[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9ZxDcGJ7nssj80E3RUixlQSz9jDZPEbVvE3qJ3KXoQs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1099,"Omantunnon mato","Anzengruber, Ludwig",1839,1889,"1099-anzengruber-ludwig-omantunnon-mato","1099__Anzengruber_Ludwig__Omantunnon_mato","3-näytöksinen kansannäytelmä lauluineen","naytelma",[],[],"fi",1874,1909,14207,80444,false,50199,[23,24,25],"Austrian drama -- Translations into Finnish","Comedy plays","Villages -- Drama",[27],"Plays/Films/Dramas","\"Omantunnon mato: 3-näytöksinen (4 kuvaelmaa) kansannäytelmä lauluineen\" by Ludwig Anzengruber is a folk play written in the early 20th century. This dramatic work explores themes of conscience, morality, and redemption through characters from rural society, particularly focusing on the wealthy peasant Aapeli Torkkola and his interactions with family and local associates. The play incorporates songs, giving it a lively and engaging atmosphere, and delves into the personal struggles of its main characters.  The opening of the play introduces us to Torkkola, who is depicted as a rich peasant wallowing in despair, feeling burdened by an unspecified inner conflict. His attempts to engage in mundane tasks are met with resistance from those around him, indicating a backdrop of community dynamics and personal turmoil. As Torkkola interacts with his sister Tilta, the servant Taavetti, and his brother-in-law Nykänen, their conversations reveal a blend of humor and serious contemplation about sin, personal accountability, and the essence of faith. These exchanges set the stage for deeper character development and the unfolding narrative surrounding Torkkola's internal struggle with morality and the expectations of those in his life. (This is an automatically generated summary.)",[],275,"Itävaltalainen kansannäytelmä kertoo vauraasta Aapeli Torkkolasta, jota menneisyyden teot ja huono omatunto alkavat piinata. Hänen lankonsa tavoittelee isännän perintöä ruokkimalla tämän syyllisyyttä, mutta nuoren orpotytön ilmestyminen taloon muuttaa tapahtumien kulun.","Ludwig Anzengruberin 'Omantunnon mato' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1099. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OMANTUNNON MATO\n\n3-näytöksinen (4 kuvaelmaa) kansannäytelmä lauluineen\n\n\nKirj.\n\nLUDWIG ANZENGRUBER\n\n\nTyöväen Näytelmäkirjasto N:o 15\n\n\n\nKansan Lehti, Tampere, 1909.\nTampereen Työväen Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n AAPELI TORKKOLA, rikas talonpoika.\n MALAKIAS NYKÄNEN, hänen lankonsa.\n TAAVETTI,  |  Torkkolan renkejä.\n MIKKO,     |\n TILTA,  |  Torkkolan piikoja.\n MAIJA,  |\n TUUPAISKAN LIISA.\n MÄKELÄN TEEMU, rahdin ajaja.\n Torkkolan renkejä.\n Torkkolan piikoja.\n\nToisen näytöksen toisen kuvaelman henkilöt:\n\n KIVIOJAN VAARI.\n LEENA, hänen vaimonsa.\n NIKU,   |  hänen poikansa.\n JUSSI,  |\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nTorkkolan pirtti. Perällä ikkuna, oikealla samoin, vasemmalla etualalla\nsivuovi, taka-alalla ovi ulos. Ovien välissä uuni. Oikealla etualalla\npöytä, jonka edustalla penkki; penkkiä ympäri seiniä. Pöydän päässä\nvanhanaikuinen keinutuoli.\n\nEsiripun noustessa ei tuvassa ole ketään. Lautasellinen höyryävää\nvelliä on pöydällä. Ikkunasta näkyy piikoja ja renkiä heinähankoineen\nja haravoineen.\n\n        LAULU.\n\n        (Sävel: Pojat ne marssii ja liput ne liehuu.)\n\nRENGIT.\n\n    Varo tyttö poltetta auringon säteen,\n    ettei sun hipiäsi tummeta saa!\n\nPIIJAT.\n\n    Sittenhän pojat tuovat kihloja käteen,\n    neitosen poski kun ruskottaa!\n\nMOLEMMAT.\n\n    Päivä kun laskee taas,\n    talkootanssit -- aatelkaas! --\n    viulut ja pillit polkkaa pauhoaa!\n\n(Menevät laulaen ja hoilaten.)\n\n    (Torkkola, Tiitan tukemana, sisään vasemmalta etualalta.)\n\nTORKKOLA. Ohhoo jaa! Taaskin on uusi kirottu päivä elettävä!\n\nTILTA. Elkää isäntä suotta valitelko. Syökää nyt vellinne, muuten se\njähtyy.\n\nTORKKOLA. Yhdentekevä lie, syönkö vai en. Ei tule minusta miestä\nkoskaan enää.\n\n    (Istuutuu huokaillen, murtaa leipää velliin ja syö\n    kuin ei olisi ennen ruokaa nähnytkään.)\n\nTILTA. Kyllä teistä vielä mies tulee. Jos vaan jumala tahtoo -- --\n\nTORKKOLA (Syöden). Vaan hänpä ei tahdo.\n\nTILTA. Tahtoopa kylläkin.\n\nTORKKOLA (Huutaa). Etkö sinä kuule, kun sanon, että hän ei tahdo. Minä\nkai sen tiedän, minä!\n\nTILTA (Pelästyen). Jestas, kai se sitten niin on!\n\nTORKKOLA (Katsoo häntä). Jokos sinä taas äkämystyit. Sinullakos nyt\naina harjakset pystyyn nousee, kun minä hiukkasenkin kiivastun! En kai\nminä sitä toki niin pahasti tarkottanut! Etkös sinä ymmärrä, että kun\nsyntinen ihminen niin pitkälle joutuu, että hän mielellään alistuu ja\nkärsivällisesti odottaa, jotta herra sallis pirun periä hänet ihan ensi\nhuomisena, niin silloin hän ei tahdo tulla häirityksi tässä armon\ntilassa. Eläkä sinä siis siinä vastaan jaarittele!\n\nTILTA. Pysykää te vain \"tilassanne\", niin paljon kuin tahdotte! Minä en\nikinä sano halaistua sanaa!\n\nTAAVETTI (Tulee sisään takaovesta). Hyvää huomenta, isäntä!\n\n    (Panee pois piippunsa.)\n\nTORKKOLA. Jumal' antakoon, Taavetti. Pidä sinä vaan piippu hampaissasi,\njotta ei se pääse sammumaan.\n\nTAAVETTI. Saanen kai siihen taas tulen, jos niiksi tulee. Teillä on\nilmankin kyllin paha yskä, isäntä, mitäpä minä sitä vielä pahentamaan\nrupeaisin. -- Tänään me ryhdymme heinäntekoon, isäntä? Ja korjatuksi se\non saatava niin kauvan kuin poutaa kestää! Sillä ellei kaikki merkit\npetä, on tulossa sade. Eilen päivällisaikaan ilma niin kummasti\nkimalteli, että oikein tunsi, miten janoista se oli. Pian se laskee\nvettä ja se olisi vahinko heinälle. Sillä sellaista heinää kuin tänä\nvuonna on saatu, ei ole ikinä nähty! Niin runsasta ja niin uljasta, --\nja entäs tuoksu! Vallan päätä huimaa se ylenpalttinen hyvyys, minkä\nhankoonsa saa.\n\nTORKKOLA (Huokaillen). Mitäpä hyötyä minulla siitä on!\n\nTAAVETTI. Ihanko te olette riivattu, isäntä? Kun sellaisen heinän\nkasvoi -- heinän, tietäkää, jotta vesi kielelle herahtaa siitä\npuhuessakin, -- niin hienon ja niin pehmeän, ja niin hyvän, ettei lie\nenää lehmää elossa, jota sellaisella heinällä olisi ruokittu, -- ja\nkukapa sitte siitä riemastuisi, ellette te, isäntä? Ja tuossa te vaan\nistutte ja voivottelette ja mangutte.\n\nTILTA. Se on oikein, Taavetti! Saarnaa sinä sille lakia!\n\nTORKKOLA. Ei se minua hyödytä, mitä sanotkin. Sillä se heinä ei ole\nminua varten. Minä kyllä suon lähimmäiselleni kaikkea hyvää. Niin että\nsenvuoksi on kylläkin hyvä, että hyvää heinää tulee. Ja voinet kai sinä\nkorjata senkin, minkä meille kasvoi, jos niin että sinne päin halusi\non. Mutta minä, vaivainen syntinen ihminen, minä en saa enää sellaista\najatella. Maallinen heinä ei ole minua varten. Minulla on kylläksi\ntouhua ajatella sitä taivaan heinää, josta sanassa sanotaan: \"Ihminen\non lakastuva kuin oljenkorsi kedolla.\" Minä saan olla valmis korjaamaan\ntaivaan latoihin, milloin vaan.\n\nTAAVETTI. Pääkoppanne ei mahtane olla oikein reilassa enää! Ennen jos\npuhuttiin heinästä -- ja vielä sellaisesta helkkarin heinästä, kun tänä\nvuonna saamme -- silloin kyllä tiedettiin teidän mielenne -- silloin\nette puhuneet tyhmyyksiä! Vaan annas kun kirjanoppineeksi ratkesitte,\nniin jopa ei teissä siitä pitäen ole tolkkua ollut mitään. Sen koommin\nei ole tarvinnut teiltä järjen sanaa toivoakaan.\n\nTILTA. Se on oikein, Taavetti! Anna sille täydellä mitalla!\n\nTAAVETTI. Ja sellaista se on ollut halvauksestanne saakka.\n\nTORKKOLA. Niin, minun tahdostani tietenkin se tapahtui?! Eikös se niin\nollut?! Eipäs, poikaseni, vaan viittaus se oli ylhäältäpäin, ettäs sen\ntiedät, ja tätä sillä meinattiin: \"pysy alallasi, poikaseni, ja odota\nja sonnusta sinuas! Kohta saat toisenkin läimäyksen!\" ja minä en ole\nvielä valmis, Taavetti. Äsken, kun sinä siitä heinän paljoudesta\npuhuit, silloin ahneuden rietas henki syntisessä sielussani liikahteli\nja minä riemastuin. Eikä se käy laatuun. Ei pidä olla edes heinän\nkourallistakaan minun ja herramme välillä enää. Ilmankin on jo raskaat\ntaakat syntistä niskaani painostamassa. Olkaa te senvuoksi\nhoukuttelematta ajatuksiani pois jumalastani ja luojastani takaisin\ntämän maailman turhuuksiin taas.\n\nTILTA. Tehän ruikuttelette, isäntä, kuin olisitte sekä varastanut että\nmurhannut.\n\nTORKKOLA. Ei, en ole minä keltään henkeä riistänyt. Ennemmin -- hm --!\n-- päinvastoin, jos sanon, niinkuin tosi on. Ja lisäksi vielä\nluvattomalla ja syntisellä tavalla. -- -- Annahan postilla tänne,\nTilta, tuolta noin.\n\nTILTA (Ottaa postillan pienen seinäkaapin päältä ja asettaa sen hänen\neteensä)\n\nTORKKOLA (Sovittaa silmälasit nenälleen ja avaa kirjan). Kas niin,\nlapseni. Nyt ryhdymme päivätyöhömme. Kukin omaansa! (Selailee kirjaa.)\nEikö lankomieheni vielä ole täällä?\n\nTILTA (Jyrkästi). Ei!\n\nTORKKOLA. Kun hän tulee, niin tuohan kahvia sisälle. Ja menkää herran\nnimeen!\n\n    (Alkaa lukea. Tilta menee.)\n\nTORKKOLA (Hetken kuluttua, keskeyttämättä lukemistaan). Herra olkoon\nkanssasi, Taavetti!\n\nTAAVETTI. En minä ole mitään sanonut.\n\nTORKKOLA (Katsoo ylös). Tahdotko mitä, vai?\n\nTAAVETTI (Viivytellen). Tahdon. -- Tuosta lankomiehestännehän minä\nvain, -- tuosta Nykäsestä minä tahtoisin kanssanne haastaa hiukan, jos\nniinkuin sopisi.\n\nTORKKOLA. Haasta vaan. Vaan älä yritäkään haukkumisia.\n\nTAAVETTI. Mitäs mokomille naudoille haukkumisia haaskaamaan.\n\nTORKKOLA. Hillitsepäs kieltäsi. Hän on ainoa sukulaiseni, ja ainoa,\njolta on riittänyt lohdutuksen sanoja minulle tässä suuressa\ntuskassani.\n\nTAAVETTI. Jopa se on kaunista lohdutusta! Hän imee teidät kuiviin ja\nkiitokseksi kiduttaa teitä typerillä kiirastulijutuillaan.\n\nTORKKOLA. Jaa jaa, sinä et ymmärrä, Taavetti, sinä et ole saanut tuntea\nherätystä.\n\nTAAVETTI. Toivoakseni en ikinä herääkään hulluksi tullakseni. -- Ennen\nkun vielä mies olitte, eipä silloin tuon lankomiehen ollut hyvä\njalkaansa teidän kynnyksenne yli nostaa. Ja nyt se täällä juoksentelee\naamusta iltaan! Te luulette, että hän sitä tekee teidän ijankaikkisen\nautuutenne takia, vaikka näkeehän sen jo sokeakin, että hän vain\nperujanne persoilee. Ja kun hän vaan on saanut kyntensä niihin\nisketyksi -- silloin ei hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka\nlentäisitte pää edellä autuuteen niin pian kuin mahdollista.\n\nTORKKOLA. Saattaahan niin olla!\n\nTAAVETTI. No, se oli toki järkevä sana. Ja kyllä te olette sen itsekin\nhuomannut, milloin vaan olette puhunut aikovanne heittäytyä lepäämään,\nkuinka hän katumussaarnoillaan tähtäsi siihen, että te luovuttaisitte\ntalonne hänelle ja itse rupeaisitte syytingille.\n\nTORKKOLA. No, olenhan minä piru vie sen huomannut!\n\nTAAVETTI. Siinä sen nyt näette, mikä tekopyhä rakkari hän on!\n\nTORKKOLA. Ei, sitä hän ei ole.\n\nTAAVETTI. Onpa, pahuus vieköön!\n\nTORKKOLA. Eipä olekaan. Mutta sinä olet pässinpää, niin, se sinä olet.\nSillä sinä et ymmärrä, että Malakias ei voi olla muunlainen, kuin on,\neikä sillä ole mitään hänen hurskautensa kanssa tekemistä. Ei siinä\nmitään pahaa ole, että hän omaa etuaan katsoo. Sitä vähemmin, koska\nhänen etunsa on myöskin minun etuni.\n\nTAAVETTI. Kuinka te sitä voitte sanoa, kun näette, että hän vaan tahtoo\nvaurastua teidän kustannuksellanne. Silloinhan on päivän selvä, että\nhän vaan tahtoo pettää teitä.\n\nTORKKOLA. Sitäpä hän ei tahdo. Hän ei puhu muuta kuin päivän selvää\ntotuutta. Siitä voit olla vakuutettu.\n\nTAAVETTI. Kun te noin haastelette, isäntä, en tiedä, mitä minun pitää\nsanoa. Silloin ei enää kannata teille sanoja tuhlata.\n\nTORKKOLA. Ei, siitä voit olla varma. Malakias, näetkös, on parempi kuin\nmoni pappi. Hän osaa sanoa niin paikalleen toisen synnit. Ja hän osaa\nherättää uskon. Helvetinmoinen mies hän on, ettäs sen tiedät. Uskominen\nsiinä vaan on. Ei rukoukset auta. Asiansa taitaa. --\n\nJos hän etujaan valvoo, niin se ei haittaa, kunhan hän sen tekee\nvilpittä ja rehellisesti. Mutta jos minä vähintäkään epäilen, että hän\ntäällä käy ja valhettelee isän jumalan kustannuksella, silloin,\nTaavetti, voit sinä sylkäistä kouriisi ja käydä käsiksi ja tehdä\nhänelle mitä tahdot!\n\nTAAVETTI. Voi hyvä, rakas isäntä, enkö saa tehdä sitä heti paikalla?\n\nTORKKOLA. Et, Taavetti! Sitä et saa. Unhoituksen yöstä hän on raastanut\nesille erään asian, jonka minä jo luulin kuolleeksi ja kuopatuksi. Ja\nnyt se on mielessäni yöt ja päivät, enkä saa rauhaa madolta, joka\nkalvaa. Vaikene vaan ja kärsi ja pure hampaitasi ja kadu.\n\nTAAVETTI. Isäntä, kun ajattelen, millainen te ennen olitte, ja miten\njokainen uusi päivä täällä vastaan otettiin ilolla ja riemulla ja miten\nte olitte iloisin joukossamme, ja nyt näen, miten tuo roisto on teidät\nviistoon vääntänyt ja meidät sellaiselle tuulelle saattanut, kuin\nolisimme jok'ikinen hiilihangon nielleet pahojen tekojemme\nkatumukseksi, niin soisinpa hänen nyt olevan tässä sanoakseni hänelle\nvasten naamaa millainen sakramenskattu konna hän on!\n\nNYKÄNEN (Pieni, laiha ja nuutunut, kiireestä kantapäähän mustiin\npuettu, päässä neulottu suippolakki. Puhuu lyhyesti ja änkkäillen,\ntulee ulko-ovesta). Herra olkoon kiitetty!\n\nTAAVETTI (Huutaa). Amen!\n\nTORKKOLA. Amen!\n\nMALAKIAS (Tulee nopeasti Torkkolan luo, piippu hampaissa). Jumalan\nrauha sinulle, lanko. Kuinka voit tänään!\n\nTORKKOLA. Kiitos kysymästä. Paranemaan päin, lanko, yhä parempaan päin.\n\nNYKÄNEN (istuutuu). Se ilahuttaa minua (vilkuilee häneen) täydestä\nsydämmestä ilahuttaakin. Siinä uusi todistus rukouksen voimasta ja\noikean uskon ja katuvaisuuden lääkitsemiskyvystä. Herraamme ei kyllä\npetkuteta tyhjällä suunpieksemisellä. Ei totta vie petkutetakaan. Ja\nmuutamilla olisi parempi ollakseen, elleivät olisi niin ruti\njumalattomia!\n\n    (Polttaa tupruttelee piippuaan.)\n\nTAAVETTI (Lähestyy häntä). Voitte hyvinkin olla polttamatta, Nykänen.\nVoitte hyvinkin olla polttamatta. Minä olen täällä kotona enkä myöskään\npolta!\n\n    (Tempaa piipun hänen suustaan.)\n\nTORKKOLA (Kiivaasti). Perhanan Taavetti, sinä!\n\nTAAVETTI (Menee tyyneesti ikkunan luo, kopistelee porot piipusta\nikkunalautaa vastaan ja sammuttaa hiiloksen jalallaan). Ei teillä\nkyllä ole mitään sitä vastaan, isäntä. Ja niinkuin hän teidän\nmenestyksestänne huolehtii, niin ei hänkään siitä suuttune.\n\nTORKKOLA. Oli miten oli, niin minä närkästyn, jos sinä olet hävytön.\n\nTAAVETTI. Ette te siitä pahene! (Antaa Malakiaalle piipun). Tuossa sen\nsaatte takaisin.\n\nTORKKOLA (Nousee vaivoin tuolista). Kyllä minä sinulle näytän, että\nminussa on miestä sinua kurissa pitämään, ellet pysy aisoissa.\n\nTAAVETTI. Tehkää se, rakas isäntä-kulta. Rynnistelläänpäskin hieman, se\nvaan virkistäisi teitä. Ettekä te minusta paljon vastusta saa.\n\nTORKKOLA (istuutuu uupuneena). Senkin sakramenskattu lortti, mene\nmatkaasi! Ulos siitä!\n\nNYKÄNEN. Rauhoitu lanko, rauhoitu kaikin mokomin (Hurskaasti). Minä\nannan hänelle anteeksi, -- niin, sen teen, kaikesta sydämmestäni.\n\nTAAVETTI (Sanomattoman halveksivasti). Annatte anteeksi?! -- Te? Jopa\njotakin! (Ovessa). Herra olkoon kanssanne, isäntä!\n\n    (Menee.)\n\nNYKÄNEN (Tympeästi). Helvetinmoinen mies, jopa on. Mutta ylpeys käy\nlankeemuksen edellä. Eikä kukaan ole korvaamaton. Sen hän saa oppia\npikemmin kuin luuleekaan.\n\nTORKKOLA. Sekös ääni nyt on kellossa? Ensiksi sanot antavasi hänelle\nanteeksi. Vaan annas kun hän kääntää selkänsä, haukut sinä häntä\nkuitenkin.\n\nNYKÄNEN. Välittikö hän ehkä anteeksi annostani?\n\nTORKKOLA. Permannolleko hän sen sitte jätti, mukamas? -- Ja oli miten\noli, niin ei taloni silti hunningolle saa joutua, niin kauvan kuin minä\nvoin silmäni pystyssä pitää! Ettäs sen tiedät. Taavetti hoitaa sitä\nkuin omaa silmäteräänsä. Etkä sinä löydä ketään, joka sen paremmin\ntekee. Vaan sinä kai tuntenet taivaanvaltakunnan tarkemmin kuin\nmaanviljelyksen.\n\nNYKÄNEN. Niin maanviljelykseen ei minulla herra nähköön ole eläissäni\nollut paljoakaan tilaisuutta tutustua. Niin että ei se mikään kumma\nole, jos herralle kaiken taitoni ja tarmoni uhrasin. -- Enkä minä\nmuuten siitä välitä, että hän piipusta torui, -- en, en hituistakaan!\nMutta se näet pitää suun niin sopivasti kosteana, kun on paljon\nhaastettavaa (Katselee ympärilleen, yskii tarkotuksella). -- Sillä, kun\nkurkku, näet, on niin kuiva, käy puhuminen niin -- -- --\n\nTORKKOLA (Ymmärtää yskän). Saattaahan Tilta tuoda tänne vähän juomisia.\n\nNYKÄNEN. Eipä taitaisi olla hullummaksi -- eipä tietenkään. Niin paljon\nkuin meillä on toistemme kanssa haastettavaa! Kurkkuani kuivaakin,\ntotta vie, niin kuin olisi ollut alimmassa helvetissä ja vaan tulta\nhengittänyt.\n\nTORKKOLA. Kukapa tietää? Ehkäpä lienetkin käväissyt siellä\nkatastamassa!\n\nNYKÄNEN. En, sitä en ole tehnyt. Mutta lukenut siitä olen, jotta kyllä\ntiedän, kummoista siellä on.\n\nTORKKOLA. Ihanko siitä löytyy kuvauksia?\n\nNYKÄNEN. Löytyypä niinkin, ja painettuna sittenkin, suuressa paksussa\nkirjassa, joka on paljon suurempi kuin tuo postilla tuossa -- vieläpä\nkuvitettuna, jotta voi oikein nähdä, miten kamalaa siellä on.\n\nTORKKOLA. Niin, jos se on oikein präntättynä, niin kyllä se sitte niin\non. Sen kirjan sinun pitää antaa minulle luettavaksi.\n\nNYKÄNEN. Annankin, jahka olet niin pitkälle ennättänyt parannuksen\ntiellä, että olen varma siitä, että kaikki se kauheus, mitä siinä\nkerrotaan, ei enää koske sinua. Silloin oikein sydäntä hivelee lukea\nhelvetin tuskista ja kaikessa rauhassa ajatella, mikä kaikkien meidän\nvihamiehiemme perii. Samalta näet tuntuu, kuin milloin rakeet taittavat\nnaapurin laihon, mutta jättävät omat sarkamme koskematta.\n\nTORKKOLA. Mutta kuinka silloin käy lähimmäisen rakkauden, lanko!\n\nNYKÄNEN. Joka on herran oma, hän osaa erottaa lähimmäisensä perkeleen\nopetuslapsista. Mutta kuinka on sen kurkun kastimen laita, lanko?\n\nTILTA (Tuo sisään kahvia ja asettaa kaikki Nykäsen eteen pöydälle.\nIsäntä käy kaapilleen ja ottaa sieltä viinapullon.)\n\nTILTA. Päivää!\n\nNYKÄNEN. Jumal'antakoon, Tilta! -- Näytätpä sinä terveeltä ja\nreippaalta aina vaan! Niin, niin, tuota! (Kaataa viinaa kahvikuppiinsa\nja tyrkyttää Tiltalle lasiaan). Kulautappas, Rosa! (Yrittää kiertää\nkätensä hänen vyötäisilleen). Eikä sinulla ole sulhastakaan, ja\nkuitenkin siivona pysyt!\n\nTILTA (Lyö häntä sormille). Hellitättekös! Senkin vanha nahjus!\n\n    (Menee kiireesti ulos.)\n\nNYKÄNEN. Hyvä tyttö -- ei voi muuta sanoa -- oikein se on hyvä tyttö,\nlanko. Minä vaan vähän takerruin hänen esiliinansa nauhaan, ja sekös\nheti minua näppäämään! (juo) Mutta onpa sinulla hyvää tavaraa, lanko --\noikein hyvää! Niin, niin, semmoista se olla pitää! (juo vieläkin\nkulauksen, siirtää sitte kupin syrjään). Vaan mitäs minä taas\naijoinkaan sanoa sinulle! -- Niin -- -- koska me nyt olemme kahden\nkesken, niin -- (nousee) Aapeli -- (juhlallisesti) Aapeli, älä ikänä\nyritäkkään syöttää minulle pajunköyttä!\n\n    (Täyttää kuppinsa.)\n\nTORKKOLA. Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\nNYKÄNEN (Istuutuu ryypätessään). Tarkoitan vaan, että tuota kirjaa\nhelvetistä, sitä saat vielä toistaiseksi koreasti varoa lukemasta!\nMinulla on kyllä sinusta tarkempi vainu, kuin luuletkaan. Tosin sinä\näsken sanoit voivasi paremmin. Vaan se ei ole totta, Aapeli, äläppäs\nvalhettele nyt, kun olemme kahden kesken, älä valhettele, kuuletko!\nSinä voit paljoa huonommin kuin eilen, ettäs sen nyt tiedät.\n\nTORKKOLA. En sitä kiellä. Ja jos päinvastaista puhuin, niin vain\nTaavetin takia sen tein, jotta hän pysyisi levollisena ja olisi\ntorumatta. Mutta siihen voit luottaa, että sisällisesti voin paljon\nparemmin kuin ennen, sillä sielultani en ikinä ole ollut niin terve\nkuin nyt.\n\nNYKÄNEN. Jumala suokoon, että niin hyvin olisi! Suokoon Jumala, ettei\nse taaskin ole vain mielikuvitusta! (Nousee). Sanonko sinulle, Aapeli,\nmiksi et voi jaksaa paremmin? (kaataa kuppiinsa).\n\nTORKKOLA. Niin, sanoppas!\n\nNYKÄNEN. Sinulta näet puuttuu se oikea katuvaisuus! (istuutuu ja\nryyppää) Se oikea katuvaisuus!\n\nTORKKOLA. Se on vale, se!\n\nNYKÄNEN. Ei, kyllä se niin on kuin sanon: sinulla ei ole sitä oikeaa\nkatuvaista mielialaa.\n\nTORKKOLA. Sehän merkillistä on!\n\nNYKÄNEN. Niin, sinä kai uskot, että se sinulla on. Vaan näetkös, sama\nse on ero hurskaudella ja hurskaudella ja katuvaisuudella ja\nkatuvaisuudella, kuin hajuvedellä ja viinalla. Toinen kelpaa vaan\nkomeillaksesi sillä, toinen lämmittää vatsaa ja vahvistaa ruumista!\n(Nousee taas). Aapeli, kirjoitettu on; \"ken minua seurata tahtoo.\"\n\nTORKKOLA. \"Hän ottakoon ristinsä ja\" -- --\n\nNYKÄNEN. Ei se niin ollut.\n\nTORKKOLA. Eikö ollut? No kernaasti minun puolestani.\n\nNYKÄNEN. Kyllähän, tietysti, niinkin on kirjoitettu. Vaan en minä sitä\naikonut sanoa. Sillä ristisi sinä kyllä jo olet ottanut, niin että se\nasia on selvä. Mutta kirjoitettu on myöskin: \"ken minua seurata tahtoo,\nhän omaisuutensa luotaan heittäköön ja upottakoon sen meren syvyyteen.\"\n\nTORKKOLA. Tahtoisitko sinä ottaa taloni niskaasi ja kantaa sen järveen?\n\nNYKÄNEN. En. Sillä kirjoitettu on: \"Hän upottakoon sen meren syvyyteen\nja jakakoon köyhille.\"\n\nTORKKOLA. Se ei ole totta. Semmoista ei ole voitu kirjoittaa.\n\nNYKÄNEN. Miksikäs ei?\n\nTORKKOLA. Sillä jos minä sen \"upotan meren syvyyteen\", joutuu se\nkalojen, eikä köyhien ruoaksi, ymmärtänet.\n\nNYKÄNEN (Nousee taas). Oli, miten oli, mutta niin kirjoitettu on.\n\nTORKKOLA. Loruja! Eihän pipliassa toki tyhmyyksiä puhuttane!\n\nNYKÄNEN. Miks'ei? -- Kun minä sanon, niin se on niin.\n\nTORKKOLA. No, olkoon sitte, ja ymmärrä sinä se parhaasi mukaan. Minä\npuolestani olen liian tyhmä semmoiseen.\n\nNYKÄNEN. (Istuutuu ja puhuu). Konstikos sitä on ymmärtää.\nKuvannollisestihan se on sanottu, ymmärtänet. Ja tarkotus on, että jos\ntahdot saada asiasi selviksi herrasi kanssa, niin täytyy sinun vapautua\nkaikesta, joka sitoo ajatuksesi ajallisiin asioihin -- ja sen tähden\nlahjottaa pois maalliset tavarasi ja jakaa ne köyhille.\n\nTORKKOLA. Eiköhän herramme pyytäne vähän liikoja. Eihän se lainkaan\nhyödyttäisi köyhiä, niin vähän sitä kaikessa tapauksissa jokaisen\nosalle tulisi. Ja muutenkin olisi sääli kaunista taloani.\n\nNYKÄNEN. Eihän sinun tarvitse sitä palasiksi lohkoa. Kunhan teet\nyhdelle ainoalle vaivaiselle sen hyvän työn ja lahjoitat hänelle talon\nja annat hänen ottaa se vastaan kaikkien muiden sijassa, niin se on\nvallan yhtä hyvä. Pääasia on, että sen teet. Eikä sinun tarvitse\netäältä etsiä. Ei, täällä, aivan läheisyydessäsihän on kokonainen perhe\nköyhiä vaivaisia, joilta, paitsi yleistä, kristillistä lähimmäisen\nrakkautta, liikenee sangen paljon sukulaisrakkauttakin sinua kohtaan.\nMinä tarkoitan itseäni ja vaimoani ja viittä lastani. Me kyllä\nhoivaisimme ja hoitaisimme sinua niin hyvin niin kauvan kuin elät ja\nkuoltuasi rukoilisimme jumalalta ijankaikkista autuutta sinulle. Sen me\ntekisimme.\n\nTORKKOLA. Niin, kyllähän sinä siinä sekä vilpittömästi että\nkristillisesti ajattelet ja puhut. Eikä sinun sen asian takia tarvitse\nensinkään pokkuroida. Sillä olen minäkin sitä ajatellut, olenpa\nniinkin. Mutta sitä vaan viimeisiin saakka koettaa välttää joutumasta\nmuitten elätettäväksi, kun näkee, millaiset olot ihmisillä saattaa olla\nomien lastensakin luona. Ei ole hauskaa elää armoilla, kun ei ensinkään\ntarvitseisi! No, kyllähän minä luulen, että te hyvästi hoitaisitte\nminua, en minä sen tautta sitä asiata välttele. Mutta voitko mainita\nyhtäkään ihmistä koko paikkakunnalla, joka sillä tavalla tekisi?\n\nNYKÄNEN. Aapeli, tee sinä niinkuin itse tahdot. Ja välitä viis siitä,\nmitä muut ajattelevat ja sanovat. Mitä he sinua liikuttavat? Ajattele\nsitte ennemmin meitä, jotka olemme sinua lähimpinä. Ajattelehan, miten\nmeistä olisi kauheata tulla taivaaseen tietäen, että meidän on ollut\npakko jättää sinut tänne matoiseen maailmaan syntiin ja kurjuuteen.\nAjattele ijankaikkista menestystäsi, Aapeli, ja tee se niin kauvan kuin\nsinulla vielä armon aikaa on ja anna muiden itsestään huolehtia ja\nhelvettiin joutua, jos mieli tekee.\n\nTORKKOLA. Niin, kernaasti minun puolestani. Kunhan he sitten olisivat\npilkkaamatta minua aina ja alituisesti siitä, että autuuteni kävi\nminulle niin kalliiksi. Minä, näetkös, tahtoisin mielelläni olla varma\nsiitä, että se myös kannattaa. Sillä, ajatteles, jos muut eivät olisi\nrahtuistakaan minua paremmat? Ajatteles, jos minä en olisikaan niin\nrutisyntinen, kun niiksi tullaan!\n\nNYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Ja vielä häntä kysyykin! Sinä kysyt,\noletko sinä syntinen. Ole kysymättä sitä, sinä vähemmin kuin kukaan\nmuu. Sillä sinä olet syntinen, Aapeli, vieläpä aika tavalla (Täyttää\nkuppinsa). Ja sinä vielä kysyt, oletko sinä syntinen?! Ajatteleppas\nsitä myllärin Leenaa, joka monta vuotta sitten luonasi palveli, siihen\naikaan kuin minun sisar-raukkani, jonka kanssa sinä olit naimisissa,\nvielä eli. Jumala hänen sieluansa armahtakoon. -- -- Ajattele Leenaa.\nHän oli lumirakeinen, jonka sinä paisutit vyöryksi ja vieritit synnin\nkaltevaa pintaa alas, aina tulikuumaan helvettiin asti. Ja jumala ties,\nkuinka monta muuta syntistä sielua hän, sinun syntisi takia, on\nlaahannut mukaansa kuolemaan ja kadotukseen. Ei ole hänestä koskaan\nmitään kuultu sen koommin kuin hän täältä lähti. Mutta viimeisenä\npäivänä, jolloin kaikki ilmi tulee, silloin on hänkin löytty. Silloin\non Myllärin Leenakin seisova jumalan tuomioistuimen edessä sinun\nvierelläsi, Aapeli. Ja silloin on ilmi tuleva, mitä pahaa sini olet\nhänelle tehnyt, kun sinä lihan himossasi häntä vastaan syntiä teit. Ja\nkun sinulta sitten kysytään, kenen oli syy -- Aapeli -- kun he sinulta\nkysyvät sitä -- enpä silloin miljooneistakaan tahtoisi olla sinun\nhousuissasi. En miljooneistakaan!\n\nTORKKOLA. Ei sinua siihen kukaan pyydäkään. Sen asian minä kyllä\nitsekin reilaan. Ja kernaasti myönnän, että olisinhan minä voinut\nhuolehtia tyttörievusta vähän enemmänkin, kuin mitä tein.\n\nNYKÄNEN. Niin, -- nyt se on myöhäistä. En huolinut puhua siitä heti\ntultuani, -- vaan nythän voin kertoa sinulle, että viime yönä näin\nhänet taaskin unissani. Hän istui tuolla alhaalla tulessa ja savussa ja\ntuskissa vääntelihe, jotta vallan kauhistutti. Ja silloin minä herätin\neukkoni ja sanoin hänelle, että tämä ei ikinä käy laatuun. Kyllä meidän\non tehtävä jotakin hänen sieluraukkansa pelastamiseksi.\n\nTORKKOLA. Sepä oli kiltisti tehty, Nykänen, olipa niinkin. Ehkä auttaa,\nkun me oikein hartaasti rukoilemme jumalaa hänen puolestaan. -- Mutta\nei ole muuten lainkaan varma, ettetkö sinä nähnyt harhaan. Näes, kun\nsavu silmille tupruaa, ei silloin näe oikein hyvin. Ja silloinhan on\nmahdollista, ettet sinä häntä helvetissä nähnytkään. Ehkäpä hän olikin\nvain kiirastulessa? -- Ken tietää, vaikka niin olisi ollutkin.\n\nNYKÄNEN. Niin, minä en vanno mitään.\n\nTORKKOLA. Kiirastuli se sitte taisikin olla. Voimmehan otaksua niin\ntoistaiseksi. Se on ainakin armeliaampaa sieluraukkaa kohtaan. Eikö\nsinustakin? Ja kun minä tästä vähän voimistun, niin ajamme kaupunkiin\nja järjestämme kaikki kirjallisesti. Minä luovutan talon sinulle, jotta\nsinä saat sen haltuusi minun kuoltuani. Mutta sen sinulle sanon: jos\nsinä sen päästät hunningolle joutumaan, niin -- -- --\n\nNYKÄNEN. Mitä siihen tulee, niin voit luottaa minuun. Se on yhtä varma\nkuin kaksi kertaa kaksi. Ja sinun tähtesi minua ilahuttaa, että olet\npäätöksesi tehnyt. Sillä hyvä ja jumalalle otollinen teko se on, minkä\nnyt aijot tehdä. Ja niinpä myöskin voit olla varma siitä, että onnistut\nsurmaamaan madon, joka niin kauvan on kalvanut ja rääkännyt\nsieluasi. --\n\nMilloinka me sitte lähdemme kaupunkiin? Minä tarkotan, milloin luulet\njaksavasi kestää matkan? Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin\nnoudatamme tänne sen Suuruspään Matleenan sinua kuppaamaan. Se on niin\nterveellistä, että -- --. Tätä ennen ei se tosin olisi sinua vähääkään\nhyödyttänyt. Mutta nyt, kun olet tuhonnut sinua kalvavan madon, nyt\nnäet, kuinka pian sinä virkistyt ja kuinka sinä voimistut, kunhan se\nMatleena tulee. Hyvänen aika, kuinka minä olen iloinen! (nousee ja\ntaputtaa häntä olalle) Olen niin ylen onnellinen, kun minulla on niin\nkelpo lanko, ja siitä suuresta onnesta, joka minulle on suotu,\nlöytäessäni tästä syntisestä maailmasta edes yhden ainoan katuvaisen\nsielun.\n\n    (Syleilee häntä.)\n\nTORKKOLA. No, no, ei sinun silti tarvitse järkeäsi menettää. Lähetä\nsinä hakemaan Matleenaa, eläkä muusta huolehdi. Sillä kun minä olen\njotain päättänyt, niin tahdonkin saada sen ensi tilassa järjestykseen.\n\nNYKÄNEN. Sen tiedän, lanko, -- sen tiedän. Kyllä tiedetään, että sinä\nvaadit järjestystä asioissa. Ja niin se on olevakin. Ja sen päälle\nveisaamme värssyn, pysyäksemme lujina hyvissä aivoituksissamme!\n\nTORKKOLA. Mennään tänne kamariin veisaamaan, siellä on minun kirjani.\n\n    (Menevät vasemmalle Malakiaan alottaessa virren:\n    Mä että täältä erkanen.)\n\n    (Heidän mentyään tulee ulkoa Tuupaiskan Liisa, nuori\n    reipas tyttö, pieni mytty kädessä, laulaa.)\n\n      (Sävel. Läksin minä kesäyönä käymään.)\n\n    Läksin minä äitimuorin luota.\n    Vesisilmin katsoin kotikylää tuota.\n    Päivä vasta alkoi koittaa,\n    Lehmän kellon kalke soittaa\n    Ja mun kulkea piti pitkin huurresuota.\n\n    Ennen mulle puutkin hymyeli,\n    Linnut lauloi ja käki kulta kukahteli.\n    Nyt ne äänetönnä moitti --\n    Murhe ilon multa voitti,\n    Ne on mulle kuin muille isä, äiti, veli!\n\n    Läksin luotanne ma hetkiseksi,\n    Kyllä palajan taaskin sinne huomeneksi.\n    Kunhan löydän oman armaan,\n    Kanssansa ma tulen varmaan.\n    Ja niin mielemme jälleen muuttuu iloiseksi.\n\nNiin, äitimuori minut pakotti tulemaan tänne ystävyyttä hieromaan.\nMutta siitä minä visusti itseäni varon. Minä tahdoin vain päästä\nhetkeksi kotoa pois maailmaa katsomaan, en muuta mitään. Vaikka\nvaikeata se lähtö oli. Mutta kun vuodet umpeensa saa samoilla tanhuilla\nhosua ja heilua ja talvet pitkät rukin ääressä kitkuttaa, niin johan\nsiihen lopultakin kyllästyy. Silloin sitä ei pane vastaan, kun saa\nottaa nyytin käteensä ja pääsee jumalan ihanaa maailmaa vaeltelemaan --\neipä panekaan. Lähtöhetken katkeruus unohtuu ja joskus mieli tekee\nkuperkeikkaa heittelemään vähän päästä.\n\nTAAVETTI (Tulee viimeisten sanojen aikana sisään). Heittele pois vaan!\nSiinä minäkin olen mukana milloin vaan.\n\nLIISA (Katsomatta häneen kohottaa kätensä). Jos tyhmyyksiä tarkotat,\nniin tule tänne vaan, kyllä täältä pesee.\n\nTAAVETTI (Tulee lähemmäksi). Olisipa toki hauska tietää, mitä luulet\nminun tarkottavan! (Tuntee hänet). No taivahan talikynttilät, sinäkös\nse olet!?\n\nLIISA (Kääntyy häneen). Kas, Taavetti!\n\nTAAVETTI. Taavetti, niin! Ja Tuupaiskan Liisa! Ja nyt me sitten taas\ntavattiin! Kukapa olisi uskonut, kun silloin erottiin! -- -- Kenenkä\nluo sinä näillä seuduin aijot?\n\nLIISA. Torkkolaan.\n\nTAAVETTI. Torkkolaan?\n\nLIISA. Nii -- in, Torkkolaan!\n\nTAAVETTI. No älähän, tänne siis, jossa minä olen renkinä. Pyritkö\npalvelukseen sinäkin? Mutta sen minä sinulle sanon heti paikalla, että\nsiinä on minullakin sana sanottavana. Me kaksi emme voi saman orren\nalla asua. Niin, että jos hän sinut pestaa, silloin korjaan minä\nkapistukseni ja laputan tieheni.\n\nLIISA. Ei sinun tarvitse minun tähteni anturoitasi kuluttaa. Minä\nolenkin tullut tänne vain tervehtimään, ettäs tiedät.\n\nTAAVETTI. Tervehtimään!?\n\nLIISA. Niin, vain tervehtimään, niin.\n\nTAAVETTI. Vain niin, vain tervehtimään?! Entäs mitä muuta vielä tahdot?\n\nLIISA. Kuuluuko se sinulle? -- -- Sanohan millainen hän on miehiään,\ntämä Torkkolan isäntä?\n\nTAAVETTI. Surumielinen hän on. --\n\nLIISA. Hyi toki, se on pahinta kaikesta! Siitä ei ole minulle. Silloin\npyörähdän takaisin heti paikalla!\n\nTAAVETTI. Parasta olisikin, kun sen tekisit.\n\nLIISA. Mutta rakas Taavetti, mitä sinulla on minua vastaan. Etkö\niloitse, kun taas tavattiin?\n\nTAAVETTI. Taidanpa siitä varoa itseni. Ja sinun pitäisi, mielestäni,\nhävetä tavatessasi minut.\n\nLIISA. Minusta tuntuu kuin sinä häpeäisit minunkin puolestani.\n\nTAAVETTI. Mitä minun tarvitsisi hävetä, jos saan luvan kysyä?\n\nLIISA. Niin, sanoppas se. Mutta selitäppäs miksi minun, mielestäsi,\npitäisi hävetä?\n\nTAAVETTI. Sen sinä itse tietänet.\n\nLIISA. En, sitä en tiedä!\n\nTAAVETTI. Vai sitä sinä et tiedä?! Oletko kokonaan unhottanut, mitä\nkonsteja sinä minulle teit, kun minä olin renkinä teidän kylässä?\n\nLIISA. Kun sinä olit renkinä meidän kylässä?\n\nTAAVETTI. Niin.\n\nLIISA (Miettii). Kun sinä olit renkinä, sanoit, meidän kylässä?\n\nTAAVETTI. Älähän siinä teeskentele! Kyllä sinä sen yhtä hyvin muistat,\nkuin minäkin.\n\nLIISA. Siitä on pitkä aika, kun sinä olit renkinä meidän kylässä. Sen\njälkeen sitä ihminen on kerinnyt unohtaa yhtä jos toistakin.\n\nTAAVETTI. Se olisi kyllä sinun tapaistasi.\n\nLIISA (Viattomasti). Mutta sanohan toki, mitä sinä oikeastaan tarkotat.\n\nTAAVETTI. Niin, jos minä tahdon!\n\nLIISA (Vilkuilee häneen). Kyllä sinä tahdot, kun oikeen kauniisti\npyydän.\n\nTAAVETTI (Ivallisesti). Taidatpa olla hyvin varma!\n\nLIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka voit olla niin tyly minua kohtaan,\njoka en ikinä ole tehnyt sinulle pikkuistakaan pahaa?\n\nTAAVETTI. Etkö muka ole?! Ilkiätkö kieltää? Etkö sinä muka juoksuttanut\nminua hännässäsi kuin hupsua, sekä yöt että päivät, sen aikaa kuin olin\nteidän kylässä.\n\nLIISA (Vilkuilee häneen). No, kenpä sitä kieltäisi?\n\nTAAVETTI. Se nyt vielä puuttuisikin.\n\nLIISA. Mutta mikä siinä sitte niin kiukuttaa? Kaikella kunnialla ja\nrehellisestihän me elettiin.\n\nTAAVETTI. Niin, sehän se juuri suututtaakin.\n\nLIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka se voi suututtaa sinua, että me\nemme tehneet sitä, mikä väärin on?\n\nTAAVETTI. Eihän se nyt niin paljon se ole, joka minua suututtaa. Sillä\nniinhän olla pitääkin, että kunnialla on oltava. Ja vallan oikein sinä\nsiinä menettelit, että pidit puoliasi, sitä en yritäkään kieltää! Sillä\nsellainen tyttö, joka ei sitä tee, sellainen tyttö ei kelpaa kunnon\npojalle. Mutta sinä piditkin minua narrinasi!\n\nLIISA. Loruja! Olenko minä pitänyt sinua narrinani?\n\nTAAVETTI. Etkö muka ole? Voitko sitä kieltää? Etkö enään muista, kuinka\nsinä sanoit minulle, että olin hyvä kyllä sinulle? Ja kuinka minä\nkysyin, missä voisimme yhtyä?\n\nLIISA. Tottahan minä nyt sen muistan.\n\nTAAVETTI. Ja sinä olit mielestäsi liian yksinäsi siellä nummella.\n\nLIISA. No, niinhän minä olinkin.\n\nTAAVETTI. Ja minä taas arvelin, että maantiellä liikkui liian paljon\nihmisiä, ja silloin sanoin minä, että voisimme tavata metsässä.\n\nLIISA. No niin, ja sinähän menit metsään!\n\nTAAVETTI. No tietysti minä menin. Mutta sinäpä et tullutkaan jälestä,\nsinä annoit vaan minun maleksia siellä ja odottaa ja palella kuin\nkoira, aina kuun noususta hamaan sen laskuun. Niin sydämmetön sinä\nolit.\n\nLIISA. Ja minä kun säälin sinua niin sydämmeni pohjasta! Enkö minä\njälestäpäin pyytänyt sinua varomaan kylmettymistä? Enkö ehkä sanonut\nsinulle että mieluummin kiipeisit sinne mäelle päivällisaikaan, jolloin\naurinko kuumimmillaan paahtoi?\n\nTAAVETTI. Niin koira vie teitkin. Ja sinne minä kiipesinkin, ja kuuma\nsiellä oli kuin helvetissä. Vaan se, joka ei tullut sinnekään, se olit\nsinä se!\n\nLIISA. Etkä sinä sitä valittanut!\n\nTAAVETTI. En, olisipahan puuttunutkin, että olisin antanut sinun\nnarrata itseäni vielä myllynpuroonkin, jäähdytelläkseni itseäni sen\nkyydin jälkeen! Senkin vietävän letukka! (Polkee jalkaansa.) Mutta nyt\nse onkin loppu!\n\n    (Kääntää hänelle selkänsä, -- katsoo sitte vastahakoisesti,\n    olkansa yli, häneen. -- Liisa purskahtaa nauruun; samoin Taavetti.)\n\nLIISA. Mutta rakas Taavetti! Ellei rakkautesi sietänyt vähän kylmää ja\nlämmintä, silloin ei siitä ollut paljo mihinkään! Mihin sitä sitte\nsaattaisi luottaa?\n\nTAAVETTI. Vaikka itse piruun, vaan ei sinuun.\n\nLIISA. Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?\n\nTAAVETTI. Mitä sitten?\n\nLIISA. Niin tuota -- jos metsässä mielestäsi oli niin kylmä, miksi sinä\nherran nimessä et sitte mennyt kotiin.\n\nTAAVETTI. Miksikä en mennyt kotiin?\n\nLIISA. Sanonko sinulle, miksi et sitä tehnyt?\n\nTAAVETTI. Niin, no jos sinä sen paremmin tiedät kuin minä,\nniin -- -- --\n\nLIISA (Aivan hänen edessään). Etteivät muut pojat huomaisi, että sinä\nolit saanut suotta siellä kulkea (Tuuppaa häntä kyynärpäällään). Sillä\npiti näyttää siltä, kuin sinä olisit ollut siellä minun kanssani! Ja\nentäs niin kauan sitte! (Tuuppaa häntä). Siinäkös, mielestäsi, teit\nkauniisti kunniallista tyttöä kohtaan? Niinkö luulet? (Tuuppaa häntä\ntaas).\n\nTAAVETTI (Tarttuu käsivarteen ja puristaa sitä hellästi). Kukapa olisi\nluullut sitä noin teräväksi!\n\nLIISA. Mutta minäpä olinkin niin viisas, että näyttäydyin toisten\ntyttöjen joukossa juuri silloin kun olin muka sinun kanssasi siellä\nniin. -- Hellitä käteni.\n\nTAAVETTI (Hellittää). Ja silloin he alkoivat kujeilla kanssani. Ja sen\nvuoksi minä sieltä muutinkin, sanoakseni niinkuin tosi on. Ja etten\nolisi kiukuissani katkonut käsiä ja jalkoja jok'ikiseltä\npoikaviikarilta, joka nenäkkäästi minua pistelemään tuppasi.\n\nLIISA. Saitkos kokea, mikä ero on kunniallisen tytön ja kevytjalkaisen\nvälillä?\n\nTAAVETTI. Josko sain! Vieköön pahuus sekä toisen että toisenkin.\n\nLIISA. Parasta on pahuuksen pysyä etäämpänä! Sillä mainiosti minä tässä\nmaailmassa viihdyn vielä! Ja jos se sinua harmittaa, niin se on oikein\nsinulle, kun et huolinut minusta kunniallisella ja rehellisellä\ntavalla.\n\nTAAVETTI. Kuka sen on sanonut sinulle, etten muka olisi huolinut?\n\nLIISA. Niin no, et sinä ainakaan sitä sanonut. Vai sanoitko ehkä?\n\nTAAVETTI. En, en kiellä sitä; olin niin tyhmä että luulin sinua\ntyhmemmäksi kuin olitkaan. Mutta nyt minä olen tullut viisaammaksi.\n\nLIISA. Eipä sitä ainakaan huomaa.\n\nTAAVETTI. Vähät minä siitä välitänkään. Palttua minä kaikelle\nakkaväelle annan. Sillä te olette semmoisia, että luulette jokaista\ntyhmäksi, joka ei heti teidät nähtyään selkäänsä kyyristä ja mangu kuin\nkollikissa maaliskuulla. Tehköön sen ken tahtoo, vaan minäpäs en\nteekään. Sillä kun minä sieltä läksin ja muutin näille seuduille, niin\njopa minä vannoin, että jääkööt nyt jo niin tytöt kuin rakkaudetkin,\nikipäiviksi. --\n\nSillä Tuupaiskan Liisa, näet, hän oli ainoa, joka johonkin kelpasi. Ja\nkoska hänkin niin hävyttömästi käyttäytyi, niin jopa ei kannata toisten\nkanssa yrittääkään. Sillä hänen vertaistaan tyttöä ei löydy koko\nmaailmassa. Ja se, joka ei hänelle kelpaa, se ei kelpaa mihinkään.\nJättäköön hän vaimoväet rauhaan. Niin minä ajattelin ja niin minä\nvannoin ja sen valan aijon pitää, niin kauvan kuin elän.\n\nLIISA. Johan sitä tämmöistä kuullessaan vallan ylpeäksi yltyy.\n\nTAAVETTI. Ylpeä olit, totta vie, ennenkin. Vieläpä riittämään asti.\n\nLIISA. Kuinka voit ajatella niin pahaa minusta? Ja minä kun olen niin\nystävällisesti ajatellut sinua, aina siitä saakka kun erottiin!\n\nTAAVETTI. Paitsi milloin ajattelit jotakuta toista, niin!\n\nLIISA. Sitä en ole koskaan tehnyt, Taavetti!\n\nTAAVETTI. Voitko sen vannoa? Voitko vannoa, että olet ihan se sama kuin\nerotessammekin.\n\nLIISA. Sen voin.\n\nTAAVETTI. Voitko katsoa minua silmiin?\n\nLIISA. Miks'en minä sitä voisi?\n\nTAAVETTI. Vanno, että niin on, kuin sanot!\n\nLIISA. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun\npuolesta! -- Mutta nyt sinunkin täytyy kertoa minulle, miks'en minä\nenään kelpaa sinulle, vaikka sanotkin, ettei minun vertaistani koko\nmaailmassa löydy?\n\nTAAVETTI. Niin se onkin, enkä minä suinkaan väitä, että sinä et olisi\nhyvä semmoisena kuin olet. Vaan et kuitenkaan ole semmoinen,\njommoiseksi minä sinua kuvittelin.\n\nLIISA. Kuka käski kuvittelekaan!\n\nTAAVETTI. Niin, näetkös, kun sinua katselee semmoisenaan, niin vallan\nsitä yltyy kunnioittamaan herraamme, joka on voinut niin kauniin kuvan\nkyhätä, niin terve ja reipas, ja niin raikas ja kaunis sinä olet. Ja\nsiitä Liisasta minä arvelin, että hänen vertaistaan saa hakea. Mutta\nkun minä taas ajattelin, miten sinä minua pistelit ja miten täynnä\npirun metkuja sinä voit olla, kun vaan niiksi satut, niin ei liene\nkumma eikä mikään, jos rupeekin aprikoimaan, että ehkeipä sitä itse\nkelpaakaan, vaan että kukaties on ruvettava hiukan nöyremmäksi.\n\nLIISA. Sitä sinä ajattelit, niin! Ja sitten sinä nöyristyit niin, että\npaikalla vaadit, että sinun tyttösi on oleva semmoinen, ettei hänen\nvertaistaan löydy. Ja suutut, ellei hän tuossa tuokiossa pidä sinua\nparhaimpana poikana maailmassa.\n\nTAAVETTI (Nauraen). Sitä en suinkaan tarkoittanut.\n\nLIISA. Oli miten oli, mutta niin ylpeä yhtä kaikki olit.\n\nTAAVETTI. Vaan en ole enää. Sillä nyt me olemme viisastuneet kumpikin.\nJa sentähden arvelen, että me voisimme alottaa alusta, kaikella\nkunnialla. Jos vaan sinä olet samaa mieltä kuin minä.\n\nLIISA. Kukapa tietää? Ehkäpä minä olenkin?\n\nTAAVETTI. Mutta olekin vasta pitämättä minua narrinasi.\n\nLIISA. Kuinka minä sitä voisin? Niin viisaaksi kuin sinä nyt olet\nkäynyt.\n\nTAAVETTI. Jumala tiennee, lienenkö kylliksikään viisas sinun kanssasi\nottelemaan. Mutta voimmehan muuten koettaa illan suussa -- jos tahdot.\n\nLIISA. Senhän voimme tehdä.\n\nTAAVETTI. Missä sitte tavataan?\n\nLIISA. \"Myllypurossa\", tiedän mä! Niinhän sinä sanoit!\n\n    (Piikoja ja renkiä tulee sisälle.)\n\nTAAVETTI. Senkin irvihammas! Odotahan, tästä saat myllypuroa!\n\n    (Tarttuu häneen ja koettaa suudella.)\n\nLIISA. Päästätkö! (Kohottaa kätensä). Yksi on kyllä luvattu. Mutta voit\nsaada kaksikin, jos kovalle ottaa!\n\n    (Riuhtasee itsensä irti ja uhkaa häntä kädellään.)\n\nTAAVETTI (Väistää). Niin monta kuin vaan tahdot! Ettei vaan ihmiset\nnäe!\n\n    (Renkiä ja piikoja; niiden joukossa Maija, Tilta ja Mikko tulee.)\n\nMIKKO. Varo itseäsi Taavetti, selkänahkasi kai syhyy!\n\nTAAVETTI. Pidä suusi.\n\nMAIJA. Nyt saimme tietää, miks'ei Taavetti meistä välitä. Hänellähän on\noma pikku ystävänsä.\n\nTAAVETTI. Ja sinulla ilkeä suusi.\n\nTILTA. Ei ole nyt laitasi oikea, Taavetti, kun jätät päivällisenkin\njäähtymään. Me olemme jo syöneet aikoja sitten. Mutta minä korjasin\nvähän talteen sinulle.\n\nTAAVETTI. En minä mitään huoli. Mutta sinä Liisa? Sinä ehkä lienet\nnälissäsi pitkästä kävelystä? Tahdotko vähän ruokaa?\n\nLIISA. En kiellä, jos sinulta muuten liikenee.\n\nTAAVETTI. Riittää sitä kyllä kahdellekin. Ei siitä pelkoa. Tule mukaan,\nLiisa. Niin voit sopia isäntävaarin kanssa samalla.\n\nMIKKO. Liisako hänen nimensä on?\n\nMAIJA. Ja palvelukseenko hän tänne pyrkii?\n\nTILTA. Se oli hyvä se. Laita sinä, Taavetti, niin, että hän jää\n(Liisalle). Oletko sinä aina yhtä iloinen kuin nyt?\n\nLIISA. Niin, mitäs minä murheellinenkaan olisin!\n\nTILTA. Ei, siinä olet oikeassa, murheellinen ei pidä olla. Ja jos sinä\nvoit saada isännän siihen yhtymään, niin teet hyvän työn. Sitten ehkä\ntässäkin talossa taas saisi kuulla naurua ja laulua.\n\nLIISA. Eikös nyt sitten saa.\n\nTILTA. Ei, herra nähköön! Nyt ei täällä muusta haasteta kuin\nkatumuksesta ja parannuksesta ja sen semmoisesta.\n\nLIISA. Hyi olkoonkin! Sitten minä mieluummin laputan tieheni.\n\nTILTA. Niin se on. Ja äläppäs että tässä muut saisi hiiskahtaakaan.\n\nLIISA. No -- jos semmoisia raukkoja olette, niin se on vallan oikein\nteille. Vaan enpä minä siihen suostuisi. Minä vaan en antaisi suutani\ntukita. Ei toki. Kun mieleni tekee, niin laulan. Ja juuri nyt luulen,\nmieleni tekeekin.\n\nTAAVETTI. Puhu sinä vaan ensin isännän kanssa, se on paras, niin näet,\ntokko häneen suostut.\n\nLIISA. Minkätähden! Käskeköön hän minut vaikka heti paikalla pellolle,\nse ei minua liikuta. Silloin minä menen ja terveiset heitän ja sillä\nhyvä.\n\nTAAVETTI. Ethän toki aikone mennä pois?\n\nLIISA. Estääkö se ehkä sinua seuraamasta?\n\nTAAVETTI. Ei -- ei -- -- mutta -- --\n\nLIISA. Ei mitään muttaa. Minä kuitenkin teen oman mieleni mukaan. Kun\nminä vaan ajattelenkin tällaista murheen tyyssijaa, kuin tämä näyttää\nolevan, niin vallan rintaa ahdistaa, ettei henki tahdo käydä. Ja jos\nniin on, että ilmielävänä on tuonne murheeseen mentäväkin, tahdon olla\nsitä iloisempi niin kauvan kuin vielä olen ulkopuolella. Pankaa se\npäähänne!\n\n        LAULU.\n\n      (Sävel: Hurraa me nuoret meripojat.)\n\n    Ja poika se astui uljahasti\n    taivaan esikartanoon,\n    pyhän Petrin kammioon:\n    \"Hei, tyttöjä tänne nopeasti,\n    kanteleetkin kaikukoon!\"\n    Näin ärjäs poika Pietarille,\n    tömähteli taivahat,\n    katot sekä lattiat.\n    Huus' Pietari poikaviikarille:\n    \"Helvettihin matkustat!\"\n\n    Vaan poika se astui uljahasti\n    helvettihin alaspäin,\n    itse pirun luokse näin:\n    \"Hei, tyttöjä tänne nopeasti,\n    kanteletta helkyttäin!\" --\n    \"Ei tyttöjä oo yhtään täällä,\"\n    piru vastas haikeaan,\n    sitten huokasi hän vaan.\n    \"On tyttäret kaikki maan päällä,\n    vaikka täällä kaivataan.\"\n\n    Ja poika se palas uljahasti\n    kotiansa päälle maan\n    etsimähän neitojaan.\n    \"Hei, tyttöjä tänne nopeasti,\n    kanteleetkin kaikumaan!\"\n    Ja jopahan se kannel kaikui,\n    tanssi nuoret neitoset,\n    kumahteli tanteret,\n    ja kalliot naurustansa raikui.\n    Pursui pojan tuntehet.\n\n(Kööri kertaa kussakin värsyssä viisi viimeistä säettä.)\n\n    (Kamarin ovelle ilmestyvät Malakias ja Aapeli veisaten\n    viimeistä säettä virrestänsä.)\n\nKAIKKI (Nauravat ja vetäytyvät hitaasti ulospäin samalla laulaen\nviimeistä värsyä. Heidän naurellen mennessään laskee esirippu.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kuvaelma.\n\n    Torkkolan puutarha. Asuinrakennus oikealla, etualalla. Oven\n    vieressä lehtimaja, jossa pöytiä ja penkkejä. Perällä veräjä.\n    Taustassa järvimaisema.\n\nNYKÄNEN (Huoneessa). Noin ikään! Ja nyt ulos raitista ilmaa saamaan. Ja\nsitte avataan ikkunat ja kaikki huoneet savustetaan katajoilla.\n(Toimeliaana ulos huoneesta, kainalossa suuren suuri tyyny, jonka\nsovittaa penkille. Torkkola seuraa hitaasti jälessä Tiitan tukemana).\nVarovasti kaikin mokomin! Ja nojaa Tiltaan, se on varminta. -- Pian\novat minun lapseni täällä tukemassa sinua. Ja siitä se hyvä tulee, saat\nnähdä vaan, ja miten ne sinua sitten vaalivat ja hoitelevatkaan (Auttaa\nhäntä). Noin ikään, -- tässä nyt ollaan! (Liikutettuna). Hyvänen aika\ntoki -- et uskokaan, kuinka iloinen olen siitä, että minulla on niin\nhyvä lanko kuin sinä! -- Mutta istuhan toki, lanko, istu kaikin\nmokomin!\n\nTORKKOLA. Istu, sanoit! (Istuutuu vaivalloisesti).\nOh--oh--hoo--jaa--jaa!\n\nTILTA (Sovittaa tyynyn hänen selkänsä taakse ja palaa huoneeseen.)\n\nNYKÄNEN. Noin ikään. Loikoile nyt siinä ja nauti. Ja -- mitäs minun\npitikään sanomani? Niin -- odotahan -- sitähän se oli! Se Matleena,\nnäet, hän sanoi, että jos sinua haluttaa jaloitella hetkisen, niin ei\nse sinua lainkaan vahingoittaisi, jos sen tekisitkin.\n\nTORKKOLA. Matleena on nauta! -- Eikös hän käskenyt minua tanssimaankin,\nellen voisi hillitä itseäni?\n\nNYKÄNEN. Niin, eipä taitaisi sekään haitata, jos pari kierrosta\npyöräyttelisit, kun henki päälle tulee! Tee se! Minä tarkoitan: jos\nniin on, että katumus niiksi saattaa, niinkuin se kuningas Taavetinkin\nsai jumalan kunniaksi tanssimaan. Miks'et silloin sinä voisi tanssia\njumalan kunniaksi, Aapeli, sinä myöskin?\n\nSitäpaitsi sanoi Matleena että se ei suinkaan haittaisi sinua, jos\ntästä vääntäytyisimme kaupunkiin. Ja sitä samaa minäkin. Ei muuta kun\njärjestyksen vuoksi! Sen vuoksi vaan! Ja samaa sinäkin muistaakseni\narvelit.\n\nTORKKOLA. Sinullakos nyt on hiton hoppu sille matkalle!\n\nNYKÄNEN. Minullako? Loruja! Mikäs kiire minulla olisi? Itsehän sinä\ntahdoit.\n\nTORKKOLA. Vai niin! Tahdoinko? No, kyllä siitä hyvä tulee!\n\nNYKÄNEN. Älä luulekkaan, että minä vähääkään ajattelisin omaa itseäni.\nMinä vaan ajattelin sitä Leena raukkaa tuolla helvetissä, jolla\nvarmasti on nyt parempi ollakseen meidän rukoustemme tautta. Näetkös,\npiru ikään kuin pitää häntä kytkettynä pitkissä, hyvin pitkissä\nkahleissa -- justiinsa niin kuin koulupoika kulettelee kovakuoriaista\npitkästä langasta. Ymmärrätkö mitä minä meinaan? Ja saipas piru\nhellittää hieman kahleita, kun me ensi kertaa häntä ahdistimme -- niin\npaljon suunnilleen, kuin tämä lehtimaja tässä on korkea! Ja kun me\ntoistamiseen häntä könistelemme, niin hän taaskin hiukan höllentää, sen\nverran kuin tuo puu tuossa on korkea, suunnilleen. Ja jos oikein\nvoimasi kokoot ja isket häntä olkasi takaa ja survaiset kaiken\najallisen omaisuutesi järveen -- kuvannollisesti, ymmärräthän, -- niin\nsaatpas nähdä, että kahleet katkeavat ja sielu raukka vapautuu ja\nlentää iloisena isän jumalan luo taivaaseen. Ja sieltä ei itse pirukaan\nhäntä enää keksi! -- Sitähän minä vaan tarkoitin, lanko, sitä! En muuta\nmitään.\n\nTORKKOLA. Niin, arvaanhan minä sen.\n\nNYKÄNEN. Ja silloin ei madolla, joka sinua niin kauvan on kiusannut ja\nvaivannut, ole enää mitään jälellä kalvettavaa. Ja silloin se kuolee\nnälkään, se kirottu rakkari. Ja silloin te olette vaikeasta synnistänne\nvapahdetut, sekä Leena että sinä. Se on vissi se.\n\nTORKKOLA. Kunpa vaan niin onnellisesti olisi.\n\nNYKÄNEN. No, siitä hitto vie voit olla varma! (Katsoo hajamielisenä\ntaivaaseen, puhuu koneellisesti edelleen). -- Silloin mato taivaaseen\nlivahtaa ja Leena kuolemaan suistuu -- -- --\n\nTORKKOLA. Sillä laillako se nyt on? Äsken se oli päinvastoin.\n\nNYKÄNEN. Kas nyt mokomaa! Tuuleen tuossa taisin höpistä.\n\nTORKKOLA. No, sen minä takaan. Mitäs sinä siinä niin perhanasti\ntöllistelet?\n\nNYKÄNEN. Minä vain tarkastelen, kummoisen ilman huomiseksi\nsaamme. Tarkoitan -- jos että niinkuin uskaltaisi yrittää sitä\nkaupunginmatkaa -- -- --\n\n    (Taavetti ja Liisa tulevat veräjästä.)\n\nTAAVETTI. Siinä hän nyt on! Tuo tuossa, tyyny selässä, se on isäntä.\n\nTORKKOLA. \"Tuo tuossa, tyyny selässä\"! Ikäänkuin olisin semmoisena\nluotu! -- (Äreästi). Mitä sinä tahdot?\n\nTAAVETTI. Meille on tullut vieraita, isäntä. Tämä tyttö tässä on tullut\ntänne tervehtimään.\n\nTORKKOLA. Vai on hän tullut? Tulehan tänne, tyttöseni. Mikä sinun\nnimesi on? Mistä tulet? Mitä täältä tahdot?\n\nLIISA. Kies avita, kuka yhdellä kertaa voi niin paljon vastata! Tehän\nahdistatte, niin kuin ette olisikaan niin ikäloppu, kuin miltä\nnäytätte. Hiljakseen vaan, tiedän mä! Pisara kerrallaan!\n\nTORKKOLA. Pisara kerrallaan! Sittehän sitä täytynee ensin kurkkua\nkastella. Mene Tiltan luo, Taavetti, ja nuuski sen piiloista. Kai\nsieltä kahvitilkka löytyy ja nisusia.\n\nTAAVETTI (Menee taloon).\n\nTORKKOLA. Istuhan, tyttöseni.\n\nLIISA. Paljon kiitoksia!\n\n    (Istuu pöydän ääreen, vastapäätä häntä.)\n\nTORKKOLA. Noin ikään. Nythän me voimme taas alottaa kuulustelua. Pykälä\npykälältä, aivan niinkuin sinä tahdot. Mikä siis on nimesi?\n\nLIISA. Tuupaiskan Liisaksihan ne minua kutsuvat.\n\nTORKKOLA. Vai Tuupaiskan Liisaksi! No vie sun, niinkö tekevät. Ja\nmistäs sinä tulet?\n\nLIISA. Salokylästä, tiedän mä.\n\nTORKKOLA. Salokylältä? Vai niin. Yhtä kai pitänee. Siellä tosiaankin\noli muuan, jota Tuupaiskan muoriksi nimittivät, ellen väärin muista.\n\nLIISA. Ette niinkään, oikein on. Minun äitini se on.\n\nTORKKOLA. Niin, hänet minä hyvin muistan. Pieni ja herttainen tyllerö,\npyöreä ja pystynenäinen. Eikös hän kerran ollut täällä meillä eukkoni\neläessä? Jumala hänen sieluaan armahtakoon!\n\nLIISA. Olipa niinkin. Sillä, totta puhuakseni, olemme me vähän niinkuin\nsukua, te ja minä.\n\nTORKKOLA. Niinkö tosiaankin! Sepäs kummallista! Millä tavalla sitten.\n\nLIISA (Lukea lopottaa). Teidän vaimonne äidillä oli ensimäisissä\nnaimisissa poika. Ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären,\nja --\n\nTORKKOLA. Kuinkas se oli? -- (Kertaa). Eukollani oli velipuoli -- -- --\nJa entäs sitte, miten sanoit?\n\nLIISA (Kuin edellä, hyvää kyytiä). Niin, hänellä oli velipuoli ja hänen\nsisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja --\n\nTORKKOLA. Mokomasta sukulaisuudestahan alkaa päätä vallan särkeä!\n\nLIISA. Äh, siitäkös nyt kannattaa puhua! Sehän käy kuin katkismusta\nlukien. Kunhan ulkoa oppii, niin kuin minä!\n\nTORKKOLA. Vallan sinä olet suora tyttö, sinä!\n\nLIISA. Olen, ei voi muuta sanoa.\n\n    (Tilta ja Taavetti tulevat sisältä.)\n\nTILTA (Asettaa pöydälle kahvivehkeet ja leivoksia).\n\nTORKKOLA. Kas niin, siinähän on kahvia.\n\nTAAVETTI (Osoittaa Malakiasta). Pitääkös hänellekin antaa, vai?\n\nTORKKOLA. Niin, piru vie pitääkin! Äläpäs siinä taas ala!\n\nNYKÄNEN. Antaa olla, ellei minulle hyvästä sydämestä suoda, niin voin\nminä olla ilmankin!\n\nTORKKOLA (Kiivaasti Taavetille). Panetkos sen kupin paikalleen vai?\n\nTAAVETTI (Asettaa kupin Malakiaan eteen).\n\nTORKKOLA. Ryyppää pois, lanko. Tosin tämä on oikeastaan naisten juomaa.\nMutta hyvää sen pitäisi olla.\n\nNYKÄNEN (Juo). No, sen takaan! Jos tämä on vain naisille meinattu, niin\ntekisipä mieleni siinä tuokiossa muuttua naiseksi.\n\nTAAVETTI. Sen ämmämäisemmäksi ette enää tulla voi, kuin mitä jo olette.\n\nTORKKOLA. Vaikenetkos, senkin -- -- --\n\nTILTA (Asettaa kupin hänen eteensä). Tässä on teillekin, isäntä.\n\nTORKKOLA. Tiedäthän, että minä en saa. No -- koska se nyt kerran on\nkaadettu niin menköön nyt. -- Ja nyt me taas puhumme vähän järkeä!\nMitenkäs se olikaan tyttöseni? -- Niin -- yhteen asiaan sinulta jäikin\nvastaus antamatta. Et sanonut, mitä sinä minusta tahdot.\n\nLIISA (Veitikkamaisesti). No kah, minunhan piti petkuttaa teiltä\nperujanne, tiemmä!\n\nTORKKOLA. Sinäkös letukka! Sitäkö sun piti, sanot?! Kuka sinut sitte\nsiihen pakoittaa?\n\nLIISA. Ei kukaan. Äitini vaan arveli olevan syytä yrittää. Vaan totta\npuhuakseni, minä en siihen kelpaa ensinkään. Kättä nuolemaan ja häntää\nheiluttamaan kuin koira ei minulla ole ensinkään halua. Enkä minä rupee\ntoisen hengenlähtöäkään odottamaan, siksi iloinen elämästäni minä itse\nolen (Nousee. Sydämmellisesti.) Ei, jumala sen tietäköön, isäntä, että\nminä kernaasti suon teidän elää vähintäin sata vuotta! Enpä minä tahdo\nteiltä päivääkään riistää, -- en minuuttiakaan.\n\nTORKKIOLA. Siinä teet kiltisti, tyttöseni.\n\nLIISA. Niin että en minä sen tautta tänne tullut. Vaan ei ollut hauskaa\nmyötäänsä kotonakaan kuljeskella, ja siksipä minä mielelläni läksinkin\nvähän maailmaa katselemaan, -- hyvin vähän vaan -- ja sitte minä\ntahdoin toki teitäkin tervehtiä, isäntä -- sen verran vain, että\nsaattaisin kotiin tullessani kertoa täällä käyneeni. Sitähän minä vaan\ntahdoin. Ja kernaasti minun puolestani voitte sanoa, ettei tästä\ntalosta mitään perittävää ole. Ja pellolle ajakaa, jos niiksi tulee.\n\nTORKKOLA. Odotetaan nyt sentään toistaiseksi, ellei sinulla liian\nkiirettä ole. Tahtoisin vaan hyvin mielelläni kuulla, mistä syystä\näitisi tuli lähettäneeksi sinut tänne perimään?\n\nLIISA. Niin, kyllä hän vallan vakavasti sitä tarkoitti! \"Liisa\", hän\nsanoi: \"sinä olet köyhä orpotyttö\", sanoi, \"ja vallan yksin maailmassa\nolet. Saat koettaa tulla toimeen miten sinä paraiten itse taidat. Sukua\nsinä olet vanhalle Torkkolan Aapelille, ja siitä on minulla mustaa\nvalkoisella, jos tarvitaan. Laittaudu hänen luokseen kiireimmän kautta.\nEi hänellä enää pitkälti elonaikaa riitä, sanovat hänen viimeistä\nvirttään veisaavan.\" -- Niin älkään suuttuko, isäntä, mutta niin hän\nsanoi. -- \"Ja pyri hänen suosioonsa\", sanoi, \"ei hän ainakaan ennen\nhyvää pilaa välttänyt.\" --\n\nTORKKOLA. Ei, kyllä hän siinä oli oikeassa. Enkä minä muuksi ole\nmuuttunut, jos totta puhun.\n\nNYKÄNEN (Pukkaa häntä kylkeen).\n\nTORKKOLA (Hillitsee itsensä). Tarkoitan näet -- -- --\n\nTAAVETTI (Nojautuu pöydän yli. Äkäisesti Nykäselle). Pukkaappas häntä\nvielä kerran, niin kyllä minä sinulle pukkausta annan, ettäs muistat.\n\nLIISA. \"Riennäppäs\", hän sanoi, \"ennenkuin kukaan muu kerkiää. Äläkä\nole tyhmä. Hyvän sanan kun sanot, niin saat koko perinnön.\" Sillä äiti\nei ole tyhmä, hän, sanottakoon mitä tahansa. Ja jos minä olisin hänen\nneuvojaan seurannut, niin vaikeaksipa teille olisi käynyt. Vaan, kuten\nsanoin, minä en semmoiseen hommaan kelpaa.\n\nNYKÄNEN. Ei, kyllä minä sen asian hoidan --\n\nTAAVETTI. Siltä se kyllä on näyttänyt, jumala paratkoon!\n\nLIISA (Nykäselle). Tekös perinnön otattekin?\n\nNYKÄNEN. Enkä, enhän minä sitä tarkoittanut, ymmärtänet! Tarkoitan\nvaan, että kyllä minä varon lankoani, ettei hän omaisuuksiaan\nkauniiseen sanaan vaihda.\n\nTAAVETTI. Kuinka monta \"kaunista sanaa\" olettekaan itse sen asian\nhyväksi suustanne laukaisseet Nykänen?\n\nLIISA. Kah, tekös se Nykänen olette? Hyvänen aika, teitä kai äitini\nsitte tarkoitti, kun sanoi minulle: \"ei se helppoa ole\" sanoi. \"Sillä\nse vanha kitupiikki Nykänen, hänen lankonsa, on tainnut viime aikoina\nroikkua siellä aamusta iltaan.\"\n\nNYKÄNEN. Mahtaa olla pahanilkinen eukko tuo sinun äitisi!\n\nLIISA. Eipä juuri voi sanoa! Vaikka en ymmärrä, miksi hän minut tänne\nlähetti. Ehkä siksi, että minä mennessäni viekoittelisin teidät mukaani\ntäältä. Hän kai arveli niinikään, ettei isäntä silti ikäviinsä kuolisi.\n\nTORKKOLA (Naurahtaa). Nytkös sait ottelemista!\n\nNYKÄNEN. Ja sille sinä naurat?\n\nTAAVETTI. Itkeäkö hänen ehkä pitäisi. Kun jo lehmäkin nauraisi, jos\nnähdä saisi, kuinka vihreä olet naamaltasi juuri nyt.\n\nNYKÄNEN. Oletkos sinä nähnyt lehmän nauravan, vai?\n\nTAAVETTI. En, vaan eipä kestä kauvan, kun jo näen härän nauravan! Ja\nhyvin suuren sittenkin!\n\nTORKKOLA. Siinäkös sait saparoosi, Malakias.\n\nTAAVETTI. Katsoppas isäntää, kun taas nauraa! Hyvänen aika, kuinka\niloiseksi tulin.\n\nTORKKOLA. Olipakin syytä iloiseksi tulla. Niin kehno kun minä olen, --\nniin vanha -- ja niin vaivainen!\n\nLIISA. On niitä huonompiakin nähty. Eikä siinä iässäkään mitään vaaraa\nole! Siellä meidän kylässä on muuan ukkorähjä, jolla on hyvinkin\nkahdeksankymmentä ajastaikaa niskoillaan, mutta sittenkin laulaa, jotta\nnurkissa kaikaa:\n\n        LAULU.\n\n      (Sävel: Tääll yksinäni laulelen.)\n\n    Ma laulan ja olen iloinen,\n    Jo vaikka vanhaks' saan.\n    Jos hautaani käyn tanssien,\n    Se ketä koskiskaan?\n\n(Toiset kertaavat kaksi viimeistä säettä, Aapeli mukana.)\n\nTAAVETTI. Kies avita! Kuulkaapas isäntää, kun jälleen laulaa! Olisipa\ntässä nyt ainetta, millä tehdä punssit, niin kilauttaisinpa ilosta\nkanssanne isäntä!\n\nTORKKOLA. Kyllähän sitä ainetta. Käyppäs Tilta hakemaan. Mutta eihän\nsinulla ole kuppiakaan?\n\nLIISA. Me juomme samasta kupista.\n\nTAAVETTI (Iloisesti). Sen teemmekin, Liisa, me kaksi, me juomme samasta\nkupista!\n\n    (Ottaa kupin häneltä. Tilta tuo viinapullon, jota Nykänen\n    hartaasti katselee.)\n\nTORKKOLA. No vie sun, Taavetti! Hänenkö takiaan sinä tässä viime\naikoina olet alakärsänä käynyt?\n\nTAAVETTI (Kaataa isännän kuppiin ja omaansa). Saattaapa niin ollakin!\n\n    (Kilistelevät.)\n\nLIISA (Laulaa edelleen).\n\n    Ah, eihän luojaa loukkaa se,\n    Ett' iloitsen ma näin.\n    Ja käskyjään en rikkone,\n    Jos mull' on ystäväin?\n\nTORKKOLA (Lyö Nykästä selkään). Hörise mukana, senkin vanha hörriäinen!\n\n    (Kaikki kertaavat säkeet)\n\nLIISA (Laulaa).\n\n    Ei kenkään voine luopua,\n    Omasta luonnostaan.\n    Jos tanssin haudan partaalla,\n    Se kelle kuuluukaan!\n\n(Kaikki yhtyvät.)\n\nNYKÄNEN (Asettaa päättäväisesti kuppinsa pöydälle). Ja semmoista sinä\nlaulat, lanko. Sitä et voi! Vai voitko kenties? Laula sitte, jos\npuhtaalla omallatunnolla voit väittää, ettet ikinä ole ollut\nkenellekään haitaksi! Voitkohan ehkä? Mitä?\n\nTORKKOLA (Joka laulaissaan on noussut jo ensivärssyn aikana, vaipuu\ntakaisin penkille. Synkästi). En -- kyllä minä en saa sitä laulua\nlaulaa. --\n\nNYKÄNEN (hiljaa ja hurskaasti). Ettäs sen tietäisit: et sinä sillä\ntavalla syntisen ihmisraukan sielua vapahda, joka sinun tähtesi\nhelvetin tulessa kituu. Etkä sillä matoakaan kuoleta! Vai luuletko,\nettei se muka jälleen henkiin virkoo, vaikka sitä viinalla nukutat?\nKyllä se siitä virkoo, ole varma siitä -- vieläpä julmasti sittenkin!\n\nLIISA (Ihmeissään heidän luokseen). Mikä ihme teitä vaivaa, isäntä?\n\nTORKKOLA. Ei mikään -- ei mitään mainittavaa, tyttöseni. Ja kiitos\nmuuten hyvästä tahdostasi. Mutta, näetkös, se nyt on sillä tavalla,\nettä sinä ja minä emme voi yhtä köyttä vetää. Sinä kyllä voinet\nsovittaa ja mukautua, sen kyllä uskon. Mutta semmoinen ei käy minulle.\nSillä sisimmässä sisässäni istuu ankara ja vanhurskas herra, joka\nkaiken ilon karkoittaa, -- eikä ainoastaan minulta, vaan jopa koko\ntalostakin. Eikä siinä mitään muutosta tule minun elämäni aikana, niin\nettä kyllä minun täytyy sanojasi todella noudattaa ja lähettää sinut\npois taas. Ja kaikkein parasta on, että lähdet heti. Taavetti hän voi\nkappaleen matkaa sinua seurata, kun on työnsä päättänyt, ettei sinun\ntule ikävä.\n\nLIISA. Täytyykö minun mennä tieheni juuri nyt, kun te aloitte taas\niloiseksi tulla? Ja jättää teidät tuon kitupiikin kynsiin?!\n\nTORKKOLA (Huokaa). Niin. Kyllä tässä ei mikään muukaan edessäni ole.\n\nLIISA. Mutta miksi sitten, herran nimessä?\n\nTORKKOLA. Tiedätkös tyttöseni, sinä olet kyllä otollinen sille, jonka\nsydäntä ei ole mikään painostamassa. Mutta sille, jolla semmoista on,\nsille kyllä tuo tuossa (näyttää Nykästä) on mies paikallaan. Puoli\nvuotta sitte herra minulle ensimmäisen varoituksen antoi. Niin terve\nkuin olin ja aina olen ollut, niin enkös sittenkin saanut halvausta. Ja\nkun sitte siinä viruin enkä ymmärtänyt, miksi minulle näin kurjasti\npiti käydä, silloin lankomieheni sen tiesi minulle selittää. Kiireimmän\nvilkkaa hän silloin tuli luokseni ja sanoi: \"lanko, mitäs minä aina\nolen sanonut sinulle? Sinä haudot salaista syntiä, jota et vielä ole\nkatunut. Liian kevyesti olet erhetyksesi ottanut ja antanut madon\nhalvautua sieluusi, ja huomaamattasi olet siten elämäsi ja sielusi\nturmellut. Heräjä sinä, milloin vielä aika on. Parempi myöhäinen\nkatumus kuin ei mikään katumus!\" Ja oikeassa hän oli! Erään vanhan\njutun olin liian kevyesti ottanut. Oikeassa hän oli vallan, -- niin\noikeassa!\n\nLIISA. Olisitte mieluummin antanut sen vanhan jutun olla oloillaan.\nViisaampaa se olisi ollut, kuin antaa tuon kitupiikin omantunnon matoa\nitseenne tyrkyttää.\n\nTORKKOLA. Ole sinä laskematta leikkiä vakavista asioista, tyttöseni. Et\ntiedä mistä on kysymys. Mutta saat tietää. Saat oppia tuntemaan minut\nkaikessa synnillisyydessäni, niinkuin olet minun tuskanikin nähnyt. --\nSaat tuon vanhan jutun eväiksi matkallesi, niin on jotain\ntuumittavaksesi, joka voi olla sekä sinulle että muille opiksi ja\nhyödyksi. Siitä on kai nyt suunnilleen viisikolmatta vuotta, eukkoni\nvielä eläessä, kun otimme erään tytön palvelukseemme, pieni ja pyörehkö\nhän oli, ja ylpeä hän oli myös. Sillä hän ei vähääkään nuorista pojista\npiitannut -- minuun hän silmänsä iski. Ja minun asiani olivat sillä\nviisiä, että eukkoni oli myötäänsä sairas ja huono ja minä olin\nsilloin, kuten ainakin reipas mies, -- ja silloin sattui niin, että\nminä jäin kahden kesken tytön kanssa ja niin sitten kävi, kuten\nsemmoisissa tapauksissa ainakin. Ja liekö sitten eukkoni huomannut\ntytön tilan vai mitä, mutta hän se sai hänet lähtemään palveluksestani.\nEnkä minä ollut sitä juuri vastaankaan.\n\nLIISA (Silittelee esiliinaansa). Siinä te tosin olette oikeassa,\nisäntä, että ette vallan oikein tehneet siinä, minkä kerroitte. Vaan ei\nkai se yksin teidän syynne ollut kun teitä siinä kaksi oli mukana!\n\nTORKKOLA. Niin, semmoisessa pelissähän sitä tavallisesti ollaan\nkaksittain. Mutta minun asiani olisi ollut olla viisaampi kuin hän. Ja\nkun hän sitte joutui pois, oli hän kuin tuuleen haihtunut. Eikä\nyksikään koko paikkakunnalla nähnyt hänestä edes savuakaan. Mitenhän\nhänen on mahtanut käydä? Sano se minulle! Mieltäni niin pahasti\npainostaa, että hänet syntiin viekottelin, ja sitte päästin hänet\nmenemään, yhä pitemmälle, synnin polkua -- ken tiennee kuinka pitkälle,\n-- ehkäpä aina alimpaan helvettiinkin. -- --\n\nTAAVETTI. Ja siinäkö kaikki? Senkö takia te maasta ja mannustanne\nluovutte ja jätätte kaiken omaisuutenne vieraisiin käsiin, saadaksenne\naikaa katumaan ja parannusta tekemään?\n\nTORKKOLA. Niin, niin se on.\n\nTAAVETTI. Niinkö te sitte arvelette, isäntä, siitä paranevanne, että\nnyt vielä suuremman tyhmyyden teette, kuin minkä jo teitte.\n\nTORKKOLA. Sitä sinä olet liian tyhmä ymmärtämään. Ja ole iloinen, ettei\nsinun tarvitse oppia ymmärtämään sitä, niinkuin minun!\n\nNYKÄNEN. Siinä oli tosi ja kristillinen oppi, Taavetti! Paina se\nmieleesi vain! Ja opi katselemaan elämää semmoisena, kuin olisi se\nyrttitarha täynnänsä hedelmäpuita ja pensaita, joista herra on\nkieltänyt sinua syömästä.\n\nLIISA. Olkaa te siinä tekemättä herrasta linnunpelätintä. Itseppä hän\non luonut kirsimarjat niin punaisiksi ja kauniiksi. Ja se, joka niitä\nliiaksi maistelee, pitäköön itse huolta siitä, että saa vatsansa\nkuntoon jälleen.\n\nNYKÄNEN. Järjettömiä siinä haastelet. Sillä siitä ei ole koskaan ollut\nkysymystäkään, etteikö herra soisi meidän kylliksemme syödä. Vaan siitä\nainoastaan, että me emme saa antaa rienaajan houkutella itseämme\nylensyömiseen. Sillä ylellisyys tuottaa kärsimyksiä ja se koiruohotee,\njonka me sitte saamme helvetissä juoda, parantuaksemme siitä taudista,\nse ei hyvälle maistu. Herran kirsikkapuun alle virittää rienaaja\nlankansa. Ja jos lankoni nyt haluaa päästä pirun pauloista ja katua ja\nparannusta tehdä, niin tekee hän siinä vallan oikein, että hän ratkoo\npoikki jok'ikisen uuden silmukan, jonka tuo peikko on verkkoonsa\nparsinut.\n\nTORKKOLA. Nähkääs -- nähkääs -- niinikään sitä on haastettava. Se se\ntotta vie asiansa taitaa.\n\nTAAVETTI. Kyllä, herra paratkoon.\n\nTORKKOLA. Ja riittäköön nyt tätä lörpötystä siitä asiasta. Ennen kuin\nlähdet, Liisa, niin käyhän nyt visusti katselemassa taloani. Ja tee se\nilman kateutta, se ei sinua vahingoita. Päinvastoin. Monesta\nhoukutuksesta säästyt, jos pääset saamasta sitä, mitä äitisi ajatteli.\nJa tervehdä häntä, kun kotiin tulet, ja sano hänelle niinkuin tosi on,\nettä liian myöhään tulit tänne! Sillä huomenna lähden minä kaupunkiin,\njos ilma seestyy ja katkon poikki jok'ikisen langan, jonka paholainen\non kokoon parsinut, ja luovutan talon Malakiakselle. Hän kyllä paremmin\nkuin minä, varoo siihen syntiin lankeemasta, jonka rikkaus mukanansa\ntuo. Jos haluttaa, niin käyhän taas katsomassa, kun olen syytingillä\nlankoni luona. Olen silloin kyllä iloisemmalla tuulella.\n\nNYKÄNEN (Pudistaa hänen kättään). No siitä voit olla varma. Silloin ei\nhaittaa, jos häntä tervehtimään tulet.\n\nLIISA. Hyvästi sitten, isäntä!\n\nTORKKOLA. Herran haltuun, lapseni. Muista käydä tervehtimässä.\n\nLIISA (Tulee hänen luokseen). Kyllä, kyllä minä toki muistankin. En\ntiedä miksi, -- -- mutta minä niin teitä säälin. -- Minusta näet tuntuu\naivan kuin olisi murhe teihin tyrkytetty. Ja sehän ei hyödytä jumalaa\neikä ihmisiä. -- Niin, mieluummin jäisin luoksenne, ja puhuisin\nkanssanne, -- oikein kauniisti -- -- ja kauvan, lohduttaakseni teitä.\n-- Enkä kuitenkaan tiedä, mitä teille tahtoisin sanoa. Herra siunatkoon\nteitä, isäntä!\n\n    (Juoksee pois.)\n\nTAAVETTI. Ja hänet päästätte te menemään? (Aapelin kohottaessa\nolkaansa) Isäntä, isäntä -- -- hänet teidän täytyy pidättää! --\nKutsukaa hänet takaisin taas! Tehkää se, isäntä!\n\nTORKKOLA (Nauraen). Sekös olisi sinulle mieleen, vekkuli!\n\nTAAVETTI (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa Liisaa. Mennessään).\nTehkää sitten, kuten tahdotte. Mutta jos tuon kitupiikin tämän talon\nherraksi toimitatte, niin silloin minä lähden tieheni. Sillä tuota en\nisännäkseni huoli, -- en, hitto minut vieköön, jos huolinkaan!\n\n    (Menee Liisan kanssa taloon.)\n\nNYKÄNEN. Enkös sitä sanonut -- Aapeli! Enkös sitä sanonut! Niin pian\nkuin huomaavat, että tässä talossa on jotain otettavaa, niin loikkivat\ntänne kuin ahmivat sudet, yksi toisensa perästä, joita et ikinä ole\nhuolinut katsoakaan ennen vanhaan.\n\nTORKKOLA. Kukin parastaan etsii tässä maailmassa! Tulevat ja nuuskivat,\nja jolleivat mitään saa, niin menevät matkoihinsa taas! Vaan eipä minua\nnenästä vedetä. Ja sama kai se sinulle on!\n\nNYKÄNEN. Niin, kun sinä sillä tavalla ajattelet, niin yhdentekeväähän\nse silloin minulle on. Vaikka sanoihan se sisar-vainaani, jonka kanssa\nsinä olit naimisissa, -- -- niin miten se sanoikaan, -- niin, näin\nikään se sanoi; \"Malakias\", sanoi, \"huolehdi miehestäni ja pidä häntä\nsilmällä ja auta häntä sitte oikealle tielle, jotta hän taivaaseen\npääsisi! Et sinä sitä suotta tee, se on varma. Sillä niin paljon pahaa\nkuin hän minulle on tehnyt, ja niin törkesti kuin hän on rikkonut omaa\nlihallista vaimoaan vastaan, niin eipä olisi liiaksi, jos hän antaisi\nsinun ja omaistesi periä kaiken omaisuutensa.\"\n\nTORKKOLA (Joka on istunut pää käsien varassa, katsoo ylös). Hänkö on\nsinulle noin sanonut!? -- Hän, joka ei sietänyt sinua nähdäkään. Mitä\nsinä tuota nyt esille vedät, kun kuitenkin jo olet määrän päässä? Varo\nitseäsi, jos yllätän sinut valheita laskettelemassa! Katua saisit --\nniin totta vie saisitkin.\n\nNYKÄNEN. Varjelkoon, miten kiivastut!\n\nTORKKOLA (Kiivaasti). Hän ei ole ikinä niitä sanoja sinulle sanonut.\n\nNYKÄNEN. Oon, onpa niinkin. Mutta sinä olet sairas ja huono, --\nälkäämme siis riidelkö -- se ei ole hyvä sinulle -- -- --\n\nTEEMU (Rahtimies, leveähköt, punakat kasvot, viekas katse,\nleveälierinen hattu päässä, yllä sininen pusero, pitkävartiset saappaat\njalassa, tulee veräjästä). He-hei! -- Terve teille! Hyvä että sinut\ntapasin, Malakias. Eukkosi sanoi, että kyllä sinä täällä oleilet! Eihän\nminulla tietystikään paljon aikaa ole, hevoseni ovat kärsimättömät, --\nne ovat kuin minäkin -- eivät tahdo alallaan seistä.\n\nNYKÄNEN. Mikä hätänä?\n\nTEEMU. Ensiksikin, sinulla on tynnyrillinen etikkata kaupungissa\nodottamassa. Toimitusmies sanoi, että haettaisit sen niin pian kuin\nmahdollista. Ja rahtikirjan hän lähetti minun mukanani. -- Tässä sen\nsaat!\n\nNYKÄNEN. Miks'et tynnyriäkin mukaasi ottanut?\n\nTEEMU. Se kun ei vielä ollut maksettu.\n\nNYKÄNEN. Vieläkö mitä on asiaa?\n\nTEEMU. Niin, mielestäni nyt olisin voinut ansaita tuon ryypyn, josta\nniin kauvan on puhe ollut!\n\nNYKÄNEN. Eipä tuo etikkatynnyri ole sen veroinen!\n\nTEEMU. Kukas siitä pakisee? Onko muistisi käynyt niin huonoksi\nviimeaikoina? Niinkö oli, että vaan etikasta sinulle selvän ottaisin?\nMitä?\n\nNYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Älä siinä suutasi piekse! -- Lähde\nkanssani kotiin ja kerro siellä, mitä tiedät.\n\nTEEMU. Enkä lähde laputtamaan sen takia vain. Sen asian me voimme\nselvittää yhtä hyvin täälläkin. Lankosihan tässä vain on kuulemassa.\n\nNYKÄNEN (Kärsimättömästi). Sinun pitää lähteä minun kanssani kotiin,\nsanon minä. Ja heti paikalla sittenkin!\n\nTEEMU (Levittelee silmiään). Pitääkö minun?! Hä?!\n\nNYKÄNEN. Pitää, sillä muuten tipahtaa ryyppy sivu suun.\n\nTEEMU. Kas perhanaa! Niinkös se on! Luulet kai olevasi helkkarinmoinen\nmies, vai! Vaan älä sinä yritäkkään minun kanssani! Ei, se ei käy\nkontoon ikinä! En ole viinasi vaivainen, ettäs sen tiedät. Kaada\nkurkkuusi itse, jos haluttaa! Ja kun toiste tahdot tietoja Torkkolan\nisännästä, niin hanki itse! Ettäs sen tiedät! (Aapelille). Onko\nmokomampaa kitupiikkiä nähty! Tuosta viinatilkasta, jota hän ei koskaan\nraatsi hellittää, hän jo lähes puoli vuotta on juoksuttanut minua\nläkähtyäkseni, jotta hankkisin tietoja siitä Myllärin Leenasta, joka\nennen vanhaan tässä talossa palveli, mutta sitte tiehensä karkasi.\n\nTORKKOLA (Ponnahtaa pystyyn). Myllärin Leenasta?! Mitä herran nimessä\nsanotkaan, Teemu?\n\nTEEMU. Tuo tuossa oli kuin hullu, saadakseen tietää, oliko hän oikein\nkuollut, vai vieläkö eli. Ja sen asian takia on hän minua juoksuttanut,\nniin kuin ei minulla muka muuta tekemistä olisikaan, ja kun sitte tosi\ntulee, niin kieltää minulta tuon viinaryypyn, jonka minä, hitto\nsoikoon, olen ansainnut ainakin kymmenen kertaa.\n\nTORKKOLA (Kiihkoissaan). Mitä sinä mies sanotkaan?\n\nTEEMU. Minä sanon, että minä olen rehellisesti ansainnut tuon viinan.\nJa niin se on.\n\nNYKÄNEN (Huutaa). Sitä et ikinä saa!\n\nTEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Pidä hyvänäsi, sanon minä, että köyhän\nsaatanan petit! Ja vielä uskovaiseksi itseäsi nimität, sinä! Pirun oma\nsinä olet.\n\nTORKKOLA. Älä hänestä huoli, Teemu. Mitä sinä puhuit Leenasta.\n\nTEEMU. Minä hänestä selvän otin, minä!\n\nTORKKOLA (Huudahtaa). Hän elää?!\n\nTEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Niin, piru vie, elääkin! Vai niin --\nsinäkös se olitkin! Minä luulin, että Malakias se minulle taas kiljui!\n\nTORKKOLA. Älä valhettele minulle! Älä herran tähden valehtele! Oletko\nvarma siitä, että olet oikein nähnyt?\n\nTEEMU. Varmaan minä olen. Olen sekä nähnyt hänet, että puhellut hänen\nkanssaan!\n\nTORKKOLA. Se ei ole mahdollista! Kun tuomarit ovat perään kuuluttaneet\nhäntä tuon tuostakin!\n\nTEEMU. Tuomarit niin! Eikähän se muuten mikään ihme ollut, ettei\nhuolinut periä niin velallista taloa.\n\nTORKKOLA. Missä hänet tapasit?\n\nTEEMU. Mitä lie ollut kolmen tunnin matkan päässä täältä, heti\nyläkulmalle päästyä. Siellä hänellä on talonsa Autioitten kallioiden\nluona, tiedättehän!\n\nTORKKOLA. Silloin minä lähden sinne, heti paikalla. Semmoisen matkan\najaminen ei henkeä vie. Mutta minä tahdon nähdä hänet omin silmin, ja\nottaa selvän, miten hänen on ja missä kurjuudessa hän nyt elää. (Menee\novelle). Tilta, tule tänne -- joutuun -- kuuletko sinä! -- (Lähestyy\nTeemua, liivintaskuaan kopeloiden). Et tule tätä ilman edestä\ntehneeksi, Teemu. Hyvän työn teit vallan. Ja kiitos siitä!\n\n    (Antaa hänelle rahaa.)\n\nTEEMU. Mitäs nyt tuossa -- jopahan kannatti puhua! (Pistää rahat\ntaskuunsa). Kiitos vaan!\n\nTILTA (Ovella). Kutsuitteko minua, isäntä?\n\nTORKKOLA. Niin, joudu ja käske Mikon valjastaa, -- hän paraiten tuntee\ntiet sillä yläkulmalla. Me lähdemme siinä siunaamassa.\n\nTILTA. Mutta, isäntä, vallanko te olette järjiltänne!\n\nTORKKOLA. Ei auta, vaikka mitä sanoisit, sinne minun täytyy lähteä,\nmuuten en saa rauhan hetkeäkään enään. Sano Taavetille, että olen\npahoillani hänen tähtensä. Mutta hän jääköön kotiin taloa vartioimaan\n-- antakoon tyttönsä mennä yksin. Minulla ei ole aikaa menetettävänä\nsen takia. Joudu nyt ja tuo palttooni ja hattuni. Lammasnahkaturkkini\nvoit panna vankkureihin, sillä kyllä yöksi kylmä tulee!\n\nTILTA. Mutta isäntä -- --\n\nTORKKOLA. Älä jaarittele. Tee kuin käskin.\n\n    (Tilta menee.)\n\nTORKKOLA (Menee ottamaan tyynyn penkiltä).\n\nNYKÄNEN (Hyökkää sitä ottamaan). Minä kannan!\n\nTORKKOLA (Tempaa tyynyn). Anna olla!\n\nNYKÄNEN (Ei hellitä). Mutta lanko!\n\nTORKKOLA. Sinä et enään koske minun omaani! Ettäs sen tiedät!\n\nNYKÄNEN (Hellittää). Mutta, rakas lanko!\n\nTORKKOLA. Rakas lanko, niinhän! Eikös hän eläkin, häh!? Eikös eläkin,\nvai? Onko helvetti kolmen penikulman päässä täältä, Autioitten\nkallioitten luona, hä? Valhettelija!\n\n    (Menee ovea kohti huitoen tyynyllä aina kun Nykänen\n    yrittää tulla lähelle.)\n\nNYKÄNEN (Seuraa ovelle saakka). Rakas Aapeli.\n\n    (Tarttuu hänen takkinsa liepeeseen.)\n\nTORKKOLA (Hirmustuneena.) Valhettelija!\n\n    (Heittää tyynyn hänen päälleen, riistäytyy irti ja menee sisään.)\n\nTEEMU. Jumaliste, jopa tuli kyytiä ukkoon! -- Älä ole sinä milläsikään!\nLähde matkaan, niin tarjoon sinulle ryypyn. (Näyttää saamansa rahat).\nJa toisenmoista paloviinaa annetaankin, kuin mitä sinä tarjosit.\n\nNYKÄNEN. Selkääsi pitäisi sinun saada!\n\nTEEMU. Niinkö luulet. Hyvää yötä sitten! Nuku makeasti. --\npäänalunenhan sinulla jo on!\n\nNYKÄNEN. Piru itse sinut varmaan päälleni lennätti!\n\nTEEMU. Piruko lie? Eukkosihan sen teki!\n\n    (Menee.)\n\nNYKÄNEN. Senkin perhanan ämmä retale, ettei ollut sen vertaa älyä\npäässään, että olisi pidättänyt tuon juopporatin kotona! Olisihan hän\nitsekin tänne jaksanut. Mutta mittasi sinä saat. -- Tässä minä olen\nkulkenut ja huhtonut lähes puoli vuotta ja kiittänyt luojaani\njokaisesta päähäni pälkähtäneestä juonesta, jolla voisin tämän syntisen\nomaatuntoa herättää! Ja hukkaan on kaikki mennyt, kaikki tyyni, vain\nsiksi, että akkaväki on niin perhanan tyhmä. Vaan minäpä en antaudu --\nen piru vie hellitäkään! Minäkin ajan mukana sinne, tahtokoon eli ei!\n-- Kätkeydyn hänen turkkinsa alle -- sen minä teenkin.\n\n    (Aikoo hiipiä taloon, kuulee sieltä puhetta, kääntyy ja\n    livistää pois nurkan taa.)\n\nTAAVETTI ja LIISA (Tulevat ovesta).\n\nTAAVETTI. Sinä siis lähdet, Liisa?\n\nLIISA. Tietty se. Parasta on, että menen kiireimmän kautta, kun\nsinäkään et nyt saattamaan pääse, niin ennätän kotiin ennenkuin liiaksi\npimenee. Luulenpa, että äidiltä lentää silmät pystyyn kuullessaan,\nmiten perinnön on käynyt! Kyllä hän minut pellolle ajaa, kun saa vihiä\nsiitä, minkä moisen aarteen minä sain.\n\nTAAVETTI. Kunpa hän sen tekisikin, Liisa! Silloin sinä tulet minun\nluokseni!\n\nLIISA. Niin tulenkin. Vaan mihinkä sinä nyt ryhdyt? Etkö tahdo jäädä\ntänne kauvemmaksi?\n\nTAAVETTI. Piru tänne jääköön, kun ukkovaari antaa lankonsa tuolla\ntavoin itseään hanssata. Näetkös, miten hyvä oli, että me kaksi\nyhdyttiin ja taas sovittiin. Jos olisi ollut asiat niinkuin ennen,\nolisin antanut palttua kaikelle ja livistänyt tieheni heti paikalla.\nMutta nyt, kun minulla on sinustakin huoli pidettävä, nyt kyllä varon,\nettä ensin saan hyvän palveluspaikan.\n\nLIISA. Tee se. Vaan älä niin äkkipikaa, että ukkovaaria pahoittaisit.\nSillä hän pitää sinusta ja sinä hänestä.\n\nTAAVETTI. No, niinhän se on.\n\nLIISA. Minun käy häntä niin sääli. Minä niin mielelläni auttaisin ja\nlohduttaisin häntä. Vaan hänpä ei anna siunaaman rauhaa siihen. Kyllä\nminä hänet tolalle saisin. Etkös luulekin!\n\nTAAVETTI. Rakas kultaseni, sinäpä se juuri ihmisen iloiseksi saatkin!\n\nLIISA. Herra olkoon kanssasi nyt, Taavetti!\n\nTAAVETTI. Herra olkoon kanssasi, tyttöseni! Mielessäni sinut pidän yöt\nsekä päivät!\n\nLIISA. Niin -- päivisin teen minäkin samoin. Sen lupaan. Mutta yöt\naijon nukkua.\n\nTAAVETTI (Naurahtaa). Tee mitä tahdot, kunhan olet minun! Käy niin\nraskaaksi ajatellessa, että sinä olet niin kaukana minusta. -- Joka\npäivä ja joka minuutti tahtoisin tietää, miten sinä jaksat ja mitä sinä\nteet, ja lähettää sinulle terveisiä vähintäin kymmenentuhatta kertaa\npäivässä, -- jos vaan maailmassa löytyisi joku, jonka kanssa lähettää\nsinulle niitä.\n\nTAAVETTI.\n\n        LAULU\n\n      (Sävel: Minä seison korkealla vuorella.)\n\n    Lirittele, pikku kirkas puronen,\n    Kerkeästi vieri tie\n    ja mun ystävällein pienellen\n    tervehdykset multa vie.\n\nLIISA.\n\n    Puro sulle pulpahtavi: \"hulluhan\n    lienet kaiketi, etkö nää:\n    myllyä ma suurta kuljetan,\n    sehän minua pidättää.\"\n\nTAAVETTI.\n\n    Kyyhky pieni, lennä kultaseni luo,\n    sinä syleillä häntä saat.\n    Sitten häneltä mulle sa suukko tuo,\n    sekä terveiset tunteikkaat!\n\nLIISA.\n\n    Kyyhky pieni suuteloita itsekin\n    tänäpäivänä odottaa\n    kultasensa kaukaa kotihin\n    lopultakin palajaa.\n\nMOLEMMAT.\n\n    Syki, leisku sydämmeni rinnassain\n    että kultani muistais mun,\n    yöt päivät olet minun unelmain\n    sua muistaissa riemastun.\n\n    Lempi vain nyt aina laulustani soi\n    enkä toista ma lemmi, en\n    kuolo vain mun sulta riistää voi\n    senkin voitamme lempien.\n\n(Tiellä Liisa kääntyy ja nojaa veräjään, laulaessaan. Lopuksi hän\nheittää Taavetille lentomuiskun ja juoksee pois. Taavetti jälestä\nilosta riemuiten.)\n\n    Esirippu lankee.\n\n\nToinen kuvaelma.\n\nTalo Autioitten kallioitten luona. Pihamaa vasemmalla, etualalla osa\npäärakennusta sisäänkäytävineen, oikealla avoin vaja, rakennettu\ntylsäkulmaisesti asuinrakennusta vastaan, jotta niiden välille jää vain\nveräjän levyinen tila. Talon takana kohoo suunnattomia kallioita, jotka\nsiintäyvät taustalla. Etäältä kuuluu ukkosen jyrinä.\n\nVAARI, NIKU ja JUSSI (Tulevat hitaasti ja varovasti portista\nviikatteineen ja haravoineen.)\n\nNIKU. Mitä me näin aikaiseen kotona teemme, isä?\n\nJUSSI. Niin, minkä tähden lopetimme työmme niin aikaiseen tänään?\n\nVAARI (Suunnilleen 70-vuotias, harmaahapsinen ja kumara, tuuheat tummat\nkulmakarvat, puku huolimaton, nolona). Miksikö? Siksi että rajuilma on\ntulossa.\n\n    (Panevat työaseensa vajaan.)\n\nNIKU. Ettekö siis lähde kylään, isä, naukkua ottamaan?\n\nVAARI. Tiedäthän, ettei muori anna minulle rahoja siihen.\n\nNIKU (Antaa hänelle rahoja). Tässä saatte minulta, isä.\n\nVAARI. Sinä olet kelpo poika, Niku. Jaa-a, niinkin. Laittaudunpa tästä\nmatkaani. Niin, sen teen. Kunhan ei vaan rajuilma yllättäisi minua.\n\nNIKU. Ei siitä ole pelkoa!\n\nJUSSI. Ei, olethan sinä itse useasti sanonut meille, että jos se tuolta\nsuunnalta uhkaa, niin se pysähtyy vuorten taakse.\n\nVAARI. Niinkö sanot, senkin vekkuli. Tahdot kai vain päästä minusta.\nAijot kai itse johonkin?\n\nNIKU. Niin, aijoimme tästä pistäytyä vähän metsälle --\n\nVAARI. Entä jos rajuilma yllättää?\n\nJUSSI. Eikä yllätä.\n\nVAARI. Eihän se, se on totta se.\n\nNIKU. Ja voimmehan sitäpaitsi päästä jonnekin sateen suojaan.\n\nJUSSI. Niin, kyllä me aina jossain suojaa saamme.\n\nVAARI. Vai niin, vai saatte? Missä sitten?\n\nNIKU. Siellä sysihaudan luona.\n\nVAARI. Jopa te olette! Arvasinhan! Sysimies on kuormineen kaupungissa\ntänään ja silloin ovat hänen tyttärensä yksin kotona. Eikö niin?\n\nJUSSI. Niin, kai ne sitte ovat yksin kotona.\n\nVAARI. Ja niinpä piti teidän lähteä sinne, ja -- -- Niin, sen sanon,\nnykyajan nuoriso -- nykyajan nuoriso!\n\nNIKU. Olitte kai tekin kerran nuori, isä?\n\nVAARI. Kahdeksan viidettä olin, kun muorin kanssa naimisiin menin. Niin\nkauvan minä odotin!\n\nJUSSI. Niin, mitäs te olitte semmoinen unikeko?!\n\nVAARI (Suuttuneena). Sanoitko \"unikeko\", niinkö? Mikäs sinä itse sitten\nolet? Etkös sinäkin muka ole unikeko, vai, kun vetelehdit täällä\naamusta iltaan tyhjää toimittamassa. Etkös muka olekin? Kyllä minä\nsinulle vetelehtimistä opetan. Nyt jäätte kotiin ja sillä hyvä!\n(Huutaa). Leena!\n\nNIKU (Jussille). Mikset pitänyt turpaasi, nauta!\n\n    (Leena tulee sisälle.)\n\nLEENA. Vai niin, jokos te olette kotona?\n\n    (Menee sisään takaisin.)\n\nNIKU. Nyt saat taas sukkaa kutoa, näetkös!\n\nJUSSI. Ja sinä myöskin. Ja isäkin!\n\nLEENA (Tulee tuoden kolme suurta lankakerää ja alettua sukankudinta\npuikkoineen). Kas tuossa saatte. Minä en jouda, ja pennut kuluttavat\nkuluttamistaan, jotta on mahdotonta pitää heitä sukissa. Kutokaa nyt!\n\n    (Äänettömyyden kestäessä istuutuvat vajan eteen ja alkavat kutoa.)\n\nNIKU. Tämäkös nyt lemmon työtä on, jumala paratkoon!\n\nVAARI. No, onpa niinkin!\n\nNIKU (Huokaa). Niin, niin!\n\nJUSSI. Mitähän Ruusa tästä sanoisi?\n\nNIKU. Nenästä vetää, jos tietää tahdot. Arkipäivinä sinä kyllä hänelle\nkelpaat, mutta sunnuntaina hän onkin toisen kanssa.\n\nJUSSI. Minun viikossani on seitsemän arkipäivää!\n\nNIKU. Ja seitsemäntenä saat nuolla huuliasi!\n\nJUSSI. Suus' kiinni, että voin lukea silmät.\n\nNIKU. Kuulkaas isä, -- noinko ne työkalut jätetään? --\n\nJUSSI. Niin, entä jos rajuilma puhkeaisi!\n\nNIKU. Sitähän minäkin -- (pistää kutimensa vaarin kainaloon) pidähän\ntuota sillä aikaa!\n\n    (Juoksee perälle.)\n\nJUSSI. Älä ota niin monta yhdellä kertaa. Leikkaat itsesi\nviikatteisiin. Odota, minä tulen auttamaan.\n\n    (Pistää kutimensa vaarin toiseen kainaloon ja juoksee\n    Nikun jälestä pois.)\n\nVAARI (Kutoo ahkerasti, mutta kainaloissa olevat lankakerät vaivaavat\nhäntä). Enkös taaskin kadottanut silmää! (Syyhyttää puikolla\nleukaansa). Ala vaan taas laskemaan!\n\nLEENA (Ovessa). Ruoka on valmis. Mutta minne pojat joutuivat?\n\nVAARI. Heidän piti kantaa työkalut vajaan.\n\nLEENA. Näinkö tekivät! Tuossahan ne vielä ovat.\n\nVAARI (Katsoo taakseen). Katsos perhanoita! Eivätkö olekin livistäneet\ntiehensä!\n\nLEENA. Niin, etsippäs heitä nyt!\n\n    (Sisään.)\n\nVAARI. Äh, kyllä minä heidät käsitän (Kääntyy, yhä kutoen, mennäkseen,\npudottaa toisen kerän). Perhana! (Kumartuu sitä ottamaan, pudottaa taas\ntoisen ja kolmannenkin kerän). Noin ikään, nyt on helvetti valmis!\n(Vetää langoista, joten kerät vierivät yhä kauvemmas). No, kun ette\ntahdo, niin vieköön piru teidät kaikki tyyni! Eipä tarvitse hänen\nsilloin avojaloin käydä. (Survaisee kaikki pihalle). Haukkumisia me\nkuitenkin saamme, kun kotiin tulemme -- ellemme onnistu siitäkin\nrajuilmasta pelastua.\n\n    (Lähtee toisten jälestä. Lyhyt äänettömyys. Jyrisee tuon tuostakin.\n    Aapeli ja Malakias tulevat portista. Sitten Leena tulee talosta.)\n\nNYKÄNEN. Hyvä toki oli, että mukaasi lähdin, lanko. Eikös ollutkin?\nNiin ei sinun tarvinnut täällä yksin rämpiä! Niinhän se oli aivan kuin\najattelin, että kyllä sitä ei pääse perille asti ajamaan. Tämä talo\ntässä on ainoa täällä kallioitten luona!\n\nTORKKOLA (Tulee hitaasti keppiinsä nojaten). Niin, mutta hiukan se on\nliian suuri yksinäiselle naisihmiselle.\n\nNYKÄNEN. Mielisinpä nähdä tuon naikkosen. Minulla on omat arveluni. Tuo\njuopporatti Teemu tahtoi vaan juonitella itselleen ryypyn! -- Ja tämän\njutun hän on keksinyt meitä narratakseen, sen saat nähdä.\n\nLEENA (Sisältä). Kuka siellä? (Ovessa). Vai niin, jokos vihdoinkin\nolette täällä taas, te tyhjäntoimittajat.\n\nTORKKOLA. Hyvää iltaa.\n\nLEENA. Jumal'antakoon! -- Mitäs te täältä etsitte?\n\nTORKKOLA (Lähestyy kiihoittuneena). Sinäkös se olet se Myllärin Leena?\n\nLEENA (Kiivaasti hänen eteensä). Mitäs se kelle kuuluu? Hä? Kuuluukos\nse kelle, kysyn minä! Minä olen Kiviojan vaarin vaimo, jos tietää\ntahdot ja tämän talon emäntä. Eikä se kehen kuulu, kuka olin ennen\nsitä. Eikös sitä saa elää rauhassa, hä? Mitä te täällä juoksentelette\nkuin hullut sitä kyselemässä. Äskettäinkin oli täällä muuan humalainen\najurinrenki, ja kyseli ja tutkiskeli, jotta vallan pelotti!\nMitäs se teitä ja häntä liikuttaa, olenko minä myllärin Leena\nvai en. Nuoruudessani minä kerran tein vähän tyhmyyksiä erään\ntalonpoikaisroikaleen kanssa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika,\nettei se ole melkein tosikaan enään. Onko hän ehkä kuollut nyt?\nPeriäkö saan, vai? Tuomariko taas minua hakee, sanokaa pois vain!\n\nTORKKOLA (Tulee lähemmäksi). Leena! (Salamoi ja etäistä jyrinää\nkuuluu). Etkö enää tunne minua?\n\nLEENA. Mistäs minä teidät tuntisin?\n\n    (Taas salamoi.)\n\nTORKKOLA. Minä se olen Torkkolan Aapeli.\n\nLEENA (Huudahtaa). Jeesus -- oletteko te Aapeli? (Lyhyt äänettömyys,\npuhuu vielä suulaammin). Mitäs nyt tahdot täältä? Oletko vihdoinkin\ntullut ottamaan selkoa, miten minun kävi? Useammin kuin yhden kerran\nolen halunnut antaa sinulle tietoja siitä. Sinä kyllä luulit, että niin\nkävisi, kuin sinä mieluummin toivoit, että minä kuolisin jonnekin\nköyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta herra jumala piti minusta parempaa\nhuolta. Ja kolme vuotta sen jälkeen, kun olin sinun luotasi lähtenyt,\nsalli hän ukko Kiviojan ottaa minut. -- Hän nai minut ja siitä pitäen\nminä tätä taloa olen komennellut. Eikä se omastasi paljoakaan perää\nanna ja se on pääasia. Sillä älä sinä uskokaan, että minä sinun\nkanssasi rupesin muun tautta, kuin että luulin vaimosi pian kuolevan ja\nettä minä pääsisin hänen tilalleen! Luuletko sinä, että minä välitän\nsinusta tuon vertaakaan! En, en hiukkaistakaan, -- ettäs sen tiedät!\n\nTORKKOLA (Peräytyy hämmästyneenä). En usko, lanko, että minä\nviimeisilläni tulen koviakaan tuskia tuntemaan tuon takia tuossa!\n\nLEENA. Mutta vaimosi elikin kauvemmin kuin luulin. Ja niin pian kuin\nhän keksi, mitä minä pyytelin, antoi hän minulle kaikki säästönsä,\nsaadakseen minut pois tieltä. Niin että, en minä tyhjin käsin talostasi\nlähtenyt, ja lapselleni hän sai elatusapua antaa --\n\nTORKKOLA. Lapsellesiko, sanoit? Sinä siis sittenkin sait lapsen? Sano,\njumalan nimessä, Leena, missä se on?\n\nLEENA (Hiukan lempeämpänä). Sitä en voi sanoa sinulle, jos\ntahtoisinkin. Mutta tyttö se oli, ja se riistettiin minulta heti\nsynnyttyään. (Kuin ennen). Ota selvä hänestä nyt. Nyt on sinun vuorosi!\nKun naimisiin jouduin, sain kaksitoista lasta ja olipa kuin olisi\npaholainen pelissä mukana ollut, sillä jok'ikisellä heistä oli\nsamanlainen käyrä pikkusormi, kuin sinullakin vasemmassa kädessä! -- He\novat nyt, jumalalle kiitos, pois talosta, seitsemän vanhinta! -- Viittä\nme vielä toistaiseksi saamme täällä elättää! -- Luuletko, että silloin\non aikaa ottaa selkoa siitä, minne kolmastoista joutui?\n\nTORKKOLA. Kai sinulla toki on jotain aavistusta, missä se on?\n\nLEENA. Ei pienintäkään! Ja nyt me olemme tästä tarpeeksi pakisseet. Nyt\ntiedät, miten laitani on. Ja että minun pahemminkin olisi voinut käydä,\nsen tiesit ennenkin. Ja näet, että omillani olen. Ja ellet siitä\nlaittaudu matkaasi toverinesi, niin on minulla riittämään asti renkejä,\njotka panevat jalkanne liikkeelle. Ja ellei se sittenkään käy kyllin\njoutuun, -- niin usutan koirat päällenne. Silloin se nähdään!\n\nTORKKOLA. Hän pian aikaan ajaa meidät talosta, lanko!\n\nLEENA. Senkös nyt saattoi arvata, että hän tänne löytäisi! Mutta minä\ntahdon elää rauhassa, sanon minä! -- Tyydyn siihen, mitä minulla on. --\nEnkä turhia huolia hanki, -- ja kummituksia en huoli nähdä. -- Eikä\nminun, totta vie, tarvitsekaan!\n\n    (Menee taloon.)\n\nTORKKOLA. Mennään pois täältä! Pian! Minua niin koskee, pahasti koskee,\ntäältä. (Pitelee sydäntään). Kivi on vierinyt rinnaltani, se on totinen\ntosi, -- mutta vielä suurempi sijalle vieritettiin!\n\n    (Menee. Ukkospilvien pimentämä näyttämö on nyt kirkkaasti\n    kuun valaisema.)\n\nNYKÄNEN (Yksin). Odotahan, lanko! Tulen heti! -- -- Ajatteleppas, että\nheillä oli lapsi -- ajatteleppas. Ja minulla kun ei ole ollut siitä\naavistustakaan. Kunpa vaan tietäisin, vieläkö se penikka elää, vai onko\njo kuollut? Senhän toki ämmä tiennee. Kyllä minä sen häneltä puserran,\n-- -- minun täytyy saada siitä selvä.\n\n    (Menee taloon.)\n\n    (Jussi, Niku ja vaari tulevat hitaasti portista,\n    toinen toisensa jälestä.)\n\nJUSSI (Ruikuttaen). Nyt me olemme taas kotona.\n\nNIKU. Niin, nyt sai isä tahtonsa perille.\n\nVAARI. Niin, niin, -- odottakaapas, kunhan muori saa teidät kynsiinsä!\n(Katselee taivasta). Nähkääs, eipä siitä rajuilmasta mitään tullutkaan.\n\n    (Sisältä kuuluu Leenan ja Malakiaan kiivasta keskustelua.)\n\nNIKU. Pian saamme paljoa pahemman.\n\nLEENA (Huoneessa). Kyllä sinä sen tietää saat! Odotappas\nsenkin -- -- --\n\nJUSSI. Varokaa itseänne, isä! -- Äiti kai antaa selkään jollekin tuolla\nsisällä!\n\nNYKÄNEN (Lentää ovesta ulos, jälestä suuri luuta).\n\nVAARI. Ottakaa kiinni! Hutkikaa! Suimikaa olkanne takaa!\n\n    (Lyövät häntä.)\n\nNYKÄNEN. Älkäähän, hyvät ihmiset. (Ottaa taskustaan rahtisetelin).\nNäettekös tätä punaista paperia?\n\nKAIKKI. Näemme!\n\nNYKÄNEN. Osaatteko lukea?\n\nKAIKKI. Emme!\n\nNYKÄNEN. Jumalalle kiitos siitä! -- Katsokaahan tätä sinettiä.\nNäettekös -- -- se on niin kuin olla pitää. Ei se olekkaan mikään\ntavallinen rahtiseteli tämä; eipä niinkään! Se on kapitulin\nkieltokirje. Siinä sanotaan, että minulle ei kukaan saa antaa selkään!\nEttäs sen nyt tiedätte!\n\n(Poistuu mahtavasti. Muut jäävät töllistelemään.)\n\n    Esirippu lankee.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nTorkkolan pirtti, kuten ensi näytöksessäkin.\n\nTILTA (Tulee vasemmalta kädessä palava lamppu varjostimilleen). Kello\non pian kymmenen, eikä isännästä vielä mitään kuulu! (Asettaa lampun\npöydälle). Jestas, kyökissä on varmaankin joku? (Aralla äänellä). Kuka\nsiellä?\n\n    (Menee ulko-ovelle.)\n\nTAAVETTI (Avaa oven oikealla, perällä). Vaan muuan, jolla on hyvä\nomatunto!\n\nTILTA. Jumalan kiitos, sinäkös se vaan alet, Taavetti?\n\nTAAVETTI. Niinpä niin, minä se vaan olen! Sinäkös nyt pimeänarka olet,\nTilta! (Näyttää piippuaan). Tulin vain saamaan tulta piippuuni, vaan\ntakassa ei ole enään mitään hiillosta.\n\nTILTA. Ei, johan sen tähän aikaan pitää olla sammutettu, tiemmä. --\nMutta missä se isäntä saattaa olla?\n\nTAAVETTI. Eihän hän vielä voi kotona olla. Laske itse. Kolmen ja neljän\nvälissä hän lähti, kolme tuntia kestää matka sinne ja kolme takaisin.\nTuskin olisi vielä ehtinytkään, vaikka heti olisi takaisin pyörtänyt,\nkun kello vasta on kymmenen.\n\nTILTA. Mutta mitäs asiaa hänellä sinne oli?\n\nTAAVETTI. Jos sinä et tiedä paremmin kuin minä, niin ei meidän tarvitse\nsitä toisiltamme kysyä.\n\nTILTA. Nyt kuuluu ajoa tuolta ulkoa.\n\nTAAVETTI (Kuuntelee). Niin kuuluukin. Mutta Salokylältä päin.\n\nTILTA. Sinulla nyt on aina korvat sinnepäin nykyään.\n\nTAAVETTI. Oli miten oli, mutta nyt ne ajoivat sillan yli, -- ja nyt ne\nkääntyivät kievariin ja ajoivat hevosen vajaan.\n\nTILTA. Niin kai tekivät. Mutta nyt minä taas kuulen ratasten jyrinää ja\nne tulevat toisaalta.\n\nTAAVETTI. Niin tulevat. Ja sangen lähellä ovatkin -- nyt ajoivat\npihaan, -- isäntä se on. Minäpä menen katsomaan.\n\n    (Ulos.)\n\nTILTA. Sehän nyt oli hyvä se! Jumalalle kiitos, että hänellä oli turkit\nmuassaan! Kylmäksihän siinä vetää, kun yöllä ajaa.\n\n    (Torkkola tulee Taavettiin nojaten. Viimeisenä Nykänen,\n    joka hiipii huoneeseen ikäänkuin piilossa pysyäkseen.)\n\nTAAVETTI (Saattaa Torkkolan nojatuoliin). Hän on kai nyt ajanut kuin\nhullu, koska jo olette takaisin! Parasta lie, että minä menen talliin\nkatsomaan.\n\nTILTA. Sääli hevoskaakkia.\n\nTORKKOLA. Yhdentekevä minusta. Parempi heillä kuitenkin on, kuin\nminulla.\n\nTILTA. Kuinka te niin voitte sanoa, isäntä?\n\nTORKKOLA. Sanon, koska se niin on. Aikansa elävät ja vähät muusta\nvälittävät. -- Käyhän kuitenkin niitä katsomassa, Taavetti!\n\nTAAVETTI. Hyvää yötä sitten, isäntä.\n\n    (Menee.)\n\nTORKKOLA. Hyvää yötä, Taavetti! Kuules Tilta. Elossahan se on se\nmyllärin Leena vielä. Ja ison talon emäntänä. Kuka olisi uskonut.\n\nTILTA. Mikäs kumma siinä nyt on? Joskus köyhääkin onnestaa. Sielläkös\nisäntä sitten kävi?\n\nTORKKOLA. Siellä! Se Malakias, kun sanoi hänen olevan helvetissä. -- Ja\nminkälaisen kyydin hän minulle antoikin! Kiitän etten saanut selkääni.\n\nTILTA. Kas niin. Eihän teidän siis enää tarvitse murehtia isäntä!\nKaikkihan on nyt hyvin.\n\nTORKKOLA. Ei ole hyvin, ei ole. Mutta mene nyt sinäkin nukkumaan,\nTilta.\n\nTILTA. Ette te yksin mitenkään vuoteeseen pääse, isäntä, nyt olette\nniin huonona.\n\nTORKKOLA. Jos maata tahdon, niin kyllä minä itsekin vuoteeseen kykenen.\nHyvää yötä.\n\nTILTA. Hyvää yötä sitten, isäntä!\n\n    (Menee.)\n\n    (Lyhyt äänettömyys.)\n\nTORKKOLA (Nojaa päätään käsiinsä).\n\nNYKÄNEN (Tulee hitaasti esille). Lanko -- --\n\nTORKKOLA. Ken siellä? (Katsoo häneen). Mitä sinä täältä vielä etsit?\nMinähän pidätin talosi kohdalla, että alas pääsit.\n\nNYKÄNEN. Niin kyllä, mutta minä seurasin tänne asti. Sillä minulla on\nsinulle vielä pari sanaa puhuttavaa.\n\nTORKKOLA. Oletko taas keksinyt jotain uusia pirun juonia?\n\nNYKÄNEN. En minä mitään pirun juonia keksi! Usko minua, lanko, jos minä\n-- puhuakseni vertauksellisesti --\n\nTORKKOLA. Jätä minut rauhaan vertauksinesi! Minulla on kylliksi\nselvitettävää siinä, mitä todella on tapahtunut ja vasta tapahtuu tässä\nelämässäni.\n\nNYKÄNEN. Niin, mutta minulle on muuan asia äkkiä selvinnyt' Katsos, se\nminun uneni, kyllä se sittenkin jotain merkitsi. Itse sinä sanoit että\neihän sitä savussa ja tulessa niin tarkkaan taida nähdä. Eikä se\nollutkaan myllärin Leena, jonka kiirastulessa näin, -- siinä me vallan\nerehdyimme! Vaan me näimmekin hänen tyttärensä ja häntä Leenaksi\nluulimme. Ja eikähän se mikään ihme ollut, sillä tietysti lapsi on\nhänen näköisensä.\n\nTORKKOLA. Joutavia!\n\nNYKÄNEN. Usko minua, Torkkola, niin se on. Sinun lapsesi se siellä on\nja se nyt on sieltä pelastettava.\n\nTORKKOLA. Vai niin, kiirastuleenko hänet nyt pistät, ettei hän taloa\nsinulta veisi?\n\nNYKÄNEN (Innoissaan). Kirjoitettu on, että lapset saavat kärsiä isien\npahanteoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Sen tautta hän\nnyt kiirastulessa pahasti voihkaa. Ja myöskin oman syntinsä tautta.\nSillä miten tuollainen isätön ja äiditön kakara olisi synnistä\nsäästynyt?\n\nTORKKOLA. Mitenkä sinä sitten tiedät hänet kuolleeksi.\n\nNYKÄNEN. Sen tiedän. Ja parempi se on hänelle että sinullekin, jos hän\non kuollut, kuin jos hän eläisi, niin että sinun nyt pitäisi ajatella\ntunnustaa hänet lapseksesi.\n\nTORKKOLA (Kiivaasti). Siinä sinä sanoit toden sanan, Malakias. Sillä se\non totinen tosi, että se ei olisi läheskään niin vaikeata tietää hänen\nhelvetissä olevan, kuin tietää hänen nyt maailmaa kiertelevän,\npuutteessa ja hädässä ja ehken täälläkin käyvän turhaan apua\npyytämässä. Ja auttaa tahtoisi, eikä voi, kun ei tiedä missä hän on.\n\nNYKÄNEN (Lähemmäksi). Lanko raukka!\n\nTORKKOLA. Pidä suusi! (Tyyntyy). Ja mene nyt kotiin. Minä en huoli\nkauvemmin kanssasi sanoja vaihtaa tästä asiasta.\n\nNYKÄNEN. Voimmehan sen sitten siirtää toiseenkin kertaan. Hyvää yötä,\nlanko! (Ovessa). Sanohan minulle -- --\n\nTORKKOLA. Mitä sitten?\n\nNYKÄNEN. Pysyykös se sitten niin, kuin olemme sopineet?\n\nTORKKOLA. Mistä me olemme sopineet?\n\nNYKÄNEN. Sen sinä toki tietänet. Meidänhän piti lähteä huomenna\nkaupunkiin, tiedämmä!\n\nTORKKOLA. Siitä en nyt voi tarkempaa sanoa. Mene nyt.\n\nNYKÄNEN (Tulee taas lähemmäksi). Tahdon vaan sanoa, että jos siitä\njotain tulee, niin tahdon minä mielelläni saada sen selväksi niin pian\nkuin mahdollista.\n\nTORKKOLA (Ivallisesti). Niin, sinähän olet aina rakastanut järjestystä\nasioissa!\n\nNYKÄNEN. Oli miten oli, niin minä en siedä, että jokin asia on noin\nikään rempallaan. Tutkistele sieluasi, Aapeli! Ja jos niin on, että\nvielä lohdutuksen sanoja tarvitset, niin pysy sanassasi, jonka minulle\nannoit -- muutoin saat jäädä ilman niitä.\n\nTORKKOLA. Niin, hauskaa on nähdä, onko lohdutuksen sana sinun suustasi\nminulle tärkeämpi kuin minun taloni sinulle.\n\nNYKÄNEN. Niin, hauska on nähdä. Älä vaan liian kauvan aprikoi, sillä\nmuuten saattaa tapahtua, ettei minulla enää ole halua. Se olisi ikävä\nmeille molemmille. Mutta kyllä minä osaan puolenikin pitää. (Menee ovea\nkohti). Minä menen nyt, Aapeli. Hyvää yötä!\n\nTORKKOLA. Hyvää yötä!\n\nNYKÄNEN (Hetken kuluttua). Kutsuitko minua?\n\nTORKKOLA. En!\n\nNYKÄNEN. Arvelin sinun jo katuneen. (Oven luona). Mutta sanassa\nsanotaan: \"en halaja kenenkään syntisen kuolemaa\", -- niin, niin\nsanotaan. Ja kai minä sitten pistäydyn luonasi huomenna joka\ntapauksessa.\n\nTORKKOLA (Kärsimättömästi). Kunhan joudut tiehesi tänään! -- Jätä minut\njo kerrankin rauhaan.\n\nNYKÄNEN (Avaa oven, mutta jää kynnykselle seisomaan ja katsoo häneen).\nYstävyys näkyy olevan kuitti nyt. Mutta kuittipa hänkin on kohta.\nMukaan hänen täytyy huomenna, muuten piru perii kaikki tyyni! Mukaan\ntäytyy, vaikka henki menisi! Kai herra sitten lopusta huolen pitää!\nKyllä hän ei enään jaloilleen kykene! Jos yö tulee yhtä uneton, kuin se\nalkaakin, niin kylläpä hän pehmiää. Kyllä minä pelini olen voittanut.\nEn minäkään unta silmiini saa -- tänne jään aamunkoittoon asti, ja\nkiertelen täällä taloani, -- niin juuri minun taloani!\n\n    (Hiipii ulos ja sulkee oven.)\n\nTORKKOLA (Katsahtaa ylös). Monta tuhatta penikulmaa riittää maan\npiiriä, -- monta sataa saattaa olla minun ja minun lapseni välillä, --\nkukapa tietää, ehkä hän on aivan läheisyydessäkin, ilman että minä\nmitään tiedän! (Nousee, ristii kätensä). Oi taivaallinen isä! Jos niin\non, että hän jo on kuollut, niin anna minunkin kuolla, älä anna minun\nenään yksinäni täällä maan tomussa madella! Ja ennemmin niinkin, anna\nhänen ennemmin olla kuollut, kuin että minä saisin nähdä hänet häpeässä\nja kunniattomana elävän! Mutta sulje korvasi hänen rukouksiltaan, jos\nhän kiroo syntymisensä ja siittäjänsä! (Hoipertelee ikkunan luo ja\nvaipuu tuolille). Ilmaa! Ilmaa!\n\n    (Avaa ikkunan. Lyhyt äänettömyys, Liisa ja Tilta tulevat.)\n\nTILTA (Kuiskaa perässä tulevalle Liisalle). Hän on vielä jalkeilla!\n(Ääneen). Isäntä!\n\nTORKKOLA (Häneen katsomatta). Mitä?\n\nTILTA. Tuupaiskan Liisa on tullut takaisin taas.\n\nTORKKOLA (Kuin ennen). Vai niin.\n\nTILTA. Hänen täytyy puhutella teitä vielä tänä iltana!\n\nTORKKOLA. Mitä hän sitten tahtoo?\n\nTILTA. Sanokoon hän sen itse. Minä en sitä tiedä.\n\n    (Menee ulos, viittaa Liisaa menemään Aapelin luo.)\n\nLIISA (Tulee esille iloisesti). Niin, ette te minusta niin vähällä\npääse! (Nähdessään Aapelin alakuloisen muodon). Herra jumala, isäntä,\nmikä teitä vaivaa?\n\nTORKKOLA. Ei minua mikään vaivaa. Minä tässä vaan katselin uutta\nasuntoani.\n\nLIISA. Eikö vanha enään kelpaa? Minne te sitte aijotte lähteä?\n\nTORKKOLA. Tuonne noin, missä ristit välkkyvät!\n\nLIISA. Kirkkomaalle? Vielä mitä. Älkää sinne katsoko, katsokaa tähtiä\nmiten ne tuikkivat ja kuuta, miten kumottaa! Niin minä tein, tullessani\nyöllä tänne metsän läpi ja kaikki oli niin hiljaista ja sirkat\nsirisivät ja taivas oli täynnänsä tuhansia tähtiä, jotka tuikkivat ja\nloistivat koko maailmalle. Kun tuonne ylös katsoo, silloin kaikki muu\nunohtuu, silloin tekee mieli syliinsä sulkea koko maailman ja taivaan,\n-- silloin sitä tuntee itsensä niin iloiseksi ja vapaaksi -- -- --.\n\nTORKKOLA. Vapaaksi, niin. Jospa niin olisikin!\n\nLIISA. Ah, ei teidän laitanne niin kehno ole, kuin luulette. Ja nyt\nkerron teille, mitä äitimuori sanoi, niin saatte muuta ajattelemista.\nAjatelkaas, hän ei tahdo, että annatte talonne pois.\n\nTORKKOLA. Vai niin, vai ei äitisi tahdo? Sehän kummallista oli\n\n    (Nousee.)\n\nLIISA. Niin, eikös ollutkin?\n\nTORKKOLA. Minua huvittaisi tietää miksi?\n\nLIISA. Niin, jos tietää tahdotte, niin kuunnelkaa. Minä autan teitä!\n\n    (Auttaa häntä nojatuoliin.)\n\nTORKKOLA. Ooh -- kyllä minä itsekin! (Istuutuu). Noin ikään. Puhuppas\nsitten. Kummiapa se äitisi siinä. Minä olen oikein utelias! Sehän\nmerkillistä oli.\n\nLIISA. Sitä minäkin! Ei hän muuten noin omituinen ole. Mutta nyt en saa\nhänestä mitään tolkkua. Kun minä tulin kotiin ja kerroin hänelle että\nte olitte lähettänyt minut kotiin taas, sanoi hän, että minä olin\nmenetellyt kuin nauta. Mutta kun minä sanoin, että te aijoitte huomenna\nkaupunkiin Nykäsen kanssa, kirjallisesti luovuttaaksenne talonne\nhänelle, silloin tuli hoppu -- silloin hän sai myllärin valjastamaan\nhevosen tulisimmassa kiireessä, rahalla ja kauniilla puheilla tietysti,\nja laittoi minun lähtemään takaisin tänne tuossa paikassa, jotta minä\nennättäisin tänne ennen päivän koittoa, -- ja hän syleili ja suuteli\nminua lähtiessäni, aivan kuin olisimme elinajaksi eronneet, Ja kirjeen\nhän pisti matkaani.\n\nTORKKOLA. Kirjeenkö.\n\nLIISA. Niin, kirjeen teille.\n\nTORKKOLA. Näytä tänne. Tämähän käy yhä kummallisemmaksi.\n\nLIISA (Ottaa esille kirjeen). Ja minun piti toimittaa niin, että\nsaisitte lukea sen heti, -- ja teidän piti lukea se yksin, hän sanoi.\n\n    (Antaa hänelle kirjeen.)\n\nTORKKOLA. Olkoon menneeksi sitten!\n\n    (Korjaa lampunvarjostinta.)\n\nLIISA (Menee ikkunan luo ja katsoo siitä ulos).\n\nTORKKOLA (Avaa kirjeen ja lukee. Laskee hetken kuluttua kirjeen\npöydälle ja pitelee päätään). Herra jumala -- voiko se olla\nmahdollista?\n\nLIISA. Mikä teidän on? Mitä hän kirjoittaa?\n\nTORKKOLA. En oikein tiedä -- pitänee lukea toistamiseen, -- tulehan\ntänne minua auttamaan, tyttöseni -- tule ja pitele lamppua lähempänä.\n\nLIISA (Menee lähemmäksi ja valaisee lampulla paperia).\n\nTORKKOLA (Lukee) \"Raskaalla sydämmellä lähetän sinulle omasi takaisin.\nJa kirjeen luettuasi riippuu itsestäsi, tahdotko sen omaksesi\ntunnustaa. Muussa tapauksessa otan minä sen ilolla takaisin taas! Sillä\nminun ei tarvitse hävetä häntä, ja se on varma se. Tyttö, joka nyt\ntulee luoksesi toisen kerran tänään, lähetettiin pienenä lapsena minun\nluokseni, kun vaimosi ei tahtonut häntä taloonsa jäämään. Mutta hän\ntahtoi hänestä kunniallista ja rehellistä ihmistä, ja silloin piti\nminun toimittaa hänet takaisin sinulle. Minä olen viivytellyt niin\nkauan kuin voin, mutta nyt en voi sitä tuonnemmaksi lykätä\nvahingoittamatta tyttöä.\" -- Jumala sinua siitä siunatkoon, Tuupaiskan\nmuori, ja kaikkia rehellisiä vaimoihmisiä, jotka huolehtivat niin hyvin\nmeistä raukoista!\n\nLIISA. Mutta minä en voi ymmärtää!\n\nTORKKOLA (Lukee edelleen). \"Häntä kutsutaan yleensä Tuupaiskan\nLiisaksi, koskapa hän on ollut minun kasvattini, ja on sekä isätön että\näiditön, ja niin itsekin luulee. Mutta kirkon kirjassa hänen nimensä on\nElisabeth ja on sinun lapsesi.\" -- Miksi sinä niin vapiset?\n\n    (Tarttuu hänen käteensä ja auttaa häntä asettamaan lampun\n    pöydälle.)\n\nLIISA. Jestas, että muori saattoikin olla niin viekas! (Vaipuu\nliikutettuna polvilleen Torkkolan jalkojen juureen). Vai niin, tekö\nolette minulle elämäni lahjoittanut! Kiitos siitä. Siinä teitte\nkiltisti! Ihana se on ollut!\n\nTORKKOLA. Minä en kadu sitä, että sen tein -- enpä tosiaan kadukaan!\n(Laskee kätensä hänen päänsä päälle). Hyvä jumala! Lapsi talossa --\nlapsi talossa! (Purskahtaa itkuun ja vetää Liisan puoleensa).\n(Äänettömyys. Näyttämön takana alkaa kuulua kanteleen soittoa.\nNousee). Nyt alkakoon taas repäisevä meininki -- nyt toisia virsiä\nveisattakoon -- --\n\nLIISA (Nousee ja menee ikkunan luo ja yhtyy säveleeseen).\n\n        Ja poika se palas uljahasti j.n.e.\n\nTORKKOLA (Laulun kestäessä). Kukahan siellä soittaa?\n\nLIISA. Taavetti se on! (Syleilee Torkkolaa ja nojaa poskensa hänen\nolkaansa). Minun Taavettini, isä!\n\nTORKKOLA. Ahaa! Vai silläkö lailla se olikin! (Laulaa mukana).\n\n        Ja jopahan se kannel kaikui j.n.e.\n\n    (Vetää Liisan puoleensa.)\n    (Malakias, Taavetti ja Tilta syöksyvät sisään.)\n\nNYKÄNEN. Tälläkö lailla katumusta ja parannusta tehdään?\n\nTORKKOLA. Kolme narria yhdellä kertaa! Siinä toki liikaa!\n\nNYKÄNEN (Taavetille). Ja onpas se sinun tyttösi uskollinen!\n\nTAAVETTI (Vihaisena). Ei hän minua petä?\n\n    (Aikoo ulos.)\n\nLIISA. Mutta Taavetti, sinä?\n\nTORKKOLA. Hän on minun lapseni!\n\nTILTA. Vai on isäntä saanut lapsen!\n\nTAAVETTI. Ja nyt hän on rikkaan talon tytär ja minä saan nuolla\nhuuliani.\n\nTORKKOLA. Niin saatkin, jos olet niin tyhmä, ettet tiedä, että minä\ntahdon juuri sinunlaisen miehen vävypojakseni --\n\nTAAVETTI. Siunatkoon, -- se on toki liikaa, isäntä! Vaan -- enpä minä\nrupee vastaan sanomaan!\n\nTORKKOLA. Ja nyt minä tiedän, kenen luo minä rupeen syytingille, ja\nhuomenna me kiepautamme kaupunkiin ja teemme asiat selviksi!\n\nNYKÄNEN (Iloisena). Niin, sen me teemme, lanko!\n\nTORKKOLA. Me (näyttää Liisaa ja Taavettia) vaan et sinä! Sinä olet\nlasketellut minusta valeita ja tehnyt minut omissa silmissäni murjaania\nmustemmaksi. Mutta herra oli armollinen ja lähetti minulle omani\ntakaisin, ja hän on nyt oleva minun katumukseni ja parannukseni, iloni\nja suruni. Mutta sinä, korjaa luusi täältä, eläkä ikinä jalkaasi tähän\ntaloon astu. Ja matokuurisi voit itse ottaa, miten paraiten taidat.\nLapsesi voit lähettää tänne, niin katson, mitä heidän hyväksensä voin\ntehdä, ei heidän pidä kärsiä sinun pahojen tekojesi takia.\n\nLIISA. Ja minä tiedän erään opetuksen, jonka voit mukaasi matkalle\nottaa, Malakias, -- ja se on tosikristillinen opetus, jonka kuka\nhyvänsä voi sydämmeensä kätkeä. (Laulaa).\n\n        LAULU.\n\n    (Sävel: Ei saa moittia juomaripoikaa.)\n\n    Meille on annettu elon lahja\n    ilon ja riemun vuoksi.\n    Tekopyhä murhetta kylvää koitti --\n    päänsä hän mäntyyn juoksi.\n\n    Miksikä pistit lusikkasi\n    toisen vellikuppiin?\n    Ahneus ajoi typeryyttä\n    hurskahankin nuppiin.\n\n(Toiset kertaavat viimeiset säkeet.)\n\n    Esirippu lankee.\n\n\n\n"]