita\nSuomi viimme aikoina on nauttinut, niin ei ole monikaan ihmetellen\najatellut: mitenkä köyhän Suomemme tulevaisuus noin toivorikkaana\nmeille hymyilee? Kerran kuulin lapsena kerrottavan J. W. Snellmanin\nvastanneen eräälle sanomalehtimiehelle, joka kerskaten oli sanellut\nniitä näitä isänmaamme \"luonnollisista oikeuksista.\" Hän kirjoitti:\n\"niin, luonnollisia kyllä ajattelemattoman mielestä: härkä, joka\nkäypi lihavalla apilas-laitumella ei ensinkään ihmettele, miten tuo\noivallinen apilas kasvaa.\" Itse asiaa en silloin ymmärtänyt, vaan\nselvään muistan, että ajattelin: \"härkä ei tiedä mitään Jumalasta,\njoka kasvun antaa.\" Tämä muisto lapsuudenajan onnellisilta päiviltä\njohtui äsken mieleeni, ajatellessani isänmaani nykyistä asemaa ja\nsovittaessani siihen salmistan sanat: \"älkäät olko niinkuin orhiit\nja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat\nsuuhun pantaman, ellei he lähene sinua.\" -- -- Niin -- siinä juuri on\nonnettomuutemme, että unohdamme Herran, kun meidän hyvin käy, pidämme\nHänen suuria armonlahjojaan ihan \"luonnollisina\". Me unohdamme,\nettä Herra, joka antoi, on myös oikeutettu ottamaan lahjansa meiltä\npois. Vaan armollinen on Hän meitä kohtaan silloinkin, kun Hän\npakottaa meitä toisin ajattelemaan. Nykyinen hetki on tuommoinen\nHerran pakottamisen hetki. Tunnustaako Suomi sen siksi, tunteeko\nse \"etsikkoaikansa?\" Kuuluuko huokaus \"miksis peität kasvos ja\nunohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme\" päivän touhinasta\nja yön hiljaisuudesta kansalaistemme sydämmistä? Tuo kevytmielinen\nnautintohimo, joka viimme aikoihin asti on ollut niin kekseliäs\naikaansaamaan uusia huvituksia, toisen toista pirteämmän, vaikka\nmaamme on köyhä ja menneiden aikojen opetukset, puhumattakaan\nJumalan sanan neuvoista ja varoituksista, kehottavat varovaisuuteen,\nvakavuuteen myötäkäymisenkin hetkinä, on kyllä vähän asettunut, vaan\nei ilmaise tämä vielä sitä parannusta, joka Herralle kelpaa. Kun\nesim. Suomen pääkaupunki, josta on todistettu, että se väkilukunsa ja\nvarojensa suhteen huvittelee enemmän kuin mikään Euroopan kaupunki,\nyhdeksi päiväksi keskeyttää julkiset huvinsa, niin ei tuo vielä\nole tosi katumuksen alkuakaan. Kevytmielisinkin luopuu hetkeksi\naivotuista huveistaan, kun vaara uhkaa hänen kotiansa, kiittämätönkin\nlapsi käy alakuloiseksi, nähdessään äitinsä surevan. Se on maailman\nkatsantotapaa, vaan Herran Henki tähtää syvempään, paljo syvempään!\n\nTämän talviyön pimeässä näkyy tuon tuostakin Jumalan vanhurskauden\nvälke? Ken herää sitä näkemään ja ken on altis käsittämään sen\ntarkoitusta? Kaikkialla kuuluu huolestuttavia sanomia Suomen\ntulevaisuudesta: ken huomaa, että niiden takana on pyhä Jumala?\nEi se, joka puhuu vain ihmisjärjen laatiman valtioviisauden\nvaatimuksista, eikä sekään, joka ikäänkuin halusta laskee\nsuustansa jos kuinka liioteltuja sanoja Suomen vaikeasta asemasta.\nPäivä päivältä näemme yhä selvemmin, että ihmisjärki tässä on\nkykenemätön auttamaan. Ylhäältä täytyy meidän viisautta saada, sitä\nviisautta, jota Herra vuodattaa nöyriin, särjettyihin sydämmiin.\nEikä tuo kevytmielinen, isänmaan tilaa jos kuinka toivottomaksi\nkuvaava puhe, jonka edustajaksi moni pintapuolinen raukka, pukien\nvälinpitämättömyytensä ja tylsyytensä teeskennellyn isänmaanrakkauden\nvaippaan, on antautunut, tulevaisuuttamme turvaa. Senmielinen\nliioitteleminen on jo maailmalliseltakin kannalta moitittava. Hyvä\nlapsi toivoo viimmeiseen asti rakkaan äitinsä tautivuoteen ääressä.\nJa mihin joutuu tuo nimikristittyjen kerskaava, \"suuri\" usko, joka\nmuka ei milloinkaan horju, kun Herran vanhurskaus yön pimeässä\npuhuu Siinain kieltä? Oi, miten kaikki inhimillinen taito ja voima\ntässä paljastaa mitättömyytensä, kurjuutensa! Ja kuitenkin: kuinka\nhitaat olemme siitä luopumaan, miten harvat huokaelevat oikeassa\nmielessä Herran puoleen: \"miksis peität kasvos ja unohdat meidän\nraadollisuutemme ja ahdistuksemme?\" -- -- --\n\nMutta vaikka turmelus onkin suuri, julki jumalattomuus voimallinen\nja luulousko yleinen, niin kuuluu kuitenkin ainakin nyt, kun Herra\nmeiltä armonsa kasvot salaa, monen Suomalaisen sydämmestä tuo oikea,\nPyhän Hengen opettama huokaus surevan Suomen puolesta. Se etsii,\ntuo huokaus, kaupunkien hälinästä tietä Hänen luoksensa, joka on\nmurheellisten lohduttaja, hengellisesti vaivaisten lääkäri, se\nnousee erämaan mökeistä Hänen, ijankaikkisen Armahtajan puoleen!\nAjan turmeluksen uhallakaan ei ole täällä vieläkään unohtunut se\nvaltioviisaus, jonka nimi on rukous. Meidän uskollisuutemme ei ole\nsitä varjellut, vaan Herran käsittämätön armo. Siitä kiittäkäämme\nja ylistäkäämme Hänen suurta nimeä! Vaan ei kaikki kiitos Hänelle\nkelpaa, ja tämä totuus on muistettava etenkin nyt, kun Hän meitä\nsynnistä nuhtelee ja rankaisee. Kiitoksemme ei saa muuta tarkoittaa\nkuin Hänen kunniaa. Kaikki luultu hyvyytemme, salaisinkin ajatus\nettä meillä muka on jotain omaa, johon Hän voisi mieltyä ja\njonka tähden Hän tahtoisi meitä armahtaa -- kaikki semmoinen on\nHänelle kauhistus. Meidän täytyy noiden valheellisten luulojemme\nhämärästä astua valkeuteen Hänen kasvojensa eteen -- sinne, missä\njumalallinen totuus yksin on tuomarina. Jos niin teemme, jos raamatun\nvalossa tilaamme tarkastamme: totisesti, emme silloin ole alttiit\nhyveistämme kerskaten puhumaan. Me kysymme silloin hämmästyksellä\nitsekukin: mikä on _minun_ osuuteni kansani turmeluksessa, kuinka\nraskaana painaa _minunkin_ syntieni tähden Jumalan viha isänmaatani?\nSyyllisiä Jumalan edessä eivät ole ainoastaan johtavat henkilöt,\njotka suuremmassa määrässä kuin muut ovat olleet määräämässä\nyleistä katsantotapaa ja kansan kehitystä, vaan vähäpätöisimmätkin\nkansalaiset. Tässä on kyllä muistettava p. raamatun sana: \"jolle\npaljo annettu on, häneltä paljo vaaditaan,\" vaan älköön kukaan, sen\nturviin paeten, ajatelko: vastatkoot johtajat, minä sain vähän, ei\nJumala minua, vähäpätöistä, tilille vaadi, kun Hän Suomea rankaisee.\nJoka Pyhän Hengen valossa tutkii velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan,\nhän tunnustaa haikein sydämmin lausuneensa monta sanaa, tehneensä\nmonta tekoa, jotka ovat olleet arvaamattomaksi vahingoksi, ja siten\nkartuttaneensa tuota yleistä turmelusta, jota hän kaikkialla näkee.\nSynneillään on jokainen, miten pieni hän sitten onkaan, lisännyt\ntuota yleistä syntivelkaa, joka raskaana painaa vanhurskaan Jumalan\nvaa'alla ja josta Hän nyt vaatii meitä tilille. Joka Herran armosta\npääsee tähän suuntaan ajattelemaan, hänen sydämmestään nousee\ntaivasta kohti huokaus: \"miksis peität kasvos, ja unohdat meidän\nraadollisuutemme ja ahdistuksemme,\" ja jota paremmin hän ennen on\ntähän katsantotapaan perehtynyt, sitä puhtaampana ja Pyhän Hengen\nkuljetukseen tyytyväisempänä hän etsii Herran armoa silloinkin, kun\nsynkät pilvet sen salaavat. Semmoinen rukoilija tietää, että \"kaikki\nHerran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä pelkäävät\" --\nsiis kurituksen ja rangaistuksenkin lihaa ja verta masentava tie.\nJa kun hän ajattelee kansansa menneitä vaiheita, kirkastuu hänelle\nkirkastumistaan muiden kera tämäkin p. raamatun todistus: \"jos te\nkurituksen kärsitte, niin Jumala taritsee teille itsensä niinkuin\nlapsillensa\", sillä tällä tiellähän esi-isätkin voittivat. Mutta tämä\nvaltioviisaus on luulouskolle käsittämätön salaisuus ja sentähden se\njoutuu häpeään ainakin koetuksen hetkinä?\n\nHän, jonka armosta Suomessa vielä kuuluu katuvaisten syntisten\nhuokaus näinäkin synkkinä aikoina, on voimallinen herättämään julki\njumalattomatkin synnin unesta rukoilemaan apua isänmaallemme ja sen\nkansalle. Olkoon tämä lohdutuksemme, kun valitamme, että huokaus\nHerran puoleen ei kuulu kuin sieltä täältä vain! -- -- -- Vuodata,\narmon Jumala, Suomen asukkaisin se rukouksen henki, joka totuudessa\nrukoilee \"miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja\nahdistuksemme!\"\n\n            \"Minä olen vihassani\n      vähäksi silmänräpäykseksi minun\n    kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä\n    tahdon armahtaa sinua ijankaikkisessa\n            armossa, sanoo Herra,\n            sinun lunastajas.\"\n\n               Jes. 54: 8.\n\n\n\n\n\"Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?\"\n\nPs. 44: 10.\n\n\nVanha vuosi toiveineen ja koetuksineen on kulunut umpeen: uusi\non alkanut. -- -- Taisteluun oikeuden ja totuuden puolesta on\nköyhä Suomikin jälleen koonnut sotavoimansa, edistääksensä sekin\nihmiskunnan pyrintöä päästä eteenpäin sivistyksen tiellä. Se tietää,\nettei yksikään kansa, joka ei ota osaa tähän taisteluun, ole\noikeutettu elämään, ja sentähden on sekin lähettänyt sotajoukkonsa\ntuohon suureen sotaan pimeyden valtoja vastaan. Ollen viljelyksen\nedustajana ikuisen kylmän rajalla, on kansamme monesti täytynyt\nkokea, miten vaikea etuvartijajoukon asema on, etenkin silloin, kun\nmainehikkaammat kansat, kadehtien sen uhrauksilla ja vaivalla saatuja\nvoittoja, tahi Herran muut sallimat koetukset häiriten keskeyttivät\nsen ponnistuksia. Vaan eivät uupuneet sen voimat semmoisinakaan\naikoina. Herra oli sen linnana, kasvattaen sitä juuri kärsimisissä\nsuuria toimittamaan armaan isänmaan hyväksi. Vaan vaikeammaksi ja\nvaarallisemmaksi kävi asema, kun eksytysten sumut pääsivät siltä\nsalaamaan, missä pelättävin vihollinen, synti, piiloutui. Hän tarjosi\nmonesti, tämä vihollinen, kätensä sovinnoksi, vaatien vain muutamia\nmyönnytyksiä, joihin muka mitään tappiota kärsimättä voisimme\nsuostua. Tämän maailman ruhtinas, jota vastaan sota juuri oli\nkäytävä, oli näitä ehdotuksia tekemässä, vaikka hän taitavasti salasi\nitsensä, jotta eivät ihmiset häntä näkisi. Hän puki sanansa mitä\nviehättävimpään muotoon, luvaten jos kuinka suuria voittoja niille,\njotka ottaisivat noudattaaksensa hänen ohjelmaansa.\n\nEtenkin myötäkäymisen aikoina ovat ihmiset alttiit kuvaamaan\nitselleen tulevaisuutta mitä onnellisimmaksi, ja siihen vaaraan\neksyi monesti Suomenkin kansa, vaikka sen muinaisuus ja Jumalan\nsana olivat sitä varoittamassa luottamasta hetken petollisiin\nlupauksiin. Vasta kun taivas pilviin peittyi ja kovat ajat tulivat,\nalkoi pettynyt sotajoukko epäillä liittolaisiaan ja sitä johtajaa,\njonka ansaan se, asemaansa tutkimatta ja kysymättä neuvoa tuolta\nsuurelta kuninkaaltansa, oli kietoutunut. Semmoinen on nykyinenkin\nhetki. Miten olemme siihen joutuneet? Kun etsimme vastausta tähän\nkysymykseen, niin olkaamme ennen kaikkea rehellisiä. Evät auta tässä\ntekosyyt eivätkä puolet myönnytykset! Puoli totuus on valetta, ja\ntotuutta vaatii meiltä nyt, jos milloinkaan, armas Suomi-äitimme, ja\ntämän vaatimuksen takana on vanhurskas Jumala.\n\nOlen viitannut kansamme korkeaan, Jumalan määräämään päätehtävään.\nVaikka hyvin tiedän, että moni ylenkatseellisesti on hylkäävä\nväitteeni \"ahdasmielisen katsantotavan ja vanhojen ennakkoluulojen\ntuotteena\", en kuitenkaan epäile sitä julki lausua. Kansamme\npäätehtävä on Jesuksen Kristuksen valtakunnan edistäminen, jotta\nHänen kunniansa, joka taivaat täyttää ja maailman ääriin ulottuu,\nolisi tuttu ja tunnustettu täälläkin pohjan perillä. Kaikki\nkansat, joille evankeliumin sanoma on julistettu, ovat kutsutut\ntähän suureen tehtävään, ja pakanamaailmallekin tarjotaan päivä\npäivältä yhä kuuluvammin sama verraton armo; vaan harvan kansan\naikakirjoissa on tämä Herran tarkoitus niin selvään luettavana,\nkuin pienen Suomen kansan historiassa. Miten lohduttava totuus\nkaikille niille isänmaanystäville, jotka vielä hengessä ja totuudessa\nrukoilevat: \"lähestyköön sinun valtakuntas\", vaan samalla, kuinka\nankaran vakaalta se kuuluu tämän Jumalan valtakunnan salaisuuksille\nvieraantuneen sukupolven korvissa, jos asiaa Jumalan sanan valossa\ntarkastamme! Miten selvään näkyi ennen, kristinuskon ensi aikoina\nJumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, -- ja miten vähän\nnäkyy sitä nyt enää! Aikamme kiitetty edistyminen, sen tiede ja\ntaide, sen armeliaisuus, vapaamielisyys, sanalla sanoen miltei kaikki\nsen ilmiöt, jotka eivät pukeudu julki jumalattomuuden pukuun, ovat\nmuka kristinuskon kasvattamia hedelmiä, joiden tuottamaa siunausta\nainoastaan \"ahdasmielisyys\" on oikeutettu epäilemään. Kernaasti\nmyönnän, että kristinuskon vaikutus on jollain tavoin nähtävänä\nkaikissa näissä ilmiöissä, vaan siitä ei suinkaan seuraa, että ne\nJumalan valtakuntaa todella edustavat. Joka rohkenee tämän kieltää,\nhän on huonosti lukenut raamattuansa. Siinä löydämme kaikkialla\ntodistuksia Herran sanoihin: \"minun valtakuntani ei ole tästä\nmaailmasta\", siinä kuvataan Jesuksen opetuslasten elämä maan päällä\nniin jyrkäksi itsensäkieltämiseksi, ettei mitään sijaa jää sille\nkatsantotavalle, joka myöntää kristitylle oikeuden tehdä myönnytyksiä\nmaailmalle ja mukaantua sen vaatimusten mukaan. Herra vaatii meitä\nluopumaan kaikesta, joka estää meitä palvelemasta Häntä. \"Älkäät\nmaailmaa rakastako eli niitä kuin maailmassa on; joka maailmaa\nrakastaa ei hänessä ole Isän rakkaus\" todistaa apostoli. Nämä sanat\nterottavat meille tuota painavaa _joko -- tahi_, jota unohtamaan\nkristikunta vanhoista ajoista asti on ollut niin altis. Seurauksena\non aina ollut nimikristillisyys, joka joko kevytmielisesti\njulkisesti solmii tuhansia liittoja maailman kanssa tahi, noudattaen\nulkonaisessa suhteessa jossain määrin arvokkaampaa käytöstä,\nsäilyttää ja kartuttaa maailmaa sydämmessä. Se on ventovieras\nraamatun kristinuskolle eikä aavistakaan, millainen Jumalan\nvaltakunta todellakin on ja mihin se alamaisiaan velvottaa. Jos sen\nonnistuukin itseltänsä ja ihmisiltä salata oikean luonteensa, niin\nei voi se Herraa pettää eikä karttaa Hänen tuomiotansa. Hän todistaa\nsiitä: \"minä tiedän sinun tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole: o,\njoskas kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs pensiä olet, ja et\nkylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos\".\n\nJokainen ihminen on suuremmassa tahi vähemmässä määrässä aikansa\norja. Tuo \"yleinen mielipide\", josta niin paljon puhutaan, painaa\nleimansa Jesuksen tosi opetuslapsiinkin, eksyttäen heitäkin uhraamaan\ntämän maailman katsantotavalle. Missä maailma julkisesti esiintyy\nmaailmana, koettamattakaan turmelustansa salata, siinä he kyllä\ntietävät sitä karttaa, vaan kun se pukeutuu kristilliseen muotoon,\nvaatien itselleen tämän nimen, silloin häälyy heidän käsityksensä ja\nvielä enemmän heidän käytöksensä. \"Yleinen mielipide\" salaa heiltä\nmonesti Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan, ja jos silmä\nsen näkeekin, niin pettyy ainakin sydän tuon tuostakin. Muodostaen\ntuotteensa ihmisten laatiman siveysopin mukaisiksi, vaatii maailma\nJesuksen tunnustajia niitä ehdottomasti oikeutettuina hyväksymään\nja nauttimaan. Tarkoitukseni ei voi olla tässä koettaa selvittää,\nmitenkä kristityn eri tilaisuuksissa tulee maailmaa karttaa. Tahdon\nainoastaan muistuttaa apostolin sanoista: \"kaikki mitä te teette\nsanoilla eli töillä, se tehkäät Herran Jesuksen nimeen\" sekä pyytää\njokaista, joka tahtoo hänen kehotustaan noudattaa, itse päättämään,\nmukaantuuko kristittyjen katsantotapa, jommoisena se yleensä meidän\naikoinamme ilmaantuu, tämän kehotuksen mukaan. Eikä tässä ole\nkysymyksessä ainoastaan tuo yksi apostolinen kehotus: sitä tukee,\nterottaa koko raamattu alusta loppuun. Miten kaukana olemme noista\napostolisen aikakauden kristityistä, joita jumalallinen totuus\npäivä päivältä sai vapauttaa maailmasta! Heidän \"kanssakäymisensä\noli todellakin taivaassa\" -- meidän ajatuksemme viihtyvät niin\nkernaasti näissä maailmallisissa, synnin turmelemissa olosuhteissa.\nJumalan majan esikartanoihin, vieläpä sen kaikkein pyhimpäänkin\non luulousko maailman torilta siirtänyt monta epäjumalaa, joita\nkristitty muka on oikeutettu ihailemaan, kun hän vain niiden kera\npalvelee Herraa ainakin pyhä- ja juhlapäivinä. Kirkosta teaatteriin,\nraamatunselityksestä soittajaisiin, rippikoulusta tanssisaliin --\nmiten lyhyt, mukava matka! Ja jos joku vakaa ääni joskus todistaisi:\ntuossa on Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja, ja omatunto\nkuiskaisi: sen ylitse et voi vahingoittumatta päästä, niin heti\non \"yleinen mielipide\" altis rakentamaan jos kuinka monta pientä\nsiltaa tuon epäilevän askeleita turvaamaan. Jesuksen lempeydestä,\nHänen anteeksiantavasta rakkaudestaan puhutaan paljon, vaan Hänen\npyhyydestään sitä vähemmin. Sitä kernaasti muistetaan, miten Hän\nvaeltaessaan täällä maan päällä aina auttoi niitä, jotka Häneltä\napua rukoilivat, vaan ei sitä peruuttamatonta ehtoa, johon Hänen\napunsa siunaus aina liittyi. Häntä muistetaan synnin sovittajana,\nvelan maksajana, vaan ei synnistä vapahtajana, sillä ei tahdota\ntietää tuosta jokapäiväisen kuolettamisen tiestä, jota vaeltamaan\nHän ehdottomasti velvoittaa. Nimikristittyjen vapahtaja on\nmielikuvituksen kuvaama luultu vapahtaja, vaan ei Hän, jolle \"taivas\naukeni ja ääni taivaasta todisti: tämä on minun rakas poikani, johon\nminä mielistyin.\" -- -- --\n\n\"Jesus Kristus on sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti.\"\nKaikki vaihtelee, muuttuu, \"maa ja taivaskin hukkuvat\", vaan Hänen\nsanansa eivät huku, Hän ei muutu. Ja niinkuin Hän lihansa päivinä,\npyhää vihaa säteilevin silmin, ruoska kädessä ajoi ostajat ja\nmyyjät ulos Isänsä huoneesta, niin on Hän maan päällä taistelevasta\nvaltakunnastaan erottava kaikki, jotka eivät siihen kuulu. \"Hän\nperkaa riihensä ja kokoo nisunsa aittaansa, mutta ruumenet polttaa\nhän sammumattomalla tulella.\" Tuon tuostakin ilmaisevat Hänen\ntuomionsa, että Hän ajassa jo valmistaa sitä suurta seulomispäivää,\njona lopullinen ja täydellinen erottaminen tapahtuu, ja Jumalan\nvaltakunnan ja maailman välinen raja aukeaa tuona pohjattomana\njuopana, jonka ylitse ei kukaan ijankaikkisesti pääse. Yksityisten\nihmisten niinkuin kansojenkin elämässä on tuommoisia erityisiä\nseulomisaikoja. Suomenkin kansan historia tietää semmoisista ajoista\nkertoa, ja jos me, koetusten alaisten isien säästetyt lapset, emme\nniistä paljo ole tietäneet, niin vaatii Herra jokaista Suomen\nkansalaista nyt kokemaan, millainen Hän on, kun Hän kansoja synnistä\nnuhtelee ja rankaisee.\n\n\"Katso, hän nousee niinkuin pilvi, ja hänen vaununsa niinkuin\ntuulispää, hänen hevosensa ovat nopiammat kotkaa. Voi meitä! sillä\nme hävitetään.\" Tämä onnettoman Israelin valitus Herran salliman\nvaaran lähestyessä kuuluu nykyään Suomessakin. Kaikki ihmisvoima\nja viisaus, joihin ennen on luotettu, alkavat suruttomainkin\nsilmissä paljastaa mitättömyytensä, kaikki maalliset tukeet ja\nturvat horjuvat! Jumalatonkin vapisee, sillä hänkin aavistaa,\nettä tuon isänmaata uhkaavan onnettomuuden takana on vanhurskaan\nJumalan viha. \"Miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?\"\nvalittaa vapiseva Suomi, kun taivas yhä synkistyy, ja sotajoukon\nurhoollisuus horjuu. Vaan millainen on sotajoukko ja kummoiset sen\naseet? \"Minä olen Herra sinun Jumalas -- -- en niinä anna kunniaani\nepäjumalille\" kuuluu Herran todistus, eikä auta Hän sitä, joka ei\nole altis tätä myöntämään. Omanko valtakuntansa alamaisia vain Hän\ntuossa valittavassa joukossa näkee, joka nyt täällä pohjan perillä\nvaaran hetkenä Häntä, kuningasten kuningasta ja herrojen Herraa,\njohtajakseen pyytää? Noita nöyriä, jaloja uskonsankareitako, jotka\nmyötäkäymisen päivinä Hänen valtakuntaansa uskollisesti palvelivat\nja nyt, taistelun kiihtyessä, turvallisesti rukoilevat Häneltä\napua? \"Vanhurskauden rintaraudallako,\" \"uskon kilvellä,\" \"autuuden\nrautalakilla,\" \"hengen miekalla,\" -- niilläkö aseilla aikoo tämä\njoukko lähteä Suomee puolustamaan? Painava kysymys tuo, sillä siitä\nriippuu, rupeeko Herra, joka on sodassa voittamaton, sen johtajaksi\nvai eikö.\n\n\"Jos Herra on kanssamme, kuka silloin voi meitä vastaan olla?\"\n-- Niin jos, mutta onko Hän todellakin kanssamme? Kyllä täällä\nSuomessakin viimme aikoina on huudettu: \"tuolla on Kristus ja\ntäällä\", ja hyvin moni on, Herran varoituksista huolimatta, uskonut\ntuon vakuutuksen todeksi, vaan onko kansamme vieläkin altis siihen\nluottamaan, kun todellisuus puhuu meille vakaata kieltänsä.\nUskallammeko syntejämme tunnustamatta ja tyytymättöminä Herran\nkuljetukseen vaatia Häntä lähtemään turmeltunutta sotajoukkoamme\njohtamaan? Niihin määrin on moni eksynyt luulojen valtaan, että hän\nihastuksella on kuunnellut pelastusarmeijankin riemuhuutoja, pitäen\nniitäkin uskonnollisen elämän virkistymisen todistuksina. Uskaltaako\nhän, Jumalan rangaistuksen lähestyessä, kulkea eteenpäin vain\nsamalla tiellä? Eikö vaikene jumalankieltäjän pilkka Herran vihan\npäivänäkään? Eikö asetu kevytmielisyys, eikö nöyrry ylpeys, kun koko\nSuomi odottaen valittaa: \"miksi et lähde meidän sotajoukkomme kanssa?\"\n\nTaistelu on alkanut, vaan Herra viipyy. Hän näkee Suomen sotajoukon,\nmutta Hän ei ota sitä johdattaakseen. Se ei kelpaa Hänelle. Ei Hän\narvostele sitä ihmisten tavan mukaan. Maailma sanoo sitä pieneksi,\nvaan Hän todistaa Suomelle, niinkuin Gideonille muinoin: \"ylön paljon\non väkeä sinun kanssas\". Hän tahtoo sotajoukosta erotetuiksi kaikki,\njoiden povessa ei ole sitä urhoollisuutta, jota Hän sotajoukoltansa\nvaatii, ja jotka eivät ole alttiit taistelemaan niillä aseilla, joita\nHän antaa. Vaan löytyy Hänen armostaan Suomessa vielä niitäkin,\njoiden kanssa Hän lähtee sotaan. Oi, että he ymmärtäisivät Herran\ntarkoituksen, luopuisivat kaikista muista tukeista, turvaisivat yksin\nHäneen ja uskollisesti taistelisivat isänmaan puolesta niin, kuin Hän\nopettaa. Se taito on vaikea, vaan Hän antaa senkin kaikille, jotka\nsitä uskossa etsivät.\n\nAnna, Herra, ylhäältä viisautta ja voimaa pienelle Suomen\nsotajoukolle. Kokoo sen hajonneet rivit ja lähde sen kanssa sotaan!\nSilloin moni niistäkin isänmaanystävistä, jotka eivät vielä kelpaa\ntämmöistä sotaa käymään ja jotka Sinä senvuoksi käsket \"menemään\nsijallensa,\" heräisivät hekin synnin unesta Sinua palvelemaan ja\nSinun voimallasi taistelemaan armaan isänmaan puolesta!\n\n       \"Näin sanoo Herra, Herra\n     Israelin Pyhä: kääntymisellä ja\n    hiljaisuudella te tulette autetuiksi,\n         hiljaisuudessa ja toivossa\n            te väkeviksi tulette.\"\n\n                Jes. 30: 15.\n\n\n\n\n\"Kenen edessä sinä puhut, ja kenen edessä henkes käy ulos?\"\n\nJob. k. 26: 4.\n\n\nJo maailmallinenkin katsantotapa vaatii meitä kunnioituksella\nkohtelemaan kaikkia, jotka toisessa tahi toisessa suhteessa ovat\nmeitä arvokkaammat. Lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan, nuorten\nvanhoja, oppilasten opettajiaan, alamaisten ruhtinastaan j.n.e.\nPakanamaailmankin lainsäädäntö terotti tätä jumalalliseen lakiin\nperustuvaa katsantotapaa. Jos esim. Spartan kuninkaan poika ei\nkunnioittaen tervehtinyt harmaapäistä kerjäläistä, niin hän\nrangaistiin kuolemalla. Kristinusko kirkasti tämän jumalallisen lain\nomassatunnossa piileilevän aavistuksen kansoille, vaatien heitä\ntässäkin suhteessa laatimaan lakinsa Jumalan sanan erehtymättömien\nohjeiden mukaan. Ihmisen oma, itsekkäinen tahto on maallisissakin\nolosuhteissa oppiva taipumaan korkeamman tahdon alle, jotta se\nharjaantuisi täyttämään kuuliaisuuden suurta käskyä, jota paitse\nei mikään maallinenkaan yhdistys voi siunauksella toimia ja koossa\npysyä. \"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauan\neläisit maan päällä\" kuuluu kautta vuosisatojen Kaikkivaltiaan\nkäsky. Missä itsekkäisyys ei taipunut sen vaatimusten mukaan,\nsiinä levisi vastustamattomasti pahuus, tuottaen onnettomuutta ja\nvalmistaen perikatoa. Meidän aikamme on paljon rikkonut neljättäkin\nkäskyä vastaan. Arveluttavan moni perhe laiminlyö yhä julkisemmin\nkalliimman velvollisuutensa: lasten kasvattamisen \"kurituksessa\nja Herran nuhteessa.\" Seuraus on nähtävänä monessa paikoin täällä\nSuomessakin. Ei enää kunnioiteta isää ja äitiä, kuten menneinä\naikoina: huolimattomuus, tottelemattomuus, ylpeys ovat miltei\nesteettömästi saaneet karkoittaa tämän hyveen lukemattomien lasten\nsydämmistä. Kummastelisimmeko, että neljännen käskyn lupaama siunaus\nalkaa puuttua isiemme maassa?\n\nMutta tällä synnillä on toinenkin, vielä arveluttavampi seuraus.\nJoka ei vanhempiaan kunnioita, hän ei myöskään opi kunnioittamaan\nJumalaa. Apostoli todistaa: \"koska meillä on ollut lihalliset isät\nkurittajina, niin me olemme niitä kavahtaneet: eikö meidän siis\npaljo enemmän pidä hengelliselle Isälle alamaiset oleman, että me\neläisimme?\" Mutta jolleivät \"lihalliset isät ole meitä kurittaneet\",\nellemme ole oppineet heitä \"kavahtamaan\", niin emme aavistakaan, mitä\ntuon painavan raamatunlauseen jälkimmäinen osa merkitsee. Silloin\nolemme vain vieraantumistamme vieraantuneet sillekin kuuliaisuudelle,\njolla meidän tulee kunnioittaa \"Jesuksen Kristuksen Isää, joka\nkaikkien oikea Isä on, kuin taivaissa ja maan päällä lapsiksi\nkutsutaan.\" Kodin höltyneelle kurille on yhä laimeammaksi käynyt\nsaarnakin monessa paikoin kättä tarjoomassa. Seuraukset ilmaantuvat\nkaikkialla. Ne painavat leimansa kristikunnan koko uskonnolliseen\nkatsantotapaan. Jumalan kunnia ja pyhyys, jolta seraafitkin\nsiivillään kasvonsa peittävät, käypi yhä tuntemattomammaksi, yhä\nleveämmäksi tekee luulousko tien taivaaseen. Tuo \"vapiseminen Herran\nedessä\", josta raamattu niin monesti kertoo, on muka \"lain orjuutta\".\n\"Jumalan lasten\" -- niin sanotaan -- ei sitä tarvitse kokea.\nOikeako on väite tuo? Jo vanha testamentti opettaa meille tässä\nsuhteessa paljon. Ja jollei profeetain esimerkki kelpaa, \"he kun\nelivät vanhan liiton aikana\", niin voidaanko vääräksi todistaa esim.\nPaavali Apostolin kehotusta Filippiläisille \"laittakaat pelvolla ja\nvapistuksella, että te autuaiksi tulisitte\"? Ne sanat ovat lausutut\nuuden testamentin kristityille, jotka paremmalla oikeudella kuin me\nolisivat voineet kerskata armontilastaan, ellei Jumalan kunnia, joka\ntäytti heidän sydämmensä pelvolla ja ylistyksellä, olisi estänyt\nheitä eksymästä tuohon suuntaan. Evankelista Johanneskin, joka, jos\nkukaan, oli Jumalan lapsi, \"lankesi hänen jalkainsa eteen, niinkuin\nkuollut\", kirkastetun Vapahtajan ilmestyessä hänelle Patmoksen\nsaarella. -- -- -- _Jumala on pyhä_, niinkuin kirjoitettu on: \"Sinä\nolet pyhä, joka asut Israelin kiitoksessa.\"\n\nKernaasti myönnämme, että erotus vanhan ja uuden testamentin ajan\nvälillä on äärettömän suuri. Suuri ylimmäispappi Jesus Kristus on\nijankaikkisesti kelpaavalla uhrillaan valmistanut meille oikeuden\nlapsina lähestyä Jumalaa, \"jonka istuin on taivaissa\", kutsua Isäksi\nHäntä, \"jonka ainoan nimi on Herra\". Semmoisena ei vanhan liiton\nkansa Häntä tuntenut. Velka oli vielä maksamatta, sillä \"mahdoton\noli härkäin ja kauristen verellä syntiä ottaa pois\", ja temppelin\nesirippu oli ihmisiä aina muistuttamassa, miten ääretön juopa pyhän\nJumalan ja syntisen ihmisen välillä on. Toivossa vain loivat he\nsilmänsä siihen autuaalliseen aikaan, jolloin he, \"vapahdettuina\nvihollistensa käsistä\", saisivat Häntä lapsina \"pelkäämättä\npalvella\". Vaan eivät odottaneet nuo Pyhän Hengen valaisemat\nvanhan liiton hurskaat silti semmoista aikaa, jolloin kaikki pelko\nolisi poistuva ihmisten sydämmistä, niin että voisivat Jumalaa\nvertaisenansa lähestyä ja puhutella. Tämä käsitys on kyllä sittemmin\ntuon tuostakin pyrkinyt vallalle Herran seurakunnassa, ja semminkin\nmeidän aikamme uskonnollinen katsantotapa on monessa paikoin\nsuistunut siihen suuntaan, vaan ei ole totuuden Henki milloinkaan\nniin todistanut. Apostoli kyllä lausuu: \"ei pelko ole rakkaudessa,\nvaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva;\nmutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa\", vaan tässä\non huomattava, että apostoli tarkoittaa _orjan_ pelkoa eikä lapsen.\nOrja pelkää ja pakenee; lapsi likenemistään likenee sitä Jumalaa,\njoka todistaa: \"ei yksikään ihminen, joka minun näkee taida elää\",\nja pyhä pelko valtaa hänen sydämmensä elämänsä onnellisimpinakin\nhetkinä, vaikka hän onkin varma siitä, että \"Jesuksen Kristuksen\nJumalan Pojan veri puhdistaa hänen kaikista hänen synneistänsä\" ja\nettä taivaallinen Isä tämän ainoan Poikansa tähden tunnustaa hänen\nomaksensa. Jota täydellisemmäksi Jesuksen tunnustajan rakkaus käypi,\nsitä enemmän vapautuu myöskin tuo lapsellinen pelko siihen synnin\nvuoksi liittyvästä tuskasta, antaen hänen jo täällä muukalaisuuden\nmaassa tuntea sen autuuden esimakua, jolloin hän saa kuulla \"äänen\nistuimelta sanovan\": \"kiittäkäät meidän Jumalatamme kaikki hänen\npalvelijansa ja jotka häntä _pelkäätte_, sekä pienet että suuret\"\nja hän ottaa osaa tuohon voittoisan seurakunnan pyhään ylistykseen:\n\"halleluja! sillä Herra kaikkivaltias on valtakunnan omistanut.\"\n\nJoka seurustelee Jumalan kanssa raamatun opetuksen mukaan, rukoillen\nIsää \"hengessä ja totuudessa\", hänellä on ainakin heikko aavistus\ntuosta taivasten täydellisestä \"pelvosta\", jota paitse ei autuus\nolisikaan autuutta tämän korkean sanan oikeassa merkityksessä. Hän\non jo täällä kyynelten laaksossa sitä tuntenut, vaikka se synnin\nvuoksi vielä on monen vaivan väijymänä. Hän koki sitä jo silloin,\nkun hänen uskonsa ensin syntyi parannuksen kovalla vuoteella, ja\nhän on sittemmin sen autuutta maistanut monen Jumalan armon hänelle\nsuoman juhlapäivän hiljaisina hetkinä. Semmoisina hetkinä kirkastui\nhänelle se totuus, että _Jumala on pyhä_. Monesti koetti maailman\nhälinä ja tuo oma turmeltunut sydän poistaa tämän jumalanpelon hänen\nsydämmestään, monesti oli hän sortua lapsen asemasta vapisevan\norjan pelkoon, vaan \"Herran kärsivällisyyden sana\" säilyi kuitenkin\nhänessä, \"kunnes päivä jälleen valkeni ja kointähti koitti hänen\nsydämmessään.\"\n\n\"Herran salaisuus on niillä, jotka häntä pelkäävät.\" Luulousko ei\nsiitä mitään tiedä. Vaan miten yleinen on juuri luulousko nykyään\nSuomessakin! Miltei ylenkatseellisesti puhuu moni \"orjallisesta;\npelosta\", vaikkei hän sitäkään ole kokenut, vielä vähemmän\n\"lapsellista pelkoa\", josta hän kerskaten sanelee. Tosi usko\ntunnetaan hedelmistään, ja näistä hedelmistä on nöyryys yksi. Onko\nsitä esim. noiden \"valmisten Jumalan lasten\" rukouksissa, kun he,\nsyntiänsä tuntematta ja tunnustamatta, \"lapsellisesti\" puhelevat\npyhän Jumalan kanssa mitä suruttomuus ja kevytmielinen tapa neuvovat,\najattelemattakaan \"kenen edessä he puhuvat ja kenen edessä heidän\nhenkensä käy ulos?\" Myötäkäymisen päivinä voi ihminen kyllä tyytyä\ntuommoiseen luulouskoonkin, kiittää Herraa huulillansa ja ylistää\nsuullansa, vaikka sydän olisikin kaukana Hänestä, mutta kun Jumalan\nrangaistukset ovat häntä painamassa, kun todellisuuden tuuli poistaa\nluulojen sumut, silloin luulousko ei enää kestä. Pyhä Jumala on\ntoinen, kuin tuo mielikuvituksen muodostama epäjumala, jonka\nsuosiosta kääntymättömät ihmiset niin monesti kerskaavat. Hänen\nedessänsä vaikenee kevytmielinen rukoilija, Häntä pelkää vapisevan\norjan tavoin nimikristittyjen heikko joukko, kun Hän vanhurskaudessa\nitsensä ilmoittaa.\n\n\"Katso, Herran silmät katsovat niitä, jotka häntä pelkäävät,\"\nOlkoon tämä kaikkien niiden lohdutus, jotka eivät tahdo muista\njumalista tietää, kuin Hänestä ainoasta, Israelin Pyhästä. Näinäkin\nkoetuksien aikoina, joina Hän meiltä kasvonsa salaa, kuulee Hän\nkaikkein niiden rukoukset, jotka Häneltä tosi uskossa apua odottavat,\nHäneen turvatkoon köyhä Suomi nytkin, niinkuin se teki menneinä\naikoina! Odottakaamme katuvaisen syntisen mielellä Hänen korotetun\nkäsivartensa vanhurskasta iskua, tunnustaen: \"me saamme mitä meidän\npahat tekomme ansainneet ovat.\" Jos niin teemme, niin Hänen Henkensä,\njonka tuulahdus vieläkin kuuluu isiemme maassa, kirkastaa meille\nsenkin totuuden, ettei Hän katuvaista kansaa kuoliaaksi lyö, sillä:\n\"niin totta kuin minä elän sanoo Herra, Herra: ei minulle kelpaa\njumalattoman kuolema, vaan että hän kääntyis pahalta tieltänsä ja\neläis.\"\n\n             \"Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Zebaoth:\n         kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa.\"\n\n    Jes. 6: 3.\n\n\n\n\n\"Miksi te annatte rahaa siinä, kussa ei leipää ole, ja teidän työnne\nsiinä, kussa ei ole ravintoa?\"\n\nJes. 55: 2.\n\n\nÄlä siihen rahojasi tuhlaa, ei maksa se vaivaa, \"tappiota vain se\nsinulle tuottaa\" kuulemme monen järkevän ihmisen varoittaen puhuvan\nkokemattomalle ystävälleen, tämän ruvetessa epäkäytännöllisiin\nyrityksiin. Hän tietää, ettei kaikki työ, olkoon se sitten jos kuinka\nuutteraa ja tunnollista, maksa vaivaa, ja nähdessään nuoren ystävänsä\nryhtyvän toimeen, joka ei voi tuottaa mitään voittoa, vaatii häntä\nrakkaus varoittamaan, kieltämään. Tuo kokematon, tyhjänperäisten\ntoiveiden pettämä nuorukainen ei silminnähtävästi ole \"laskenut\nkustannuksia\", sen tuo hänen kokenut ystävänsä huomasi, koettaen\nsentähden kaikin tavoin saada toista yrityksestä ajoissa luopumaan,\nennenkuin tappio on auttamaton. Tuommoisten kokeneempain ystäväin\nneuvot ovat estäneet lukemattomia joutumasta köyhyyteen, eikä kukaan\nkiellä niiden suurta hyötyä tämän maallisen elämän vaihtelevissa\noloissa. Vaan miten tärkeä aineellinen toimeentulo onkin, niin löytyy\nkuitenkin toinen ala, jolla viisaat neuvot ja varoitukset ovat\npaljoa suuremmasta arvosta, koska erehdykset sillä alalla voivat\ntuottaa ijankaikkisesti auttamattoman tappion ja koska ne ovat paljon\nyleisemmät kuin nuo toiset. Tarkoitamme hengellisen elämän salaista,\nmonen vaaran uhkaamaa ja monen vihollisen väijymää pyhää alaa. Ovatko\nihmiset yhtä alttiit tässä suhteessa varoittamaan toisiaan, kuin jos\nmaallinen voitto on kysymyksessä? Jesus todistaa: \"tämän maailman\nlapset ovat toimellisemmat heidän sukukunnassaan, kuin valkeuden\nlapset heidän sukukunnassaan\". Ei pysty kukaan kieltämään, ettei tämä\ntotuus sovellu meikinkin. Nöyrtykäämme tämän tuomion alle etenkin\nnäinä aikoina, jolloin yritystemme tappiot ovat nähtävinä miltei\nkaikilla aloilla. Siihen vaatii meitä isänmaatamme uhkaava vaara ja\ntotuuden vastustamaton sana.\n\n\"Miksi te annatte rahaa siinä, kussa ei leipää ole, ja teidän työnne\nsiinä, kussa ei ole ravintoa?\" Myötäkäymisen aikoina, jolloin Suomen\ntulevaisuus näytti onnelliselta, ken kuuli tuon Herran varoittavan\nkysymyksen? Isänmaallinen työ edistyi arvaamattoman nopeasti, monet\nyritykset, joita ei köyhä Suomi menneinä aikoina olisi uskaltanut\najatellakaan, onnistuivat ja tuottivat suuria voittoja: kaikki\nnäytti kehottavan iloiseen luottamukseen vain, ja riemuten Suomelle\nlaulettiin:\n\n    \"Ollos huoleton, poikas valveell' on!\"\n\nEn halveksi isänmaan edistymistä tarkoittavaa työtä. Päinvastoin.\nKaikki kansallisen elämän ilmiöt, jotka eivät ole ristiriidassa\nkristinuskon kanssa, ovat yhtä oikeutetut kuin luonnolliset.\nIsänmaanrakkauden pyhän tunteen tahtoo Jumala säilyttää jokaisen\nkansalaisen sydämmessä. Sentähden ovat jaloimmat kristityt myöskin\nolleet uskollisimpia isänmaanystäviä. Todistuksena mainittakoon\nainoastaan Paavali apostolin isänmaanrakkaus, josta kirjojen\nkirjassa meille kerrotaan. Ken on ollut altis suurempiin uhrauksiin\noman kansansa hyväksi kuin hän? Jesus Kristus oli hänelle kaikki\nkaikissa, ja kuitenkin pakotti isänmaanrakkaus hänen sydämmestään\ntuon merkillisen tunnustuksen: \"minä sanon totuuden Kristuksessa,\nja en valehtele, (niinkuin minun omatuntoni minun kanssani Pyhässä\nHengessä todistaa,) että minulla on suuri murhe ja alinomainen kipu\nsydämmessäni. Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun\nveljeini tähden, jotka lihan puolesta minun lankoni ovat; jotka\novat Israelitat, joiden on lasten oikeus ja kunnia, ja liitot ja\nlaki, ja Jumalan palvelus ja lupaukset.\" -- Mutta toinen kysymys\non: mikä todellakin hyödyttää isänmaata, mikä ei, ja tähän katsoen\nkäsittää kristitty velvollisuutensa kansaansa kohtaan aivan toisin,\nkuin maailmanihminen. Herran tosi opetuslapsi tahtoo toimittaa\nkaikki Jesuksen nimeen. Hän ei pidä mitään oikeutettuna, johon hän\nei saata sovittaa Jumalan sanan erehtymättömiä ohjeita. Kaikki\nmuu on syntiä, ja sitä vastaan on hän kutsuttu taistelemaan. Eikä\nsiinä kylliksi: nekin toimet ja yritykset, joihin Jumalan sana\nmyöntää hänelle oikeuden ottamaan osaa, ovat hänestä vaarallisia,\nkun ei Herra, jolta ainoalta kaikki siunaus tulee, saa olla niitä\njohtamassa. Kristitty iloitsee, nähdessään kansalaistensa tekevän\ntyötä isänmaan hyväksi, mutta haikeat tunteet ja synkät aavistukset\nvaltaavat hänen sydämmensä, jos he, vieraantuneina Herralle ja\netsimättä apua Häneltä, toimivat omin voimin ja omassa, tahi --\nolkoon niinkin \"isänmaan nimessä.\" Millainen on _tähän katsoen_\ntilamme, mitä siunausta voimme toivoa isänmaalliselle työlle, jos\ntätä työtä tarkastamme Jumalan sanan valossa? Vastatkoon kukin\nsille Herralle, johon turvaamaan miltei julki jumalattomatkin nyt\nkehottavat, kun vaara uhkaa isänmaata ja ihmisvoima on kykenemätön\nauttamaan. \"Laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan\nhyvä\", -- ei Hän apuansa Suomelta nämäkään synkkinä aikoina kiellä,\nmutta ennenkuin Hän sen meille suo, vaatii Hän meitä tilille, vaatii\nmeitä rehellisesti tunnustamaan, millä kannalla asiamme ovat.\n\nArvoa kaikille, jotka ovat alttiit uhraamaan voimansa isänmaan\nhyväksi! Arvoa etenkin niille, jotka, kantaen johtavien henkilöiden\nraskasta taakkaa, vaaran hetkinä taistelevat sen puolesta, omaa\netuansa katsomatta! Semmoisia kansalaisia on Suomessa kaikkina\naikoina löytynyt, ja ettei niitä täällä nytkään puutu, sen\ntodistaa moni jalo toimi, moni miehevä sana, joista historiamme\nkunnioituksella on kertova nouseville sukupolville. Ken ei tätä\nmyönnä? -- ja kuitenkin: riittääkö tämä tue turvaamaan isänmaamme\ntulevaisuutta? Epävarmalta kuuluu vastaus nyt niidenkin huulilta,\njotka, unohtaen Herran, viimmeisiin asti eivät ole epäilleet lausua\njos kuinka rohkeita sanoja Suomen kansan siveellisestä voimasta ja\nsen suurten henkilöiden isänmaallisen työn menestyksestä? Miksi?\n-- -- -- Onko kansamme voima murtunut? Ovatko nuo muita etevämmät\nisänmaanystävät, jotka ovat Suomen kehitystä johtamassa, menettäneet\nisänmaan luottamuksen? Jokainen Suomen kansalainen luo semmoiset\nkysymykset perättöminä luotaan, todistaen: yhtä sitkeä kuin ennenkin\non kansani voima -- kaatua taistelussa voivat johtajat, vaan\nisänmaataan pettää vaaran hetkenä, sitä eivät voi. -- Ja kuitenkin\nhorjuu luottamus, uupuu toivo! Mikä syynä?\n\nPaljon on viimmekuluneina aikoina täällä Suomessakin puhuttu \"kansan\nsyvistä riveistä.\" Valistunut katsantotapa antaa yhä enemmän arvoa\njokaiselle rehelliselle kansalaiselle, kysymättä, mihin säätyluokkaan\nhän kuuluu. Näin asiain ollen ei lie maailmalliseltakaan kannalta\nväärin vaatia huomiota niille kristinuskon vaikuttamille äänille,\njotka noista syvistä riveistä yhä selvemmin alkavat kuulua isänmaamme\nnykyisestä tilasta. On kyllä totta, että aikamme uskonnolliset\nerehdykset monessa paikoin ovat syvään juurtuneet itse kansaankin,\ntotta sekin, että nuo yhä leviävät \"vapaamieliset\" aatteet ovat\neksyttäneet erämaiden mökkien asukkaitakin jumalankieltämisen\nharhateille, ja epäilemättä erehtyisimme paljon, jos olettaisimme,\nettei kansan syvistä riveistä kuulu kuin yksi ajatus siitä, mikä on\npääsyynä isänmaan nykyiseen ahdinkoon ja mistä apu on etsittävä. Vaan\njos meidän täytyykin myöntää, että kristinuskolle vieraat mielipiteet\novat vaikuttamassa oppimattomassa kansassakin, niin on kuitenkin\nvarma, että noista syvistä riveistä yksi ääni muita kuuluvampana\nvaatii sananvuoroa ajan painavaa kysymystä käsiteltäessä. En epäile\nsitä julki lausua, vaikkei kukaan ole minua siihen valtuuttanut,\nsillä ääni on kansamme omantunnon ääni. Se kuuluu:\n\nPaljo on täällä Suomessa semminkin viimme aikoina annettu rahaa\nsiinä, kussa ei leipää ole, paljo on työtä tehty siinä, missä ei\nole ravintoa. Myötäkäymisen päivinä me unohtamistaan unohdimme,\nettä Herra yksin on voimallinen, ihmisvoima heikko, mitätön. Miksi\nei estetty tuota uudenaikaista, Jumalan sanan puhdasta totuutta\nvastustavaa henkeä lähestymästä isiemme maata ja levittämästä\nturmelustaan Suomen kansaan? Se kuiskasi, tämä henki, korviimme\noutoja sanoja, lumosi silmämme, ohjasi jalkamme harhateitä kulkemaan,\nse varasti uskon ja karkotti rauhan sydämmestämme. Otsan hiessä on\nSuomi työtä tehnyt, vaan se on turhaa, kun Jumalan siunaus alkaa\npuuttua. Vähän tietää Suomen oppimaton talonpoika suuren maailman\nvaiheista, huonosti hän ymmärtää arvostella valtioviisauden mutkia\nja oppineitten viisautta, mutta yksi tieto on hänellä selvänä, yksi\nviisaus taattuna, eikä aivo hän siitä luopua, jos koko maailma\npuhuisikin toista. Sen tiedon antoi meille Hän, joka lausui: \"ilman\nminutta ette voi mitään tehdä.\" Miksi ei pysynyt kansamme elävässä\nuskossa oksana tuossa \"totisessa viinipuussa\", jonka voimasta kaikki\nihmisvoima riippuu, usko, toivo, rakkaus, sanalla sanoen kaikki tosi\nsiunaus elpyy? Hänen puoleensa vetää Herran Henki meitä näinäkin\nraskaina aikoina. Oi, miksi viivymme, miksi emme lähde pois synnin\nvieraasta maasta, missä olemme \"antaneet rahaa, kussa ei leipää\nole ja työtä tehneet siinä, kussa ei ole ravintoa?\" Tie on kyllä\ntuhlaajapojan tie, vaan se johtaa Hänen luoksensa, joka takaa\nSuomelle voiton ja jonka turvissa sen tulevaisuus on varma.\n\nKen kuulee tämän äänen, ja ken on altis sitä noudattamaan? Älkäämme\nsiltä korviamme tukkiko, sillä se on rukoilevan Suomen ääni. Turhat\novat kaikki ponnistuksemme, leivätöntä työmme ja korotonta rahamme,\nellemme sitä kuule.\n\n        \"Tulkaat minun tyköni kaikki,\n    jotka työtä teette ja olette raskautetut,\n       ja minä tahdon teitä virvoittaa.\"\n\n                Math. 11: 28.\n\n\n\n\n\"Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan töitä tehdä?\"\n\nJoh. 6: 28.\n\n\nSamoinkuin yksilön elämässä, on kansojenkin kehkeymisessä aikoja,\njoina Jumalan etsivä armo tavallista tuntuvammin vaatii ihmisiä\najattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopii. Ei löydy niin jumalatonta\nkansaa, ettei se ainakin hetkeksi hämmästyen seisahtuisi Herran\neteen, Hänen tuomionsa sitä kohtaessa. Kun Hän todistaa: \"äkisti minä\npuhun kansaa ja valtakuntaa vastaan, kukistaakseni, hävittääkseni\nja hukuttaakseni sitä,\" silloin pelkäävät rohkeimmatkin sankarit,\nsilloin valitetaan kaikkialla: \"onko Jumala unohtanut olla armollinen\nja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?\"\n\nEi ole valitus tuo nykyään tuntematon Suomessa. Se vaatii itselleen\nsijaa noiden julki jumalattomienkin sydämmissä, jos kohta he toisin\npuhuvatkin. Hekin aavistavat, jos kuinka ovatkin koettaneet vakaantua\nJumalasta luopuneessa katsantotavassa, että yhdellä ainoalla \"on\nkaikki voima taivaassa ja maan päällä\". Jesus Kristus -- Hän, jota\nlangennut ihmiskunta kaikkina aikoina on pilkannut, vihannut, ja\nvainonut enemmän kuin ketään muuta, todistautuu jumalattomankin\nomassatunnossa siksi Herraksi, jolla on ehdoton oikeus kutsua\njokaista tilille ja tehdä kanssamme mitä ikinä Hän tahtoo. Hän\non sama Herra, joka, vaeltaessaan maan päällä halvan \"ihmisen\nkaltaisena\", ennusti: \"koska Ihmisen Poika tulee kunniassansa, ja\nkaikki pyhät enkelit hänen kanssansa, silloin hän istuu kunniansa\nistuimella, ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat.\" Tätä suurta\npäivää valmistavat kaikki ne tuomiot, joiden iskut tuon tuostakin\nsaavat kansat vapisemaan ja valtakunnat horjumaan.\n\nHerran tuomitsevaa vanhurskautta on Suomen kansa monesti kokenut.\nNäinäkin aikoina on se sitä kokemassa. Sen on taipuminen\nkaikkivaltiaan tuomarinsa edessä, vasten tahtoansakin täytyy sen\nnöyrtyä. Vaan miksi viivymme, miksi on monen Suomen kansalaisen sydän\nniin kova, ettei hän tätä kieltämätöntä totuutta myönnetyksi saa?\nMaailma on kyllä altis ihailemaan esim. Fjalar kuninkaan tunnustusta:\n\n    \"Teidän, suuret jumalat, ompi voitto\n    Rangaistuna teidät mä tunnen nyt.\"\n\n    \"Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan?\n    Niinkuin tähdet, te hymyytte\n    Ihmisvaiheiden sumun halki meihin,\n    Joiden johto teille on leikkityö\",\n\nmutta kun on kysymys nöyrtymisestä raamatun Jumalan eteen, silloin\nkuuluu arvostelu toisin. Oi, miksi viihtyvät, ihmiset mielikuvituksen\nsumuissa, miksi he kernaammin palvelevat pakanuuden \"tuntematonta\nJumalaa\", kuin kristinuskon elävää Jumalaa, joka Jesuksessa\nKristuksessa on itsensä maailmalle ilmoittanut? -- Vaan miksi etsimme\nvastausta tähän kysymykseen? Se juuri on tuomio \"että valkeus tuli\nmaailmaan, ja ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta;\nsillä heidän työnsä olivat pahat.\" Se on syynä, että \"jokainen,\njoka pahaa tekee, hän vihaa valkeutta, eikä tule valkeuteen, ettei\nhänen töitänsä laitettaisi.\" Jumalallisen totuuden valkeudessa\nnäkyy pieninkin synti, siinä joutuu kaikki ihmiskunnia ehdottomasti\nhäpeään. Sentähden koettaa maailma lyödä Herran tuomiot tuuleen,\nkunnes sen täytyy niiden alle taipua. Vaan onko tämä taipuminen\nsittenkään Jumalan tahdon mukaista, onko se _nöyrtymistä_ raamatun\nmielen mukaan? Oi, ei; se on monesti, arveluttavan monesti, tuota\ntuomittujen toivotonta vapisemista Herran edessä, joiden tunnustus,\nkun eivät enää pääse todellisuudelta piiloutumaan, kuuluu: \"Jesus,\nJumalan poika, oletko tullut meitä vaivaamaan, ennenkuin aika on?\"\n\nMillainen on Suomen kansan tunnustus näinä Herran sallimain koetusten\naikoina? Yleinen on levottomuus, pelko, -- vaan millaista se on?\nMieltyykö Jumala armossa siihen, vai kartuttaako se vain meidän\nvelkaamme? Herra, armahda meitä!\n\n\"Joka totuuden tekee, hän tulee valkeuteen, että hänen työnsä\nnähtäisiin, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt.\" Herra alkaa työnsä\nihmisessä kutsumalla häntä kasvoinsa eteen valkeuteen. Ihmisen\nensimmäinen \"Jumalassa tehty työ\" on tämän kutsumisen noudattaminen.\nEi hän semmoisenaan Herralle kelpaa: ei hän kiitosta saa -- tuomion\nalaiseksi hän joutuu. Pelastuksen tie johtaa alas kuoleman laaksoon.\nMeidän täytyy kuolla itsellemme ja synnille, ennenkuin voimme\n\"Jumalan töitä tehdä.\"\n\nKatoavaa on kaikki ihmistyö, Jumalan työt yksin pysyvät. Niitä\nmeidän täytyy tehdä, sillä muutoin olemme perikadon omat. Mutta\nJumalan töitä ei tehdä kuin Jumalan voimalla -- meidän voimamme on\nihmisvoimaa, ja sekin on synnin turmelema, kaikkeen hyvään aivan\nkelvoton. \"Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan\ntöitä tehdä?\"\n\nTähän painavaan kysymykseen voi ainoastaan yksi ainoa oikean\nvastauksen antaa: Hän, joka todistaa: \"se on Jumalan työ, että\nte uskotte sen päälle, jonka hän lähetti.\" -- Moni puhuu paljon\nJesuksen esimerkistä ja Hänen seuraamisestaan, luulotellen itseänsä\nja muita, että hän muka tekee Jumalan töitä, vaikka hän toimiikin\nomin voimin, tekee vain turmeltuneen ihmisen töitä. Hän ei tiedä,\nettä kristinusko edellyttää uutta elämää, jumalallista elämää\nkaikkialla, missä \"Jumalan töitä\" tehdään. Missä tätä elämää ei\nole, siellä on ihmisvoima toimimassa, ja sen teot häviävät, toinen\ntoisensa perästä, näyttäkööt sitten jos kuinka luotettavilta ja\npysyväisiltä. Uuden syntymisen salaisuus on maailmalle hulluus, eikä\nole ylpeä ihmisluonto altis siihen suostumaan. Vasta usko Jesukseen,\njoka syntyy vanhan ihmisen kukistuessa, uudistuu sen jokapäiväisessä\nkuolemassa, imee voimansa Herrasta ja kasvaa Hänestä, on kelvollinen\ntekemään \"Jumalan töitä\", sillä siinä vaikuttaa Hän itse. Uskon\ntöiden perustuksena on se kallio, jonka nimi on Kristus, eikä voi\nsille rakentama huone kukistua, sillä Herra itse -- Hän, \"jonka\nsuussa ei ole yhtään petosta löytty\", todistaa: \"jokainen kuin\nminulta nämä puheet kuulee ja ne tekee, vertaan minä toimelliseen\nmieheen, joka huoneensa kaiholle rakensi. Ja sade lankesi, ja virrat\ntulivat, ja tuulet puhalsivat, ja sitä huonetta sysäsivät, joka ei\nkuitenkaan kukistanut; sillä se oli kalliolle perustettu.\"\n\nNyt likenee rajuilma Suomen maata. Jo kuuluu tuulen puhallus, pian\non se \"sysäävä huonettamme.\" Onko huone kestävä? Kaikki riippuu\nsiitä, onko se perustettu tuolle kukistamattomalle Kristus-kalliolle,\nvai eikö? Turhat ovat ihmisvoiman heikot ponnistukset rakentaa\nsuojelusmuureja \"huoneellemme\", pirstaleina rajuilma ne kaikkiin\nilmoihin hajoittaa, eivätkä asetu tuulet heti, sillä nyt on Herran\nkoetusten aika. Jollei huone itse kestä, niin täytyy meidän kukistua\nsen kanssa. -- -- \"Älkäät luottako teitänne valheesen, sanoen:\ntässä on Herran temppeli, tässä on Herran temppeli, tässä on Herran\ntemppeli, mutta parantakaat todella teidän elämänne ja menonne,\n-- -- -- niin minä tahdon antaa teidän asua tässä paikassa\" kuuluu\nHerran todistus. Hän tuntee vielä tämän paikan. Hän muistaa\nmitenkä täällä kaukaisessa Suomessakin totuuden sana monesti pääsi\nvaikuttamaan ihmisten sydämmissä, taivuttaen heitä uskon töitä\ntekemään. Vielä huone, Herran huone seisoo \"kalliolla\", vaikka\nsyntimme ovatkin sitä saastuttaneet; häväisseet. Herra vaatii meitä\nsitä puhdistamaan. Itse emme sitä voi, mutta Hän tarjoutuu meissä ja\nmeidän kauttamme toimittamaan niitä Jumalan töitä, jotka turvaavat\nSuomen tulevaisuutta. Oi, nöyrtykäämme siihen, tehkäämme semmoinen\nparannus, joka on Hänelle otollinen, niin ei Hän ota valtakuntaansa\nmeiltä pois!\n\nJollei Suomessa löytyisi niitä, joiden sydämmissä Jumalan valtakunta\non, niin olisi perikatomme varma. Niiden tähden, jotka Herra täällä\nvielä tuntee omiksensa, suojelee Hän Suomen kansaa. Ei maailma sitä\nusko, vaan se päivä on tuleva, jona tämäkin raamatun totuus on niin\njulki nähtävänä, ettei kukaan voi sitä kieltää. Noiden muutamien\nvanhurskasten tähden, jotka Herraa palvelevat, ja niiden tähden,\njotka vielä kääntyvät Hänen puoleensa, viipyy viimmeinen suuri\ntuomiokin, samoinkuin kaikki sitä valmistavat tuomiot näiden ihmisten\ntähden ovat kurituksena vain, vaan eivät lopullisena rangaistuksena.\nOnnellinen se kansa, jossa löytyy paljon semmoisia kansalaisia! Sen\nkeskuudessa rakentaa moni Jumalassa tehty työ salpoja turmeluksen\ntulvalle, siten viivyttäen Herran tuomioita ja lieventäen Hänen\nvanhurskautensa iskuja. Noiden hurskasten tähden säästyy moni\nkaupunki ja kylä, moni seutu ja talo, joka jo olisi kypsynyt Jumalan\nlopulliselle rangaistukselle. Heidän rukouksensa kokoo lukemattomat\nenkelit suojelemaan isänmaata, ja jos Jumala semmoista kansaa lyökin,\nniin Hänen armonsa parantaa haavat. Suuri on rukouksen voima, suuri\nJumalan valtakunnan salaisuus!\n\nIlolla seuraa kristitty kaikkia niitä yrityksiä, joiden tarkoituksena\non hyvän edistäminen ja pahan estäminen hänen isänmaassaan. Jos kohta\nniitä kaikkia ei voikaan sanoa \"Jumalan töiksi\", ne kun eivät ole\nelävän uskon hedelmiä, niin ne kuitenkin ovat siunaukseksi kansalle\nsamoihin määrin kuin ne vaikuttavat kristinuskon palveluksessa.\nEtenkin viimme aikoina on Suomessa tehty paljo tämmöistä työtä.\nViittaamme tässä ainoastaan raittiusliikkeesen, joka on tuottanut\nniin paljon hyvää köyhälle maallemme. Mutta yksi työ vain turvaa\nsanan syvemmässä merkityksessä Suomen tulevaisuutta, ja tämä työ on\nJumalan työ. Ainoastaan se, joka on altis antamaan koko sydämmensä\nHerralle, kelpaa tätä työtä tekemään. Me olemme kutsutut taistelemaan\nkaikkea pahaa vastaan, edistämään ennen kaikkea sitä valtakuntaa,\njonka perustukset eivät milloinkaan horju. Jos tämä valtakunta\nsäilyy isiemme maassa, niin on Suomi kukistamaton, vaikka kuinka\ntoivottomalta tulevaisuutemme sitten maailman silmissä näyttäisikin.\nJumala itse on kutsunut Suomen kansan edistämään tätä valtakuntaa,\nomalla kielellään virittämään Hänen kunniansa kiitosta täällä, pohjan\nkylmillä perillä. Ei salli Hän kenenkään estää sitä täyttämästä\ntätä suurta tehtävää, jos vain se ei itse siitä luovu. Menneiden\naikojen kokemus ja ennen kaikkea Jumalan sanan horjumattomat\nlupaukset takaavat tämän totuuden. Maailman vaatimusten mukaan olemme\nrehellisesti työtä tehneet; -- joka toisin puhuu hän valehtelee.\nMutta jos kysytään noita \"Jumalan töitä\", niin kuuluu arvostelu\ntoisin. Ei auta meitä maailman kiitos, jos sen saisimmekin, ja vielä\nvähemmän oma kerskaus. Jumala, eikä kukaan muu, on tuomarimme --\nHänen kädessään on tulevaisuutemme. Herätkäämme siis turhien luulojen\nunesta Hänelle syntimme tunnustamaan ja Häneltä apua rukoilemaan.\nJos niin teemme, niin Hän antaa meille viisautta tietämään, mitkä\ntyöt ovat Hänelle otolliset, ja voimaa niitä tekemään. Oi, että\nkasvaisi tuon Herran pienen sotajoukon usko, toivo ja rakkaus -- sen\njoukon, joka täällä Suomessa vielä taistelee Jumalan valtakunnan\npuolesta; oi, että kansalaisemme yhä lukuisammin siihen sydämmestään\nliittyisivät, hyljäten omat tekonsa, jotka eivät pysyväistä onnea\nvoi tuottaa! Silloin ei enää epäröiden Suomessa kysyttäisi, \"mitä\nmeidän pitää tekemän, että taitaisimme Jumalan töitä tehdä?\" vaan\nniitä _tehtäisiin_ Herran voimalla siunaukseksi isänmaalle, sen\ntulevaisuuden horjumattomaksi turvaksi.\n\n    \"Kysykäät Herraa ja Hänen voimaansa,\n      Etsikäät alati Hänen kasvojansa!\"\n        \"Muistakaat Hänen ihmeellisiä\n          töitänsä, jotka hän tehnyt\n            on, hänen ihmeitänsä\n              ja hänen sanojansa\".\n\n                 Ps. 105: 4-5.\n\n\n\n\n\"Miksi pakanat sanovat: kussa on nyt heidän Jumalansa?\"\n\nPs. 115: 2.\n\n\nKärsimisen salaisuuteen ei ole ihminen altis silmäänsä luomaan. Ja\nkuitenkin säteilee juuri tästä salaisuudesta Golgathan risti, jossa\nJumala tarjoo taivaan autuutta Aadamin langenneille, kadotukseen\ntuomituille lapsille! \"Valkeus paistaa pimeydessä, jota ei pimeys\nkäsittänyt.\" Mutta vaikka ihmiset kaikkina aikoina ovatkin koettaneet\nja yhä edelleen koettavat muuttaa kyynelten laaksoa ilon ja riemun\nkodiksi, ei ole se milloinkaan siksi muuttuva. Kärsimisen leima\non vain yhä selvemmin näkyvä kaikkialla maailmassa, kunnes se\nijankaikkisesti kuluttavana tulena on kohtaava kaikkia, jotka eivät\ntäällä ole tahtoneet kärsiä Kristuksen kanssa. Mutta sanomattomana\nkirkkautena on tämä leima säteilevä niissä, jotka ovat \"pitäneet\nHänen kärsivällisyytensä sanan\", \"kun Hän maan piirin vanhurskaudessa\ntuomitsee.\"\n\nMiten pintapuolinen on monesti Jesuksen tunnustajainkin käsitys\nkärsimisen salaisuudesta! Kuinka alttiit ovat hekin pitämään\nvain maallista onnea ja menestystä Jumalan armon osotuksina,\nmiten vaikea on usein heidänkin perehtyä siihen totuuteen, että\njuuri Jumalan lasten täytyy paljo kärsiä! Kun heidän hyvin käy,\nkehottavat he toisiaan Herraa kiittämään, vaan harvoin he sitä\ntehdessään nöyrtyvät tunnustamaan: epäilemättä on meillä niin vähän\nkärsimisiä siitäkin syystä, ettei heikko uskomme kestäisi sitä\nsulatusta, jossa nuo suuret uskonsankarit kehittyivät kirkkaudesta\ntoiseen. Ja löytyypä toinenkin syy, jonka vuoksi meidän aikamme\nsäästetyt kristityt niin vähän kärsivät, ja siitä puhutaan vielä\nvähemmin. Jos Jesuksen opetuslasten tunnustus olisi semmoinen,\nkuin se oli marttyyriaikakauden jaloina päivinä, jolloin roviot ja\nvankilat kaikuivat Jumalan ylistyksestä, niin olisi myöskin heidän\nmaallinen asemansa aivan toinen, kuin se nyt on. On kyllä totta,\nettä kristinusko monessa suhteessa on muuttanut maailman olot,\nvaan maailma on kuitenkin maailmaa, ei se laatuaan ole muuttanut,\njos kohta se paremmin kuin ennen salaakin Kristus-vihaansa. Jota\nuskollisempi kristitty Hänelle, joka meidät omalla sydänverellänsä\nosti Jumalalle, sitä enemmän muuttuu hänen elämänsä myöskin ristin\nHerran elämän kaltaiseksi. \"Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa\"\ntodistaa raamattu, \"mutta Herra hänen kaikista niistä päästää.\" --\nPoista, Herra, luulojen sumut ja epäuskon pettävät unelmat, jotka\nestävät meitä käsittämästä kärsimisen salaisuutta, ja näkemästä sitä\nkirkkautta, joka säteilee Sinun rististäsi!\n\nApostoli lausuu: \"mikä kiitos se on, jos te pahain tekoinne tähden\npiestään, ja te kärsitte? Mutta koska te hyvin teette ja kuitenkin\nvaivataan, ja te sen kärsitte, niin se on armo Jumalan edessä.\"\nKiitosta emme ansaitse, meidän täytyy nöyrtyä tuohon ryövärin\ntunnustukseen: \"me saamme mitä meidän pahat tekomme ansainneet ovat\".\nKen meistä on oikeutettu toisin tunnustamaan, nähdessään Herran\nvanhurskaudessa rankaisevan Suomen kansaa? Kuka on syytön, ken on\nHerran mielen mukaan nuhteettomasti isänmaata palvellut? -- -- Armon\nJumala, \"anna meille meidän syntimme anteeksi!\" -- --\n\nLausuessaan opetuslapsilleen: \"menkäät ja opettakaat kaikkea\nkansaa, ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, ja\nopettakaat heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teille käskenyt\",\nJesus kyllä antoi pelastuksen sanoman tarjottavaksi jokaiselle\nihmiselle, vaan hyvin Hän tiesi, etteivät suinkaan kaikki ottaisi\nvastaan Hänen armoaan. \"Monta on kutsuttu, vaan harvat ovat valitut\"\non Hän itse lausunut. Kaikkien aikojen kokemus todistaa samaa. Pieni\non Jesuksen tosi opetuslasten luku kaikkialla aina ollut, ja pieni\non se semminkin meidän aikoinamme, jos sitä vertaamme tämän maailman\nlasten lukemattomaan joukkoon. Kaikissa kansoissa, joille evankeliumi\non julistettu, on taivaan valtakunta vaikuttamassa. Jumalallisen\ntotuuden voimalla se lähestyy ihmisiä, pyytäen tehdä heitä valkeuden\nlapsiksi. Onnellinen se kansa, jonka keskuudessa jumalallinen\ntotuus vaikuttaa! Kärsiminen painaa siihen leimansa, mutta usko ja\ntoivo säteilee sen katseesta, ja sen voima on murtumaton. Niihinkin\nkansalaisiin, jotka ovat kaukana Herrasta, vaikuttaa arvaamattoman\nsuuressa määrässä tuo Jumalan valtakunnan läheisyys, estäen heitä\nkokonaan turmeltumasta ja tehden heitäkin osallisiksi kärsimisistä,\njoita kokematta ei mikään kansa ajan pitkään voi pysyä elossa.\n\n\"Joka hyvin tekee ja kuitenkin vaivataan\" hän riemuitsee\nkovimmassakin ahdingossa, sillä hän kärsii totuuden tähden. Herran\nantama marttyyrikruunu täyttää sydämmen sanomattomalla ilolla. Mutta\nlevotonna tykkii Suomen kansan sydän, sillä se kärsii synnin tähden.\nVaan tämäkin on armoa, vaikkei se vaivan kestäessä armolta tunnu. Oi,\njos sen myöntäisimme, niin valmistaisi sama Herra, joka meitä nyt\nvanhurskaudessa lyö, Suomelle armoa verratonta. Kärsimisen koulussa\nkasvavat kansat suuriksi, jos nöyrtyvät Jumalan väkevän käden alle.\nMyötäkäymisen lihavassa maassa karttuu synti, ja synti on kansan\nainoa todellinen onnettomuus. Kaikkien aikojen kokemus tukee tätä\nJumalan sanan niin monesti terottamaa totuutta. -- -- Jo alkoi nuori\nSuomi kevytmielisesti iloita isien haudoilla, muistamatta heidän\nvaroituksiaan. Se vieraantui itsensäkieltämiselle ja kärsimiselle,\nvaan tutustui nautinnoihin, joihin se yhä kevytmielisemmin antautui.\nKasvamistaan kasvoi Herrasta luopuneitten joukko, siinä nähtiin ennen\npitkää niidenkin lapsia, joiden jaloa saarnaa Suomen herännyt kansa\nmuutamia vuosikymmeniä sitten pyhää iloa sykkivin sydämmin kuunteli;\nja tämän maailman ilosäveleitä virittää moni, joka lapsena kuunteli\nvanhempansa, noiden valittujen opettajain sanankuulijain, \"veisaavan\nHerralle armon kautta heidän sydämmissään.\" -- \"Palajatkaa,\npalajatkaa\" kuului Herran varottava ääni, vaan harvat sitä kuulivat:\nyhä suruttomammaksi kiihtyi synnin ilo. Vaan ei hyljännyt esi-isien\nuskollinen Jumala nytkään Suomea. Hän tarjosi eksyneelle armonsa\napua, mutta armo oli vanhurskautta, apu kärsimisen kalkki. Onko\nnautinnoihin harjaantunut sukupolvi tämä kestävä sitä hyväksensä\nkäyttää, niinkuin esi-isät kestivät? Paljon on isänmaa menneinä\naikoina kärsinyt synnin vuoksi, paljon vanhurskaudenkin tähden.\nMe olemme kauan rauhassa nauttineet tämän kärsimisen siunatuita\nhedelmiä. Kun jälleen synkistyi tulevaisuuden taivas, niinkuin se\nmonesti ennenkin pilviin peittyi, kysyy armas Suomi-äitimme meiltä,\nmyötäkäymisensä päivinä kasvattamiltaan pojilta ja tyttäriltä: mitä\nolette te alttiit; kärsimään minun puolestani? Ja vielä painavampi\non Jesuksen kysymys: \"voitteko juoda sen kalkin, jonka minun pitää\njuoman?\" ja tämä kysymys koskee kaikkia, jotka tahtovat Hänen\nopetuslapsiaan olla. Vakaa on ajan vaatimus! -- -- Herra, katso\narmossa heikkouteemme, riennä meitä auttamaan, jotta kärsimisemme\nolisi Sinulle kunniaksi ja isänmaallemme siunaukseksi!\n\n    \"Autuaat ovat murheelliset;\n         sillä he saavat\n         lohdutuksen.\"\n\n          Math. 5: 5.\n\n\n\n\n\"Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?\"\n\nJoh. 6: 68.\n\n\nKorkealla liehuu ajan lippu, ja kerskaten kaikkialla sanellaan: ei\nole ihmiskunta milloinkaan ennen niin nopein askelin edistynyt, yhä\ntäydellisemmäksi se kehittyy, yhä onnellisemmaksi se pääsee. Mutta\nmiten vieraantunut kristikunta onkin Jumalan sanan ennustuksille,\nkuuluu kuitenkin vielä siellä täällä huokaus \"tule pian Herra Jesus\",\ntodistaen että niitäkin löytyy, jotka eivät ole alttiit ottamaan\nosaa tuohon aikamme ylistykseen. Herran pieni joukko tietää, että\npimeyden ja valkeuden valtakunnan suuri taistelu likenee loppuansa,\nja haikein sydämmin se kokee, että Jumalasta luopuminen kaiken tuon\nkiitetyn edistymisen uhallakin käy yhä yleisemmäksi kristikunnassa.\nMuistaen Jesuksen sanoja \"kun Ihmisenpoika tulee, löytäneekö hän\nuskoa maan päällä?\" rukoilee se Herralta apua, voidaksensa kestää\nnoita viimmeisten aikojen vaaroja, joista raamattu ennustaa ja joiden\nenteitä se kaikkialla yhä selvemmin näkee.\n\nMiten on Suomen kansa esiintyvä tuon ratkaisevan taistelun päivänä?\nSenkin kutsui pelastuksen Jumala valtakuntansa palvelukseen, ja\nvaikka Hän sille tarjosi tämän armon myöhemmin kuin useimmille\nEuroopan kansoille, kirkastui sille paremmin kuin monelle muulle\nHerran kansoille määräämä korkea päätehtävä. Vaikkei maailma siitä\nmitään tiedä, toteutui Suomenkin kansan suhteen ainakin joskus\nJesuksen ennustus \"viimmeiset tulevat ensimmäisiksi.\" Vaan älkäämme\nmenneiden päivien voittoihin turvatko: me tarvitsemme uutta\narmoa joka aika, semminkin nyt, kun Herran suuri seulomisenhetki\nlikenemistään likenee. -- Herra, ole meille armollinen Sinun nimesi\ntähden!\n\nJota nähtävämmin Jesuksen vaellus maan päällä ilmaantui kärsimisenä,\njota selvemmin Hän viittasi uhrikuolemaansa, sitä pienemmäksi\nsupistui Hänen opetuslastensa joukko. \"Tahdotteko te myös mennä\npois?\" kysyi Hän siihen aikaan noilta kahdeltatoista, sillä hyvin Hän\ntiesi, miten vaikea heidänkin olisi seurata Häntä tuohon viimmeiseen\nsuureen taisteluun. Tämän maailman ruhtinas kokosi sotajoukkonsa\nHerraa vastaan, estääksensä totuuden voittoa, ja valheen pettäminä\nkokoontuivat ihmiset joukottain hänen lippunsa ympärille, mutta\nopetuslasten pieni joukko todisti: \"Herra, kenen tykö me menemme,\nsinulla on ijankaikkisen elämän sana?\" On kyllä totta, että tämä\njoukko sulatuksen kuumimmassa helteessä horjui, hajoitettiin, pakeni\n-- vaan Herran ylösnousemisen voima kokosi sen jälleen. Kun se sitten\nHelluntaipäivän aamukoitossa esiintyy taistelutantereella, huomaa\njokainen koko sen käytöksestä, ettei se ole luopuva taistelusta,\nennenkuin se on täyttänyt maanpiirin Jumalan kiitoksella, niinkuin\nvesi peittää meren pohjan.\n\nSamoinkuin Jesuksen Kristuksen valtakunnan perustaminen maan päällä\nedellytti taistelua, niin on tämä valtakunta kaikkina aikoina\nlevinnyt ja kehittynyt ainoastaan kovan taistelun kautta, ja tämä\ntaistelu on kiihtyvä yhä kovemmaksi, jota pitemmälle aika joutuu.\nRaamattu ennustaa viimmeisten aikojen vaaroista, ja nämä ennustukset\ntoteutuvat toteutumistaan. Aavistaen kovia aikoja, luopuvat\nuseimmat ristin Herraa seuraamasta; tyytymättöminä Hänen lihaa ja\nverta masentavaan kuljetukseensa, hylkäävät he joukottain Hänen\nkärsivällisyytensä sanan. Häiriö karttuu, uusia mukavampia teitä\nkeksitään, kun ristin Herran tie, jota Hänen sotajoukkonsa tulee\nvaeltaa, kapenemistaan kapenee.\n\nLevotonna aaltoilee tuo suuri kansanmeri ajan syysmyrskyissä?\nSe viskaa vihansa kuohua Kristus-kallioa kohti, koettaen sitä\nsyöstä alas. Mutta kallio on kestävä, eikä joudu yksikään hukkaan,\njoka sillä kalliolla seisoo. -- -- Vaan miksi koettaisimme\nheikoilla vertauksilla kuvata, miten turha maailman taistelu\nKristuksen valtakuntaa vastaan on? -- Joka etsii ymmärrystä oikein\nkäsittääksensä tätä kysymystä, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa\nHerran seurakunnan menneitä vaiheita. Miten kukistamattomana\nesiintyy tässä valossa Jesuksen Kristuksen taisteleva valtakunta\nkaikkina aikoina! Ja kuitenkin horjuu Herran tosi opetuslastenkin\nusko, taistelun kiihtyessä! Se tarvitsee uutta armoa joka hetki,\nsillä muutoin se joutuu kokonaan haaksirikkoon. Eikä kiellä Herra\nsiltä armoansa. Hän tukee sitä vielä tänä päivänä tuolla vakaalla,\nluottamukseen kehottavalla kysymyksellään: \"tahdotteko te myös mennä\npois?\" Kaikkialla, missä Hänen opetuslapsiaan löytyy, kuuluu tämä\nkysymys. Autuas se, joka Pietarin kanssa siihen vastaa: \"Herra, kenen\ntykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana!\"\n\nMeiltäkin, köyhän Suomen asukkailta, kysyy Jesus juuri näinä\nkoetuksen aikoina: \"tahdotteko te myös mennä pois?\" Ihmeellisesti\non Hän johdattanut kansamme vaiheita menneinä aikoina, ja yhtä\nihmeellinen on Hänen armonsa meitä kohtaan vielä nytkin. Ei Hän\nsallinut meidän suruttomina jatkaa tuota kevytmielistä matkaa, johon\nihmiset täälläkin, Jumalasta luopuneen ajanhengen pettäminä, yhä\nyleisemmin alkoivat ottaa osaa: Hän peitti pilvillä tulevaisuutemme\ntaivaan, vaatien meitä ajattelemaan \"mitä meidän rauhaamme sopii.\"\nOnko Herra saavuttava armonsa tarkoituksen, onko Suomi nöyrtyvä Hänen\nväkevän kätensä alle? Pelastuksen tie on ristin tie. Onko kansamme\ntyytyvä sitä vaeltamaan, uskossa paeten Herran \"kärsivällisyyden\nsanaan?\" Onko se näinä koetuksen aikoina oppiva tunnustamaan: \"Herra,\nkenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?\" Surun\naihetta meillä kyllä on, sillä suuri on syntivelkamme; mutta sureeko\nSuomi Jumalan mielen mukaan? Raamattu todistaa: \"se murhe, joka\nJumalan mielen jälkeen tapahtuu, saattaa katumisen autuudeksi, jota\nei yksikään kadu.\" Sitä surua Hän tahtoo vaikuttaa kaikissa Suomen\nkansalaisissa, kun Hän vanhurskaudessa meitä lyö. Vaan miten yleinen\non isiemme maassa nykyään \"maailman murhe,\" ja se \"saattaa kuoleman!\"\n-- Herra auta, Herra armahda!\n\nÄlköön Suomi siitä epätoivoon sortuko, että maallisessa suhteessa\nvoimallisemman kansan edustajat kilvan vaativat meitä luopumaan\nisiemme perintöä hoitamasta ja kartuttamasta: tulevaisuutemme määrää\nHerra, eivätkä ihmiset. Älkäämme epäilkö Herran tarkoitusta, vaikka\nköyhä on maamme ja pieni sen kansa! Hän on kutsunut Suomenkin kansan\nvaltakuntansa edustajaksi. Kalliit ovat Hänelle noiden heränneiden\nisien lapset, vaikka paljon ovatkin rikkoneet. Jos Suomi nöyrtyy\nsyntinsä tunnustamaan, jos se voittaa viimmeisten aikojen kiusaukset,\njoiden uhriksi ihmiset kristikunnan emämaissa yhä lukuisammin\njoutuvat, on sen tehtävä oleva suuri! Ei Herra valitse aseitansa\nihmisten tavoin. Kirjoitettu on: \"ne kuin heikot ovat maailman edessä\non Jumala valinnut, että hän väkevät häpiään saattais.\" -- -- --\n\nJo palajaa aurinko vähitellen jälleen lämmittämään kylmää maatamme.\nSuomen kansa alkaa odottaa kevään tuloa. Kun lumi sulaa metsissämme\nja järvemme vapaina aaltoilevat -- onko silloin kevät myöskin\nsydämmissämme? Herra yksin sen tietää. Kaikki riippuu siitä, saako\nHän meissä vaikuttaa sitä parannusta, jota Hänen sallimansa koetukset\ntarkoittavat, vai täytyykö Hänen lyödä vielä kovemmin -- tahi\nkokonaan jättää meidät turmeluksemme eloja niittämään. Varjelkoon\nHerra armossa Suomea semmoisesta katovuodesta, sillä sitä se ei\nkestäisi! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jumala! me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille\nluetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.\" Suuri\non Sinun armos Suomen köyhää kansaa kohtaan aina ollut, suuri se\nvielä nytkin on! \"Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles\nanna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden!\" Meillä on syntiä vain,\nvanhurskautemme on kuin saastainen vaate, vaan älä meitä vielä\nhylkää, riennä meitä auttamaan, sillä me olemme sangen viheliäisiksi\ntulleet. Anna meille Pyhä Henkesi, särje kovat sydämmemme ja opeta\nmeitä hengessä ja totuudessa rukoilemaan: anna meille meidän syntimme\nanteeksi. Vanhurskas Jumala, kukista kaikki yritykset, jotka tahtovat\nturmella rakasta Suomeamme. Me olemme heikot, ole Sinä väkevä meissä!\nVarjele Suomen Siionia! Kylvä sen saarnatuoleilta elämän sanaa, jotta\nkansamme paremmin kuin nyt oppisi tuntemaan Hänen, joka yksin on\n\"tie, totuus ja elämä.\" Valaise hallitsijamme ja auta häntä Sinun\npelvossasi valvomaan totuuden ja oikeuden pyhyyttä isiemme maassa!\nVuodata Suomen nyt kokoontuneisin säätyihin se rukouksen henki, joka\netsii ja saa viisautta ja voimaa Sinulta! Armahda, Herra, kaikkia\nSuomen kansalaisia -- niitäkin, jotka eivät Sinua tunne. Opeta\nmeitä kaikkia tyytymään Sinun kuljetukseesi, ylistämään Sinun pyhää\nnimeäsi näinäkin koetuksen aikoina! \"Herra kenen tykö me menemme?\nsinulla on ijankaikkisen elämän sana.\" Kirkasta se meille tämän\ntalviyön pimeässä, jotta oikein ymmärtäisimme, että \"kaikki Sinun\ntiesi ovat armo ja totuus niille, jotka Sinua pelkäävät.\" Valmista\nnimellesi täällä särjettyjen sydänten kiitosuhri todistukseksi, että\nSinä olet meidät valinnut \"kansaksesi ja laitumesi lampaiksi,\" ja\nettä Sinä meitä vielä tahdot käyttää kukistamattoman valtakuntasi\npalveluksessa. -- Herra, Sinä olet meidän linnamme, me turvaamme\nSinuun! Amen.\n\n    \"Autuas on se kansa, jonka\n       Jumalana on Herra.\"\n\n         Ps. 144: 15.\n\n\n\n"]